Datasets:

Finnish-NLP

/

wikipedia_20230501_fi_cleaned

like 0

1034

https://fi.wikipedia.org/wiki/Radio

Radio

Radio on radioaaltoja soveltava teknologia. Radio mahdollistaa informaation - kuten äänen, kuvan, videon, datan ja niin edelleen - välittämisen langattomasti. Radioaaltoja hyödynnetään myös tutkissa, lääketieteellisessä kuvantamisessa (radiologia, Ultraäänitutkimus), maaperän tutkimuksessa, itkuhälyttimissä, auton etälukituksessa - ja niin edelleen. Radioaallot eivät tarvitse mitään väliainetta, vaan ne etenevät tyhjiössä, ilmassa ja monissa muissa väliaineissa, kuten puussa, lasissa ja betonissa. Eri väliaineet heikentävät radioaaltoja eri tavoin. Radioaallot ovat sähkömagneettisen spektrin radiotaajuusalueen sähkömagneettisia aaltoja. Radioaaltoja moduloimalla voidaan välittää informaatiota lähettimestä vastaanottimeen. Unescon julistamaa Maailman radiopäivää on vietetty 13. helmikuuta vuodesta 2012 lähtien. Radiolähetyksen radiosignaalin ohittaessa vastaanottoantennin indusoituu siihen radioaallon energiaa; jännite, jolloin radiolähetyksen koodattu (moduloitu) sisältö voidaan purkaa (demoduloida) kyseistä tarkoitusta varten tehdyllä radiovastaanottimella. Vaikka sanaa radio käytetään tämän ilmiön kuvaamiseen, myös televisio, tutka, matkapuhelimet ja niin edelleen, käyttävät hyväkseen radioaaltoja ja tarvitsevat radiolähettimen ja vastaanottimen. Historia Sähkömagneettisen säteilyn aaltoliikkeen teorian ja viestinnän mahdollisuuden esitti ensimmäisenä James Clerk Maxwell vuonna 1873. Heinrich Rudolf Hertz tutki vuosien 1886 ja 1888 välisenä aikana kokeellisesti Maxwellin teoriaa ja osoitti sen oikeaksi. Hertz ei kuitenkaan ymmärtänyt keksinnön potentiaalia. Vuonna 1890 ranskalainen Edouard Branly rakensi ensimmäisen radioaaltoja vastaanottavan laitteen. Lodgen myöhemmin kohereeriksi nimeämä ilmaisin (radiovastaanotin) oli toinen suuri edistysaskel radioaaltojen soveltamisen kehityksessä. Radiota kutsuttiin aluksi langattomaksi lennättimeksi, koska sen kautta viestittiin aluksi sähköttämällä. Sen keksijästä on kiistelty useasti. Nathan B. Stubblefield on todistettavasti lähettänyt ihmisääntä langattomasti vuotta ennen Nikola Teslaa, vuonna 1892. Hänen käyttämänsä tekniikka ei ilmeisestikään toiminut sähkömagneettisen säteilyn radiotaajuuksilla vaan ilmeisesti induktiolla tai johtumalla maan kautta. Vuonna 1893 serbialaissyntyinen Nikola Tesla teki St. Louisissa Missourissa ensimmäisen julkisen radiolähetysdemonstraation. Laite, jota hän käytti, sisälsi kaikki radion elementit, jotka olivat laitteissa ennen elektroniputken keksimistä. Vuonna 1894 brittifyysikko Sir Oliver Lodge Oxfordin yliopistossa lähetti Hertziä käsittelevän luennon yhteydessä sanomia kahden huoneen välillä. Venäläinen Aleksandr Popov esitteli myöhemmin parannetun version kohereerista. Popov teki radiolähetyskokeilujaan myös Suomessa vuosina 1899-1900. Tällöin tehtiin myös ensimmäinen meripelastuksen onnistunut avunpyyntö langattomalla lennättimellä. Popov olikin ensimmäisiä, jotka kehittivät kohereerista käytännölliseen radiotoimintaan soveltuvia vastaanottimia. Intialainen fyysikko Jagadish Chandra Bose esitteli radioaaltojen käyttöä Kalkutassa marraskuussa 1894, mutta hän ei ollut kiinnostunut patentoimaan keksintöään. Bosen kokeessa vuonna 1895 saatiin ruutia polttamalla aikaan mikroaaltoja, joiden vaikutuksesta saatiin kello soimaan. Kansainvälinen tekniikan alan järjestö IEEE katsoo, että Aleksandr Popov osoitti ensimmäisenä radiotekniikan olemassaolon ja hyödyllisyyden. Tämä tapahtui 7. toukokuuta 1895 Venäjän fysiikan ja kemian seuran kokouksessa. Vuonna 1896 italialainen Guglielmo Marconi sai patentin radiolle Britanniassa (12039, Improvements in transmitting electrical impulses and signals and in apparatus there-for). Tätä pidetään usein maailman ensimmäisenä radiopatenttina. Seuraavana vuonna hän perusti maailman ensimmäisen radioaseman Isle of Wightin saarelle Englantiin. Samana vuonna Nikola Tesla patentoi Yhdysvalloissa eräitä radion varhaishistoriaan liittyviä keksintöjään, mutta vuonna 1904 Yhdysvaltain patenttitoimisto peruutti nämä patentit, mikä teki Marconista radion keksijän. Tämä johtui mahdollisesti Marconin amerikkalaisista taloudellisista tukijoista, joihin kuuluivat muun muassa Thomas Edison ja Andrew Carnegie. Jotkut uskovat, että tämä tehtiin, ettei Yhdysvaltain hallituksen tarvitsisi maksaa Teslalle rojalteja hänen patenttiensa käytöstä. Marconi teki suuren työn kaupallistaessaan langattoman lennättimen, minkä vuoksi hän useimmiten saa kunnian radion kehittämisestä. Vuonna 1909 Marconi sai yhdessä Karl Ferdinand Braunin kanssa Nobelin fysiikanpalkinnon "ansioista langattoman lennättimen kehittämisessä". Kuitenkin vuonna 1943 Yhdysvaltojen korkein oikeus hyväksyi Teslan patentin numero 645576 ("System of Transmission of Electrical Energy") pian tämän kuoleman jälkeen. Päätös perustui Teslan ennen Marconin patentin julkistamista tekemään työhön. Joidenkin mielestä oikeus teki päätöksensä taloudellisista syistä: Yhdysvaltojen hallituksen ei nyt tarvinnut maksaa korvauksia Marconi Companylle Marconin patentin käytöstä ensimmäisen maailmansodan aikana. Marconi avasi maailman ensimmäisen radiotehtaan ("wireless") Chelmsfordiin Englantiin vuonna 1898 työllistäen 50 ihmistä. Nikola Tesla aloitti 1900 oman Wardenclyffe Towerinsa suunnittelun ja torni valmistui noin 1903. Seuraava tärkeä radion kehitykseen vaikuttanut keksintö oli elektroniputken keksiminen 1900-luvun alkupuolella. Puheen lähettämiseksi tarvittiin puolestaan mikrofoni, joka oli alun perin keksitty puhelinta varten. Maailman ensimmäinen äänilähetys radiolla oli jouluaattona 1906, jolloin Reginald Fessenden lähetti viulunsoittoaan ja luki Raamatun säkeitä Brant Rockissa Massachusettsissa. Kaupallinen radiotoiminta alkoi 1920-luvulla, jolloin vastaanottimina käytettiin kidekoneita. 1900-luvulla radion kehitykseen vaikuttaneita tärkeitä keksintöjä olivat muun muassa transistori, amplitudimodulaatio (AM), taajuusmodulaatio (FM) ja SSB. Nykyisin 'radio-ohjelmia' voi kuunnella myös ilman radioaaltojen hyödyntämistä internetin välityksellä (internet-radio). Tekniikka Radiolähetin Radiovastaanotin Kidekone Modulaatio Amplitudimodulaatio Taajuusmodulaatio Radioputki Transistori RFID Digitaalinen radio (DAB) Digitaalinen radio (DRM) Radio Data System (RDS) Katso myös DX-kuuntelu Julkisen palvelun yleisradiotoiminta Kaupallinen radio Kenttäradio Kidekone Liikennevastaanotin Luettelo suomalaisista radioasemista Maailmanradio Musiikkiformaatit Paikallisradio Piraattiradio Putkiradio Radioaallot Radioamatööri Radiologia Radiotaajuusalueet Radiotekniikka Radio-ohjaus Sähkömagneettinen säteily Sähkömagneettinen kenttä Tutka Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Porter, Jeffrey: Lost Sound : the Forgotten Art of Radio Storytelling. The University of North Carolina Press, 2016. ISBN . Aiheesta muualla Taajuuslista. Pentti Kemppainen kartoitti radion lähihistoriaa, Kirjastokaista-video. Salon elektroniikkamuseo: Elias-verkkonäyttely Salon elektroniikkateollisuudesta. Suomalaisia radiosivustoja Mediamonitori. Radioamatöörit. DX-kuuntelu. Internet-radioportaaleja Shoutcast. Live365. United Djs Radio. Digitally Imported. Radiotunes (entinen SkyFM). Seulonnan keskeiset artikkelit

1035

https://fi.wikipedia.org/wiki/Radio%20Nova

Radio Nova

Radio Nova on uutisradiona aloittanut Suomen ainoa täysin valtakunnallinen kaupallinen radiokanava, ja se on kaupallisista radioista kuunnelluin viikoittaisella kuulijallaan (KRT 5-7/2018) tavoittaen 25,6 prosenttia väestöstä viikossa. Kanavan kohderyhmänä on 25-45-vuotiaat aikuiset (AC/MOR). Kanava lähetti uutisia ja säätiedotuksia aiemmin joka tunti vuorokauden ympäri vuoden jokaisena päivänä, nykyisin uutisia lähetetään tasatunnein arkisin 6-22 ja viikonloppuisin 8-22 välisenä aikana. Myös liikennetiedotuksia voi kuunnella Radio Novalta. Kanavalla on hyvin vahva liikenneimago, koska liikennetiedotteiden ohella se lähettää perjantaisin ja sunnuntaisin liikennepainotteista ohjelmaa, Radio Nova Liikenteessä. Historia Ensimmäinen valtakunnallinen radiolupa myönnettiin 26. syyskuuta 1996 Suomen Uutisradiolle, joka aloitti radiolähetykset toukokuussa 1997 nimellä Radio Nova. Aiemmin hallitus ei ollut suostunut myöntämään valtakunnallisia radiolupia, mutta vuoden 1996 hakemukselleen MTV perusti Oy Suomen Uutisradio Ab:n yhdessä suuria puolueita lähellä olevien viestintäyritysten kanssa, jolloin lupa myönnettiin tälle yritykselle. Tuolloin oli viisi muutakin luvanhakijaa. Radio Novan toimitusjohtajaksi palkattiin Classic Radion toimitusjohtajana toiminut Petri Manninen. Uutispäätoimittajana aloitti helmikuussa 1997 Yleisradiosta siirtynyt Risto Pohjanpalo ja ohjelmajohtajana Sami Jalonen Classic FM:stä. Radio Novan ensimmäiseksi musiikkipäälliköksi palkattiin Yleisradion Ylen Aikaisen musiikkipäällikkö Arto Vilkko. Radio Novan nimen keksi päätoimittaja Risto Pohjanpalo. Nimi oli alun perin rekisteröity toisaalle, mutta sen haltijat luopuivat siitä korvauksetta Suomen Uutisradion hyväksi. Radio Novan ohjelmakaaviossa oli aluksi uutisia neljä kertaa tunnissa. Tasalta ja puolelta olivat sähkeuutislähetykset ja 15 yli ja 15 vailla tasatunnin lyhyet uutisotsikot. Näin tiheä uutispalvelu todettiin kuitenkin pian kuulijoita väsyttäväksi ja siirryttiin käytäntöön, jossa tasatunnein tulee varsinainen uutislähetys ja puolelta uutisraportti. Nykyään MTV Uutiset tulevat tasatunnein arkisin klo 6-18. Ensimmäisinä vuosina oli prime-ajan tunneilla myös kaksi ajankohtaisjuttua koti- ja ulkomaisista aiheista. Radio Novan omistus muuttui kun Aamulehti ja MTV sulautuivat Alma Mediaksi vuonna 1997. Vuonna Novan tilat modernisoitiin kovalla kädellä, muun muassa studion paikka siirrettiin rakennuksen keskelle. Sisältöuudistus ja siirtyminen Bauer Median omistukseen Helmikuussa 2015 tiedotettiin, että Radio Nova aloittaa laajan uudistusten sarjan sisältökonseptissaan. Uudistuksessa Radio Novan ohjelmistosta tehtiin sisältöpainotteisempaa ja ohjelmavirran sekä soittolistan merkitystä vähennettiin. Kanavan tunnuslauseeksi tuli "Uskomme tarinoiden voimaan". Ohjelmakartassa uudistus näkyi mm. uuden Seitsemän oikein -ohjelmasarjan alkamisena. Ohjelmaa lähetettiin joka päivä 14-16 sekä uusintana seuraavana päivänä 20-22. Ohjelmassa keskiössä oli henkilöhaastattelut ja kappalevalinnoissa painotettiin musiikkia tunnelman ja tarinoiden välittäjänä. Seitsemän oikein -ohjelmasarjan lopettamisesta kerrottiin marraskuussa 2015, vain vähän ennen julkisuuteen tihkuneita tietoja Radio Novan myymisestä. Kanavan silloinen ohjelmapäällikkö Samuli Aaltonen perusteli ohjelmasarjan lopettamista uudistuvalla ohjelmakartalla. Seitsemän oikein -ohjelma oli Aaltosen mukaan suosittu, muttei tarpeeksi suosittu jotta sitä olisi jatkettu. Suomen hallitus antoi 3. joulukuuta 2015 ennakkopäätöksen, jonka mukaan Radio Novan ohjelmistolupa voidaan siirtää Bauer Medialle. Hallitus katsoi, että kauppa ei johda kansallisen ohjelmatarjonnan keskittymiseen radiomarkkinoilla, vaan ohjelmatarjonnan kokonaisuus säilyy monipuolisena myös määräysvallan muutoksen jälkeen. Heti yrityskaupan toteuduttua Bauer laittoi katkolle lähes kaikkien Novan juontajien sopimukset ja yhtiössä aloitettiin yt-neuvottelut. Niiden seurauksena irtisanottiin 21 henkilöä, mm. Radio Novalla 19 vuotta juontanut Ile Jokinen, joka juonsi viimeisen lähetyksensä Novalla 2. helmikuuta 2016. Bauer Media tiedotti 8. helmikuuta 2016 lopettavansa radiokanava The Voicen, jonka tilalla aloitti uusi hittikanava Kiss. Samassa yhteydessä The Voicen entiset juontajat Anssi Honkanen, Niina Backman ja Oku Luukkainen siirtyivät Novalle. Myös ysärimusiikin erikoisohjelma Retroperjantai siirtyi Radio Novan ohjelmistoon. Omistus ja johto Radio Nova on osa Bauer Media Groupia. Kanavan aiempi omistaja oli 74 prosentin omistusosuudella MTV Oy, joka puolestaan siirtyi keväällä 2005 suomalaiselta Alma Media -viestintäkonsernilta ruotsalaisomistukseen. MTV Oy:n omistaa Telia Company AB. Ruotsalainen Modern Times Group omisti aiemmin osan Radio Novasta. Radio Novan toimitusjohtaja on Bauer Median tj. Sami Tenkanen. Bauer Median sisältöjohtajana toimii Hermanni Seppälä, Radio Novan ohjelmapäällikkönä Niina Jokiaho ja myyntijohtajana Sivi Purmonen. Novan toimitusjohtajana ennen sen siirtymistä Bauer Median omistukseen toimi Tomi Halonen. Musiikki ja ohjelmat Nykyisiä ohjelmia Radio Nova Liikenteessä Radio Novan Aamu Radio Novan Ilta Radio Novan Iltapäivä Radio Novan Päivä Radio Novan Viikonloppu Retroperjantai Radio Novan Listasunnuntai Radio Novan Sunnuntaibrunssi Kanavan musiikkiprofiili Radio Novalla soi keskitien pop ja rock. Radio Nova soittaa uuden musiikin lisäksi runsaasti klassikkokappaleita. Radio Novan musiikki lajitellaan tyylin, tunnelmaan, tempon ja aikakauden mukaan. Tämän jälkeen ne ajetaan tarkasti laaditun suunnitelman mukaisesti musiikinhallintaohjelmaan, joka sijoittaa kappaleet päivittäin oikeaan järjestykseen. Tavoitteena on laatia jokaiselle päivälle mahdollisimman sopiva tarjonta musiikin eri tyylilajeja, sopivasti kotimaista ja kansainvälistä musiikkia ja tunnelmaltaan vaihtelevia kappaleita. Radio Novaan lähetetään päivittäin kymmeniä uusia levyjä kuunneltavaksi. Jokainen biisi kuunnellaan ja arvioidaan mitkä niistä sopivat Radio Novaan soitettavaksi. Jokainen Radio Novassa soiva kappale arvioidaan laajoissa musiikkitutkimuksissa, joissa selvitetään mm. suomalaisten musiikkimieltymyksiä. Silti kanavan soittolistoja, etenkin niiden lyhyyttä on arvosteltu runsaasti blogeissa ja erilaisilla keskustelupalstoilla. Kanavan musiikkipäällikkönä toimii Bauer Median Head of Music Oku Luukkainen. Musiikkittuottajana on pitkään toiminut Rainer Savander. Radio Novassa on myös saattanut aiemmin kuulla tietyn artistin kokonaisen levyn kerralla. Esimerkiksi kesäkuussa 2012 Novassa vietettiin Chisu-päivää, jolloin soitettiin Chisun Kun valaistun 2.0 -levy kokonaisuudessaan. Yleisradion lopettama Heikki Harman Pop eilen - toissapäivänä -musiikkiohjelma siirtyi Radio Novalle, jonka profiilin kehitykseen Harma on tyytyväinen, ja se alkoi esittää ohjelmaa 7. kesäkuuta 2015 alkaen sunnuntaiaamuisin. Ohjelma on Radio Novan ensimmäinen säännöllinen toimitettu musiikkiohjelma. Pop eilen - toissapäivänä lähetettiin viimeisen kerran Novalla 26. joulukuuta 2015. Uutiset Radio Novan Uutiset: MTV:n tuottamat uutiset lähetetään tasatunnein arkisin 6-22 välisenä aikana ja viikonloppuisin 8-22 välisenä aikana. Radio Novan ja Forecan sääennuste: Sääennuste tulee aina uutisten päätteeksi ja noin 20 minuutin kuluttua uutisista aina silloin, kun juontaja on studiossa. Sääennusteen Radio Novalle tekee sääpalvelu Foreca. Vuoden 2017 lokakuussa uutisoitiin, että Alma Mediaan kuuluva Iltalehti alkaa tuottamaan Radio Novalle radiouutisia. Aiemmin radiouutisia tuottanut MTV Uutiset irtisanoi sopimuksensa Bauer Median kanssa. Täten MTV:n radiouutisten kahdenkymmenen vuoden yhteistyö Novan kanssa päättyi. MTV:n tuottamat uutislähetykset palasivat Radio Novan taajuuksille vuodenvaihteessa 2020-2021. Vanhoja ohjelmia Äänessä Vieras Mitä kuuluu Marja-Leena? Onnenillat Turpakäräjät Annika tosihommissa Suomilista TOP-20 Kannatti herätä! Mitä missä milloin - Radio Nova 10 vuotta Villa Nova Radio Nova spa Konttori Kesäteranssi Ilta auringossa Joonas Hytönen show Eppu raiteilla Muna vai kana? Peilipallo Goes Bikini Sininen Eläintarha Salovaara liikenteessä Reissumies Arttu Harkki Samuli FM Samuli Aaltosen Moniväriset Kalat Kansakunnan Kahvitunti Friday Night Fever Erikoismies Laitinen Pop eilen - toissapäivänä Seitsemän oikein After Work Ajoneuvos liikenteessä Enbuske & Linnanahde Crew Enbuske & Linnanahde Crew - Viikon parhaat Matkalla maailman ympäri Musabrunssi Musaa ja Sporttia Nova Stagen klubi Perjantai perjantai! Radio Novan illallinen Radio Novan Musiikin teho-osasto Spotify Chart Show Vappulandia Vapun Valtakunta Juontajat Minna Kuukka Anssi Honkanen Niina Backman Matti Airaksinen Jussi Halli Janne Virtanen Mari Valosaari Antti Haajanen Kimmo Vehviläinen Heidi Suomi Joanna Kuvaja Esko Eerikäinen Waldo Nanna Bhose Uutisankkurit Kati Savander Petteri Savolainen Jenni Kivessilta Antti Tuuri Raisa Pöllänen Mikko Rita Jari Heikkilä Kati Hyttinen Cyrila Cibulka Jouni Sipilä Entiset juontajat Aki Linnanahde Janne Kataja Arttu Harkki Taavi Salmivaara Mika Saukkonen Ile Jokinen Oku Luukkainen Sari Seppälä Joonas Hytönen Jone Nikula Nanna Ripattila Tico Anttonen Milla Mattila Jalle Niemelä Satu Risteli Salsa Sinisalo Minna Ottavainen Ari Hursti Samuli Aaltonen Paula Noronen Eppu Salminen Lorenz Backman Jani Rajalin Samuli Väänänen Elli Collan Annika Metsäketo Tuomas Enbuske Tuomas Rajala Marco Bjurström Katja Ståhl Rita Strömmer Jarkko Luoma Antero Mertaranta Matti Ylönen Vappu Pimiä Tytti Kiviharju Hanski Kinnunen Pertti Salovaara Lauri Salovaara Taajuudet Radio Gaala -palkinnot 1999, 2008, 2018 ja 2019 vuoden radiona. 2017 ja 2018 kanavapäällikkö Niina Jokiaho vuoden ohjelmapällikkönä. 2018 "Kun Aki polkee niin Radio Novan some kulkee" vuonna Vuoden Some. 2009 Radio Novan kehitys- ja tutkimuspäällikkö Irmeli Ekholm vuoden radioammattilainen. 2010 tutkimussuunnittelija Niina Pippuri vuoden radiotulokas. Mainos 'Aamuihmiset' palkittiin vuoden parhaana radiomainoksena. 2013 Radio Novan kuunnelmat eli Kuukan harrastajateatteri Vuoden äänituotanto Lähteet Aiheesta muualla Radio Novan kotisivut Bauer Median kotisivut Radio Novan virallinen YouTube-kanava Suomalaiset radioasemat Bauer Media Group Vuonna 1997 perustetut radioasemat

1036

https://fi.wikipedia.org/wiki/Radio%20Dei

Radio Dei

Radio Dei on vuonna 1997 toimintansa aloittanut suomalainen valtakunnallinen kaupallinen kristillinen radiokanava. Kanavan omistaa Kristillinen Media Oy ja sen päätoimittajana toimii Kirsi Rostamo ja ohjelmajohtajana Kai Kortelainen. Sen kuuluvuusalueella asuu yli 4 miljoonaa suomalaista. Viikoittaisia kuuntelijoita Radio Deillä on - , yhteensä säännöllisiä ja satunnaisia kuuntelijoita on yli . Radio Dei oli vuonna 2019 Suomen tunnetuin kristillinen media ja sen tuntee 50,1 % 18 vuotta täyttäneistä suomalaisista. Tunnettuus korostui erityisesti 35-49-vuotiaiden (59 %), 50-64-vuotiaiden (59 %) ja akateemisesti koulutettujen keskuudessa (68 %). Radio Dein pääkohderyhmä on 25-55-vuotias aikuisväestö. Radio Dei on ainoa valtakunnallinen radioasema Suomessa jonka kuuntelijoista lähes puolet on perheellisiä. Vuonna 2021 Kai Kortelainen johti Radio Deissä kehityshanketta, jonka tuloksena kanava julkaisi 10. tammikuuta 2022 Dei Plus -striimauspalvelun. Radio Dein toimintaa tukee Kristityt Yhdessä ry. Kanavalla on yli 80 ohjelmayhteistyökumppania eri kirkkokunnista, seurakunnista ja järjestöistä. Ohjelmaprofiili Radio Dei soittaa musiikkia kaikenikäisille kristityille lähinnä hengellistä musiikkia (muun muassa gospelia, ylistysmusiikkia, virsiä). Päiväsaikaan kuullaan juonnettua lähetysvirtaa, keskusteluohjelmia, musiikkia sekä makasiinityyppistä lähetystä juontajan seurassa. Kanava lähettää MTV:n uutiset tasatunnein. Iltaisin ja viikonloppuisin uidaan "pintaa syvemmälle" kristillisten seurakuntien ja järjestöjen ohjelmien parissa. Vuoden 2009 ja 2010 adventtina ja jouluna toimi erillinen joulumusiikin nettiradio Jouludei-nimellä. Historia Radio Dein perusti Kirsi Rostamo, ja se aloitti toimintansa 3. marraskuuta 1997 Helsingissä. Latinankielinen nimi tarkoittaa "Jumalan säteilyä". Alussa Rostamon apuvoimina oli neljä yhteistyöpartneria ja yksi työntekijä. Aloitusvuonnaan asema tuotti  markan tappiot ja Rostamo itse työskenteli palkatta satsaten omaisuutensa asemaan. Asema pääsi tappiottomaksi neljän toimintavuoden jälkeen. Kirsi Rostamo sai kirkon tiedonvälityspalkinnon 2000 ja Golden Gospel -palkinnon 2008. Vuonna 2004 aseman kuuluvuusalue ulottuikin pääkaupunkiseudulta napapiirille saakka ja sen kuuluvuusalueella asui 3,2 miljoonaa ihmistä. Taloustutkimuksen mukaan pääkaupunkiseudulla noin 46 % asukkaista kuunteli asemaa ainakin satunnaisesti ja pohjoista kohden mennessä satunnaisten kuuntelijoiden määrä kasvoi, tavoittaen viikoittain suomalaista. Vuonna 2005 kuuluvuusalueen peitto oli noin neljä miljoonaa ihmistä. Vuonna 2006 asema kuului jo neljällätoista paikkakunnalla ja sillä arvioitiin olevan päivittäin noin 75 000 kuuntelijaa sekä yli 12 työntekijää. Radio Dei sai uuden toimiluvan vuosille 2012-2019. Vuonna 2014 kanavalla oli viikoittaista kuuntelijaa, 19 työntekijää ja 20 taajuutta. Radio Deille myönnettiin toimilupalaajennus 5. marraskuuta 2015 alkaen Kajaanin seudulle ja Vaasaan. Lähteet Dei Plus Viitteet Aiheesta muualla Radio Dein kotisivut Suomalaiset radioasemat Kristillinen media Suomessa Vuonna 1997 perustetut radioasemat

1037

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisrotu

Ihmisrotu

Ihmisrotu on varsinkin aikaisemmin käytetty nimitys ihmisryhmästä, johon kuuluvilla yksilöillä on tiettyjä muista yksilöistä poikkeavia perinnöllisiä ominaisuuksia, jotka ovat heille suurin piirtein yhteisiä ja liittyvät tiettyyn maantieteelliseen alueeseen. Perinteiset länsimaiset rodun määritelmät ovat perustuneet näkyviin eroihin etenkin ihonvärissä, kasvonpiirteissä ja hiusten laadussa. Taksonomian isäksi kutsuttu Carl von Linné luokitteli ihmiskunnan amerikkalaiseen, eurooppalaiseen, aasialaiseen ja mustaan rotuun, mistä tuli pitkään vallinneen rotukäsityksen pohja . Monet uskovat edelleen, että ihmiskunta jakautuu mongolidiseen, kaukasidiseen ja negridiseen päärotuun ja jotkut pitävät Australian kantaväestöä neljännen päärodun edustajina. Euroopassa ensimmäiset ihmisiä koskevat systemaattiset hierarkkiset rotuluokittelut syntyivät 1700-luvun puolivälissä. Käsitykset roduista ja tietyistä rotujaotteluista ovat vaihdelleet kulttuurista ja historian ajankohdasta toiseen. Rodun käsitteeseen on sisältänyt myös muita kuin vain ihmisten erilaiseen ulkonäköön liittyviä merkityksiä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa rodun käsite nivoutuu yhteen yhteiskuntaluokan käsitteen kanssa. Rotujaotteluun on liittynyt rotusyrjintää eli rasismia. Biologisen luokittelun käsitteenä ihmisen jakaminen rotuihin katsotaan perusteettomaksi käsitykseksi, sillä rotukriteereitä on vaikea määritellä, ja ihmisen geneettinen muuntelu on vähäistä ryhmien välillä. Geneettisessä mielessä rotuja ei ole, sillä erillisten luokkien sijaan ihmiskunta on geneettisesti samaa jatkumoa. Vanhan, laajalti näennäistieteelliseksi katsotun rodun käsitteen tilalle on yhteiskuntatieteessä tullut jako etnisiin ryhmiin ja yhteisöihin ja väestögenetiikassa populaatioihin eli kliineihin. Yhteiskuntatieteissä rotua tarkastellaan yhteiskunnallisesti tuotettuna rakenteena, sillä ihmisiä luokitellaan edelleen esimerkiksi ihonvärin perusteella ja ihmisiin liitetään etnisiin taustoihin liittyviä stereotypioita. Rotumäärittelyjen historiaa Antiikin maailmassa esimerkiksi filosofi Aristoteleen jaottelu kreikkalaisiin ja barbaareihin ei perustunut rotuun vaan heidät jaoteltiin niihin, jotka poliittisesti järjestäytyivät kaupunkivaltioiksi (kreikkalaiset), ja niihin, jotka eivät toimineet näin (barbaarit). Roomalaiset erottivat itsensä muista soveltamansa lakijärjestelmän perusteella, ja suurissa yksijumalaisissa uskonnoissa keskiajalla jaottelu kulki oikea- ja vääräuskoisten välillä. Kristinuskossa ja islamissa katsottiin, että kaikki ihmiset olivat kykeneviä kääntymään oikeaan uskoon. Myös juutalaisten goyn käsite liittyi juutalaiseen uskontoon, ei verenperintöön. Espanjassa reconquistan aikana hallitsijapari Isabella ja Ferdinand karkottivat maasta ensin juutalaiset vuonna 1492 ja myöhemmin muslimit vuonna 1502. Monet karkotettavista olivat kuitenkin kääntyneet kristityiksi välttyäkseen karkotukselta, minkä vuoksi suurinkvisiittori Tomás de Torquemada määräsi, että inkvisition tuli tutkia henkilöiden uskonnon lisäksi myös näiden sukutausta. Vain niiden, joiden onnistui todistaa sukutaustansa kristillisyys, sallittiin jäädä maahan. Määräyksestä kehittyi pian "puhtaan veren" () periaate, jota voidaan pitää rotukäsitteen edeltäjänä. Eräissä kulttuureissa on kehitetty rotuluokituksia sosiaalisin tai taloudellisin perustein. Esimerkiksi Ruandan kansanmurhaan johtanut hutujen ja tutsien jaottelun on katsottu perustuvan alun perin enemmänkin yhteiskuntaluokkaan ja taloudellisiin tekijöihin kuin etnisiin näkökohtiin. Philip Gourevitchin mukaan hieman yleistäen ilmaistuna hutu muuttui tutsiksi, jos hän ryhtyi kasvattamaan nautakarjaa, ja tutsi muuttui hutuksi, mikäli hän rupesi viljelemään maata. 1800-luvulla John Hanning Speke vahvisti jaottelua tieteelliseen rasismiin perustuvalla haamilaisella teorialla, jonka mukaan tutsit kuuluvat "korkeampaan" haamilaiseen ja hutut "alempaan" banturotuun. Ensimmäiset rotuluokittelut Valistuksen aikana syntyneet eurooppalaiset rotuteoriat olivat osa uutta luonnontieteiden vertailevaa, tyypittelevää ja luokittelevaa lähestymistapaa maailmaan ja erilaisiin ilmiöihin. Carl von Linné, Johann Friedrich Blumenbach ja muut 1700-luvulla eläneet tutkijat mahdollistivat myöhemmän "tieteellisen rasismin" tutkimalla ihmisiä osana eläinkuntaa eikä enää Jumalan muusta luonnosta eroavina luomuksina. Rotu määriteltiin niin sanotuissa klassisissa rotuluokitteluissa joukkona ihmisiä, joilla oli yhteisiä havaittavia tai mitattavia ruumiillisia piirteitä. Fyysisten piirteiden lisäksi Ihmisryhmiä luokiteltiin myös esimerkiksi kauneuden ja rumuuden, kulttuurisen kehitystason ja henkisten ominaisuuksien mukaan. Ihonväri oli aluksi merkittävin fyysisistä luokittelupiirteistä. Rotujen välisten erojen uskottiin johtuvan kunkin ryhmän elinympäristöstä. Eurooppalaiset alkoivat samastua klassisten rotuluokittelujen myötä laajempaan valkoihoisten ryhmään. Eurooppalaiset luokittelijat ottivat antiikin Kreikan kauneusihanteen rotuhierarkian pohjaksi. Mitä kauempana ihminen oli tästä ihanteesta, sitä vähemmän "kaukasialaisena" häntä pidettiin. Ensimmäinen merkittävä nykyisen kaltainen rotukäsite esiintyi vuonna 1684 julkaistussa François Bernierin teoksessa Nouvelle division de la terre par les différents espèces ou races qui l'habitent ("Maapallon uusi jako sillä asuviin lajeihin tai rotuihin perustuen"). Matkojensa perusteella Bernier jakoi ihmiskunnan neljään rotuun, joista ensimmäinen asutti valtaosaa Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta, Persiaa sekä Pohjois- ja Keski-Intiaa leviten aina Indonesiaan asti. Toinen ryhmä sijaitsi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, kolmas Itä- ja Keski-Aasiassa. Neljännen ryhmän muodostivat lyhytkasvuiset Skandinavian saamelaiset. Bernierin luokittelu ei ollut hierarkkinen kuten myöhemmät rotuteoriat. Hierarkkiset rotuluokittelut syntyivät Euroopassa 1700-luvun puolivälin paikkeilla. Niiden tekijöitä olivat taksonomian isäksi kutsuttu Carl von Linné, Georges Leclerc de Buffon ja Johann Friedrich Blumenbach sekä myöhemmin 1800-luvulla Georges Cuvier. Linnén rotujaottelusta tuli pitkään vallinneen rotukäsityksen pohja. Linné jaotteli ihmiset vuonna 1735 ilmestyneessä teoksessaan Systema Naturae neljään rotuun: Homo sapiens americanus, joka oli punertava, temperamentikas ja alistuva; Homo sapiens europaeus: valkoinen, vakava ja vahva; Homo sapiens asiaticus: keltainen, melankolinen ja ahne sekä Homo sapiens afer: musta, passiivinen ja laiska. Myös Johann Friedrich Blumenbachin luokittelu viiteen rotuun perustui ihonväriin: kaukasialainen (valkoinen), mongolinen (keltainen), etiopialainen (musta), malajilainen ja amerikkalainen rotu (punertava). Fyysinen antropologia 1700-luvun lopulta alkaen siirryttiin tieteen yleisen kehityksen myötä ihmisten eroavaisuuksienkin tutkimisessa silmämääräisistä arvioista kohti tarkkoja mittauksia ja tulosten tilastollista käsittelyä. 1800-luvun puolivälissä ihmiskunnan eroavaisuuksien tutkiminen eriytyi omaksi tieteenalakseen, fyysiseksi antropologiaksi. Erityisesti Saksassa fyysisen antropologian edustajat katsoivat harjoittavansa "ihmisen luonnonhistoriaa". Uuden tieteenalan syntymisen yhteydessä rotututkimus muuttui myös aikaisempaa leimaavammaksi monia ihmisryhmiä kohtaan. Siihen vaikuttivat polygenetismin, eli käsityksen ihmiskunnan jakautumisesta useaan eri lajiin, syntyminen, henkisiä ja fyysisiä piirteitä koskevien väitteiden yhdistymisestä kallonmittaukseen eli kraniometriaan ja myös rotuluokitusten tulkitseminen evoluutioteorian pohjalta. Fyysisessä antropologiassa mitattiin aluksi kasvokulmia ja katsottiin, että mitä suorempi kasvojen kulma on, sitä kehittyneempi tai "ihmismäisempi" henkilö tai rotu oli. 1840-luvulla siirryttiin kallonmittauksiin, erityisesti kallon leveyden ja pituuden suhteen eli leveys-pituus-indeksin mittaamiseen. Yleensä katsottiin, että pitkäkalloiset olivat kyvykkäämpiä kuin leveäkalloiset. 1800-luvulla tapahtunutta rotuajattelun järjestelmällistämistä on myöhemmin Keskustelu rodusta on tullut vaikeammaksi, koska rotua on tutkittu ainakin kahdella tasolla, maailmanlaajuisesti ja kansallisesti, ja eri tavoitteisiin pyrkien. Evoluutiobiologit ovat yleensä kiinnostuneita ihmiskunnasta kokonaisuutena ja keskittyvät tutkimuksissaan ihmisryhmien välisiin maailmanlaajuisiin eroavaisuuksiin. Siksi taksonomiset luokittelut ovat usein hyödyttömiä. Päätöksentekijät ja käytännön ammateissa työskentelevät (lainvalvonta, lääketiede) ovat yleensä kiinnostuneita lähinnä suppeammasta geneettisestä vaihtelusta ja pitävät siksi taksonomisia rotukategorioita hyödyllisinä. Esimerkiksi pääkallon ominaisuuksien perusteella voidaan yleensä arvioida, mihin rotuun ja ihmistyyppiin yksilö kuului. Tämä voi auttaa huomattavasti vainajien tunnistuksessa. Tutkimuksen ja mittakaavan erot ilmenevät kolmessa vuodesta 2002 lähtien julkaistussa tutkimuksessa: Rosenbergin ym. "Genetic Structure of Human Populations", Serre & Pääbon "Evidence for Gradients of Human Genetic Diversity Within and Among Continents" ja Tangin ym. "Genetic structure, self-identified race/ethnicity, and confounding in case-control association studies." Sekä Rosenberg että Serre & Pääbo tutkivat yleistä geneettistä vaihtelua, mutta päätyivät eri johtopäätöksiin. Kun Rosenberg tutki yksilöitä eri populaatioista ympäri maailmaa maantieteestä välittämättä, Serre & Pääbo ottivat näytteitä valitessaan huomioon maantieteen. Rosenberg löysi todisteita geneettisille klustereille ("roduille"). Serre & Pääbo taas havaitsivat, että suhteessa maantieteelliseen tilaan ihmisten geneettinen vaihtelu on jatkuvaa (paikasta paikkaan) ja kliniaalista. Rosenbergin tutkimus liittyi lääketieteellisiin (epidemiologisiin) kysymyksenasetteluihin, kun taas Serren & Pääbon kiinnostuksen kohde oli ihmisen evoluutio. Tang ym. taas tutkivat geneettistä vaihtelua Yhdysvalloissa sen perusteella, kumpi on epidemiologisessa tutkimuksessa tärkeämpi arviointiperuste, henkilön rotu (etnisyys) vai maantieto. Tang havaitsi, että Yhdysvalloissa rotu/etnisyys on tärkeämpi kysymys, toisin kuin Serre & Pääbo. Lisätutkimus itsemääritellystä rodusta suhteessa populaation geneettiseen rakenteeseen vahvisti Tangin päätelmiä. Serre & Pääbo ennustivatkin globaalin ja kansallisen tason ristiriidat analyysissään: Rotukäsitteen tilalle käsitteet kliini ja populaatio 1900-luvun alussa eräät antropologit kyseenalaistivat ja lopulta hylkäsivät väitteen biologisten rotujen vastaavuudesta kielellisten ja kulttuuristen ryhmien kanssa. Väestögenetiikan nousu johti jotkut biologit ja antropologit pitämään jopa koko rotukäsitteen hylkäämistä järkevänä. Syitä siihen oli pääasiassa neljästä: empiiriset todisteet, määritelmälliset ongelmat, vaihtoehtoisten käsitteiden helppo saatavuus ja eettiset ongelmat. Ensimmäisinä kyseenalaistivat rotukäsitteen empiirisin perustein antropologit Franz Boas, joka tutki fenotyyppejä, ja Ashley Montagu, joka tukeutui genetiikkaan. Edward O. Wilson ja William L. Brown kyseenalaistivat käsitteen eläintieteen näkökulmasta ja lisäksi torjuivat väitteen rodun ja alalajin vastaavuudesta. Yhden ratkaisevista uusista havainnoista geno- ja fenotyyppisen vaihtelun uudelleenmäärittelemiseksi teki antropologi C. Loring Brace: kun muuntelut, joihin vaikuttavat luonnonvalinta, migraatio tai geneettinen ajautuminen, noudattavat maantieteellisiä rajoja, maantieteelliset muutokset ovat "kliinejä". Tämä näkökulma kohdisti huomion fenotyyppisiin eli ilmiasuun perustuviin rotumääritelmiin (esimerkiksi ihonväriin, pään muotoon tai hiustyyppiin perustuvat määritelmät) liittyvään ongelmaan, ne jättävät huomiotta useita muita tekijöitä (kuten veriryhmän), jotka eivät ole yhteneväisiä kyseisten rotumääritelmien kanssa. Niinpä antropologi Frank Livingstone päätteli, että koska kliinit ylittävät rodullisia rajoja, "ei ole rotuja, vaan vain kliinejä". Havaittuaan, että 85 % homo sapiensin geneettisestä vaihtelusta on yhteistä kaikille populaatioille eikä populaatioiden välistä, geneetikko Richard Lewontin esitti, että sekä 'rotu' että 'alalaji' ovat huonoja termejä sovellettuna ihmispopulaatioihin. Lewontinin näkemystä on kritisoitu, ja sitä on pidetty virhepäätelmänä. A. W. F. Edwardsin mukaan vaikka geneettinen vaihtelu (yksittäiset alleelit) on enimmäkseen yhteistä kaikille ihmispopulaatioille, tämä ei sinällään kerro mitään rotuluokittelujen tarkoituksenmukaisuudesta. Kun yksittäisten alleelien sijasta tarkastellaan suurta joukkoa alleeleja, havaitaan, että niiden esiintymisfrekvenssit ovat tilastollisesti riippuvaisia toisistaan siten, että tietyssä populaatiossa tietyt alleelit ovat yleisempiä kuin toisessa populaatiossa. Siten rotuluokittelut ovat mahdollisia. Se, onko Lewontinin näkemys virhepäätelmä vai ei, riippuu Ranajit Chakrabortyn mukaan siitä, miten rotu-käsite määritellään: mikäli katsotaan, että roturyhmien tulisi erottua tarkasteltassa vain yhtä tiettyä yksilön ominaisuutta, on Lewontin osoittanut, ettei ihmiskunta jakaudu selkeisiin roturyhmiin. Kuitenkin tarkasteltaessa suurempaa joukkoa erilaisia ominaisuuksia ovat roturyhmät tunnistettavissa. D. J. Witherspoon ym. (2007) tutki kysymystä "kuinka usein kaksi yksilöä yhdestä populaatiosta ovat geneettisesti erilaisempia kuin kaksi eri populaatioista valittua yksilöä". Kysymyksen vastaus riippui tutkittujen lokusten määrästä: kymmenellä lokuksella todennäköisyys oli noin 30 %, sadalla noin 20 % ja tuhannella noin 10 %. Ihmispopulaatioiden tapauksessa lukuisat läheiset ja sekoittuneet populaatiot kasvattavat näitä todennäköisyyksiä edelleen. Jos kuitenkin tutkitaan useita tuhansia lokuksia ja maantieteellisesti toisistaan kaukaisia populaatioita, vastaus on 0 %. Tutkijoiden mukaan tulee olla varovainen tehtäessä johtopäätöksiä yksilöiden fenotyypeistä näiden maantieteellisen tai geneettisen taustan perusteella. Edellä esitettyjen ongelmien lisäksi toisen maailmansodan jälkeen tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota rotu-uskomusten käyttöön syrjinnän, rotuerottelun, orjuuden ja kansanmurhan yllykkeinä. Ihmiskunnan jakoon rotuihin liittyviin moraalisiin ja poliittisiin ongelmiin kiinnitettiin huomiota erityisesti 1960-luvulla Yhdysvalloissa kansalaisoikeusliikkeen ja kolonialismikriittisten liikkeiden myötä. Biologiassa rodun käsitettä ovat korvanneet 'populaatio' tai 'kliini'. Käsitteet eivät sulje toisiaan pois, ja useat tutkijat käyttävät molempia. Yhteiskuntatieteellisissä yhteyksissä 'rotua' on korvannut 'etnisyys' viitatessa ryhmiin, jotka määrittelevät itsensä kulttuurin tai kansallisuuden perusteella. Ihmisen evoluution malleja Minkä tahansa biologisen rotumääritelmän pitää vastata kysymyksiin rotujen välisten erojen kehittymisestä ihmisen evoluutiossa. Lähes koko 1900-luvun antropologit ovat kuitenkin joutuneet luottamaan puutteelliseen fossiiliaineistoon ihmisen evoluution historiasta. Heidän mallinsa ovat harvoin antaneet hyvän pohjan rotujen alkuperän tarkasteluun. Nykytutkimus ja molekyylibiologia ovat kuitenkin tuottaneet huomattavasti uutta tietoa ihmisen menneisyydestä. Antropologien keskuudessa on väitelty Homo sapiensin alkuperästä. Homo erectus muutti Afrikasta Eurooppaan ja Aasiaan noin miljoona vuotta sitten. Väittely keskittyy kahteen teoriaan: kehittyikö Homo erectus Homo sapiensiksi suurin piirtein samanaikaisesti Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa, vai kehittyikö se vain Afrikassa syrjäyttäen myöhemmin Homo erectuksen Euroopassa ja Aasiassa? Kumpikin malli tuo mukanaan erilaisia skenaarioita rotujen synnystä. Ensimmäisen mallin puolustajat, muun muassa Frayer ym., pitävät todisteinaan fossiilien anatomista jatkuvuutta Etelä- ja Keski-Euroopan, Itä-Aasian ja Australian alueilla. Anatomisten samankaltaisuuksien ajatellaan johtuvan geneettisistä samankaltaisuuksista. Suuret geneettiset samanlaisuudet ihmisten välillä eivät heidän väitteidensä mukaan todista yhteisestä esi-isästä vaan heijastavat jatkuvaa geenivirtaa eri ihmispopulaatioiden välillä ja näiden populaatioiden yhteyksiä toisiinsa. Tärkein piirre tässä mallissa on se, että siinä Homo sapiensin evoluutiolla on miljoonia vuosia aikaa, mikä on enemmän kuin riittävästi eri rotujen kehittymiselle. Leiberman ja Jackson ovat kuitenkin huomauttaneet, että tämä malli riippuu useista jo valmiiksi rodun käsitteestä juontuvista päätelmistä. 1990-luvulta lähtien saatu tieto on johtanut biologiassa rodun kyseenalaistamiseen evoluutiolinjana. Laajasti ymmärrettynä rotukäsitteestä on tullut synonyymi alkuperälle. Ihmisen geneettistä vaihtelua koskevien ja arkeologisten tutkimustulosten mukaan Itä-Afrikka on kaikkien ihmisten alkukoti, josta Homo sapiens muutti korvaten Homo erectuksen noin 60 000 vuotta sitten. Australian alkuperäisasukkaita pidetään varhaisena muuttoryhmänä, joka on pysynyt pitkään eristyneenä. Suurinta osaa muista ryhmistä, kuten eurooppalaiset, aasialaiset ja intiaanit, on pidetty yhtenä, toisilleen sukua olevana ryhmänä, joka on syntynyt myöhemmässä muuttoliikkeessä Afrikasta. Vielä 2010-luvun alussa ajateltiin yleisesti, että ihmisrotuja vastaavat geneettiset luokat olivat syntyneet suoraviivaisesti omina kehityslinjoinaan Afrikasta lähdön jälkeen viimeisten 50 000 vuoden aikana. Vuonna 2009 alkaneen muinaisten ihmisten DNA:n tutkimuksen nopean kehityksen myötä on kuitenkin selvinnyt, että ihmisväestöjen nykyinen rakenne on täysin erilainen kuin vielä vain kymmenen tuhatta vuotta sitten. Nykyiset väestöt ovat toisistaan yhtä paljon poikenneiden varhaisempien väestöjen risteytymiä, jotka taas olivat edellisten väestöjen risteytymiä ja niin edelleen. Risteytyessään nämä muinaiset väestöt ovat usein kadonneet, kuten pohjoiseuraasialaiset, jotka antoivat perimänsä eurooppalaisille ja Amerikan alkuperäisasukkaille. 1980-luvulta lähtien on huomattu ihmisen sisäisen geneettisen vaihtelun olevan verrattain vähäistä, minkä on tulkittu olevan osoitus lajin nuoruudesta ja lajin on ajateltu olevan jopa liian nuori kehittämään alalajeja. Ihmisen perimässä on kuitenkin noin kolme miljardia nukleotidia, ja kaksi ihmistä eroaa toisistaan keskimäärin kolmella miljoonalla nukleotidilla. Suurin osa näistä eroavaisuuksista on neutraaleja, mutta osa on myös toiminnallisia, ja ne vaikuttavat ihmisten välisiin fenotyyppisiin eroihin. Populaatiogenetiikan alalla uskotaan näiden neutraalien erojen kuvastavan ihmisen väestöhistoriaa. Ihmispopulaatio kulki pullonkaulan läpi ennen nopeaa lisääntymistä Afrikasta saapuneiden migraatioiden aikaan. Seurauksena oli Afrikan ja Euraasian populaatioiden välisiä eroja noin vuotta sitten (noin 5 000 sukupolvea) ja myöhemmin Euroopan ja Aasian populaatioiden välisiä eroja 40 000 vuotta sitten (noin 2 000 sukupolvea). Pienen populaation nopealla kasvulla on kaksi merkittävää vaikutusta geneettisen vaihtelun jakautumiseen. Ensiksi, niin kutsuttu perustajavaikutus tapahtuu, kun perustajapopulaatiot tuovat mukanaan uuteen populaatioon vain osan aiemman suuren populaation geneettisestä vaihtelusta. Toiseksi, kun perustajapopulaatiot hajaantuvat enemmän maantieteellisesti, todennäköisyys kahden eri perustajapopulaation yksilön lisääntymiseen pienenee. Se vähentää geenivirtaa kahden maantieteellisen ryhmän välillä ja samalla kasvattaa ryhmien geneettistä etäisyyttä. Vuonna 2010 Svante Pääbon johtama tutkimusryhmä julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan ei-afrikkalaisten ihmispopulaatioiden perimässä on 1-4 prosenttia neandertalinihmisten geenejä, eli lajit ovat lisääntyneet keskenään historian aikana. Jotkut tieteilijät, muun muassa Milford H. Wolpoff pitävät tätä tärkeänä todisteena rotujen erillisistä evoluutiolinjoista, kun taas toiset, esimerkiksi Christopher B. Stringer ja Laurent Excoffier katsovat, että lajien sekoittuminen on vain pieni vähämerkityksellinen yksityiskohta Homo sapiensin kehityksessä ja pitävät Afrikkaa edelleen kaikkien ihmisten alkukotina. Uusi tieto ihmisen geneettisestä vaihtelusta on käynnistänyt keskustelun rodun käsitteestä uudelleen. Suurin osa erimielisyyksistä koskee kysymyksiä uuden tiedon tulkitsemisesta, erityisesti siitä, ovatko aiemmat päätelmät rodusta oikeita. Tutkijoiden suuri enemmistö ei pidä Afrikasta tulleissa migraatioissa eronneita ryhmiä alalajeina. Toiset kuitenkin kiistelevät siitä, pitäisikö noitä evoluutiolinjoja kutsua "roduiksi" tai "rotulinjoiksi". Argumentteja rotulinjojen puolesta Geneettisessä tilastoaineistossa näkyy jonkin verran eroavuuksia ihmispopulaatioiden keskimääräisissä DNA-sekvensseissä. Joidenkin tutkimusten perusteella keskimääräisten sekvenssieroavuuksien huippuarvot saadaan populaatioille, joiden jakauma noudattaa tiettyä maantieteellistä jakaumaa, esimerkiksi mantereita. Tutkimuksissa havaitaan, että saman mantereen ihmiset voivat olla keskenään samankaltaisia. Yleensä kuitenkin manner on siihen liian iso populaatioyksikkö, ja mantereen ihmispopulaation sisäinen vaihtelu on yleensä suurempi kuin mannerpopulaatioiden välinen keskimääräinen vaihtelu. Usein populaatiotutkimuksia kritisoidaan ryhmäidentiteetin luomisesta edeltä käsin. On myös esitetty, että ryhmäidentiteetti voitaisiin määritellä vain geneettisen datan perusteella, jolloin vallitsevasta populaatiorakenteesta saataisiin todisteita. Esimerkiksi Rosenbergin tutkimusryhmä. pystyi sijoittamaan 1 056 yksilöä 52 populaatiosta ympäri maapalloa kuuteen geneettiseen klusteriin, joista viisi vastaa perinteistä jaottelua mongolidiseen, euripidiseen, negridiseen, australidiseen ja Amerikan alkuperäiskansojen "punaiseen" ihmisrotuun. Tutkimukset, jotka sijoittavat yksilöitä ryhmiin, jättävät kuitenkin epäselväksi, mitä yhteistä mitatuilla eroilla on käsitteen rotu kanssa. Joillakin historiallisesti sekoittuneiksi tiedetyillä rodullisista tai etnisistä ryhmistä ei ole homogeenistä perimää. Esimerkiksi monien Yhdysvaltain mustien perimä on sekoitus länsiafrikkalaista ja eurooppalaista perimää. Vuonna 2005 julkaistun tutkimuksen mukaan yhdysvaltalaisten ja taiwanilaisten itse arvioiman etnisen identiteetin ja tutkijoiden näille tilastollisesti luomien geneettisten ryhmien välille voidaan osoittaa yhteys. Tang et al. analysoivat DNA-näytteet 3 636 yksilöltä 15 paikkakunnalta Yhdysvalloista ja Taiwanilta ja esittivät näytteiden perusteella yhteyden yksilön itse ilmoittaman etnisen identiteetin - valkoinen (White), musta (Black), itäaasialainen (East Asian) tai latino (Hispanic) - 0,14 prosentin virhemarginaalilla. Argumentteja rotulinjoja vastaan Tutkimukset ovat osoittaneet, että 85 prosenttia kaikesta ihmisten välisestä geneettisestä vaihtelusta löytyy jo yhden kielellisen tai kansallisen ryhmän, esimerkiksi ranskalaisten tai japanilaisten, sisältä. Jäljelle jäävästä vaihtelusta noin 15 prosenttia ilmenee kansallisten, samaan "rotuun" kuuluvien, ryhmien välillä (esimerkiksi japanilaisten ja korealaisten tai ranskalaisten ja espanjalaisten väliltä) ja ainoastaan 6 prosenttia - 10 prosenttia muuntelusta esiintyy perinteisesti määriteltyjen rotujen väliltä. Antropologien Lieberman ja Jackson mielestä rodun määrittelemiselle evoluutiolinjojen perusteella on kuitenkin olemassa paljon syvempiä metodologisia ja käsitteellisiä ongelmia. He tähdentävät, että mallia puoltavat "molekyyliset ja biokemialliset todisteet käyttävät jo rodun käsitettä alkuperäisten näytteidensä ryhmittelyssä". Esimerkiksi suuret ja vaihtelevat pohjoisamerikkalaisten ja eurooppalaisten ryhmät nimetään valmiiksi valkoisiksi jo ennen DNA-analyysiä. Se rajoittaa ja vääristää tulkintaa, suhteita evoluutiolinjoissa sekä jättää huomiotta tärkeitä ympäristötekijöitä, jotka ovat jo itsessään vaikuttaneet geneettiseen vaihtelevuuteen. Heidän mukaansa empiirisen tutkimuksen merkittävyydestä huolimatta monet tutkimukset käyttävät rodun käsitettä huolimattomasti. He toteavat, että tutkimusten laatijat löytävät todisteita suurille eroavuuksille koska ovat jo alun perinkin pitäneet rotua pätevänä käsitteenä. Uudet tutkimukset osoittavatkin geneettisen vaihtelun olevan tasaista ja jatkuvaa myös alueilla, joita on ennen pidetty homogeenisina, ja tutkimuksissa olleiden aukkojen olevan riippuvaisia näytteidenottotavoista. Tutkimuksen tekijät eivät kyseenalaista evoluutiolinjoja käyttävän tutkimuksen merkitystä vaan vain rotu-sanan käytön, koska jo termi "populaatio" riittää selittämään tutkimustuloksia. Rotu oikeusantropologiassa Oikeusantropologiassa pyritään ihmisen luurangosta tai sen osasta tunnistamaan henkilön ikä, sukupuoli ja "rotu" tai etninen ryhmä. Oikeusantropologiassa rodunmääritys tapahtuu vertailemalla näytekalloa referenssikokoelmissa olevista pääkalloista tehtyihin mittauksiin. Yhdysvalloissa oikeusantropologit pystyvät noin 80 prosentin todennäköisyydellä päättelemään ihmisen kallosta henkilön rodun. Maassa pääkallot on ryhmitelty roduittain joko henkilön syntymätodistuksen tai kuoleman jälkeisen ruumiinavauksen perusteella. Rotu ei kuitenkaan tässä tarkoita puhtaasti biologisesti määräytynyttä populaatiota vaan kertoo "mihin sosiaalisesti luotuun 'rotukategoriaan' henkilö on sijoitettu". Rotu lääketieteessä Lääketieteessä tutkimuksessa rotua on käytetty muuttujana muun muassa epidemiologisissa tutkimuksissa kuolleisuutta arvioidessa ja joiden sairauksien, kuten sirppisoluanemian yhteydessä. Jotkut tutkijat katsovat, että vaikka rotu ajan myötä osoittautuisi karkeaksi ja tehottomaksi menetelmäksi ihmisten geneettisten erojen ymmärtämisessä, sillä voi olla tärkeä väliaikainen rooli. Koska rotumääritelmät ovat epämääräisiä ja vaikeasti luokiteltavia, ainoaksi käytännölliseksi luokittelumenetelmäksi on muodostunut ihmisten itseidentifikaatio. Rotu on havaittu selittäväksi tekijäksi muun muassa kroonisen munuaistaudin etenemisessä, lihavuudessa ja harmaakaihissa. Tutkimustulokset ovat joskus ristiriitaisia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa korkea verenpaine on todettu yleisemmäksi afroamerikkalaisilla kuin valkoisilla, mutta toisaalta nigerialaisilla ja jamaikalaisilla, jotka ovat "etnisesti mustia", korkeaa verenpainetta on vähemmän kuin yhdysvaltalaisilla valkoisilla. Mustilla korkeaa verenpainetta esiintyi 14-44 % ja valkoisilla 27-55 %. Vaaleaa ihoa pidetään ihmisen hyvinvoinnille tärkeän D-vitamiinin tuotantoa tehostavana sopeutumana. Toisaalta tumma iho on päiväntasaajan alueiden sopeutuma auringonvalon polttavaa vaikutusta vastaan. National Human Genome Research Instituten johtaja Francis Collinsin mukaan "rotu" ja "etnisyys" ovat huonosti määriteltyjä käsitteitä, jotka toimivat useiden erilaisten ympäristö- ja geneettisten tekijöiden, kuten maantieteellisen alkuperän, sosioekonomisen statuksen, koulutuksen ja terveydenhuollon tason korvikkeena. Hän katsoo, että tieteessä pitäisi luopua näistä epäsuorista vaikutuksista. Myös tutkija Michael Root on esittänyt, että rotu tällaisena selittävänä tekijänä lääketieteessä tutkimuksessa on merkki niistä geeneistä, jotka määrittävät lääkkeitä metabolisoivia entsyymejä ja että nykytieteen tulokset rodusta asettavat epäilyksenalaiseksi rodun käyttämisen lääketieteellisesti merkittävänä selittävänä tekijänä. Helmikuussa 2001 Archives of Pediatrics and Adolescent Medicine -lehden toimituskunta pyysi, etteivät tutkijat enää käyttäisi käsitettä "rotu" selittävänä muuttujana eivätkä käyttäisi vanhentuneita käsitteitä. Myös jotkin muut lehdet, kuten New England Journal of Medicine ja American Journal of Public Health ovat myöhemmin antaneet samankaltaiset ohjeet. Rotu yhteiskunnallisena ilmiönä Monien tutkijoiden mielestä rotu on käsitteenä aina sisältänyt myös muita kuin vain ihmisten erilaiseen ulkonäköön liittyviä merkityksiä. Nykyinen 1700-luvulla kehitetty käsitys rodusta perustuu aikakauden näkemykseen ihmisten, luonnon ja Jumalan muodostamasta hierarkkisesta järjestelmästä. Jumalan tai luonnon auktoriteetin perusteella määritellystä rotuhierarkiasta muodostui perustelu kolonialismille ja orjuudelle. 1800-luvun alussa katsottiin, että eurooppalaiset, afrikkalaiset ja intiaanit olivat omia erillisiä lajejaan, ja afrikkalaisten katsottiin olevan vähiten inhimillisiä ja taksonomisesti lähinnä apinoita. Käsitys rodusta ja siihen liittyvät ennakkoluulot ja myytit ovat syvään juurtuneita eri kulttuureihin ja vaikuttavat käsityksiin ihmisten biologisista eroista ja kulttuureista. Yhdysvalloissa 1900-luvun lopussa syntynyt kriittinen rotuteoria torjuu rodun luonnollisena, biologisena ja fysiologiaan pohjautuvana jaotteluna ja määrittelee rodun sosiaaliseksi konstruktioksi, kulttuuriseksi keksinnöksi, jonka avulla ihmisiä sorretaan ja hyväksikäytetään. Rasismi Rotukäsitteeseen on aina liittynyt muitakin kuin vain ihmisten erilaiseen ulkonäköön liittyviä merkityksiä. Jo taksonomian isän Carl von Linnén rotuluokittelussa ryhmiin liitettiin luonteenpiirteitä, ja myöhemmin Francis Galtonin kehittämässä "tieteellisessä rasismissa" siitä tuli ihmisryhmien arvottamisen väline. Rasismi on aate tai toiminta, jossa ihmisten ulkonäön, fyysisten piirteiden tai "kansanluonteen" erilaisuudella perustellaan eriarvoista kohtelua eli syrjintää. Rasismia voivat olla myös toimintatavat ja sellaiset yhteiskunnalliset rakenteet, jotka johtavat näihin seikkoihin perustuvaan eriarvoisuuteen. Rotusyrjintä on yleisin rasistinen käytäntö. Se merkitsee tiettyyn etniseen ryhmään kuuluvien suosimista tai johonkin tiettyyn etniseen ryhmään kuuluvien syrjintää esimerkiksi työelämässä, oikeudenkäytössä, julkisissa palveluissa tai asunnonvuokrauksessa. Rotuerottelu on käytäntö, jossa ihmisiä erotellaan rodun perusteella normaaleissa toiminnoissa kuten koulutuksessa, palveluissa tai asumisessa. Rotuerottelua on harjoitettu maiden lainsäädännöistä huolimatta tai harvemmin lainsäädännön kautta muun muassa Etelä-Afrikassa apartheidin aikana ja Yhdysvaltain etelävaltioissa aina 1960-luvulle asti. Rotuluokittelut Rotu on suurelta osin poliittinen ja sosiaalinen kysymys, ja sen määritelmät ja erilaiset rotuluokittelut eroavat eri maissa. Yhdysvaltain hallinto on määritellyt joukon "rotuja", joita käytetään väestönlaskennassa ja tilastoissa. Vuoden 2000 väestönlaskennassa käytetty rotuluokittelu perustui ihmisten omaan ilmoitukseen. Yhdysvaltain käyttämät rotuluokat ovat yhteiskuntapoliittisia eivätkä antropologisia käsitteitä. Luokittelussa on sekä rotuun että henkilön alkuperämaahan perustuvia luokkia. Esimerkiksi Brasiliassa on käytössä huomattavasti yhdysvaltalaista luokittelua laajempi järjestelmä, ja Haitissa käytetty määritelmä "valkoisesta" poikkeaa huomattavasti Yhdysvaltain määritelmästä. Etelä-Afrikassa säädettiin vuonna 1950 väestö- ja rekisteröintilaki (Population Registration Act), jossa esitettiin menetelmä kaikkien eteläafrikkalaisten rodun määrittelemiseksi ja rekisteröimiseksi ja joka toimi kaiken myöhemmän apartheid-lainsäädännön pohjana. Lain perusteella kaikki Etelä-Afrikan kansalaiset rekisteröitiin joko eurooppalaisiksi, värillisiksi tai alkuasukkaiksi. Uusi kategoria "aasialaiset" lisättiin lakiin vuonna 1959 maan intialaisia varten. Ihmisen rodun määrittelyn perustaksi otettiin "yhteisön hyväksyntä", ja sitä laajennettiin myöhemmin ottamaan lukuun henkilön ulkonäkö ja sukujuuret, jotta voitiin estää vaaleiden afrikkalaisten "esiintyminen" valkoisina. Värillisten erottamiseksi valkoisista käytettiin muun muassa seuraavia määrittelyjä: henkilön hiusten piirteet muun karvoituksen ominaisuudet ihon värisävy kasvonpiirteet kotikieli ja erityisesti afrikaansin taito asuinalue, ystävät ja tuttavat työ sosiaalinen asema ja yhteiskuntaluokka ruokailu- ja juomatottumukset Rotu ja älykkyys Rodun ja älykkyysosamäärän yhteyksien tutkiminen on älykkyyden tutkimuksen kiistanalainen osa-alue. Sen pyrkimyksenä on tarkastella etnisten ryhmien välisten älykkyyserojen taustaa, luonnetta ja seurauksia. Tutkimussuuntauksen kritiikki kohdistuu sekä rotumäärittelyjen epätieteellisyyteen että älykkyyden määrittelyn vaikeuteen. Erot koulumenestyksessä eri rotujen välillä korreloivat hyvin älykkyysosamäärämittausten tulosten kanssa. Yhdysvalloissa on todettu, että 12. luokkaa käyvät afroamerikkalaiset oppilaat suoriutuvat koulussa keskimäärin yhtä hyvin kuin valkoiset 8. luokkaa käyvät oppilaat. Latinalaisamerikkalaisilla tulokset ovat vain hieman parempia kuin afroamerikkalaisilla. Taloustieteilijä Steven Levittin ja toimittaja Stephen Dubnerin mukaan sosioekonomisen aseman vakioimisen jälkeen afroamerikkalaisten ja valkoisten lasten oppimistulosten ero ei ole havaittavaissa viisivuotiailla lapsilla, mutta ero ilmenee jo kaksi vuotta myöhemmin. Syynä tähän voivat olla erot koulujen opetuksen tasossa: afroamerikkalaiset lapset käyvät yleensä kouluja, jotka ovat 60 %:sti "mustia" ja valtaosa näistä kouluista on tasoltaan huonoja. "Mustia" kouluja käyvät valkoiset lapset eivät menesty kokeissa yhtään paremmin kuin heidän afroamerikkalaiset koulutoverinsa. Rotu ja fyysinen suorituskyky Rodulla on arveltu olevan vaikutusta ihmisten fyysiseen suorituskykyyn. Yhdysvalloissa, jossa afroamerikkalaiset muodostavat väestöstä noin 11 %, maan ammattilaisurheilijoista 60 % on afroamerikkalaisia. Sadan metrin juoksussa kymmenen sekunnin haamurajan on alittanut kaikkiaan 71 juoksijaa, joista syntyperältään irlantilais-australialaista Patrick Johnsonia ja valkoihoista ranskalaista Christophe Lemaitrea lukuun ottamatta kaikki ovat mustaihoisia. Tutkijat ovat yrittäneet tarjota selityksiä länsiafrikkalaisten pikajuoksijoiden hallitsevalle asemalle. Entinen keskimatkojen juoksija ja neurologi Roger Bannister on arvellut erojen johtuvan mustien anatomian ja fysiologian erityispiirteistä. Hänen mukaansa afrikkalaistaustaisten urheilijoiden lihakset ovat sopeutuneet lämpimiin olosuhteisiin ja pystyvät tuottamaan energiaa nopeasti. Myös vähäisemmästä ihonalaisen rasvan määrästä voi hänen mukaansa olla etua. Australialaisen tutkijan Daniel McArthurin mukaan kymmenistä tutkituista olympiatason pikajuoksijoista vain muutamalta on puuttunut perimästään aktiivinen muoto geenistä ACTN3. McArthurin mukaan yksi syy afrikkalaistaustaisten juoksijoiden menestymiselle voikin olla ACTN3:n ja muiden juoksunopeuden kannalta hyödyllisten perinnöllisten ominaisuuksien keskittyminen tietylle alueelle. Toisaalta vuonna 2010 julkaistun professori Andre Bejan johtaman tutkimusryhmän tekemän tutkimuksen mukaan merkittävin selittävä tekijä eroihin urheilumenestyksessä on urheilijan navan sijainti suhteessa tämän ruumiseen. Napa sijaitsee kehon massakeskipisteessä ja länsiafrikkalaisilla urheilijoilla tämä sijoittuu keskimäärin kolme senttiä korkeammalle kuin eurooppalaisilla urheilijoilla, mikä tutkijoiden mukaan selittää länsiafrikkalaisten menestyksen pikajuoksussa. Eurooppalaisten ruumiinrakenne puolestaan on edullisempi uinnissa. Lukuisten tutkimusten perusteella on kuitenkin ilmennyt, ettei afroamerikkalaisten yliedustus ammattiurheilussa Yhdysvalloissa, tai yleisemmin "mustan rodun" menestys huippu-urheilussa, johdu ylivertaisista biologisista ominaisuuksista. Vaikka on ilmeistä, että toisten yksilöiden geneettiset ominaisuudet ovat paremmin soveltuvia eri urheilulajeihin kuin toisten, ei ole voitu osoittaa, että nämä ominaisuudet korreloisivat yksilöiden ihonvärin kanssa. Amby Burfootin mukaan pohjois- ja itäafrikkalaiset urheilijat tyypillisesti menestyvät kestävyyslajeissa kuten maratonissa ja länsiafrikkalaiset voima- ja nopeuslajeissa kuten pikajuoksussa ja pituushypyssä vaikka molemmat ryhmät perinteisesti olisi luokiteltu "mustaan rotuun" kuuluviksi. Ihmisen noin geenistä vain 1-6 vaikuttaa ihonväriin eikä niiden perusteella voida tehdä oletuksia muista ominaisuuksista. Länsi- ja itäafrikkalaiset ovat molemmat "mustia", mutta eroavat toisistaan fyysisen suorituskyvyn osalta enemmän kuin suurimmasta osasta valkoisista. Professori John Hobermanin mukaan myytti mustien urheilijoiden fyysisestä ylivoimaisuudesta on laajalle levinnyt uskomus niin valkoisissa kuin mustissakin yhteisöissä eri puolilla maailmaa. Tämän uskomuksen on katsottu vaikuttavan siihen, mitä urheilulajeja eri urheilijat ryhtyvät harrastamaan ja kuinka vahvasti urheilijat uskovat mahdollisuuksiinsa menestyä lajissa. Myytti toimii siten itsensä toteuttavana uskomuksena, vaikka se ei perustu tieteellisiin tutkimustuloksiin. Professori Donald Siegelin mukaan afroamerikkalaisten urheilijoiden menestys Yhdysvalloissa ei siksi kerrokaan poikkeuksellisen lahjakkaasta ihmisryhmästä vaan pikemminkin maan etnisten ryhmien välisistä suhteista ja niiden pohjalla olevista uskomuksista. Modernissa teknologisessa yhteiskunnassa keskeisiä taitoja ovat kyky prosessoida tietoa sekä rakentaa ja käyttää koneita. Sosiologi Harry Edwardin mukaan uskomus mustien fyysisen suorituskyvyn ylivertaisuudesta on keino ylläpitää valkoisten stereotypioita ja vaarallinen, koska se johtaa helposti "älyllisen alivertaisuuden" hypoteesiin. Christophe Lemaîtren alitettua ensimmäisenä "valkoihoisena juoksijana" kesällä sekunnin rajan 100 metrin juoksussa tiedotusvälineissä käsiteltiin laajasti juoksijan rotua. Lemaître itse katsoi, että keskustelu rodusta ja "valkoihoisista juoksijoista" oli absurdia ja osoitti huonoa makua. 1930-luvulla natsit käyttivät Paavo Nurmen ja muiden suomalaisten juoksumenestystä todisteena valkoisen rodun ylemmyydestä. Myöhemmin suomalaiset eivät enää menestyneet, kun juoksemisen kulttuuri hiipui. Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Virallisia kannanottoja US Census Bureau: rodun määritelmä. Muut American Anthropological Associationin verkkosivusto roduista peruskoulujen opettajille ja tutkijoille Malik, Kenan: Rodusta kiistelevät ovat väärässä. Suomentanut Ville Lähde. Niin & näin 1/2013. Rautanen, Mika: Kalloharppi piirtää pääasiassa laajoja kaaria. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 23/2008. Sinokki, Jani: Rodusta ja rotujen olemassaolosta. Tieteessä tapahtuu 5/2020. (PDF) 49 Kansatiede, antropologia Seulonnan keskeiset artikkelit

1038

https://fi.wikipedia.org/wiki/Rekursiivinen%20akronyymi

Rekursiivinen akronyymi

Rekursiivinen akronyymi on itseensä viittaava lyhennesana (tai toisinaan oikeammin kirjainlyhenne), joka toistuu lyhenteen auki kirjoitetussakin muodossa. Rekursiiviset akronyymit ovat kehämääritelmiä, sillä niissä lyhenne määritellään itsensä avulla. Esimerkkejä tietotekniikan alalta Rekursiiviset akronyymit ovat erityisesti hakkerien suosima huumorin laji, joten niitä tapaa monien avoimen lähdekoodin ohjelmistojen nimissä. Pine-sähköpostiohjelman nimen kerrotaan usein tulevan sanoista Pine is not Elm ('Pine ei ole Elm') viitaten Elm-sähköpostiohjelmaan, mutta eräs Pinen alkuperäisistä kehittäjistä on sanonut, että alun perin ohjelman nimi ei ollut lyhenne lainkaan. Nykyisin ohjelman nimi on virallisesti Program for Internet News and E-mail ('Internetin uutisryhmien ja sähköpostin [luku]ohjelma'). GNU-projektin tavoin myös Linux-käyttöjärjestelmän nimen on joskus arveltu muodostuneen rekursiivisena akronyyminä sanoista Linux is not Unix ('Linux ei ole Unix'). Oma lukunsa on GNU-projektissa kehitettävän Hurd-käyttöjärjestelmäytimen nimi. Sitä voisi luonnehtia kaksitasoiseksi rekursiiviseksi akronyymiksi, sillä Hurd on itsessään akronyymi sanoista Hird of Unix-Replacing Daemons ('joukko Unixin korvaavia taustaprosesseja'), ja hird puolestaan on määritelty akronyymiksi sanoista Hurd of Interfaces Representing Depth ('joukko syvyyttä edustavia ohjelmointirajapintoja'). Sanoina sekä hurd että hird ovat vain tätä varten keksittyjä muunnelmia englannin sanasta herd ('lauma'), sillä ne kaikki lausutaan samalla tavalla [həːd]. Koko nimi GNU Hurd on siis gnuulaumaan viittaava sanaleikki. Muita esimerkkejä Rekursiivista nimeämistä esiintyy satunnaisesti muissakin yhteyksissä. Katso myös Akronyymi ja kirjainlyhenne Bakronyymi Lähteet Lyhenteet Sanasto-oppi it:Acronimo#Acronimo ricorsivo

1039

https://fi.wikipedia.org/wiki/Richard%20Stallman

Richard Stallman

Richard Matthew Stallman (s. 16. maaliskuuta 1953 New York) on yhdysvaltalainen ohjelmoija, vapaiden ohjelmistojen puolestapuhuja, GNU-projektin ja Free Software Foundationin perustaja. Stallman tunnetaan hakkeripiireissä myös nimensä alkukirjaimista muodostetulla käyttäjätunnuksellaan rms. Stallmanin kehittämiin ohjelmiin lukeutuvat GNU Emacs, GNU C -kääntäjä (gcc) ja GNU Debugger (gdb). Hän on luonut GNU GPL -lisenssin, joka on yksi suosituimmista vapaiden ohjelmistojen levityslisensseistä. 1990-luvun puolivälistä Stallman on kuitenkin käyttänyt valtaosan ajastaan poliittiseen vaikuttamiseen ja vapaiden ohjelmistojen puolesta puhumiseen. Hän on myös vastustanut ohjelmistopatentteja ja tekijänoikeuslain laajennuksia. Stallman ei ole kapitalismin vastustaja, mutta hän on sitä mieltä, että valtioiden pitäisi estää yrityksiä kasvamasta liian suuriksi ja tekemästä ikäviä asioita, joihin hänen mielestään kuuluu suljetun koodin ohjelmien tekeminen ja myyminen. Vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa hän kannatti Bernie Sandersia. Vuonna 2019 Stallman luopui Free Software Foundationin johtajuudesta mutta jatkaa GNU-projektin johdossa. Elämäkerta Stallman tutustui tietokoneisiin ensi kerran 1960-luvulla ollessaan vielä koulussa. Päästyään töihin IBM:lle Stallman kirjoitti ensimmäisen tietokoneohjelmansa. Vaikka Stallmanilla oli lahjoja tutkimustyöhön (hän työskenteli jonkin aikaa Rockefeller Universityn biologian laitoksella), jatkoi hän tietokoneiden parissa ja lähti opiskelemaan Harvardiin. Ensimmäisenä opiskeluvuonnaan 1971 hänet palkattiin MIT:n tekoälylaboratorioon. Myöhemmin hän oli työnvuokrausyrityksen palkkalistoilla, jossa tapasi asianajaja Eben Moglenin. 1980-luvulla Stallmanille tärkeä hakkeriyhteisö MIT:ssä alkoi hajota. Tietokonevalmistajat alkoivat sulkea ja patentoida lähdekoodiaan estääkseen sen käytön kilpailijoiden tietokoneissa. MIT:n tekoälylaboratorion väki siirtyi vähitellen kaupallisiin, keskenään kilpaileviin yhtiöihin. Stallmanilta edellytettiin MIT:ssä salassapitosopimusta, jonka hän hylkäsi periaatteidensa vastaisena 1983. Välirikon seurauksena hän erosi seuraavan vuoden alussa omistautuen täysipäiväisesti GNU-projektille, jonka oli perustanut syyskuussa 1983. Vuonna 1985 Stallman julkaisi GNU-manifestin, jossa hän esitti tarpeen luoda vapaa käyttöjärjestelmä nimeltä GNU. Järjestelmän oli tarkoitus olla yhteensopiva Unixin kanssa. Pian syntyi Free Software Foundation -yhdistys, joka alkoi ajaa Stallmanin asettamia tavoitteita. Vuonna 1989 Stallman loi käsitteen copyleft, joka on lakitekninen tapa suojata vapaiden ohjelmistojen levitysoikeutta tekijänoikeuslaeilla. Valmiiksi saadut työkalut ja niiden levityslisenssi GPL takasivat kaikille ohjelmoijille mahdollisuuden kirjoittaa vapaita ohjelmistoja. Vapaus oli kuitenkin näennäistä, sillä epävapaita osia tarvittiin yhä toimivan kokonaisuuden aikaansaamiseksi. Suuri osa uudesta GNU-käyttöjärjestelmästä oli 1990-luvun vaihteessa jo lähes valmis, vain ydin puuttui. GNU-projekti keskitti ponnistuksensa HURD-nimisen ytimen kehitystyöhön, mutta Linus Torvaldsin alulle panema Linux valtasi sille varatun paikan GNU-ohjelmissa. Yhteenliittymän tuloksena oli ensimmäinen vapaa käyttöjärjestelmä, jonka nimestä on kiistelty. Stallman ja hänen kannattajansa ovat tarkkoja siitä, että kokonaisuutta kutsutaan nimellä GNU/Linux, vaikka suuren yleisön ja valtamedian keskuudessa Linux ilman GNU-etuliitettä on käytännössä vakiintunut. Pahasti myöhästynyt HURD oli vuonna 2006 käyttökelpoinen, mutta se ei ole päihittänyt Linux-ydintä vakaudessa tai suosiossa. Stallmanille myönnettiin Grace Murray Hopper -palkinto vuonna 1990 ja vuonna 1996 kunniatohtorin arvonimi ruotsalaisessa Kuninkaallisessa teknillisessä korkeakoulussa. Stallman käyttää Thinkpad x200 kannettavaa, jossa ilmainen käynnistysohjelma libreboot ja Trisquel GNU/Linux käyttöjärjestelmä. Katso myös Vapaa ohjelmisto Free Software Foundation GNU GPL Linux (GNU/Linux) Free Software Song Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Hakkeriyhteisö ja eettisyys. 2002. Richard M. Stallmanin haastattelu Sam Williams: Free as in Freedom 2.0 2010, Stallmanin elämäkerta GNU Emacs Yhdysvaltalaiset ohjelmoijat Vuonna 1953 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit Free Software Foundation Grace Murray Hopper -palkinnon saajat

1040

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20rataverkon%20historia

Suomen rataverkon historia

Suomen rataverkon historian voidaan katsoa ulottuvan ainakin maaliskuun 20. päivään 1849, jolloin tie- ja vesirakennuslaitoksen päällikkö eversti Alfred Stjernvall ehdotti hevosvetoisen rautatien rakentamista Helsingistä Turkhautaan. Rata olisi ylittänyt Salpausselät ja yhdistänyt maan pääkaupungin purjehduskelpoiseen Järvi-Suomeen. Kenraalikuvernööri määräsi asiaa tutkittavaksi, ja vuonna 1851 valmistui suunnitelma veturirautatien rakentamisesta Helsingistä Hämeenlinnaan. Tälle välille avattiinkin vuonna 1862 Suomen rataverkon ensimmäinen rataosuus, joka on nykyään osa Suomen päärataa. 1800-luvun lopulla junat oli Suomessa suunniteltu kulkemaan vain 25 kilometriä tunnissa, joten matkanteko oli hidasta mutta silti hevoskyytiä nopeampaa. Pääosa rataverkosta rakennettiin vuosien 1850 ja 1900 välillä. Suomi oli köyhä ja työläisille maksetut palkat pieniä. Tarvittiin tehokas kuljetusmuoto niin valmiiden tuotteiden kuin raaka-aineidenkin kuljetukseen. Olihan nähty Yhdysvalloissa ja Englannissa niiden käänteentekevä vaikutus taloudelle. Suomessa oli käynnissä nopea teollistuminen. Radat rakennutti tuohon aikaan Suomen suuriruhtinaskunta, ja Helsinki-Hämeenlinna-radan rakennusvaroja kerättiin muun muassa viinanpolttoverolla, kun kruunu ei juurikaan muualta rahaa saanut. Tämän veron kertymää hidastivat muun muassa suuret katovuodet 1850-luvun lopussa. Uusia rataosuuksia on tehty 1900-luvun loppupuolella melko vähän. Eräitä suurimpia hankkeita ovat olleet Äänekoski-Haapajärvi-rata vuonna 1960 ja Martinlaakson lähiliikennerata vuonna 1975. Vuoden 1970 jälkeen on rakennettu pääasiassa oikoratoja. Sellaisia ovat vuonna 1971 valmistunut rata Tampereelta Parkanon kautta Seinäjoelle, vuonna 1978 valmistunut Jämsänkosken-Jyväskylän rata ja vuonna 2006 valmistunut Lahden oikorata. Oikoradat tehtiin oikomaan junien kulkua hidastaneita mutkia ja lisäämään kapasiteettia. Rautatiet olivat jonkinasteisessa lamassa 1960-luvulta lähtien, koska autojen uskottiin olevan tulevaisuuden kuljetusmuoto. Käsitystä on jouduttu tarkistamaan 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, sillä liikenneruuhkat ja kasvava ympäristötietoisuus puoltavat rautateiden uutta nousua. Kehittyminen Rautateiden rakentaminen alkoi Suomessa suhteellisen myöhään. Ensimmäinen rataosuus avattiin Helsingin ja Hämeenlinnan välille 1862. Ensimmäinen junavuoro ajettiin Helsingistä Hämeenlinnaan 31. tammikuuta 1862, ja säännöllinen liikenne kaupunkien välillä alkoi 17. maaliskuuta 1862. Helsingin ja Hämeenlinnan välisestä osuudesta muodostui myöhemmin Suomen päärata. Vuonna 1870 valmistui yhteys Pietariin, joka siihen aikaan oli tärkeä yhteys tsaarivaltakunnan pääkaupunkiin. Koska Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, Suomessa alettiin käyttää venäläistä raideleveyttä (5 jalkaa eli 1 524 mm; Venäjällä nykyisin 1 520 mm). Helsingin-Hämeenlinnan rataosan jatke Toijalan kautta Tampereelle sekä haararata Toijalasta Turkuun avattiin liikenteelle 22. kesäkuuta 1876. Näin maan kolme suurinta kaupunkia oli yhdistetty. Vuonna 1883 seurasi yhteys Tampereelta Haapamäen kautta Seinäjoelle ja Vaasaan ja 1886 myös Oulu oli liitetty Seinäjoelle. Vuonna 1909 rautatiet veivät vihdoin myös Lapin pääkaupunkiin Rovaniemelle. Sen jälkeen uusien ratojen rakentaminen väheni pitkäksi aikaa, eivätkä sodat parantaneet tilannetta. Koska tärkein Joensuuhun kulkenut, Viipurista alkanut rata joutui rauhansopimuksessa 1944 suurimmalta osaltaan Neuvostoliitolle, rakennettiin sitä korvaamaan vuonna 1966 yhteys Parikkalasta Onkamolle. Seuraavalla vuosikymmenellä saatiin rakennettua lisää rataa, esimerkiksi oikorata Tampere-Lielahti-Parkano-Seinäjoki, joka lyhensi Etelä-Suomen ja Pohjois-Suomen välistä matka-aikaa selvästi. Vuonna 1965 alkoi laaja sähköistysprojekti. Myöhäisen aloituksen etuna oli, että voitiin käyttää uusinta tekniikkaa eli 25 kV ja 50 Hz, joka on vielä nykyäänkin paras tekniikka. Sähköistämisen etuna on pienempi energiankulutus ja saasteettomuus. Sähköistys aloitettiin Helsingistä Kirkkonummelle vievällä rataosuudella. Aikataulumukainen sähköjunaliikenne Kirkkonummelle alkoi 26. tammikuuta 1969. Monet reitit saatiin sähköistettyä vasta 1990-luvulla, kuten Tampere-Jyväskylä vuonna 1994 ja Helsinki-Turku vuonna 1995. Sähköistys rataosalle Oulu-Rovaniemi valmistui muutaman vuoden rakentamisen jälkeen joulukuussa 2004 ja rataosuuksille Oulu-Iisalmi/Vartius vuonna 2006. Etelä-Suomi Suomen ensimmäinen yleiselle liikenteelle tarkoitettu rautatie, nykyinen päärata, Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui vuonna 1862. Rautatieyhteys Helsingistä Riihimäen ja Viipurin kautta Pietariin avattiin vuonna 1870. Suomi oli tällöin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän vallan alla. Rata Riihimäeltä Pietariin rakennettiin sotilaallisista syistä syvälle sisämaahan, etteivät viholliset voisi käyttää sitä helposti omiin tarpeisiinsa. Pääkaupunkiseutu Rautatie on ollut merkittävä tekijä Vantaan kehityksessä. Rautatiellä on se etu, että se on kuljetuskyvyltään maanteitä huomattavasti tehokkaampi väylä sekä matkustajien että tavaroiden siirtoon. Rautatie on vaikuttanut hyvin merkittävästi Vantaan väestö- ja elinkeinorakenteeseen. Sen myötä väkeä muutti uusille alueille, kun rata mahdollisti töissä käymisen Helsingissä. Ensimmäisen rataosuuden Helsinki-Hämeenlinna rakennustyöt alkoivat vuonna 1857, ja se avattiin 17. maaliskuuta 1862. Toinen raide rakennettiin Pasilan ja Tikkurilan välille vuonna 1899, ja seuraavana vuonna sitä jatkettiin Keravalle saakka. Kolmas raide tehtiin Helsingistä Tikkurilaan vuonna 1972 ja Tikkurilasta pohjoiseen vuonna 1981. Lähiliikenteen käyttöön rakennettu Keravan kaupunkirata valmistui kokonaisuudessaan vuonna 2004. Vantaankosken rata, joka erkanee Huopalahdessa rantaradasta, valmistui vuonna 1975. Sähköistettynä liikenne alkoi kulkea säännöllisesti Helsingistä Kirkkonummelle tammikuussa 1969 ja Hiekkaharjuun syyskuussa 1970. Itä-Suomi Riihimäki-Pietari-rata valmistui 1870, ja vuonna 1890 rakennettiin Kouvola-Kotka-rata. 1860-luvulta lähtien nousivat rautatiekysymykset Savossakin esille. Rautatieverkostosta oli olemassa useita vaihtoehtoisia suunnitelmia; yhden jo 1860-luvun alussa esitetyn suunnitelman mukaan oli rakennettava radat Helsinki-Hämeenlinna-Tampere-Vaasa ja Viipuri-Lappeenranta-Kuopio-Oulu sekä näille poikittaisia yhteysratoja, muun muassa Hämeenlinna-Mikkeli. Ensimmäisenä Suomeen kuitenkin tehtiin Helsinki-Hämeenlinna-rata ja Riihimäki-Pietari-rata. Savon rata Kouvolasta Kuopioon saakka oli valmis vuonna 1889, ja se avattiin liikenteelle 1. lokakuuta 1889. Alkuperäinen Karjalan rata Viipurista Sortavalan kautta Joensuuhun sekä haararata Antreasta Imatralle rakennettiin vuosina 1890-1894. Myöhemmin sitä jatkettiin Joensuusta Lieksaan 1910,Nurmekseen 1911 ja sieltä edelleen Kontiomäen kautta Ouluun. Nurmeksen ja Oulun välinen rataosa valmistui vaiheittain vuosina 1926-1930. Poikittaisrata Elisenvaarasta Karjalan radan varrelta Savonlinnan, Pieksämäen ja Jyväskylän kautta Haapamäelle, Pohjanmaan radan varteen, rakennettiin vaiheittain vuosien 1897 ja 1918 välisenä aikana. Ensimmäisenä siitä valmistui Haapamäen ja Jyväskylän välinen osuus 1897, viimeisenä Jyväskylän ja Pieksämäen välinen osuus 1918. Tätä rautatieyhteyttä Pietarista Suomen sisäosien kautta Pohjanlahden rannikolle Nikolainkaupunkiin (nyk. Vaasaan) Venäjän hallitus piti strategisista syistä erittäin tärkeänä, koska vanha Riihimäen-Pietarin rata sijaitsi sen verran lähellä Suomenlahden rannikkoa, että se olisi sodan aikana saattanut joutua vihollisen haltuun. Vastavalmistuneena rata todella saikin huomattavan strategisen merkityksen, mutta ei venäläisille vaan Suomen sisällissodan valkoisille, sillä Riihimäen-Viipurin rata oli punaisten, tämä uusi rata sen sijaan kokonaan valkoisten hallitsemalla alueella ja yhdisti toisiinsa vanhat pohjois-eteläsuuntaiset rataosat. Koska Karjalan radan eteläosa jäi toisen maailmansodan jälkeen luovutetulle alueelle, rakennettiin sitä korvaamaan 1960-luvulla rata yhdysrata Parikkalasta Onkamoon. Sitä ennen tärkeimpänä ratayhteytenä Joensuuhun oli toiminut vähän ennen sotaa, vuonna 1939 valmistunut rata Varkaudesta Joensuuhun. Pohjanmaa Tampere-Vaasa-rautatie rakennettiin vuosina 1879-1883. Ratatyömaa oli jaettu kolmeen piiriin. Näistä ensimmäinen ulottui Tampereelta Pollariin, toinen Pollarista Alavudelle ja kolmas Alavudelta Vaasaan. Kiireisimpään aikaan töissä oli jopa 4 000 radan rakentajaa. Rata kiersi Näsijärven itäpuolitse ja oli kymmeniä kilometrejä pidempi kuin myöhemmin rakennettu, Parkanon kautta kulkeva oikorata. Lounais-Suomi Hämeenlinnasta Turkuun ja Tampereelle johtavien ratojen suunnittelu alkoi jo ennen kuin Helsinki-Hämeenlinna-rata saatiin valmiiksi. Ensimmäiset suunnitelmat insinöörikunta teki eversti Knut Stjernvallin johdolla jo vuonna 1860. Kenraalikuvernööri Berg esitti suunnitelmat senaatille, joka asetti vuonna 1861 komitean tutkimaan rautatien jatkamista Hämeenlinnasta Tampereelle. Keväällä 1861 joukko tamperelaisia Pellavatehtaan isäntä Adolf Törngrenin johdolla jätti hallitukselle laskelmia Hämeenlinna-Tampere-rautatien tuomista eduista, ja senaatti esitti keisari Aleksanteri II:lle, että Helsinki-Hämeenlinna-radan valmistuttua ruvettaisiin rakentamaan rataa Hämeenlinnasta Tampereelle, mutta keisari siirsi hankkeen myöhempään ajankohtaan tärkeimpien itään päin kulkevien ratojen rakentamisten vuoksi. Koska Riihimäki-Pietari-radasta tuli pula-aikana hätäaputyömaa, ja toisaalta koska Venäjän silloinen suurruhtinas halusi, siirtyi Hämeenlinnan-Tampereen radan samoin kuin siitä haarautuvan Turkuun johtaneen radan rakentaminen aina 1870-luvulle. 1870-luvun alkupuoliskolla valtio oli sopinut radan rakentamisesta erään turkulaisen alihankkijan kanssa. Sopimukseen sisältyi ehto, jonka mukaan sopimus peruuntuisi, mikäli alihankkija ei aloita töitä tiettyyn päivään mennessä. Alueen pohatat sopivat alihankkijan kanssa radan suunnasta. Esimerkiksi Forssa-yhtiöiden perustaja Axel Wilhelm Wahren oli sopinut alihankkijan kanssa radan rakentamisesta Forssan kautta. Wahreenin pettymykseksi alihankkija ei aloittanut rakentamista sovittuun päivään mennessä, jolloin sopimus peruuntui, eikä Wahren onnistunut saamaan rataa Forssaan, vaikka yrittikin kaikkensa vielä jälkeenpäin. Forssaan kuitenkin saatiin kapearaiteinen rautatieyhteys Humppilasta vuonna 1898, kun Jokioisten rautatie rakennettiin. Virheestä oppineena Suomen suuriruhtinaskunta päätti olla hankkimatta alihankkijaa ja rakennutti radan itse. Rataa rakennettiin venäläisellä työvoimalla, koska se oli tuolloin halvempaa. Venäläinen miehistö oli toisaalta myös tappelualttiimpaa ja laiskempaa. Venäläiset radan rakentajat jättivät joillekin paikoille myös oman kädenjälkensä, eli puustot radan varsilla. Siperian rataa rakentaessaan nämä työmiehet olivat oppineet kylvämään puita ratojen varsille; Siperiassa puut suojasivat rautatietä tuulelta. Hämeenlinnan-Tampereen ja Toijalan-Turun radat valmistuivat 13. tammikuuta 1876, juhlajuna kulki tosin vasta 22. kesäkuuta 1876. Tilastojen mukaan radalla kulki aluksi satunnaisesti ihmisiä, mutta kesän lähetessä päivittäinen matkustustarve kasvoi roimasti. Turku-Toijala-radalla kulki koekäytössä dieselkäyttöinen VR:n veturi säännöllisesti Kyrö-Turku-väliä jo 1920-luvulla. Vuonna 1903 valmistui Turkuun toinenkin rata, Helsingin Pasilasta Karjaan ja Salon kautta kulkeva rantarata. Se rakennettiin suureksi osaksi yksiraiteiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen rata kulki Porkkalan vuokra-alueen poikki ja jäi tältä osin muutamaksi vuodeksi pois käytöstä. Myöhemmin päästiin sopimukseen läpikulkuoikeudesta, mutta asiaan liittyi silti hankaluuksia, joiden vuoksi presidentti J. K. Paasikivi ehdotti uuden radan rakentamista kiertämään vuokra-alue sen pohjoispuolelta. Jo samassa yhteydessä suunniteltiin radan sähköistämistä. Presidentti pohti ajatusta päiväkirjoissaan sangen laajasti, mutta lopulta ajatus raukesi, kun Porkkala palautettiin paljon suunniteltua aiemmin, vuonna 1956. Radan alkuosa Helsingistä Kirkkonummelle sähköistettiin Suomen ensimmäisenä ratana vuonna 1969. Muilta osin rataa alettiin perusparantaa vasta 1980-luvulla. Se saatiin kokonaisuudessaan sähköistettyä vasta vuonna 1995, kun Pendolinot tulivat liikenteeseen. Pohjois-Suomi 1890-luvulla ehdotettiin strategisesti tärkeää yhteyttä Oulusta Jäämerelle, mutta ajatus sai sekä Suomessa että Venäjällä kielteisen vastaanoton. Ennen sotia oli myös suunnitelmissa rakentaa rautatiet Koillismaalle Kuusamoon sekä rataa Petsamon kautta Jäämerelle. Muita mainittavia rautatiesuunnitelmia ovat olleet myös Rahjan satamarata Kalajoella sekä viivasuora Kairanmaan rata Vuolijoen Otanmäestä Vihantiin. Rautateiden vaikutus yhdyskuntarakenteeseen Rautateillä oli suuri merkitys Suomen asutusrakenteen synnyssä. Monia uusia kaupunkeja, kuten Hyvinkää, Riihimäki, Karjaa, Kouvola, Seinäjoki, Pieksämäki ja Ylivieska syntyi rautateiden risteysasemien ympärille. Asemia rakennettiin junaturvallisuuden vuoksi tiheästi, ja vielä 1960-luvulla rautateillä oli asema keskimäärin 3,4 kilometrin välein (pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä 3,1 km). Huomattava osa väestöstä asui omakotitaloissa asemakylissä, jotka muodostivat ratojen varteen pitkiä nauhakaupunkeja. Asunnot sijaitsivat tavallisesti samalla puolella kuin asemarakennus, kun taas tavaramakasiinit ja huoltorakennukset sijoittuivat radan toiselle puolelle. Asioita käytiin hoitamassa junalla isommissa kaupungeissa ja naapurikylissä autojen puuttuessa. Vielä nykyäänkin Suomen väestö on keskittynyt rautateiden varteen ja raiteet kulkevat lähes jokaisen vähänkin suuremman kunnan läpi, vaikka varsinainen matkustajaliikenne olisikin loppunut. Asemakylien hiljentyessä ja autoistumisen aiheuttaman matkustajakadon myötä pysähdyksiä on vähennetty. Junien rooli nykyään on tarjota nopeita yhteyksiä suurien kaupunkien välillä ja lähiliikennettä tiheästi asutetulla pääkaupunkiseudulla. Katso myös Raideleveyksien historiaa - sisältää Suomen raideleveyden historiaa Riihimäki-Pietari-radan historia - sisältää Suomen rataverkon alkuhistoriaa Rautatiehallitus Suomen rautatieliikenne Valtionrautatiet Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Schivelbusch, Wolfgang: Junamatkan historia. Vastapaino, 1996, ISBN Aiheesta muualla Finnish Railway Statistics 2009, Finnish Rail Administration (FRA) Vaunut.org: Kuvia rautateiltä Rautatiet Suomessa, Opeko.fi / Tiina S., 2006 Suomen leveäraiteiset rataosat Tampereen Pellava ja Rauta-teollisuus Oy, Tampereen Konepaja Tampereen kirjapaino Oy, 1920, Tampere Fennada-Filmi Junior - Yle Elävä arkisto Raideliikenteen historia rataverkko

1041

https://fi.wikipedia.org/wiki/Rub%E2%80%99%20al-Khali

Rub’ al-Khali

Rub' al-Khali ( eli Tyhjä neljännes) on suuri hiekka-aavikko Arabian niemimaalla. Se sijaitsee pääosin Saudi-Arabiassa, mutta ulottuu myös Jemeniin, Omaniin ja Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin. Se on kuivuutensa ja kuumuutensa takia ihmisille äärimmäisen epäystävällinen paikka jopa aavikoksikin. Siellä on rautayhdisteiden ruosteenpunaiseksi värjäämää kvartsipitoista hiekkaa valtavina harjanteina, dyyneinä. Aavikko on 650 kilometriä leveä ja 1 200 kilometriä pitkä ja noin neliökilometrin laajuinen. Rub' al-Khalissa on jopa yli 330 m korkeita dyynejä. Kaakossa on suolasoita ja kuivuneita suolajärviä. Rub' al-Khalin luoteisosassa alavammalla alueella on joitain vesikuoppia. Idässä on Omanin alueella Umm al-Samimin juoksuhiekka-alue, jonka lähellä on suolasoita. Al-Samim tunnetaankin paikallisten keskuudessa "myrkkyjen tai vaikeuksien äitinä". Rub' al-Khali on täysin asumaton ja paljolti tutkimaton, mutta se näkyy satelliittikuvassa selvästi ympäristöstään erottuvana alueena. Ensimmäiset länsimaiset tutkimusmatkailijat Bertram Thomas ja St. John Philby matkasivat Rub' al-Khalin aavikolla vuosina 1931-1932 ja nykyään aavikolle tehdään GPS:n opastuksen avulla turistimatkoja. Maantiede Rub' al-Khali on noin neliökilometrin laajuinen alue, ja sen leveys on noin 650 kilometriä ja pituus 1 200 kilometriä. Noin 80 prosenttia aavikosta sijaitsee Saudi-Arabiassa, jonka alasta se käsittää noin neljänneksen. Rub' al-Khalin itäiset osat ulottuvat Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin, eteläiset osat Omaniin ja lounaiset osat Jemeniin. Aavikko nousee länsiosissaan yli 600 metriin, kun idässä korkeus laskee alle 200 metriin. Itäosissa on lisäksi hiekka-aavikon lisäksi muun muassa suolapannuja. Rub' al-Khali voidaan dyynityyppiensä perusteella jakaa viiteen alueeseen. Aavikon koillisosissa on erityisesti barkaanidyynejä, jotka voivat kohota jopa 150-200 metriä korkeiksi. Niiden välissä on usein kosteita suolapannuja. Tähtidyynejä on varsinkin Rub' al-Khali eteläisissä ja itäisissä osissa. Keskiosissa on kupolidyynejä, joista tunnetuimmat ovat Al Hibakin, Al Hawayahin ja Al Gama'eerin hiekkakukkulat. Rub' al-Khalin läntisillä alueilla on paljon pitkiä, rinnakkaisia käärmedyynejä. Lisäksi aavikolla on myös hiekkakenttiä. Rub' al-Khalia ympäröi enimmäkseen kivikkoaavikko. Arabian pohjoisosissa on myös suuri Nafudin (Nefudin) autiomaa. Rub' al-Khalia ja Nafudia yhdistää pitkä ja kapeahko al-Dahnan ("Pikku-Nafud") autiomaa, joka on ympäristöään alempana oleva hiekan täyttämä allas. Rub' al-Khali rajoittuu pohjoisessa Najdin ylänköön ja etelässä Hadramautin vuoristoihin ja kukkuloihin, sekä lännessä Asirin vuoriin. Idässä on kiviaavikkoa ja kuivasavannin niukkaa kasvillisuutta. Reunoilla olevilla puoliaavikoilla kasvaa marunaa, saksaulia, tamariskia ja akaasiaa. Ilmasto Rub' al-Khali on hyperaridi aavikko, ja suurimmassa osassa sitä sataa alle 50 millimetriä vuodessa. Sen pohjoisosassa ja länsiosassa sadanta on noin 30-40 millimetriä, kun taas eteläisellä alueella sadanta on vain 16 millimetriä. Sade tulee yleensä helmi- ja maaliskuussa. Ilman lämpötila voi nousta kesällä jopa 60 asteeseen, ja yleisesti se on yli 50 astetta. Talvella puolestaan voi olla öisin ja varhain aamulla pakkasta. Ilman kosteus on 10 % tienoilla. Ilmasto luokitellaan Köppenin luokituksessa luokkaan BWh ja BSh ja tämä aavikko on trooppisen ja subtrooppisen vyöhykkeen rajoilla. Rub' al-Khalissa tuulee talvella idästä/koillisesta (pohjoisesta), kesällä lännestä (luoteesta/lounaasta). Nämä ovat hiekkamyrskyjen pääsuunnat ja pitkien hiekkaharjanteiden suunnat. Tuulen suunta vaihtelee monsuuni-ilmiön takia. Luonto Rub' al-Khalin kasvillisuus on niukkaa. Dyynien valtalaji on tatarkasveihin kuuluva Calligonum crinitum. Muita dyynien lajeja ovat revonhäntäkasveihin kuuluva Cornulaca monacantha, valkosaksauli, sädekaislalaji Cyperus conglomeratus, kapriskasvi Dipterygium glaucum, Limeum arabicum, okarennokki Tribulus arabicus ja mehikorvalaji Zygophyllum mandaveli. Puita kasvaa vain alueen pohjoisosien wadeilla ja dyynien välisissä pannuissa, joissa tavataan matoakaasiata ja meskittilajia Prosopis cineraria. Rub' al-Khalissa elää hiekkagaselleja, valkokeihäsantilooppeja, hiekkakissoja ja kierteishäntäisiä sisiliskoja. Šakaalit ja hunajamäyrät ovat kuolleet sukupuuttoon. Eläimet suojautuvat paahtavalta kuumuudelta hiekkaan. Rub' al-Khali ja ihminen Rub' al-Khali on lähes asumaton ja isolta osaltaan myös tutkimaton alue. Rub' al-Khalissa on Udala-rubin keidas ja Naifa. Aavikon reunoilla ovat Aba Sa'udin ja Sulayilin pikkukaupungit. Alueella on suuria öljyesiintymiä. Saudi Aramcon geologit alkoivat tutkia Rub' al-Khalia, kun aivan sen pohjoispuolelta oli vuonna 1948 löydetty maailman suurin öljykenttä, Ghawar. Rub' al-Khalista löytyi vuonna 1968 Shaybahin öljykenttä. Sinne alettiin vuonna 1995 kehittää öljynporausta, ja alueelle vedettiin muun muassa 386 kilometrin pituinen tie aavikon halki. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Sights & Sounds: The Empty Quarter: A National Geographic virtual tour in the Empty Quarter Clear picture of some of the dunes in the Empty Quarter Aasian aavikot Saudi-Arabian maantiede Arabiemiirikuntien maantiede Jemenin maantiede Omanin maantiede

1042

https://fi.wikipedia.org/wiki/R%C3%A4j%C3%A4hde

Räjähde

Räjähde eli räjähdysaine on kemiallinen yhdiste, joka voi tuottaa erittäin lyhyessä ajassa suuren määrän kaasuja ja lämpöä, joka synnyttää valtavan paineen, joka etenee räjähdyksenomaisen nopeasti hajottaen ympäristöä. Räjähdysaineen räjähdysnopeus on yli äänen nopeuden 330 m/s, mutta se voi olla jopa 11 000 m/s. Räjähdysnopeudesta riippuu, millainen vaikutus räjähteellä ympäristöön on. Räjähteet jaetaan karkeasti ruutimaisiin (deflagroiviin eli humahtaviin) ja varsinaisiin (detonoiviin eli räjähtäviin) räjähteisiin. Varsinaiset räjähteet jaetaan aloite- ja sekundääriräjähteisiin. Räjähdys luo valtavan paineen ja siksi räjähteitä käytetään muun muassa kallioiden halkomiseen, talojen räjäyttämiseen ja sotilaskäyttöön. Myös terroristit ja rikolliset käyttävät räjähteitä. Varsinaiset räjähteet Yleensä räjähteellä tarkoitetaan ns. varsinaista räjähdettä, jossa shokkiaalto etenee yli 2 000 m/s detonaationa. Räjähdys tapahtuu molekyylin dekompositoitumisena, jonka jälkeen dekompositoitumistuotteet oksidoituvat. Varsinaisissa räjähteissä hapetin ja polttoaine ovat samassa molekyylissä. Mikäli molekyylissä on riittävästi happea oksidoimaan kaikki muut sen sisältämät atomit, puhutaan happitasatusta räjähteestä. Varsinainen räjähde on joko herkästi syttyvää aloiteräjähdettä tai vaatii syttyäkseen aloiteräjähteen (sekundaariräjähde). Jotkut sekundaariräjähteet kuten TNT ovat vaikeasti räjähtäviä ilman aloiteräjähdettä. Jotkut räjähteet muuttuvat herkästi räjähtäväksi esimerkiksi kylmässä ilmassa, reagoidessaan metallien kanssa. Detonoivia räjähteitä ovat esimerkiksi dynamiitti, ANFO, aniitti, kemiitti, nitroglyseroli, heksogeeni, TNT ja lyijyatsidi. Aloiteräjähde Aloiteräjähde eli initiaaliräjähde tai primääriräjähde on räjähdysaine, jota käytetään helpon syttyvyytensä takia varsinaisen latauksen räjäyttämiseen. Sytytys tapahtuu usein iskun tai lämmön avulla. Aloiteräjähteitä ovat esimerkiksi tetryyli, lyijyatsidi, elohopeafulminaatti, lyijystyfnaatti, tetratseeni ja heksanitronmannitoli. Myös nitroglyseroli, HMTD ja asetoniperoksidi ovat luonteeltaan aloiteräjähteitä, mutta herkän räjähtävyytensä takia ne eivät sovi lainkaan ammattikäyttöön. Sekundääriräjähde Sekundääriräjähteet sytytetään aina aloiteräjähteellä eli primääriräjähteellä. Sekundääriräjähteitä ovat dynamiitti, TNT, pentaeritrytolitetranitraatti, heksogeeni, oktogeeni, ANFO, nitroselluloosa ja geligniitti. C-4, C-3 ja Semtex ovat tehokkaita muoviräjähteitä. Monet sekundääriräjähteet, kuten trinitrotolueeni (TNT), kestävät hyvin iskuja ja palavat vain sytytettynä (esimerkiksi nitroselluloosa). Ruudit Ruudintapaiset räjähteet palavat noin 330-2 000 m/s. Ne ovat niin sanottuja deflagroivia räjähteitä, joissa räjähdysreaktio tapahtuu deflagraationa (humahduksena) eli räjähdyksenomaisena palamisreaktiona ilman molekyylin dekompositoitumista. Niitä ovat esimerkiksi mustaruuti ja nitroselluloosaruuti. Monet hitaat räjähteet ovat usein, joskaan ei aina, seoksia eli niin sanottuja kaksikomponenttiräjähteitä, joissa hapetin ja polttoaine ovat eri molekyyleissä. Nitroselluloosaruudissa (pumpuliruudissa) hapetin ja polttoaine ovat samassa molekyylissä, mutta räjähdysaine on jauhettu niin karkeaksi, että siinä tapahtuva nopea detonaatio hidastuu deflagraatioksi. Katso myös Räjähdys Lähteet Aiheesta muualla Räjähdysaineet Seulonnan keskeiset artikkelit

1043

https://fi.wikipedia.org/wiki/Rokotus

Rokotus

Rokotus on terveydenhoidollinen toimenpide, jossa potilas altistetaan rokotteella taudinaiheuttamiskyvyltään tehottomiksi tehdylle virukselle tai bakteerille tai niiden rakenneosille. Tämä saa elimistön puolustusjärjestelmän tuottamaan vereen valkosoluja, jotka muistavat kyseisen taudinaiheuttajan. Näin potilas saa immuniteetin taudinaiheuttajaa vastaan sairastamatta varsinaista tautia. Rokote annetaan yleensä joko pistoksena (tavallisimmin lihakseen, ihon sisään tai ihon alle), suun kautta tai nenäsuihkeena. Rokotukset ovat Suomessa vapaaehtoisia. Rokotus on sikäli poikkeuksellinen lääketieteellinen toimenpide, että se tehdään nimenomaan ennaltaehkäisemään mahdollisesti vastaantulevaa terveysriskiä. Rokotettava itse on siis toimenpidehetkellä lähes aina terve. Vain muutamia rokotteita voidaan käyttää myös altistumistilanteen jälkeen estämään taudin puhkeaminen. Rokottaminen on ollut tehokas keino varsinkin tartuntatauteja vastaan. Kattavien rokotusohjelmien avulla isorokko arvioidaan maailmanlaajuisesti hävitetyksi ja esimerkiksi polio, tuhkarokko ja jäykkäkouristus tautitapauksia saadun vähennetyksi huomattavasti. Maailman terveysjärjestön (WHO:n) mukaan 25 tautiin on olemassa rokote, joka estää tai auttaa hillitsemään taudin leviämistä. Rokotusten historia Tarkoituksellinen altistaminen taudinaiheuttajalle taudin ehkäisymenetelmänä on tunnettu kaukaisilta ajoilta asti ja tulee luultavasti Kiinasta tai Intiasta. Pienen lapsen altistaminen isorokolle, eli niin kutsuttu variolaatio, on ollut kauan tunnettu. Kiinalaiset ovat ilmeisesti harjoittaneet sitä jo ennen 1100-lukua ja tunnettu kiinalainen lääketieteellinen käsikirja Kultainen peili vuodelta 1742 luettelee neljä erilaista tapaa altistaa lapsi isorokolle. Turkkilaiset olivat käyttäneet variolaatiota ennen kuin tapa levisi Eurooppaan ja kasvoiltaan itse isorokon runtelema brittiläinen lady Mary Wortley Montagu halusi tyttärensä varioloitavaksi vuonna 1721, oltuaan kaksi vuotta seurana miehensä työkomennuksella Turkissa. Montagun tyttären variolaation suoritti lääkäri Charles Maitland. Samoihin aikoihin myös ranskalainen Voltaire kiinnitti huomiota turkkilaisten naisten kauniiseen ihoon, jota isorokko ei ollut arpeuttanut. Vaikka variolaatio olikin tehokas estämään isorokon aiheuttamat ongelmat avioliittomarkkinoilla, siihen menehtyi 2-3 % lapsista. Rokotuksen keksijänä pidetään kuitenkin englantilaista Edward Jenneriä, joka huomasi, että karjanhoitajat sairastuivat harvoin isorokkoon, ja arveli, että karjanhoitajien saama lehmärokkotartunta suojeli heitä sairastumiselta. Jenner julkaisi tuloksensa vuonna 1798 omakustanteessaan Variolae Vaccinae, jossa hän ehdotti, että lehmärokkoa käytettäisiin isorokon ehkäisyssä. Jenner oli tarjonnut käsikirjoitusta The Royal Societylle, joka ei ollut hyväksynyt sitä julkaistavaksi tutkimuksen liian pienen otoskoon vuoksi. Maanviljelijä Benjamin Jestyn tiedetään kuitenkin käyttäneen samaa menetelmää oman perheensä suojaamiseen isorokkoepidemialta jo vuonna 1774. Toisin kuin Jennerillä, hänellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta julkistaa menetelmää, mutta nykyisin hänen katsotaan toteuttaneen ensimmäisen tavoitteellisen rokotuskampanjan. Bakteerirokotteen kehitti ensimmäisenä ranskalainen Louis Pasteur, joka oli eristänyt kanakoleraa aiheuttavan bakteerin vuonna 1879. Palattuaan kesälomaltaan hän jatkoi kanojen käsittelyä, mutta huomasi pian, ettei happamaksi muuttunut viljelmä enää aiheuttanutkaan kanakoleraa. Hän kasvatti uuden viljelmän, ja käsitteli kanat uudelleen, mutta ne eivät vieläkään sairastuneet. Onneksi Pasteur ymmärsi havaintonsa merkittävyyden. Seuraavat vuodet hän työskenteli tarmokkaasti heikentääkseen muitakin taudinaiheuttajabakteereja. Tämän työn tuloksena hän kehitti rokotteen pernaruttoa ja vesikauhua vastaan. Vaikka vuonna 1885 ensi kertaa ihmiselle annettu vesikauhurokote pelastikin henkiä, ajatus tappavan taudin aiheuttajan antamisesta tarkoituksella ihmiselle aiheutti jopa raivokasta vastustusta. Vihamielisyyteen oli syynä ero taudin seuraamuksissa: jokainen tiesi että isorokosta oli mahdollista jäädä eloon, mutta vesikauhu tappoi poikkeuksetta. Englannissa vesikauhurokottaminen säädettiin rikokseksi, vaikka rokote oli jo pelastanut karkeastikin arvioiden satoja ihmisiä, ja on vielä tänä päivänäkin ainoa tapa jäädä taudista eloon. Vuonna 1886 Daniel Salmon ja Theobald Smith havaitsivat kuumentamalla tapettujen "sian koleravirusten" estävän (sittemmin salmonellaksi nimettyä) kyyhkysen ripulitautia. Havainto osoittautui myöhemmin keskeiseksi, koska se osoitti myös tapettujen taudinaiheuttajien toimivan rokotteina. Ensimmäinen passiivinen immunisaatio tehtiin kurkkumätää vastaan 1889. Tämä johti tutkijoita kohti vasta-aineiden löytämistä. Avain ymmärtää rokotteiden toimintamekanismia elimistössä alkoi löytyä vasta 1900-luvun vaiheessa. Paul Ehrlichin vuonna 1897 julkaistu tutkimus esitti eron passiivisen ja aktiivisen immunisoinnin välillä. Viisi rokotetta oli vakiinnuttanut paikkansa 1900-luvun alussa: isorokko-, vesikauhu-, lavantauti-, kolera-, ja ruttorokotteet, joskaan eivät vielä nykyisissä muodoissaan. Lisäksi harjoitettiin yleisesti passiivista immunisointia kurkkumätää ja jäykkäkouristusta vastaan. Nykyiset toksoideihin perustuvat kurkkumätä- ja jäykkäkouristusrokotteet sekä BCG-rokote tuberkuloosia vastaan kehitettiin 1920-luvulla. Ernest Goodpasturen vuonna 1931 julkaisema menetelmä viljellä viruksia kananmunissa on sittemmin vaikuttanut suuresti virusviljelyyn. Ensimmäisenä menetelmää hyödynnettiin Max Theilerin keltakuumerokotteessa, joka lisensioitiin 1935 ja on edelleen käytössä valmistajasta riippumatta jokseenkin sellaisenaan. 1940-luvun lopulla John Enders, Thomas Weller ja Frederick Chapman Robbins onnistuivat viljelemään poliovirusta kudosviljelmissä, joiden solut olivat peräisin pian syntymänsä jälkeen kuolleista lapsista. Menetelmä tuli vaikuttamaan merkittävästi rokotteiden kehitystyöhön ja kolmikko palkittiin tutkimuksistaan Nobelilla jo 1954. Polioviruksesta oli tullut merkittävä tutkimuskohde, sillä toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli puhjennut polioepidemia. Poliorokotetta oli yritetty saada aikaan jo aikaisemmin, mutta tulokset olivat heikkoja. Jonas Salkin poliorokote oli historian ensimmäinen, jonka teho tutkittiin jo ennen käyttöönottoa. Tehon selvittämiseen käytettiin sokkoutettua tutkimusta, jossa osa sai oikeaa rokotetta, osa vaikutuksetonta placeboa. Sekä rokote että ovela tutkimusmenetelmä osoittautuivat erinomaisiksi. Vuonna 1963 Yhdysvalloissa otettiin käyttöön myös Albert Sabinin kehittämä, suun kautta otettava poliorokote. 1960-luvulla otettiin käyttöön myös ensimmäiset rokotteet tuhkarokkoa, sikotautia ja vihurirokkoa vastaan. Näiden tautien nykyisissäkin rokotteissa käytetään edelleen samoja 50-60-luvulla eristettyjä viruskantoja. Aina tilanne ei ole näin yksinkertainen. Influenssarokotteen täydellinen epäonnistuminen 1947 epidemialta suojaamisessa osoitti konkreettisesti, kuinka ainakin jotkin virukset voivat kyetä kiertämään rokotesuojaa. Sikotautirokote otettiin ensimmäisenä maailmassa käyttöön Suomessa 1960. Sillä alettiin rokottaa varusmiehiä, sillä sikotauti oli merkittävä miesten hedelmättömyyden syy ja taudin leviäminen kasarmioloissa oli merkittävä ongelma. Vuonna 1975 kaksi japanilaista lasta kuoli pian saatuaan hinkuyskärokotteen. Japani kielsi rokotteen käytön, minkä seurauksena hinkuyskätapausten määrä nousi parista sadasta vuotuisesta tapauksesta vuoden 1979 yli 13 000 tapaukseen. Vielä suurempi rokotekielteisyydestä aiheutunut hinkuyskäepidemia koettiin Iso-Britanniassa 1970-luvun lopulla. Briteissä epidemia vaati kymmenien lasten hengen. 1980-luvulle tultaessa viruksista ja bakteereista oli opittu tunnistamaan yksittäisiä immuunipuolustustusta aktivoivia osia. Näin alkoi komponenttirokotteiden kehitys. Komponenttirokotteissa ei ole itse taudinaiheuttajaa, vaan ainoastaan jotakin yksittäistä osasta siitä. Komponenttirokotetekniikka mahdollisti esimerkiksi toimivan pneumokokkirokotteen kehittämisen. Tehtävä ei selvästikään ole ollut helppo, sillä ensimmäinen yritys pneumokokkirokotteeksi on jo vuodelta 1911. Yhdistelmä-DNA-tekniikka on 1980-luvun lopulta alkaen mahdollistanut näiden komponenttien täsmätuottamisen geenimuunnelluissa hiivasoluviljelmissä, jolloin itse taudinaiheuttajan kasvatusta ei tarvita enää lainkaan. 1990-luvulla teknologia mahdollisti taas uusia teknologioita kuten virusten reassortaation ja kylmäadaptaation. Esimerkiksi kylmäadaptoitua influenssavirusta sisältävä rokote voidaan antaa nenäsumutteena, sillä virus selviää vain nenän limakalvolla, eikä leviä keuhkoihin. Serotyypin B meningokokkibakteerirokote on ensimmäinen käänteiseen rokotekehittelyyn perustuva rokote. Bakteerin koko perimä sekvensointiin ja sen perusteella etsittiin tietoteknisesti mallintamalla mahdollisia rokoteantigeenejä. Toimiva meningokokki B-rokote tuli markkinoille 2014. Tulevaisuudessa rokotteiden kehitystyö tulee kiihtymään. Vuodesta 2000 vuoteen 2018 yksistään Euroopassa ja Yhdysvalloissa lisensioitiin käyttöön 13 erilaista rokotevalmistetta. Suomessa on rokotettu väestöä laajasti isorokkoa, tuberkuloosia, poliota, tuhkarokkoa, vihurirokkoa, sikotautia, jäykkäkouristusta, kurkkumätää ja hinkuyskää vastaan. Ensimmäisen rokotuksen Suomessa suoritti lääkäri Anders Boxström vuonna 1802. Rokotuskäytäntö Suomessa Rokotteet ovat Suomessa reseptilääkkeitä, eli niiden ostamiseksi apteekista tarvitaan lääkäriltä lääkemääräys. Toisaalta rokotteita voidaan antaa terveydenhuollon yksiköissä kuten neuvoloissa ja esimerkiksi kiertävissä rokotusbusseissa ilman, että lääkäri henkilökohtaisesti määrää rokotteen potilaalle. Rokotteen antajalla on aina oltava tehtävään asianmukainen koulutus. Mikäli rokottaja itse ei ole lääkäri, hänellä on oltava valvovan lääkärin hyväksyntä tehtävään. Rokotteen saa antaa vain paikassa, jossa on riittävät välineet hoitaa mahdollista välitöntä rokotekomplikaatiota. Suomessa tarjotaan monia rokotuksia maksuttomasti verovaroin rahoitetun julkisen terveydenhoitojärjestelmän piirissä tartuntatautilakiin annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen (,) nojalla. Näin tarjottujen palvelujen käyttö eli lasten tai aikuisten rokotuttaminen on yksilön tai perheen oma valinta. Joillekin erityisessä riskissä oleville ryhmille tarjotaan julkisin varoin kustannettuna tiettyjä vapaaehtoisia rokotteita (esimerkiksi influenssarokote ja BCG-rokote). Lisäksi apteekeista on mahdollisuus hankkia lääkärin kirjoittamalla lääkemääräyksellä itse rokotteita, jotka eivät kuulu asetuksen nojalla maksuttomasti tarjottaviin rokotteisiin (esimerkiksi monet matkailijoille suositeltavat rokotteet). Rokotuksia koskee sama sääntely kuin muita lääkkeitä ja terveydenhoitoa. Vuoden 2005 alusta voimaan tullut sosiaali- ja terveysministeriön asetus määrittelee kunnille velvollisuuden järjestää vasta-aiheettomille lapsille seuraavia maksuttomia vapaaehtoisia rokotuksia ja suosittaa seuraavaa aikataulua: BCG-rokote synnytyssairaalassa muutaman päivän ikäisenä (vain riskiryhmille 1.9.2006 alkaen) DTaP-IPV-Hib-rokote 3 kk, 5 kk ja 12 kk ikäisenä MPR-rokote (ns. kolmoisrokote) 14-18 kk ja 6 vuoden ikäisenä DTaP-IPV-rokote (nelosrokote) 4 vuoden ikäisenä dtap-rokote (DTaP:n tehosterokote) 14-15 vuoden ikäisenä Kuntien järjestämiä ja valtion rahoittamia rokotuksia nimitetään kansalliseksi rokotusohjelmaksi. Vuoden 2006 alussa astui voimaan sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen väliaikainen muutos, jonka perusteella Ahvenanmaalla aloitettiin rokotuskampanja puutiaisaivotulehdusta vastaan. Rokote on sittemmin tullut tarjolle myös monille muille erityisen korkean aivotulehdusriskin alueille. Vuosina 2006 ja 2007 sosiaali- ja terveysministeriön asetukseen tehdyt muutokset ovat siirtäneet rokotusohjelman sisällön määrittelyvaltuutta osittain ministeriöltä Kansanterveyslaitokseen säädöksellä, jonka mukaan influenssa- ja puutiaisaivotulehdusrokotteita jaellaan Kansanterveyslaitoksen määrittämien aiheiden mukaan. Vuoden 2007 syksyllä Kansanterveyslaitos sisällytti influenssarokotteen kohderyhmään kaikki 6-36 kk ikäiset lapset. Syksyllä 2006 Kansanterveyslaitoksen rokoteosaston tiedottaja kertoi, että vuoden 2008 aikana voidaan odottaa ratkaisua sille, otetaanko Suomessa uusina verovaroin kustannettavina rokotteina käyttöön jokin tai jotkin seuraavista rokotteista: HPV-rokote, rotavirusrokote, vesirokkorokote ja pneumokokkikonjugaattirokote. Suomessa HPV-rokote otettiin kansalliseen rokoteohjelmaan ja rokotukset alkoivat syksyllä 2013. Rokotuskattavuus eli osuus niistä, jotka ottavat maksutta ns. yleisen rokotusohjelman osana tarjottavat rokotteet vastaan, oli Suomessa vuonna 2005 Maailman terveysjärjestön WHO:n lukujen mukaan hiukan naapurimaita Venäjää ja Ruotsia pienempi ja hiukan Viroa suurempi. Suomessa kattavuus vaihteli 97 ja 99 prosentin välillä. Luvuissa on ollut huomattavaa vaihtelua 1980-luvun puolivälin ja 1990-luvun alun tienoilla - vuonna 1986 BCG-rokotekattavuus oli 80 prosentissa ja 1990-luvun vaihteessa BCG-, DTP- ja poliorokotteiden kattavuus oli alimmillaan noin 90 prosentissa ja tuhkarokkorokotteen noin 95 prosentissa. Kansanterveyslaitoksen julkistamien tietojen perusteella tosin Suomen rokotuskattavuusluvut ovat esimerkiksi BCG-rokotteen suhteen jopa viidestä seitsemään vuotta vanhoja. Kansanterveyslaitoksen mukaan vuonna 1999 syntyneiden rokotuskattavuus oli 96 ja 98 prosentin välillä rokotteesta riippuen ja 93,3 prosenttia oli saanut kaikki rokotukset. Ero WHO:n lukuihin selittynee erilaisilla kriteereillä; KTL:n luvuissa puhutaan rokotesarjasta, WHO:n luvuissa taas esimerkiksi PDT:n kohdalla puhutaan kolmannen rokoteannoksen saajista. Rokotusten ja rokotusohjelmien hyödyt Rokotteet estävät maailmassa vuosittain 2-3 miljoonan lapsen kuoleman. Vallitsevan lääketieteellisen näkemyksen mukaan rokotusohjelmien hyödyt ovat kiistattomia sekä rokotettavalle itselleen että koko yhteisölle. Esimerkiksi Suomessa, missä neuvolajärjestelmän ansiosta on kattava yleinen rokotusohjelma ja noin 92 prosenttia lapsista saa vapaaehtoisesti kaikki rokotusohjelman mukaiset rokotukset, ovat monet hengenvaaralliset taudit, kuten tuberkuloosi, kurkkumätä, jäykkäkouristus, tuhkarokko, sikotauti ja vihurirokko hävinneet melkein kokonaan. Kansanterveyslaitoksen rokoteosaston johtajan mukaan tuberkuloosin väheneminen johtuu pääasiassa elinolosuhteiden ja hygienian kohenemisesta eikä rokotuksista, mutta rokotteilla on kuitenkin estetty tehokkaasti pikkuvauvojen sairastumista tuberkuloosin aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen ja koko elimistöön leviävään tuberkuloosiin, joka on usein tappava. WHO:n mukaan vuonna 2002 maailmassa kuoli 1,4 miljoonaa alle viisivuotiasta lasta sairauksiin, jotka olisi voitu estää järjestelmällisillä rokotusohjelmilla. Määrä on 14 prosenttia kaikista alle viisivuotiaiden kuolemantapauksista. Rokotusohjelmista huolimatta maailmassa kuoli vuonna 2002 noin 57 miljoonaa ihmistä sairauksiin, jotka olisi voitu estää rokotuksilla. Rokotusten avulla on maailmasta hävitetty kokonaan isorokko, johon vielä vuonna 1970 menehtyi kaksi miljoonaa ihmistä. WHO julisti taudin täysin hävitetyksi vuonna 1980. Isorokkoon ei ole olemassa parantavaa hoitoa, ja sairastuneista jopa 30 prosenttia menehtyi. Viimeinen tautitapaus todettiin vuonna 1977. Ennen isorokko surmasi jopa joka seitsemännen eurooppalaislapsen. Vuonna 2015 WHO ja PAHO julistivat vihurirokon hävitetyksi kaikkialta Amerikoista. Myös Australian manner julistettiin vihurirokosta vapaaksi 2018. Vuonna 2021 poliota esiintyy enää Pakistanissa ja Afganistanissa. Rokotuksia pidetään yhtenä kustannustehokkaimmista terveysinvestoinneista. Esimerkiksi Keniassa vuonna 2002 toteutetun tuhkarokkorokotusohjelman, jossa rokotettiin 12,8 miljoonaa lasta, on arvioitu säästävän yli $12 miljoonaa terveydenhoitokuluista ohjelmaa seuranneen kymmenen vuoden aikana. Saman ajanjakson aikana ohjelma tulee estämään tuhkarokkotartuntaa ja kuolemantapausta. Yhdysvalloissa tehdyn kustannusanalyysin perusteella jokainen rokotuksiin investoitu dollari säästää 2-27 dollaria terveydenhuollon kustannuksista. Tautien katoamisen yhteys rokottamiseen Rokotusten vastaisessa kirjallisuudessa usein esitetään, että tartuntatautien määrä oli kääntynyt jo laskuun ennen laajamittaisten rokotusohjelmien käynnistymistä ja että syy tautien vähenemiseen, ainakin kehittyneessä maailmassa, olisi pääasiassa parantunut hygienia ja elinolot. Tämä kiistatta pitääkin paikkansa esimerkiksi tuberkuloosin, lavantaudin ja A-hepatiitin osalta, mutta esimerkiksi herkästi tarttuvien rokkotautien tartuntoihin ei voi hygienialla vaikuttaa. Vaikka hygienialla, antibiooteilla ja väljemmillä elinolosuhteilla on ollut osuutensa asiassa, tilastot osoittavat että rokotteilla on ollut merkittävä vaikutus. Esimerkiksi tuhkarokon yleisyydessä on ollut vuosien varrella jaksollista vaihtelua, mutta pysyvää ja merkittävää tapausten vähenemistä ilmeni vasta sen jälkeen kun tuhkarokkorokote otettiin laajamittaisesti käyttöön vuonna 1963. Hepatiitti B:tä lukuun ottamatta muiden tartuntatautitapausten yleisyydessä on havaittavissa samankaltaista merkittävää vähenemistä rokotteen käyttöönoton jälkeen. Hepatiitti B:n arvellaan kääntyvän laskuun noin 15 vuoden kuluessa. Suomessa Haemophilus influenzae -bakteerin aiheuttamat vakavat infektiot lapsilla vähenivät kahdessa vuodessa lähes nollaan, kun Hib-rokotukset aloitettiin vuonna 1985. Nykyisin Suomessa Hib-infektioita esiintyy jokseenkin pelkästään rokottamattomilla lapsilla. Niissä kehittyneissä maissa, joissa rokotusohjelmasta on poistettu jokin rokote esimerkiksi haittavaikutusepäilyjen vuoksi, vaikutukset taudin esiintymiseen ovat olleet erittäin merkittäviä. Britannia, Japani ja Ruotsi poistivat hinkuyskärokotteen rokotusohjelmistaan 1970-luvulla. Pian sen jälkeen muun muassa Britanniassa alkoi laaja, yli tapauksen hinkuyskäepidemia, joka vuoteen 1978 mennessä oli aiheuttanut 36 kuolemantapausta. Japanissa rokotettujen määrän lasku 70 prosentista 20-40 prosenttiin aiheutti hinkuyskätapausten lisääntymisen 393 tapauksesta (vuonna :een (vuonna 1979). Hib-rokote tuli maailmalla laajamittaiseen käyttöön vasta 1990-luvulla, joten sen aikaansaama taudin väheneminen ei voi johtua hygienian parantumisesta. Sanitaatio-olot olivat jo 1990-luvulla samassa kunnossa kuin nyt mutta Hib-määrät 14-kertaisia. Vielä 1960- ja 1970-luvulla syntyneistä suomalaisista erittäin suuri osa sairasti tuhkarokon, hinkuyskän ja vihurirokon, vanhemmista lähes kaikki. 1980-luvulla tuli näitä ehkäisevä MPR-rokote. Tuhkarokkotapausten määrä Yhdysvalloissa romahti rokotelisenssin tultua 1960-luvun puolivälissä (kuva). Rokotusten haittavaikutukset Kuten kaikkiin lääkkeisiin, myös rokotteisiin liittyy ei-toivottuja vaikutuksia. Toisin kuin monilla muilla lääkkeillä, ei rokotusten yhteydessä ilmeneviä ei-toivottuja vaikutuksia yleensä kutsuta sivuvaikutuksiksi vaan haittavaikutuksiksi. Tämä johtuu siitä, että rokotteilla ei yleensä ilmene sellaisia vaikutusmekanismista johtuvia vaikutuksia, joita muiden lääkkeiden yhteydessä nimitetään sivuvaikutuksiksi. Rokotteiden haittavaikutukset ovat yleensä harvinaisia ja paljon epätodennäköisempiä kuin vastaavat haitat sairauksista, joita rokotteet torjuvat. Rokotusten lyhytaikaisia haittavaikutuksia voivat olla muun muassa kuumotus, punoitus, kipu, arkuus tai ärtyisyys pistosalueella. Mahdolliset vakavat reaktiot vaihtelevat ihmisen vastustuskyvyn mukaan ja niitä ovat mahdollisuus saada elintoiminnot kokonaan tai osittain lamauttava sairauskohtaus, vaurio aivojen alueella tai keskushermostossa ja kuolema. Lyhytaikaisista, muutaman vuorokauden sisällä ilmenevistä haitoista, hepatiitti B -rokotteen ohimenevinä yleisoireina saattaa esiintyä: kuumetta, sairauden tunnetta, päänsärkyä, huonovointisuutta, ruuansulatusoireita, ärtyneisyyttä tai väsymystä. Iho-oireet tai varsinaiset yliherkkyysreaktiot ovat harvinaisia. THL:n mukaan rotavirusrokotteen rokoteviruksen siirtyminen läheisessä kontaktissa rokotetun kanssa oleviin on teoreettisesti mahdollista. THL suosittelee tavanomaisesta käsihygieniasta huolehtimiseen vaippojen vaihdon yhteydessä ja tehostettua käsihygieniaa tulee noudattaa, mikäli jollakulla perheessä on alentunut puolustuskyky, esim. immuunivajavuustila. Uusinta-annosten jälkeen elävän rokoteviruksen erittyminen on olematonta. Yleisön huomio on jossain määrin siirtynyt tautien riskeistä rokotusten riskeihin, koska rokotteet ovat tehneet tartuntataudit harvinaisiksi. Tartuntatautiviranomaisten ja WHO:n mukaan rokotteet ovat erittäin turvallisia ja maailmassa annetaan vuosittain miljardeja rokotuksia. Rokotteiden turvallisuutta tutkivat ja valvovat sekä kansalliset elimet, kuten THL Suomessa ja Yhdysvalloissa CDC, että kansainväliset järjestöt, kuten Maailman terveysjärjestö WHO. Suomessa vastuu rokotehaittojen seurannasta kuuluu Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle. Tartuntatautilain mukaan terveydenhuollon henkilöstöllä on salassapitosäädösten estämättä oikeus raportoida tietämänsä tai epäilemänsä rokotehaitat Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimealle, jonka tulee pitää niistä rekisteriä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella on salassapitosäädösten estämättä ja korvauksetta oikeus saada käyttöönsä sekä Fimean rekisteritietoja että yksittäisten potilaiden potilasasiakirjoja siltä osin, kuin niitä tarvitaan rokotehaitan selvittämiseksi. Yleisen rokotusohjemaan kuuluvan tai pandemian torjuntaan käytetyn rokotteen aiheuttamasta henkilövahingosta on mahdollista saada korvausta Suomen Keskinäisen Lääkevahinkovakuutusyhtiön kautta. Muulloin korvausta voi hakea joko lääkeyhtiön lääkevahinkovakuutuksesta tai potilasvahinkovakuutuksesta, tai viime kädessä suoraan valmistajalta, maahantuojalta tai markkinoijalta. Rokotusohjelmien perusteet, muodostaminen ja muutokset Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan suomalaisen kansallisen rokotusohjelman suunnittelussa otetaan huomioon torjuttavan taudin vakavuus ja jälkitaudit, sairastumisen todennäköisyys ja sen muutokset, muutokset riskiryhmissä, rokotuksen antama suoja, teho ja rokotekehitys sekä rokotteen mahdolliset haittavaikutukset. Tarkoituksena on saavuttaa riittävä suoja mahdollisimman pienellä annosmäärillä ja vähillä haittavaikutuksilla. Useimmat kansallisen rokotusohjelman rokotteet mahdollistavat laajasti käytettyinä laumasuojan kehittymisen ja suojaavat sen vuoksi myös muita kuin rokotettua itseään. Mikäli rokotteen haittavaikutuksien katsotaan syystä tai toisesta muodostuvan suuremmiksi kuin rokotuksista saatava hyöty, on rokotuksista luovuttu tai ne on kohdistettu vain erityisiin riskiryhmiin. Esimerkiksi isorokkorokotukset lopetettiin 1970-luvulla sen jälkeen kun tauti oli saatu rokotusohjelmien avulla hävitetyksi maailmasta. Suomessa isorokkoa vastaan ei ole rokotettu vuoden 1980 jälkeen. Suomessa poistettiin erityisesti lapsia tuberkuloosin vaikeilta muodoilta suojaava BCG-rokote yleisestä rokotusohjelmasta vuonna 2006. Rokottamisessa päätettiin siirtyä vain erityisessä riskissä olevien lasten rokottamiseen taudin harvinaistumisen ja uuden rokotusvalmisteen merkittävästi lisääntyneiden haittojen takia. Kansanterveyslaitoksen tiedotteen mukaan BCG-rokotteen sinänsä harvinaiset vakavat haitat olivat muodostuneet saavutettuja etuja suuremmiksi. Maailman terveysjärjestö WHO seuraa keskitetysti maailmanlaajuista tartuntatautitilannetta ja antaa suosituksia siitä, mitä rokotuksia valtioiden olisi hyvä sisällyttää omiin rokotusohjelmiinsa ja millaisella aikataululla rokotteita olisi suositeltavaa antaa. Rokotusten etiikka ja rokotuspolitiikka Rokotuksiin liittyy eettisiä kysymyksiä, joita ei esiinny muissa lääketieteellisissä yhteyksissä. Näistä keskeisin liittyy rokotteen käyttöön ennalta ehkäisevästi - rokotettavahan on yleensä täysin terve. Hoitotoimenpiteen hyödyllisyyttä on yksinkertaista verrata siihen, mitä tapahtuu jos hoitoa ei anneta. Sen sijaan rokotuksessa rokotettavaan kohdistuva mahdollinen haitta on suhteutettava sekä taudin vaarallisuuteen että rokottavan riskiin ylipäänsä saada tauti. Toinen erityisongelma liittyy tyypillisen rokotettavan vajaavaltaisuuteen. Pieniin lapsiin kohdistuvien rokotusten kohdalla ei ole mahdollista selvittää rokotettavan omaa suostumusta. Vielä myöhemminkin päätöksen rokotteen ottamisesta tai ottamatta jättämisestä tekevät lähtökohtaisesti vanhemmat, mutta päätöksen seuraukset kantaa lapsi yksin. Rokotusten pakollisuus Rokotusten jakelukäytännöt vaihtelevat suuresti eri maiden välillä ja asiasta on käyty Euroopassa laajaa keskustelua. Vuonna 2010 noin puolessa EU-maista oli yhden tai useamman rokotteen osalta kaikille pakollinen rokotusohjelma, tosin rokotuksesta kieltäytyminen ei kaikissa maissa välttämättä johda käytännössä sanktioihin. Muissa EU-maissa rokotusohjelma on periaatteessa vapaaehtoinen. Englannissa pakollisista isorokkorokotuksista luovuttiin 1907 ja Suomessa 1951. Suomessa rokotukset ovat lähtökohtaisesti vapaaehtoisia, mutta Tartuntatautilain 47§ on kirjattu myös pakollisten rokotusten mahdollisuus, joka voidaan ulottaa koskemaan jopa koko väestöä. Lisäksi Tartuntatautilain 48§ mukaan tietyissä sosiaalihuollon ja terveydenhuollon toimintayksiköiden osastoissa saadaan käyttää vain erityisestä syystä henkilöä, jolla on puutteellinen rokotussuoja. Tällaisen työntekijän on oltava suojattu tuhkarokkoa, vesirokkoa ja influenssaa vastaan. Lisäksi imeväisikäisiä hoitavien on oltava suojattu hinkuyskää vastaan. Terveydenhuoltohenkilöstön kohdalla rokotesuojan on katsottu olevan myös työntekijän moraalinen velvollisuus. Yhdysvalloissa koulunkäyntiä varten pakollisista rokotuksista voi yleensä saada vapautuksen uskonnollisista ja vakaumuksellisista syistä. Muodollinen vapaaehtoisuus voi joskus ilmetä rokotettavan näkökulmasta pakollisuutena, vaikkapa jos vapaaehtoisuudesta ei selvästi kerrota. Esimerkiksi Suomen Korkein oikeus katsoi vakavaa rokotehaittaa koskevassa päätöksessään 1980-luvulla annetun "sokeripalarokotteen" olleen käytännössä pakollinen johtavassa asemassa olevien terveysviranomaisten toiminnan vuoksi. Suomessa esimerkiksi professori Heikki Peltola on puolustanut näkemystä, että rokotuksissa yhteisön edun tuleekin mennä yksilön etujen edelle. Jotkut menevät jopa niin pitkälle, että katsovat pakollisten rokotusten olevan oikeutettuja siitä huolimatta, että lapsia saattaisi kuolla rokotteiden aiheuttamiin haittoihin, mutta esimerkiksi Arlette Mercae katsoo väitöskirjassaan, että rokotteiden hyödyistä ja haitoista ei tiedetä riittävästi, jotta pakkorokotukset olisivat eettisesti perusteltuja. Rokotusten saatavuus Suomessa, kuten monessa muussakin länsimaassa, on katsottu, että merkittävää terveyshyötyä tarjoavan rokotteen saatavuus ei saa riippua henkilön tai hänen vanhempiensa maksukyvystä. Suomessa Sosiaali- ja terveysministeriö säätää asetuksella tällaisiksi katottujen rokotteiden sisällyttämisestä yleiseen rokotusohjelmaan. Nämä rokotteet ovat saajalleen maksuttomia. Viime aikoina on yleistyneet elämänkatsomukselliset vaatimukset esimerkiksi erillisrokotteista yhdistelmärokotteiden sijaan sekä joidenkin rokotteen sisältämien ainesosien tai valmistusprosessien välttämisestä. Vaikka tarpeellisen rokotussuojan tarjoaminen onkin keskeistä, on katsottu, ettei yhteiskunnilla ole velvollisuutta tarjota suojaa rokotettavan vaatimassa muodossa. Vain puhtaasti lääketieteelliset perusteet katsotaan hyväksyttäviksi. Keskeinen ongelma on rajanveto siinä, millaiset vakaumukselliset seikat katsottaisiin riittäviksi, jotta varoja alettaisiin käyttää "yksilöllisten" rokotusohjelmien kustantamiseen. Rokotusten vastustaminen Rokotuksen vastustamista on esiintynyt jo menneinä vuosisatoina, mutta nykyaikana sen perustelut ovat muuttunut kahdenlaisiksi. Toisaalta epäillään, että rokotusten taustalla on taloudellisen hyödyn etsiminen, ja toisaalta katsotaan, että rokotuksilla on enemmän tai vähemmän vakavia haittavaikutuksia. Usein taustalla voi olla myös henkilön maailmankuva. Katso myös Immunologia Influenssarokote Inokulaatio Eläinten rokottaminen Lähteet Aiheesta muualla Matkailijan terveysopas rokotteista (THL) Rokottaminen (THL) Rokote.fi.(GlaxoSmithKline). History of vaccines.(The College of Physicians of Philadelphia). Pelätty pelastaja - rokotuksen historiaa -näyttely. Rokotuskeskustelu vinossa Aamulehti 19.5.2013. Mikrobiologia Vauvanhoito Seulonnan keskeiset artikkelit

1044

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ronald%20Rivest

Ronald Rivest

Ronald Linn Rivest (s. 6. toukokuuta 1947 Schenectady, New York, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen tietotekniikan professori, salausasiantuntija ja yksi RSA-algoritmin keksijöistä. RSA:n "R"-kirjain tarkoittaa Rivestiä. Hän on myös keksinyt symmetriset avainsalausalgoritmit RC2, RC4 ja RC5 sekä oli toinen RC6-algoritmin keksijöistä (RC1:tä ei koskaan julkaistu). "RC" tulee sanoista Rivest Cipher tai Ron's Code. Rivest on myös kehittänyt MD2-, MD4-, MD5- ja MD6-tiivistefunktiot. Hän sai Turing-palkinnon vuonna 2002 yhdessä Adi Shamirin ja Leonard Adlemanin kanssa työstä julkisen avaimen salauksen parissa. Lähteet Aiheesta muualla Ronald Rivestin kotisivu Yhdysvaltalaiset tietojenkäsittelytieteilijät Yhdysvaltalaiset professorit Yhdysvaltalaiset tietotekniikan kehittäjät Turing-palkinnon saajat Vuonna 1947 syntyneet Elävät henkilöt

1045

https://fi.wikipedia.org/wiki/Srinivasa%20Ramanujan

Srinivasa Ramanujan

Srinivasa Ramanujan Aiyangar () (22. joulukuuta 1887 Erode, Tamil Nadu, Intia - 26. huhtikuuta 1920 Madras (nyk. Chennai), Tamil Nadu, Intia) oli intialainen matemaatikko. Ramanujan julkaisi lukuisia kirjoituksia intialaisissa matemaattisissa julkaisuissa ja yritti sitten saada eurooppalaiset matemaatikot kiinnostumaan työstään. G. H. Hardylle vuonna 1913 lähetetty kirje sisälsi lukuisia lauseita ilman todistusta. Hardy oli ensin epäilevällä kannalla mutta kutsui sitten Ramanujanin Englantiin. Hardy huomasikin nopeasti Ramanujanin kyvyt. Lukua 1729 kutsutaan heidän mukaansa Hardyn-Ramanujanin luvuksi. Luku on tunnettu kaskusta, jonka mukaan Hardy tuli tapaamaan Ramanujania sairaalaan. Hardy kertoi tulleensa taksilla numero 1729. Hardy sanoi sen olevan varsin tylsä luku, mutta Ramanujan osasi heti kertoa, että luku on pienin kokonaisluku, joka on esitettävissä kahden positiivisen kuution summana kahdella eri tavalla. Hardy kertoo tästä esseessään Matemaatikon apologia (1940). Ramanujan työskenteli lähinnä analyyttisen lukuteorian ja analyysin parissa, ja hänet tunnetaan lukuisista vakioita ja alkulukuja koskevista kaavoistaan. Hän esitti monia kaavoja ilman muodollista todistusta, ja todistukset löydettiin vasta myöhemmin. The Man Who Knew Infinity on vuonna 2016 julkaistu elokuva, joka kertoo Ramanujanin tarinan ja se perustuu Robert Kanigelin samannimiseen kirjaan. Ramanujania esittää elokuvassa brittiläinen näyttelijä Dev Patel. Ramanujanin syntymäpäivä (22. joulukuuta) on vuodesta 2012 ollut matematiikan päivä Intiassa, jolloin juhlitaan matematiikan saavutuksia. Matemaattiset tulokset Alkeismatematiikka Ramanujan todisti monia alkeellisia mutta kiehtovia tuloksia: Hän kehitti monia approksimaatioita piille: Identiteettejä juurille: Kombinatoriikka Ramanujan tutki Bernoullin lukuja ja löysi monia kiehtovia ominaisuuksia: Äärettömät sarjat Ramanujan löysi monia äärettömiä sarjoja piille: Toinen hänen tuloksistaan äärettömille sarjoille on kaikille , missä on gammafunktio. Hän todisti myös monia tuloksia hypergeometrisille sarjoille, kuten: Ensimmäinen tulos oli jo tunnettu, mutta toinen oli todennäköisesti uusi. Integraalit Ramanujan laski monia mielenkiintoisia integraaleja, kuten Ketjumurtoluvut Ramanujan löysi suuren määrän kaavoja ketjumurtoluvuille: missä on kultainen leikkaus; Q-sarjat jos |q| < 1 ja |b/a| < |z| < 1. Rogersin-Ramanujanin identiteetit: ja . Muita q-sarjoja: missä p(n) on partitiofunktio. Tästä saadaan korollaareina kongruenssit Ramanujan löysi myös kolmannen kongruenssin: Eisenstein-sarjat Määritellään silloin on Nämä kaavat johtavat korollaareihin aritmeettisille funktioille. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Intialaiset matemaatikot Vuonna 1887 syntyneet Vuonna 1920 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

1046

https://fi.wikipedia.org/wiki/RSA

RSA

RSA on julkisen avaimen salausalgoritmi, jota käytetään laajalti muun muassa elektronisessa kaupankäynnissä. Ron Rivest, Adi Shamir ja Len Adleman kuvasivat algoritmin vuonna 1977; menetelmän nimi tulee heidän sukunimiensä alkukirjaimista. Englantilainen matemaatikko Clifford Cocks kuvasi vastaavan algoritmin jo vuonna 1973 brittiläisen tiedusteluviraston GCHQ:n sisäisessä muistiossa. Työ julistettiin kuitenkin salaiseksi, eikä sitä paljastettu ennen vuotta 1997. RSA:n turvallisuus perustuu olettamukseen, jonka mukaan erittäin suurien alkulukujen (jaollinen vain itsellään) tulon tekijöihinjako on vaikeaa. Kyseessä on yksisuuntainen modulaari funktio, joka on helppo laskea mutta todella hankalaa ja aikaa vievää laskea taaksepäin. MIT sai RSA:ta koskevan patentin Yhdysvalloissa vuonna 1983. Patentti raukesi syyskuussa 2000. Patentti ei koskenut muita maita, koska algoritmi oli jo julkaistu ennen patenttihakemusta. RSA perustuu julkiseen ja yksityiseen avaimeen ja siihen, ettei yksityistä avainta voida nykytekniikalla käytännössä johtaa julkisesta avaimesta. Julkisen avaimen avulla voidaan luoda salattuja viestejä, jotka voidaan lukea ainoastaan yksityisen avaimen avulla. Näin taho, joka esimerkiksi haluaa tarjota kenelle tahansa mahdollisuuden lähettää itselleen salattuja viestejä, voi julkaista julkisen avaimen kaikille, mutta pitää yksityisen avaimen itsellään. Tällöin kuka tahansa voi lähettää kyseiselle vastaanottajalle salatun viestin, jonka ainoastaan vastaanottaja voi yksityisellä avaimellaan avata. Tätä kutsutaan epäsymmetriseksi salaukseksi erotuksena vanhemmasta symmetrisestä salauksesta, jossa lähettäjällä ja vastaanottajalla on sama salausavain, jonka on pysyttävä salassa. Toisaalta myös yksityisellä avaimella voidaan luoda salattuja viestejä, jotka voidaan avata vain julkisella avaimella; tämän ominaisuuden avulla yksityisen avaimen haltija voi allekirjoittaa viestinsä siten, että julkisen avaimen haltijat voivat olla varmoja siitä, että viestit ovat peräisin häneltä. Toiminta Avainten luonti Oletetaan että Liisa haluaa Pekan lähettävän hänelle yksityisen viestin turvatonta reittiä pitkin. Hän toimii seuraavasti luodakseen julkisen avaimen ja yksityisen avaimen: Valitse kaksi suurta alkulukua p ≠ q satunnaisesti ja toisistaan riippumatta. Laske N = p q. Valitse kokonaisluku 1 < e < N jolle (p-1)(q-1) on suhteellinen alkuluku. Valitse d siten, että d e ≡ 1 (mod (p-1)(q-1). Tuhoa kaikki p:tä ja q:ta koskevat tiedot. (Kohdat 2 ja 3 voidaan suorittaa laajennetulla Eukleideen algoritmilla; ks. modulaariaritmetiikka.) N ja e muodostavat julkisen avaimen ja N sekä d muodostavat yksityisen avaimen. Huomaa, että ainoastaan d on salainen ja että N on julkisesti saatavilla. Liisa lähettää julkisen avaimen Pekalle ja pitää yksityisen avaimen salaisena. Viestin salaaminen Sitten lasketaan salattu viesti c kun n on Pekan alkuperäinen viesti: Salauksen purkaminen Liisa saa c:n Pekalta ja tietää salaisen avaimensa d. Hän voi palauttaa n:n c:stä seuraavan kaavan avulla: Purku toimii, koska ja ed ≡ 1 (mod p-1) ja ed ≡ 1 (mod q-1). Fermat'n pieni lause antaa     ja     jonka mukaan (koska p ja q ovat erisuuria alkulukuja) Allekirjoittaminen RSA:ta voidaan käyttää myös viestien allekirjoittamiseen. Sekä lähettäjä että vastaanottaja laskevat tiivistefunktion (esimerkiksi MD5, SHA-1) avulla viestin kryptografisen tiivisteen. Lähettäjä koodaa tiivisteen salaista avaintaan käyttäen (kuten purkaisi julkisella avaimella salatun viestin), ja lähettää koodatun tiivisteen viestin mukana vastaanottajalle. Vastaanottaja avaa koodatun tiivisteen käyttäen julkista avainta (kuin salaisi sen). Mikäli tiivisteen koodauksen avaaminen tuottaa viestin alkuperäisen tiivisteen, vastaanottaja voi pitää varmana sitä, että viestin allekirjoittaja on käyttänyt julkista avainta vastaavaa salaista avainta. Algoritmit RSA:n toteutus perustuu nopeaan potenssiinkorotusalgoritmiin jäännösluokkarenkaassa modulo . Potenssiinkorotuksen toteuttamiseksi tarvitaan nopea kertolaskualgoritmi samassa renkaassa. Järjestelmän avainten valinnassa tarvitaan isoja alkulukuja, jotka on mahdollisimman satunnaisesti valittu. Tätä varten tarvitaan nopeita ja luotettavia alkulukutestejä. Turvallisuus Toistaiseksi ei ole todistettu, että N:n tekijöihinjako olisi ainoa tapa päätellä n c:n perusteella. Helpompaa menetelmää ei kuitenkaan ole toistaiseksi keksitty. Niinpä yleisesti oletetaan, ettei Eeva voi lukea viestiä, jos N on tarpeeksi suuri. Peter Shor osoitti 1993 että kvanttitietokone voisi periaatteessa suorittaa tekijöihinjaon polynomisessa ajassa. Jos kvanttitietokoneista tulee käyttökelpoisia, Shorin algoritmi tekee RSA:sta vanhentunutta teknologiaa. Kirjallisuutta Singh, Simon 1999: Koodikirja : salakirjoituksen historia muinaisesta Egyptistä kvanttikryptografiaan. Helsinki: Tammi Lähteet Aiheesta muualla Jussi Palola: RSA-salausalgoritmi ja alkuluvut (gradu) Salausalgoritmit Seulonnan keskeiset artikkelit

1048

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20Rooman%20keisareista

Luettelo Rooman keisareista

Tämä on luettelo Rooman keisareista ensimmäisestä keisarista Augustuksesta aina Länsi-Rooman viimeiseen keisariin Romulus Augustulukseen, joka syrjäytettiin vuonna 476. Luettelo käsittää myös Itä-Rooman keisarit vuoteen 476, minkä jälkeen luettelo jatkuu luettelossa Bysantin keisareista. Suurin osa Rooman keisareista käytti arvonimeä augustus. Keisarin nimittämä seuraaja sai yleensä arvonimen caesar. Vuonna 293 keisari Diocletianus loi uuden järjestelmän, jossa hän jakoi valtakunnan kahteen osaan: kumpaakin johti augustus ja kummankin alaisena oli yksi caesar. Juliusten-Claudiusten hallitsijasuku Neljän keisarin vuosi Flaviusten hallitsijasuku Adoptiokeisarit Viiden keisarin vuosi ja Severusten hallitsijasuku Sotilaskeisarit Gallian keisarikunta eli gallialaiset vastakeisarit Palmyran valtakunta Dominaatti Vuonna 293 Diocletianus jakoi valtakunnan kahteen osaan: Itä- ja Länsi-Roomaan. Uudessa järjestelmässä oli kaksi keisaria, arvonimeltään augustus, toinen Italiassa ja toinen Kreikassa. Kummallakin keisarilla oli lisäksi nuorempi hallitsijakumppani arvonimeltään caesar. Tetrarkia idässä Tetrarkia lännessä Konstantinuksen hallitsijasuku Valentinianuksen hallitsijasuku Länsi-Rooma Itä-Rooma Theodosiuksen hallitsijasuku Länsi-Rooma Itä-Rooma Länsi-Rooman keisarit Itä-Rooman keisarit Aikajana Lähteet Viitteet 92 Euroopan historia Rooman keisarit Keisareista Seulonnan keskeiset artikkelit

1050

https://fi.wikipedia.org/wiki/Radio%20Vaasa

Radio Vaasa

Radio Vaasa on kaksikielinen radioasema, jonka toimipaikkana on Vaasa. Radio Vaasa lähettää ohjelmaa 24 tuntia vuorokaudessa vuoden jokaisena päivänä. Radio Vaasa soittaa kaikenlaista musiikkia: iskelmästä rokkiin suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Radio Vaasa lähettää VPS:n ja Vaasan Sportin vieraspelit suorina lähetyksinä. Radio Vaasan omistaa HSS Media Ab, joka osti kanavan toukokuussa 2020. Tätä ennen omistajana toimi marraskuusta 2014 alkaen toimittaja, juontaja Anssi Marttinen. Marttisesta tuli yksin kanavan omistaja, kun Hippi Hovi siirtyi toisiin tehtäviin ja Pekka Iitola päätti jäädä eläkkeelle. Historiaa Vaasaan myönnettiin Suomen paikallisradioiden niin sanotussa ensimmäisessä aallossa jaettu paikallisradiotoimilupa Vaasan Seudun Paikallisradio Oy:lle ja Ab Vasabladetille. Vasabladet kuitenkin luopui luvasta jo kevään 1985 aikana, mutta ohjelmia tehtiin silti alusta saakka sekä suomeksi että ruotsiksi. Vaasan Seudun Paikallisradion perusti Oy Kirjapaino Ab, sosiaalidemokraattisen Pohjanmaan Kansan kustannusyhtiö. Se haki paikallisradiolupaa sekä Vaasan että Kokkolan alueille, mutta lupa myönnettiin vain Vaasan seudulle. Radio Vaasa aloitti lähetyksensä 29. marraskuuta 1985. Teknistä tietoa Toimiluvanhaltija: Oy Radio Vaasa Ab Taajuudet: 99,5 MHz, kaapeliverkossa 102,2 MHz. Lähettää nykyisin saman sisällön myös internetissä OGG Vorbis-streamina. Lähetyspaikka: Suomen Rehun rehumylly, Vaasa Lähetysteho 200 W ERP RDS: *_*_*_*_ , RADIO_ , VAASA_ , (+mainoksia) Kuuluvuusalueen säde on noin 50 kilometriä. Radio Vaasan mukaan kuuluvuusalueella asuu ihmistä, joista suomenkielisiä 66 % ja ruotsinkielisiä 34 %. Lähteet Aiheesta muualla Suomalaiset radioasemat Vaasan media

1051

https://fi.wikipedia.org/wiki/RDS

RDS

RDS (Radio Data System) on FM-radiolähetyksissä käytetty tekniikka datan lähettämiseen radiolähetyksen ohessa. Se on käytössä yleisesti melkein kaikilla radioasemilla Suomessa. RDS-järjestelmä sisältää seuraavat ominaisuudet: AF-palvelu (Alternate Frequency) vaihtaa automaattisesti toiselle saman aseman taajuudelle, kun ensimmäisen taajuuden signaali heikkenee liikaa. CT-palvelu (Clock Time) asettaa radion tai auton kelloon oikean ajan. EON-palvelun (Enhanced Other Networks) avulla radiovastaanotin voi tarkkailla muita kanavia liikennetiedotusten varalta. NEWS: Joissakin vastaanottimissa on NEWS-toiminto, jonka avulla laite voi automaattisesti siirtyä sille kanavalle, joilla se havaitsee menevän uutiset. Jos ennen sitä kuuntelit esimerkiksi CD-levyä, niin uutisten jälkeen laite palaa takaisin CD-levyn kuunteluun ja jatkaa levyn toistamista samasta kohdasta. Yleensä tämä toiminto ei ole käytössä, kun kuunnellaan radiota. PS-palvelu (Program Service) lähettää radiovastaanottimelle aseman nimen tai muun viestin, jonka vastaanotin näyttää näytössään ja tallentaa asemien selailua varten. Pääsääntöisesti teksti tiivistetään tai jaetaan 8 merkin riveihin, sillä esimerkiksi monet autovastaanottimet eivät näytä pidempiä rivejä kokonaan. Eri vastaanottimista johtuvien erojen ja puutteiden vuoksi myös monet erikoismerkit, kuten pilkut ja pisteet saattavat jäädä pois. Tästä syystä RDS-teksteissä käytetäänkin yleisesti vain kirjaimia väliltä A-Z ja numeroita 0-9. PTY-palvelun (Program Type) avulla kuuntelija voi etsiä tiettyä ohjelmistoa sisältäviä kanavia (esimerkiksi klassista musiikkia tai puheohjelmia). REG-linkkien (Regionale links) avulla voidaan valita alueellista ohjelmistoa. RT-teksti (Radio Text) sisältää lisätietoa ohjelmistosta tai asemasta, esimerkiksi soivan kappaleen esittäjän ja nimen. TA/TP-palvelun (Traffic Announcement/Traffic Programme) avulla radio voi automaattisesti siirtyä kanavalle jossa lähetetään säännöllisesti liikennetiedotuksia ja esimerkiksi pysäyttää kasetin kuuntelun kun tiedotus alkaa. TMC-palvelu (Traffic Message Channel) on erityisen purkulaitteen vaativa palvelu liikennetietojen välittämiseen. Aiheesta muualla Mediamonitorin RDS-lista RDS-koodit Suomessa Radiotekniikka

1052

https://fi.wikipedia.org/wiki/Radio%20Pooki

Radio Pooki

Radio Pooki on puolivaltakunnallinen radiokanava, joka soittaa kotimaista tanssimusiikkia. Kanava tarjoaa kuuntelijoilleen sataprosenttisesti suomenkielisen, pääasiassa iskelmämusiikin lisäksi muun muassa kuuluvuusalueen uutisia. Ohjelmistoon kuuluu myös mm. viikoittainen jumalanpalvelus, seurat, sekä kahdesti viikossa lähetettävä osto- ja myyntiohjelma Puotipuksut. Vuodenvaihteessa 2020-2021 MTV alkoi tuottamaan uutisia Radio Pookille. Kanavan toimitusjohtajana toimi aikaisemmin Tapio Järvelä, mutta kanavan siirryttyä SBS Finlandin omistukseen vuonna 2012, toimitusjohtajaksi vaihtui Leena Puntila. Radio Pookilla on myös oma mainostuotanto. Radio Pookin toimitukset sijaitsevat Raahen Ollinkalliontiellä ja Oulun Isokadulla. Oulussa samoissa tiloissa toimii myös muita Bauer Median radioita. SBS Finland ilmoitti marraskuussa 2011 ostavansa Radio Pookin osakekannan, ja valtioneuvosto hyväksyi kaupan joulukuussa 2011. Radio Pooki on näin ollen nykyisin osa Bauer Media Oy:tä, jonka omistaa Bauer Media Group. Pookin perustaja Tapio Järvelä menehtyi lyhyen sairauden jälkeen Raahessa 6. joulukuuta -vuotiaana. Kuuluvuusalue Syyskuussa 2020 kuuluvuusalue laajeni Helsinkiin, Porvooseen ja Turkuun. Joulukuussa 2020 kuuluvuusalue laajeni Lappeenrantaan ja Kotkaan. Kesällä 2021 kuuluvuusalue laajeni Tampereelle sekä Lapualle. Lokakuussa 2022 Bauer Media sai Radio Pookille toimiluvan Jyväskylään, Kajaaniin, Parkanoon ja Pihtiputaalle. Historia Radio Pooki aloitti toimintansa lokakuussa 1989, jolloin se kuului vain Raahen seudulla. Myöhemmin Pookiin liitettiin Ylivieskassa ja Nivalassa toimipaikkojaan pitävä Radio Foni, jolloin kuuluvuusalue laajeni entisen Radio Fonin alueelle. Myöhemmin kuuluvuutta on laajennettu Ouluun ja aina Tornioon saakka. Kuuluvuusalueen ulkopuolella asuvat voivat kuunnella kanavaa internetissä. Ohjelmisto Aamu 6-10: Paavo Törmi Neropatti 8-9 Päivä 10-14: Jussi Häkkilä Toiveet ja terveiset 11-13 Iltapäivä 14-18: Marja Ollakka Marjan kanssa kahvilla 15.30 Ti klo 16-18: Puotipuksut Maanantai: Laavulla 19-20: Joonas Hepola Tiistai: Levylaukulla 19-20: Joonas Hepola Keskiviikko: Pooki Viihteellä 18-21: Joonas Hepola Torstai: Kuuntelen Tomppaa 18-22: Tommi Hedberg Pookin perjantai-ilta 18-22: Ari Kettukangas Lauantai: Lauantai-illan Huumaa 18-21: Sari Tamminen Sunnuntai: Pookin Lista 19-21: Joonas Hepola Palkinnot Radio Gaala 2019: Vuoden paikallinen radiojuontaja: Ari Kettukangas Radio Gaala 2020: Vuoden paikallinen radio: Radio Pooki Vuoden paikallinen radio-ohjelma: Pooki Viihteellä (Joonas Hepola) Vuoden paikallinen radiojuontaja: Ari Kettukangas Yhteystietoja Studionumero: Tekstiviesti: 17 106 WhatsApp: Lähteet Mediamonitorin taajuuslista Viitteet Aiheesta muualla Radio Pookin kotisivut Suomalaiset radioasemat Paikallisradiot Oulun media Raahe Bauer Media Group Vuonna 1989 perustetut radioasemat

1053

https://fi.wikipedia.org/wiki/Radio%20Sein%C3%A4joki

Radio Seinäjoki

Radio Seinäjoki oli Seinäjoella toiminut kaupallinen radioasema taajuudella 98,2 MHz. Se aloitti toimintansa syyskuussa 1990. Radio Seinäjoen musiikkipäällikkönä toimi musiikkineuvos Lasse Lintala. Radio Seinäjoen omistanut toimilupayhtiö Etelä-Pohjanmaan Viestintä Oy harjoittaa nykyään paikallisradiotoimintaa samalla taajuudella nimellä City Pohjanmaa. Asemalla on useita taajuuksia eri puolella Etelä-Pohjanmaata. Teknisiä tietoja Toimiluvanhaltija: Etelä-Pohjanmaan viestintä Oy Taajuus: 98,2 MHz 3 000W Lähetyspaikka: Digita Oy:n lähetysmasto Lapuan Simpsiöllä RDS: (ei tietoa) Lähteet Suomalaiset radioasemat Seinäjoen media

1054

https://fi.wikipedia.org/wiki/Radium

Radium

Radium () on maa-alkalimetalleihin kuuluva alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Ra, järjestysluku 88 ja CAS-numero . Se on radioaktiivinen, hopeanvalkoinen, pehmeä metalli, jonka elektronegatiivisuus on 0,9 ja ensimmäinen ionisoitumisenergia 510 kJ/mol. Sen löysivät Pierre ja Marie Curie vuonna 1898 Joachimsthalin (nyk. Jáchymovin) pikivälkkeestä. Kymmenestä tonnista pikivälkettä saatiin kuitenkin vain milligramma radiumia. Ominaisuudet Radium muistuttaa kemiallisilta ominaisuuksiltaan bariumia, mutta on sitä reaktiivisempaa. Radiumyhdisteet värjäävät liekin voimakkaan punaiseksi. Radiumilla on 25 tunnettua isotooppia, jotka kaikki ovat radioaktiivisia. Niistä neljää esiintyy luonnossakin uraania tai toriumia sisältävissä mineraaleissa, koska ne ovat näistä alkuaineista alkavien hajoamissarjojen välijäseniä. Yleisin ja pitkäikäisin radiumisotooppi on U-238:sta alkavaan hajoamissarjaan kuuluva Ra-226, jonka puoliintumisaika on 1602 vuotta. Sitäkin on luonnossa vain hivenmääriä, sillä se hajoaa edelleen radoniksi ja se taas erinäisten muiden välivaiheiden (Po-218, Pb-214, Bi-214, Po-214, Pb-210, Bi-210, Po-210) kautta lopulta lyijyksi (Pb-206). Kemiallisen reaktiivisuutensa vuoksi radium ei esiinny luonnossa vapaana alkuaineena vaan ainoastaan yhdisteinä. Käyttö Kun radium löydettiin, sitä markkinoitiin lähes ihmelääkkeenä. Varsinkin 1920-luvulla radioaktiivisuutta pidettiin keholle hyödyllisenä, vaikka sen vaarallisuuskin jo tunnettiin. Radiumia myytiin mitä erilaisimpina valmisteina, joiden pitoisuus oli niin suuri, että pitkäaikainen käyttö oli usein hengenvaarallista. Radiumneuloja istutettiin myös syöpäkasvaimiin, jolloin niistä lähtenyt säteily tuhosi syöpäsolut. Radiumia käytettiin myös itsevalaisevissa maaleissa muun muassa kelloissa, kompasseissa ja erilaisissa mittareissa, kunnes sen vaarallisuus huomattiin. Sen säteily aiheutti kuitenkin monille sitä tehtaissa käsitelleille työntekijöille vakavia sairauksia. Monia työntekijöitä kuoli niihin. Nykyisin säteilysuojelulainsäädäntö rajoittaa ankarasti sen ja muidenkin radioaktiivisten aineiden käyttöä. Lääketieteellisessä sädehoidossakin radiumin ovat pitkälti syrjäyttäneet keinotekoiset radioaktiiviset aineet kuten Co-60 ja Cs-137. Vaarallisuus Radiumin sukulaisuus kalsiumin kanssa lisää sen vaarallisuutta ihmiselle, sillä se voi kulkeutua luustoon kalsiumin sijaan ja aiheuttaa syöpää. Radiumin vaarallisuutta lisää erityisesti myös se, että sen hajoamistuotteet tekevät ympäröivän ilman ja kaikki lähellä olevat esineetkin pinnaltaan radioaktiivisiksi, ellei radiumvalmistetta säilytetä umpinaisessa tilassa. Jos tällainen esine siirretään pois radiumvalmisteen läheisyydestä, se kuitenkin menettää muutamassa tunnissa suurimman osan aktiivisuudestaan, mutta jäljelle jää heikko aktiivisuus, joka pysyy jopa vuosikymmeniä. Tämä aiheutuu siitä, että radiumin tavallisimman isotoopin, Ra-226, hajoamistuote radon, Rn-222, on radioaktiivinen kaasu, joka helposti leviää ympäristöön ja jonka omat hajoamistuotteetkin ovat vielä radioaktiivisia, radonista poiketen kuitenkin kiinteitä aineita ja tarttuvat helposti lähellä olevien esineiden pintaan. Näistä neljä ensimmäistä, Po-218, Pb-214, Bi-214 ja Po-214, ovat lyhytikäisiä: niiden puoliintumisajat ovat vain muutamia minuutteja, ja ne saavat aikaan voimakkaan, mutta nopeasti heikkenevän aktiivisuuden. Sarjan seuraava jäsen, Pb-210, sen sijaan on pitkäikäinen ja itsessään vain heikosti säteilevä. Sen puoliintumisaika on noin 22 vuotta. Sen jälkeen hajoamissarjassa on vielä kaksi voimakkaasti aktiivista nuklidia, Bi-210 ja Po-210, ennen kuin sarja päättyy stabiiliin lyijyisotooppiin Pb-206. Pitkäaikainen radioaktiivinen kerrostuma koostuukin juuri näistä sarjan viimeisistä välijäsenistä. Lähteet Aiheesta muualla Periodictable: Technical data for Radium Webmineral: Mineral Species containing Radium (Ra) Mindat: The Mineralogy of Radium Miljoonien arvoiset säteet. Radiumhoito voittaa alaa, Kuva, 16.03.1938, nro 6, s. 26, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Syövän 'asetussana' : Radium, Kuva, 07.12.1938, nro 25, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Alkuaineet Seulonnan keskeiset artikkelit

1055

https://fi.wikipedia.org/wiki/Radioaallot

Radioaallot

Radioaallot ovat sähkömagneettisia aaltoja, joiden taajuusspektri on määrittelijästä riippuen 30- hertsistä noin 300-3 000 gigahertsiin (GHz) ja aallonpituus millimetreistä kymmeniin tuhansiin kilometreihin. Periaatteessa radioaaltoja ovat kaikki tätäkin pidemmät (pienitaajuisemmat) sähkömagneettiset aallot. Radioaallot eivät ole vain ihmisen tuottamia radiolähetysten lähetysaaltoja, sillä radioaaltoja on ympärillämme myös luonnostaan: kaikki kappaleet, joiden lämpötila on absoluuttista nollapistettä korkeampi, emittoivat radioaaltoja. Luonnolliset säteilylähteet, kuten salamat, Aurinko ja pulsarit - kuten myös ihmiskeho - tuottavat radiotaajuusalueen sähkömagneettista säteilyä. Sähkömagneettinen säteily yleisesti Sähkömagneettisen säteilyn yksittäisen kvantin eli fotonin energia on suoraan verrannollinen säteilyn taajuuteen ja kääntäen verrannollinen aallonpituuteen. Kuiva ilma on radioaalloille käytännössä tyhjiöön verrattava väliaine. Tyhjiössä sähkömagneettisen kentän energia jakautuu tasan magneetti- ja sähkökentän kesken. Se mikä ei ole vakio, on säteilyn intensiteetti, eli pinta-alayksikölle osuvan säteilynergian määrä aikayksikössä. Intensiteetti määritellään yleensä watteina yhden neliömetrin alalle. Fotonin energia E määräytyy taajuudesta: , jossa h on Planckin vakio 6,626196 · 10-34 Js, ja f on taajuus. Fotonilla on myös liikemäärämomentti p, suuruudeltaan , missä λ on aallonpituus. Sähkömagneettinen aalto hidastuu väliaineessa, jolloin sen aallonpituus lyhenee, mutta taajuus ja kvantin energia eivät muutu. Sähkömagneettisen aallon nopeus väliaineessa riippuu väliaineen suhteellisesta permeabiliteetista ja suhteellisesta permittiivisyydestä. Koaksiaalikaapelissa nopeus hidastuu noin 2/3:aan verrattuna valon nopeuteen tyhjiössä. Sähkömagneettisen aallon nopeus tyhjiössä on valonnopeus, eli . Likiarvo on usein riittävän tarkka moniin käytännön laskuihin. Aallonpituus saadaan jakamalla nopeus taajuudella. 300 MHz:n taajuudella aallonpituus on yksi metri: m/s ÷ Hz = 1 m. (Taajuuden yksikkö Hz = 1/s). Radioaaltojen historiaa Radioaaltojen olemassaolon ennusti skotlantilainen matemaattinen fyysikko James Clerk Maxwell vuonna 1867. Katso Maxwellin yhtälöt. Maxwellin teorian todisti oikeaksi Heinrich Hertz, joka ei kuitenkaan nähnyt radioaalloilla mitään hyötypotentiaalia. Italialainen keksijä Guglielmo Marconi kehitti ensimmäiset käytännön radiolähettimet ja -vastaanottimet noin v. 1894-1895. Pitkiä ja matalataajuisia 30-300 kilohertsin radioaaltoja käytettiin 1920- ja 1930-lukujen varhaisissa yleisradiolähetyksissä. Yleisradion radiolähetykset alkoivat vuonna 1926 ja TV-lähetykset vuonna 1955. Nykyisin yleisradiotoiminnassa käytetään yleisesti 87-108 megahertsin taajuisia radioaaltoja (Suomessa ja Länsi-Euroopassa 87,5-108 MHz). Hyödyntäminen Lähes kaikki langattomat yhteydet perustuu radioaaltojen käyttöön. Radioaaltoja hyödyntäviä laitteita ovat muun muassa televisio, radio, WLAN- ja muut langattomat tiedonsiirtolaitteet, bluetooth-laitteet, langattomat kuulokkeet ja matkapuhelimet. Sen sijaan television kaukosäädin toimii pääsääntöisesti infrapuna-aaltoalueella. Radioaalloilla voidaan välittää signaaleja radioaaltoa moduloimalla. Yksinkertaisin radiotoiminnassa käytettävä modulaatio on amplitudimodulaatio (AM) ja yleisin taajuusmodulaatio (FM). Radiovastaanottimen pitää tukea lähetyksessä käytettyä modulaatiota kyetäkseen vastaanottamaan lähetystä. Tuottaminen Katso: Radiolähetin Radio(aalto)lähetin muodostaa käyttötarkoituksensa mukaisen (määrätaajuinen radioaalto (kantoaalto), mahdolliset apukantoaallot, informaatio, modulaatio ja teho) sähkömagneettisen kentän, jonka piirissä radioaallot ovat vastaanotettavissa. Radioaaltoja voidaan lähettää eri polarisaatioilla, kuten esimerkiksi vaaka-, pysty- ja ympyräpolarisaatiolla. Lähetysantenni määrittää polarisaation. Vastaanottimen antenni pitää sovittaa lähetyksen polarisaatioon radioaaltojen mahdollisimman hyvän vastaanottamisen tukemiseksi. Käytännössä radioaalto synnytetään johtamalla määrätaajuinen vaihtojännite antenniin, joka siirtää energian radioaaltoina etenevään sähkömagneettiseen kenttään. Radioaaltojen eteneminen Radioaaltojen liikettä lähettimestä eteenpäin kutsutaan etenemiseksi. Tyhjiössä, johon mittatarkkuuden puitteissa voidaan lukea maan ilmakehä, ympärisäteilevän lähetysantennin kentän signaalin tehotiheys vaimenee verrannollisena etäisyyden neliöön lähetysantennista loitonnuttaessa, kun aallot leviävät yhä laajemmalle alueelle. Hukkatehoa voidaan minimoida suunta-antennilla. Radioaaltojen etenemisnopeus riippuu väliaineesta. Tyhjiössä radioaallot etenevät valonnopeudella. Radioaallon aallonpituus saadaan jakamalla radioaallon etenemisnopeus sen taajuudella: missä: v on radioaallon etenemisnopeus (m/s) (tyhjiössä m/s), f on radioaallon taajuus (Hz). Aallonpituus muutetaan taajuudeksi vastaavasti jakamalla etenemisnopeus aallonpituudella: Radioaaltojen etenemisessä on kyse energian siirtymisestä paikasta toiseen sähkömagneettisen kentän värähtelyinä. Kaikki radioaallot eivät etene samalla tavalla. Eritaajuisilla radioaalloilla on erilaiset etenemisominaisuudet maan ilmakehässä: pitkät aallot (, LW, 148,5-283,5 kHz) voivat hajaantua esteiden, kuten vuorten, ympäri ja seurata maan muotoa (maa-aallot). Keskipitkät aallot (, MW, 526,5-1 606,5 kHz) voivat heijastua ionosfääristä ja palata maahan horisontin ulkopuolelle (taivasallot), jopa toiselle puolelle maapalloa, kun taas lyhyet aallot (, SW, 2 300-26 100 kHz) taipuvat tai hajautuvat hyvin vähän ja kulkevat suoraviivaisesti, joten niiden etenemisetäisyydet rajoittuvat horisonttiin. Ilmakehä on lähes läpinäkymätön radioaalloille noin 30 GHz:stä (10 mm) noin 20 terahertsiin (15 um) asti. Tämä johtuu radioaaltojen absorboitumisesta ilmakehän vesihöyryyn Paikallisesti radioaaltojen etenemiseen vaikuttaa ilmasto, vuodenaika, vuorokaudenaika ja säätila kuten lämpötila, sade, kosteus, sumu, utu, tuuli ja pilvipeite. Vaikutus ei välttämättä ole negatiivinen. Niin sanotulla hyvällä radiokelillä kantamat voivat moninkertaistua. Myös keinovalaistuksella, pölyllä, kuin pilvikorkeudellakin voi tajuusalueesta riippuen olla etenemistä heikentävä vaikutus. Vastaanottaminen Katso: Radiovastaanotin Vastaanotossa otetaan vastaan radioaallon energiaa. Antenni on sovitin sähkömagneettisten aaltojen ja radiovastaanottimen virtapiirien välillä. Radiovastaanottimen pitää tukea lähetystaajuutta ja lähetyksessä käytettyä modulaatiota kyetäkseen vastaanottamaan lähetyksiä. Vastaanotossa saattaa olla tarpeen ottaa huomioon myös lähetetyn radioaallon polarisaatio vastaanoton varmistamiseksi. Tämä on lähes välttämätöntä maanpäällisiä TV-lähetyksiä vastaanotettaessa. Termistöä Termistön lähteet radiokeli Katso myös Aallonpituus Aalto (fysiikka) Absorptio (sähkömagneettinen säteily) Albedo (heijastuskyky) Amplitudi Emissiivisyys Fotoni (sähkömagneettisen säteilyn välittäjähiukkanen) Gaussin laki sähkökentille Gravitaatiosäteily Hertz, Heinrich Infrapunasäteily Intensiteetti Koherenssi (Koherentit aallot) Lorentzin voima (voima, jonka sähkömagneettinen kenttä aiheuttaa varattuun hiukkaseen) Lämpösäteily Marconi, Guglielmo Maxwellin yhtälöt (sähkömagneettisen kentän malli makroskooppisessa mittakaavassa) Maxwellin yhtälöt#Kenttien riippuvuudet väliaineissa Magneettikentän voimakkuus Magneettivuo Magneettivuon tiheys Magnetismi Mikroaallot Musta kappale Mustan kappaleen säteily Mustan kappaleen lämpösäteilyn teho Tesla, Nikola Näkyvän valon spektri Optinen datansiirto vapaassa tilassa Permeabiliteetti (aineen (sähkö)magneettista käyttäytymistä kuvaava suure) Permittiivisyys (suure, joka kuvaa, miten sähkökenttä vaikuttaa väliaineeseen) Planckin laki Planckin vakio Polarisaatio (aaltoliikkeen värähtelysuuntien samankaltaisuus) Rayleigh'n-Jeansin laki Röntgensäteily Spektri Stefanin-Boltzmannin laki Sähkö (sähkövaraukseen liittyvä luonnonilmiö) Sähkökentän voimakkuus Sähkömagneettinen vuorovaikutus Sähkömagneettisen säteilyn ja aineen vuorovaikutus Sähkömagnetismi Sähkönjohtavuus (väliaineen johtavuus) Sähkövaraus Sähkövuo Sähkövuon tiheys Säätutka Säteilyn kulmataajuus Säteily (aallon eteneminen avaruudessa) Tutka Tšerenkovin säteily Ultraviolettisäteily Valo Wienin siirtymälaki Värähtely Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Metsähovi : Sähkömagneettinen säteily Yle Areena : Mitä tarkoitetaan hyvällä radiokelillä? Seulonnan keskeiset artikkelit es:Radiofrecuencia

1059

https://fi.wikipedia.org/wiki/Rutherford%20B.%20Hayes

Rutherford B. Hayes

Rutherford Birchard Hayes (4. lokakuuta 1822 Delaware, Ohio - 17. tammikuuta 1893 Fremont, Ohio) oli Yhdysvaltain 19. presidentti (1877-1881). Ennen presidenttikauttaan Hayes palveli Unionin armeijassa Yhdysvaltain sisällissodassa ja sai kenraalimajurin brevet-arvon. Sodan päätyttyä Hayes toimi kongressiedustajana ja Ohion kuvernöörinä. Presidentinvaaleissa Hayes hävisi selvästi vastaehdokkaalleen Samuel J. Tildenille, mutta ääntenlaskentaan liittyneiden epäselvyyksien takia republikaanienemmistöinen komissio julisti Hayesin presidentiksi. Komissio kuitenkin suostui joihinkin demokraattien vaatimuksiin riidan välttämiseksi. Hayesin presidenttikauden suurimmat päätökset liittyivät sisäpolitiikkaan. Hayes toteutti puolueensa lupauksen demokraateille: hän veti liittovaltion joukot vanhoista etelävaltioista sekä nimitti useita etelävaltiolaisia korkeisiin poliittisiin virkoihin, mikä suututti osan Hayesin tukijoista. Käynnissä olleen laman vuoksi Hayes joutui rauhoittelemaan työpaikkojensa puolesta pelänneitä amerikkalaisia ja ryhtyi tämän vuoksi muun muassa rajoittamaan kiinalaisten maahanmuuttoa. Rahapolitiikassa Hayesin tärkein päätös oli dollarin sitominen takaisin kultakantaan. Lisäksi Hayes kielsi presidenttikaudellaan intiaanien pakkomuutot sekä poliittiset virkanimitykset. Nuoruus Rutherford "Rud" Birchard Hayes syntyi 4. lokakuuta 1822 Delawaressa, Ohiossa. Hänen isänsä, maanviljelijä Rutherford Hayes Jr. kuoli 10 viikkoa ennen poikansa syntymää. Rutherford oli vanhempiensa viidestä lapsesta nuorin; heistä vain kaksi eli yli 10-vuotiaaksi. Perhe oli muuttanut Delawareen Uudesta-Englannista alueen huonon taloustilanteen takia. Rutherford Birchard, hänen isosiskonsa Fanny ja isoveljensä kasvoivat Lower Sanduskyssa, Ohiossa (nykyinen Fremont) yhdessä äitinsä Sophia Birchardin ja liikemies-enonsa Sardis Birchardin kanssa. Isoveli hukkui Rutherfordin ollessa kaksivuotias. Äiti-Sophia oli hyvin suojelevainen Rutherfordia kohtaan eikä päästänyt tätä edes leikkimään kodin ulkopuolelle ennen kuin tämä oli 7-vuotias. Siksi Rutherfordista ja Fannysta tuli hyvin läheisiä. Rutherford Hayes kävi koulunsa Ohion Delawaressa ja Norwalkissa sekä Connecticutin Middletownissa. Hän kävi aluksi julkista koulua, mutta pääsi myöhemmin yksityiskouluun enonsa taloudellisen tuen turvin. Hayes oli ahkera opiskelija, ja vuonna 1842 hän valmistuikin luokkansa parhaana Kenyon Collegesta ja kolme vuotta myöhemmin lakimieheksi Harvardista. Tämän jälkeen Hayes sai lakimiehenoikeudet Ohiossa ja avasi oman asianajotoimiston Lower Sanduskyyn. Joulukuussa 1849 hän muutti Cincinnatiin, jossa hän uskoi olevan paremmat edellytykset ammatin harjoittamiseen. Hayes toimi usein karanneiden orjien ja muiden yhteiskunnan vähäosaisten puolustusasianajajana. Vaikka hän olikin taitava lakimies, hän ei päässyt vaurastumaan vaan joutui edelleen tukeutumaan enonsa taloudelliseen apuun. Cincinnatissa orjuutta vastustanut Hayes ryhtyi whig-puolueen aktiiviseksi tukijaksi. Whig-puolueen hajottua vuonna 1854 Hayes oli mukana luomassa uutta republikaanipuoluetta Ohioon. Hayes ei kuitenkaan kokenut republikaaneja omaksi puolueekseen samalla tavoin kuin whigejä, joten hän alkoi keskittyä politiikan sijaan uraansa ja perheeseensä. Vuonna 1852 Hayes meni naimisiin Lucy Ware Webbin kanssa. Webb oli valmistunut collegesta. Naisten opiskelu oli vielä harvinaista, ja Webbistä tulikin ensimmäinen Yhdysvaltain presidentin vaimo, jolla oli college-tutkinto. Hayes ja Webb saivat yhteensä kahdeksan lasta, joista viisi selvisi aikuisikään. Vuonna 1856 Hayesin sisko Fanny kuoli synnytykseen, mikä painoi pitkään Hayesin mieltä. Vuonna 1858 Cincinnatin kunnanvaltuusto nimitti Hayesin kaupungin lakimieheksi, ja kaupunki uusi hänen nimityksensä seuraavana vuonna. Viran ansiosta hänen asemansa kaupunkiyhteisössä parani merkittävästi. Ura Sisällissota Kun etelävaltiot erosivat Abraham Lincolnin valinnan jälkeen Yhdysvalloista, Hayes olisi ollut valmis hyväksymään sen. Hän kuitenkin raivostui, kun etelävaltiot hyökkäsivät Fort Sumteriin ja aloittivat Yhdysvaltain sisällissodan. Pian sodan syttymisen jälkeen jo lähes 40-vuotias Hayes liittyi vapaaehtoisena Unionin armeijaan, jossa hänet määrättiin "Luppiokivääreinä" tunnettuun yksikköön. Kesäkuussa 1861 Ohion kuvernööri nimitti Hayesin Ohion 23. vapaaehtoisrykmentin majuriksi, johon muun muassa William McKinley kuului. Hayes haavoittui käsivarteen South Mountainin taistelussa 1862, mutta jatkoi hyökkäyksen johtamista siitä huolimatta. Vuonna 1863 Hayes ylennettiin everstiksi ja sai komennettavakseen oman prikaatin. Seuraavien kahden vuoden aikana Hayesin prikaati teki useita iskuja Konfederaation joukkoja vastaan Virginiassa. Yksittäisistä taisteluista Hayesin kannalta tärkeimpiä olivat toinen Kernstownin taistelu, jossa hän johti ansiokkaasti Unionin joukkojen vetäytymistä taistelun jälkeen, ja Opequonin taistelu, jossa hän johti ratkaisuhyökkäystä. Hayesin sotilasuran viimeinen taistelu käytiin lokakuussa 1864 Cedar Creekissä, jossa hän loukkasi ensin nilkkansa, kun hevonen ammuttiin hänen altaan, ja sai sen jälkeen osuman päähänsä. Hayesin miehet luulivat aluksi tämän kuolleen, minkä takia monet sanomalehdet uutisoivat Hayesin kaatuneen taistelussa. Taistelun jälkeen Hayes ylennettiin prikaatikenraaliksi, ja myöhemmin hänelle myönnettiin kunnianosoituksena brevet-ylennys kenraalimajuriksi. Hayes ei kuitenkaan osallistunut kenraalina yhteenkään taisteluun. Poliittisen uran alku Hayes oli vielä rintamalla, kun republikaanipuolue pyysi häntä vuonna 1864 ehdolle Yhdysvaltain kongressiin. Hayes suostui, mutta kieltäytyi kampanjoimasta. Kirjeessään Ohion valtiovarainministerille William Henry Smithille Hayes sanoi, että "[sotilas]virkaansa sopiva upseeri, joka tämän kriisin aikana jättäisi virkansa päästäkseen kongressiin tulisi skalpeerata". Hayes ei kampanjoinut vaaleissa lainkaan, mutta hänen kirjeensä Smithille vaikutti hänen ylivoimaiseen vaalivoittoonsa todennäköisesti enemmän kuin yksikään vaalipuhe olisi vaikuttanut. Hayesin kongressikausi alkoi virallisesti huhtikuussa 1865 hänen ollessaan vielä armeijassa, mutta kongressi kokoontui ensimmäisen kerran vasta joulukuussa. Kongressissa Hayes osallistui ahkerasti istuntoihin, mutta puhui niissä harvoin. Hayes kannatti radikaalia rekonstruktiota, mutta presidenttinä ollut etelävaltiolainen demokraatti Andrew Johnson vaikeutti Hayesin mahdollisuuksia ajaa rekonstruktiota tukeneita lakiehdotuksia kongressissa. Rekonstruktion kannattamisen lisäksi Hayes muistetaan työstään Kongressin kirjaston hyväksi. Hayes valittiin kongressiin uudelleen vuonna 1866, mutta hän erosi virastaan seuraavana vuonna pyrkiäkseen Ohion kuvernööriksi. Kuvernöörinvaaleissa Hayes kannatti kiistanalaista lakiehdotusta, joka olisi antanut Ohion mustille äänioikeuden. Hän voitti vaalit ja toimi virassa seuraavien kahden kauden ajan. Hayesin ajama lakialoite mustien äänioikeudesta kaatui demokraattien hallitsemassa kongressissa, mutta Hayes sai myöhemmin ratifioitua Yhdysvaltain perustuslain 15. lisäyksen, joka ajoi käytännössä saman asian. Muita Hayesin merkittäviä saavutuksia kuvernöörinä olivat Ohion osavaltionyliopiston perustaminen ja useiden puoluerajat ylittäneiden lautakuntien perustaminen. Toisen kuvernöörikautensa jälkeen Hayes olisi halunnut jättää politiikan, mutta taipui puolueensa pyynnöstä hakemaan kongressiin vuonna 1872 tukeakseen Ulysses S. Grantin presidentinvaalikampanjaa. Hävittyään vaalit Hayes muutti kasvavan perheensä kanssa takaisin Fremontiin, jossa hän opiskeli lakia seuraavat kolme vuotta. Hayes valittiin 1876 jälleen Ohion kuvernööriksi, ja hän toimi tehtävässä vielä yhden kauden. Vaalikampanjassaan hän lupasi muun muassa parantaa mustien äänioikeutta osavaltiossa ja vaati dollarin sitomista kultaan. Poliittisella pelillä presidentiksi Vuoden 1876 presidentinvaalien lähestyessä republikaanisella puolueella oli vakavia ongelmia. Vuoden 1873 paniikkia oli seurannut pitkä lama, ja istuvan presidentin Ulysses S. Grantin hallinnon kokemat skandaalit olivat vähentäneet puolueen kannatusta. Republikaanien kansallisessa puoluekokouksessa vuonna 1876 puolue oli jakautunut kahtia, presidentti Ulysses S. Grantin ja edustajainhuoneen puheenjohtajan James G. Blainen kannattajiin. Grant kuitenkin ilmoitti ennen puoluekokousta, ettei hän hakisi enää kolmannelle kaudelle. Blaine, jota syytettiin hänen aiempaan virkaansa liittyneistä väärinkäytöksistä, hävisi lopulta äänestyksen seitsemännellä kierroksella Hayesille, jonka Blainen vastustajat olivat valinneet kompromissiehdokkaaksi. Hayes ei herättänyt kielteisiä tunteita juuri kenessäkään republikaanissa, joten hän oli monille äänestäjille toiseksi paras vaihtoehto siinä vaiheessa, kun ensisijaisella ehdokkaalla ei ollut enää mahdollisuuksia läpipääsyyn. Hayesin kannatukseen vaikuttivat hänen liberalistinen ajatusmaailmansa, lojaalisuus puoluettaan kohtaan sekä ansioituminen sisällissodassa. Lisäksi puoluekokous järjestettiin Hayesin kotikaupungissa Cincinnatissa, missä oli paljon hänen kannattajiaan. Presidentinvaaleissa Hayesin vastaehdokas oli demokraattien Samuel J. Tilden, joka oli selvä ennakkosuosikki. New Yorkin kuvernöörinä Tilden oli onnistunut paljastamaan useita korruptoituneita virkamiehiä, ja etelävaltioissa demokraatit olivat valmiita estämään republikaanien äänestämisen tarvittaessa jopa väkivalloin. Republikaanit taas olivat olleet pitkään vallassa, ja talousongelmat sekä poliittiset skandaalit näkyivät puolueen kannatuksessa. Kumpikaan ehdokkaista ei juurikaan kampanjoinut valintansa puolesta, sillä he pitivät sitä alentavana. Hayesin tärkeimpiä vaalilupauksia olivat virkamiesjärjestelmän uudistaminen, kultakantaan palaaminen ja etelävaltioiden itsehallinnon tukeminen perustuslain sallimissa rajoissa. Hän lupasi myös jättää hakematta toiselle presidenttikaudelle. Samuel Tilden voitti kansanäänestyksen noin äänellä. Äänestysprosentti oli poikkeuksellisen korkea, 81,8 %, mikä on yhä Yhdysvaltain presidentinvaalien ennätys. Tildenin voiton syinä on pidetty laman lisäksi sitä, että pohjoisvaltioiden äänestäjät olivat pettyneet etelävaltioissa harjoitettuun rekonstruktiopolitiikkaan. Vaalien jälkeen republikaanit kuitenkin kieltäytyivät hyväksymästä vaalitulosta. Floridassa, Louisianassa ja Etelä-Carolinassa republikaanit ja demokraatit olivat lähettäneet eri vaalitulokset. Republikaanien mukaan demokraatit olivat jättäneet mustien ja republikaanien ääniä laskematta, ja demokraatit vastaavasti syyttivät republikaaneja Tildenille annettujen äänien hylkäämisestä. Lisäksi republikaanit väittivät, että demokraatit olisivat uhkailleet ja lahjoneet etelävaltioissa asuvia mustia, jotta nämä eivät äänestäisi vaaleissa. Ongelmia oli myös Oregonissa, missä Hayes voitti vaalit, mutta yksi hänen valitsijamiehistään oli liittovaltion työntekijä eikä olisi siis saanut toimia valitsijamiehenä. Oregonin demokraattikuvernööri yritti hyötyä tilanteesta ja nimitti tilalle Tildenia kannattaneen valitsijamiehen. Hayesin valitsijamies kuitenkin erosi liittovaltion virasta, jolloin hän kelpasi republikaanien mielestä jälleen valitsijamieheksi. Tilanteen ratkaisemiseksi kongressi nimitti 15-henkisen komission pohtimaan, kumman puolueen lähettämät äänet kolmessa osavaltiossa pitäisi laskea. Komissioon piti alun perin kuulua seitsemän republikaania, seitsemän demokraattia ja puolueeton tuomari David Davis. Saadakseen Davisin puolelleen demokraatit nimittivät hänet Illinoisin senaattoriksi, mutta Davis päättikin erota komissiosta nimityksen takia ja hänen tilalleen nimitettiin republikaani Joseph P. Bradley. Koska komissiossa oli republikaanienemmistö, Hayesia tukeneiden republikaanien äänet julistettiin oikeiksi äänin 8-7. Demokraatit kuitenkin vaativat, että liittovaltion tulee vetää joukkonsa Konfederaation alueelta ja antaa etelävaltioille taloudellista apua ja lisäksi Hayesin pitää nimittää vähintään yksi etelävaltioiden edustaja kabinettiinsa. Republikaanit suostuivat ehtoihin, ja Hayes valittiin presidentiksi 2. maaliskuuta 1877 valitsijamiesäänin . Varsinkin osa pohjoisvaltioiden demokraateista oli raivoissaan tästä poliittisesta pelistä, minkä takia Hayes saikin liikanimet "Hänen Petkutuksensa" () ja "Rutherfraud" (fraud = petos). Hayes vannoi virkavalansa yksityisessä valatilaisuudessa seuraavana päivänä. Presidenttinä Sisäpolitiikka Hayesin presidenttikauden tärkeimmät päätökset liittyivät sisäpolitiikkaan. Hän lopetti rekonstruktion ja tuki lupaustensa mukaisesti etelävaltioita. Lisäksi hän kielsi intiaanien pakkomuutot ja virkamiesten poliittiset nimitykset. Talouspolitiikassa Hayesin merkittävimpiä tekoja oli Yhdysvaltojen johtaminen pitkän laman läpi sekä dollarin sitominen takaisin kultakantaan. Presidenttinä Hayes piti demokraateille antamansa lupauksen ja veti liittovaltion joukot vanhoista etelävaltioista. Hän ei tosin olisi voinut pitää joukkoja etelässä enää kovin kauaa vaikka olisi halunnutkin, sillä demokraattien hallitsema edustajainhuone uhkasi katkaista sotilaiden palkanmaksun eivätkä talousongelmien kanssa kamppailleet pohjoisvaltiolaiset enää olleet entiseen tapaan kiinnostuneita etelän mustien oikeuksista. Hayesin vaatimuksesta etelävaltiot lupasivat turvata mustien kansalaisoikeudet, mutta lupaukset petettiin nopeasti. Liittovaltion joukkojen vetäytyminen päätti Yhdysvalloissa rekonstruktiona tunnetun aikakauden, jonka aikana entiset etelävaltiot pyrittiin liittämään takaisin Yhdysvaltoihin. Joukkojen vetämisen lisäksi Hayes lupasi liittovaltion rahoitusta etelän infrastruktuurin kohentamiseen ja nimitti useita etelävaltiolaisia korkeisiin poliittisiin virkoihin. Vaikka Hayes saikin näin pidettyä demokraatit tyytyväisinä, se suututti osaa hänen omista tukijoistaan. Hayes oli luvannut suojella sekä mustien oikeuksia että etelävaltioiden itsemääräämisoikeutta, joten hän joutui tasapainottelemaan näiden kahden lupauksen välillä. Hän toivoi, että etelässä syntyisi uudenlainen republikaanipuolue, joka saisi kannatusta valkoisilta liike-elämän vaikuttajilta ja konservatiiveilta. Hanke kuitenkin epäonnistui, sillä republikaanit muistettiin yhä rekonstruktiota ajaneena puolueena eivätkä etelän poliitikot uskaltaneet liittyä republikaaneihin, vaikka monet heistä kannattivatkin Hayesin ajamaa talous- ja finanssipolitiikkaa. Hayesin suhtautumista intiaaneihin on kuvattu isälliseksi ja hyväntahtoiseksi. Hän ei kuitenkaan ollut kiinnostunut intiaanien kulttuurin säilyttämisestä vaan halusi sulauttaa heidät valkoisten kulttuuriin. Presidenttikautensa aluksi Hayes antoi sisäministeri Carl Schurzin tehtäväksi uudistaa intiaanien ja liittovaltion yhteistyöstä vastaava virasto. Schurz onnistui tehtävässään hyvin ja sai kitkettyä korruptoituneita virkamiehiä virastosta. Hyvästä alusta huolimatta Hayesille tuli pian ongelmia intiaanien kanssa, kun Grantin presidenttikaudella määrätyt nez percét- ja ponca-heimojen pakkosiirrot aloitettiin. Nez percét -heimon pakkosiirto johti lopulta lähes puolen vuoden mittaiseen sotaan. Ponca-heimon pakkosiirto sujui rauhanomaisesti, mutta siitä tuli myöhemmin yksi intiaanien oikeuksia ajaneen liikkeen käännekohdista, kun Seisova Karhu -niminen intiaanipäällikkö päätti pakkosiirron jälkeen lähteä hautaamaan matkalla kuolleen poikansa heimon kotiseudulle Dakotaan. Hän kuljetti poikansa ruumista jalkaisin satoja kilometrejä, talvesta huolimatta, kunnes viranomaiset pysäyttivät hänet Nebraskassa. Seisovan Karhun ahdinko herätti valkoisissa paljon myötätuntoa, ja intiaanien oikeuksien puolustajat painostivat Hayesia kieltämään intiaanien pakkosiirrot. Hayes, joka piti itsekin pakkosiirtoja epäoikeudenmukaisina ja ymmärsi niiden aiheuttamat ongelmat, kielsi lopulta pakkomuutot kokonaan. Erityisesti Hayesin nimitystä puoluekokouksessa vastustaneet republikaanit suuttuivat, kun Hayesin suunnitelmat virkamiesten nimitysjärjestelmän uudistamiseksi tulivat julki. Hayes olisi halunnut lopettaa virkamiesten poliittiset nimitykset - jotka olivat Yhdysvalloissa tuohon aikaan tavallisia - ja nimittää virkamiehet pätevyyden perusteella. Puoluekantaan perustuvaa nimitysjärjestelmää pidettiin korruptoituneena, koska viran saanut virkamies lahjoitti tavallisesti 2-7 % palkastaan suoraan puolueelleen. Kesäkuussa 1877 Hayes antoi määräyksen, joka kielsi kaikki poliittiset virkanimitykset ja rajoitti virkamiesten työskentelyä puolueiden hallinnossa ja kokouksissa. Hayesin käskyn näkyvin vastustaja oli New Yorkin senaattori Roscoe Conkling, jonka mukaan Hayes oli pakottanut kaksi New Yorkin tullikamarin parasta virkamiestä, joista toinen sattui olemaan tuleva presidentti Chester Arthur, eroamaan pelkästään symbolisena eleenä poliittisia nimityksiä vastaan. Virkamiesten lisäksi Hayes nimitti myös omat ministerinsä ansioiden mukaan, ja heistä yksi oli entinen etelävaltiolainen ja toinen loikannut liberaalirepublikaaniseen puolueeseen. Tämän takia monet republikaanit olivat tyytymättömiä Hayesin ministerivalintoihin. Hayesin presidenttikausi oli kansantalouden osalta ongelmallinen. Yhdysvaltain talous oli kärsinyt huomattavasti sisällissodan takia, ja pitkä lama oli ajanut ihmisiä työttömiksi. Kesällä 1877 spontaanisti alkanut suuri rautatielakko muuttui pian veriseksi, kun Pennsylvanian ja Marylandin puolisotilaalliset joukot ottivat yhteen mellakoitsijoiden kanssa. Pennsylvanian rautatieyhtiön johtaja Tom Scott pyysi Hayesia lähettämään liittovaltion joukkoja pysäyttämään lakon, mutta Hayes ei halunnut asettua konfliktissa rautatieyhtiön puolelle. Hayes määräsi armeijan ainoastaan tukemaan viranomaisia tilanteissa, joissa nämä eivät enää pystyneet omin voimin pitämään mellakoita kurissa, ja kielsi käyttämästä sotilaita lakkorikkureina. Myös julkinen talous oli kärsinyt sisällissodassa, ja esimerkiksi valtionvelka oli kasvanut 40-kertaiseksi. Sotaa oli rahoitettu laskemalla liikkeelle korkeakorkoisia pitkän aikavälin valtionobligaatioita, jotka piti sodan jälkeen maksaa takaisin. Liittovaltio ei kuitenkaan pystynyt maksamaan lainojaan, joten Yhdysvalloissa otettiin käyttöön uusi raha, joka tunnettiin nimellä "vihreäselkäiset". Vihreäselkäinen raha oli fiat-rahaa, eli sitä ei ollut sidottu sisällissotaa edeltäneen rahan tapaan mihinkään jalometalliin, ja siksi sen arvo laski nimellisarvoa pienemmäksi. Velkaantuneet yhdysvaltalaiset, joista valtaosa oli etelävaltioista, olisivat halunneet lisätä vihreäselkäisen rahan määrää, jolloin inflaatio olisi kiihtynyt ja velan todellinen arvo pienentynyt. Velanantajat, joista valtaosa oli pohjoisvaltioista, taas olisivat halunneet palata takaisin kultakantaan, jolloin vihreäselkäisen rahan arvo olisi deflaation myötä noussut takaisin nimellisarvoonsa. Hayes uskoi pitkän laman syntyneen fiat-rahaan siirtymisen seurauksena, minkä takia hän vaati - omista veloistaan huolimatta - paluuta takaisin kultakantaan. Hayes tuki aktiivisesti Specie Resumption Act -lakimuutosta, jonka myötä Yhdysvallat palasi kultakantaan 1. tammikuuta 1879. Samaan aikaan kun Hayes ja valtiovarainministeri John Sherman olivat palauttamassa dollaria kultakantaan, vastustajat yrittivät estää sen ajamalla edustajainhuoneen Missourin ja Ohion edustajien Richard P. Blandin ja William B. Allisonin johdolla läpi Bland-Allison Act -lakiehdotuksen, joka salli hopeakolikoiden lyömisen niin, että niiden arvo suhteessa kultakolikoihin olisi 16:1. Koska kulta oli tuolloin kuitenkin yli 16 kertaa hopeaa arvokkaampaa, uskoivat kultakannan vastustajat hopeakolikoiden syrjäyttävän kultakantaan sidotun rahan. Hayes käytti veto-oikeuttaan lakiehdotuksen hylkäämiseksi, mutta kongressi kumosi sen niin kutsutulla veto-oikeuden ohituksella ja lakiehdotus hyväksyttiin. Laki kuitenkin epäonnistui, sillä hopean hinta laski lakimuutoksen jälkeen merkittävästi, minkä seurauksena kultakolikoiden arvoon sidottujen hopeakolikoiden todellinen arvo laski niiden nimellisarvon alapuolelle, kun taas kultakolikoiden arvo pysyi ennallaan. Lisäksi valtiovarainministeriö, jonka piti lain mukaan ostaa hopeaa vähintään kahdella miljoonalla dollarilla kuukaudessa, rajoitti hopeakolikoiden kysyntää ostamalla hopeaa vain minimimäärän. Ulkopolitiikka Yhdysvaltain ulkopolitiikka oli Hayesin presidenttikaudella melko rauhallista. Ongelmat liittyivät meksikolaisiin rikollisiin, kiinalaisiin siirtolaisiin ja Ranskan yritykseen rakentaa Panaman läpi kulkeva kanava. Meksikolaiset rosvot tulivat usein Yhdysvaltain puolelle, minkä takia Hayes antoi kesäkuussa 1877 armeijalle luvan ajaa rikollisia takaa tarvittaessa myös Meksikon rajan yli. Meksikon tuore presidentti Porfirio Diaz ei hyväksynyt maansa suvereniteetin loukkaamista ja määräsi Meksikon armeijan suojelemaan raja-aluetta yhdysvaltalaisilta joukoilta. Tilanne ratkesi kuitenkin rauhanomaisesti, kun Diaz suostui neuvottelujen jälkeen auttamaan Yhdysvaltoja rosvojen kiinnisaamisessa. Ryöstely loppui vuoteen 1880 mennessä, jolloin Hayes kumosi armeijalle antamansa luvan tunkeutua rajan yli. Yhdysvaltoihin oli Kalifornian kultaryntäyksen alettua muuttanut valtava määrä kiinalaisia siirtolaisia, jotka suostuivat työskentelemään pienemmillä palkoilla kuin yhdysvaltalaiset. Varsinkin vuoden 1873 paniikin jälkeen tämä herätti suuttumusta yhdysvaltalaisissa, jotka kokivat kiinalaisten vievän heidän työpaikkansa. Tiukentuneet asenteet johtivat lopulta siihen, että Kalifornia päätti rajoittaa merkittävästi kiinalaisten maahantuloa ja elämää Kaliforniassa. Kalifornian päätös oli ristiriidassa Yhdysvaltain perustuslain ja kiinalaisten vapaan maahantulon sallineen Burlingamen sopimuksen kanssa, minkä takia Hayesin hallinto esti lakimuutosten täytäntöönpanon. Kalifornialaisten painostuksen takia Hayes päätti kuitenkin neuvotella Kiinan kanssa uudelleen. Uudessa sopimuksessa, joka ratifioitiin hieman Hayesin kauden päättymisen jälkeen, kiinalaisten maahantulo sallittiin edelleen mutta Yhdysvalloille annettiin oikeus rajoittaa sitä tarvittaessa. Lisäksi uudessa sopimuksessa sovittiin muun muassa, että oopiumia ei saanut enää kuljettaa Kiinasta Yhdysvaltoihin tai toisinpäin. Vuonna 1878 Chacon alueen hallinnasta kiistelleet Paraguay ja Argentiina päättivät antaa kiistansa Yhdysvaltojen ratkaistavaksi. Argentiina oli yhdessä Brasilian kanssa valloittanut muutamaa vuotta aiemmin ison osan Paraguaysta kolmoisliiton sodassa ja Chacon alueen menettäminen olisi vienyt yli puolet Paraguayn jäljellä olevasta maa-alueesta. Yhdysvallat päätti kiistan Paraguayn eduksi ja osapuolet tyytyivät ratkaisuun. Yhdysvaltoja kiista ei juuri kiinnostanut, sillä se annettiin Yhdysvaltain ulkoministeriössä tavallisen virkamiehen ratkaistavaksi, eikä Hayes ilmeisesti tehnyt muuta kuin allekirjoitti valmiin esityksen. Paraguaylle päätös oli kuitenkin suuri helpotus ja Hayes sai maassa maineen suurena sankarina. Suezin kanavan rakentanut ranskalainen Ferdinand de Lesseps ryhtyi vuonna 1879 valmistelemaan hanketta, jonka tarkoituksena oli rakentaa kanava Panamaan. Monroen opin hengessä Hayes suhtautui hankkeeseen epäluuloisesti ja julisti, että Panamankannaksen läpi kulkevan kanavan pitää olla Yhdysvaltain hallinnassa tai siellä ei saa olla kanavaa ollenkaan. Hayesin jyrkästä vastustuksesta huolimatta Ranska jatkoi kanavahanketta de Lessepsin johdolla, mutta se epäonnistui myöhemmin. Panaman kanava saatiin rakennettua lopulta vasta vuonna 1912, jolloin se Hayesin vaatimuksen mukaisesti oli Yhdysvaltain hallinnassa. Viimeiset vuodet ja kuolema Hayes ei vaalilupauksensa mukaisesti pyrkinyt enää toiselle presidenttikaudelle vaan vetäytyi politiikasta kautensa päätyttyä vuonna 1881. Hänen seuraajakseen nousi James Garfield, joka murhattiin vain puoli vuotta virkaanastujaisten jälkeen. Jätettyään Valkoisen talon Hayes muutti perheensä kanssa takaisin vanhalle Spiegel Grove -kotitilalleen Fremontiin. Fremontissa Hayes toimi aktiivisesti vankila- ja koulutusjärjestelmän uudistamisen puolesta. Hänestä tuli eläkkeellä kuolemantuomion vastustaja, joka uskoi rikollisuuden johtuvan ihmisten köyhyydestä ja epätoivosta. Julkisin varoin kustannettu koulutusjärjestelmä olisi hänen mielestään taannut kaikille yhdysvaltalaisille tasa-arvoiset lähtökohdat elämään. Hayes yrittikin parantaa erityisesti etelävaltioiden nuorten mustien miesten koulutusmahdollisuuksia muun muassa rahastojen avulla. Hayes toimi kolmessa yliopistossa, Ohio Wesleyanissa, Western Reservessa ja Ohio Statessa, luottamustehtävissä ja oli mustien koulutusta parantamaan pyrkineen Slater Fund -yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Vuonna 1883 Hayesista tuli uudelleenorganisoidun National Prison Reform Association -yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja, ja seuraavat lähes kymmenen vuotta hän kiersi ympäri Yhdysvaltoja puhumassa erilaisista poliittisista uudistuksista. Lucy Hayesin kuoltua aivoinfarktiin kesäkuussa 1889 Rutherford Hayes vietti paljon aikaa ainoan tyttärensä Fannyn kanssa. Hän sairastui vakavaan sydäntautiin tammikuussa 1893 ollessaan liikeasioilla Clevelandissa. Hayes pyysi poikaansa Webb Hayesia saattamaan hänet takaisin kotitilalleen Fremontiin, jossa hän kuoli 70-vuotiaana 17. tammikuuta 1893. Hayesin hautajaissaattuetta johti vastavalittu presidentti Grover Cleveland sekä silloinen Ohion kuvernööri ja Hayesin palvelustoveri William McKinley. Hayesin kuoleman jälkeen Webb Hayes perusti Fremontiin yhden Yhdysvaltain ensimmäisistä presidentin kirjastoista. Yksityiselämä Hayes meni naimisiin Lucy Ware Webbin kanssa vuonna 1852. Webb oli 18-vuotiaana valmistunut naisille suunnatusta Cincinnatin Wesleyan Female College -collegesta. Naisen valmistuminen collegesta oli tuohon aikaan vielä harvinaista, ja Webb olikin ensimmäinen Yhdysvaltain presidentin vaimo, jolla oli college-tutkinto. Hayes ja Webb saivat yhteensä kahdeksan lasta, joista viisi selvisi aikuisikään asti. Hayes piti itseään kristittynä muttei koskaan liittynyt virallisesti mihinkään kirkkokuntaan. Hänen vaimonsa oli kuitenkin metodisti, ja he kävivät yhdessä metodistikirkossa. Myöhempiä arvioita Nykyään Hayes on Yhdysvalloissa melko tuntematon presidentti, eikä hänen presidenttinä ajamiaan muutoksia juurikaan arvosteta. Presidenttien suorituksia arvioivilla listoilla Hayes on yleensä hieman keskitason alapuolella. Esimerkiksi Wall Street Journalin vuonna 2000 julkaisemalla listalla, jossa 78 historia, politiikan ja lakitieteiden akateemikkoa pisteytti kaikki siihenastiset 39 presidenttiä, Hayes oli sijalla 22 ja hänet arvioitiin keskimääräiseksi (average). C-SPAN-televisiokanavan vuosituhannen vaihteessa historiantutkijoiden vastausten pohjalta tekemällä listalla Hayes oli vielä kaksi sijaa alempana. Paraguayssa Hayesia pidetään yhä suurena sankarina, vaikka Hayesin todellinen rooli Chacon kiistassa olikin lähes olematon. Hayesilla on Paraguayssa muun muassa nimikkodepartementti ja 12. marraskuuta - Chacon luovuttamisen vuosipäivä - on osassa maata Hayesin kunniaksi yleinen vapaapäivä. Hayesin valtavan suosion takia paraguaylaiset usein yllättyvät kuullessaan, että Yhdysvalloissa Hayes on lähes tuntematon henkilö. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Rutherford B. Hayes Valkoinen talo 99.3 Yhteiskuntaelämän edustajat Ohion kuvernöörit Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsenet Yhdysvaltain presidentit Yhdysvaltalaiset republikaanipoliitikot Vuonna 1822 syntyneet Vuonna 1893 kuolleet

1060

https://fi.wikipedia.org/wiki/Richard%20Nixon

Richard Nixon

Richard Milhous Nixon (9. tammikuuta 1913 Yorba Linda, Kalifornia, Yhdysvallat - 22. huhtikuuta 1994 New York, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen republikaanipoliitikko ja Yhdysvaltain 37. presidentti (1969-1974). Hän on ainoa Yhdysvaltain presidentti, joka on eronnut virastansa kesken kauden. Tämä tapahtui monimutkaisen Watergate-skandaalivyyhden seurauksena. Oikeustieteellisen koulutuksen saanut Nixon toimi ennen presidenttiyttään kongressin edustajainhuoneen jäsenenä (1947-1950) ja Kalifornian osavaltion senaattorina (1950-1953) sekä Yhdysvaltain 36. varapresidenttinä Dwight D. Eisenhowerin aikana (1953-1961). Hän hävisi vuoden 1960 presidentinvaalit niukasti John F. Kennedylle ja vetäytyi väliaikaisesti politiikasta, mutta teki paluun saman vuosikymmenen lopulla ja voitti vuoden 1968 presidentinvaalit. Nixonin presidenttikausien suurin haaste oli hänen edeltäjiensä aloittama Vietnamin sota, joka päättyi Yhdysvaltain osalta vuoden 1973 aseleposopimukseen ja amerikkalaisten sotilaiden vetämiseen pois maasta. Ulkopolitiikassa Nixon pyrki lähentämään Yhdysvaltain välejä kommunistiseen maailmaan ja teki historialliset valtiovierailut Pekingiin ja Moskovaan vuonna 1972. Sisäpolitiikassa hän joutui kamppailemaan taloudellisten ongelmien kanssa. Hän oli aktiivisesti mukana syövänvastaisissa toimissa ja ympäristönsuojelussa. Nixon tuki perustuloa lapsiperheille ja alensi äänestysikää 18:aan. Nixon valittiin ylivoimaisella enemmistöllä toiselle kaudelle vuoden 1972 presidentinvaaleissa, mutta hän sotkeutui heti toisen kautensa aluksi Watergate-skandaaliin, joka johti lopulta hänen eroonsa presidentin virasta. Hänen seuraajansa Gerald Ford armahti hänet kaikista rikoksista, mikä aiheutti runsaasti pahaa verta kansalaisten keskuudessa ja johti Fordin suosion rajuun laskuun. Elämä ennen julkista uraa Richard Milhous Nixon syntyi 1913 Yorba Lindan pikkukaupungissa Los Angelesin eteläpuolella. Hän oli toiseksi vanhin Francis ja Hannah Nixonin viidestä pojasta. Richardin syntymän aikoihin perhe viljeli omistamaansa pientä sitruunaviljelmää Yorba Lindassa, myöhemmin heillä oli sekatavarakauppa läheisessä Whittierin kaupungissa. Nixonit olivat kveekareita, ja Richard sai kotonaan tiukan uskonnollisen kasvatuksen. Richard Nixon valmistui high schoolista kurssinsa parhain arvosanoin ja olisi saanut paikan Yalen tai Harvardin yliopistoon, mutta vanhemmilla ei ollut varaa lähettää häntä opiskelemaan toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Sen sijaan Nixon aloitti opinnot kalifornialaisessa Whittier Collegessa, ja jatkoi sieltä Duke University School of Lawiin, maineikkaaseen lakikouluun Pohjois-Carolinassa. Valmistuttuaan yliopistosta Nixon palasi Kaliforniaan ja työskenteli asianajajana. Vuonna 1940 hän vei vihille opettaja Patricia Ryanin. Avioliitto kesti Pat Nixonin kuolemaan 1993 asti. Pariskunnalle syntyi kaksi tytärtä, Tricia ja Julie. Julie meni vuonna 1968 naimisiin Dwight D. Eisenhowerin pojanpojan kanssa. Toisessa maailmansodassa Nixon palveli laivastoupseerina eteläisellä Tyynellämerellä. Kongressin jäsen ja varapresidentti Nixon lähti mukaan valtakunnanpolitiikkaan toisen maailmansodan veteraanina, kuten monet muutkin aikalaisensa. Hänet valittiin vuonna 1946 kongressin edustajainhuoneen jäseneksi republikaanien ehdokkaana. Nixon istui edustajainhuoneessa vuoteen 1950, jolloin hän nousi senaattiin toisena Kalifornian osavaltion senaattorina. Kongressiaikanaan Nixon toimi aktiivisesti edustajainhuoneen epäamerikkalaista toimintaa tutkineen komitean (Un-American Activities Committee) jäsenenä. Nixon hyödynsi antikommunismia uransa edistämisessä ja osallistui näkyvästi komitean järjestämiin kommunisteiksi epäiltyjen henkilöiden kuulusteluihin. Tämä toi hänelle elinikäisiä vastustajia mediaan. Vuonna 1952 republikaanien presidenttiehdokas Dwight D. Eisenhower valitsi senaattori Richard Nixonin varapresidenttiehdokkaakseen. Vaalitaistelun aikana Nixonia syytettiin kampanjarahojen väärinkäytöstä, johon tämä vastasi pitämällä näyttävän ja emotionaalisen televisiopuheen. Puheessaan Nixon antoi yksityiskohtaisen selvityksen taloudellisesta tilanteestaan ja maalasi itsestään ja perheestään kuvan vaatimattomina ja säästäväisinä sekä haastoi demokraattien presidenttiehdokkaan Adlai Stevensonin antamaan vuorostaan samanlaisen selvityksen. Nixonin puhe oli ensimmäisiä merkittäviä tapauksia, joissa poliitikko käytti televisiota vedotakseen suoraan kansaan. Nixon nousi varapresidentiksi 1952 ja uusi paikkansa 1956. Hän onkin ainoa henkilö Yhdysvaltain historiassa, joka on valittu kahdesti varapresidentiksi ja kahdesti presidentiksi. Vaikka varapresidentin virkaan ei kuulunut todellista valtaa vaan lähinnä muodollisia ja seremoniallisia tehtäviä, Nixon piti näkyvää profiilia koko kahdeksanvuotisen kautensa ajan. Hän toimi presidentin sijaisena Eisenhowerin sairauslomien aikana, tämä järjestely kirjattiin myöhemmin perustuslakiin. Varapresidenttikauden kuuluisin tapaus sattui vuonna 1959 Moskovassa Yhdysvaltoja esitelleen suurnäyttelyn avajaisissa, jossa Nixon ja Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov ajautuivat julkiseen väittelyyn kapitalistisesta ja kommunistisesta järjestelmästä. Näyttelyyn oli pystytetty mallitalo, jollaiseen esittelytekstien mukaan jokaisella yhdysvaltalaisella oli varaa ja jonka keittiö oli varustettu viimeisimmillä kodinkoneilla. Nixonin ja Hruštšovin väittely tapahtui talon keittiössä: Nixon käytti kodinkoneita esimerkkinä siitä, miten Yhdysvallat kehittää aseiden ja ydinpommien lisäksi myös ihmisiä hyödyttävää teknologiaa, kun taas Hruštšov piti koneita ylellisyysesineinä ja tiedusteli onko amerikkalaisilla myös kodinkone, joka "tunkee ruoan heidän kurkuistaan alas". Presidentinvaalit 1960 ja 1968 Nixon valittiin republikaanien ehdokkaaksi vuoden 1960 presidentinvaaleihin, vastustajanaan demokraattien John F. Kennedy. Hän oli ensimmäinen varapresidentti, joka käytti virkaa ponnahduslautana presidenttiyden tavoittelemiseen. Nixon vetosi kampanjassaan pitkään poliittiseen kokemukseensa ja markkinoi itseään Eisenhowerin työn jatkajana, kun taas Kennedy vaati maan johtoon "uutta verta" ja syytti Eisenhowerin-Nixonin hallintoa ulkopoliittisesta pehmeydestä. Nixonin asemia haittasi se, että hänen ja Eisenhowerin välit olivat pitkän yhteistyön aikana tulehtuneet, eikä istuva presidentti tukenut avoimesti varapresidenttinsä kampanjaa. Kun Eisenhowerilta kysyttiin, mihin tärkeisiin poliittisiin päätöksiin Nixon oli viimeisen kahdeksan vuoden aikana osallistunut, tämä vastasi: "Antakaa viikko aikaa, niin yritän keksiä yhden." Vaalitaistelu oli erittäin tiukka, ja lopulta Nixon hävisi vaalit Kennedylle vain äänen erolla. Vaalien rehellisyydestä keskustellaan edelleen. Vaalien tulosta pidetään myös ensimmäisenä televisioväittelyssä ratkenneena: raikkaanoloinen meikattu Kennedy vaikutti televisiossa energisemmältä kuin hikoilevan oloinen meikkaamaton Nixon. Kaksi vuotta myöhemmin 1962 Nixon pyrki kotiosavaltionsa Kalifornian kuvernööriksi, mutta hän hävisi demokraatti Pat Brownille. Hävittyään vaalit Nixon piti lehdistötilaisuuden, jossa hän ilmoitti jättävänsä politiikan ja julisti lehdistölle että "teillä ei ole enää Dick Nixonia potkittavananne" ("You don't have Dick Nixon to kick around any more"). Nixon muutti New Yorkiin ja työskenteli menestyvän asianajotoimiston osakkaana. Ero politiikasta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Vuoden 1966 kongressivaaleissa hän kampanjoi ympäri maata republikaanien puolesta, ja vuoden 1968 presidentinvaalien alla hän voitti helposti puolueensa esivaalin. Nixonin voittoa varsinaisissa presidentinvaaleissa 1968 siivitti demokraattisen puolueen hajanaisuus. Istuva demokraattipresidentti Lyndon B. Johnson luopui jatkokauden tavoittelusta epäsuosionsa vuoksi ja ilmoitus jakoi puolueen pahasti. Demokraattien ehdokkaaksi vaikean esivaalitaistelun jälkeen valittu Hubert Humphrey ei missään vaiheessa nauttinut koko puoluekentän tukea. Lisäksi itsenäisenä ehdokkaana presidentiksi pyrkinyt George Wallace söi hänen kannatustaan etenkin perinteisesti demokraatteja äänestäneissä etelävaltioissa. Vaalikampanjassaan Nixon ilmoitti edustavansa yhdysvaltalaisten "hiljaista enemmistöä", tavallisia konservatiivisia amerikkalaisia, jotka vastustivat hippiliikettä ja sodan vastaista radikalismia. Hänen tärkein vaalilupauksensa oli lopettaa Vietnamin sota, joka oli alkanut Johnsonin presidenttikaudella ja oli tärkein syy tämän epäsuosioon, ja tuoda maalle "kunniallinen rauha" ("Peace with honor"). Tästä huolimatta Nixon ei kampanjansa aikana tarkemmin selittänyt, millaisin keinoin hän aikoi Vietnamin konfliktiin puuttua. Demokraatit ja lehdistö alkoivat puhua Nixonin "salaisesta suunnitelmasta". Presidenttiys Sisäpolitiikka Tuomarinimitykset Nixon otti välittömästi edeltäjiään suuremman roolin tuomarien nimittämisessä korkeimpaan oikeuteen ja liittovaltion alempiin oikeusasteisiin. Hän halusi nimittää tuomareita, jotka noudattivat perustuslain ohjeita kirjaimellisesti eikä omien näkemystensä mukaisesti. Hän sai jo ensimmäisenä vuonnaan tilaisuuden nimittää korkeimpaan oikeuteen kaksi konservatiivista tuomaria eronneiden liberaalien tilalle. Toisen kohdalla senaatti pakotti Nixonin tosin vaihtamaan ehdokastaan kahdesti. Ennennäkemättömän kiistanalainen tapaus heikensi Nixonin ja kongressin välejä, ja samaan aikaan Nixonin kansansuosiokin laski. Palkka-armeijaan siirtyminen Nixon kannatti Yhdysvaltain siirtymistä pelkään vapaaehtoiseen palkka-armeijaan Vietnamin sodan päättymisen jälkeen. Hän perusteli kantaansa armeijan tason nostamisella ja yksilönvapaudella. Hyvinvointivaltion uudistaminen Nixon pyrki uudistamaan toimeentuloa julkaisemalla vuonna 1969 toimeentulon uudistusohjelmansa. Siinä toimeentulotuen saajat pakotettaisiin töihin, mutta valtio subventoisi pientuloisten työläisten palkkoja, ja osavaltioiden valtaa määritellä köyhille annetun tuen määrää vähennettäisiin. Uudistus pyrki myös parantamaan kahden vanhemman perheiden sosiaaliturvaa. Senaatti kuitenkin kaatoi esityksen. Vuonna 1971 Nixon antoi sairausvakuutusesityksen, jossa kaikki työnantajat velvoitettiin ottamaan sairausvakuutus työntekijöilleen. Kongressi ei koskaan hyväksynyt esitystä, vaikka Nixon toisti sen seuraavina vuosina vielä kahdesti. Nixonin esitys lisätä osavaltioiden ja kuntien valtaa sosiaalipalvelujen organisoinnissa kuitenkin hyväksyttiin. Ympäristöasiat Nixon loi suuren määrän ympäristösuojeluun tähtääviä lakeja demokraattien kanssa ja kanavoi enemmän varoja ympäristönsuojeluun kuin kukaan edeltäjistään. Vuonna 1970 perustettiin ympäristövirasto. Liittovaltio alkoi käydä saastuttavien yritysten kimppuun oikeusistuimissa, ja Nixon ohjasi uusia varoja Evergladesin luonnonpuiston kunnostamiseen. Vuonna 1970 jokaiseen liittovaltion rakennusprojektiin määrättiin pakolliset ympäristöarviot, ja samana vuonna autojen hiilipäästöjä rajoitettiin. Talous Nixonin aikana työttömien määrä kasvoi, inflaatio kiihtyi, ja bruttokansantuotteen kasvu hidastui. Monet Yhdysvaltain talouden ongelmista Nixon joutui perimään edeltäjiltään, ja budjettialijäämään vaikutti etenkin Vietnamin sota. Aluksi Nixon vaati menokuuria ja verojen pitämistä korkeina inflaation kurissa pitämiseksi. Vuonna 1970 kongressi valtuutti Nixonin säätelemään valtion tasolla hintoja, vuokria ja palkkoja, minkä hän tekikin seuraavana vuonna. Hän myös irrotti Yhdysvaltain dollarin kansainvälisestä kurssisäätelystä asettaen dollarin kellumaan ja devalvoitumaan maan viennin piristämiseksi. Toimilla oli lyhyen aikavälin vaikutusta, ja hintasääntelyä jatkettiin tammikuuhun 1973 saakka. Samalla öljyn kulutus ja tuonti kasvoivat. Syksyn 1973 öljykriisi pakotti Nixonin säätelemään maan energiankulutusta. Vastustajien vakoilu Nixon määräsi kesällä 1971 murron entisen puolustusministerin avustajan Daniel Ellsbergin psykiatrin tiloihin Ellsbergin tehtyä tietovuodon, jossa paljastettiin Yhdysvaltain tavoite Kiinan vaikutusvallan patoamisesta Vietnamin sodan kautta. Nixon määräsi myös senaattori Edward Kennedyn vakoilemisen, sillä hän piti Kennedyä vastaehdokkaanaan seuraavissa presidentinvaaleissa. Myös erästä Nixonin vihollisenaan pitämää toimittajaa vakoiltiin. Ulkopolitiikka Nixon saavutti ulkopolitiikassaan enemmän menestystä kuin sisäpolitiikassaan. Nixon oli varapresidenttinä matkustellut paljon ulkomailla, ja ulkopolitiikka ei herättänyt kansalaisissa yhtä paljon intohimoja kuin maan sisäiset kysymykset. Kansainvälisissä suhteissa Nixon arvosti jatkuvuutta ja pysyvyyttä. Nixonin aloitteita sekä Neuvostoliittoon että erityisesti kommunistiseen Kiinaan pidetään yleisesti hänen tärkeimpinä liennytystä tukeneina ulkopoliittisina tekoinaan. Nixon aloitti helmikuussa 1969 Euroopan-kiertueen, jolla hän pyrki muun muassa suoristamaan puolustusliitto Naton rivejä. Nixon julisti heinäkuussa 1969 niin sanotun Nixonin doktriinin. Sen tarkoituksena oli ylläpitää vanhoja liittolaissuhteita Aasiassa ja aloittaa samalla realistisempi aikakausi ulkopolitiikassa. Yhdysvallat lähtisi vastaisuudessa sotilasoperaatioihin vain kun sen kansalliset edut olivat uhattuina. Vietnamin sota Nixonin suurin ulkopoliittinen haaste oli Vietnamin sota, johon Yhdysvallat oli ajautunut koko ajan syvemmin 1960-luvun aikana. Maaliskuussa 1968 Nixon antoi hyväksyntänsä Kambodžan pommituksille vietnamilaisten huoltoreittien tuhoamiseksi. Tämä kansainvälisen oikeuden vastainen sotatoimi saatiin pidettyä pitkään salassa. Kesäkuussa 1969 Nixon sopi Etelä-Vietnamin kanssa yhdysvaltalaisjoukkojen vähittäisestä poistumisesta, josta vastineeksi hän lupasi vietnamilaisille taloudellista ja sotilaallista tukea. Nixon kritisoi syksyllä 1969 julkisuudessa sodanvastustajia, jotka vaativat tulitaukoa Vietnamiin. Kulisseissa Nixonin luottomies ulkoministeri Henry Kissinger aloitti salaiset rauhanneuvottelut pohjoisvietnamilaisten kanssa. Samaan aikaan Nixon määräsi maajoukkojen lähettämisestä Kambodžaan. Kongressi vei operaatiolta kuitenkin rahoituksen, ja joukot joutuvat poistumaan. Samalla kongressi kielsi myös Kambodžan pommitukset. Sodanvastaiset protestit kiihtyivät entisestään. Poliisi ja kansalliskaarti hajottivat säännönmukaisesti väkivalloin rauhallisia mielenosoituksia. Pahimmissa tapauksissa yhteenotot johtivat kuolonuhreihin, kuten Kentin valtionyliopistossa Ohiossa 4. toukokuuta 1970 tapahtuneessa verilöylyssä, jossa neljä opiskelijaa sai surmansa ja yhdeksän haavoittui kansalliskaartin avattua tulen rauhanomaisesti mieltään osoittanutta opiskelijajoukkoa kohti. Tällaiset tapahtumat voimistivat entisestään sodanvastaista mielialaa maassa ja Nixonin hallituksen oli lopulta aloitettava niin sanottu vietnamisointi eli yhdysvaltalaisten joukkojen korvaaminen etelävietnamilaisilla. Tammikuussa 1971 Nixon julisti, että Vietnamin sota oli päättymässä, vaikka Pohjois-Vietnam ei ollutkaan suostunut rauhansopimukseen. Nixon määräsi uusia pommituksia, mutta senaatti ei hyväksynyt sitä vaan vaati kaikkien yhdysvaltalaisten vetäytymistä Vietnamista. Nixon ei myöskään tarttunut Kissingerin neuvottelemaan sopimukseen pohjoisvietnamilaisten kanssa vaan uskoi saavansa sopimukseen paremmat ehdot toisella presidenttikaudellaan jos voittaisi vaalit selvästi. Vetäytymisprosessi vietiin loppuun vuonna 1973, kun Yhdysvallat virallisesti vetäytyi Etelä-Vietnamista. Suhteet Kiinaan Washingtonin ja Pekingin suhteiden jää alkoi murtua huhtikuussa 1971, kun yhdysvaltalainen pöytätennisjoukkue kutsuttiin Kiinaan. Tapausta alettiin nimittää "ping pong -diplomatiaksi". Nixon ilmoitti vuonna 1971 haluavansa solmia diplomaattiset suhteet Kiinan kansantasavaltaan ja ilmoitti pian matkustavansa Kiinaan valtiovierailulle. Matka tapahtui Vietnamin sodan yhä riehuessa ja toisaalta Kiinan ja Neuvostoliiton rajakiistojen yhä kärjistyessä. Nixon saapui Kiinaan 21. helmikuuta 1972. Hän oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka vieraili maassa. Hänen mukanaan oli puoliso Pat Nixon sekä neuvonantaja Henry Kissinger. Samalla Nixon hyväksyi Kiinan ottamisen YK:n jäseneksi vuonna 1971, ja Yhdysvaltain liittolainen Taiwan joutui luovuttamaan turvallisuusneuvostopaikkansa mannerkiinalaisille. Ajoitus oli hyvä, sillä Vietnamin rauhanneuvottelut käynnistyivät vuonna 1972. Pekingin lentokentällä oli Nixonia tapaamassa ulkoministeri Zhou Enlai. Nixon tapasi myös puhemies Mao Zedongin, jolle hän totesi että on vain yksi Kiina ja se on Kiinan kansantasavalta. Kiinan vierailunsa aikana Nixon vieraili muun muassa Kiinan muurilla ja Shanghain satamakaupungissa. Taiwanissa Nixonin vierailua kommunistiseen Kiinaan protestoitiin äänekkäästi. Suhteet Neuvostoliittoon Nixon vieraili Moskovassa vuonna 1972 ja allekirjoitti neuvostoliittolaisten kanssa kymmenen sopimusta, joista merkittävimpiä olivat ydinaseita rajoittava SALT I sekä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteita määrittävä muistio. Muu maailma Nixonin hallinto pyrki tekemään rauhan myös Lähi-itään. Hänen ulkoministerinsä mukaan nimetyn Rogersin suunnitelman torjuivat kuitenkin sekä Israel että Neuvostoliitto. Ulkoministeri Kissinger toimi välittäjänä Jom kippur -sodan jälkeisissä rauhanneuvotteluissa Israelin ja arabien välillä. Latinalaisessa Amerikassa Nixonin hallinto pelkäsi kommunistista vallankumousta ja auttoi Chilen marxistisen presidentin Salvador Allenden aseman heikentämisessä. Nixonin hallitusten tärkeimmät ministerit Uudelleenvalinta 1972 Nixon löi vuoden 1972 presidentinvaaleissa vastaehdokkaansa demokraattien George McGovernin selvästi. Nixon vetosi etenkin traditionalisteihin, jotka vastustivat muutoksen kannattajia ja vähemmistöjen oikeuksien ajajia. Näiden vaalien myötä syveni Yhdysvaltain politiikan vastakkainasettelu. Watergate-skandaali ja ero Nixonin uudelleenvalitsemiskampanja vuoden 1972 vaaleissa johti lopulta hänen eroonsa virastaan ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä. Huolimatta Nixonin jatkuvasta etumatkasta demokraattien ehdokkaaseen George McGoverniin hänen kampanjahenkilökuntaansa kuuluvia miehiä murtautui demokraattipuolueen päämajaan kesäkuussa 1972. Heidän jäätyään tästä kiinni sai alkunsa niin sanottu Watergate-skandaali, johon liittyneiden Nixonin valehtelun, rikostutkintamateriaalin tuhoamisen, tutkinnan tahallisen viivästyttämisen (todistusaineisto nauhalla) ja suoranaisten rikosten seurauksena Nixon joutui eroamaan. Agnew oli joutunut eroamaan omien rikossyytöstensä johdosta, ja hänen tilalleen varapresidentiksi oli nimitetty Gerald Ford. Nixonin erottua Ford nousi presidentiksi ja armahti Nixonin kaikista mahdollisista rikoksista. Nixon ja Suomi Nixon vieraili Suomessa huhtikuussa 1965. Matkan tarkoituksena oli hankkia suomalaista asiantuntemusta erään yhdysvaltalais-kanadalaisen paperinjalostusyrityksen käyttöön. Suomen presidentti Urho Kekkonen tapasi Nixonin Yhdysvaltoihin heinäkuussa 1970 tekemällään valtiovierailulla. Nixonin perintö Nixonin ensimmäinen merkittävä eroamisen jälkeinen julkinen esiintyminen tapahtui 23. maaliskuuta 1977 kun BBC:n toimittaja David Frost haastatteli Nixonia kaksi tuntia päivässä, kolmen päivän aikana. Nauhoitus tapahtui Kaliforniassa sijaitsevassa yksityishuvilassa. Se lähetettiin Yhdysvalloissa sarjana. Erottuaan presidentinvirasta Nixon kirjoitti yhdeksän kirjaa, joissa hän analysoi muun muassa asevarustelua ja ulkopoliittista tilannetta. Viimeinen kirja Beyond Peace ilmestyi vain pari viikkoa ennen Nixonin kuolemaa. Nixon kuoli 22. huhtikuuta vuonna 1994 New Yorkissa olevassa sairaalassa ollessaan 81-vuotias. Hän oli saanut 18. huhtikuuta halvauksen. Nixonin kuolema käynnisti uudelleenarvioinnin hänen presidenttikaudestaan. Uuskonservatiivit näkivät hänessä väärinymmärretyn sankarin, vastustajien pitäessä Nixonia edelleen rikollisena, joka oli turmellut Yhdysvaltain presidentti-instituution. Nixonin hautajaisten yhteydessä korostettiin ensin mainittua tulkintaa: hänet haudattiin juhlallisin menoin kaikkien elossa olleiden presidenttien läsnä ollessa. Hänen hautakiveensä kirjoitettiin lainaus hänen ensimmäisestä virkaanastujaispuheestaan: "The greatest honor history can bestow is the title of peacemaker." - "Suurin kunnianosoitus, jonka jälkipolvet voivat antaa, on rauhantekijän arvonimi." Nixonin persoonallisuutta on usein arvioitu kriittisesti, ja persoonallisuudella on arvioitu olleen vaikutusta hänen työhönsä ja sitä kautta historiaan. Monet Nixonin vastustajat pitivät Nixonia jo tämän uran varhaisista vaiheista alkaen manipuloivana konnana, ja Watergate-kriisin jälkeen tämä käsitys yleistyi. Nixonin hallinnon laittomuuksien taustalla on väitetty olleen Nixonin kokema turvattomuuden ja alemmuuden tunne sekä pelko juonittelujen kohteeksi joutumisesta. Nixonia on myös luonnehdittu aggressiiviseksi ja epäempaattiseksi. Nixonin retoriikka vastustajiaan kohtaan oli kovaa, ja etenkin Watergate-skandaalin yhteydessä työtoverit kuvasivat hänen käyttäytymisensä muuttuneen yhä aggressiivisemmaksi ja sekavammaksi. Watergate-skandaalin paljastaneen toimittaja Bob Woodwardin mukaan Nixon oli "vainoharhainen narsisti", joka otti kaiken henkilökohtaisesti eikä ollut kiinnostunut mistään suuremmasta päämäärästä. Nixon oli introvertti, joka hakeutui mielellään yksinäisyyteen ja rauhaan. Nixonin ystävien mukaan Nixon oli herkkä ja ujo ihminen, joka joutui olemaan politiikassa kova. Presidentti Richard Nixon on populaarikulttuurissa suosittu viittausten kohde; hänen hahmonsa on nähty useita kertoja muun muassa piirrossarja Futuramassa. Säveltäjä John Adamsin ooppera Nixon Kiinassa kuvaa edellä mainittua vuoden 1972 valtiovierailua. Vuonna 1987 kantaesitetty ooppera on yksi modernin oopperan suosituimmista. Se on esitetty myös Suomen kansallisoopperassa. Kirjallinen tuotanto The Challenges We Face: Edited and Compiled from the Speeches and Papers of Richard M. Nixon (1960) Six Crises (1962) RN: The Memoirs of Richard Nixon (1978) The Real War (1980) Johtajuuden profiileja (alkuteos Leaders, 1982) Real Peace (1984) No More Vietnams : Victory Without War (1988) In the Arena: A Memoir of Victory, Defeat, and Renewal (1990) Seize The Moment: America's Challenge In A One-Superpower World (1992) Beyond Peace (1994) Katso myös Frost/Nixon Lähteet Viitteet Vuonna 1913 syntyneet Vuonna 1994 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

1062

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ryanair

Ryanair

Ryanair on vuonna 1985 perustettu irlantilainen ja Euroopan suurin halpalentoyhtiö. Se on matkustajamäärillä mitattuna myös maailman suurimpia lentoyhtiöitä. Yrityksen kilpailustrategiana on kustannusjohtajuus, mikä on mahdollistanut lentojen hintojen pitämisen alhaisina. Sen tytäryhtiöitä ovat Ryanair UK, Lauda Europe, Buzz ja Malta Air. Yritys on keskittynyt Euroopan sisäisiin lyhyisiin lentoihin. Ryanair aloitti toimintansa perinteisenä täyden palvelun verkostolentoyhtiönä, mutta siirtyi halpalentotoimintamalliin vuonna 1990, jolloin mm. maksuton ruokatarjoilu ja business-luokka lakkautettiin. Yhtiö on operoinut pelkästään Boeing 737 -kalustolla vuodesta 1994. Ryanair käyttää pääasiassa uudehkoja Boeing -lentokoneita, joita sillä on käytössään 254 kappaletta, mutta yhtiö aikoo korvata suurimman osan laivastostaan Boeing 737 MAX 200 -koneilla vuoden 2024 joulukuuhun mennessä. Yhtiö on mallin suurin käyttäjä. Yhtiöllä on myös yksi tilauslento- ja koulutuskäytössä oleva Boeing -lentokone. Liiketoimintamalli Yritys pyrkii halpoihin hintoihin. Se ei tarjoa lisäpalveluita kuten ilmaista ruoka- ja juomatarjoilua. Lisäksi yhtiö käyttää pieniä, syrjäisiä ja edullisia lentokenttiä, kuten Suomessa Tampere-Pirkkalan vanhaa terminaalia tai Lontoon Stanstedin lentoasemaa. Yrityksen ydinosaaminen perustuu hinnalla operointiin sekä logistiikan hallintaan. Ryanairin vahvuutena pidetään kokemusta halpalentoyhtiönä toimimisesta. Yritykselle tunnusomaisena pidetään myös nykypäivän tietotekniikan hyödyntämistä. Yhtiö esimerkiksi myy lähes kaikki lippunsa matkustajille suoraan Internetin kautta. Yritys on laajentunut nopeasti ja menestyksekkäästi eri puolille Eurooppaa, ja toiminta on pysynyt kannattavana. Reitit ja lentokentät Ryanair liikennöi alkuvuonna 2016 seuraaviin maihin: Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Yhdistynyt kuningaskunta, Italia, Itävalta, Latvia, Liettua, Norja, Portugali, Puola, Ranska, Ruotsi, Saksa, Slovakia, Suomi, Tšekki, Tanska, Viro ja Unkari. Tärkein solmukohta liikenteessä on Lontoon Stansted. Suomessa Ryanair aloitti liikennöinnin Tampere-Pirkkalan lentoasemalta, josta oli laajimmillaan lentoja Stanstediin, Milanon lähelle Bergamoon, Saksaan Frankfurt-Hahniin, Riikaan, Dubliniin, Edinburghiin, Malagaan ja Bremeniin, Tukholmaan (Skavsta) sekä Liverpooliin. Vuodesta 2016 lähtien yhtiö on lentänyt Tampereelta vain Saksan Bremeniin ja Unkarin Budapestiin. Kolmella talvikaudella vuosina 2015-2018 yhtiö ei lentänyt Suomesta lainkaan. Vuoden 2010 alkupuolella yhtiö aloitti lennot Lappeenrannasta Düsseldorf-Weezeen. Marraskuussa 2010 yhtiö avasi uuden yhteyden Lappeenrannasta Brysseliin, jossa se käytti noin 60 kilometrin päässä sijaitsevaa Bryssel Charleroi -kenttää. Lappeenranta-Milano-reitti avautui maaliskuussa 2011. Vuonna 2013 Brysselin reitin tilalle tuli eri kohde, Barcelona Girona. Yhtiö lopetti lennot Lappeenrannasta syksyllä 2015. Syksyllä 2017 yhtiö ilmoitti aloittavansa lennot jälleen Lappeenrannasta, tällä kertaa kohteina Ateena ja Milano-Bergamo. Vuotta myöhemmin lokakuussa 2018 yhtiö ilmoitti avaavansa Lappeenrannan lentoasemalta kolmannen yhteyden, Pohjois-Kreikassa sijaitsevaan Thessalonikiin. Yhtiö ilmoitti avaavansa neljännen reitin tammikuussa 2019, kohteena Schönefeldin lentoasema Berliinissä. Uusilla reiteillä lennettiin ensimmäisen kerran huhtikuussa 2019. Näin ollen Lappeenrannasta tuli siihen aikaan Ryanairin eniten Suomessa käyttämä kenttä. Huhtikuussa 2012 yhtiö aloitti liikennöinnin Turusta Lontooseen, Brysseliin, Barcelonaan ja Málagaan, mutta jo muutaman kuukauden kuluttua kaikki Turun reitit oli lopetettu. Marraskuussa 2021 Ryanair aloitti lennot Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Yhtiön kohteita ovat Lontoo-Stanstedin lentoasema, Milano-Bergamo, Riika, Varsova, Bryssel, Kaunas, Pariisi, ja Poznaan. Kritiikkiä Ryanair on saanut julkisuutta kiistellyistä hinnankorotuksistaan sekä lisämaksusuunnitelmistaan, joihin kuuluvat muun muassa liikalihavuuslisä ja wc:n käyttömaksu − joka kuitenkin osoittautui vain julkisuustempaukseksi . Aikoinaan Ryanair peri myös lisämaksun lentokentällä tehtävästä lähtöselvityksestä; nykyään lähtöselvitys on tehtävä aina etukäteen eikä ole mahdollinen lentokentällä edes maksua vastaan. Ryanairia kohtaan on esitetty myös kritiikkiä kilpailijoita ja asiakkaita loukkaavasta ja harhaanjohtavasta markkinoinnista, huonosta asiakaspalvelusta, lentäjien tiukoista työjärjestelyistä sekä liian vähällä varapolttoaineella lentämisestä. Laivasto Ryanairin sekä sen tytäryhtiöiden Buzzin, Malta Airin, Lauda Europen ja Ryanair UK:n laivastoihin kuului maaliskuussa 2023 yhteensä 533 lentokonetta. Koneiden keski-ikä oli tuolloin 9,4 vuotta. Ryanairin omaan laivastoon kuului 274 lentokonetta. Lähteet Aiheesta muualla Ryanair.com Ryanair Fanclub Seulonnan keskeiset artikkelit

1063

https://fi.wikipedia.org/wiki/Radon

Radon

Radon on hajuton, mauton ja väritön radioaktiivinen jalokaasu. Radonin kemiallinen merkki on Rn, järjestysluku 86 ja CAS-numero . Jalokaasuille tyypillisesti radon ei muodosta normaaleissa olosuhteissa yhdisteitä. Radon syntyy maankuoressa uraanin ja toriumin hajoamistuotteena. Radonin pysyvimmän isotoopin 222Rn puoliintumisaika on 3,8 päivää. Radon aiheuttaa terveyshaittoja rakennuksissa. Suomessa suurimmat radonpitoisuudet löytyvät tyypillisesti Etelä-Suomesta ja Pirkanmaalla harju- ja salpausselkämuodostelmilla sekä Kaakkois-Suomesta. Kohteen radonpitoisuus on aina yksilöllinen ja se selviää ainoastaan mittaamalla. Radonhaittaa esiintyy kaikkialla Suomessa. Radon on luokiteltu karsinogeeniksi ja on tupakoinnin jälkeen toiseksi yleisin keuhkosyövän aiheuttaja. Radon aiheuttaa Suomessa noin 300 keuhkosyöpää vuosittain. Puolet suomalaisten säteilyannoksesta koostuu radonin isotoopista 222Rn. Radonpitoisuutta voidaan kuitenkin aina rakennuksissa vähentää. Kaikki radonkorjaukset ja torjuntatoimet eivät aina toimi ja niissä on aina useita muuttujia. Suomessa on alueita, joissa koulujen, päiväkotien, työpaikkojen ja julkisten tilojen radonpitoisuus on lain mukaan selvitettävä. Ominaisuudet Fysikaaliset ominaisuudet Radon on radioaktiivinen, hajuton ja väritön kaasu. Se on noin kahdeksan kertaa ilmaa raskaampaa (9,73 kg/m3). Radon on nesteenäkin väritöntä, mutta kiinteänä se muuttuu keltaiseksi ja alhaisissa lämpötiloissa punaoranssiksi. Isotoopit Radonin kaikki tunnetut isotoopit ovat radioaktiivisia. Radonilla on kolme luonnostaan syntyvää isotooppia: 219Rn, 220Rn ja 222Rn. 222Rn puoliintumisaika on 3,8 päivää, joka on pisin kaikista isotoopeista. Radonin yleisin ja pitkäikäisin isotooppi 222Rn syntyy radiumin tavallisimman isotoopin, 226Ra, hajoamisessa, ja se kuuluu tavallisimmasta uraani-isotoopista 238U, alkavaan hajoamissarjaan. Radon-222 muuttuu alfahajoamisessa poloniumin isotoopiksi 218Po sekä edelleen muutaman välivaiheen jälkeen vakaaksi lyijyisotoopiksi 206Pb. Radonin muista luonnossa esiintyvistä isotoopeista 219Rn kuuluu aktiniumsarjaan eli 235U:sta alkavaan ja 220Rn toriumista 232Th alkavaan hajoamissarjaan. Radiumin hajoaminen 222Rn kuuluu radiumin ja uraani-238:n hajoamissarjaan, ja sen puoliintumisaika on 3,8235 päivää. Sen neljä ensimmäistä hajoamistuotetta (pois sulkien marginaaliset hajoamissarjat) ovat lyhytikäisiä. Hajoaminen etenee seuraavasti: Hajoamistuotteet Radonin hajoamistuotteet ovat edelleen radioaktiivisia, mutta radonista poiketen ne ovat kiinteitä aineita. Ne kiinnittyvät helposti ilmassa oleviin aerosolihiukkasiin, samoin kuin myös kaikkien esineiden pinnalle, jotka joutuvat kosketuksiin radonia sisältävän ilman kanssa. Täten nekin tulevat pinnaltaan radioaktiivisiksi. Jos tällainen esine kuitenkin siirretään paikkaan, jossa radonia ei esiinny, se menettää muutamassa tunnissa suurimman osan aktiivisuudestaan mutta jäljelle jää heikko aktiivisuus, joka pysyy jopa vuosikymmeniä. Tämä johtuu siitä, että radonin tavallisimman isotoopin, Rn-222, hajoamisessa syntyvistä nuklideista neljä ensimmäistä, Po-218, Pb-214, Bi-214 ja Po-214, ovat lyhytikäisiä: niiden puoliintumisajat ovat alle puoli tuntia, ja ne saavat aikaan tämän voimakkaan, mutta nopeasti heikkenevän aktiivisuuden. Sarjan seuraava jäsen, Pb-210, sen sijaan on pitkäikäinen ja itsessään vain heikosti säteilevä. Sen puoliintumisaika on noin 22 vuotta. Sen jälkeen hajoamissarjassa on vielä kaksi voimakkaasti aktiivista nuklidia, Bi-210 ja Po-210, ennen kuin sarja päättyy stabiiliin lyijyisotooppiin Pb-206. Pitkäaikainen radioaktiivinen kerrostuma koostuukin juuri näistä sarjan viimeisistä välijäsenistä. Sitä vastoin muut luonnossa esiintyvät radonisotoopit Rn-220 ja Rn-219 muodostavat vain lyhytaikaista radioaktiivista kerrostumaa, sillä torium- ja aktiniumsarjassa on kummassakin näiden radonisotooppien jälkeen vain lyhytikäisiä nuklideja, ennen kuin sarjat päättyvät stabiileihin lyijyisotooppeihin. Kemialliset ominaisuudet ja yhdisteet Radon kuuluu jalokaasuihin. Jalokaasuille tyypillisesti radon esiintyy yksiatomisena, ja se on kemiallisesti inertti normaaleissa olosuhteissa: sen uloin elektronikuori on täynnä, joten sen reaktiivisuus on hyvin huono. Kuitenkin radonin ensimmäinen ionisaatioenergia on pienempi ja höyrystymislämpö suurempi kuin muiden jalokaasujen. Radonille on pystytty muodostamaan yhdisteitä laboratorio-olosuhteissa, kuten, neonia lukuun ottamatta, muillekin jalokaasuille. Ensimmäinen muodostettu yhdiste oli radonfluoridi, joka on laskennallisesti ioniyhdiste. Radon muodostaa komplekseja radonfluoridina antimoni-, tantaali- ja vismuttiheksafluoridien kanssa. Esiintyminen ja terveysvaikutukset Suomalaisten asuntojen radonpitoisuudet ovat maailman suurimpia ja Suomessa yleinen rakennusten perustamistapa eli maanvarainen laatta edistää radonin virtausta asuintiloihin Suomalaisissa pientaloasunnoissa sisäilman keskimääräinen radonpitoisuus on 120 Bq/m3 ja kerrostaloasunnoissa 50 Bq/m3. Radon on voimakkaan radioaktiivinen ja noin puolet suomalaisten säteilyannoksesta syntyykin radonista222. Radonin radioaktiiviset hajoamistuotteet tarttuvat keuhkoputkiin ja keuhkorakkuloihin lisäten merkittävästi keuhkosyöpäriskiä, ja radon onkin tupakoinnin jälkeen toiseksi yleisin keuhkosyövän aiheuttaja Suomessa. Jokainen sadan becquerelin lisäys hengitysilmassa lisää keuhkosyövän todennäköisyyttä 16 prosentilla. WHO suositti tämän vuoksi vuonna 2009, että sen jäsenvaltiot laskevat sisäilman radonin suositellun enimmäispitoisuuden tasolle 100 Bq/m3. Enimmäisarvo oli Suomessa vuonna 2017 silti vanhojen asuntojen osalta vielä 400 Bq/m3 ja uusien osalta 200. Sisäilman radonin suurin sallittu arvo tulee laskemaan uuden EU-direktiivin myötä vuoteen 2018 mennessä 300 Bq/m3 tai vielä alemmas. Radonin pitoisuus maankuoressa on keskimäärin 4 · 10−13 mg/kg. Maan pintakerrosten huokosilman radonpitoisuus Suomessa on tyypillisesti 10 000-  Bq/m3 ja se riippuu vallitsevan maa- ja kivilajin uraani- ja radiumpitoisuudesta. Erityisesti eteläisessä Suomessa on paljon radonpitoisia alueita . Pienikin ilmavirtaus maaperästä riittää nostamaan sisäilman radonpitoisuuden satoihin becquereleihin kuutiometrissä radonpitoisella alueella3. Erityisen suuria radonpitoisuuksia on eräissä kaivoksissa. Esimerkiksi Schneebergin hopeakaivoksessa Saksassa, jossa malmi louhittiin hyvin syvältä, todettiin jo 1500-luvulla, että monet kaivoksessa työskennelleet kuolivat lyhyen ajan kuluessa vuoritaudin nimellä kulkeneeseen keuhkosyöpään Radonmittaukset ja radonin poisto rakennuksesta Radonpitoisuus asuin- ja työtiloissa on syytä selvittää kaikkialla Suomessa, sillä raja-arvot ylittäviä kohteita on kaikkialla Suomessa. Radonmittaukset tehdään aina talvella, sillä radonpitoisuus on tyypillisesti kesäkaudella hyvin matala, koska asuintiloissa on kesällä vähemmän alipainetta kuin lämmityskaudella ja koska kesällä voidaan tuulettaa runsaammin ilman, että asunto jäähtyy liikaa. Tuulettuvalla alapohjalla (rossipohja) varustetut rakennukset ovat kesäaikaan tyypillisesti radonpitoisuudeltaan lähes ulkoilmaan verrattavissa, mutta talvella radonia saattaa päästä huoneilmaan etenkin, jos tuuletusaukot suljetaan talveksi, jos alapohjarakenteet vuotavat ilmaa asuintiloihin, jos alapohjan alla oleva ryömintätila on matala tai jos sokkelissa ei ole riittävästi tuuletusaukkoja. Koneellisella ilmanvaihdolla ja jäähdytyslaitteilla varustetut ilmatiiviit uudet rakennukset pitävät ikkunat suljettuina myös lämpimän sään aikana, jolloin ilmanvaihdon alipaineisuus vetää radonpitoista huokosilmaa puoleensa. Ilmanvaihdon riittämättömyys rakennuksessa saattaa kesäkaudella jäädä myös huomioimatta, kun tarjolla on esim. ilmalämpöpumpun jäähdyttämää sisäilmaa. Hiekka- ja soraharjuille ja niiden läheisyyteen rakennetuissa rakennuksissa voi radonpitoisuus sisäilmassa ylittää kesäaikana jopa huomattavasti talvimittausten keskiarvon. Syynä poikkeuksellisiin radonpitoisuuksiin on harjualueiden sisäiset ilmavirtaukset ja tuulien aiheuttamat maaperän huokosilman pumppaukset. Sulana aikana harjualueiden maaperän lämpötilaerot vallitsevaan ulkoilmaan aiheuttavat myös tehostuneen imuilmiön ja kohonneen radonriskin. Radonin mittaus on mahdollista aktiivisin ja passiivisin mittausmenetelmin. Suomessa viranomaisvalvonnan vaatimat radon-mittaukset on tehtävä Säteilyturvakeskuksen hyväksynnällä, joka tuottaa radon-mittauspalvelua itse sekä hyväksyy muut palvelua tarjoavat yritykset. Ennen korjauksia tehdään mittaukset, jotka passiivisilla menetelmillä kestävät useita kuukausia. Radonkorjausten toimivuus varmistetaan mittauksilla. Mittauksia suoritettaessa tulee myös huomioida tilojen osastoinnit. Korkeita radonpitoisuuksia voidaan alentaa tehokkaasti erilaisilla torjuntamenetelmillä. Radonimurien, imupisteiden ja -kaivojen avulla radonpituisuutta on mahdollista pienentää. Ennen korjauksia on hyvä suorittaa aina kohdekohtainen korjaustapa-analyysi. Ilmanvaihdon toimimattomuus ja liiallinen alipaine kasvattavat myös radonriskiä. Käyttö Radonia on käytetty syövän hoidossa, mutta nykyään käytetään turvallisempia metodeja. Radonin radioaktiivisuutta voidaan hyödyntää muun muassa kaasuvuotojen havainnoinnissa. Radonia hyödynnetään myös hydrologiassa: jos jokivedessä on suuri pitoisuus radonia, saa se vettä pohjavedestä, joka on kosketuksessa radiumin kanssa. Radonia eristetään uraanipitoisesta malmista poistamalla ensin vety- ja happikaasut johtamalla kaasuseos 1 000 Kelvinin lämpötilassa. Hapot ja kosteus poistetaan kaliumhydroksidin ja fosforipentoksidin avulla. Radon kondensoidaan nestemäisen typen avulla ja puhdistetaan sublimaation avulla muista kaasuista. Radonin yhdisteitä on erittäin vaikea valmistaa ja niillä ei ole toistaiseksi keksitty kaupallista käyttöä. Yksiköt Radonin, kuten muidenkin radioaktiivisten aineiden määriä ja pitoisuuksia ei tavallisesti ilmaista massa- tai tilavuusprosentteina vaan aktiivisuutena tilavuus- tai massayksikköä kohti eli aktiivisuuspitoisuutena. Aktiivisuuden SI-yksikkö on becquerel, ja se vastaa sellaista määrää radioaktiivista ainetta, jossa yksi atomiydin sekunnissa hajoaa lähettämällä säteilyä. Koska radon-222-atomin massa on 222 atomimassayksikköä eli 222 · 1,660 · 10−24 = 3,686 · 10−22 grammaa ja sen hajoamisvakio on 2,098 · 10−6 s−1, voidaan laskea, että 1 Bq radonia vastaa noin 0,177 femtogrammaa eli 0,177 · 10−15 grammaa. Pitoisuuden ollessa 1 Bq/m3 on litrassa ilmaa noin 480 atomia radonia eli noin yksi radonatomi 5,6 · 1019 molekyyliä kohti. Historia Marie Curie huomasi vuonna 1899, että ilma muuttuu radioaktiiviseksi, kun se altistuu radiumille. Curie ei kuitenkaan tutkinut ilmiötä enempää. Saksalainen fyysikko Friedrich Ernst Dorn tutki Curien löytämää ilmiötä radiumyhdisteillä ja löysi radonkaasun vuonna 1900. Hän havaitsi kaasun tulevan radiumista ja kutsui sitä radiumin emanaatioksi. Nykyisin termein Dornin löytämä aine oli 222Rn. Ernest Rutherford tunnisti radonin alkuaineeksi kaksi vuotta myöhemmin. William Ramsay ja Robert Gray eristivät ensimmäisenä radonin vuonna 1908 ja nimesivät sen nitoniksi. Myöhemmin 1923 niton nimettiin radoniksi radiumin mukaan. Radon oli järjestyksessä viides löydetty radioaktiivinen alkuaine. 1900-luvun alussa havaittiin, että radiumin lisäksi myös toriumista ja aktiniumista lähti radioaktiivisia kaasuja. Niitä kaikkia nimitettiin aluksi emanaatioiksi. Rutherford ja Robert B. Owens raportoivat jo 1899 uudesta toriumin erittämästä radioaktiivisesta aineesta, jonka nykyisin tiedämme olleen 220Rn. André-Louis Debierne havaitsi aktiniumin hajoamissarjassa syntyvän kolmantena löydetyn radonin isotoopin 219Rn vuonna 1904. Tuolloin ei isotoopin käsitettä vielä tunnettu, minkä vuoksi eri aineista lähteviä radonin isotooppeja Rn-222, Rn-219 ja Rn-220 pidettiin aluksi eri alkuaineina. Niille ehdotettiin useita eri nimiä; nitonin ohella käytettiin nimityksiä radium-, aktinium- ja toriumemanaatio, myöhemmin lyhemmin radon, aktinon ja toron. Näistä toron (Tn) nimitystä näkee edelleen julkaisuissa, vaikka se ei ole IUPACin virallisen termistön mukainen. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Radon Säteilyturvakeskuksen internetsivuilla Pientaloasuntojen radonpitoisuudet Suomen kunnissa Säteilyturvakeskuksen hyväksymät radonmittausmenetelmät Kunnat, joissa työpaikkojen radonmittaus on pakollinen Periodictable: Technical data for Radon Mindat: The Mineralogy of Radon Alkuaineet Sisäympäristöjen haitta-aineet Seulonnan keskeiset artikkelit 54 Kemia

1065

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi

Suomi

Suomen tasavalta () eli Suomi () on parlamentaarinen tasavalta Pohjois-Euroopassa. Suomi kuuluu Pohjoismaihin, ja luonnonmaantieteellisesti Suomi on osa Fennoskandian niemimaata ja yksi Itämeren rantavaltioista. Itämeren osista Suomen alueelle ulottuvat Suomenlahti, Saaristomeri, Ahvenanmeri ja Pohjanlahti. Suomen rajanaapureita ovat idässä Venäjä, pohjoisessa Norja ja lännessä Ruotsi. Ilman yhteistä maarajaa Suomen lähinaapurina on vielä Suomenlahden eteläpuolella Viro. Köppenin ilmastoluokituksessa Suomi kuuluu lumi- ja metsäilmaston kostea- ja kylmätalviseen tyyppiin. Kasvillisuusvyöhykkeistä Suomi kuuluu pääosin pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen. Suomi on Euroopan unionin harvimmin asuttu maa, ja valtaosa sen 5,56 miljoonasta asukkaasta asuu maan eteläosissa. Väestökeskipiste sijaitsee Hämeenlinnassa. Suomen perustuslaki määrittelee maan kansalliskieliksi suomen ja ruotsin. Lisäksi saamenkielisillä on lain mukaan oikeus omaan kieleensä pohjoisessa Suomessa. Vuoden 2018 lopussa suomenkielisiä oli väestöstä 87,6 prosenttia ja ruotsinkielisiä 5,2 prosenttia. Muiden kielten puhujien osuus väestöstä oli 7,1 prosenttia. Suomi kuuluu Euroopan unionin lisäksi Euroopan yhteisvaluutta-alueeseen sekä sotilasliitto Natoon. Suomi on hyvinvointivaltio, jolla on korkea bruttokansantuote henkeä kohden. Suomi on sijoittunut korkealle useissa kansainvälisissä vertailuissa, mukaan lukien koulutus, taloudellinen kilpailukyky, kansalaisvapaudet, elämänlaatu, onnellisuus ja inhimillinen kehitys. Vuonna 2022 Suomi oli pitänyt Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen verkoston ylläpitämän World Happiness Report -listan ensimmäistä sijaa maailman onnellisimpana maana hallussaan viisi vuotta yhtäjaksoisesti vuodesta 2018. Nimi Nimen Suomi alkuperää ei tiedetä. Tiedetään, että se on ollut alun perin Suomenlahden ympäristöä ja sittemmin lähinnä Varsinais-Suomea ja sen suomenkielisen väestön kieltä koskeva nimitys ja laajentunut myöhemmin tarkoittamaan koko maata. Aiemmin esitetyt hypoteesit sen alkuperästä on uudemman tiedon perusteella kumottu. Vanhin säilynyt maininta sanasta Suomi on vuosien 741-829 välillä kirjoitetuissa Frankkien valtakunnan annaaleissa. Niissä mainitaan vuoden 811 kohdalla erään rauhansopimuksen yhteydessä Suomi-niminen henkilö. Nykyään nimen Suomi vastineita käytetään itämerensuomalaisten kielten lisäksi saamelaiskielissä, latviassa, liettuassa ja gaelissa. Valtaosa maailman kielistä käyttää Suomesta nimitystä Finland, joka juontaa juurensa latinankieliseen termiin fenni. Ensimmäisen kerran nimitystä tiedetään käytetyn roomalaisen historioitsija Tacituksen teoksessa Germania vuonna 98. Latinaan nimitys on mahdollisesti lainattu germaanisista kielistä. Yksi vanhimmista säilyneistä vieraskielisistä maininnoista Finlandista on riimukivessä U 528, joka on ajoitettu 1030-luvulle. Maantiede ja geologia Suomen kallioperä kuuluu vanhaan Fennoskandian kilpeen, jossa vain pienet osat ovat nuorempia kuin 1 800 miljoonaa vuotta. Peruskallio on monin paikoin näkyvillä. Kallioperän vanhinta osaa on Itä- ja Pohjois-Suomessa esiintyvä, 2 800-2 700 miljoonaa vuotta vanha arkeeinen kallioperä. Pääosan Suomen kallioperästä muodostaa 1 930-1 800 miljoonaa vuotta sitten varhaisproterotsooisella kaudella syntynyt svekofenninen kallioperä. Pohjois-Lapissa on merkittävä granuliittimuodostuma. Nuoremmista kallioperistä merkittävimpiä ovat Etelä-Suomen 1 650-1 540 miljoonaa vuotta sitten keskiproterotsooisella kaudella syntyneet rapakivigraniitit. Suomen pinta-ala on  km² (2022). Lukuun sisältyvät maa- ja sisävesialueet. Merialueita on lisäksi 52 433 km². Maankohoamisen vuoksi maapinta-ala kasvaa vuosittain noin 7 km². Maapinta-alasta on rakennettua 4 %, maatalousmaata 9 %, metsää 77 % ja muuta maata 10 %. Maan eteläosa ja Pohjanmaan rannikko ovat tasaisia, mutta Keski-Suomessa maasto muuttuu kumpuilevaksi. Itä-Suomen vaarat ja Lapin tunturit ovat jäänne muinoin Itä-Karjalasta Lappiin ulottuneesta Karelidien vuoristosta. Käsivarren Lapin korkeimmat tunturit kuuluvat Skandeihin, joiden kallioperä on iältään 400-450 miljoonaa vuotta. Suomen korkein kohta on Skandeihin kuuluva Haltitunturi, jonka rinne kohoaa Suomen puolella 1 324 metriin merenpinnasta. Yleisin kivennäismaalaji on moreeni, jonka päälle on paikoin kasautunut savikkoa. Eloperäisistä maalajeista soille on muodostunut turvetta ja kangasmetsiin kangashumusta. Viimeisen jääkauden lopulla syntyneet jäätikön reunan suuntaiset reunamuodostumat ja liikesuunnan mukaiset harjut ovat Suomelle tunnusomaisia maastonmuotoja. Reunamuodostumista merkittävimmät ovat Salpausselät, jotka kulkevat eteläisen Suomen poikki lounaasta koilliseen. Pitkittäisharjuista tunnetuimpia ovat Pyynikinharju Pirkanmaalla, joka on maailman korkein soraharju, sekä Punkaharju Saimaan Puruvedellä. Pääosa Suomesta kuuluu Itämeren valuma-alueeseen. Pienempi osa pohjoisessa kuuluu Barentsinmeren valuma-alueeseen ja idässä Vienanmeren valuma-alueeseen. Järviä on Suomessa poikkeuksellisen paljon. Yhteensä maassa on Maanmittauslaitoksen mukaan yli puolen hehtaarin suuruista järveä. Suurin järvi on Saimaa ja syvin Päijänne. Runsasjärvisintä aluetta on Järvi-Suomi. Järvet ovat rikkonaisia, runsassaarisia ja suurimmaksi osaksi matalia, keskisyvyys on seitsemän metriä. Järvet muodostavat jokien välityksellä järvireittejä ja nämä vesistöjä. Suurimmat vesistöt ovat Vuoksen, Kymijoen, Kokemäenjoen, Oulujoen ja Kemijoen vesistöt. Järvien tapaan myös rannikot ovat rikkonaisia ja runsassaarisia. Turun saaristo ja Ahvenanmaan saaristo muodostavat Euroopan toiseksi monisaarisimman saariston. Suurin saari on Saimaalla sijaitseva Sääminginsalo (1 069 km²) ja toiseksi suurin Ahvenanmaan pääsaari (685 km²). Suomen merialueilla ja sisävesillä saaria on yhteensä . Elävä luonto Eläinmaantieteellisesti Suomi kuuluu palearktiseen alueeseen, jonka eläimistö on tyypillistä pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle. Nisäkkäitä on tunnistettu kaikkiaan yli 60 lajia, joista yleisiä ovat muun muassa orava, metsäjänis ja kettu. Suurista nisäkäslajeista esiintyvät karhu, susi, hirvi ja peuran alalajit metsäpeura ja poro, joka on kesytetty tunturipeurasta. Lintulajeja on havaittu 472, joista suurin osa on muuttolintuja. Kalalajeja on yli 70, matelijalajeja viisi ja sammakkoeläinlajeja 3-4. Kasvillisuusvyöhykkeistä keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen luetaan ainakin Pohjois-Pohjanmaan eteläosat, Kainuu, Pohjois-Savo, Pohjois-Karjala, Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaan pohjoisosia sekä Keski-Pohjanmaa. Lappi kuuluu lähes kokonaan pohjoisboreaaliseen vyöhykkeeseen lukuun ottamatta aivan pohjoisimpia osia jotka kuuluvat oroarktiseen vyöhykkeeseen. Etelä-Suomi Pirkanmaasta ja Pohjois-Karjalasta alaspäin kuuluu eteläboreaaliseen vyöhykkeeseen. Aivan etelässä, lounaisrannikolla tavataan hemiboreaalista vyöhykettä. Suomen luonto voidaan jakaa pääpiirteissään seuraaviin alueisiin: Lounais- ja Etelä-Suomi Itä-, Länsi-, Sisä- ja Pohjois-Suomi Metsä-Lappi Tunturi-Lappi Lounais- ja Etelä-Suomi Alue käsittää lähinnä Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan maakuntien alueen, sekä eteläisiä osia muista maakunnista linjalle Pori-Hämeenlinna-Kotka. Alue on tuottoisaa maatalousaluetta, jonka takia koskemattomat erämaa-alueet ovat pirstoutuneet sinne tänne kauaksi toisistaan. Alueen kasvillisuutta leimaa korkea biodiversiteetti muuhun Suomeen verrattuna, ja kasvillisuuden eteläiset piirteet. Alueella on sekä Keski-Euroopalle, että Siperian taigalle tyypillisiä kasvi- ja eliölajeja. Metsätyyppien jyrkät vaihtelut aiheuttavat metsien mosaiikkimaiset piirteet ja alueen maastolle tunnusomaisen pienipiirteisyyden. Metsät vaihtelevat metsätyypin mukaan rehevistä pähkinä- ja jalopuulehdoista kuiviin karukkokankaisiin. Kuitenkin yli 95 prosenttia alueen metsistä on havupuuvaltaisia kankaita. Lounaisrannikolla, linjan Porvoo-Rauma lounaispuolella Vallitseva metsätyyppi on rehevämpi lehtomainen tai tuore kangas, ja mantereen puolella tuore kangas. Koko alueella tavallisimmat puulajit ovat metsäkuusi, koivut ja mänty. Yleisiä ovat myös haapa, raita, pihlaja sekä harmaa- ja tervaleppä. Harvinaisempia puita ja pensaita ovat pähkinäpensas, lehmukset, jalava ja vaahtera. Saarni ja tammi kasvavat luonnostaan vain Helsingin ja Uudenkaupungin välisellä rannikkokaistaleella, sielläkin harvinaisina, joskin saarnella on muutama yksittäinen luonnontilainen esiintymä sisämaassakin. Metsien aluskasvillisuudessa tyypillisiä lajeja ovat metsätyypistä riippuen mustikka, puolukka, saniaiset, oravanmarja, valkovuokko, käenkaali sekä sammalet ja jäkälät. Kevätlinnunherne, valkovuokko, sinivuokko ja käenrieskat kasvavat Suomessa pääosin vain tällä alueella. Alueen suot ovat pääosin keidassoita, mutta ihminen on kuivattanut niistä suuren osan. Haihdunta on kesäisin kohtalaista, ja luontaisesti soita on alueelle muodostunut lähinnä rotkoihin ja laakson pohjille kosteisiin painanteisiin. Nisäkkäitä, joita Suomessa esiintyy pääasiassa vain maan eteläosissa, ovat esimerkiksi liito-orava ja rusakko. Alueella elää viisi sammakkoeläin- ja viisi matelijalajia. Hyönteislajistosta vain lähinnä täälläpäin Suomea tavattavia lajeja ovat perhosista pikkuapollo, lehmuskiitäjä ja tamminopsasiipi. Itä-, Länsi-, Sisä- ja Pohjois-Suomi Alue on Etelä-Suomea voimakkaammin lähinnä taigan eliö- ja kasvilajistoa, ja käsittää alueen Hämeestä Kainuuseen ja Oulun pohjoispuolelle. Kasvillisuus on alueen eteläosissa eteläboreaalista, pohjoisempana se vaihtuu keskiboreaaliin. Metsät ovat huomattavasti selväpiirteisempiä kuin Etelä-Suomen metsät; metsätyypeistä lähinnä tuore ja kuiva kangas vuorottelevat, ja antavat maastolle tyypillisen taigalle ominaisen tunnelman. Metsien pääpuulajit ovat boreaalisille metsille tyypilliset kuusi, koivu ja mänty. Mänty on alueen pohjoisosassa, kuten Oulun seudulla, kuusta yleisempi, mutta alueen eteläosassa, kuten Keski-Suomessa tai Pirkanmaalla vallitsevin puulaji on kuusi. Järvi-Suomen karuilla hietikkomailla mäntymetsät ovat yleisimpiä. Luonnontilaisessa metsässä kasvaa koivujen ja havupuiden seassa myös lehtipuita, kuten raita, haapa ja pihlaja. Metsätyypit ovat lähinnä havupuuvaltaisia kangasmetsiä. Ne ovat huomattavasti selkeämpiä ja karumpia kuin Etelä- ja Lounais-Suomen alueella kasvavat metsät. Tyypillisimmät aluskasvillisuuden muodostajat ovat mustikka ja puolukka, sekä sammalet ja jäkälät. Soita on enemmän kuin etelässä, ja ne voivat olla joko keidas- tai aapasoita. Lehtoja kasvaa yleensä purolaaksoissa, ja ne ovat tavallisesti kosteita saniaislehtoja, varsinaisten lehtimetsien piirteitä alueen lehdoista ei täällä kuitenkaan löydy, vaan lehdon lehtipuut ovat yleensä havumetsillekin tyypillisiä, kuten koivuja. Alue on hyvin soista, sillä sademäärät ovat yhtä korkeat kuin Etelä-Suomenkin alueella, mutta haihdunta huomattavasti etelää vähäisempää. Esimerkiksi Pohjanmaalla on laajoja tasankosuoalueita. Alueen nisäkäslajisto on tyypillistä havumetsälajistoa, kuten karhu, metsäsopuli, metsämyyrä, majavat, hirvi ja ilves. Yleisiä lintuja ovat käpylinnut, tiaiset, peipot, tikat, suokukko, uikut, sorsat, rantakanat, pöllöt ja haukat. Erityisesti metso, pyy ja teeri ovat tyypillistä taigan linnustoa. Alueella on neljä matelija- ja sammakkoeläinlajia. Hyönteislajisto on muuten samaa kuin eteläisimmässäkin Suomessa, mutta eräät eteläiset lajit puuttuvat tai ovat harvinaisia. Metsä-Lappi Alue on tyypillistä taigaa ja edustaa sen karumpaa pohjoista osaa. Maasto on luonnostaan selväpiirteistä ja varsin yksitoikkoista erämaata. Alueen kasvillisuus on eteläosissa keskiboreaalista, pohjoisemmassa pohjoisboreaalista. Metsät ovat matalampia kuin etelässä, ja erityisesti kuuset kärsivät alueella tykystä, mikä tekee niistä kapeampia. Auringonvalo pääsee harvassa ja matalassa metsässä helposti kenttäkerrokseen, joten alueella etenkin puiden katveen varpulajisto kukoistaa. Alueen pääpuulajit ovat kuusi, koivu ja mänty, mutta alueen pohjoisosissa kuusi on jo harvinainen, pohjoisimpien metsien ja kitumaiden ollessa mänty- ja tunturikoivuvaltaisia. Aluskasvillisuudessa kasvaa metsätyypistä riippuen joko mustikkaa tai variksenmarjaa ja puolukkaa. Seudulla suon ja metsän raja on yleensä hyvin häilyvä johtuen vähäisestä hajonnasta, joten kuusikoissakin kasvaa yleensä suokasveja, kuten suopursua ja vaivaiskoivua, jotka Etelä-Suomessa tiukasti vain soilla. Alueella yleisenä kasvava kullero on Etelä-Suomessa harvinainen. Kullero on Lapin maakuntakukka. Alueella on runsaasti soita, ja ne ovat lähinnä aapasoita, paikoin lettoja. Alueen eläimistö on taigalajistoa, kuten karhu, poro, hirvi, metsäpeura, susi, ahma ja ilves. Linnuista mainittakoon laulujoutsen, suokukko, kurki, tiaiset, korppi, kuukkeli, piekana, taviokuurna ja tilhi. Alueella on kaksi matelija- ja kolme sammakkoeläinlajia. Hyönteislajisto on niukempi kuin etelässä ja täysin taigalajistoa. Tunturi-Lappi Alue on pääosin pohjoisboreaalia kitukasvuista havu- tai tunturikoivumetsää tai tunturien paljakoita. Puulajit ovat mänty ja tunturikoivu. Kuusi ei kasva tällä alueella ja paljakoilla ei kasva lainkaan puita. Metsien aluskasvillisuus on sekoitus tundraa ja taigaa, paljakoilla taas on tyypillistä tundrakasvillisuutta, kuten riekonmarjaa ja jäkälää. Tunturikoivikoissa aluskasvillisuus on yleensä vaivaiskoivua ja pajua. Tunturikoivikoissa on myös havumetsien tapaan runsaasti sieniä. Soita on lähes kaikkialla, ja ne ovat joko aapasoita tai palsasoita. Alueelle tyypillisiä eläimiä ovat poro, ahma ja sopuli. Linnustosta löytyvät maakotka, koskikara, korppi, riekko ja sinirinta. Ilmasto Suomessa vallitsee väli-ilmasto, jossa on meri- tai mannerilmaston piirteitä riippuen ilmavirtauksien ajoittaisesta suunnasta. Alueen lämpötilaan vaikuttavat suuresti sen sijainti keskileveysasteilla suurimmaksi osaksi pohjoisten leveyspiirien 60 ja 70 välillä ja Atlantilla Skandinavian länsipuolella virtaava Golfvirta, joka kohottaa Suomen lämpötilaa talvisin korkeammalle verrattuna muihin saman leveysvyöhykkeen alueisiin. Golfvirran aiheuttama lämpötilan korotus on noin 6-11 C. Myös Itämeri lahtineen kohottaa talvilämpötiloja rannikoilla ja suurimmat järvet niiden lähiympäristössä. Vuotuinen lämpötilan keskiarvo on lounaisimmassa Suomessa 5,5 C. Keskiarvo laskee kuljettaessa koilliseen, mutta on kuitenkin matalimmillaan maan luoteisimmissa osissa, jossa se on noin −2 C. Suomen sademäärä vaihtelee voimakkaasti alueittain. Vähäsateisinta on Lapissa ja Pohjanmaan rannikolla, jossa vuotuinen sademäärä on noin 40 cm. Pohjanmaan rannikolla vähäsateisuuteen vaikuttaa muun muassa föhntuuli. Sateisinta on Itä- ja Kaakkois-Suomessa, jossa vuotuinen sademäärä on noin 70 cm. Myös lounais- ja etelärannikolla päästään lähelle 70 cm vuotuista sademäärää. Sateisin kuukausi on muualla kuin Etelä-Suomessa elokuu, jolloin keskimäärin sataa noin 70 mm. Etelä-Suomessa sateisin aika jatkuu pelkän elokuun sijasta pitkälle syksyyn, toisin kuin pohjoisempana. Kun marraskuussa on Oulun läänissä ja Lapissa jo varsin kuivaa, Etelä-Suomessa saadaan keskimäärin vielä 70 mm vettä yleisesti. Sateet voivat Suomessa muodostua usealla tavalla. Tyypillisimmät ovat kesäaikaan maaperän ja kasvillisuuden tuottamasta haihdunnasta johtuvat rankkasateina ja ukkoskuuroina ilmenevät konvektiosateet, kylmien ja lämpimien ilmamassojen törmäyksissä lämpötilaerojen aiheuttamat rintamasateet, ja Atlantin matalapaineiden mukana tulevat sateet, josta suurin osa tulee tihkusateena. Lisäksi alkutalvella tilanteessa, jossa Itämeri on vielä lämmin ja maa-alueilla on kova pakkanen, voi merenpuoleisen tuulen käydessä ilmetä konvektiosateen kaltaista tiivistymäsadetta, jolloin lämmin meri-ilma tiivistyy rannikolla kylmässä säässä rankoiksi lumipyryiksi. Jokaisena vuodenaikana vallitsevat sille tyypilliset säätyypit. Keskitalvella, tammi-helmikuussa, Etelä-Suomessa vuorottelevat lauhat Atlantilta pyrkivät kosteat matalapaineet, sekä arktinen, pohjoisesta pyrkivä kuiva pakkassää. Pohjois-Suomessa asetelma on muuten sama, mutta pakkasjaksot ovat vallitsevampia. Keväällä, huhti-toukokuulla matalapainetoiminta on talven jäljiltä yleensä heikkoa, ja vallitseva säätyyppi on kuiva ja aurinkoinen. Kesällä matalapainetoiminta alkaa kiihtyä. Kesäisin, tyypillisesti kesäkuun puolestavälistä elokuun puoleenväliin Suomessa koetaan myös hellepäiviä, helleilmamassa pyrkii Suomeen yleensä kaakosta ja idästä. Helteisiin liittyvät myös konvektiosateet ja ukkosrintamat. Elokuusta lähtien ilmamassa alkaa viiletä, mutta matalapainetoiminta runsastuu vielä pitkälle syksyyn ja niiden reitit suuntautuvat yhä voimakkaammin Etelä-Suomen päältä, jättäen Pohjois-Suomen kuivaksi, mitä pidemmälle syksyyn edetään. Lokakuussa sää on jo yleisemmin pilvinen kuin selkeä. Marraskuussa Etelä-Suomessa vallitsee yleensä lauha ja pilvinen matalapainevoittoinen sää, ja samaan aikaan Pohjois-Suomessa on tällöin jo kuivempaa pakkassäätä. Joulukuussa sääasetelma muuttuu Etelä-Suomessakin talviseksi, jolloin lauhat säät ja kuivat pakkasjaksot taas alkavat vuorotella. Kovia tuulia ei ole Suomessa usein ja varsinkin sisämaassa ne ovat harvinaisia. Sisämaan tuulen keskinopeus on 3-4 m/s ja rannikoilla ja merialueilla 5-7 m/s. Tuulisinta on lokakuusta tammikuuhun ja vähätuulisinta huhtikuusta heinäkuuhun. Pilviset päivät ovat Suomessa yleisempiä kuin selkeät ja talvisin sekä loppusyksyisin pilvisyys on jopa 65-85 prosenttia. Selkeintä on yleensä touko-kesäkuussa, jolloin pilvisyys on noin 30-40 prosenttia. Köppenin ilmastoluokituksessa Suomi kuuluu luokkaan Df, eli kylmätalvisiin ilmastoihin, jossa sadetta saadaan suhteellisen tasaisesti ympäri vuoden. Tarkemmin Suomi jakautuu kahteen alaluokkaan: Etelä- ja lounaisrannikko kuuluvat luokkaan Dfb, eli lämminkesäiseen mannerilmastoon ja muu Suomi kuuluu luokkaan Dfc, eli subarktiseen mannerilmastoon. Lämpimin kuukausi on keskilämpötilaltaan alle 22 C. Maan eteläosissa keskilämpötila on +10 C asteen yläpuolella noin 3-4 kuukautta (toukokuun lopusta syyskuun puoliväliin). Historia Esihistoria Kivikausi (9000-1700 eaa.) Viimeisen jääkauden jälkeen jäämassojen vetäytyessä nykyisen Suomen alueelta maa peittyi nopeasti pintakasvillisuudella, mitä seurasivat varpukasvillisuus ja lehtipuut. Näiden jälkeen alueelle levisi mänty, joka levisi koko maahan aina Jäämerelle asti. Lähes kaikki Lapin alueet joilla nykyään kasvaa tunturikoivua olivat kivikauden keskivaiheilla mäntymetsän peitossa. Neoliittisen kauden keskivaiheille 4000-luvulla eaa. asti lämpötila pysyi korkealla ja alueelle saapuivat jalot lehtipuut joita kasvoi aina Oulun korkeudella asti. Lämpimän vaiheen jälkeen lämpötila lähti laskuun saavuttaen viileimmän vaiheen kivikauden lopun ja pronssikauden aikana 2000-500-luvuilla eaa. Tämän viileän kauden aikana myös kuusi levisi Suomeen kivikauden lopulla. Ensimmäiset ihmiset saapuivat Suomen alueelle noin 8850-8400-luvuilla eaa. etelän ja kaakon suunnasta jääkauden loppuvaiheessa Yoldiameren aikaan. He kuuluivat niin sanottujen Kundan, Butovon ja Veretjen kulttuurien yhdistelmän piiriin joka ulottui Baltiasta Ääniselle. Samaan aikaan väkeä saapui Pohjois-Suomeen myös sulana ollutta Norjan rannikkoa pitkin. Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan. Mesoliittisen kivikauden jälkeen Suomi kuului 5200 eaa. alkaen kampakeramiikan alueeseen, joka ulottui Pohjanlahdelta Uralille. Kivikautisten kulttuurien elämäntapa perustui enimmäkseen metsästykseen ja kalastukseen. Mahdollisesti neoliittisen kivikauden lopulla (noin 3200-1500 eaa.) tehtiin silti Suomessakin jo maanviljely- ja karjanhoitokokeiluja. Yleisesti otaksutaan, että suomalais-ugrilaista kieltä on puhuttu Suomen alueella jo jostain kivikauden vaiheesta lähtien, mutta tarkemmasta ajankohdasta on erimielisyyttä, ja myös kivikautta myöhäisempiä ajoituksia on annettu. Pronssikausi (1700-500 eaa.) Pronssikaudella rannikon väestö oli osa Itämeren laajempaa verkostoa. Sisämaan ihmisten yhteydet olivat pääasiallisesti Keski-Volgalle ja Uralille. Ilmasto jatkoi viilenemistään ja väestö väheni. Yhteisöt olivat pieniä ja arkeologisten löytöjen perusteella työnjakoa ja sosiaalista eriytymistä tai hierarkiaa ei juuri esiintynyt. Väestöä saattoi vähimmillään olla koko rannikolla vain muutamia satoja. Pronssikauden keskivaiheilla väestön koko saattoi kuitenkin olla joitakin tuhansia. Tällöin rakennettiin suurin osa pronssikaudelle tyypillisistä hautaröykkiöistä, joita tunnetaan Suomesta noin 10 000. Sisämaasta asuinpaikkoja tunnetaan runsaammin, lähes kolmesataa. Asuinpaikat olivat pienempiä kuin kivikaudella ja asutus oli liikkuvampaa. Pronssikauden merkittävä kulttuurinen muutos oli ympärivuotisen maatalousasutuksen alkaminen, vaikkakin useimmiten kaskiviljelynä tehtyä viljelyä harjoitettiin pyyntielinkeinojen rinnalla. Viileä ilmasto hidasti uusien elinkeinojen, maanviljelyn ja karjanhoidon, omaksumista. Suomen pronssikauden kulttuureilla oli yhteisiä piirteitä esimerkiksi saviastioissa ja kirveissä, mutta myös paikallisia erityisyyksiä. Pronssikaudella syntyi ja hävisi lukuisia paikallisia materiaalisen kulttuurin perinteitä. Seima-Turbino-ilmiö toi alueelle pronssikauden alussa ensimmäisiä pronssiesineitä, pääasiassa Seiman kirveiksi kutsuttuja pronssikirveitä Länsi- ja Keski-Suomeen sekä Lappiin, sekä mahdollisesti myös uutta väestöä. Seiman kirveiden leviämisen kanssa samanaikaisesti myös suomalais-ugrilaisiin kieliin ja niiden leviämiseen yhdistetyn tekstiilikeramiikan käyttö levisi Suomeen. Rannikon aiemmin pääasiassa Viroon suuntautuneet kauppa- tai lahjaverkostot alkoivat ulottua myös Skandinavian suuntaan, josta Suomesta löydetyt niin sanotut olkakirveet ovat peräisin. Pronssin lisäksi merkittäviä vaihtoartikkeli oli myös asbesti, jota käytettiin astioiden valmistuksessa. Pronssin valmistus levisi Suomen alueelle kahdesta suunnasta: länsirannikolle Skandinaviasta yhdessä muun muassa uuden hautaustavan kanssa, ja maan sisä- ja pohjoisosiin idästä. Kotimainen pronssikirveiden valmistus alkoi niin sanottujen Maaningan- ja Akozino-Mälar-tyypin pronssikirveiden valmistuksen myötä noin 1300 eaa. Pronssia esineiden valmistamiseen tuotiin Volgalta ja Etelä-Skandinaviasta. Rautakausi (500 eaa. - 1200/1300) Ensimmäiset rautaesineet kulkeutuivat Suomen alueelle noin 800-400 eaa. Rannikolle niitä kulkeutui Itämeren alueelta ja sisämaahan ja Pohjois-Suomeen Ananjino-kulttuurin piiristä idästä pronssikaudella syntyneiden yhteyksien kautta. Varhaisimmat tunnetut todisteet järvimalmin pelkistämisestä ovat Pohjois- ja Itä-Suomesta löydettyjä raudanpelkistysuuneja 300- ja 200-luvuilta eaa. Rannikolta on löydetty merkkejä raudan käytöstä 500-luvulta eaa. lähtien. Rautakauden aikana maanviljely ja karjanhoito yleistyivät ja viimeistään 300-luvulla eaa. siirryttiin paikoin kiinteään peltoviljelyyn. Pyyntielinkeinot olivat kuitenkin vielä tärkeitä. Maatalous kasvatti väestömäärää ja merovingi- ja viikinkiajalla etenkin maan eteläalueiden väestö kasvoi ja asutus levisi Hämeessä ja Savossa. Asutus oli tiheintä Lounais-Suomessa. Vainajia alettiin haudata esineiden kanssa kalmistoihin. Saamen kieli hävisi hiljalleen sisämaasta suomen tieltä. Yhteisöjen hierarkia, taloudelliset ja sosiaaliset erot kasvoivat. Roomalaisella rautakaudella ja kansainvaellusajalla yhteydet Baltiaan ja Skandinaviaan vilkastuivat. Merovingiajan loppupuolelle tultaessa Suomen alueen metalliesinekulttuuri, erityisesti naisten korut ja eri asetyypit, oli kehittynyt omintakeiseksi ja sillä oli kotoperäisiä piirteitä runsaammin kuin milloinkaan aiemmin. Tämän kehityksen pyrkimyksenä oli mahdollisesti tarkoitus ilmaista erityistä "suomalaista" identiteettiä, joka syntyi mielikuvasta yhteisestä alkuperästä ja keskinäisestä samankaltaisuudesta. Rautakauden alussa Etelä-Suomen rannikolla rakennukset olivat usein pystypaalujen varaan rakennettuja ja avoliedellä varustettuja pyöreitä majoja joiden halkaisija oli 6-7 metriä, joiden seinät olivat paalujen väliin tehtyjä savella tiivistettyä oksa- ja risupunosta. Myös muutamia suorakaiteen muotoisia rakennuksia on löydetty. Kausiluontoisessa pyyntitoiminnassa käytettiin majatyyppisiä tilapäisasumuksia. Rautakauden lopulla käytössä oli nykyisistä hirsimökeistä tuttu hirsisalvostekniikka sekä useita eri uunityyppejä. Itämeren alueen kaukokauppa kasvoi 700- ja 800-lukujen kuluessa. Suomen vientituotteita olivat etupäässä turkikset ja muut erämaan tuotteet, mutta mahdollisesti myös esimerkiksi orjat, hauste, sekä elävänä pyydetyt haukat Euroopan hoveihin. Suomeen puolestaan tuotiin esimerkiksi kankaita, kuten silkkiä, koruja, ulfberth-miekkoja ja vähäisemmässä määrin lasia ja lasihelmiä. Katolisen kirkon ja kristinuskon vaikutuspiiri levisi Suomeen 1000- ja 1100-lukujen kuluessa. Karjalan alueelle ortodoksinen kristinusko levisi idästä 1100-luvun aikana, ja samalla Novgorodin vaikutus kasvoi. Ristiretkiaika (1025/1050 - 1150/1200/1300) Rautakauden loppua kutsutaan Suomessa ristiretkiajaksi. Se alkaa noin vuonna 1025 tai 1050 ja päättyy Länsi-Suomessa noin 1150 tai 1200 ja Savo-Karjalassa noin 1300-luvulla. Ristiretkiaika oli katolisen kirkon voimakkaan levittäytymisen aikaan. Itämeren etelä-, itä-, ja koillisrannikot olivat vielä 1100-luvun alussa pakanallisia, mutta jo sata vuotta myöhemmin kristinuskosta oli tullut vallitseva uskonto alueiden kansojen joutuessa ulkopuolisten valloittajien alaisuuteen. Saksalaiset ja tanskalaiset olivat osana Baltian ristiretkiä Viron valloituksen yhteydessä aktiivisia myös Suomen rannikolla, vaikka varsinaista jalansijaa he eivät Suomessa koskaan saaneet. Tanskalaiset tekivät Suomeen ristiretket ainakin vuosina 1191 ja 1202. Myös ruotsalaiset tekivät Suomeen keskiajalla sotaretkiä, joita myöhempi historiankirjoitus on osin harhaanjohtavasti kutsunut ristiretkiksi. Niin sanottu ensimmäinen ristiretki tehtiin Lounais-Suomeen ehkä 1150-luvulla, sikäli kuin kyseessä ei ole kuvitteellinen tapahtuma. Toinen ristiretki käynnistyi mahdollisesti vuonna 1238 tai 1249 ja se suuntautui retkestä kertovan Eerikinkronikan mukaan hämäläisiä vastaan. Kolmas ristiretki ja mahdollisesti ainoa todellinen ruotsalaisten tekemä ristiretki Suomeen tehtiin karjalaisia vastaan vuonna 1293. Suomalaiset Moisioiden suurtalonpojat joutuivat uusien vallanpitäjien seurauksena luopumaan asemastaan ja heidän tilansa joutuivat Ruotsin kruunun ja katolisen kirkon omistukseen. Pääasiassa rälssi, josta myöhemmin muodostui aateli, koostui ruotsalaisista ja saksalaisista suvuista. Tilusten rakenteista on päätelty, ettei käytännössä kukaan suomalainen suurtalonpoika päässyt nousemaan rälssiin. Aluksi heidän joukossaan oli muutama suomalainen nimi (Hyvälempi, Mielivalta), mutta nämä katosivat lopulta. Historiallinen aika Keskiaika (1300-1500) Suomen historiallisen ajan sekä keskiajan katsotaan alkaneen ensimmäisten kirjallisten lähteiden synnystä. Vanhin tunnettu Suomea koskeva kirjallinen lähde on Gravis admodum -nimellä kutsuttu paavin kirje vuodelta 1171 tai 1172. Katolisen kirkon piispa eli Turun piispa on toiminut Varsinais-Suomessa mahdollisesti 1200-luvun alusta lähtien. Suomen piispa mainitaan ensimmäisen kerran Ruotsin piispojen luettelossa vuonna 1253. Ruotsin ja Novgorodin välinen raja ja samalla Suomen itäraja määriteltiin 1323 Pähkinäsaaren rauhassa. Sen seurauksena Karjala jaettiin Ruotsin ja Novgorodin kesken. Kirkko, ruotsalaisten siirtolaisuus, lainsäädäntö ja hallinto, muun muassa verotus, maakuntalaitos ja linnat, liittivät uudet alueet kiinteämmin osaksi Ruotsia. Turun- ja Hämeen linnaa alettiin rakentaa noin vuonna 1280, Viipurin linnaa tuhotun karjalaisten linnoituksen paikalle 1293 ja vuonna 1300 vihittiin Turun tuomiokirkko. Suomen eli "Itämaiden" tai "Itämaan" asema Ruotsin valtakunnassa vahvistettiin 1362, jolloin Suomen laamanni sai oikeuden osallistua kuninkaanvaaliin. Suomen hallintoa järjestettiin myöhäiskeskiajalla muun muassa veronkannon turvaamiseksi. Suomi jaettiin linnalääneihin, joista ovat saaneet alkunsa myös historialliset maakunnat. Hallintopitäjistä puolestaan kehittyi paikallishallinto. Keskiajalla Suomeen syntyivät eurooppalainen sääty-yhteiskunta, kaupunkilaitos ja katolinen kirkko-organisaatio. Nelisäätyopin mukaan papisto vastasi yhteiskunnan hengellisistä asioista, aateli vastasi valtakunnan puolustamisesta asein, porvaristo hoiti kauppaa ja yhteiskunnan enemmistö eli talonpojat huolehtivat perustuotannosta. Keskiajalla maanviljelys vakiintuikin pääasialliseksi elinkeinoksi valtaosalle ihmisistä. 1400-luvulla ilmasto lämpeni hetkellisesti ja erityisesti vuosisadan loppu oli lämmintä aikaa. Pääviljana oli ohra, mutta rukiin osuus kasvoi vähitellen. Naudat, lampaat, siat ja vuohet olivat tärkeitä kotitalouseläimiä. Kalan merkitys oli suuri. Turkistalous oli yhä tärkeä tulonlähde vaikkakin sen merkitys keskiajan kuluessa väheni. Keskiajalla kaupankäynti sai vakiintuneempia muotoja. Saksalainen Hansaliitto hallitsi Itämeren kauppaa. Pohjois-Saksan hansakaupunkien ja Suomen välinen kauppa kulki 1300-luvulla pääasiassa Tallinnan kautta. Talonpoikaispurjehdus säilyi Ruotsin kuninkaan asettamista rangaistuksista huolimatta yhtenä kaupankäynnin muotona. Suurin osa keskiajalla käytössä olleesta keramiikasta oli tuontiesineitä Saksasta. Rahan käyttö vakiintui ja rahan lyönti alkoi Turussa 1400-luvun puolivälissä. Kiven käyttö asuinrakentamisessa alkoi. 1300-luvun lopulta 1500-luvulle Suomi kuului Ruotsin mukana Kalmarin unioniin, joka hajosi Kustaa Vaasan aikana. 1500- ja 1600-luvut Ilmasto alkoi 1500-luvun alussa jälleen viilentyä. 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla monet talot ja kylät autioituivat Etelä-Suomessa. Samaan aikaan suomalaisten asutus levittäytyi Pohjanmaalla ja Savossa uusille alueille. Myös Kainuu sai savolaisperäisen maata viljelevän väestönsä 1500-luvulla. Suomen väkiluku oli 1500-luvulla arviolta - . Kustaa Vaasan valtakaudella Ruotsiin syntyi vahva keskusvaltio. Reformaatiossa katolinen usko vaihtui Martti Lutherin oppeihin, mikä antoi alkusysäyksen myös suomen kirjakielen kehittämiselle. Suurvalta-aikana Ruotsi onnistui sodissa laajentamaan alueitaan Itämeren ympärillä. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Ruotsiin liitettiin Inkerinmaa ja Käkisalmen lääni, joka käsitti Laatokan- ja Pohjois-Karjalan. 1600-luvulla Suomi kytkettiin hallinnollisesti tiukemmin emämaahan ja ruotsin kielen asema Suomessa vahvistui, kun Ruotsista tuli Suomeen virkamiehiä. Hallintoa kehitettiin: Turkuun perustettiin yliopisto ja hovioikeus, kaupunkilaitosta uudistettiin ja Pietari Brahen aikana maahan perustettiin postilaitos. 1700-luku Ruotsin asema murentui 1700-luvulla suuressa Pohjan sodassa. Narvan taistelussa vuonna 1700 Ruotsi saavutti voiton, mutta seuraavina vuosina Venäjän keisarin Pietari Suuren onnistui rauhassa vallata Ruotsilta Inkerinmaa. Sota päättyi vasta vuonna 1721 isonvihan, Suomen vuosia kestäneen venäläismiehityksen, jälkeen Uudenkaupungin rauhaan. Sodan aikana Venäjän miehittämänä ollut Suomi palautettiin suurimmaksi osaksi Ruotsille, mutta maan kaakkoisosa liitettiin Venäjään suunnilleen nykyistä rajaa myöten. Hattujen sodassa 1741-1743 Suomea miehitettiin jälleen, ja Ruotsin itäraja siirtyi Kymijoelle. Sodista huolimatta etenkin 1700-luvun jälkipuolisko oli maalle edellisestä vuosisadasta poiketen suhteellisen kehityksen ja vaurastumisen aikaa. Autonomian aika Suomen suuriruhtinaskunta Venäjän tappio Napoleonin sotiin kuuluneessa Friedlandin taistelussa pakotti Aleksanteri I:n neuvottelemaan Ranskan Napoleon Bonaparten kanssa. Vuoden 1807 tehdyssä Tilsitin sopimuksessa Venäjä suostui rauhan ehtona pakottamaan Ruotsin ja Tanskan mukaan Ranskan julistamaan Ison-Britannian mannermaasulkemus-nimellä tunnettuun kauppasaartoon. Ruotsin kuningas ei tähän suostunut ja venäläiset joukot saapuivat helmikuussa 1808 Suomeen. Venäläisten Suomen sodassa valtaamasta suomalaisalueesta muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunta vuonna 1809 Porvoon valtiopäivillä. Käsite Suomen suuriruhtinaskunta oli esiintynyt jo Ruotsin vallan aikana, mutta varsinaista hallinnollista merkitystä se alkoi saada vasta nyt. Suomi säilytti Ruotsin vallan aikaisen virallisen kielen, uskonnon sekä lainsäädännön, ja sillä oli Ruotsin valtakauden lopusta poiketen oma hallinto ja oikeusjärjestelmä. Venäjän keskusjohdon ja suomalaisten aloitteellisuuden yhteisvaikutuksesta suuriruhtinaskunnalle muotoutui ajan myötä autonomia, joka laajeni 1800-luvun lopulle asti. Varsinaisesti kaikki Suomea koskevat asiat olivat suoraan Venäjän keisarin alaisuudessa. Vuoden 1809 vallanvaihdosta seurasivat uudistukset: Vanhan Suomen alue liitettiin muuhun Suomeen vuonna 1812, pääkaupunki ja Turun palon jälkeen myös yliopisto siirrettiin Turusta Helsinkiin ja maahan perustettiin senaatti ja keskusvirastoja. Suuriruhtinaskunnan aika oli Suomelle edistyksen aikaa. 1880-luvulta autonomiaa kuitenkin alettiin kaventaa ja kehitys kärjistyi 1900-luvun taitteen sortovuosiin ja Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaan. Modernisoituva Suomi Suomen kehitystä 1850-luvulta eteenpäin leimasivat voimakas väestönkasvu, kansallinen herääminen, teollistumisen tuoma taloudellinen nousu ja uuden hallitsijan, Aleksanteri II:n, myötä syntynyt vapaamielinen ilmapiiri. 1860-luvulta lähtien valtiopäivät saivat kokoontua useiden kymmenien vuosien tauon jälkeen säännöllisesti. 1880-luvulla Suomen säädyt saivat lisäksi lakien esitysoikeuden. Suomen ensimmäinen rautatie valmistui, ja ensimmäinen liikepankki perustettiin 1860-luvulla. Elinkeinojen vapautumisen ja liikenneyhteyksien kehittymisen seurauksena myös muuttoliike ja kaupungistuminen kiihtyivät. Näitä uudistuksia edelsivät oma rahayksikkö, omat postimerkit ja ensimmäinen lennätinlinja sekä oma tullilaitos. Keskeinen osa maan teollistumisessa oli sahateollisuudella, jonka osuus kokonaistuotannosta 1900-luvun toisella vuosikymmenellä oli 35 prosenttia. Käsi kädessä edellä mainitun kehityksen kanssa kulkivat koululaitoksen ja kansansivistyksen voimakas kehittäminen, naisen aseman kohentuminen sekä työväenliikkeen synty. Sortokausista kansallistunteen nousuun Taiteeseen ja kulttuuriin kehitys toi tullessaan Suomen taiteen kultakauden ja suomenkielisen kirjallisuuden nousun. Tänä aikana suomalaisten keskuudessa syntyi käsitys Suomesta Venäjästä erillisenä valtiona. Tämä johti ristiriitoihin venäläisten kanssa, koska samaan aikaan emämaassa oli menossa päinvastainen kehitys: Venäjän valtiorakenteen yhtenäistäminen ja tiivistäminen. Seurauksena olivat vuosina 1899-1905 ja 1908-1916 suomalaisiin kohdistetut valtakunnallistamis- eli venäläistämistoimet. Suomalaiset ovat kutsuneet näitä, kansakuntaa yhdistäneitä ajanjaksoja sortokausiksi. Ensimmäisen venäläistämiskauden päätti vuoden 1905 suurlakko, jonka seurauksena suomalaiset saivat yleisen äänioikeuden ja kansanedustuslaitoksen, eduskunnan. Tämän seurauksena maahan syntyi nykyaikainen puoluejärjestelmä. Täten myös Suomen poliittinen kehitys alkoi lopulta seurata muuta yhteiskunnassa ilmennyttä nykyaikaistumista. Itsenäinen Suomi Maaliskuun ja lokakuun 1917 vallankumoukset Ensimmäinen maailmansota aiheutti Venäjän keisarikunnan sisäisen romahduksen keväällä 1917. Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi 6. joulukuuta 1917. Venäjän hajaannusta oli kuitenkin seurannut vastaava valtatyhjiö sekä oikeiston ja vasemmiston välinen taistelu vallasta Suomessa, jossa kansa oli jakautunut taloudellisesti ja sosiaalisesti kahteen. Lisäksi maassa vallitsi uhkaava elintarvikepula ja Suomessa oli edelleen Venäjän armeijan joukkoja. Järjestysvaltaa hoitamaan oli perustettu keväästä 1917 alkaen järjestyskaarteja, jotka alkoivat jakautua aseistetuiksi työväen järjestyskaarteiksi ja punakaarteiksi ja porvariston suojeluskunniksi (valkokaarteiksi), valtataistelun ja yhteiskunnan hajoamisen seurauksena. Sisällissota - kansan kahtiajakautuminen Tammikuun 1918 aikana keväästä 1917 lähtien kiihtynyt vastakkainasettelu kärjistyi punaisten ja valkoisten väliseksi sisällissodaksi 27. tammikuuta 1918. Suomi jakaantui Kansanvaltuuskunnan Etelä-Suomea Helsingistä käsin hallitsemaan punaiseen Suomeen ja Suomen Senaatin Keski- ja Pohjois-Suomea Vaasasta käsin hallitsemaan valkoiseen Suomeen. Sisällissodassa valkoiset saivat merkittävää tukea keisarilliselta Saksalta ja punaiset Neuvosto-Venäjän bolševikeilta. Sotaan osallistui vajaat suomalaista ja noin 20 000 ulkomaista sotilasta. Suomalaisarmeijoissa merkillepantavaa oli alaikäisten lapsisotilaiden suuri osuus, ja myös naisten osallistuminen sotaan. Valkoiset voittivat sodan. Tämä oli seurausta punakaartien alkeellisesta taistelutaidosta, saksalaisten laatuyksiköiden ja suomalaisjääkäreiden antamasta sotilaallisesta tuesta Vaasan senaatille ja sen käytössä olleista ammattiupseereista, jotka mahdollistivat heikosti koulutettujen suojeluskuntien ja asevelvollisten joukkojen tehokkaamman käytön. Valkoisen armeijan voittoon päättynyt taistelu Tampereen kaupungista ja Saksan armeijan osastojen maihinnousut Hangossa ja Loviisassa sekä saksalaisten suorittama Helsingin valtaus olivat sodan kannalta ratkaisevat tapahtumat. Sodan molemmat osapuolet harjoittivat poliittista terroria yhtenä sodankäynnin muotona. Terrorissa sai surmansa kaikkiaan noin 11 000 - 13 000 uhria. Sodan jälkeen noin 70 000 punaista ja punaiseksi epäiltyä suljettiin vankileireille, valtiorikosoikeuksien tuomittaviksi. Vuoden 1918 sisäisen sodan romahduttaman elintarviketilanteen ja hävinneen osapuolen huonon kohtelun vuoksi leireillä menehtyi kesän 1918 aikana nälkään ja tauteihin (erityisesti espanjantautiin) noin 13 000 henkeä. Sisällissodassa sai surmansa kaikkiaan noin 37 000 ihmistä. Heimosodat Heimosodat olivat Suomen lähialueilla käytyjä aseellisia selkkauksia, joihin suomalaiset vapaaehtoisjoukot ottivat osaa vuosina 1918-1920 ja 1921-1922. Suomen valtio ei virallisesti ollut retkien osapuoli, mutta vapaaehtoisia oli sodissa mukana yhteensä noin 9 000. Monen heistä motiivina oli heimoaate, antibolševismi, Suur-Suomi-aate tai vain puhdas seikkailun halu. Heimosodissa kuoli noin 660 suomalaista. Sotien aikana Suomeen liittyi alueita, mutta vain Viron vapaussota oli tuloksellinen. Vienan ja Aunuksen heimosotien aikana vuosina 1918 ja 1919 Repolan ja Porajärven pitäjät liittyivät Suomeen ja inkeriläisten kansannousun yhteydessä Kirjasalon tasavalta oli hetken inkeriläisten hallussa. Sodat loppuivat Tarton rauhaan vuonna 1920 lukuun ottamatta itäkarjalaisten kansannousua, johon osallistui myös suomalaisia vapaaehtoisia. Sotien jälkeen Suomeen pakeni itäkarjalaisia ja inkeriläisiä yhteensä vajaat 20 000. Tämän vaikutuksesta muodostettiin Akateeminen Karjala-seura maanpuolustus- ja heimohengen ylläpitämiseksi, itäkarjalaisten auttamiseksi ja Suur-Suomi-aatteen säilyttämiseksi. Itä-Karjalan kysymys hiersi Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä 1920-luvun alkupuolella. Tasavalta vakiintuu Sisällissodan aikana ja sen jälkeen Suomi liittyi Saksan valtapiiriin. Maaliskuussa 1918 Suomen sotilas- ja kauppapolitiikka oli sidottu Saksaan. Suomea suunniteltiin muutettavaksi kuningaskunnaksi, ja lokakuussa Suomelle valittiinkin saksalainen kuningas Friedrich Karl. Tämä supisti merkittävästi suomalaisten itsenäisyyttä. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä marraskuussa 1918 Saksan tappioon Suomen itsenäisyys toteutui konkreettisesti. Seuraavana vuonna Suomelle vahvistettiin tasavaltainen hallitusmuoto. Maan ulkopolitiikka suuntautui Länsi-Eurooppaan ja Skandinaviaan. Saksalaissuuntauksen päättyminen vahvisti maltillisten väestöryhmien asemaa Suomessa, mikä teki sovinnollisen sisäpolitiikan mahdolliseksi. Merkittävimmät vasemmiston toiveet, kuten torpparivapautus, oppivelvollisuuslaki ja uskonnonvapaus, toteutuivat vapaamielisten porvarien ja maltillisten sosiaalidemokraattien yhteistyönä. Tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg vakiinnutti suomalaisen parlamentarismin, jossa eduskunnan lisäksi presidentillä oli tärkeä asema. Ståhlbergin kaudella kahtiajakautunut kansakunta alkoi eheytyä lukuisten sosiaalisten uudistusten ja elintason kasvun ansiosta. Yhteiskunnallinen levottomuus ja heikkenevä turvallisuustilanne Vuonna 1928 Suomessa alkanut talouslama aiheutti kommunistien ja oikeistoradikaalien voimistumisen. Vahva oikeistoradikaali Lapuan liike vaati kommunistien toiminnan kieltämistä lainsäädännöllä, mikä myös toteutui. Poliittinen kenttä oikeistolaistui, mikä näkyi kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvudin valinnassa tasavallan presidentiksi vuonna 1931. Lapuan liikkeen jäsenet sieppasivat ja pahoinpitelivät, eli muiluttivat satoja vasemmistolaisia kesällä 1930. Vuonna 1932 Lapuan liikkeen toiminta huipentui Mäntsälän kapinaan, joka kukistui verettömästi kansan pääosan ja puolustusvoimien annettua tukensa tasavaltaa puolustaneelle presidentti Svinhufvudille. 1930-luvun laman synnyttämä työttömyys kasvatti monin paikoin yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Samoihin aikoihin Euroopan poliittinen tilanne alkoi kiristymään. Suomi alkoi varustautua resursseihinsa nähden melko voimakkaasti ja haki turvaa pohjoismaisesta yhteistyöstä. Sisäpolitiikassa maailmanpoliittinen tilanne näkyi entistä suurempana sovinnollisuutena vasemmiston ja oikeiston välillä. Talvisota Vuonna 1938 Neuvostoliitto esitti ensimmäisen kerran epävirallisesti alueluovutuksia Karjalan kannaksella. Suomi kieltäytyi ehdottomasti. Seuraavan vuoden syksyllä, kun toinen maailmansota oli alkanut, Neuvostoliitto vaati Suomelta tukikohtaa Hangossa ja alueluovutuksia Kannaksella. Samanlaiset vaatimukset esitettiin myös Baltian maille. Toisin kuin ne, Suomi ei suostunut vaatimuksiin, minkä seurauksena Neuvostoliitto aloitti marraskuun 1939 lopussa talvisodan. Sota päättyi maaliskuussa 1940 rauhansopimukseen, jossa Suomi joutui luovuttamaan laajoja maa-alueita Karjalasta ja Lapin Sallasta. Alueiden väestö evakuoitiin muualle Suomeen. Välirauhasta jatkosotaan ja Lapin sotaan Välirauhan aikana Neuvostoliiton ja Suomen suhteet säilyivät kireinä. Saksalaisten miehitettyä Norjan Suomi sopi Petsamon nikkelituotannon luovutuksesta saksalaisille, salli saksalaisten joukkojen kuljetukset alueensa läpi ja hankki maasta aseita. Samaan aikaan Neuvostoliitto painosti Suomea vaatimuksilla alueluovutuksista, kauttakulusta ja nikkelituotannosta. Ulkomaankaupan vähyydestä kärsivässä Suomessa Liinahamarin satama Petsamossa oli ainoa vapaa reitti valtamerille. Suomelle ja Saksalle kehittyivät läheiset asevelisuhteet, ja Saksan hyökätessä kesällä 1941 Neuvostoliittoon Suomi aloitti myös hyökkäyksen. Jatkosodassa Suomi valloitti vanhan valtioalueensa takaisin Saksan tuella, sekä miehitti Itä-Karjalan. Pohjois-Suomessa puolustus ja rintamavastuu oli luovutettu saksalaisjoukoille. Kesäkuussa 1944 alkaneen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tuloksena rintamalinja siirtyi kuitenkin lähelle talvisodan rajoja. Presidentti Risto Ryti erosi ja hänen tilalleen nousi sota-ajan ylipäällikkö, Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim. Syyskuussa 1944 Suomen ja Neuvostoliiton välille tehtiin välirauhansopimus, joka edellytti saksalaisten joukkojen häätämistä Suomesta. Jatkosodan jälkeen osa Suomen Neuvostoliitolle menettämistä maa-alueista liitettiin Karjalais-suomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan, osa taas Leningradin ja Murmanskin alueisiin. Jatkosodan jälkeen Suomella oli merkittävä määrä selvitettäviä ongelmia. Saksan kanssa jouduttiin käymään Lapin sota entisten aseveljien karkottamiseksi Lapista. Rauhan tultua Jatkosodan jälkeen Karjalasta evakuoitu siirtoväki sekä rintamamiehet oli asutettava, minkä vuoksi säädettiin maanhankintalaki. Lisäksi Suomen oli maksettava suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle, mutta toisaalta estettävä Neuvostoliiton vaikutusvallan liiallinen kasvu. Ulkopoliittiseksi linjaksi muodostui Paasikiven-Kekkosen linja. Linja pyrki ottamaan huomioon Neuvostoliiton turvallisuusintressit mutta estämään sen liiallisen vaikutuksen sisäpolitiikkaan. Toisin kuin muissa Neuvostoliiton vaikutuspiiriin jääneissä maissa, kommunistit eivät nousseet valtaan Suomessa, vaikka vaaran vuosina kommunistien vallankaappauksen uhkaa pidettiin todellisena. Merkittävänä syynä oli se, että Neuvostoliitto ei sotilaallispoliittisen kokonaistilanteen vuoksi halunnut tukea suomalaisten kommunistien mahdollisia vallankaappaussuunnitelmia. Kommunistit joutuivat jättämään hallituksen vuonna 1948, Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon ja Yhdistyneisiin kansakuntiin vuonna 1955 ja sai Neuvostoliitolle tukikohdaksi vuokratun Porkkalan takaisin vuonna 1956. Toisaalta Suomi joutui vuonna 1948 solmimaan YYA-sopimuksen, joka sitoi Suomen sotilaallisesti Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Kekkosen kausi Urho Kekkosen pitkän presidenttikauden (1956-1981) aikana Suomi muuttui maatalousmaasta moderniksi teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi. Niinpä maaseutu alkoi autioitua 1960-luvulta alkaen maaseutuväestön muuttaessa teollisuuskeskuksiin ja Ruotsiin. Samalla yhteiskunnan koulutustaso alkoi merkittävästi nousta 1970-luvulla peruskoulujärjestelmään siirtymisen ja korkeakoulutuksen voimakkaan laajenemisen myötä. Taloudellisesti Suomi yhdentyi länteen liittymällä Euroopan vapaakauppajärjestöön ja solmimalla vapaakauppasopimuksen Euroopan yhteisön kanssa. Sisäpoliittisesti Kekkosen pitkä presidenttikausi oli hajanainen. Sitä luonnehti esimerkiksi sosiaalidemokraattien ja sittemmin kommunistien hajaannus. Kekkonen käytti valtaoikeuksiaan täysimittaisemmin kuin kenties kukaan toinen Suomen presidentti. 1970-luvulla Neuvostoliiton vaikutus sisäpolitiikkaan kasvoi. 1980-luvulta syvään lamaan Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomi siirtyi presidenttikeskeisyydestä parlamentaristiseen hallintoon. Samalla itänaapuriin alettiin ottaa varovaisesti etäisyyttä. Suomen ja Neuvostoliiton kahdenvälinen niin kutsuttu clearing-kauppa oli kasvanut merkittävään rooliin Suomen taloudessa 1980-luvun loppuun mennessä. Neuvostoliiton hajotessa Suomen idänkauppa romahti kokonaan loppuvuodesta 1990, mikä yhdessä 1980-luvulla toteutetun rahoitusmarkkinoiden hallitsemattoman vapautuksen kanssa syöksi Suomen syvään taloudelliseen lamaan. Neuvostoliitto jäi velkaa päättyneen clearing-kaupan seurauksena Suomelle, mikä johti useiden suomalaisten suuryritysten yhtäaikaiseen konkurssiin, talouden syvään lamaan ja suurtyöttömyyteen. Ulospääsytieksi lamasta Suomi valitsi talouden voimakkaan vapauttamisen ja entistä tiiviimmän yhdentymisen Eurooppaan. Neuvostoliiton hajoamisen ja Saksan yhdistymisen luomaa tilannetta Koivisto hyödynsi sanomalla irti YYA-sopimuksen sekä Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset, Suomen aseistautumista rajoittaneet artiklat. Suomi osana Euroopan unionia Suomi liittyi Euroopan unioniin 1. tammikuuta 1995. Yhteisvaluutta euron käyttöön Suomi siirtyi yhtenä ensimmäisistä maista 1. tammikuuta 2002. Kansainvälistyen nousukauteen 1990-luvun aikana suomalainen yhteiskunta alkoi kansainvälistyä ja Suomessa asuvien maahanmuuttajien määrä kasvoi. Maataloudessa työskentelevän väestönosan määrä laski ja väestöä muutti kaupunkeihin. Laman jälkeisinä vuosina suomalaisissa heräsi suuri usko tietotekniikan voittokulkuun talouden veturina. Vuosien 1999-2000 IT-alan noususuhdanne aiheutti IT-kuplan: osakkeiden arvo kasvoi hurjasti, mutta buumia seurasi romahdus. Kansalaisten tuloerot kasvoivat Suomessa erityisen nopeasti vuosina 1995-2005. Rakennemuutoksesta talouden lamaan Suomen talouselämän riippuvuus ulkomailla tapahtuvasta tuotannosta lisääntyi koko 2000-luvun ajan. Etenkin metsäteollisuudessa jouduttiin sulkemaan useita tuotantolaitoksia. Koko maailmaan levinnyt talouskriisi lamaannutti Suomen viennin syksyllä 2008 ja seuraavana vuonna Suomen bruttokansantuote väheni 8,5 %. Vaikka bkt:n volyymi on kasvanut 2010-luvun alussa, se oli vuonna 2016 edelleen vuoden 2008 tasoa alempana. 2010-luvulta nykyaikaan Kevään 2020 koronaviruspandemian aiheuttaman kriisin arveltiin supistavan Suomen taloutta useilla prosenteilla. Suomesta tuli sotilasliitto Naton täysjäsen 4. huhtikuuta 2023. Hallinto ja politiikka Valtiomuoto Suomen valtiomuoto on tasavalta. Hallinto Suomen perustuslain mukaan valta kuuluu Suomessa kansalle ja hallitusvaltaa käyttävät tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto eli hallitus, jonka jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Presidentti Suomen valtionpäämies on tasavallan presidentti. Hänet valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan suoralla kansanvaalilla. Nykyinen presidentti on Sauli Niinistö (2012-). Suomi on pääosan itsenäisyytensä ajasta soveltanut semipresidentiaalista järjestelmää. 1980-luvun loppupuolelta lähtien tasavallan presidentin valtaoikeuksia on kavennettu, ja varsinkin vuosina 2000 ja 2012 voimaan astuneissa perustuslakiuudistuksissa presidentin asema muuttui ensisijaisesti edustukselliseksi ja arvojohtajuuteen liittyväksi. Presidentillä on kuitenkin edelleen muodollinen veto-oikeus, presidentti nimittää korkeimmat virkamiehet ja hän johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä hallituksen kanssa. Hallitus Pääministeri ja muut ministerit sekä oikeuskansleri muodostavat hallituksen. Nykyinen pääministeri on Sanna Marin ja valtiovarainministeri Annika Saarikko. Hallitus käyttää toimeenpanovaltaa eli huolehtii hallinnon juoksevista asioista. Pääministeri valitaan puolueiden välisissä hallitusneuvotteluissa, ja pääministeri nimittää hallitukseen yleensä toistakymmentä ministeriä. Valtion budjetin laatiminen ja lakiehdotusten valmistelu tapahtuvat myös osittain ministerien alaisissa ministeriöissä. Euroopan unionia koskevia asioita hoitaa yleensä pääministeri. Eduskunta Eduskunta on 200-jäseninen, suhteellisilla vaaleilla valittava yksikamarinen parlamentti. Eduskuntavaalit pidetään neljän vuoden välein. Eduskunta säätää lait ja hyväksyy valtion budjetin. Eduskunnan enemmistö voi pakottaa hallituksen eroamaan antamalla istuvalle hallitukselle epäluottamuslauseen. Eduskunnan perustuslakivaliokunta valvoo valmistavien lakien perustuslain mukaisuutta. Nykyiset eduskuntapuolueet (2023-) ovat suuruusjärjestyksessä Kansallinen Kokoomus, Perussuomalaiset, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Keskusta, Vihreä liitto, Vasemmistoliitto, Suomen ruotsalainen kansanpuolue, Kristillisdemokraatit ja Liike Nyt. Hallitukseen kuuluvat SDP, Keskusta, Vihreät, RKP ja Vasemmistoliitto. Tulopolitiikassa Suomessa on käytössä niin sanottu kolmikanta, jossa tulonjaosta ja työehdoista sovitaan työmarkkinajärjestöjen ja valtion kesken. Valtiollisia neuvoa antavia kansanäänestyksiä on järjestetty vain kaksi Suomen historiassa: kieltolain kumoamisesta ja Euroopan unionin jäsenyydestä. Tuomioistuimet Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet. Yleisiä tuomioistuimia ovat käräjäoikeudet, hovioikeudet ja korkein oikeus, jotka käsittelevät riita- ja rikosasioita. Julkisen hallinnon toiminnasta ja päätöksistä tehtyjä valituksia käsittelevät hallinto-oikeudet. Korkeimmat oikeusasteet ovat korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus. Valtion aluehallinto Valtion aluehallintoa varten Suomi on jaettu kuuden aluehallintoviraston ja niihin rinnastettavan Ahvenanmaan valtionviraston toimialueisiin: Etelä-Suomen aluehallintovirasto Itä-Suomen aluehallintovirasto Lapin aluehallintovirasto Lounais-Suomen aluehallintovirasto Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto Pohjois-Suomen aluehallintovirasto Ahvenanmaan valtionvirasto Ahvenanmaan maakunnalla on itsehallinto, ja lähes koko maakunnan alue on demilitarisoitu. Paikallishallinto Suomessa on hieman yli 300 kuntaa. Kunnilla on verotusoikeus ja ne järjestävät kuntalaisille lailla säädetyt peruspalvelut, joihin kuuluu muun muassa sosiaali- ja terveydenhuoltoa, koulutusta ja infrastruktuuria. Kunnat perustettiin 1860-luvulla annetun kuntalain mukaisesti. Kuntien hallinnon ja talouden ylin päättävä elin on kunnanvaltuusto, joka valitaan joka neljäs vuosi järjestettävillä yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla kunnallisvaaleilla. Kunnanvaltuuston keskeisin tehtävä on päättää kunnan tuloista ja menoista. Valtuuston päätösten toimeenpanevana elimenä kunnassa toimii kunnanhallitus, jonka jäsenet valitaan suhteellisesti valtuustopaikkojen jakautumisen mukaan. Hallitus myös valmistelee asiat valtuustolle. Kaupunginjohtajat ja muut korkeimmat virkamiehet toimivat kunnanhallituksen esittelijöinä. Erilaiset lautakunnat avustavat hallitusta toimissaan. Lautakuntien kokoonpano noudattelee kunnanhallituksen esimerkkiä. Paikallinen aluehallinto Maakunnat toteuttavat kunnallisen itsehallinnon alueellisella tasolla. Vuonna 1997 vahvistettu maakuntajako poikkeaa olennaisesti Suomen historiallisista maakunnista, joita on yhdeksän. Vuodesta 2011 maakuntia on yhdeksäntoista. Yksi maakunnista, Ahvenanmaa, on itsehallinnollinen. Vuoden 2023 alusta Suomeen perustettiin 21 pääosin maakuntajakoa noudattavaa hyvinvointialuetta, joilla on alueellinen itsehallinto sekä vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen järjestämisestä. Puolustusvoimat Suomen puolustusvoimat jaetaan kolmeen haaraan: maavoimiin, merivoimiin ja ilmavoimiin. Sisäministeriön alainen Rajavartiolaitos ei kuulu puolustusvoimiin, mutta voidaan liittää siihen sodan aikana. Puolustusvoimien komentaja on kenraali Timo Kivinen. Suomessa on voimassa miehiä koskeva yleinen asevelvollisuus, ja myös naisilla on oikeus värväytyä vapaaehtoisena. Asevelvollisuuden voi täyttää varusmiespalveluksena tai siviilipalveluksena. Varusmiespalvelun suorittavien osuus Suomessa on maailman korkeimpia. Vastuu asepalveluksen järjestämisestä on puolustusvoimilla, jonka reserviin koulutetaan miehiä asevelvollisuuden avulla. Asevelvollisuus alkaa sen vuoden alusta, jolloin mies täyttää 18 vuotta ja päättyy sen vuoden lopussa, kun mies täyttää 60 vuotta. Suomen puolustusvoimien henkilöstön koko on noin 14 000, joista 8 500 on ammattisotilaita. Valmiustilassa on noin 34 000 asepuvullista ja reservin koko on noin . Suomi on osallistunut Naton kriisinhallintaoperaatioon Afganistanissa vuodesta 2002 alkaen. Vuonna 2014 Suomi ja Nato allekirjoittivat isäntämaasopimuksen, joka mahdollistaa muun muassa joukkojen sijoittamisen ja tukikohtien perustamisen sekä velvoittaa isäntämaan tarjoamaan tukea sotilasoperaatioihin. Suomesta tuli Naton täysjäsen 4. huhtikuuta 2023. Vapauksien kehitys Vuoden 2022 raportissaan Freedom House luokittelee Suomen vapaaksi demokratiaksi täysillä pisteillä. Freedom Housen mukaan Suomen parlamentaarinen järjestelmä takaa vapaat ja rehdit vaalit ja kestävän, usean puolueen välisen kilpailun politiikassa. Korruptio ei ole merkittävä ongelma, ja sananvapaus, uskonnonvapaus ja yhteisönvapaus ovat taattua. Oikeuslaitos on itsenäinen, niin perustuslaissa kuin käytännössäkin. Naiset ja etniset vähemmistöt nauttivat yhtäläisistä oikeuksista, joskin vähemmistöihin kohdistetaan toisinaan vainoamista, vihapuhetta ja syrjintää. Talous Suomen ostovoimakorjattu bruttokansantuote vuonna 2017 on Kansainvälisen valuuttarahaston arvion mukaan noin 242 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Bruttokansantuote henkeä kohti oli 2011-2015 samaa tasoa kuin esimerkiksi Britanniassa tai Ranskassa. Suomen osuus maailmantaloudesta on vähäinen, mutta kuitenkin huomattavasti väestöosuutta suurempi, noin 0,2 %. Suomen teollisuudelle tärkeitä ovat puu-, metalli-, elektroniikka- ja sähköteollisuus. Suuret teollisuusyritykset ovat huomattavassa asemassa, erityisesti Nokia ja metsäyhtiöt, minkä vuoksi Suomen talous nähdään joskus haavoittuvaisena. Suomessa on luonnonvaroina puuta ja mineraaleja. Suomen palvelusektori muodostaa suurimman osan taloudesta. Sitä pidetään muihin OECD-maihin verrattuna monilta osin kehittymättömänä. Palvelujen kehittymistä vaikeuttavat verotuksesta ja palkoista johtuva korkea kustannustaso. Suomen liiketoiminta pohjautuu vahvasti kansainvälisiin markkinoihin. Viennin osuus on yli kolmasosa koko kansantuotteesta. Noin 60 prosenttia Suomen kansainvälisestä kaupasta on Euroopan unionin sisäistä kauppaa. Suomen osuus on EU-maiden pienimpiä. Suomen tärkeimmät kauppakumppanit 2014 olivat Saksa, Venäjä, Ruotsi, Alankomaat, Kiina, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska. Suomen taloutta kuvaavat avoimuus globalisaatiolle ja julkisen sektorin vahva asema. Suomen markkinat kuuluvat Euroopan vapaimpiin. Suomi otti ainoana pohjoismaana euron valuutaksi vuonna 2002. Inflaatio on pysynyt alhaisena. Suomessa on laaja yrittämisen vapaus, toimiva omaisuuden suoja ja korruptio on vähäistä. Valtion tuloveroa maksetaan ansiotuloista, kuten palkasta, eläkkeestä ja etuuksista. Veroprosentti on progressiivinen, eli se kasvaa tulojen kasvaessa. Vuonna 2015 alle 16 500 euron tulosta ei maksettu valtionveroa lainkaan, alin veroprosentti oli 6,5 % ja ylin 31,75 %, jota sovellettiin yli 90 000 euron vuosituloihin. Yleinen arvonlisävero on 24 prosenttia, pääomatulovero 30 tai yli 40 000 euron pääomatuloista 32 prosenttia ja yritysten maksama yhteisövero 20 prosenttia. Vuonna 2013 valtionvelkaa oli noin 16 000 euroa asukasta kohti. Suomessa oli 10,1 prosentin työttömyys- ja 66,6 prosentin työllisyysaste vuonna 2015. Suomen eläkejärjestelmä on yksityisten vakuutusyritysten hallinnoima. Suomalaisessa järjestelmässä työeläke riippuu vain ansaitusta eläkkeestä, eikä niin sanottuja henkilökohtaisia eläketilejä, joissa eläkkeen määrä voisi vaihdella valittavan sijoitusstrategian tuoton mukaan ole. Eläkejärjestelmä on osittain rahastoiva ja eläkkeiden maksu riippuu tulevista maksajista. Suomen huoltosuhde on heikentymässä. Luvattujen eläkkeiden rahoittamisen arvioidaan olevan kuitenkin useimpia Länsi-Euroopan maita kestävämmällä pohjalla. Vuonna 2014 Suomen liikevaihdoltaan suurin yritys oli Neste Oil. Toisella sijalla oli Nokia, jonka odotettiin nousevan taas suurimmaksi Alcatel-Lucent-oston myötä. Kaksi metsäyhtiötä, Stora Enso ja UPM-Kymmene, ovat sijoilla kolme ja neljä. Viidentenä oli vähittäiskauppaa harjoittava Kesko. Vuonna 2012 Suomen työllistävin yritys oli Itella, joka tarjosi työpaikan lähes 20 000 suomalaiselle. Muita yli kymmenentuhannen suomalaisen työllistäjiä olivat Nokia, ISS, VR ja Kesko. Energia Energiankulutus asukasta kohti on Suomessa Euroopan unionin suurinta. Syitä ovat paljon energiaa kuluttava teollisuus (noin puolet kulutuksesta), korkea elintaso, kylmä ilmasto (lämmitykseen 25 % kulutuksesta) ja pitkät etäisyydet (liikenne 16 %). Energiantuotannon tärkeimmät lähteet ovat puupolttoaineet (vuonna  % kokonaiskulutuksesta), öljy (23 %), ydinenergia (18 %), hiili (9 %), maakaasu (6 %), vesivoima (4 %) ja turve (4 %). Tuulivoimalla katettiin prosentti kulutuksesta, muilla energialähteillä yhteensä neljä prosenttia. Metsäteollisuuden jäteliemet ovat suurin uusiutuvan energian lähde Suomessa. Tiede ja tekniikka Suomessa on 14 yliopistoa. Korkeakoulut tekevät tutkimusta pääasiassa Suomen akatemian ja Teknologian kehittämiskeskuksen myöntämällä rahoituksella. AIV-rehun keksinyt A. I. Virtanen palkittiin vuonna 1945 Nobelin kemianpalkinnolla. Matkailu Vuonna 2012 Suomessa tilastoitiin 7,6 miljoonaa ulkomaalaista kävijää. Eniten matkailijoita saapuu Venäjältä, Ruotsista, Saksasta ja Britanniasta. Suosittu matkakohde on Lapin maakunta, jossa järjestetään etenkin luontoon liittyvää toimintaa. Kesäisin Suomessa järjestetään paljon eri teemoilla toimivia kesäjuhlia, muun muassa musiikkifestivaaleja. Etelä-Suomessa merkittävintä vapaa-ajan matkailua ovat laivaristeilyt Ruotsiin ja Viroon Helsingistä ja Turusta. Liikenne Tieliikenne Suomen tieverkko jakautuu valtion omistamiin ja Väyläviraston hallinnoimiin maanteihin, kuntien omistamiin ja ylläpitämiin katuihin sekä yksityisten ylläpitämiin yksityisteihin. Maantieverkon rungon muodostaa 28 valtatietä, joita täydentävät kanta-, seutu- ja yhdystiet. Osa tärkeimmistä teistä on myös eurooppateitä. Vuoden 2014 alussa maantieverkon koko pituus oli noin 79 000 kilometriä, josta valtateiden osuus oli noin 8 600 kilometriä. Moottoriteitä oli 810 kilometriä. Suomi on harvaan asuttu maa, joten liikennettäkin on keskimäärin vähän. Liikennemääriin nähden tieverkko onkin kattava ja hyväkuntoinen, joskin jotkin vilkkaimmat valtatiet ja kaupunkiseutujen pääväylät ovat liikenneturvallisuuden kannalta ongelmallisia. Lisäksi alemman tieverkon kunto on herättänyt keskustelua. Rautatieliikenne Suomen rataverkosta vastaa rautatieviranomaisena toimiva, liikenne- ja viestintäministeriön alainen Väylävirasto. Suomen liikennöidyn rataverkon pituus on 5 944 kilometriä, josta sähköistettyä 3 073 kilometriä. Ainoa vakituinen henkilöliikenteen toimija valtion rataverkolla on valtionyhtiö VR. Suomen tavaraliikenteestä kulkee rautateitse noin neljännes (26 prosenttia vuonna 2015) liikennesuoritteena eli tonnikilometreinä mitattuna. Lentoliikenne Suomeen lentää noin 26 kansainvälistä lentoyhtiötä. Suomen suurin lentoyhtiö on valtion pääosin omistama Finnair. Suomessa on 27 lentoasemaa, joista suurin on Vantaalla sijaitseva Helsinki-Vantaan lentoasema. Vuonna 2016 Suomen viennistä kuljetettiin arvolla mitattuna kymmenen prosenttia lentoteitse, tuonnista kuusi prosenttia. Laivaliikenne Meriteitse kulkee jopa 90 prosenttia Suomen viennistä ja 70 prosenttia tuonnista, määrällä mitattuna. Suomen suurin satama tonnimäärältään on Sköldvikin satama Porvoossa. Yleissatamista suurimmat ovat Hamina-Kotkan satama, Helsingin Satama, Naantalin satama ja Kokkolan satama. Matkustajaliikenteeltään suurimmat satamat Manner-Suomessa ovat Helsingin satama, Turun satama, Naantalin satama ja Vaasan satama. Matkustajalaivayhtiöistä suurimmat, jotka liikennöivät Helsinkiin ja Turkuun, ovat Viking Line ja virolainen Tallink (jonka toiminimiin kuuluu suomalainen Silja Line). Lisäksi Suomesta liikennöivät muun muassa välillä Vaasa-Uumaja Wasaline, välillä Helsinki-Tallinna Eckerö Line ja Linda Line Express, sekä välillä Maarianhamina-Tukholma Birka Line. Laivaliikenteen suosiota nostaa Ahvenanmaan kautta kulkevilla laivoilla mahdollinen veroton myynti. Suomessa liikenne- ja viestintäministeriön alaisuudessa toimiva Merenkulkulaitos vastaa vesiliikenteen toimivuudesta. Helsingin Satama on maailman suurin matkustajasatama. Väestö Suomessa asuu noin 5,5 miljoonaa ihmistä. Väkiluku ylitti neljän miljoonan rajan vuonna 1950, viiden miljoonan rajan vuonna 1991 ja viiden ja puolen miljoonan rajan vuonna 2016. Suomen asukastiheys on melko alhainen, keskimäärin runsaat 18 ihmistä neliökilometrillä. Yli kolmannes Suomen alueesta on pohjoisen napapiirin pohjoispuolella, mutta suurin osa väestöstä asuu maan eteläosassa. Yli miljoonan asukkaan pääkaupunkiseutu on Suomen merkittävin kasvukeskus, ja myös Tampereen, Turun ja Oulun seudut ovat kasvaneet voimakkaasti. Vuonna 2015 Suomessa oli 749 taajamaa, joissa asui 85 prosenttia väestöstä, mutta taajamien pinta-ala oli vain runsaat kaksi prosenttia Suomen maapinta-alasta. Vuonna 2012 Suomen väestöllinen keskipiste eli Weberin piste sijaitsi Hämeenlinnan Hauholla (koordinaatissa 61,17 astetta pohjoista leveyttä ja 24,67 astetta itäistä pituutta). Ulkomailta Suomeen muuttaneiden osuus väestöstä on Euroopan unionin jäsenmaiden pienimpiä, vaikka se onkin noussut merkittävästi vuoden 1990 jälkeen. Nelisen prosenttia maan väestöstä on muiden maiden kansalaisia, heistä suuri osa on Viron tai Venäjän kansalaisia. Pääosa muiden maiden kansalaisista asuu pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa. Suomesta muutetaan eniten muihin Euroopan unionin maihin. Ruotsi on ollut perinteisesti suomalaisen maastamuuton suosituin yksittäinen kohdemaa; 1960- ja 1970-lukujen taitteessa massiivinen Ruotsiin muutto pienensi Suomen väkilukua. Väestön ikä- ja sukupuolijakauma Suomen väestö jakautuu iän ja sukupuolen mukaan siten, että alle 55-vuotiaissa suomalaisissa on miehiä enemmän kuin naisia. Tätä vanhemmissa ikäryhmissä on taas naisia enemmän kuin miehiä. Ikäryhmässä 20-54-vuotiaat on miehiä 43 200 henkilöä eli 3,6 prosenttia enemmän kuin naisia. Väestöryhmät Väestö syntyperän mukaan 31.12.2021: Suomalaiset 91,54 prosenttia ) Venäläiset 1,70 prosenttia (94 304) laiset 0,93 prosenttia (51 695) ilaiset 0,48 prosenttia (26 653) laiset 0,42 prosenttia (23 409) Jugoslaavit 0,32 prosenttia (17 777) laiset 0,26 prosenttia (14 339) ilaiset 0,24 prosenttia (13 291) ilaiset 0,22 prosenttia (12 044) laiset 0,21 prosenttia (11 392) laiset 0,19 prosenttia (10 749) laiset 0,19 prosenttia (10 504) ilaiset 0,18 prosenttia (10 129) laiset 0,17 prosenttia (9 332) Ruotsalaiset 0,14 prosenttia (7 507) Filippiiniläiset 0,13 prosenttia (7 087) laiset 0,10 prosenttia (5 807) laiset 0,10 prosenttia (5 628) laiset 0,10 prosenttia (5 417) Venäläisten mukaan on laskettu ihmiset joiden taustamaa on entinen Neuvostoliitto. Jugoslaavien mukaan on laskettu ne, joiden taustamaa on joko entinen Jugoslavia tai entinen Jugoslavian maa, kuten Bosnia ja Hertsegovina. Tilastokeskuksen määritelmän mukaan ulkomaalaistaustaiset ovat ne henkilöt, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla. Suomen väestöstä oli ulkomaiden kansalaisia 5,3 prosenttia (poislukien kaksoiskansalaiset), ja 8,5 prosenttia ulkomaalaistaustaisia vuoden 2021 lopussa. Kielet Suomen perustuslain mukaan maan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Suomea puhuu äidinkielenään väestöstä 87,3 prosenttia ja ruotsia 5,2 prosenttia. Suomi on Viron ja Unkarin ohella yksi kolmesta itsenäisestä valtiosta, jonka valtakieli on suomalais-ugrilainen. Ruotsinkielinen väestö on keskittynyt etelärannikolle ja Pohjanmaan rannikkoseudulle sekä Ahvenanmaalle. Muita Suomessa perinteisesti puhuttuja vähemmistökieliä ovat karjala, kolme saamelaiskieltä inarinsaame, pohjoissaame ja koltansaame (äidinkielenä yhteensä noin 1 900:llä) sekä romanikieli (ks. Suomen romanit), tataari (ks. Suomen tataarit), suomalainen viittomakieli (noin 12 100 käyttäjää, joista äidinkielenään käyttäviä noin 3 100) ja suomenruotsalainen viittomakieli, joka on maan pienin perinteisiin vähemmistökieliin kuuluva kieli (noin 90 käyttäjää). Saamelaisten sekä romanien ja muiden ryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan on turvattu perustuslaissa, mutta viralliseksi vähemmistökieleksi luetaan yleensä vain saamen kielet. Vironkielisiksi katsotaan vain 1900-luvun loppupuolelta lähtien maahan Virosta muuttaneet vironkieliset asukkaat. Venäjänkielisiä asui Suomessa 2000-luvun alussa noin 35 000, enimmäkseen 1990-luvulla alkaneen muuttoliikkeen matkassa tulleina. Suomen somalit ovat kasvaneet 1990-luvun alusta lähtien käytännössä nollasta merkittäväksi vähemmistöksi. Kasvaneen maahanmuuton seurauksena Suomessa ainakin 41 kielellä on yli 1 000 puhujaa. Väestö kielen mukaan Uskonnot Kristinusko saapui Suomeen 1100-luvulla, mutta maaseudun kansanuskossa säilyi esikristilliseltä ajalta juontuvia piirteitä 1800-luvulle saakka. Vuoden 2020 lopussa 67,8 prosenttia kansasta kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Toiseksi suurin kirkkokunta on ortodoksinen kirkko, johon kuuluvia on 1,1 prosenttia. Suomen perustuslaissa luterilaisella kirkolla on erityisasema ja myös ortodoksisesta kirkosta on olemassa erityislaki ja niillä on eräissä suhteissa valtionuskontoon verrattava asema, mutta uskonnonvapaus on turvattu lailla. Vuoden 2020 lopussa uskontokuntiin kuulumattomia oli 29,4 prosenttia. Terveys Suomessa kansanterveyslaki määrää kansanterveystyön kunnan vastuulle. Työ jaetaan sairaanhoitoon ja ehkäisevään terveydenhoitoon. Jokaisen kunnan on tarjottava tietyt perusterveyspalvelut, joita ei kuitenkaan määritellä yksityiskohtaisesti. Kunnassa on oltava terveydenhoitopalveluja varten terveyskeskus ja mahdollisia sivutoimipisteitä. Terveydenhoidon kalleuden vuoksi useat kunnat ovat perustaneet kansanterveystyön kuntayhtymiä. Kunta voi myös hoitaa terveyspalvelut ostamalla palvelut toiselta kunnalta tai yksityiseltä palvelun tuottajalta. Odottaville äideille on tarjolla ilmainen terveydenhuolto ja "äitiyspakkaus", joka sisältää joko rahaa tai vauvan perustarvikkeita, kuten vaatteita, vaippoja ja tuttipulloja. Kolmasosa valitsee rahan tarvikepakkauksen sijaan. Jos huoltajalla on alle 17-vuotiaita lapsia, lapsesta maksetaan lapsilisää. Lapset saavat ilmaisen terveyden- ja hammashuollon 18-vuotiaaksi. Suurimpia kuntia ja kaupunkeja Suomen suurimmat kunnat {#time: j. F\t\a Y | }. Koulutus Suomessa on lakisääteinen oppivelvollisuus 6-18-vuotiaille. Suurin osa aloittaa kuuden vuoden iässä tyypillisesti esikoulun, josta siirrytään seitsenvuotiaana yhdeksänvuotiseen peruskouluun. Peruskoulutuksen jälkeen nuorten suosituimmat toisen asteen koulutusvalinnat ovat ammatillinen perustutkinto ja lukio, joiden suorittaminen kestää yleensä kahdesta neljään vuotta. Kunnat hallitsevat pääosin alueensa peruskouluja, lukioita sekä osaa ammatillisista oppilaitoksista. Korkeakoulujärjestelmä jakautuu yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin. Yliopistojen tehtävänä on omien alojensa ylin opetus ja tutkimus. Ammatillisesti suuntautunutta koulutusta annetaan lisäksi ammattikorkeakouluissa, jotka ovat kuntien ja yksityisten säätiöiden omistamia. Korkeakoulujen rahoitus määräytyy opetusministeriön kanssa tehdyillä tulossopimuksilla, joissa määritetään korkeakoulun tutkintotavoitteet. Korkeakoulujärjestelmä on hajautettu alueellisesti, jotta voitaisiin taata koulutuksen tasa-arvoinen saanti maan eri osissa. Korkeakoulujen opetuskieli on pääasiallisesti suomi, mutta ruotsinkielisen väestönosan tarpeisiin järjestetään myös ruotsinkielistä yliopisto- ja ammattikorkeakoulutusta. Korkeakoulut tarjoavat opetusta myös vierailla kielillä, pääasiassa englanniksi. Opetus on ilmaista yliopistotasolle saakka, ja lisäksi opiskelijat saavat opintotukena opintorahaa, asumistukea sekä valtion takaamaa lainaa. Korkeakoulututkinnon suorittavien osuus ikäluokasta on kansainvälisesti katsoen korkea. Pääasiallisena tutkintona yliopistoissa on maisterin tai ylempi korkeakoulututkinto, ammattikorkeakouluissa puolestaan ammattikorkeakoulututkinto, joka rinnastetaan useimmissa yhteyksissä alempaan korkeakoulututkintoon. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen vie keskimäärin 5,1 vuotta tehollista työaikaa, mutta opiskelijoiden työnteko pidentää opintoihin kuluvaa kokonaisaikaa. Suurin osa peruskoulun käyneistä suomalaisista osaa hyvin englannin kieltä ja hieman ruotsia. Suomea ja ruotsia opetetaan kaikille suomalaisille äidinkielenä tai vieraana kielenä. Suomen 15-vuotiaiden koululaisten saamien pisteiden keskiarvot olivat yksiä korkeimmista eräässä PISA-tutkimuksessa. Suomalaisten menestystä PISA-kokeissa on selitetty kansallisella vuonna 1996 käynnistetyllä luonnontieteet ja matematiikka -ohjelmalla (LUMA), heikoimpienkin koululaisten hyvillä suorituksilla ja tasa-arvoisuudella koulutuksessa perheen sosioekonomisesta taustasta huolimatta. Suomalaisista yliopistoista kansainvälisissä vertailuissa parhaiten on menestynyt Helsingin yliopisto, joka erään vuonna 2017 tehdyn arvion mukaan on maailman 56. paras yliopisto. Kulttuuri Laajassa mielessä Suomi on ollut lähes koko historiansa ajan länsimaisen kulttuurin piirissä. Kulttuuriin on keskeisesti vaikuttanut läntinen kristillinen perinne katolisessa ja protestanttisessa muodossaan. Suomalainen kulttuuri sai vanhastaan vaikutteita varsinkin Saksasta sekä Ruotsista, jonka osa Suomi oli noin 700 vuotta. Itä-Suomen ja Karjalan alueille tuli jo varhain vaikutusta myös venäläis-ortodoksiselta kulttuurialueelta. Myöhemmin suomalaiseen kulttuuriin on vaikuttanut voimakkaasti yhdysvaltalainen ja kansainvälinen populaarikulttuuri. Suomalaiset itse luonnostelevat kulttuuriaan usein mielellään esimerkiksi saunalla, sisulla ja luonnonläheisyydellä. Suomalaisessa kulttuurissa on ollut jakoja maantieteellisesti ja väestöryhmittäin, mutta kulttuurit ovat sittemmin voimakkaasti sulautuneet. Vähemmistöt ylläpitävät omia kulttuurisia piirteitään, huomattavina saamelaisten, romanien ja suomenruotsalaisten alakulttuurit. Koska maan kaupungistuminen on myöhäistä perua, suurella osalla suomalaista on sidos maaseutuun. Suurempiin asutuskeskuksiin muuttaneet suomalaiset esimerkiksi viettävät usein vapaa-aikaa maaseudulla, erityisesti vesistöjen äärellä. Kirjallisuus Suomessa on kirjoitettu suomenkielisiä kirjoja kirjakielen luomisesta ja käyttöönotosta 1500-luvulta lähtien, 1800-luvulle asti tosin lähinnä vain uskonnollista kirjallisuutta sekä lakitekstejä. Mikael Agricolaa pidetään suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isänä. Maan kansallisrunoilija on Johan Ludvig Runeberg, jonka tunnetuin teos on Vänrikki Stoolin tarinat. Suomen kansalliseepoksen Kalevalan koonnut Elias Lönnrot aloitti suomenkielisen kaunokirjallisuuden perinteen kokoamalla kirjan karjalaisista kansanlauluista. Suomenkielisen romaanikirjallisuuden perustaja oli Aleksis Kivi vuonna 1870 ilmestyneellä Seitsemällä veljeksellään. Häntä seurasivat muun muassa Juhani Aho ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin huomionsa keskittänyt Minna Canth. Runouden puolella Eino Leino kehitti kalevalaisvaikutteista, kansallisromanttista tyyliä. F. E. Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939 etenkin maaseutuväestön kuvauksistaan. Toisen maailmansodan jälkeen Mika Waltarin ja Tove Janssonin kirjat tulivat hyvin suosituiksi myös ulkomailla. Tove Jansson on käännetyin suomalainen kirjailija. Ruotsinkielisessä runoudessa 1900-luvun alkupuolen modernistit, kuten Edith Södergran ja Elmer Diktonius, saavuttivat kansainvälistäkin huomiota. Suomenkielinen runous siirtyi modernismiin toisen maailmansodan jälkeen tärkeimpinä niminään muun muassa Paavo Haavikko ja myöhemmin Pentti Saarikoski. Väinö Linna kuvasi kansakunnan kohtalonvuosia uusista näkökulmista romaaneissaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Kalle Päätalo, Veikko Huovinen ja Arto Paasilinna olivat laajojen lukijapiirien suosiossa. Nykykirjailijoista tunnettuja ovat muun muassa Jari Tervo, Kari Hotakainen sekä lukuisat dekkaristit. Myös historialliset romaanit ovat Suomessa suosittu tyylilaji, jota edustavat esimerkiksi Kaari Utrio ja Laila Hirvisaari. Parhaan romaanin Finlandia-palkinto jaetaan vuosittain. Musiikki Kansanmusiikki Varhaista suomalaista musiikkia ovat kalevalaiset sävelmät ja perinteisiä soittimia kansallissoitin kantele sekä erilaiset huilut ja torvet. 1700- ja 1800-luvulla suosituksi kansansoittimeksi tuli viulu, jolla pelimannit soittivat eurooppalaismallisia tanssisävelmiä. Taidemusiikki Suomen kansallislaulu on Maamme-laulu, jonka on säveltänyt Fredrik Pacius. Suomen kansallissäveltäjä on Jean Sibelius, jonka suomalaisille tunnetuin sävellys on Finlandia. Suomea on kutsuttu "taidemusiikin suurvallaksi", koska toisen maailmansodan jälkeen rakennetun musiikkiopisto- ja konservatorio-järjestelmän avulla Suomesta on tullut väkilukuun suhteutettuna suuri määrä maailmanluokan taidemuusikoita: kapellimestareita, kuten Esa-Pekka Salonen, Osmo Vänskä ja Mikko Franck; oopperalaulajia, kuten Karita Mattila, Soile Isokoski, Martti Talvela ja Matti Salminen, Olli Mustosen ja Pekka Kuusiston kaltaisia solisteja sekä säveltäjiä, kuten Einojuhani Rautavaara, Magnus Lindberg ja Kaija Saariaho. Suomalainen taidemusiikki alkoi syntyä klassismin lopulla. Tämän aikakauden merkittävin säveltäjä oli Bernhard Henrik Crusell. Varhaisromantiikan ajan keskeinen vaikuttaja oli nykyisin "Suomen musiikin isäksi" nimitetty saksalaissyntyinen Fredrik Pacius. Aino Ackté perusti Savonlinnan oopperajuhlat 1913. 1800-luvun puolesta välistä aina toiseen maailmansotaan asti keskeinen Suomen taidemusiikin tyylisuunta oli myöhäisromantiikka ja etenkin kansallisromantiikka, jonka keulahahmo oli Jean Sibelius. Kansainvälisestikin laajalti tunnetun Sibeliuksen vaikutus Suomen musiikkielämään oli mittava. Ensimmäiset suomalaiset modernistit, muun muassa impressionismista ja ekspressionismista vaikutteita saaneet Väinö Raitio ja Aarre Merikanto ilmaantuivat musiikkielämään 1920-luvulla. 1950-luvulla Suomeen rantautui niin sanottu modernismin toinen aalto, jossa harjoitettiin 12-säveljärjestelmää, sarjallisuutta sekä sointi- ja kenttätekniikoita. Erik Bergman oli eräs uranuurtajista. 1970-luvulla alkoi suomalaisen oopperan renessanssi Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen sointimaailmaltaan perinteisten oopperoiden myötä. Toisaalta nuoret säveltäjät ja muusikot toivat eurooppalaista radikaalia modernismia Suomeen muun muassa Korvat auki -yhdistyksen piirissä, keskeisinä niminä Saariaho, Lindberg ja Salonen. Populaarimusiikki Iskelmämusiikki tuli Suomeen 1920-luvulla. Suosittuja laulajia ovat olleet muun muassa Olavi Virta, Tapio Rautavaara, Juha Vainio, Katri Helena ja Jari Sillanpää. Populaarimusiikkiin syntyi 1970-luvulla käsite suomirock, jonka tunnetuimpia edustajia ovat muun muassa Hurriganes, Juice Leskinen, Eppu Normaali ja Dingo. Suomalaiset rockyhtyeet ovat tavoitelleet ulkomaisen yleisön suosiota 1970-luvulta lähtien, mutta esimerkiksi Wigwamin saamat myönteiset arvostelut eivät johtaneet läpimurtoon. Ensimmäinen ulkomailla lyhytaikaista menestystä saanut yhtye oli Hanoi Rocks. 1990-luvun lopulta alkaen suomalainen populaarimusiikki on saanut laajempaa menestystä ulkomailla. Konemusiikkiyhtyeistä Bomfunk MC's teki yhden Keski-Euroopassa menestyneen singlen ja Darude kaksi. Rockyhtye The Rasmus sekä metallimusiikkiyhtyeet HIM, Nightwish, Sonata Arctica, Children of Bodom ja Stratovarius ovat julkaisseet albumeita, jotka ovat menestyneet eri puolilla maailmaa. Selloilla metallia soittava Apocalyptica on saanut myös suosiota. Maailmanmusiikkia edustava kansanmusiikkiyhtye Värttinä on sekin menestynyt ulkomailla. Suomalainen hardcore-punk on niin ikään menestynyt hyvin ulkomailla, tästä esimerkkinä Terveet Kädet -yhtye. Eurovision laulukilpailun voitti vuonna 2006 Lordi kappaleellaan "Hard Rock Hallelujah". Teatteri Vanhin suomenkielinen ammattiteatteri, Suomen Kansallisteatteri, perustettiin 1872. Suomessa on noin 56 teatteria, joiden toimintaa tuetaan julkisista varoista, esimerkiksi Helsingin, Turun ja Kuopion kaupunginteatterit. Lisäksi Suomessa on 107 ammattiteatteria ja lukuisia harrastajateattereita. Kesäteatteritoiminta on vilkasta. Kuvataide Suomen alueella on tehty taiteeksi luonnehdittuja esineellisiä ilmiöitä jo kivikaudella, mistä ovat esimerkkinä kalliomaalaukset ja Huittisten hirvenpään kaltaiset eläinhahmot. Rautakaudelta on säilynyt esimerkkejä metallikoruista ja -astioista, koristelluista aseista, puuesineistä ja tekstiileistä. Suomen taide koki kultakautensa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Aikakauden kuuluisia suomalaistaiteilijoita ovat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt, Pekka Halonen, Tyko Sallinen, Juho Rissanen, Ellen Thesleff, Helene Schjerfbeck, Magnus Enckell, ja Hugo Simberg. Kuvanveistäjistä tunnettuja ovat muun muassa Wäinö Aaltonen, Eila Hiltunen ja Laila Pullinen. Nykytaiteilijoista kansainvälisesti tunnettuja ovat esimerkiksi kuvataiteilija Hannu Väisänen, videotaiteilija Eija-Liisa Ahtila ja kuvittaja Tom of Finland. Helsingissä sijaitsevat muun muassa Valtion taidemuseoon kuuluvat Ateneumin taidemuseo, nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo sekä yksityinen Amos Andersonin taidemuseo. Sekä Turun taidemuseolla että Tampereen taidemuseolla on huomattavat taidekokoelmat. Pohjoisempia merkittäviä taidemuseoita edustavat muassa Oulun taidemuseo, Kemin taidemuseo, Aineen taidemuseo ja Rovaniemen taidemuseo. Arkkitehtuuri ja muotoilu Ennen 1800-lukua suurin osa Suomen taloista oli rakennettu puusta. Keskiajalta on säilynyt kivikirkkoja sekä linnoja. Merkittävin Suomen vanhoista kirkkorakennuksista on Turun tuomiokirkko, joka on Suomen ainoa goottilaistyyppinen katedraali. Suomessa ryhdyttiin Ruotsin valtakunnan koko 1700-luvun suurimpiin rakennustöihin, kun Helsingin edustalle alettiin rakentaa Viaporin merilinnoitusta. Saarten linnoitusten ytimeen rakennettiin barokkiaukiot, ja Suomenlinnassa on säilynyt joukko Suomen 1700-luvun merkittävimpiin kuuluvia kivitaloja. Uusi arkkitehtuurin aikakausi alkoi Suomessa 1800-luvulla, kun tulipalossa tuhoutunutta Helsinkiä alettiin rakentaa. Töiden pääarkkitehtinä toimi saksalainen Carl Ludvig Engel. Empiretyyli kehittyi Suomessa omaperäiseen suuntansa, sillä maahan tuli uusklassisia piirteitä sekä idästä että lännestä. 1800-luvun lopulla jugend ja kansallisromantiikka löivät läpi. Suomessa kansallisromantiikassa otettiin kotimaasta käyttöön muun muassa materiaalit, puu ja luonnonkivi (erityisesti graniitti), ja kasvi- ja eläinkunnasta löytyneitä koristeaiheita. Suomalainen arkkitehtuuri tuli ensimmäisen kerran kansainväliseen tietouteen, kun Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren suunnittelema Suomen paviljonki sai laajaa huomiota. Itsenäisyyden ajan alkuvuosien merkittävin valtalinja oli 1930-luvulla omaksuttu funktionalismi. Funktionalismin keskeisin hahmo oli Alvar Aalto, jota pidetään yleisesti Suomen historian merkittävimpänä arkkitehtina. Suomen kaupungistumisen takia 1970-luvulla tyypillinen perhe asui jo kaupungin kerrostalossa. Huippuarkkitehtuuria edustivat monet julkiset rakennukset, kuten Reima Pietilän Dipoli Helsingin Otaniemessä. Arkkitehtuuri alkoi 1980-luvulla kehittyä entistä monimuotoisemmaksi ja usein rakennuksissa korostettiin rakennuspaikan yksilöllisyyttä. Elokuva Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva oli Salaviinanpolttajat vuonna 1907. Elokuva koki Suomessa nousukauden, kun Erkki Karu perusti elokuvayhtiö Suomi-Filmin vuonna 1919. Vanhin kokonaan säilynyt suomalainen näytelmäelokuva on Ollin oppivuodet vuodelta 1920. Ensimmäinen ulkomaillakin esitetty suomalaiselokuva on vuonna 1922 valmistunut Anna-Liisa, jota esitettiin myös Ruotsissa. Ensimmäinen täysin suomalaisvoimin valmistunut äänielokuva Tukkipojan morsian valmistui 1931. Vuonna 1933 Suomi-Filmistä lähtenyt Karu perusti uuden elokuvayhtiön Suomen Filmiteollisuus. Vuonna 1936 yritys kohosi tuotantoluvuissaan samalle tasolle siihen asti Suomen elokuva-alaa yksin hallinneen Suomi-Filmin kanssa. Ajan tunnettuja näyttelijöitä olivat muun muassa Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka säilyttivät suosionsa aina 1950-luvulle asti. Toisen maailmansodan (1939-1945) aikana Suomessa tuotettiin runsaasti isänmaallispaatoksellisia draamaelokuvia sekä todellisuuspakoisia epookkielokuvia ja komedioita, kuten SF:n Kulkurin valssi. Erityisesti 1940-luvun suosikki valkokankailla oli Lea Joutseno, joka tähditti muun muassa Valentin Vaalan reippaita komediaelokuvia. Sodan jälkeen valmistuivat muun muassa Vaalan Loviisa - Niskavuoren nuori emäntä ja Ihmiset suviyössä. Erik Blombergin Valkoinen peura (1952) palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla. Esa Pakarisen ja Reino Helismaan johdolla esiteltiin niin kutsuttu rillumarei-elokuva 1950-luvun alkupuolella. Kriitikot inhosivat, kansa rakasti. Kymmenen vuotta sodan päättymisestä valmistui Väinö Linnan samannimiseen romaaniin perustuva elokuva Tuntematon sotilas. Elokuvan ohjasi Edvin Laine ja se on edelleen kaikkien aikojen katsotuin elokuva Suomen elokuvateattereissa. Tunnettuja suomalaisia elokuvantekijöitä ovat muun muassa näyttelijä ja käsikirjoittaja Spede Pasanen, jonka suosituimpia luomuksia on Uuno Turhapuro -elokuvasarja, sekä kansainvälistäkin suosiota kerännyt elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki. Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä on yksi Suomen elokuvahistorian kansainvälisesti menestyneimpiä elokuvia. Se oli Oscar-ehdokkaana ja voitti Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella myös suomalaiset animaatiot nostivat suosiotaan maailmalla. Viestimet Suomessa ilmestyy vuosittain noin 370 sanomalehteä ja 5 500 aikakauslehteä. Kirjoja julkaistaan vuodessa 14 000. Suomen luetuin päivälehti on Helsingin Sanomat, jonka levikki vuonna 2017 oli . Lehdellä on keskimäärin lukijaa. Helsingin Sanomien julkaisija Sanoma on Pohjoismaiden johtava viestintäyhtymä, jonka muita Suomessa julkaisemia sanomalehtiä ovat muun muassa Aamulehti ja Ilta-Sanomat. Toinen Suomen mainosrahoitteisen viestinnän merkittävimmistä tekijöistä, Alma Media, julkaisee yli 30 sanomalehteä, mukaan lukien Iltalehti ja Kauppalehti. Valtiollisen viestintäyhtiö Yleisradion toiminta kustannetaan erillisellä yleisradioverolla. Suomen suurin kaupallinen televisiokanava on vuonna 1957 perustettu MTV3, jonka omistaa ruotsalainen Telia Company. Suomen kuunnelluin radiokanava on Yle Radio Suomi. Suosituin kaupallinen radiokanava on Radio Nova. Urheilu Suomi on saavuttanut eniten olympiakultaa ja olympiamitaleita suhteessa valtion väkilukuun. Suomen kansallispeli on Lauri Pihkalan kehittämä pesäpallo, mutta suosituin laji on nykyisin jääkiekko. Eniten kilpaharrastajia on jalkapallolla. Suosittuja liikuntamuotoja ovat lenkkeily, uinti, kotivoimistelu ja kuntosaliharjoittelu. 1920-luvulla suomalaiset juoksijat Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja Ville Ritola olivat aikansa parhaimpia juoksijoita. Nurmi on edelleen yksi olympiahistorian menestyneimpiä urheilijoita yhdeksällä kultaisella olympiamitalillaan. Claes Thunberg hallitsi 1920-luvulla pikaluistelua. Veikko Hakulisesta tuli 1950-luvulla yksi kaikkien aikojen hiihtourheilijoista. 1970-luvulla juoksija Lasse Virén saavutti kaksissa olympialaisissa yhteensä neljä kultaa. Soutaja Pertti Karppinen saavutti kolme perättäistä kultaa olympiakisoissa 1976-1984. 1980-luvulla Matti Nykänen voitti mäkihypyssä olympiakultaa neljästi ja Marja-Liisa Kirvesniemi maastohiihdossa kolmesti. Moottoriurheilussa suurta menestystä ovat saavuttaneet muun muassa rallin nelinkertaiset maailmanmestarit Tommi Mäkinen ja Juha Kankkunen ja myös Formula 1:n kaksinkertainen maailmanmestari Mika Häkkinen. Muita menestyneitä urheilijoita ovat olleet muun muassa jääkiekkoilijat Jari Kurri, Teemu Selänne, Jere Lehtinen ja Valtteri Filppula ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen, F1-kuljettaja Kimi Räikkönen, hiihtäjä Iivo Niskanen, alppihiihtäjät Kalle Palander ja Tanja Poutiainen sekä jalkapalloilija Jari Litmanen. Katso myös Suomen hallinnollinen aluejako Suomen juhlapäivät Suomalainen keittiö Suomen kansallissymbolit Lähteet Haapala, Pertti: Monta totuutta. Teoksessa Suomi lukuina. Tilastokeskus. Viitteet Aiheesta muualla Hallinto Suomi.fi Suomen julkishallinnon verkkopalveluiden yhteinen osoite Suomen valtioneuvosto Suomen presidentti Suomen eduskunta Muut Findikaattori - tilastotietoa yhteiskunnasta Tietoa Suomesta 15 kielellä Visit Finland - Matkailun edistämiskeskuksen matkailusivusto Suomi Google Maps -karttapalvelussa Seulonnan keskeiset artikkelit

1068

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaality%C3%B6

Sosiaalityö

Sosiaalityö on ammatillista toimintaa, jossa tavoitteena on yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointi; siinä pyritään sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseen, vähentämiseen ja poistamiseen. Sosiaalityön yliopistokoulutuksen yksiköiden muodostaman yhteistyöverkoston Sosnetin määritelmän mukaan sosiaalityöllä tarkoitetaan sosiaalityöntekijän yliopistokoulutuksen saaneen ammattihenkilön toimintaa, joka perustuu tieteellisesti tutkittuun tietoon, ammatillis-tieteelliseen osaamiseen ja sosiaalityön eettisiin periaatteisiin. Sosiaalityöllä tavoitellaan hyvinvointia edistäviä olosuhteita, yhteisöjen toimivuutta sekä yksilöiden toimintakykyisyyttä. Sosiaalityö on yksilöiden, perheiden, ryhmien ja muiden yhteisöjen sosiaalisten ongelmien tilannearviointia ja ongelmienratkaisua. Sosiaalityöntekijöiden työ on ihmisten ja yhteisöjen osallisuuden lisäämistä, palvelujen tuottamista, ongelmien ennalta ehkäisemistä, ratkaisuvaihtoehtojen etsimistä, arviointia ja seurantaa, päätöksentekoa ja heikommassa asemassa olevien asioiden ajamista. Samalla termillä, sosiaalityö, voidaan viitata myös yliopistolliseen yhteiskuntatieteelliseen oppiaineeseen, sosiaalisiin ongelmiin kohdistuvaan yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen ja yliopistolliseen koulutukseen. Myös ammattikorkeakouluista valmistuu sosiaalialan ammattilaisia ja asiantuntijoita, joiden tutkintonimike on sosionomi. Sosiaalityön kansainvälinen määritelmä Sosiaalityön kansainväliset järjestöt International Federation of Social Workers ja International Association of Schools of Social Work määrittelivät sosiaalityön kansainvälisesti 2014: "Sosiaalityö on professio ja tieteenala, jolla edistetään yhteiskunnallista muutosta ja kehitystä, sosiaalista yhteenkuuluvuutta sekä ihmisten ja yhteisöjen voimaantumista ja valtaistumista. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien, kollektiivisen vastuun sekä moninaisuuden kunnioittamisen periaatteet ovat keskeisiä sosiaalityössä. Sosiaalityö kiinnittyy sosiaalityön, yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden teorioihin sekä alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietoon. Sosiaalityössä työskennellään ihmisten ja rakenteiden parissa elämän ongelmatilanteiden ratkaisemiseksi ja hyvinvoinnin lisäämiseksi." Edellä olevaa määritelmää voidaan laajentaa kansallisella ja/tai alueellisella tasolla. Sosiaalityö Suomessa Sosiaalihuoltolain 15§ määrittelee sosiaalityön: "Sosiaalityöllä tarkoitetaan asiakas- ja asiantuntijatyötä, jossa rakennetaan yksilön, perheen tai yhteisön tarpeita vastaava sosiaalisen tuen ja palvelujen kokonaisuus, sovitetaan se yhteen muiden toimijoiden tarjoaman tuen kanssa sekä ohjataan ja seurataan sen toteutumista ja vaikuttavuutta. Sosiaalityö on luonteeltaan muutosta tukevaa työtä, jonka tavoitteena on yhdessä yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen kanssa lieventää elämäntilanteen vaikeuksia, vahvistaa yksilöiden ja perheiden omia toimintaedellytyksiä ja osallisuutta sekä edistää yhteisöjen sosiaalista eheyttä." Sosiaalityötä tekevät sosiaalityöntekijät. Sosiaalityöntekijät työskentelevät asiakas- ja asiantuntijatehtävissä muun muassa sosiaalitoimistoissa, kunnan sosiaalipalveluissa, kouluissa, terveydenhuollossa, kehitysvammaisten palvelulaitoksissa, perheneuvoloissa, päihdehuollossa, kuntouttavassa työtoiminnassa sekä hanke- ja järjestötehtävissä. Sosiaalityöntekijät työskentelevät sekä julkisen sektorin että yksityisten palvelujen organisaatioissa. Työ eri organisaatioissa painottuu eri tavoin, mutta yhteistä alan akateemisesti korkeakoulutetuille on asioiden ja ilmiöiden tarkasteleminen sosiaalisen näkökulman ja viitekehyksen kautta, yhteiskuntatieteellinen teoreettinen tietoperusta sekä työn ammattieettinen arvopohja. Sosiaalityöntekijöiltä edellytetään lain sosiaalihuoltoalan ammattihenkilöistä 7§ mukainen sosiaalityöntekijän kelpoisuus. Kelpoisuuden saa suorittamalla ylemmän korkeakoulututkinnon pääaineena sosiaalityö, jota opetetaan kuudella paikkakunnalla Helsingissä, Tampereella, Jyväskylässä, Kuopiossa, Turussa ja Rovaniemellä yliopistoissa. Sosiaalityöntekijöiden työ on vaativaa ja vastuullista asiakas- ja asiantuntijatyötä, jota säätelevät monet lait ja asetukset, ohjeet ja suositukset. Työn yhteiskunnallinen asema velvoitteineen ja kunkin organisaation työn tavoitteet määrittelevät työn erityiset vaativuustekijät. Laaja-alaista osaamista vaativan työn vaikutukset koskettavat syvällisesti yksittäisen ihmisen elämää ja elämisen ehtoja. Rakenteellinen sosiaalityö Suomessa Sosiaalihuoltolain 7§ määrittelee rakenteellisen sosiaalityön: "Rakenteellisella sosiaalityöllä on huolehdittava sosiaalista hyvinvointia ja sosiaalisia ongelmia koskevan tiedon välittymisestä ja sosiaalihuollon asiantuntemuksen hyödyntämisestä hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi. Rakenteelliseen sosiaalityöhön kuuluu:" "1) sosiaalihuollon asiakastyöhön perustuvan tiedon tuottaminen asiakkaiden tarpeista ja niiden yhteiskunnallisista yhteyksistä sekä tarpeisiin vastaavien sosiaalipalvelujen ja muun sosiaalihuollon vaikutuksista;" "2) tavoitteelliset toimet ja toimenpide-ehdotukset sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseksi ja korjaamiseksi sekä kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi;" "3) sosiaalihuollon asiantuntemuksen tuominen osaksi kunnan muiden toimialojen suunnittelua sekä yhteistyö yksityisten palveluntuottajien ja järjestöjen kanssa paikallista sosiaalityötä sekä muuta palvelu- ja tukivalikoimaa kehittäen." Rakenteellista sosiaalityötä tehdessään sosiaalityöntekijä kokoaa tietoa kentältä asiakkaiden elämäntilanteista ja olosuhteista sekä pohtii rakenteellisia ratkaisuja niiden parantamiseksi. Rakenteelliseen sosiaalityöhön kuuluu lisäksi vaikuttavuuden seuranta. Sosiaalihuollon asiantuntemuksen hyödyntäminen kunnan toiminnoissa ja muiden palveluntuottajien kanssa on keskeinen osa rakenteellista sosiaalityötä. Lähteet Kirjallisuutta Anneli Pohjola, Aino Kääriäinen ja Sirpa Kuusisto-Niemi (toim.): Sosiaalityö, tieto ja teknologia (PS-kustannus, 2010) Aiheesta muualla Sosiaaliportti Sosnet Sosiaalityö Kehitysvammahuollon tietopankki Sosiaalialan ammattiliitto Mitä ihmettä on sosiaalityö? Sosiaalinen tekijä -blogin tuottama video

1069

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20tasavallan%20presidentti

Suomen tasavallan presidentti

Suomen tasavallan presidentti () on Suomen kansan valitsema valtionpäämies. Hän johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa ja on puolustusvoimien ylipäällikkö. Hän nimittää myös eräät korkeimmat virkamiehet sekä korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden tuomarit. Presidentin ollessa estyneenä hänen tehtäviään hoitaa pääministeri ja tämänkin ollessa estyneenä pääministerin sijaisena toimiva ministeri. Valintamenettely Suomen tasavallan presidentti on vuodesta 1994 lähtien valittu suoralla kansanvaalilla kuuden vuoden välein. Ehdokkaansa presidentinvaaleihin saavat asettaa sekä rekisteröidyt puolueet, joiden listalta on edellisissä eduskuntavaaleissa valittu vähintään yksi kansanedustaja, että yli 20 000 kannattajan nimilistan keränneet valitsijayhdistykset. Ehdokkaan tulee olla syntyperäinen Suomen kansalainen. Mikäli yksi ehdokkaista saa ensimmäisellä kierroksella yli puolet äänistä, hänet valitaan suoraan tasavallan presidentiksi. Muussa tapauksessa kaksi eniten ääniä saanutta ovat vastakkain toisella kierroksella, jolloin enemmän ääniä saanut voittaa. Ennen vuoden 2018 vaaleja Suomen jokaisessa suorassa presidentinvaalissa oli tarvittu toinen kierros. Ennen vuotta 1994 tasavallan presidentti valittiin valitsijamiesvaalilla. Äänestäjät valitsivat 300 valitsijamiestä suhteellisella vaalitavalla, minkä jälkeen valitsijamiehet valitsivat presidentin. Valitsijamiehiä oli 301 presidentinvaalissa 1982 ja 1988. Vuoden 1988 presidentinvaalissa merkittävinä muutoksina olivat myös valinnan rajaaminen ennalta asetettuihin ehdokkaisiin ja valitsijamiesvaalin ohessa toimitettu suora kansanvaali. Presidentti on valittu useita kertoja myös poikkeusmenettelyllä (katso kohta Suomen tasavallan presidentit). Tasavallan presidentin toimikaudet rajoitettiin kahteen peräkkäiseen 1991 eli sama henkilö voi olla toimessa enintään kaksitoista vuotta peräkkäin. Muutoksen taustalla oli Urho Kekkosen yli 25-vuotinen hallintokausi, jolloin tasavallan presidentin asema korostui monien mielestä liikaa. Valtaoikeudet Perustuslain säädökset Presidentin oikeuksia hallituksen muodostamisessa ja eduskunnan hajottamisessa rajoitettiin 1990-luvulta lähtien ja edelleen 1. maaliskuuta 2000 voimaan tulleessa perustuslain kokonaisuudistuksessa. Nykyään eduskunta valitsee pääministerin, jonka presidentti muodollisesti nimittää. Pääministerin ehdotusten mukaisesti tasavallan presidentti nimittää muut ministerit. Vuonna 2011 Suomen perustuslakiin tehtiin erinäisiä muutoksia, jotka rajoittivat presidentin valtaoikeuksia entisestään. Ne tulivat voimaan 1. maaliskuuta 2012. Ulkopolitiikka Perustuslain mukaan "presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa". Tilanteessa, jossa valtioneuvosto ja presidentti ovat eri mieltä ulkopoliittisesta päätöksestä, asia viedään eduskunnan äänestykseen, jonka kanta ratkaisee toimintatavan. Hän päättää Suomen ulkopoliittisesta toimintalinjasta ja esimerkiksi nimittää diplomaatit sekä tapaa ulkomaiden valtionpäämiehiä näiden virallisilla vierailuilla Suomeen. Lainsäädäntövalta Tasavallan presidentti vahvistaa lait ja hänellä on käytössään lykkäävä veto-oikeus. Perustuslain mukaan laki palautuu eduskunnalle, ellei presidentti vahvista sitä kolmessa kuukaudessa. Jos eduskunta hyväksyy saman lain uudelleen ilman muutoksia, se tulee voimaan ilman presidentin vahvistusta. Presidentti voi pyytää lakiesityksestä lausunnon korkeimmalta oikeudelta tai korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Tarja Halonen käytti ensimmäisen kautensa aikana tätä valtaa kerran. Eduskunta taipui presidentin tahtoon, ja pari pykälää muuttui uuden eduskuntakierroksen aikana. Presidentti voi antaa lakiin täsmennyksiä, asetuksia, vain kansainvälisistä asioista. Aikaisemmin presidentti antoi hallituksen esitykset eduskunnalle, mutta ne siirrettiin valtioneuvostolle uuden 2012 perustuslakiuudistuksen yhteydessä. Puolustuspolitiikka Tasavallan presidentti on puolustusvoimien ylipäällikkö. Tämän tehtävän hän voi poikkeusoloissa luovuttaa toiselle Suomen kansalaiselle, kuitenkin vain valtioneuvoston esityksestä. Aikaisemmin ajateltiin, että kriisin aikana tehtävä siirtyisi aina ammattisotilaalle, mutta Mauno Koiviston kaudesta alkaen tasavallan presidentti pysyy lähtökohtaisesti ylipäällikkönä kaikissa olosuhteissa, ja tämän sodanjohtoa varten on rakennettu tarvittavia suojatiloja. Presidentti päättää keskeisimmät Suomen puolustuspoliittiset päätökset ja linjavedot. Hän esimerkiksi päättää sotilaallisen puolustuksen keskeisistä perusteista, sotilaallisen puolustusvalmiuden merkittävistä muutoksista ja sotilaallisen puolustuksen toteuttamisen periaatteista. Presidentti nimittää puolustusvoimain komentajan sekä päättää muista sotilaallisista nimitysasioista. Hän nimittää myös kaikki upseerit. Virkanimitykset Aikaisemmin presidentti nimitti monet keskeiset virkamiehet. Vuoden 1919 hallitusmuodon mukaan hän nimitti muun muassa piispat, professorit, keskusvirastojen päälliköt ja maaherrat. Nykyisin virkamiehet nimittää pääsääntöisesti valtioneuvosto, ellei jonkin viran osalta ole toisin säädetty. Presidentti kuitenkin nimittää edelleen tietyt virkamiehet. Tasavallan presidentti nimittää tasavallan presidentin kanslian kansliapäällikön ja esittelijät, oikeuskanslerin ja apulaisoikeuskanslerin, valtakunnansyyttäjän ja apulaisvaltakunnansyyttäjän, edustustojen päälliköt, Kansaneläkelaitoksen pääjohtajan ja johtajat, Suomen Pankin pääjohtajan, puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen upseerit, korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentit ja jäsenet, hovioikeuksien presidentit ja hovioikeuksien muut jäsenet sekä muut vakinaiset tuomarit siten kuin laissa erikseen säädetään. Virkanimitykset valmistellaan ja esitellään asianomaisissa ministeriöissä, ei tasavallan presidentin kansliassa. Suhde luterilaiseen kirkkoon Pitkään tasavallan presidentti nimitti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat virkoihinsa vahvistamalla piispanvaalin tulokset. Asiasta säädettiin vuoden 1919 hallitusmuodossa. Vuonna 2000 voimaan tulleessa uudessa perustuslaissa ei vastaavaa säännöstä enää ollut, ja sen mukaisesti myös kirkkolakia muutettiin niin, ettei vaalin tulosta enää alistettu presidentin vahvistettavaksi vaan tuomiokapituli antaa valitulle valtakirjan piispan virkaan. Muutos tuli voimaan maaliskuun alussa, uskontokuntiin kuulumattoman presidentti Halosen virkakauden alussa. Presidentti on kuitenkin jatkanut jo 1950-luvulla alkanutta perinnettä avaamalla vuosittain kirkon yhteisvastuukeräyksen. Symbolinen asema ja tunnukset Ryhtyessään toimeensa Suomen tasavallan presidentti antaa juhlallisen vakuutuksen: "Minä -, jonka Suomen kansa on valinnut Suomen tasavallan presidentiksi, vakuutan, että minä presidentintoimessani vilpittömästi ja uskollisesti noudatan tasavallan valtiosääntöä ja lakeja sekä kaikin voimin edistän Suomen kansan menestystä." Presidentin elinikäisen arvon henkilö saa astuessaan tasavallan presidentin toimeen. Tasavallan presidentin odotetaan toimivan arvovaltaisena välittäjänä puolueiden välillä. Tämän takia presidentillä on ollut tapana luovuttaa puolueensa jäsenkirja valituksi tultuaan. Tasavallan presidentin edustusasunto on Helsingin keskustassa sijaitseva presidentinlinna ja virka-asunto Helsingin Meilahdessa sijaitseva Mäntyniemi. Presidentin kesäasunto on Kultaranta Naantalissa. Tasavallan presidentillä on oma kielekkeinen valtiolippu, jonka tangonpuoleisessa yläkentässä on 3. luokan Vapaudenristi kansalaisansioista. Eero Snellmanin, Bruno Tuukkasen ja Olof Erikssonin suunnittelema lippu nostetaan salkoon presidentin noustessa merivoimien alukseen, linnoitukseen tai tämän saapuessa edustusasunnolleen. Puolustusvoimain ylipäällikön, tasavallan presidentin, kunniamarssi on Porilaisten marssi ja sitä soitetaan valtiovierailuiden yhteydessä sekä puolustusvoimien järjestämissä juhlatilaisuuksissa, jossa tasavallan presidentti on läsnä. Marssi soitetaan yleensä presidentin saapuessa itse juhlatilaan. Tasavallan presidentin nykyinen virka-auto on musta panssaroitu Mercedes-Benz S 600 L Guard. Tasavallan Presidentin Kanslialla on myös käytössä Audi A8L Security vuodelta 2012. Presidentti käyttää virka-autoaan melko harvoin, lähinnä valtiovierailujen yhteydessä ja muissa juhlavissa tilanteissa, esimerkiksi mennessään valtiopäivien avajaisiin. Suomen vaakuna on ollut presidentin virka-auton rekisteritunnuksena vuodesta 1925 lähtien. Presidentillä on myös käytössään edustusvene Kultaranta VIII, joka on suunniteltu 18 hengelle ja kahdelle miehistön jäsenelle. Junalla matkustaessaan presidentillä oli käytössään oma salonkivaunu, joista viimeistä (A1) käyttivät presidentit Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen. Nykyään tasavallan presidentti käyttää junamatkustukseen valtioneuvoston vaunua (A2). Kotimaan lentoliikenteessä tasavallan presidentti voi käyttää puolustusvoimien helikoptereita. Kansallisteatterissa presidentillä on oma aitio suuren näyttämön lavan vasemmalla puolella. Helsingin päärautatieasemalla presidentillä on oma sisäänkäynti, jollaista aikoinaan Suomen suuriruhtinaatkin käyttivät. Kaartin Jääkärirykmentti asettaa tasavallan presidentin käyttöön kunniakomppanian esimerkiksi valtiovierailuiden yhteyteen sekä Presidentinlinnan kunniavartion pääsisäänkäynnin eteen. Päävastuu edustustehtävistä on 1. Sotilaspoliisikomppanialla talvisin ja 2. Sotilaspoliisikomppanialla kesäisin. Näistä komppanioista käytetään nimitystä kunniakomppania. Nimitys "kaarti" viittaa keisarilliseen Suomen kaartiin ja valkoiseen kaartiin, mutta myös Kaartin jääkärirykmentin tehtävään toimia valtionpäämiehen sotilasjoukkona. Tasavallan presidentin tai hänen puolisonsa käytettävissä on Luumäen jaloberylleistä ja Lemmenjoen huuhdontakullasta valmistettu, Heli Kauhasen suunnittelema koru, joka lahjoitettiin tasavallan presidentin kanslialle Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi 2017. Edustuskorun ensimmäinen kantaja on Jenni Haukio. Presidentin palkkio ja muut etuudet Palkkio ja käyttövarat Vuotuinen palkkio, jonka tasavallan presidentti saa toimestaan, on euroa 1. huhtikuuta 2013 alkaen. Palkkio on veroton. Vuoden 2012 talousarviossa momentille Presidentin palkkio ja käyttövarat on myönnetty yhteensä euron suuruinen määräraha. Talousarvioesityksen mukaan tätä määrärahaa saa käyttää tasavallan presidentin palkkiosta annetun lain mukaisten menojen maksamiseen. Näitä menoja ovat varsinainen palkkio sekä asuntoedut. Lisäksi määrärahaa saa käyttää - muusta kuin momentille Tasavallan presidentin kanslian toimintamenot tai momentille Vierailuista ja kokousmatkoista aiheutuvat menot budjetoidusta - presidentin edustamisesta tai muusta toiminnasta aiheutuvien menojen maksamiseen. Edustusmääräraha Presidentille suoritettiin erityinen edustusmääräraha 1.3.2012 saakka, mutta tämän jälkeen tasavallan presidentin rooliin ja instituutioon liittyvä edustaminen maksetaan presidentin kanslian toimintamenoista, jota varten vuoden 2012 talousarvioesityksessä kanslian määrärahoihin on siirretty euron suuruinen määräraha. Edustusmäärärahan suuruus oli euroa vuonna 2011. Käyttövarat Valtion talousarviossa oli aikaisemmin erikseen varattu menokohta tasavallan presidentin käyttövarat, jota määrärahaa sai käyttää tasavallan presidentin käyttömenojen maksamiseen. Määrärahan suuruus oli 65 000 euroa vuoden 2011 talousarviossa. Tämä ei ollut presidentin henkilökohtaista tuloa. Vuonna 2012 tämä momentti poistettiin, ja määrärahasta siirrettiin 30 000 euroa presidentin palkkioon ja käyttövaroihin sekä 35 000 euroa presidentin kanslian toimintamenoihin. Asuntoetu Tasavallan presidentin käytössä on kolme kiinteistöä, joissa kaikissa on asunto sekä työ- ja edustustiloja: Presidentinlinnassa ovat presidentin pääasialliset työ- ja edustustilat, Mäntyniemi on presidentin varsinainen virka-asunto ja kesäasuntona on Kultaranta. Kiinteistöjen ylläpito ja tarpeellinen henkilökunta kustannetaan valtion varoista. Loma Tasavallan presidentin oikeudesta vuosilomaan tai siihen rinnastettavaan vapaaseen ei ole säädetty erikseen. Tasavallan presidentti on koko ajan käytettävissä presidentin tehtävien hoitoa varten. Hänellä ei ole työ- tai virka-aikaa eikä varsinaista vuosilomaa. Verovapaus Presidentin saama palkkio, eläke, perhe-eläke ja valtiolta näiden lisäksi saatu asunto- tai muu etu ovat verovapaata tuloa. Matkustusoikeus Vaikka asiaa ei ole erikseen laissa säädetty, presidentin kotimaan ja ulkomaan matkat, jotka liittyvät presidentintoimen hoitamiseen, kustannetaan valtion varoista vuosittaisen talousarvion puitteissa. Vuoden 2012 talousarvioesityksessä tähän on varattu euron suuruinen määräraha. Eläkeoikeus Eläkkeellä olevalla presidentillä on oikeus eläkkeeseen, joka on 60 % palkkiosta. Presidentille voidaan tarjota eläkeasuntoa kohtuullista vuokraa vastaan ja työtilat kirjoitus- ja arkistotyöhön sekä antaa turvallisuus- tai toimistopalveluita tai muita vastaavia palveluita. Presidentin leskellä ja alle 18-vuotiailla lapsilla on oikeus perhe-eläkkeeseen, joka on puolet eläkkeestä. Eläkkeellä olevien presidenttien käytettäväksi tarkoitettujen palveluiden rahoittamiseen varattiin 2011 talousarviossa  euroa. Syytteen nostaminen presidentin virkatoimesta Suomen perustuslain mukaan Suomen tasavallan presidentin virkatoimesta ei saa nostaa syytettä, ellei kyseessä ole maanpetosrikos, valtiopetosrikos tai rikos ihmisyyttä vastaan. Suomen tasavallan presidentit Katso myös Tietoja Suomen tasavallan presidenteistä Presidenttifoorumi Tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe Itsenäisyyspäivän vastaanotto Adjutantti Suomen presidenttien hautamuistomerkit Luettelo Suomen hallitsijoista ja valtionpäämiehistä Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Suomen tasavallan presidentin kotisivut Tietoja Suomen valtionpäämiesten yksityisarkistoista Yle Elävä arkisto: Suomen presidentit Valtionhallinto Luottamustoimet Seulonnan keskeiset artikkelit

1070

https://fi.wikipedia.org/wiki/Seemil%C3%A4iset%20kielet

Seemiläiset kielet

Seemiläiset kielet on afroaasialaiseen kielikuntaan kuuluva kieliryhmä. Seemiläisiä kieliä puhuu yli 250 miljoonaa ihmistä Lähi-idässä ja Pohjois- sekä Itä-Afrikassa. Maantieteellisesti seemiläiset kielet ovat afroaasialaisen kielikunnan koillinen ryhmä ja ainoa, jonka kieliä puhutaan Aasiassa. Ryhmän laajimmin puhuttu kieli nykyisin on arabia. Seuraavaksi eniten puhujia on amharalla, heprealla ja tigrinjalla. Maailman kielistä seemiläiset kielet olivat ensimmäisten joukossa joita alettiin kirjoittaa - akkadia kolmannen vuosituhannen puolivälissä eaa. Kieliryhmän nimi juontuu Nooan pojasta Seemistä. Kielioppi Seemiläisiä kieliä yhdistää se, että eri sanat koostuvat kolmesta juurikonsonantista. Vokaalit ja erilaiset liitteet muodostavat juuren kanssa eri sanoja. Usein juuret ovat samoja eri kielten välillä. Luokittelu Seemiläisten kielten luokittelu ei ole täysin vakiintunut. Alla Huehnergardin ja Rubinin vuonna 2011 julkaistun luokittelun pääkohdat: itäseemiläiset akkadi† ebla† länsiseemiläiset keskiseemiläiset arabialaiset muinaiset pohjoisarabialaiset† arabia malta luoteisseemiläiset amoriitti† aramea syyria kanaanilaiset heprealaiset amon† muinaisheprea† heprea edom† moab† samaria† foinikialais-puunilaiset foinikia† puuni† ugarit† sayhadi etiopianseemiläiset ge'ez† eteläetiopialaiset ulko-eteläetiopialaiset N-ryhmä gafat kistane TT-ryhmä inoriset inor mesmes mesqan sebat bet gurage poikki-eteläetiopialaiset amhara-argoppa amhara argoppa harari-itä-gurage harari silte-wolane silte wolane zay tigre-tigrinja tigre-dahalik dahalik tigre tigrinja nykyeteläarabialaiset itäiset šehri sokotra läntiset bathari harsusi mehri hobyot Maltan kieli kuuluu arabian kieliryhmään. Syyrian kieli kuuluu aramealaiseen kieliryhmään. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

1071

https://fi.wikipedia.org/wiki/Subjunktiivi

Subjunktiivi

Subjunktiivi on verbin tapaluokka, jolla ilmaistaan epävarmuutta, toivetta tai muuta vastaavaa. Se esiintyy usein myös toivotuksissa ja kiinteissä fraaseissa. Tarkemmat käyttösäännöt ovat kielikohtaisia. Suomen kielessä subjunktiivia ei ole, mutta romaanisissa kielissä se on yleinen ja usein monia muita tapamuotoja epäsäännöllisempi. Lisäksi subjunktiivia käytetään vähäisessä määrin myös englannissa (useammin imperfektissä kuin preesensissä). Subjunktiivissa olevat verbit käännetään suomeen joskus konditionaalilla ja joskus indikatiivilla, huudahduksissa käytettävät subjunktiivin kolmannen persoonan muodot käännetään usein imperatiivilla (esimerkiksi Eläköön!). Myös preesensin partisiippirakenne (Hän sanoo tekevänsä kaikkensa; Toivon sinun paranevan) voi vastata sävyltään subjunktiivia. Saksan, italian, (klassisen) kreikan ja latinan kielissä samankaltainen kielioppiseikka - verbin tapaluokka - on konjunktiivi (myös subjunktiivi-nimitystä esiintyy näissäkin yhteyksissä). Latinassa konjunktiivilla ilmaistaan tahtomusta tai toivomusta ja sitä käytetään monesti käskymuodoissa; lisäksi se on useimmissa sivulauseissa. Saksan kieliopissa konjunktiivin imperfekti ja pluskvamperfekti vastaavat merkitykseltään suomen konditionaalia. Italian kielessä konjunktiivia käytetään ilmaisemaan mielipidettä, mahdollisuutta, epäilyä, ihmetystä, hämmästystä, tyytymättömyyttä, pelkoa, toivoa, halua, tahtoa tai toivomusta. Sillä voidaan jättää myös kuulijalle mahdollisuus olla eri mieltä kuin puhuja on (tätä käytetään erittäin paljon esim. Etelä-Italiassa). Konjunktiivi on myös pakollinen tiettyjen alistuskonjunktiivien kanssa (esim. affinchè, jotta, purchè, kunhan vain) ja tiettyjen pronominien tai adverbien kanssa (esim. qualunque, mikä tahansa), samoin konditionaalin ja futuurin tietyissä lausemuodoissa. Konjunktiivilla on italiassa kaikki neljä verbimuotoa (preesens, imperfekti, perfekti, pluskvamperfekti). Konjunktiivia ei voida kääntää kaikissa tilanteissa konditionaalilla (esim. preesensmuodot, pronomini- ja adverbikäyttöyhteydet). Esimerkkejä subjunktiivista (espanja): Deseo que estudies más. Haluan sinun opiskelevan enemmän. (espanja): Espero que ya hayas mejorado tu conducta. Toivon, että olet jo parantanut käytöstäsi. (espanja): ¡No te vayas! "Älä mene!" (portugali): Embora chova, vamos sair. Menemme ulos, vaikka sataakin. (portugali): Seja como for, … Oli miten oli, … (ser-verbi (olla) ensin subjunktiivin preesensissä, sitten subjunktiivin futuurissa) (portugali): Se tu não trouxesses as cartas, não podíamos jogar. Jos et tuo kortteja, emme voi pelata. (ranska): Je ne pense pas qu'elle veuille venir avec nous. En usko, että hän haluaisi tulla kanssamme. (ranska): Quelle chance qu'il fasse du soleil ! Mikä onni, että aurinko paistaa! (ranska): Qu'il pleuve ou fasse soleil, je vais dehors. Menen ulos, satoi tai paistoi. (englanti): I suggest that you be home tomorrow. Ehdotan, että olisit kotona huomenna. (subjunktiivin preesens) (englanti): I wouldn't do that if I were you. Sinuna en tekisi sitä. (subjunktiivin imperfekti) (englanti): I wish I had a dog. Olisipa minulla koira. (subjunktiivin imperfekti) Esimerkkejä konjunktiivista (italia): Temo che sia troppo tardi. Pelkään, että on liian myöhäistä. (italia): Spero che lo facciate. Toivon, että teette sen. (italia): Vorrei che Clara arrivasse presto. Haluaisin, että Clara saapuisi pian. (konditionaali->konjunktiivin imperfekti) (latina): Cur a proeliis absimus? Miksi olisimme poissa taistelusta? (latina): Accusaris, quod legibus rei publicae non pareas. Sinua syytetään siitä, että et kuulemma noudata valtion lakeja. (latina): Ossa tua canes devorent! Syökööt koirat suihinsa sinun luusi! (saksa): Sie sagt, sie sei reich. Hän sanoo olevansa rikas. (saksa): Wenn ich Zeit gehabt hätte, wäre ich mitgekommen. Jos minulla olisi ollut aikaa, olisin tullut mukaan. Tapaluokat

1072

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sri%20Lanka

Sri Lanka

Sri Lankan demokraattinen sosialistinen tasavalta eli Sri Lanka ("ylevä maa") on saarivaltio Intian valtameressä Intian eteläpuolella. Vuosina 1948-1972 Sri Lanka tunnettiin nimellä Ceylon. Maan 21,5 miljoonasta asukkaasta suurin osa kuuluu ryhmiltään joko buddhalaisiin singaleeseihin tai hindulaisiin tamileihin. Näiden välille kehittynyt jännite kiristyi pitkittyneeksi maan sisällissodaksi vuosiksi 1983-2009. Historia Ceylonin historia ulottuu yli 10 000 vuoden taakse. Saaren alkuperäiskansa veddat saapuivat todennäköisesti Etelä-Intiasta. Nykyään veddoja on noin muutama sata. Singaleesit alkoivat saapua saarelle Luoteis- ja Koillis-Intiasta 500-luvulla eaa. Perimätiedon mukaan Intian keisarin Ašokan poika Mahinda toi saarelle buddhalaisuuden ja käännytti kaikki saaren asukkaat buddhalaisuuteen. Intian ja Sri Lankan historiallinen yhteys johtuu ennen kaikkea maiden sijainnista. Roomalaiset ja myöhemmin persialaiset, kiinalaiset sekä arabit tiesivät saaren olemassaolon. Kun eurooppalaiset saapuivat saarelle, Sri Lankan sijainti oli maantieteellisesti tärkeä idänkaupan kannalta. Ensimmäiset saarelle saapuneet eurooppalaiset olivat portugalilaisia, jotka saapuivat sinne vuonna 1505. Lourenço de Almeida solmi suhteita kuninkaisiin ja avasi kaupan Portugalin ja saaren välille. Portugalilaisten hallinto kesti vuoteen 1658. He alkoivat asuttaa rannikkoa ja perustivat tukikohdan Colomboon. He viljelivät teetä, kanelia, luonnonkumia, sokeria, kahvia ja indigoa. Samalla he käännyttivät saarelaisia kristinuskoon ja portugalin kieli alkoi levitä varsinkin yläluokan keskuudessa. Ennen portugalilaisten tuloa saarta hallitsi monta kuningasta. Vain Kandyn kuningaskunta säilytti itsenäisyytensä. Kuningas Vimala Dharma ymmärsi, että ilman omaa laivastoa hän ei mahtanut portugalilaisille mitään. Hän ja hänen poikansa Rajasinha kääntyivät alankomaalaisten puoleen, jotka pitivät asemaa Kaakkois-Aasiassa, erityisesti Indonesiassa. Alankomaiden ja Rajasinhan välille solmittiin vuonna 1638 sopimus, jonka mukaan Alankomaat sai ostaa Ceylonin kanelia. Seuraavana vuonna alankomaalaiset valtasivat Trincomaleen sataman. Kun alankomaalaiset olivat vallanneet rannikon, he tunkeutuivat sisämaahan. Saari jaettiin kahteen osaan: Colomboon ja Galleen sekä Jaffnaan. Jokaista aluetta hallitsi Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian kuvernööri. Trincomaleen suojaisa satama houkutti myös brittejä, jotka olivat menettämäisillään Madrasin sataman ranskalaisille. Alankomaat oli Ranskan puolella Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa ja tuki liittolaistaan kieltämällä briteiltä Trincomaleen sataman käytön. Britit ottivat sen haltuunsa voimatoimin vuonna 1796 ja jatkoivat hollantilaisten karkottamista koko saarelta. Britit ottivat saaren haltuunsa virallisesti vuonna 1802 Amiensin sopimuksella. Britit tekivät sopimuksen Kandyn kuningaskunnan kanssa vuonna 1815, jolloin alueelle taattiin itsehallinto, mutta se liitettiin Britannian alusmaihin vuonna 1818. Britit eivät puuttuneet singaleesien kulttuuriin ja poistivat orjuuden saarelta. Kun britit alkoivat viljellä aluetta, viljely perustui suuriin plantaasiviljelmiin. Kahvin tuotannon huippukausi oli vuonna 1870, mutta Ceylonin tee syrjäytti sen myöhemmin. Myös sokeria, luonnonkumia ja indigoa viljeltiin. Britit tarvitsivat työvoimaa, joten he alkoivat tuoda hindulaisia tamileja Etelä-Intiasta. 1900-luvun alussa kansallisuusaate voimistui ja nationalismi tunkeutui politiikkaan. Perustuslaillisia uudistuksia vaadittiin. Ensimmäiset vakavat mellakat alkoivat vuonna 1915, jolloin länsirannikon muslimien ja singaleesien välillä oli kiistoja. Britit säikähtivät ja tulkitsivat levottomuuden brittivastaisuuksiksi, joten he pidättivät singaleesien johtajia. Poliittisia uudistuksia vaadittiin ja vuonna 1919 perustettiin Ceylonin kansallinen kongressi, johon kuului sekä singaleeseja että tamileja. Vuonna 1931 taattiin perustuslaki, julistettiin yleinen äänioikeus ja srilankalaiset saivat muodostaa oman neuvoston, jota johti brittiläinen kenraalikuvernööri. Britit laajensivat itsehallintoa, johon srilankalaiset eivät kuitenkaan enää suostuneet, joten Britannian oli myönnettävä sille itsenäisyys 4. helmikuuta 1948. Itsenäisyyden aika UNP-puolue (Yhdistynyt kansallispuolue) valitsi Ceylonin ensimmäiseksi pääministeriksi Don Stephan Senayaken. Hallituksessa istui pieni siirtomaa-aikainen yläluokka, joka laiminlöi tavallisen kansan perinteitä. 1950-luvulla maan talous oli kriisissä ja vuonna 1956 maan pääministeriksi valittiin sosialisti Solomon Bandaranaike, joka kuului SLFP-puolueeseen (Sri Lankan vapautuspuolue). Hän alkoi uudistaa maata radikaalisti. Bandaranaiken ohjelmaan kuului myös singaleesinatiolismi. Maan viralliseksi kieleksi tuli singaleesi ja buddhalaisuutta alettiin tukea. Tästä seurasi suuri välirikko tamilien ja singaleesien välille. Buddhalainen munkki Talduwe Somarama murhasi Bandaranaiken vuonna 1959. Ceylonissa oli jonkin aikaa poliittisesti epävakaata ja pääministeriksi nousi murhatun pääministerin leski Sirimavo Bandaranaike vuonna 1960. Hän jatkoi miehensä työtä, mutta työttömyys ja talouskriisi eivät hellittäneet. UNP ja Don Stephan Senayake voittivat vaalit vuonna 1965. Senayake yritti uudistaa maata, mutta inflaatio kasvoi ja niinpä Sirimavo Bandaranaike nousi uudestaan valtaan. Maa oli jo sosialistinen ja kansalaisille kuului muun muassa ilmainen kilon riisiannos viikossa, ilmainen opiskelu ja terveydenhoito sekä edullinen valtion tukema joukkoliikenne. Sirimavo Bandaranaike lupasi maareformin ja kansallisti suuria yrityksiä sekä pankkeja. Poliittiset levottomuudet alkoivat vuonna 1971, mutta maahan puhjennut sisällissota kukistettiin nopeasti ja verisesti. Kaiken lisäksi alkoi öljykriisi, joka heikensi maan taloutta. Sirimavo Bandaranaike muutti maan nimen Ceylonista Sri Lankaksi vuonna 1972 ja samalla buddhalaisuudesta tuli valtiouskonto, mikä edelleen kiristi kansanryhmien välejä. Vuonna 1977 UNP voitti vaalit ja pääministeriksi valittiin Junius Richard Jayewardene. Hänen aikanaan tamilien ja singaleesien välinen välirikko puhkesi todelliseksi. Sorron alle joutuneet tamilit yhdistivät voimansa ja alkoivat vaatia omaa itsenäistä tamilivaltiota. Separatistinen Tamilien yhtynyt vapausrintama oli voittanut kaikki paikat tamilialueiden vaaleissa. Tamilit katsoivat, että heitä oli syrjitty kaikkialla yhteiskunnassa - niin politiikassa, uskonnollisesti kuin taloudellisestikin. Vaikka UNP oli oikeistolainen puolue, Junius Richard Jayewardene julisti Sri Lankan demokraattiseksi sosialistiseksi tasavallaksi. Samalla hylättiin brittiläistyylinen valtiosääntö ja valtaa keskitettiin presidentille Ranskan mallin mukaisesti. Jayewardene nimitti itsensä presidentiksi ja pääministeriksi tuli Ranasinghe Premadasa. Sisällissota Vuonna 1983 puhkesi sisällissota singaleesien enemmistön ja tamilien vähemmistön välillä. Tamilien vapautusarmeija LTTE vaati pohjoiseen lähelle Intian rannikkoa perustettavaa itsenäistä tamilivaltiota. LTTE:n väijytyksessä kuoli 13 sotilasta, mikä sai aikaan tamilivastaisia mellakoita, joissa kuoli satoja tamileja. 1980-luvun lopulla Intian pääministeri Rajiv Gandhi alkoi neuvotella rauhaa konfliktiin, koska Intia pelkäsi, että maan tamiliväestö alkaisi vaatia itsenäisyyttä. Junius Richard Jayewardene ja Gandhi solmivat 1987 rauhansopimuksen, jolla taistelut lopetettiin ja Intia lähetti maahan rauhanturvajoukkoja, joiden piti riisua tamilit aseista, mutta operaatio epäonnistui Intian joukkojen jouduttua verisiin taisteluihin LTTE:n kanssa ja rauhanturvaajat vetäytyivät 1990. Presidentti Premadasan saatua surmansa pommi-iskussa voitti vaalit vuonna 1994 Chandrika Kumaratunga, joka lupasi lopettaa sodan neuvotteluilla. Niiden epäonnistuttua hallitus aloitti suurhyökkäyksen, joka ajoi kapinalliset Jaffnan kaupungista. LTTE vastasi pommikampanjalla, muun muassa merkittävimpään buddhalaiseen pyhäkköön, Sri Dalada Maligawaan 1998. LTTE:n saavutettua menestystä se tarjosi vuonna 2000 hallitukselle neuvotteluja, minkä hallitus hylkäsi. Joulukuussa 2001 sovittiin kuukauden tulitauosta, joka muuttui pysyväksi. Sen aikana osapuolet aloittivat rauhanneuvottelut norjalaisten johdolla. Loppuvuodesta 2005 presidentiksi valittu kovan linjan kannattaja Mahinda Rajapaksa ilmoitti pyrkivänsä lain ja järjestyksen palauttamiseen koko maahan. Maaliskuussa 2007 LTTE teki ensimmäiset ilmaiskut, joita tehtiin helmikuuhun 2009 mennessä ainakin yhdeksän. Tammikuussa 2008 hallitus ilmoitti purkavansa tulitauon, mutta LTTE ilmoitti pysyvänsä sopimuksessa. Sota päättyi 17. toukokuuta 2009 tamilisissien antautumiseen. Tätä ennen hallituksen joukot olivat saartaneet tamilisissit aivan saaren pohjoisosaan. Sisällissota vaati yli 70 000 ihmisen hengen. Sen päättyessä tamilia oli pakolaisleireillä kuukausien ajan. Sodan loppuvaiheissa kuoli ainakin 40 000 siviiliä saaren pohjoisosissa. Tamilitiikerit käyttivät siviilejä ihmiskilpinä ja pakottivat lapsia sotilaikseen. Hallitus puolestaan kehotti siviilejä suojautumaan rannan suoja-alueelle ja tulitti sitä sen jälkeen raskain asein. Yhdysvaltojen aloitteesta asiasta vaaditaan kansainvälistä tutkintaa. Lokakuussa 2009 hallitus ilmoitti ennenaikaisista vaaleista. Tammikuussa 2010 Mahinda Rajapaksa julistettiin presidentinvaalien selväksi voittajaksi, mutta hänen vastustajansa, voittoisaa sotilasoperaatiota johtanut entinen kenraali Sarath Fonseka ilmoitti ettei hyväksy tulosta. Rajapaksan puolue voitti myös huhtikuun parlamenttivaalit. Sisällissodan jälkeen Vuoden 2010 vaaleissa presidentti Mahinda Rajapaksa valittiin jatkokaudelle. Maa alkoi toipua sisällissodasta Rajapaksan toisen kauden aikana, mutta jälleenrakennusta ovat hidastaneet sodan jälkiselvittelyt. Rajapaksan suosio alkoi hiipua hänen toisen kautensa lopussa. Hänen aiempi tukijansa Maithripala Sirisena erosi hallituksesta ja liittyi Rajapaksaa vastustaneeseen oppositioon. Sirisena valittiin maan presidentiksi vuonna 2015. Pääsiäisenä 2019 kirkkoihin ja hotelleihin kohdistuneissa pommi-iskuissa kuoli yli 200 ihmistä. Marraskuussa 2019 presidentiksi valittiin Gotabhaya Rajapaksa, joka on vuosina 2005-2015 presidenttinä toimineen Mahinda Rajapaksan veli. Uusi presidentti nimitti astuttuaan virkaansa veljensä pääministeriksi. Ihmisoikeusjärjestöt ovat syyttäneet veljeksiä sotarikoksista Sri Lankan sisällissodan loppuvaiheessa. Rajapaksan veljesten valta Sri Lankassa voimistui entisestään, kun pääministeri Mahinda Rajapaksan puolue Sri Lanka Podujana Peramuna (SLPP) sai elokuussa 2020 suuren vaalivoiton maan parlamenttivaaleissa. Vuonna 2022 maa ajautui pahaan talouskriisiin. Korona oli vienyt matkailutulot, kuivuus haittasi maanviljelyä ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan nosti polttoaineen hintoja. Presidentti oli siirtänyt maan kertaheitolla luomutuotantoon, mikä romahdutti satoja 30-50 %. Kansa vaati presidentin ja pääministerin eroa. Heinäkuussa 2022 presidentti Rajapaksa pakeni ulkomaille. Ja presidentiksi valittiin Ranil Wickremesinghe, ensin väliaikaiseksi presidentiksi ja 20. heinäkuuta presidentiksi, ja hänen kautensa kestää marraskuuhun 2024. Yleensä valinnan tekee kansa vaaleilla, mutta poikkeustilanteessa valinnan teki parlamentti. Politiikka Sri Lanka on semipresidentiaalinen tasavalta, jonka presidentti valitaan kuusivuotiskaudelle suoralla vaalilla ja hän toimii hallinnon johtajana, valtion päämiehenä sekä asevoimien ylipäällikkönä. Parlamentti voi päättää presidentin erottamisesta 2/3 enemmistöllä korkeimman oikeuden päättäessä samoin. Presidentti valitsee ministerit, jotka ovat vastuullisia parlamentille. Presidentin sijainen on pääministeri, joka on parlamentin suurimman puolueen johtaja. Parlamentti on yksikamarinen, 225-jäseninen ja se valitaan suhteellisella vaalilla kuudeksi vuodeksi. Parlamentti sijaitsee Kotten kaupungissa. Äänioikeus on yleinen. Suurimman äänimäärän kerännyt puolue saa ylimääräisiä paikkoja parlamentissa. Presidentti voi kutsua, erottaa tai päättää lakiasäätävän kokouksen ja hajottaa parlamentin sen toimittua vähintään vuoden. Provinssit Sri Lankassa on yhdeksän maakuntaa, suluissa pääkaupungit: Sri Lankan keskinen provinssi (Kandy) Sri Lankan itäinen provinssi (Trincomalee) Sri Lankan keskipohjoinen provinssi (Anuradhapura) Sri Lankan pohjoinen provinssi (Jaffna) Sri Lankan luoteisprovinssi (Kurunegala) Sabaragamuwa (Ratnapura) Sri Lankan eteläinen provinssi (Galle) Uva (Badulla) Sri Lankan läntinen provinssi (Colombo) Maakunnilla on vuoden 1987 perustuslakimuutoksen jälkeen muodollisesti paljon valtaa. Maakuntavaltuusto äänestetään suoralla vaalilla viisivuotiskaudelle. Presidentti nimittää kullekin maakunnalle kuvernöörin, maakuntavaltuuston puheenjohtaja toimii maakunnan pääministerinä. Valtuustolla on sananvaltaa koulutukseen, terveydenhuoltoon, maaseudun kehittämiseen, sosiaalihuoltoon, maanviljelyyn, turvallisuuteen ja paikallisveroihin liittyvissä asioissa. Vallanjako keskusvallan kanssa ei aina suju kitkatta. Kukin maakunta jakautuu aluehallinnon toisella tasolla piirikuntiin. Piirikuntia on kahdesta viiteen kussakin maakunnassa. Yhteensä maa jakautuu 25 piirikuntaan. Maantiede Sri Lankan saari sijaitsee Intian valtameressä, Bengalinlahden lounaispuolella. Mannarinlahti ja Palkinsalmi erottavat sen Intian niemimaasta. Aatamin silta, maayhteys Intiaan, on nyt pääasiassa veden alla ja vain sarja matalikkoja ja karikkoja on enää pinnan yllä. Saari on etupäässä tasankoa. Eteläosassa on vuoristoa, jonka korkein huippu on 2 524 metriä. Sri Lankan ilmasto on trooppinen - koillismonsuuni kestää joulukuusta maaliskuuhun ja kaakkoismonsuuni kesäkuusta lokakuuhun. Rannikon alavilla mailla on kuumaa ympäri vuoden, mutta merituuli vilvoittaa iltapäivän tukalimpia hetkiä. Maan sisäosissa on korkeuden takia viileämpää ja ilmasto on miellyttävämpi. Sateita saadaan lähes kaikkialla kohtuullisesti koko vuoden. Lounaisrinteillä on sateisinta ja siellä sataa eniten huhtikuusta kesäkuuhun sekä syyskuusta marraskuuhun. Koillispuoli saaresta on vähäsateisinta ja kuivinta siellä on helmikuun sekä syyskuun välisenä aikana. Sri Lankassa on viisitoista kansallispuistoa. Suurin niistä on Yalan kansallispuisto, jossa elää maan kaikkia suuria nisäkäslajeja: aasiannorsuja, leopardeja, huulikarhuja, aksishirviä, sambarhirviä ja villisikoja. Suurin osa puistoista on maan itäosassa, mutta Wilpatun kansallispuisto on maan luoteisosassa. Siellä on pieniä järviä ja tiheää metsää. Wilpatussa elää suurten nisäkkäiden ja lintujen lisäksi varaaneja ja suokrokotiileja. Luonnonkatastrofit Maantieteellisestä sijainnistaan johtuen Sri Lanka oli altis vuoden 2004 tapaninpäivän luonnononnettomuudelle, jossa saaren etelä- ja itärannat kärsivät pahoin tsunamin aiheuttamista hyökyaalloista. Sri Lankassa tsunamissa kuoli yli 35 000 ihmistä ja loukkaantui yli 10 000 ihmistä. Lähes puoli miljoonaa joutui lähtemään kodeistaan pakolaisleireihin ympäri saarta. Tsunami tuhosi myös noin 70 prosenttia kalastusaluksista ja 50 000 kotia. Talous Vaikka Sri Lankan keskimääräinen kansantulo henkeä kohti on melko korkea, taloudellinen epätasa-arvo on vaikea ongelma. Maaseudun ja kaupunkien tuloerot ovat suuret. Noin 15 prosenttia maan väestöstä elää köyhyydessä. Itsenäistymisensä jälkeen sosialistinen Sri Lanka on avannut talouttaan yksityissektorille ja siirtynyt kohti markkinataloutta. BKT on kasvanut sisällissodasta huolimatta kymmenen vuoden ajan 5-7 prosenttia vuodessa muulloin, paitsi kansainvälisen taantuman aikaan vuonna 2009. Colombon pörssi oli yksi maailman nopeimmin kasvavista vuonna 2009. Sri Lanka on kuuluisa Ceylonin teestä ja kanelista. Vuonna 2012 maatalous muodosti 11,1 prosenttia bruttokansantuotteesta ja työllisti 31,8 prosenttia työvoimasta. Sri Lankalla on 18 lentokenttää, joista 14:llä on päällystetty kiitotie. Rautateitä on 1 449 kilometriä. Colombo on ainoa merkittävä satama. Aiemmin on toiminut myös lauttayhteys Mannarista Intian puolelle, mutta liikennöinti on keskeytetty kunnes satamaa parannetaan. Väestöjakauma Sri Lankan virallisia kieliä ovat sinhala, tamili ja englanti. Ethnologue-kirja listaa maassa puhuttavan kuutta kieltä, srilankalaista kreolimalaijia puhuu 46 000 henkeä, veddahia noin 300 ja indo-portugalia 30. Väestön pääryhmät ovat singaleesit (75 prosenttia) ja tamilit (18 prosenttia). Singaleesit ovat pääosin Theravada-buddhalaisia, tamilit ovat pääosin hinduja ja asuvat ympäri saarta, pääosin kuitenkin maan pohjois- ja itäosissa sekä keskiosissa teen viljelyalueilla. Vuoden 2001 väestönlaskennassa suurin uskonto oli buddhalaisuus (69 %), sitä seurasivat islam (7,6 %), hindulaisuus (7,1 %) ja kristinusko (6 %). Uskonnoltaan määrittelemättömiä oli 10 prosenttia. Koulunkäynti on pakollista 14 vuoden ikään asti. Vuonna 2001 aikuisista noin 90 prosenttia oli lukutaitoisia, miehillä taito oli hiukan yleisempi kuin naisilla. Kulttuuri Sri Lankan molemmilla kansallisilla kielillä on pitkät suullisen ja kirjallisen tarinankerronnan perinteet. Jo 400-luvulla kirjoitettiin muistiin historiallisia ja uskonnollisia kertomuksia sekä tamiliksi että singaleesiksi. Sri Lankan elävimpiä taidemuotoja ovat esittävät taiteet, etenkin tanssi ja rummutus. Sri Lankassa naisten usein käyttämä vaate on sari. Miehet pukeutuvat usein sarongiin. Saaren perinneruokaa on suuri annos riisiä, jonka kanssa voi olla tarjolla jopa kaksitoista pientä lisuketta: lihaa, kalaa, munaa valmistettuna mausteiden ja usein kookosmaidon kanssa. Tällainen ateria syödään usein lounasaikaan. Aamulla ja illalla voidaan syödä riisin sijasta nuudeleita tai pannukakkuja. Tyypilliseen ruokailurytmiin kuuluu useita välipaloja, kuten hedelmiä tai makeaa teetä. Edesmennyt tieteiskirjailija Arthur C. Clarke asui Sri Lankassa vuodesta 1956 lähtien 52 vuoden ajan kuolemaansa asti. Hän oli 23 vuotta Moratuwan yliopiston kanslerina. Clarke pyrki edistämään Sri Lankan näkyvyyttä maailman mediassa, varsinkin sukellusmatkailukohteena. Median kenttä on jakautunut etnisiä ja kielirajoja pitkin. Valtio omistaa kaksi televisioasemaa, radion ja englannin-, singaleesin- ja tamilinkieliset sanomalehdet. Yksityisiä televisioasemia on kahdeksan ja radioasemia yli tusina. Yksityinen media osallistuu kiivaasti poliittiseen keskusteluun ja arvostelee hallitusta. Lehdistön vapautta seuraavat järjestöt ovat kuitenkin raportoineet toimittajien ahdistelusta ja jopa murhista. Sri Lankassa on edelleen voimassa epävirallinen kastijärjestelmä, vaikka se ei sovi buddhalaiseen arvomaailmaan ja modernissa yhteiskunnassa se on menettämässä merkitystään. Neljästä kastista ylimpään kuuluvat maanomistajat. Ylimmän kastin singaleeseja kutsutaan nimellä govigama, tamileilla vellama. Useimmat tamilit ovat hinduja, heillä kastijärjestelmä on tärkeämpi kuin singaleeseilla. Urheilu Kriketti on suosituin urheilulaji, mutta lentopallolla on kansallisurheilun asema. Maa voitti kriketin maailmanmestaruuden vuonna 1996. Se on yksi vuoden 2011 kriketin MM-kisojen isännistä. Sri Lanka on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1948. Se on saanut kaksi hopeamitalia: Duncan White miesten 400 metrin aitajuoksusta vuonna 1948 ja Susanthika Jayasinghe naisten 200 metrillä vuonna 2000. Sri Lankan jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan selvinnyt MM-kisoihin eikä Aasian-mestaruuskilpailuihin. Miesten maajoukkue oli toukokuussa 2021 FIFA:n rankingissa sijalla 204, naiset sijalla 143. Sri Lanka on osallistunut Kansainyhteisön kisoihin ensimmäisen kerran vuonna 1938. Maa ei ole kertaakaan toiminut Kansainyhteisön kisojen isäntämaana, mutta oli ehdolla vuoden 2018 kisojen isännäksi. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla 42 Aasia Seulonnan keskeiset artikkelit

1073

https://fi.wikipedia.org/wiki/Shang-dynastia

Shang-dynastia

Shang-dynastia oli Kiinassa noin 1600-1100 eaa. Tällä kaudella loisteliaissa palatseissa asuvat kuninkaat hallitsivat suurta osaa Pohjois-Kiinasta, ja kävivät sotia ympäröiviä kansoja vastaan. Perimätiedon mukaan myös pääkaupunki vaihtui tällä kaudella muutaman kerran, mikä viittaa valtataisteluihin eri alueiden aatelissukujen kesken. Shang-kausi tunnetaan parhaiten niin sanotuista oraakkeliluukirjoituksistaan. Shang-kausi päättyi äkkiä Zhou-dynastian nousuun noin 1150-1050 eaa. Shang-dynastia Shang-dynastia hallitsi Kiinaa erään arvion mukaan noin 1766-1066 eaa. Täsmällisistä vuosiluvuista huolimatta niitä ei tule ottaa kirjaimellisesti. Toiset sanovat Shang-dynastian alkaneen vasta 1300-luvulla eaa. ja päättymisajankohdaksi ilmoitetaan toisinaan 1122 eaa. Shang-dynastia, jonka loppuvaiheista käytetään myös nimeä Yin 殷, oli maanviljelyyn pohjautuva yhteiskunta, joka harjoitti myös metsästystä ja eläinten kasvatusta. Erityisen merkillepantavaa aikakaudella ovat vanhimmat säilyneet kirjoitukset eli nk. oraakkeliluukirjoitukset sekä "teollinen" pronssinvalaminen. Tuhannet arkeologiset löydöt (pääosin Henanin 河南 laaksosta) kuten myös oraakkeliluukirjoitukset kertovat kauden elämästä. Lisäksi Kiinassa tähän päivään saakka käytössä olevat kuukalenteri ja jiazi-kalenteri olivat käytössä jo Shang-kaudella. Shang-kaudella asui Kiinassa arviolta noin 13,5 miljoonaa ihmistä. Valtion ala vuonna 1122 ea oli noin 1,25 miljoonaa neliökilometriä. Shang-dynastian pääkaupungissa Yinissä asui lopulta 50 000- asukasta, ja paikan ala oli 25 km². Shang-kauden kuninkaat hallitsivat suurta osaa Pohjois-Kiinasta ja kävivät useita sotia ympäröiviä kansoja vastaan. Pääkaupungit olivat loisteliaan palatsielämän keskuksia. Han-dynastian aikainen historioitsija Sima Qian 司馬遷 (司马迁) kertoo pääkaupungin siirroista Shang-kaudella, mutta tätä ei ole voitu todistaa arkeologisesti. Nämä pääkaupungit olivat: Bo 亳, Ao 隞 tai 囂 (嚣), Xiang 相, Geng 邢 ja Yin 殷. Kuninkaalliset palvoivat henkiolentoja, joista ylin oli Taivaan keisari 上帝 Shangdi, sekä esi-isiään. Merkittävät löydöt ovat: Erlitou-kulttuuri 二里頭文化 (二里头文化), josta pääosa sijoittuu Xia-kaudelle Erligang-kulttuuri 二里岡文化 (二里冈文化) 1500-1300 eaa. Anyang-kulttuuri 安陽 (安阳), 1200 eaa. lähtien. Shang-dynastian aikainen yhteiskunta Shang-dynastian aikainen yhteiskunta jakautui erilaisia töitä tekevien ryhmiin. Shang-dynastialla oli myös orjia, 奴隸 [nú lì] (奴隶), jotka otettiin sotavangeista. Shang-dynastian kuninkailla oli käytössä klaanijärjestelmä, jossa he antoivat prinsseille ja serkuillensa jonkin arvonimen ja alueen hallittavaksi. Pääkaupungista kauempana vallitsivat virkamiehet, jotka eivät olleet sukua kuninkaalle ja olivat usein itsenäisempiä. Kaukana pääkaupungista asuvista ja vihollisista käytettiin nimitystä 方 [fang]. Myöhemmin näitä alettiin kutsua barbaareiksi. Eri ammattikunnat (kaivostyöläiset, pronssinvalajat, puusepät, jne.) oli jaettu n. sadan hengen ryhmiin ja kullakin näistä oli virkamiehiä joilla oli erityisiä velvollisuuksia. Jopa ennustusten kirjaaminen vaati byrokratiaa, mistä näkyy perinteisen kiinalaisen valtion alku. Ilmasto Shang-dynastian aikana oli nykyistä lämpimämpi. Pääasiallinen viljakasvi Pohjois-Kiinassa oli hirssi, kuten nykyisinkin. Metsästys oli ylempien luokkien urheilulaji. Kuninkaiden kanssa haudattiin arvoesineitä ilmeisesti kuolemanjälkeistä käyttöä varten. Anyangin haudoista löytyneet esineet todistavat laajasta kaupankäynnistä joka ulottui sisä-Aasian aroille saakka. Mahdollisesti samasta syystä haudattiin myös elävältä jopa satoja orjia. Esi-isien palvonta oli myös selvästi yleistä. Shang-dynastia kävi usein sotia naapurikansoja ja arojen paimentolaisia vastaan. Heidän armeijansa koostui jo tuolloin eri aselajeista, kuten ratsuväestä ja jousiampujista. Merkittävimmät kehitysaskeleet Tältä kaudelta, noin ajalta 1500 eaa., ovat peräisin varhaisimmat löydetyt varmasti kiinaa olevat kirjoitukset, eli nk. oraakkeliluukirjoitukset. Kirjoituksissa käytetty kirjoitusjärjestelmä on jo niin kehittynyt, että on selvää että kiinaa oli kirjoitettu useita satoja vuosia tätä ennenkin. Koska merkit pohjautuvat kuviin, ei pelkistä merkeistä olisi varmaa, mitä kieltä kirjoitus on. Oraakkeliluukirjoitukset on päätelty kiinankielisiksi, sillä 1) niiden sanajärjestys on lähes sama kuin klassisen kiinan, 2) rebus-prinsiipin mukaisesti kirjoituksessa esiintyy kiinassa samalla tavalla lausuttavia merkkejä / sanoja toisten sanojen tilalla. Näitä varhaisemmat löytyneet kirjoitukset ovat yksittäisiä merkkejä mm. neoliittiseltä kaudelta (ennen 3000 eaa.) peräisin olevissa ruukuissa, eikä ole olemassa varmuutta onko kieli kiinaa ja ovatko merkit ylipäänsä kirjoitusmerkkejä vai kuvia. Shang-kaudelta tähän päivään asti on käytössä ollut kuujaksoihin perustuva kalenteri, (月曆 - 月历, yueli) sekä jiazi-ajanlaskumenetelmä. Jiazi-kalenterissa ei ole absoluuttisesti numeroituja vuosia, vaan vuodet vaihtuvat 60 vuoden sykleissä. Täten tarkan vuoden määrittämiseen tarvitaan päiväyksen lisäksi myös muuta tietoa, kuten hallitsijan nimi. Suurin osa kiinalaisista juhlapäivistä lasketaan edelleen kuukalenterin mukaan. Hallitsijat Nykykäsityksen mukaan Shang-hallitsijat nimettiin sen viikonpäivän taivaallisen rungon mukaan, jolloin he olivat syntyneet, mutta lisäksi heille annettiin myös kunnianimi, kuten wen 文 "hienostunut", wu 武 "sotaisa" tai kang 康 "voimakas". Shang-hallitsijoiden nimissä kang kirjoitetaan joskus geng 庚 (7. taivaallinen runko). Näitä nimityksiä käytettiin aina Qing-dynastiaan saakka. Shang-dynastian aloitti Xia-dynastian viimeisen kuninkaan korvannut kuningas Xie 契 (temppelinimeltään Shang-jia 上甲 "Ylempi jia"). Toisaalta on arveltu, että kiertokulku taivaallisesti hyväksytystä dynastiasta toiseen, dynastioiden kulkiessa viisaasta ja oikeudenmukaisesta kuninkaasta moraalisesti turmeltuneeseen tyranniin, saattaa olla Zhou-dynastian aikana keksitty malli Zhoun aseman laillisuuden pönkittämiseksi. 5-8 sukupolvea myöhemmin vallassa oli Täydellinen Tang 成湯 [Cheng Tang] (成汤) (temppelinimeltään Da-yi 大乙 "Suuri yi"), myyttinen ensimmäinen hallitsija, jonka ministerinä toimi Yiyin 伊尹. Hänen vanhin poikansa Tai-ding (太丁, "Mahtava ding"), kuoli ennen valtaanastumista. Tätä seuraavat hallitsijat olivat: Wai-bing 帝外丙 "Ulompi bing" Zhong-ren 帝中壬 "Keskimmäinen ren" Tai-jia 帝太甲 "Mahtava jia" (Taizong 太宗 "Mahtava esi-isä") Wo-ding 帝沃丁 "Tuottelias ding" Tai-geng 帝太庚 "Mahtava geng" Xiao-jia 帝小甲 "Pikku-jia" Yong-ji 帝雍己 "Sopuisa ji" Tai-wu 帝太戊 "Mahtava wu" (Zhongzong 中宗 "Keskimmäinen esi-isä") Zhong-ding 帝中丁 "Keskimmäinen ding" Wai-ren 帝外壬 "Ulompi ren" Hedan-jia 帝河亶甲 "Jokialttari jia" Zu-yi 帝祖乙 "Esi-isä yi" Zu-xin 帝祖辛 "Esi-isä xin" Wo-jia 帝沃甲 "Tuottoisa jia" Zu-ding 帝祖丁 "Esi-isä ding" Nan-geng 帝南庚 "Eteläinen geng" Yang-jia 帝陽甲 "Yang-jia" (帝阳甲) Pan-geng 帝盤庚 "Yhteenkietova geng", siirsi pääkaupungin Yin:iin 殷 Xiao-xin 帝小辛 "Pikku-xin" Xiao-yi 帝小乙 "Pikku-yi" Wu-ding 帝武丁 "Sotaisa ding" (Gaozong 高宗 "Korkea esi-isä"), ensimmäinen "historiallinen hallitsija" eli hallitsija, joka löytyy oman aikansa kirjoituksista, noin 1150 eaa. Zu-geng 帝祖庚 "Esi-isä geng" Zu-jia 帝祖甲 "Esi-isä jia" Lin-xin 帝廩辛 "Hankkiva xin" Geng-ding 帝庚丁 "Voimakas ding" Wu-yi 帝武乙 "Sotaisa yi" Wen-ding 帝文丁 "Hienostunut ding" (Tai-ding 太丁 "Mahtava ding") Di-yi 帝乙 "Hallitsija yi" (hänen vanhin poikansa Weizi Qi 微子啟 ei onnistunut) Di-xin 帝辛 "Hallitsija xin" (Zhou 紂, Shou 受), viimeinen turmeltunut hallitsija, noin 1050 eaa. Huom. Kaikkien nimien ensimmäinen merkki on di (帝), joka tarkoittaa hallitsijaa, mutta käytetään myös jumaluudesta. Lähteet Aiheesta muualla 'Tällä sivulla nimet on kirjoitettu mandariinikiinan mukaisesti pinyin-latinisaatiota käyttäen. Nimet on esitetty myös kiinalaisin merkein. Nimet ovat ensin pinyinillä kirjoitettuina, sitten perinteisillä merkeillä, ja vielä lopuksi sulkeissa yksinkertaistetuilla merkeillä, mikäli ao. merkit poikkeavat perinteisistä. Katso myös Ohje:Itä-Aasiaa käsittelevät artikkelit. Kiinan dynastiat Seulonnan keskeiset artikkelit

1075

https://fi.wikipedia.org/wiki/Shu%20Han%20-kuningaskunta

Shu Han -kuningaskunta

Shu Han -kuningaskunta (蜀漢, yksinkertaistetuilla merkeillä 蜀汉) [shǔ hàn], 221-263) oli yksi Kiinassa Kolmen kuningaskunnan kaudella vallasta kilpailleista valtioista. Valtion nimi tunnetaan myös ilman Han-dynastiaan viittaavaa 漢 [Hàn] päätettä, eli Shu-kuningaskuntana, jota ei saa sekoittaa alueella muinaisaikoina sijaitseesta Shu-kuningaskuntaan. Shu Han sijaitsi osapuilleen nykyisen Sichuanin ja Hanzhongin alueella. Shu Han oli näin ollen hyvin suojattu vuoristoilla ja helposti puolustettavissa, mutta toisaalta vuorien vuoksi sieltä oli vaikeaa hyökätä, koska armeijan huoltaminen oli hankalaa. Sen lisäksi Shu Han oli väkiluvultaan pienin kolmesta kuningaskunnasta. Historia Han-dynastian aikana Sichuan tunnettiin Yi-provinssina eli Yizhouna, Han-dynastian romahtaessa provinssia hallitsi kuvernöörinä Liu Zhang, keisarilliseen Liu-sukuun kuulunut sotaherra, jonka isä Liu Yan oli pyytänyt keisarilta Yizhoun kuvernöörin paikkaa välttääkseen turvattomaksi muuttunutta pääkaupunkia. Tultuaan Yizhouhin Liu Yan solmi suhteet paikallisten mahtisukujen kanssa ja kukisti alueella syntyneet kapinat. Tämän jälkeen hän pysyi erossa muualla Kiinassa raivoavasta sisällissodasta ja tätä politiikka jatkoi hänen poikansa. Noin vuotta ennen Chibin taistelua (208 jaa.) Liu Bei, joka oli etäistä sukua Läntisen Han-dynastian keisari Jingille eaa) piti valtaa Xinye nimisessä kaupungissa Yizhoun naapuriprovinssissa Jingzhoussa provinssin kuvernöörin Liu Biaon luvalla (myös keisarillista sukua). Liu Bei värväsi tuolloin erittäin lahjakkaan oppineen Zhuge Liangin neuvonantajakseen ja hän pyysi strategiaa Han-dynastian pelastamiseksi. Zhuge Liang kertoi hänelle suunnitelman joka tunnettiin siitä lähtien Longzhong-suunnitelmana. Suunnitelman mukaan Liu Bein piti ottaa valta Jingzhoussa, vallata tähän mennessä sodalta säästynyt Yizhou ja käyttää näiden kahden suuren provinssin resursseja kukistaakseen kahden rintaman pihtihyökkäyksellä Pohjois-Kiinaa hallinnut sotaherra ja pääministeri Cao, joka käytännössä piti Han-dynastian keisaria vankinaan ja hallitsi keisarin nimissä. Zhuge Liang myös neuvoi solmimaan ystävälliset Kaakkois-Kiinaa hallineeseen Wu-valtion kanssa. Suunnitelma alkoi mennä kuitenkin heti pieleen, koska Liu Bei oli haluton toimimaan Liu Biaouta vastaan, jonka suojeluksessa hän oli, Liu Biao oli jo iäkäs ja kuoli kuitenkin luonnollisista syistä pian tämän jälkeen ja hänen seuraajakseen nimettiin hänen nuorempi poikansa Liu Qi, joka ei kuitenkaan saanut nauttia Jingzhoun hallinnasta kauan. Vuonna 208 Cao käynnisti valtavan sotaretken, jonka tarkoituksena oli valloittaa Jingzhou ja kukistaa Wu ja näin yhdistää Kiina takaisin hovin eli Cao Caon hallintaan. Jingzhou valloitettiin nopealla tahdilla ja Liu Bei pakeni yhdessä Liu Congin, Liu Biaon vanhimman pojan kanssa Wuhun ja he solmivat liiton Wun hallitsijan Sun Quanin kanssa. Huolimatta Cao Caon suuresta miehistö ja materiaalisesta ylivoimasta Wu onnistui kukistamaan ratkaisevassa Chibin taistelussa Cao Caon laivaston ja armeijan. Cao vetäytyi tämän jälkeen takaisin Jingzhouhin ja palasi Pohjois-Kiinaan. Liu Bei ja Liu Cong valloittivat pian osan Jingzhousta takaisin, Liu Cong kuitenkin kuoli pian sairauteen ja Liu Bei solmi Wun kanssa sopimuksen, jolla hän "lainasi" strategisesti tärkeän Nan-alueen. Tämän lisäksi Liu Bei solmi avioliiton Sun Quanin siskon kanssa liittolaisuuden vahvistamiseksi. Sun Quan kuitenkin piti Jingzhoun kuuluvaksi omaan alueeseensa ja lainan ehtoina oli että Liu Bei etsisi itselleen uuden valta-alueen jonka saatuaan hän palauttaisi Nanin alueen takaisin Wulle. Sillä välin Liu Zhang oli ajautunut vaikeuksiin Yizhoussa kapinallisten kanssa, joita hän ei kyennyt kukistamaan. Eräät Liu Zhangin neuvonantajat pitivät häntä kykenemättömänä johtajana ja siirsivät katseensa Jingzhoussa valtaa pitävään Liu Beihin, jonka he näkivät parempana ehdokkaansa johtajakseen. Neuvonantajat neuvoivat Liu Zhangia pyytämään Liu Beita johtamaan armeijansa Yizhouhin ja auttamaan kapinallisten kukistamisessa. Liu Zhang innostui ajatuksesta saada vahva sukulaismies avukseen ja teki neuvon mukaisesti, vaikka osa neuvonantajista oli tätä vastaan. Liu Bein neuvonantajat neuvoivat Liu Beita käyttämään tilaisuutta hyödykseen ja ottamaan Yizhou valtaansa. Liu Bei kuitenkin kaikkien yllätykseksi kieltäytyi tästä ja johti armeijansa kapinallisia vastaan, jättäen Jingzhou Guan Yun ja Zhuge Liangin valvontaan. Liu Zhangin ja Liu Bein välit olivat aluksi hyvät, mutta ajan myötä Liu Zhang tuli entistä epäluuloisemmaksi Liu Beita kohtaan, kun Liu Bein suosio Yizhoussa kasvoi. Kun Liu Zhangin neuvonantajien vehkeily paljastui julisti Liu Zhang sodan Liu Beita vastaan, mutta hänestä ei ollut vastusta Liu Bein harjaantuneille sotataidoille, Liu Zhang joutui antautumaan. Tämän jälkeen Liu Bei valtasi strategisesti tärkeän Hanzhoun alueen Yizhoun pohjoispuolella. Hanzhoun valtaaminen oli myös tärkeä symbolinen ele, koska Liu Bang, Han-dynastian perustaja nosti alueelta armeijan, jonka avulla hän kukisti Chun kuninkaan Xiang Yun ja perusti Han-dynastian. Valloitettuaan Yizhoun Sun Quan pyysi takaisin lainaamaansa aluetta, mutta Liu Bei kieltäytyi tästä, minkä johdosta Sun Quan yllättäen rikkoi liittolaisuuden Liu Bein kanssa 219 jaa. ja valloitti Jingzhousta Liu Beille kuuluneet alueet. Tappion vuoksi Guan Yu teki itsemurhan, mikä sai Liu Bein raivoihinsa, Liu Bei ja Zhang Fei syyttivät Wuta Guan Yun kuolemasta. 220 jaa. Liu Bein päävihollinen Cao kuoli ja hänen poikansa Cao Pi nousi hänen seuraajakseen. Samana vuonna Cao Pi pakotti viimeisen Han-keisarin Xianin luopumaan kruunusta ja julisti itsensä uudeksi keisariksi. Tämän katsotaan olevan Han-dynastian päättymispäivä ja Kolmen kuningaskunnan aikakauden alkupäivä. Cao Pin johtama valtio sai nimen Cao Wei. Liu Bein kuultua tästä hän puolestaan julisti itsensä Han-dynastian lailliseksi keisariksi 221 jaa. Liu Bei näki valtionsa olevan Han-dynastian jatkoa, mutta myöhempi aika tuntee tämän valtion Shu Hanina, erotuksena muista Han-nimisistä valtioista Kiinan historiassa. 222 jaa. Liu Bei aloitti suuren sotaretken Wuta vastaan kostaakseen Guan Yun kuoleman ja palauttaakseen menettämänsä alueen. Ennen kuin sotaretki ehti edes käynnistyä, Zhang Fein murhasi hänen alaisensa, joita Zhang Fei oli kaltoinkohdellut. Aluksi hyvin edennyt sotaretki huipentui Xiaotingin taisteluun, jossa Liu Bei koko karvaan tappion ja hän vetäytyi Baidichengiin jossa hän kuoli 223 jaa. Liu Bei nimitti kuolinvuoteellaan seuraajakseen nuoren poikansa Liu Shanin ja valtionhoitajiksi Zhuge Liangin ja Li Yanin. Liu Shan ei ollut yhtä kyvykäs ja voimakas hallitsija kuin hänen monien sotien karaisema isänsä, eikä myöskään ollut halukas johtamaan Shu Hanin armeijoita taisteluihin. Hän jätti käytännössä valtionhoidon Zhuge Liangin ja muiden ministerien käsiin. Zhuge Liang solmi ystävälliset suhteet Wun kanssa ja jatkoi aina kuolemaansa asti 235 jaa. yrityksiä valloittaa Cao Wein viidellä sotaretkellä joista jokainen epäonnistui muuttamaan pattitilanteeksi muodostunutta jakoa kolmeen kuningaskuntaan. Tämän lisäksi Zhuge Liang oli taitava siviilihallitsija ja Shu Hanin kuningaskunnan aikana Sichuanin alueen infrastruktuuria ja tuottavuutta parannettiin huomattavasti. Zhuge Liangin kuoltua hänen seuraajansa Jiang Wei yritti myös useampaan otteeseen valloittaa Cao Weita, mutta epäonnistui. Liu Shan hallitsi aina vuoteen 263 asti, kun Cao Wein armeija onnistui lopultakin kukistamaan Shu Hanin armeijan. Jiang Wei sai surmansa ja Liu Shan antautui. Hänet vangittiin ja vietiin Cao Wein pääkaupunkiin. Cao Wein keisari antoi hänelle muodollisen tittelin ja Liu Shan pystyi viettämään eläkepäiviään vauraudessa ja rauhassa. Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Han-dynastia vallitseva suurempi jakso: Kolme kuningaskuntaa muut kuningaskunnat: Wei-kuningaskunta ja Wu-kuningaskunta seuraava kausi: Läntinen Jin-dynastia Kiinan historia

1076

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sui-dynastia

Sui-dynastia

Sui-dynastia (隋朝) hallitsi Kiinaa 581-618. Sitä edelsi Eteläisten ja pohjoisten dynastioiden kausi ja seurasi Tang-dynastia. Pääkaupunkina toimi Chang'an. Sui-dynastiaa voi hyvin verrata Qin-dynastiaan. Se jälleen yhdisti maan vuosisatoja kestäneen sotapäälliköiden vallan jälkeen, piti kovaa kuria ja aloitti vastaavia hankkeita: Kiinan muuri korjattiin ja Suuri kanaali, Keisarinkanava valmistui. Samoin kuin Qin, Sui-dynastia oli myös lyhytaikainen, hajoten Korean suunnassa käytyjen sotien ja sisäisten levottomuuksien vuoksi. Lisäksi molempien dynastioiden seuraajat olivat Kiinan "suuria dynastioita". Hallitsijat Kiinan dynastiat Seulonnan keskeiset artikkelit

1077

https://fi.wikipedia.org/wiki/Song-dynastia

Song-dynastia

Song-dynastia (宋朝) hallitsi Kiinassa 960-1279. On olemassa myös aiempi Song-dynastia, Eteläiset ja pohjoiset dynastiat-kauden Eteläisiin dynastioihin kuuluva (Liu-)Song-dynastia (420-479). Song-dynastia jaetaan kahteen osaan: Pohjoinen Song-dynastia 960-1127 Eteläinen Song-dynastia 1127-1279 Näistä Pohjoinen Song-dynastia hallitsi koko Kiinaa, ja piti pääkaupunkiaan Kaifengissa, Eteläinen Song-dynastia hallitsi vain Kiinan eteläosia, kun pohjoisessa valtaa pitivät Liao-dynastia ja sittemmin Jin-dynastia, sen pääkaupunkina oli Hangzhou. Eteläinen Song-dynastia menetti valtansa Kublai-kaanin johtamille mongoleille ja heidän perustamalleen Yuan-dynastialle. Talous Tang-dynastiasta lähtien suuria maatiloja (莊園 [zhuāngyuán]) oli syntynyt etelä-Kiinassa ja ne olivat tuoneet mukanaan jonkinlaisen säätyläisten luokan, joka oli melko riippumaton keskushallinnosta. Poliittisiin virkoihin pääsy oli avoin kaikille, joilla oli varaa maksaa koulutuksesta ja siten saattoivat läpäistä virkatutkinnot. Song-dynastian aikana suurista kaupungeista tuli valtavia kauppakeskuksia, joista tavarat kulkivat koko kansalle. Kauppiasjärjestöt kehittivät esittelykirjeet (飛錢 [fēiqián]), pankkijärjestelmän ja luottolaitokset. Paperiraha levittäytyi laajalle, ensimmäisenä maailmassa. Maareitin Keski-Aasiaan katkettuakin ulkomaankauppa jatkui, sillä tekninen kehitys mahdollisti kaupan merten yli jopa Intiaan ja Arabiaan saakka. Kiinassa oli käytössä mm. kuivatelakka viimeistään 1000-luvulla. Kulttuuri Tang-dynastian ja Viiden dynastian levottomien ja sotaisten kausien jälkeen Song-dynastia oli kiinalaisen kulttuurin lujittumisen aikaa. Perinteinen siviilihallintomallinen valtio oli täysin kehittynyt ja sen mukana palasivat kungfutselaiset opit. Monet oppineet kommentoivat perinteisiä kirjoja tuoden esille uusia ajatuksia. Song-dynastian aikaa kutsutaan usein Kiinan renessanssiksi, sillä aivan kuten Euroopan renessanssissa, tekniikoiden ja keksintöjen kehitys sekä vanhojen tekstien uudet tulkinnat herättivät vanhoja ja synnyttivät uusia virtauksia. Song-dynastian aikana kiinalaisen kulttuurin tuhansia vuosia jatkunut kehitys muovautui yhdeksi kokonaisuudeksi. Tang-dynastian aikainen ihanne kaikilla aloilla etevistä ihmisistä jotka olivat yhtä lailla runoilijoita, taidemaalareita kuin valtiomiehiäkin, yhdistettiin historiallisten kirjoitusten, maalaustaiteen ja posliinintuntemukseen. Älymystö etsi vastauksia kaikkiin filosofisiin ja poliittisiin kysymyksiin kungfutselaisista klassikoista. Samalla Tang-kauden buddhalaisuus sai väistyä, sitä pidettiin ulkomaalaisena ja sen ei katsottu tarjoavan juurikaan ohjeita poliittisia ja muita maanpäällisiä ongelmia silmällä pitäen. Dynastian kaatuminen Edellisten dynastioiden ajoilta oli opittu, että pääkaupungin lähellä oli pidettävä voimakasta armeijaa. Upseereita kierrätettiin, ja armeijan ylimmät johtotehtävät oli jaettu usean ihmisen hoidettavaksi. Varsin usein sotilastehtäviin päätyi siviilihenkilöitä, joilla ei ollut sotilaskokemusta ja he eivät aina tehneet oikeita päätöksiä oikeaan aikaan, erityisesti silloin kun pohjoisen ei-kiinalaiset valtakunnat Liao, Jin ja mongolit yrittivät vallata Kiinan. Monet järkevästi kieltäytyivät sotilastehtävistä ja ottivat mieluummin hoitoonsa maa-alueita. Song-dynastian autoritaarinen hallinto teki mahdottomaksi sen, että kenraalit olisivat haastaneet keisarin vallan, joten hallintojärjestelmä oli puhtaasti siviilien käsissä. Pohjois-Kiinan menettämisen jälkeenkään Song-dynastian keisarit eivät halunneet tuhlata energiaa sotaretkiin pohjoisia hyökkäilijöitä vastaan. Oli ilman muuta edullisempaa rauhoittaa "barbaarikansat" tribuuttilahjoilla kuin taistella heitä vastaan. Sisäinen ja ulkoinen rauha ja kukoistava talous olivat erityisen tärkeitä kungfutselaiselle linjalle siirtyneille oppineille. Tämä rauhoittamispolitiikka ei kuitenkaan toiminut loputtomiin. Sekä Liaon että Jinin johtava luokka omaksui pian kehittyneemmän kiinalaisen elämäntyylin, ja jäivät sitten mongolien jalkoihin. Song-dynastian sotilaallinen heikkous ja sotahaluttomuus yhdistettynä Mongolivaltakunnan valtaviin voimavaroihin koitui sittemmin dynastian kohtaloksi, mongolien vallatessa koko Kiinan vuoteen 1279 mennessä perustaen Yuan-dynastian. Katso myös samanaikaisesti myös Liao-dynastia ja Jin-dynastia dynastian osat: Pohjoinen Song-dynastia, Eteläinen Song-dynastia Aiheesta muualla Kiinan dynastiat Seulonnan keskeiset artikkelit

1078

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sari%20%28vaate%29

Sari (vaate)

Sari tai saree tai shari on Intiassa, Bangladeshissä, Sri Lankassa ja Nepalissa naisten käyttämä kansallisvaate. Sari on noin neljästä yhdeksään metriä pitkä kankaansuikale, joka kiedotaan päälle siten, että se peittää koko vartalon. Erilaisia sarimuunnoksia on satoja. Yleisin tapa pukea sari on kietoa se vyötärön ympärille ja nostaa toiselle olalle. Saria käytetään tavallisesti alushameen (pavada tai pavadai etelässä, tai shaya Itä-Intiassa) ja choli-paidan kanssa. Yleensä sari-kangas on näyttävästi kuvioitu. Kuvioalueet jaetaan päätyyn, tai päätyihin, reunoihin ja kenttään. Sarin materiaali, malli ja pukemistapa kertovat naisen etnisestä ryhmästä, siviilisäädystä, uskonnollisesta taustasta ja kastista. Historiaa Sana 'sari' kehittyi Prakritin kielen sanasta 'sattika', mikä mainitaan vanhimmissa buddhalaisissa kirjoituksissa. Sarin juuret ylettyvät aina Indus-laakson sivilisaation aikaan (n. 2800-1800 eaa.). Induslaakson alueelta on löytynyt pappeja esittäviä patsaita, joilla on yllään sarin tapainen, laskostettu vaate. Muinaisessa tamileiden runoudessa (kuten Silappadhikaramissa ja Banabhattan Kadambarissa kuvaillaan naisten kauniita, sarin mallisia vaatteita. Muinaista perinnettä kuvataan vanhassa, vaatteita ja tanssia selvittävässä tekstissä, Natya Shastrassa. Sen mukaan sari jättää vastanseudun paljaaksi symbolisista syistä, koska kohtua pidetään elämän ja luovuuden lähteenä. Jotkut pukuhistorioitsijat uskovat miesten dhotin olleen sarin edelläkävijä. He sanovat, että ennen 1300-lukua dhotia käyttivät sekä miehet että naiset. Gandhara-, Mathura- ja Gupta-veistokset, jotka sijoittuvat 100-600-luvuille, esittävät jumalattaria ja tanssijoita, joilla näyttää olevan yllään dhoti. Kyseiset asut ovat puettu "kalanpyrstö"-tyyliin, jossa asu peittää jalat roikkuvasti ja joka on taitettu edestä pitkään, liehuvaan ja näyttävään tapaan. Veistoksilla ei ole yllään yläosaa. Toiset lähteet sanovat jokapäiväisen vaatteen koostuneen dhotista ja lungista (myös sarong) yhdistettynä rinnat peittävään, toppimaiseen kappaleeseen ja kankaaseen tai huntuun, jota käytettiin peittämään ylävartaloa tai päätä. Kaksiosainen mundum neryathum on jäänne muinaisista intialaisista vaatteista. Nykyisen mallinen sari muodostui mundum neryathumin inspiroimana, kun kaksi kappaletta päätettiin yhdistää yhdeksi. On yleisesti hyväksytty näkemys, että kiedotut sarin tyyppiset asut, shaalit ja hunnut ovat kuuluneet naisten asuun jo pitkään ja että ne ovat säilyneet satoja vuosia jotakuinkin nykyisessä muodossaan. Yksi arvoitus on cholin (sarin puseron) ja alushameen historia. Jotkut tutkijat sanovat, ettei niitä tunnettu ennen kuin britannialaiset saapuivat Intiaan, vaan että niitä alettiin käyttää viktoriaanisten siveysaatteiden myötä. Naisten sanotaan siis käyttäneen ennen vain pitkää, taiteltua kangasta ja paljastaneen rintansa. Useissa kankaiden ja muinaisen taiteen jäännöksissä näkyy kuitenkin toppimainen, rinnat peittävä vaate tai ylävartalon peittävä shaali. Etelä-Intiassa naiset käyttivät todistetusti ylävartalon paljastavaa vaatetta ennen 1800-lukua. Runolliset lähteet kuten Shilappadikaram todistavat, että sangam-kauden aikana naisilla oli yllään vain yksi vaatekappale, joka peitti alavartalon ja pään muttei keskivartaloa ja rintoja. Keralassa on useita viittauksia paljasrintaisiin naisiin. Vielä nykypäivänäkään naiset eivät joillakin eristäytyneillä maaseutualueilla käytä sarin kanssa cholia. Lähteet The Sari - Lynton Linda Ancient Indian costume - Alkazi Roshan Fashion styles of ancient India - Mohapatra R.P Aiheesta muualla Vaatteet Intialainen kulttuuri

1080

https://fi.wikipedia.org/wiki/Saddam%20Hussein

Saddam Hussein

Saddam Hussein 'Abd al-Madžid al-Tikriti (; 28. huhtikuuta 1937 - 30. joulukuuta 2006) oli baathistisen Irakin presidenttinä 1979-2003 sekä Irakin pääministerinä vuosina 1979-1991 ja 1994-2003. Häntä paheksuttiin länsimaissa yleisesti, koska hän oli autoritaarinen diktaattori, mutta arabimaailman suhtautuminen häneen oli huomattavan ristiriitaista. Toisaalta häntä ihailtiin panarabialaisuuden ja arabisosialismin tukemisesta, Irakin taloudellisista uudistuksista ja kansainvälisen painostuksen uhmaamisesta. Kuitenkin Baath-puolueen yksinvaltaisuus ja vähemmistöryhmien kohtelu toivat hänelle poliittisia vihamiehiä. Huhtikuussa 2003 Yhdysvaltain johtama liittoutuma syrjäytti Husseinin Irakin sodassa. Hän onnistui pakoilemaan liittoutuman joukkoja, kunnes 13. joulukuuta 2003 amerikkalaisjoukot saivat syrjäytetyn presidentin kiinni hänen kotikaupungissaan Tikritissä. Irakilaisoikeus tuomitsi 5. marraskuuta 2006 Husseinin kuolemaan hirttämällä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Tuomio pantiin täytäntöön 30. joulukuuta 2006. Nuoruus Saddam Hussein syntyi Al-Awjassa, noin 15 kilometrin päässä Tikritistä paimentolaisperheeseen. Isä kuoli puoli vuotta ennen pojan syntymää. Kolmevuotiaaksi hän eli setänsä, Khairallah Talfahin, luona. Äiti meni uusiin naimisiin, ja Saddamin isäpuoli kohteli häntä kaltoin. Noin kymmenvuotiaana hän karkasi ja palasi setänsä luo Bagdadiin. Saddamin setä oli vallankumouksellisen arabinationalistisen Baath-puolueen tukija, ja Saddam kävi kansallismielistä koulua Bagdadissa. Nuorena Saddam sai vaikutteita brittiläis- ja länsivastaisesta ilmapiiristä. Etenkin Egyptin populistinen arabisosialisti Gamal Abdel Nasser oli merkittävä vaikuttaja. Monarkiat kaatuivat Irakissa, Egyptissä ja Libyassa 1950- ja 1960-luvuilla. Nasser haastoi britit ja ranskalaiset, kansallisti Suezin kanavan ja pyrki modernisoimaan Egyptin ja yhdistämään arabimaailman. Saddam liittyi Baath-puolueeseen 20-vuotiaana vuonna 1957. Samana vuonna hän haki Bagdadin sotilasakatemiaan, jonne ei kuitenkaan päässyt. Tie valtaan Kenraali Abdulkarim Qasim kaappasi vallan vuonna 1958, valtasi Bagdadin ja julisti tasavallan syntyneeksi 14. heinäkuuta. Samana päivänä Faisal II, toiset kuningasperheen jäsenet ja johtava ministeri Nuri al-Sa'id kuolivat tasavaltalaissotilaiden tuleen . Saddam vietti 1958-1959 puoli vuotta vankilassa osallistuttuaan vaaleissa setäänsä vastassa olleen kommunistin murhaan. Baath-puolue vastusti valtaan noussutta Qassimin hallintoa, koska Qassim vaati Kuwaitin sekä osmanien Iraniin liittämän Khūzestānin palautusta Irakille. Nasserin johtamaan Yhdistyneeseen arabitasavaltaan hän ei ollut valmis liittymään. Saddam oli mukana vuonna 1959 kuusimiehisessä operaatiossa pääministeri Qassimin salamurhaamiseksi. Ajatus salamurhata Qasim epäillään olleen Nasserin ja osa attentaattiin osallistuneista koulutettiin Damaskoksessa. Väijytys oli amatöörimäinen ja päättyi epäonnistumiseen. Saddam haavoittui jalkaan mahdollisesti joko toverinsa ampumana tai omasta aseestaan. Eräiden lähteiden mukaan hän kaivoi itse luodin jalastaan veitsellä. Hän pakeni maasta Damaskokseen. Vuonna 1960 hänet tuomittiin Irakissa poissa olevana kuolemaan. Damaskoksesta Saddam siirtyy Kairoon, Egyptiin, jossa opiskeli 1962 lakia Kairon yliopistossa valmistumatta. Qassimin syöksi vallasta Abdul Salam Arif veljineen vuonna 1963 Baath puolueen tulella, mutta syksyllä baathistit joutuivat epäsuosioon eversti Abd al-Salam Muhammad Arifin kaappauksen jälkeen ja vangituiksi. Saddam palasi Irakiin kevään ramadanin vallankumouksen jälkeen, mutta hänet vangittiin 1964. Ennen tätä Saddam nai serkkunsa, Sajidan, ja he saivat myöhemmin kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Vankilassa Saddam nousi Baath-puolueen varapääsihteeriksi. Arif kuoli helikopteriturmassa, ja presidentiksi tuli hänen veljensä, kenraalimajuri Abd al-Rahman Muhammad Arif. Saddam pakeni viimein vankilasta vuonna 1967. Heinäkuun 1968 vallankaappauksessa Baath-puolue palasi valtaan johdossaan Saddamin serkku, kenraali Ahmed Hassan al-Bakr. Saddam sai aseman vallankumousneuvoston varapuheenjohtajana. Hänestä tuli vankien kuulustelija. Valtaryhmittymä nimesi Saddamin Irakin varapresidentiksi ja neljän tähden kenraaliksi, vaikka hänellä ei ollut sotilaskoulutusta. Hän sai arvosanan oikeustieteestä vuonna 1971 Bagdadin yliopistosta. Saddam johti Irakin öljyalan kansallistamista 1. heinäkuuta 1972. Vuoden 1973 öljykriisiä seurasi hintojen nousu ja valtion vaurastuminen. Irakiin luotiin arabimaiden paras terveydenhuolto ja pakollinen koulutus 1970-luvulla. Laajasta lukutaitokampanjasta hän sai UNESCOn palkinnon. Saddam profiloitui kommunistien ja radikaali-islamistien vastustajana. Vuonna 1977 hänet valittiin panarabistisen Baath-puolueen avustavaksi pääsihteeriksi ja 16. heinäkuuta 1979 Irakin kansallisen osaston johtoon. Vanha ja heikko presidentti Ahmed Hassan al-Bakr oli kykenemätön hoitamaan tehtäviään, ja Saddam sai hallitsevan aseman hallituksessa. Hän oli käytännössä hallitsija jo muutamia vuosia ennen presidentinasemaansa 1979. Noustuaan johtoon Saddam puhdisti puolueen johdon ja erotti siitä 68 henkilöä, joista 22 teloitettiin myöhemmin. Saudi-Arabian kuningasperhe tilasi Saddamille lahjaksi Wärtsilän telakalta vuonna 1983 valmistuneen M/S Al Mansur ökyjahdin. Laiva oli lahja Saddamille sodasta Irania vastaan. Sisäpolitiikka Sisäpolitiikassa Saddam näki mieluusti itsensä Egyptin Nasserin kaltaisena kumouksellisena ja nykyaikaistajana. Islamilaisten konservatiivien tyrmistykseksi hän myönsi naisille vapauksia, kuten poisti huntupakon, suosi koulutusta ja otti naisia näkyviin virkoihin hallinnossaan ja teollisuudessa. Saddam myös otti käyttöön länsimaistyyppisen lainsäädännön poistaen šarian muista kuin henkilöön kohdistuvista pahoinpitelytapauksista. Uudistuksen jälkeen Irak oli ainoa arabimaa Persianlahden seudulla, jossa ei sovellettu islamilaista lakia. Kotoiset levottomuudet estivät Saddamia toimeenpanemasta nykyaikaistamistavoitettaan täysimääräisesti. Irakin yhteiskunta on perinteisesti melko hajanainen koostuen ryhmistä, jotka perustuvat syntyperään, uskontoon ja kieleen. Saddamin suurin ongelma oli se, että hänen hallintonsa tukeutui vain 20 % väestöstä muodostaviin sunnimuslimeihin, jotka kuuluivat etupäässä työväenluokkaan ja talonpoikiin. Sunnien suosiminen oli perua jo brittivallan ajoilta, joka käytti heitä neuvonantajina ja yhteistoimintamiehinä. Enemmistön muodostavat šiiat olivat pitkään jatkuva hallitukseen kohdistuvan vastarinnan lähde, koska he eivät voineet hyväksyä Saddamin hallinnon maallista luonnetta. Baath-puolue suhtautui šiioihin yhä epäluuloisemmin vuoden 1979 Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Pohjois-Irakin kurdit vastustivat šiioina ja etnisesti arabeista erottuvana ryhmänä Saddamin hallinnon arabialaistamispyrkimyksiä. Pysyäkseen vallassa Saddam turvautui vuoroittain lahjontaan ja sortotoimenpiteisiin. Pääasialliset keinot tavoitteen saavuttamiseksi olivat puolisotilaalliset joukot kuten Baath-puolueen militia eli kansanarmeija ja sisäinen poliisi. Vuodesta 1974 Saddamin läheinen tukija Taha Yassin Ramadan johti Tasavaltalaiskaartia, joka oli armeijan eliittijoukko ja koostui asevelvollisista Saddamin kotiseudulta, Tikritistä. Baath-puolueen käsikassarana se toimi vastavoimana, joka esti tavanomaisen armeijan valtapyrkimykset. Tasavaltalaisarmeijan lisäksi Mukhabarat, Saddamin salainen poliisi, oli pahamaineinen Saddamin vallan oikea käsi, jota pelättiin sen käyttämän kidutuksen ja sen suorittamien salamurhien vuoksi. Salaisen poliisin päällikkönä toimi Barzan Ibrahim al-Tikriti, Saddamin nuorempi velipuoli. Salainen poliisi toimi ulkomaisten tarkkailijoiden mukaan myös Irakin rajojen ulkopuolella eliminoiden Saddamin hallinnon maanpaossa olevia vastustajia. Saddamin ajan Irakissa oli lisäksi lukuisia muitakin turvallisuuselimiä. Tasavaltalaiskaartiin kuului sen alkuperäistä tehtävää, presidentin suojelua, hoitava erikoistasavaltalaiskaarti, erikoisturvallisuusorganisaatio Jihaz al-Amn al-Khass, joka valvoi kaikkia turvallisuuselimiä, presidentin henkivartiosto Himaya al-Ra'is ja vuodesta 1995 uskonnollissävytteinen Fedayeen Saddam. Saddam oikeutti nationalistisen politiikkansa vetoamalla Irakin tärkeään asemaan arabikansojen historiassa. Presidenttinä hän usein vertasi aikaansa muinaisten abbasidien aikakauteen, jolloin Bagdad oli ollut arabimaailman poliittinen, taloudellinen ja henkinen keskus. Hän näki hallintonsa myös esi-islamilaisten Kaksoisvirranmaan kulttuurien perinnön vaalijana. Saddam samasti itsensä mielellään suuriin edeltäjiinsä Nebukadnessariin ja Hammurabiin. Tämän kytköksen havainnollistamiseksi hän rahoitti mittavia arkeologisia kaivauksia. Käytännössä Saddam pyrki yhdistämään panarabialaisuuden ja irakilaisen nationalismin edistämällä näkemystään yhtenäisestä arabimaailmasta, jota johtaisi Irak. Valtansa ilmentymäksi Saddam rakensi ympärilleen laajamittaisen henkilökultin, joka tunkeutui Irakin yhteiskunnan jokaiseen kerrokseen. Joka puolelle Irakia pystytettiin tuhansittain Saddamin muotokuvia, julisteita, patsaita ja seinämaalauksia. Hänen kasvonsa saattoi nähdä hallintorakennusten julkisivuilla, kouluissa, lentokentillä ja kaupoissa sekä kansallisessa valuutassa. Saddamin henkilöpalvonta mukautui kohderyhmänsä mukaisesti esittäen Saddamin vuoroin beduiinina, talonpoikana, jopa kurdina, tai länsimaisessa puvussa, josta huokui kuva urbaanista ja modernista kansanjohtajasta. Joskus hänet kuvattiin myös hartaana muslimina perinteisessä päähineessä ja kauhtanassa kumartamassa Mekkaan päin. Dujailin verilöyly Islamilaisen Dawa-puolueen Saddam Husseinia vastaan 1982 tekemän murhayrityksen jälkeen al-Dujailin šiiakylä 60 kilometriä Bagdadin pohjoispuolella hävitettiin ja 148 kyläläistä teloitettiin. Tästä teosta olivat tai ovat syytettyinä presidentti Saddam Hussein, Barzan Ebraheem al-Hassan, varapresidentti Taha Yasin Ramadhan, vallankumouksellisen Alturah-oikeuden puheenjohtaja Awad Hamed al-Bandar, Abd Allah Kadhem Ruaid, Ali Daeem Ali, Mohammed Azawi Ali ja Mizher Abdulah Rawed. Ulkopolitiikka Ulkopolitiikassaan Saddam pyrki lujittamaan Irakin asemaa Lähi-idän johtavana valtiona. Irak allekirjoitti avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1972, jonka mukaisesti aseita ja tuhansia neuvonantajia lähetettiin Irakiin. Irakilaisten kommunistien teloitukset vuonna 1978 ja kaupankäynnin painopisteen siirtyminen länteen vahingoittivat neuvostosuhteita, minkä johdosta Saddam muutti ulkopolitiikkansa suuntaa enenevässä määrin länteen aina Persianlahden sotaan (1991) saakka. Siitäkin huolimatta Saddam jatkoi edelleen armeijansa varustamista pääasiallisesti neuvostoliittolaisilla aseilla. Saddam johti arabioppositiota, joka vastusti Camp Davidin rauhansopimusta Egyptin ja Israelin välillä 1979. Irakin valtiolla on ollut perustamisestaan alkaen 1920-luvulla separatistiongelma pohjoisen kurdien kanssa. Saddam kävi 1970-luvulla neuvotteluja kurdikapinallisten johtajien kanssa ja myöntyikin jonkinlaiseen kurdien itsehallintoon, mutta sopimus rikottiin pian. Seurauksena oli kiihkeä taistelu Irakin hallituksen ja kurdien välillä, mikä johti Irakin ja Iranin suhteiden viilenemiseen. Vuonna 1975 Saddam allekirjoitti sopimuksen Iranin šaahi Mohammad Reza Pahlavin kanssa, joka lopetti rajakiistat maiden välillä. Vastapalveluksena Iran myöntyi lopettamaan Irakin kurdien vastarintaliikkeen tukemisen. Sopimuksen seurauksena Irakin kurdien vastarinta päättyi. Vuonna 1976 Saddam teki valtiovierailun Ranskaan solmien tiiviit suhteet joihinkin liikemiehiin ja poliittisiin piireihin maassa. Ranskan tuella Saddam aloitti ydinohjelman kehittämisen 1980-luvulla. Irakin ensimmäinen ydinreaktori nimettiin ranskalaisen esikuvansa Osiriksen mukaan Osirakiksi (Osiris ja Irak). Israelin ilmavoimat tuhosivat reaktorin Operaatio Operassa vuonna 1981, koska Israelin hallitus epäili sitä käytettävän ydinasekelpoisen uraanin rikastamiseen. Irakin-Iranin sota Vuonna 1980 Saddam aloitti sodan Irakin naapurimaata Irania vastaan. Irak oli sopinut muutamien Eufratin ja Tigritin saaren ja jokien suiston, Shatt al-Arabin rajalinjan tarkistuksista šaahin kanssa 1975. Iranin islamilaisen vallankumouksen myötä maiden suhteet kariutuivat. Elokuun lopulla 1980 kerrottiin keskinäisistä tykistötaisteluista rajan tuntumassa ja kahakoista Qasr-i-Shirissä pohjoisessa. Syyskuun 1. päivä Iran teki vastahyökkäyksen ja ilmoitti surmanneensa 46 irakilaista ja tuhonneensa neljä tankkia. Syyskuun 17. päivä Irakin kolme panssarikärkeä tunkeutuivat Iranin alueelle. Irakin hyökkäystä pidettiin lännessä "ennalta ehkäisevänä iskuna" Iranin islamilaisen vallankumouksen johtajien kehottaessa irakilaisia, varsinkin šiioja, nousemaan johtajiaan vastaan. Irak sanoi 17. syyskuuta irti sopimuksen Shatt al-Arabin hallinnasta ja ottavansa sen omaan valvontaansa. Irakin 22. päivä alkanut hyökkäys pysähtyi viisi päivää myöhemmin Ahvazin ja Susangerdin ulkopuolelle, ja maa tarjosi Iranille aselepoa, mitä se ei suostunut tekemään. Saddam julisti 7. joulukuuta joukkojen pitävän asemansa, muttei etenevän kauemmas. Kahdeksan sotavuotta olivat lähinnä Iranin massiivisia hyökkäysyrityksiä huonosti koulutetuilla ja varustetuilla joukoilla, ilmasotaa, ohjusiskuja kaupunkeihin ja hyökkäyksiä öljytankkereita vastaan. Vuonna 1982 Irakin joukot työnnettiin vastahyökkäyksissä pois Iranin alueelta, eivätkä ne edenneet Iranin puolelle rajaa uudelleen ennen vuotta 1988, mikä pakotti Iranin aselepoon. Sodan alussa Irakin päävarustaja oli Ranska, joka hyödynsi Irakin ja Neuvostoliiton huonoja välejä ja myi ensimmäisen kahden vuoden aikana 5,6 miljardin dollarin arvosta aseita, kuten hävittäjiä, helikoptereita, telatykistöä, ohjuksia ja elektroniikkaa. Yhdysvallat, jonka suhteet Irakiin olivat katkenneet vuonna 1967 kuuden päivän sotaan, poisti helmikuussa 1982 Irakin terrorismia tukevien valtioiden listalta ja solmi uudelleen diplomaattiset suhteet marraskuussa 1984. Jo ennen tätä Washington toimitti Irakille tiedustelutietoja. Yhdysvaltain luotto Irakin "ruoanhankintaan ja maataloustarvikkeisiin" nousi vuoden miljoonasta 675 miljoonaan vuonna 1985. Vuonna 1987 Irakille myönnettiin yhden miljardin dollarin laina vuodeksi 1988, mikä oli suurin Yhdysvaltain myöntämä laina kautta aikain. Yhdysvaltain vaikutin oli heikentää Iranin islamilaisen vallankumouksen asemaa ja mahdollisesti palauttaa maahan ystävällismielinen hallinto. Yhdysvallat oli jo aiemmin samana vuonna menettänyt merkittävästi asemiaan Neuvostoliiton joukkojen saapuessa Afganistaniin ja nyt menettäessään liittolaisensa šaahin. Neuvostoliitto julistautui aluksi neutraaliksi sodassa, mutta jatkoi asetoimituksiaan vuoden 1981 keskivaiheilla aloitteen siirtyessä Iranille. Vuoden loppuun mennessä Neuvostoliitto toimitti Irakille 200 T-55 ja T-72 panssarivaunua ja SA-6-ilmatorjuntaohjuksia. Vuotta myöhemmin asetoimitukset kasvoivat ja vastineeksi Saddam julisti armahduksen Irakin vankiloissa oleville kommunisteille. Tammikuussa 1983 Neuvostoliitto solmi kahden miljardin dollarin kaupan T-62 ja T-72-vaunuista, MiG-23 ja MiG-25-hävittäjistä ja Scud-B ja SS-21-ohjuksista. Vuoteen 1987 mennessä Neuvostoliitto myi Irakiin 800 T-72-vaunua ja ultramoderneja MiG-29-hävittäjiä. Egypti myi Irakille 250 T-55-panssarivaunua ja Tu-16 ja Il-28-pommittajia. Näiden lisäksi aseita myivät Espanja, Brasilia ja Italia, sekä Britannia varaosia Iranilta vallattuihin vaunuihin. Sodassa kuoli noin irakilaista ja haavoittui. Anfal-kampanja Irakin-Iranin sodan lopulla alkaen 28. helmikuuta aina syyskuuhun 1988 asti Irakin kurdeja vastaan käytiin niin sanottu Al-Anfal-kampanja "Kemikaali-Ali"-lisänimen saaneen Ali Hassan al-Majidin johdolla. Osa Pohjois-Irakista julistettiin kielletyksi alueeksi, ja sinne jääneet poistettiin systemaattisesti. Suuri osa aseikäisistä miehistä teloitettiin. Vuoteen 1988 mennessä arviolta 4 000 kylää oli tuhottu, ihmistä tapettu ja 1,5 miljoonaa karkotettu. Halabjan kylän verilöyly Kurdisissit olivat vallanneet Halabjan pikkukaupungin 16. maaliskuuta, jossa oli sillä hetkellä noin 40 000 asukasta - monet heistä olivat paenneet vuorille. Irakin armeija tulitti kaupunkia raskailla aseilla, myös kemiallisilla aseilla. Tällöin arvellaan jopa 3 200-5 000 kurdin kuolleen. Joka tapauksessa moniin eri taistelukaasuihin kuoli ainakin satoja, ja ehkä 7 000-10 000, vammautui. Irak kuitenkin syytti iskusta Irania. Myös Yhdysvaltain virallinen kanta oli 90-luvulla se että Iran olisi tehnyt iskun. Toista puhuvat HRW:n tekemä tutkimus ja SIPRI:n 2007 julkaisema tutkimus. Olisi ollut erikoista, jos kaasuhyökkäys oli Iranin suorittama, koska Iran ei tiettävästi käyttänyt Irakin-Iranin sodassa kemiallisia aseita Irakin tavoin. Persianlahden sota Irak syytti 18. heinäkuuta 1990 Kuwaitia öljyn varastamisesta 2,4 miljardin Yhdysvaltain dollarin arvosta maiden raja-alueen kentiltä. Irak oli Iranin sodan aikana saanut Kuwaitilta 15 miljardin dollarin arvosta korotonta lainaa. Egyptin presidentti Hosni Mubarak neuvotteli Irakissa kuusi päivää, mutta tulokseen ei päästy. Yhdysvaltain osuus Kuwaitin valloituksen rohkaisuun on epäselvä. Raporttien mukaan Yhdysvaltain lähettiläs April Glaspien on kerrottu ilmoittaneen Saddamille, "ettei Yhdysvalloilla ole näkemyksiä arabien välisistä kiistoista." Kello 02.00 2. elokuuta 1990 Saddam teki kohtalokkaan virheen määrätessään armeijansa miehittämään pienen naapurivaltionsa. Kuwait julistettiin Irakin 19. maakunnaksi ja sen kultavarat siirrettiin Irakiin. Länsimaat tuomitsivat miehityksen ja jäädyttivät Kuwaitin ja Irakin varat. Sen sijaan Jordania, Jemen ja PLO tukivat Irakin vaatimusta ja arabinationalistit juhlivat sitä ensimmäisenä askeleena kohti yhteistä kotimaata. Seuraavina kuukausina Yhdysvallat ja Britannia kokosivat 29 maan Irakin vastaisen koalition, johon kuuluivat myös Egypti ja Syyria. Yhdysvaltain George Bushin ja Neuvostoliiton Mihail Gorbatšovin yhteisymmärryksellä Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto määräsi Irakin vetäytymiselle aikarajaksi keskiyön 15. tammikuuta. Saudi-Arabiaan koottiin puolen miljoonan miehen ja 500 taistelukoneen sotavoima. Sotaa edelsi myös molempien puolten armoton propagandakampanja. Irakissa tuleva sota nimettiin "kaikkien sotien äidiksi." Kun Irak ei vetäytynyt, liittouma aloitti operaatio Desert Stormin pommittamalla Bagdadia 16. tammikuuta 1991. Yhdysvaltain johtaman kansainvälisen YK:n alaisen liittoutuman lähettämät maajoukot häätivät irakilaiset Kuwaitista helmikuussa 1991. Maasotatoimet pysäytettiin sata tuntia myöhemmin. Persianlahden sodasta tuli myös ympäristökatastrofi Irakin joukkojen laskettua Persianlahteen yhdeksän miljoonaa barrelia öljyä ja sytytettyä 600 öljylähdettä tuleen ilmasuojaksi. Liittouman joukot käyttivät ammuksissaan köyhdytettyä uraania, joka irakilaisten tietojen mukaan on yhdeksänkertaistanut syöpäriskin maan eteläosassa. Seuraavien kuukausien aikana ilmeni että maasotakampanja jäi liittouman kannalta kesken. Irakin kurdeja ja šiioja rohkaistiin syöksemään Saddam vallasta, ja maan etelä- ja pohjoisosissa puhkesi kapinoita, jotka Saddam kukisti paljolti vahingoittumatta jääneen tasavaltalaiskaartin avulla. Kauppasaarto ja asetarkastukset Vuosina 1991-2003 kansainväliset suhteet säilyvät viileinä ja Irak oli kauppasaarrossa ja maan etelä- ja pohjoisosa lentokiellossa. YK:n tarkastajat syyttivät maata joukkotuhoaseiden piilottelusta. Huhtikuussa 1991 YK:n päätöksellä perustettiin asetarkastajien ryhmä UNSCOM, jonka tavoitteena oli riisua Irak kielletyistä aseista. Maaliskuussa 1991 julistettiin maan pohjoisosa lentokieltoon Irakin kurdien suojelemiseksi. Samanlainen lentokieltoalue perustettiin maan eteläosaan 1992 Irakin jatkettua šiiojen vastaisia toimia. Brittiläiset ja Yhdysvaltain hävittäjät partioivat alueita ja pommittivat aika ajoin Irakin ilmatorjuntaa, joka oli lukinnut tutkansa koneisiin. Pohjoisen lentokieltoaluetta laajennettiin 1996 edelleen Irakin tuettua erästä kurdiryhmää toista vastaan. Kesäkuussa 1993 presidentti Clinton määräsi ilmaiskun Irakin tiedustelun päämajaan vastaukseksi entistä presidentti Bushia vastaan suunnitellusta murhayrityksestä Kuwaitissa kaksi kuukautta aiemmin. Kauppasaarrossa olevan Irakin kansan kärsimyksien lieventämiseksi YK aloitti 1991 öljystä ruokaa -ohjelman (), jossa Irak sai myydä pieniä määriä öljyä ruuan ja lääkkeiden hankkimiseksi. Irak hyväksyi ohjelman vasta 1995 kun summa oli korotettu kahteen miljardiin dollariin. Ensimmäiset ruokalastit toimitettiin kuitenkin vasta maaliskuussa 1997. Joulukuussa 1998 Yhdysvallat ja Britannia suorittivat kolmipäiväisen pommituskampanjan "operaatio Desert Fox" noin sataa Irakin sotilaallista kohdetta vastaan maan ja YK:n asetarkastajien välien huonontuessa. Irak syytti toistuvasti asetarkastajia vakoilusta, jonka syytöksen useat lehdet vahvistivatkin 1999 aikana. Richard Butlerin johtama UNSCOM hajotettiin kesäkuussa 1999 ja se korvattiin pelkästään YK:n henkilöstöstä koostuvalla UNMOVICilla, mutta Irak ei päästänyt sen tarkastajia maahan. Irakin sota Yhdysvaltain ulkopolitiikka muuttui syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen aggressiivisemmaksi. Tammikuussa 2002 Yhdysvaltain presidentti George W. Bush sanoi Irakin kuuluvan pahan akseliin Iranin ja Pohjois-Korean kanssa. Marraskuussa 2002 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi viikkojen kiistelyn jälkeen päätöslauselman 1441, joka vaati Irakia luopumaan joukkotuhoaseista ja uhkasi sitä "vakavilla seurauksilla". Yhdysvallat ja Britannia vaativat uutta päätöslauselmaa, joka olisi sallinut sotavoiman käytön Irakia vastaan. Sellaista ei ikinä hyväksytty, ja Ranska ja Venäjä uhkasivat käyttää veto-oikeuttaan sellaisen estämiseen. 17. maaliskuuta 2003 puheessaan George W. Bush antoi Saddamille ja hänen pojilleen 48 tuntia aikaa jättää Irak ja uhkasi sodalla, mutta Saddam kieltäytyi. Yhdysvallat liittolaisineen hyökkäsi Irakiin 20. maaliskuuta 2003 tukenaan tämä 48 valtion muodostama Halukkaiden koalitio ja teki ainakin kaksi yritystä tappaa Saddam ilmaiskuilla, mutta epäonnistui. Presidentti Bush julisti taistelut ("major combat operations") päättyneiksi 1. toukokuuta 2003. Sodan syyksi annettuja joukkotuhoaseita Irakista ei löytynyt. Saddam katosi, eikä häntä löydetty ennen kuin 14. joulukuuta 2003 al-Dawrista Tikritistä maanalaisesta 1,8 m × 2,5 metrin piilopaikastaan. Saddamin vankeusaika Oikeudenkäynti Saddam Hussein luovutettiin 30. kesäkuuta 2004 juridisesti uuden Irakin hallinnon tuomiovaltaan. Saddamia vastaan luettiin syytteet muun muassa sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan oikeudenkäynnissä, joka alkoi 1. heinäkuuta. Tarkalleen syytteitä oli 12. Saddam kiisti tuomioistuimen (The Iraqi Special Tribunal for Crimes Against Humanity) tuomiovallan, koska se oli Yhdysvaltain johtaman miehitysvallan 10. joulukuuta 2003 perustama ylimääräinen tuomioistuin, jonka perustaminen ei pohjannut sopimukseen Irakin valtion kanssa. Rikosten tapahtuessa Saddam oli ollut rikosoikeudellista immuniteettia Irakin lain mukaan nauttiva valtionpäämies ja Irak oli ollut kansainvälisoikeudellisesti tunnustettu valtio. Kansainvälisen oikeuden normien ja kansainvälisten sopimusten mukaan tilanteessa, jossa toinen valtio hyökkää toisen valtion kimppuun miehittäen sen ja vangiten tai surmaten valtion entiset johtajat, on YK:n kansainvälinen tuomioistuin tai Haagin kansainvälinen rikostuomioistuin laillinen elin kiistojen ratkaisemiseen toisin kuin laiton miehittäjän asettama "oma" oikeus. Yhdysvallat ei kuitenkaan kunnioita kansainvälisiä rikostuomioistuimia. Saddam Husseinia syytettiin rikoksista Baath-puolueen vallankaappauksen 17. heinäkuuta 1968 ja Yhdysvaltain presidentin ilmoituksen pääasiallisen taistelutoiminnan loppumisesta 1. toukokuuta 2003 välisistä teoista. Lokakuussa 2005 sai alkunsa oikeudenkäynti, jossa Saddamia syytettiin Dujailin joukkomurhasta. Oikeudenkäyntiä muun muassa lykättiin useaan otteeseen, ja kolme puolustusasianajajaa murhattiin. Myös päätuomari vaihtui kesken prosessin. Tuomio Saddam ja kaksi muuta syytettyä tuomittiin kuolemaan 5. marraskuuta 2006. Ex-varapresidentti Taha Yassin Ramadan sai elinkautisen, joka myöhemmin muutettiin kuolemantuomioksi. Saddam määrättiin hirtettäväksi syyllisenä rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Teko tapahtui Dujailin kylässä vuonna 1982, jolloin 148 šiialaista ihmistä surmattiin. Vetoomustuomioistuin vahvisti kuolemantuomion 26. joulukuuta 2006. Saddam Husseinia vastaan on käynnissä toinenkin oikeudenkäynti, josta ei ole vielä ole annettu päätöstä. Siinä Saddamia ja kuutta muuta syytetään kymmenien tuhansien kurdien murhasta vuonna 1988. Irakissa väestö otti tiedon tuomion julistamisesta vastaan ristiriitaisesti: Bagdadin kaduilla šiiat uhmasivat ulkonaliikkumiskieltoa ja ampuivat ilmaan osoittaakseen tyytyväisyyttä tuomioon, kun taas toisaalla Tikritissä Saddamin kannattajat vannoivat kostoa. Kansainvälinen yhteisö jakaantui sekin eri mielipiteisiin tuomion suhteen. Valkoisesta talosta kommentoitiin tuomiota "hyväksi päiväksi Irakille". EU tuomitsi kuolemanrangaistuksen. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International leimasi oikeudenkäynnin ja tuomion puolueelliseksi. Teloitus Saddam Husseinille langetettu kuolemantuomio pantiin täytäntöön 30. joulukuuta 2006 noin kello 6.00 paikallista aikaa. Hirttäminen suoritettiin Bagdadin pohjoispuolella Khadimiyassa paikassa, jota amerikkalaiset kutsuivat nimellä Camp Justice. Saddam astui rauhallisesti hirttolavalle pukeutuneena tummaan päällystakkiin ja kädessään Koraani. Hän kieltäytyi pukemasta kasvot peittävää huppua. Irakin televisiossa näytettiin kuvia Saddamin ruumiista yhä puettuna päällystakkiin ja käärittynä valkoiseen lakanaan. Myöhemmin teloitustilaisuudesta levisi ilmeisesti matkapuhelimella kuvattu versio, jossa läsnäolijoiden kuullaan herjaavan Saddamia, toisin kuin virallisessa lähetyksessä. Saddam haudattiin kotikyläänsä Al-Awjaan Tikritin lähelle 31. joulukuuta pääasiassa sukuklaaniin kuuluvien henkilöiden läsnä ollessa jo hänen valtakaudellaan rakennettuun perhehautaan poikiensa Udain ja Qusain leposijan viereen. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush antoi julkisuuteen lausunnon, jossa hän luonnehti "Saddamin saaneen puolueettoman oikeudenkäynnin, jollaista Saddam itse ei olisi suonut valtakautensa uhreille." Euroopan unioni, useat Euroopan maat ja Venäjä tuomitsivat kuolemanrangaistuksen käytön. Arabimaista Libya julisti teloituksen jälkeen kolmen päivän suruajan. Irakin 1990 miehittämän Kuwaitin ministerit puolestaan pitivät sitä jumalallisena oikeudenmukaisuutena. Useat tarkkailijat uskoivat ettei Saddamin teloitus ratkaisisi Irakin ongelmia, vaan saattaisi pahentaa niitä. Kaksi kanssasyytettyä, Saddamin velipuoli Barzan Ibrahim al-Tikriti ja Irakin entinen päätuomari Awad Hamad al-Bandar, joiden kerrottiin aluksi joutuneen teloitetuiksi samalla, hirtettiin vasta 15. tammikuuta 2007. Tämäkään teloitus ei sujunut ilman ongelmia, sillä Barzan al-Tikritin pään kerrottiin irronneen ruumiista liian pitkän pudotuksen johdosta. Taha Yassin Ramadan hirtettiin 20. maaliskuuta 2007. Jälkipuintia Kun Saddam Hussein oli vangittuna Camp Cropperissa, hän ystävystyi useiden vartijoidensa kanssa. Hän vietti aikaansa muun muassa kirjoittamalla runoja ja lukemalla satuja lapsilleen. Vartioinnista vastannut everstiluutnantti William H. Steele joutui vuonna 2007 vastuuseen siitä, että hän oli muun muassa toimittanut Saddam Husseinille sikareita ja antanut korkea-arvoisten vankien käyttöön kännykän. Lisäksi hän oli ollut "epäsopivassa kanssakäymisessä" vankilan tulkin kanssa ja hänen asunnostaan löydettiin dokumentteja, jotka olisi pitänyt säilyttää vankilassa. Punaisen Ristin mukaan vankeja oli kuitenkin kohdeltu asianmukaisesti. Perhe Saddam meni naimisiin Sajida Talfahin kanssa vuonna 1957 Egyptissä. Heille syntyi kaksi poikaa: Uday ja Qusay ja kolme tytärtä: Rana, Raghad ja Hana. Saddamin toinen vaimo on Samira Shahbandar. Heillä on poika Ali. Saddamin kolmas avioliitto Nidal al-Hamdanin kanssa oli lapseton. Saddamin vanhimmat pojat ammuttiin tulitaistelussa Mosulissa. 22. heinäkuuta 2003. Elokuussa 1995 Rana ja hänen miehensä Hussein Kamel al-Majid sekä Raghad ja hänen miehensä Saddam Kamel al-Majid loikkasivat Jordaniaan lastensa kanssa. Aviomiehet antoivat tiedotusvälineille ja ulkomaisille tiedustelupalveluille tietoja muun muassa Irakin joukkotuhoaseohjelmista. He palasivat maahan helmikuussa 1996 Saddamin luvattua armahtaa heidät. Kuitenkin heidän palattuaan molemmat miehet tapettiin heidän klaaninsa pitäessä heitä pettureina. Elokuussa 2003 Raghad ja Rana saivat lapsineen turvapaikan Ammanista Jordaniasta. Kirjallinen ura Saddam Hussein on kirjoittanut lukuisia kirjoja, jotka on julkaistu Irakissa nimettömästi. Tyyliltään kirjat ovat rakkausromaaneja. Kaksi niistä on julkaistu myös käännöksinä lännessä hänen nimellään. Japanissa julkaistu Zabibah ja kuningas kertoo 1500 vuoden päähän menneisyyden Mesopotamiaan sijoittuvan tarinan johtajasta, joka hylkää luksuselämänsä kansansa vuoksi. Kirjansa Paholaisen tanssi tai Ulos, kirottu Saddam viimeisteli tyttärensä mukaan vain päivän ennen liittouman hyökkäystä 2003. Se kertoo Ezekiel-nimisestä miehestä, joka yrittää syöstä kaupungin šeikin vallasta, mutta joutuu šeikin tyttären ja arabisoturin lyömäksi. Lähteet Aiheesta muualla Iraq: Saddam Hussein Biography (RFERL) Obituary - Saddam Hussein (Times) Saddam's Life & Times (BBC) Saddam Hussein (Guardian) Saddam Hussein (Telegraph) Saddam Hussein's Trial (Human Rights Watch) Saddam: Witnesses for the prosecution (The Guardian Unlimited) 1988: Thousands die in Halabja gas attack (BBC) Saddam's Chemical Weapons Campaign: Halabja, March 16, 1988 (Yhdysvaltain ulkoasiainhallinto) Diktaattorit Irakin presidentit Irakin pääministerit Irakin sota Sotarikoksista teloitetut Vuonna 1937 syntyneet Vuonna 2006 kuolleet 2000-vuosikymmenen oikeustapaukset Teloitetut Seulonnan keskeiset artikkelit

1081

https://fi.wikipedia.org/wiki/SARS

SARS

SARS (lyhenne eng. sanoista Severe Acute Respiratory Syndrome eli äkillinen vakava hengitystieoireyhtymä) on hengitystieinfektio, jonka aiheuttaa SARS-koronavirus eli SARS-CoV. Keskimäärin 9,6 % tartunnan saaneista kuolee Maailman terveysjärjestön mukaan. Kuolleisuus kuitenkin vaihtelee likimain välillä 0-50 % riippuen ihmisryhmästä. Muun muassa korkea ikä, miessukupuoli ja tietyt yhtäaikaissairaudet lisäävät kuolleisuutta. SARS aiheutti vuonna 2003 Kiinan Guangdongista alkaneen ja kymmeniin maihin levinneen epidemian, jossa ainakin 8 000 ihmistä sairastui, joista noin 800 kuoli. Pääosa tapauksista ilmeni Etelä-Kiinassa. Uusia SARS-tapauksia ei ole ilmennyt ihmisillä vuoden 2004 jälkeen. SARS oireilee 2-10 päivän kuluttua tartunnasta. Yleisiä ensioireita ovat korkea kuume, kylmänväreet, päänsärky, väsymys tai lihaskipu. Tauti etenee muutamassa päivässä kuivaksi yskäksi, keuhkokuumeeksi ja pahimmillaan äkilliseksi hengitysvaikeusoireyhtymäksi. SARSista parantuminen voi kestää noin kuukauden. Virus SARS koronavirus eli SARS-CoV on beetakoronavirus ja positiivisjuosteinen RNA-virus eli ssRNA(+)-virus. Virus omaa lipidikuoren, jonka sisällä on viruksen noin 29 727 nukleotidia pitkä perimä. Kuoreen on upottautunut viruksen RNA-perimän koodaamia proteiineja, kuten useita tappimaisia spike-proteiineja. Ihmisissä virus tarttuu spike-proteiinien avulla sopivan solun solukalvossa oleviin angiotensiinikonvertaasi 2 eli ACE2-reseptoreihin. Reseptoreita on muun muassa ihmisten keuhkojen endoteelissä. Alkuperä 2003 alkaneen epidemian SARS-CoV on tiettävästi peräisin hevosenkenkäyökköihin kuuluvasta lepakkolajista Kiinan Yunnanista. Naamaripalmunäädät olivat epidemiassa merkittävä väli-isäntälaji, eli ne tartuttivat viruksen ihmiseen toimien välikätenä lepakoiden ja ihmisten välillä. Ensimmäinen SARS-tapaus ihmisellä todettiin 16.11.2002 Foshanin kaupungissa Kiinan Guangdongissa. Tarttuminen SARS-CoV tarttuu ensisijaisesti pisaratartuntana. Tartuttavia pisaroita muodostuu eritoten silloin kun sairastunut henkilö yskii, aivastaa tai on hyvin lähellä tervettä henkilöä. Esimerkiksi kävely sairaan ohitse tai kauempana samassa huoneessa odottaminen hetken ajan eivät levitä virusta tehokkaasti. Pisarat kulkeutuvat terveen henkilön suun, nenän tai silmien limakalvoihin, joista virus päätyy muualle kehoon aiheuttaen SARSin. Virus tarttuu myös kosketustartuntana, eli esimerkiksi silloin kun henkilö koskee virusta sisältäviä esineitä tai muita pintoja, ja koskee tämän jälkeen silmiinsä tai muihin limakalvoihin. Ei ole varmaa, että voivatko oireettomat virusta kantavat henkilöt tartuttaa muita. SARSin perusuusiutumisluku eli R0-arvo on 2-5. Virusta kantava tartuttaa siis keskimäärin 2-5 henkilöä. Oireet SARSin ensioireet ilmenevät yleensä 2-7 päivän kuluttua tartunnasta ja harvoin jopa 10 päivän kuluttua. Korkea kuume, kylmänväreet, päänsärky, väsymys tai lihaskipu ovat yleisiä ensioireita. Joskus voi ilmetä lievää hengenahdistusta, ripulia, kurkkukipua, nenänvuotoa tai ihottumaa. 2-3 päivän jälkeen ilmenee alahengitysteiden oireita, kuten kuivaa yskää, hengenahdistusta tai jopa hypoksia. Noin 1/5-osassa tapauksista tässä vaiheessa vaaditaan hengityskoneen käyttöä. Vakavissa tapauksissa tauti etenee keuhkokuumeeksi ja jopa äkilliseksi hengitysvaikeusoireyhtymäksi. SARSin parantuminen voi kestää usein noin kuukauden. SARSin alkuvaiheessa veriarvot ovat usein normaalit. Noin puolella sairaista on myöhemmässä alahengitysteiden oireita ilmentävässä vaiheessa leukopeniaa tai trombosytopeniaa. Munuaisten toiminta säilyy pääosalla sairaista normaalina. Riskiryhmät ja kuolleisuus Kuolleisuus SARSiin on keskimäärin 9,6 % Maailman terveysjärjestön (WHO) mukaan. WHO:n mukaan korkea ikä, miessukupuoli ja tietyt yhtäaikaissairaudet lisäävät kuolleisuutta. Näitä yhtäaikaissairauksia ovat esimerkiksi diabetes, jokin sydänsairaus, syöpä, keuhkoahtauma ja munuaisten vajaatoiminta. Eräässä 1755 SARSiin sairastunutta kattaneessa tutkimuksessa alle 39-vuotiailla kuolleisuus oli noin 3 %, 40-59-vuotiailla 13 % ja yli 60-vuotiailla 55 %. Tutkimuksen mukaan miehillä riski kuolla tartuntaan on 1,5 kertaa suurempi kuin naisilla. Uudemmassa 5327 SARSiin sairastunutta kattaneessa tutkimuksessa sukupuolten välillä ei kuitenkaan havaittu merkittävää eroa ja kuolleisuus iäkkäillä oli matalampi. Tutkimuksessa 0-19-vuotiailla kuolleisuus oli 1,7 %, 20-39-vuotiailla 2,4 %, 40-59-vuotiailla 8,9 %, 60-93-vuotiailla 17,7-25,5 %. Eri tutkimuksissa väestöryhmien todellisen kuolleisuuden arviointia vääristävät kuitenkin monet tekijät, muun muassa SARSin äkillinen leviäminen ja tähän liittyvä hoitoprotokollien, kokemuksen ja mahdollisesti välineistön puute. Joissakin tutkimuksissa vääristävänä tekijänä voi myös olla taudin leviäminen tiettyihin kiinalaisiin sairaaloihin, joissa olleista potilaista osa poti kuolleisuutta merkittävästi lisääviä sairauksia. Vuoden 2003 epidemia Helmikuussa 2003 maailmassa alkoi SARS-epidemia, joka alkoi Kiinan Guangdongissa, levisi 29:ään maahan ja päättyi pääosin heinäkuussa 2003. Suomeen SARS ei levinnyt vaikka Suomessa oli tartuntaepäilyitä ja tauti julistettiin Suomessa 2003 huhtikuussa yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi. Ensimmäinen SARS-tapaus todettiin 16.11.2002 Foshanin kaupungissa Guangdongissa, mutta se tunnistettiin SARSiksi vasta paljon myöhemmin. Foshanin sairastunut oli 46-vuotias mies. 2003 helmikuun loppuun mennessä Etelä-Kiinassa oli todettu noin 300 tapausta, joista monet olivat terveydenhuollon työntekijöitä. SARS levisi Hongkongiin erään lääkärin mukana tämän matkustaessa sinne Guangdongista. Lääkäri oli 21.2.2003 Hongkongissa Metropole-nimisessä hotellissa, jossa hän tartutti vuorokauden aikana 10 ihmistä ennen kuin hän joutui sairaalaan. Nämä muut ihmiset loivat tartuntaketjuja, jotka levittivät SARSin myöhemmin kahteen hongkongilaiseen sairaalaan, Singaporeen, Torontoon ja Hanoihin. 26.2.2003 Maailman terveysjärjestölle (WHO) työskennellyt Carlo Urbani tapasi SARSia sairastaneen. 28.2. Urbani varoitti WHO:ta tästä tuntemattomasta taudista, jonka hän arveli olevan lintuinfluenssa. 13.3. ensimmäiset SARS-tapaukset todettiin Singaporessa ja 14.3. Kanadassa. 15.3. WHO nimesi taudin SARSiksi sen oireiden mukaan ja julisti sen maailmanlaajuiseksi terveysuhaksi. 11.3. Urbani joutui sairaalaan ja 29.3. hän kuoli. Ensimmäinen suomalainen kuoli SARSiin 6.4. Hän kuoli Pekingissä ja oli 53-vuotias Kansainväliselle työjärjestölle työskennellyt mies. 16.4. SARSin aiheuttajaksi tunnistettiin SARS-koronavirus eli SARS-CoV. SARS saatiin pysäytettyä useissa maissa vuoden 2003 huhtikuun lopulla ja toukokuun aikana. Tauti saatiin rajattua Vietnamissa 28.4. ja se oli siten ensimmäinen epidemian pysäyttänyt maa. Vietnamin jälkeen taudin pysäyttivät lopulta muutkin maat. Huhtikuussa 2004 SARS-CoV tartutti Pekingissä 2 virusta laboratoriossa tutkinutta henkilöä. Katso myös SARS-CoV-2 COVID-19 MERS Lähteet Aiheesta muualla Hengityselinten sairaudet Virustaudit Koronavirukset Seulonnan keskeiset artikkelit

1082

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20Suomen%20hallitsijoista%20ja%20valtionp%C3%A4%C3%A4miehist%C3%A4

Luettelo Suomen hallitsijoista ja valtionpäämiehistä

Luettelo Suomen hallitsijoista sisältää Suomen valtionpäämiehinä toimineet henkilöt. Ruotsin vallan aika (1150-1809) Ruotsin vallan Suomessa on perinteisesti laskettu alkavan vuoden 1155 tienoilla tehdystä ensimmäisestä ristiretkestä Suomeen, mutta tutkimus on nykyään yksimielinen tätä retkeä kuvaavan pyhimyslegendan epäluotettavuudesta. Silti on mahdollista että Ruotsi onnistui saamaan näihin aikoihin jonkinlaisen jalansijan Suomesta. Ensimmäinen Ruotsin kuningas jolla on historialliselta paikkansapitävyydeltään kyseenalaisen Pyhän Eerikin legendan ulkopuolisen lähteen mukaan ollut valtaa Länsi-Suomessa oli Eerik XI. Hänen hallituskaudellaan Suomeen on mahdollisesti vuosina 1249-1250 tehty toinen ristiretki, vaikkakaan ainoassa sotaretkestä kertovassa lähteessä, 1320-luvulla kirjoitetussa Eerikinkronikassa, ei puhuta ruotsalaisista vaan svealaisista, gööteistä ja uplantilaisista. Historialliset lähteet kertovat Pentti Birgerinpojan toimineen Varsinais-Suomen alueen herttuana ainakin vuodesta 1284 alkaen, mikä on ensimmäinen kirjallinen maininta varsinaisesta Ruotsin hallinnosta Suomen alueella. Karjalaiset tekivät sotaretken Ruotsiin vuonna 1257, jonka seurauksena kuningas Valdemarin pyynnöstä Paavi Aleksanteri IV antoi ristiretkijulistuksen karjalaisia vastaan. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1275, Karjalan ja Lapin pakanat piinasivat vielä Ruotsin valtakunnan kristittyjä. Lopulta ruotsalaiset tekivät vuonna 1293 karjalaisia vastaan niin sanotun kolmannen ristiretken jonka seurauksena kolme Karjalan kihlakuntaa liitettiin Ruotsiin. Alueen väkivaltaisuudet päättyivät vasta 1323 Novgorodin ja Ruotsin välillä solmittuun Pähkinäsaaren rauhaan. Keskiajan osalta on kuitenkin muistettava, että hallitsijan valta valtakunnan eri puolilla oli varsin rajattua. Käytännössä linnaläänit saattoivat olla hyvinkin itsenäisiä. Tämä korostuu yhtä hyvin varhaisimman kauden kuin unionikaudenkin (1389-1521) osalta. Suomen osalta historiankirjoitus on korostanut varsinkin Viipurin linnanpäälliköiden ja joidenkin Turun piispojen itsenäistä asemaa. 15. helmikuuta 1362 suomalaiset saivat ensimmäistä kertaa osallistua Ruotsin kuninkaan vaaliin, kun Norjan kuninkaana jo ollut Haakon II Maununpoika valittiin isänsä hallitsijakumppaniksi myös Ruotsin valtaistuimelle. Sverkerin ja Eerikin suvut Oletus Sverkerin ja Eerikin sukujen vallasta Suomessa ennen Eerik XI:tä perustuu pääasiassa historialliselta paikkansapitävyydeltään kyseenalaiseen Pyhän Eerikin legendaan. Eerik XI:n viimeisenä hallitusvuotena tapahtui todennäköisesti (mutta ei kiistattomasti) toinen ristiretki. Tämän vuoksi seuraavassa taulukossa tiedot kuninkaista ennen Eerik XI:n jälkimmäistä hallintokautta ovat vaaleankeltaisella taustalla ja heidän nimensä ovat kaarisulkeissa. Sverkerin ja Eerikin suvut taistelivat Ruotsin kruunusta yli vuosisadan ajan, lopulta valtaan nousi jaarli Birgerin poika Valdemar. Knuut II Pitkään asti eri kuninkaiden valtakausien ajoituksissa on pientä epävarmuutta. Bjälbo-suku Bjälbo-sukua kutsutaan myös Folkunga-suvuksi. Hallituskaudet ovat osittain päällekkäisiä, koska suvun jäsenet toimivat ajoittain toistensa hallitsijakumppaneina. Alaikäisten kuninkaiden hallituskaudella hallitsemisesta vastasi käytännössä holhoojahallitus. Bjälbo-sukuun kuulumaton Matias Kettilmundinpoika johti Ruotsia valtakunnan päämiehenä (rikshövitsman) vuosien välillä. Mecklenburgin suku Kalmarin unioni Kalmarin unioni oli Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtioliitto vuosina 1389-1521. Mailla oli usein yhteinen kuningas, mutta suuren osan ajasta Ruotsi kieltäytyi tunnustamasta itsevaltaisia tanskalaisia kuninkaita ja valitsi johtoonsa valtakunnan päämiehen (rikshövitsman), valtionhoitajan (riksföreståndare) tai kansallisen kuninkaan. Vaasa-suku Pfalzilainen suku Hessenin suku Holstein-Gottorpin suku Venäjän vallan aika Vanha Suomi (1721-1812) Vanha Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle vuosina 1721 ja 1743. Vanhan Suomen alue eli virallisesti Viipurin, sittemmin Suomen kuvernementti yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Alueen hallitsijoina olivat Venäjän keisarit ja keisarinnat. Romanov-suku Suomen suuriruhtinaskunta (1809-1917) Koko Suomen alue kuului Venäjään 1809-1917. Tällöin rajoitettua itsehallintoa nauttivaa Suomen suuriruhtinaskuntaa hallitsivat Venäjän keisarit. Romanov-suku Venäjän pääministeri Helmikuun vallankumouksessa kukistuneen keisarivallan jälkeen, ennen Suomen itsenäistymistä Suomenkin muodollisesti korkein johtaja oli Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri. Interregnum Bolševikkien 7. marraskuuta 1917 suorittaman lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjän muodollisesti korkeimpana johtajana toimi kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja yhden päivän ajan, jonka jälkeen muodollisesti korkein asema siirtyi toimintansa aloittaneen yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajalle. Suomen viranomaiset eivät tässä vaiheessa tunnustaneet Venäjän neuvostohallintoa eivätkä reagoineet sen päätöksiin. Itsenäinen Suomi (1917-) Lokakuun vallankumouksen yhteydessä eduskunnan puhemiehistö totesi, että Suomi oli joutunut hallitsijattomaan tilaan. Tämän seurauksena eduskunta päätti valita kolmijäsenisen valtionhoitajakunnan mutta se jäi valitsematta poliittisen tilanteen vuoksi. Kompromissiksi 15.11.1917 päätettiin, että korkeinta valtaa käyttää eduskunta. Suomi julistautui itsenäiseksi tasavallaksi 6. joulukuuta 1917. Valtionpäämiestä ei tässä yhteydessä nimetty, joten ylintä täytäntöönpanovaltaa käytti senaati, jonka puheenjohtaja oli Pehr Evind Svinhufvud. Sisällissodan jälkeen toukokuussa 1918 eduskunta valitsi valtionpäämiehen tehtäviä hoitamaan valtionhoitajan. Hallitusmuototaistelussa kuningaskuntaa ja samalla suuntautumista Saksaan kannattaneet kuningasmieliset kansanedustajat valitsivat syksyllä 1918 saksalaisen Hessenin prinssi Friedrich Karlin aiotuksi kuninkaaksi. Tämä kuitenkin luopui hänelle suunnitellusta asemasta Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan ja kuninkuuden ulkopoliittisten edellytysten kadottua. Tämän jälkeen vaihtui valtionhoitaja ja uusi toimenhaltija lopullisesti hyväksyi tasavaltaisen hallitusmuodon eli perustuslain 17. heinäkuuta 1919, jonka jälkeen valtionpäämiehinä ovat toimineet vaalilla valitut tasavallan presidentit. Valtionhoitaja Suomen tasavallan presidentti Lähteet Suomen hallitsijat päätoimittaja Päiviö Tommila, Porvoo, Weilin+Göös 2001 ISBN: Viitteet Suomen historia Suomen hallitsijat

1083

https://fi.wikipedia.org/wiki/Shakira

Shakira

Shakira Isabel Mebarak Ripoll (s. 2. helmikuuta 1977 Barranquilla, Kolumbia), taiteilijanimeltään Shakira, on kolumbialainen laulaja-lauluntekijä sekä musiikkituottaja. Maailman suosituimpien joukkoon noussut laulaja tekee suurimman osan musiikistaan itse. Hänelle on omistettu tähti Hollywood Walk of Famella vuonna 2011. Shakiralle on myönnetty lukuisia palkintoja, mukaan lukien kolme Grammyä, kolmetoista Latin Grammyä, neljä MTV Video Music Awardia, seitsemän Billboard Music Awardia ja kolmekymmentäyhdeksän Billboard Latin Music Awardia. Vuonna 2009 Billboard listasi Shakiran vuosikymmenen huippunaislatino-artistiksi. Shakira on myynyt yli 75 miljoonaa äänitettä maailmanlaajuisesti, ja on yksi maailman eniten myyneistä artisteista. Shakira on myös maailman kuunnelluin latinalainen artisti Spotifyssä. Varhainen elämä Shakira syntyi Barranquillassa Kolumbian rannikolla monikulttuuriseen perheeseen. Shakiran äidillä on katalonialaisia, italialaisia ja libanonilaisia sukujuuria ja laulajaa erityisesti kannustanut isä on Yhdysvalloissa syntynyt katolinen libanonilainen. Shakira tarkoittaa "kiitollinen" (). Shakira soittaa itse kitaraa konserteissaan ja hänen suosikkikitaramallinsa on Fender Mustang. Shakiran ensimmäinen albumi Magia julkaistiin Sonyn levymerkillä vuonna 1991. Albumi menestyi kohtalaisesti kotimaassaan. Vuonna 1993 julkaistun toisen albuminsa Peligro jälkeen Shakira kokeili näyttelijän kykyjänsä rahaa ansaitakseen kolumbialaisessa saippuasarjassa El Oasis vuonna 1994. Kahta ensimmäistä albumia ei ole julkaistu Kolumbian ulkopuolella, mutta ne ovat kuunneltavissa internetissä. Ura Muusikkona Shakira jatkoi pian musiikintekoa kappaleensa "Dónde Estás Corazón?" menestyksen rohkaisemana. Vuonna 1995 ilmestyi ensimmäinen maailmanlaajuisesti saatavilla oleva albumi Pies descalzos. Syvällisen countryrock-henkisen albumin ensimmäinen single "Estoy Aquí" nousi ykköshitiksi Kolumbiassa. Albumi teki Shakirasta tunnetun Latinalaisessa Amerikassa ja Espanjassa. Se myi platinaa myös Yhdysvalloissa. Albumilta julkaistiin myös singlet "Pies Descalzos, Sueños Blancos", "Un Poco De Amor", "Antología" ja "Se Quiere, Se Mata". Shakira julkaisi ensimmäisen ja ainoan remix-albuminsa The Remixes lokakuussa 1997. Edistääkseen uraansa Shakira otti managerikseen ja tuottajakseen Gloria Estefanin aviomiehen Emilio Estefanin. Seuraava albumi ¿Dónde están los ladrones? oli espanjankielisillä alueilla entistäkin suurempi menestys ja sai huomiota myös muualla maailmassa, jopa Saksassa. Albumin on tyylillisesti sekoitus folkmusiikkia ja rockia. Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistiin mariachi-vaikutteinen "Ciega, Sordomuda". Itämaista vaikutetta ja tanssirytmejä löytyy kappaleesta "Ojos Así". Albumilta julkaistiin myös singlet "Tú", "Inevitable", "No Creo" ja "Moscas En La Casa". Edellisten albumien hyvän vastaanoton myötä Shakira managereineen alkoi suunnitella maailmanlaajuista uraa. Hän opiskeli englantia intensiivisesti ja käänsi koko ¿Dónde están los ladrones? -albuminsa englanniksi yhteistyössä Gloria Estefanin kanssa. Toisiin ajatuksiin tultuaan Shakira jätti käännöskappaleet julkaisematta (osa on päätynyt internetiin). Hän alkoi kirjoittaa uusia, alun perin englanninkielisiä kappaleita seuraavalle maailmanlaajuisesti julkaistavalle levylleen. Shakira julkaisi elokuussa 1999 äänitetyn ensimmäisen livealbuminsa MTV Unplugged helmikuussa 2000, DVD tästä konsertista julkaistiin 2002. Loppuvuodesta 2001 ilmestyi Shakiran ensimmäinen englanniksi laulettu single "Whenever, Wherever", joka muun muassa näyttävän videonsa ansiosta nousi vuoden suurimmaksi hitiksi maailmalla. Kappaleen sisältävä Shakiran ensimmäinen englanninkielinen albumi Laundry Service myi platinaa useissa maissa ympäri maailman. Myös muut singlejulkaisut "Objection (Tango)", "Underneath Your Clothes", "The One", "Te Dejo Madrid" ja "Que Me Quedes Tú" nousivat suuriksi hiteiksi. Shakira julkaisi ensimmäisen kokoelma-albuminsa Grandes Éxitos vuonna 2002. Shakiran toinen livealbumi Live & Off the Record julkaistiin 2004. Livealbumilta julkaistiin myös single "Poem To A Horse". Kesäkuussa 2005 Shakira julkaisi espanjankielisen levyn Fijación Oral Vol. 1, jonka ensimmäinen single "La Tortura" oli duetto Alejandro Sanzin kanssa. Fijación Oral vol. 1 saavutti Yhdysvalloissa albumilistan nelostilan ja Yhdysvaltain latinolistan ykköspaikan. Albumi on menestynein espanjankielinen levy kautta aikojen. Albumilta julkaistiin myös singlet "No", "Día De Enero" ja "Las De La Intución". Saman vuoden marraskuussa Shakiralta ilmestyi englanninkielinen levy Oral Fixation Vol. 2. Levyn uudelleenjulkaisussa mukana ollut kappale "Hips Don't Lie" muodostui 2000-luvun myydyimmäksi singleksi saavuttaen ensimmäisen sijan monissa maissa. Myös singlet "Don't Bother" ja "Illegal" menestyivät, joskaan eivät siinä määrin kuin "Hips Don't Lie". Shakira julkaisi marraskuussa 2007 livealbumin ja DVD:n Oral Fixation Tour, joka sisältää konserttimateriaalia Shakiran Oral Fixation Tour -kiertueelta. Albumi She Wolf julkaistiin lokakuussa 2009. Levy on englanninkielinen ja kappaleet edustavat erilaisia elektronisia ja etnisiä musiikkityylejä. Albumilta julkaistiin singlet "She Wolf", "Did It Again", "Give It Up To Me" ja "Gypsy". Albumi menestyi kohtalaisesti Yhdysvalloissa ja hyvin muualla maailmassa. Shakira esitti vuoden 2010 jalkapallon MM-kilpailujen virallisen tunnuskappaleen "Waka (This Time for Africa)" yhdessä eteläafrikkalaisen Freshlyground-yhtyeen kanssa. Maailmanlaajuiseksi ykköshitiksi nousseesta kappaleesta on myös espanjankielinen versio, ja sen musiikkivideo on kaikkien aikojen katsotuimpien joukossa. Lokakuussa 2010 Shakira julkaisi albumin Sale el Sol. Levyltä suosituiksi osoittautuivat kappaleet "Waka", "Loca", "Sale el Sol", "Rabiosa", "Antes De Las Seis" ja "Addicted To You". Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa hyvin menestynyt albumi on kaksikielinen (pääosin espanjaksi). Levyn tyylisuuntina ovat rock- sekä latinomusiikki balladeilla höystettynä. Shakira julkaisi joulukuussa 2011 neljännen livealbuminsa ja DVD:n Live from Paris. Livealbumilta julkaistiin puoliksi ranskankielinen single "Je L'Aime à Mourir". Shakiran levytyssopimus Sonyn alaisen Epic Recordsin kanssa päättyi loppuvuodesta 2011. Samalla astui voimaan uusi kaikenkattava levytyssopimus Live Nationin kanssa. Shakira työsti vuodesta 2012 alkaen seuraavaa albumiaan muun muassa hollantilaisen tuottajan Afrojackin ja uruguaylaisen laulaja-lauluntekijä Jorge Drexlerin kanssa. Albumi Shakira julkaistiin maaliskuussa 2014. Tammikuussa 2014 julkaistiin albumin ensimmäinen single "Can't Remember to Forget You", jossa vierailee Rihanna. Tämän jälkeen albumilta on julkaistu singlenä kappaleet "Empire" ja "Dare (La)". Shakira alkoi tehdä yhdettätoista albumiaan El Dorado vuonna 2016. Vuonna 2016 hän julkaisi kolumbialaisen laulaja Carlos Vivesin kanssa dueton "La Bicicleta". 28. lokakuuta 2016 Shakira julkaisi albumin ensimmäisen singlen "Chantaje" kolumbialaisen laulajan Maluma kanssa. Singlestä tuli Shakiran eniten katsottu Youtubessa yli 2,5 miljardilla näyttökerralla. 7. huhtikuuta 2017 Shakira julkaisi albumin toisen singlen Me Enamoré. El Dorado julkaistiin 27. toukokuuta 2017. Albumin kolmas single "Perro Fiel" julkaistiin 15. syyskuuta 2017. Albumin kappaleista on singleinä julkaistu "Deja Vu", "Comme Moi", "Trap" ja "Nada". Shakiran vuoden 2018 kiertueesta El Dorado World Tour julkaistiin livealbumi ja DVD Shakira in Concert: El Dorado World Tour. Shakira ja Jennifer Lopez esiintyivät vuoden 2020 Super Bowl LIV:n puoliajalla. Shakira esitti tunnetuimpia kappaleitaan kuten "She Wolf", "Whenever, Wherever", "Hips Don't Lie" ja "Waka". Joulukuussa 2020 The Black Eyed Peas julkaisi yhdessä Shakiran kanssa singlen Girl Like Me, jonka musiikkivideolla on yli 500 miljoonaa näyttökertaa Youtubessa. Shakira äänittää tällä hetkellä 12. studioalbumiaan, jonka ensimmäiset singlet Te Felicito ja Monotonía julkaistiin vuonna 2022. Hyväntekeväisyystyö Shakira perusti vuonna 1997 samannimisen musiikkialbuminsa mukaan nimetyn Pies Descalzos -hyväntekeväisyyssäätiön. Säätiön nimi tarkoittaa sanantarkasti 'Paljaat jalat'. Järjestö pitää yllä useita kouluja köyhille lapsille Kolumbiassa ja sen päätavoite on auttaa kehitystä koulutuksen kautta. Järjestöllä on Kolumbiassa viisi koulua, jotka tarjoavat opetusta ja ruokaa 4000 lapselle. 27. huhtikuuta 2014 Shakiralle myönnettiin Hero Award -palkinto Radio Disney Music Awards -palkintogaalassa Pies Descalzos -hyväntekeväisyysjärjestön eteen tekemän työnsä johdosta. Vuonna 2005 Shakira oli mukana perustamassa Latin America in Solidarity Action -liittoa, joka pyrkii edistämään varhaiskasvatuksen julkisten käytänteiden yhtenäisyyttä. Vuonna 2008 Shakira toimi Global Campaign for Education Global Action Week -tapahtuman kunniapuheenjohtajana. Myöhemmin vuonna 2010 Shakira teki yhteistyötä Maailmanpankin ja Pies Descalzos -säätiön kanssa tehdäkseen aloitteen, joka jakaa lasten opetus- ja kehitysohjelmia kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa. Shakira on Unicefin hyvän tahdon lähettiläs ja yksi järjestön globaaleista edustajista. 3. huhtikuuta 2006 Shakiraa kunnioitettiin YK:n seremoniassa Pies Descalzos -säätiön perustamisen johdosta. Maaliskuussa 2010 YK:n Kansainvälinen työjärjestö myönsi Shakiralle mitalin koska, kuten YK:n työväenpäällikkö Juan Somavia sanoi, Shakira on "todellinen lasten ja nuorten lähettiläs laadukkaan koulutuksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta". Marraskuun 2010 MTV Europe Music Awards -palkintogaalassa Shakiralle myönnettiin MTV Free Your Mind -palkinto hänen jatkuvasta omistautumisestaan parantaa kaikkien lasten mahdollisuuksia saada koulutusta kaikkialla maailmassa. Lokakuussa 2010 Shakira ilmaisi olevansa vastustavansa Ranskan presidentin Nicolás Sarkozyn politiikkaa romanien karkottamiseksi maasta. Shakira myös viittasi GQ-lehden espanjalaisessa numerossa muutaman sanan Sarkozylle: "Olemme kaikki romaneita". Haastattelussa Shakira esitti näkemyksensä hyvin selväksi: "Se, mitä heille (romaneille) tapahtuu nyt, tulee tapahtumaan lapsillemme ja lastemme lapsille. Meidän on käännyttävä kansalaistemme puoleen ja toimia ihmisten perusoikeuksien puolesta ja tuomittava kaikki se, mikä ilmenee ihmisoikeuksien vastaisena syyttelynä". Helmikuussa 2011 FC Barcelona ja Pies Descalzos -säätiö sopivat yhteistyöstä lapsien opettamisesta urheilun avulla. Shakiralle myönnettiin Latin Grammy Awards -palkintogaalassa Latin Recording Academy Person of the Year -palkinto hänen hyväntekeväisyytensä ja latinalaiseen musiikkiin vaikuttamisensa johdosta. Samana vuonna Yhdysvaltain presidentti Barack Obama nimitti Shakiran neuvonantajaksi White House Initiative on Educational Excellence for Hispanics -työryhmään, jonka tehtävänä on parantaa Yhdysvaltojen korkeatasoisen opetuksen tarjoamista Yhdysvaltain latinoille. World Literacy Foundation -järjestö myönsi Shakiralle vuoden 2020 Global Literacy Award -palkinnon "hänen merkittävästä panoksestaan heikommassa asemassa olevien lasten lukutaidon parantamisessa ympäri maailmaa". 2. marraskuuta 2018 käydessään synnyinseudullaan Barranquillassa Pies Descalzosin rakentaman koulun vuoksi Shakira puhui Kolumbian presidentin Ivan Duquen johtaman hallituksen koulutuspolitiikasta. Shakira vastusti hallituksen aikomuksia leikata koulutusbudjettia 13 prosentista 7 prosenttiin: "Tätä ei voida hyväksyä. Tämä osoittaa, että sen sijaan, että menisimme eteenpäin, siirrymme taaksepäin. Meidän on investoitava enemmän koulutukseen ja rakennettava lisää kouluja paikkoihin, joissa niitä ei ole." Vuonna 2020 Prinssi William, Cambridgen herttua nimitti Shakiran ympäristön suurten ongelmien ratkaisijoita rahoittavan Earthshot Prize -palkinnon äänestäjäneuvoston jäseneksi. Koronaviruspandemian aikaan toukokuussa 2020 Shakira lahjoitti yli 50 000 kasvomaskia ja kymmenen hengityslaitetta kotikaupunkiinsa Barranquillaan. Vuoden 2021 Kolumbian mielenosoitusten aikaan Shakira tuomitsi väkivaltaisuudet ja pyysi presidentti Iván Duque Márquezia "lopettamaan ihmisoikeusloukkaukset välittömästi" ja "asettamaan ihmiselämän arvon kaikkien poliittisten intressien yläpuolelle." Veronkierto Shakira on virallisesti kirjoilla veroparatiisina tunnetulla Bahamalla, mutta asuu todellisuudessa Barcelonassa lastensa ja puolisonsa kanssa. Paratiisin paperit -tietovuoto paljasti, että Shakira on siirtänyt luomansa musiikin oikeudet, arvoltaan 31,6 miljoonaa euroa, veroparatiisi Maltalle rekisteröityyn yhtiöön, minkä ansiosta hän välttää useiden kymmenien prosenttien verot. Pandoran paperit -vuoto paljasti veroparatiiseista kolme Shakiran omistamaa yhtiötä. Paratiisin papereiden paljastusten jälkeen Shakira joutui viranomaisten tutkintaan ja vuonna 2018 Espanjan viranomaiset määräsivät hänet maksamaan 20 miljoonan euron korvaukset maksamattomien verojen takia. Vuonna 2022 häntä syytetään oikeudessa 14,5 miljoonan euron tuloverojen maksamatta jättämisestä ja häntä uhkaavat kahdeksan vuoden vankeus ja 23 miljoonan euron sakot. Yksityiselämä Shakira vietti yhteiselämää 11 vuoden ajan Argentiinan entisen presidentin pojan, Antonio De La Rúan kanssa elokuuhun 2010 asti. Suhde päättyi yhteisymmärryksessä vuoden 2010 lopussa. Maaliskuussa 2011 hän vahvisti seurustelevansa espanjalaisen jalkapalloilija Gerard Piquén kanssa. Pariskunnalla on kaksi poikaa (s. 2013 ja 2015). Shakira ja Piqué ilmoittivat kesällä 2022 eroavansa oltuaan 11 vuotta yhdessä. Lähteiden mukaan syynä erolle olisi ollut Piquén uskottomuus, mutta kumpikaan osapuoli ei ole vahvistanut asiaa julkisesti. Alkuvuodesta 2023 Pique julkaisi kuvan instagramissa, jossa poseeraa läheisesti Clara Chia Martin kanssa ravintolassa. Page Six -lehden mukaan pariskunnan suhde alkoi, kun Pique oli vielä naimisissa Shakiran kanssa. Lehden mukaan laulaja sai tietää miehensä uskottomuudesta hillopurkin kautta. Väitteen mukaan perheen jääkapissa oleva hillopurkki katosi aina laulajan ollessaan työmatkalla - vaikka Piqué tai ex-parin lapset Milan, 10, ja Sasha, 7, vihaavat kyseistä hilloa. Diskografia Studioalbumit Kiertueet 1996-1997: Tour Pies Descalzos 2000: Tour Anfibio 2002-2003: Tour of the Mongoose 2006-2007: Oral Fixation Tour 2010-2011: The Sun Comes Out World Tour 2018: El Dorado World Tour Katso myös Shakiran diskografia Luettelo Shakiran saamista palkinnoista Lähteet Aiheesta muualla Kotisivut Vuonna 1977 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit

1084

https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4teily

Säteily

Säteily on energian etenemistä avaruudessa aaltojen tai subatomisten hiukkasten muodossa. Säteily etenee tavallisesti suoraviivaisesti tyhjiössä ja niissä väliaineissa, joissa kantajakenttä tai -hiukkanen pystyvät etenemään. Jos säteilylähde on pieni tai pistemäinen suhteessa etäisyyteen ja säteily etenee normaalisti joka suuntaan, säteilyn voimakkuus noudattaa käänteisen neliön lakia. Esimerkiksi käy nuotion säteilemä valo, jonka intensiteetti putoaa neljäsosaansa etäisyyden kaksinkertaistuessa, jos etäisyys on paljon isompi kuin nuotion läpimitta. Säteilylähde voidaan myös valmistaa siten, että mainittu laki ei päde: laserissa valo suunnataan tarkasti siten, että valo heikkenee mahdollisimman hitaasti käyttöetäisyyksillä. Säteilytyyppejä Säteilyn perustyyppejä ovat: Sähkömagneettinen säteily, joka jaetaan aallonpituutensa sekä myös syntytapansa ja vaikutustensa perusteella seuraaviin lajeihin: radioaallot (aallonpituusalue 0,1 mm - 100000 km) mikroaallot (1 mm - 30 cm) infrapunasäteily (700 nm - 1 mm) näkyvä valo (400 nm - 700 nm) ultraviolettisäteily (10 nm - 400 nm) röntgensäteily (10 pm - 1 nm) gammasäteily (10 fm - 100 pm) Gravitaatiosäteily eli gravitaatioaallot, yleisen suhteellisuusteorian ennustama ilmiö Hiukkassäteily, joka koostuu jostakin lähteestä kaikkiin suuntiin suurella nopeudella etenevistä massallisista hiukkasista, esimerkiksi alfasäteily (heliumatomin ytimiä) beetasäteily ja katodisäteet (elektroneja ja positroneja) neutronisäteily neutriinosäteily Tietyissä olosuhteissa syntyvillä sähkömagneettisen tai hiukkassäteilyn muodoilla on lisäksi erityisnimiä kuten lämpösäteily, sähkömagneettista, etupäässä infrapunasäteilyä, jonka intensiteetti ja aallonpituus riippuvat kappaleen lämpötilasta; erityistapauksena mustan kappaleen säteily Tšerenkovin säteily, sähkömagneettista säteilyä, jonka alkuperä on väliaineessa suurella nopeudella etenevät sähkövaraukselliset hiukkaset Hawkingin säteily, oletettua hiukkassäteilyä, jota teorian mukaan lähtee mustista aukoista kosminen säteily, hiukkassäteilyä, joka on peräisin avaruudesta Säteily voidaan luokitella myös ionisoivaan ja ionisoimattomaan säteilyyn. Ionisoiva säteily on sähkömagneettista tai hiukkassäteilyä, jossa yksittäisen hiukkasen tai kvantin energia on niin suuri, että se pystyy ionisoimaan atomeja. Ionisoivaksi säteilyksi luokitellaan röntgen- ja gammasäteily sekä alfa- ja beetahiukkassäteilyt. Joskus myös ultaviolettisäteily lasketaan ionisoivaksi säteilyksi. Ionisoimattomalla säteilyllä sen sijaan ei ole riittävästi energiaa aiheuttaa ionisaatiota, ja tällaisia säteilytyyppejä ovat esimerkiksi sähkömagneettinen säteily radioaaltojen tai näkyvän valon aallonpituusalueilla. Säteilyturvallisuus Monet säteilylajit, erityisesti ionisoiva säteily mutta myös eräät ionisoimattomat sähkömagneettisen säteilyn muodot, voivat olla terveydelle vaarallisia, minkä vuoksi säteilyturvallisuudesta on säädetty laissa. Pohjalla säteilyturvallisuudessa ovat oikeutus-, optimointi- ja yksilönsuojaperiaatteet. Oikeutusperiaatteen mukaan säteilyn käytöllä saavutettava hyöty on suurempi kuin sen haitta. Optimointiperiaatteen mukaan säteilyn käyttö on suunniteltava siten, että sille altistuminen on mahdollisimman pientä. Yksilönsuojaperiaatteen mukaan lain ja asetusten määräämiä säteilyannosrajoa ei saada ylittää. Säteilyä käytetään hyväksi tutkimuksessa, lääketieteessä (esim. sädehoidossa) sekä monissa teollisissa sovelluksissa. Katso myös Radon Lähteet Aiheesta muualla Kirjallisuutta Säteily Seulonnan keskeiset artikkelit

1088

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suljettu%20joukko

Suljettu joukko

Suljettu joukko on matemaattinen joukkoa koskeva käsite. Olkoon topologinen avaruus. Osajoukkoa kutsutaan suljetuksi joukoksi jos ja vain jos sen komplementti . Toisin sanoen joukko on suljettu jos ja vain jos sen komplementti on avoin (topologiassa ). Voidaan osoittaa, että jokainen suljettujen joukkojen leikkaus on suljettu. Myös jokainen suljettujen joukkojen äärellinen yhdiste eli unioni on suljettu. Tyhjä joukko on samanaikaisesti sekä suljettu että avoin, koska se toteuttaa molempien määritelmät. Mikäli määräämme reaaliakselille itseisarvon virittämät avoimet joukot, niin erityisesti :n avoimet välit ovat nyt avoimia joukkoja. Tästä seuraa, että esimerkiksi suljetut välit ovat suljettuja joukkoja, sillä niiden komplementti saadaan avoimien välien ja yhdisteenä, joka on topologian määritelmän mukaan avoin joukko. Lähteet Kirjallisuutta Joukko-oppi

1089

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suuri%20Pohjan%20sota

Suuri Pohjan sota

Suuri Pohjan sota käytiin vuosina 1700-1721 Ruotsin ja suuren vihollisliittoutuman välillä. Ruotsin vastustajiin lukeutuivat Venäjä, Saksi, Tanska ja Puola-Liettua sekä vuodesta 1715 myös Preussi ja Hannover. Sota päättyi Ruotsin tappioon Venäjän voimia vastaan, minkä johdosta Ruotsi joutui Uudenkaupungin rauhassa luovuttamaan suuria alueita. Sodan seurauksena Ruotsi menetti asemansa pohjoiseurooppalaisena suurvaltana. Suomi kärsi sodan aikana isonavihana tunnetusta miehityskaudesta. Tanska ei sodassa onnistunut valloittamaan Skånen, Hallandin ja Blekingen maakuntia, jotka se oli menettänyt Ruotsille Roskilden rauhassa vuonna 1658. Sodan tausta: Ruotsin valta Itämerellä Ruotsi oli 1600-luvulla noussut suurvallaksi Tanskan, Venäjän, Puola-Liettuan ja Saksan kustannuksella. Tanska oli vuonna 1658 menettänyt Roskilden rauhassa lopullisesti Skånen, Blekingen ja Hallannin maakunnat, Saarenmaan sekä Gotlannin, ja Norjan puolelta Bohuslänin, Jämtlandin ja Härjedalenin maakunnat. Venäjä oli vuoden 1617 Stolbovan rauhassa menettänyt Ruotsille Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin, ja samalla itselleen kauppa- ja sotilaspoliittisesti elintärkeän pääsyn Itämerelle. Ruotsi kykeni kontrolloimaan ja verottamaan Venäjän ulkomaanliikennettä Itämeren satamissa, ja Venäjän ainoa vapaa kauppareitti nousevalle Euroopan-kaupalle kulki pohjoisen Arkangelin kautta. Ruotsi oli käynyt 1600-luvulla lähes taukoamatta sotaa naapureiden eri liittokuntia vastaan - ainoa pitempi rauhanjakso oli saatu vasta vuodesta 1679 Brandenburgin, Tanskan ja Hollannin kanssa solmittujen rauhansopimusten myötä. Ruotsin vastainen liittokunta syntyy 1699 Kuningas Kaarle XI:n kuoltua vuonna 1697 Ruotsin hallitsijaksi nousi vasta 15-vuotias Kaarle XII. Naapurivaltiot näkivät tilaisuutensa revanssiin tulleen, ja Kaarle XII:n serkku, Saksin vaaliruhtinas ja 1697 Puolan kuninkaaksi valittu August II Väkevä ryhtyi suunnittelemaan Ruotsin Liivinmaan valtaamista. August II sekä Tanskan kuningas Fredrik IV solmivat Dresdenissä salaisen sopimuksen vuonna 1699, johon nopeasti liittyi myös Venäjän tsaari Pietari Suuri. Ruotsalaiset olivat kuitenkin hankkeesta tietoisia, ja ryhtyivät välittömästi varustautumaan uutta sotaa varten; heti samana vuonna valtakunnassa kannettiin ylimääräinen varusteluvero, ja seuraavana vuonna toinen. Sota alkaa vuonna 1700 Sota alkoi 22. helmikuuta 1700, kun August II hyökkäsi ilman ajalle tyypillistä sodanjulistusta 10 000 miehen saksilaisarmeijallaan kohti Ruotsin valtakunnan suurinta kaupunkia, Riikaa Liivinmaalla. Saatuaan tiedon hyökkäyksestä Viron kenraalikuvernööri Axel Julius De la Gardie antoi Suomen rykmenteille käskyn nousta liikekannalle. Baltiaan sijoitettujen 8 000 miehen varuskuntajoukkojen tueksi laivattiin pikavauhtia Suomesta kaikki vakinaiset yksiköt ja ylimääräisellä väenotolla perustetut lisäjoukot, kolmikkaat, yhteensä 7 000 miestä. Armeija marssi nopeasti Narvasta etelään ja saapui 6. toukokuuta Riian edustalle, jolloin saksilaisjoukot vetäytyivät Väinäjoen taakse. Tanskan sota Tanskan kuningas, Kaarlen serkku Fredrik IV, liittyi sotaan sopimuksen mukaisesti helmikuussa hyökkäämällä Kaarle XII:n liittolaista ja lankoa, Holstein-Gottorpin herttuaa vastaan. Kaarle XII yllättyi hyökkäyksestä mutta toimi nopeasti. Hän kutsui aseisiin isänsä muodostaman vahvan armeijan Tanskaan tehtävää maihinnousua varten. Ruotsin liittolaisten - Ison-Britannian, Alankomaiden ja Hannoverin - avustuksella Kaarlen armeija nousi maihin Sjællantiin. Vakavasti uhattuna Tanska joutui solmimaan 8. elokuuta Treventhalin rauhan ja luopumaan samalla liitosta Ruotsia vastaan. Onnistuneella hyökkäyksellä Tanska masennettiin niin perusteellisesti, ettei se osallistunut sotaan useaan vuoteen. Venäjä liittyy sotaan Alkuvuodesta 1700 tsaari Pietari Suuri oli ollut kiinni sodassa Turkkia vastaan. Määräaikainen rauha Turkin kanssa solmittiin 14. heinäkuuta, ja jo 20. elokuuta tsaari julisti sodan Ruotsille. Pari päivää sodanjulistuksensa jälkeen Pietari kuuli Tanskan tehneen rauhan. Tästä huolimatta hän marssitti armeijansa piirittämään Ruotsin tärkeintä tukikohtaa idässä, Narvan linnoitusta. Venäläisjoukkoja oli lähes 30 000 jalkamiestä ja rakuunaa, sekä 7 500-10 000 ratsumiestä. Piiritysarmeija oli ylivoimainen, puolustajia oli alle parituhatta. Ruotsin varustautuminen Suomessa suoritettiin uusi ylimääräinen väenotto. Joukkoja kutsuttiin kaksikkaiksi. Rahvaalle oli luvattu ylimääräisten väenottojen yhteydessä, että joukot tulisivat oman alueen puolustukseen. Tästä huolimatta kolmikkaat ja kaksikkaat siirrettiin välittömästi Viroon ja Inkeriin. Riian toinen piiritys Ruotsin Riian kenttäarmeijan komentaja Otto Wellingk pidättäytyi hyökkäämästä Väinäjoen yli, jolloin saksit saivat rauhassa varustaa 18 000 miestä. Tarkoitus oli hyökätä ylivoimalla uudestaan Riikaa vastaan. August II Väkevä oli tullut henkilökohtaisesti johtamaan Saksin armeijaa, joka ylitti Väinäjoen 19. päivä ja piiritti Riian 27. heinäkuuta. Kaupungissa levisi samaan aikaan ruttoepidemia. Kun saksit miehittivät läheisen Kockenhusenin kaupungin, taipui Riian komentaja ja Liivinmaan joukkojen ylipäällikkö Eric Dahlberg aselepoon. Saksin armeija vetäytyi talvileiriin Kuurinmaan ja Samogitian puolelle. Kun Kaarle XII nousi lokakuun alussa maihin Pärnussa, hän sai tietää Riian aselevosta. Kaarle lähti epäröimättä kohtaamaan ainoan jäljelle jääneen vastustajansa, tsaari Pietarin. Ruotsin Virossa ja Liivinmaalla olevat joukot määrättiin marssimaan Wesenbergin (nyk. Rakvere) luo, josta Kaarle lähti 13. marraskuuta Narvaa kohden. Narvan taistelu Kun Kaarlen kenttäkanuunoiden äänet kantautuivat piiritysleiriin, tsaari Pietari Suuri jätti komennon herttua de Croylle ja kiiruhti piiritysleiristä Moskovaan armeijan päällikön, marsalkka Golovin kanssa. Seuraavana päivänä, 20. marraskuuta Kaarlen 10 500 miehen karoliiniarmeija hyökkäsi kahtena syvänä kiilana kohti venäläisten puolustuslinjoja. Venäläiskomentaja oli levittänyt linjan kuuden kilometrin pituudelle, jolloin puolustuslinja oli suuresta 32 000 miehen määrästä huolimatta ohut. Ruotsalaiset pääsivät lähelle puolustuslinjaa äkillisesti huonontuneen sään suojissa. Puolen tunnin jälkeen linja murtui kolmessa kohdassa. Venäläiset pakenivat ruotsalainen ratsuväki kintereillään, ja ruotsalaiset painoivat venäläisjoukot kohti jokea. Paniikkiin ajautuneet venäläisjoukot pyrkivät pakoon selustan kahden sillan kautta, jolloin toinen niistä romahti ja pakenevat joukot joutuivat veden varaan. Venäläisen ratsuväen yrittäessä ylittää jokea kahluupaikalla virta veti mukaansa tuhatkunta ratsua ja sotilasta. Viimeinenkin venäläisvastarinta loppui seuraavana päivänä viimeisten pikkulinnakkeiden antauduttua. Venäläiset menettivät kuolleina ja haavoittuneina 10 000 miestä, ruotsalaiset parituhatta. Vankeja ruotsalaisten käsiin jäi yli 15 000, eli enemmän kuin ruotsalaissotilaita oli jäljellä. Muonatarpeiden puuttuessa vangit vapautettiin. Armeijan menetystä suurempi isku Pietari Suurelle oli sotilaallinen tappio: karoliiniarmeija sai jälleen mainetta voittamattomana. Ruotsalainen sotapropaganda otti voitosta kaiken mahdollisen irti. Narvan voitosta syntyi myös Ruotsin tappion siemen - Kaarle uskoi lyöneensä venäläiset pitkäksi aikaa, ja aliarvioi jatkossa heidät pahasti. Sota Puolassa Kaarle XII kaavaili Puola-Liettuasta liittolaista, mutta ensin hänen piti voittaa Saksin ja Puolan armeijat ja syöstä August II Väkevä vallasta. August ei ollut antanut periksi lopullisesti vaikka olikin luopunut Riian piirityksestä. August uudisti liiton Pietarin kanssa talvella 1701, jolloin Pietari lupaili apujoukkoja ja sivustatukea hyökkäämällä uudestaan Inkeriin. Kaarle XII ei jäänyt odottamaan Augustin hyökkäystä, vaan ylitti Väinäjoen ja löi Saksin ja Venäjän armeijat Väinäjoen taistelussa heinäkuun alussa 1701 Riian lähellä. August oli nyt lyöty, mutta Kaarle ei tyytynyt tarjotun rauhan ehtoihin vaan vaati ehdotonta antautumista. Kaarle XII eteni Puolaan ja vaikka Puolan valtakunnan armeija liittyi nyt sotaan, Kaarlen armeija valtasi Varsovan, Krakovan ja löi Saksin sekä Puolan armeijat 1703 keväällä Pultuskissa. Vuoden 1704 alussa Kaarle XII valitutti Varsovassa Stanisław Leszczyńskin Puolan kuninkaaksi. August Väkevä pakeni Liettuaan. Helmikuussa 1706 sotamarsalkka Schulenburgin johtama saksien ja venäläisten armeija tuhottiin Fraustadtin luona. Narvan jälkeen ruotsalaisten päällikkö, kenraali Rehnschiöldt oli päästänyt venäläisvangit menemään sen jälkeen, kun he olivat luovuttaneet aseensa. Nyt hän ei kuitenkaan aikonut päästää samoja miehiä taistelemaan kolmatta kertaa ruotsalaisia vastaan ja ilmeisesti määräsi venäläiset teloitettavaksi. Joka tapauksessa Schulenburgin armeija menetti 18 000 miehestään 8 000 kaatuneina ja 7 600 vankeina. Espanjan perimyssodan tapahtumien johdosta Saksan keisari päästi Ruotsin joukot kesällä 1706 marssimaan Sleesian läpi Saksiin, ja Kaarle pakotti August Väkevän solmimaan rauhan syyskuussa. Tie Pultavaan Ruotsin sotiessa Saksia ja Puolaa vastaan ruotsalaiset olivat sallineet venäläisten hyökkäillä itärintamalla. Pietari oli valloittanut Inkerin ja alkoi rakentaa uutta pääkaupunkiaan, Pietaria vuonna 1703 Suomenlahden pohjukkaan. Pietari Suuri tarjosi rauhaa, ja rauhanehtojen mukaan Ruotsi olisi menettänyt vain Inkerin. Kaarle ei kuitenkaan tyytynyt tarjoukseen, ja elokuussa 1707 Ruotsin joukot lähtivät marssimaan kohti Venäjää. Kesällä 1708 armeija käsitti 49 500 miestä, jotka kaikki olivat matkalla kohti Moskovaa. Ruotsi pystyi voittamaan joitain erillistaisteluja, Kaarle pääsi Smolenskiin muttei kyennyt lyömään Venäjää. Pietari Suuri käytti poltetun maan taktiikkaa: venäläiset tuhosivat alueet, joilta joutuivat perääntymään, jolloin Ruotsin armeija ei löytänyt ruokaa sen enempää miehille kuin elikoillekaan. Kun tie Smolenskista Moskovaan ei auennut, Kaarle XII muutti strategiaansa, hän pyrki saamaan hetmanaatin kapinalliset kasakat, tataarit ja Turkin mukaan sotaan Pietaria vastaan. Ruotsin armeija lähti marssimaan kohti Ukrainaa. Kaarlen apujoukkojen huoltovankkurit ja tykit juuttuivat mutaan, ja ne tuhottiin Lesnajan kylässä lumimyrskyssä syyskuussa 1708. Puolet Adam Ludvig Lewenhauptin 12 000 miehestä saavutti pääjoukon ilman varusteitaan, mikä ei auttanut armeijan huoltoa. Erityisen kylmän talven 1708-1709 jälkeen Kaarle XII lähti jälleen kohti Moskovaa. Jälleen poltetun maan taktiikka ja ilmasto tekivät tehtävänsä: kolmannes armeijasta oli kuollut ja Kaarle itse haavoittunut, kun Ruotsin ja Venäjän armeijat viimein kohtasivat 28. kesäkuuta 1709 Pultavan taistelussa. Pietari Suuren 45 000 miehen armeija löi Ruotsin 29 000 miehen joukot. Kaarle pakeni henkikaartin ja parin ruotsalaisen pataljoonan kanssa, joissa oli yhteensä noin tuhat miestä, sulttaani Ahmed III:n hallitsemaan Turkkiin. Ruotsin armeijan pääjoukot antautuivat 30. kesäkuuta, ja 2 500 sotavankia vietiin Siperiaan, kaivoksiin tai rakentamaan Pietarin kaupunkia. Turkissa Kaarle sai houkuteltua Ahmed III:n julistamaan sodan Venäjälle. Suurvisiiri Baltacı Mehmet paššan osmanisotilaat voittivat Pietari Suuren armeijan Venäjän-Turkin sodassa, mutta tyytyivät verrattain vähiin myönnytyksiin rauhansopimuksissa. Tanska ja Puola liittyvät taas sotaan Pultavan taistelun innoittamana Saksi ja Tanska liittyivät jälleen vuonna 1709 sotaan. August Väkevä kruunattiin uudelleen Puolan kuninkaaksi. Vuoden 1710 helmikuussa Magnus Stenbock löi kuitenkin Helsingborgin taistelussa Skåneen maihinnousseen 14 000 miehen tanskalaisarmeijan. Iso-Britannia, Alankomaat ja Preussi tarjoutuivat toimimaan välittäjinä mutta Turkkiin jäänyt Kaarle ei vieläkään halunnut tehdä rauhaa. Vuoden 1712 lopulla Stenbock lähti Saksaan tarkoituksenaan kohdata Kaarle XII ja hän voittikin Tanskan ja Saksin armeijat Gadebuschissa Lyypekin lähellä. Saksan-retki päättyi kuitenkin huonosti, ja Stenbock armeijoineen joutui antautumaan toukokuussa 1713 Tönningissä. Isonvihan aika Kaarlen vehkeilyistä huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) Turkin sulttaani luopui sodasta Venäjää vastaan lopullisesti vuonna 1713 ja Pietari Suuri oli vapaa toimimaan Itämeren suunnalla. Ruotsin ylivoimainen avomerilaivasto pystyi kuitenkin pitämään venäläiset pois Itämereltä, vaikka Venäjä oli saanut ensimmäiset kolme 50-tykkistä linjalaivaansa valmiiksi vuoden 1710 syksyllä. Ruotsin laivasto talvehti Karlskronassa, josta ei ehtinyt estämään Venäjän Itämeren laivaston keväisiä operaatioita. Vuoden 1710 keväällä juuri jäiden lähdön jälkeen venäläiset laivasivat tykistönsä piirittämään Viipuria, jonka lisäksi he valloittivat Riian, Pärnun ja Tallinnan. Viipurin menetyksen jälkeen 1711-1712 laivaston talvehtimispaikaksi valittiinkin Helsinki. Huonoista kokemuksista huolimatta Ruotsin laivasto vietti talven 1713 jälleen Karlskronassa, vaikka Venäjän maihinnousua Suomeen osattiinkin odottaa. Suomea puolustavat maajoukot oli siroteltu pitkin etelärannikkoa, pääjoukot olivat Porvoossa ja Pernajassa, lännempänä joukkoja oli Helsingissä ja Turussa asti. Heti jäiden lähdön jälkeen Venäjän saaristolaivasto kaleereineen pääsi toimimaan vapaasti Suomenlahdella ja 8. toukokuuta 1713 venäläiset saapuivatkin Helsingin edustalle 300 aluksen ja 17 000 miehen voimin kreivi Fjodor Apraksinin johdolla. Ruotsin avomerilaivasto saapui Helsinkiin liian myöhään, Helsinkiä puolustaneiden 1 800 miehen komentaja Armfelt oli jo polttanut kaupungin ja vetäytynyt. Apraksinin laivasto ja joukot eivät myöskään olleet jääneet odottamaan Ruotsin laivastoa ja nousivat maihin Porvoossa ja Pernajassa Porvoon itäpuolelle. Suomessa olevien joukkojen ylipäällikkö, Georg Lybecker vitkasteli ja vältteli yhteenottoa venäläisten kanssa. Venäjän armeija saavutti taisteluitta Helsingin 10. heinäkuuta, kaupungin edustalla ollut laivasto-osasto poistui ja Lybecker perääntyi lopulta joukkoineen Hämeenlinnaan. Kostianvirran taistelu Tukholman sotaneuvosto sai tarpeekseen kyvyttömästä Lybeckeristä ja kutsui hänet Tukholmaan "neuvotteluja varten". Kenraalimajuri Carl Gustav Armfelt nimitettiin hänen tilalleen Suomessa olevien joukkojen ylipäälliköksi. Armfeltin lähettämä pieni 500 jalkamiehen ja 200 ratsumiehen osasto ei pystynyt estämään venäläisten etenemistä elokuun lopulla Turkuun. Venäläisten Turun-retki jäi kuitenkin kesken; Pietari Suuri pakeni takaisin Helsinkiin kuultuaan Ruotsin saaristolaivaston kaleerien saapuneen Turun edustalle. Syyskuussa 1713 Venäjän armeija lähti etenemään pohjoiseen poistaakseen Armfeltin armeijan uhan. Armfelt ei voinut vain perääntyä, vaan hän asettui asemiin Hämeenlinnan pohjoispuolelle. Armfelt oli jakanut 7 200 miestään eri puolille Hämettä. Pääjoukot, 3 400 miestä, olivat Pälkäneellä Kostianvirran partaalla. Yksi jalkaväkirykmentti ja pääosa ratsujoukoista oli jaettu eri puolille Mallasvettä torjumaan venäläisten koukkausta. Kostianvirralla olevat Armfeltin joukot pystyivät kyllä estämään 15 000 miehen vahvuisten venäläisjoukkojen etenemisen virran yli, mutta se vain hidasti kenraali-yliamiraali Apraksinia. Lokakuun 6. päivä yli 6 000 venäläistä ylitti Mallasveden hirsilautoilla. Armfelt pystyi irrottamaan vain 2 000 miestä Kostianvirralta maihinnousua torjumaan. Vastarinnasta huolimatta venäläiset rantautuivat Mälkilän kylässä ja kiersivät Kostianvirralla olevien joukkojen selustaan. Ruotsalaiset menettivät yli 800 miestä ja koko tykistönsä (yhdeksän tykkiä). Napuen taistelu Kostianvirran jälkeen venäläiset pääsivät etenemään Pohjanmaalle saakka. Isossakyrössä Napuen luona 19. helmikuuta 1714 Armfeltin armeija joutui saarroksiin ja menetti yli puolet vahvuudestaan. Venäläiset etenivät Vaasaan ja polttivat Pietarsaaren kaupungin; Raahea kohti perääntyvät Armfeltin armeijan rippeet polttivat Kokkolan sataman. Venäläiset perääntyivät kuitenkin ennen kelirikkoa takaisin Ylä-Satakuntaan, Kangasalan tienoille. Pietari Suuri sovelsi taas poltetun maan taktiikkaa. Estääkseen Ruotsin armeijan huollon hän määräsi kasakat hävittämään ennen poistumistaan kymmenen peninkulman verran Pohjanmaata. Miehet tapettiin ja lapset ja naiset vietiin orjiksi Venäjälle - 8 000-9 000 ihmistä surmattiin tai vietiin pois. Riilahden taistelu Seuraavana kesänä seurasi Ruotsin ja Venäjän laivastojen kohtaaminen. Venäjän saaristolaivastoon kuului silloin jo sata kaleeria ja kymmenentuhatta miestä. Heinäkuussa 1714 Apraksinin johtama saaristolaivasto oli jäänyt saarroksiin Hankoniemen itäpuolelle Tvärminnen edustalle. Pietari ei uskaltanut riskeerata linjalaivojaan vaan jätti avomerilaivastonsa Tallinnan satamaan ja suuntasi saaristolaivaston mukana Hankoon. Hankoniemen edustalla 27. heinäkuuta 1714 käydyssä Riilahden taistelussa venäläiset onnistuivat valtaamaan tiedustelemassa olleen Ruotsin laivasto-osaston, jossa oli 18-tykkinen fregatti Elephant, kuusi kaleeria ja kolme saaristolaisvenettä. Tämän Venäjän laivaston ensimmäisen merivoiton kunniaksi 27. heinäkuuta on ollut Venäjän ja Neuvostoliiton laivastojen juhlapäivä, ja laivastoissa on ollut useita aluksia nimeltä Gangut (, Hangö udd). (Myös Suomen laivastossa oli 1943 uponnut miinalaiva Riilahti.) Ahvenanmaan ja Pohjanmaan miehitys Riilahden voiton jälkeen 1714 syyskesällä venäläiset pääsivät etenemään pitkin Suomenlahden rannikkoa Ahvenanmaalle ja Pohjanlahdelle. Apraksinin johtama laivasto-osasto ja kenraaliluutnantti Robert Brucen ratsuväkiosasto eteni pitkin Pohjanlahden rannikkoa Uuteenkaarlepyyhyn saakka. Venäläiset pystyivät ulottamaan sotatoimet myös varsinaisen Ruotsin puolelle, kenraalimajuri Golovinin johtama laivasto-osasto ylitti syyskuussa Pohjanlahden ja hyökkäsi Uumajaan. Kaupunki paloi taistelussa. Selkämeri ja Merenkurkku olivat Ruotsin laivastoa vaarallisempia vastustajia, venäläiset menettivät retkellä 26 kaleeria, 12 pienempää alusta ja 285 miestä. Pietari Suuri valittikin, että Venäjän laivasto kärsi retkellä suurempia menetyksiä kuin Hankoniemen verisen taistelun aikana. Sekä taistelu että retki olivat tsaarin mielestä kuitenkin kannattavia, sillä nyt Venäjän saaristolaivasto oli osoittanut vaarallisuutensa ruotsalaisille. Ainoa taistelukosketus Armfeltin armeijan ja venäläisten kanssa oli 20. elokuuta Isossakyrössä, jossa ollut 560 ratsumiehen etuvartio otti Brucen etujoukkojen kanssa yhteen. Syyskuun 13. päivä, samaan aikaan kuin venäläisten laivasto kääntyi Uudestakaarlepyystä takaisin kohti Turkua, Armfeltin jalkaväki lähti perääntymään Raahesta Länsipohjaan, Kalixin pitäjään Tornion länsipuolelle. Ratsuväen etuvartio jäi Kemiin. Venäläiset etenivät Armfeltin perässä pohjoiseen ja valtasivat Kokkolan, Oulun ja Kajaanin. Vuoden 1715 alussa venäläiset olivat miehittäneet Suomen Pohjois-Pohjanmaata lukuun ottamatta. Virkamiehet ja osa papistosta olivat paenneet Ruotsiin. Tätä miehitysaikaa kutsutaan Suomen historiassa isonvihan ajaksi. Vuoden 1721 rauhanteon jälkeen ja sitä ennenkin - olot olivat jo 1717 vakiintuneet venäläisten asetettua Länsi-Suomeen siviilihallinnon - pakolaisia palasi Ruotsista takaisin Suomeen. Myös osa Venäjälle pakkotyöhön viedyistä siviileistä palasi, jotkut vuosien ja jopa vuosikymmenien kuluttua. Kaarlen paluu Ruotsiin Kaarle XII ratsasti kahdessa viikossa Turkin Transsylvaniasta Unkarin, Itävallan, Baijerin ja muiden Saksan ystävällismielisten valtioiden kautta Ruotsin Pommeriin. Hän saapui Stralsundin kaupunkiin 11. marraskuuta 1714. Kaarle saattoi vain todeta, että Pietari oli vallannut Ruotsin Itämeren maakunnat ja Suomen, sekä Tanska Bremenin. Hannover liittyi sotaan Ruotsia vastaan huhtikuussa 1715. Tilanne muuttui vielä epätoivoisemmaksi saman vuoden lokakuussa, kun Preussikin liittyi sotaan Ruotsia vastaan ja Tanskan, Saksin ja Preussin joukot alkoivat piirittää Stralsundia. Kaarle pakeni piiritetystä kaupungista Skåneen, jonne hän saapui 13. joulukuuta 1715. Tammikuussa 1716 Kaarle keräsi Lundiin 40 000 miehen armeijan. Suojasää pilasi suunnitelman hyökätä jään yli Tanskaan, joten armeija suuntasi kulkunsa helmikuussa Norjaan. Ilman tykistöä Kaarle ei kuitenkaan pystynyt valloittamaan norjalaisten linnoituksia, joten huhtikuussa hän joutui palaamaan tyhjin käsin ensimmäiseltä Norjan matkaltaan. Ruotsia vastaan sodassa olevasta Hannoverin vaaliruhtinaasta oli tullut myös Ison-Britannian kuningas Yrjö I vuoden 1714 syyskuussa. Kaarle oli tukenut katolisia jakobiittejä, jotka yrittivät syöstä Yrjön valtaistuimelta, mutta heidät kukistettiin Skotlannissa vuoden 1716 helmikuuhun mennessä. Niinpä suurten merivaltojen laivastot (Britannian sekä Alankomaiden) tukivat Tanskan ja Venäjän laivastoja kun ne pyrkivät nousemaan uudelleen maihin Skåneen syksyllä 1716. Kaarlen pelasti vain liittolaisten eripura. Tilanne idässä oli toivoton, ja vuonna 1718 Kaarle alkoi jo tunnustella rauhaa Venäjän kanssa Ahvenanmaalla. Norjan retki ja karoliinien kuolonmarssi Syksyllä 1718 Kaarle päätti hyökätä uudestaan Norjaan. Etelässä Kaarlen komentamat pääjoukot marssivat kohti Kristianiaa (nykyinen Oslo), pohjoisella rintamalla Armfeltin komentama osasto marssi tunturien yli kohti Trondheimia. Piirittäessään Osloon vievän reitin varrella olevaa Fredrikstenin linnoitusta Kaarle XII kuoli ohimoon osuneesta kuulasta 30. marraskuuta 1718. Ruotsalaiset perääntyivät Kaarlen langon, Hessenin prinssin johdolla Norjasta. Kuultuaan kuninkaan kuolemasta Armfelt lähti myös vetäytymään takaisin Ruotsiin. Huoltoa vailla olevat joukot joutuivat paluumatkalla vuodenvaihteessa 1718-1719 poikkeuksellisen kovaan lumimyrskyyn Ruotsin ja Norjan välisillä tuntureilla lähellä Duvedin kylää, ja 3 000 miestä menehtyi pakkaseen. Heistä kaksi kolmasosaa oli kotoisin Suomesta. Armfeltin joukkojen perääntymistä kutsutaan karoliinien kuolonmarssiksi. Sota Ruotsin rannikolla Vuosina 1719-1721 tapahtuneet venäläisten maihinnousut aiheuttivat Ruotsissa samantapaisen pakoaallon kuin isoviha Suomessa, mutta pakeneminen kesti vain muutamia viikkoja tai kuukauden ja tilanne palautui pian normaaliksi. Roslagenin ja itärannikon sodan erikoispiirre oli sen yllätyksellisyys. Tsaari Pietari oli koonnut Ahvenanmaalle 132 kaleerin ja monen talonpoikaisen suurveneen laivaston, joka nosti ankkurinsa Lemlandista heinäkuussa 1719 ja soudettiin suoraan Ruotsin rannikolle. Seurauksena oli, että seitsemän rannikkokaupunkia tuhottiin lähes kokonaan ja tuhansia talonpoikaistaloja poltettiin tuhkaksi. Pahimmin kärsi Väddön saari. Rauha ilman Kaarlea Ruotsi solmi Tukholman rauhat vuosina 1719 ja 1720 Hannoverin, Preussin, Tanskan ja Puolan kanssa. Ruotsi menetti Saksan alueensa Hannoverille ja Preussille Länsi-Pommeria lukuun ottamatta, Tanskalle se joutui maksamaan sotakorvauksia ja luopumaan tullivapaudesta Juutinraumassa. Venäjän kanssa tehtiin lopulta vuonna 1721 Uudenkaupungin rauha, Ruotsi menetti Inkerin, Viron, Liivinmaan, Käkisalmen läänin ja muuta Karjalaa miltei Suomen nykyistä itärajaa myöten. Sodan tuloksena Ruotsi menetti asemansa suurvaltana ja Venäjä otti Ruotsille kuuluneen valta-aseman Itämeren alueella. Pietari I Suuren aikana Venäjästä tuli keisarikunta. Suuren Pohjan sodan taistelut Narvan taistelu 20. marraskuuta 1700 Väinäjoen taistelu 9. heinäkuuta 1701 Kliszowin taistelu 9. heinäkuuta 1702 Pultuskin taistelu 21. huhtikuuta 1703 Jakobstadtin taistelu 26. heinäkuuta 1704 Posenin taistelu 9. elokuuta 1704 Punitzin taistelu 28. lokakuuta 1704 Freustadtin taistelu 3. helmikuuta 1706 Holowczynin taistelu 4. heinäkuuta 1708 Lesnajan taistelu 29. syyskuuta 1708 Pultavan taistelu 28. kesäkuuta 1709 Helsingborgin taistelu 28. helmikuuta 1710 Prutin taistelu 19.-22. heinäkuuta 1711 Gadebuschin taistelu 20. joulukuuta 1712 Kostianvirran taistelu 6. lokakuuta 1713 Napuen taistelu 19. helmikuuta 1714 Riilahden taistelu 27. heinäkuuta 1714 Sundsvallin taistelu toukokuu 1721 Päivämäärien pitäisi olla Ruotsin käytetyn kalenterin mukaisia. Suuren Pohjan sodan aikana Ruotsi yritti vaiheittain siirtyä käyttämään gregoriaanista kalenteria, mutta palasi sitten takaisin vanhaan juliaaniseen kalenteriin. Vuosien 1700 ja 1712 helmikuiden välillä ruotsalainen kalenteri oli yhden päivän edellä juliaanista kalenteria ja kymmenen päivää jäljessä gregoriaanista kalenteria, Pultavan taistelu tapahtui siis 27. kesäkuuta juliaanisen kalenterin ja 8. heinäkuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan. Suuren Pohjan sodan rauhat Prutin rauha 1711 Tukholman rauhat 1719-1720 Uudenkaupungin rauha 1721 Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Kujala, Antti: "Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714", symposium "Suuri Pohjan sota" 9.9.2004 Suomen Pietarin instituutissa Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa pohjan sodassa 1700—1714 (Helsinki, 2001). Tomi Kangas: Uudenkaupungin "siunattu" rauha 1721 - Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päätös. Uudenkaupungin Merihistoriallinen yhdistys, Uudenkaupungin kulttuurihistoriallinen museo 1996. Verkkoversio: Agricola-Suomen historiaverkko -portaali. H. E. Uddgren: Kriget i Finland 1713. Stockholm 1906. Nilsson, Bengt: "Karl XII, Rehnschiöld och de ryska fångarna vid Fraustadt" (sisältää linkit Kaarle XII:n ja Rehnschiöldtin kirjeisiin) Toivanen, Pekka: "Skampavoin kannella" "The History of Russian Navy" Uudenkaupungin rauha 1721 asiakirjajulkaisu. Uudenkaupungin kaupungin Venäjän ulkoministeriöltä saamia rauhan solmimiseen liittyviä asiakirjoja. (Agricola - Suomen historiaverkko -portaalin julkaisusarja osa 10. toim. Heidi Pitkänen) Aiheesta muualla Kuinka Suomen armeija marssi Suureen Pohjan sotaan v. 1700. Riian avuksi rientävä Suomen armeija osoitti pitkällä marssimatkallaan Suomenlahden ympäri oikeata sisua, jota eivät kelirikkoiset tiet ja puutteellinen muonitus voineet heikentää, Hakkapeliitan joulu, 01.12.1939, s. 75, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Seulonnan keskeiset artikkelit

1090

https://fi.wikipedia.org/wiki/SDP%20%28t%C3%A4smennyssivu%29

SDP (täsmennyssivu)

SDP voi tarkoittaa seuraavia: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue Bosnia ja Hertsegovinan sosiaalidemokraattinen puolue Kroatian sosiaalidemokraattinen puolue Session Description Protocol Service Data Point Sandplacen rautatieasema (lyhenne SDP).

1091

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20Sosialidemokraattinen%20Puolue

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (lyhyemmin sosiaalidemokraatit, ruots. Finlands Socialdemokratiska Parti, lyhenne SDP, puhekielessä monesti demarit; jäsenlyhenne sd.) on suomalainen puolue, joka perustettiin vuonna 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue. Puolueen tarkoituksena on koota kansalaiset yhteiseen toimintaan sosiaalidemokratian aatteellisten tavoitteiden toteuttamiseksi: ihanteena ja päämääränä vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden yhteiskunta, yhteistyön ja rauhan maailma sekä puhdas ja turmeltumaton ympäristö. Sosialidemokraattinen puolue on Sosialistisen internationaalin jäsen. Se kuuluu Euroopan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ja Euroopan parlamentissa SDP:n edustajat istuvat sosialistien ja demokraattien ryhmässä (S&D). Pohjoismaiden neuvostossa puolue kuuluu sosiaalidemokraattiseen ryhmään. Puolue oli juuriltaan työväenliikkeen ytimessä ja edusti varsinkin teollisuustyöläisiksi luettuja palkansaajia. Siksi puolueella on ollut kytkös ammattiyhdistysliikkeeseen, jonka vastapoolin ovat muodostaneet varsinkin suuria teollisuusyrityksiä edustavat työnantajajärjestöt. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa SDP sai 43 kansanedustajaa ja on täten eduskunnan kolmanneksi suurin puolue. Vuoden 2019 europarlamenttivaalien jälkeen puolueella on ollut kaksi edustajaa Euroopan parlamentissa. Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja on vuodesta 2020 lähtien ollut Sanna Marin. Ideologia Sosiaalidemokraattien ideologinen pohja on sosiaalidemokratia. Puolueen arvoja ovat vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus. Periaateohjelmassaan (2020) puolueen prioriteetteja ovat kestävä kehitys, tasa-arvon kaikenkattavuus, solidaarisuus, osallisuus sekä demokraattinen sosialismi. Puolue korostaa humanismin arvoja ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion saavutuksia. Puolue vastustaa jatkuvaa pyrkimystä materiaaliseen kasvuun yhdistettynä kapitalistiseen talousjärjestelmään. Suomen Työväenpuolueena alkuvaiheessa tunnettu puolue perustettiin sosiaalisen kysymyksen, yhteiskuntaluokan ja sosialismin pohjalle. SDP oli pitkään ainoa joukkopuolue Suomessa. Vuonna 1907 SDP oli suhteellisesti Euroopan voimakkain sosialistinen puolue, mistä osoituksena oli myös määräenemmistöinen Tokoin senaatti vuonna 1917. 1900-luvun alussa SDP sai pääasiallisen kannatuksensa tilattoman väestön ja maaseutuväestön ryhmistä. Vuonna 1919 SDP:n puoluekokouksessa tehtiin pesäero radikaalin aineksen kanssa, minkä seurauksena kommunistit erkaantuivat SDP:sta ja perustivat SSTP:n. Sisällissodan ja lokakuun vallankumouksen seurauksena työväenliike jakautui laajemmin. 1950-luvulla SDP:n asevelisiipi johdatteli puoluetta oikealle ja harrastamaan yhteistyötä kokoomuksen kanssa. Oikeistosiiven miehitettyä puolueen johdon 1958, puolueen oppostio jakaantui skogilaisiin, jotka perustivat TPSL:n vuonna 1959. Sosiaalidemokraattinen liike hajaantui poliittisesti, mikä näkyi puoluejärjestöjen lisäksi myös ammattiyhdistyksissä ja urheiluliikkeessä. 1950-luvulla SDP:n ohjelma oli verraten sosialistinen, minkä lisäksi puolue on edustanut Sosialistisessa Internationaalissa vasenta laitaa. 1960-luvulla SDP siirtyi poliittisesti vasemmalle. Historia Alkutaival Puolue perustettiin 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue, ja ensimmäinen puoluekokous pidettiin Turussa 17.-20. heinäkuuta 1899. 1900-luvun alussa puolue esitti vaatimuksia torpparikysymykseen, työllisyyden hoitoon, työläisten aseman parantamiseen, sananvapauteen ja kahdeksantuntiseen työpäivään. Puolueen nimi vaihdettiin Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi Forssassa vuonna 1903 pidetyssä II puoluekokouksessa. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov kielsi puoluetta käyttämästä nimeä "sosialidemokraattinen", mutta tätä kieltoa ei noudatettu. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen ohjelma, tuolloin radikaali Forssan ohjelma, joka oli voimassa vuoteen 1952. Ohjelman tavoitteita olivat 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, yleinen kouluvelvollisuus sekä yleinen alkoholin kieltolaki. Forssan ohjelma on miltei suoraan peräisin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen vuonna 1891 hyväksymästä Erfurtin ohjelmasta. Ohjelman välittömät vaatimukset ovat toteutuneet lukuun ottamatta äänioikeutta (listan määritelmän mukaan vain vaalioikeus on toteutunut), kirkon ja valtion eroa, koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista ja alkoholin kieltolaista on sittemmin luovuttu. Eduskuntapuolueeksi ja senaattiin Venäjän vuoden 1905 vallankumous ja suurlakko joukkoprotesteineen toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli puolueen ohjelman vaatimuslistalla. Suomen Sosialidemokraattiselle Puolueelle uudistukset olivat suuri voitto ja puolueeseen liittyi työväen lisäksi runsaasti sivistyneistöä. Tästä sivistyneistösiivestä käytettiin nimitystä "marraskuun sosialistit". Vuonna 1906 SDP oli jäsenmäärältään suhteellisesti suurin sosialistinen puolue Euroopassa. Uudistusten avulla saavutettuja tuloksia vähensi kuitenkin tsaarin haluttomuus vahvistaa merkittäviä valtiopäivillä tehtyjä päätöksiä. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa SDP nousi suureksi puolueeksi. Vuoden 1916 vaaleissa se sai haltuunsa enemmistön, 103 paikkaa. Tämän seurauksena nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti, puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä sosiaalidemokraattien hallitsema eduskunta hyväksyi Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917 valtalain, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Eduskunnassa vähemmistöön jääneiden porvareiden suosituksesta Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan valtalain vastaisesti. Seuranneissa vaaleissa puolue koki vaalitappion ja joutui oppositioon. Seuraava senaatti oli kokonaan porvarillinen. Syksyn mittaan SDP radikalisoitui, koska se ei saanut haluamiaan uudistuksia läpi eduskunnassa, minkä seuraus oli suurlakko 14.-20. marraskuuta 1917. Lakon avulla puolue saavutti tavoitteistaan 8 tunnin työpäivän ja kunnallisen äänioikeuden. Itsenäisyysjulistus 1917 ja sisällissota 1918 Eduskunnan porvarillinen enemmistö julisti Suomen itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. SDP vastusti julistusta, koska halusi, että Suomi itsenäistyisi yhteisymmärryksessä Venäjän kanssa. Julistuksen jälkeen porvarit ja SDP pääsivät kuitenkin sopuun, ja molempien tahojen tukema valtuuskunta kävi pyytämässä Venäjän bolševikkihallitukselta hyväksyntää itsenäisyydelle, ja myös sai sen. SDP:n puolueneuvosto kokoontui 23. tammikuuta 1918. Kokouksessa puolue taipui punakaartilaisten vaatimukseen täydentää puoluetoimikuntaa äärimmäisen vasemmiston edustajilla. Puoluetoimikuntaan valittiin Otto Wille Kuusinen, Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Edward Gylling, Matti Turkia, K. H. Wiik, Antti Kiviranta, Adolf Taimi, Evert Eloranta, Eero Haapalainen, Lauri Letonmäki ja Emil Elo. Puoluetoimikunta asetti keskuudestaan toimeenpanevan komitean, joka ryhtyi välittömästi valmistelemaan aseellista vallankumousta. Toimeenpanevaan komiteaan valittiin Haapalainen, Taimi, Eloranta, Letonmäki, Elo, Kiviranta ja Sirola. Komitea antoi punakaarteille määräyksiä vallankumouksen aloittamiseksi ja suostutteli venäläisiä aktiiviseen yhteistyöhön. Tammikuun 26. päivän vastaisena yönä venäläiset aseistivat punakaartit Helsingissä ja useilla muilla paikkakunnilla. Punakaarteihin kuului tässä vaiheessa 30 000 aseistettua suomalaista miestä. SDP:n puoluetoimikunnan toimeenpaneva komitea antoi aseellisen vallankumouksen aloittamisesta määräyksen punakaartin yleisesikunnalle. Sen mukaan työväenkaartit piti panna liikekannalle kolmen päivän sisällä tammikuun 26. päivä alkaen ja erillisessä luettelossa mainitut henkilöt määrättiin vangittaviksi. Punakaartilaiset kaappasivat vallan suomalaisten valitsemalta porvarilliselta eduskunnalta Etelä-Suomessa 28. tammikuuta 1918. Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskuntaan, kuului sosiaalidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Sisällissodan jälkeen Punaisten hävittyä sodan monet sosiaalidemokraattien johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle, jossa bolsevikit olivat ottaneet vallan. Puolueen aiempi puheenjohtaja Otto Wille Kuusinen nousi ajan mittaan Josif Stalinin hallinnossa Kommunistisen internationaalin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeimpaan johtoon. Punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät sosiaalidemokraattisen puolueen toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla syksyllä 1918. Sosiaalidemokraatista toimintaa oli yritetty elvyttää jo sisällissodan päättymisen jälkeen keväällä Suomen Sosialidemokraatti -lehden näytenumeron julkaisemisella, mutta valkoiset vallanpitäjät estivät lehden jatkamisen. Uudelleenperustettu puolue otti vallankumousta vastustavan, länsieurooppalaisen reformistisen kannan yhteiskunnan uudistamiseen ja teki pesäeron vallankumouksellisiin. Seuraavissa vaaleissa 1919 puolueen kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi, vaikka iso joukko työväkeä oli kuollut sisällissodassa, joutunut pakenemaan Neuvosto-Venäjälle tai menettänyt kansalaisluottamuksensa sisällissotaa seuranneissa oikeudenkäynneissä. Kommunistit erkanevat omaksi puolueeksi Neuvosto-Venäjälle paenneet puolueen radikaalit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen, joka otti lähtökohdakseen bolševikkien mallin mukaisen vallankumouksellisen ohjelman. Kommunistinen puolue joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. 1920-luvulla kommunistinen Suomen Sosialistinen Työväenpuolue seuraajajärjestöineen vei eduskuntavaaleissa osan sosiaalidemokraattien paikoista. Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto ja Suomen sosialidemokraattinen naisliitto valitsivat sisällissodan jälkeen liittolaisekseen Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen. Myös Suomen Ammattijärjestön enemmistö oli Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kannattajilla. Sosiaalidemokraattien kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi, kun valtiovalta 1930-luvulla esti kommunistien yritykset kaikissa muodoissaan osallistua vaaleihin. Vuonna 1919 puolueella oli 67 022 jäsentä. 1920-luvun alussa jäsenmäärä laski ollen pienimmillään vuonna ). Vuosina 1925-1939 jäsenluku vaihteli välillä 24 000 - 37 000. Perusjärjestöjä puolueeseen kuului vuosina 1919-1939 hieman yli tuhat. Hallitusyhteistyöhön Vuoden 1930 puoluekokouksessa, Kaarlo Harvalan noustua puheenjohtajaksi, Väinö Tanner saavutti puolueessa kiistattoman johtoaseman. Tanner pystyi puolustamaan työväestön etuja vaikeassa tilanteessa ja hän sai siten myös puolueensa vasemmiston luottamuksen. Sosiaalidemokraatit pyrki Tannerin johdolla yhteistyöhön poliittisen keskustan kanssa torjuen samalla yhteistyön kommunistien kanssa. Lähentyminen johti hallitusyhteistyöhön Maalaisliiton kanssa vuonna 1937. Sosiaalidemokraatit hyväksyttiin osan oikeistoa keskuudessa, pohjoismaista kehitystä seuraten, demokraattiseksi voimaksi, jonka kanssa saattoi tehdä yhteistyötä. Hallitusyhteistyötä vastusti entinen puoluesihteeri K.H. Wiik, joka kannattajineen erotettiin puolueesta 1937. Erotettuihin kuuluivat myös Kominternin kansanrintamapolitiikkaa Suomen oloihin soveltamaan pyrkineet vasemmistolaiset sivistyneistön edustajat. 1940-luku Talvisodan jälkeen syksyllä 1940 puolueen eduskuntaryhmästä erotettiin viisi kommunisteja ja Neuvostoliiton politiikkaa sympatisoinutta kansanedustajaa, jotka sittemmin muodostivat Sosialistisen eduskuntaryhmän ja tulivat tunnetuksi "kuutosina". Myös jatkosota aiheutti puolueen sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui arvostelemaan Suomen ulkopolitiikkaa. Jatkosodan loppupuolella (1943-1944) puolueessa vahvistui niin sanottu rauhanoppositio, joka teki yhteistyötä ruotsinkielisten liberaalien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Jatkosodan päätyttyä sosiaalidemokraattien piirissä käytiin lyhyen aikaa keskustelua puolueen yhtymisestä vaaliliittoon kommunistien ja kuutosten muodostaman Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) kanssa. Hankkeen kannattajat jäivät kuitenkin puolueessa vähemmistöön. Tammikuussa 1945 puoluetoimikunta hylkäsi SKDL:n tekemän vaaliliittotarjouksen äänin 5-4, mikä merkitsi samalla kansanrintamapoliitikan hylkäämistä. Kahden työväenpuolueen välit muodostuivat erittäin huonoiksi. SDP:n sisällä käytiin valtataistelua niin sanottujen asevelisosialistien ja heitä vastustaneen opposition välillä. Puoluekokousta oli jouduttu sodan takia siirtämään vuodesta 1942 marraskuulle 1944. Se järjestettiin 25. marraskuuta varsin myrskyisissä tunnelmissa. Oppositio hyökkäsi J. W. Kedon ja Mauno Pekkalan johdolla rajusti Väinö Tanneria ja hänen kannattajiaan vastaan jatkosotaan liittyvistä hallituksen päätöksistä, mutta jäi kokouksessa tehdyissä äänestyspäätöksissä tappiolle. Jakolinjat tulevalle puoluehajaannukselle olivat jo nähtävissä. Puolueen puheenjohtajaksi Väinö Salovaaran tilalle valittiin kompromissina tuore valtiovarainministeri Onni Hiltunen ja puoluesihteeriksi Unto Varjonen. Järjestösihteeriksi puoluetoimikunta myöhemmin valitsi Suomen Aseveljien Liiton tehtävissä toimineen Väinö Leskisen. Tanneria ei valittu puolueen luottamustehtäviin. Idänsuhteiden merkitys 1950-luvulla puolue ajautui vaikeaan tilanteeseen, kun Neuvostoliiton taholta suhtauduttiin Väinö Tanneriin vihamielisesti ja vuonna 1956 presidentiksi valitun Urho Kekkosen hyvät idänsuhteet kasvattivat hänen ja Maalaisliiton sisäpoliittista valtaa. Kun sosiaalidemokraatit valitsi vuonna 1957 puheenjohtajakseen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun Tannerin ja puoluesihteeriksi niin kutsuttuihin "leskisläisiin" kuuluvan Kaarlo Pitsingin, puolueen idänsuhteet kärsivät. Tämä johti vuoden 1958 vaihteessa kriisiin, kun Neuvostoliitto ei hyväksynyt Suomeen enää hallitusta, jossa puolue oli mukana. Alkoivat yöpakkaset eli Neuvostoliiton diplomaattinen ja kauppapoliittinen painostus Suomen hallituksen kaatamiseksi. Hallitus kaatui ja alkoi sosiaalidemokraattien pitkä oppositiokausi ulkopoliittisesti arveluttavana puolueena. Puolueessa huomattiin myös, että tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei ollut tilanteessa tukenut Suomen hallitusta. Kun puolue yritti yhdessä laajan puoluerintaman Honka-liiton kanssa syrjäyttää Kekkosta 1962 presidentinvaalissa ajauduttiin jälleen ulkopoliittiseen kriisiin (noottikriisi) Neuvostoliiton kanssa. Kekkosen ainoa merkittävä vastaehdokas, oikeuskansleri Olavi Honka vetäytyi vaaleista, Kekkonen voitti vaalit ja sosiaalidemokraattien paitsioasema suomalaisessa politiikassa oli täydellinen. Puoluehajaannus 1950-luvun aikana suhteet puolueen sisällä kärjistyivät. Valtataistelu tuli selvästi esille vuoden 1955 puoluekokouksessa, jossa saatiin vaivoin aikaan kompromissi ja säilytettiin muodollinen yhtenäisyys. Puoluetoimikuntaan puheenjohtaja Skogin kannattajat saivat enemmistön Aarre Simosen ja Erkki Lindforsin siirryttyä heidän puolelleen. Puoluekokousten välillä ylintä valtaa käyttäneeseen puolueneuvostoon sen sijaan tuli puoluesihteeri Leskiselle myötämielinen enemmistö, mistä oli seurauksena, että puoluetoimikunta noudatti päätöksissään toisenlaista linjaa, kuin puoluekokous oli tarkoittanut. Puoluesihteeri Väinö Leskisen tukijoita, niin sanottuja leskisläisiä, sanottiin SDP:n oikeistoksi, joka kannatti tiukkaa talouspolitiikkaa, painotti palkansaajien ja maataloustuottajien välistä ristiriitaa ja vieroksui yhteistyötä kommunistien kanssa. Puheenjohtaja Emil Skogin ympärille kerääntyneet "skogilaiset", jotka eivät kannattaneet tiukkaa talouspolitiikkaa, irtaantuivat puolueesta Kekkosen ja Neuvostoliiton tukemina perustaen vuonna 1959 Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton. Myös ammattiyhdistysliike hajosi. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattisen Liiton vaikutuspiiriin ja puolue perusti rinnakkaisen Suomen Ammattijärjestön. Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto ei kuitenkaan menestynyt puolueena. Osa sen kannattajista siirtyi takaisin sosiaalidemokraatteihin jo 1960-luvun puolivälissä ja loput viimein 1972. Myös ammattiyhdistysliike eheytyi, kun Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto ja Suomen Ammattijärjestö yhdistyivät uudeksi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöksi vuonna 1969. Kehitys kylmän sodan ajoista 2000-luvulle Sisä- ja kunnallispolitiikassa puolue liittoutui usein 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa Kokoomuksen kanssa. Tätä liittoa on kutsuttu aseveliakseliksi. Erityisen merkittäväksi akseli nousi teollisuuspaikkakunnilla (kuten Tampereella ja Helsingin mlk:ssa, sittemmin Vantaalla). Aseveliakseli piti hallitsemillaan paikkakunnilla muut puolueet poissa kunnallishallinnon merkittäviltä paikoilta vuosikymmenten ajan. Muutenkin SDP:n suosio alkoi nousta merkittävästi 1960-luvulla ja SDP oli sisäpolitiikassa johtava puolue suurimman osan 1970-luvusta ja koko 1980-luvun. Tannerin vetäydyttyä puolueen johdosta vuonna 1963 alkoi puolue Rafael Paasion aikana rakentaa parempia suhteita Kekkoseen ja Neuvostoliittoon. Maalaisliitto oli hyödyntänyt SDP:n pitkää oppositiokautta tekemällä yhteistyötä SDP:n pienryhmien, kuten simoslaisten, sekä kommunistien kanssa. Epäluulot olivat syvät, mutta toisaalta puolueessa haluttiin hallituskelpoisuutta ja eheyttää puolue. Ratkaisevaa oli Kekkosen idänpolitiikan hyväksyminen ja Neuvostoliiton luottamuksen saavuttaminen. Kehitystä helpotti monikin tekijä. Puolue saavutti vuoden 1966 eduskuntavaaleissa huomattavan vaalivoiton, joka lisäsi sen merkittävyyttä. Asevelisosialistit olivat jääneet vähemmistöön ja puolueeseen oli ilmaantunut 1960-luvun lopun vasemmistoradikalismin aallonharjalla runsaasti uusia nuoria kykyjä, esimerkiksi Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja. Myös kommunistinen vasemmisto oli muutoksen kourissa. Vuonna 1966 kommunistien ammattiyhdistyssiipi Aarne Saarisen johdolla syrjäytti Aimo Aaltosen stalinistisiiven puolueen johdosta. Myös vasemmistoyhteistyö näytti mahdolliselta. Vuonna 1966-1968 Rafael Paasion ja 1968-1970 Mauno Koiviston hallitukset toimivatkin kansanrintamapohjalta. Koiviston hallituksen aloittaessa työnsä 22.3.1968 SDP oli kuitenkin vielä puheenjohtaja Paasion puolueneuvostolta saaman kritiikin johdosta epäyhtenäinen. Sorsa toimi pääministerinä vuosien 1972 ja 1987 välisenä aikana kaikkiaan 3 652 vuorokautta ja on edelleen Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Kekkosen jouduttua sairauden vuoksi eroamaan vuonna 1981 seuraavaksi presidentiksi nousi sosiaalidemokraattien Mauno Koivisto, mikä vahvisti puolueen asemaa entisestään. Uudistusmielisen Mihail Gorbatšovin nousu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 1985 muutti pian myös Suomen poliittista ympäristöä. Lipposen kausi Puolue koki kriisin, kun sen puheenjohtaja Ulf Sundqvist sai syytteet miljoonien markkojen taloudellisesta huolimattomuudesta ns. Sundqvist-jupakassa. Ulf Sunqvist erosi ja hänen tilalleen valittiin 1993 Paavo Lipponen. SDP:n kannatus mielipidemittauksissa nousi vuoden 1993 keväällä, jolloin Antero Kekkonen oli vt. puheenjohtaja, 30 prosentin tuntumaan. Nousu jatkui seuraavana vuonna lähes 35 prosenttiin, mikä oli siihen mennessä suurin sotien jälkeisen ajan Suomessa millekään puolueelle mitattu kannatuslukema. Lipposesta tuli sosiaalidemokraattien murskavoiton myötä sinipunahallituksen pääministeri ja keulahahmo. Lipposen pääministerikausilla Suomi liikkui lähemmäs Euroopan unionin ydintä. Heinäluoman kausi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:ssa toiminut Eero Heinäluoma valittiin SDP:n puheenjohtajaksi Jyväskylän puoluekokouksessa 10. kesäkuuta 2005 kolmivuotiselle kaudelle. Puolue sai eduskuntavaaleissa 2007 historiansa siihen mennessä toiseksi alhaisimman vaalituloksen ja jäi oppositioon, kun perustettiin Vanhasen II hallitus. Urpilaisen kausi 10. helmikuuta 2008 Eero Heinäluoma ilmoitti luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta kesäkuun 2008 puoluekokouksessa. Heinäluoman seuraajaksi valittiin puoluekokouksessa kesäkuussa 2008 Jutta Urpilainen. Urpilaisen ensimmäisissä vaaleissa, kunnallisvaaleissa 2008, puolueen kannatus laski alimmalle tasolle vuosikymmeniin. Vuonna 2010 puoluesihteeriksi nousi Mikael Jungner. Eduskuntavaaleissa 2011 SDP:n kannatus jatkoi laskua siihen mennessä alimmalle tasolleen Suomen historiassa. Koska keskustan kannatus laski alemmaksi, SDP:stä tuli toiseksi suurin puolue. SDP liittyi Kataisen sateenkaarihallitukseen. Sillä oli kuusi ministeriä hallituksessa. SDP sai hallitusohjelmassa ajettua läpi vaalilupauksensa, ettei eläkeikää nosteta tuolla vaalikaudella. Joidenkin arvioiden mukaan SDP menestyi neuvotteluissa paremmin kuin kokoomus. Vuoden 2012 presidentinvaalissa SDP:n ehdokas Paavo Lipponen jäi viidenneksi 6,7 prosentin kannatuksella. Tulos oli SDP:n neljäs peräkkäinen vaalitappio. Puoluesihteeri Mikael Jungner ilmoitti 25. tammikuuta ettei jatkaisi tehtävissään puoluekokouksen jälkeen. SDP:n puoluekokouksessa 25. helmikuuta 2012 Jungnerin seuraajaksi valittiin SAK:n viestintäpäällikkö Reijo Paananen. Kunnallisvaaleissa 2012 SDP:n kannatus laski siihen mennessä kaikkien aikojen alimmalle tasolle ollen 19,6 %. Puolue menetti 54 198 ääntä edellisiin kuntavaaleihin verrattuna. Kyseessä oli SDP:n viides vaalitappio peräjälkeen ja myös viides vaalitappio Urpilaisen puheenjohtajakaudella. Rinteen kausi Vuonna 2014 SDP:n puheenjohtajaksi valittiin Antti Rinne. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa SDP:n äänestäjien määrä laski sen historian alimmalle tasolle. Kuntavaaleissa 2017 puolueen kannatus oli 19,4 %. Kesällä 2018 puolueen kyselykannatus oli 21,6 %. Vain 3 %:n mielestä SDP:n kannatus perustui tällöin edes toissijaisesti Rinteen esiintymiseen julkisuudessa, 8 %:n mielestä syynä oli "SDP:n poliittisten avausten ja ehdotusten hyvyys", 61 %:n mielestä "yleinen kyllästyminen hallitusta kohtaan". Rinteen mukaan ihmiset tajuavat, että SDP:llä on visio 2030-luvulle. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa SDP nousi suurimmaksi puolueeksi ja Suomeen muodostettiin sosiaalidemokraattien, keskustan, vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n enemmistöhallitus, jonka pääministeriksi tuli Antti Rinne. Marinin kausi Joulukuussa 2019 Antti Rinne erosi pääministerin tehtävästä mm. Postin omistajaohjaukseen liittyvistä seikoista johtuen. Rinteen erottua pääministerin tehtävästä hallituksen johtoon nousi tamperelainen Sanna Marin, joka oli ollut Rinteen hallituksen liikenne- ja viestintäministeri. Rinne jatkoi puolueen puheenjohtajana elokuun 2020 puoluekokouseen asti, jossa Marin valittiin puolueen puheenjohtajaksi. Poliittiset linjaukset ja tavoitteet Talouspolitiikka Vuoden 2016 lopulla SDP otti feministisen talouden ymmärryksen kaiken politiikkansa lähtökohdaksi. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa SDP erottautui vastustamalla rakenteellisia uudistuksia ja leikkauksia. Puolueen mielestä valtionvarainministeriön virkamiesten laskemaa noin 10 miljardin kestävyysvajetta ei tarvinnut huomioida, koska nopea talouskasvu ratkoisi vajeet. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa SDP on ilmoittanut vastustavansa valtiovarainministeriön virkamiesten esitystä tasapainottaa taloutta. Työllisyyspolitiikka SDP:n pyrkimyksenä on ollut tehdä yt-neuvotteluista pakollisia jopa alle 20 hengen yrityksiin. SDP on vastustanut yhdistyksien ja yrityksien joukkorahoittamista internetissä. SDP ei näe syytä muuttaa nykyisiä pakolaiskiintiötä. SDP:n vaaliohjelmassa maahanmuuttajat luetaan vähemmistöön, ja vähemmistöjen oikeuksia pitää tukea. Heidän mielestään Suomi tarvitsee osaavaa työvoimaa myös rajojemme ulkopuolelta, kunhan työperäinen maahanmuutto perustuu työvoiman tarpeeseen alalla. Elinkeinopolitiikka Tampereella elokuussa 2020 pidetty 46. puoluekokous hyväksyi puolueelle uusitun periaatejulistuksen, jonka otsikko on Yhdessä kestävään maailmaan. Samassa kokouksessa puolue päätti asettua kannattamaan turkistarhauksen kieltoa ja tarhaturkisten myynnin lopettamista Suomessa ja EU:n alueella kohtuullisen siirtymäajan puitteissa ja huomioiden turkistarhaamisesta toimeentulonsa saavien toimeentuloturva. Lihantuotannosta ja metsästyksestä saatavien turkisten myyntiä puolue ei halua kieltää. SDP on vastustanut kauppojen ja ravintoloiden aukioloa sunnuntaisin ja pyhäpäivinä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka Sdp kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Puolue kannattaa miesten yleistä asevelvollisuutta. Yhteiskunnalliset kysymykset SDP vastustaa ehdotuksia vähentää ruotsin kielen pakollisuutta koulutusjärjestelmässä. Nimi ja tunnukset Rakenne ja organisaatio Puolueen toimielimet Ylintä päätösvaltaa puolueessa käyttää joka kolmas vuosi järjestettävä puoluekokous, johon osallistuu 500 edustajaa. Puoluekokousten välillä ylintä päätösvaltaa käyttää kaksi kertaa vuodessa kokoontuva puoluevaltuusto. Käytännön toiminnan johtoelimenä toimii puoluehallitus, joka vastaa käytännön poliittisesta toiminnasta. Ennen vuoden 1993 sääntöuudistusta puoluehallituksen nimitys oli puoluetoimikunta ja puoluevaltuuston nimitys oli puolueneuvosto. Puoluetoimisto on sijainnut Siltasaaressa, aiemmin Paasivuorenkadulla, sitten vuodesta 1979 puoluetalossa Saariniemenkatu 6:ssa, josta se siirtyi lokakuussa 2015 Ympyrätaloon. Eduskuntaryhmä SDP:tä eduskunnassa edustaa Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä. Eduskuntaryhmä toimii SDP:n kansanedustajien yhteistyöelimenä. Eduskuntaryhmän merkitys eduskuntatyössä on keskeinen: kokouksissa keskustellaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä ja muodostetaan kantoja eduskunnan käsittelyssä olevaan asiaan. Kansallisen SDP:n eduskuntaryhmän muodostaa valtiopäiväkaudella 2019- kansanedustajaa. Ryhmän puheenjohtajana toimii kansanedustaja Antti Lindtman. Naisjärjestö Puolueen naisjärjestö on vuonna 1979 perustettu Sosialidemokraattiset Naiset, jonka puheenjohtaja on 2011 lähtien Tuula Peltonen. Järjestö kuuluu Sosialistiseen naisinternationaaliin. Nykyistä järjestöä edelsivät Suomen Sosialidemokraattinen Naisliitto (1900-1920), Sos.-Dem. Naisliitto (1921-1959) ja Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliitto (1959-1979). Ensimmäinen naisliitoista ryhtyi vuonna 1920 kannattamaan Suomen Sosialistista Työväenpuoluetta, jolloin sosiaalidemokraatit jättivät sen ja perustivat uuden järjestön. Uusi naisliitto jäi 1950-luvun lopun puolueriidassa Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton kannattajille, mikä johti jälleen uuden liiton perustamiseen. Vuonna 1979 naisliitto ja naisten keskusliitto sopivat riitansa ja yhdistyivät nykyiseksi järjestöksi. Nuorisojärjestö Sosiaalidemokraattien nuorisojärjestö on Sosialististen nuorten kansainväliseen liittoon kuuluva Sosialidemokraattiset Nuoret, joka perustettiin vuonna 1959 nimellä Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliitto. Organisoitua valtakunnallista sosialidemokraattista nuorisotoimintaa on kuitenkin ollut Suomessa jo vuodesta 1906 lähtien. Tuolloin perustettiin Suomen Sosialidemokraattinen Nuorisoliitto, johon liittyi jo aiemmin perustettuja alueellisia nuorisojärjestöjä. Sisällissodan jälkeen kommunistit liittolaisineen saivat nuorisoliitossa enemmistön ja sosiaalidemokraattien kannattajat erosivat järjestöstä, kun se alkuvuonna 1921 liittyi Kommunistiseen nuorisointernationaaliin. Toukokuussa 1921 puolueen nuoriso perusti Suomen Sosialidemokraattisen Työläisnuorisoliiton. Vuosina 1922-1936 työläisnuorisoliitolla oli sääntömääräinen oikeus edustajaan puolueneuvostossa ja puoluekokouksissa. Puolueen varhaisnuorisojärjestö Nuoret Kotkat perustettiin vuonna 1943 työläisnuorisoliiton aloitteesta. Vuonna 1950 työläisnuorisoliitto vaihtoi nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Nuorisoliitoksi. 1950-luvun lopussa, puolueriidan kärjistyttyä, uusi nuorisoliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton kannattajien haltuun, jolloin puolueen kannattajat joutuivat jälleen perustamaan uuden järjestön, Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliiton. Opiskelijajärjestö Sosialidemokraattisen puolueen opiskelijatoiminnasta vastaa Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry. 1980-luvun lopulla liitossa aktivoituivat henkilöt, joista tuli sittemmin puolueen avainpelaajia hallitustyössä. Lipposen hallitusten erityisavustajiksi päätyvät mm. Mikael Jungner, Jari Luoto, Tero Hirvilammi, Petri Mäkinen, Ulla-Maija Rajakangas, Pertti Rauhio, Timo Pesonen ja Tarja Kantola. Kansainväliset jäsenyydet Puolue kuuluu Sosialistiseen internationaaliin ja sillä on läheiset suhteet moniin eurooppalaisiin sosiaalidemokraattisiin puolueisiin. Historiallisesti yhteydet ovat olleet läheiset varsinkin tovereihin Ruotsin sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa. Puolue, silloinen Suomen Työväenpuolue, kuului vuoden 1902 alusta alkaen Kansainväliseen sosialistitoimistoon, joka oli Toisen internationaalin pysyvä elin. Puolueen ensimmäiset edustajat sihteeristössä olivat J. K. Kari ja Edvard Valpas. Yrjö Sirola korvasi Karin vuonna 1905. Toisen internationaalin Stuttgartin kongressissa kesällä 1907 olivat läsnä puolueesta Valpas ja Hilja Pärssinen. Vuonna 1910 Kööpenhaminassa pidettyyn kongressiin lähti 19 suomalaista, joista viisi edusti sosiaalidemokraatteja. Kokous hyväksyi muun muassa ponnen, joka tuomitsi Venäjän hallituksen Suomea kohtaan harjoittaman politiikan ja kehotti internationaalin jäsenpuolueita esittämään vastalauseita asiasta. Marraskuussa 1912 Baselin kongressissa sosiaalidemokraatteja edustivat Kullervo Manner ja Otto Wille Kuusinen, joka nousi myös Valppaan seuraksi sihteeristöön. Väinö Tanner oli puolueen edustaja kansainvälisessä sosialistisessa parlamenttikomissiossa. Kansainvälisen työväenliikkeen hajaannuttua päätti puolue kesällä 1916 pidetyssä puoluekokouksessa liittyä sotaa vastustaneiden sosialistien perustamaan niin sanottuun Zimmerwaldin internationaaliin. Sotien jälkeen vuoden 1919 puoluekokouksessa puolueen kansainvälisiä kysymyksiä käsitellyt valiokunta päätti puolueen pysyvän toisessa internationaalissa, jota oltiin organisoimassa uudelleen. Kokousedustajista 27 kannatti äänestyksessä liittymistä Kommunistiseen internationaaliin. Vuonna 1977 Willy Brandt kävi Suomessa SDP:n vieraana, tapaamisessa pohdittiin Sosialistisen Internationaalin mahdollisuuksia edistää aseidenriisuntaa sekä idän ja lännen välistä liennytystä. Sittemmin Kalevi Sorsan johtama SI:n valtuuskunta kävi näistä asioista huipputason keskusteluja sekä Valkoisessa Talossa että Kremlissä. Keskustelukumppaneina olivat mm. presidentti Jimmy Carter ja varapresidentti George Bush sekä NKP:n pääsihteerit Leonid Brežnev ja Mihail Gorbatšov. Vuonna 1983 SDP:n kansainvälisten asioiden sihteeri Pentti Väänänen valittiin Sosialistisen Internationaalin pääsihteeriksi. Väänänen toimi SI:n pääsihteerinä 1983-1989. Kannattajakunta Jäsenet Puolueen jäsenistä on noin 60 % miehiä. Puolueen kannatus keskittyy suuriin ikäluokkiin ja puolueen jäsenten keski-ikä on yli 60 vuotta. Vuonna 2008 puolueessa oli 61 000 jäsentä. Jäsenet kuuluvat puolueosastoihin, jotka muodostavat kunnallisjärjestöt ja piirijärjestöt vaalipiireittäin. SDP menettää koko ajan kannattajia niin sanotun luonnollisen poistuman kautta. Demografia Vuonna 2011 joka kolmas SDP:n äänestäjä oli 55-65-vuotias. Joka neljäs oli yli 65-vuotias. Lähes joka toinen SDP:n kannattaja oli 55-vuotias tai vanhempi vuonna 2011. Vuonna 2016 SDP:n jäsenistä kaksi kolmasosaa oli eläkeläisiä ja kolmasosa työssäkäyviä. Kannatusalueet Eduskuntavaaleissa puolue on saanut suurimman kannatuksen perinteisesti Pohjois-Karjalan ja Kymen vaalipiireistä, joissa sosiaalidemokraattien kannatus on ollut noin 35-40 prosenttia äänistä. SDP:n kannatus on ollut verraten korkeaa Suomen suurimmissa kaupungeissa; vahvimpia ovat olleet esimerkiksi Pori, Lahti ja Jyväskylä, joissa puolueen ehdokkaat ovat keränneet jopa kolmasosan kaikista äänistä. SDP nauttii suurinta suosiota keskisuurissa teollisuuskaupungeissa ja kaupungistuneissa kasvukunnissa, kuten Imatralla ja Janakkalassa. Vuoden 2011 vaalien valossa vahvoja SDP-kaupunkeja ovat esimerkiksi Lieksa, Varkaus, Savonlinna, Heinola ja Valkeakoski. Poliittinen nelikenttä Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2015 julkaisemassa tutkimuksessa SDP:n kannattajista 64 prosenttia sijoitti itsensä vasemmistoon, 24 prosenttia keskelle ja 5 prosenttia oikeistoon. Arvoliberaalisuus−arvokonservatiivisuus-ulottuvuudella arvoliberaaleja oli 36 prosenttia, arvokonservatiiveja 18 prosenttia ja keskelle asettuvia 37 prosenttia. Tutkimuksen mukaan kiteytyksenä puolueen kannattajien kannoista voidaan sanoa, että SDP on vasemmistopuolue. EVAn vuoden 2022 arvo- ja asennetutkimuksen mukaan SDP:n äänestäjät olivat identiteetiltään keskitien kulkijoita. Puolueen äänestäjälle keskimääräistä tärkeämpiä tekijöitä identiteetin kannalta olivat lähinnä terveydentila, harrastukset ja koulutus. Vaalihistoria Eduskuntavaalit Eduskuntavaaleissa 1929 ja 1948 paikkamäärältään suurin puolue oli Maalaisliitto, mutta SDP oli ääniosuudeltaan maan suurin. SDP kuitenkin menetti suurimman puolueen asemansa Suomen 22. eduskuntavaaleissa vuonna 1958 niukasti SKDL:lle. Seuraavissa eduskuntavaaleissa vuonna 1962 SDP koki noottikriisin johdosta murskatappion ja sai 38 kansanedustajaa. Tuolloin suurin puolue oli jälleen Maalaisliitto. Eduskuntavaaleissa 1966 puolue nousi jälleen maan suurimmaksi. Seuraavan kerran ykkösasema menetettiin vasta vuoden 1991 vaaleissa Keskustalle, mutta neljän vuoden päästä eduskuntavaaleissa 1995 puolue nousi jälleen suurimmaksi saaden parhaimman tuloksen toisen maailmansodan jälkeen: 28,25 % ääniosuuden ja 63 kansanedustajaa. SDP säilytti asemansa kaksi vaalikautta ja vuoden 2003 vaalivoitosta huolimatta, keskusta nousi niukasti suurimmaksi puolueeksi. Tämän jälkeen suurimman puolueen asemaa on hallinnut keskusta ja kokoomus, kunnes vuoden 2019 vaaleissa SDP nousi jälleen suurimmaksi puolueeksi. |   | valign="top" | Kuntavaalit SDP on ollut kuntavaalien suurin puolue kaikissa vaaleissa lukuun ottamatta vuosia 1960 (suurin SKDL), 2000 (suurin keskusta), 2008, 2012, 2017 ja 2021 (suurin kokoomus). Europarlamenttivaalit Presidentinvaalit SDP tuki presidentti Urho Kekkosta vuoden 1968 vaaleista aina 1970-luvun lopulle. Suomen ensimmäinen vasemmistopuolueesta tullut presidentti oli SDP:n Mauno Koivisto, joka voitti presidentinvaalit vuonna 1982. Tätä seurasi 30 vuoden aikakausi, jolloin maassa oli sosiaalidemokraattistaustainen presidentti. Merkittävimmät epäonnistumiset presidentinvaaleissa ovat olleet vuoden 1962 vaaleissa, jolloin Rafael Paasio sai vain 13,1 %-osuuden äänistä ja vuoden 2012 vaaleissa, jolloin Paavo Lipponen keräsi 6,7 prosenttiyksikön ääniosuuden. | valign="top" | Aluevaalit </div> Merkittäviä poliitikkoja Puheenjohtajat Puoluesihteerit Pääministerit Väinö Tanner (1926-1927) Karl-August Fagerholm (1948-1950, 1956-1957 ja 1958-1959) Rafael Paasio (1966-1968 ja 1972) Mauno Koivisto (1968-1970 ja 1979-1982) Kalevi Sorsa (1972-1975, 1977-1979 ja 1982-1987) Paavo Lipponen (1995-2003) Antti Rinne (2019) Sanna Marin (2019-) Presidentit Mauno Koivisto (1982-1994) Martti Ahtisaari (1994-2000) Tarja Halonen (2000-2012) Muut hallituksen johtajat Oskari Tokoi, senaatin puheenjohtaja (1917) Kullervo Manner, kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja (1918) Eduskunnan puhemiehet Oskari Tokoi 1913 Kullervo Manner 1917 Wäinö Wuolijoki 1921-1922, 1922-1923, 1925-1926 Väinö Hakkila 1936-1945 K.-A. Fagerholm 1945-1948, 1950-1956, 1957-1958, 1959-1962, 1965-1966 Rafael Paasio 1966, 1970-1972 Veikko Helle 1976-1978 Matti Ahde 1987-1989 Kalevi Sorsa 1989-1991 Paavo Lipponen 1995, 2003-2007 Jukka Mikkola 1999 Eero Heinäluoma 2011-2015 Antti Rinne 2019 Valtioneuvokset K.-A. Fagerholm 1969 Katso myös Finlands Svenska Socialdemokrater Luettelo Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen puoluekokouksista Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä Kalevi Sorsa -säätiö Lähteet Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni. Tammi, 1977. ISBN . Lyytinen, Eino: Mauno Koivisto. Tie politiikan huipulle. WSOY, 1995. ISBN . Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen . Otava, 1996. ISBN . Viitteet Kirjallisuutta Iivari, Ulpu: Kansanvallan puolustajat: sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 100 vuotta (Otava 2007) Jouhki, Hannu: Demari ajaa Bemarilla (2010) Lehtinen, Lasse: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä - Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944-1981 (WSOY 2002) Majander, Mikko: Demokratiaa dollareilla - SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945-1954 (Otava 2007). Majander, Mikko: Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue : SDP:n historia 4 : 1952-1957 (Siltala 2022) Soikkanen, Hannu: Kohti kansan valtaa osat 1-3 (Suomen sosialidemokraattinen puolue, 1975, 1987 ja 1991). Vuolanne, Antti: Sosiaalinen tasaus ja tehokas talous. Sosialidemokraattinen talouspolitiikka markkinataloudessa (Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 2/2011) Väänänen, Pentti: Purppuraruusu ja Samettinyrkki (Kellastupa 2013) Aiheesta muualla Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kotisivut Demarinuorten kotisivut Poliittisten ohjelmien tietovaranto: Sosiaalidemokraattien ohjelmat SDP Ulpu Iivari: Vasemmisto ei pärjää - auttaisiko näkökulman vaihdos? Suomalaiset puolueet: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (Yle Areena 2011) Seulonnan keskeiset artikkelit

1092

https://fi.wikipedia.org/wiki/Saksa

Saksa

Saksan liittotasavalta () eli Saksa () on liittovaltio Keski-Euroopassa. Se koostuu kuudestatoista osavaltiosta (Bundesland). Saksan väkiluku on runsaat 83 miljoonaa asukasta ja pinta-ala noin neliökilometriä. Maan pääkaupunki ja hallinnolliselta alueeltaan asukasluvultaan suurin kaupunki on noin 3,7 miljoonan asukkaan Berliini. Saksa on yksi Euroopan unionin perustajavaltioista ja sijaitsee sen maantieteellisessä keskustassa. Saksan yhdeksän naapurimaata pohjoisesta myötäpäivään ovat Tanska, Puola, Tšekki, Itävalta, Sveitsi, Ranska, Luxemburg, Belgia ja Alankomaat. Luoteessa on Pohjanmeri ja koillisessa Itämeri. Saksan valtiollinen alku oli 900-luvulla muotoutunut Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, jonka Napoleon hajotti vuonna 1806. Useiden vapaakaupunkien ja pienten ruhtinaskuntien mosaiikista muodostettiin 1871 Saksan keisarikunta, virallisesti Saksan valtakunta, jonka ytimen muodosti vanha Preussin kuningaskunta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksasta tuli tasavalta. Vuonna 1933 valtaan nousi julma Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen diktatuuri, jonka hyökkäys Puolaan vuonna 1939 käynnisti toisen maailmansodan. Muutamassa vuodessa Saksassa ja sen vaikutuspiirissä olleilla alueilla ehdittiin surmata kuusi miljoonaa juutalaista ja miljoonittain muita vähemmistöjä holokaustiksi nimetyssä kansanmurhassa. Tappion jälkeen maa jaettiin liittoutuneiden kesken miehitysvyöhykkeisiin ja sen itäosat liitettiin Puolaan ja Neuvostoliittoon. Vuonna 1949 kolmesta läntisestä miehitysvyöhykkeestä muodostettiin Saksan liittotasavalta eli Länsi-Saksa, kun taas itäinen miehitysvyöhyke muodosti oman valtionsa, jota kutsuttiin Saksan demokraattiseksi tasavallaksi. Saksan jälleenyhdistyminen toteutui vuonna 1990, kun Saksan demokraattisen tasavallan entiselle alueelle muodostetut osavaltiot (eli liittomaat, Bundesländer) sekä yhdistetty Berliinin kaupunkiosavaltio liittyivät Saksan liittotasavaltaan. Saksa kuuluu maailman johtaviin teollisuusmaihin. Sen ostovoimakorjattu bruttokansantuote vuonna 2023 on Kansainvälisen valuuttarahaston arvion mukaan noin 5,55 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Saksassa on vuosisatojen varrella vaikuttanut huomattava määrä luonnontieteilijöitä, filosofeja, keksijöitä ja taiteilijoita. Maantiede Saksa ulottuu Itä- ja Pohjanmereltä aina Alpeille asti ja käsittää maastotyyppejä alavista tasangoista vuoristoihin. Pohjois-Saksan viljavat alangot vaihtuvat Keski-Saksassa metsien ja peltojen täplittämäksi kumpuilevaksi ylängöksi. Maan eteläisimmät alueet ovat vuoristoa; lounaassa on Schwarzwaldin matalahko, asutettu vuoristo ja etelässä Alpit. Saksaa halkovat Euroopan suurimmat joet: Rein ja Elbe, jotka laskevat Pohjanmereen (Rein Hollannin ja Elbe Pohjois-Saksan alankojen kautta), sekä Tonava, joka saa alkunsa Schwarzwaldin vuoristosta, virtaa itään ja laskee Mustaanmereen. Saksassa on myös järviä, suurimpana niistä Reinin suvannon Bodenjärvi sekä järvialueita, joista laajimmat, jääkauden muovaamat Mecklenburgin ja Pommerin järvialueet sijaitsevat maan koillisosassa. Saksan korkein kohta on Alpeilla sijaitseva Zugspitze, joka on 2 962 metriä korkea. Sen rinteellä sijaitsee Garmisch-Partenkirchenin kaupunki, joka on yksi Saksan merkittävimmistä talviurheilukeskuksista. Zugspitzen huipulla on aina lunta. Ilmasto Saksa kuuluu lauhkeaan vyöhykkeeseen. Maan pohjoisosassa vallitsee merellinen ilmasto lämpimine kesineen ja leutoine, pilvisine talvineen. Etelämpänä mantereisempi ilmasto tuo enemmän vaihtelua: kuumemmat kesät ja kylmemmät talvet. Lisäksi Alpeilla ja paikoin Keski-Saksan ylängöillä on vuoristoilmasto. Atlantilta tulevat keskileveysasteiden liikkuvat matalat vuorottelevat Azoreilta Keski-Eurooppaan ulottuvien korkeapaineen selänteiden kanssa, mikä pitää sään ympäri vuoden vaihtelevana. Ajoittain Alpeilta tuleva lämmin ja kuiva laskutuuli, föhn, vaikuttaa maan eteläosien säähän ja keväällä sulattaa sieltä lumet. Pohjois-Saksan alangolla ilmasto on viileätalvinen ja lämminkesäinen. Esimerkiksi Berliinissä keskimääräinen alin lämpötila on vajaan kaksi celsiusastetta pakkasen puolella joulu-, tammi- ja helmikuussa. Kuumimmat kuukaudet ovat heinä ja elokuu, jolloin keskimääräinen ylin lämpötila on 24 astetta. Sateita saadaan ympäri vuoden 30-70 mm kuussa. Etelä-Saksassa ilmasto on mantereisempi, ja vuoristossa on viileämpää kuin pohjoisen alangoilla. Esimerkiksi Münchenissä keskimääräinen alin lämpötila on 2-4 astetta pakkasen puolella joulu-, tammi- ja helmikuussa. Kuumimmat kuukaudet ovat heinä- ja elokuu, jolloin keskimääräinen ylin lämpötila on 23 astetta. Sateet painottuvat kesään: kesä-, heinä- ja elokuussa saadaan yli sata millimetriä kuukaudessa, tammi- ja helmikuussa alle 50 mm. Luonto ja luonnonsuojelu Karhu on Berliinin symboli, mutta villejä karhuja ei ole tavattu Saksassa vuoden 1835 jälkeen, lukuun ottamatta vuonna 2006 Italian puolelta harhaillutta sinne istutettua Brunoa. Vuonna 2009 IUCN tutki 102 nisäkäslajin tilaa Saksassa ja julisti seitsemän niistä olevan suuressa vaarassa: sillivalas, mustavalas, villihevonen, baijerintunnelimyyrä, vesikko, siiseli ja karhu. Alpeilla elää murmeleita, jäniksiä ja villejä vuohia sekä harvinaisia maakotkia. Pesukarhu on Saksaan levinnyt vieraslaji. Pohjoisrannikko on muuttolintujen suosima levähdyspaikka. Merikotka oli lähes kadonnut Länsi-Saksasta, mutta se on lisääntynyt maan itäosassa. Idässä on nähty myös hirviä ja susia, jotka tulevat Puolasta Oderjoen yli. Saksassa on neljätoista kansallispuistoa. Vattimeren rannikko muodostaa kolme puistoa, koska se ulottuu sekä Tanskan, Saksan että Alankomaiden alueelle. Itämeren rannikolla on kaksi puistoa; Pommerin ja Brandenburgin sisämaassa kaksi muuta. Harzin kansallispuisto sijaitsee Keski-Saksan ainoalla vuoristoalueella. Hainichin ja Kellerwald-Ederseen kansallispuistoissa on Keski-Euroopan viimeisiä laajoja luonnontilaisia pyökkimetsiä. Historia Germaaniheimot asuttivat Itämeren rannikkoa noin vuodesta 500 eaa. alkaen. Noin 100-luvulle eaa. mennessä ne olivat levittäytyneet nykyiseen Etelä-Saksaan asti. Julius Caesarin aikana, noin vuonna 58 eaa., Rooman valtakunnan raja asettui Reinille ja Tonavalle, niiden länsipuoli oli roomalaisia provinsseja ja germaanit elivät Rooman periferiassa. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (843-1806) Saksan valtion kehittyminen alkoi Kaarle Suuren valtakunnan jaosta vuonna 843, jolloin tämän pojanpojat Lothar I ja Ludvig Saksalainen saivat Verdunin sopimuksella hallintaansa suuren, nykyisestä Pohjois-Saksasta Keski-Italiaan ulottuvan alueen. Tästä muodostettiin vuonna 966 Pyhä roomalainen keisarikunta, jota 1500-luvulla alettiin nimittää Pyhäksi saksalais-roomalaiseksi keisarikunnaksi. Keisarikunta ei ollut kovin yhtenäisesti hallittu valtio, vaan se koostui lukuisista pienistä hyvin pitkälle itsenäisistä ruhtinaskunnista ja kaupungeista. Saksalaisten vaikutus levisi jo sydänkeskiajalla niin sanottujen pohjoisten ristiretkien sekä kaupankäynnin ja hansaliiton synnyttämän muuttoliikkeen mukana koko Itämeren alueelle. Protestanttinen uskonpuhdistus alkoi Saksan Wittenbergistä 1517 Martti Lutherin naulattua 95 teesiään linnankirkon oveen. Sen etenemistä vauhdittivat vuosisata aiemmin Johannes Gutenbergin kehittämä kirjapainotekniikka ja Lutherin saksaksi kääntämä Raamattu. Varsinkin kolmikymmenvuotisen sodan ja sen lopettaneen Westfalenin rauhansopimuksen (1648) jälkeen Saksa oli valtiollisesti hajanainen. Virallisesti keisarikunta oli yhä olemassa, mutta käytännössä siihen kuuluneet ruhtinaskunnat olivat tämän jälkeen lähes täysin itsenäisiä valtioita. Keisarilla ei ollut käytännössä mitään valtaa muualla kuin Itävallassa, jonka hallitsija hän samalla oli. Muista Saksaan kuuluneista ruhtinaskunnista mahtavimmaksi nousi pian Brandenburgin rajakreivikunta, joka vuonna 1701 muutettiin Preussin kuningaskunnaksi. Preussi sai Pommerin Ruotsilta suuressa Pohjan sodassa ja Sleesian Seitsenvuotisessa sodassa. Vuonna 1772 Preussi laajeni jälleen, kun se osallistui Puolan jakamiseen. Saksan liitto (1815-1866) Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, jota myöhemmin on kutsuttu myös "ensimmäiseksi valtakunnaksi", hajosi lopullisesti Napoleonin aikana vuonna 1806, jolloin sen keisari luopui Saksan keisarin asemasta, mutta pysyi Itävallan keisarina. Vuonna 1815 Wienin kongressin jälkeen perustettiin Saksan liitto, johon kuului joukko ruhtinaskuntia Itävallan ja Preussin johtamina. Preussin ja Itävallan välisen sodan 1866 jälkeen perustettiin Preussin johdolla Pohjois-Saksan liitto (saks. Norddeutscher Bund), jonka kansleriksi 1867 nimitettiin Otto von Bismarck. Saksan yhdistyminen alkoi. Saksan keisarikunta (1871- . tammikuuta 1871 Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin keisariksi Versailles'ssa Ranskan tappion jälkeen ja perustettiin toinen Saksan keisarikunta. Von Bismarck nimettiin keväällä 1871 Saksan valtakunnankansleriksi. Saksan siirtomaat Afrikasta ja Oseaniasta hankittiin Vilhelm II:n aikana, jolloin Saksa pyrki laajentumaan aggressiivisesti kilpaa Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa. Keisarikunta kesti ensimmäisen maailmansodan loppuun 9. marraskuuta 1918, jolloin Vilhelm II luopui kruunusta ja Saksa julistettiin tasavallaksi (Weimarin tasavalta). Weimarin tasavalta (1919-1933) Weimarin tasavallan aikaa leimasi oikeiston ja vasemmiston ääriliikkeiden välinen kamppailu sekä kommunistien ja kansallissosialistien kapinat ja vallankaappausyritykset. Muun muassa raskaista sotakorvauksista ja runsaista lakoista johtuneet talousvaikeudet johtivat hyperinflaatioon. Poliittinen epävakaus johti lopulta kansallissosialistien vaalivoittoon ja nuoren demokratian tukahtumiseen. Natsi-Saksa (1933-1945) Weimarin tasavallan aika oli lopussa, kun Adolf Hitlerin johtama Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue sai vaalivoiton vuonna 1932 ja nousi valtaan seuraavana vuonna ja kielsi muut puolueet. Saksasta tuli kansallissosialistinen. Vuonna 1939 Saksa hyökkäsi ilman sodanjulistusta Puolaan ja aloitti siten toisen maailmansodan Euroopassa. Heti valtaan päästyään kansallissosialistit aloittivat saksalaisten juutalaisten vainoamisen. Sodan laajentuessa heidän valtapiiriinsä tuli lisää juutalaisia Itä-Euroopasta ja Ranskasta, ja juutalaisten surmaamisesta tuli järjestelmällistä. Noin kuusi miljoonaa juutalaista tapettiin vainoissa. Sotaa kesti Euroopassa toukokuuhun 1945, jolloin Saksa antautui ehdoitta. Sotarikollisia tuomittiin vuosina 1945-1946 Nürnbergin oikeudenkäynneissä. Jaettu Saksa (1949-1990) Sodan jälkeen voittajavaltiot ja Ranska jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliiton vyöhykkeestä muodostui Saksan demokraattinen tasavalta (DDR, arkikielessä usein Itä-Saksa) sekä Yhdysvaltain, Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan vyöhykkeestä Saksan liittotasavalta (BRD, arkikielessä usein Länsi-Saksa). Liittotasavallassa alkoi 1950-luvulla voimakas talouskasvu. Saksan liittotasavalta liittyi Natoon, DDR Varsovan liittoon. Berliiniin jäi lännen eksklaavi Itä-Saksan keskelle, ja vuonna 1961 se eristettiin Berliinin muurilla. Saksan jälleenyhdistyminen (1990) Saksa jälleenyhdistyi jälleen vuonna 1990, kun Saksan demokraattinen tasavalta ja sen osavaltiot (eli liittomaat, Bundesländer) liittyivät Saksan liittotasavaltaan ja samalla Euroopan yhteisöön. Viime vuosikymmenten näkyviä liittokanslereita ovat olleet kristillisdemokraattien Helmut Kohl (1982-1998), sosiaalidemokraattien Gerhard Schröder (1998-2005) ja kristillisdemokraattien Angela Merkel (2005-2021). Politiikka Saksa on liittovaltio. Se koostuu 16:sta laajaa itsenäistä päätösvaltaa käyttävästä osavaltiosta. Muodollinen valtionpäämies on liittopresidentti. Liittopresidentin valitsee liittokokous, johon kuuluvat kaikki liittopäivien edustajat ja sama määrä osavaltioiden edustajia. Liittokokouksella ei ole muuta tehtävää kuin valita liittopresidentti viiden vuoden välein. Saksan parlamentti eli liittopäivät (Bundestag) on kokoontunut vuodesta 1999 alkaen valtiopäivätalossa Berliinissä. Sitä ennen parlamentti sijaitsi viiden vuosikymmenen ajan Bonnissa. Edustajat valitaan neljän vuoden välein. Puolet edustajista valitaan tietyistä vaalipiireistä ja puolet puolueiden listoilta. Puolueiden on ylitettävä 5 prosentin äänikynnys tai saatava vähintään kolme suoraan valittua edustajaa. Vuoden 2009 vaaleissa valittiin 622 edustajaa. Edustajien kokonaismäärä vaihtelee. Liittopäivät valitsee liittopresidentin ehdotuksesta liittokanslerin. Liittokansleri nimittää ministerit, joiden määrä vaihtelee hallituksesta toiseen. Toisin kuin useimmissa parlamentaarisissa järjestelmissä, liittokokous ei voi suoraan erottaa liittokansleria valitsematta hänen seuraajaansa (ns. konstruktiivinen epäluottamuslause). Saksassa on myös liittoneuvosto (Bundesrat), joka on osavaltioiden edustajien kokous. Liittoneuvosto ei ole varsinaisesti parlamentin ylähuone, vaan oma erillinen instituutionsa. Liittoneuvostossa on 69 paikkaa, jotka on jaettu osavaltioiden asukasluvuilla painotettuina. Puheenjohtajuus on kiertävä, ja liittoneuvoston puhemies on liittopresidentin varamies. Osavaltioiden edustajilla on velvollisuus äänestää hallituksensa tahdon mukaan, eikä ryhmien ääniä voi jakaa. Edustajien puoluekantojen suhteet vaihtelevat osavaltioiden vaalien mukaan, joita on yleensä 3-4 vuodessa. Saksassa on monipuoluejärjestelmä, jossa on perinteisesti ollut kaksi johtavaa puoluetta, kristillisdemokraattinen (CDU ja CSU) sekä sosiaalidemokraattinen (SPD), jotka ovat hallinneet joko yhdessä (Suuri koalitio) tai keskisuuria puolueita apuna käyttäen. Keskisuuria puolueita ovat liberaalit (FDP), vihreät (Grüne) sekä Vasemmistopuolue (Die Linke). Uutena puolueena liittopäiville nousi vuoden 2017 vaaleissa oikeistopopulistinen ja osin äärioikeistolainen AfD, vaihtoehto Saksalle. Hallitukset ja vaalit 1998- Liittokanslerina toimi vuodesta 1998 Gerhard Schröder (SPD), jonka hallitus sai 1. heinäkuuta 2005 liittopäivien äänestyksessä epäluottamuslauseen. Ennenaikaiset vaalit järjestettiin 18. syyskuuta. CDU ja CSU saivat liittopäivien vaaleissa 226 paikkaa, SPD 222, FDP 61, Vasemmistopuolue 54 ja vihreät 51. Tuloksen perusteella kristillisdemokraattien Angela Merkelistä tuli liittokansleri ja hallituskumppaniksi suostuneet sosiaalidemokraatit saivat vastaavasti monia tärkeitä ministerinpaikkoja Merkelin ensimmäisessä hallituksessa. Vuoden 2009 liittopäivävaaleissa voittajiksi selviytyivät liittokansleri Merkelin kristillisdemokraattinen puolue sekä liberaalit, jotka muodostivat hallituksen. Sosiaalidemokraatit kärsivät historiallisen huonon tuloksen. Vasemmistopuolue sai 12,9 % annetuista äänistä ja vihreät 10,2 %. Horst Köhler erosi presidentin tehtävistä 31. toukokuuta 2010 Afganistanin-operaatiota koskevista kommenteistaan nousseen kohun vuoksi. Hänen tilalleen valittiin liittokansleri Merkelin virkaan ajama kristillisdemokraattien Christian Wulff. Wulff ilmoitti eroavansa tehtävästään helmikuussa 2012 korruptioepäilyjen takia 18. maaliskuuta 2012 presidentiksi valittiin ihmisoikeusaktivisti Joachim Gauck. Syyskuun 2013 liittopäivävaaleissa kristillisdemokraatit ottivat suurvoiton mutta jäivät hieman alle enemmistön. Hallituspuolue liberaalit putosi liittopäiviltä, joten kristillisdemokraatit tarvitsivat uuden liittolaisen. Joulukuussa kristillisdemokraatit muodostivat hallituksen sosiaalidemokraattien kanssa. Merkel jatkoi liittokanslerina. Helmikuussa 2017 Saksan presidentiksi valittiin sosiaalidemokraatteja edustava aikaisempi ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier. Presidentin virkakausi on viisi vuotta ja virka on lähinnä edustuksellinen. Syyskuussa 2017 pidettiin liittopäivävaalit, joissa CDU ja CSU keräsivät yhteensä 33 prosenttia äänistä ja saavat liittopäiville 246 paikkaa. Paikkoja liittopäiville tulee yhteensä 709. Toiseksi eniten ääniä sai sosiaalidemokraattinen puolue SPD, joka sai 20,5 prosenttia äänistä ja 153 paikkaa. Tulos oli puolueelle huonoin sitten toisen maailmansodan. Oikeistopopulistinen Alternative für Deutschland eli Vaihtoehto Saksalle nousi 12,6 prosentilla äänistä liittopäiville 94 paikalla. Edellisissä vaaleissa neljä vuotta sitten puolue jäi äänikynnyksen alapuolelle. Populistipuolue tuo liittopäiville uuden vahvan oppositiovoiman. Liberaalipuolue FDP on neljänneksi suurin puolue 10,7 prosentilla ja 80 paikalla. Vihreät ja vasemmistopuolue Linke saivat molemmat noin yhdeksän prosenttia äänistä. Vasemmistopuolue Linke ylsi 69 paikkaan ja vihreät 67:ään.Hallituspuolueet hävisivät vaaleissa ja uuden hallituksen muodostaminen oli vaikeata. Lopulta maaliskuussa 2018 muodostettiin taas liittokansleri Angela Merkelin johtama suuri koalitio eli kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien yhteishallitus. Liittokanslerina siis jatkoi Angela Merkel ja ulkoministeriksi nousi sosiaalidemokraattien Heiko Maas. Liittokansleri Merkelin luottoministerinä koko tämän valtakaudella vuodesta 2005 tunnettu pitkäaikainen puolustusministeri Ursula von der Leyen nousi heinäkuussa 2019 EU:n uuden Euroopan komission puheenjohtajaksi historian ensimmäisenä naisena. Muu politiikka Saksa oli yksi EEC:n perustajajäsenistä ja jatkaa sen seuraajan EU:n keskeisenä jäsenenä. Euroopan taloudellinen yhdentyminen 1980- ja 1990-luvuilla perustui paljolti Ranskan ja Saksan yhteistyöhön. Maa on korostanut myös tiiviitä yhteyksiään Yhdysvaltoihin ja Nato-yhteistyötä, erityisesti kylmän sodan aikana. Schröderin kaudella suhteet viilenivät, kun Saksa päätti olla osallistumatta Irakin sotaan, mutta Angela Merkelin hallitus on lämmittänyt niitä uudelleen. Donald Trumpin presidenttikaudella vuodesta 2017 lähtien Saksan ja Yhdysvaltojen suhteet ovat taas olleet etäisemmät. Keväällä 2011 Saksa jättäytyi Ranskan ja Ison-Britannian johtaman Libya-operaation ulkopuolelle Suomen tapaan, mikä aiheutti Saksan ja Yhdysvaltojen välille uudestaan jännitteen. Vuonna 1994 Saksan perustuslakituomioistuin päätti, että maan asevoimat voivat ottaa osaa operaatioihin myös maan rajojen ulkopuolella. Viisi vuotta tämän jälkeen saksalaiset osallistuivat Naton joukoissa Kosovon sotaan ja ovat sittemmin toimineet rauhanturvatehtävissä muun muassa Afganistanissa, Balkanilla ja Kongossa. Saksojen yhdistymisen jälkeen maa on voimistanut yhteistyötään myös itään. Se on solminut raja- ja yhteistyösopimuksia Puolan kanssa ja tukenut Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän joukkojen vetäytymistä entisen Itä-Saksan alueelta. Saksa tukee entisen Itä-Euroopan maiden demokratiakehitystä ja talouskasvua sekä suoraan että EU:n kautta. Erityisesti Schröderin kauden loppupuolella suhteet Venäjään olivat tiiviit. Saksa on ollut Israelin tukija, mutta Merkelin kaudella se on myös toiminut Israelin politiikkaa vastaan. Asevoimat Saksan puolustusvoimat eli Bundeswehr ovat noin miehen vahvuiset, ja ne koostuvat maavoimista (Heer), ilmavoimista (Luftwaffe) ja merivoimista (Deutsche Marine). Näistä 55 000 on yhdeksän kuukauden mittaista palvelusta suorittavia varusmiehiä. Saksan erikoisjoukkoihin kuuluu muun muassa KSK (Kommando SpezialKräfte). Saksa luopui yleisestä asevelvollisuudesta vuonna 2011. Saksassa on useita Yhdysvaltojen sotilastukikohtia, joissa palvelee yhteensä yli 50 000 yhdysvaltalaista sotilasta. Alkuun joukot olivat miehitysjoukkoja, mutta vuonna 1955 Saksa sai rajoitetun suvereniteetin, ja joukoista tuli liittolaisjoukkoja. 1950-luvun alussa joukkojen määrä nostettiin :een, mutta Berliinin muurin kaatumisen jälkeen Yhdysvallat on vetänyt joukkojaan pois. Sen Euroopassa toimivien ilmavoimien päämaja on kuitenkin edelleen Saksassa. Hallinnolliset alueet Saksan liittotasavalta on 16 osavaltiosta () koostuva liittovaltio. Nämä osavaltiot ovat: Baden-Württemberg Baijeri (Bayern) Berliini (Berlin) Brandenburg Bremen Hampuri (Hamburg) Hessen Mecklenburg-Etu-Pommeri (Mecklenburg-Vorpommern) Ala-Saksi (Niedersachsen) Nordrhein-Westfalen Rheinland-Pfalz Saarland Saksi (Sachsen) Saksi-Anhalt (Sachsen-Anhalt) Schleswig-Holstein Thüringen Saksan liittotasavallan perustamisen jälkeen lakkautettuja osavaltioita ovat Baden, Württemberg-Baden ja Württemberg-Hohenzollern, jotka vuonna 1952 yhdistettiin nykyiseksi Baden-Württembergin osavaltioksi. Osavaltioista pinta-altaan suurin on Baijeri, joka muodostaa viidesosan Saksan pinta-alasta. Väkiluvultaan suurin osavaltio on kuitenkin 18 miljoonan asukkaan Nordrhein-Westfalen. Bremen on sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan pienin osavaltio. Jotkin osavaltiot on jaettu hallintopiireihin (Regierungsbezirke). Osavaltiota ja hallintopiiriä alemman tasoisia hallintoalueita ovat piirikunnat (Landkreise) ja piirittömät kaupungit (kreisfreie Städte). Piirikuntia Saksassa on 295 ja piirittömiä kaupunkeja 107. Piirikunnat on jaettu edelleen kuntiin (Gemeinde), joita on hieman yli 11 000. Kunnista yli 2 000 on kuntamuodoltaan kaupunkeja (Stadt). Talous Saksan ostovoimakorjattu bruttokansantuote on maailman viidenneksi suurin Yhdysvaltain, Kiinan, Intian ja Japanin jälkeen. Saksa on Euroopan suurin kansantalous, ja sitä pidetään usein Euroopan unionin talousveturina. Viennin kokonaisarvo oli maailman suurin vuoteen 2009, jolloin Kiina ohitti Saksan. Vienti tuottaa kolmanneksen Saksan kansantulosta. Merkittävimmät vientituotteet ovat ajoneuvot, koneet, kemikaalit, lääkkeet, elektroniikka, elintarvikkeet ja tekstiilit. Tärkeimpiä viennin kohdemaita ovat Ranska, Yhdysvallat, Britannia, Alankomaat, Italia, Itävalta ja Belgia. Tunnettuja pörssiyhtiöitä ovat muun muassa Adidas, Allianz, BASF, Bayer, BMW, Daimler, Deutsche Bank, Deutsche Post, Deutsche Telekom, E.ON, MAN, ThyssenKrupp, Siemens ja Volkswagen. Länsi-Saksan talous kasvoi toisen maailmansodan jälkeen voimakkaasti, koettiin niin sanottu talousihme. Aineellisen hyvinvoinnin kasvu oli nopeaa ja maassa vallitsi täystyöllisyys. Sittemmin talouskasvu hidastui. Kriisivuonna 2009 bruttokansantuote putosi 5,6 %; sen jälkeen talous kasvoi koronavuoteen 2020, jolloin bruttokansantuote putosi useita prosentteja. Koronavuoden jälkeen talouskasvu jatkuu. Saksan osuus maailmantaloudesta on hiljalleen laskenut, kuten muidenkin länsimaiden. 2020-luvun alussa sen osuus maailman bruttokansantuotteesta on ollut kolmisen prosenttia. Saksan merkittävimmät luonnonvarat ovat kivihiili, kupari, ligniitti, maakaasu, nikkeli, potaska, puu, rautamalmi, suola ja uraani sekä rakennusmateriaalit, puutavara ja viljelysmaa. Saksan on määrä luopua ydinvoimasta vaiheittain vuoteen 2022 mennessä. Maatalous tuottaa 0,9 % Saksan bruttokansantuotteesta ja työllistää 2,4 % työvoimasta. Sen tuotteita ovat perunat, vehnä, ohra, sokerijuurikas, hedelmät, kaalit, nautakarja, siat ja siipikarja. Saksan työttömyysaste on viitisen prosenttia (syyskuu 2019). Matalin se on etelässä, noin kolme prosenttia. Suurin osavaltio eli Nordrhein-Westfalen ylittää valtakunnallisen keskiarvon; itäiset osavaltiot eivät enää erotu erityisen synkkinä työttömyyden suhteen. Saksan vaihtotase on vahvasti ylijäämäinen. 2020-luvun alussa vuotuinen ylijäämä on ollut noin 4-7 prosenttia bruttokansantuotteesta. Saksassa on yksi prosentti maailman työvoimasta, mutta maailman viennistä Saksan osuus on 10 prosenttia. Saksan valtiontalous on vakaa. Sen ylijäämä oli vuonna 2018 noin 59 miljardia euroa. Saksan valtion kymmenvuotisen lainan korko oli vuonna 2019 negatiivinen, eli sijoittajat olivat valmiit maksamaan Saksan valtiolle rahojensa säilyttämisestä. Tiede Heidelbergin yliopisto on perustettu 1386. Se on Saksan vanhin yliopisto ja yksi Euroopan vanhimmista. Maan opiskelijamäärältään suurin yliopisto on Hagenin etäyliopisto. Saksassa toimii yhteensä 376 korkeakoulua. Lukuisat saksalaiset tutkijat ovat saaneet Nobel-palkinnon. Tunnetuimpia heistä olivat Max Planck (fysiikka, 1918), Albert Einstein (fysiikka, 1921), Werner Heisenberg (fysiikka, 1932) ja Otto Hahn (kemia, 1944). Muita luonnontieteilijöitä: Born, Bosch, Bunsen, Ertl, Fahrenheit, Gauss, Hertz, Hilbert, von Humboldt, Kepler, Ohm, Röntgen. Maassa on vaikuttanut useita kuuluisia filosofeja, kuten Engels, Habermas, Hegel, Heidegger, Husserl, Kant, Leibniz, Marx, Nietzsche ja Schopenhauer. Saksalaisia keksijöitä ovat Benz, von Braun, Daimler, Diesel, Gutenberg, Lilienthal, von Linde, Otto, von Siemens, Zuse ja Wankel. Liikenne Saksassa on 549 lentokenttää, 41 981 kilometriä rautatietä ja kilometriä maantietä, josta 12 800 kilometriä on moottoritietä. Satamakaupunkeja ovat Bremen, Bremerhaven, Duisburg, Hampuri, Karlsruhe, Lyypekki, Neuss, Rostock ja Wilhelmshaven. Suuri osa mannertenvälisistä lennoista tulee Frankfurtiin, Düsseldorfiin tai Müncheniin. Halpalentoyhtiöt käyttävät vähemmän suosittuja lentokenttiä, joista osa on vain kierrätettyjä armeijan laskupaikkoja; esimerkiksi Frankfurt-Hahniksi kutsuttu lentopaikka on 110 kilometriä Frankfurtin luoteispuolella. Maan sisäisessä liikkumisessa toimii yksi Euroopan tehokkaimmista joukkoliikennejärjestelmistä. Junat ovat nopeampia kuin linja-autot, mutta linja-autoreittien verkosto on kattavampi. Väestö Saksa on Euroopan unionin väekkäin maa noin 83 miljoonalla asukkaallaan (31.12.2020). Väestötiheys on keskimäärin noin 230 asukasta neliökilometrillä, joten Saksa on Euroopan tiheimmin asuttuja maita. Suurin etninen ryhmä on saksalaiset, joita on noin 67 miljoonaa. Siirtolaistaustaisia asukkaita on noin 15 miljoonaa, joista noin 8 miljoonaa on saanut Saksan kansalaisuuden. Siirtolaisten suurimmat ryhmät ovat turkkilaiset ja entisen Jugoslavian alueen ihmiset. Saksan kokonaishedelmällisyysluku vuonna 2016 oli 1,59. Luku oli vuosikymmeniä alle 1,50 lasta, mutta nousi 2010-luvulla Euroopan keskitasolle. Liittotasavallan tilastokeskus arvioi väkiluvun laskevan 68 ja 73 miljoonan henkilön välille vuoteen 2060 mennessä. Saksassa on pieni tanskalainen vähemmistö, 21 000 henkeä vuonna 2000, Schleswigissä lähellä Tanskan rajaa, ja pieni sorbin kieltä puhuva vähemmistö, 25 000 henkeä vuonna 1995, Saksissa ja Brandenburgissa. Friisin kieltä puhuu 12 000. Alasaksa on myös käytössä Pohjois-Saksan maaseudulla. Baijerin seudulla on baijerin kieltä tai murretta puhuvia kuusi miljoonaa (2005) ja swaabin puhujia noin ). Vähemmistökielet ovat Euroopan neuvoston suojelemia. Maahanmuuttajista merkittävimpiä ryhmiä ovat albaanit, turkkilaiset, italialaiset, puolalaiset ja kreikkalaiset. Huomattava ryhmä ovat myös erityisesti entisen Neuvostoliiton alueelta tulleet paluumuuttajat, joilla on osittain saksalaiset sukujuuret. Paluumuuttajat saavat automaattisesti Saksan kansalaisuuden eivätkä siten näy kansalaisuuteen perustuvissa tilastoissa. Uskonto Saksalaisista uskontokuntiin kuulumattomia on 38,8 prosenttia väestöstä. Katolisia on 27,1 prosenttia ja protestantteja on 24,9 prosenttia väestöstä. Muslimeja on 5,2 prosenttia ja muita uskontoja 4,0 prosenttia väestöstä. Maahanmuutosta johtuen Saksan juutalaisväestö on nykyisin maailman nopeimmin kasvava. Suurimpia kaupunkeja Saksassa on 81 yli asukkaan kaupunkia. Vuoden 2010 arvioidun väkiluvun mukaan yli asukkaan kaupungit ovat Berliini ) Hampuri ) München ) Köln ) Frankfurt am Main ) Stuttgart ) Düsseldorf ) Leipzig ) Dortmund ) Essen ) Bremen ) Dresden ) Hannover ) Nürnberg ) Suurimmat metropolialueet Saksassa on yksitoista virallista metropolialuetta, jotka muodostavat valtion kulttuurilliset, poliittiset ja taloudelliset keskukset. Berliinin-Brandenburgin metropolialue (6 miljoonaa asukasta vuonna 2009) Bremenin-Oldenburgin metropolialue (2,72 miljoonaa as. 2010) Reinin-Mainin alue (5,5 miljoonaa as. 2006) Hampurin metropolialue (4,3 miljoonaa as. 2010) Hannover-Braunschweig-Göttingen-Wolfsburg (3,9 miljoonaa as. 2007) Keski-Saksan metropolialue (6,9 miljoonaa as. 2008) Münchenin metropolialue (5,4 miljoonaa as. 2010) Nürnbergin metropolialue (3,5 miljoonaa as. 2007) Rein-Neckar (2,4 miljoonaa as. 2009) Rein-Ruhr (8,7 miljoonaa as. 2008) Stuttgartin metropolialue (5,3 miljoonaa as. 2007) Kulttuuri Saksan kulttuuripolitiikka on vahvasti alueellista, osavaltiohallitusten johtamaa ja paikallisia ominaispiirteitä korostavaa. Liittovaltion hallituksessa on ollut kulttuuri- ja mediaministeri vasta vuodesta 1998 alkaen. Kirjallisuus Saksalaiset kutsuvat itseään kirjojen kansakunnaksi, tai runoilijoiden ja ajattelijoiden maaksi - Das Land der Dichter und Denker Maailman suurin vuosittainen kirja-alan tapahtuma, Frankfurtin kirjamessut, järjestetään Saksassa. Saksassa ilmestyy vuosittain noin 95 000 kirjaa. Kymmenen saksalaista kirjailijaa on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla: Theodor Mommsen (1902), Rudolf Eucken (1908), Paul Heyse (1910), Gerhart Hauptmann (1912), Thomas Mann (1929), Hermann Hesse (1946), Nelly Sachs (1966), Heinrich Böll (1972), Günter Grass (1999) ja Herta Müller (2009). Teatteri Saksassa pienissäkin kaupungeissa on oma teatteri ja kaiken kaikkiaan maassa lasketaan olevan 300 teatteria. Tunnetuimpia niistä ovat Deutsches Theater Berliinissä, Münchner Kammerspiele Münchenissä ja maan vanhin paikallisteatteri Nationaltheater Mannheim Mannheimissa. Monien teatterien yhteydessä toimii ooppera, joskus myös baletti. Berliinissä sijaitseva Volksbühne on puolestaan profiloitunut yhtenä nykyteatterin ja kokeilevan draaman keskuksista Euroopassa. Saksan teatterihistorian suurimpiin hahmoihin kuuluu Bertolt Brecht, yksi 1900-luvun merkittävimpiä teatteriteoreetikoista, näytelmäkirjailijoista ja ohjaajista. Hänen teoreettinen pääteoksensa on Aikamme teatterista: epäaristotelisestä dramatiikasta, jossa hän esittelee oma teatterikäsityksensä, eeppisen teatterin peruspilarit. Toinen merkittävä teatterin ja näytelmäkirjallisuuden uudistaja oli Heiner Müller (1929-1995), jonka pääteos Germania - Kuolema Berliinissä purkaa jakautuneen Saksan aikaa 1900-luvulla yhdistäen sitä maan varhaishistoriaan. Nykyisistä teatterintekijöistä nimekkäimpiä on Volksbühnen johtaja ja pääohjaaja Frank Castorf. Saksassa vaikuttaa myös useita nykyhetken kansainvälisesti tunnetuimmista nykydramaatikoista, heistä ehkä tunnetuimpana René Pollesch, jonka näytelmiä on esitetty Suomessakin. Musiikki Saksan maine musiikkimaana perustuu ennen kaikkea taidemusiikin säveltäjiin. Maassa toimii 130 sinfoniaorkesteria; niistä kuuluisin on Berliinin filharmonikot, jota on johtanut vuodesta 2002 brittiläinen Sir Simon Rattle. Barokin jättiläinen oli saksalainen Bach. Omana aikanaan Bachia suositumpia olivat kuitenkin maanmiehet Händel ja Telemann. Klassismin ja romantiikan vaihteen nero oli Beethoven, joka luetaan Bachin ja itävaltalaisen Mozartin ohella usein kolmen suurimman säveltäjän joukkoon. Ystävykset Schumann ja Mendelssohn olivat täysromantiikan suurimpia nimiä. Myöhemmän romantiikan konservatiivisempaa siipeä edusti Brahms, josta Schumann oli povannut uutta Beethovenia. Romantiikan suurin saksalainen oopperasäveltäjä oli uudistushenkinen Wagner, jonka jalanjäljissä kulki myöhäisromantiikan suurmies, oopperoistaan ja sävelrunoistaan tunnettu Richard Strauss. Sotien välisenä aikana maan vaikutusvaltaisin säveltäjä oli Paul Hindemith. Nykymusiikin vahvoista saksalaisnimistä suurimpana on pidetty Karlheinz Stockhausenia. Jo 1960-luvulta asti on puhuttu "krautrockista" viitaten saksalaiseen rockiin. Saksalaiset Can, Neu! ja Amon Düül II olivat 1970-luvun kokeellisen rockin kärkinimiä. 1970-luvun alussa pinnalle tulleet Kraftwerk, Tangerine Dream ja Klaus Schulze ovat olleet keskeisiä pioneereja elektronisen musiikin alalla. Saksassa on ollut myös vahva teknokulttuuri, joka näkyi esimerkiksi Love Parade -tapahtumien kautta. 1970-luvulla perustettu rock-yhtye Scorpions on maailmalla eniten suosiota saanut saksalainen ryhmä. 1980-luvulla erityisesti syntikkapop-duo Modern Talkingin hitit löivät itsensä läpi maailmalla. Myöhempiä tunnettuja saksalaisyhtyeitä ovat esimerkiksi 1990-luvulla tunnetuksi tullut metalliyhtye Rammstein sekä 2000-luvulla rock-yhtye Tokio Hotel. Suosittua maassa on myös saksankielinen schlagermusiikki, joka vastaa Suomen iskelmämusiikkia. Elokuva Saksalainen elokuva sai kansainvälistä suosiota jo mykkäelokuvan aikana. Muun muassa Fritz Lang sekä itävaltalaissyntyinen, mutta Saksassa useita uransa merkittävimmistä teoksista ohjannut F. W. Murnau kuuluvat lajin suurten mestareiden joukkoon. Langin merkittävimpiin Saksassa tekemiin elokuviin kuuluvat innovatiivinen, taloudellisesti epäonnistunut mutta sittemmin klassikon asemaan noussut tieteiselokuva Metropolis sekä lastenmurhaajasta kertova jännityselokuva M - kaupunki etsii murhaajaa. Murnaun elokuvista kenties parhaiten muistetaan vampyyrielokuva Nosferatu. Sekä Lang että Murnau siirtyivät sittemmin ohjaamaan Yhdysvaltoihin. Saksalaisessa elokuvassa vaikutti 1920-1930-luvuilla vahvasti ekspressionistinen suuntaus. Lajin elokuvista kenties suurimmaksi klassikoksi on Murnaun Nosferatun lisäksi noussut Robert Wienen Tri Caligarin kabinetti. Realistisesti yhteiskunnallisia teemoja käsittelemään pyrkinyt Neue Sachlichkeit -suuntaus nousi samaan aikaan merkittäväksi erityisesti Georg Wilhelm Pabstin ansiosta. Ensimmäinen saksalainen äänielokuva, itävaltalaisen Josef von Sternbergin ohjaama Sininen enkeli (1930), puolestaan esitteli tulevina vuosikymmeninä legendaksi nousevan saksalaisen elokuvatähden, Marlene Dietrichin. Kansallissosialismin aikana useat saksalaiset elokuvantekijät lähtivät maanpakoon. Aikakauden propagandan sävyttämistä elokuvista Leni Riefenstahlin teokset, kuten Tahdon riemuvoitto ja Olympia, ovat jääneet ennen kaikkea visuaalisten ansioidensa vuoksi elokuvahistoriaan. 1950-luvulla saksalaisen elokuvan kansainvälinen suosio hiipui. Aikakaudella tuotettiin erityisesti melodraamoja, komedioita ja musikaaleja. Ajan merkittävimpiin saksalaisiin elokuviin kuuluu Oscar-ehdokkaana ollut Bernhard Wickin sotaelokuva Silta (1959). Rainer Werner Fassbinderin sukupolvea (1960-luvulta 1970-luvulle) kutsutaan nimellä Uusi saksalainen elokuva. Fassbinderiä pidetään yhtenä saksalaisen elokuvan merkittävimmistä ohjaajista. Hänen laajan tuotantonsa tunnetuimpiin töihin kuuluvat muun muassa Alfred Döblinin romaaniin perustuva televisiosarja Berlin Alexanderplatz sekä elokuvat Veronika Vossin kaipuu, Maria Braunin avioliitto, Pelko jäytää sielua ja Kauppias kaiken aikaa. Sekä dokumentteja että fiktiota ohjannut Werner Herzog on elävistä saksalaisista ohjaajista merkittävimpiä. Kenties tunnetuimpia hänen töistään ovat näyttelijä Klaus Kinskin kanssa tehdyt elokuvat sekä palkittu dokumenttielokuva Grizzly Man. Saksalainen elokuva on ollut uudessa nousussa 2000-luvulla: Caroline Link sai vuonna 2002 parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin elokuvallaan Jossain Afrikassa ja Florian Henckel von Donnersmarck vuonna 2006 elokuvallaan Muiden elämä. Elokuvamaailman tunnetuimpiin tapahtumiin kuuluvia Berliinin elokuvajuhlia on järjestetty vuodesta 1951. Kuvataiteet Saksalaisen kuvataiteen varhaisimpia tunnettuja nimiä ovat renessanssimaalarit Lucas Cranach vanhempi, Matthias Grünewald, ja Hans Holbein nuorempi. Albrecht Dürer teki omakuvia ja tarkkoja kaiverruksia ja piirustuksia. Uskonpuhdistuksen ja 30-vuotisen sodan aikana taide kärsi rahoittajien puutteesta, mutta 1800-luvulla romantiikan maalarit, kuten Philipp Otto Runge ja Caspar David Friedrich, palasivat saksalaisen taideperinteen pariin. Saksalainen taide kukoisti 1900-luvulla, ja yksi ensimmäisistä ekspressionistien ryhmistä syntyi Dresdeniin 1905. Politiikka tuli taiteeseen ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa. Max Ernst aloitti dadaismin Kölnissä. Otto Dix päätyi ekspressionismin ja dadaismin kautta uusasiallisuuteen. Kansallissosialismin nousu ajoi monia taiteilijoita maanpakoon. Natsit järjestivät erityisiä rappiotaiteen näyttelyitä, joissa pilkattiin heidän taidekäsityksensä vastaisia teoksia. Kahtiajaon aikana Itä-Saksassa suosittiin sosialistista realismia, kun taas lännessä oli abstrakti taide vallalla. Joseph Beuys tunnetaan performanssiteoksistaan. Nykyisin Saksassa on 630 taidemuseota, joista monien kokoelmat ovat kansainvälisesti tunnettuja. Kasselissa on järjestetty vuodesta 1955 lähtien viiden vuoden välein laaja nykytaiteen näyttely documenta. Arkkitehdit Walter Gropius, joka perusti Bauhaus-liikkeen ja Ludwig Mies van der Rohe, jonka tunnetuimmat työt on toteutettu Yhdysvalloissa, ovat olleet 20. vuosisadan merkittävimpiä saksalaisen arkkitehtuurin tekijöitä. Media Saksassa ilmestyy päivittäin 350 sanomalehteä, joista kymmenen leviää koko maahan. Niistä suurin on Bild, jonka levikki on 3,2 miljoonaa maan kaikkien lehtien yhteenlasketusta 25 miljoonasta. Suurimpia aikakaus- ja sanomalehtiä ovat Bild, Focus, Frankfurter Allgemeine Zeitung, Frankfurter Rundschau, Handelsblatt, Der Spiegel, Stern, Süddeutsche Zeitung, Der Tagesspiegel, Die Welt ja Die Zeit. Suurimpia julkisia televisioyhtiöitä ovat ARD ja ZDF, yksityisiä RTL, N24 ja n-tv. Yksityiset Sat1 ja ProSieben muodostavat yhteisen konsernin. Urheilu Urheilulla on merkittävä asema saksalaisten elämässä. Urheiluseuroissa on 27 miljoonaa jäsentä ja lisäksi 12 miljoonaa harrastaa liikuntaa omatoimisesti. Jalkapallo on Saksassa suosittu urheilumuoto. Rekisteröityjä pelaajia on jalkapalloliiton seuroissa 6,3 miljoonaa. Bundesliiga on maailman toiseksi suurin urheilun ammattilaisliiga. Tunnettuja saksalaisia jalkapalloilijoita ovat mm. Franz Beckenbauer, Gerd Müller, Mesut Özil, Jürgen Klinsmann, Miroslav Klose, Lothar Matthäus, Marco Reus, Philipp Lahm, Bastian Schweinsteiger, Mario Götze, Oliver Kahn, Michael Ballack ja Manuel Neuer. Saksa on voittanut jalkapallon arvokisaturnauksissa MM- ja EM-kisoissa useita mestaruuksia ja mitaleita. Saksa on voittanut jalkapallon maailmanmestaruuden 1954, 1974, 1990, 2014 ja jalkapallon Euroopan mestaruuden 1972, 1980, 1996. Autourheilussa saksalaiset ovat menestyneet hyvin Formula-luokassa, jossa Michael Schumacher on voittanut ennätykselliset seitsemän maailmanmestaruutta. Muita suosittuja urheilulajeja ovat käsipallo, lentopallo, koripallo, ja tennis. Maan käsipallomaajoukkue on voittanut sekä maailmanmestaruuden että olympiakultaa. Saksan koripallomaajoukkue on saavuttanut Euroopan-mestaruuden sekä MM-kilpailuiden kolmannen sijan. Myös jääkiekko on suosittu laji. Deutsche Eishockey Liga on maan ylimmän sarjatason ammattilaisliiga. Olympialaisiin Saksa on osallistunut alusta eli vuodesta 1896 alkaen. Nykyisin sillä on kesäkisoissa tyypillisesti noin 450, talvikisoissa noin 150 urheilijan joukkue. Eniten mitaleita on saanut uimari Franziska van Almsick. Saksa on myös isännöinyt olympialaisia kahdesti, Berliinissä 1936 ja Münchenissä 1972. Muu kulttuuri Saksalainen keittiö kattaa joukon paikallisia ja alueellisia erikoisuuksia, mutta myös koko saksankieliselle alueelle tyypillisiä yhteisiä piirteitä on. Leipä on sekä aamiaisen että illallisen perusta: aamulla syödään usein sämpylöitä, iltapalaksi leipää, makkaraa, leikkeleitä, juustoa ja kenties salaattia tai muuta vihanneslisuketta. Päivän lämmin pääateria on edelleen lounas, vaikka työelämä on muuttamassa monien ruokailurytmiä. Yleisin liha on sikaa, mutta myös makkaraa syödään paljon. Peruna on ollut tärkeä osa saksalaista ruokavaliota 1600-luvulta asti. Saksan kieli on noin sadalla miljoonalla puhujallaan Euroopan unionin yleisin äidinkieli vastaten noin 18 prosenttia väestöstä. Saksa on englannin jälkeen toiseksi yleisin vieras kieli, noin 14 prosentin EU:n väestöstä osatessa sitä. Saksa oli ennen lingua franca Keski-, Itä- ja Pohjois-Euroopassa sekä pitkään tärkeä kieli myös tiedemaailmassa. Saksa on virallinen pääkieli Saksassa, Itävallassa ja Liechtensteinissa sekä virastokieli Belgian Liègessa, Luxemburgissa, Tanskassa, Sveitsissä ja Italian Etelä-Tirolissa. Unescon Maailmanperintöluettelossa on Saksasta yli kolmekymmentä kohdetta. Suurin osa niistä on kulttuurikohteita. Nimi Suomen kielen sana Saksa on peräisin pohjoissaksalaisesta saksien heimosta, joka keskiajalla tunnettiin Itämeren alueella paremmin kuin muut saksalaiset ryhmät. Saksit ja suomalaiset kävivät 1200-luvulta lähtien kauppaa Itämeren alueen ja Pohjois-Saksan hansaliiton piirissä. Saksalaiset hansaliiton kauppiaat esittäytyivät suomalaisille nimellä Sachsen - tämän vuoksi sanaa saksa käytettiin ennen suomen kielessä myös merkityksessä kauppamies. Saksan omakielinen nimi Deutschland palautuu muinaisyläsaksalaiseen kansankieltä (latinan sijaan) puhuviin viittaavaan sanaan diutisc. Saksan latinalainen nimi Germania (johon muun muassa englannin Germany pohjautuu) palautuu antiikin germaaneihin. Vastaavasti ranskassa ja espanjassa käytetyt nimet (Allemagne, Alemania) perustuvat alemanneihin. Slaavilaisten kielten ja unkarin nimitykset (немец, nemec, nimet yms.) ovat alkuaan merkinneet mykkää tai kielitaidotonta eli vieraan kielen puhujaa. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla 41.3 Keski-Eurooppa Seulonnan keskeiset artikkelit

1094

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomenlahti

Suomenlahti

Suomenlahti (, , ) on Itämeren itäisin lahti Suomen ja Viron välissä. Sen itäosat kuuluvat Venäjälle. Lahden pinta-ala on noin 29 500 neliökilometriä, ja geologisesti sitä ei rajaa Itämerestä minkäänlainen kynnys. Käytännössä länsireunana pidetään linjaa Hankoniemen kärjestä Osmussaareen. Suurimmat Suomenlahteen laskevista joista ovat Nevajoki, Kymijoki, Narvanjoki ja Luga. Suomenlahden valuma-alueella asuu yli 10 miljoonaa ihmistä, ja suurimmat sen rannikolla sijaitsevat kaupungit ovat Pietari, Helsinki ja Tallinna. Suomenlahdella sijaitsee useita merkittäviä satamia ja sen pohjassa kulkee Nord Stream -maakaasuputki. Suomenlahti on päästöjen takia Itämeren rehevöitynein osa. Maalta tulevien päästöjen lisäksi Suomenlahtea uhkaa kasvava tankkeriliikenne. Nimitykset Timo Vihavaisen blogikirjoituksen mukaan 1200-luvulla Suomenlahti tunnettiin nimellä Mare Estonum ('Virolaisten meri'), mutta 1500-luvun Carta Marinassa nimeksi oli tullut Mare Finonicum ('Suomalaisten meri'). Vuonna 1590 se tunnettiin nimellä Sinus Finnicus eli 'Suomenlahti', vaikkakin etelässä sen nimenä oli Mare Livonicum eli 'Liiviläisten meri'. Nimityksiä merille antoivat ne, jotka niillä purjehtivat sekä niiden rantojen asukkaat. Vuonna 2022 on Venäjällä esitetty väite, että 1200-luvulla Venäjän suunnassa olisi Suomenlahdesta käytetty nimitystä Kotlinojärvi (Kotlino ozero). Näin sanoo P. I. Fedotova Venäjän tiedeakatemian julkaisemassa teoksessaan Nazvanija Baltiĭskogo morja v russkih srednevekohyv istočnikah ('Itämeren nimitykset venäläisissä keskiaikaisissa lähteissä'). Hän viittaa 1627 julkaistuun Suurten piirustusten kirjaan (Kniga Bol'šomu čertežu), joka on 1500-1600-lukujen venäläisten karttojen kokoelma, tarkemmin sen kolmanteen editioon. Sanan Kotlino, joka on Retusaaren venäläinen nimi, sanotaan tulevan saksalaisesta nimestä Kotwing. Nimen Suomenlahti (Finskiĭ zaliv) on ottanut käyttöön Pietari Suuri 1600-luvulla. Ylen artikkelin mukaan pietarilaisessa nettialoitteessa ehdotetaan Suomenlahden itäisimmän osan nimeämistä Kotlinojärveksi ja että asia liittyisi siihen, että Suomi on nyt Venäjällä luokiteltu "epäystävälliseksi maaksi". Maantiede Suomenlahden pinta-ala on 29 500 neliökilometriä. Pituutta sillä on 428 kilometriä, ja sen suurin leveys on 120 kilometriä. Leveys Suomenlahden suulla on 75 kilometriä ja Porkkalanniemestä Tallinnan edustalla sijaitsevaan Rohuniemeen 52 kilometriä. Itäpäässään Suomenlahti kapenee 22 kilometrin pituiseksi ja 15 kilometrin levyiseksi Nevanlahdeksi. Toisin kuin monissa muissa Itämeren osissa, Suomenlahtea ei erota muusta Itämerestä mikään geologinen kynnys tai muu raja. Käytännössä länsireunana pidetään linjaa Hankonimen kärjestä Osmussaareen. Suurin lahti pohjoisrannikolla on Viipurinlahti, etelärannikolla Narvanlahti. Suomenlahden keskiulapan suurimmat saaret ovat Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari ja Seiskari. Suomenlahden keskisyvyys on 38 metriä ja suurin mitattu syvyys 123 metriä. Syvimmät osat ovat Suomenlahden suulla, jossa on 80-100 metrin syvänne, ja Viron rannikolla Tallinnasta koilliseen. Geologia Suomenlahden alla oleva peruskallio on osa Baltian kilpeä. Se on Euroopan vanhinta peruskalliota ja koostuu muuntuneista arkeeisen ja proterotsooisen aionin kivistä. Kallion paksuus on 200-300 kilometriä. Mannerjäätikkö painoi ja muokkasi Baltian kilpeä, jonka jääkauden jälkeinen kohoaminen jatkuu edelleen. Suomen rannikolla peruskallio on monin paikoin paljaana, rantaviiva on rikkonainen ja saaristoa on paljon. Sen sijaan lahden etelä- ja itärannat ovat saaneet nykyisen muotonsa vasta joitakin tuhansia vuosia sitten. Sedimenttikertymät tasoittavat rantaviivaa, ja syvien lahtien pohjukoissa on hiekka- tai kivikkorantoja. Ennen Veiksel-jääkautta - vuotta sitten Suomenlahti oli osa Eemmerta ja ulottui Vienanmerelle asti. Jäätikön reunan perääntyessä Suomenlahti oli aluksi osa makeavetistä Baltian jääjärveä, myöhemmin Yoldiameren lahti. Maankohoaminen erotti sen uudelleen järveksi, osaksi Ancylusjärveä. Noin yhdeksäntuhatta vuotta sitten valtameren pinnan noustessa suolaista vettä alkoi virrata Tanskan salmien kautta Itämereen ja alkoi Litorinameren aika. Hydrologia Noin viisi prosenttia Itämeren vesimassoista sijaitsee Suomenlahdella. Coriolis-ilmiöstä johtuen merivirrat virtaavat Suomenlahden etelärannikolla lännestä itään ja pohjoisrannikolla idästä länteen päin. Pohjukassa Suomenlahteen laskee Nevajoki. Muita suuria jokia ovat Kymijoki, Narvanjoki ja Luga, jotka kaikki laskevat lahden itäosaan. Lahden vesi on makeampaa sen itä- kuin länsipäässä. Pintaveden suolaisuus on lahden länsipäässä viidestä seitsemään promillea, itäpäässä nollasta kolmeen promillea. Pohjaveden suolaisuus voi olla kahdeksasta yhdeksään promillea, Itämeren pääaltaasta tulevan suolapulssin yhteydessä korkeampikin. Veden lämpötilan vaihtelu on erilaista eri syvyyksillä: mitä syvemmälle mennään, sitä pienempää on vaihtelu ja sitä myöhemmin saavutetaan maksimilämpötila. Pintavesi on lämpimimmillään elokuun alussa, keskimäärin +15 astetta, kun 30 metrin syvyydessä lämpimintä on vasta lokakuun alussa, alle +10 astetta. Kumpuamista eli kylmän veden nousemista pintaan tapahtuu, kun tuuli puhaltaa pitkään suunnilleen rantaviivan suuntaisesti. Se saa pintaveden lämpötilan laskemaan useita asteita. Suomenlahti jäätyy paljon useammin kuin Itämeren pääallas. Lahden itäpää on jäässä lähes joka vuosi. Suomenlahden suu on jäässä keskimäärin 40 päivää talvessa, kun pohjoisrannan itäosan lahdissa jääpeite pysyy keskimäärin 130 päivää. Meriveden korkeus muuttuu tuuliolojen, ilmanpaineen vaihteluiden sekä veden tiheyden muutosten mukaan. Suurin tekijä on Itämerellä liikkuviin voimakkaisiin matalapaineisiin liittyvä myrskyvuoksi. Meriveden korkeuden vaihtelu on pienimmillään heinäkuussa (Helsingissä -36 ja +79 cm välillä keskiarvoon verrattuna) ja suurimmillaan tammikuussa (Helsingissä -92 ja +136 cm välillä keskiarvoon verrattuna). Suomenlahdella korkeimmat aallokot mitataan kovien lounais- ja itätuulien aikana, kun aallokko pääsee kasvamaan lahden suuntaisesti. Suomenlahden kapeus kuitenkin rajoittaa aallokon kasvua ja aallokko jää pienemmäksi kuin samalla pyyhkäisymatkalla leveämmässä merialtaassa. Suurin Suomenlahdella mitattu merkitsevä aallonkorkeus on ollut 5,2 metriä, vuonna 2001 ja 2012. Tällaisessa aallokossa yksittäiset aallot voivat olla noin yhdeksänmetrisiä. Luonto ja luonnonsuojelu Suomenlahdelta kalastetaan seuraavia kalalajeja: ahven, hauki, kilohaili, kuha, lahna, lohi, made, meritaimen, särki, säyne, siika, silakka ja sorva. Meritaimenen alamitta on 65 senttimetriä, kun se muualla Suomessa on 60 senttiä. Istutetut kalat on merkitty poistamalla niiltä rasvaevä, ja kaikki rasvaevälliset meritaimenet pitää vapauttaa. Ammattikalastajat pyytävät lohta, meritaimenta, siikaa, silakkaa ja kilohailia käyttäen troolia, rysää ja ajosiimaa. Vuonna 2005 arvioitiin Suomenlahdella elävän noin 900 harmaahyljettä ja joitakin satoja itämerennorppia. Norpista suurin osa elää Venäjän merialueella. Suomessa lintujen muutto keskittyy erityisesti Suomen- ja Pohjanlahden rannikkolinjoille. Suomenlahdelle sijoittuva arktisten vesilintujen ja hanhien muuttoreitti on kansainvälisestikin merkittävä. Siperiaan muuttaa satoja tuhansia lintuja pitkin Suomenlahtea. Suomenlahdella pesivät monet saaristolinnut, kuten kalatiirat, meriharakat, karikukot, punajalkaviklot, luotokirviset, kivitaskut ja västäräkit. Itäisen Suomenlahden ulkosaariston lajeja ovat ruokki, riskilä ja lapintiira. Harmaalokin ja merimetson kannat ovat kasvamassa. Läntisen Suomenlahden saaristossa pesii myös paljon haahkoja. Suomenlahdella esiintyy monia uhanalaisia kasveja. Niiden elinvoimaisuutta uhkaavat rehevöityminen, siitä johtuva hiekkarantojen, rantaniittyjen ja muiden avoimien ranta-alueiden umpeenkasvu ja perinnemaisemien häviäminen. Suomenlahdella on kolme kansallispuistoa, Itäisen Suomenlahden kansallispuisto ja Tammisaaren saariston kansallispuisto Suomessa sekä Lahemaan kansallispuisto Viron rannikolla. Ympäristöongelmat Suomenlahti on Itämeren rehevöitynein alue. Rehevöityminen näkyy kesäisin runsaina lauttamaisina leväkukintoina. Suomenlahden valuma-alueella asuu yli 10 miljoonaa ihmistä, ja rantavaltioiden maatalous, asutus ja teollisuus kuormittavat merialuetta noin 6 000 tonnilla fosforia ja tonnilla typpeä joka vuosi. Suomenlahden typpikuormituksesta yli puolet ja fosforista kolme neljännestä on peräisin Venäjältä. Suomen ja Viron osuus kuormituksesta on molemmilla kymmenisen prosenttia, ja ilman kautta kulkeutuvan typen osuus on lähes viidennes. Suurin osa ihmisen aiheuttamasta fosforikuormasta kulkeutuu Itämereen jokiveden mukana. Ravinnekuormitus vaihtelee sääolojen, etenkin sademäärän mukaan. Suurin osa Itämeren fosforikuormasta on peräisin maataloudesta. Koska Suomenlahden rannikolla väestötiheys on suurin, on asutuksesta aiheutuva kuormitus siellä suurempaa kuin muualla Itämeressä. Vuonna 2012 havaittiin suuri päästö Fosforit-tehtaan alueella Lugajoella. Silloin arvioitiin, että tehtaan alueelta valuisi Suomenlahteen noin tuhat tonnia fosforia vuodessa. Suomenlahden rannalla on useita öljynjalostamoita, joihin on paljon tankkeriliikennettä. Suomenlahdella kuljetetaan vuosittain öljyä 165 miljoonaa tonnia. Määrä on seitsemän kertaa niin suuri kuin 1990-luvulla. Kolmannes Venäjän öljystä kulkee Suomenlahden satamien kautta. Yksirunkoisen aluksen säiliön puhkeaminen aiheuttaisi vakavan öljyvahingon. Kylmässä vedessä öljy haihtuu hitaasti, ja jää ja luodot haittaisivat öljyn keräämistä. Satamat Ust-Lugan satama oli vuonna 2014 Venäjän toiseksi suurin rahtisatama, ja sen liikenne kasvoi edelliseen vuoteen verrattuna yli 20 prosenttia. Myös Pietarin suursatama, Vysotskin satama ja Viipurin satama kasvattivat rahtimääriään. Sen sijaan Primorskin öljysataman liikennemäärä pieneni. Tallinna Sadaman satamissa käsitellään noin 90 prosenttia Viron tavaraliikenteestä. Hamina-Kotkan satama on Suomen suurin yleissatama, kun taas Helsingin Satama on vilkkain matkustajasatama ja lisäksi merkittävät rahtisatama. Sköldvikin satamassa kulkee öljytuotteita, Loviisassa hiiltä, puuta ja raakamalmeja. Hangossa laivataan autoja ja paperia. Kantvikin kautta kulkee hiiltä, sementtiä ja raakasokeria. Tonnimäärillä mitaten Hamina-Kotka, Helsinki ja Sköldvik olivat Suomen neljän suurimman sataman joukossa toukokuussa 2015 (niiden välissä kolmantena oli Rauma). Nord Stream -yhtiö on suunnitellut kahden nykyisen kaasuputken lisäksi kahden uuden putken vetämistä Suomenlahdelle. Historia Saaristossa on hautaröykkiöitä, jotka ajoitetaan pronssi- ja rautakaudelle. Rantakallioille on rakennettu jatulintarhoiksi kutsuttuja kivilabyrinttejä, joiden rakentamisaikaa ei tiedetä. Saarten kallioihin on kaiverrettu laivojen nimiä ja muuta kirjoitusta. Suomenlinnan ja Svartholman merilinnoitukset rakennettiin alkujaan Ruotsin laivaston tukikohdiksi sekä Venäjän vastaisen rajan turvaksi. Suomen autonomian aikana Venäjä linnoitti saaristoa ja rannikkoa lisää. Pietari Suuren merilinnoitus suunniteltiin suojaamaan Pietaria. Suomenlahti on yksi maailman suurimmista laivojen hautausmaista. Sinne on uponnut monia aluksia, jotka säilyvät hyvin alhaisen suolapitoisuuden (joka johtaa laivamatojen poissaoloon) sekä hapettomien syvänteiden ansiosta ja siksi, että alueella ei ole voimakkaita merivirtoja tai vuorovettä. Ensimmäisen maailmansodan aikana Itämerellä ei ollut taisteluita, mutta Venäjä, Iso-Britannia ja Saksa upottivat sinne kymmeniätuhansia miinoja. Itsenäiset Suomi ja Viro sopivat Suomenlahden tykistösulun rakentamisesta 1930-luvulla. Talvisodan merisotatoimet keskittyivät pääosin Suomenlahdelle. Toisessa maailmansodassa Suomenlahdella käytiin monia meritaisteluita. Elokuussa 1941 kun Neuvostoliitto evakuoi laivastoaan Tallinnasta Kronstadtiin, saksalaiset upottivat 15 sotalaivaa ja 43 kuljetusalusta. Toisessa maailmansodassa Suomi, Saksa ja Neuvostoliitto laskivat Suomenlahteen yhteensä noin 70 000 miinaa. Vuonna 1978 Pietarin edustalle alettiin rakentaa jättiläismäistä Pietarin tulvapatoa, jonka piti suojata kaupunkia tulvilta. Se valmistui 2011. Kesällä 2015 Venäjä kiinnostui jälleen Suomenlahden saarista ja alkoi raivata miinoja Suomenlahden ulkosaarista. Hallinto Suomi on määritellyt aluevesiensä ulkorajan siten, että se kulkee vähintään kolmen meripeninkulman etäisyydellä keskiviivasta ja jää kaikissa kohdin kansainväliseen merenkulkuun vakiintuneesti käytettävän reittijakoalueen pohjoispuolelle. Katso myös Suomenlahti-vuosi 2014 Lähteet Kirjallisuutta Suomenlahden rannikon kartat Kymijoelta Porkkalanniemelle. Aiheesta muualla 41 Eurooppa Seulonnan keskeiset artikkelit

1095

https://fi.wikipedia.org/wiki/Seppo%20K%C3%A4%C3%A4ri%C3%A4inen

Seppo Kääriäinen

Seppo Arimo Kääriäinen (s. 29. maaliskuuta 1948 Iisalmen maalaiskunta) on suomalainen keskustaa edustava poliitikko. Hän oli kansanedustaja vuosina 1987-2019. Valtioneuvoston jäsenenä hän on ollut kolmeen otteeseen. Esko Ahon hallituksessa hän vaikutti vuosina 1993-1995 ensin kauppa- ja teollisuusministerinä ja sitten Venäjän ja muiden IVY-maiden kaupasta vastaavana ministerinä ulkoasiainministeriössä. Vanhasen I hallituksessa Kääriäinen oli puolustusministeri vuosina 2003-2007. Eduskunnassa Kääriäinen on toiminut muun muassa ensimmäisenä varapuhemiehenä vuonna 2003 ja vuosina 2007-2011. Koulutukseltaan Kääriäinen on valtiotieteiden tohtori. Hänen väitöskirjansa Sitä niittää, mitä kylvää: Keskustan strategiset valinnat ilmestyi vuonna 2002. Kääriäinen sai ministerin arvon vuonna 2017. Poliittinen ura Seppo Kääriäisen poliittinen ura alkoi vuonna 1970. Hän toimi Keskustapuolueen puoluesihteerinä vuosina 1980-1990. Hänet valittiin eduskuntaan ensimmäisen kerran vuoden 1987 vaaleissa ja hän on ollut kansanedustaja siitä lähtien. Kääriäinen oli keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja vuosina 1991-1993 ja keskustan varapuheenjohtaja vuosina 1994-2000. Hän oli ehdolla keskustan puheenjohtajaksi vuoden 1990 puoluekokouksessa Porissa, mutta jäi äänestyksessä kolmannelle sijalle Esko Ahon ja Eeva Kuuskoski-Vikatmaan jälkeen. Elokuussa 2018 Kääriäinen ilmoitti ettei asetu ehdolle vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Kääriäisellä oli hahmo vuosina 2001-2008 lähetetyssä poliittisessa satiirisarjassa Itse valtiaat. Hahmoa kehuttiin sympaattiseksi, ja Kääriäinen itsekin piti siitä. Hahmo puhui murteellisesti ja oli tunnettu hokemastaan "perskuta". Kauppa- ja teollisuusministerinä Kääriäinen toimi kauppa- ja teollisuusministerinä Esko Ahon hallituksessa (1. elokuuta 1993 - 13. huhtikuuta 1995). Kääriäisen ministerikauden keskeinen kysymys oli päätös viidennestä ydinvoimalasta. Eduskunnan keskustellessa asiasta huomiota herätti Kääriäisen kannanmuutos. Aikaisemmin hän oli vastustanut ydinvoimaa, nyt hän katsoi sen yhteiskunnan kokonaisedun mukaiseksi ratkaisuksi. Kääriäinen huomautti kuitenkin pitävänsä "ydinvoimaa kivihiilen tavoin edelleen tympeänä energialähteenä". Vuonna 1994 toimiessaan ministerinä Kääriäiselle esitettiin epäluottamuslausetta Veitsiluoto Oy:n osakkeiden myynnistä Enso-Gutzeitille. Kääriäinen sai eduskunnan luottamuksen äänin 91-26. Puolustusministerinä Kääriäinen oli puolustusministerinä Vanhasen I hallituksessa (24. kesäkuuta 2003 - 19. huhtikuuta 2007). Hänestä tuli puolustusministeri, kun Anneli Jäätteenmäki joutui eroamaan pääministerin paikalta ja pääministeriksi nousi siihenastinen puolustusministeri Matti Vanhanen. Kääriäinen korosti puolustusministeriön ohjaavaa vaikutusta mm. Puolustusvoimain laitosten hajasijoittamiseen sekä puolustuslaitoksen sopeuttamiseen kalustohankintapainotteiseen suuntaan, mikä on tarkoittanut ikäluokkien ja sodanajan reservin vähenemisestä johtuen varuskuntien uudelleen järjestelyä ja lakkauttamisia. Puolustusvaliokunta Vaalikaudella 2011-2015 Kääriäinen toimi eduskunnan puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajana. Puolustusvaliokunnan puheenjohtajana toimi perussuomalaisten Jussi Niinistö. Teoksia Yksityiselämä Kääriäinen on ollut naimisissa vuodesta 1975, ja hänellä on vuonna 1986 syntynyt poika. Kääriäinen asuu nykyään lapsuudenkodissaan Iisalmen Kirman kylän Kääriälässä. Lähteet Aiheesta muualla Seppo Kääriäisen www-sivut Rauli Mickelsson: Maalaistalon pojasta veteraanipoliitikoksi. Kirja-arvostelu teoksesta Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan. Teos, 2015. (Agricolan kirja-arvostelut, 12.5.2015) Kansanedustajat Suomen puolustusministerit Suomen kauppa- ja teollisuusministerit Pohjois-Savon vaalipiiri Savo-Karjalan vaalipiiri Suomen Keskustan poliitikot Iisalmen kaupunginvaltuutetut Keskustapuolueen puoluesihteerit Suomen Keskustan puoluesihteerit Suomalaiset ministerin arvonimen saaneet Vuonna 1948 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit

1096

https://fi.wikipedia.org/wiki/Syyria

Syyria

Syyrian arabitasavalta eli Syyria on Lähi-idän valtio. Syyria rajautuu etelässä Jordaniaan ja Israeliin, lännessä Libanoniin ja Välimereen, pohjoisessa Turkkiin ja idässä Irakiin. Se on osa Levantin aluetta Välimeren itäpäässä. Historiallisessa Syyriassa ovat sijainneet eräät maailman vanhimmista sivilisaatioista, kuten mahtavat Assyrian ja Babylonian valtakunnat. Syyrian alue on ollut kristinuskon syntysijoja ja keskiajalla alueesta tuli yksi islamin keskuksista. Uudella ajalla Syyria joutui osmanien vallan alle ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen siitä tuli Ranskan siirtomaa. Toisen maailmansodan yhteydessä maa itsenäistyi, mutta arabisosialistinen baath-puolue on hallinnut sitä totalitaarisesti vuodesta 1963. Vuonna 2011 maassa puhkesi arabikevääseen liittyneitä mellakoita. Nämä johtivat kesään 2011 mennessä sisällissotaan, jossa kapinalliset pyrkivät kaatamaan presidentti Bašar al-Assadin hallinnon. Nimi Syyrian nimi pohjautuu muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten siitä käyttämään nimeen, joka on ilmeisesti samaa alkuperää kuin Assyrian nimi. Tämä puolestaan tulee muinaisen Assurin kaupungin akkadinkielisestä nimestä Aššur ja on johdettu mahdollisesti akkadin sanasta sar, ruhtinas. Toisen teorian mukaan nimi olisi peräisin heprean sanasta siryon. Maantiede Syyrian Välimeren rannikolla on kapea, Turkin rajalta Libanoniin ulottuva tasankokaistale. Sitä peittävät hiekkadyynit ja katkovat vuoristosta kohti rannikkoa kuroutuvat harjanteet. Rannikkokaistaleen sisämaan puolella kulkevat noin 1 200 m korkeat Jabal an-Nusayriyya -vuoret. Niiden länsirinteet saavat sateita, jotka aiheuttaa mereltä tuleva kostea ilma. Siksi ne ovat hedelmällisiä ja tiheämpään asuttuja kuin itärinteet, joille puhaltaa aavikon kuiva tuuli. Vuoriston eteläpäässä on Homsin sola, josta kulkee maantie sisämaasta Tripolin satamaan. Homsin sola on ollut vuosisatojen ajan merkittävä kulkureitti. Eufratjoki kulkee Syyrian itäosassa. Se saa alkunsa Turkin vuorilta ja virtaa maan poikki Irakiin. Vuonna 2010 maassa oli neljä yli puolen miljoonan asukkaan kaupunkia: pääkaupunki Damaskos, Aleppo pohjoisessa, Homs ja Hama. Ilmasto on kuiva ja kuuma, mutta talvet leudot. Maan ylängöillä sataa talvisin ajoittain lunta. Maan korkein kohta on vuori nimeltä Hermonvuori, joka kohoaa 2 814 metrin korkeuteen. Luonto ja luonnonsuojelu Kultahamsteri on alkuperäinen syyrialainen laji. Virallisten tietojen mukaan maassa elää edelleen susia, hyeenoita, mäyriä, villisikoja, sakaaleita, kauriita, karhuja ja hillereitä, mutta niitä tavataan harvoin. Suurin osa vuorten rinteiden metsistä on tuhottu. Jäljellä olevissa pirstaleissa kasvaa marjakuusta, lehmusta ja kuusia. Uhanalaisiin nisäkkäisiin kuuluvat juovahyeena, kuusipeura ja metsäkauris. Myös muutama töyhtöiibis on tavattu Syyriassa. Syyrian pinta-alasta vain pieni osa on suojeltu verrattuna muihin Välimeren maihin. Sillä on merkittävä kosteikkojensuojelualue, Sabkhat al-Jabbulin suojelualue. Se on suolajärvi noin 30 km Alepposta, ja se on tärkeä monien vesilintujen kuten flamingojen turvapaikkana. Palmyran lähelle suunnitellaan Al-Talilan suojelualuetta turvaamaan alueen monimuotoisuutta. Historia Varhaishistoria Syyriassa ovat sijainneet eräät maailman vanhimmista sivilisaatioista. Varhaista maanviljelyn kehitystä on koetettu kartoittaa myös Syyriassa tehdyillä kaivauksilla. Syyria oli osa heettiläisten, Assyrian, Babylonin, Israelin, Egyptin, Persian, Kreikan ja foinikialaisten valtakuntia ennen joutumistaan Rooman alaisuuteen. Syyrian alue oli kristinuskon syntysijoja, mutta 600-luvulla tapahtuneen arabivalloituksen jälkeen se muuttui vähitellen islamilaiseksi. Umaijadien dynastia hallitsi Damaskoksesta käsin arabien maailmanvaltaa vuosina 661-750. Suurimmillaan dynastia hallitsi Pakistanin ja islamilaisen Espanjan välistä aluetta Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Ensimmäinen umaijadihallitsija Muawija I esiintyi Johannes Kastajan kultin suojelijana ja käytti hallintokielenä kreikkaa. 600-luvun lopulla Abd al-Malik toi Iranista oman uskontonsa muhammadismin (joka ei ehkä vielä ollut islamia), ja hänen aikanaan kristityt alkoivat kokea vainoa. Arabian kieli syrjäytti vähitellen kreikan hallintokielenä ja aramean puhekielenä. Damaskos menetti asemansa arabivaltakunnan keskuksena vuoden 750 jälkeen, kun abbasidit rakensivat uuden hallintokeskuksensa, Bagdadin pyöreän kaupungin, Irakiin. Kun alue islamisoitui, kristityt ja juutalaiset olivat vielä 1000-luvulle asti enemmistönä ja saivat dhimmeinä yleensä luvan harjoittaa omaa uskontoaan. Seldžukkien valtakauden ja ristiretkien jälkeen Syyria oli arabien hallussa vuoteen 1516, kunnes osmanit valloittivat sen. Ranskan valta ja maailmansodat Osmanien valtakunnan hajottua ensimmäisen maailmansodan jälkeen Syyria joutui Ranskan hallintaan Kansanliiton mandaattialueena - Ranska oli julistanut itsensä alueen suojelijaksi jo 1700-luvulla. Syyria vapautettiin Vichyn Ranskalta ja julistettiin itsenäiseksi vuonna 1944, mutta vieraat joukot pysyivät maassa vuoteen 1946. Syyria oli YK:n perustajajäsen. Kaappauksia ja valtioliitto Vuonna 1947 perustettiin arabisosialistinen baath-puolue. Maassa oli kolme sotilasvallankaappausta vuonna 1949, upseeri Adib al-Shishakhli nousi valtaan ja kielsi puolueet, mutta hänet syrjäytettiin uudella kaappauksella 1954. Siviilihallinto lähentyi Egyptin kanssa. Vuosina 1958-1961 maa oli valtioliitossa Egyptin kanssa nimellä Yhdistynyt arabitasavalta. Se irtautui 1961 sotilaskaappauksella, ja 1963 siirryttiin baath-puolueen siviilivaltaan Amin al-Hafez presidenttinä. Kaappaukset jatkuivat puolueen sisällä: 1966 Salah Jadid syrjäytti al-Hafezin ja 1970 Hafez al-Assad nousi valtaan ja laitatti Salad Jadidin vankilaan. Sotaa ja kapinoita Vuoden 1967 kuuden päivän sodan aikana Israel miehitti Golanin kukkulat. Vuoden 1973 Jom kippur -sodassa Syyria ja Egypti yrittivät palauttaa miehitettyjä alueita, mutta turhaan. Valtaa pitävä Baath on virallisesti sekulaarinen puolue, ja kun se muutti perustuslakia poistaen vaatimuksen presidentin muslimitaustasta 1973, muslimit nousivat kapinaan. Jännitteitä on ollut myös enemmistönä olevien sunnien ja šiialaisten alawi-lahkoon kuuluvan eliitin välillä. Sunnimuslimien veljeskunta aloitti aseellisen taistelun Syyrian hallitusta vastaan vuonna 1976. Vuonna 1980 Iranin islamilainen vallankumous rohkaisi myös syyrialaisia muslimeja mielenosoituksiin. Vuonna 1982 Syyrian armeija pommitti Haman kaupungin melkein maan tasalle. Lukuisia siviileitä sai surmansa. Libanonin miehitys Libanonin sisällissodassa 1976 Maroniittien asema uhkasi heiketä, ja Syyrian joukot miehittivät Libanonia vuodesta 1976 vuoteen 2005, virallisesti rauhanturvatehtävissä. Syyrialaisjoukot taistelivat Libanonissa israelilaisia vastaan, jotka hyökkäsivät Beirutiin 1982. Bašar al-Assadin katsotaan murhauttaneen Libanonin pääministeri Rafik Haririn vuonna 2005, mutta vaikka aluksi löytyi todisteita al-Assadin turvallisuusjoukkoja vastaan, sittemmin tämän liittolaisen Hizbollahin on epäilty suorittaneen teon. Tämän seurauksena Libanonissa alkoi setrivallankumous kansalaisten kokoontuessa laajoihin mielenosoituksiin. Tämä johti lopulta siihen, että Syyria veti kaikki viimeisetkin Libanonissa olevat joukkonsa kotiin huhtikuussa vuonna 2005 ja vuodesta 1976 jatkunut Syyrian 29 vuotta kestänyt sotilaallinen läsnäolo Libanonissa päättyi. Libanonin Hizbollah-taistelijat ovat nyttemmin tulleet al-Assadin tueksi kansannousua vastaan. Hafez al-Assadin valtakausi Noustuaan kaappauksella valtaan 1970 Hafez al-Assad järjesti maahan nopeasti hallintoa ja valtarakenteita. Perustettiin 175 jäsenen parlamentti, johon baath sai enemmistön. Puoluejohtoon tuli 21-jäsenen neuvosto, jonka johtoon valittiin al-Assad. Hänet valittiin myös presidentiksi 7 vuoden kaudelle vuonna 1971. Vallan siirtoa Jadidilta Assadille pidettiin kaikkiaan maltillisena ja askeleena pois radikaalista kommunismista. Assad oli Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden läheinen liittolainen, ja sai sotilasapua etenkin vuoden 1973 yhteydessä. Samaan aikaan hän pyrki lähestymään myös länttä ja palautti diplomaattisuhteet useisiin länsimaihin. Välit muihin arabimaihin olivat myös kohteliaat, ja vuonna 1971 Syyria solmi lyhytikäisen liiton Egyptin ja Libyan kanssa. Neuvostoliiton hajottua maalla on ollut tiivis suhde Venäjään. Syyria saa maalta lainoja, aseita ja koulutusta. Bašar al-Assadin valtaan nousu Syyriaa 1971-2000 hallinneen presidentti Hafez al-Assadin poika Bašar al-Assad nousi valtaan vuonna 2000. Hän vapautti heti aluksi 600 poliittista vankia. Muslimiveljestö ilmoitti aloittavansa jälleen poliittisen toiminnan, ja muutenkin toivo vapaammasta ajasta autoritäärisen isän jälkeen heräsi. Kuitenkin syyskuussa 2001 pidätettiin muutosta ajaneita kansanedustajia. Yhdysvallat on pitänyt Syyriaa terrorismin tukijana ja lukenut sen "pahan akseliin" kuuluvaksi. Vuonna 2004 Yhdysvallat julisti Syyrian kauppasaartoon. Vuoden 2006 lopussa ja 2007 alussa Syyria vastaanotti yli miljoona pakolaista, jotka ovat paenneet Irakista Yhdysvaltain miehityksen ja sitä seuranneen sisällissodan jälkeen. Lokakuussa 2007 Syyria lopetti pakolaisten vastaanottamisen. Vuonna 2007 Operaatio Orchardissa Israel iski Deir ez-Zorin seudulle. Yhdysvallat ilmoitti iskun kohteena olleen ydinaselaitoksen rakennustyömaan. CIA:n teki puolisotilaallisen iskun Abu Kamaliin vuonna 2008 ja väitti, että kohteena oli ulkomaisten taistelijoiden verkosto, mutta Syyria piti sitä hyökkäyksenä maan suvereniteettia vastaan. Venäjä on vuodesta 1971 vuokrannut laivastoasemaa Syyrian Tartusin sataman pohjoisosasta. Vuonna 2015 on uutisoitu Venäjän osallistuvan Tartusin satamasta noin 55 kilometriä pohjoiseen sijaitsevan Latakian Bassel al-Assadin kansainvälisen lentoaseman laajennukseen. Lentoaseman yhteydessä toimii Syyrian ilmavoimien tukikohta. Amerikkalaislähteet ovat epäilleet lentoasemalle rakennettujen uusien parakkien palvelevan Venäjän sotavoimien läsnäoloa Syyriassa. Venäläislähteet kertovat Venäjän toimittaneen syyskuussa 2015 Syyrialle jälleen uusia pienaseita, kranaatinheittimiä, panssaroituja ajoneuvoja ja muita aseita. Sisällissota Maaliskuussa 2011 Etelä-Syyriassa sijaitsevassa Daraan kaupungissa syttyi arabikevään innoittamia mielenosoituksia. Armeija aloitti mielenosoitusten murskaamisen huhtikuussa 2011. Mielenosoitusten tukahduttaminen ei kuitenkaan onnistunut, vaan levottomuudet levisivät muualle maahan. Hallinnon vastustajat alkoivat muodostaa omia aseellisia ryhmiään ja hyökätä turvallisuusjoukkoja vastaan ja tilanne kiihtyi nopeasti sisällissodaksi. Sotaan on sotkeutunut myös useita ulkopuolisia tahoja. Venäjä, Libanonin Hizbollah ja Iran ovat tukeneet Bašar al-Assadin hallintoa, kun taas hallinnon vastaiset kapinallisryhmät ovat saaneet tukea muun muassa Yhdysvalloilta, Ranskalta ja Britanniasta, sekä Turkista ja Saudi-Arabiasta. Israel on tehnyt Syyriaan ilmaiskuja, joita on tähdätty etenkin Irania ja Hizbollahia vastaan. Sekasorrosta ovat hyötyneet jihadistiryhmät kuten al-Qaida ja Isis. Sodan kuluessa Assadin hallinto on saanut takaisin suuria osia sen kapinallisille aluksi menettämistä alueista. Kapinallisten suurin tukikohta on Idlibin maakunta. Kurdien Syyrian demokraattiset voimat eli SDF hallitsee puolestaan alueita Eufratista itään. Syrian Observatory for Human Rights eli SOHR arvioi maaliskuussa 2018 sodan aikana kuolleen yli henkilöä. YK:n pakolaisjärjestö eli UNHCR arvioi huhtikuussa 2018 maassa olevan 6,6 miljoonaa pakolaista maan rajojen sisällä, sekä 5,6 miljoonaa pakolaista ulkomailla. Suurin yksittäinen pakomaa syyrialaisille oli Turkki, jossa oli noin 3,3 miljoonaa syyrialaista pakolaista. Syyrian sisällissodassa Venäjä on siis Syyrian hallituksen keskeinen liittolainen Iranin lisäksi. Tärkeä al-Assadin hallituksen liittolainen on myös libanonilainen äärijärjestö Hizbollah, jota Iran tukee. Israel on tehnyt yhteensä satoja ilmaiskuja Syyriaan. Israelin mukaan iskujen kohteena ovat olleet Iranin armeijan joukot sekä edistyneiden aseiden toimitukset Israelin pitkäaikaiselle viholliselle Hizbollah-järjestölle. Maaliskuussa 2020 Syyrian liki yhdeksän vuotta kestäneessä sisällissodassa oli saanut surmansa yli ihmistä, kertoi sotaa seuraava Syrian Observatory for Human Rights -järjestö. Kuolleista siviilejä oli ainakin ja heistä lapsia 22 000. Ainakin 13 miljoonaa syyrialaista oli lähtenyt maanpakoon. Maan talous ja infrastruktuuri olivat kärsineet miljardien vahingot sodan takia ja muun muassa öljyntuotanto oli kärsinyt pahoin. Syyrian presidentin Bashar al-Assadin joukot olivat jo pahasti alakynnessä, mutta Venäjän ja Iranin tuki sai sodan kulun kääntymään ja maaliskuussa 2020 Assad liittolaisineen hallitsi jo kahta kolmannesta maasta. Suurin jäljellä oleva vastarintakeskittymä sijaitsi Idlibissä maan luoteisosassa. Sotarikokset Marraskuun lopussa 2011 YK tuomitsi Syyrian hallituksen toimet rikoksina ihmisyyttä vastaan. Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC on kerännyt jatkuvasti kasvavaa todistusaineistoa al-Assadin syyllisyydestä kansanmurhaan. Myös kemiallisten aseiden ilmeinen käyttö vahvistaa aineistoa. Syyria lupasi kesken sodan luopua kemiallisista aseistaan. Politiikka Syyria on semipresidentiaalinen tasavalta. Se on virallisesti demokraattinen, mutta sitä hallitsee totalitaarinen arabisosialistisen Baath-puolueen hallinto vuoden 1963 kaappauksen jälkeen. Puolueella on 2/3 enemmistö 250 paikan parlamentissa, josta loppu on jaettu riippumattomien ehdokkaiden kesken. Maa oli poikkeustilalainsäädännön alainen vuodesta 1963 kevääseen 2011. Israel on miehittänyt Syyrialle kuuluvia Golanin kukkuloita vuodesta 1967, ja maiden välit ovat muutenkin hyvin kireät. Libanon oli käytännössä pitkään Syyrian miehittämä ja maassa oli parikymmentä tuhatta Syyrian sotilasta. Keväällä 2005 Syyria vetäytyi Libanonista. Syyrian presidentti on Bašar al-Assad, edellisen presidentin Hafiz al-Assadin poika. Hafiz al-Assad johti maata vuodesta 1971 kuolemaansa vuonna 2000 saakka. Perhe kuuluu šiialaisten alaviittien lahkoon. Presidentti valitsee ministerit ja pääministerin, jotka muodostavat hallinnon toimeenpanovallan. Bašar al-Assad valittiin kolmannelle kaudelleen 3. kesäkuuta 2014. Presidentin vaalikausi on seitsemän vuotta, ja vuonna 2012 hyväksytty perustuslaki sallii jatkossa enintään kaksi kautta. Vapauksien kehitys Yhdysvaltalainen Freedom House -instituutti arvioi vuonna 2022, että Syyria ei ole vapaa maa. Vuonna 2009 se arvioi, että poliittisten oikeuksien taso Syyriassa sijoittuu seitsenportaisella asteikolla alimpaan luokkaan ja yksilönvapauksien taso puolestaan toiseksi alimpaan. Vuoden 2022 raportissa Freedom House totesi, että maa on eräs maailman sortavimmista hallituksista, jossa poliittiset oikeudet ja kansalaisvapaudet ovat vakavasti vaarantuneet. Hallitus kieltää aidon poliittisen opposition ja tukahduttaa ankarasti sanan- ja kokoontumisvapautta. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan Syyriassa oli vuonna 2006 noin 4 000 poliittista vankia. Armeija Syyrian presidentti on Syyrian armeijan ylipäällikkö. Armeija koostuu ilma-, maa-, ja merivoimista. Vuonna 2011 on arvioitu aktiivipalveluksessa olleen sotilasta ja reservissä. Puolisotilaallisten joukkojen vahvuudeksi arvioitiin henkilöä. Enemmistä Syyrian armeijasta koostuu sunnimuslimeista, mutta armeijan johtohenkilöstö alawiiteistä. Syyriassa on yleinen asevelvollisuus; miehet suorittavat maassa asevelvollisuuden täytettyään 18 vuotta. Pakollisen asevelvollisuuden palvelusaikaa on laskettu ajan kuluessa. Vuonna 2005 palvelusaika lyheni kahdesta ja puolesta vuodesta kahteen vuoteen, vuonna kuukauteen, ja vuonna 2011 asevelvollisuus suoritettiin 18 kuukaudessa. Hallinnollinen jako Syyriassa on neljätoista maakuntaa (muhafazat), joista yksi on maakunta-asemassa oleva kaupunki (Damaskos). Maakuntakeskusten sijainti käy ilmi oheiselta Syyrian kartalta. Paikallishallintoa varten maakunnat jakautuvat piirikuntiin (manāṭiq) ja nämä edelleen piireihin (nawāḥī). Maakunnat on lueteltu alla: Kutakin maakuntaa johtaa presidentin nimittämä kuvernööri ja vaaleilla valittu maakuntavaltuusto. Damaskos (Rif Dimašq) Rif Dimašq Al-Qunaytra (Israelin miehittämä) Dar'a As-Suwayda Homs Tartus Latakia Hama Idlib Aleppo Ar-Raqqa Dayr az-Zawr Hasaka Talous CIA World Factbookin mukaan Syyrian vuoden 2015 talouskasvu oli -9,9 % ja sitä edeltäneiden kahden vuoden aikana -36,5 % ja -30,9 %. Syyrian talous on pääosin valtion hallitsema. Uudistukset ovat sallineet ulkomaisten pankkien tulon Syyriaan, tosin yksityisen pankkisektorin kehitys vie vuosia. Pitkän tähtäimen talouskasvua rajoittaa väestönkasvun, teollistumisen ja saastumisen aiheuttama vesipula. Kuivuus on jo aiheuttanut vakavia ongelmia maataloudelle, ja vuonna 2009 YK ohjasi maahan ruoka-apua. Syyria oli aiemmin vehnän viejä, nyt se joutuu tuomaan vehnää. Syyrialla on maailman mittakaavassa melko vaatimattomat öljy- ja maakaasuvarat, mutta maan sijainti Välimeren itäosassa on vahvistanut niiden merkitystä. Vuonna 2010 maan öljyvarat arvioitiin 2,5 miljardiksi barreliksi ja maakaasuvarat 8,5 biljoonaksi kuutiojalaksi. Maassa on hyvä, kotimainen öljyputkiverkosto, joka johtaa kolmeen öljysatamaan Välimerellä. Irakin kanssa käydään neuvotteluja putkien jatkamisesta sen öljyalueille. Kaasua on tuotu Egyptistä Arabian kaasuputkea pitkin vuodesta 2008. Myös Turkin kanssa on tehty sopimus kaasun tuonnista. Neuvottelut Irakin ja Iranin kanssa ovat käynnissä. Liikenne Syyriassa on 104 lentokenttää, joista viidellä on yli kolmen kilometrin kiitotie. Rautateitä on 2050 km. Satamakaupunkeja ovat Baniyas, Latakia ja Tartus. Maan sisäisessä liikenteessä linja-autot ovat yleisiä ja halpoja, ja tieverkko on hyvä. Rautatiet sen sijaan ovat päässeet huonoon kuntoon, vaikka niitä on alettu kunnostaa 2000-luvulla. Väestö Vuoden 2004 väestönlaskennan mukaan Syyrian väkiluku oli 17,9 miljoonaa. Vuoden 2011 alussa, ennen Syyrian sisällissotaa, Syyrian väkiluku oli maan siviiliasioiden kirjanpidon mukaan jo 24,5 miljoonaa. Virallisen arvion mukaan jo saman vuoden aikana Syyrian väkiluku olisi laskenut yli kolmella miljoonalla, sillä joulukuussa 2011 Syyrian tilastokeskuksen arvio väkiluvuksi oli enää 21,377 miljoonaa. YK arvioi Syyrian väkiluvun olevan vuonna 2017 noin 18,270 miljoonaa. Syyrian virallinen ja käytetyin kieli on arabia, jota puhuu äidinkielenään arviolta 85 % maan väestöstä. Maan pohjoisosaan keskittynyt kurdiväestö muodostaa 9 % maan väestöstä ja puhuu valtaosin kurdia. Syyrian pienet armenialais- ja turkmeenivähemmistöt puhuvat myös omia kieliään. Lisäksi noin henkilöä, jotka ovat etupäässä assyrialaiskristittyjä, puhuu yhä arameaa (vuoden 1998 julkaisun mukaan). Ennen Syyrian sisällissodan puhkeamista Syyriassa asui palestiinalaispakolaista ja heillä oli maassa 12 pakolaisleiriä. UNRWA:n arvion mukaan vuonna 2017 heitä on maassa vielä monien paettua taisteluja naapurimaihin. Uskonto Suurin osa syyrialaista on uskonnoltaan muslimeja. Vuoden 2010 arvion mukaan väestöstä oli sunneja 68,4%, alaviitteja 11,3% ja kristittyjä 11,2%. Kristityt kuuluivat yleensä orientaaliortodoksisiin ja idän katolisiin kirkkoihin. Pienempiä uskonnollisia ryhmiä olivat druusit 3,2%, ismailiitit 2,1%, nusairit 1,3%, kaksitoistašiialaiset 1,1%, aleviitit 0,7% ja jesidit 0,2%. Viime vuosikymmeninä maastamuutto on supistanut monituhantista Syyrian juutalaisväestöä, niin että vuonna 2021 Syyriassa ei asunut tiettävästi lainkaan juutalaisia. Syyrian etnisten ja uskonnollisten ryhmien väestösuhteet ovat muuttuneet maan sisällissodan takia. Syyriasta sotaa paenneista suuri osa on sunnalaisia arabeja ja vuonna 2018 heitä on enää ehkä vain puolet maahan jääneestä väestöstä. Syyrian valtio on virallisesti maallinen, eikä ota kantaa uskonnollisiin asioihin. Virallisesti Baath-puolue ajaa yleisarabialaista identiteettiä, mutta käytännössä etniset, uskonnolliset ja alueelliset ryhmittymät ovat tärkeitä. Open Doors -järjestön World Watch -listauksessa pastori George sanoo, että kristityt kokevat Syyriassa äärimmäistä vainoa. Järjestön mukaan jatkuva sisällissota on tehnyt maasta kasvualustan kristittyjen vainolle. Monet kristityt ovat joutuneet siirtymään kotiseudultaan tai ovat pakolaisia muissa maissa sodan ja kasvavan islamilaisen ääriliikkeen seurauksena. Islamilaisten ääriryhmien hallitsemilla alueilla kristinuskon julkinen ilmaisu on kielletty ja useimmat kirkot on takavarikoitu tai tuhottu. Pakolaiset Kesäkuussa 2018 YK:n pakolaisjärjestö UNHCR raportoi ulkomailla olleiden, rekisteröityneiden syyrialaispakolaisten määräksi 5,624 miljoonaa. Pakolaisten valtaenemmistö oli Syyrian lähimaissa: Turkissa (3,562 miljoonaa), Libanonissa (0,982 milj.), Jordaniassa (0,666 milj.), Irakissa (0,250 milj.) ja Egyptissä (0,129 milj.). Läheskään kaikki ulkomaille muuttaneista noin yhdeksästä miljoonasta syyrialaisesta eivät kuitenkaan ole rekisteröityneet pakolaisiksi. Uutisissa on raportoitu esimerkiksi Jordanian yhteensä noin 1,3 miljoonasta syyrialaista pakolaista. Saudi-Arabia on puolestaan kertonut ottaneensa vastaan 2,5 miljoonaa paennutta syyrialaista, mutta tulijoita ei rekisteröidä, eikä kohdella pakolaisina tai sijoiteta pakolaisleireille "heidän ihmisarvonsa ja turvallisuutensa vuoksi". Toisaalta on syytä todeta, etteivät Syyrian naapurina tai Persianlahden arabimaista useat (kuten Jordania, Kuwait, Saudi-Arabia, Yhdistyneet arabiemiraatit, Bahrain, Oman) ole allekirjoittaneet kansainvälistä vuoden 1951 pakolaissopimusta. Pakolaissopimus tyypillisesti turvaisi maahantulleille pakolaisille mahdollisuuden vastaanottajamaan kansalaisuuteen jonkin määräajan kuluessa ja kieltäisi pakolaisten palauttamisen turvattomiin oloihin. Ilman pakolaisasemaa, viisumia tai kansalaisuutta, esimerkiksi Saudi-Arabiaan tulijoita voidaan paikallisen lainsäädännön nojalla estää vaihtamasta työpaikkaa toiseen. Kulttuuri Syyrian nykyiset rajat on määritelty siirtomaakaudella. Syyrialaiset samastuvat ensisijaisesti uskonnolliseen ryhmäänsä, myös arabien valtionrajat ylittävä yhtenäisyyden tunne on vahva. Merkittäviä syyrialaisia kirjailijoita ovat muun muassa näytelmäkirjailija Abu Khalil Qabbani (1836-1902) ja runoilija Nizar Qabbani (1923-1998) Kirjailijanimellä Adunis kirjoittava Ali Ahmed Said on Goethe-palkittu syyrialainen runoilija ja esseisti. Media Syyrialaiset pääsivät internetiin vuonna 2000. Vuonna 2014 jo 5,9 miljoonaa syyrialaista käytti internetiä. Ruoka Syyrialaisten pääasiallinen hiilihydraattien lähde on vehnä. Vihanneksia, hedelmiä ja maitotuotteita syödään myös paljon. Lampaanliha on suosittua, mutta harvoilla on varaa syödä lihaa joka päivä. Urheilu Syyria on osallistunut olympialaisiin säännöllisesti vuodesta 1968, ja sitä ennen kerran vuonna 1948. Maa on saavuttanut olympiamitaleja kolmessa eri urheilulajissa. Sen ensimmäinen mitalisti oli Los Angelesin 1984 olympialaisissa hopeaa saavuttanut vapaapainija Joseph Atiyeh. Maan ensimmäinen olympiavoittaja oli Atlantan 1996 olympialaisissa seitsenottelun voittanut yleisurheilija Ghada Šu'a'. Maan kolmas olympiamitalisti on Ateenan 2004 olympialaisissa pronssille yltänyt nyrkkeilijä Naser Al Shami. Syyrian jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan selviytynyt maailmanmestaruuskilpailujen lopputurnaukseen. Aasian mestaruuskisoihin Syyria on selviytynyt neljä kertaa (1980, 1984, 1988 ja 1996), mutta joka kerralla taival päättyi alkuotteluihin. FIFAn rankingissa lokakuussa 2010 maa oli sijalla 105. Syyriassa on 170 jalkapalloseuraa, joissa pelaa yhteensä 24 600 rekisteröityä pelaajaa. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Ylen 8-osainen radiosarja Arabikevään historiaa: Osa 8/8 Syyria Syria - IDPs and refugees - ECHO Daily Map (Kartta: Syyrian sisäiset evakot ja pakolaiset, tilanne 16.9.2015) (reliefweb.int) Kirjallisuutta 42 Aasia Seulonnan keskeiset artikkelit

1098

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20Keskusta

Suomen Keskusta

Suomen Keskusta r.p. (; vuoteen 1965 Maalaisliitto, vuosina 1965-1988 Keskustapuolue), lyhyemmin keskusta (lyhenne kesk.) on suomalainen keskustalainen sosiaaliliberalistinen puolue. Puolueen puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2020 lähtien Annika Saarikko. Puolueella on 23 kansanedustajaa eduskunnassa, ja puolue on nykyisin Suomen neljänneksi suurin puolue. Keskustalla on Euroopan parlamentissa kaksi edustajaa: Elsi Katainen ja Mauri Pekkarinen. Keskusta kuvaa itsensä suomalaisena kansanliikkeenä. Arvoissaan puolue korostaa vastuuta ja vapautta, yhteisöllisyyttä ja välittämistä, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, sivistystä, ylisukupolvisuutta, kestävää luontosuhdetta ja paikallisuutta. Keskustan ideologiaan on viitattu myös alkiolaisuutena. Keskusta perustettiin vuonna 1908 Kauhavalla nimellä Maalaisliitto. Tuolloin Oulun läänin maalaisseurojen perustama Suomen Maalaisväestön Liitto sekä Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto yhdistyivät yhdeksi puolueeksi. Vuonna 1965 puolueen nimeksi muuttui Keskustapuolue ja vuonna 1988 nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa. Keskustaa ovat edustaneet historian aikana kolme presidenttiä ja kaksitoista pääministeriä. Puolueen pää-äänenkannattajia ovat kuukausittain ilmestyvä Suomenmaa-lehti sekä saman niminen verkkojulkaisu. Keskusta on kansainvälisen liberaalin internationaalin sekä Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen. Keskustan edustajat kuuluvat Euroopan parlamentissa Uudistuva Eurooppa -ryhmään ja Pohjoismaiden neuvostossa Keskiryhmään. Ideologia ja arvot Keskustan ideologia on keskustalainen sosiaaliliberalismi, johon viitataan myös alkiolaisuutena. Periaateohjelmassaan (2018) keskusta ilmoittaa arvoikseen vastuullisuuden ja vapauden, yhteisöllisyyden ja välittämisen, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden, sivistyksen, ylisukupolvisuuden ja kohtuullisuuden, kestävän luontosuhteen sekä paikallisuuden. Maalaisliittona perustettu puolue nojautui alkuvaiheissaan aatteellisesti maaseudun vähäväkisen väestön ja yksityisomistukseen tukeutuvien pienvijelijöiden intresseihin. Kyösti Kallion mukaan Maalaisliitto sijoittui poliittisessa kentässä kapitalismin ja sosialismin väliin. Maalaisliitto sai kannattajia erityisesti uusien tilallisten parista, uskontopohjaisena puolueena herätysliikkeiden alueilla ja aitosuomalaisen maaseutuväestön piirissä. Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa pohjoisten seutujen pienviljelijäsiipi erkani oppositioryhmäksi ja järjestäytyi Suomen Pientalonpoikien Puolueeksi. Puolue tavoitteli uutta kannattajakuntaa muuntautumalla maaseutupuolueesta keskustaideologiseksi yleispuolueeksi. Puolueen periaateohjelma uudistettiin ja nimi muutettiin Keskustapuolueeksi vuonna 1965. 1960-luvulla puolue jakautui ideologisesti kolmeen siipeen: Puolueen vasenta laitaa on edustanut vuonna 1969 syntynyt Ryhmä 70, joiden joukossa on ollut runsaasti helsinkiläistyneitä maalaisliittolaisia. Ryhmä protestoi puolueen hallituspoliittista suuntautumista oikealle ja kannatti yhteistoimintaa vasemmiston kanssa. Ryhmä ajoi puolueen muuttamista radikaaliksi, uusalkiolaiseksi yleispuolueeksi. Oikeaa laitaa on edustanut varsinaissuomalainen ja eteläpohjalainen maataloustuottajasiipi, joka osaltaan nojaa MTK:hon ja painottaa puolueen agraareja piirteitä. Eduskuntaryhmässä tätä linjaa on edustanut Musta tusina. Enemmistöä puolueessa on pitänyt hallussaan K-linjaksi kutsuttu keskusta, jonka tukialueita ovat olleet Pohjois- ja Itä-Suomi. Historia Autonomian aika ja ensimmäinen tasavalta Puolueen voidaan katsoa syntyneen vuonna 1906, jolloin perustettiin Oulun läänin eteläisen vaalipiirin alueellinen Suomen Maalaisväestön Liitto sekä nuorsuomalaisista lohjennut Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto, jotka yhdistyivät vuonna 1908 valtakunnalliseksi Maalaisliitoksi. (lyh. ML) Vuonna 1965 nimeksi muutettiin Keskustapuolue. Nykyinen nimi Suomen Keskusta otettiin käyttöön vuonna 1988. Maalaisliiton ideologisena isänä pidetään nuorsuomalaisista siirtynyttä Santeri Alkiota, ja alkuaikoina puolue toimi perustuslaillisessa rintamassa nuorsuomalaisten kanssa. Valtiomuotokysymyksessä Maalaisliitto ja Edistyspuolue lukeutuivat tasavaltalaiseen porvaristoon. Suomen sisällissodan jälkeen Maalaisliitto pyrki ajamaan tasapainoa ja kansallista sopua, hyväksyen esimerkiksi punaisten armahdukset. 1930-luvun alkupuolella moni maalaisliittolainen osallistui aitosuomalaisen AKS:n ja kansallismielisen Lapuanliikkeen toimintaan hyväksyen kommunistisen toiminnan kieltämisen Suomessa. Myöhemmin Maalaisliitto kuitenkin asettui vastustamaan IKL:ksi järjestäytyneen puolueen äärioikeistolaista linjaa. Yhteistyö sosiaalidemokraattien kanssa alkoi lisääntyä, ja ensimmäinen niin sanottu punamultahallitus muodostettiin vuonna 1937. Puolueen kannatus perustui laajaan maatalous- ja maaseutuväestöön, sillä Maalaisliitto pyrki kohentamaan maaseudun taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia. Puolueen varhaisimmat kannatusalueet sijaitsivat Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalla, Lapissa, Kainuussa sekä Karjalassa. Toisen maailmansodan jälkeen läntiseen Suomeen asutetun siirtoväen myötä Maalaisliitto nousi suurimmaksi puolueeksi myös länsisuomalaisissa maalaiskunnissa. Puolueen kannatus kaupungeissa oli aluksi miltei olematonta, mutta sekin alkoi kasvaa. Lauri Kristian Relander oli ensimmäinen puolueesta valittu tasavallan presidentti. Talvisodan syttyessä presidenttinä oli maalaisliittolainen Kyösti Kallio, joka nimitti ensimmäisen SDP:n ja Maalaisliiton muodostaman punamultahallituksen vuonna 1937. Terveyssyistä Kallion presidenttikausi jäi kesken jo vuonna 1940. Kekkosen aika Toisen maailmansodan jälkeen alkoi uuden ulkopoliittisen suuntautumisen vaihe. Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen oli sodan jälkeen useasti pääministerinä. Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Kekkonen, joka oli pääministerinä muun muassa luovuttanut Suomeen paenneen Viron vastarintaliikkeen jäsenen Neuvostoliittoon, sai suostuteltua KGB:n tukemaan häntä. Viisi päivää ennen valitsijamiesten kokoontumista Suomen kommunistit määrättiin äänestämään Kekkosta. Kommunistien äänillä Kekkonen yllättäen voitti vaalit pienimmällä mahdollisella marginaalilla. Kekkosen valtaa lisättiin noottikriisissä ja KGB:n vaatimuksesta Suojelupoliisi täytettiin maalaisliittolaisilla. Kekkonen kohosi neuvostoystävyyttä korostavan linjan johtohahmoksi. Presidentin valta vahvistui lähinnä idänpolitiikan (YYA-sopimus ja ETYK) ja länsi-integraation (EFTA:n liitännäisjäsenyys ja EEC-vapaakauppasopimus) turvaamiseksi, sillä samalla ei haluttu menettää Suomen ja Neuvostoliiton välistä bilateraalikauppaa. Tämä yhdessä SDP:n puoluehajaannuksen kanssa johti siihen, että presidentin voimakasta osallistumista alettiin lähinnä hänen sosiaalidemokraattisten vastustajiensa piirissä pitää ruoskaparlamentarismina. Myös oikealta nousi kriittisiä ääniä, kuten Kokoomuksen Tuure Junnila sekä Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio, jotka päättivät perustaa SPK:n. Vaikutusvaltaisin poliittinen haastaja oli kuitenkin entinen maalaisliittolainen Veikko Vennamo sekä hänen johtamansa SMP, jolla ei ollut Kekkosen presidenttikaudella asiaa hallituksiin. Puolueen sisälle muodostui idänpolitiikkaa, vasemmistoyhteistyötä ja Kekkosta tukemaan miltei puolueoppositioksi niin sanottu K-linja. Linjan sisältönä oli "mennä niin vasemmalle, että hirvittää". K-linjan edustajiin skeptisesti suhtautuneita alettiin kutsua mustaksi tusinaksi. Tällä annettiin ymmärtää, että puolueen sisällä on oikeistoryhmittymä. Keskusta oli myös kytkeytynyt Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, jonka jäsenmäärä oli enimmillään liki henkeä. Politiikka oli merkittävä osa seuraa, jossa johtopaikoista kisasivat kommunistit, sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset. Kisailu puolueiden välillä rauhoittui vasta kun SDP, SKP ja keskusta tekivät vuonna 1975 niin sanotun ystävyyssopimuksen ja jakoivat seuran johtopaikat. Puheenjohtajaksi tuli keskustalainen, valtuuston johtoon sosiaalidemokraatti ja pääsihteeriksi kommunisti. Moni keskustalainen vaikuttaja on toiminut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Suomi-Venäjä-Seuran johdossa. Maalaisliitto käytti vuosina 1948−1958 hyvin tunnettua vaalijulistetta, jossa oli kuvattuna Raamattuun ja lakikirjaan nojaava talonpojan käsi ja teksti "Näihin nojaa Maalaisliitto". Nimenvaihdokset Luovutetun Karjalan siirtoväen asutustoiminnasta vastannut maa- ja metsätalousministeriön osastopäällikkö, ylijohtaja Veikko Vennamo riitaantui Kekkosen kanssa 1950-luvulla ja perusti Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka muutti 1960-luvun kaupungistumisen vuoksi Maalaisliiton tapaan nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi, jolle pohjalle Timo Soini, Kari Bärlund, Raimo Vistbacka sekä Urpo Leppänen päättivät perustaa Perussuomalaiset. 17. lokakuuta 1965 Maalaisliitto vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi. Alkuperäisessä suunnitelmassa oli ottaa uudeksi nimeksi Keskustaliitto, mutta tämä nimi oli jo rekisteröity toisen yhdistyksen nimeksi - ilmeisesti vain tarkoituksena estää nimen käyttö Maalaisliitolta. Nimi Keskustapuolue otettiin käyttöön virallisesti Maalaisliiton ylimääräisessä puoluekokouksessa syksyllä 1965. Nimenmuutos hyväksyttiin äänin . Muutos kuvasi irtautumista agraaripolitiikasta valtakunnalliseksi yleispuolueeksi. Nimenvaihdon myötä puolueen kannatus laski jyrkästi. Ensimmäisen nimenvaihdoksen aikaan tapahtui myös niin sanottu suuri muutto maalta kaupunkeihin ja Ruotsiin, jolloin puolue huolestui kannattajapohjansa vähenemisestä. Uudella nimellä tavoiteltiin entistä laajempaa kannatusta myös kaupungeista. Keskustapuolueen kannatus eduskuntavaaleissa vähäisimmillään oli 35 ja 36 kansanedustajaa Johannes Virolaisen puheenjohtajakauden lopulla. 1960- ja 70-luvuilla keskusta oli reformistinen, parlamentaarista kansanvaltaa kannattava puolue, joka pehmensi äärivasemmiston ja oikeistovoimien vastakkainasettelua. Myös kannattajakunta monipuolistui, kun toimihenkilöiden ja työväestön osuus kasvoi. Toisaalta 1970-luvulla puolueen kannatus kuitenkin todistettavasti laski, jolloin monet alkoivat pitää agraaritaustaista Keskustaa hiipuvana "auringonlaskun puolueena". Kannatuksen laskuun vaikutti osaltaan myös Veikko Vennamon johtama SMP, joka politikoi näyttävästi rakennemuutoksella. Tahtopolitiikka ja kassakaappisopimus Vuonna 1980 Turun puoluekokouksessa keskustan puheenjohtajaksi valittiin Paavo Väyrynen, joka puoluesihteeri Seppo Kääriäisen kanssa alkoi harjoittaa niin sanottua tahtopolitiikkaa, mikä merkitsi lähinnä Kalevi Sorsan johtaman SDP:n haastamista monissa kysymyksissä. Keskustapuolueen suhteellinen heikentyminen SDP:hen nähden oli osaltaan aiheutunut Urho Kekkosen sairastumisesta ja tasavallan presidentin vaihdoksesta. Vuonna 1982 Liberaalinen Kansanpuolue liitettiin Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi, mutta erosi yhteistyöstä vuonna 1986. Yhteistyöllä pyrittiin poliittisten keskiryhmien kiinteämpään yhteistyöhön. Keskusta osallistui vuoden 1983 eduskuntavaaleihin yhdessä Liberaalisen Kansanpuolueen kanssa. Keskusta, kokoomus ja RKP solmivat ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja niin sanotun kassakaappisopimuksen, jonka mukaan yksikään sopimuksessa osallisista puolueista ei neuvottele hallituksen muodostamisesta ilman muita puolueita. Näin torjuttaisiin presidentti Mauno Koiviston yritykset saada oma puolueensa SDP hallitukseen. Puolueen nimi muutettiin muotoon Suomen Keskusta vuonna 1988. Myös vuoden 1988 nimenvaihdosten yhteydessä puolueen nimeksi olisi haluttu ottaa vuoden 1965 alunperäisten suunnitelmien mukaisesti Keskustaliitto. Porvarihallitus ja oppositiokausi SMP:n lopun myötä Keskustan kannatus vastaavasti nousi, ja puolue sai lopulta lamavuonna 1991 niin sanotun veret seisauttavan vaalivoiton nousten pitkästä aikaa suurimmaksi eduskuntapuolueeksi. Vaalituloksen pohjalta muodostettiin keskustan, kokoomuksen, RKP:n ja kristillisen liiton porvarihallitus, jonka pääministeriksi tuli keskustan Esko Aho. Kristillinen liitto lähti hallituksesta kesken kauden. Kokoomus halusi Suomen liittyvän Euroopan unioniin eli silloiselta nimeltään Euroopan yhteisöön. Keskusta suhtautui läntisen Euroopan kanssa integroitumiseen epäilevästi, mutta omaa puoluettansa länsimyönteisempi puheenjohtaja Esko Aho pyrki saamaan jäsenyyshankkeelle puolueensa tuen. EU jakoi keskustan kannattajat kahteen leiriin ja etenkin monet puolueen maaseutuäänestäjät vastustivat jäsenyyttä syksyn 1994 kansanäänestyksessä. Puolueen länsi-integraatiota vastustavan siiven kärkihahmo Paavo Väyrynen työskenteli viivästyttääkseen jäsenyysäänestystä. Hän oli myös puolueen presidenttiehdokas vuosien 1988 ja 1994 presidentinvaaleissa. Keskustan hallitusvastuu ajoittui vaikeaan lama-aikaan, ja vuoden 1995 eduskuntavaaleissa keskusta hävisi suurimman puolueen paikan sosiaalidemokraateille. Vaalien jälkeen muodostettiin Paavo Lipposen johdolla sosiaalidemokraattien, kokoomuksen, vasemmistoliiton ja vihreiden laajapohjainen sateenkaarihallitus. Esko Aho esitteli kevättalvella 1996 keskustan työreformin, joka julkaistiin vuoden 1999 eduskuntavaaleihin Matti Vanhasen ja Maria-Kaisa Aulan johdolla. Työreformi sai kuitenkin negatiivisen vastaanoton. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa keskusta jäi edelleen toiseksi suurimmaksi puolueeksi sosiaalidemokraattien kärsimistä tappioista huolimatta, ja puolueen oppositiokausi jatkui. Keskusta halusi säilyttää markan valuuttana ja olla siirtymättä euron käyttöön. 2000-luku Vuoden 2000 presidentinvaaleissa Esko Aho korosti kampanjassaan tavanomaista ydinperhettä ja omakotitalossa asumista turvallisessa ympäristössä turvallisena suomalaisena elämänmuotona. Aho kärsi vaalien toisella kierroksella niukan tappion sosiaalidemokraattien Tarja Haloselle ja luopui myöhemmin politiikasta. Anneli Jäätteenmäen johdolla keskusta saavutti voiton ensin vuoden 2000 kunnallisvaaleissa ja myöhemmin vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Jäätteenmäestä tuli Suomen ensimmäinen naispääministeri, ja hänen johtamassaan punamultahallituksessa olivat mukana myös SDP ja RKP. Pian vaalien jälkeen Jäätteenmäki joutui kuitenkin eroamaan niin sanotun Irakgate-skandaalin vuoksi. Uudeksi pääministeriksi tuli Jäätteenmäen hallituksen puolustusministeri Matti Vanhanen. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa puolueen presidenttiehdokkaana ollut istuva pääministeri Vanhanen hävisi ensimmäisellä kierroksella Sauli Niinistölle, eikä puolue päässyt mukaan vaalien toiselle kierrokselle. Toisella kierroksella Niinistö hävisi istuvalle presidentille Haloselle saatuaan lähes täsmälleen saman kannatuksen kuin Aho kuusi vuotta aiemmin. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa keskusta menetti joitakin paikkoja, mutta säilytti silti asemansa suurimpana puolueena. Kertaakaan aiemmin historiassa keskusta ei ollut saavuttanut suurimman puolueen asemaa kahdesti peräkkäin. Sosiaalidemokraattien ohi toiseksi suurimmaksi puolueeksi kohosi kokoomus, joka nyt sai ensimmäisen kerran enemmän kansanedustajia kuin sosiaalidemokraatit. Matti Vanhasen II hallitus muodostettiin keskustan, kokoomuksen, vihreiden ja RKP:n varaan. Vanhanen erosi pääministerin ja puolueen puheenjohtajan tehtävistä kesällä 2010. Tuolloin muodostettiin keskustan uuden puheenjohtajan Mari Kiviniemen hallitus, joka oli pääministeriksi siirtyneen Kiviniemen hoitamaa kunta- ja hallintoministerin salkkua lukuun ottamatta identtinen Vanhasen II hallituksen kanssa. Vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen suomalaista politiikkaa ravistelleen vaalirahoituskohun katsottiin vieneen keskustalta uskottavuutta. Moni keskustalainen poliitikko joutui esitutkintaan liittyen lahjontarikoksiin tai jääviyteen viranhoidossa. Keskusrikospoliisi teki ratsian keskustan puoluetoimistoon toukokuussa 2010. Vuonna 2007 puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoi puolueen talouden huonosta tilasta, jonka hän sanoi kääntyvän paremmaksi vuoteen 2009 mennessä. Nykyään keskustan talous on puolueen johdon mukaan ahtaalla. Lisäksi keskustan omistama Apollo-yhtiö sai syksyllä 2010 puolen miljoonan euron veromätkyt. 2010-luku Suomessa oli keskustalainen pääministeri vuosina 2003-2011 ja 2015-2019, jolloin toimivat Jäätteenmäen, Vanhasen I, II, Kiviniemen hallitus sekä Sipilän hallitus. Keskusta oli myös tänä aikana eduskunnan suurin puolue saatuaan vuoden 2003 vaaleissa 55 paikkaa, vuoden 2007 vaaleissa 51 paikkaa ja vuoden 2015 vaaleissa 49 paikkaa. Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja tehtyjen gallupkyselyiden perusteella keskusta oli SDP:n ja kokoomuksen tavoin menettänyt suosiotaan edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna. Erään valtakunnallisen gallupin mukaan keskusta ja kokoomus olivat lähes samoissa kannatuslukemissa. Vaaleissa keskusta jäi kuitenkin vasta neljänneksi suurimmaksi puolueeksi ja menetti 16 kansanedustajaa edellisiin vaaleihin verrattuna. Kiviniemi ei asettunut kesän 2012 puoluekokouksessa uudelleen ehdolle. Hän totesi tällä tavoin kantavansa vastuuta siitä, ettei puolue ollut päässyt nousemaan riittävän rivakasti. Eräiden arvioiden mukaan taustalla voi olla myös pettymys siihen, että Väyrynen ja Pekkarinen haastoivat hänet jo lyhyen puheenjohtajuuden jälkeen. Kesän 2012 puoluekokouksessa keskustan puheenjohtajaksi valittiin Juha Sipilä. Eduskuntavaaleissa 2015 Keskusta palasi jälleen suurimman puolueen asemaan ja sai eduskuntaan 49 kansanedustajaa, eli 14 enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Sipilä muodosti hallituksen kokoomuksen ja perussuomalaisten kanssa. Vuoden 2019 vaaleissa keskusta menetti 18 kansanedustajan paikkaa saatuaan vähemmän ääniä kuin yli sataan vuoteen. Siitä huolimatta keskusta meni mukaan Antti Rinteen ja sittemmin Sanna Marinin viiden puolueen hallitukseen toiseksi suurimpana puolueena. Syksyllä Sipilän seuraajaksi keskustan puheenjohtana valittiin Katri Kulmuni, josta tuli Marinin hallituksen valtiovarainministeri. 2020-luku Kesällä 2020 Kulmuni erosi valtiovarainministerin tehtävästä viestintävalmennuksiin liittyvän kohun jälkeen, ja hänen tilalleen valtiovarainministeriksi valittiin eduskunnan puhemiehenä toiminut entinen pääministeri Vanhanen. Kulmuni haki tästä huolimatta jatkokautta keskustan puheenjohtajana, mutta syyskuun puoluekokouksessa hänen tilalleen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin heti ensimmäisellä äänestyskierroksella Annika Saarikko. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa keskusta sai 11,3 prosentin kannatuksen ja 23 edustajanpaikkaa, mikä oli puolueen huonoin tulos Suomen itsenäisyyden aikana. Keskusta ilmoitti jättäytyvänsä oppositioon. Politiikka ja tavoitteet Keskusta edeltäjineen on tehnyt vuosien varrella 24 yleis- tai periaateohjelmaa. Vuodelta 1906 ovat Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton Ohjelmavaatimuksia- ja Suomen Maalaisväestön Liiton Ohjelma -nimiset yleisohjelmat. Jälkimmäisestä on olemassa myös vuoden 1908 versio. Ensimmäinen Maalaisliiton yleisohjelma on vuodelta 1914. Tämän jälkeen Maalaisliitto laati vielä seitsemän puolueohjelmaa. Keskustapuolueena tehtyjä ohjelmia on kahdeksan. Nykyisellä nimellä toimiessaan Suomen Keskusta on laatinut viisi puolueohjelmaa, joista viimeisin on vuodelta 2006. Vuoden 2011 puolueohjelmassa keskustan tavoitteena on olla aatepuolue ja sivistysliike, ekologinen edelläkävijä sekä rauhan ja yhteistyön rakentaja. Puolue tavoittelee sivistyksen ja kulttuurin voimalla ihmisyyttä ja vastuullista vapautta sekä yrittäjyyteen perustuvaa ehyttä yhteiskuntaa. Keskusta näkee itsensä yhteistyön ja sovinnon liikkeenä. Puoluesihteeri Jarmo Korhonen ehdotti vuonna 2007 perussuomalaisten ja keskustan yhdistämistä, minkä perussuomalaisten johto tyrmäsi. Keskustan tavoitteena on hajautettu yhteiskunta, joka perustuu markkinatalouteen, työhön kannustavaan sosiaaliturvaan ja mahdollisuuksien tasa-arvoon. Keskusta pyrkii pitämään koko maan asuttuna. Alkiolaisuus Alkiolaisuus syntyi sosialismin ja kapitalismin vaihtoehdoksi korostamaan ihmisyyttä, kansanvaltaista yhteiskuntajärjestystä ja tasa-arvoa. Keskusta on oman näkemyksensä mukaan yhteiskuntaa uudistava aatteellinen yleispuolue ja kansansivistysliike. Aluepolitiikka Keskusta kannattaa myös desentralisaatiota eli hajasijoittamista. Osana tätä se tukee valtion työpaikkojen hajasijoittamista pääkaupunkiseudulta muualle Suomeen. Keskusta suhtautuu kielteisesti kuntien määrän laskuun. ja kannattaa maakuntien aseman vahvistamista. Työ- ja talouspolitiikka Yksi keskustan historian merkittävimmistä liberaalihankkeista oli vuoden 1999 eduskuntavaaleissa esitetty työreformi, jonka ammattiyhdistysliike epäili heikentävän voimakkaasti työehtosopimusjärjestelmää ja työntekijöiden oikeuksia. Puolueen mielestä reformi pyrki uudistamaan työmarkkinoita ja perusturvaa siten, että työn antaminen ja tekeminen olisi ollut helpompaa. Suurin osa Keskustan kannattajista katsoo työmarkkinajärjestöjen puuttuvan liian moniin asioihin. Yhteiskunnalliset kysymykset Puolue ei kannattanut samaa sukupuolta olevien avioliittoja, muttei aio lähteä peruuttamaan sitä. Vuonna 2014 asiasta äänestettäessä kuusi keskustan kansanedustajaa kannatti sukupuolineutraaleja avioliittoja. Keskusta kannattaa pakollista ruotsin kielen opetusta kouluissa. Nimi ja tunnukset Keskustan logo perustuu nelilehtiseen apilaan. Puolueen tunnukseen on otettu mallia Puolan kansanpuolueelta PSL:ltä. Ruotsin Keskustapuolue puolestaan otti mallia Suomesta valitessaan tunnuksekseen neliapilan vuonna 1942. Rakenne ja organisaatio Puolueen toimielimet Puoluekokous käyttää puolueen ylintä päätösvaltaa ja käsittelee suuret periaatekysymykset. Se valitsee kahdeksi vuodeksi kerrallaan puolueen puheenjohtajan, kolme varapuheenjohtajaa, puoluesihteerin ja puoluevaltuuston. Puoluevaltuusto käyttää puoluekokoukselle kuuluvaa valtaa puoluekokouksien välisenä aikana. Puoluevaltuusto valitsee puoluehallituksen ja päättää puolueen erillisohjelmista. Puoluevaltuustoon kuuluu 135 jäsentä ja sen toimikausi on kaksivuotinen. Puoluevaltuustossa on edustettuina keskustan piirijärjestöjen lisäksi keskustan sisarjärjestöt Keskustanaiset, Keskustanuoret, Keskustaopiskelijat ja Keskustan Lehtimiehet. Myös puolueen eduskuntaryhmällä ja europarlamentaarikoilla on omat edustajansa. Puoluehallitus johtaa puolueen yleistä toimintaa. Sen muodostavat puolueen puheenjohtaja, kolme varapuheenjohtajaa, puoluesihteeri ja 31 muuta jäsentä ja varajäsentä. Puoluehallitus valitsee keskuudestaan työvaliokunnan. Puoluehallitus esittelee asiat puoluevaltuustolle. Se vastaa myös puoluekokousaloitteisiin tekemällä päätösesityksiä. Puoluehallituksen puheenjohtaja on samalla koko puolueen puheenjohtaja. Puoluehallituksen työvaliokunta Puoluehallituksen työvaliokuntaan kuuluvat puolueen puheenjohtaja, varapuheenjohtajat, puoluesihteeri, puolueen eduskuntaryhmästä puoluehallitukseen valittu jäsen, europarlamentin keskustan valtuuskunnasta valittu puoluehallituksen jäsen ja kolme muuta puoluehallituksen keskuudestaan valitsemaa jäsentä. Työvaliokunta valmistelee ehdotuksia puoluehallitukselle ja seuraa puolue-elinten päätösten toteutumista eduskunnassa, hallituksessa ja puolueen sisällä. Karina Jutila Tampereen yliopistosta on tehnyt väitöskirjan Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla? Empiirinen tutkimus Suomen Keskustan sisäisestä päätöksenteosta, jossa käsitellään työvaliokunnan käytännön päätöksentekoa. Väitöskirjan mukaan: {Sitaatti|Tutkimus osoittaa, että keskustan sisäinen päätöksentekojärjestelmä on rakenteellisesti ja toiminnallisesti kaksiosainen. Yhtäältä on aktiivijäsenistön varassa toimiva kenttäorganisaatio ja toisaalta ammattipoliitikkokeskeinen valtakunnallinen toiminta. Jäsenistön enemmistö ja ammattipoliitikot toimivat samassa puolueessa, mutta entistä enemmän eri kentillä. Työnjako on johtanut vaikutusvallan kasaantumiseen ammattipoliitikoille ja erityisesti puheenjohtajalle ja hänen ympärillään olevalle ydineliitille. Samalla etäisyys jäsenistöön on kasvanut.} Puoluetoimisto Keskustan puoluetoimisto on puoluesihteerin johtama toimisto, joka vastaa yleishallinnosta, kuten suhteista alue- ja paikallistasolle sekä politiikan koordinoinnista. Toimisto sijaitsi aikaisemmin Helsingissä Pursimiehenkadulla, josta se muutti Apollonkadulle Etu-Töölöön. Eduskuntaryhmä Suomen Keskustaa eduskunnassa edustaa Keskustan eduskuntaryhmä. Eduskuntaryhmä toimii Suomen Keskustan kansanedustajien yhteistyöelimenä. Eduskuntaryhmän merkitys eduskuntatyössä on keskeinen: kokouksissa keskustellaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä ja muodostetaan kantoja eduskunnan käsittelyssä olevaan asiaan. Keskustan eduskuntaryhmän valtiopäiväkaudella 2019-2023 muodostaa 31 kansanedustajaa. Ryhmän puheenjohtajana toimii kansanedustaja Antti Kurvinen. Piirijärjestöt Keskustalla on seuraavat 20 piirijärjestöä: Helsingin piiri Uudenmaan piiri Varsinais-Suomen piiri Satakunnan piiri Etelä-Hämeen piiri Päijät-Hämeen piiri Pirkanmaan piiri Kymenlaakson piiri Karjalan piiri Etelä-Savon piiri Itä-Savon piiri Pohjois-Karjalan piiri Pohjois-Savon piiri Keski-Suomen piiri Etelä-Pohjanmaan piiri Keski-Pohjanmaan piiri Pohjois-Pohjanmaan piiri Kainuun piiri Lapin piiri Peräpohjolan piiri Aiemmin toiminnassa oli myös Ylä-Savon piiri, jonka yhdistämisestä Pohjois-Savon piiriin päätettiin vuonna 2011. Alueellisten piirien lisäksi on olemassa koko maan kattava Centerns distrikt - Keskustan piiri eli Keskustan kaksikielinen piiri'. Piirin 16 paikallisosastosta 10 toimii ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Monissa vaalipiireissä keskustalla on useampi kuin yksi piirijärjestö; nämä asettavat eduskuntavaaliehdokkaat sopimiensa kiintiöiden mukaisesti. Keskustalla on Hämeen vaalipiirissä Etelä-Hämeen ja Päijät-Hämeen piirit, Kaakkois-Suomen vaalipiirissä Etelä-Savon, Itä-Savon, Karjalan ja Kymenlaakson piirit, Savo-Karjalan vaalipiirissä Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon piirit, Vaasan vaalipiirissä Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan piirit, Oulun vaalipiirissä Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun piirit sekä Lapin vaalipiirissä Lapin ja Peräpohjolan piirit. Puolueen lähiyhteisöt Alkio-opisto, Korpilahdella sijaitseva puolueopisto Huoltoliitto Keskustan ja maaseudun arkisto, Maalaisliitto-Keskustapuolue-Suomen Keskusta -puolueen historiaa tallentava arkisto Keskustanuoret, puolueen nuorisojärjestö Maaseudun Kukkaisrahaston Säätiö, nuorten toimintaa tukeva rahasto Maaseudun Sivistysliitto, keskustaa lähellä oleva kulttuurijärjestö Nuorisosäätiö, sosiaalisten asuntopalvelujen järjestö Suomen Keskustanaiset, naisjärjestö Vesaiset, varhaisnuorisojärjestö Media Nykyiset Maahenki Oy, Maaseudun Sivistysliiton kustantamo Suomenmaa, Suomen Keskustan pää-äänenkannattaja, ilmestyy painettuna ja verkkolehtenä Edelleen ilmestyviä entisiä äänenkannattajia Etelä-Saimaa Iisalmen Sanomat äänenkannattaja vuoteen 2000 Itä-Savo äänenkannattaja vuoteen 2002 Kainuun Sanomat äänenkannattaja vuoteen 1994 Keskipohjanmaa äänenkannattaja vuoteen 1996 Keskisuomalainen äänenkannattaja vuoteen 1986 Savon Sanomat äänenkannattaja vuoteen 1991 Ei enää ilmestyviä entisiä äänenkannattajia Ilkka äänenkannattaja vuoteen 1997 Pohjolan Sanomat äänenkannattaja vuoteen 2001 Karjalanmaa, vuosina 1917-2011 Joensuussa ilmestynyt Maalaisliiton ja sittemmin Keskustan äänenkannattaja Liitto, Oulussa vuosina 1906-1993 ilmestynyt Maalaisliiton ja sittemmin Keskustan äänenkannattaja Lalli, Satakunnassa vuosina 1917-2009 ilmestynyt Maalaisliiton ja sittemmin Keskustan äänenkannattaja Turunmaa, vuosina 1923-1953 Turussa ilmestynyt Maalaisliiton äänenkannattaja Kansainväliset jäsenyydet Liberaalinen Kansanpuolue liityttyä vuonna 1982 keskustan jäsenjärjestöksi keskusta peri Liberal Internationalin jäsenyyden. Keskusta on myös Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen. Euroopan parlamentissa keskustan edustajat kuuluvat Uudistuva Eurooppa -ryhmään yhdessä RKP:n edustajien kanssa. Kannattajakunta Jäsenistö Vuonna 2011 keskustalla oli puolueen oman ilmoituksen mukaan noin jäsentä, joten se on tällä perusteella jäsenmäärältään selvästi Suomen suurin puolue. SDP:n, vasemmistoliiton ja kristillisdemokraattien tavoin myös keskusta on viime vuosina menettänyt jäseniään. Vuonna 2010 kävi ilmi, että osa jäsenistä oli liitetty puolueeseen heidän tietämättään. Tiedotusvälineiden kerrottua asiasta keskusta arvioi jäsenrekisterissään olevan lähes 50 000 jäsentä, jotka on liitetty puolueeseen ilman asianomaisen henkilön omaa allekirjoitusta. "Valejäsenyyksien" tultua ilmi on asiasta tehty satoja valituksia. Poliittinen nelikenttä Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2015 julkaisemassa tutkimuksessa keskustan kannattajista 47 prosenttia sijoitti itsensä oikeistoon, 40 prosenttia keskustaan ja 10 prosenttia vasemmistoon. Arvoliberaalisuus−arvokonservatiivisuus-ulottuvuudella arvokonservatiiveja oli 36 prosenttia, arvoliberaaleja 18 prosenttia ja keskelle asettuvia 43 prosenttia. Tutkimuksen mukaan kiteytyksenä puolueen kannattajien kannoista voidaan sanoa, että keskusta on keskusta-oikeistolainen puolue. Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2019 teettämässä tutkimuksessa Keskustan kannattajat arvioivat puolueen hieman omia arvojaan vasemmistolaisemmaksi. Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan vuoden 2022 arvo- ja asennetutkimuksessa keskustan kannattajille perinteiden, sukujuurten ja uskonnon merkitys identiteetin muodostajina oli keskimääräistä suurempi. Puolueen äänestäjien identiteettiprofiilia kuvaillaan tulosten perusteella konservatiiviseksi. Demografia Vuonna 2008 puoluekokousedustajissa suurimmat ammattiryhmät olivat maanviljelijät (40 %), toimihenkilöt (28 %) ja eläkeläiset (15 %). Kaksi kolmaosaa puoluekokousedustajista oli miehiä ja osallistujien ikäjakauma painottui keski-ikäisiin ja keski-iän ylittäneisiin. Suhtautuminen politiikkaan Suomi liittyi Euroopan unioniin Keskustan johtaman Ahon hallituksen johdolla. Elinkeinoelämän valtuuskunnan tutkimuksen mukaan vuonna 2008 keskustan kannattajista neljännes suhtautui myönteisesti Euroopan unioniin ja puolet oli EU-vastaisia. Kolmannes keskustalaisista piti vuonna 2007 hyvänä sitä, että markka korvattiin eurolla. Politiikan tutkija Ville Pernaan mukaan keskustaa oli (vuonna 2011) sanottu "auringonlaskun puolueeksi" jo lähes 50 vuoden ajan. Puolueen kannatuksen arveltiin viime vuosikymmeninä laskevan samalla kun maatilojen määrä jatkaisi vähenemistään. Keskustan katsotaan kuitenkin muuttuneen maaseutuun ja maatalouteen liittyviä kysymyksiä edistäneestä talonpoikaispuolueesta aluepolitiikkaa ja Suomen maakuntien asiaa ajavaksi yleispuolueeksi. Väitöskirjassaan Seppo Kääriäinen arvioi puolueen kannatuksen säilyneen kenttäväen ja taitavien johtajien ansiosta. Kannatusalueet Keskustan kannatus jää alle kymmeneen prosenttiin pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereella ja Porissa sekä ruotsinkielisillä maaseutualueilla. Keski-Suomen, Pohjanmaan, Itä-Suomen ja Pohjois-Suomen maakuntakeskuksissa keskusta on viime vaaleissa ollut joko suurin puolue tai lähellä suurimman puolueen asemaa. Korkeinta puolueen kannatus on maaseutumaisissa suomenkielisissä kunnissa etenkin Pohjanmaalla. Tärkeäksi muodostuneessa Vaasan vaalipiirissä Keskustan vaalitappio heijastui voimakkaasti eduskuntavaaleissa 2019, RKP:n noustessa vaalipiirin suurimmaksi puolueeksi. Vuosien 1983-2019 eduskuntavaaleissa puolueen kannatus on jakautunut vaalipiireittäin seuraavan taulukon mukaisesti. Kuntien kuuluminen eri vaalipiireihin on vaihdellut, joten eri vuosien tiedot eivät välttämättä ole keskenään vertailukelpoisia. Vaalipiirien tulokset vastaavat kunkin vaalivuoden mukaista aluejakoa. Ahvenanmaan vaalipiirissä Suomen Keskusta ei ole asettanut lainkaan ehdokkaita. Sen sijaan maakunnassa toimii Ahvenanmaan keskusta (). Tulosten perusteella keskustan kannatus on korkeinta Pohjois-Suomessa Oulun ja Lapin vaalipiireissä. Suomen keskiosissa Pohjanmaan rannikolta itärajalle sijaitsevissa Vaasan, Keski-Suomen, Pohjois-Savon, Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiireissä keskustan kannatus ylitti vuoden 2007 vaaleissa 30 prosenttia. Valtakunnallista kannatusta suurempaa keskustan kannatus oli näiden lisäksi Satakunnan ja Kymen vaalipiireissä. Tätä matalampaa kannatus oli Turun ja Tampereen sisältävissä Varsinais-Suomen ja Pirkanmaan vaalipiireissä. Alimmillaan keskustan kannatus on ollut Uudenmaan ja Helsingin vaalipiireissä. Helsingissä puolue sai vuoden 2019 eduskuntavaaleissa korkeimman kannatuksensa Viikissä (7,9 %), jossa sijaitsee mm. Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellinen tiedekunta. Ennen alueluovutuksia keskustan edeltäjän Maalaisliiton kannatus oli hyvin suurta Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä. Siirtoväen asuttaminen aiheuttikin muutoksia monien läntisemmän Suomen kuntien poliittisiin voimasuhteisiin. Vaalihistoria Eduskuntavaalit Kuntavaalit Europarlamenttivaalit Presidentinvaalit Aluevaalit </div> Merkittäviä poliitikkoja Puheenjohtajat Otto Karhi, 1906-1909 Kyösti Kallio, 1909-1917 Filip Saalasti, 1917-1918 † Santeri Alkio, 1918-1919 P. V. Heikkinen, 1919-1940 Viljami Kalliokoski, 1940-1945 V. J. Sukselainen, 1945-1964 Johannes Virolainen, 1964-1980 Paavo Väyrynen, 1980-1990 Esko Aho, 1990-2002 Anneli Jäätteenmäki, 2002-2003 Matti Vanhanen, 2003-2010 Mari Kiviniemi, 2010-2012 Juha Sipilä, 2012-2019 Katri Kulmuni, 2019-2020 Annika Saarikko, 2020- Puoluesihteerit Jaakko Kivi, 1907 Kustaa Hautamäki, 1908-1917 Vihtori Kivimäki, 1917-1924 Lassi Hiekkala, 1925 Oskari Rantalainen, 1926 Toivo Helojärvi, 1927-1943 Urho Kittilä, 1943 Väinö Kaasalainen, 1944-1946 Martti Miettunen, 1946-1950 Arvo Korsimo, 1950-1960 Pekka Silvola, 1960-1969 Jouko Loikkanen, 1969-1970 Mikko Immonen, 1970-1980 Seppo Kääriäinen, 1980-1990 Erja Tikka, 1990-1994 Pekka Perttula, 1994-1997 Eero Lankia, 1997-2006 Jarmo Korhonen, 2006-2010 Timo Laaninen, 2010-2016 Jouni Ovaska, 2016-2018 Riikka Pirkkalainen, 2018- Presidentit Lauri Kristian Relander, 1925-1931 Kyösti Kallio, 1937-1940 Urho Kekkonen, 1956-1982 Pääministerit Kyösti Kallio, 1922-1924, 1925-1926, 1929-1930 ja 1936-1937 Juho Sunila, 1927-1928 ja 1931-1932 Urho Kekkonen, 1950-1953 ja 1954-1956 Vieno Johannes Sukselainen, 1957 ja 1959-1961 Martti Miettunen, 1961-1962 ja 1975-1977 Ahti Karjalainen, 1962-1963 ja 1970-1971 Johannes Virolainen, 1964-1966 Esko Aho, 1991-1995 Anneli Jäätteenmäki, 2003 Matti Vanhanen, 2003-2010 Mari Kiviniemi, 2010-2011 Juha Sipilä, 2015-2019 Valtioneuvokset E. Y. Pehkonen, 1948 Martti Miettunen, 1977 Johannes Virolainen, 1989 Eduskunnan puhemiehet Lauri Kristian Relander, 1919-1920 Kyösti Kallio, 1920-1921, 1922, 1924-1925, 1927-1928, 1929 ja 1930-1936 J. E. Sunila, 1930 Urho Kekkonen, 1948-1950 V. J. Sukselainen, 1956-1957, 1958, 1968-1970 ja 1972-1976 Kauno Kleemola, 1962-1965 Johannes Virolainen, 1966-1968 ja 1979-1983 Ahti Pekkala, 1978-1979 Esko Aho, 1991 Anneli Jäätteenmäki, 2003 Timo Kalli, 2007 Juha Sipilä, 2015 Matti Vanhanen, 2019-2020 ja 2022-2023 Anu Vehviläinen, 2020-2022 Europarlamentaarikot Sirkka-Liisa Anttila (1996-1999) Timo Järvilahti (1995-1996) Anneli Jäätteenmäki (2004-2019) Elsi Katainen (2018-) Riikka Pakarinen (2009-2014) Mauri Pekkarinen (2019-) Seppo Pelttari (1995-1996) Samuli Pohjamo (1999-2004, 2007-2009) Olli Rehn (1995-1996, 2014-2015) Mirja Ryynänen (1995-1999) Hannu Takkula (2004-2014, 2015-2018) Mirja Vehkaperä (2018-2019) Kyösti Virrankoski (1996-2009) Paavo Väyrynen (1995-2007, 2014-2018) Kunniapuheenjohtajat V. J. Sukselainen (1976-1995) Johannes Virolainen (1996-2000) Paavo Väyrynen (2006-2018) Katso myös Keskustan eduskuntaryhmä Luettelo kansanedustajista: Maalaisliitto, Keskustapuolue ja Suomen Keskusta :Luokka:Suomen Keskustan poliitikot Muita keskustalaisia, sosiaaliliberaaleja tai agraaritaustaisia puolueita Pohjoismaissa ja Baltian maissa: : Ahvenanmaan keskusta () : Unionipuolue () : Atassut () : Edistyspuolue () : Latvian maanviljelijöiden liitto () : Liberaali ja keskustalainen liitto () : Keskustapuolue () : Keskustapuolue () : Venstre () : Viron keskustapuolue () Huomautus Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Maalaisliitto-Keskustan historia Aiheesta muualla Suomen Keskustan verkkosivut Suomen Keskustan ohjelmat (POHTIVA) Suomalaiset puolueet: Suomen Keskusta (Yle Areena 2011) Euroopan liberaalidemokraattinen puolue Seulonnan keskeiset artikkelit

1099

https://fi.wikipedia.org/wiki/Siddhartha%20Gautama

Siddhartha Gautama

Siddhartha Gautama (; ) on buddhalaisuuden perustaja eli Gautama Buddha. Siddhartha syntyi Lumbinissa, nykyisen Nepalin alueella. Hänen elinaikaansa ei tarkkaan tiedetä ja useita arvioita Siddharthan synty- ja kuolinajasta on esitetty. Eteläisen koulukunnan eli theravādan ajanlaskun mukaan hänen elinvuotensa sijoitetaan vuosiin 624-544 eaa. Singalilaisten lähteiden perusteella tutkijat ovat ajoittaneet Buddhan elämän noin vuosiin 563-483 eaa. Pohjoisintialaisten lähteiden pohjalta on puolestaan päädytty noin sata vuotta myöhempään ajoitukseen. Siddharta kuoli Mahã-parinibbãna-suttan mukaan 80-vuotiaana. Nykytutkimuksessa hänen kuolinvuotensa sijoitetaan vuosien 483 ja 360 eaa. välille. Vuonna 2013 uutisoitujen Nepalin Lumbinissa Maya Devin temppelissä tehtyjen arkeologisten kaivausten perusteella Siddharta eli tähän asti oletettua aiemmin. Shakya-heimon ylhäisöperheen poikana hän eli nuoruutensa ylellisyydessä, mutta luopui rikkauksistaan ryhtyäkseen hengelliseksi etsijäksi. Saavutettuaan meditaation kautta tilan, jota nimitti valaistumiseksi eli nirvanaksi, hän ryhtyi opettamaan muita, perustaen näin buddhalaisuuden. Vaikka myöhempinä aikoina Gautama on haluttu nähdä jumalallisena olentona esimerkiksi hindulaisuuden piirissä - jossa hänen ajatellaan olevan Vishnun 9. avataara - hän itse kielsi olevansa jumala tai profeetta, eikä opettanut yliluonnollisten olentojen palvontaa. Sen sijaan Buddhan opin ytimen muodostavat neljä jaloa totuutta, joiden mukaan elämään sisältyvän, halusta johtuvan kärsimyksen voi päihittää jalon kahdeksanosaisen polun avulla. Nimitykset Mahayana-buddhalaisuudessa historialliseen Buddhaan viitataan usein nimityksellä Śākyamuni ('Śākya-heimon viisas') tai Śākyamuni-buddha. Sūtrissa hän kutsuu itseään ja muita buddhia usein nimityksellä Tathāgata ('näin tullut' / 'näin mennyt'). Muita Buddhaan viittaavia nimityksiä ovat Bhagavat ('Mestari', 'Ylevä') ja Sugata ('Hyvin kulkenut' eli 'Täydellinen'). Elämä Tiedot Siddhārtha Gautaman elämästä perustuvat hyvin suuressa määrin buddhalaiseen traditioon, jonka historiallisesta tarkkuudesta ei aina ole takeita. Tutkijat ovat kuitenkin varsin yksimielisiä siitä, että hän on ollut oikea historiallinen henkilö. Syntymä Siddharthan isä oli nykyisessä Etelä-Nepalissa sijainneen Śākya-suvun pienen kuningaskunnan ylhäisön jäsen (mahdollisesti kuningas) Śuddhodana ja hänen äitinsä kuningatar Māyā. Perinteen mukaan Māyā näki unta, jossa Siddhārtha saapui hänen kohtuunsa lumivalkean norsun muodossa. Kymmenen kuukauden kuluttua unesta Siddhārta syntyi Lumbinīn kylässä, kun hänen äitinsä oli matkalla syntymäkotiinsa Devadahaan synnyttämään. Māyā kuitenkin kuoli jo seitsemän päivän kuluttua Siddhārthan syntymästä. Siddhārthan äitipuoleksi ja kasvattajaksi tuli Māyān sisar, niin ikään kuningas Śuddhodanan vaimo Mahāprajāpatī (pāliksi Mahāpajāpatī). Pojan syntymäjuhliin osallistunut erakkotietäjä (ṛṣi) Asita ennusti lapsesta tulevan joko suuri kuningas (cakravartin) tai sitten suuri pyhimys (sadhu). Myöhemmän perinteen mukaan Siddhārtha kasvatettiin tämän takia tarkasti suojattuna näkemästä vanhuutta, kuolemaa ja sairautta. Elämä palatsissa 16-vuotiaana Siddhārtha avioitui serkkunsa Yaśodharān (pāliksi Yasodharā) kanssa. Tarinan mukaan Siddhārtha alkoi vanhemmiten kyllästyä elämään palatseissaan ja halusi nähdä, mitä niiden ulkopuolella oli. Vastahakoisesti Suddhodana antoi poikansa mennä päiväksi ulos palatsista, jotta tämä voisi nähdä kaupunkinsa. Poika ei kuitenkaan edelleenkään saanut nähdä kärsimystä. Kun Siddhārtha pääsi kaupunkiinsa, kaduilla ei saanut olla köyhiä tai sairaita. Ihastellessaan kaupunkiaan Siddhārtha kuitenkin näki vanhuksen. Hän kummastui näkemästään, sillä ei ollut ikinä nähnyt vanhaa ihmistä. Siddhārtha meni kaupungin kujalle ja näki vanhuksen lisäksi sairaan, kuolleen ja askeetikon. Hän käsitti, että maailmassa on myös sairautta ja köyhyyttä. Ylellisyydestä luopuminen Kahdenkymmenenyhdeksän vuoden iässä Siddhārtha oman kertomansa mukaan hylkäsi ylellisen elämän, leikkasi hiuksensa, puki ylleen okranvärisen kaavun ja jätti kotinsa vanhempiensa kyyneleiden saattamana. Myöhempien ja dramaattisempien kertomusten mukaan hän lähti palatsista salaa hevosellaan muiden nukkuessa jättäen peräänsä vaimonsa ja vastasyntyneen poikansa Rahulan. Ensimmäisenä tuleva Buddha vaelsi etelään, Magadhan valtion (nykyisen Biharin osavaltion alueella, Intiassa) pääkaupunkiin Rājagṛhaan, jossa hän eli almuilla. Paikallisen kuningas Bimbisāran palvelijat kuitenkin tunnistivat hänet ja veivät isäntänsä luokse. Kuultuaan Siddhārthan tarinan kuningas tarjosi tälle jopa valtaistuinta, mutta tämä kieltäytyi kaikesta avusta ja jatkoi vaellustaan. Tämän jälkeen Siddhārtha liittyi yhteisöön, jonka johtaja oli meditaatio-opettaja nimeltä Ālāra Kālāma. Tämän oppi muistutti jonkin verran myöhempää samkhya-filosofiaa, ja sen päämääränä oli syvä meditatiivinen taso, jota kutsuttiin "tyhjyyden tilaksi". Siddhartha oppi varsin nopeasti kaiken, mitä Ālāralla oli opetettavana, ja tämä oli valmis asettamaan hänet veroisekseen yhteisön opettajaksi. Tarjouksesta huolimatta Siddhārtha jatkoi etsintäänsä. Seuraavaksi hän hakeutui toisen opettajan, Uddaka Rāmaputtan oppiin. Siddharthan onnistui jopa ylittää opettajansa saavutukset. Hän ei pyynnöistä huolimatta ryhtynyt myöskään Rāmaputtan yhteisön opettajaksi, koska näki, ettei oppi voinut johtaa nirvanaan vaan ainoastaan syviin keskittymisen tiloihin. Kuuden vuoden askeesi Seuraavaksi Siddhārtha vetäytyi metsissä elävien viiden erakkomunkin yhteisöön, jonka johtaja oli nimeltään Ajñāta Kauṇḍinya (pāliksi Aññāta Koṇḍañña), ja alkoi harjoittaa hyvin ankaraa askeesia. Siddhārthan harjoittama paasto oli niin ankaraa, että hän oman todistuksensa mukaan pystyi lopulta vatsaansa koskettaessaan koskemaan samalla selkärankaansa. Viimein hän tajusi, ettei kukaan voi kokea tätä suurempaa kipua valaistuakseen, ja siitä huolimatta hän ei kuuden vuoden aikana ollut saavuttanut mitään erityisiä tiloja. Muistaessaan, kuinka oli lapsena spontaanisti saavuttanut meditatiivisen tilan istuessaan rusojambolaani-puun alla, Buddha tajusi, että tässä saattaisi olla polku valaistumiseen. Hän kuitenkin tiesi, ettei kykenisi saavuttamaan vastaavaa tilaa näin riutuneella ruumiilla, ja päätti siksi vahvistaa kehoaan ottamalla vastaan hänelle tarjottua ruokaa. Tarinan mukaan sattumalta paikalle osunut pikkutyttö lähikylästä tarjosi hänelle riisiä ja maitoa. Kokemuksen seurauksena Siddhārtha oivalsi, ettei kivulias itsekieltäymys ole sen parempi vastaus elämän ongelmiin kuin yltäkylläisyydessä rypeminenkään. Tämän ajatuksen korostetaan olevan yksi buddhalaisuuden keskeisimmistä periaatteista, ja siitä käytetään nimitystä keskitie (sanskritiksi madhyamā-pratipad, pāliksi majjhimā paṭipadā). Valaistuminen Siddhārthan entiset toverit hylkäsivät hänet ajatellen hänen luopuneen henkisestä kilvoittelusta. Tästä järkkymättä hän istui perinteisesti pyhänä pidetyn temppeliviikunapuun alle mietiskelemään. Samana yönä tuleva Buddha saapui neljänteen jhanaan, väkevään meditatiiviseen tilaan, jonka kautta hän saavutti aamunkoiton sarastuksessa valaistumisen ja tuli buddhaksi. Huomattavasti myöhemmän perinteen mukaan Buddha vietti valaistumisensa jälkeen 40 tai 49 päivää saman puun alla. Opetusura ja parinirvana Koko loppuelämänsä Buddha omisti muiden opettamiselle. Hän loi buddhalaisuuden ja opetti ihmisille löytämäänsä polkua valaistumiseen. Hän palasi viiden askeettitoverinsa luo, jotka päättivät ryhtyä ensimmäisiksi buddhalaismunkeiksi (sanskritiksi bhikṣu, pāliksi bhikkhu) kuultuaan Buddhan ensimmäisen opetuspuheen, "Dharman pyörän liikkeelle panemisen sutran". Buddha kuoli 80-vuotiaana, 45 vuoden opetusuran jälkeen, Kuśinagarissa, nykyisessä Uttar Pradeshin osavaltiossa Intiassa. Siellä hän asettui levolle kyljelleen kahden puun väliin kiviselle istuimelle eräässä lehdossa. Buddhan tehdessä kuolemaa hänen oppilaansa Ānanda kysyi, mitä hänen ruumiilleen olisi tehtävä. Śākyamuni kehotti munkkeja ja nunnia keskittymään henkiseen kehitykseen ja jättämään kuolleen ruumiin kunnioituksen maallikoille. Buddhan viimeiset sanat olivat: "Munkit, sanon teille: kaikki ilmiöt ovat katoavaisia. Ahkeroikaa tarkkaavaisina!" Legendan mukaan hänen tuhkansa jaettiin ja vietiin kahdeksaan salaiseen paikkaan ympäri maailmaa. Buddhan pääkallon luun kerrotaan löytyneen Kiinasta. Löytö on tehty vuonna 2008, mutta se on saanut julkisuutta vasta vuonna 2016. Katso myös Buddha Buddhalaisuus Buddhalainen etiikka Lähteet Aiheesta muualla Buddhalaisuuden historia Intialaiset filosofit Mystikot Pasifistit Uskontojen perustajat Seulonnan keskeiset artikkelit

1100

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20muinaiset%20kuninkaat

Suomen muinaiset kuninkaat

Suomen muinaiset kuninkaat ovat varhaisissa historiallisissa lähteissä mainittuja Suomen kuninkaita. Sana kuningas on vanha itämerensuomalaisten kielten sana, joka juontaa juurensa muinaisgermaaniseen sanaan kuningaz. Lähteiden kirjoitusaikaan Suomella tarkoitettiin pääpiirteissään nykyisen Varsinais-Suomen aluetta ja lähteestä riippuen ne saattoivat viitata myös saamelaisiin. Kirjalliset lähteet Valtaosa Suomen kuninkaita koskevasta kirjallisesta aineistosta on peräisin Norjasta, Islannista ja Tanskasta. Varhaisin lähde Suomen kuninkaasta on kuitenkin muinaisenglanniksi 500- tai 600-luvulla laadittu Widsith-runo. Runossa kerrotaan, että "Casere hallitsee kreikkalaisia ja Cælic suomalaisia" ("Casere weold Creacum ond Cælic Finnum"). Cælicin on nähty tarkoittavan Kalevaa, mutta asiasta ei voida sanoa mitään varmaa. Almoravidin valtakunnassa syntynyt maantieteilijä al-Idrisi mainitsee vuonna 1154 teoksessaan Tabula Rogeriana Fymark- ja Tabast-nimiset maat, jotka voivat mahdollisesti tarkoittaa Varsinais-Suomea ja Hämettä. Al-Idrisin mukaan Fymarkin kuninkaalla oli omistuksia Jäämeren suunnalla. Jalmari Jaakkolan otaksuman mukaan tämä viittaisi Ylä-Satakunnasta (Pirkanmaalta) lähtevien eränkävijöiden omistamiin erämaihin pohjoisessa. Al-Idrisin kuvaus Pohjois-Euroopasta on kuitenkin sekavahko ja sisältää ilmeisiä väärinkäsityksiä. Arviolta 1200-luvulla kirjoitetussa Egillin, Kalju-Grímrin pojan saagassa kerrotaan kveenien käyneen kuninkaansa Faravidin johdolla sotaa karjalaisia vastaan. Saagan mukaan Faravid, jolla oli komennossaan 300 miehen sotajoukko, liittoutui norjalaisen Thorolf-päällikön kanssa. Liittolaiset tekivät sotaretken Karjalaan ja saivat suuren voiton. Faravid on muinaisnorjankielinen nimi, mutta koska skandinaavien keskuudesta ei tunneta tällaista nimeä, se on tulkittu käännökseksi "Kaukomielen" tai "Kaukamoisen" kaltaisesta suomenkielisestä nimestä. Saagakuvauksessa Faravid sijoitetaan 800-luvulle ajoittuvaan yhteyteen, mutta Kyösti Julkun ja Mikko Hämeen mukaan tällainen ajankohta on saagassa mainittua karjalaisten hyökkäystä ajatellen liian varhainen. Todennäköisempi vaihtoehto Faravidin elinvuosisadaksi olisi heidän mielestään 1100-luku. Tunnetuimpia Suomen kuninkaaksi mainituista myyttisistä henkilöistä on Fornjótr, joka kuvataan 1200-luvulla kirjoitetussa Orkneylaisten saagassa. Fornjótr mainitaan kuninkaaksi, joka hallitsi "Finnlandia ja Kvenlandia". Fornjótrin pojan Nórrin kuvataan olleen Norjan perustaja ja kuningas Harald Kaunotukka olisi hänen etäinen jälkeläinen. Historioitsija Saxo Grammaticus käsittelee Suomea ja suomalaisia Tanskan historiaa käsittelevässä teoksessaan Gesta Danorum useaan otteeseen. Suomen kuninkaista hän mainitsee Sumblumin sekä Gusoniksen, joka Suomen ohella on myös Bjarmian kuningas. Näissä kirjoituksissa Suomen kuninkaat tulevat mainituksi heidän tyttäriään kosiskeltaessa. Saxon kirjoituksia, kuten muidenkin varhaishistoriallisten lähteiden historiallista luotettavuutta on kuitenkin kyseenalaistettu. Eräissä muissakin lähteissä esiintyy käsite "Suomen kuningas". Esimerkiksi Eddarunossa Völundrin laulu myyttinen Völundr-seppä mainitaan sekä finnikuninkaan pojaksi että haltijoiden kuninkaaksi. Saxo Grammaticuksen Gesta Danorumissa kerrotaan Tanskan kuningas Ragnarin taistelleen Suomen kuningasta vastaan. Vuonna 1340 julistettiin 25 Sääksmäen talonpoikaa kirkonkiroukseen, koska he eivät olleet maksaneet veroa. Näistä talonpojista on säilynyt luettelo, jossa mainitaan henkilö nimeltä Cuningas de Rapalum eli Rapolan Kuningas. Nimi viittaa muinaishämäläiseen päällikköperinteeseen. Kuningas tunnetaan useissa keskiaikaisissa yhteyksissä henkilö- tai kutsumanimenä, joten se hyvin todennäköisesti oli tässäkin tapauksessa sellainen eikä arvonimi. Todennäköisesti nimi on kuitenkin viitannut paikalliseen mahtimieheen, suurtalon isäntään. Georg Haggrénin mukaan Rapolan Kuningas oli muiden pannaan julistettujen sääksmäkeläisten tavoin luultavasti lautamies, yksi pitäjän arvostetuista luottamusmiehistä. Vuonna 1438 satakuntalainen suurtalonpoika David julistautui Davidin kapinan yhteydessä puolestaan "talonpoikien kuninkaaksi". Myös Keski-Euroopan myöhäiskeskiaikaisten kapinoiden johtajia kutsuttiin joskus kuninkaiksi ilman, että kyseessä olisi ollut varsinaisesti vaatimus monarkistisesta kuninkuudesta. Sellaisten vielä 1800- ja 1900-luvuillakin käytettyjen yhdyssanojen kuin "nuottakuningas" tai "huuhtakuningas" osana kuningas-termi on viitannut talonpoikaisten työyhteisöjen valittuihin työnjohtajiin. Kristfried Ganander mainitsee teoksessaan Mythologia Fennica vuodelta 1789 Tuisko-nimisen suomalaisen kuninkaan. Arkeologiset lähteet Muinaispitäjiä laajemmista ja tiiviisti järjestäytyneemmistä hallintokokonaisuuksista Suomessa ei toistaiseksi ole arkeologista eikä historiallista todistusaineistoa. Arkeologisten löytöjen perusteella Suomen alueella ei rautakaudella ilmeisesti ole ollut kuningaskuntiin rinnastettavaa voimakasta poliittista organisoitumista, mutta joillakin päälliköillä on voinut olla hetkittäin valtaa laajalla alueella. On todennäköistä, että nykyisen Suomen alueella rautakautinen väestö kutsui valittuja päälliköitään, asemansa perineitä mahtimiehiä tai muista syistä arvostettuja henkilöitä kuninkaiksi. Jouko Vahtola on katsonut, että mikäli nykyisen Suomen alueella oli kuninkaiksi kutsuttuja johtomiehiä, he olivat ilmeisesti paikallisyhteisöjen sukujohtajia, verotus- tai sotaretkien päälliköitä tai yhteisten hankkeiden johtajia. Viikinkiajalla Suomen lähialueista Tanska, Norja ja Ruotsi (lähinnä Mälarenin alue) alkoivat muodostua kuningaskunniksi, joissa valta keskittyi yhden ylimyksen käsiin. Suomenkin alueella tapahtui arkeologisten löytöjen perusteella poliittista organisoitumista etenkin merovingiajalta ristiretkiajalle, mutta organisoitumisen tarkkaa luonnetta on vaikea arvioida arkeologisesti. Naisten käyttämien korujen perusteella Suomen ristiretkiajan kulttuurialueet tai suomalaiset heimot voidaan jakaa lounaissuomalaiseen, hämäläiseen ja savolais-karjalaiseen kulttuurialueeseen. Solkityyppien levinneisyyden on nähty viittaavan erityisen "suomalaisen", "hämäläisen" ja "karjalaisen" identiteetin ilmaisuun. Luultavasti Suomen alue muistutti kuitenkin enemmän rautakauden Gotlantia, Islantia tai Pohjois-Ruotsin Jämtlandia, joissa valta oli keskenään kilpailevilla paikallisjohtajilla. Näillä yhteiskunnilla oli yhteinen oikeuslaitos ja päätöksentekojärjestelmä. (Etelä-)Suomessa näitä on voinut vastata käräjälaitos. Arvokkaiden ase- ja korulöytöjen leviäminen Lounais-Suomeen ja Etelä-Pohjanmaalle ja vauraat ruumis- ja polttohautaukset näillä alueilla on tulkittu merkiksi yläluokan muodostumisesta roomalaiselta rautakaudelta (0-400 jaa.) lähtien. Varhaisena esimerkkinä mahdollisesta paikallisen "ruhtinaan" tai "kuninkaan" haudasta on mainittu muun muassa Laitilan Soukaisten röykkiöhauta 200-luvulta. Suurempi määrä tällaisia hautauksia tunnetaan merovingiajalta, kuten Euran Pappilanmäen sekä Isonkyrön Pukkilan ja Vähänkyrön Kaavontönkän haudat. Euran Käräjämäen 500-luvun jälkipuoliskolle ajoitetusta haudasta löydetty hioin on tulkittu viitanneen vainajan korkeaan asemaan. Sutton Hoon laivahaudasta löytynyt vastaavanlainen hioin on tulkittu kuninkaan valtikaksi. Suomessa oli käynnissä kehitys, joka olisi ajan myötä voinut muodostaa yhtenäisen kuningaskunnan. Omavarainen kehitys hidastui, kun Suomen läntiset asutusalueet 1200-luvulta lähtien liitettiin osaksi Svean- ja Göötanmaan vaikutuspiiriä. Norjalainen arkeologi Björn Myhre katsoo Suomessa olleen rautakaudella päällikkökuntia ja "pienkuningaskuntia". Suomessakin on muun muassa linnavuorten perusteella esitetty tulkintoja maakunnallisten puolustusorganisaatioiden olemassaolosta Hämeessä ja Satakunnassa. Näitä teorioita J.-P. Taavitsainen on arvostellut. Suurin osa nykytutkijoista kuitenkin katsoo, että Hämeen linnaketjua koskeva teoria on hyvin varteenotettava . Pääasiassa nykytutkimus näkee muinaislinnat kuitenkin osoituksena järjestäytymättömistä yhteisöistä, joiden sodankäynti on perustunut lyhyisiin ryöstöretkiin ja sellaisilta suojautumiseen. Pitkiin piirityksiin muinaislinnat eivät juuri ole soveltuneet. Luettelo Suomen muinaisista kuninkaista Luettelo Suomen kuninkaista Suomen kronikan mukaan Tuntemattoman kirjoittajan 1700-luvun alussa ilmestynyt Suomen kronikka sisältää luettelon Suomen kuninkaista, joiden väitetään hallinneen maata ennen kristinuskoa ja Ruotsin valtaa. Kronikan kuninkaiden nimet on kerätty pääosin kolmesta alkuperäislähteestä, jotka ovat Saxo Grammaticuksen Tanskan historia, Snorri Sturlusonin Orkney-saarten jaarlien saagaan sisältyvä teksti Norjan löytäminen sekä Bardr Lumitunturinharjun saaga. Lisäksi osa nimistä perustuu suomalaiseen kansanrunouteen. Suomen Kronikan kuninkaat Rostiofi Fernioti (Fornjótr) Snio Altus l. Atus Gris Amund Ukko Frosti Loge Tengil Jokull ks. Matul Motle Sumble Kuso Dumber Katso myös Suomalaisten kansantarinoiden kuninkaita Suomen kuningaskuntahanke Suomen kuningaskuntahanke (1742) Lähteet Gallén, Jarl: Länsieurooppalaiset ja skandinaaviset Suomen esihistoriaa koskevat lähteet. Teoksessa Häme, Mikko: Saagoista ja muinaisista kuninkaistamme. Faravid 15. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja. Oulu 1991 Lahtonen, Irmeli: A Land Beyond Seas and Mountains: A Study of References to Finland in Anglo-Saxon Sources. Suomen varhaishistoria. Tornion kongressi 14.-16.6.1991. (toimittanut Kyösti Julku). Studia historica septentrionalia 21. Rovaniemi; Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys 1992: s. 641-651. Messenius, Johannes: Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. Toimitus ja selitykset Martti Linna. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia. Helsinki 1988. Raninen, Sami & Wessman, Anna: Rautakausi. Teoksessa Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Olivatko viikinkikuninkaat suomalaisia? Kaltio. Klaus Lindgren, "Uusi uljas menneisyys". Agricolan tietosanomat 4-2018. Aalto, Sirpa: "Finnit, kveenit ja bjarmit islantilaisissa kuningassaagoissa". Saagojen tulkitsemisen hankaluuksista (pdf) (Archive.org) Heikkinen, Seppo: Kajaanin linnassa virunut vanki sepitti 1600-luvulla Suomelle mahtavan menneisyyden kuninkaineen ja ne tarinat kiertävät verkossa edelleen. Yle.fi 16.5.2021. Suomalaiset taruhenkilöt Suomen esihistoria Suomen hallitsijat Näennäishistoria Kuvitteelliset kuninkaalliset

1101

https://fi.wikipedia.org/wiki/Simo

Simo

Simo on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan lounaisosassa Pohjois-Pohjanmaan maakunnan rajalla Perämeren rannikolla, nelostien varrella. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on km², josta km² on merialuetta ja km² sisävesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km². Simon läpi virtaa Simojoki. Simoa lähimmät kaupungit ovat Kemi, Tornio, Haaparanta ja Oulu. Naapurikuntia ovat Ii, Kemi, Keminmaa, Ranua ja Tervola. Simo on tunnettu myös Simojokisuun merkittävistä maisema-alueista. Vaikka kunta kuuluukin Kemi-Tornion seutukuntaan, se on poikkeuksellisesti liittynyt osakkaaksi myös Oulunkaaren seutukuntaan sosiaali- ja terveystoimen osalta. Simo koostuu monista pienistä kyläyhteisöistä. Simon nähtävyyksiin kuuluvat muun muassa myöhempää empiretyyliä edustava, vuonna 1846 valmistunut Simon kirkko sekä jääkäreiden etappireitistä ja vuoden 1916 Simon kahakasta muistuttava jääkärikämppä patsaineen. Vuonna 2015 Kemin kaupunki sekä Keminmaan ja Simon kunnat neuvottelivat yhdistymisestä uudeksi Kemin kaupungiksi. Liitoksen oli tarkoitus toteutua vuoden 2017 alusta. Kemin ja Simon kunnanvaltuustot hyväksyivät yhdistymisehdotuksen, mutta Keminmaan valtuusto hylkäsi sen. Historia Varhaishistoria Simon vanhinta asuinaluetta ovat Simonkylän jokisuualue ja Simo- ja Maksniemen rannikkoseudut. Vanhin tieto Simonkylän asutuksesta on 1300-luvulta. 1500-luvulla Simon väestö kasvoi savolaisten muuttoliikkeen seurauksena, mikä kasvatti erityisesti Simonkylän ja Simoniemen asukaslukua. Simo tunnettiin erityisesti suurtiloista ja kalastajista. Nykyisten asemakylien alueiden asutus oli vähäistä: muutamat lohenkalastajat olivat asettuneet koskien tuntumaan. Kehityksen aika 1800-luvulla Simonkylä oli edelleen Simon tärkein keskus. Pikkuhiljaa asutus alkoi laajeta Simojoen rantoja pitkin. Vuonna 1865 suuressa kuntauudistuksessa Simon kunta sai varsinaiset rajansa, vaikka aluetta oli jo kauan kutsuttu Simoksi ja asukkaita simolaisiksi. 1800-luvulla Kemi, suuri osa nykyistä Ranuaa ja pienet määrät Tervolaa kuuluivat Simoon. Kemi erotettiin omaksi kunnakseen jo 1869. Simon väestö muuttui merkittävästi 1800-1900-lukujen vaihteessa. Suurtilalliset pitivät edelleen valtaa Simossa, mutta valtaväestö alkoi nopeasti muuttua Kemin teollisuuden tarjoamien työpaikkojen vaikutuksesta työläisvaltaiseksi. Vuonna 1903 Simossa tapahtui merkittävä tapahtuma sen nykyisen muodon kannalta. Kun Oulusta lähdettiin jatkamaan rautatietä kohti pohjoista, kulki rautatie suunnitelman mukaan keskeltä erämaata ohittaen Simonkylän. Rautatietä harkittiin kaarrettavaksi kohti rantaa, jotta rautatie kulkisi Simonkylän läpi. Ajatusta pidettiin liian kalliina, ja rautatie päätettiin vetää Simon poikki, mikä synnytti Simon nykyisen keskustan, Asemakylän. Aseman läheisyyteen syntyi nopeasti uusi ja nopea rakennuskanta, ja Asemakylän väkiluku kasvoikin reilusta sadasta reiluun 450 asukkaaseen vuoteen 1910 mennessä. Samalla Simonkylä menetti asemansa Simon hallintokeskuksena. Kauemmas sisämaahan syntyi pientä sahateollisuutta 1930-luvulla ja laajoille lakeuksille perustettiin suuria karjatiloja ja perunapeltoja. Vielä tänäkin päivänä Simossa peruna on yksi tärkeimmistä vientituotteista. Lapin sota Lapin sodassa Simon keskustaajama ja Maksniemi kärsivät suuria tuhoja. Asemakylän pohjoispuolella sijaitsi saksalaisten asemia. Simojoen sillat räjäytettiin Lapin sodassa, minkä takia Simojoki oli ylitettävä lossilla pitkään sodan jälkeen. Siltayhteys oli tärkeä, sillä se katkaisi Nelostien. Simonkylä ja Simoniemi säilyivät sodan ruhjeilta. Sodasta nykypäivään Sodan jälkeen Simon väkiluku kääntyi pienoiseen laskuun, mutta alkoi nousta jälleen 1960-luvulla. Kasvu jatkui aina 1970-luvulle asti, jonka jälkeen kasvu tasoittui. 1970-luvun lopulla Simoon syntyi uudestaan teollisuutta, ja väestö lähti jälleen uuteen nousuun. Simossa muuttovoitosta hyötyivät tuolloin myös syrjäkylät, joihin muutti maanviljelijöiden jälkeläisiä jatkamaan maatiloja. Väestö kasvoi nopeasti 1980-luvulla, mutta tasoittui vuosikymmenen loppupuolella. 1990-luvun laman takia teollisuus ajautui vaikeuksiin ja teollisuus katosi Simosta. Väestö kääntyi laskuun, eniten väestöä katosi vuosituhannen vaihteessa 1995-2000 väestön muuttaessa etelään ja suhteellisen läheiseen kasvukeskukseen Ouluun. Vuonna 2005 Kuivaniemen kunta alkoi selvittää tulevaa liitoskuntaa. Simo ehdotti Kuivaniemen liittymistä Simoon, koska kuntien keskustaajamien välillä matkaa on vain noin 7 kilometriä. Kuivaniemessä ehdotus sai vastustusta ja esteenä oli myös Simon sijainti Lapin maakunnassa ja Kuivaniemen sijainti Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kuivaniemi liittyi lopulta Iin kuntaan. Kemi-Tornio on pysynyt edelleen pääasiallisena työssäkäyntialueena, mutta 2000-luvulla työssäkäyminen Oulussa on lisääntynyt. Simon kunta on alkanut hitaasti ottaa lähempää kontaktia Ouluun, viimeisimpänä esimerkkinä Simon liittyminen osittain Oulunkaaren seutukuntaan. Vuoden 2013 alueliitoksen jälkeen Simon ja Oulun välillä on ollut enää yksi kunta. Mahdollisesti tulevaisuudessa toteutuva nelostien Oulu-Kemi-välin laajentaminen todennäköisesti lisäisi Simon suuntautumista Ouluun päin entisestään. Simon kuntaa oltiin liittämässä suureen koko Kemi-Tornion seutukuntaa koskevaan viiden kunnan liitokseen, mutta hanke kaatui. Tämän jälkeen Simo, Kemi ja Keminmaa neuvottelivat liitoksesta. Keminmaan vastustuksen vuoksi hanke kaatui, jonka jälkeen Simo ja Kemi neuvottelivat liitoksesta, minkä Simo torjui. Maantiede Yleiseltä pinnanmuodostukseltaan Simo on suurimmaksi osaksi lakeutta, jonka kohoumat, kunnaat, nousevat 5-10 metrin korkeudelle ympäristöstään. Maanpinta kohoaa rannikolta hitaasti ja tasaisesti kohti saavuttaen sadan metrin korkeuden Simojoen liepeillä Ranuan rajan tuntumassa ja lähes 150 metrin korkeuden uloinna pohjoisessa. Simo on varsin vähävetinen alue. Vesistöjen osuus on noin 2 % pinta-alasta, kun se keskimäärin koko maassa on 9 %. Pitäjän läpi virtaa Ranuan Simojärvestä alkava Simojoki, jonka pituus on noin 178 km. Simojokeen laskee pohjoisesta useita sivujokia. Merkittävimmät ovat Iso-Tainijoki, Kuivasjoki, Simoskanoja ja Martimojärvestä alkava Martimo-oja. Luoteisreunalla, Kivalon vaarajonolta purkaa vetensä Perämereen Viantienjoki. Simon rannikkoviiva on varsin mutkikas. Pienet lahdet ja niemet vuorottelevat kautta koko rannikon. Huomattavimmat niemet ovat Simoniemi, Karsikkoniemi sekä niiden väliin jäävä Ykskuusi. Simon edustalla on runsaasti saaria, yli 50. Suurimmat saaret ovat Tiuranen ja Montaja. Ulkosaarista huomattavin, Tiurasenkruuni, sijaitsee 15 kilometrin päässä rannikolta. Simon kasvillisuus on vaihtelevan luonnon takia verrattain monipuolista ja lajimäärä on pohjoisen asemaan nähden suuri. Metsän peitossa lähes puolet kunnan alueesta. Lehtojen osuus on suurempi kuin keskimäärin Pohjois-Suomessa. Runkauksen luonnonpuisto sijaitsee osittain Simon alueella. Saaria Simon edustalla Haahka, Halttari, Harvakari, Härkäletto, Junkiletto, Koivuluoto, Korkiakari, Kuralanletto, Laitakari, Lammasletto, Leipäre, Leipäreenkrunni, Lissabon, Louekari, Montaja, Munakari, Möyly, Oravainen, Paavonletto, Palokarinletto, Paskaletto, Pensasletot, Peurankallio, Pihlajakari, Pikku-Leipäre, Pirttisaari, Rajaletto, Saapaskari, Selkäkari, Selkäkarinmatala, Tiuranen, Tiurasenkalla (Korkiankalla), Tiurasenkrunni, Tynttyrit, Vatunki, Ykskivi, Ööperit. Talous Simo on maa- ja metsätalousvaltainen kunta, jossa ei ole teollisuutta. Simossa on laajoja turvetuotantoalueita. Simo oli aiemmin mukana kuudennen ydinvoimalan rakentamismahdollisuuksia selvittäneen Fennovoima Oy:n tutkimuksissa yhtenä mahdollisena ydinvoimalan rakentamispaikkana. Alun perin kymmenen kiinnostusta osoittaneen paikkakunnan joukosta ympäristövaikutusten arviointimenettelyyn pääsivät Simon lisäksi Pyhäjoki ja Ruotsinpyhtää. Mahdollisia rakennuspaikoiksi Simossa esitettiin Karsikkoa ja sen edustalla sijaitsevaa Laitakaria sekä aiemmin myös Montajan ja Tiurasen saaria rannikon edustalla. Fennovoima ilmoitti lokakuussa 2011, että ydinvoimala rakennetaan Pyhäjoelle. Tuulivoima Simo liittyi ensimmäisenä kuntana Suomen tuulivoimayhdistyksen jäseneksi vuonna 2012, jolloin kunnassa toimi kolme TuuliWatti-tuulivoimalaa. Vuonna 2013 kerrottiin, että Simon kunta tavoittelee sataa tuulimyllyä alueelleen. Entisen kunnanjohtaja Esko Tavian mukaan myllyt tuovat kiinteistöveroina kaivattuja lisätuloja, kiinteistöverot yhdestä myllystä ovat noin 10 000 euroa vuodessa. Vuonna 2013 TuuliWatti anoi 35 lupaa uusille tuulivoimaloille silloisten kymmenen luvan jo saaneen tuulimyllyn lisäksi. Jos suunnitelmat toteutuvat, uusia voimaloita aletaan rakentaa vuonna 2015. Uudet tuulivoimalat olisivat 140-150 metriä korkeita ja nimellisteholtaan 3-5 megawattia. Liikenne Matkustajajunat eivät pysähdy Simon rautatieasemalla. Lähin henkilöliikenteen käytössä oleva asema on Kemin rautatieasema noin 25 kilometrin päässä pohjoisessa. Kemi-Tornion lentoasemalle on matkaa 30 kilometriä. Simon läpi kulkee valtatie 4 (E75). Lähimmät tärkeät kauppasatamat ovat Kemissä ja Torniossa. Väestö Simon asukasluku on viime vuosina vähentynyt hitaasti, mutta tasaisesti. Simo kärsii väestön luonnollisesta vähenemisestä (väestön ikääntyminen ja sitä kautta kuoleminen), mutta kunta on muuttovoittoinen. Muuttovoitto ei kuitenkaan ole riittänyt asukasluvun kasvuun. Vuoden 1999 tilaston mukaan Simossa oli eniten 15-64-vuotiaita (65,8 %) ja vähiten yli 85-vuotiaita (1,5 %). Työttömyysaste vuonna 2006 oli 12,9 %, kun se koko Lapin läänissä oli 18,3 %. Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kunnan väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen. Taajamat Vuoden 2017 lopussa Simossa oli 3 110 asukasta, joista 1 660 asui taajamissa, 1 433 haja-asutusalueilla ja 17:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Simon taajama-aste on 53,7 %. Simon taajamaväestö jakautuu kolmen eri taajaman kesken: Kunnan keskustaajama on lihavoitu. Seurakunnat Vuoden 2018 aluejaon mukaan Simossa on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Simon seurakunta Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Simon alueella toimii Oulun ortodoksinen seurakunta. Kylät ja alueet Simo koostuu lukuisista pienistä kylistä ja alueista: Alaniemi, Asemakylä, Hamari, Karisuvanto, Maksniemi, Matala, Onkalonperä, Pömiö, Sankala, Simonkylä (Filpus), Simoniemi (kirkonkylä), Soikko, Tainijoki, Taininiemi, Viantie, Ylikärppä ja Marostenmäki. Suurimmat ovat Asemakylä ja Maksniemi. Simoniemen ja Simonkylän alueelle perustettiin 30. marraskuuta 2015 luonnonsuojelulain nojalla neljäs suomalainen valtakunnallinen maisemanhoitoalue. Simon maisemanhoitoalue on laajuudeltaan 7 821 hehtaaria, maa-aluetta siitä on 3 762 hehtaaria. Alueella asuu noin 650 ihmistä. Palvelut Koulutus Simossa on kaksi alakoulua, yksi yläkoulu ja lukio. Aiemmin Ammattiopisto Lappian kalatalouden koulutus järjestettiin Simossa, mutta se siirtyi syksyllä 2015 Kemin toimipaikkaan. Lähin yliopisto on Oulussa. Simossa on 9 koulurakennusta, mutta vain kaksi on käytössä. Terveys ja sosiaalipalvelut Terveys ja sosiaalipalveluista vastaa Oulunkaaren kuntayhtymä. Myymälät Simossa on kaksi kauppaa ja pizzeria. Tunnettuja simolaisia Veikko Huovinen, kirjailija, syntynyt Simossa Matti Lackman, filosofian tohtori, rehtori ja tutkija Seppo Lohi, teologian tohtori, Simon entinen kirkkoherra Tuomas Lohi, Kempeleen kunnanjohtaja Juha Marttila, MTK:n puheenjohtaja Martti Miettunen, valtioneuvos, kolminkertainen pääministeri Aarne Orjatsalo, näyttelijä Martti Räsänen, kielitieteilijä (turkologi) Mervi Simoska, Juvan kunnanjohtaja Esko Tavia, kunnanjohtaja, everstiluutnantti Katso myös Luettelo Simon julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Simon kunnan kotisivut Tilastokeskus - Simon avainluvut Seulonnan keskeiset artikkelit

1102

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiologia

Sosiologia

Sosiologia on yleinen ja laaja-alainen yhteiskuntatiede, joka tutkii yhteiskunnan rakennetta, sosiaalista toimintaa ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Sosiologia pyrkii ymmärtämään yhteiskuntaa yleisellä tasolla sekä tarkastelemaan sitä monista eri erityisaloista ja näkökulmista käsin. Tarkastelun kohteita voivat olla esimerkiksi globalisaatio, kaupunkielämä, kulutus, sukupuoli, seksuaalisuus, eriarvoisuus, työ, ikääntyminen, talous, kansalaisyhteiskunta, ympäristö sekä ihmisten arvot ja puhetavat. Sosiologialla on usein yhteiskuntakriittistä merkitystä, koska se tuottaa uusia todellisuuden hahmotus- ja jäsentämistapoja. Sosiologiaa sanotaan refleksiiviseksi tieteeksi. Refleksiivisyys tarkoittaa sitä, että sosiologien on myös pohdittava tutkimustensa yhteiskunnallisia seurauksia sekä omaa rooliaan tulkintojen tekijöinä. Osa sosiologian refleksiivisyyspohdintaa on keskustelu sosiologian tiedeluonteesta, esimerkiksi Michael Burawoyn erottelusta professionaaliseen sosiologiaan, yhteiskuntaa palvelevaan sosiologiaan (engl. policy sociology), kriittiseen sosiologiaan ja julkiseen sosiologiaan. Sosiologia ja muut tieteet Filosofia Yhteiskuntateoria tai yleinen teoria ovat sosiologian alueita, jotka ovat luonteenomaisesti lähimpänä filosofiaa. Toisaalta tieteenfilosofiset ja metodologiset kysymykset ovat läsnä kaikessa sosiologiassa, ja sosiologiset paradigmakiistat ovat luonteeltaan tieteenfilosofisia. Sosiologiassa on myös vahva fenomenologiseen filosofiaan pohjautuva juonne, jonka edustajia ovat esimerkiksi Edmund Husserlin ajatuksia kehitellyt Alfred Schütz sekä vaikutusvaltaisen tiedonsosiologisen ohjelman käynnistäneet Peter Berger ja Thomas Luckmann. Biologia ja luonnontieteet Luonnontieteistä biologialla on sosiologian kanssa selkeitä liitoskohtia. Ihmisen hermoston ja aivojen toimintaa tutkiva neurotiede on tässä avainasemassa. Eläinten käyttäytymisestä tehtyjä johtopäätöksiä ihmisten käytöksestä kutsutaan sosiobiologiaksi. Tätä termiä käytti ensimmäisenä hyönteistutkija E. O. Wilson, joka tutki hyönteisten laumakäyttäytymistä. Kun biologiseen selittämiseen otetaan evoluutionäkökulma, puhutaan usein evoluutiopsykologiasta. Suomessa tunnetuin evoluutiosta kiinnostunut sosiologi lienee ollut Edvard Westermarck. Taloustieteet Kun taloustiede tutkii yhteiskuntia kansantalouden näkökulmasta (makrotaloustiede) ja yksilöitä hyötyjä laskelmoivina kuluttajina (mikrotaloustiede, rationaalisen valinnan teoria), sosiologit keskittyvät lähinnä muihin motiiveihin ja toimintaan vaikuttaviin tekijöihin, kuten sosiaalisiin normeihin. Sekä nykyaikaisen taloustieteen että sosiologian monien muiden yhteiskuntatieteiden joukossa voidaan katsoa olevan esimerkiksi Adam Smithin ja Karl Marxin edustaman poliittisen taloustieteen perillisiä. Historia Vaikka historiantutkijat tutkivat pääasiassa menneitä tapahtumia ja sosiologit useimmiten keskittyvät oman aikansa yhteiskuntaan, nämä näkökulmat risteävät molemmissa tieteissä. Hieman tarkemman rajan näiden välille tekee yleinen orientaatio tutkimuskohteeseen, ihmisyhteiskuntaan. Historiatiede on kiinnostunut todenmukaisesti kuvaamaan tapahtuneita asioita, kun taas sosiologi on historiaa tutkiessaan kiinnostunut yleisistä kehityskuluista, säännönmukaisuuksista ja teoretisoinneista. Tätä eroa on kuvattu nimittämällä sosiologiaa nomoteettiseksi tieteeksi, kun taas historia on idiografinen tiede. Sosiologian synty ja historia Positivismin perustajana tunnettu Auguste Comte (1798-1857) oli ensimmäinen, joka käytti ilmaisua sosiologia (vuonna 1830). Sana muodostuu latinan kielen sanoista socius (kumppani) ja logia (oppi). Hän käytti uudesta tieteestään nimitystä "physique sociale". Tällä Comte halusi korostaa, että hänen esikuvanaan oli erityisesti fysiikka joka tunnettiin ajan edistyneimpänä tieteenä. Sosiologian nousu alkoi Yhdysvalloista. Ensimmäiset sosiologian luennot järjestettiin Kansasin yliopistossa vuonna 1890. Kahta vuotta myöhemmin perustettiin ensimmäinen pelkästään sosiologian tutkimiseen erikoistunut laitos Chicagon yliopistoon. Eurooppalaisen sosiologian isänä pidetään ranskalaista Émile Durkheimia, joka perusti ensimmäisen eurooppalaisen sosiologian laitoksen Bordeaux'n yliopistoon vuonna 1895. Sosiologian klassikoita Sosiologiassa klassikolla tarkoitetaan teoreetikkoa, jonka työllä on ollut vahva vaikutus koko sosiologiaan tutkimusalana. Vaikka se, ketä milloinkin pidetään klassikkona, vaihtelee jossain määrin aikakaudesta riippuen, on alalle jo sen lyhyen historian aikana ehtinyt muodostua klassikoita. Monelle sosiologian klassikolle on tavallista, etteivät he luonnehtineet itseään varsinaisesti sosiologeiksi. Heille oli tyypillistä monialainen, yhteiskuntaa useasta eri suunnasta tarkkaileva päättely. Sosiologian kehityksen kannalta kenties merkittävimpiä teoreetikkoja ovat olleet Émile Durkheim, Karl Marx, Max Weber ja Georg Simmel. Klassikoiksi voidaan lukea myös muun muassa Ferdinand Tönnies, Auguste Comte, Herbert Spencer ja Werner Sombart. Monet heistä eivät muodostaneet tietoisesti sosiologista oppia, mutta myöhemmin heidät on luettu nimenomaan sosiologian edustajiksi. Pikkuklassikoita Pikkuklassikoiksi on kutsuttu sosiologeja, jotka ovat tarjonneet sosiologialle yhden tai muutamia yksittäisiä teorioita, käsitteitä tai kirjoja. Joitakin heistä saatetaan pitää myös varsinaisina klassikkoina. Ulrich Beck Pierre Bourdieu Manuel Castells Michel Foucault Anthony Giddens Erving Goffman Jürgen Habermas Niklas Luhmann Marcel Mauss Robert K. Merton C. Wright Mills Vilfredo Pareto Talcott Parsons Thorstein Veblen Sosiologian tutkimusmenetelmiä Sosiologinen tutkimus jakaantuu kolmeen portaaseen: teoriaan, aineistoon ja menetelmään. Valittua teoriaa sovelletaan tutkijan keräämään aineistoon käyttäen jotakin tiettyä tutkimusmenetelmää. Sosiologian, kuten lähes kaikkien yhteiskuntatieteiden tutkimusmenetelmät voidaan jakaa karkeasti ottaen kahtia kvalitatiivisiin eli laadullisiin ja kvantitatiivisiin eli määrällisiin tutkimusmenetelmiin. Kvalitatiiviset tutkimusmenetelmät soveltuvat ennen kaikkea yksittäisten tapausten ja erityisten tapausryhmien kartoittamiseen. Tyypillisiä laadullisia tutkimusmenetelmiä ovat esimerkiksi erilaiset haastattelut ja diskurssi- ja retoriikka-analyysit. Näiden tutkimusten avulla voidaan tosin löytää myös ilmiöitä, joiden avulla on mahdollisuus selittää ihmissosiaalisuuden laajempia kulttuurisia malleja, eräänlaisia kulttuurisia itsesäänselvyyksiä. Kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät sopivat laaja-alaisiin ja suuria ryhmiä tai kokonaisia yhteiskuntia kartoittaviin tutkimuksiin, mutta yksittäistapauksista niiden avulla ei välttämättä saada kovin kattavaa tietoa. Tyypillisiä kvantitatiivisia menetelmiä ovat esimerkiksi survey- eli kyselytutkimukset. Kvantitatiivisten tutkimusmenetelmien selkärankana toimivat usein matemaattiset ja tilastolliset mallit. Sosiologia Suomessa Sosiologiaa opetetaan Suomessa monessa yliopistossa. Helsingin yliopistossa, Jyväskylän yliopistossa, Itä-Suomen yliopistossa, Lapin yliopistossa, Tampereen yliopistossa, Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa voi suorittaa maisterin tutkinnon sosiologia pääaineena. Sosiologiaa opiskelleet voivat työskennellä useissa ammateissa ja tehtävissä, esimerkiksi tutkijana, suunnittelijana ja tutkimuspäällikkönä. Suomalaisista sosiologian historian merkkihahmoja on Edvard Westermarck (1862-1939), jota voidaan myös pitää suomalaisen antropologian isänä. Hänen mukaansa on myös nimetty suomalaisten sosiologien kansallinen tiedeseura, Westermarck-seura, joka julkaisee Sosiologia-lehteä. Tunnettuja suomalaisia sosiologeja ovat myös Pertti Alasuutari Erik Allardt Antti Eskola Elina Haavio-Mannila Risto Heiskala Kaj Ilmonen Riitta Jallinoja Kimmo Jokinen Pertti Jokivuori Paavo Koli Matti Kortteinen Yrjö Littunen Arto Noro Anssi Peräkylä Martti Siisiäinen Pekka Sulkunen Pertti Töttö Sosiologisia teoriasuuntauksia Marxismi Kriittinen teoria Feminismi Strukturalismi Jälkistrukturalismi Postmodernismi Rationaalisen valinnan teoria Sosiaalinen konstruktionismi Sosiologian käsitteitä Kirjallisuutta Lähteet Aiheesta muualla Sosiologian peruskurssi. Tampereen yliopisto / Avoin yliopisto. Seulonnan keskeiset artikkelit

1104

https://fi.wikipedia.org/wiki/Saksan%20kieli

Saksan kieli

Saksan kieli (Deutsch, tai die deutsche Sprache) on indoeurooppalaisen kielikunnan germaanisen kieliryhmän länsigermaaniseen haaraan kuuluva kieli. Saksaa käytetään monessa Euroopan valtiossa ja sitä puhuu maailmanlaajuisesti äidinkielenään yli 100 miljoonaa ihmistä. Se on Euroopan unionin puhutuin kieli äidinkielisten puhujien määrällä mitattuna. Saksan kieltä opiskellaan yleisesti monissa Euroopan valtioissa, ja Suomessa se on opiskelluin kieli peruskouluissa ja lukioissa suomen, ruotsin ja englannin jälkeen vuonna 2018. Tieteen yleiskielenä englanti syrjäytti saksan 1950-1960-luvulla, mutta eräillä etenkin humanistisilla aloilla saksan kielen merkitys on edelleen suuri. Saksa muistuttaa kieliopillisesti ja sanastoltaan monella tapaa hollantia. Kirjoitettuina ne muistuttavat toisiaan enemmän kuin puhuttuina. Historia Saksa kuuluu länsigermaanisiin kieliin, joihin kuuluvat saksan lisäksi pohjanmerengermaaniset kielet eli englanti, hollanti, afrikaans, friisi ja alasaksa. Saksan kirjakieltä kutsutaan monesti myös yläsaksaksi (), sillä sen perustana ovat keski- ja eteläsaksalaiset murteet, kun taas alasaksa on lähtöisin pohjoissaksalaisista murteista. Äännetasolla yläsaksan erottaa muista germaanisista kielistä niin kutsuttu 2. äänteensiirros, jossa soinnittomat klusiilit [p, t, k] ovat muuttuneet affrikaatoiksi ja frikatiiveiksi [pf, f, ts, s, x]. Esimerkkejä tästä äänteensiirroksesta ovat muun muassa: engl. pipe, saks. Pfeife; engl. help, saks. helfen; engl. ten, saks. zehn; engl. eat, saks. essen; engl. book, saks. Buch. Muita pohjanmerengermaaniset kielet yläsaksasta erottavia piirteitä ovat tämän lisäksi muun muassa nasaalikonsonantin poistuminen frikatiivin edestä (engl. five, saks. fünf) ja sama verbimuoto monikon kaikissa persoonissa (engl. we live, you live, they live; saks. wir leben, ihr lebt, sie leben). Saksan kielen historia jaetaan kielessä tapahtuneiden muutosten ja kirjallisten muistomerkkien perusteella eri kausiin. 700-luvulta noin vuoden 1050 tienoille ulottuvasta ajanjaksosta puhutaan muinaisyläsaksan kautena, vuosista 1050-1350 keskiyläsaksan kautena, ja vuosista 1350-1650 käytetään nimitystä varhaisuusyläsaksa. Muinaisyläsaksan kautena kirjallisuutta pitivät yllä luostarit, joissa uskonnollisia tekstejä käännettiin kansankielelle; maallisesta runoudesta mainittava on sankarirunoutta edustava Hildebrandslied. Vanhin nykyaikaan säilynyt kirja on Abrogans, joka on kirjoitettu 700-luvun jälkipuoliskolla. Keskiyläsaksan aikana tärkeitä kirjallisuuden lajeja olivat sankarieepos (esimerkiksi Nibelungein laulu), hovieepos ja minnelaulu eli ritarilyriikka. Varhaisuusyläsaksan ajalla kehittyi kirjapainotaito, joka loi menestymisen edellytykset Lutherin uskonpuhdistukselle. Saksaa voidaan pitää nykygermaanisista kielistä islannin jälkeen konservatiivisimpana, ja konservatiivisimpana länsigermaanisena kielenä: siinä on säilynyt paljon muinaisgermaanisia rakennepiirteitä (esim. verraten täydellinen sijajärjestelmä). Slaavilaisissa kielissä saksalaisia ja Saksaa kutsutaan nimellä, jonka kantana on 'mykkää' tarkoittava sana (ven. немецкий, tš. německý, pl. niemiecki), joka on ilmeisesti alun perin tarkoittanut slaavia osaamattomia ihmisiä. Italiassa termi on puolestaan 'tedesco', joka on lainattu latinaan (theodiscus) germaanisesta *þeudiskaz-sanasta (muinaisenglannin þéodisc, vrt. 'teutonit'), joka tarkoitti kansaan (*þeuda) kuuluvaa. Vastakohta tälle sanalle oli 'walhisk', jota sittemmin käytettiin kelteistä ja joka nykyisin näkyy Walesin nimessä. Nykyinen levinneisyys Saksa on virallinen pääkieli seuraavissa maissa: Saksa Itävalta Liechtenstein ja eräs virallisista kielistä seuraavissa maissa: Belgia Luxemburg Sveitsi (63 % väestöstä saksankielisiä) Italia (alueellisesti Etelä-Tirolissa) Lisäksi saksaa puhutaan muun muassa seuraavissa maissa: Tanska (alueellisesti Etelä-Jyllannissa) Namibiassa (virallisena kielenä 1884-1919 ja 1984-1990) Monissa Itä-Euroopan maissa on saksaa puhuvia vähemmistöjä. Lisäksi siirtolaisuuden myötä esimerkiksi Etelä-Amerikassa ja Australiassa on merkittäviä saksankielisiä vähemmistöjä. Esimerkiksi Paraguayssa asuu 13 000 saksalaistaustaista mennoniittaa, joilla on edelleen oikeus mm. saksankieliseen koulutukseen. 1800-luvun lopulla yhdistyneen Saksan ei onnistunut enää laajentaa valtaansa muihin maanosiin sen menetettyä merentakaiset alueensa ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Saksan kieli levisi merten taakse lähinnä siirtolaisuuden kautta. Saksankielisiä alueita oli Euroopassa enemmänkin ennen toista maailmansotaa, mutta Saksan hävittyä sodan se menetti laajoja maa-alueita muun muassa Puolalle, josta saksalaiset häädettiin kovakouraisesti ns. tynkä-Saksaan. Suomessa asui Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2020 lopussa 6 841 henkilöä, joiden äidinkieleksi oli rekisteröity saksa. Heistä noin 51 prosenttia asui Uudenmaan maakunnan alueella. Saksankielisten määrä Suomessa on kasvanut yli kaksinkertaiseksi vuosien 2000 ja 2020 välillä. Kirjoitusasun ääntäminen Lyhyet vokaalit a /a/ e /ɛ/ i /ɪ/ o /ɔ/ u /ʊ/ ä /ɛ/ ö /œ/ ü /ʏ/ er [ɐ] r [ɐ̯] vokaalin jälkeen Diftongit ja pitkät vokaalit ei/ai/ay/ey /aɪ̯/ au /aʊ̯/ eu/äu /ɔʏ̯/ a/aa/ah /aː/ e/ee/eh /eː/ i/ih/ie/ieh /iː/ o/oo/oh /oː/ u/uh /uː/ ä/äh /ɛː/ tai /eː/ ö/öh /øː/ ü/üh /yː/ Konsonantit b /b/, [p] sanan lopussa c /t͡s/, /k/ ch [x] a:n, o:n ja u:n jälkeen, [ç] muualla chs /ks/, /xs/ tai /çs/ morfeemirajalla ck /k/ d /d/, [t] sanan lopussa dt /t/ dsch /d͡ʒ/ f /f/ g /ɡ/, [ç] sanaloppuisessa -ig:ssä, [k] muulloin sanan lopussa h /h/ j /j/ k /k/ l /l/ m /m/ n /n/ ng /ŋ/, /nɡ/ yhdyssanoissa p /p/ pf /p͡f/ ph /f/ qu /kv/ r /ʀ/, /ʁ/ tai /r/ s [z] sanan alussa ja vokaalien välissä, [ʃ] ennen p:tä tai t:tä tavun alussa, [s] muualla sch /ʃ/, [sç] kun kirjaimeen s päättyvässä sanassa on pääte -chen ß (ss) /s/ t /t/ th /t/ ti /t͡sɪ̯/ päätteissä -tion, tiär, tial, tiell, /tɪ/ muualla ts /t͡s/ tsch /t͡ʃ/ tz /t͡s/, lyhyen vokaalin jälkeen tzsch /t͡ʃ/ v /f/, /v/ lainasanoissa muualla kuin sanan lopussa w /v/ x /ks/ z /t͡s/ zsch /t͡ʃ/ Kielioppi Kieliopiltaan saksa on melko konservatiivinen germaaninen kieli. Saksassa on edelleen esimerkiksi neljä sijaa ja kolme sukua, toisin kuin ruotsissa ja hollannissa, joissa maskuliini ja feminiini ovat yhdistyneet ja englannissa, jossa sukuerottelu on kadonnut. Sanajärjestys Päälauseissa sanajärjestys on melko vapaa. Lauseen alkaessa objektilla predikaatti tulee aina ennen subjektia. Sanajärjestys muuttuu käänteiseksi hyvin monissa eri tapauksissa. Kysymyslause on käänteinen, paitsi jos se alkaa subjektilla. Erikoisuutena saksan kielessä verbit hyppäävät alisteisissa sivulauseissa eli alistuskonjunktioiden aloittamissa lauseissa, relatiivilauseissa tai epäsuorissa kysymyslauseissa loppuun. Esimerkiksi Fritz sagt, dass ich fröhlich bin = Fritz sanoo, että minä iloinen olen. Substantiivit Saksan kielessä kaikki substantiivit kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Substantiiveillä on kolme sukua: maskuliini, feminiini ja neutri. Neutreja voidaan kutsua myös suvuttomiksi sanoiksi. Substantiiveilla on sekä määräinen että epämääräinen muoto. Kun kyseessä on määräinen muoto, nominatiivin artikkeli on feminiinissä die, neutrissa das, maskuliinissa der ja kaikkien sukujen monikossa die. Kun kyseessä on epämääräinen muoto, artikkeli on maskuliinissa ja neutrissa ein ja feminiinissä eine. Monikolla ei ole epämääräistä artikkelia. Lisäksi artikkelit taipuvat sanan sijan (nominatiivi, akkusatiivi, datiivi tai genetiivi) mukaisesti. Adjektiivit Jos positiivissa oleva adjektiivi esiintyy lauseessa yksin eli predikatiivina, se ei koskaan taivu, ei myöskään monikossa (superlatiivi kuitenkin taipuu myös predikatiivissa). Välittömästi substantiivin edessä oleva adjektiivi eli attribuutti sen sijaan taipuu aina. Attribuuttiadjektiiveja taivutetaan kahdella tavalla. Niin sanotussa heikossa taivutuksessa sanan suku, luku tai sija näkyy substantiivia edeltävässä pronominissa tai artikkelissa, minkä vuoksi sen ei tarvitse näkyä adjektiivissa. Niin sanotussa vahvassa taivutuksessa sanan suku, sija tai eräissä tapauksissa lukukaan ei näy substantiivissa, eli sen edellä ei ole artikkelia tai pronominia, minkä vuoksi suvun puolestaan täytyy näkyä adjektiivissa. Adverbit ovat saksassa samat kuin adjektiivien taipumattomat perusmuodot ja käyttäytyvät myös melkein samalla tavalla. Numeraalit Luvusta 21 alkaen ykköset sanotaan ennen kymmeniä. Esimerkiksi luku 21 on saksaksi einundzwanzig (kirjaimellisesti "yksi ja kaksikymmentä"). Verbit Verbejä voi taivuttaa kuudessa persoonassa viidessä aikamuodossa: preesens, imperfekti (oik. preteriti), perfekti, pluskvamperfekti ja futuuri. Preesens ilmaisee luonnollisesti parhaillaan tapahtuvaa toimintaa. Preesensiä käytetään myös muun muassa historian kertomuksissa niin sanottuna historiallisena preesensinä eli tapahtuma on menneessä ajassa, mutta tapahtumaa kuvatessa käytetään preesensiä. Preesensiä voi myös käyttää futuurina, jos lauseessa on tulevaisuuteen viittaava ajan määre. Futuuri voidaan myös muodostaa werden-apuverbillä (ich werde es machen 'tulen tekemään/aion tehdä sen'). Saksan kielessä imperfektiä käytetään yleensä vain kirjakielessä, esimerkiksi kertomuksissa ja selonteoissa, jolloin tapahtumat käsitetään loppuunsuoritetuiksi, eikä niillä ole yhtymäkohtaa nykyhetkeen. Kielitieteellisesti imperfekti vastaa todellisuudessa preteritiä. Puhutussa kielessä käytetään menneestä ajasta puhuttaessa useimmiten perfektiä. Se ilmaisee samalla, että jokin asia on tehty loppuun. Pluskvamperfekti kääntyy suomeksi pluskvamperfektinä (ich hatte es gemacht 'olin tehnyt sen'). Eriäviksi yhdysverbeiksi kutsutaan verbejä, jotka koostuvat etuliitteestä (kuten ein, an tai zurück) ja varsinaisesta verbistä. Jos eriävä yhdysverbi on päälauseen predikaattina, sen verbiosa taipuu normaalisti, mutta etuliite sijaitsee lauseen lopussa (esim. Ich nehme das Buch mit 'Otan kirjan mukaan'). Jos taas yhdysverbi ei ole predikaattina, sijaitsee koko yhdysverbi yhteenkirjoitettuna lauseen lopussa infinitiivissä (esim. Kannst du später anrufen? 'Voitko soittaa myöhemmin?'), kuten myös sivulauseessa (Er ist sicher, dass Maria jetzt ankommt. 'Hän on varma, että Maria saapuu nyt'). Saksan kielessä on myös joukko refleksiiviverbejä, joiden toiminta kohdistuu tekijään itseensä, kuten verbi sich waschen ('peseytyä'). Niihin liittyy refleksiivipronomini sich, joka taipuu persoonamuodoissa yleensä akkusatiivissa (esim. Ich muss mich beeilen 'Minun pitää kiirehtiä), mutta joissain harvoissa tapauksissa datiivissa (esim. Was stellst du dir vor? 'Mitä kuvittelet?). Epäsäännöllisesti taipuvia verbejä, joista useimpia kutsutaan myös vahvoiksi verbeiksi, on paljon. Tapaluokat Tapaluokkia eli moduksia on kolme: indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi eli käskymuoto. Indikatiivi esittää asian varmana väitteenä. Konjunktiivin preteritiä käytetään konditionaalina sekä päälauseessa että konjunktiolla wenn 'jos' alkavassa sivulauseessa (ich wäre 'olisin'; ich wäre gewesen 'olisin ollut'). Näin konjunktiivia käyttävät modaaliset lähinnä apuverbit sollen, wollen, dürfen, müssen, können ja verbit haben ja sein. Muilla verbeillä konditionaalivirkkeen päälause muodostuu werden-verbin konjunktiivin preteritillä (würde) ja pääverbin perusmuodolla (ich würde es machen 'tekisin sen'), sivulauseessa sen sijaan voi käyttää pelkkää pääverbin konjunktiivin imperfektiä, mutta rakenne würde + infinitiivi on myös mahdollinen (wenn ich es machte; wenn ich es machen würde 'jos tekisin sen'). Menneen ajan konditionaalivirke muodostuu aina konjunktiivin pluskvamperfektillä (ich hätte es gemacht, wenn ich Zeit gehabt hätte 'olisin tehnyt sen, jos minulla olisi ollut aikaa'). Konjunktiivin preesensiä ja perfektiä käytetään lähinnä vain kirjakielisessä epäsuorassa esityksessä, ja sillä ei oteta kantaa asian todenperäisyyteen (Der Premierminister sagt, es gehe der Ökonomie gut 'pääministerin mukaan taloudella menee hyvin'). Sijamuodot Sijamuodot ovat nominatiivi (perusmuoto), akkusatiivi, datiivi ja genetiivi. Substantiivit, adjektiivit, ja jotkut pronominit taipuvat sijamuodon ja suvun mukaan. Useimmilla substantiiveilla yksikön nominatiivi, akkusatiivi ja datiivi ovat kuitenkin yhtäläisiä (poikkeuksena ns. heikot maskuliinit), ja eroa näiden muotojen välillä on vain artikkelissa sekä sanaan mahdollisesti liittyvissä adjektiiveissa. Genetiivissä maskuliini- ja neutrisukuisilla sanoilla on pääte -(e)s (dat. dem Haus; gen. des Hauses); feminiinisukuisilla sanoilla yksikön genetiivikin on yhtäläinen datiivin kanssa (nom./akk. die Frau 'nainen', dat./gen. der Frau). Monikon datiivi eroaa muista monikon sijamuodoista n-päätteellään (nom./akk. die Häuser, gen. der Häuser, dat. den Häusern), mutta jos monikon perusmuodossa on jo n-pääte tai s-pääte, monikon kaikki muodot ovat samanlaisia ja vain artikkelin tai adjektiivin taivutus erottaa muodot. Vakiintuneissa sanonnoissa maskuliinin ja neutrin yksikön datiivimuodon lopussa voi lisäksi esiintyä vanhahtava e-pääte: zu Hause 'kotona', auf dem Lande 'maa(seudu)lla'. Genetiivi korvataan puhekielessä usein von-prepositiota käyttämällä. Murteet Käytännön puhekielessä on suuria murteellisia eroja sekä Saksan, Itävallan ja Sveitsin alueiden välillä että näiden maiden sisällä. Näitä eri kielimuotoja pidetään kuitenkin samana kielenä, jolla on yhteinen Martti Lutherin luoma kirjoitetun kielen normi ja kielioppi, joka perustuu itäisen keskisaksan murteeseen. Ensimmäisinä pyrkimyksinä yhteisen normiston luomiseksi pidetään kuitenkin jo 1200-luvun hovirunoilijoiden toimintaa; Lutherin merkitystä yhteisen kirjakielen luojana onkin pitkään ylikorostettu. Eri murteet eivät välttämättä ole keskenään ymmärrettäviä. Eräs omaleimainen saksan kielen muoto on elsassi. Yläsaksa ja alasaksa Nykyistä saksan yleiskieltä kutsutaan toisinaan yläsaksaksi (Hochdeutsch) erotuksena yhtäältä Sveitsin ja Itävallan murteista, toisaalta Pohjois-Saksassa puhutusta alasaksasta. Alasaksaa pidettiin uskonpuhdistuksen aikana erillisenä kielenä, ja Raamattu käännettiin aluksi molemmille kielille. Myöhemmin alasaksan merkitys virallisissa yhteyksissä väheni, eikä sitä enää käytetä kirjakielenä. Esimerkiksi knöödeli-niminen ruokalaji on Pohjois-Saksassa Klöße ja Etelä-Saksassa Knödel. Sveitsinsaksa Sveitsinsaksa on yhteisnimitys Sveitsissä puhuttaville alemannimurteille, jotka eroavat saksasta niin paljon, ettei saksalainen ymmärrä sveitsinsaksaa helposti. Sveitsinsaksa on Sveitsissä jokapäiväinen puhekieli. Virallisissa yhteyksissä käytetään kuitenkin standardisaksaa sveitsiläisin muunnelmin. Sanavarastossa on joitakin ranskalaisia lainasanoja, kuten Glace (jäätelö, yleiskielellä Eis) ja Velo (polkupyörä, yleiskielellä Fahrrad). Sveitsissä kiitetään sanomalla merci, kuten ranskassa. Sveitsiläiset käyttävät kuitenkin virallisissa yhteyksissä ja muutenkin kirjoittaessaan useimmiten saksan kirjakieltä. Yläsaksan ß kirjoitetaan Sveitsissä ss, kuten Strasse (katu), joka kirjoitetaan Saksassa ja Itävallassa Straße. Sinuttelu ja kohteliaisuusmuodot Saksassa muun muassa suomen ja ruotsin teitittelyä vastaavana puhuttelumuotona, kohteliaisuusmuotona, käytetään monikon kolmatta persoonaa. Kieliopissa nämä kohteliaisuusmuodot esitellään yleensä omana persoonamuotonaan verbejä tai pronomineja taivuttaessa. Ne eroavat kuitenkin monikon kolmannesta vain siten, että niissä pronomini "Sie" kirjoitetaan aina isolla alkukirjaimella, joten omaa taivutusta niillä ei varsinaisesti ole. Saksalaiset sinuttelevat harvemmin kuin suomalaiset. Kohteliaisuusmuotoa käytetään uusien tuttavuuksien kanssa sekä puhuteltaessa itseään vanhempaa henkilöä. Sitä käytetään myös tapauksissa, joissa näitä puhuteltavia on useampi kuin yksi. Ääntäminen Saksan ääntäminen vaihtelee alueittain, varsinkin pohjoisen ja etelän välillä. Standardiääntämyksenä pidetään usein (esimerkiksi oppikirjoissa) pohjoissaksalaista ääntämystä. Painotus Sanojen paino on yleensä ensimmäisellä tavulla. Poikkeuksia ovat muun muassa painottomat etuliitteet ja jotkin vierasperäiset sanat, jolloin lainasanan mukana on omaksuttu myös sen painotus. Yhdyssanoissa aksentti on ensimmäisellä sanalla. Intonaatio Lauseen intonaatio vaihtelee lausetyypin mukaan. Laskeva intonaatio on toteamuslauseissa merkkinä lauseen lopusta. Joskus se esiintyy myös kysymyssanalla alkavissa kysymyslauseissa. Ilman kysymyssanaa muodostettavissa kysymyslauseissa on nouseva intonaatio. Tasainen intonaatio esiintyy ennen taukoa, esimerkiksi pää- ja sivulauseen välissä. Vokaalijärjestelmä Saksassa on yhteensä 15 vokaalifoneemia, joita kirjoituksessa vastaavat grafeemit a, e, i, o, u, ä, ö ja ü sekä y, jota käytetään myös konsonanttina. Vokaalin pituudella on saksan kielessä distinktiivinen funktio, joka tarkoittaa että saksassa on sanoja, jotka ääntämyksellisesti eroavat toisistaan ainoastaan vokaalin pituuden perusteella (esimerkiksi Hölle ja Höhle). Kaikista paitsi pitkästä vokaalista /eː/ on siis olemassa kaksi varianttia, lyhyt ja pitkä. Saksan vokaalit ovat /aː/ : /a/; /iː/ : /ɪ/; /oː/ : /ɔ/; /uː/ : /ʊ/; /ɛː/ : /ɛ/; /øː/ : /œ/; /yː/ : /ʏ/ ja /eː/. Pitkän vokaalin voi yleensä tunnistaa kirjoitusasun perusteella. Sitä merkitsemään käytetään muun muassa tuplavokaalia ("Tee"), vokaali + h -yhdistelmää ("Zahl" ('h' ei äänny) tai merkittäessä vokaalia /iː/, yhdistelmällä ie/ieh ( "Liebe"/ "ziehen"). Samoin avotavuissa esiintyvät vokaalit ovat pitkiä. Kirjoituksessa lyhyttä vokaalia seuraavat kaksi samaa kirjainta (esimerkiksi "Ratte", "Sonne") kertovat niitä edeltävän vokaalin olevan lyhyt. Myös umpitavuissa vokaalit ovat tiettyjä poikkeusia lukuun ottamatta lyhyitä. Konsonanttien ääntäminen Saksassa ch ääntyy ach-äänteenä takavokaalin jäljessä ja ich-äänteenä etuvokaalin jäljessä. Monissa saksan sanoissa k on muuttunut ach- tai ich-äänteeksi. Esimerkiksi sanan Schweiz/Schwiiz (Sveitsi) vanhempi muoto oli Skweiz/Skwiiz, joka esiintyy vieläkin eräissä murteissa ja vastaavasti sanan ich (=minä) vanhempi muoto on vieläkin eräissä murteissa esiintyvä ik. Kirjoitusasu Saksaa kirjoitetaan latinalaisella aakkostolla. Saksan kielen erikoislaatuisuuksia on muun muassa se, että kaikki substantiivit kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Tällä hetkellä oikeinkirjoitusta määrittää vuoden 1996 oikeinkirjoitusuudistus, jonka käyttöönotto on herättänyt varsinkin konservatiivien keskuudessa vastarintaa. Uudistuksessa mm. vähennettiin ß:n käyttöä, vaikkakaan Sveitsissä sitä ei ole käytetty aikoihin. Saksan aakkoset Kielinäyte Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Saksan kielen oikeinkirjoitus uudistuu. Kielikello 4/1996. Yle Oppiminen: Kielet: Saksa. Seulonnan keskeiset artikkelit

1105

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20rahaj%C3%A4rjestelm%C3%A4n%20historian%20aikajana

Suomen rahajärjestelmän historian aikajana

Suomen rahajärjestelmän historian aikajana kuvaa Suomen valtion alueella käytettävään rahajärjestelmään liittyviä historiallisia vuosilukuja ja ajankohtia. Katso myös artikkelit Rahan historia Suomessa ja Suomen markka. Ruotsin vallan aika 1000-luvulla Ruotsin vaikutuksen lisääntyessä Suomen alueella myös sen rajajärjestelmä levisi alueelle Ruotsin raha yleistyi Ahvenanmaalla 1200-luvulla ja mantereella 1300-luvulta alkaen, sisämaassa 1400-luvulla. Etelä-Suomessa käytettiin ruotsalaisen rahan rinnalla keskiajalla yleisesti myös liivinmaalaista rahaa, joka oli lyöty useimmin Tallinnassa. Suomen suuriruhtinaskunta 1809 Suomi siirtyi Ruotsista osaksi Venäjää. Lailliseksi rahayksiköksi tuli hopearupla, mutta ruotsalainen raha pysyi vielä pitkään liikenteessä. 1811 Suomen ensimmäinen pankki, Waihetus- Laina- ja Depositioni -Contori, perustettiin Turkuun keisari Aleksanteri I määräyksestä. Ajan myötä pankista kehittyi Suomen Pankki, joka muuttui edelleen keskuspankiksi 1800-luvun loppupuolella. 1840 raharealisaatio: Suomessa palattiin hopeakantaan, eli hopearuplaan. Muutaman seuraavan vuoden aikana ruotsalainen raha lunastettiin pois liikenteestä. 1854 Venäjällä ja samalla Suomessa irtauduttiin hopeakannasta. 1860 oma raha markka, jonka arvo oli ¼ paperiruplasta. Julistus markasta annettiin 4. huhtikuuta. 1865 markka sidottiin hopeaan. Julistus arvon sitomisesta hopeaan luettiin Suomen kaikissa kirkoissa 12. marraskuuta. 1875 Suomen Pankki siirtyi osakatejärjestelmästä kontingenttijärjestelmään, jonka ansiosta liikkeellä ollut setelistö ei enää reagoinut yhtä herkästi valuuttavarannon muutoksiin. 1878 kultamarkka korvasi hopeamarkan vuoden alussa. Suomessa siirryttiin kultakantaan monien muiden eurooppalaisten valtioiden tavoin. Suomen itsenäisyyden aika 1926 takaisin kultakantaan. $1 = 39,70 markkaa, kun se oli ollut vuonna 1913 5,23 markkaa eli devalvoituminen oli 87 %. Toisen kultakannan hajoaminen ja siirtyminen kelluviin kursseihin 1931 markka irrotettiin kultakannasta 1933 markka "puntaklubiin" Sotatalouden vuodet setelirahoituksella merkittävä asema hinta- ja palkkasäännöstely sodan jälkeen paineiden annettiin purkautua: seteleiden leikkaus, devalvaatiota Toisen maailmansodan jälkeinen aika 1948 Suomi mukaan Kansainväliseen valuuttarahastoon (IMF) 1957 devalvaatio 39 % 1967 devalvaatio 31,25% Bretton Woodsin-järjestelmä murtuu - tilalle valuuttaindeksijärjestelmä markka suhteessa valuuttaindeksiin: ulkomaankaupassa tärkeät valuutat 1973 valuuttakäärme EEC:ssa 1979 EMS, ERM Kellunnan kautta Euroon 1980-luvulla Suomen taloudessa epätasapaino 1991 kesäkuussa markka sidottiin ecuun (EMS) 1991 devalvaatio 14 % (15. marraskuuta) 1992 markka kellumaan 8. syyskuuta. Menetti ecuun nähden arvoaan 27 %. 1995 Suomi liittyi EU:hun 1996 lokakuussa markka kytkettiin ERM:iin 1998 annetun lain mukaan Suomen pankin "tehtävänä on toteuttaa osaltaan Euroopan keskuspankin neuvoston määrittelemää rahapolitiikkaa." 1999 markka sidottiin kiinteällä vaihtokurssilla (1 : 5,94573) euroon, jota käytettiin markan ohella tilisiirroissa 2002 euro syrjäytti markan myös käteisrahana Katso myös Rahan historia Suomessa Suomen markka Euro Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Rahamuseo Suomen taloushistoria Aikajanat

1106

https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4rk%C3%A4nniemi

Särkänniemi

Särkänniemi on Tampereella Näsijärven rannalla sijaitseva huvipuisto, joka avattiin vuoden 1975 vappuna. Se on Suomen toiseksi suurin huvipuisto Linnanmäen jälkeen ja maan merkittävimpiin kuuluva matkakohde. Särkänniemi koostuu neljästä kohteesta, jotka ovat huvipuisto, akvaario, Näsinneulan näkötorni ja Koiramäen eläinpuisto. Lisäksi alueella toimii Tampereen kaupungin hallinnoima Sara Hildénin taidemuseo. Aiemmin Särkänniemessä oli myös delfinaario ja planetaario. Vuonna 2018 puistossa vieraili kesäkaudella ja koko vuoden aikana asiakasta. Särkänniemeä matkakohteena on kehitetty määrätietoisesti, ja se onkin Tampereen merkittävin matkailukohde: Särkänniemeen suuntautuva matkailu tuo Tampereelle vuosittain 70 miljoonaa euroa sekä majoitusvuorokautta. Taloustutkimuksen tekemässä kyselyssä Särkänniemi on valittu monena vuonna Suomen parhaaksi vapaa-ajankeskukseksi. Huvipuiston jinglenä on toiminut vuosia "Särkänniemeen? Särkänniemeen!", jota se on käyttänyt muun muassa TV-mainoksissaan. Kappaleen on säveltänyt Yari. Historia Ensimmäiset Särkänniemen rakennukset olivat planetaario ja akvaario, jotka avattiin vuonna 1969. Idea planetaariosta syntyi joukolle tamperelaisia päättäjiä heidän Amerikan-matkansa aikana 1960-luvulla. Ajatus esiteltiin silloiselle kaupunginjohtajalle Erkki Lindforsille, joka tähtitieteen harrastajana hyväksyi idean. Lindforsin vierailtua Kuopiossa hän sai Puijon tornista idean näkötorniravintolasta, ja pian Tampereelle perustettiin toimikunta suunnittelemaan omaa näkötornia. Tampereen kaupunki perusti vuonna 1966 Tampereen Särkänniemi Oy:n. Tampereen kaupunki rakensi alueelle kaupungin tunnusmerkiksi valmistuneen Näsinneulan, joka aukesi vappuna 1971. Samaan aikaan Tampereelle kaavailtiin huvipuistoa. Huvipuistoa suunniteltiin pitkään Ratinan kaupunginosaan Särkänniemen syrjäisenä pidetyn sijainnin vuoksi, mutta Ratinanniemen alue todettiin liian pieneksi. Kesällä 1973 tivoliyrittäjät Leo Lindblom ja Lauri Seiterä avasivat Näsinneulan juurelle Särkänniemeen tivolin yhdeksi kesäksi. Kokeilu oli niin onnistunut, että kaupunginjohtaja Pekka Paavola pyysi yrittäjiä jatkamaan Neulan huvipuiston toimintaa seuraavanakin kesänä. Neulan huvipuistossa oli esimerkiksi Pirun Kelkka -niminen Wild Mouse -puuvuoristorata, Vauhtivirveli ja Autorata. Yrittäjävetoinen huvipuistotoiminta jäi kuitenkin vain kahden vuoden mittaiseksi, sillä vuonna 1975 Tampereen Särkänniemi Oy avasi huvipuiston omin voimin. Tampereen Särkänniemi Oy oli hankkinut Troika-laitteen jo vuonna 1974, mutta ensimmäisen vuoden se oli vuokralla Linnanmäellä Helsingissä. Särkänniemi myös osti laitteita Linnanmäen varastoista. Niitä olivat esimerkiksi Calypso, Autorata ja Round Up. Kymmenen vuoden ajan Särkänniemi teki tiivistä yhteistyötä Linnanmäen omistavan Lasten Päivän Säätiön kanssa. Vuonna 1985 Särkänniemeen avattiin delfinaario, joka oli mukana suunnitelmissa jo 1960-luvulla. Tuolloin alueelle suunniteltiin enemmän tai vähemmän vakavasti myös muun muassa tropiikkitaloa ja vahakabinettia. Erityisen merkittäväksi huvipuiston kehittämisessä nousi vuosi 2001, jolloin koko huvipuisto aidattiin yhtenäiseksi alueeksi, jonne kuljetaan yhdestä portista. Vuosien 2009-2011 aikana Särkänniemestä esitettiin suorana lähetyksenä joka sunnuntai Pitkä kuuma kesä -ohjelmaa. Aiempi lapsille suunnattu Ipanaario-alue uudistettiin vuonna 2012 Angry Birds Land -alueeksi, ja siellä oli huvilaitteiden lisäksi Lappset Group Oy:n rakentama Angry Birds -seikkailurata. Teema-alue avattiin 8. kesäkuuta 2012. Alueen olivat suunnitelleet yhteistyössä Särkänniemi, Rovio, leikkivälinevalmistaja Lappset ja suunnittelutoimisto BDR Design. Kesäksi 2013 Särkänniemeen rakennettiin Mauri Kunnaksen kirjoihin perustuva Koiramäki-teemapuisto entisen Lasten eläintarhan tilalle. Kesäksi 2015 huvipuistoalueen pelitori muutettiin koko perheen teema-alueeksi. Pelitorille siirtyi neljä pienten lasten suosikkilaitetta sekä perinteinen Karamelli-karuselli. Lisäksi pelitorille avautuivat uusi Torikahvila, grilli sekä herkkukioskeja. Alueelta löytyvät myös kasvomaalaus- ja siluettileikkauspisteet. Vuodesta 2015 alkaen Särkänniemessä on muutamaa päivää ennen virallista huvipuistokauden avajaispäivää järjestetty korkeakouluopiskelijoille suunnattu Särkän Märkä -tapahtuma. Särkänniemen delfinaarion toiminta päätettiin lopettaa syksyllä 2015 delfinaariota koskeneiden yt-neuvottelujen jälkeen. Elokuussa 2016 delfiinit siirrettiin Attikan eläinpuistoon Kreikkaan. Joulukuussa 2016 delfinaarion rakennukseen avattiin SuperPark-sisäaktiviteettipuisto, joka toimi tiloissa kevääseen 2020 asti. Vuonna 2017 Koiramäen nimi tarkentui Koiramäen eläinpuistoksi. Planetaario poistettiin käytöstä vuonna 2022, kun huvipuisto luopui vanhentuneesta tekniikasta. Planetaariotila on kuitenkin säilytetty, ja sitä voi edelleen varata mm. kokous- ja seminaarikäyttöön. Angry Birds Landista päätettiin luopua Särkänniemen ja Rovion yhteistyölisenssin päätyttyä vuoden 2022 lopussa. Alueen tilalle rakennettiin huvipuiston maskotti Pouta Possun kotikylä Kärsänniemi. Kohteet Huvipuisto Särkänniemen huvipuistossa oli 33 laitetta kesäkaudella 2016, ja vuonna 2017 laitteita on 32. Huvipuisto oli avoinna kesällä 2016 huhtikuun lopusta syyskuun alkuun. Puiston vanhin laite on Troika ja suosituin Tornado. Alue on osin jaettu erillisiin teemakokonaisuuksiin, kuten lapsille suunnattuihin Angry Birds Landiin ja Pelitoriin sekä nuorisolle suunnattuun Highway-alueeseen. Alueelta löytyy myös runsaasti kausiravintoloita ja myyntipisteitä sekä kolikkopelejä. Lisäksi huvipuistoalueella on lava, jolla järjestetään vuosittain ulkoilmakonsertteja. Syksyllä 2019 Särkänniemessä on viisi erilaista vuoristorataa: Hype, MotoGee, Trombi, Tornado ja pienemmille lapsille suunnattu Vauhtimato. Vesilaitteita puistossa on kaksi: Koskiseikkailu sekä Suomen ensimmäinen vesilaite Tukkijoki. Muita laitteita Särkänniemessä on 23, muun muassa todellisille hurjapäille suunnatut kieputtimet X ja High Voltage, sekä useita pienemmille lapsille suunnattuja laitteita, kuten Possujuna, Karamelli-karuselli ja Leppäkerttu. Vuonna 2019 Half Pipe -vuoristorata poistettiin käytöstä. Angry Birds Land Angry Birds -aiheinen teema-alue avattiin 8. kesäkuuta 2012. Alueen ovat suunnitelleet yhteistyössä Särkänniemi, Rovio, leikkivälinevalmistaja Lappset ja suunnittelutoimisto BDR Design. Näsinneula Näsinneula on puistossa sijaitseva 168 metriä korkea näköalatorni. Se rakennettiin vuosina 1970-1971 arkkitehti Pekka Ilveskosken suunnittelemana. Näköalatasanteella varustettu torni kuuluu Särkänniemen huvialueeseen. Näsinneula on Suomen korkein ja Pohjoismaiden toiseksi korkein rakennus. Näköalatasanteen toisessa kerroksessa 124 metrin korkeudessa palvelee à la carte -annoksia tarjoileva Ravintola Näsinneula, jossa on pyörivä ravintolasali. Koiramäen eläinpuisto Koiramäen eläinpuisto on Mauri Kunnaksen kirjoihin perustuva erillinen teema-alue Särkänniemen sisällä. Se avattiin kesäksi 2013 entisen Lasten eläintarhan tilalle. Koiramäessä on maatilan eläimiä ja paljon leikkipaikkoja. Koiramäen asukkaita esittävät näyttelijät viihdyttävät lapsia ja esittävät alueella näytelmiä pitkin päivää. Kuvia Lähteet Aiheesta muualla Särkänniemen huvipuiston kotisivu Särkänniemi Suomen huvipuistojen esittelysivulla Rollercoaster Database (RCDB) - Särkänniemen vuoristoradat Ilmapanoraamakuva Särkänniemestä - Virtuaalinen Tampereen kaupunkiopas: VirtualTampere.com Seulonnan keskeiset artikkelit

1108

https://fi.wikipedia.org/wiki/Satanismi

Satanismi

Satanismi on aatteellinen ja filosofinen oppi, joka perustuu uskonnolliseen kertomukseen Saatanasta. Satanistit eivät kuitenkaan usko Saatanaan tai muihin personoituihin jumaluuksiin, vaan nimeämällä itsensä Saatanan mukaan he ilmaisevat kristinuskon vastustusta ja vastakohtaisuutta sille. Satanistit korostavat kristinuskon synteinä pitämiä asioita kuten itsekeskeisyyttä, nautintoa ja ruumiillisuutta. Satanismiin liittyy myös seremoniallista magiaa ja rituaaleja. Länsimaisen okkultismin perintöä edustavana, kristinuskon vastaisena aatteena satanismi järjestäytyi Yhdysvalloissa 1960-luvulla, kun Anton LaVey perusti Saatanan kirkon ja kirjoitti opin perusteoksen Saatanallisen Raamatun. Satanismia ei tule sekoittaa saatananpalvontaan, jossa Saatanan olemassaoloon uskotaan. Teistisen satanismin suuntauksia on myös olemassa. Tausta Nykyaikainen satanismi perustuu uskonnolliseen kertomukseen Saatanasta, modernin ajan kirjalliseen perintöön ja tiettyihin filosofisiin perinteisiin. Saatana Saatanan historia ulottuu yli 3 000 vuoden päähän. Nykyisin Saatanana käsitetty hahmo on yhdistynyt vuosisatojen kuluessa erilaisista paholaisista ja myyttisistä olennoista, kuten Luciferista, Mefistofelestä, Beelzebubista, Belialista, Azazelista, Paholaisesta, Ahrimanista ja Sethistä. Saatanan varsinainen esikuva esiintyi ensi kertaa persialaisessa dualistisessa eli hyvän ja pahan vastakkainasettelua korostavassa zarathustralaisuudessa, jossa hän oli Ahriman, tuhoava henki, johon kaikki pahuus keskittyi. Zarathustralaisuudesta hyvää Jumalaa vastustava pahuus omaksuttiin juutalaisuuteen ja siitä myöhemmin kristinuskoon. Alkuperäisessä juutalaisessa Raamatussa Saatana kuitenkin esiintyy vain hyvin harvoin: Jobin kirjassa esimerkiksi Jumala antaa Saatanan koetella Jobia, jolle tämä aiheuttaa erilaisia kärsimyksiä. Uudessa testamentissa Saatana esiintyy jo usein nimellään. Markuksen evankeliumissa hänet mainitaan asettamassa Jeesusta kiusaukseen tämän paaston aikana; tällöin Saatanasta on jo tullut Jumalan vastustaja ja kilpailija. Alkukirkon aikana Saatana ja Vanhan testamentin paholainen oli jo samastettu yhdeksi hahmoksi. Keskiajalla kirkolla tuli tavaksi leimata vastustajansa Saatanan palveluksessa oleviksi, kuten 1300-luvulla temppeliherrain ritarikunnan. Kirkko näki Saatanan useiden inhimillisten himojen ja tunteiden, kuten seitsemän kuolemansynnin symbolina, ja pyrki sitä kautta varoittamaan ihmisiä niille antautumisesta. 1700-luvulla valistuksen aikana Saatanan asema alkoi muuttua. Uskontokriitikot eivät enää pelänneet Saatanaa, vaan häneen alettiin jopa samastua, usein parodisesti. Inhimillisiin haluihin samastettu Saatana alettiin nähdä kirkon vastustamisen symbolina. Saatanan psykologisen kuvan rakentamisessa etenkin 1600-lukulaisen kirjailijan John Miltonin Kadotettu paratiisi (1667) oli olliut merkittävä teos. Saatanasta tuli myös yksi romantiikan ajan runoilijoiden, kirjailijoiden ja taidemaalarien suosikkiaiheista näiden juhlistaessa lihan iloja, joihin Saatana oli kirkon valtakaudella yhdistetty. Saatana kuvattiin taiteessa usein vuohenhahmoisena. Yli-ihminen Filosofiassa satanismin synnylle loivat pohjaa 1500-luvulla muun muassa Niccolò Machiavelli ja Thomas Hobbes, joka pessimismissään uskoi ihmisluonnon johtavan kahlitsemattomana sotaan kaikki kaikkia vastaan. Charles Darwin loi 1800-luvulla kehitysopin eli evoluutioteorian, jossa hän kuvaili hyödyllisten piirteiden säilymistä ja heikkojen katoamista. Teorian pohjalta filosofi Herbert Spencer ja hänen seuraajansa William Graham Sumner loivat sosiaalidarvinismin käsitteen, jonka mukaan vahvat hallitsevat heikkoja yhteiskunnassa, mikä on myös luonnollista ja moraalisesti oikein. Sosiaalidarvinismin suosio johti eugeniikkaan, heikkojen piirteiden eliminoimiseen ihmiskunnassa. Satanismille loivat pohjaa 1800-luvun ajattelijoista myös Max Stirner, joka korosti itsekkyyttä, ja Friedrich Nietzsche, joka oli kiivas kristinuskon vastustaja ja joka loi yli-ihmisen käsitteen. Venäjällä syntynyt yhdysvaltalainen Ayn Rand korosti 1900-luvulla kirjoissaan, kuten Kun maailma järkkyi, ihmisyksilön merkitystä ja vastusti vahvaa valtiota. Hän myös hyökkäsi yliluonnolliseen uskomista vastaan, väheksyi altruismia ja korosti oman onnellisuuden tavoittelua itsekkyyden kautta. Okkultismi Uskonnollisen ja filosofisen pohjan lisäksi nykyajan satanismiin liittyy okkultismi ja etenkin sen yksi tunnetuimmista harjoittajista, englantilainen Aleister Crowley (1875-1947). Crowley ei itse ollut satanisti, mutta hänen käsityksensä kristinuskosta, vapaasta seksuaalisuudesta, sosiaalidarvinismista, seremoniallisesta magiasta ja rituaalista sekä ylemmän tietoisuuden asteen tavoittelusta löysivät tiensä satanismiinkin. Liikkeen historia Nykymuotoisen satanismin isänä pidetään Anton LaVeyta (1930-1997), joka perusti 1966 Saatanan kirkon San Franciscossa ja julkaisi 1969 filosofiansa perusteoksen Saatanallisen Raamatun. Kirkoksi rekisteröitymiselle oli syynä se, että Yhdysvalloissa kirkkokuntien ei tarvitse maksaa veroja. LaVey lakkautti Saatanan kirkon paikallistoiminnan (niin sanotut "grottot") vuonna 1975, minkä jälkeen kirkko on toiminut enimmäkseen vain paperilla jäsenmaksujen varassa. 1970-luvulla LaVeyn johtamasta Saatanan kirkosta erkaantui joitain ryhmiä. Näistä merkittävin on Michael Aquinon vuonna 1975 perustama Setin Temppeli, jonka näkemyksen mukaan LaVey oli erkaantunut liikkeen alkuperäisistä periaatteista. Aquino vastusti erityisesti LaVeyn ryhtymistä ottamaan maksua pappisvihkimisestä rahoittaakseen kirkkoa. Sittemmin Setin Temppeli on irtautunut satanismista ja kehittänyt filosofiaansa eri aineksia yhdistelevään suuntaan. Muut Saatanan kirkosta 1970-luvulla ja sen jälkeen erkaantuneet ryhmät jäivät useimmiten pieniksi ja lyhytikäisiksi. Eräs tunnetuimmista on Paul Valentinen perustama Church of Satanic Liberation, 1980-luvulla perustettu seksimagiaryhmä. Jotkin nykyajan pienet satanistiset ryhmät harjoittavat teististä satanismia ja jotkin saatananpalvontaa tai natsiokkultismia. Suurin osa nykyajan satanistisista liikkeistä on kuitenkin uskollisia LaVeyn alkuperäiselle maltillisemmalle, ateistiselle aatteelle. LaVeyn kuoltua 1997 Saatanan kirkon johtoon nousi hänen kumppaninsa Blanche Barton ja vuonna 2001 Peter H. Gilmore. Gilmoren tultua johtajaksi kirkon päämaja siirtyi New Yorkin osavaltioon. Satanisteista suurin osa ei kuulu mihinkään järjestöön, vaan he harjoittavat satanismia yksityisesti. Internetistä on tullut organisaatioltaan hajautetulle satanismille tärkeä maailmanlaajuinen viestintäkanava. Euroopassa satanismi on saavuttanut suosiota etenkin Skandinaviassa, Saksassa ja Itä-Euroopassa, ja Saatanallinen Raamattu on käännetty monille eurooppalaisille kielille. Suomessa satanisteja on ollut muun muassa Pakanaverkon piirissä. He sanoutuvat irti saatananpalvonnasta, jonka he katsovat olevan vain käänteistä kristinuskoa. Periaatteet Satanistit eivät usko Saatanaan tai muihin personifioituihin jumaluuksiin, vaan satanisti on itse oma jumalansa. Satanistit ovat omaksuneet nimensä kristittyjen käyttämästä nimityksestä ja kantavat nimeään ylpeinä edustaen "hengen uskontojen" vastustajaa ja vastakohtaa. Satanismissa Saatanasta voi käyttää myös muita nimiä kuin "Saatana". Satanismi on harjoittajiensa mukaan järkiperäistä mutta pystyy silti vastaamaan ihmiseläimen kaikkiin tarpeisiin, kuten uskonnollisuuden, itsen sekä omien mielikuvien ilmentämisen tarpeeseen. Satanistit harjoittavat magiaa, mutta antavat sille järkiperäiset perustelut, kuten itsesuggestion. Saatanan kirkko määrittelee satanismin filosofiana epikurolaiseksi eikä hedonistiseksi, sillä satanistit tavoittelevat nautintoa tasapainoisesti ja hallitusti eivätkä siksi kannata esimerkiksi huumeidenkäyttöä. Anton LaVeyn mukaan satanismi on "Ayn Randin filosofiaa seremonioilla ja rituaaleilla höystettynä". Laveylaisessa satanismissa on vaikutteita myös Aleister Crowleylta, Friedrich Nietzscheltä, Charles Baudelairelta ja Ragnar Redbeardiltä. Anton LaVey määritteli Saatanan merkityksen kirkolleen "yhdeksässä saatanallisessa julkilausumassa", jotka hän julkaisi Saatanallisessa Raamatussa 1969: Saatana edustaa nautintoa pidättyväisyyden sijaan! Saatana edustaa elintärkeää konkreettisuutta hengellisen haihattelun sijaan! Saatana edustaa tahriintumatonta viisautta tekopyhän itsepetoksen sijaan! Saatana edustaa ystävällisyyttä sen ansaitseville rakkauden kiittämättömiin haaskaamisen sijaan! Saatana edustaa kostoa toisen posken kääntämisen sijaan! Saatana edustaa vastuuta vastuussa oleville psyykkisistä vampyyreista huolehtimisen sijaan! Saatana edustaa ihmistä vain yhtenä eläimistä, toisinaan parempana, useammin huonompana kuin nelijalkaisia, koska hän on "jumalallisen hengellisen ja älyllisen kehityksensä" ansiosta tullut eläimistä häijyimmäksi! Saatana edustaa kaikkia niin kutsuttuja syntejä, koska ne kaikki johtavat ruumiilliseen, älylliseen tai emotionaaliseen mielihyvään! Saatana on ollut paras ystävä joka kirkolla on koskaan ollut, koska Hän on pitänyt sen toiminnassa kaikki nämä vuodet! Vuonna 1967 LaVey nimesi "Maan yksitoista saatanallista sääntöä": Älä jaa mielipiteitä tai neuvoja ellei sinulta niitä pyydetä. Älä kerro huoliasi muille ellet ole varma, että he haluavat kuulla niistä. Ollessasi toisen asumuksessa, osoita hänelle kunnioitusta tai älä mene sinne. Jos vieras asumuksessasi ärsyttää sinua, kohtele häntä julmasti ja armottomasti. Älä lähentele toista, ellet saa parittelukutsua. Älä ota sitä, mikä ei sinulle kuulu, ellei se ole toiselle taakka, josta hän selkeästi tahtoo tulla vapautetuksi. Tunnusta magian voima, jos olet käyttänyt sitä saadaksesi haluamasi. Jos kiellät magian voiman kutsuttuasi sitä onnistuneesti, menetät kaiken saamasi. Älä valita mistään, mikä ei koske sinua. Älä vahingoita pikkulapsia. Älä tapa eläimiä muutoin kuin hyökkäyksen kohteeksi joutuessasi tai ravinnoksesi. Liikkuessasi puolueettomalla maaperällä, älä häiritse ketään. Jos joku häiritsee sinua, pyydä häntä lopettamaan. Ellei hän lopeta, tuhoa hänet. Vuonna 1987 LaVey nimesi "yhdeksän saatanallista syntiä": Tyhmyys Teeskentely Solipsismi Itsepetos Laumaan mukautuminen Perspektiivin puute Entisten oppien unohtaminen Haitallinen ylpeys Estetiikan puute Juhlapäivät ja rituaalit Satanistin tärkein juhlapäivä on hänen oma syntymäpäivänsä. Muita vähemmän tärkeitä juhlapäiviä ovat vapunyö, halloween, kesä- ja talvipäivänseisaukset sekä kevät- ja syyspäiväntasaukset. Jotkut satanistit harjoittavat erityisiä rituaaleja, mutta jotkut harjoittavat satanismiaan vain noudattaen satanistisia periaatteita. Satanistisiin rituaaleihin kuuluu esimerkiksi seremonioita, nimeämiskäytäntöjä ja maagisia rituaaleja, kuten seksimagiaa, parantamis- tai onnellisuusrituaaleja ja vahingoittamiseen tarkoitettuja rituaaleja. Miehet pukeutuvat usein mustiin kaapuihin ja naiset seksikkäisiin vaatteisiin. Magiarituaalien kielenä käytetään eenokin kieltä. Seremonioissa käytetään usein valkoista ja mustaa kynttilää ja joskus myös muita välineitä. Satanistit voivat kantaa amuletteja, joissa on pentagrammiin kuvattu vuohenpää. Satanistit eivät rukoile tai uhraa. Vastustusta Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa puhkesi 1980-luvulla kohu (niin sanottu saatananpalvontapaniikki), jossa satanisteja syytettiin lasten hyväksikäytöstä, kaappauksista ja uhraamisesta sekä lapsipornografiasta ja insestistä. Satanistien kerrottiin järjestäytyneen neljään tasoon, jonka alimmalla tasolla oli heavy-musiikin ja fantasiapelien avulla mukaan houkuteltuja nuoria, ja satanististen kirkkojen väitettiin toimivan saatananpalvonnan keskuksina. Saatanan kirkon johtajat pyrkivät hälventämään kohua esiintymällä tiedotusvälineissä selittämässä oman toimintansa ja kerrottujen kulttien eroja. Kohu laantui kun syytteille ei löytynyt todisteita ja kun hyväksikäyttötodistusten aikaansaamiseksi käytetyt menetelmät havaittiin puutteellisiksi. Jotkut tutkijat ja media ovat esittäneet satanismilla olevan ideologisia, poliittisia ja ikonografisia yhteyksiä fasismiin ja natsismiin. Jotkin pienet 1980-luvulla syntyneet satanistiset järjestöt ovat yhdistäneet satanismin uusnatsistiseen ajatteluun. Satanismin pääsuuntausten edustajien mukaan yhteys ei kuitenkaan ole todellinen, vaan satanismi on epäpoliittinen liike. Heidän mukaansa satanismi eroaa fasismista ja natsismista siinä, että satanismin ajatusmaailma on niistä poiketen rasisminvastainen, meritokraattinen, valtiovastainen, seksuaalisesti vapaamielinen, aatteellisesti moniarvoinen ja demokraattinen. Katso myös Azazelin Tähti The Satanic Temple Lähteet ) Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Saatanan Kirkko. Perkeleen Temppeli ry. Gilmore, Peter H.: Satanismi: Pelätty uskonto . Saatanan Kirkko (Internet Archive). Jokelin, Jantso: 50 Shades of Black. X 15.5.2019. Seulonnan keskeiset artikkelit

1110

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suvaitsevaisuus

Suvaitsevaisuus

Suvaitsevaisuus tai suvaitsevuus tarkoittaa jonkin asian suvaitsemista eli sen sietämistä, sallimista ja hyväksymistä, vaikka itse paheksuukin ja vierastaakin sitä ja pitää sitä vähemmän hyvänä, jopa vääränä. Määritelmät Suvaitsevaisuudesta esiintyy yleisesti kaksi toisistaan poikkeavaa ja ristiriitaista päämääritelmää, ja käsitettä käytetäänkin sekavasti. Klassisessa määritelmässä suvaitsevaisuus nähdään kielteisiksi katsottujen asioiden sietämisenä. Siihen kuuluu asenteena vieraiden tapojen ja uskomusten paheksunta, ajatteluprosessina vastakkaisten moraalisten tekijöiden punnitseminen, sekä toimintana salliminen ja puuttumattomuus. Uudemmassa määritelmässä suvaitsevaisuus nähdään arvostamisena, ja siihen kuuluu myönteinen suhtautuminen erilaisuuteen, monimuotoisuuteen, vieraisiin tapoihin ja uskomuksiin, joustava ajattelu, avomielisyys ja ennakkoluulottomuus, sekä hyväksyntä ja tunnustuksen antaminen. YK:n julistukset Yhdistyneiden kansakuntien julkaisemat suvaitsevaisuuden periaatteet ja muut julistukset edustavat suvaitsevaisuuden uudempaa määritelmää. YK:n erityisjärjestö Unescon mukaan suvaitsevaisuus on kulttuurien, ilmaisutapojen ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. Suvaitsevaisuuteen kuuluu se, että kaikki ihmiset saavat pitää vapaasti kiinni omasta vakaumuksestaan, ja se, että luonnostaan, käyttäytymisensä tai arvojensa puolesta erilaisilla ihmisillä on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös sitä, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille. Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomitean julkilausuman Tolerance and pluralism as indivisible elements in the promotion and protection of human rights mukaan moniarvoisuus ja suvaitsevuus ovat ihmisoikeuksien erottamaton osa.(1996/19) Yhdistyneet kansakunnat on hyväksynyt kaksi julistusta uskonnollista suvaitsemattomuutta vastaan. Julistuksissa täsmennetään ihmisoikeuksien julistuksessa ilmaistua ajatuksen- ja uskonnonvapautta ja oikeutta niiden vapaaseen ilmaisemiseen yhteiskunnassa ilman syrjintää. Suvaitsemattomuus Suvaitsevaisuuden vastakohta on suvaitsemattomuus. Käytännössä suvaitsemattomuudeksi kutsutaan vain suvaitsemisen puutetta sellaisia asioita kohtaan, joita pidetään hyväksyttävinä, kuten ihmisten oikeutta pukeutua kuten haluavat. Sen sijaan kieltäytyminen suvaita sellaisia asioita, joita ei kuulukaan suvaita, kuten katujen roskaamista, ei pidetä suvaitsemattomuutena. Koska suvaitsevaisuudessa on kyse arvoista, jonkun kutsuminen suvaitsemattomaksi on hänen syyttämistään väärien arvojen mukaan elämisestä. Tämän vuoksi suvaitsemattomuuden kriteerit ovat arvokysymysten tapaan usein avoimet, ja sen arvioinnin tulokset kiistanalaisia. Analyysejä Filosofi Timo Airaksisen mukaan suvaitsevaisuus ei ole luonteenpiirre, eikä myöskään hyve. Siinä kun luonteeltaan rohkea on koko ajan rohkea, suvaitsevaisuudessa ei ole kyse siitä, että ihminen suvaitsisi kaikkea ja koko ajan. Suvaitsevaisuus ei myöskään ole aina arvokasta, kuten hyveet, eikä ketään saa vaatia suvaitsemaan kaikkea tai mitä tahansa. Suvaitsevainen ihminen päättää jokaisen asian kohdalla rationaalisesti järjen ja tiedon perusteella sen, suvaitseeko hän sitä vai ei. Jos hän päättääkin olla suvaitsematta, hän tekee sen hyvin perustein ja syyllistymättä suvaitsemattomuutteen. Filosofi Markus Neuvosen mielestä suvaitsemattomuuden suvaitsemisessa kysymykseksi nousee se, kuinka paljon suvaitsemattomuutta pitää sietää. Neuvonen hylkäisi koko suvaitsevaisuuden käsitteen, koska siihen sisältyy "aina tietynlainen alaspäin katsominen" - suvaitseminen sisältää jo sinällään asian, mahdollisesti inhottavan, jota siedetään, sekä siihen liittyvän suvaitsijan. Unkarilaissyntyinen sosiologian professori Frank Furedi korostaa sitä, että suvaitsevaisuus on alkuperäiseltä merkitykseltään sellaisten näkemysten ja mielipiteiden sietämistä, joiden kanssa kuulija on vahvasti eri mieltä, ja että suvaitsevaisuus edellyttää uskoa siihen, että totuus löydetään parhaiten tiukassa väittelyssä. Käsitettä on Furedin mukaan kuitenkin alettu käyttämään väärässä merkityksessä identiteettien politisoimiseen, ryhmäkonfliktien ratkaisemiseen ja ryhmien vahvistamiseen, vaikka alun perin siinä on ollut kyse yksilöiden vapauden sallimisesta. Käsitteen merkitys on Furedin mukaan liukunut vähitellen kohti tuomitsemattomuutta, huomiointia, hyväksyntää, vahvistamista ja kunnioittamista, sekä usein välinpitämättömyyttä muiden ihmisten tapoja kohtaan. Furedin mukaan tuomitsemisen karttelu on epäsosiaalista ja vastuun välttelyä. Hän huomauttaa myös, että samalla kun suvaitsevaisuudesta puhutaan suureen ääneen, suvaitsemattomuus on lisääntynyt, kun lakeja säädetään vihapuheen valvomiseksi, ilmastodenialistien kimppuun käydään herjauskampanjoin, ja uusateistit solvaavat uskovaisia. Suvaitsevaisuuden ajureita UCLA-yliopiston metatutkimuksen mukaan suvaitseva ja tasa-arvoinen työyhteisö parantaa yrityksen tuloksia lisäämällä työntekijöiden ja asiakkaiden tyytyväisyyttä ja houkuttelemalla parasta työvoimaa. Suuryrityksistä onkin tullut merkittäviä suvaitsevaisuuden puolustajia, ja suuryritykset ovat olleet keskeisessä roolissa painostuksessa homoseksuaalien ja transsukupuolisten puolesta Yhdysvalloissa. Katso myös Etnosentrismi Fanaattisuus Islamin länsimainen apologia Monikulttuurisuus Rasismi Suvaitsevaisuusparadoksi Suvakki Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Suvaitsevaisuus Länsi-Euroopassa Andrew Fiala: Toleration. Internet Encyclopedia of Philosophy. Ihmisoikeudet Yhteiskuntafilosofia Hyveet Seulonnan keskeiset artikkelit

1111

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sukupuoli

Sukupuoli

Sukupuoli on biologiassa suvullisesti lisääntyvillä lajeilla ilmenevä ominaisuus, jonka perusteella yksilöt jakautuvat joko naaraisiin eli munasoluja tuottaviin yksilöihin (hedelmöittyvä) tai koiraisiin eli siittiösoluja tuottaviin yksilöihin (hedelmöittävä). Ihmisellä hedelmöittyvä sukupuoli ovat naiset ja hedelmöittävä sukupuoli miehet. Sukusolujen lisäksi yksilön sukupuoli määritellään biologiassa sukupuolikromosomien, niihin kytkeytyvien sukupuolen määräytymisessä tarvittavien geenien, sukupuolihormonien eli endokrinologian, sukurauhasten sekä ulkoisten sukupuolielinten morfologian perusteella. Yksilön sukupuoli ei ole yksiselitteisesti aina jaoteltavissa koiraaksi tai naaraaksi, jolloin puhutaan intersukupuolisuudesta. Intersukupuolisuuden käsite kattaa useita sukupuolen kehityksen häiriöitä ja sukupuolielinten epämuodostumia, jolloin sukupuolielimet ovat ristiriidassa sukurauhasten tai sukupuolikromosomien määräämän sukupuolen kanssa. Eri asia kuin biologinen sukupuoli on sosiaalinen sukupuoli, jolla tarkoitetaan miehuuden ja naiseuden sosiaalisesti konstruoituneita merkityksiä sekä yhteiskunnallisia sukupuolirooleja, joihin kasvetaan sosiaalisaation kautta. Sukupuolten kehityshistoria Suvullisesta lisääntymisestä on lajeille paljon hyötyä sopeutumiskyvyn kannalta, koska sen kautta populaatioon tulee jokaisessa sukupolvessa uutta geneettistä muuntelua. Evoluutio onkin kehittänyt useita ratkaisuja eri sukupuolien muodostamiseksi. Useimmilla eläinlajeilla sukupuoli määräytyy geneettisesti, joskin hyvin erilaisin tavoin. Toisten lajien kohdalla ympäristötekijöillä on enemmän tai vähemmän vaikutusta yksilön sukupuolen määrittymisessä. Biologiset sukupuoliominaisuudet Sukupuolen geneettinen ja kromosomaalinen määräytyminen Geneettisessä sukupuolen määräytymisessä yksilön sukupuoli määräytyy perityistä sukupuolikromosomeista, ja sukupuolen määrää jonkin tietyn sukupuolikromosomin läsnäolo tai sen puuttuminen tai sukupuolikromosomien lukumäärä. Useimpien eläinlajien sukupuoli määräytyy näin. Yksilön sukupuoli määräytyy jo sen varhaisessa kehitysvaiheessa. Joillain lajeilla, kuten ihmisellä, naaras on homogameettinen, eli sillä on vain yhdentyyppisiä sukupuolikromosomeja (XX), ja uros on heterogameettinen, eli sillä on kahdentyyppisiä sukupuolikromosomeja (XY). Joillain toisilla lajeilla tämä on päinvastoin. Nisäkkäillä sukupuolen määrää geneettisesti Y-kromosomi. Useimpien lajien naaraalla on kaksi X-kromosomia (XX) ja uroksella yksi kumpaakin sukupuolikromosomia (XY). Y-kromosomi tai sen puuttuminen määrää sukupuolen myös epätavallisemmissa yhdistelmissä, kuten XXY, XYY, X ja XXX. Nisäkkäiden Y-kromosomi sisältää SRY-geenin (Sex-determining Region Y), joka laukaisee eliön kehittymisen koiraspuoliseksi eli kivesten kehittymisen ja testosteronin tuotannon. Muussa tapauksessa (myös silloin, kun eliöllä esiintyy XY-kromosomit mutta sen SRY-geeni on puuttuva tai toimimaton) eliö kehittyy naaraspuoliseksi. Ihmisen sukupuoli on aina kehityksen alkuvaiheessa biologisesti naaras. Mahdollinen maskulinisoituminen tapahtuu 12-20. raskausviikon aikana. Hyönteisten sukupuolikromosomisto on poikkeuksellisen monimuotoinen. Perhosten ja koiden (Lepidoptera) sukupuolikromosomit ovat W ja Z, joista W tavallisesti aiheuttaa kehittymisen naaraaksi. W-kromosomin puuttuessa ZZ-yhdistelmä tuottaa uroksen ja pelkkä Z (eli Z0) naaraan. Joillakin lajeilla sukupuoli määräytyy W-kromosomin puuttuessa lämpötilan mukaan niin, että lämpimällä eli suotuisalla ilmalla syntyy enemmän naaraita kuin kylmällä. Joillakin heinäsirkoilla XX tuottaa naaraan ja pelkkä X uroksen. Joillakin sääskillä sukupuolten kromosomistot ovat samanlaiset, ja sukupuoli määräytyy luultavasti dominantin urostekijän mukaan. Banaanikärpäsellä sukupuoli määräytyy epätavallisesti X-kromosomien ja autosomien suhteen mukaan, niin että XX, XXY ja XXYY tuottavat naaraskärpäsen, ja XY ja X0 uroskärpäsen. Lintujen sukupuolikromosomit ovat Z ja W, ja heterogameettinen sukupuoli (ZW) on naaras. Linnuilla sukupuolen määrittyminen eroaa paljon nisäkkäistä, ja samankaltainen järjestelmä on myös matelijoilla sekä joillain kaloilla ja sammakkoeläimillä. Sekä XY- että ZW-määräytymisjärjestelmässä sukupuolen määräytymisen aiheuttava sukupuolikromosomi on näistä kahdesta huomattavasti pienempi ja sisältää lähes pelkästään sukupuolen erilaistumiseen tarvittavat geenit. Sukupuolen ei-geneettinen määräytyminen Myös ympäristötekijöillä on tärkeä osa sukupuolen määrittymisessä joillain lajeilla. Hyönteisten lisäksi myös joillain matelijoilla ympäristön lämpötila sikiövaiheessa voi vaikuttaa siihen, mikä yksilön sukupuoleksi tulee. Krokotiileilla ja useimmilla kilpikonnilla sukupuolten jakauma määräytyy munien hautomalämpötilan mukaan. Lämpötilarajat vaihtelevat lajeittain. Monen lajin yksilöt voivat vaihtaa sukupuoltaan elämänsä aikana. Joskus vaihto tapahtuu tietyssä iässä, joskus jonkin tarpeen myötä. Yleisintä sukupuolen vaihtaminen on kaloilla. Esimerkiksi huulikalojen parvissa johtajakoiraan kuolema johtaa siihen, että voimakkain naaras muuttuu koiraaksi, jotta parvi voi lisääntyä. Crepidula fornicata -kotilo pystyy paritteluketjussa vaihtamaan oman yläpuolensa sukupuolen vastakkaiseksi kuin ketjuun seuraavaksi liittyvän sukupuoli. Hermafroditismi Joillakin lajeilla, kuten lieroilla sekä laakamato-, simpukka- ja kotilolajeilla esiintyy hermafroditismia eli kaksineuvoisuutta. Tietyissä oloissa se auttaa sopivan parittelukumppanin löytämisessä. Tällainen eläin on samanaikaisesti koiras ja naaras, ja sillä on sekä koiraan että naaraan sukuelimet. Hermafrodiitit eivät yleensä pysty hedelmöittämään itseään, vaan parittelevat yksilöt vaihtavat sukusoluja keskenään. Sukupuolidimorfismi Monilla eläimillä on koiras- ja naarassukupuolten välillä eroja lisääntymiseen liittymättömissä ominaisuuksissa kuten koossa, värityksessä ja käyttäytymisessä. Tätä ilmiötä kutsutaan sukupuolidimorfismiksi ja näitä piirteitä sekundäärisiksi sukupuoliominaisuuksiksi. Sukupuoliominaisuudet voivat olla ensisijaisia (primäärisiä) eli lisääntymiseen liittyviä ja toissijaisia (sekundäärisiä) eli suoraan lisääntymiseen liittymättömiä. Sukupuolidimorfismin vastakohta on sukupuolimonomorfismi. Sekundäärisiin sukupuolituntomerkkeihin ihmisellä lukeutuvat suurempi koko ja karvaisuus miehillä sekä naisten rinnat, leveämpi lantio ja suhteellisesti suurempi ruumiin rasvapitoisuus. Monilla muilla lajeilla erot ovat suurempia äärimmäisenä esimerkkinä onkijakala, jolla lajin pienikokoiset koiraat loisivat naaraan kyljessä. Kehon ulkoiset anatomiset sukupuoliominaisuudet mahdollistavat yhdynnän ja toimivat esimerkiksi eroottisten signaalien lähettäjinä seksuaalisessa viestinnässä. Ihmisen sukupuolilla on tutkimuksissa havaittu erilaisia kognitiivisia ja käyttäytymisen eroja. Ei ole kuitenkaan aina selvää, missä määrin sukupuolten väliset erot ovat seurausta biologisesta ja missä määrin sosiaalisesta sukupuolesta. Sienet ja pariutumistyypit Sukupuoli on tärkeä erikoistapaus käsitteestä pariutumistyyppi, joka on erityisesti mykologiassa välttämätön lähestymistapa käsiteltäessä sienten suvullista lisääntymistä. Pariutumistyyppejä voi olla useita ja mikroanatomisesti eri kohdissa eliötä. Samalla sienilajilla voi olla tuhansiakin eri pariutumistyyppejä. Mikäli niitä on vain kaksi, voidaan puhua sukupuolista kuten esimerkiksi kasveilla ja eläimillä on asianmukaista. Katso myös Ihmisen sukupuoli Sukupuolen määrittäminen Sosiaalinen sukupuoli Sukupuoli-identiteetti Sukupuolen symboli Transsukupuolisuus ja muunsukupuolisuus Seksuaalisuus Lähteet Aiheesta muualla Kirjallisuutta Aula, Pertti et al. (toim.): Perinnöllisyyslääketiede. Helsinki: Duodecim, 2007. Seulonnan keskeiset artikkelit

1113

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sukupuolirooli

Sukupuolirooli

Sukupuoliroolit ovat yhteiskuntien luomia käsityksiä eri sukupuolten ihanteellisesta käyttäytymisestä. Ne eroavat stereotyypeistä siten, edellä mainitut ovat ihmisten käsityksiä siitä millaisia eri sukupuolta olevat ihmiset ovat, kun sukupuoliroolit viittaavat ihmisten käsitykseen siitä miten eri sukupuolta olevien tulisi olla. Kulttuurisia näkökulmia Kaikki tunnetut ihmiskulttuurit ovat ilmaisseet käsityksiä sukupuolten rooleista. Tämä liittyy ilmiöön jota psykologit kutsuvat essentialisoimiseksi. Essentialisoiminen on ihmisen kognitiolle ominainen tapa käsitellä luokkia siten kuin niissä olisi jokin sisäinen essenssi. Eräs tapa mitata eri yhteiskunnissa vallitsevia käsityksiä naisten ja miesten rooleista on mielipidekyselyt. Esimerkiksi World Values Surveyssa kysyttiin haastateltavilta olisiko heidän mielestään huonossa työtilanteessa töitä annettava mieluummin miehille vai tasaisesti sekä miehille että naisille. Vastauksissa on suurta vaihtelua maittain. Esimerkiksi Islannissa vain 3,6 % oli sitä mieltä, että työt pitäisi varata vain miehille, kun Egyptissä määrä oli 94,9 %. Osa tutkijoista uskoo alueen maanviljelyllisen historian selittävän eroa, sillä perinteisesti miehet käyttävät auraa maan kyntämiseen. Luonto vastaan kasvatus -kiista Asiantuntijat kiistelevät keskenään siitä, onko sukupuolten käyttäytyminen biologisista tekijöistä johtuvaa vai ovatko käyttäytymismallit yhteisöllisen ympäristön tuotetta. Kuten useissa tämäntyyppisissä väittelyissä, useimmat tutkijat katsovat että molemmat tekijät vaikuttavat sukupuoliroolien kehittymiseen. Kuitenkaan kummankaan suhteellisesta osuudesta eroihin tai niiden vaikutuksista käytäntöön ei ole vielä varmuutta. Homoseksuaalien roolit Vain osa lesboista katsoo olevansa maskuliinen butch-lesbo tai feminiininen femme-lesbo. Eräässä tutkimuksessa 33 % katsoi olevansa siltä väliltä. Homo- ja biseksuaalien miesten top- ja bottom-roolit ovat ensisijaisesti seksiasentoja ja -rooleja, vaikka niihinkin usein yhdistetään yleisempikin maskuliinisuus ja feminiinisyys, vastaavasti. Katso myös Kasvatus Sosiaalinen sukupuoli Sukupuoli-identiteetti Sukupuolineutraalius Sukupuolisensitiivinen kasvatus Seksuaalinen suuntautuminen Yläosattomuus Lähteet Aiheesta muualla "Poikien pitäisi pystyä ottamaan haltuun tyttömäisiä ominaisuuksia, koska niitä tarvitaan elämässä" - Poikatutkimus pyrkii purkamaan sukupuolistuneita käytäntöjä, joita on kaikkialla Yle, 2018 Sosiologia Kasvatus

1114

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sininen

Sininen

Sininen on väri, jonka ihminen aistii, kun siniselle valolle herkät silmän tappisolut ovat muihin valoihin herkkiin tappisoluihin (punainen, vihreä) nähden selvästi aktiivisempia. Siniset sijoittuvat värispektrin lyhytaaltoiseen päähän eli ovat aallonpituudeltaan noin 360-490 nanometrin haarukassa. Käyttö ja symboliikka Käyttöä ja symboliikkaa pohdittaessa on syytä pitää mielessä, että mikä tahansa väri kuten sininen saa merkityksenä vasta käyttötilanteesta eli siitä, missä sosiaalisessa, kulttuurisessa ja/tai esimerkiksi historiallisessa kontekstissa se tulee esille. Sininen on taivaan ja meren väri. Se mielletään viileäksi ja etäiseksi sekä myös rauhoittavaksi ja luottamusta herättäväksi. Siniverisyys merkitsee aatelisuutta. Käsite on peräisin yläluokan vaaleasta ihosta, jonka läpi verisuonet näkyvät selvemmin kuin esimerkiksi peltotöitä tehneiden ruskettuneen ihon läpi. Alun perin ilmaus on peräisin espanjasta (sangre azul). Sininen kuuluu klassisiin heraldisiin väreihin. Tässä yhteydessä siitä käytetään nimitystä "azure". Politiikassa sinistä väriä ovat käyttäneet usein porvarilliset ja oikeistolaiset puolueet vastineena vasemmistopuolueiden punaiselle värille. Yhdysvalloissa sininen tunnetaan demokraattipuolueen tunnusvärinä. Monissa maissa poliisi käyttää tunnuksenaan sinistä väriä. Sininen yhdistetään myös laivastoon, sillä matruusien univormut ovat useimmissa maissa sinisiä. Oy Karl Fazer Ab on rekisteröinyt suklaalevyjen käärepaperissa käyttämänsä sinisen värin Patentti- ja rekisterihallituksen pitämään tavaramerkkirekisteriin 30. huhtikuuta 2001, ensimmäisenä Suomessa hyväksyttynä väritavaramerkkinä. Muut suklaantuottajat eivät saa käyttää samaa sinistä väriä pakkauksissaan Suomessa. Italian urheilumaajoukkueet käyttävät tunnusvärinään sinistä, joka oli maata aiemmin hallinneen kuningassuvun väri. Sinisen sävyjä Akvamariini Asuuri Cambridgensininen Carolinansininen Columbiansininen Dodgerinsininen Dukensininen Egyptinsininen Espanjansininen Indigonsininen Jauheensininen Keskiyönsininen Koboltinsininen Laivastonsininen Laventelinsininen Majorellensininen Oxfordinsininen Persiansininen Pfalzinsininen Preussinsininen Ranskansininen Safiiri Siniharmaa Sinivihreä Syaani Sähkönindigo Sähkönsininen Taivaansininen Tavinsininen Teräksensininen Tiffanynsininen Tummansininen Turkoosi Tyynenmerensininen Ultramariini Vaaleansininen Vauvansininen Yalensininen Yönsininen Zaffre Värikoordinaatit Tietokoneen kuvaruudun RGB-värivalojen sinisen maksimiarvot skaalalla 0-255 ovat seuraavat: RGB: R: 0 G: 0 B: 255 (heksadesimaalimuodossa #0000FF) Lähteet Kirjallisuutta William H. Gass, On Being Blue, 1975 Teos verkossa Victoria Finlay: Värimatka, Otava 2004 Martti Huttunen: Värit pintaa syvemmältä, WSOY 2005 Aiheesta muualla coloria.net - sininen Värit Seulonnan keskeiset artikkelit

1115

https://fi.wikipedia.org/wiki/Seksuaalinen%20vallankumous

Seksuaalinen vallankumous

Seksuaalinen vallankumous (myös seksuaalinen vapautuminen) oli yhteiskunnallinen liike, joka haastoi perinteiset seksuaalisuuteen ja ihmissuhteisiin liittyvät käyttäytymismuodot koko läntisessä maailmassa 1960-luvulta 1980-luvulle. Seksuaalinen vapautuminen sisälsi lisääntyvää hyväksymistä seksille perinteisten, yksiavioisten heteroseksuaalisten parisuhteitten (pääasiassa avioliiton) ulkopuolella. Vallankumoukseen kuului ehkäisymenetelmien kehittäminen ja abortin laillistaminen. Erityisesti 1960-luvulla käynnistynyttä arvojen, asenteiden ja käyttäytymisen vapautumista on kutsuttu seksuaaliseksi vallankumoukseksi. Kielikuva rinnastaa perinteisinä pidettyjen sukupuolisten ja seksuaalisten käyttäytymismallien kyseenalaistamisen samanaikaiseen yhteiskunnalliseen liikehdintään sotaa ja porvariillisina pidettyjä arvoja vastaan. Eräs aikakauden tunnuslauseista oli Vietnamin sodan vastustamiseen liitetty "make love, not war" (vapaasti suomentaen ei sodita vaan rakastellaan). Allyn (2000) pitää tärkeänä "vallankumouksen" edistäjänä Helen Gurley Brownin (1962) teosta Sex and the Single Girl, jossa tämä julkisesti ja ylpeässä sävyssä toi esiin avioliittoa edeltäneen vilkkaan seksuaalielämänsä ja kannusti muita naisia seuraamaan esimerkkiään. Vallankumouksen tausta Seksuaalisen vallankumouksen taustalla oli useita teknologisia kehityksiä. Seksuaalisen vallankumouksen laukaisevana tekijänä oli sukupuolitauti kupan häviäminen antibioottien avulla, jolloin ihmisten ei enää tarvinnut pelätä kupan saamista sukupuoliyhteydessä olemisesta. Naisten ehkäisypillerin keksiminen puolestaan vähensi raskauden vaaraa satunnaisissa sukupuoliyhteyksissä. Toisaalta isyystestit yleistyivät ja lapsen isä voitiin saada selville holtittomasta seksuaalikäyttäytymisestä huolimatta. Isyystesti keksittiin 1960-luvulla kun HLA-tyypittely tuli mahdolliseksi. Ehkäisypilleri Seksuaalisen vallankumouksen tärkeänä edellytyksenä oli ehkäisyvarmuuden olennainen paraneminen ja ehkäisyn luonteen muuttuminen ehkäisypillerin kehittämisen (Gregory Pingus työryhmineen 1956) ja yleistymisen jälkeen. Ehkäisyvälineiden käyttö laillistettiin Yhdysvalloissa 1965. Katolinen kirkko vahvisti perinteisen moraalikäsityksensä jatkumisen ja kielsi kaikkien ehkäisyvälineiden käytön Paavali VI:n Humanae Vitae - kiertokirjeessä 1968. Sandstone ja valistusoppaiden aalto Seksuaalista vallankumousta ilmensivät lukuisien tutkimusten ja opaskirjojen myös uudenlaisia seksuaalisuhteiden muotoja ja arvoja kokeilevat yhteisöt, kuten Esalan Institute, Brook Farm ja Sandstone Retreat. John ja Barbara Williamson perustivat Abraham Maslow'n humanistisen psykologian ja tarvehierarkian innoittaman, vapaamielisen seksuaalisuuden Sandstonen yhteisön Topanaga Canyonin läheiselle kukkulalle Los Angelesin piirikuntaan vuonna 1967. Sandstone innoitti lukuisia kirjoittajia ja tutkijoita. Alex Comfortin seksielämän opas Rakasta hellästi ja Gay Talesen aikalaisraportti Naapurin vaimo ovat osaltaan Sandstonen innoittamia. Sandstone suljettiin vuonna 1972, osittain siihen kytkeytyneiden oikeusjuttujen seurauksena. Vallankumouksen perääntyminen Seksuaalinen vapautuminen koki 1980-luvulla perääntymistä tappavan HI-viruksen ilmaannuttua. HI-virus lisäksi kasvoi AIDS-epidemiaksi huumeiden suonensisäisenkäytön myötä. Myös hepatiittivirukset, joihin liittyy eliniän lyhenemistä ja kuolleisuutta, ovat saaneet seksuaalista vapautumista perääntymään. Suuseksiä pidettiin pitkään suhteellisen turvallisena, mutta sen on todettu voivan aiheuttaa kurkunpäänsyöpää papilloomaviruksen välityksellä. Katso myös Esiaviollinen seksi Lähteet Aiheesta muualla Myös englanniksi Sexual Trends in the Baltic Sea Area. The Family Federation of Finland 2003. ISBN . Seksologia Seksuaalipolitiikka

1116

https://fi.wikipedia.org/wiki/Yleistys

Yleistys

Yleistys edellyttää joidenkin yksittäisten asioiden tai ilmiöiden käsittämistä ryhmäksi, joukoksi tai luokaksi, jonka jäsenillä on samankaltaisia piirteitä. Arkiajattelussa yleistys voidaan kokea kielteiseksi, kun sillä ajatellaan muodostetun liian samansisältöinen kuva kaikista jonkin ryhmän jäsenistä vain pienen otoksen perusteella. Tieteellisessä toiminnassa (erityisesti normaalitieteessä) tulosten luotettavuutta ja yleistysten tekemisen edellytyksiä pyritään arvioimaan systemaattisesti. Määrällisessä eli kvantitatiivisessa, tilastollisessa tutkimuksessa yleistämisen mahdollisuudet liittyvät otoksen eli tarkastellun osa-aineiston edustavuuteen: otoksen on vastattava ominaisuuksiltaan perusjoukkoa. Laadullisessa tutkimuksessa käytetään yleistyksen kannalta relevanttia käsitettä saturaatio eli kyllästyminen, jolla viitataan saman tai samojen havaintojen toistumiseen. Tällöin pidetään mahdollisena, että toistuva havainto on teoreettisesti (ei siis välttämättä tilastollisesti) merkittävä. Lähteet Viitteet Katso myös Stereotyyppi Musta joutsen Tieto

1117

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sukupuoli-identiteetti

Sukupuoli-identiteetti

Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa yksilön käsitystä omasta sukupuolestaan. Noin 99 prosentilla ihmisistä sukupuoli-identiteetti vastaa biologista sukupuolta, eli se on joko mies tai nainen. Ne, jotka eivät identifioidu kumpaankaan sukupuoleen, ovat muunsukupuolisia. Biologisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin ristiriitaa kutsutaan transsukupuolisuudeksi. Se voi johtaa sukupuolidysforiaan. Yksilön sukupuoli-identiteettiin vaikuttavat biologiset, psyykkiset, kulttuuriset, kasvatukselliset ja sosiaaliset tekijät. Jokaisella ihmisellä on yksilöllinen sukupuoli-identiteetti. Sukupuoli-identiteetin käsitteen teki tunnetuksi psykologi John Money 1960-luvulla. Moneyn teorian mukaan lapsi omaksuu tytön tai pojan sukupuoli-identiteetin vähän yli kahden vuoden ikään mennessä. Lapsen ja nuoren sukupuoli-identiteetti on kuitenkin usein vakiintumaton, ja mahdollinen vastakkaiseen sukupuoleen identifioituminen häviää 80 prosentilla lapsista murrosikään tultaessa. Vastakkaiseen sukupuoleen identifioituminen lapsuusiässä ennustaa vahvemmin homoseksuaalisuutta kuin pitkäaikaista sukupuoliristiriitaa. Katso myös Sosiaalinen sukupuoli Lähteet Sukupuoli

1118

https://fi.wikipedia.org/wiki/Seksuaalinen%20suuntautuminen

Seksuaalinen suuntautuminen

Seksuaalinen suuntautuminen eli seksuaalinen orientaatio kuvaa mihin sukupuoleen yksilön romanttiset ja seksuaaliset tunteet suuntautuvat, sekä mikä yksilön kokema identiteetti on näiden tunteiden ja toimintojen pohjalta. Suuntautumisia Biologiseen sukupuoleen perustuvia seksuaalisia suuntautumisia on kolme. Heteroseksuaalisuus tarkoittaa yksilön tuntemaa vetoa toiseen sukupuoleen. Biseksuaalisuus tarkoittaa vetoa kummankin sukupuolen edustajiin. Homoseksuaalisuus tarkoittaa vetoa omaan sukupuoleen. Joskus myös aseksuaalisuutta pidetään yhtenä seksuaalisen suuntautumisen muotona, mutta tästä käsityksestä ei ole yksimielisyyttä. Jos halutaan viitata sosiaaliseen sukupuoleen tai sukupuoli-identiteetteihin, joita on enemmän kuin kaksi, voidaan puhua myös panseksuaalisuudesta, jossa henkilö tuntee vetoa kaikkiin sukupuoliin. Lisäksi esimerkiksi Seta määrittelee myös biseksuaalisuuden ja heteroseksuaalisuuden sukupuoli-identiteetin näkökulmasta, jolloin biseksuaalisuus ja panseksuaalisuus ovat päällekkäisiä. Historiaa Seksuaaliseen suuntautumiseen suhtautuminen on historian saatossa vaihdellut, kulttuurista riippuen. Stålströmin (1998) mukaan historiallinen tutkimus jakaa länsimaisen perinteen kahteen osaan: helleenis-roomalaiseen ja juutalais-kristilliseen. Edellinen piti homoseksuaalisuutta osana arkipäivää, jälkimmäinen suhtautuu siihen tuomitsevasti. Myös esimerkiksi lääketieteen, psykologian ja psykiatrian alueilla, ei-heteroseksuaalisuuteen suhtautuminen on vaihdellut, synti- ja rikosleimasta aina sairausleimaan asti. Tieteellinen tutkimus ja yhteiskuntakriittiset liikkeet ovat vaikuttaneet sairausleiman poistamiseen eri puolilla maailmaa. Muun muassa Suomessa sekä miesten että naisten homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu vuoteen 1971 asti. Sairausluokituksesta homoseksuaalisuus poistui Yhdysvalloissa vuonna 1974 ja Suomessa 1981. Suomessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia pyrkii edistämään Seta ry Suuntautumisten yleisyys Vuonna 2016 britannialaisessa kyselytutkimuksessa yli kaksi kolmasosaa HLB-henkilöiksi identifioituvista oli sinkkuja, koskaan naimattomia tai rekisteröidyssä parisuhteessa. 3,3 prosenttia 18-24-vuotiaista sanoi olevansa HLB-henkilöitä ja yli 65-vuotiaista 0,6 prosenttia. Syyt Yleisesti seksuaalista suuntautumista pidetään erillään seksuaalisesta käyttäytymisestä, eli on vallalla käsitys, että ihmisen seksuaalisia haluja eivät määrää niinkään teot, vaan joko synnynnäiset tai ympäristön aikaansaamat mieltymykset. Seksuaalisen suuntautumisen syntytavasta ihmisyksilössä ei ole varmaa tietoa, vaikkakin biologiset selitysmallit ovat asiantuntijoiden keskuudessa suosituimpia , kohdistuen perinnöllisiin sekä alkuraskauden aikaisiin tekijöihin, tai molempiin . Varmaa sen sijaan on, että seksuaalinen suuntautuminen ei ole valinta. Ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on jatkumo, vaihdellen yksinomaan heteroseksuaalisesta kiintymyksestä yksinomaan homoseksuaaliseen kiintymykseen ja kaikkeen niiden väliltä . Biologiset selitykset Tutkimusten kautta on löydetty useita biologisia tekijöitä, joilla voi olla yhteys seksuaalisen suuntautumisen kehittymiseen. Näitä ovat muun muassa geenit, sikiöaikaisten hormonien vaikutus, sekä aivorakenteen muutokset. Ainuttakaan yksittäistä määräävää tekijää ei ole löytynyt, ja tältä osin tutkimus jatkuu edelleen. Vaikka tutkijat yleisesti ajattelevat että seksuaalinen suuntautuminen ei ole yhden tekijän aikaansaama, vaan geenien, hormonaalisten sekä ympäristötekijöiden yhteisvaikutusta, he kuitenkin tukevat biologista mallia seksuaalisen suuntautumisen synnylle. Perinnölliset tekijät Homomiehen veli on homoseksuaali yhdeksän prosentin todennäköisyydellä, ja vastaava pätee myös lesbonaisten siskoihin. Tämä on enemmän kuin keskivertoväestössä. Tämä havainto ja myös kaksostutkimukset viittaavat perintötekijöiden osittaiseen merkitykseen homoseksuaalisuuden säätelyssä. Tutkimuksissa on havaittu homoseksuaalisuuden perinnöllisyyden olevan satojen geenien pienten yksittäisvaikutusten summa. Miehillä ja naisilla ne ovat sitä paitsi suurelta osin eri geenejä. Hormonaaliset tekijät Sikiöajan hormoneilla saattaa olla joko ensisijainen vaikutus aikuisen seksuaalisen suuntautumisen kehittymiseen, tai yhteisvaikutus geenien tai ympäristötekijöiden kanssa. Vuonna 2010 julkaistu Garcia-Falguerasin ja Swaabin tutkimus toteaa, että kohdunsisäinen altistuminen hormoneille on määräävä kriteeri. Myös synnytyksen jälkeiset korkeat androgeenitasot saattavat johtaa enemmän biseksuaaliseen kuin homoseksuaaliseen suuntautumiseen. Monissa tutkimuksissa on todettu sikiöaikaisten androgeenien vaikutukset seksuaaliseen ja sosiaaliseen käyttäytymiseen muun muassa rhesus-apinoilla tehtyjen tutkimusten perusteella. Poikalasten syntymäjärjestys Viimeaikaisissa tutkimuksissa on huomattu, että mitä useamman pojan äiti on synnyttänyt, sitä todennäköisemmin pojasta tulee homoseksuaali. Vasenkätisyys näyttää mitätöivän tämän vaikutuksen. Tätä teoriaa poikien syntymäjärjestyksestä tukee todistusaineisto sen sikiöaikaisesta synnystä, vaikkakaan toistaiseksi tarkkaa todistetta sen syntymekanismista ei ole. Tutkimus kuitenkin ehdottaa immunologista alkuperää, mikä aiheutuisi äidin immuunireaktiosta tiettyyn ainesosaan pojan sikiökehityksessä raskauden aikana, mistä tulee todennäköisempi reaktio aina kun poikia syntyy lisää. Tämän immuunireaktion seurauksena muutoksia myöhemmin syntyneiden poikien sikiöaikaisessa kehityksessä ajatellaan tapahtuvan. Tämä prosessi alkaisi silloin, kun äidin immuunijärjestelmä synnyttäisi vasta-aineita, jotka kulkeutuisivat kohtuun, ja siellä aiheuttaisivat muutoksia sikiön aivorakenteeseen, aiheuttaen kiinnostuksen pojassa myöhemmin enemmän miehiin kuin naisiin. Psykologiset teoriat Mitään merkittäviä todisteita ei ole, jotka viittaisivat siihen että esimerkiksi kasvatuksella, tai lapsuudenaikaisilla kokemuksilla olisi merkitystä seksuaalisen suuntautumisen syntymisessä . Myös monet psykologian ja psykiatrian asiantuntijaorganisaatiot ovat todenneet, että yhtä syytä seksuaaliselle suuntautumiselle ei voida löytää, vaan kyse on monimutkaisesta ilmiöstä, johon vaikuttavat sekä biologiset että ympäristötekijät . Muun muassa American Psychiatric Association on todennut, että aiemmin ei-heteroseksuaalisuuden syynä pidettiin huonoa perhedynamiikkaa tai häiriöitynyttä psykologista kehitystä, mutta tällaiset aiemmat käsitykset pohjautuivat väärään tietoon ja ennakkoluuloihin. Empiirinen tutkimus ei myöskään tue esimerkiksi uskomuksia homoseksuaalisuudesta psykopatologiana. Seksuaalisen suuntautumisen määrittäminen ja arviointi Perinteinen bipolaarinen näkemys seksuaalisesta suuntautumisesta perustuu pääasiassa Alfred Kinseyn ja kumppaneiden 1953 tekemille tutkimuksille, ja heidän kehittämälleen Kinseyn asteikolle (The Kinsey Heterosexual-Homosexual Scale, KHHS), jonka reunaehtoina ovat 100-prosenttinen heteroseksuaalisuus ja 100-prosenttinen homoseksuaalisuus. Yksilö sijoittuu johonkin kohtaan tällä asteikolla. Vuonna 1980 Klein laajensi seksuaalisen orientaation käsitettä ja kehitti uuden asteikon (Klein Sexual Orientation Grid, KSOG). Laajennetussa tulkinnassa seksuaalisen orientaation katsotaan koostuvan seitsemästä eri osa-alueesta: Seksuaalinen käyttäytyminen, eli kenen kanssa yksilö harrastaa seksiä. Emotionaalinen suuntautuminen, eli kenestä hän pitää ja ketä rakastaa. Seksuaaliset fantasiat, eli kenestä yksilö unelmoi. Seksuaalinen mielenkiinto, eli kehen mielenkiinto kohdistuu. Sosiaalinen suuntaus, eli kenen kanssa yksilö muodostaa parin. Elämäntapa, sosiaalinen maailma ja yhteisö, eli missä ja kenen kanssa hän käyttää aikaansa. Oma identiteetti, eli miten hän itse kokee oman suuntautumisensa. Jokainen seitsemästä kohdasta pisteytetään asteikolla 1-7, jossa 1 merkitsee vain vastakkaisen sukupuolen kanssa ja 7 vain saman sukupuolen kanssa. Kleinin asteikon korvaavaksi asteikoksi on kehitetty myös niin sanottu SASO-asteikko (Sell Assessment of Sexual Orientation), jossa on 12 kysymystä: 6 kysymystä arvioi seksuaalista kiinnostusta, 4 arvioi seksuaalista käyttäytymistä, ja 2 arvioi seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää identiteettiä Seksuaaliseen suuntautumisen arviointi ja määrittely ei ole ongelmatonta, sillä on vaikeaa määritellä yksilön seksuaalista suuntautumista arviointiasteikolla, koska seksuaalisen suuntautumisen määritelmä ei ole yksiselitteinen. Yleisesti ottaen, siihen sisältyy kolme aluetta, jotka otetaan arvioinnissa mukaan: seksuaalinen viehtymys, seksuaalinen käyttäyminen, sekä seksuaalinen identiteetti. Kuitenkaan selvää yhteyttä esimerkiksi henkilön itse määrittelemän seksuaalisen identiteetin, sekä homo- ja heteroseksuaalisen käyttäytymisen määrällä ja niitten vaihtelulla ei ole. Katso myös Luettelo seksuaalisista suuntautumisista Seksuaalisuus Seksuaalinen tasa-arvo Romanttinen suuntautuminen Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Seta ry - Järjestö jonka tavoitteena on yhteiskunnallinen tasavertaisuus riippumatta ihmisen seksuaalisesta suuntautumisesta, sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolen ilmaisusta Scientific American: Beware Bogus Theories of Sexual Orientation Minireview: Hormones and human sexual orientation Ihmissuhteet Seksologia Seulonnan keskeiset artikkelit

1119

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosnovyi%20Bor

Sosnovyi Bor

Sosnovyi Bor () on kaupunki Leningradin alueella Venäjällä. Se sijaitsee Suomenlahden eteläpuolella Kaprionlahteen laskevan Hevaanjoen suulla 81 kilometrin päässä Pietarista. Asukkaita on 65 901 henkeä (vuonna 2010). Historia Uustia Uustia (; suomeksi on käytetty myös nimitystä Joensuu) on Hevaanjoen suulla sijaitseva entinen kalastajakylä. Se mainitaan ensimmäisen kerran vuosien 1618-1623 ruotsalaisissa verokirjoissa. Tuolloin kylän 16 talossa asui 28 miestä, jotka kaikki olivat tilattomia talonpoikia. Historioitsija S. S. Gadzjatskin mukaan tilallisten puuttumista voi selittää seudulla harjoitettu raudan tuotanto, joka kuitenkin loppui ruotsinvallan aikana. Hevaanjoen muista kylistä poiketen Uustian asukkaat olivat venäläisiä. Vuosina 1886-1917 kylässä toimi merenkulkuoppilaitos. Neuvostoliiton aikana 1930-luvulla perustettiin kalastuskolhoosi, joka vuonna 1962 yhdistettiin Lomonosovin kaupungin Progress-kolhoosiin. Vuoteen 1958 saakka kylä kuului Leningradin alueen Lomonosovin piirin Vääskylän () kyläneuvostoalueeseen. Sosnovyi Borin taajaman perustamisen yhteydessä muodostettiin Uustian kyläneuvosto, johon kuuluivat Uustian, Hirsikonnun, Ojankylän ja Siesta-Palkkinan kylät, Smolokurkan taajama sekä Rakopesän, Kirnun (), 71. ja 75. kilometrin louhosten ja Mustovon asutukset. Vuonna 1974 Uustian kyläneuvostoalue liitettiin Sosnovyi Borin kaupunkiin. Nykyisin Sosnovyi Bor on kasvanut kiinni Uustiaan, jota kuitenkin edelleen pidetään erillisenä asutuskeskuksena. Suomenlahden rantatien ja Hevaanjoen entisen uoman Gluhovkan välillä sijaitsee Uustian sotamuistomerkki ja neuvostosotilaiden hautausmaa. Kylässä toimii myös pieni kotiseutumuseo. Vääskylä Hevaanjoen alajuoksulla sijaitsevien Vääskylän ja Uuden-Vääskylän eli Kangaspään kanta-asukkaita olivat inkerikot ja inkerinsuomalaiset äyrämöiset. Inkerikot kuuluivat ortodoksiseen Hevaan ja suomalaiset Kaprion luterilaiseen seurakuntaan. Vuodesta 1743 lähtien kylät omisti valtioneuvos Grigori Jersalski, joka perusti seudulle paikallista kvartsihiekkaa raaka-aineena käyttäneen lasitehtaan. Vuonna 1895 Vääskylän tehdas siirtyi pietarilaiselle osakeyhtiölle, joka teki siitä yhden Euroopan suurimmista lasitehtaista. Vuonna 1899 tehtaan palveluksessa oli yli 2 000 työläistä, kuljetus- ja lastaustöissä oli sesonkiaikana tuhatkunta talonpoikaa. Työntekijöitä varten rakennettiin taajama, joka 1900-luvun alussa sulautui Vääskylän kylään. Venäjän sisällissodan aikana tehtaan laitteisto ryöstettiin, ja se lakkautettiin vuonna 1922. Rautatie kaupunkiin Vuonna 1908 alettiin rakentaa Oranienbaumista Vääskylän kautta Veimariin johtavaa rautatietä, joka ensimmäisen maailmansodan takia valmistui vasta vuonna 1927. Toisen maailmansodan jälkeen entisen lasitehtaan paikalle perustettiin kalatehdas Rutšjevski. Nykyisin kaupunkitaajaman itäreunalla sijaitseva Kalištšen rautatieasema (Vääskylä) on eräs Pietarin Baltian aseman lähijunaliikenteen pääteasemista. Päivittäin ajetaan noin kymmenen junavuoroa kumpaankin suuntaan. Sosnovyi Borin perustaminen 1950-luvun puolivälissä Vääskylän aseman lähelle päätettiin rakentaa sähkövoimala, jonka polttoaineena oli tarkoitus käyttää Viron öljyliuskeesta jalostettua masuttiöljyä ja kaasua. Tulevaa voimalaa varten Vääskylään siirrettiin Kirovskin lämpökattila- ja metallirakennetehdas. Voimalaitoksen pystyttäminen alkoi vuonna 1958, ja samana vuonna alettiin rakentaa myös radioaktiivisten jätteiden käsittelylaitosta, jonka nimenä on nykyään LSK Radon. Rakennustöihin värvättyä komsomolnuorisoa varten Hevaanjoen varrelle pystytettiin väliaikainen parakkikylä. Pian alkoi myös pysyvän taajaman rakentaminen, ja vuonna 1958 perustettiin uusi Sosnovyi Bor -niminen asutuskeskus. Tulevan kaupungin nimen ("Mäntykangas") taustalla ovat seudun hiekkadyyneillä kasvavat mäntymetsät. Vääskylän kyläneuvostoalueelle perustetusta Sosnovyi Borin taajamasta luotiin erillinen Lomonosovin piiriin kuulunut hallinnollinen yksikkö, johon liitettiin Vääskylän kylä, asema, tehdas, asutukset sekä 84. kilometrin kasarmi. Seudun muista kylistä muodostettiin Uustian kyläneuvostoalue. 1960-luvun alussa Sosnovyi Borin sähkövoimalan rakentamisesta luovuttiin, mutta sen sijaan alettiin suunnitella ydinreaktorien tutkimuslaitosta, joka valmistui vuonna 1966. Samana vuonna Uustian kylän pohjoispuolelle ryhdyttiin rakentamaan optiikan tutkimuslaitosta ja tehtiin päätös Leningradin ydinvoimalan perustamisesta entisen Tolkin inkeriläiskylän paikalle. Ydinvoimalan rakentaminen alkoi vuonna 1967, ja ensimmäinen reaktori otettiin käyttöön vuonna 1973. Vuonna 1973 Sosnovyi Borista tuli suoraan Leningradin alueen alaisuuteen kuulunut kaupunki (gorod oblastnogo podtšinenija). Vuonna 1974 lakkautettiin Uustian kyläneuvosto ja siihen kuuluneet asutuskeskukset liitettiin Sosnovyi Boriin. Kaupungin rajat määriteltiin kuitenkin vasta vuonna 1992. Vuonna 2005 alueesta muodostettiin Sosnovyi Borin kaupunkipiirikunta (gorodskoi okrug). Se on ainoa Leningradin alueen kaupunki, joka ei kuulu ympäröivään kunnallispiiriin (munitsipalnyi raion). Teollisuus ja tutkimus Sosnovyi Borin teollisuutta hallitsee sähköntuotanto. Kaupungissa sijaitsee Rosenergoatomin Leningradin ydinvoimalaitos LAES. Se tuottaa 28 prosenttia Luoteis-Venäjän sähköstä, vastaa puolesta Pietarin alueen sähkönkulutusta vastaavasta tuotannosta, ja 25 prosenttia neljän reaktorin tuotannosta viedään Suomeen. Voimalan kapasiteetti on 28 terawattituntia sähköä vuodessa. Voimalan tuottama sähkö siirretään Lenenergon järjestelmän kautta RAO UES:n valtakunnanverkkoon 330 kilovatin ja 770 kilovatin kaapeleita myöten. Uustiasta suunniteltiin Suomeen Kotkan merikaapelin vetämistä, mutta hankkeesta luovuttiin keväällä 2007. Vanhin, 1974 käyttöönotettu reaktori poistettiin käytöstä joulukuussa 2018. Sosnovyi Boriin rakennetaan uutta ydinvoimalaa. Ensimmäinen uusi reaktori otettiin kaupalliseen käyttöön lokakuussa 2018 ja toisen pitäisi valmistua v. 2020. Uudet VVER-1170 -reaktorit ovat vesihidasteisia. Osaksi ydinvoimalatekniikan kehittämisen myötä kaupunkiin on kehittynyt huomattava tutkimus- ja tuotekehittelyosaaminen. Nykyään Sosnovyi Borilla on Venäjän tiedekaupungeille myönnetty naukogradin status. Kaupungissa on lisäksi kone-, rakennusmateriaali- ja elintarviketeollisuutta. Lähteet Aiheesta muualla Kaupungin kotisivu Jandex-karttapalvelu Sosnovyi Bor Leningradin alueen sivustolla Kaavio Pietarin Baltian asemalta lähtevien lähijunien asemista/ reittikartta Reittikaavio Baltian aseman lähijunien reiteistä (on-line.spb.ru) Venäjän rautatiet: Sosnovyi Borin Kalištšen rautatieasemalta Pietarin Baltian asemalle liikennöivät lähijunat - vaihda päiväys halutuksi (pass.rzd.ru) Naukograd

1120

https://fi.wikipedia.org/wiki/Saatananpalvonta

Saatananpalvonta

Saatananpalvonta viittaa saatanan tai yleensä henkilöllistyneen pahuuden palvontaan. Saatananpalvontaa ei pidä sekoittaa satanismiin, joka on saatanaan liittyviä symboleja käyttävä hedonistinen uskonnollinen oppi. Tutkimus Niin sanottua saatanapaniikkia arvostelleiden tutkijoiden mukaan länsimaissa on kristillisessä kulttuuripiirissä 1970-luvulta lähtien ylläpidetty noitavainotyyppistä satanismipaniikkia yhteisöjen vihamielisyyden varoventtiilinä. Saatanahysterian avulla on pidetty yllä yhteisöjen omaksumaa moraalijärjestelmää. Yleinen epävarmuus ja näkymättömät uhkakuvat on liitetty saatanaan. Suomessa Merja Hermonen julkaisi uskontotieteen alan väitöskirjan Pimeä hehku: Saatananpalvonta ja satanismi 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa vuonna 2006. Suomalaisissa tiedotusvälineissä rakentunutta kuvaa saatananpalvonnasta on tutkinut muun muassa uskontotieteilijä Titus Hjelm vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassaan Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Hjelmin väitöskirjassa käy ilmi muun muassa, kuinka herätyskristilliset piirit olivat mukana yhdessä median kanssa synnyttämässä 1990-luvun alun saatananpalvontailmiötä: suurin osa median haastattelemista saatananpalvonnan asiantuntijoista olivat herätyskristillisiä. Tutkijoiden mukaan satanismia on Suomessakin lähestytty lähinnä uskonnollisesta (kristillisestä) tai uskonnollistavasta näkökulmasta. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Marko Nenonen: Saatanan palvonta on nuori kultti. Tiede 2000 1/1999. Ex-saatananpalvoja Päivi Niemi. Ylen Elävä arkisto. Matti Rämö: Pirua sarvista. Ylioppilaslehti 6/2006. Ylen Elävä arkisto: Saako saatanaa palvoa? Okkultismi Saatana Saatananpalvontapaniikki Seulonnan keskeiset artikkelit

1121

https://fi.wikipedia.org/wiki/%C5%A0intolaisuus

Šintolaisuus

Šintolaisuus (, kirjaimellisesti "jumalten tie") on japanilainen uskonto, johon kuuluu käsityksiä hengistä, myyteistä ja rituaaleista. Ne pohjautuvat varhaisiin japanilaisiin kansanuskomuksiin, joiden mukaan lukuisia jumaluuksia (kami) on lähes kaikissa luonnon ilmiöissä, kuten puissa, kivissä, järvissä, joissa ja vuorissa. Šintolaisuudella ei ole perustajaa, pyhiä kirjoituksia eikä yleistä oppia. Useimmat japanilaiset eivät nykyään tunnustaudu uskonnollisiksi, mutta monet osallistuvat eri tilanteissa šintolaisiin perinteisiin, jotka elävät rinnakkain buddhalaisten perinteiden kanssa. Voidaan sanoa, että japanilaisessa uskonnollisuudessa kaikki, mikä ei kuulu johonkin Japanin ulkopuolelta tulleeseen uskontoon, kuuluu šintolaisuuteen. Šintolaisuus on pitkään jakaantunut kahteen erilaiseen perinteeseen, kansanuskontoon (minkan shintō) ja poliittiseen uskonnollisuuteen. Poliittisen uskonnollisuuden keskeisenä tarkoituksena oli vuoteen 1945 asti keisarin, pappien ja virkamiesten aseman vahvistaminen. Kansanšintolaisuuteen kuuluivat monet arkiset toimitukset; esimerkiksi vainajien kunnioittaminen, yhteisölliset juhlapäivät ja pyhillä paikoilla vieraileminen. Nimi Šintolaisuutta ei mielletty Japanissa alun perin yhtenäiseksi uskonnoksi, joten sillä ei ollut nimeä ennen kuin kiinalaisen sivilisaation mukana maahan tuli piirteitä muista uskonnoista. Šinto (< kiin. sen-tao) tarkoittaa 'jumalan, kamin tie'; joskus myös käytetty japaninkielinen nimi on kami no michi. Piirteet Šintolaisuudessa on keskeistä esivanhempien palvonta, sankarien ja suurmiesten palvonta, perheinstituutio, mytologia, taide ja kauneus, onni ja onnettomuus, ihmissuhteet, vähemmistökysymykset, paikallisuus, suvaitsevaisuus, kansallismielisyys, luonnon elollistaminen eli ja luonnon kunnioittaminen. Šintolaisuudella ei ole perustajaa. Šintolaisuudessa ei ole dogmeja, pyhiä kirjoituksia, uskontunnustusta eikä moraalioppia, eikä siinä ole kristinuskon kaltaisia käskyjä ja kieltoja. Šintolaispapit eivät saarnaa. Šintolaisia ei kehoteta elämään maan päällä siten, että he ansaitsisivat paikan toisessa maailmassa. Šintolaisuus, kuten Japanin muutkin uskonnot, on yhteisöllistä ja sitä harjoitetaan paljolti papiston ulottumattomissa. Šintolaisuudessa on monta kerrostumaa ja vaikutteita monelta taholta. Siihen kuuluu animismi ja luonnon kunnioittaminen. Šintolaisuudessa uskotaan, että kasvi, puu, kiviröykkiö tai vuori on personoitu jumala eli kami, tai että siinä asustaa isäntähenki. Šintolaisuus voidaan jakaa kuuteen muotoon: järjestäytymätön kansanšintolaisuus, keisariperheen šintolaisuus, pyhäkköšintolaisuus, kodinšintolaisuus, lahkošintolaisuus ja valtionšintolaisuus. Pyhäkköšintolaisuus (jinja shintō) on pääsuuntaus, ja se on ollut olemassa Japanin historian alusta nykypäivään asti. Valtionšintolaisuus (kokka shintō) oli osa pyhäkköšintolaisuutta, mutta se on nyttemmin lakkautettu. Lahkošintolaisuus (kyōha shintō) on uudehko liike. Siihen kuuluu 13 päälahkoa, jotka syntyivät 1800-luvulla, sekä useita muita, jotka syntyivät toisen maailmansodan jälkeen. Lahkošintolaiset kuuluvat yleensä pyhäkköseurakuntiin. Kansanšintolaisuudessa (minzoku shintō) ei ole muodollista organisaatiota tai oppia, vaan se keskittyy tienvarsikuvien ja maanviljelysriittien kunnioittamiseen. Historia Varhainen aika Šintolaisuus on Japanin nykyuskonnoista vanhin. Varhaiskantainen šintolaisuus liittyi läheisesti hedelmällisyysriitteihin. Varhaisšintolaisuuden muodoista on vaikea enää löytää tietoa, mutta sen piirteitä on säilynyt parhaiten luultavasti Japanin pääsaarten eteläpuolisilla Riukiusaarilla. 500-luvulta alkaen šintolaisuus on ollut Korean kautta Kiinasta saapuneen buddhalaisuuden varjossa. Buddhalaisuuden saavuttua Japaniin se alkoi pian yhdistyä šintolaisuuteen. Tätä kahden uskonnollisen perinteen synkretismiä kutsutaan nimellä shinbutsu shūgō. Jo Nara-kaudella 700-luvulla japanilaisten omia vanhoja jumalia alettiin pitää Buddhan ilmenemismuotoina, ja vallasväki palvoi sekä šintolaisia kameja että buddhia ja bodhisattvoja. Šintolaisuuden merkitys näkyi vielä 700-luvulla siinä, että Japanin pääkaupunki vaihtui aina keisarin kuollessa, kun vanha pääkaupunki muuttui epäpuhtaaksi. Samoihin aikoihin buddhalaismunkit alkoivat liittää šintolaisia kameja jumalluetteloonsa suojellakseen omaisuuttaan ja samalla ottivat haltuunsa šintolaispyhäkköjä. Šintolaisuus omaksui käytänteitään eri taholta. Pappien puvut otettiin Heian-kauden hoviaatelisten vaatteista, jotka olivat mantereelta tullutta lainaa. Myös šintolainen musiikki saatiin mantereelta. Isešintolaisuus eli wataraišintolaisuus oli 1200-luvulla syntynyt merkittävä šintolaisuuden muoto, joka vastusti buddhalaisuuden ja šintolaisuuden sulautumista. 1300-luvun alussa syntyi eräänlainen kaksinainen šintolaisuus (ryōbu shintō), jossa buddhalaisuus ja šintolaisuus yhdistyivät. Buddhalaisuuteen tuotiin šintolaisuudesta kameja ja šintolaisuuteen kameina pidettyjä Buddhan ilmentymiä (honji suijaku). Šintolaispyhäköissä alkoi toimia buddhalaismunkkeja, ja kummankin uskonnon riitit sekoittuivat toisiinsa tai suoritettiin molemmat, eivätkä ihmiset enää erottaneet kumpi on kumpaa. Kokonaan uskonnot eivät kuitenkaan sulautuneet Japanissa yhteen, vaan ne elivät rinnakkain ja eri elämänalueille eriytyneinä (shinbutsu kakuri). Valtionšintolaisuus ja lahkošintolaisuus Buddhalaisuus oli Japanin valtionuskonto vielä Edo-kaudella (1603-1868). 1700-luvulla Edo-kauden pitkän rauhanajan aikana syntyi kuitenkin uusia liikkeitä (fukko shintō), jotka vaativat šintolaisuuden paluuta alkulähteilleen. Meiji-kaudella 1870-luvulta alkaen šintolaisuudesta pyrittiin riisumaan buddhalaiset piirteet ja se erotettiin buddhalaisuudesta virallisesti (shinbutsu bunri). Šintolaisuudesta tehtiin samalla valtionuskonto ja keisarista elävä jumala. Joissain šintolaispyhäköissä on kuitenkin edelleenkin säilyneitä buddhalaisia elementtejä. Lahkošintolaisuus syntyi 1800-luvun lopulla Japanin yhteiskunnallisen sekaannuksen ja levottomuuksien aikana. Lahkot voidaan jakaa ryhmiin, jotka eroavat opetuksiltaan: jotkin ovat puoliksi buddhalaisia, jotkin korostavat puhtautta ja asketismia, jotkin yhdistävät šintolaisuuteen kungfutselaisuutta, ja jotkin perustuvat yksilön uskonnolliseen kokemukseen sekä parantamiseen tai hengelliseen pelastukseen. Meiji-kaudella (1868-1912) syntyi 13 lahkoa. Japanin menestyttyä sodissa Kiinaa ja Venäjää vastaan 1900-luvun taitteessa maassa nousi vallalle entistä vahvempi keisarikultti ja militaristinen nationalismi. Menestyksen syy löydettiin pitkän keisarilinjan myyttisestä luonteesta. Pyhäköistä tuli maan hallinnon johtamia keisarinpalvonnan linnakkeita, etenkin sodanjumala Hachimanin pyhäköistä. Šintolaisuutta alettiin viedä valloitettuihin Kiinaan ja Koreaan. Kiinan viimeinen keisari, nukkehallitsija Pu Yi painostettiin palvelemaan auringonjumala Amaterasua, Japanin keisarin esiäitiä. Japanin hävittyä toisen maailmansodan Yhdysvaltain miehitysjoukot vaativat muutoksia maan valtionšintolaisuuteen. Keisari ilmoitti julkisesti, ettei hän ole kami. Šintolaisuudelta poistettiin valtionuskonnon asema. Miehityksen loppumisesta vuonna 1952 katsotaan alkaneen šintolaisuuden spontaanin uudistumisen. Nykyaika Nyky-Japanissa šintolaisuus elää sulassa sovussa rinnakkain muiden uskontojen kanssa. Šintolaisuus, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus kuuluvat joustavasti japanilaisen elämään: ne täydentävät toisiaan ja kunkin uskonto on eri vahvuisena läsnä eri elämäntilanteissa. Japanilainen voi mennä naimisiin šintolaisittain, arvostaa kungfutselaisia oppeja, osallistua kansanuskoisiin juhliin ja tulla haudatuksi buddhalaisittain. Kullakin uskonnolla on japanilaisen elämässä omat tehtävänsä, ja kaikki perinteet ovat myös vaikuttaneet toisiinsa historian aikana. Nykyisin arviolta puolet japanilaisista osallistuu vuosittain ainakin joihinkin šintolaisiin juhliin. Šintolaisuus on edelleen tiiviisti sidoksissa japanilaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Se ei ole mainittavasti levinnyt Japanin ulkopuolelle: Koreasta se katosi pian sodan jälkeen, ja useimmiten se ennen pitkää häviää myös muihin maihin muuttavien japanilaisten elämästä. Uskomukset Šintolaisuus on osaksi panteistinen uskonto ja osaksi polyteistinen uskonto. Šintolaisille jokaisessa oliossa on kami. Kameja ovat paitsi luonnonelementit, kuten Aurinko, Kuu, vesi ja vuoret, niiden lisäksi myös itsenäiset, ihmisen toimintaa suojelevat ja ihmisten valmistamissa esineissä asuvat olennot. Kameja voivat olla myös esimerkiksi kuolleet esi-isät, menneisyyden suuret henkilöt tai aiemmin keisari. Pyhäköt Pyhäkköšintolaisuuden neljä keskeistä elementtiä ovat kamit, yhteisö, riitit ja pyhät rakennukset. Jokaisessa japanilaisessa kylässä on šintopyhäkkö. Se on kylän oma, itsenäinen organisaatio, josta kyläläiset itse huolehtivat. Pyhäköstä ja sen jumalasta huolehtiva kyläyhteisö, seurakunta, on nimeltään ujiko tai miyaza. Tällainen pienen pyhäkön jumala kuuluu vain paikallisyhteisölleen, ja pyhäkön suojelukseen kuuluva alue on tarkasti tiedossa. Jotkin suurten kaupunkien suuret pyhäköt katsotaan kuitenkin kuuluvaksi koko Japanille. Pyhäkköšintolaisuuden organisaatiot ovat vuoden 1945 jälkeen olleet kokonaan kylien valvonnan alaisia; sitä ennen ne olivat vielä valtion laitoksia. Pyhäkköšintolaisuuden keskusjärjestö Jinja honchō perustettiin 1946, ja siihen kuuluvat useimmat pyhäköt, yhteensä noin 80 000. Myös alueellisia pyhäkköjen yhteenliittymiä on olemassa. Šintolaispyhäköt on yleensä pystytetty puilla ja pensailla reunustettuihin lehtoihin vuorten tai mäkien rinteille. Niissä on oveton portti torii, joka erottaa kamin asunnon maallisesta maailmasta. Toriin muodostavat kaksi pystypaalua ja kaksi poikkipaalua. Vuodesta 1884 toriita ovat käyttäneet vain valtion šintolaispyhäköt sekä kaksi lahkoa. Šintolaispyhäköihin johtavat pitkät ja lyhdyin koristellut kujat. Pyhäkköjä vartioivat riisinolkiköydet (shimenawa), jotka pitävät pahat voimat ja epäpuhtaat asiat loitolla. Pyhäkkö on puinen ja rakennettu pylväiden varaan. Se on pelkistetty ja muistuttaa asuintaloa. Uudet pyhäköt maalataan nykyisin punaisiksi. Pyhäkössä on tavallisesti vähintään kaksi osaa: sisempi päähalli (honden), jossa jumalan ajatellaan oleskelevan, sekä rukoushuone (haiden), jossa suoritetaan riitit ja uhraamiset. Varhaisimmat pyhäköt rakennettiin luultavasti 500-luvulla. Nykyisin šintolaispyhäkköjä on Japanissa noin . Pyhäköissä käydään palvomassa kahdenlaisia kameja: näkymättömissä olevia jumalpersoonia (shintai) ja korvaavia olentoja (mitamashiro). Korvaavat olennot ovat esineitä, joihin kamit asettuvat, kun niitä kutsutaan. Pyhäkössä on usein peili, šintolaisuuden yleisin symbolinen esine, jossa jumalpersoona joskus asuu ja joka voi olla palvonnan kohde. Peilin uskotaan kykenevän karkottamaan pahaa ja houkuttelemaan hyvää. Japanin tärkein šintolaispyhäkkö on Isen pyhäkkökompleksi, joka on pyhitetty auringonjumalatar Amaterasulle. Pyhäkkö uusitaan tavan mukaan 20 vuoden välein, jotta se säilyttäisi puhtautensa ja kulumattoman muotonsa. Šintolaiset tekevät tärkeimmille šintolaispyhäköille usein pyhiinvaellusretkiä. Kotialttari Kamidana on šintolainen kotialttari, jumalhyllykkö, jollainen useimmilla japanilaisilla on kotonaan. Kamidanaan on sijoitettu šintolaisia jumalia, mytologisia olentoja ja kameiksi muuttuneita esivanhempia. Kamidanaan pannaan pyhiä köysiä ja paperinsuikaleita (shide), joita vaihdetaan uutenavuotena uusiin, ja vanhat poltetaan pyhäkön läheisyydessä. Papisto ja mikot Papit (kannushi) toimivat šintolaisuudessa ihmisten ja jumalten välittäjinä. Osa papeista on ammattipappeja, mutta joillakin virka on sivutoiminen ja kulkee suvussa. Joillain seuduilla papinvirka on määräaikainen. Papit suorittavat riittejä ja pitävät siten yhteyttä kameihin. Papin tehtäviin kuuluu myös esimerkiksi uusien talojen paikan valinta. Sen sijaan he eivät ole hengellisiä johtajia, eivätkä he saarnaa tai kaitse ihmisiä oikealle tielle. Japanissa on 2000-luvun alussa noin 20 000 miespappia ja 1 900 naispappia. Koulutuksensa he ovat saaneet pappislaitosten kursseilla tai toisilta papeilta. Papit pukeutuvat pyhäkköalueella valkoisiin kimonoihin, sillä valkoinen on rituaalisen puhtauden merkki. Päähineen tyyppi kuvaa sitä, kuuluuko pappi ylempään vai alempaan papistoon. Joka pyhäkössä on ylipappi gūji. Papit kantavat mukanaan puista laattaa shakua, joka on virantoimituksen symboli. Šintopyhäköissä työskentelee pappien lisäksi nuoria naispuolisia mikoja. He pukeutuvat punavalkoisiin asuihin ja myyvät tavaraa tai avustavat seremonioissa. Mikot saavat myös opetusta šintolaisissa tavoissa, kalligrafiassa, ompelemisessa ja ruoanlaitossa. Juhlat ja riitit Matsurit ovat šintolaisia jokavuotisia paikkakuntakohtaisia juhlia, joita vietetään kylissä keväisin tai syksyisin ja kaupungeissa kesällä tai alkusyksyllä. Matsureissa on kyse osallistujien yhteydestä niin kylän suojelusjumalaan kuin omaankin yhteisöönsä. Matsurien keskeisimpiä osia ovat ruoan uhraaminen sekä perinteinen kagura-musiikki ja -tanssi. Japanilaisen uudenvuoden juhlan luonne on sekä šintolainen että buddhalainen. Muita šintolaisia juhlia ovat nukkien ja tyttöjen juhla hina-matsuri, kukkajuhla hana-matsuri, poikien juhla tango-no-sekku, tähtijuhla tanabata ja "seitsemän-viisi-kolme"-juhla shichi-go-san, joka on tuonikäisten lasten siunausjuhla. Šintolaisuudessa yleisimmät uhrit ovat ruokauhreja. Papit suorittavat pyhäkköjen ruokauhrit kerran tai kahdesti päivässä. Myös symbolisia uhreja annetaan. Uhrauksiin liittyvät läheisesti rukoukset, joita papit lausuvat usein klassisella japanin kielellä ja tietyssä muodossa. Rukouksissa usein pyydetään jumalilta hyviä asioita. Puhtauden käsite on tärkeä osa šintolaisuutta. Uhriantimien tulee olla virheettömiä, ja kamia lähestyvän ihmisen on puhdistauduttava sekä fyysisesti että rituaalisesti. Puhdistautuminen tapahtuu vesialtaan äärellä. Ise-pyhäkön papit välttävät tiettyjä kielteisiä sanoja liikkuessaan pyhäkön alueella. Japanilaiset pitävät myös monia tekoja ja asioita määräajaksi epäpuhtaaksi tekevinä, kuten kuolemaa, sairautta, kuukautisia, verta, synnyttämistä, lihan syömistä ja seksuaalista tekoa. Epäpuhtaudesta puhdistetaan puhdistusriitillä (harai) tai esimerkiksi rukouksella, vedellä tai suolalla. Puhdistusriitin suorittaa šintolaispappi, usein pyhällä viuhkalla (haraigushi) tai sakakipuun oksalla. Puhdistusriitti on šintolaisuuden tärkein seremonia. Sitä suoritetaan eri muodoissaan säännöllisesti muutaman kerran vuodessa ja pyydettäessä. Estetiikka, taiteet ja esineet Esteettinen näkemys on aina ollut japanilaisille tärkeää heidän uskonnollisen kokemuksensa ilmaisijana ja arvostuksen osoituksena, ja japanilaiset ovat kehittäneet uskonnollista runoutta, kuvataiteita ja arkkitehtuuria. Kamien merkkejä on nähty luonnon kauneudessa. Pyhäkköalueet on suunniteltu metsäisen luonnonläheisiksi ja rauhoittaviksi, ja rakennusten puu on usein maalaamatonta. Pyhäkön edessä oleva suuri portti, torii, jakaa pyhäkköalueen pyhään ja maalliseen. Pyhäkön edessä on kaksi pyhää kivistä eläinpatsasta: kaksi koiraa tai kaksi leijonaa. Pyhäkköjen kivilyhdyt tehdään joskus hyvin taiteellisiksi. Kameista tehtyjä kuvia sijoitetaan pyhäkköihin, mutta niitä ei palvota, eivätkä ne ole erityisen näyttäviä. Pyhäköissä säilytetään myös huomattavien vierailijoiden sinne uhraamia esineitä, kuten laattoja, veistoksia, kalligrafiaa ja aseita. Perinteinen uskonnollinen musiikki gagaku on pyhäköissä soitettuna tarkoitettu kamien viihdyttämiseksi ja lepyttämiseksi. Gagakuun liittyy bugaku-tanssi. Muita uskonnollisia musiikkityylejä ja tansseja ovat kagura, ta-asobi ja shishi mai. Nykyisin sävelletään myös länsimaisesta musiikista vaikutteita saanutta uskonnollista musiikkia kamien ylistykseksi. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Vesterinen, Ilmari: Shintolaisuus. Teoksessa Aiheesta muualla Encyclopedia of Shinto. Kokugakuin University. 29 Muut uskonnot, mytologiat Seulonnan keskeiset artikkelit

1122

https://fi.wikipedia.org/wiki/Saudi-Arabia

Saudi-Arabia

Saudi-Arabian kuningaskunta () eli Saudi-Arabia () on valtio Lähi-idässä. Se käsittää suurimman osan Arabian niemimaasta ja sijaitsee Punaisenmeren ja Persianlahden välissä. Sen rajanaapurit ovat Irak, Jordania, Kuwait, Oman, Qatar, Yhdistyneet arabiemiirikunnat ja Jemen. Saudi-Arabia on absoluuttinen monarkia, jota hallitsee Saudien hallitsijasuku. Saudi-Arabia on suurimmaksi osaksi kuivaa autiomaata, eikä siellä ole yhtään ympärivuotista jokea tai järveä, ja viljelykelpoista sen pinta-alasta on vain noin prosentti. Toisaalta maa on tunnettu öljyvaroistaan, ja sen alueella onkin maailman öljyvaroista noin 16 prosenttia. Saudi-Arabia on yksi OPECin perustajavaltioista. Historia Varhaishistoria Arabian niemimaalla on elänyt metsästäjä-keräilijäkansoja jo 15 000-20 000 vuotta sitten. Jääkauden päättyessä ilmasto kuivui, niityt muuttuivat aavikoiksi ja joenuomat kuivuivat vadeiksi. Kun metsästys ja keräily eivät enää elättäneet ihmisiä, alkoi paimentolaiselinkeinojen aika. Ankaran ilmaston takia asutus Arabian niemimaalla on keskittynyt muutamille keitaille ja vanhoihin kaupunkeihin. Islaminuskon mukaan profeetta Muhammed perusti islamin Hijazin alueella Arabian niemimaalla 600-luvun alussa. Mekka muuttui islamilaisen pyhiinvaelluksen kohteeksi, ja siitä tuli maailmanlaajuisen islamilaisen sivilisaation pyhin kaupunki. Islamilaisten valtakuntien keskukset sijaitsivat kuitenkin muualla, kuten Syyriassa tai Irakissa. Koko Lähi-idän laajuinen arabivaltio alkoi hajota jo 700-luvulla, ja Arabian niemimaa kuului sen jälkeen eri hallitsijoiden alaisuuteen. 1500-luvulla se siirtyi osaksi Osmanien valtakuntaa. Ensimmäinen ja toinen saudivaltio 1700-luvulla Muhammed ibn al-Wahhab perusti sittemmin wahhabilaisuutena tunnetun puritaanisen uskonlahkon, jonka kannattajaksi Nejdia hallinnut Saudin suku liittyi. Saudit karkotettiin Kuwaitiin. Vuoteen 1824 mennessä al-Saudin suku oli saanut poliittisen vallan Arabian keskiosissa. Turki bin Abdullah Al-Saud siirsi pääkaupungin Riadiin. Saudit valloittivat Mekan vuonna 1924 ja Medinan 1925. Saudi-Arabian kuningaskuntaa edeltäneitä kahta Saudin suvun hallitsemaa valtiota nimitetään ensimmäiseksi ja toiseksi saudivaltioksi. Nykyinen Saudi-Arabian kuningaskunta Vuodesta 1902 alkaen Saudit ryhtyivät valloittamaan emiirikuntia yksi kerrallaan. Vuonna 1921 Arabian niemimaan keskiosaan perustettiin lyhytaikaiseksi jäänyt Nejdin sulttaanikunta. Vuosina 1913-1926 saudit saivat haltuunsa myös Hijazin kuningaskunnan Punaisenmeren rannikolla, ja nämä yhdistettiin Saudi-Arabian kuningaskunnaksi 1932. 1930-luvun lopulla maassa alkoivat öljynporaukset. Vuonna 1960 Saudi-Arabia oli yksi OPECin perustajamaista. 1970-luvulla OPEC rajoitti arabimaiden öljyntuotantoa, mikä johti öljykriisiin länsimaissa. Öljyntuotantoyhtiö Aramco siirtyi amerikkalaisilta saudeille vaiheittain vuosina 1972-1980. Persianlahden sodan aikaan Saudi-Arabia asettui Yhdysvaltain johtaman liittouman puolelle, minkä takia suhteet Tunisiaan, Libyaan ja Algeriaan huononivat. Saudi-Arabian ensimmäinen kuningas oli vuosina 1932-1953 hallinnut Ibn Sa'ud. Kaikki hänen jälkeensä hallinneet kuninkaat ovat olleet hänen poikiaan. Ensimmäisenä pojista oli vallassa Sa'ud ibn Abdilaziz, joka hallitsi 1953-1964. Hän kehitti koulutusta ja perusti maan ensimmäisen yliopiston. Vuonna 1964 kruununprinssi Faisal ibn Abdilaziz Al Sa'ud syrjäytti veljensä. Hän kehitti infrastruktuuria ja teollisuutta, ja toimi tiiviisti muiden islamilaisten maiden kanssa. Vuonna 1975 veljenpoika surmasi Faisalin. Vuosina 1975-1982 hallinnut Khalid ibn Abdilaziz paransi maansa infrastruktuuria, ja oli perustamassa Persianlahden maiden yhteistyöneuvostoa GCC:tä. Hänen aikanaan oli sisäisiä levottomuuksia. Vuonna 1979 Juhayman al-Otaibin johtamat militantit iskivät Mekan suurmoskeijaan (Masjid al-Haram). Kuningas Khalid kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1982. Häntä seurasi kuningas Fahd. Fahd pyrki muokkaamaan Saudi-Arabian taloutta monipuolisemmaksi. Vuonna 1987 Mekassa kuoli satoja, kun iranilaiset pyhiinvaeltajat ryhtyivät osoittamaan siellä mieltään. Kuningas Fahd suoritti uudistuksia, jotta maa selviäisi paremmin miljoonien pyhiinvaeltajien vuosittaisista vierailuista Mekassa ja Medinassa. Hän antoi luvan ensimmäisiin kunnallisvaaleihin, jotka järjestettiin hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 2005 Fahdin kuoltua valtaan nousi Abdullah. Saudi-Arabia tuki joitain Syyrian oppositioryhmiä. Tammikuussa 2015 häntä seurasi Salman. Salmanin aikana näkyi yhä selvemmin kilpailu Iranin kanssa. Salman valitsi yllättäen kesällä 2017 kruununprinssiksi ja tulevaksi seuraajakseen Mohammed bin Salmanin. Mohammed Salman alkoi puhua talouden uudistamisesta, avaamisesta länteen ja monipuolistamisesta, ja uskonnollisen suvaitsevaisuuden lisäämisestä Toisaalta Mohammed Salman pyrki ennen näkemättömillä oppositiohahmojen ja eliitin pidätyksillä raivaamaan poliittiset vastustajansa ennen valtaannousuaan. Pidätysten syynä oli ilmoituksen mukaan korruptio. Kesäkuussa 2017 Saudi-Arabia katkaisi diplomaattisuhteet Qatariin yhdessä Bahrainin, Egyptin ja Arabiemiraattien kanssa. Nämä maat syyttivät Qataria terrorisimin ja islamistien tukemisesta. Maaliskuussa 2020 pidätettiin kuningas Salmanin veli prinssi Ahmed bin Abdulaziz sekä kaksi veljenpoikaa. Heistä toinen, prinssi Mohammed bin Nayef oli vuoteen 2017 asti ensimmäisenä kruununperimysjärjestyksessä. Pidätettyjä syytettiin vallankaappausyrityksestä. Lehtien mukaan kuninkaalliset vartijat hakivat prinssit kodeistaan. Tiedossa ei ollut, mihin syytökset vallankaappausyrityksestä pohjautuivat. Pidätykset viestittivät siitä, että kruununprinssi Mohammed bin Salman oli alkanut keskittää yhä enemmän valtaa itselleen valmistautuen mahdollisesti ottamaan muodollisesti vallan isältään, 84-vuotiaalta kuningas Salmanilta. Kruununprinssi bin Salman oli aiemminkin hiljentänyt kovaotteisesti vastustajiaan, mutta näin korkea-arvoisten kuningasperheen jäsenien pidätykset olivat poikkeuksellisia. Terrorismi Syyskuun 11. päivän iskuihin osallistuneista 15 oli saudiarabialaisia. Sen jälkeen maasta on kuitenkin tullut Yhdysvaltojen läheisimpiä liittolaisia terroristeja vastaan. Toisaalta Al-Qaida on tehnyt useita tuhoisia iskuja 2000-luvulla saudeja ja maassa asuvia ulkomaalaisia kohtaan. Muun muassa vuonna 2004 iskettiin Yhdysvaltain konsulaattiin Jeddassa. ja terroristit mestasivat Riadissa kidnappaamansa Saudi-Arabiassa asuneen yhdysvaltalaisen Paul Johnson Jr:n. Teosta vastuussa ollut terroristijohtaja Abdel Aziz al-Muqrin surmattiin pian tämän jälkeen. Vuonna 2007 terroristit ampuivat kolme Saudi-Arabiassa asunutta ranskalaista. Suurmufti tuomitsi murhat julkisesti. Politiikka ja yhteiskunta Saudi-Arabia on kuningaskunta, ja Saudien hallitsijasuku tunnustaa islamin wahhabiittilaista suuntausta. Saudi-Arabia on absoluuttinen monarkia: kuningas ja hänen hallituksensa johtavat ilman kansan valitseman parlamentin rajoitteita. Nykyinen kuningas on Salman. Saudien sukuun kuuluu tuhansia jäseniä, joista jotkut ylläpitävät loisteliasta elämäntyyliä. Maan tämänhetkinen kruununprinssi on Mohammed bin Salman. Vuonna 1992 kuningas Fahd otti käyttöön "peruslain", joka toimii jonkinlaisena perustuslakina. 30. marraskuuta -jäseninen neuvoa-antava kokous, Majlis al-Šura, sai oikeuden tehdä lakiehdotuksia ja muuttaa hallituksen esityksiä. Jäsenet nimittää kuningas. Kunnallisvaalit järjestettiin ensi kertaa vuonna 2005. Naisilla ei niissä ollut äänioikeutta. Vuonna 2015 järjestetyissä kolmansissa paikallisvaaleissa naisilla oli vihdoin oikeus äänestää ja olla ehdokkaina. Niissä valittavien valtuustojen valta on kuitenkin hyvin rajattua. Maassa ei toimi laillisia poliittisia puolueita. Helmikuussa 2011 aktivistit suunnittelivat puoluetta ja perustivat sille nettisivun, mutta heidät pidätettiin. Hyvin tiukka, myös ulkomaalaisiin sovellettava islamilainen lainsäädäntö on käytössä. Islaminlain wahhabilaisesta tulkinnasta johtuen maan ihmisoikeustilannetta on pidetty yhtenä maailman huonoimmista. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin raportti vuodelta 2010 kiitti kuningasta viiden vuoden aikana luvatuista parannuksista, mutta toivoi niiden kirjaamista lainsäädäntöön. Systemaattinen naisten syrjintä jatkuu, vaikka he saivat sentään vuonna 2005 oikeuden työskennellä "soveliaissa ammateissa". Saudi-Arabiassa lain noudattamista valvoo uskonnollinen poliisi, mutaween. Länsimaisen ihmisen näkökulmasta yhteiskunnan asettamat rajoitteet saattavat tuntua ankarilta; tyystin kiellettyjä ovat esimerkiksi alkoholi ja muiden uskontojen kuin islamin näkyminen julkisuudessa. Myöskään tanssia ja muille kuin naisille ja lapsille tarkoitettuja elokuvateattereita ei ole sallittu. Ensimmäiset yleiset elokuvateatterit avattiin 35-vuotisen kiellon jälkeen keväällä 2018. Saudi-Arabiassa ei ole asevelvollisuutta. Saudi-Arabian vahvasta islamilaisuudesta huolimatta maan sisällä esiintyy uskonnollisia kiistoja. Tämä johtuu siitä, että islamin eri suuntausten välillä on eroja. Kuningashuoneen tuhlaileva elämäntyyli suututtaa sellaisia islamilaisia piirejä, jotka pitävät myös ylellistä elämää islamin vastaisena. Tärkeä uskonnollinen johtaja on Saudi-Arabian suurmufti. Nykyisenä suurmuftina toimii Abd-al-Aziz Aal ash-Shaikh. Saudi-Arabian ja Iranin vastakkainasettelu Saudi-Arabian ja Iran ovat vuosikymmeniä kilpailleet keskenään alueellisesta vaikutusvallasta. Maat ovat olleet toistensa arkkiviholliset ja viime aikoina vastakkainasettelu on entuudestaan kärjistynyt. Maat edustavat islamin kahta eri päähaaraa. Saudi-Arabia on sunnilainen ja pitää itseään alueen johtavana sunnilaisena maana. Iran puolestaan on suurin shiialainen valtio. Poliittiset tapahtumat alueella ovat kärjistäneet maiden vastakkainasettelua. Saddam Husseinin syrjäyttäminen Irakissa vuonna 2003 kaatoi samalla Iranin merkittävän sunnilaisen vastavoiman ja Iranin asema vahvistui siitä huolimatta, että Irakin uusi shialainen johto on ollut läheisissä väleissä myös Iranin toisen arkkivihollisen Yhdysvaltojen kanssa. Arabikevään 2011 levottomuudet ja epävakauden lisääntyminen saivat sekä Iranin että Saudi-Arabian toimimaan aktiivisesti oman vaikutusvaltansa lisäämiseksi. Saudi-Arabian liittolaisia ovat Persianlahden arabimaista Yhdistyneet arabiemiraatit ja Bahrain sekä myös Egypti ja Jordania. Iranin liittolaisia ovat Bashar -al Assadin hallinnon johtama Syyria ja Libanonin shilainen Hizbollah-liike. Syyrian sisällissodassa Iran on tukenut al-Assadin hallintoa ja Saudi-Arabia kapinallisia. Jemenin sisällissodassa Saudi-Arabian johtama liittouma on taistellut Iranin tukemia shialaisia Houthi-kapinallisia vastaan. Saudi-Arabia ja Iran eivät ole sotineet suoraan keskenään, mutta ne ovat harjoittaneet ns. sijaissotaa eli proxy-sodankäyntiä tukemalla alueen aseellisissa konflikteissa tosiaan vastaan taistelevia toimijoita. Erityisesti Iranin tukemien Jemenin houthi-kapinallisten hyökkäykset Saudi-Arabian infrastruktuuria vastaan ovat kärjistäneet tilannetta. Yhdysvaltain Trumpin hallinto on tukenut voimakkaasti Saudi-Arabiaa. Myös Saudi-Arabian ja Iranin perinteinen "virallinen" vihollinen Israel pitää Irania suurimpana alueellisena turvallisuusriskinään, joten myös se on välillisesti tukenut Saudi-Arabiaa. Saudi-Arabia katkaisi diplomaattiset suhteensa Iranin kanssa tammikuussa 2016. Naisen asema Naisten asema on maassa erittäin heikko. Heidän asioistaan päättää pitkälti miespuolinen "huoltaja", joka tyypillisesti on isä tai aviomies. Saudi-Arabia oli myös viimeinen maa, jossa naiset eivät saaneet ajaa autoa, ja 1990-luvulta lähtien kieltoa protestoivia naisia on pidätetty. Myös vuonna 2011 pidätettiin autolla ajanut naisasia-aktivisti. Syyskuussa 2017 kuningas Salman bin Abdul-Aziz Al Saud määräsi ajo-oikeuden naisille, ja se astui voimaan kesäkuussa 2018. Helmikuussa 2009 kuningas Abdullah nimitti Norah al-Fayezin Saudi-Arabian historian ensimmäiseksi naisministeriksi . Vuonna 2011 naisille myönnettiin äänioikeus paikallisvaaleissa, ja heidät voidaan myös asettaa ehdokkaiksi tai valita neuvoa-antavan Shuria-neuvoston jäseniksi. Tätä sovellettiin vuoden 2015 vaaleissa. Naiset ja miehet eivät Saudi-Arabiassa kulje julkisesti yhdessä eivätkä saa muutenkaan olla tekemissä keskenään edes työn merkeissä, elleivät he ole aviopuolisoja tai läheisiä sukulaisia. Tyttölapsen naittaminen aikuiselle miehelle on Saudi-Arabiassa sallittua, jos lapsen isä tai huoltaja avioliittoa haluaa. Vuonna 2009 avattiin King Abdullah University. Se on maan ensimmäinen yliopisto, jossa nais- ja miesopiskelijat voivat osallistua samoille luennoille ja käydä samoissa kahviloissa. Länsimaalaiset diplomaatit ovat toivoneet yliopiston edistävän islamilaisvaltion muutosta. Kesäkuussa 2018 naiset saivat luvan ajaa autoa. Saudi-Arabia oli ollut viimeinen valtio maailmassa, jossa naiset eivät olleet saaneet ajaa autoa. Syyskuussa 2019 tuli voimaan uudistus, jonka mukaan nainen saa hakea itsenäisesti passia ja matkustaa ilman miesholhoojan lupaa. Kuitenkaan miehen asema naisen holhoojana ei muuttunut. Holhooja on joko isä, aviomies, veli tai jopa naisen poikalapsi. Naisen opiskelu, avioituminen, mahdollinen työnteko ja esimerkiksi raha-asiat olivat edelleen täysin riippuvaisia holhoojan tahdosta. Kuolemanrangaistuksen käyttö Vuonna 2015 Saudi-Arabiassa toteutettiin 157 teloitusta, suurin määrä 20 vuoteen. Kuolemantuomiot pannaan täytäntöön tavallisimmin julkisesti mestaamalla, mutta myös ampumista on käytetty. Kivittämisestä keskustellaan tiedotusvälineissä. Mestattavat rauhoitetaan, ja heidän silmänsä peitetään. Tuomittu saatetaan lisäksi 'ristiinnaulita' eli hänen ruumiinsa asettaa julkisesti näytille mestauksen jälkeen. Käytössä on myös lievempiä ruumiillisia rangaistuksia, esimerkiksi raipaniskut tai amputaatio. Myös silmä tai hampaita saatetaan poistaa. Usein kuolemantuomioon päättyvät oikeudenkäynnit ovat salaisia, eikä syytetty saa käyttää asianajajaa. Tuomion perustana saattaa olla tunnustus, joka on saatu kidutuksen tai muun kaltoinkohtelun yhteydessä. Myös alaikäisiä ja henkisesti jälkeenjääneitä on tuomittu. Tuomitun perheelle ei aina kerrota teloituksen ajankohtaa etukäteen. Kuolemantuomio saattaa koitua useista eri rikoksista: aviorikos, ryöstö, raiskaus, noituus, rienaus tai huumerikos voi olla kuolemantuomion arvoinen rikos. Henkirikokset voivat johtaa kuolemantuomioon, mutta viime kädessä asian ratkaisevat uhrin omaiset, jotka sharia-lakien mukaan saattavat määrätä teloituksen sijasta haluamansa suuruisen "verirahan" tai armahduksenkin. Myös homoseksuaalinen kanssakäyminen on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty. Tuomioon tarvitaan kuitenkin neljä todistajaa. Amnesty International on todennut, että suhteettoman suuri osuus Saudi-Arabiassa teloitetuista on ulkomaalaisia. Aluejako Saudi-Arabiassa on 13 maakuntaa eli emiraattia (mintaqat, yksikkö - mintaqah): Al Bahah (pääkaupunki Al Bahah) Al Hudud ash Shamaliyah (pääkaupunki Arar) Al Jawf (pääkaupunki Al Jawf) Medina (pääkaupunki Medina) Al Qasim (pääkaupunki Buraidah) Riad (pääkaupunki Riad) Al-Šarqiyya (pääkaupunki Dammam) Asir (pääkaupunki Abha) Ha'il (pääkaupunki Ha'il) Jizan (pääkaupunki Jizan) Mekka (pääkaupunki Mekka) Najran (pääkaupunki Najran) Tabuk (pääkaupunki Tabuk) Valtio saatetaan edelleen jakaa useisiin kuvernoraatteihin. Maantiede, luonto ja ilmasto Saudi-Arabiaan kuuluu suurin osa Arabian niemimaasta, erityisesti sisämaan hiekka-aavikot, joista täysin autio Rub' al-Khali on suurin. Maan pinta-ala on yli kaksi miljoonaa neliökilometriä, mutta väkiluku vain 26 miljoonaa. Vain 1,7 prosenttia maan alasta on viljelykelpoista, ja väestö on keskittynyt rannikkoalueille sekä keitaille. Rantaviivaa Saudi-Arabialla on 2 640 kilometriä. Kravun kääntöpiiri kulkee maan halki. Rajat Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien, Omanin ja Jemenin välillä kulkevat asumattomalla aavikolla ja ovat määrittelemättä, joten maan tarkka koko on tuntematon, arviot ovat välillä: -  km². Hallituksen arvio on  km². Enimmäkseen autiomaasta koostuvassa kuivassa Saudi-Arabiassa sateet ovat epäsäännöllisiä ja niukkoja. Lämpötilaeroja esiintyy vuodenajasta ja alueesta riippuen. Maassa on myös ruohoaroja ja vuoristoa; korkein kohta on Jabal Sawda 3 133 metrissä merenpinnan yläpuolella. Wadeja, osaksi kuivuneita joenuomia, Saudi-Arabiassa on useita. Niiden joukossa ovat Wadi al-Hamd ja Wadi al-Rummah. Saudi-Arabiaan kuuluvia saaria on sekä Punaisellamerellä että Persianlahdella useita. Kamelit ovat Saudi-Arabiassa arvostettuja eläimiä. Vuonna 2007 oudot kuolemat alkoivat yllättäen levitä niiden parissa; ilmiön todennäköiseksi aiheuttajaksi osoittautui eläinten syömä haitallinen ruoka. Kameleita ehti kuolla useampi tuhat. Samana vuonna maahan iski myös lintuinfluenssa. Saudi-Arabian kasvillisuuteen kuuluvat taatelipalmut ja akasiat. Mekka on islamin pyhin paikka ja tärkein pyhiinvaelluspaikka. Pyhiinvaellusmatka Mekkaan (hadži) kuuluu muslimien uskonnollisiin velvollisuuksiin ja on yksi islamin viidestä peruspilarista. Myös Medina on islamin pyhä kaupunki. Muita kuin muslimeja ei näihin kaupunkeihin päästetä. Talous Maassa on noin 17 prosenttia maailman tunnetuista öljyvaroista. Suuret kentät on löydetty vuosina 1936-1970, ja arvioita jäljellä olevista varoista on kyseenalaistettu 2010-luvulla. Öljyntuotanto on täysin kuningasperheen omistaman Saudi Aramcon hallussa. Öljy tuo 42 prosenttia bruttokansantulosta, 87 prosenttia valtion tuloista ja 90 % viennistä. Saudi-Arabia onkin pyrkinyt investoimaan vaihtoehtoiseen teollisuuteen siltä varalta, kun öljyvarat loppuvat. Se on suunnitellut myös arvonlisäveron käyttöönottoa ja valtion tuen vähentämistä sähkön, veden ja polttoaineen hinnoissa. Ghawar on Saudi-Arabian ja myös maailman suurin öljykenttä, jonka kunto vaikuttaa merkittävästi maailman öljyntuotantomäärään. Saudi-Arabialla on myös runsaasti muita luonnonvaroja: 4 % maailman kaasuvaroista, kultaa, rautaa, kuparia ja fosfaatteja. Niiden hyödyntäminen on kuitenkin vähäistä. Kansalaiset ovat päässeet nauttimaan öljytuloista. Kaikki saavat ilmaisen koulutuksen, terveydenhuollon ja nauttivat lukuisista muistakin etuisuuksista. Köyhemmät voivat saada myös maapalstan ja lainan talon rakennukseen. Saudi-Arabian rahayksikkö on rial. Yksi Saudi-Arabian rial (SAR) jakaantuu sataan halalaan. Maatalous Veden puutteesta huolimatta maa pyrki 1980-luvulla elintarvikeomavaraisuuteen ja maahan rakennettiin laajoja kastelujärjestelmiä. Vehnän tuotannon hinnaksi tulee kuitenkin noin neljä kertaa maailmanmarkkinahinta, joten valtio on leikannut tukiaisia ja kannustanut viljelijöitä siirtymään vihannesten kasvatukseen. Yleisimmät viljelykasvit ovat viljojen ohella taatelit ja vihannekset. Liikenne Saudi-Arabiassa on 81 lentopaikkaa, joista 33:lla on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Tärkeimpiä lentokenttiä ovat Kuningas Khalidin kansainvälinen lentoasema lähellä Riadia, Kuningas Abdilazizin kansainvälinen lentoasema Jeddassa ja Kuningas Fahdin kansainvälinen lentoasema lähellä Dammamia. Medinan lentoasema Jeddan lähellä toimii lähinnä pyhiinvaellusten aikaan. Kansallinen lentoyhtiö on Saudi Arabian Airlines. Maaliikenneyhteydet suurissa kaupungeissa ja niiden välillä ovat hyvät. Rautatietä on lähes 1400 km. Satamapaikkoja on niin Punaisenmeren (muun muassa Jeddassa) kuin Persianlahdenkin rannikoilla: Ad Dammam, Al Jubayl, Jeddah ja Yanbu al Bahr. Jeddaan on lauttaliikennettä Egyptistä ja Sudanista sekä ajoittain Jemenistä. Väestö Saudi-Arabian väestö on pääasiassa arabeja (90 %); afrikkalaisia ja aasialaisia on 10 % väestöstä. Länsimaista lähtöisin olevia asukkaita on alle satatuhatta. Neljännes väestöstä on ulkomaalaisia vierastyöläisiä, jotka muodostavat 80 % työvoimasta. Ulkomaalaisten työntekijöiden on sanottu olleen laajan syrjinnän kohteena. Heidän panoksensa on yhä merkittävä saudisaatioprojektista huolimatta. Uskonto Uskonnoltaan käytännössä kaikki saudiarabialaiset ovat muslimeita. Sunneja on noin 95 % ja šiioja 5 %, perinteisesti etenkin maan itäosassa. Open Doors -järjestön World Watch-listauksen mukaan kristityt kokevat Saudi-Arabiassa hyvin korkeaa vainoa. Suurin osa Saudi-Arabian kristityistä on ulkomaalaisia. Muslimitaustaiset käännynäiset kohtaavat suurta painetta erityisesti perheidensä taholta ja käännynnäisiä painostetaan uskonsa salassapitoon. Kulttuuri Saudi-Arabian kaupungistuminen on tapahtunut muutaman sukupolven aikana. Vielä vuonna 1950 noin 40 prosenttia väestöstä eli paimentolaisina, toiset 40 % pikkukylissä ja vain 20 % kaupungeissa. Vuonna 1992 jo kaksi kolmasosaa oli kaupunkilaisia. Tunnetuimpia kaupunkeja ovat islamin pyhin kaupunki Mekka, jossa profeetta Muhammad syntyi ja sai ensimmäisen ilmestyksensä, sekä Medina, ensimmäinen kaupunki, jonka Muhammad sai käännytettyä kokonaan islaminuskoon. Mekassa käy vuosittain noin 2,5 miljoonaa muslimia pyhiinvaelluksella. Saudi-Arabiassa ovat suosittuja niin perinteinen arabimusiikki kuin tuoreempikin länsimaalaisvaikutteinen tuotanto. Perinteinen tanssilaji on ardha, jota pääsee näkemään esimerkiksi jokavuotisella Jenadriyah-festivaalilla. Tunnettujen saudiartistien joukossa ovat Talal al-Maddah (k. 2000) ja Jawad al-Ali. Saudi-Arabiasta on prinssi Al-Walid ibn Talal ibn Abdelaziz al-Saudin omistama levy-yhtiö Rotana, jolla ovat tuotantoaan julkaisseet useat arabimaailman tunnetuimpiin kuuluvat muusikot. Saudi-Arabiasta on kotoisin joitakin tunnettuja kirjailijoita, kuten kansainvälistä mainetta niittänyt naiskirjailija Raja' al-Sani' ja edesmennyt Abdul Rahman Munif. Nykyprosaisti ja vapaa-ajattelija Turki al-Hamad on kirjoittanut kulttuurissaan arkaluonteisista aiheista ja herättänyt konservatiivisissa piireissä laajaa paheksuntaakin. Hänen tuotantoaan on alueella kielletty, ja uskonnolliset johtajat ovat langettaneet hänelle fatwoja. Monet saudiarabialaiseen ruokakulttuuriin liittyvät tavat on omaksuttu beduiinien perinteestä. Useissa ruokalajeissa käytetään riisiä, vehnää, vihanneksia ja mausteita. Ruokalajien kanssa on tapana nauttia perinteistä leipää, khubzia eli kubezia. Kanaa ja lammasta syödään paljon, mutta sianliha on kielletty. Jälkiruokina saatetaan nauttia esimerkiksi muhalabia-riisivanukasta ja arabialaista kakkua. Kahvinjuonnilla on alueella pitkät perinteet. Nykyajan länsimainenkin ruokakulttuuri on levinnyt Saudi-Arabiaan; lukuisia McDonald's-pikaruokaravintoloita on avattu eri puolilla maata. Alkoholinkäyttö on täysin kiellettyä, mutta alkoholitonta olutta on maassa ollut saatavilla ainakin -90 luvulta vuosituhannen vaihteen yli. Maan korkein rakennus on 302 metrin korkuinen Kingdom Centre -pilvenpiirtäjä Riadissa. Samassa kaupungissa on pilvenpiirtäjä Al Faisaliyah Center (266,9 m). Mekkaan nousevasta Abraj Al Bait Towersista tulee valmistuessaan maailman toiseksi korkein ja Saudi-Arabian korkein rakennus vuonna 2011. Saudi-Arabiassa sijaitsee eräitä keskeisiä moskeijoita: Masjid al-Haram (Mekka), Masjid al-Nabawi (Medina) ja Masjid al-Quba (Medina). Kaksi ensimmäistä ovat muslimien pyhimmät moskeijat. Kuningas Saudin moskeija sijaitsee Jeddassa. Erityistä Saudi-Arabiassa on se, että liikkeet ja toimistot suljetaan viiden päivittäisen rukouksen ajaksi. Rukoushetkien täsmällinen ajankohta vaihtelee. Tärkeänä hengellisenä johtajana maassa toimii sen suurmufti, joka on vuodesta 1999 ollut Abd-al-Aziz Aal ash-Shaikh. Häntä edelsi Abd-al-Aziz ibn Baaz. Elokuva Ensimmäiset elokuvateatterit avattiin vuonna 2005 kaksikymmenvuotisen kiellon jälkeen, tosin vain naisille ja lapsille. Saudiarabialaisia elokuvia onkin olemassa vain vähäisesti. Vuonna 2006 valmistui Keif al-hal?, jossa esiintyy muiden muassa Hisham Abdulrahman. Kuningasperheeseen kuuluva Alwaleed bin Talalin johtama Rotana-yhtiö on musiikin ohella työskennellyt myös arabialaisen elokuvan parissa. Sen tuottama komedia Menahi (2008) saavutti myös suuren suosion. Sodankylän elokuvajuhlilla esitettiin vuonna 2013 Haifa al-Mansourin ohjaama Wadjda. Elokuva kertoo 11-vuotiaasta tytöstä, joka haluaa polkupyörän. Aikuisilta naisilta on polkupyörällä ajo Saudi-Arabiassa kielletty, ja se on jopa rikos, lapsille pyöräily on sallittua mutta paheksuttua. Wadjda on ensimmäinen naisen ohjaama saudiarabialainen elokuva. Ohjaaja joutui ulkokuvauksissa tekemään työtä radiopuhelimella pakettiautosta käsin. Yksi elokuvan tuottajista on Alwaleed bin Talal. Tärkein osuus elokuvan tuotannossa oli kuitenkin Lähi-idän fiktioelokuvaan erikoistuneella saksalaisella tuotantoyhtiöllä Razor Filmproduktionilla. Maan vapaamielisimmäksi mainitussa kaupungissa Jeddassa järjestettiin myös vuodesta 2006 filmifestivaali, jonka sisäministeriö kuitenkin kielsi 2009. Koulutus Koulutus on Saudi-Arabiassa ilmaista. Yliopistoja on useita, muun muassa Kuningas Saudin yliopisto, Kuningas Abdilazizin yliopisto (KAU) ja Medinan islamilainen yliopisto. Jälkimmäinen on suosittu opiskelupaikka ulkomaalaisten muslimien keskuudessa. Medinaan on lähetetty opiskelemaan saudivaroin myös suomalaisia. Uusi, kansainvälisempi Kuningas Abdullahin tiede- ja teknologiayliopisto () avattiin syyskuussa 2009. Se sijaitsee Punaisenmeren rannalla Thuwalin kylässä. Viime aikoina Saudi-Arabia on pyrkinyt uudistamaan koulutusjärjestelmäänsä siten, että terrorismia voitaisiin ennaltaehkäistä. Media Kuningas sai käyttöönsä radioverkoston vuonna 1932, ja yleiseen käyttöön radiopalvelut tulivat vuonna 1948. Mediassa ei sallita muun uskonnon esilletuomista kuin islamin. Televisio rantautui maahan 1960-luvulla ja tarjoaa saudiarabialaisille yhä kattavasti sekä hengellistä että maallista ohjelmistoa. Valtion ylläpitämä Saudi TV lähettää ohjelmaa neljällä kanavalla. Saudi-Arabiassa ilmestyy useita päivälehtiä. Arabiaksi ilmestyy muun muassa Al-Riyadh ja englanniksi Saudi Gazette ja Arab News. Internet on yleistynyt Saudi-Arabiassa nopeasti. Kansallinen verkkotunnus on .sa. Vuonna 2010 maassa oli 9,8 miljoonaa internetin käyttäjää. Pääsyä erilaisille sivustoille rajoitetaan tiukasti. Blogeja ilmestyy lähes kymmenentuhatta. Urheilu Saudi-Arabia osallistui kesäolympialaisiin ensi kertaa vuonna 1972 ja on siitä lähtien ollut mukana kaikissa kesäolympialaisissa lukuun ottamatta vuotta 1980. Mitaleita on tullut kolme: Hadi Soua'an Al-Somaily sai hopeaa 400 metrin aitajuoksussa ja Khaled Al-Eid pronssia esteratsastuksessa vuoden 2000 kesäolympialaisissa Sydneyssä, ja esteratsastusjoukkue saavutti pronssia Lontoossa 2012. Saudi-Arabia ei pitkään sallinut naisten osallistumista olympialaisiin. Kesäkuussa 2012 Saudi-Arabia lopulta antoi luvan naisille osallistua olympiakisoihin, ja Lontoon kisoissa maalla olikin kaksi naisedustajaa, toinen judossa ja toinen 800 metrin juoksussa. Saudi-Arabian jalkapallomaajoukkue nähtiin maailmanmestaruuskilpailuissa ensi kertaa vuonna 1994. Aasian-mestaruuden Saudi-Arabia on voittanut kolmesti. Tunnettuja maajoukkueen pelaajia ovat muun muassa Muhammad al-Da'ayya', Majid Abdullah ja Sami al-Jabir. Kansallisen liigan kärjessä oleviin seuroihin kuuluvat Al-Hilal, Al-Ittihad, Al-Shabab ja Al-Nasr. Maan uskonoppineet ovat julistaneet jalkapallon epäislamilaiseksi lajiksi ja vaatineet nuorisoa jättämään sen välittömästi. Katso myös Sinisen timantin tapaus Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Ylen kahdeksanosainen radiosarja arabikevään historiasta: Osa 7/8 Saudi-Arabia 42 Aasia Seulonnan keskeiset artikkelit

1123

https://fi.wikipedia.org/wiki/SUSE%20Linux

SUSE Linux

SUSE Linux (myös muodossa SuSE) on SUSEn kehittämä Linux-käyttöjärjestelmä, josta on julkaistu kaupalliset SUSE Linux Enterprise, SUSE Linux Enterprise Desktop ja SUSE Linux Enterprise Server versiot. openSUSE on yhteisön kehittämä avoin versio. Historia SUSE oli alun perin saksalainen lokalisointi Slackwaresta. Se julkaistiin vuonna 1994 nimellä S.u.S.E Linux 1.0. Myöhemmin tähän sisällytettiin Jurix-käyttöjärjestelmä, jolloin julkaistiin ensimmäinen selvästi omanlaisensa S.u.S.E. Linux 4.2 vuonna 1996. Myöhemmin SuSE sisällytti itseensä Red Hatin ominaisuuksia. Jotta SuSE tavoittaisi paremmin yrityskäyttäjiä, se julkaisi SUSE Linux Enterprise Serverin vuonna 2001 ja vaihtoi yrityksen nimeksi SUSE Linux syyskuussa 2003. 4. marraskuuta 2003 Novell ilmoitti ostavansa SUSE:n. 4. elokuuta 2005 Novellin edustaja ja viestintäpäällikkö Bruce Lowry ilmoitti SUSE Professional -sarjan kehityksen siirtymisestä entistä avoimempaan suuntaan openSUSE-yhteisöprojektin avulla. Nyt käyttäjät saattoivat osallistua tulevien versioiden testaukseen ja avustaa kehitystyössä. Aiemmin kaikki kehitystyö ja testaus oli suoritettu sisäisesti SUSEssa, ja versio 10.0 oli ensimmäinen, joka päästettiin julkiseen beta-testaukseen. Muutokseen liittyi myös, että kaikki käyttäjät pääsevät vapaasti YaST Online Update -päivityspalvelimille. Kun SUSE Linux 10.2 Alpha 2 julkaistiin 13. heinäkuuta 2006, samassa yhteydessä ilmoitettiin, että version nimi muuttuisi virallisesti muotoon openSUSE seuraavasta Alpha 3 -julkaisusta lähtien, jotta sitä ei sekoitettaisi Novellin SUSE Linux Enterprise -tuotteisiin. OpenSUSE 11.0 ilmestyi 19. kesäkuuta 2008. Attachmate osti Novellin vuonna 2010. Huhtikuussa 2011 Novellin ostanut Attachmate erotti SUSEn Novellista omaksi yksikökseen ja keskitti sen kehityksen Nürnbergiin. Micro Focus osti Attachmate Groupin vuonna 2014. Kesällä 2018 Micro Focus myi SUSEn EQT Partnersille 2,5 miljardin US-dollarin hintaan. Ominaisuudet SUSEssa on YaST-asennus- ja hallintaohjelma. SUSE tarjoaa oletusvaihtoehtoina GNOME- ja KDE-työpöydät, mutta sisältää muitakin vaihtoehtoja. SUSEssa on tuki Microsoftin Active Directorylle ja YaST-moduulien kautta SSSD- ja Winbind-palvelut. Pluggable Authentication Modules (PAM) moduuleja käyttävät ohjelmistot voivat käyttää sitä tunnistautumiseen. Versiot SUSE-jakelut SUSE Linux Enterprise Server Lähteet Aiheesta muualla SUSE historiikki SUSE Linux Enterprise Distrowatch.com-sivulla ru:Дистрибутивы SUSE Linux

1125

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sis%C3%A4%C3%A4nheittotuote

Sisäänheittotuote

Sisäänheittotuote eli tarjoustuote on edullisesti pienellä katteella tai jopa tappiolla myytävä tuote, jolla liike yrittää houkutella asiakkaita. Sisäänheittotuotteita voidaan käyttää markkinoinnissa lisäämään esimerkiksi uuden liikkeen tunnettavuutta tai luomaan edullista kuvaa liikkeen hinnoista. Tavoitteena on saada asiakas, joko samalla kertaa tai uudella käynnillä, ostamaan myös paremman katteen tuotteita. Sisäänheittotuotteiden käyttöä mainonnassa säännellään kuluttajansuojalaissa. Kaupan tulee esimerkiksi ilmoittaa mainonnassaan, jos tuotetta on saatavilla vain rajatusti. Sääntelystä huolimatta toisinaan on epäilty joidenkin liikeketjujen tarkoituksellisesti hankkivan sisäänheittotuotteita erityisen pieniä määriä niin, että tuotteet loppuvat kesken. Tarkoituksena on saada kauppaan suuri määrä asiakkaita, joiden toivotaan ostavan kalliimpi korvaava tuote tai tekevän muita ostoksia käynnin yhteydessä. Huijauksesta käytetään nimitystä täkymyynti (engl "bait and switch"). Suomessa tyypillisiä sisäänheittotuotteita ovat esimerkiksi kahvi ja bensiini. Katso myös Kaupankäynti Lähteet Kauppatekniikka

1126

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sm1

Sm1

Sähkömoottorijunayksikkö Sm1 on vanhinta VR:n paikallisjunakalustoa. Sitä valmistettiin 50 yksikköä vuosina 1968-1973 Valmetin Tampereen lentokonetehtaalla. Sm1 alkoi ensimmäisenä suomalaisena sähköjunana liikennöidä Helsinki-Kirkkonummi-välillä 26. tammikuuta 1969, jolloin käytössä oli viisi junaa. Kaluston käyttö kaupallisessa liikenteessä päättyi 9. huhtikuuta 2016. Tekniikka Sm1 on teknisesti lähes samanlainen kuin uudempi Sm2, joskin siinä on muutamia eroja, kuten teräsrunko, teräsjouset ja kyljissä olevat rakennetta tukevat pokkaukset. Sm1- ja Sm2-yksiköitä voi kytkeä yhteen myös keskenään enintään kuuden yksikön (12 vaunun) junaksi, mutta käytännössä laiturien pituus rajoittaa määrän viiteen. Täyttä kuuden yksikön junaa käytetään kuitenkin Ilmalan varikon ja Helsingin päärautatieaseman välisissä siirtoajoissa. Yhteen Sm1-junayksikköön kuuluu kaksi vaunua. Sm1 on varsinaisesti junayksikön moottorivaunun tyyppimerkintä. Junayksikön toinen vaunu on moottoriton ohjausvaunu, ja sen tyyppimerkintä on Eio. Ennen saneerausta vaunujen 6241-6250 tyyppimerkintä oli Eiob. Sekä moottori- että ohjausvaunussa on ohjaamo, joten junaa voidaan kääntämättä ajaa kumpaan suuntaan tahansa, mikä on paikallisliikenteessä suuri etu veturivetoisiin juniin verrattuna. Sm1:n huippunopeus on 120 kilometriä tunnissa. Junalla ei voidakaan ajaa esimerkiksi R-linjaa, koska hitaan kiihtyvyyden ja nopeuden vuoksi aikataulussa ei pysyttäisi. Junan kori on terästä, ja siinä on SIG-telit, joiden ajo-ominaisuudet eivät ole erityisen hyvät. Tämä ilmenee junan kulkiessa tärisevänä ja heiluvana kyytinä. Talvella junassa on ollut lähinnä paineilmalaitteiden jäätymisongelmia. Liukkailla keleillä liikkeellelähtöä haittaa hiekoituslaitteiden puuttuminen. Tämän takia junien on ollut etenkin syksyisin toisinaan hankalaa pysyä lähiliikenteen tiukoissa aikatauluissa. Sarjan yleisin lempinimi on Sami, mutta joskus myös Sakari-Matti. Sarjan yksiköillä on omat yksilönumerot. Numerot ovat kohonumeroina junan molemmissa päissä ohjaamon sivuikkunoiden alapuolella sekä maalattuna junan helmaan. Numerot ovat 6001/6201-6050/6250 (Sm1-vaunun numero / ohjausvaunun numero). Saneeraus Kaikki Sm1-yksiköt on saneerattu 1990-luvulla, ja ne ovat siten VR:n silloisissa punavalkoisissa väreissä. Ensimmäinen, vuonna 1994 saneerattu yksikkö oli 6006/6206, joka poikkeaa ratkaisuiltaan myöhemmin saneeratuista malleista. Sen maalaus oli saneerauksesta huolimatta pysynyt punakeltaisena, ja siihen oli asennettu ulostyöntyvillä astinlaudoilla varustetut uudenlaiset liukuovet. Lisäksi eteisten ja matkustajaosastojen väliset heiluriovet oli korvattu sähkötoimisilla liukuovilla. Saneerattu 6006/6206 liikennöi M-linjalla koekäytössä vuosina 1994-1996, sillä Vantaankosken rata oli tuolloin ainoa, jossa oli koejunan ovien vaatimat korkeat laiturit kaikilla liikennepaikoilla. Koekäytön jälkeen saneeraus aloitettiin laajamittaisena, ja ensimmäiset punavalkoiseksi maalatut, saneeratut Sm1-rungot saatiin liikenteeseen alkuvuonna 1996. Niihin oli koejunasta poiketen asennettu normaalit haitariovet portaineen, eikä sisätilojen väliovia muutettu. Saneerauksen myötä yksiköiden sisusta peruskorjattiin täysin, ja vanhat matkatavaraosastot muutettiin matkustajaosastoiksi. Myös junan ohjaamot uudistettiin täysin, ja niihin asennettiin ilmastointi. Hieman muusta sarjasta ulkonäöltään eronneet, ns. protosarjan yksiköt (6001/6201-6005/6205) muutettiin saneerauksen myötä muiden sarjan junien kaltaisiksi. Viimeinen saneerattu Sm1-yksikkö on 6026/6226, joka otettiin takaisin liikenteeseen syksyllä 2000. Tulevaisuus Ensimmäinen hylätty Sm1-yksikkö 6008/6208 vaurioitui 2009 Riihimäellä vaihtoliikkeen mentyä pitkäksi ja junan ajettua raiteensulun yli, eikä sitä korjattu enää takaisin ajokuntoon. 6008/6208 seisoi jonkun aikaa VR:n Hyvinkään konepajalla, jossa sitä pidettiin varaosalähteenä vielä käytössä oleville sarjansa junille. Se hylättiin lokakuussa 2009 ja on sittemmin romutettu. Lokakuuhun 2014 mennessä kaikki jäljellä olevat Sm1-junat yksikköön 6021/6221 saakka poistettiin liikenteestä, ja osa yksiköistä siirrettiin varaosalähteiksi Hyvinkään konepajalle ennen siirtymistä romutukseen. Sarjan hylkäys on aloitettu uusien Sm5-lähijunien tultua liikenteeseen vuodesta 2009 lähtien, ja toisen tilaussarjan toimitusten alkaessa alkuvuonna 2016 VR:llä on riittävästi korvaavaa kalustoa kaikkien Sm1-junien tilalle. Joulukuusta 2015 lähtien liikenteessä oli enää yhteensä kuusi Sm1-yksikköä: 6028/6228, 6034/6234, 6037/6237, 6041/6241, 6044/6244 ja 6049/6249. Kaupallisesta matkustajaliikenteestä nämä viimeiset Sm1-junat poistuivat huhtikuussa 2016. Liikenteestä poistetut yksiköt seisoivat pitkään Ilmalan varikolla, mutta kalusto siirrettiin kesä-lokakuussa 2016 Joensuun ratapihalle ja Hyvinkään konepajalle seisomaan Ilmalan ratapihalta tilantarpeen vuoksi. Sm1-yksiköt siirrettiin Joensuun ratapihalta huhti-toukokuussa 2021 Pieksämäelle romutukseen. Sm1-yksiköitä on romutettu 48 kappaletta, eli kaikki paitsi vaunuparit 6001/6201 ja 6035/6212, jotka aiotaan säästää rautatiemuseolle. Tekniset tiedot Perustiedot Valmistusvuodet (numerot) - - - - - -6050) Katso myös Sm2 Helsingin seudun lähijunaliikenne Taajamajuna Lähteet Suomen raitiotieseura: VR-Lähiliikennekalusto Sähköjuna tulee Suomeen Elävä Arkisto Yleisradio Viitteet Aiheesta muualla Sähköjuna tulee Suomeen YLE Elävä arkisto Suomalainen rautatiekalusto Valmet Seulonnan keskeiset artikkelit

1128

https://fi.wikipedia.org/wiki/Verkkoselain

Verkkoselain

Verkkoselain (puhekielessä usein pelkkä selain tai nettiselain) on tietokoneohjelma, joka antaa käyttäjänsä katsella ja lähettää tekstiä, kuvia ja muita verkkosivuilta löytyviä tietoja. Sivuilla olevat tekstit ja kuvat voivat sisältää hyperlinkkejä muille sivuille, jotka voivat kuulua samaan tai johonkin muuhun sivustoon. Selaimen avulla voi hyödyntää verkosta löytyviä tietoja näiden linkkien avulla. Käytetyin selain on ollut vuodesta 2012 lähtien Google Chrome. Muita suosittuja selaimia ovat muun muassa Mozilla Firefox, ja Safari. Selaimilla luetaan yleensä World Wide Webissä olevia tietoja, mutta niillä voi myös käyttää yksityisverkoissa olevia tai omalta tietokoneelta löytyviä sivuja. Protokollat ja standardit Verkkoselaimet kommunikoivat palvelimien kanssa pääasiassa käyttämällä HTTP-protokollaa (Hyper-Text Transfer Protocol, hypertekstin siirtoprotokolla) verkkosivujen hakemiseen. HTTP:llä selaimet voivat sekä lähettää tietoja palvelimelle että hakea niiltä WWW-sivuja. Tällä hetkellä käytetyin HTTP on HTTP/1.1 (). Internet Exploreria lukuun ottamatta suurin osa tämän sukupolven selaimista tukee HTTP/1.1 -standardeja. HTTP/2.0 () on julkaistu vuonna 2015. QUIC-protokollan suunnitellaan korvaavan HTTP:n jatkossa. Sivustojen paikallistamiseen käytetään URL-osoitetta (Uniform Resource Locator). HTTP-yhteyttä otettaessa osoite alkaa http:. Useat selaimet tukevat myös monen muun tyyppisiä URL:eja ja niitä vastaavia protokollia, kuten ftp: FTP:lle (File Transfer Protocol), rtsp: RTSP:lle (Real-Time Streaming Protocol), ja https: HTTPS:lle (SSL-salattu versio HTTP:stä). Verkkosivujen tiedostomuoto on useimmiten HTML (Hyper-Text Markup Language) ja se tunnistetaan HTTP-protokollassa MIME-tyypin avulla. Useimmat selaimet tukevat natiivisti HTML:n lisäksi muunkin tyyppisiä tiedostoja, kuten JPEG, PNG ja GIF kuvia, ja tukea voi laajentaa liitännäisten avulla. HTTP content type:n ja URL-spesifikaation yhdistelmällä web-suunnittelijat voivat lisätä sivuille kuvia, videota ja ääntä. Varhaiset verkkoselaimet tukivat vain erittäin yksinkertaista HTML:ää. Nopea kaupallisten verkkoselainten kehitys johti epästandardeihin HTML:n muunnoksiin, joka taas johti yhteensopivuusongelmiin. Nykyaikaiset selaimet tukevat standardeihin pohjautuvaa HTML:ää ja XHTML:ää, jonka pitäisi näkyä samanlaisena kaikilla selaimilla. Internet Explorer ei vielä täysin tue HTML 4.01:tä eikä XHTML:ää. Monet sivut suunnitellaan nykyään WYSIWYG-editoreilla, kuten Macromedia Dreamweaver ja Microsoft Frontpage. Näiden ohjelmien luoma HTML-koodi on usein oletuksena epästandardia, mikä haittaa W3C:n työtä standardien kehittämisessä varsinkin XHTML:n ja CSS:n (Cascading Style Sheets) kohdalla. Joillakin selaimilla saa liitännäisten avulla tuen myös Usenetille, IRC:lle, ja sähköpostille. Tuettuja protokollia voivat olla NNTP (Network News Transfer Protocol), IMAP (Internet Message Transfer Protocol) ja POP (Post Office Protocol). Esimerkiksi Mozilla Suite on sovellus, jossa on valmiina tuki useille näistä. Historiaa Tim Berners-Lee, joka kehitti HTML-kielen tiedon jakelemiseen, teki myös ensimmäisen WWW-selaimen nimeltään WorldWideWeb vuonna 1990. Hän esitteli sen kollegoilleen CERN:ssä maaliskuussa 1991. Berners-Lee nimesi selaimen pian uudelleen Nexus jotta se ei sekaantuisi World Wide Webin konseptiin. Selaimen ajateltiin olevan avuksi CERN:in valtavan puhelinluettelon käsittelyyn. Sen avulla käyttäjät pääsivät selailemaan toisten kirjoittamia sivuja. Ratkaiseva tekijä Internetin läpilyönnissä oli kuitenkin graafisen tuen lisääminen selaimiin. Maailman ensimmäinen graafinen selain oli suomalainen Erwise. Erwiseä seurasi vuoden 1992 puolivälissä julkaistu ViolaWWW, josta tuli ensimmäinen suosittu www-selain. Valtavan WWW:n suosion kasvun laukaisi NCSA Mosaic, joka oli graafinen, alun perin Unixille luotu, mutta myöhemmin myös Macintosh ja Microsoft Windows versiot saanut WWW-selain. Versio 1.0 julkaistiin syyskuussa 1993. Marc Andreessen, joka oli Mosaic-ryhmän johtaja NCSA:lla, erosi perustaakseen yrityksen, joka tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Netscape Communications Corporation. Netscapen lippulaiva oli lokakuussa 1994 julkaistu Netscape Navigator. Microsoft lähti mukaan kilpaan Internet Explorer -selaimellaan, joka oli ostettu Spyglass Inc:lta. Tämä aloitti taistelun selainmarkkinoista Microsoftin ja Netscapen välillä. Tämä markkinataistelu toi WWW:n miljoonien tavallisten tietokoneenkäyttäjien ulottuville, mutta näytti myös kuinka verkon kaupallistuminen saattoi hankaloittaa standardeja. Sekä Microsoft että Netscape sisällyttivät vapaasti omia HTML:n jatkeitaan tuotteisiinsa. Kun W3C hyväksyi Microsoftin ehdottamat CSS-tyylisivut Netscapen JSSS-tyylisivujen sijaan, alettiin Netscapen selainta ajatella versio versiolta Microsoftin selainta kehnommaksi standardien mukaisuudeltaan ja ominaisuuksiltaan. Microsoft päätti sisällyttää 1998 selaimensa käyttöjärjestelmäänsä ja teki sopimuksia tietokonevalmistajien kanssa selaimensa jakamisesta, minkä takia se joutuikin syytteeseen kilpailulakien rikkomisesta. Netscape vastasi tekemällä selaimestaan avoimen lähdekoodin tuotteen, luoden Mozillan. Netscapen osti vuoden 1998 lopulla America Online. Mozillan täytyi aluksi ponnistella haaliakseen kehittäjiä, mutta vuoteen 2002 mennessä siitä oli jo tullut suhteellisen vakaa ja tehokas ohjelmisto. Sen merkiksi Mozillasta julkaistiin versio 1.0. Samana vuonna julkaistiin myös projekti, josta tulisi aikanaan suosittu Mozilla Firefox. Firefox 1.0 julkaistiin vuonna 2004 ja 1.5 joulukuussa 2005. Vuodesta 2005 Mozilla ja sen johdannaiset ovat muodostaneet noin 10 % verkon liikenteestä. Sekä työpöytäkäyttöön että mobiililaitteille suunnattulla vuonna 1996 julkaistulla Operalla -selain on pieni markkinaosuus. Opera oli maksullinen, mutta muuttui ilmaiseksi käytettäväksi, joka on lisännyt sen suosiota. Opera Softwaren perustajajäsen on myöhemmin perustanut Vivaldi-selain kehittävän yrityksen. Täysin tekstipohjainen Lynx -selain on vieläkin suosiossa joidenkin Unix-käyttäjien ja huononäköisten keskuudessa. On myös muita kehittyneillä ominaisuuksilla varustettuja tekstipohjaisia selaimia, kuten Links ja sen muunnelmat, kuten ELinks. Macintosh-koneilla on ollut sekä Internet Explorer ja Netscape -selaimet, jotka Safari on syrjäyttänyt. Safari on macOS:n oletusselain. Vuonna 2003 Microsoft ilmoitti, että sen Internet Explorer -selainta ei enää julkaista erillisenä tuotteena, eikä sitä julkaistaisi enää Macintoshille, vaan se jatkaisi kehitystään Windows-alustan mukana. Kuitenkin 2005 Microsoft ilmoitti, että selaimen versio 7 julkaistaan uuden Windows Vistan lisäksi vanhemmille Windows XP- ja Windows Server 2003 -käyttöjärjestelmille. Googlen Chrome on saavuttanut valtaosan selainten käytöstä ja ohitti Internet Explorerin vuonna 2012 suosituimpana selaimena. Google julkaisi Chromen vuonna 2008. Microsoft on julkaissut Edge-selaimen, joka on myös siirtynyt käyttämään Chromiumin selainmoottoria. Vuonna 2020 selaimien käyttöosuuksia seuraava NetMarketShare ilmoitti lopettavansa tilastojen julkaisun nykymuodossa seurannan vaikeutuessa. Suosituimmat selaimet lokakuussa 2020 NetMarketSharen ja Statcounterin mukaan: Ominaisuuksia Eri selaimet eroavat toisistaan sen suhteen, mitä ominaisuuksia ne tukevat. Nykyajan WWW-selaimet ja -sivut hyödyntävät ominaisuuksia, joita ei ollut olemassa WWW:n alkuaikoina. Alla oleva lista luettelee joitakin merkittävimpiä ominaisuuksia: Protokollatuki Gopher (lähinnä varhaiset selaimet) FTP HTTP HTTPS WebDAV Standardituki HTTP ja HTTPS HTML, XML ja XHTML Kuvaformaatit mukaan lukien GIF, PNG, JPEG ja SVG CSS JavaScript Evästeet Digitaaliset varmenteet Sivustojen kuvakkeet RSS, Atom Perusominaisuudet Kirjanmerkkien ja sovelluskirjanmerkkien hallinta Sivujen välimuisti Tuki mediatyypeille lisäosien kautta Käytettävyysominaisuudet Osoitteiden ja lomakkeiden automaattinen täydennys Välilehdellinen selaaminen Ruudunlukija- tai äänisynteesituki Selainytimet Monet verkkoselaimet käyttävät samoja ohjelmistokomponentteja. Selainmoottoreiksi kutsutut komponentit ovat monissa selaimissa samoja. Lisäksi selaimissa on muun muassa JavaScript-tulkki ja muuta ohjelmistoa, jotka nekin ovat usein samoja komponentteja. Selainmoottoreita: Gecko Mozilla Firefox Trident (MSHTML) Internet Explorer Microsoft Edge (vanhat versiot käyttäneet Tridentista forkattua EdgeHTML:ää) KHTML WebKit Safari Blink Chromium Brave Browser Chrome Epic Browser Microsoft Edge (uudet versiot) Opera (uudet versiot) Torch Vivaldi Yandex Browser Presto Opera (vanhat versiot) JavaScript-moottoreita: SpiderMonkey V8 Suodatusominaisuudet Ponnahdusikkunoiden esto Tietojen kalastuksen esto Katso myös Luettelo verkkoselaimista Lähteet Aiheesta muualla Tilastoja eri selainten käytöstä Internetissä World Wide Web Seulonnan keskeiset artikkelit

1129

https://fi.wikipedia.org/wiki/Shakki

Shakki

Shakki eli šakki on strateginen lautapeli, jossa kaksi pelaajaa siirtää vuorotellen omia nappuloitaan 8 × 8 ruudun kokoisella, usein mustavalkoisella ruutulaudalla, shakkilaudalla. Kummallakin pelaajalla on 16 nappulaa, jotka yhdessä muodostavat "armeijan" (mustan ja valkoisen). Armeija pyrkii voittamaan vastapuolen armeijan. Tavoitteena on saattaa vastustajan tärkein nappula, kuningas, hyökkäyksen kohteeksi (eli shakkiin) niin, ettei vastustajalla ole laillista siirtoa sen torjumiseksi. Pelaajan, joka saavuttaa tämän tavoitteen, sanotaan "tehneen matin" vastustajansa kuninkaasta ja matin tehnyt pelaaja on voittanut pelin. Käytännössä kokeneilla pelaajilla peli useimmiten päättyy luovutukseen tai sovittuun tasapeliin. Shakkiin kohdistuneiden tutkimusten pohjalta pelaamisen on arvioitu kehittävän loogista ajattelua ja parantavan muistia. Shakkia pelataan myös ammattimaisesti mutta etenkin ajanvietteeksi erilaisissa kerhoissa ja turnauksissa, internetissä, puistoissa ja postitse (kirjeshakki). Suomessa on noin 1 500 aktiivista shakinpelaajaa, jotka pelaavat turnauksissa. "Länsimaisen" shakin lisäksi on olemassa "japanilainen shakki" (shōgi) ja "kiinalainen shakki" (xiangqi). Lisäksi on olemassa peli nimeltä kiinanšakki, joka ei kuitenkaan muistuta shakkia, vaan halmaa. Pelin nimi Etymologia Persian kielen šāh māt (; ″kuningas on ansassa") jäi elämään pelin päättävänä fraasina. Persiankielisestä sanasta šāh (; kuningas, šaahi) tuli vähitellen shakin nykyinen nimi useimpiin kieliin. Suomen kieleen sana shakki lainautui ruotsin (schack), saksan (Schach) ja muinaisranskan kautta. Sen sijaan pelin vironkielinen nimi on male. Nimi on johdettu sanasta malev(a), joka tarkoittaa historiallista sotajoukkoa. Pelin nimi suomen kielessä Pelin nimi kirjoitetaan tavallisesti shakki tiedotusvälineissä ja shakkiyhteisössä (Suomen Shakkiliitossa, suomalaisissa shakkikerhoissa). Kotimaisten kielten keskuksen Kielitoimisto suosittaa tämäntapaisissa sanoissa hattu-s:n (š) käyttöä, mutta muotoa "shakki" voi käyttää shakinpelaajien toivomuksesta. Kielitoimiston sanakirjassa "shakista" viitataan kuitenkin päähakusanaan šakki, ja Kotuksen lausunnossa esitetään perustelut kirjoitusasulle šakki. Yleinen suomalainen ontologia käyttää muotoa shakki. Tietosanakirjoissa ja kaunokirjallisuudessa käytetään molempia muotoja. Suomalaiset järjestöt, kuten Suomen Shakkiliitto, sekä niiden lehdet Shakki ja Kirjeshakki käyttävät sh-muotoa ja se on myös shakinpelaajien käyttämä muoto. Shakki maailmalla Shakki on laajimmin levinneitä lautapelejä: sen kansainvälisiin arvoturnauksiin on usein osallistunut lähes 130 maata ja peli tunnetaan eri puolilla maapalloa. Joidenkin arvioiden mukaan 605 miljoonaa ihmistä maailmanlaajuisesti osaa pelata shakkia, ja 7,5 miljoonaa heistä kuuluu johonkin kansalliseen shakkijärjestöön. Näitä järjestöjä on yhteensä 160 valtiossa. Tällä perusteella shakki on yksi maailman suosituimmista urheilulajeista. Kansainvälistä shakkitoimintaa on organisoinut perustamisvuodestaan 1924 lähtien Maailman shakkiliitto FIDE. Shakki on usein noussut uutisotsikoihin varsin erilaisilla tavoilla. Kylmän sodan aikaan vuonna 1972 Islannissa järjestetty yhdysvaltalaisen Bobby Fischerin ja neuvostoliittolaisen Boris Spasskin välinen maailmanmestaruusottelu herätti koko maailman kiinnostuksen eräänlaisena kylmän sodan lautapeliversiona. Tämä oli ensimmäinen kerta toisen maailmansodan jälkeen, kun länsimainen pelaaja onnistui murtamaan neuvostopelaajien hegemonian. 90-luvulla kiinnostus tietokoneshakkiin kasvoi, ja Garri Kasparovin useat kohtaamiset tietokoneiden kanssa, erityisesti vuoden 1997 ottelu IBM:n Deep Blue -tietokonetta vastaan, ovat olleet ympäri maailman seurattuja tapahtumia. Shakki Suomessa Suomessa shakkia on pelattu satoja vuosia, keskiajalta alkaen. Vanhin suomalainen yhtäjaksoisesti toiminut shakkikerho on Helsingin Shakkiklubi (HSK, perustettu 1886), jonka perustajajäsenet olivat käynnistämässä koko maan shakkitoimintaa. Suomen shakkitoiminnasta vastasi aluksi Suomen Shakkiliitto (SSL, perustettu 1922) ja myöhemmin SLU:n lajiliittoihin kuuluva Suomen Keskusshakkiliitto (perustettu 1948, ja uudelleen Suomen Shakkiliitto 2012-), joka muun muassa järjestää vuosittain SM-turnaukset ja laskee kotimaan vahvuusluvut. Suomessa shakki on vuodesta 1983 asti ollut virallisesti urheilua, minkä takia shakkiliitot ja -kerhot kuuluvat valtion ja kuntien urheilutoimen alaisuuteen. Tilastollisesti shakinpeluu on suosituinta Uudellamaalla, Pohjois-Karjalassa ja Pirkanmaalla. Shakkiaktiivisuus on kaikkein heikointa Kainuussa, Pohjois-Savossa ja Itä-Uudellamaalla. Vuonna 2006 Suomessa oli lähes 1 500 seurapelaajaa, joista noin kaksi kolmasosaa Helsingin ja Uudenmaan alueella. Historia Shakin alkuperä on lautapelien historian kiistanalaisimpia kysymyksiä. Monet maat, muiden muassa Egypti, Assyria, Kreikka ja Uzbekistan ovat väittäneet keksineensä ainakin shakin varhaisimman muodon. Yleisesti shakin kotimaana pidetään kuitenkin Intiaa tai Persiaa, mutta myös Kiinaa on esitetty shakin synnyinmaaksi, koska kiinalainen xiangqi muistuttaa hyvin paljon shakkia. Shakin edeltäjinä pidetään ainakin intialaista tšaturangaa ja persialaista shatranjia. Vanhin kirjallinen maininta, jonka voidaan olettaa tarkoittavan myös shakkia, on löydettävissä Buddhan ns. dialogeista, jotka ajoitetaan viidennelle vuosisadalle eaa. Eräässä kohdassa neuvotaan välttämään erilaisia pelejä ja leikkejä, jotka eivät ole hyödyksi ihmisen pyrkimyksessä nirvanaan. Tällöin mainitaan myös sellaiset pelit, joita pelataan ruutulaudalla jossa on kahdeksan tai 10 ruutua rivissä, ja hiukan myöhemmin kielletään samanlaiset pelit siinäkin tapauksessa, että ruutulauta nappuloineen on kuviteltu. Tämän voisi tulkita ensimmäiseksi ns. sokkopeliin kohdistuneeksi kielloksi. Shakki alkoi levitä länteen kohti Eurooppaa ja itään aina Japaniin asti. Shakki kulkeutui islamilaiseen maailmaan arabien valloitettua Persian. Eurooppaan peli saapui 700-800-luvulla arabialaisten tuomana. Vuoteen 1000 mennessä shakki oli jo levinnyt kaikkialle Eurooppaan. Euroopassa shakkia pelattiin aluksi samoilla säännöillä kuin jo aikaisemmin arabimaissa. Sellaisena shakki oli vielä tempoltaan hitaampi kuin sen nykymuoto. Monet nappulat saivat liikkua laudalla vain hyvin lyhyen matkan: sotilas liikkui vain yhden askeleen ja nykyisiä lähettejä ja kuningattaria ei tunnettu. Kummallakin pelaajalla oli kaksi norsua nykyisten lähettien paikalla. Norsu liikkui kaksi askelta vinottain riippumatta siitä oliko välissä olevassa ruudussa nappulaa vai ei. Esimerkiksi alkuruudussa f1 olleella norsulla oli vain kahdeksan ruutua laudalla: f1, b1, d3, h3, f5, b5, d7 ja h7. Samanvärisellä mustalla c8-norsulla oli vain ruudut c8, g8, a6, e6, c4, g4, e2 ja a2. Näin ollen norsut eivät kyenneet lyömään toisiaan. Heikot norsut olivat vain vähän sotilasta arvokkaampia, toisinaan näitä heikompiakin. Kuningattaren paikalla ollut silloinen visiiri siirtyi vain yhden ruudun viistoon, eivätkä sotilaat pystyneet liikkumaan kahta ruutua eteenpäin ensimmäisellä siirrollaan tai tekemään ohestalyöntiä. Sotilas korottui viimeisellä rivillä visiiriksi. Linnoitusta ei tuolloin vielä tunnettu. Kuitenkin kuningas, ratsu ja torni liikkuivat jo tuolloin samoin kuin nykyään. Torni oli laudan selvästi vahvin nappula. Norsu ja visiiri vaihtuivat myöhemmin lähettiin ja kuningattareen, koska Euroopan ja islamilaisen maailman välillä oli useita huomattavia kulttuurieroja. Euroopassa ei tuolloin esimerkiksi tunnettu juuri lainkaan norsuja. Lisäksi kuninkaita lähinnä hallintohierarkiassa oli yleensä kuningatar eikä visiiri, kuten sulttaaneilla. Niinpä islamilaisessa maailmassa käytetyt nimitykset vaihtuivat Euroopassa eurooppalaisille sopivampaan muotoon. Myös nappuloiden liikkumissääntöihin tehtiin joukko muutoksia, tärkeimmät 1400-luvun lopulla. Linnoittuminen otettiin kuitenkin käyttöön vasta 1600-luvulla, mistä lähtien shakin säännöt ovat pysyneet lähes muuttumattomina omaan aikaamme asti. Shakkinappuloiden ulkonäkö on muuttunut shakin alkuajoista lähtien. Suurimmat muutokset tapahtuivat kuitenkin silloin, kun norsu ja visiiri vaihdettiin Euroopassa lähettiin ja kuningattareen. Kaikkien aikojen suosituimman shakkinappulasarjan keksi Nathaniel Cook vuonna 1849. Hänen muotoilemansa Staunton-malliset nappulat ovat yleisesti käytössä. Säännöt Shakkia pelataan 8 × 8 ruudun kokoisella laudalla. Ruudut ovat vuorotellen mustia ja valkoisia siten, ettei samanvärisiä ruutuja ole vierekkäin. Lauta asetetaan niin, että pelaajasta katsottuna oikealla alhaalla on aina valkoinen ruutu. Peliä pelaa kaksi pelaajaa, joista toinen pelaa valkeilla ja toinen mustilla nappuloilla. Kummallakin on kahdeksan sotilasta (eli talonpoikaa), kaksi tornia, kaksi ratsua (vanhentunut nimitys hevonen), kaksi lähettiä, kuningatar (eli daami) ja kuningas. Pelin alussa nappulat asetetaan laudalle siten, että kummastakin pelaajasta nähden toiselle riville sijoitetaan kaikki sotilaat riviin. Jos laudan laidoille on merkitty kirjaimet ja numerot, mustat sotilaat tulevat riville seitsemän ja valkeat riville kaksi. Korkeampiarvoiset nappulat, joita myös upseereiksi kutsutaan, sijoitetaan lähinnä pelaajaa olevalle vapaalle riville. Molemmilla pelaajilla tornit ovat molemmilla puolilla kaikkein uloimpana, niiden vieressä ratsu, sitten lähetti ja keskellä kuningasperhe. Kuningasperhe asetetaan paikoilleen niin, että molemmat kuningattaret ovat D-pystyrivillä ja kuninkaat kuningattariensa vieressä. Kuningattaren voisi sanoa tunnustavan väriä, koska mustilla kuningatar on mustassa ruudussa ja valkoisilla taas valkoisessa ruudussa. Valkeilla nappuloilla pelaava aloittaa aina pelin. Pelaajat siirtävät vuorotellen aina yhtä omaa nappulaansa (poikkeuksena linnoitus). Nappulan voi liikkumissääntöjä noudattaen siirtää joko tyhjään ruutuun tai ruutuun, jossa on vastustajan nappula. Siirrettäessä nappula jo vastustajan nappulan varaamaan ruutuun tulee vastustajan nappula lyödyksi eli se poistetaan laudalta. Näin ollen ei samassa ruudussa voi olla kahta nappulaa samanaikaisesti. Nappulat eivät voi hyppiä toisten yli ratsua lukuun ottamatta. Siirtoa ei voi perua pelaajan irrotettua otteensa nappulasta. Voitto Pelin tavoitteena on saattaa vastustajan kuningas torjumattoman uhkauksen alaiseksi. Tällaista pelin päättävää tilannetta kutsutaan shakkimatiksi tai yleisemmin matiksi. Sana shakkimatti tulee persian kielestä, jossa šah tarkoittaa kuningasta ja mat kuollutta. Tilannetta, jossa kuningasta uhataan, mutta tilanne ei ole matti, kutsutaan shakiksi. Kun kuningas on uhattuna, siirtovuorossa olevan pelaajan on torjuttava tämä uhkaus välittömästi joko: lyömällä shakkaava nappula; siirtämällä jokin oma nappula shakkaajan ja kuninkaan väliin tai siirtämällä kuningas turvaan. Jos mikään näistä ei ole mahdollista, kyseessä on siis matti ja matitettu puoli on hävinnyt. Muutoinkaan kuningasta ei saa siirtää sellaiseen ruutuun, jossa se joutuisi välittömästi uhatuksi, eikä muuta nappulaa saa siirtää siten, että oma kuningas joutuisi shakkiin. Toisin sanoen kuningas ei saa olla shakattuna vastapelaajan ollessa siirtovuorossa. Pelaaja voi myös halutessaan luovuttaa pelin (esimerkiksi ollessaan selvässä tappioasemassa) ojentamalla kätensä kättelyä varten, ilmoittaen siitä sanallisesti tai kaatamalla oman kuninkaansa. Luovuttaessa pelaaja häviää pelin. Tasapeli Shakkipeli päättyy pattiin, kun siirtovuorossa olevalla pelaajalla ei ole sallittuja siirtoja ja tilanne ei ole shakki. Pattitilanne on siis tasapeli. Peli päättyy tasan myös, jos: pelaajat niin sopivat kumpikaan pelaaja ei voi laillisilla siirroilla tehdä toisesta mattia. Tavallinen syy on riittämätön materiaali. Seuraavilla yhdistelmillä ei voi koskaan voi tehdä shakkimattia yksinäisestä kuninkaasta: kuningas ja ratsu kuningas ja lähetti Sitä vastoin kuninkaalla ja sotilaalla matinteko on mahdollista, jos sotilaan saa viedyksi viimeiselle riville korotettavaksi. kilpailuissa pelaaja voi omalla vuorollaan vaatia tasapeliä, kun laudalla on täsmälleen sama asema (samat nappulat samoissa asemissa samoin siirtomahdollisuuksin) vähintään kolmatta kertaa tai on pelattu 50 siirtoa ilman, että yksikään sotilas on liikkunut tai mitään nappulaa lyöty. Ilman pelaajan vaatimusta tuomari tuomitsee peli tasapeliksi, kun on tehty 75 siirtoa ilman lyöntiä tai sotilaansiirtoja, tai asema on toistunut viidesti. Kirjeshakissa voidaan käyttää voittovaatimusta, jonka tukena ovat loppupelitietokannat, jotka kattoivat vuonna 2022 kaikki seitsemän nappulan asemat lopputuloksineen. Jos voittoa vaaditaan ennen 50 siirron täyttymistä, loppupelitietokannan osoittama jatko määrää pelin voitoksi riippumatta siitä, kuinka monta siirtoa siihen menee. Harrastelijatasolla pelaajan yleensä oletetaan mainitsevan, jos hän saattaa vastustajan shakkiin, shakkimattiin tai pattiin. Kilpapeleissä puhuminen vastustajalle, shakatessa tai muutoin, ei ole kuitenkaan suositeltavaa (lukuun ottamatta tasapeliehdotusta); puhe voidaan tulkita vastustajan tahalliseksi häirinnäksi. Siirrot Sotilas Sotilas liikkuu suoraan eteenpäin välittömästi sotilaan edessä samalla linjalla olevaan tyhjään ruutuun. Vain alkuasemasta sitä voi halutessaan siirtää kaksi ruutua kerrallaan edellyttäen, että nämä molemmat ruudut ovat tyhjiä. Muista nappuloista poiketen sotilas ei lyö samoin kuin liikkuu, vaan etuviistoon. Jos sotilas onnistuu kulkemaan vastakkaiselle laidalle asti, se korotetaan välittömästi vapaavalintaiseksi, omanväriseksi upseeriksi, eli kuningattareksi, torniksi, lähetiksi tai ratsuksi. Kuninkaaksi sotilas ei kuitenkaan voi muuttua. Sotilaalla on myös tietyissä tilanteissa mahdollisuus suorittaa ohestalyönti (). Sotilas voi suorittaa ohestalyönnin, kun toinen sotilas siirtyy alkuasemastaan sen vierelle ottamalla kaksoisaskeleen. Ohestalyönti tapahtuu ikään kuin lyötävä sotilas olisi siirtynyt vain yhden ruudun - lyövä sotilas syö siirtyneen sotilaan siirtymällä viistottain tämän taakse jääneeseen ruutuun. Tällöin lyövän sotilaan takana oleva sotilas poistetaan. Ohestalyönnin voi suorittaa ainoastaan heti lyötävän sotilaan kaksoisaskelta seuraavalla siirrolla. Lähetti Lähetti liikkuu viistoon mihin tahansa suuntaan sen verran kuin pelaaja haluaa kuitenkaan hyppäämättä toisen nappulan yli. Se ei siis voi koskaan siirtyä eriväriselle ruudulle. Ratsu Omalaatuisin siirto on ratsulla, jota liikutetaan ensin kaksi ruutua suoraan ylös, alas, vasemmalle tai oikealle ja sitten yksi ruutu jommallekummalle sivulle. Ratsun voi siis ajatella liikkuvan L-kirjaimen muotoista reittiä pitkin. (Eli esim. kaksi eteen ja yksi sivulle) Siirtomahdollisuuksia on näin ollen enimmillään kahdeksan. Ratsun saapumisruutu on aina eri värinen kuin mistä se lähtee. Ratsu on ainoa nappula, joka kykenee siirtymään toisen nappulan yli (poikkeuksena linnoitus, jossa torni ja kuningas liikkuvat toistensa yli, tornilla on silloin ″hyppäysoikeus"). Torni Tornia pelaaja voi siirtää suoraan (joko eteen, taakse, oikealle tai vasemmalle) sopivaksi katsomansa määrän, muttei toisten (omien eikä vastustajien) nappuloiden yli, poikkeuksena linnoitus. Kuningatar Kuningatar (myös daami) on voimakkain nappula laudalla. Se voi siirtyä joko viistottain lähetin tapaan tai suoraan tornin tapaan, mutta ei ratsun tapaan. Ei kuitenkaan samalla siirrolla kummankin nappulan tapaan. Kuningas Kuningas voi siirtyä yhden ruudun mihin tahansa suuntaan, suoraan tai viistoon. Kuninkaan sanotaan olevan "shakissa", jos se on yhden tai useamman vastustajan nappulan uhkaama, vaikka nämä uhkaavat nappulat eivät voisikaan siirtyä sen vuoksi, että oma kuningas jäisi tai paljastuisi shakkiin. Pelaaja ei saa tehdä siirtoa, joka altistaa tai jättää hänen kuninkaansa shakkiin. Kuninkaalla on erikoissiirto, linnoitus (myös tornitus, rokadi (). Linnoitus tulee suorittaa siirtämällä ensin kuningasta kaksi askelta joko oikealle tai vasemmalle ja sitten torni siirretään kuninkaan yli sen vieressä olevaan ruutuun. Seuraavissa tilanteissa linnoitusta ei kuitenkaan saa tehdä: jos kuninkaan ja tornin välissä on nappuloita jos kuningas tai kyseinen torni on liikkunut pelin aikana jos kuningas, kuninkaan ylittämä ruutu tai se ruutu, johon kuningas jää, on uhattuna Linnoitus on syytä tehdä oikeassa järjestyksessä, sillä kilpailutilanteessa tornin siirtäminen ensin tulkitaan jo suoritetuksi siirroksi. Strategia ja taktiikka Nappuloiden arvot Shakkinappuloita vertaillaan voimasuhteiltaan. Sotilas on laudan heikoin nappula. Toisaalta se on vahva silloin, kun se on vihollissotilaiden ulottumattomissa ja pysäyttämättömissä (vapaasotilas) tai kun se on lähellä korotusruutuaan, jolloin se voi olla jopa tornia arvokkaampi. Loppupelissä osapuolten pyrkimys on useimmiten saada sotilas korottumaan ja ratkaista näin suurella ylivoimalla peli. Sotilas korotetaan lähes aina voimakkaimmaksi upseeriksi eli kuningattareksi. On kuitenkin olemassa harvinaisia tilanteita, joissa sotilas voidaan korottaa myös muuksi upseeriksi. Esimerkiksi ratsuksi korotus saattaa aiheuttaa tiukassa tilanteessa shakin tai peräti matin. Myös torni ja lähetti tulevat kyseeseen silloin, kun kuningattareksi korottaminen aiheuttaisi patin eli tasapelin. Lähettiä ja ratsua pidetään yleisesti noin kolmen sotilaan arvoisina ja suunnilleen tasavertaisina, mutta lähettiparia pidetään (loppupelissä) arvokkaampana kuin ratsuparia. Yleisesti ottaen lähetti on parempi avoimissa ja ratsu ahtaissa asemissa. Tornia pidetään yleisesti viiden ja kuningatarta yhdeksän sotilaan arvoisena. Koska koko pelin voitto on kiinni kuninkaan hengissä säilymisestä, sen arvoa ei ole mielekästä yrittää määritellä sotilaissa. Shakkiteoreetikot ja shakkitietokoneet ovat esittäneet myös muita arvioita nappuloiden arvoista. Taktiikka Taktiikka shakissa tarkoittaa lyhyen tähtäimen suunnitelmia, joissa pyritään korkeintaan muutaman siirron avulla (yleensä materiaalisen) edun saavuttamiseen. Erilaisia taktisia peruskuvioita shakissa on useita. Aloittelijoiden peleissä lopputulos yleensä ratkeaa taktisen virheen seurauksena, huippupelaajien peleissä taktiset "sanavarastot" näkyvät usein koko laajuudessaan. Taktisina liikkeinä, joilla voidaan saavuttaa huomattavaa materiaalista etua, shakissa käytetään esimerkiksi haarukoita, paljastusshakkeja, kiinnityksiä ja uhrauksia. Pelistrategia Strategiassa on kyse periaatteista, joiden vaikutusta ei voi konkreettisesti laskelmoida, mutta jotka tulevat näkyviksi vasta monen siirron kuluttua. Strategista pelaamista kutsutaan myös asemapeliksi. Strategisia asemapiirteitä ovat esimerkiksi kuningasasema, materiaalitasapaino, avoimet linjat, sotilasmuodostelmat, upseerien kehitys ja nappuloiden liikkuvuus. Koska matti ratkaisee aina pelin, kuninkaan turvallisuudesta huolehtiminen on tärkeämpää kuin mikään muu. Jos toisella pelaajalla on materiaaliylivoima, hänen kannattaa pyrkiä vaihtamaan upseereita pois ja voittaa loppupeli korottamalla sotilas uudeksi kuningattareksi. Avoin linja on pystyrivi, jolla ei ole sotilaita. Avoin linja kannattaa tavallisesti miehittää raskailla upseereilla (tornit ja kuningattaret). Sotilaat kannattaa asetella niin, että ne valvovat ruutuja, joihin vastustaja mielellään asettaisi upseereitaan. Lisäksi on vältettävä hankkimasta itselleen heikkoja sotilaita eli sotilaita, jotka eivät saa tukea muilta sotilailta ja joiden on vaikea edetä. Nämä sotilaat joutuvat usein lyödyksi. Kehitys tarkoittaa upseerien (kuningatar, torni, lähetti, ratsu) sijoittamista ruutuihin, joissa ne osallistuvat aktiivisesti pelitapahtumiin ja valvovat tärkeitä ruutuja. Ne siis "kehittyvät" liikkumalla strategisesti huonosta tai merkityksettömästä paikasta sinne, missä niitä tarvitaan. Nappuloiden liikkuvuus tarkoittaa sitä, että nappulat eivät seiso toistensa tiellä. On esimerkiksi vältettävä sitä, että omat sotilaat juuttuvat sen värisille ruuduille, joilla oma lähetti liikkuu (tällöin lähetistä tulee niin sanottu "huono lähetti"). Pelivaiheet Avaukset Avauksella tarkoitetaan shakkipelin alussa tehtäviä siirtoja. Avausvaiheen tunnusmerkkinä on nappuloiden asteittainen vieminen peliin mukaan ja niiden siirtäminen sellaisiin paikkoihin, että erilaisten keskipelisuunnitelmien toteuttaminen mahdollistuu. Yleensä pelin avausvaiheen katsotaan jatkuvan kunnes jompikumpi pelaajista siirtää tavalla, joka poikkeaa siitä, mitä tunnetuissa avausteorioissa suositellaan. Vakiintuneita shakkiavauksia ja -teorioita on lukuisia. Avaukset on usein nimetty joko avauksen kehittäjän, tai jonkin historiallisen tapahtuman mukaan. Nämä nimet ovat kansainvälisesti tunnettuja (esimerkkeinä ranskalainen puolustus, sisilialaisen puolustuksen lohikäärmemuunnelma, Caro-Kann, englantilainen puolustus ja nimzointialainen). Avausten systemaattiseen luokitteluun on kehitetty erilaisia järjestelmiä, joista tärkein on standardiksi muodostunut, alkujaan jugoslavialainen ECO-koodi. Siirtovaihtomahdollisuuksista huolimatta koodisto on yritetty tehdä yksikäsitteiseksi. Huipputason pelaajat hallitsevat avauspeliteorian erittäin hyvin (osaavat lähes kaikki avaukset), mutta erikoistuvat hekin yleensä muutaman tietyn avauksen käyttämiseen, tutkimiseen ja muuntelemiseen. Turnauksiin valmistautuessaan pelaajat usein harjoittelevat tutkimalla eri avauksia. Suurimmalla osalla avauksista on samanlaiset pääperiaatteet: Kehitys: Tavoitteena on kehittää upseerit, eli siirtää ne hyödyllisille ruuduille, joista ne voivat vaikuttaa peliin. Erityisesti lähettien ja ratsujen kehittämistä pidetään tärkeänä. Keskusta: Laudan keskustan hallinta mahdollistaa upseerien siirtämisen nopeasti mihin tahansa laudan osaan helposti. Keskustan hallinta myös pienentää vastustajan nappuloiden liikkumatilaa. Kuningas: Kuninkaan suojeleminen on tärkeää. Usein se saavutetaan linnoittamalla. Sotilasketjut: Pelaajat pyrkivät välttämään sotilasheikkouksia, kuten eristettyjä, kaksois- tai takasotilaita. Keskipeli Keskipeli on shakissa suurin pelivaihe, jossa pelaajat pyrkivät lyömään toistensa nappuloita ja saavuttamaan vastustajaansa nähden ylivoimaisen strategisen aseman, josta heidän olisi hyvä siirtyä ratkaisevaan loppupeliin. Keskipelissä tapahtuvia taktisia tai strategisia virheitä voi vielä korjata loppupelissä, mutta usein keskipelillä on ratkaiseva vaikutus pelin lopputuloksen kannalta. Loppupeli Loppupeli on keskipelin jälkeinen tilanne, jossa upseerien määrä on vähentynyt huomattavasti alkutilanteeseen verrattuna. Pelin kannalta ratkaisevimmat siirrot tehdään tässä vaiheessa. Keskipelissä tehtyjä virheitä voi vielä korjata loppupelissä, mutta virheen tekeminen pelin lopussa on usein kohtalokasta. Tämän takia aloittelijoiden ja myös muiden pelaajien tulisi ensiksi perehtyä pelin lopun pelaamiseen. Loppupelejä voidaan nimetä sen mukaan, millaisilla nappuloilla ne käydään. Esimerkiksi tilanne, jossa on jäljellä enää valkoisen kuningas ja torni ja musta kuningas on torniloppupeli. Loppupelejä voivat olla myös mm. ratsu-, lähetti-, kuningatar-, ja sotilasloppupelit. Raja keskipelin ja loppupelin välillä on usein häilyvä. Yhtenä selkeänä erona keskipelin ja loppupelin välillä voidaan pitää sitä, että loppupelissä kuninkaan ja sotilaiden osuus pelissä on merkittävämpi, eikä välitöntä mattihyökkäyksen vaaraa useinkaan ole. Monesti loppupeli keskittyykin sotilaisiin ja niiden korottautumiseen, jolloin toisen pelaajan on helppo voittaa taktisen ja materiaalisen edun turvin. Hyvä pelitapa Shakkia pelatessa on hyvä noudattaa tiettyjä kohteliaisuussääntöjä. Turnauksissa tai muissa virallisissa tilaisuuksissa näiden sääntöjen noudattaminen on ehdottomasti pakollista, mutta kaverin kanssa pelatessa peli on yleensä vapaampaa. Usein häviöllä oleva pelaaja luovuttaa kohteliaisuussyistä tilanteessa, jossa hän ei enää usko voivansa voittaa tai päästä tasapeliin. Luovutus ilmaistaan kättelemällä, lyhyt "luovutan" sen yhteydessä on korrektia. Harrastelutasolla (ja entisaikaan) luovutus toisinaan ilmaistaan kaatamalla oma kuningas, turnauskäytäntöön se ei kuulu. Kosketussääntö on aina mukana vakavissa peleissä. Kosketettua nappulaa tulee sääntöjen mukaan aina myös siirtää (tai lyödä, jos kyseessä on vastustajan nappula). Jos nappulan paikkaa laudalla pitää korjata, tulee ensin sanoa "korjaan" (tai ranskaksi "j'adoube") ja siirtää vasta sitten nappulaa parempaan paikkaan ruudun keskelle. Siirto katsotaan tehdyksi vasta, kun nappulasta on päästänyt irti. Tasapeliä ehdotetaan aina omalla vuorolla sen jälkeen, kun on siirtänyt, mutta ennen kellon painamista. Vastustajalla on oikeus miettiä tarjousta koko vuoronsa ajan. Kieltäytyessä ei ole pakko sanoa mitään, riittää, että siirtää. Tasapeliä ei tule ehdottaa useasti - se voidaan tulkita vastustajan häirinnäksi. Pelin aikana ei puhuta vastustajalle, paitsi yllä mainituissa tapauksissa. Merkintätavoista Monet shakkia pelaavat merkitsevät pelejänsä muistiin siirto siirrolta varsinaisen pelin aikana. Turnauksissa pöytäkirjan pito on pakollista muun muassa mahdollisten kiistatilanteiden varalta. Muistiinpanoista pelaajan on myös helppo myöhemmin tutkia pelattua peliä yksityiskohtaisesti ja miettiä mitä ehkä olisi voinut tehdä toisin. Siirtojen ylöskirjaamiseksi ja pelin esittämiseksi on aikojen saatossa kehitetty erilaisia menetelmiä. Nykyään niin sanottu lyhyt algebrallinen merkintätapa on syrjäyttänyt muut ja se on ainoa hyväksyttävä kirjaustapa kansainvälisissä kilpailuissa. Ohjelmallisesti luettavaksi standardisoitu tekstitiedostomuoto PGN (portable game notation) ja yksittäisen aseman kuvaamiseen käytetty FEN ovat muita merkintätapoja. Kirjeshakissa perinteinen merkintätapa on universaali, pelkkiä numeroita käyttävä siirtojen merkintätapa. Algebrallinen merkintätapa Algebrallisia merkintätapoja on kaksi: pitkä ja lyhyt. Pitkässä merkintätavassa kirjoitetaan ensin nappulan tunnuskirjain, sitten siirron lähtöruutu sekä lopuksi ruutu, johon nappula siirretään. Lyhyessä merkintätavassa merkitään vain kohderuutu, sillä yleensä vain yksi tietyntyyppinen nappula pääsee siirtymään tiettyyn ruutuun. Jos kuitenkin kahdella samantyyppisellä nappulalla on mahdollisuus siirtyä samaan ruutuun, merkitään myös lähtölinja tai -rivi. Lähtö- ja tuloruutu merkitään kuten usein shakkilaudan reunalle merkityt kirjaimet ja numerot osoittavat. Siirrettävä nappula merkitään sen nimen alkukirjaimen mukaan, suomenkielisesti K, D ("daami"), T, L ja R. Sotilaalle ei käytetä alkukirjainta, vaan sen tunnus on alkukirjaimen puuttuminen. Linnoittumista kuninkaan puolelle merkitään 0-0 (lyhyt linnoitus) ja kuningattaren puolelle 0-0-0 (pitkä linnoitus). Shakkia merkitään "+" ja mattia "X". Jos tavallisesta poiketen halutaan erityisesti osoittaa kaksoisshakki tai ohestalyönti, voidaan merkitä "+" ja "o.l." (tai kansainvälisemmin "e.p." - en passant). Esimerkki pitkästä merkintätavasta: 1.e2-e4 e7-e5 2.Lf1-c4 Rb8-c6 3.Dd1-h5 Rg8-f6? 4.Dh5xf7X Ennen jokaista siirtoa on merkitty siirtyvä nappula, paitsi jos nappula on sotilas. Ruutuja erottava viiva korvataan x-kirjaimella, jos kohderuudusta lyödään nappula. 3 …Rg8-f6-siirron jäljessä oleva "?" tarkoittaa siirron olevan paha virhe mustalta. Yksi kysymysmerkki tarkoittaisi virhettä, kun taas huutomerkki hyvää siirtoa ja kaksi huutomerkkiä loistavaa siirtoa. "!?" tarkoittaa mielenkiintoista siirtoa, joka ei kuitenkaan liene paras mahdollinen ja "?!" tarkoittaa epäilyttävää siirtoa, joka ei kuitenkaan ole osoitettavissa virheelliseksi. Kysymys- ja huutomerkkejä ei pidä merkitä pelin aikana, vaan ne on tarkoitettu ainoastaan pelin jälkeiseen kommentointiin. Sama peli merkittäisiin lyhyellä merkintätavalla näin: 1.e4 e5 2.Lc4 Rc6 3.Dh5 Rf6? 4.Dxf7X Tämä on aloittelevalle pelaajalle hieman vaikeammin hahmotettavissa oleva tapa, mutta kokeneen pelaajan on nopeampi kirjoittaa sitä käyttäen Ajanotto Pelattaessa vähänkin vakavampaa peliä kerhotasolla tai sitä korkeammalla pelaajan ajankäyttöä säännöstellään aina shakkikellon avulla - näin tehdään ennen kaikkea siksi, etteivät pelit viivästyisi kohtuuttomuuksiin. Shakkikello voi olla mekaaninen tai elektroninen. Kello käy kerrallaan vain sille pelaajalle, joka on siirtovuorossa. Siirrettyään nappulansa pelaaja painaa kelloa, jolloin oma kello pysähtyy ja vastustajan kello alkaa käydä. Kelloa on painettava samalla kädellä kuin millä siirto on tehty. Perinteinen tapa ajoittaa shakkipeliä on antaa kummallekin pelaajalle tietty aika kaikkien siirtojensa tekemiseen. Fischerin mukaan nimetyssä ajanottomenetelmässä pelaaja saa lisäksi lisää aikaa jokaista tekemäänsä siirtoa kohti (tämä vaatii käytännössä elektronisen shakkikellon). Tätä kutsutaan siirtobonukseksi. Bronsteinin mukaan nimetty tapa on harvinaisempi, ja siinä pelaaja saa jokaisen siirron alkuun tietyn siirtobonuksen, joka kuluu ennen kuin oikea aika alkaa kulua. Fischerin tavasta poiketen pelaaja ei saa lisää aikaa, vaikka tekisikin siirtonsa nopeammin kuin siirtobonus edellyttää. Kun pelaajan aika on lopussa ja tämän vastustaja huomauttaa siitä, pelaaja on hävinnyt. Jos vastustajalla ei ole riittävästi materiaalia laudalla matin tekemiseen tai jos molempien pelaajien ajan huomataan loppuneen, peli on tasapeli. Peliä, jossa pelaajan on tehtävä kaikki siirtonsa ajassa, joka on enintään 10 minuuttia, nimitetään pikashakiksi. Nopealla shakilla tarkoitetaan peliä, jossa pelaajan on tehtävä kaikki siirtonsa etukäteen määrätyssä ajassa, joka on 10 minuutista 60 minuuttiin. Pidempiä pelejä kutsutaan pitkiksi peleiksi. Yleisimmät pikapelit pelataan 5 minuutin tai 15 minuutin ajoilla. Pikapelissä yksikin vastustajan huomaama laiton siirto päättää pelin vastustajan hyväksi. Niitä voi usein esiintyäkin, sillä peli äityy joskus aika hätäiseksi. Pitkässä pelissä molempien pelaajien on pidettävä pöytäkirjaa. Pöytäkirjanpitopakko loppuu, jos pelaajan omassa kellossa on aikaa alle 5 minuuttia. Tällöin vastustajan on kuitenkin edelleen pidettävä pöytäkirjaa, kunnes hänen omakin aikansa vähenee alle 5 minuutin. Ajanotto on pitkälti korvannut materiaalitasoituksen, jossa toinen pelaaja poisti laudalta yhden tai useamman nappulansa ennen pelin alkua. Nyttemmin peliä voidaan tasoittaa antamalla heikommalle pelaajalle enemmän miettimisaikaa peliä kohti. Merkittävät kilpailut Shakin maailmanmestaruudesta pelataan hallitsevan mestarin ja hänen haastajansa välisessä ottelussa nykyisin noin kahden vuoden välein. Haastajaksi nousee ehdokasturnauksen voittaja. Maajoukkueilla ja seurajoukkueilla on omat mestaruusturnauksensa. Huippupelaajat pelaavat kautta vuoden toisiaan vastaan suljettuja turnauksia ja otteluita. Kansallisissa kilpailuissa pelataan maiden mestaruuksista. Suuret avoimet turnaukset järjestetään yleensä niin sanottua sveitsiläistä systeemiä käyttäen, jolloin yhdessä ja samassa kilpailussa voi olla satojakin pelaajia. Shakinpelaajien arvonimet Kaikissa pelimuodoissa pelaajien luokitus pohjautuu Elo-järjestelmään, jossa pelaajan luku muuttuu turnauksissa pelattujen pelien tuloksien perusteella. Shakin korkein arvonimi on suurmestari (SM). Muita kansainvälisiä arvonimiä ovat kansainvälinen mestari (KvM), FIDE-mestari (FM) ja Candidate Master (CM). Kaikki kansainväliset arvonimet myöntää Maailman shakkiliitto (FIDE), eri maiden shakkiliitojen omatessa omat luokittelujärjestelmänsä ja kansalliset arvonimensä. Kaikkein tavoitelluin shakkipelaajan saavutus on shakin maailmanmestaruus. Tällä hetkellä hallitseva maailmanmestari on Magnus Carlsen, joka voitti edellisen maailmanmestari Viswanathan Anandin Chennaissa 2013. Shakkia tietokoneilla ja verkossa Shakkia voi pelata ilman ihmisvastustajaakin. Tietokoneille on kehitetty monia shakkiohjelmia, joiden vaikeustaso on säädettävissä. Vahvimmat tietokoneohjelmat kotikoneille lienevät nykyisin Rybka, Stockfish, Houdini ja Komodo, jonka eloluvuksi esimerkiksi ruotsalainen SSDF arvioi toukokuun 2014 listallaan 3 259. Laitteisto oli 2GB Q6600 2,4 GHz. Muita tunnettuja ohjelmasarjoja ovat Chessmaster ja Deep Fritz. PC-ohjelmat ovat syrjäyttäneet aiemmat kuluttajille myydyt shakkitietokoneet, jotka olivat erillisiä fyysisen shakkilaudan sisälle rakennettuja laitteita. Tietokoneohjelmat hyödyntävät sekä avaus- että loppupelitietokantoja, joista jälkimmäiset antavat virheettömät voittojatkot tarpeeksi vähänappulaisissa asemissa. Tämä yhdistettynä laitteiston kehityksen tarjoamaan alati kasvavaan laskunopeuteen on herättänyt kysymyksen, miten parhaiden ihmispelaajien ja parhaiden ohjelmien väliset pelit pitäisi järjestää. Kvanttitietokone on vielä tulevaisuutta, mutta on arvioitu sen kykenevän arvioimaan shakissa 5 miljardia asemaa sekunnissa, kun esimerkiksi Vladimir Kramnikin 6-pelisessä ottelussa 2006 voittanut Deep Fritz kykeni tuolloin pääsemään noin 8 miljoonan asemaan sekunnissa. Tämä antoi ohjelmalle Dual Intel Core 2 Duo 5160:llä yleiseksi laskusyvyydeksi 8-9 siirtoparia. Kasparovin 1997 voittanut, IBM:n rakentama 256 prosessorin Deep Blue -tietokone arvioi rakentajiensa mukaan noin 200 miljoonaa asemaa sekunnissa. Tietokoneohjelmilla voi pelaamisen lisäksi analysoida omia pelejään ja näin oppia omista virheistään. Myös varsinaiset shakkitietokantaohjelmat tarjoavat yleensä analyysikoneen ohessaan käytettäväksi. Shakkia voi pelata myös verkossa, jossa on useita shakkipalvelimia (ks. tarkemmin kohta "Aiheesta muualla"). Shakkipalvelimilla voi pelata reaaliaikaisesti niin muita ihmisiä, kuin tietokoneohjelmiakin vastaan. Kirjeshakkiin on kehitetty omia palvelimiaan, kuten Kansainvälisen kirjeshakkiliiton ICCF:n oma palvelin. Rekisteröidyille pelaajille ylläpidetään tavalliseen tapaan palvelinkohtaisia vahvuuslukuja. Käyttöliittymänä toimii selainsovellus, erillinen ilmaiseksi ladattava ohjelmisto tai tietty kaupallinen peliohjelmisto. Palvelimilla on myös kellot, joten pelaajat voivat sopia pelin ajastuksesta. On mahdollista pelata normaaleja pikapelejä, tai ajanotolla, joka koostuu lyhyehköstä perusajasta ja lisäajasta, jota saa sovitun määrän jokaisesta siirrosta (esimerkkinä 2+12, joka merkitsee 2 minuutin perusaikaa ja pelaaja saa lisäaikaa 12 sekuntia jokaisesta tekemästään siirrosta). Nämä pelimuodot, joita ei voi pelata analogisella shakkikellolla, ovat varsin suosittuja. Palvelimet pitävät pelaajien puolesta myös kirjaa peleistä, ja niissä on tehokkaat shakkitietokoneet, joita voi käyttää omien pelien analysoimiseen. FICS-ilmaispalvelimessa on vuorokauden ajasta riippuen päivittäin 300-1 000 pelaajaa, jotka hakevat pelitovereita usein ilmoittamalla haastettavan minimivahvuusluvun/maksimivahvuusluvun. Kiitos globaalin käyttäjäkunnan, palvelimilta saa itselleen sopivaa vastusta melkein kellonajasta ja päivästä riippumatta. Matematiikkaa Shakin mahdollisten pelitilanteiden määrä on arviolta välillä 1043−1050 ja sen pelipuukompleksisuus on 10123. (Tunnetussa maailmankaikkeudessa on n. 1080 atomia.) Shakissa on siis yli toiseen potenssiin korotettuna enemmän pelitilannemahdollisuuksia kuin mutkikkaimmassa ratkaistussa pelissä, tammessa, jossa niitä on noin 1020. Kun tammen ratkaisun laskeminen (eli täydellisen pelitavan kehittäminen) vei vuosia, veisi shakissa vastaava samantehoisilla tietokoneilla luokkaa kvadriljoonia vuosia. Shakkivariantit Ehkä tunnetuin shakkivariaatio on entisen maailmanmestari Bobby Fischerin viimeistelemä Fischer random, joka tunnetaan myös nimellä Chess960 sen pelinaloitusasemien lukumäärän mukaan. Siinä upseereiden asema takarivillä arvotaan ennen ottelua. Tarkoitus on vähentää avausteorian merkitystä. Pelitapa on saavuttanut suosiota etenkin verkkopelaamisessa. Internetin kautta useat vanhastaan tutut variantit ovat saavuttaneet uutta suosiota, esimerkiksi syöttöshakki () ja tandemshakki (bughouse). Variantiksi voidaan myös kutsua tilannetta, joissa vahvempi pelaaja antaa tasoitusta, esimerkiksi ratsun verran. Simultaanishakki on pelin muoto, jossa yksi pelaaja pelaa samanaikaisesti useaa vastustajaa vastaan. Sokkoshakissa pelaajat eivät näe nappuloita, vaan visualisoivat pelitilanteen päässään. Sokkosimultaani on, kuten nimi kertookin, näiden kahden lajin yhdistelmä. Tehtäväshakissa on löydettävä ratkaisu johonkin annettuun ongelmaan tietyssä asemassa. Retroanalyyttinen tehtävä tarkoittaa asemaan johtaneen siirtosarjan löytämistä. Tehtäväshakin piirissä shakin kaltaista peliä, jossa on poikkeavat säännöt, kutsutaan satushakiksi. Erilaiset shakkivariantit voidaan luokitella neljällä eri perusteella: Erilainen lauta: variantit, joissa käytetään esimerkiksi pienempää, isompaa, erimuotoista tai kolmiulotteista lautaa. Erilaiset nappulat: variantit, joissa käytetään eri tavoin liikkuvia tai lyöviä nappuloita. Eri määrä pelaajia: pelaajia voi olla myös enemmän kuin kaksi, kolmishakki ja erilaisia nelinshakkeja tunnetaan. Erilaiset säännöt: varianteissa voi olla esimerkiksi eri päämäärä, erilainen siirtojärjestys tai erilaiset lyöntisäännöt. Yksi shakkivariantti on Wargames Illustrated -lehdessä vuonna 2002 julkaistu versio, jossa mukana oli kolmas pelaaja, YK, jolla oli kahdeksan tamminappulaa ("rauhanturvaajaa"), jotka eivät voineet lyödä muita nappuloita, eikä niitä itseään voinut lyödä. YK pyrki siirtämään kuninkaan tavoin liikkuvat rauhanturvaajat asemaan, jossa pelin jatkamisesta tuli mahdotonta eli siirtovuorossa oleva pelaaja oli kykenemätön siirtämään nappulaa asemaan, jossa se olisi voinut lyödä vastustajan nappulan tai uhata sitä. Mikäli YK onnistui tässä, se voitti pelin. Shakki populaarikulttuurissa Elokuvissa Shakinpelaajilla on tapana etsiä elokuvista tyypillisiä peliä koskevia virheitä. Yhdysvaltalainen William Wall listasi blogissaan 2016 kymmeniä, lähinnä englanninkielisiä elokuvia, sarjoja, sarjakuvia, lehtiä ja maalauksia. Hänen mukaansa tavallisin virhe niissä oli 90 astetta väärin käännetty, mutta oikean kokoinen lauta. Tämä kertoi Wallin mukaan, että ei ollut nähty pienintäkään vaivaa ymmärtää pelistä edes perusasioita. Seuraavaksi yleisimpiä pelin pahoinpitelyjä olivat alkuasemassa kuninkaan ja kuningattaren paikan vaihtuminen, peliaseman mielivaltainen vaihtuminen otosta ottoon ja esiintyjälle käsikirjoitettu "shakki!", vaikkei siirto sellainen ollut. Puhumattakaan siitä, ettei kukaan vakava pelaaja julista oikeasti shakkia ääneen. Wallin havaintojen mukaan shakkia käytettiin henkilöiden stereotyypittämiseen: tarinan roisto oli tavallista esittää suurmestarina, shakkia osaavat yleensä muita älykkäämpinä sekä loistavamuistisina, mutta nörtteinä ja sosiaalisilta kyvyiltään rajoitettuina, fyysisesti heikkoina ja huonoina häviäjinä. Mestaripelaajat olivat usein venäläisiä tai ainakin ulkomaalaisia. Todellisten maailmanmestarien Kasparovin ja Carlsenin kaltaisia atleettisia pelaajia ei Wallin mukaan elokuvissa näkynyt. Yksi Wallinkin arvostelemista elokuvista on Sean Conneryn Salainen agentti 007 Istanbulissa (1963). Elokuvassa rikollisjärjestön SPECTRE:n pääaivo on tshekkoslovakialainen suurmestari Kronsteen (Vladek Sheybal). Elokuvan alussa on kohtaus, jossa seurataan oikeaa peliä Bronstein-Spasski Leningrad 1960. Ohjaaja Terence Young poistatti keskilaudalta kaksi valkean sotilasta, joilla ei itse sommitelman kannalta ole merkitystä, ehkä tehdäkseen itse sommitelmalle enemmän visuaalista tilaa. Elokuvan aikaan FIDE:n kilpailuissa sai vielä polttaa laudan ääressä. Vuonna 2020 ilmestyi Scott Frankin käsikirjoittama ja ohjaama seitsenosainen mini-Netflix-sarja Musta kuningatar (). Sarja perustui löyhästi Walter Tevisin samannimiseen ja myös suomennettuun kirjaan vuodelta 1983 ja pääosan esittäjä oli Anya Taylor-Joy. Kuten kirjassakin päähenkilö on päihdeongelmien riivaama nuori nainen, joka alkaa nousta pelitaidossa ja tarina huipentuu "ratkaisevaan peliin". Kirjoissa Lolitan kirjoittaja Vladimir Nabokov ) sai jonkin verran tunnettavuutta vuoden 1930 teoksellaan Lužinin puolustus. Sen päähenkilö on sosiaalisesti eristäytynyt vahva pelaa Lužin, jonka ajatukset vähitellen karkaavat todellisuudesta, hänen kehyskertomuksena keskittyessään etsimään täydellistä puolustusta mustille. Lännessä 1900-luvun tunnetuin shakinpeluusta kertova kirja kuitenkin oli itävaltalaisen Stefan Zweigin ) postuumisti vuonna 1942 ilmestynyt pienoisromaani Shakkitarina (). Siitä on tehty aikojen saatossa ainakin kolme elokuvaa, sekä ooppera- ja teatterisovitus. Myös Shakkitarinassa mestari Mirko Czentovic on jonkinlainen stereotyyppi tai karikatyyri, käytännössä psykopaatti idiot savant. Musta hevonen ja varsinainen päähenkilö, "Tohtori B" taas on mieleltään epävakaa entinen natsien vanki, joka oli tutkinut shakkia sellissään ja löytänyt siellä yksinäisyydessä originellin shakkitaidon. Hän kuitenkin lopulta häviää Czentovicin armottomalle ja pragmaattiselle asenteelle. Muuta Pelivälineistä on perinteisen ja yksinkertaistetun Staunton-mallin lisäksi aina tehty versioita enemmällä vaivalla ja mielikuvituksella. Klassisten, metallista valettujen sarjojen (esim.) lisäksi on nähty muun muassa suosittujen TV-sarjojen innoittamia versioita, kuten Taru sormusten herrasta-nappulat ja online-versiona animoitu Star Wars-shakki. Mutta välillä on menty kekseliäisyydessä myös toiseen suuntaan ja lautaa myyty vain 32:lla identtisellä snapsilasilla. Shakilla itsellään on tärkeä rooli muun muassa ensimmäisessä Harry Potter -kirjassa ja sen elokuvaversiossa. Joidenkin mielestä kuuluisin fiktiivinen shakkipeli esiintyy Star Trek -televisiosarjassa, jossa päähenkilöt pelaavat toistuvasti kolmiulotteista, monikerroksisen pelilaudan omaavaa shakkipeliä. Kyseinen shakki on osoitus päähenkilöiden älyllisestä kyvykkyydestä, jota edustaa erityisesti pelin usein voittava Spock. Katso myös Ensimmäisen siirron etu shakissa Luettelo shakin Suomen-mestareista Luettelo shakinpelaajista Luettelo shakkitermeistä Luettelo suomalaisista shakkiseuroista Shakin maailmanmestaruus Shakkipelin keksijän palkkio Lähteet Kirjallisuuslähteet Internetlähteet Shakkinet - suomalainen shakkiportaali FIDE-Handbook - Maailman Shakkiliiton käsikirja Viitteet Kirjallisuutta Alkeisoppaita Muita kirjoja Kolmen maailmanmestarin elämäkerta: Morphy, Steinitz, Lasker. Jatkoa Shakin maailmanmestareita -kirjalle: Capablanca ja Alehin. Alun perin kolmiosaisena ilmestynyt perusteos. Klassikoita (edelleen hyviä) englanninkielinen laitos Nimzowitschin ensimmäisestä ja kuuluisimmasta kirjasta Mein System (1925). Todellinen klassikko. Avausteoreettisen viisauden vanhentumisenkin huomioon ottaen ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja jo jonkin aikaa pelanneelle. Melko nuorena kuolleen Retin pääteos. 2. p. 1978; "Amatööri vastaan mestari". 25 ex-maailmanmestari Euwen perusteellisesti selittämää peliä. Keresin ja Kotovin omiin peleihin pohjautuva kirja. Paljon tekstiä. Aiheesta muualla Shakin säännöt (PDF), Suomen Shakkiliitto. Viitattu 8.8.2017 Avainsiirto, interaktiivinen shakin opetussivusto shakin ensikohtaajille ja shakin harrastajille Suomen Shakkiliitto ShakkiNet, suomalainen shakkiportaali Shakki ja sen muunnelmia Free Internet Chess Server, ilmainen shakkipalvelin Loppupeliautomaatti Pelaa shakkia netissä Seulonnan keskeiset artikkelit 79.8 Pelit, leikit, keräily

1130

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pendolino

Pendolino

Pendolino on Italiassa kehitetty suurten kaupunkien keskusasemien väliseen liikenteeseen tarkoitettu suurinopeuksinen kallistuvakorinen juna. Pendolino-junia on käytössä tai tulossa käyttöön Italiassa, Ranskassa, Sveitsissä, Espanjassa, Portugalissa, Puolassa, Sloveniassa, Tšekissä, Suomessa (VR), Venäjällä ja Britanniassa. Junia on tilattu yli 100, joista 53 Virgin Railille Lontoon ja Skotlannin välille. Pendolino-junan on kehittänyt ja sitä valmistaa italialainen Fiat Ferroviaria, joka on ollut vuodesta 2002 lähtien ranskalaisen Alstomin omistuksessa. Pendolino Suomessa VR päätti vuonna 1992 tilata kaksi Pendolino-junaa, jotka tulivat käyttöön 1995. Vuonna 1997 tilattiin kahdeksan Pendolinoa lisää. Loput kahdeksan tilattiin 2002 ja ne saatiin käyttöön syksyyn 2006 mennessä. Nykyään VR:llä on käytössä 18 Pendolino-yksikköä. Kesällä 2020 Pendolinot liikennöivät Helsingistä Turkuun, Poriin, Vaasaan, Ouluun ja Joensuuhun sekä Kuopioon niin Jyväskylän kuin Kouvolan kautta. Suomen Pendolinot ovat kuusivaunuisia. Kaksi yksikköä voidaan yhdistää 12-vaunuiseksi yksiköksi. Pakkanen, lumi ja jää ovat aiheuttaneet vikoja Pendolinon kallistusyksikköön. Pendolinot olivatkin 1990-luvun puolivälissä ensimmäisinä vuosina Turun reitillä usein rikki. Sittemmin vikoja on jo pystytty vähentämään, vaikka täysin niistä ei ole päästy. Myös yksiköiden yhteen kytkeminen risteysasemilla on tuottanut vaikeuksia, jolloin junat on jouduttu ajamaan erillään. Helsinki-Pietari-linja Helsingin ja Pietarin välistä liikennettä hoitavalla Karelian Trains -yhtiöllä on käytössään neljä Pendolino-junayksikköä. Lisäksi yhtiöllä on kahdelle yksikölle osto-optio. Karelian Trainsin Pendolinoissa on seitsemän vaunua, ja junat on varustettu kaksoisvirtajärjestelmällä. Erona VR:n juniin Pietarin-liikenteessä käytettävistä junista käytetään lyhennettä Sm6 tai nimeä Allegro (Allegro = nopeasti). Pendolinojen Pietarin-liikenne alkoi 12. joulukuuta 2010. Uusi kalusto lyhensi matka-ajan 5,5 tunnista 3,5 tuntiin. Osa matka-ajan nopeutumisesta johtuu siitä, että passintarkastukset suoritetaan liikkuvassa junassa. Venäjän-puolen ratakorjausten valmistumisen jälkeen matka-aika lyhentynee vielä puoli tuntia. Pendolino muissa maissa Italia Italiassa junavalmistaja Fiat Ferroviaria aloitti kokeilut kallistuvilla vaunuilla vuonna 1970. Kokeiluissa kallistettiin vaunun koria sillä tavalla, että voitiin ajaa kaarteissa normaalijunia nopeammin sen vaikuttamatta matkustajien mukavuuteen. Katsottiin, että kallistuvakoriset junat toisivat autoilta ja lentokoneilta uusia matkustajia junille keskipitkillä matkoilla. Kehitetty juna oli valmis koekäyttöön vuonna 1975, jolloin yhtiö tarjosi sitä Italian valtionrautateille FS:lle (Ferrovie dello Stato). Pendolino ETR401 eli "pikku heiluri" varustettiin ainoastaan ensimmäisen luokan matkustamolla ja asetettiin liikenteeseen välille Rooma-Venetsia. Koeajoissa huomattiin nopeasti, että Pendolino pystyi vanhoilla rataosuuksilla jopa 40 % vanhoja junia lyhyempiin matka-aikoihin mukavuuden kärsimättä. FS tilasikin vuonna 1988 peräti 15 junaa ETR450-tyyppisiä Pendolinoja nopeaan liikenteeseen. Espanja Samoihin aikoihin aloitettiin Espanjassa vastaavia testejä omalla Electrotren Basculante Type 443 -junalla, jota kutsuttiin nimellä "Platanito" eli pikku banaani, sillä se oli keltainen ja kiemurteli mutkaisilla radoilla. Espanjan Renfen (Red Nacional de los Ferrocarriles Españoles) Alaris-junassa on kolme vaunua. Näistä yksi on kokonaan ensimmäistä luokkaa, yksi toista luokkaa, keskivaunussa on ravintola ja puolet toista luokkaa. Ensimmäinen luokka muistuttaa lentokoneen business-luokkaa palvelultaan. Junat ovat melko lyhyitä Espanjan väkiluku huomioon ottaen, vaikkakin niitä liitetään useampia yhteen. Slovenia Sloveniassa rautatieyhtiö SZ (Slovenske železnice) käyttää ICS ETR310 -Pendolinoja, joissa oli alun perin vain kolme vaunua, mutta slovenialaisten käytyä Suomessa tutustumassa VR:n kalustoon he ovat neuvotelleet nykyisen Alstomin kanssa mahdollisuuksista lisätä väliin kolme vaunua. Portugali Portugalin CP (Caminhos de Ferro Portugueses) käyttää CPA4000 ETR490 Alfa Pendular -junia, jotka muistuttavat suomalaisia junia. Niissä on kuusi vaunua ja korin ulkomuodotkin ovat suomalaisen sisarensa kaltaisia. Tšekki CD eli České Dráhy käyttää seitsemän vaunun ETR 680 -mallisia Pendolinoja. Seitsemästä vaunusta moottoroituja on neljä. Tšekit liikennöivät junillaan myös naapurimaihin, joten junissa on peräti kolme virtajärjestelmää. Niitä ovat Etelä-Tšekissä ja Etelä-Slovakiassa käytettävä 25 kilovoltin ja 50 hertsin vaihtovirta, Pohjois-Tšekissä ja Pohjois-Slovakiassa käytettävä 3 kilovoltin tasavirta ja Saksan sekä Itävallan 15 kilovoltin 16 2/3 hertsin vaihtovirta. Sveitsi Sveitsin valtion rautateiden (SBB-CFF-FFS) Cisalpino ETR 470 -junassa oli kolme yksikköä, joista jokaisessa on kolme vaunua eli yhteensä junassa on yhdeksän vaunua kuten Italian valtionrautateiden ETR 450- ja ETR 460 -junissakin. Cisalpinot käyttivät kaksoisvirtajärjestelmää. SBB:llä oli neljä ETR 470 -junaa, joita käytettiin vuoden 2014 lopulle. Ne kulkivat Zürichin ja Milanon välillä. SBB:llä on seitsemän ETR 610 -junaa, joita se on tilannut kahdeksan lisää. Uudet junat otetaan käyttöön vuonna 2015, jolloin ne korvaavat käytöstä poistuvat ETR 470 -junat. Britannia Virgin Trains on operoinut mutkaista WCML:n (West Coast Main Line) länsirannikon linjaa Class 390 -Pendolinoilla vuodesta 2002. Reitit kulkevat Lontoosta Skotlannin Glasgow'hun palvellen myös Birminghamia, Liverpoolia ja Manchesteria. Virgin Trains on ostanut Alstomilta kaikkiaan 53 junaa. Junat on rakennettu Birminghamissa. Grayriggin onnettomuus Pendolino-junatyypin ainoa vakava onnettomuus sattui 23. helmikuuta 2007 WCML-linjalla, Englannin Grayriggin kylässä Kendalin kaupungin pohjoispuolella. Onnettomuushetkellä junassa oli 111 matkustajaa. Onnettomuudessa kuoli yksi ihminen ja viisi loukkaantui vakavasti. Yhteensä 22 ihmistä joutui sairaalahoitoon, lievempiä vammoja sai 55 matkustajaa. Onnettomuuden arvellaan johtuneen viallisesta vaihteesta. Kuolonuhrien ja vammojen vähäisyyden arvellaan puolestaan johtuvan junatyypin turvallisuudesta, sillä junan turvarakenteet kestivät ja pitivät matkustajat junan sisäpuolella. Lähteet Aiheesta muualla Junaharrastajan mielipiteitä Pendolino-junista Mechanical Enginering: Tilting trains shorten transit time, Michael Valenti, June 1998 Turun Sanomat: VR testaa Pendolinoa Venäjän raiteilla, 2.6.2006. Suurnopeusjunat Seulonnan keskeiset artikkelit

1131

https://fi.wikipedia.org/wiki/Somalia

Somalia

Somalia (, ) on maa Afrikan sarvessa, Itä-Afrikassa. Maan pinta-ala on noin neliökilometriä ja väkiluku noin 16,8 miljoonaa. Somalian suurin väestönryhmä ovat somalit. Somalian liittotasavalta (, ) perustettiin vuonna 1960. Aluksi se tunnettiin paimentolaisdemokratiana, kunnes Siad Barre kaappasi vallan vuonna 1969 ja perusti Somalian demokraattisen tasavallan, joka hajosi 1977 puhjenneen kapinoinnin ja 1980-luvun lopulla alkaneen sisällissodan seurauksena vuonna 1991. Valta on maan eteläosassa Yhdistyneiden kansakuntien (YK) tunnustaman väliaikaishallituksen ja pohjoisosassa tunnustamattomien Somalimaan, Galmudugin, Puntmaan ja Maakhirin käsissä. Väkivalta on lisääntynyt väliaikaisen hallituksen kukistettua islamilaisten tuomioistuinten vallan Etiopian joukkojen avulla vuoden 2006 lopulla. Kaikki armeijat saavat toimeentulonsa ryöstelyllä ja huumekaupalla. Rosvojoukot vaivaavat maaseutua. Somalia, joka yleisesti luokitellaan yhdeksi maailman hauraimmiksi valtioiksi, kuuluu sekä maailman köyhimpiin kuin myös turvattomimpiin maihin. Transparency Internationalin tekemän vuoden 2020 selvityksen mukaan Somalia on Etelä-Sudanin kanssa maailman pahiten korruptoituneimpia valtioita, niiden saadessa vain 12 pistettä 100:sta. Maata vaivaavat myös luonnonkatastrofit ja kuivuus. Pohjois-Somaliassa on kuivaa vuoristometsää, etelässä puolikuivaa savannia. Somalian rannikon pituus on yli 3 000 kilometriä. Rannikon pituuden vuoksi vuoden 2004 tsunami aiheutti Afrikan maista suurinta tuhoa Somaliassa. Sekasortoisen tilan vuoksi rannikolle on tuotu kaatopaikkajätettä ja mereen ongelmajätteitä. Ulkomaisten troolareiden salakalastus on pääosin loppunut Puntmaan alueella toimivien merirosvojen vuoksi. Somalian historia Muinaiset egyptiläiset tunsivat nykyisen Puntmaan alueen Somaliassa ja kutsuivat sen asukkaita mustiksi berbereiksi. Alueen perinteinen elinkeino on ollut paimentolaisuus ja asukkaat ovat käyneet kauppaa ohipurjehtivien arabien ja roomalaisten kanssa. Adalin sulttaanikunta syntyi 1300-luvulla. Se kesti pitkälle 1500-luvulle ja hajosi turkkilaisten ja portugalilaisten tukemissa sodissa ja pikkuvaltioiksi. Rannikolle syntyi joukko kaupunkivaltioita, jotka olivat tärkeitä keskuksia 1600-luvulle asti. Vuoden 1884 Berliinin konferenssin myötä Euroopan maat alkoivat jakaa Afrikkaa keskenään ja 1800-luvun lopulla Italia, Ranska ja Britannia valtasivat alueelta siirtomaita. Britit ottivat Brittiläisen Somalimaan protektoraatikseen 1887 Egyptin joukkojen vetäytymisen jälkeen. Ranska ja Britannia sopivat alueittensa rajoista 1888. Italia perusti 1889 Italian Somalimaan Keski-Somaliaan, johon liitettiin Sansibarin sulttaanilta saadut maat. Pohjoisessa Ranska valtasi Afarsin ja Issasin alueet, jotka tunnettiin Ranskan Somalimaana ja joka itsenäistyi lopulta Djiboutina. Kaksikymmenvuotista vastarintasotaa brittejä vastaan johti Muhammed Abdullah Hassan perustaen Dervissien valtion joka kesti vuodesta 1896 aina vuoteen 1920 asti, jolloin vastarinta päättyi RAF:n pommituksiin. Italia liitti 1925 omiin alueisiinsa vielä Jubbajoen itäpuolisen alueen Keniasta. Mussolinin aikana Italian joukot hyökkäsivät Abessiniaan (Etiopia) 1935 ja elokuussa 1940 Brittiläiseen Somalimaahan. Britit hyökkäsivät tammikuussa 1942 vapauttaakseen Italian miehittämät alueet, jotka vallattiin muutamassa kuukaudessa. Vuonna 1950 YK antoi Somalian Italian huoltohallintoalueeksi. Somalian Ogadenin maakunta luovutettiin Etiopialle. Somalia itsenäistyi 26. kesäkuuta 1960, ja 1. heinäkuuta Italian Somalimaa ja Brittiläinen Somalimaa yhdistyivät itsenäiseksi liittovaltioksi. Kansalliskokous valitsi Aden Abdullah Osman Daarin ensimmäiseksi presidentiksi. Hän nimitti Abdirashid Ali Shermarken ensimmäiseksi pääministeriksi. Tasavallan alkuvaiheeseen kuuluivat rajariidat naapureiden Kenian ja Etiopian kanssa. Shermarke voitti seuraavat presidentinvaalit 1967. Shermarke murhattiin 15. lokakuuta 1969, jota seurasi 21. lokakuuta sotilasvallankaappaus. Asevoimien kenraalista Mohamed Siad Barresta tuli valtionpäämies. Siad Barre julisti maan sosialistiseksi ja kansallisti suuren osan taloutta. Vanha verisukulaisuuteen perustuva klaanijärjestelmä pyrittiin hävittämään väkisin. Neuvostoliitto tuki aluksi Siad Barren hallitusta, mutta lopetti tukensa sen yritettyä vallata 1977 Etiopialta Ogadenin alueen. Siad Barre katkaisi välinsä Neuvostoliittoon ja hänen tukijakseen tuli Yhdysvallat. Somalian joukot menestyivät aluksi ja lähestyivät Addis Abebaa, kunnes Neuvostoliiton ja Kuuban avulla Etiopian joukot ajoivat ne pois Ogadenista 1978. Tyytymättömyys Siad Barrea vastaan alkoi kasvaa 1981, kun hän erotti Mijertyn ja Isaqin klaanien jäsenet hallituksesta. Siad Barre ajettiin viimein maanpakoon 1991. Valtion hajoaminen Siad Barren hallinnon kukistuminen sisällissodassa merkitsi valtion hajoamista ja valtavaa pakolaisuutta eli somalien diasporaa. Vuonna 1991 maan pohjoisosan entinen Brittiläinen Somalimaa julistautui itsenäiseksi nimellä Somalimaa. Vaikka se onkin Etelä-Somaliaa vakaampi, sitä ei ole virallisesti tunnustanut mikään valtio. Vuonna 1992 Yhdistyneet kansakunnat lähetti apua Somaliaan, mutta Yhdysvaltain joukot joutuivat vetäytymään vuonna 1995 kärsittyään raskaita tappioita. Vuonna 1998 maan keskiosat julistautuivat autonomiseksi nimellä Puntmaa. Somalian tasavaltaa ei ole käytännössä ollut olemassa tammikuun 1991 jälkeen. Eri klaanien edustajat tapasivat 1997 Kairossa ja sopivat uuden kansallisen hallituksen perustamisesta. Huhtikuussa 2001 sotaherrat Etiopian tukemana perustivat oman hallituksensa kansallista hallitusta vastaan. Lokakuussa sotivaa fraktiota ja väliaikainen hallitus solmivat aselevon ja 2004 perustettiin Keniassa uusi väliaikainen parlamentti. Lokakuussa se valitsi presidentiksi Abdullahi Yusufin. Vuonna 1999 alkoi kolmas kapinaliike, ja Rahanweynin vastarinta-armeijan hallitsema Lounais-Somalia julistautui itsenäiseksi 1. huhtikuuta 2002. Sen pääkaupunki vallattiin kuitenkin saman vuoden lokakuussa ja sen päämiehet liittyivät väliaikaisen hallituksen ministereiksi. Heinäkuussa 2006 Somalian lounaiskulmassa Kenian rajalla oleva Jubamaa julistautui itsenäiseksi. Sekä Jubamaa että Lounais-Somalia tukevat väliaikaista hallitusta. Väliaikaisesta hallituksesta liittovaltioksi Vuoden 2006 aikana Mogadishusta lähtöisin oleva Islamilaisten oikeusistuinten liitto otti haltuunsa suuren osan maasta, ja joulukuussa 2006 se julisti olevansa sodassa väliaikaista hallitusta ja sitä tukevia Etiopian joukkoja vastaan. Joulupäivänä Etiopian ilmavoimat iski islamistien hallussa oleville lentokentille, ja Etiopian panssareiden ja tykistön tuella väliaikaisen hallituksen joukot etenivät nopeasti ja marssivat 28. joulukuuta Mogadishuun islamistien luovutettua sen ilman vastarintaa. Väliaikaishallituksen saatua Etiopian joukkojen tuella pääkaupungin haltuunsa siellä käytiin 16-vuotisen sodan raskaimpia taisteluja. Kaupungissa surmattiin noin 2000 ja asukasta ajettiin kaupungista maaseudulle. Kevään 2007 aikana toteutetun väliaikaishallituksen ja etiopialaisjoukkojen pääkaupungin ja muun Somalian muiden alueiden valtausten päätyttyä Afrikan unionissa saatiin aikaiseksi yhtenäinen päätös lähettää rauhanturvaajia Somaliaan. Uganda ja Nigeria lähettivät yhteensä kolme pataljoonaa joukkojaan operaatioon. Islamistien al-Shabaab-joukot ovat saaneet raporttien mukaan aseita, esimerkiksi Igla-ilmatorjuntaohjuksia, Eritrealta. Joukot ovat myös siirtyneet käyttämään sissi- ja itsemurhapommitustaktiikoita. Etiopian joukot vastasivat muun muassa käyttämällä valkoista fosforia. Sotaherrat ovat myös aktivoituneet ja hankkineet aseita saadakseen jälleen haltuunsa entiset alueensa. Merirosvous on myös lisääntynyt merkittävästi Islamilaisten oikeusistuinten liiton tappion jälkeen. Somalian oppositio kokoontui syyskuussa 2007 Eritrean pääkaupungissa Asmarassa, jossa perustettiin Somalian vapautuksen allianssi (ALS). Sen osallistujat pyrkivät kaatamaan väliaikaishallituksen ja poistamaan maasta sitä tukevat Etiopian joukot, jotka eivät olleet osoittaneet vetäytymisen merkkejä, joko diplomatialla tai sodalla. Marraskuussa 2008 presidentti Abdullahi Yusuf sanoi hallituksen olevan romahtamassa ja pitävän hallussaan vain Mogadishua ja Baidoaa, jossa käytiin päivittäisiä taisteluja. Hallitus ei kyennyt toimimaan lähinnä Abdullahi Yusufin ja pääministerin Nur Hassan Husseinin välisten ristiriitojen vuoksi. Vastarinnan johtoon taas nousi ääriradikaali islamistinen al-Shabaab-liike. Abdullahi Yusuf Ahmed erosi presidentinvirasta joulukuussa 2008 hävittyään valtataistelun pääministerille ja hallitukselle. Etiopian joukot aloittivat vetäytymisen Somaliasta tammikuussa 2009. Vetäytymistä perusteltiin sillä, että Afrikan unioni ja kansainvälinen yhteisö epäonnistuivat Somalian vakauttamisessa. Eronneen Abdullahi Yusuf Ahmedin seuraajaksi valittiin tammikuussa 2009 Djiboutissa järjestetyssä äänestyksessä entinen Islamilaisten oikeusistuinten liiton johtaja Sharif Sheikh Ahmed. Väliaikaishallituksen toimikautta jatkettiin kahdella vuodella. Heinäkuussa 2011 YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö (FAO) julisti suurimman osan Somaliasta nälänhätäalueeksi. Alueella oli kuollut tuhansia ihmisiä nälkään ja miljoonia oli siirtynyt maaseudulta kaupunkeihin ja paennut naapurimaiden puolelle, lähinnä Keniaan. 16. lokakuuta 2011 Kenian armeija ylitti rajan Somaliaan. Kohteena olivat al-Shabaab-ryhmän joukot, jotka ovat hyökkäilleet Keniaan surmaten ja kaapanneet turisteja ja avustustyöntekijöitä rajan taakse. Marraskuussa myös Etiopian joukot siirtyivät rajan yli. Ensimmäinen Somalian parlamentti sitten vuoden 1991 valittiin elokuussa 2012. Parlamentista oli tarkoitus tulla 275-jäseninen, mutta se valittiin jonkin verran vajaana. Parlamentti valitsi puhemiehekseen Mohamed Osman Jawarin, ja syyskuussa presidentiksi valittiin Hassan Sheikh Mohamud. Somalian uudeksi presidentiksi valittiin helmikuussa 2017 Mohamed Abdullahi Mohamed. Somalian siirtymäkauden hallituksen mandaatti loppui vuonna 2012, ja maasta tehtiin uuden perustuslain mukaan liittovaltio. Somaliaan perustettiin kaksikamarillinen parlamentti jossa on ylähuone ja alahuone (kansanhuone) Ylähuoneen eli senaatin 54 edustajaa valitaan eri osavaltioiden valtuustoissa, viimeksi vuonna 2021. Alahuoneen 254 edustajaa valitsevat valitsijamiesneuvostot, joiden jäsenten valinnassa paikallisjohtajilla ja klaanien johdolla on sananvaltaa. Viimeisin valintakierros päättyi huhtikuussa 2022. Väestö Somalialaiset kuuluvat seemiläis-haamilaisiin kansoihin. Väestönkasvu on ollut nopeaa. Vuonna 1950 somaleita oli 2,3 miljoonaa, vuonna 2022 jo 16,8 miljoonaa ja vuonna 2050 lukumääräksi arvioidaan 34,9 miljoonaa. Somalian väestöstä noin 85 prosenttia on somaleita, muita etnisiä ryhmiä ovat somalian bantut ja arabit. Useimmat somalit puhuvat somalin kieltä tai sen murretta. Suurin murre on maymay eli maay jota puhutaan Jubba- ja Shebelli-jokien välisellä alueella. Maay voidaan katsoa myös omaksi kielekseen, sillä sen puhujien on vaikea ymmärtää somalin kirjakieltä. Uskonnoltaan useimmat ovat sunnimuslimeita. Perinteisesti Somaliassa voidaan erottaa kolme erilaista kulttuuria, jotka ovat kehittyneet toisistaan erillään, mutta yhteistyössä toistensa kanssa: paimentolaiset, maanviljelijät ja kaupunkilaiset. Enemmistön muodostavat sisämaan paimentolaiset. Vuonna 1975 paimentolaisia oli noin 60 prosenttia ja viljelijöitä ja kaupunkilaisia molempia noin 20 prosenttia. Terveydenhoito on erittäin puutteellista. Esimerkiksi äitiyskuolleisuus on eräs maailman korkeimmista. Vuonna 2015 maassa menehtyi keskimäärin 732 äitiä synnytystä kohden. Somalin kieli Somalin kieli on afroaasialaisten kielten kuušilaiseen alaryhmään kuuluva kieli, jota puhutaan valtakielenä Somaliassa ja Djiboutissa sekä vähemmistökielenä Etiopiassa ja Keniassa. Toisin kuin monet muut Afrikan maat, Somalia on kielellisesti varsin yhtenäinen. Somalin sukukieli oromo (galla) on yksi Etiopian tärkeimmistä kielistä. Somalian kieltä on kirjoitettu monella eri kirjoitusjärjestelmällä: arabialaisilla, latinalaisilla ja kahdella omalla somalian aakkostolla. Latinalaiset kirjaimet ovat olleet käytössä vuodesta 1972. Klaanit Klaanit ovat somalien perinteinen ja tärkein sosiaalinen ryhmä osana kulttuuria ja politiikkaa. Klaanius periytyy isän mukaan; lapsi kuuluu samaan klaaniin kuin isänsä. Lapset saavat oman nimensä lisäksi isänsä ja isoisänsä nimen. Tapana on ollut opetella kaikkien esi-isiensä nimet jopa 30 sukupolvea taaksepäin. Tästä lapset ovat samalla oppineet klaaninsa, johon he kuuluvat. Naimisiin mennessään naiset pitävät oman nimensä ja isänsä klaanin johon ovat syntyneet. Klaanit usein jakautuvat ala-klaaneihin, jotka voivat jakautua vielä moniin ala-klaaneihin. Perinteisesti avioliitot on yhdistäneet klaaneja, sillä ne on solmittu eri klaanien välillä. Käytäntö on kuitenkin muuttunut 1990-luvun sisällissodan myötä, ja nykyään on yleisempää mennä saman klaanin jäsenen kanssa naimisiin. Klaanit on somalipaimentolaisten perinteinen poliittinen järjestelmä. Sen pohjalta on sodittu, sovittu ja soviteltu taloudellisista eturistiriidoista. Klaanijärjestelmän pohjalta on eri intressiryhmät liittyneet yhteen tai eronneet. Klaanit eivät ole puhtaasti sukujärjestelmä, vaan pienemmät klaanit ovat voineet liittyä suurempiin ilman sukulaisuutta. Klaanien sukupuu ei siten välttämättä kerro geneettisestä sukulaisuudesta. Perimätieto, että osa somaliklaaneista olisi peräisin Arabian niemimaalta, on helppo osoittaa vääräksi. Arabialaiset nimet ovat tulleet käyttöön vasta 1500-luvulla. Somalian itsenäistyessä 1960-luvulla Somali Youth Legaue päätti luopua klaanijärjestelmästä ja siirtyä puoluejärjestelmään, sillä klaanijärjestelmää pidettiin syynä Somalian hajanaisuuteen. Siad Barren aikana klaanit kiellettiin, mutta Barre itse käytti hyväkseen klaanien välisiä ristiriitoja hallitessaan maata. Barren kukistuttua klaanijärjestelmästä on tullut jälleen avoin poliittisen vallankäytön väline. Aluejako Somalia jakautuu hallinnollisesti 18 alueeseen (gobol), jotka jakautuvat 75 piiriin. Alueet ovat: Alueet, jotka on merkitty tähdellä, kuuluvat itsenäiseksi julistautuneeseen, muttei yhdenkään muun valtion tunnustamaan Somalimaahan. Maantiede Somalia sijaitsee Afrikan itärannikolla Afrikan sarvessa Somalin niemimaalla. Sillä on rantaviivaa 2 720 km. Maan pohjoisosassa on 900-2100 m korkeita kukkuloita. Keski- ja eteläosat ovat tasankoa, noin 180 m merenpinnan yläpuolella. Juba- ja Shabellejoet virtaavat Etiopiasta maan poikki etelään kohti Intian valtamerta, mutta Shabelle kuivuu ennen kuin se saavuttaa rannikon. Maan pohjoisin osa, Somalimaa julistautui itsenäiseksi kansanäänestyksellä 2001, hakee tunnustusta itsenäisyydelleen. Afrikan sarven kärjessä sijaitseva Puntmaa julistautui autonomiseksi vuonna 1998. Somalimaan pääkaupunki on Hargeisa, Puntmaan pääkaupunki Bosasso. Somalian kuiva vuoristometsä maan pohjoisosassa on yksi Maailman luonnonsäätiön nimeämistä ekologisista suojelukohteista. Tasankojen maisemalle ovat leimallisia korkeat termiittikeot. Somalian suuria nisäkkäitä ovat leijona, gepardi, leopardi, elefantti, puhveli, seepra, kirahvi ja virtahepo. Metsästäjät ovat hävittäneet lähes kaikki sarvikuonot alueelta. Kameli on edelleen paimentolaisille tärkeä eläin, kun taas dikdik on Somalian poliisin tunnus. Linnuista värikkäimpiä ovat harjalintu ja flamingot. Ilmaston tunnuspiirteitä ovat ympäri vuoden jatkuva kuumuus, säännölliset monsuunituulet ja epäsäännölliset sateet joiden pois jääminen aiheuttaa kuivuuskausia. Päivän ylin lämpötila on tyypillisesti 30-40 astetta, yön alin 15-30 astetta. Talous Somalian bruttokansantuote (BKT) on yksi maailman alhaisimmista, 5,3 miljardia Yhdysvaltain dollaria (2006). Maan luonnonvarat ovat vähäiset ja pitkään riehunut sisällissota on tuhonnut kaikki vakaan kansantalouden edellytykset. Maanviljelys on tärkein tulonlähde, karjanpidon muodostaessa noin 40 % BKT:sta ja noin 50 % ulkomaanviennistä. Banaanit ovat karjan jälkeen Somalian toiseksi tärkein vientituote. Sokeri, maissi ja kalatuotteet menevät pääasiassa maan sisäiseen käyttöön. Maataloustuotteiden jalostukseen keskittynyt teollisuussektori muodostaa 10 % BKT:sta. Somalian taloudellisesti merkittävimmät luonnonvarat ovat uraani, rautamalmi, tina, kipsi, kupari, suola ja maakaasu. Pääosa luonnonvaroista on hyödyntämättä. Kivikauden oloissa elävien paimentolaisten keskelle on suunnitteilla öljy- ja uraanikaivoksia sekä Somalian avaruuskeskus. Somalian väliaikaishallitus pyrkii yhteistyöhön Venäjän kanssa ja toivoo, että tietoliikennesatelliitit voitaisiin laukaista sieltä. Päiväntasaajan maana Somalia olisi ideaalinen paikka avaruusalusten laukaisuun. Myös YK:n avaruusohjelma Somaliassa ja Djiboutissa on järjestänyt erityisesti päiväntasaajan alueella oleville lapsille ja nuorille tarkoitettua koulutusta. Terveyden mittareilla Somalia kuului yhteen maailman heikkotasoisimmista. Vain joka kolmannella oli käytössään turvallinen vedensaanti. Lapsikuolleisuus on erittäin korkea, sillä vuoden 2015 yhteenvedon mukaan jopa 13,7 prosenttia lapsista kuoli ennen viiden vuoden ikää. Myös äitiyskuolleisuus on korkea: 732 sataa tuhatta synnytystä kohden. Koska somalialaiset naiset synnyttävät keskimäärin monia lapsia, keskimääräisesti yksi äiti 22:sta menehtyi johonkin synnytykseensä tai sen jälkitilaan (2015). Liikenne Somaliassa on 59 lentopaikkaa, joista neljällä on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautateitä ei ole lainkaan, ja 22 000 maantiekilometristä vain 2 600 km on päällystetty. Satamakaupunkeja ovat Berbera ja Kismaayo, mutta aluevesillä liikkuvia varoitetaan merirosvouksesta. Politiikka ja hallinto Vuonna 2012 Somaliaan valittiin ensimmäinen parlamentti sitten vuoden 1991, ja tällöin maalle valittiin uudeksi presidentiksi Hassan Sheikh Mohamud. Sitä edeltänyt väliaikaishallitus oli koottu 14. sisällissodan jälkeen, ja se edusti klaaniarmeijoiden päälliköitä, jotka ovat 1990-luvun alusta taistelleet keskenään. Viimeiset koko maan kattavat vapaat vaalit oli pidetty Somaliassa viimeksi vuonna 1969. Kansainvälisesti tunnustettua hallitusta johti Abdullahi Yusuf Ahmed, joka valittiin naapurimaa Kenian pääkaupungissa Nairobissa pidetyissä vaaleissa lokakuussa 2004. Väliaikaishallitus oli erityisen epäsuosittu Etelä-Somaliassa ja pääkaupungissa Mogadishussa, koska sen presidentti ja pääministeri edustavat kilpailevia alueita. Hallituksen varoista noin puolet häipyi korruptioon ja sen sotilaat elivät ryöstelemällä siviilejä. Naisten sukupuolielinten silpominen on Somaliassa laajalle levinnyt käytäntö. Vuonna 1995 arvioitiin, että toimenpiteen oli kokenut 98 % Somalian naisista. Siad Barren hallinnon kukistuttua Somaliasta on puuttunut toimiva keskitetty oikeuslaitos. Perinteiset xeer-käräjät ja Šaria-tuomioistuimet sen sijaan toimivat. Kaupunkialueilla, kuten Mogadishussa toimii yksityisiä poliisivoimia Valtiovallan luhistumisen jälkeen somalialaiset yksinkertaisesti ottivat uudestaan käyttöön perinteisen klaanipohjaisen hallinnon, jota siirtomaavalta tai Siad Barren diktatuuri ei koskaan pystynyt hävittämään. Somalien perinteistä yhteiskuntamuotoa pidetään anarkistisena, sillä yhteiskuntatieteilijöiden mukaan somalien paimentolainen elintapa ajautuu helposti ristiriitoihin paikalleen asettuneen, järjestäytyneen yhteiskunnan kanssa. Poliittinen liittolaisuus perustuu vahvemmin klaaniin kuin puolueeseen. Tämä tekee keskitetyn hallinnon erittäin vaikeaksi. Antropologi Spencer MacCallumin mukaan ainoa hallintovalta, joka toimii Somaliassa, on perinteiset Xeer-käräjät. Käräjillä sovitaan klaanien välisistä periaatteista, jotka takaavat matkustajalle turvallisen matkan, kauppiaille rehdin kaupan periaatteet. Xeer-käräjät toimivat lähes muinaiseen malliin kaikkialla maassa etenkin maaseudulla. MacCallum pitää Xeer-käräjien ansiona, että Somalia on selvinnyt niin hyvin ilman keskitettyä hallintoa, koska Xeer takaa lainsuojan kaupalle ja taloudelliselle kehitykselle. Laki ja rikokset määritellään omistusoikeuden mukaan, ja rikosoikeus perustuu korvaukseen eikä vankeuteen. Vaikka Xeer-käräjät periaatteessa vastustaa verotusta, se takaa kuitenkin normaalin kaupankäynnin ja taloudellisen kehityksen MacCallum vertaa Xeer-käräjiä kuudennen vuosisadan Skotlantiin, josta myös puuttui keskitetty vallanpito. Vapauksien kehitys Freedom Housen vuoden 2022 raportin mukaan Somalia ei ole vapaa maa. Somalia on kamppaillut toimivan valtion palauttamiseksi autoritaarisen hallinnon romahtamisen jälkeen vuonna 1991. Rajoitettujen, epäsuorien vaalien jälkeen valtaan nousi liittohallitus. Vuoteen 2016 mennessä se oli perustanut viisi liittovaltiota, vaikka nämä puoliautonomiset alueet ovat usein vastakkain keskenään ja keskushallinnon kanssa. Myös Somalimaan separatistihallitus ja islamistinen militanttiryhmä Shabaab kiistävät hallituksen aluevalvonnan. Somaliassa ei ole järjestetty suoria valtakunnallisia vaaleja, ja politiikkaa hallitsee edelleen klaanien jakautuminen. Vaalijärjestelmässä ei säädetä yleisestä äänioikeudesta. Äänestys on tulos tilapäisestä prosessista, joka perustuu pitkiin neuvotteluihin maan tärkeimpien klaanien välillä. Jatkuvan epävarmuuden keskellä sekä valtiolliset että ei-valtiolliset toimijat loukkaavat ihmisoikeuksia säännöllisesti. Uskonto Somalit ovat lähes yksinomaan sunni-muslimeja. Islamin vaikutteita alkoi olla Afrikan sarven alueella jo 700-luvulla, ja 1100- ja 1200-luvulla islam oli jo levinnyt koko alueelle. Antropologi I. M. Lewis kirjoittaa, että "somalit ovat hartaita ja jopa kiihkeitä muslimeja, ja sunneina he seuraavat melkein yksinomaan shafi'i -lakikoulukunnan oppeja - - jotkut islamilaiset käytännöt ovat niin lujasti kiinnittyneet somalien elämään, että vähemmän asiaan perehtyneet voivat luulla niitä somalien perinnäistavoiksi islamilaisten tapojen asemesta". Somaliassa sovellettu islam sekoittuu klaanien perinnäiskulttuuriin. Myös islamia edeltävän ajan uskonnolla on yhä vaikutuksensa. Vanhoihin kansantapoihin perustuva joskin islamilla perusteltu tyttöjen silpominen on yleisesti käytössä. Tyttöjen silpominen kuuluu myös shafi'i -koulukunnan vaatimuksiin. Silpominen tapahtuu, kun tyttö on 8-10 tai joskus nuorempikin. Tällöin osa klitorista poistetaan ja vulva ommellaan umpeen. Kristinuskon vaikutus väheni merkittävästi 1970-luvulla, jolloin kirkkojen ylläpitämät koulut suljettiin ja lähetystyöntekijät karkotettiin. Mogadishun tuomiokirkko vaurioitui pahasti sisällissodan aikana tammi-helmikuussa 1992. Vuonna 2012 Somalian kristittyjen johtajat arvioivat maassa olevan alle 200 kristittyä. Open Doors -järjestön World Watch-listauksen mukaan kristityt kokevat Somaliassa äärimmäistä vainoa. Islamilla on suuri rooli Somalian identiteetissä ja kristityiksi epäillyt ovat kuolemanvaarassa. Naiskäännynnäisillä on järjestön mukaan suuri riski joutua raiskatuksi tai pakkoavioliittoihin. Kristittyjen miesten perheet saatetaan katsoa suojattomiksi ja leimata tämän kääntymyksen vuoksi. Islam on Somalian virallinen valtionuskonto, eikä perustuslaki hyväksy muiden kuin islamin edistämistä. Siinä suhteessa somalit poikkeavat afrikkalaisista lähinaapureistaan, joista monet ovat kristittyjä tai edustavat alkuperäisuskontoja. Kulttuuri Somalian aakkostot Somaliassa on syntynyt monia aakkostoja tarpeesta kirjoittaa runoja muistiin. Somalian nykyinen aakkosto ja kirjakieli on nuori, vaikka kielellä on vuosisadat kirjoitettu kirjallisuutta, runoutta, kaupallisia ja uskonnollisia tekstejä. Ensimmäiset somalian kielen tekstit kirjoitettiin arabialaisilla aakkosilla. Arabian aakkosia käytettiin pitkään, vaikka ne eivät sellaisenaan sovellu täysin somalin kielen ääntämykseen. Somalialaiset runoilijat ja kirjoittajat kehittivät omia somalian kieleen paremmin soveltuvia aakkostoja. Arabiasta muokattu wadaad, Obbion alueella käytetty Osmanya, Gadabuursien Borama-aakkosto ja nykyinen latinalainen aakkosto ovat näistä tunnetuimmat. Kirjallisuus Somaliassa ovat aikaisempien vuosisatojen oppineet luoneet runsaasti islamilaista runoutta ja haditheja. Kun somalian kielen aakkosto muuttui latinalaiseksi 1973, somalialaiset kirjailijat ovat vuosien aikana julkaisseet kirjoja, jotka ovat saaneet laajan levikin. Heistä yksi on Nuruddin Farah. Hänen romaanejaan, ainoaa Somaliassa julkaistua From a Crooked Rib sekä Links, pidetään merkittävinä saavutuksina, ja hänelle on myönnetty 1998 elämäntyöstä Neustadt-kirjallisuuspalkinto. Suomen ensimmäinen somalialainen kirjailija Nura Farah on julkaissut esikoisteoksensa Aavikon tyttäret 2014. Romaani on paimentolaistytön kasvutarina. Khadija ihailee runonlaulajia, mutta tyttönä hänellä ei ole lupaa runoilla. Äitinsä kieltoja uhmaten tyttö osallistuu miehille tarkoitettuun runonlaulukilpailuun, ja Khadija päihittää miehet. Musiikki Somalia on harvoja afrikkalaisia maita, joiden väestö muodostuu pääosin yhdestä etnisestä ryhmästä, somaleista. Perinteiset yhtyeet, kuten Waaberi Horseed ovat saaneet jonkin verran kuulijoita maan ulkopuolellakin. Jotkut taas, kuten Maryam Mursal, ovat yhdistäneet somalialaiseen kansanmusiikkiin rockin, bossa novan, hip hopin ja jazzin vaikutteita. Torontossa on huomattava somaliyhteisö ja siitä on tullut Somalian poliittisen tilanteen vuoksi Mogadishun sijasta somalialaisen musiikkialan keskus. Somaliasta muuttaneisiin muusikoihin kuuluu nuori torontolainen rap-artisti K'naan, joka lauluissaan kertoo, millaista oli elämä Somaliassa sisällissodan puhjetessa. Ruokakulttuuri Somalian ruokakulttuuri vaihtelee seuduittain, ja siihen kuuluu monenlaisia ruokia. Kaikkea kuitenkin yhdistää halal. Siksi siihen ei kuulu sianliha, alkoholi eivätkä veriruoat. Ateria syödään Somaliassa kello yhdeksän illalla. Ramadanin aikana se nautitaan usein tarawih-rukousten jälkeen kello 23:n tienoilla. Cambuulo-pavut on suosituimpia somalialaisia ruokalajeja, ja sitä syödään kaikkialla maassa. Ruokaan kuuluu hyvin kypsennettyjä adukipapuja, ja niihin sekoitetaan voita ja sokeria. Digir-pavut saavat usein olla uunissa matalassa lämmössä jopa viisi tuntia, jotta niihin saataisiin haluttu maku. Ruokailun jälkeen koti on tapana hajustaa uunsilla tai luubaanilla. Media Somaliassa media on puolueellista. Televisio- ja lehdistöala ovat heikkoja, ja radio on hallitseva tiedonvälityksen väline. Radiokanavia on noin 20 mutta ei kansallista lähetysorganisaatiota. Toimittajat ja tiedotusvälineet ovat valittaneet pelottelusta Somalian turvallisuusvirastojen käsissä. Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan Somalia on yksi vaarallisimmista Afrikan maista toimittajille. Järjestön vuosiraportti (2020) pisteytti maan lehdistönvapauden sijalle 163 arvioidusta 180 maasta, ja maa kuuluu maailmanlaajuisen, viisiportaisen asteikon alimpaan, hyvin vakavan lehdistönvapaustilanteen luokkaan. Poliittinen väkivalta ja korruptio rajoittavat viestintää. Suuri osa maasta on autonomisten, keskushallinnon linjasta poikkeavien paikallishallintojen hallinnassa. Esimerkiksi Somalimaan ja Puntmaan autoritaaristen hallintojen alueella toimittajia painostetaan ja heidän työnsä voivat joutua sotaoikeuden tai vastaavien tahojen arvioitavaksi. Toimittajat, jotka kieltäytyvät sensuroimasta itseään, voivat joutua myös Al-Shabaabin kohteeksi. 2010-luvulla maassa on surmattu 50 toimittajaa. Urheilu Somaliassa on reilut puoli miljoonaa jalkapallon harrastajaa, mutta se on FIFA-rankingissa vasta 188. sijalla. Maan jalkapalloliitto perustettiin vuonna 1951. Somalialaissyntyinen Abdisalam Ibrahim on pelannut Manchester City FC:ssä vuodesta 2007. Somalia on osallistunut olympialaisiin seitsemän kertaa, ensin vuonna 1972 ja sitten vuodesta 1984 alkaen. Sen joukkueessa on ollut 2-7 yleisurheilijaa, mutta se ei ole saanut yhtäkään olympiamitalia. Kansainvälisesti menestyneitä somalialaisurheilijoita ovat muun muassa Abdi Bile, joka voitti 1 500 metrin juoksussa kaksi MM-mitalia. Katso myös Somalian aikajana Luettelo Somalian presidenteistä Luettelo Somalian pääministereistä Somalian sisällissota Somalian anarkia Djibouti Ogaden Mogadishu Somalimaa Kirjallisuus Lähteet Viitteet Aiheesta muualla 43 Afrikka Seulonnan keskeiset artikkelit

1132

https://fi.wikipedia.org/wiki/Salibandy

Salibandy

Salibandy on sisätiloissa pelattava mailapeli, joka on saanut vaikutteita jääkiekosta, katukiekosta () ja jääpallosta. Jääpallon ruotsinkielisestä nimestä bandy polveutuva nimi keksittiin 21. syyskuuta 1985. Lajista käytetään myös usein nimitystä sähly, jolla kuitenkin nykyään tarkoitetaan lähinnä kaveriporukoissa leikki- tai kuntoilumielessä pelattavaa salibandyn varianttia, jossa sääntöjä on muokattu tilanteeseen sopiviksi. Salibandy puolestaan on jalostunut kilpaurheiluksi miesten ja naisten salibandyliigojen, maajoukkuetoiminnan ja MM-kisojen myötä. Salibandyn kehittäjämaana pidetään yleensä Ruotsia. Historia 1958 kehitettiin ensimmäinen muovimaila, jonka lapa oli suora, kuten jääkiekossa. Tämä peli tunnettiin nimillä floorhockey ja polyhockey. Pelissä ei käytetty palloa, vaan muovista kiekkoa. Myöhemmin Schaper Manufacture Co. alkoi valmistamaan myös muovisia palloja, joissa oli 26 reikää. Nämä oli suunniteltu kuitenkin baseballin ja softballin harjoitteluun lapsille. Nämä muoviset pelivälineet saapuivat Ruotsiin 1960-luvun lopulla, jossa kehitettiin salibandyn alkumuoto. Ruotsia pidetäänkin salibandyn kehittäjämaana. Lajia kutsuttiin nimellä bandygolf ja se saavutti hyvin suuren suosion. Varhaiset säännöt pohjautuivat jääkiekkoon ja kaukalopalloon. Laji levisi myös 1970-luvulla Suomeen. Ensimmäinen turnaus oli Helsingin yliopiston liikuntatoimiston järjestämä turnaus vuonna 1974. Maailman ensimmäinen salibandyseura Sala IBK perustettiin vuonna 1979. Seuraavana vuonna järjestettiin ensimmäinen Ruotsin mestaruusturnaus. Marraskuussa 1981 perustettiin Ruotsin salibandyliitto () sekä pelin viralliseksi nimeksi päätettiin innebandy. Ruotsissa lajin suosio kasvoi erityisesti opiskelijoiden keskuudessa. Myös Suomessa lajin suosio kasvoi ensin kouluissa ja opiskelijoiden keskuudessa. Ensimmäiset sählyn SM-kilpailut pidettiin vuonna 1983. Ensimmäiset SM-kilpailut järjesti Opiskelijoiden liikuntaliitto. Vuoden 1985 huhtikuussa Sveitsi perusti oman lajiliittonsa. Suomen salibandyliitto perustettiin saman vuoden syyskuussa. Suomen lajiliiton perusti kolme seuraa, joissa oli yhteensä 45 rekisteröityä pelaajaa. Suomen maajoukkue pelasi ensimmäisen maaottelun 28. syyskuuta 1985 Sollentunassa, jolloin Ruotsi voitti Suomen 13-1. Ottelu oli myös historian ensimmäinen maaottelu. Kansainvälinen Salibandyliitto IFF perustettiin vuonna 1986 Huskvarnassa. IFF:n perustivat Ruotsi, Suomi ja Sveitsi. Samana vuonna pelattiin ensimmäisen kerran miesten SM-sarja, kun naisten sarja aloitettiin vuonna 1988. Samana vuonna IFF hyväksyi ensimmäisen kerran kansainväliset säännöt salibandylle. Säännöt rakennettiin maahockeyn ja jalkapallon pohjalta. Vuonna 1989 pelattiin ensimmäinen televisioitu ottelu, kun Ruotsin kansallisella tv-kanavalla näytetyssä ottelussa isäntämaa voitti Suomen 10-2. Vuonna 1993 pelattiin ensimmäinen naisten maaottelu, kun Ruotsi voitti Norjan 6-0. Ensimmäinen maajoukkueiden välinen turnaus pelattiin vuonna 1989. Turnaukseen osallistuivat Suomi, Ruotsi ja Sveitsi. Vuonna 1994 pelattiin ensimmäinen arvoturnaus, kun EM-kilpailut pidettiin Helsingissä. Turnauksen voitti Ruotsi, joka voitti loppuottelussa isäntämaa Suomen. Naisten turnaus pidettiin ensimmäisen kerran vuotta myöhemmin. EM-kilpailuja järjestettiin vain vuosina 1994 ja 1995. Vuodesta 1996 lähtien on pelattu miesten ja vuodesta 1997 lähtien naisten MM-kilpailuja kahden vuoden välein. Ensimmäisen MM-kullan voitti Ruotsi sekä miehissä että naisissa. Vuosina 1996-2006 miesten MM-turnausta hallitsi Ruotsi, mutta Suomi voitti mestaruuden vuosina 2008 ja 2010 sekä kahden Ruotsin voittaman mestaruuden jälkeen jälleen vuonna 2016 ja vuonna 2018. Suomen ja Ruotsin suurimmat haastajat ovat olleet Tšekki ja Sveitsi. Naisissa Suomi on voittanut vuosina 1999 ja 2001 sekä Sveitsi vuonna 2005. Muulloin Ruotsi on voittanut maailmanmestaruuden. Salibandy Suomessa Suomen Gallupin SLU:lle tekemän suuren kansallisen liikuntatutkimuksen 2005−2006:n mukaan salibandyn harrastajia on Suomessa noin , joka on palloilulajeista toiseksi eniten. Vain jalkapallolla on Suomessa enemmän harrastajia. Lisenssipelaajien määrällä mitattuna salibandy on Suomen neljänneksi suurin urheilulaji. Salibandyn harrastusta ja kehitystä edistää ja valvoo Suomen Salibandyliitto. Sillä on noin 850 jäsenseuraa, 45 000 lisenssipelaajaa ja noin 2 200 joukkuetta. Suomen korkein sarjataso on F-liiga, johon kuuluvat miesten F-liiga ja naisten F-liiga. Tämän lisäksi miehillä on sarjatasot I-divisioonasta aina VI-divisioonaan asti. Naisilla alin sarjataso on IV-divisioona. Junioritoimintaa liitolla oli kaudella 2008-2009 vuonna 1988−90 syntyneistä A-junioreista vuonna 2000 syntyneihin F-junioreihin. A-junioreista C-junioreiden nuorempaan ikäluokkaan asti pelataan SM-mitaleista. Kansainvälisellä tasolla Suomea edustavat miesten ja naisten sekä alle 19-vuotiaiden poikien ja tyttöjen maajoukkueet. Salibandy kansainvälisesti Vuonna 1986 Ruotsi, Suomi ja Sveitsi perustivat Kansainvälisen Salibandyliiton (). Kansainvälisessä Salibandyliitossa on maaliskuussa jäsenmaata, jotka jaetaan vakinaisiin ja väliaikaisiin jäseniin. Vakinaisia jäseniä oli maaliskuussa . Aasialla ja Oseanialla on oma yhteinen liittonsa nimeltään Asia and Oceania Floorball Confederation (AOFC). Maaliskuussa 2019 AOFC:iin kuului 15 jäsenjärjestöä. Vuosina 2018-2020 järjestön puheenjohtajana toimii thaimaalainen Dato'Seri Chaiyapak Siriwat. Merkittävimpiä kansallisia liigoja ovat Ruotsin miesten Svenska Superligan ja naisten Elitserien, Suomen F-Liiga ja Sveitsin Nationalliga A Kilpailut ja turnaukset Salibandyn maailmanmestaruuskilpailut järjestetään joka toinen vuosi siten, että miehet pelaavat parillisina ja naiset parittomina vuosina. Miehet pelasivat ensimmäisen kerran maailmanmestaruudesta vuonna 1996 ja naiset 1997. Myös alle 19-vuotiaiden maailmanmestaruuskilpailut järjestetään joka toinen vuosi − pojat pelaavat naisten kanssa parittomina vuosina ja tytöt miesten kanssa parillisina vuosina. Euroopan-mestaruudesta on salibandyssä kilpailtu kahdesti: vuosina 1994 ja 1995. Seurajoukkuetasolla Euroopan eri maiden mestarijoukkueet osallistuvat vuosittain pelattavaan Champions Cupiin, joka aiemmin tunnettiin myös nimellä Salibandyn Euroopan Cup. Ensimmäisen kerran seurajoukkueiden Euroopan-mestaruudesta pelattiin vuonna 1993. Ensimmäisen seurajoukkueiden mestaruuden Suomeen toi Tapanilan Erä III naiset. Miehissä ensimmäinen oli HIFK. Kansallisella tasolla seurajoukkueet pelaavat vuosittain myös Suomen Cupia, joka tunnetaan pääsponsorinsa mukaan myös Teho Cupina. Siihen voivat osallistua kaikki joukkueet tasosta riippumatta. Ensimmäinen Suomen Cup järjestettiin kaudella 1988-1989. Säännöt Peliaika ja ottelun kulku Peliaika on yleensä 3 × 20 minuuttia. Erien välissä on kahdentoista minuutin erätauko. Sarjajärjestäjä voi poiketa virallisesta peliajasta siten, että se on kuitenkin vähintään 2 × 15 minuuttia. Samoin erätaukojen kestoa voi muuttaa. Erätauon jälkeen joukkueet vaihtavat puolia. Erä alkaa kiistapallolla keskipisteestä. Peliaika on tehokasta eli ajanotto keskeytyy tuomarin vihellykseen ja se jatkuu, kun pallo on lyöty peliin. Sarjajärjestäjä saa antaa poikkeusluvan, jonka mukaan peliaika on juoksevaa, jolloin ajanotto keskeytyy vain maaliin, rangaistuslaukaukseen, rangaistukseen, aikalisään tai muuhun epäluonnolliseen keskeytykseen, kuten pelivälineen viottumiseen, loukkaantumiseen tai kaukalon osien irtoamiseen toisistaan. Kummallakin joukkueella on oikeus yhteen 30 sekuntia kestävään aikalisään. Jos peli on tasan varsinaisen peliajan jälkeen, pelataan kymmenen minuutin jatkoaika. Jatkoajalla sovelletaan kultainen maali -sääntöä eli ottelu päättyy, kun toinen joukkueista on tehnyt maalin. Jos jatkoaika päättyy maalittomana, ratkaistaan voittaja rangaistuslaukauskilpailussa. Kumpikin joukkue nimeää viisi rangaistuslaukauksen suorittajaa, jotka jokainen suorittaa yhden rangaistuslaukauksen. Kilpailun aloittaja arvotaan. Joukkueet suorittavat yhden rangaistuslaukauksen vuorotellen. Rangaistuslaukauksen antaminen aloitetaan keskipisteestä. Palloa saa pelata rajattomasti, mutta pallo ei saa mennä pelaajan kanssa samaan aikaan taaksepäin. Kun maalivahti koskee palloon, ei rangaistuslaukauksen suorittaja saa koskea palloon uudestaan. Jos tilanne on viiden pelaajan jälkeen tasan, kilpailua jatketaan yksittäisten laukojien kanssa, kunnes voittaja on selvillä. Kun erä alkaa tai on syntynyt maali, jatkuu peli kiistapallolla keskipisteestä. Jos peli keskeytyy siten, että kumpikaan joukkue ei ole pelannut sääntöjen vastaisesti, jatketaan peliä kiistapallolla lähimmältä kiistapallopisteeltä. Tällaisia tapahtumia on muun muassa pallon rikkoutuminen, kaukalon osat ovat irronneet toisistaan, maali on poissa paikaltaan, epätavallinen tilanne pelissä tai kun erotuomarit pitävät päätöstään vääränä. Jos pallo menee kaukalon laitojen yli tai osuu kattoon, annetaan ei-pelanneelle joukkueelle sisäänlyönti. Sisäänlyönti suoritetaan 1,5 päästä kaukalon reunasta kohdassa, jossa pallo ylitti kaukalon. Vastustajan pelaajien on siirryttävä vähintään kolmen metrin päähän. Kaukalo Kaukalo on suorakulmion muotoinen ja sen kulmat ovat pyöristettyjä. Sen pituus on 40 ja leveys on 20 metriä. Erityisluvalla kenttää voi pienentää, jolloin sallittu minimikoko on 36 × 18 m. Kenttään on merkitty joitakin alueita. Kentän halkaisee puoliksi keskiviiva, jonka keskellä on keskipiste. Maalin ympärillä on kaksi aluetta: maalialue ja maalivahdin alue. Maalialueen leveys on viisi metriä ja pituus neljä metriä. Se alkaa 2,85 metrin päästä kaukalon päädystä. Maalivahdin alueen leveys on 2,5 metriä ja pituus metrin. Se sijoitetaan 65 senttimetrin päähän maalialueen takalinjasta. Kummatkin alueet sijoitetaan siten, että niiden keskikohdat ovat linjassa keskipisteen kanssa. Kenttään merkitään kuusi erillistä kiistapallopistettä. Kaksi sijoitetaan keskiviivalle ja neljä oletetulle maaliviivojen jatkeille 1,5 metrin päähän kaukalon reunasta. Yksi kiistapallopiste on keskipiste. Kaikki merkinnät tehdään 4-5 cm leveillä viivoilla. Kaukalon sivulle on kummallekin joukkueelle merkittävä kymmenen metriä leveä vaihtoalue. Vaihtoalue alkaa viisi metriä keskiviivasta. Pelaajat ja varusteet Joukkueeseen saa kuulua korkeintaan 20 pelaajaa. Kentällä saa yhdeltä joukkueelta olla kuusi pelaajaa, joista korkeintaan yksi on maalivahti. Joukkue saa pelata ilman maalivahtia. Pelaajia saa vaihtaa milloin haluaa, mutta vaihdon on tapahduttava erillisellä vaihtoalueella. Joukkueella tulee olla kapteeni. Kapteeni käyttää hihanauhaa. Vain kapteenilla on oikeus puhua erotuomarille. Pelaajien lisäksi joukkueella saa olla viisi toimihenkilöä. Ottelua tuomitsee kaksi samanarvoista erotuomaria. Pelaajan varusteisiin kuuluu peliasu, joka koostuu kengät, polvisukat, lyhyet housut ja paita. Joukkueen kenttäpelaajilla tulee olla yhteinäinen peliasu. Paidat tulee olla numeroituja. Paidan väri ei saa olla harmaa. Eri joukkueiden peliasut tulee erottua toisistaan. Tuomareilla tulee olla paita, mustat lyhyet housut ja mustat polvisukat. Maalivahdilla on paita ja pitkät housut sekä kypärä, joka suojaa kasvoja. Maalivahti saa käyttää hanskoja, mutta ei mitään sellaisia varusteita, jotka peittävät maalia enemmän kuin maalivahdin vartalo. Pelaajan mailan lapa ei saa olla teräväkärkinen. Lavan käyryys ei saa olla yli 30 mm. Se mitataan siten lavan korkeimmasta kohdasta, kun se on asetettu tasaiselle alustalle. Mailan varren ja lavan tulee olla samaa tuotemerkkiä. Maali sijoitetaan maalivahdin alueen takarajalle siten, että raja toimii samalla maaliviivana. Maalin leveys on 1,6 metriä, korkeus on 1,15 metriä ja syvyys 65 senttimetriä. Rangaistukset Salibandyssa on muutamia erilaisia rangaistusmuotoja. Lievin on vapaalyönti, joka annetaan rikotulle joukkueelle paikasta, jossa rike tapahtui. Mikäli vapaalyönnin arvoinen rike tapahtuu puolustavan joukkueen toimesta lähempänä kuin 3,5 metriä maaliviivasta, suoritetaan vapaalyönti 3,5 metrin päästä rikepaikasta. Paikan määrittää erotuomari. Jos rike tapahtuu maaliviivan oletetun jatkeen takana, annetaan vapaalyönti kulmassa olevasta kiistapallopisteestä siitä, joka on lähempänä rikepaikkaa. Vastustaja joukkueen pelaaja tai hänen mailansa ei saa olla kolmea metriä lähempänä paikkaa, josta vapaalyönti annetaan. Vapaalyönneissä käytetään myös hyötynäkökulmaa. Vapaalyönti on laitettava liikkeelle lyömällä eikä esimerkiksi nostaen tai saattaen. Vapaalyönnin antaja ei saa koskea palloon ennen kuin joku muu on koskennut siihen. Vapaalyönti tuomitaan esimerkiksi kun: pelaaja lyö, painaa, nostaa tai potkaisee vastustajan mailaa tai pitää siitä kiinni maila nousee laukaistaessa yli lantion tason kenttäpelaaja pelaa palloa polvitason yläpuolella palloa pelataan vastustajan jalkojen välistä pelaaja työntää vastustajaa muuten kuin olkapää olkapäätä vasten pelaaja estää vastustajan liikettä hänen aikomaansa suuntaan pelaaja etenee takaperin, kun pelaaja pelaa palloa tai suuntautuu kohti vastapelaajaa kenttäpelaaja on maalivahdin alueella pelaaja hyppää ja estää näin pallon kulun maalivahti pelaa pallon keskiviivan yli ilman pallon lattiakosketusta pallo on maalivahdin hallussa yli kolme sekuntia vapaalyönti, sisäänlyönti tai kiistapallo pelataan virheellisesti tai sitä viivytetään tarpeettomasti Pelaajalle voidaan tuomita myös rangaistuksia. Jos joukkueella on rangaistus, ja vastustaja tekee maalin, niin rangaistus päättyy ellei vastustajalla ole saman verran tai vähemmän pelaajia kentällä. Jos joukkueella on useita rangaistuksia, niin maalintekemisen jälkeen päättyy ensiksi annettu rangaistus. Kahden minuutin rangaistuksia tuomitaan samankaltaisista syistä kuin vapaalyönnit, mutta näissä huomioidaan, että tilanteesta saadaan huomattavaa etua tai se tehdään ilman mahdollisuutta ehtiä palloon rikkomatta. Tämän lisäksi kahden minuutin rangaistuksen saa, jos maila nousee ylipolvitason ja se aiheuttaa erotuomarin mielestä vaaraa, huolimaton peli mailalla, taklaamisesta, kampittamisesta, kenttäpelaaja pelaa ilman mailaa, pelaaja estää maalivahtia toimittamasta palloa peliin ja on maalialueella tai alle 3 metriä siitä, mistä maalivahti otti pallon haltuun, pelaaja rikkoo kolmen metrin sääntöä vapaa- tai sisäänlyöntitilanteessa, pelaaja pelaa palloa maassa tai istuen, pelaaja pysäyttää pallon kädellään, päällään tai käsivarrellaan, väärästä vaihdosta, liian monta pelaajaa kentällä, jatkuvasta väärästä pelitavasta, pelin viivyttämisestä, protestoimalla, sääntöjen vastaisesta varustuksesta. iso joukkuerangaistus(2+2 minuuttia) tuomitaan, jos kenttäpelaaja huitoo tai pelaa muuten vaarallisesti mailallaan, pelaaja koukkaa vastustajaa hänen vartalostaan, pelaaja heittää varusteensa tai mailansa kohti palloa, pelaaja heittäytyy vastustajaa päin tai muuten käyttäytyy väkivaltaisesti tai pelaaja taklaa, kamppaa tai heittää vastustajan kohti maalia tai kaukaloa. Jos pelaaja käyttäytyy epäurheilijamaisesti, tuomitaan pelaajalle 10 minuutin henkilökohtainen rangaistus ja joukkueelle kahden minuutin joukkuerangaistus. Jos pelaajalle tai toimitsijalle tuomitaan pelirangaistus, on hänen poistuttava pukuhuoneeseen eikä hän saa enää osallistua kyseiseen otteluun. Ottelun loppuun asti kestävän pelirangaistuksen eli teknisen pelirangaistuksen saa, jos pelaa vääränlaisella mailalla tai pelaajaa, joka osallistuu otteluun ei ole merkitty pöytäkirjaan. Pelirangaistuksen saa, jos osallistuu kahakkaan, pelaajalle tuomitaan toisen kerran iso joukkuerangaistus(2+2 minuuttia), toimihenkilö syyllistyy jatkuvaan epäurheilijamaiseen käytökseen, tahallisesti sabotoi peliä tai yrittää korjata tai vaihtaa vasrusreen, kun se on pyydetty tarkistettavaksi. Kovin rangaistus on edellä mainittu pelirangaistus lisättynä kurinpitoelimen määräämä lisärangaistus. Tällaisia tilanteita ovat muun muassa tappeluun osallistuminen, raaka rikkominen, kuten mailan tai muun varusteen heitto vastustajaa päin ja huono tai väkivaltainen käytös. Rangaistuslaukaus tuomitaan, kun pelaaja rikkoo vastustajaa vähintään vapaalyönnin arvoisesti ja vastustaja on maalintekotilanteessa. Salibandy vammaisurheilulajina Salibandystä on kehitetty vammaisurheiluun soveltuvia lajeja, joita ovat sähköpyörätuolisalibandy, kuurojen salibandy ja kehitysvammaisten salibandy. Erotuomarit Jokaisessa ottelussa on vähintään yksi erotuomari. Yleensä erotuomareita on kaksi. Erotuomarit ovat täysin puolueettomia. Luokitukset Erotuomareilla on 16 luokitustasoa. 16 on kaikista alin ja 1 on kaikista korkein. Luokitus määrittää sen, että minkä tasoisia sarjoja erotuomari saa tuomita. Luokitustaulukko: Luokitusta voidaan nostaa tai laskea, tästä päättää erotuomarin oman alueen johtoryhmä. Johtoryhmä tekee nämä päätökset suurimmalta osin otteluvalvonnoista ja mentoroinneista tulleiden palautteiden pohjalta. Koulutukset Jokainen uusi erotuomari suorittaa erotuomareiden peruskoulutukset yksi ja kaksi. Ennen jokaista kautta suoritetaan myös koulutus. Luokituksella 8-16 olevat erotuomarit suorittavat erotuomareiden jatkokoulutuksen. Ennen kuin luokituksen nostaminen on mahdollista, täytyy erotuomarin suorittaa koulutus, joka vaaditaan kyseiseen luokitukseen. Varusteet Erotuomareiden on käytettävä mustia shortseja, mustia polvisukkia, samanväristä paitaa erotuomariparin kanssa, sekä sisäpelikenkiä. Erotuomarilla tulee olla mitta, herneetön pilli, sekä punainen kortti. Halutessaan erotuomarit voivat käyttää myös Headset-laitetta. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Kansainvälisen salibandyliiton (IFF) virallinen sivu Suomen salibandyliiton (SSBL) ja liigojen virallinen sivu Pääkallo.fi, suomenkielinen salibandya käsittelevä sivusto UrheiluSuomi.com, uutisia ja kuvia Salibandyliigasta Innebandymagazinet.se Seulonnan keskeiset artikkelit

1133

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomenruotsalaiset

Suomenruotsalaiset

Suomenruotsalaiset () ovat ruotsia äidinkielenään puhuvia syntyperäisiä Suomen asukkaita. Suomen väestöstä oli vuoden 2020 lopussa ilmoitettu ruotsinkielisiksi henkeä, mikä vastaa 5,2 % Suomen asukkaista. Ahvenanmaalla vastaava lukema oli 86,2 % väestöstä. Manner-Suomessa ruotsinkielisiä oli vuoden 2017 lopussa henkeä; 4,78 % asukkaista. Ruotsinkielisiä asuu enimmäkseen neljällä toisistaan erillisellä alueella, jotka ovat Uusimaa, Pohjanmaan rannikko sekä Ahvenanmaa ja Turun saaristo. Suomenruotsalaiset kutsuvat kaikkia suomalaisia sanalla finländare, kun taas suomenkielisistä he käyttävät sanaa finne. Suomenruotsi Suomenruotsin murteet ovat yleisruotsalaisessa luokittelussa perinteisesti laskettu kuuluviksi itäruotsalaisiin murteisiin () yhdessä vironruotsin kanssa, joka on nykyisin käytännössä kuollut, koska toisen maailmansodan jälkeen lähes kaikki sen puhujat, vironruotsalaiset, siirtyivät Ruotsiin. Suomenruotsalaisten murteiden historiallinen "kantakoti" näyttää olevan keskiruotsalainen, Mälarenjärveä ympäröivä alue. Suomenruotsalaisten alkuperä Kristittyjä ruotsalaisia siirtyi Ahvenanmaalle, Turunmaan saaristoon ja Länsi-Uudellemaalle mahdollisesti 1100-luvun lopulla. Kolonisaatio jatkui ja voimistui 1200-ja 1300-luvuilla, jolloin se suuntautui myös Itä-Uudellemaalle sekä Pohjanmaan rannikolle. Ruotsalaisten kolonisaatio tapahtui ristiretkien yhteydessä ja se liittyi katolisen kirkon pyrkimykseen levittää kristinuskoa itämeren piirissä. Tulokkaat olivat kristittyjä ja he saapuivat vielä suurelta osin pakanallisen maahan. Kolonisaatio oli ristiretkien ohella keino käännyttää suomalaisia kristinuskoon, ja sitä tuki katolisen kirkon ohella myös vielä kehittymässä ollut Ruotsin kuningaskunta. Ruotsin kieli tuli Suomeen näiden maahanmuuttajien mukana, koska näiden alueiden ruotsinkielisen paikannimistön seasta ei ole löydetty varhaisempia nimikerrostumia. Historiallisissa lähteissä ruotsalaisesta maahanmuutosta mainitsee Eerikinkronikka, jonka mukaan "maa miehitettiin kristityillä" niin kutsutun toisen ristiretken jälkeen. Ruotsalaisten maahanmuutosta tuli 1300-luvulla yhä järjestäytyneempää ja vuosisadan loppuun mennessä maahanmuuton kohteena olleet alueet olivat jo lähes täysin ruotsalaisten tulokkaiden asuttamia. Alun perin muuttajien oletettiin olleen kotoisin Hälsinglannista, mutta nykyisen käsityksen mukaan valtaosa sadoista, mahdollisesti jopa tuhansista Suomeen tulleista ruotsalaisista, oli lähtöisin Keski-Ruotsista. Ruotsin kielen leviäminen jatkui vielä Venäjän vallan ajan alkuvaiheessa 1800-luvun alkupuolella. Yhteiskunnalliseen asemaan liittyvä ruotsin kielen omaksuminen menetti tarpeellisuuttaan 1800-luvun jälkipuolelta lähtien, kun Suomeen alkoivat muodostua suomenkielinen sivistyneistö ja liikemieskunta. 1800-luvun lopulla suomesta tuli virallinen ja hallinnon ensisijainen kieli. Fennomanian ja 1900-luvun alkupuolen suomenkielisyysliikkeen eli aitosuomalaisuuden myötä useat ruotsalaistaustaiset tai ruotsinkielistyneet perheet siirtyivät suomen kieleen. Ruotsinkielisen väestön genetiikka Vuonna 2008 julkaistiin ensimmäinen genomin seulontaan perustuva suomalais-ruotsalainen vertailututkimus. Suomenruotsalaisten eri ryhmistä tutkimuksessa oli edustettuna Pohjanmaan ruotsinkielinen väestö. Tutkimuksen mukaan Pohjanmaan ruotsinkieliset muodostavat geeniklusterin ruotsalaisten kanssa. Vuonna 2008 julkaistun tutkimuksen mukaan Pohjanmaan ruotsinkieliset erosivat muusta tutkitusta länsisuomalaisesta väestöstä vain, kun Ruotsi otettiin tutkimuksen vertailuryhmään mukaan. Käsitys suomenruotsalaisuudesta Suomenruotsalaiset alkoivat varsinaisesti korostaa omaa, suomenkielisistä eroavaa identiteettiään 1800-luvun jälkipuolella. Tämä oli reaktiota sille, että suomalaista kansallisuustunnetta oli alettu rakentaa suomen kielen varaan (fennomania). Lisäksi Venäjän keisari halusi edistääkseen Suomen lopullista eroa Ruotsista suomen virallisiksi kieliksi venäjän ja suomen, ei ruotsia. Vastapainona tällaiselle syntyi svekomania, ruotsinmielisyys. Svekomaanit korostivat, että Suomen ruotsinkieliset muodostavat oman ruotsalaisen kansallisuuden Suomessa. Usein käytettiin termiä östsvenskar, itäruotsalaiset. 1900-luvun kuluessa suomenruotsalaisuus alettiin mieltää riikinruotsalaisuudesta eroavaksi ilmiöksi. Nimitystä suomenruotsalaiset (finlandssvenskar) Suomen ruotsinkieliset alkoivat käyttää itsestään vuonna 1912. Suomenruotsalainen identiteetti Suomenruotsalaiset on usein määritelty nimenomaan kielivähemmistöksi. Osalla suomenruotsalaisista on tätä näkemystä vastaava identiteetti. Näin on varsinkin Uudellamaalla, missä suomenruotsalaiset ovat kiinteä osa Suomen kansaa. Toisaalta monilla rannikon suomenruotsalaisilla varsinkin Pohjanmaalla on voimakas tunne siitä, etteivät Pohjanlahden valtiorajat erota suomenruotsalaisia ruotsalaisista. Itämeren ruotsinkieliset rannikkoasutukset niin Suomen, Viron kuin Ruotsin puolella ovat olleet vuosisatojen ajan tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Näistä syistä myös "itäruotsalaisuutta" korostavia näkökulmia suomenruotsalaisuuteen on yhä olemassa. Suomenruotsalainen kielitieteilijä Leif Höckerstedt katsoo, että suomenruotsalaisuutta on mahdotonta tarkastella Ruotsista irrallaan olevana ilmiönä. Hänen mukaansa Suomen suomenkieliset ja ruotsinkieliset ovat sitoutuneet yhteisiin poliittisiin tavoitteisiin, mutta eivät jaa samaa etnistä identiteettiä. Höckerstedtin mukaan suomenruotsalaisesta etnisyydestä ei kuitenkaan haluta keskustella julkisesti. Tutkija Charlotta Hedberg esittää, että suomenruotsalaisten yliedustus Suomen ja Ruotsin välisessä maahanmuutossa heijastelee yhteisön vähemmistöasemaa ja etnistä sidettä Ruotsiin. Kansainvälisessä vähemmistöoikeuksia sivuavassa keskustelussa on myös esitetty, että suomenruotsalaisia voidaan tarkastella sekä etnisenä vähemmistönä että kansallisuutena. Ahvenanmaalaiset katsotaan tavallisesti sekä suomenruotsalaisista että suomalaisista erilliseksi ryhmäksi. Suomenruotsalaisten väestönkehitys Ruotsinkielisten suhteellinen osuus Suomen väkiluvusta on entisaikoina ollut huomattavasti nykyistä suurempi. On arvioitu, että vuonna 1610 ruotsinkielisiä oli Suomessa noin 70 000, mikä oli peräti noin 17-18 % koko maan väestöstä. Tämä on varhaisin ajankohta, jonka suhteen ruotsinkielisten määrästä on esitetty arvio. Vuonna 1880 osuus oli noin 14,3 %. 1970-luvun alkupuolella ruotsinkielisiä oli henkeä, joka oli silloin noin 6,5 % väestöstä. Osassa Suomen sisämaakaupungeistakin oli aikaisemmin kaupungin kokoon nähden suuri ruotsinkielinen vähemmistö, mm. Mikkelin asukkaista oli 1800-luvulla ruotsinkielisiä peräti 27 %. Suomenruotsalaisten suhteellinen osuus Suomen väestöstä on ollut ainakin 1880-luvulta lähtien laskussa, vaikkakin absoluuttinen määrä nousi vuoteen 1940 asti. 1950- ja 1960-luvuilla maastamuutto vähensi huomattavasti ruotsinkielisten osuutta. 1970-luvulta lähtien suomenruotsalaisten absoluuttinen määrä ja suhteellinen osuus Suomen väestöstä ovat laskeneet hitaasti - ). Suomenruotsalaisten maantieteellinen sijoittuminen Suomenruotsalaiset eivät asu pelkästään rannikolla, vaan ruotsinkielisiä on myös sisämaan suurissa kaupungeissa. Vuoden 2013 lopun väestötietojen mukaan sisämaan yksikielisistä suomenkielisistä kunnista suhteellisesti ja määrällisesti eniten ruotsinkielisiä on Kaarinassa, 1 314 eli 4,13 %, suhteellinen osuus on suurempi kuin kaksikielisissä Lohjalla ja Vantaalla. Määrällisesti toiseksi eniten ruotsinkielisiä on Tampereella, 1 276 eli 0,53 %. Lukuun sisältyvät myös ruotsinkieliset maahanmuuttajat. Vertailuja suomenkielisiin Tutkimusten mukaan suomenruotsalaisten ja muiden suomalaisten elinkeinorakenteessa ei keskimäärin ole suuria eroja. Toisaalta kuitenkin paikallisesti erot ovat huomattavia. Suomenruotsalaisista suurempi osuus saa toimeentulonsa maataloudesta ja (meri)liikenteestä; teollisuustyöntekijöitä on vähemmän. Tilastollisesti kaikkein ruotsinkielisin ammatti on kalastaja. Lakimiehinä, lääkäreinä ja yritysjohtajina suomenruotsalaisia on väestösuhdetta (5,46 %) suurempi osuus. Kauppalehden julkaisemien tietojen mukaan suomenruotsalaiset omistavat keskimäärin 3,3 kertaa niin paljon yritysosakkeita kuin suomenkieliset. Suomessa asuvilla ruotsinkielisillä on keskimäärin enemmän varallisuutta kuin suomenkielisillä. Varallisuus korreloi Jan Saarelan tutkimuksen mukaan voimakkaasti sen kanssa, oliko henkilö syntynyt sillä alueella, jossa asui, mikä oli yleisempää ruotsinkielisten kuin suomenkielisten parissa. Joillakin alueilla, kuten pääkaupunkiseudulla, ruotsinkieliset miehet ansaitsevat jopa 17 % enemmän kuin suomenkieliset miehet, mutta ero kieliryhmien naisten välillä on pienempi. Miesten tuloeroista kaksi kolmasosaa voidaan selittää taustamuuttujilla, etenkin ikä- ja koulutusrakenteella. Työttömyys on ruotsinkielisten keskuudessa ollut huomattavasti alhaisempaa. Toisaalta Pohjanmaalla suomenkielisillä on keskimäärin korkeammat tulot kuin ruotsinkielisillä. Suomenruotsalaiset elävät 2-3 vuotta suomenkielisiä pidempään. Lisäksi he elävät keskimäärin terveempinä eivätkä sairastu tauteihin yhtä paljon kuin suomenkieliset. Eroa selittää suomenruotsalaisen kulttuurin sisältämä sosiaalinen pääoma, mikä näkyy luottamuksena ja osallistumisena harrastuksiin. Toisaalta rokotevastaisuus ruotsinkielisellä Pohjanmaalla on johtanut tuhkarokkotapauksien esiintymisiin. Suomenruotsalaiset koululaiset pärjäsivät kansainvälisessä PISA-tutkimuksessa suomenkielisiä suomalaisia hieman huonommin. Syyksi on epäilty Suomen ruotsinkielisten koulukirjojen kustannussyistä heikompaa tasoa. Suomenruotsalaiset osana Suomen yhteiskuntaa Suomenruotsalaiset Suomen sodissa ja puolustusvoimissa Suomenruotsalaisilla on ollut merkittävä rooli Suomen sodissa ja puolustusvoimissa. Jääkäriliike, jonka tavoitteena oli vapauttaa Suomi Venäjän keisarikunnasta, koostui suurimmaksi osaksi suomenruotsalaisista. Ruotsinkielisillä oli matalampi kynnys matkustaa Saksaan koulutettaviksi. Sisällissotaan vuonna 1918 suomenruotsalaiset osallistuivat pääasiassa valkoisten puolella, ja pienemmässä määrin punaisten puolella. Valkoisia johti Gustaf Mannerheim, josta tuli myöhemmin Suomen marsalkka. Sisällissodan kynnyksellä perustetun valkoisten suojeluskunnan ruotsinkieliset osastot olivat Uusimaa, Raasepori ja Vaasa, ja kaksikieliset olivat Helsinki ja Turunmaa. Suomenruotsalaisia punaisten puolella olivat muun muassa Eyolf Mattsson ja Edvard Gylling, jotka nousivat myöhemmin merkittäviin asemiin Neuvostoliitossa. Sodan aikana kuoli (ainakin) ruotsinkielistä punaisten puolella ja 683 valkoisten puolella. Talvisodassa (1939-1940) ja jatkosodassa (1941-44) sekä Lapin sodassa (1944-1945) suomenruotsalaiset palvelivat niin upseereina kuin miehistössäkin. Merkittäviä johtajia Mannerheimin lisäksi olivat Erik Heinrichs (jalkaväen kenraali, Mannerheimin neuvonantaja), Lennart Oesch (Karjalankannaksen komentaja kesällä 1944), Harald Öhquist (Karjalankannaksen komentaja talvisodassa) ja Hugo Österman (Karjalankannaksen ylipäällikkö talvisodassa). Osa jalkaväkirykmenteistä oli ruotsinkielisiä: talvisodassa 1939-1940 Jalkaväkirykmentti 9 (alun perin JR 22) ja JR 10 Karjalankannaksella, ja jatkosodassa 1941-1944 JR 13, JR 24, JR 55 ja JR 61, jotka toimivat Hangon rintamalla 1941 (JR 13 ja JR 55), Karjalankannaksella (JR 24, JR 13 ja JR 61) ja Syvärin rintamalla  (JR 61). Talvisodan jälkeen JR 9:ää ja JR 10:tä kielipoliittisista syistä syytettiin vihollisen läpimurrosta Mannerheim-linjan Summa-Lähde-osuudella helmikuussa 1940 (ks. Summan taistelu). Nykyajan tutkimus on kuitenkin selvästi osoittanut, että puna-armeijan joukot, jotka keskittyivät suurissa määrissä juuri tähän kohtaan rintamaa, olisivat rikkoneet puolustuslinjat puolustajien kielestä riippumatta. Talvisodan lopussa 13. maaliskuuta 1940 Hanko ja sen lähialueet vuokrattiin Neuvostoliitolle 30 vuodeksi, jolloin yli asukasta (pääasiassa ruotsinkielisiä) jäi kodittomaksi ja pakkosiirrettiin. Tienhaaran taistelussa Viipurin länsipuolella vuonna 1944 ruotsinkielinen JR 61 vaikutti keskeisesti jatkosodan lopputulokseen. Rykmentti torjui puna-armeijan hyökkäystä ja onnistui sodan ensimmäisessä niin sanotussa torjuntavoitossa. Jatkosodan lopputulos vaikutti suomenruotsalaisiin useilla alueilla. Karjalan menetetyillä alueilla oli pieni suomenruotsalainen vähemmistö: vuonna 1939 Viipurin läänin 74 495 suomalaisesta oli ruotsinkielisiä. Vuonna 1944 tehdyn aseleposopimuksen mukaan Porkkalan alue vuokrattiin Neuvostoliitolle, minkä seurauksena väestö ruotsinkielisine enemmistöineen pakkosiirrettiin. Alue vuokrattiin 50 vuodeksi, mutta se palautettiin jo tammikuussa 1956 huomattavasti huonommassa kunnossa. Vuosina 1941-1945 nimitettiin Mannerheimin-ristin ritareiksi 191 henkilöä, joista 25 oli ruotsinkielisiä. Suhteellinen osuus oli hieman suurempi (13 %) kuin ruotsinkielisten osuus koko väestöstä (10 %). Nyky-Suomessa suurin osa suomenruotsalaisista suorittaa asepalveluksensa Uudenmaan prikaatissa, joka on Suomen ainoa yksikkö, jonka koulutuskieli on ruotsi. Gustav Hägglund toimi Suomen puolustusvoimain komentajana vuosina 1994-2001. Katso myös Lucian päivä Stafettkarnevalen Suomen kielipolitiikka Suomen ruotsalainen kansanpuolue Suomenruotsalaisten lippu Svenskfinland Ankkalammikko Ruotsinsuomalaiset Suomenruotsalaiset Ruotsissa Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

1135

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20p%C3%A4%C3%A4ministeri

Suomen pääministeri

Suomen pääministeri () on valtioneuvoston eli hallituksen johtaja. Tässä asemassa hän johtaa Suomen sisä- ja EU-politiikkaa. Pääministerin valinta Perustuslakiuudistuksessa vuonna 2000 eduskuntavaalien tulos ja eduskunnan asema korostui pääministerin valinnassa. Vaalien jälkeen kansanedustajat valitsevat ensin suljetussa lippuäänestyksessä puhemiehen. Eduskuntaryhmien välisten hallitustunnustelujen jälkeen, kuultuaan eduskunnan puhemiestä, presidentti antaa eduskunnalle tiedon pääministeriehdokkaasta. Jos ehdokas saa enemmän kuin puolet avoimessa äänestyksessä annetuista äänistä, hänestä tulee pääministeri. Jos hän ei saa enemmistöä, asetetaan samalla tavoin uusi ehdokas. Jos tämäkään ei saa tarvittavaa enemmistöä, eduskunta valitsee pääministerin avoimessa äänestyksessä, jolloin valituksi tulee eniten ääniä saanut. Pääministeriksi valittu esittää presidentille muut ministerit, jonka jälkeen presidentti lopullisesti nimittää pääministerin ja valtioneuvoston muut ministerit. Hallitusohjelma annetaan tämän jälkeen viivytyksettä valtioneuvoston tiedonantona eduskunnalle. Pääministerin tehtävät Pääministeri johtaa valtioneuvoston toimintaa ja huolehtii valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta. Pääministeri johtaa asioiden käsittelyä valtioneuvoston yleisistunnossa. Pääministeri valvoo hallitusohjelman toimeenpanoa ja toimii ministerivaliokuntien puheenjohtajana sekä huolehtii Euroopan unionissa päätettävien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta valtioneuvostossa. Pääministeri siis johtaa Suomen EU-politiikkaa. Pääministeri on hallituksen politiikan johtaja, joka pyrkii sovittamaan eri hallituspuolueiden näkemyksiä hallituksen linjaksi. Pääministeri on vastuussa toimistaan eduskunnalle kuten muutkin ministerit. Pääministeri toimii myös tasavallan presidentin sijaisena tämän ollessa estyneenä. Jos pääministeri on estynyt, hänen tehtäviään hoitaa pääministerin sijaiseksi määrätty ministeri ja tämänkin ollessa estynyt virkavuosiltaan vanhin ministeri. Suomen tasavallan presidentin valtaoikeuksia on 1980-luvulta lähtien pyritty kaventamaan, mikä on korostanut pääministerin asemaa. Vuosien 2000 ja 2012 perustuslakiuudistuksessa pääministerin asema vahvistui. Vastaavasti se supisti presidentin sisäpoliittista valtaa. Pääministerin vallan lisäämistä ja presidentin vallan kaventamista on perusteltu sillä, että presidentti ei ole vastuussa eduskunnalle mutta pääministeri kylläkin on. Valtiollisessa protokollassa pääministeri on kolmantena, tasavallan presidentin ja eduskunnan puhemiehen jälkeen. Pääministerit Pääministerin sijainen Pääministerin sijainen on tehtävään määrätty toinen valtioneuvoston jäsen sen varalta, ettei pääministeri voi tilapäisen esteen takia hoitaa tehtäviään. Tällöin niitä hoitaa pääministerin sijaiseksi määrätty ministeri. Valtioneuvosto määrää pääministerin sijaisen. Tilapäisenä esteenä on esimerkiksi pääministerin vuosilomaan rinnastettavissa oleva oikeus 30 päivän vapaaseen. Pääministerin palkkio ja muut etuudet Palkkio Pääministerille maksetaan "tehtävän asianmukaisen hoitamisen vaatima" palkkio. Palkkio vastaa suuruudeltaan eduskunnan puhemiehelle maksettavaa palkkiota, joka on vaalikauden 2019-2022 alusta lukien 13 390 euroa kuukaudessa. Pääministerin palkkio on veronalaista ansiotuloa. Loma Pääministerillä on kalenterivuosittain oikeus vuosilomaan rinnastettavaan 30 päivän vapaaseen, jonka sijoittumisesta päättää valtioneuvoston yleisistunto. Jos pääministeri ei voi pitää vapaataan, se korvataan hänelle rahamääräisenä. Kuljetus- ja turvallisuuspalvelut Pääministerin virka-autopalvelusta sekä kuljetus- ja turvallisuusjärjestelyistä määrätään valtioneuvoston kanslian päätöksellä. Asuntoetu Pääministerillä on asunto valtion talossa (Kesäranta), jonka kunnossapito, lämmitys ja valaistus sekä sisustus kustannetaan ja tarpeellinen henkilökunta maksetaan valtion varoista. Tämä asuntoetu ja siihen kuuluvat palvelut ovat verosta vapaata tuloa. Kulukorvaukset Pääministerille korvataan tehtävien hoitamisesta aiheutuneet ylimääräiset kohtuulliset kustannukset valtioneuvoston kanslian päätöksellä. Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Valtioneuvoston kanslian kotisivut Pääministeri Seulonnan keskeiset artikkelit

1136

https://fi.wikipedia.org/wiki/Status%20quo

Status quo

Status quo on latinankielinen sanonta, joka tarkoittaa kirjaimellisesti 'tila jossa'. Kuvaannollisesti se tarkoittaa asioiden vallitsevaa tilaa, jossa totuttuja toimintatapoja ei tarvitse muuttaa. Sitä voidaan pitää vastakohtana suurille, radikaaleille muutoksille. Vallankäytössä status quo merkitsee tilaa, jossa alkuperäinen tila tai asema pysyy muuttumattomana painostuksesta huolimatta. Sanonta tulee diplomaattisesta lauseesta status quo ante (bellum), joka tarkoittaa 'tila jossa ennen (sotaa)'. Viitattaessa sotaa edeltäneeseen status quohon voidaan käyttää nimitystä status quo ex ante eli aikaisempi status quo. Näin saatetaan sanoa tilanteessa, jossa sota on jo alkanut ja alkuvaiheessa tappiolle jäänyt osapuoli haluaa aikaisemman, sotaa edeltäneen status quon palauttamista. Niinpä kun vuonna 1812 Ranska hyökkäsi Venäjälle, ehdotti keisari Aleksanteri I ennakkoehtona neuvotteluille, että Ranska vetäisi sotajoukkonsa vanhan rajan taakse. Keisari Napoleon I ei suostunut tähän eikä rauhanneuvotteluja aloitettu. Katso myös Konservatiivisuus Lähteet Diplomatia Kansainvälinen oikeus Latinankieliset fraasit Seulonnan keskeiset artikkelit

1137

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sauli%20Niinist%C3%B6

Sauli Niinistö

Sauli Väinämö Niinistö (s. 24. elokuuta 1948 Salo) on suomalainen kokoomustaustainen poliitikko ja Suomen tasavallan 12. presidentti. Hän astui virkaan 1. maaliskuuta 2012, ja hänet valittiin uudelleen presidentiksi vuonna 2018. Juristina työskennellyt Niinistö toimi Salon kaupunginvaltuustossa 1977-1992, kansanedustajana vuosina 1987-2003 ja 2007-2011 ja Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajana 1994-2001. Hän oli mukana Paavo Lipposen ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa, ensin oikeusministerinä 1995-1996 ja sitten valtiovarainministerinä 1996-2003. Jälkimmäisessä virassa Niinistö tunnettiin tiukasta talouskuristaan ja työstään 1990-luvun laman jälkeisten säästöjen ja leikkausten parissa. Niinistön ministerikausien aikana Suomesta tuli Euroopan talous- ja rahaliiton jäsen ja euro otettiin käyttöön. Ministeriuran jälkeen hän siirtyi Euroopan investointipankin varapääjohtajaksi vuosiksi 2003-2007. Vuosina 2007-2011 Niinistö oli eduskunnan puhemies. Poliittisen uransa aikana Niinistö on nauttinut laajaa kansansuosiota yli puoluerajojen. Niinistö oli kokoomuksen presidenttiehdokkaana vuoden 2006 presidentinvaalissa ja uudestaan vuoden 2012 vaalissa, jossa hänet valittiin tasavallan presidentiksi toisella kierroksella. Hänestä tuli ensimmäinen kokoomuslainen presidentti sitten Juho Kusti Paasikiven. Vuoden 2018 vaalissa Niinistö oli ehdolla valitsijayhdistyksen kautta ja voitti vaalit ensimmäisellä kierroksella yli 60 prosentin äänikannatuksella. Näin hänestä tuli myös ensimmäinen Suomen tasavallan presidentti, joka on valittu suorassa kansanvaalissa virkaansa jo ensimmäisellä kierroksella. Ura Juristina Niinistö kirjoitti ylioppilaaksi Salon yhteislyseosta 1967, valmistui oikeustieteen kandidaatiksi Turun yliopistosta vuonna 1974 ja sai varatuomarin arvon vuonna 1977. Vuosina 1974-1975 hän toimi Kiskon piirin nimismiehenä. Hän oli Turun hovioikeuden hovioikeudenviskaalina vuosina 1976-1987 ja nimitettynä hovioikeudenneuvokseksi vuonna 1994. Lisäksi hän piti omaa lakiasiaintoimistoa Salossa 1978-1988. Kunnallispolitiikka Niinistö aloitti poliittisen uransa asettumalla ehdolle vuoden 1976 kunnallisvaaleissa Salossa. Hänet valittiin Salon kaupunginvaltuustoon ja kaupunginhallitukseen. Kaupunginhallituksessa hän oli yhtäjaksoisesti vuoteen 1988 saakka, minkä jälkeen hän jatkoi kaupunginvaltuuston puheenjohtajana vuosina 1989-1992. Vuonna 1992 hän jäi pois kaupunginvaltuustosta. Eduskuntatyö Niinistö nousi eduskuntaan kolmannella yrittämällä vuoden 1987 eduskuntavaaleissa. Kokoomuksen kansanedustaja Ilkka Kanerva on kertonut epäilleensä tulokasta vahvasti ja pitäneensä tätä "tyypillisenä yhden kauden kansanedustajana". Niinistö kuitenkin vahvisti asemaansa kokoomuksen ryhmässä Holkerin hallituksen verouudistuksen yhteydessä ja teki yhteistyötä Kari Häkämiehen kanssa. Tuoreina kansanedustajina Niinistö ja Häkämies sekä Heikki A. Ollila muodostivat Tupuksi, Hupuksi ja Lupuksi kutsutun kolmikon; toisinaan kolmikkoon luettiin Ollilan sijasta Anssi Rauramo. Miesten työhuoneet olivat eduskunnassa samalla käytävällä ja he istuivat samoissa valiokunnissa. Vuoden 1991 vaaleissa Niinistö valittiin toiselle kaudelle. Hän toimi vuosina 1993-1995 perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana. Vuonna 1993 Niinistö valittiin Varsinais-Suomen Kokoomus ry:n puheenjohtajaksi. Seuraavana vuonna hänestä tuli kokoomuksen puheenjohtaja, jona hän jatkoi vuoteen 2001. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa Niinistö sai Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä 18 946 ääntä, mikä oli vaalien suurin henkilökohtainen äänimäärä. Hän nousi ensin Lipposen ensimmäisen hallituksen oikeusministeriksi, mutta siirtyi seuraavana vuonna Iiro Viinasen tilalle valtiovarainministeriksi. Valtiovarainministerinä Niinistö joutui kantamaan vastuuta 1990-luvun lamasta ja sitä seuranneista säästöistä ja leikkauksista. Hän tuli tunnetuksi valtiontalouden ankarasta säästölinjasta. Niinistö oli Suomen pitkäaikaisin valtiovarainministeri. Hänen kaudellaan Suomesta muun muassa tuli Euroopan talous- ja rahaliiton jäsen tammikuussa 1999. Lisäksi hänen kautensa loppuun mennessä valtionvelan osuus bruttokansantuotteesta oli laskenut huipun vajaasta 70 prosentista reiluun 40 prosenttiin; velan nettomäärä tosin pysyi lähes muuttumattomana. Eduskuntavaaleissa 1999 Niinistö asettui ehdokkaaksi Helsingin vaalipiirissä. Hän sai 30 450 ääntä ja hänestä tuli toistamiseen vaalien äänikuningas. Niinistö toimi valtiovarainministerinä vuoteen 2003 asti, jolloin hän jäi pois eduskunnasta ja ryhtyi Euroopan investointipankin varapääjohtajaksi. Niinistö palasi eduskuntaan vuoden 2007 vaaleissa. Hän sai 60 563 ääntä, eniten eduskuntavaalien historiassa. Hänet valittiin eduskunnan puhemieheksi vaalikaudelle 2007-2011. Vuonna 2010 puhemiehen vaalissa Niinistö sai jatkokauden vain 89 äänellä. Useat kansanedustajat arvostelivat Niinistön tarkkaa kulukuria sekä sitä, ettei hän ollut puolustanut eduskuntaa julkisuudessa. Silloinen puolustusministeri Jyri Häkämies esitti jopa luopumista suljetusta lippuäänestyksestä. Esimerkiksi Kimmo Kiljunen ja Sinikka Hurskainen arvostelivat Niinistöä siitä, miten kansanedustajien piti matkustaa toisessa luokassa ja yöpyä edullisissa hotelleissa. Heidän mielestään nämä käytännöt tekivät heidät naurunalaisiksi ulkomaalaisten kollegojen keskuudessa. Huonon tuloksen vuoksi Niinistö harkitsi puhemiehen tehtävästä eroamista, mutta päätti lopulta jatkaa kautensa loppuun. Kansanedustajien arvosteluun hän vastasi, että vain ne, jotka näyttävät esimerkkiä omalla säästäväisyydellään, voivat uskottavasti velvoittaa muita samaan. Muut luottamustoimet Vuosina 1979-1981 Niinistö toimi Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsenenä ja vuosina 1993-1994 Kokoomuksen puoluehallituksen jäsenenä. Vuoden 1988 presidentinvaalissa Niinistö toimi valitsijamiehenä. Elokuussa 2009 Niinistö ilmoitti hakevansa Suomen Palloliiton uudeksi puheenjohtajaksi. Hänet valittiin puheenjohtajaksi 8. marraskuuta 2009, mutta kolmivuotiskausi keskeytyi kun Niinistö valittiin presidentiksi. Niinistö toimi Euroopan Demokraattisen Unionin (EDU) puheenjohtajana 1998-2002. Hän oli avainasemassa EDU:a ja EPP:tä yhdistettäessä, ja hänet nimitettiin Euroopan kansanpuolueen (EPP) kunniapuheenjohtajaksi vuonna 2003. Vuosituhannen vaihteessa Niinistö oli mukana eri pankkineuvostoissa, kuten Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin (EBRD) hallintoneuvoston jäsenenä 1999-2003 ja puheenjohtajana 1999-2000 sekä Kansainvälisen valuuttarahaston valuutta- ja rahoituskomitean (IMFC) jäsenenä 2000-2001. IMFC:ssä Niinistö edusti Pohjoismaita ja Baltian aluetta. Niinistö on Tukikummit-säätiön kunniapuheenjohtaja. Presidenttiehdokkuudet Vuoden 2006 presidentinvaali Niinistöä pyydettiin ehdokkaaksi jo vuoden 2000 presidentinvaaleissa, mutta silloin hän kieltäytyi perhesyihin vedoten sanoen olevansa yksinhuoltaja ja "puolivallaton leskimies". Kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi valittiin Riitta Uosukainen. Maaliskuussa 2005 Niinistö suostui kuitenkin kokoomuksen ehdokkaaksi vuoden 2006 presidentinvaaliin, ja virallisesti hänet nimitettiin presidenttiehdokkaaksi 12. marraskuuta 2005. Hänen vaaliteemansa oli provosoiva "Työväen presidentti", ja kampanjassa käytettiin myös iskulausetta "Vastakkainasettelun aika on ohi", millä tarkoitettiin työn ja pääoman sekä työntekijöiden ja työnantajien vastakkainasettelua. Ensimmäisellä kierroksella Niinistö sai kaikista äänistä 24,1 prosenttia ja pääsi 46,3 prosenttia saaneen Tarja Halosen haastajaksi toiselle kierrokselle. Vaaleissa kolmanneksi tullut keskustan Matti Vanhanen ilmoitti vaali-iltana tukevansa toisella kierroksella Sauli Niinistöä. Myös RKP:n Henrik Lax, kristillisdemokraattien Bjarne Kallis ja valitsijayhdistyksen Arto Lahti ilmoittivat kannattavansa Niinistöä. Toisella kierroksella Niinistö sai 48,2 prosenttia äänistä ja Tarja Halonen valittiin presidentiksi. Ennakkoäänistä Niinistö sai 46,1 prosenttia, mutta vaalipäivänä hän sai 1 100 ääntä enemmän kuin Halonen. Tappion jälkeen Niinistö ilmoitti palaavansa Euroopan investointipankkiin. Vuoden 2012 presidentinvaali Niinistö ilmoitti 28. kesäkuuta 2011 pyrkivänsä kokoomuksen ehdokkaaksi vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Ehdokkuus vahvistettiin kokoomuksen ylimääräisessä puoluekokouksessa 22. lokakuuta 2011. Ilta-Sanomien samana päivänä julkistaman mielipidetiedustelun mukaan Niinistöä oli kertonut voivansa äänestää 58 prosenttia vastaajista. Niinistö sai ensimmäisellä kierroksella suurimman äänimäärän, 37 prosenttia äänistä. Toisella kierroksella hänen vastassaan oli vihreiden Pekka Haavisto. Niinistö valittiin Suomen 12. presidentiksi 62,6 prosentin kannatuksella, mikä oli suurin toisen kierroksen kannatus Suomen suoran kansanvaalin aikana. Iltalehti arvioi 2011 Niinistön valmistelleen ehdokkuuttaan suunnitelmallisesti jo vuosia ottamalla etäisyyttä puolueeseensa. Vielä vuonna 2009 Vaalit yleisödemokratiassa -tutkimus luki Niinistön silloisen eduskunnan kymmenen oikeistolaisimman kansanedustajan joukkoon. Iltalehden pääkirjoituksessa arvioitiin, että hänen vasemmalle suuntautuviin suunnitelmallisiin avauksiinsa kuuluvat niin Jyrki Kataisen linjasta poikkeavat talous- ja eurooppapoliittiset puheenvuorot kuin profiilin madaltaminen Nato-kysymyksessäkin. Aiemmin Niinistön julkista kuvaa ovat värittäneet tiukka valtiovarainministerin rooli sekä toimiminen yhtenä euroon liittymisen pääarkkitehtina. Vuoden 2018 presidentinvaali Niinistö ilmoitti toukokuun lopussa 2017 pyrkivänsä presidenttiehdokkaaksi vuoden 2018 vaalissa valitsijayhdistyksen kautta. Kokoomus ilmoitti tukevansa Niinistöä ja nimeävänsä hänet syksyyn mennessä myös omaksi ehdokkaakseen. 19. elokuuta 2017 myös Kristillisdemokraatit asettui Niinistön taakse. Myös moni Sinisen tulevaisuuden kansanedustaja ja eduskunnan puhemies Maria Lohela tukivat Niinistön jatkokautta, ja myös Sinisen eduskuntaryhmän johtaja Simon Elo allekirjoitti Niinistön kannattajakortin, mutta totesi, että kyseessä oli "kannanotto ehdokkuuden toteutumisen puolesta, ei kannanotto siihen, ketä kannatan". Kannattajakortteja Niinistön Suomi 2024 -kampanjayhdistykselle kertyi , kun vähimmäismäärä hyväksymistä varten oli 20 000. Niinistö sai 28. tammikuuta 2018 järjestetyssä ensimmäisessä vaalissa 62,7 prosenttia äänistä ja tuli näin valituksi jo ensimmäisessä vaalissa. Hänen suuri kannatuksensa oli jo sitä ennen ilmennyt gallupeissa. Muun muassa Helsingin Sanomien gallupin mukaan Niinistö olisi saanut 68 prosenttia äänistä, mikäli vaalit olisi järjestetty syyskuussa 2017. Gallup-suosionsa huipulla Niinistö olikin kaikkien suurten puolueiden jäsenten parissa suositumpi kuin puolueen oma ehdokas. Marraskuussa 2017 tehdyn Ylen gallupin mukaan Niinistö saisi 80 prosenttia äänistä, Haavisto 10 prosenttia ja Huhtasaari neljä prosenttia. Vaalipäivän jälkeisenä päivänä, maanantaina 29. tammikuuta Venäjän presidentti Vladimir Putin onnitteli Niinistöä vaalivoiton johdosta. Putinin onnitteluviestissä huomioitiin Niinistön suuri kannatus sekä Niinistön rooli Suomen ja Venäjän suhteiden rakentavassa kehityksessä. Presidenttinä Ensimmäinen kausi 2012-2018 Niinistö astui tasavallan presidentin virkaan eduskunnassa 1. maaliskuuta 2012. Virkaanastujaispuheessaan hän painotti huoltaan nuorten syrjäytymisestä ja lupasi koota asiantuntijoita pohtimaan, miten yhdistää parhaiten nuoren oma vastuuntunto, vanhempien vastuu ja ulkopuolinen apu. Hän myös totesi, että Suomen tulee tunnistaa kansainväliset kilpailuasetelmat, ja kertoi aikovansa kehittää Suomen suhteita Kiinaan ja muihin kehittyviin talouksiin. Puheensa lopuksi Niinistö sanoi kunnioittavansa suomalaista työtä ja työmoraalia. Niinistö piti presidenttinä ensimmäisen virallisen tiedotustilaisuutensa 5. maaliskuuta 2012. Hän onnitteli Vladimir Putinia Venäjän presidentinvaalien voittamisesta, mutta esitti samalla huolensa vaalivilpistä. Venäjän vaalivilppi nousikin esiin Niinistön ja Putinin ensimmäisessä puhelinkeskustelussa. Putin vakuutti, että kaikki vaaliepäselvyydet tutkitaan tarkoin ja kutsui Niinistön vierailulle Venäjälle. Niinistön ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui maaliskuun lopussa Etelä-Koreaan, missä hän osallistui kansainväliseen ydinturvallisuutta käsittelevään huippukokoukseen. Ennen kokousta hän tapasi YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin. Niinistön ensimmäinen virallinen valtiovierailu puolestaan suuntautui perinteisesti Ruotsiin, missä hän tapasi Kaarle XVI Kustaan perheineen. Kesäkuussa 2012 Suomessa vieraillut Venäjän asevoimien komentaja, kenraali Nikolai Makarov totesi, että Suomen Nato-jäsenyys olisi uhka Venäjän turvallisuudelle. Makarovin mukaan Suomen tulisi tiivistää sotilasyhteistyötään Naton sijaan Venäjän kanssa. Lausunto sai Suomessa aikaan laajan kohun. Niinistö otti asian esiin tapaamisessa Makarovin kanssa, ja totesi että tämän olisi pitänyt tutustua paremmin Suomen Nato-kantaan. Niinistön Venäjän vierailun yhteydessä presidentit eivät keskustelleet asiasta, mutta pidetyssä tiedotustilaisuudessa asiasta kysyttäessä Putin vahvisti olevansa samoilla linjoilla Makarovin kanssa. Tammikuussa 2013 Niinistö esitti presidentin palkkion alentamista maaliskuun 2006 tasolle. Esitys oli jatkoa Niinistön uudenvuodenpuheelle, jossa hän moitti yritysjohtajia ahneudesta ja oman edun maksimoinnista. Niinistön avaus aloitti julkisuudessa keskustelun yleisestä palkkojen pienennyksestä, mutta Niinistö itse kiisti ajavansa palkka-alea. Eduskunta hyväksyi Niinistön aloitteen yksimielisesti. Koska Presidentinlinnaa kunnostettiin, Niinistö valitsi vuoden 2013 itsenäisyyspäivän vastaanoton pitopaikaksi Tampere-talon Tampereella. Samalla presidenttipari uudisti perinteistä ohjelmaa korvaamalla tanssiaiset konsertilla sekä vähentämällä ruokatarjoilua. Itä-Ukrainan kriisi Niinistön presidenttikausien merkittävä ulkopoliittisesti näkyvä toimi oli hänen vierailunsa Venäjällä ja Ukrainassa 15.-16. elokuuta 2014. Hän tapasi varoituksista huolimatta Venäjän presidentti Vladimir Putinin Sotšissa ja seuraavana päivänä Ukrainan presidentti Petro Porošenkon Kiovassa. Vierailun keskeisenä tarkoituksena oli tukea Ukrainan tulevaisuutta käsittelevän huippukokouksen järjestämistä. Vierailun tuloksena Niinistö totesi, ettei ole minään suurena rauhantekijänä Ukrainan tilanteessa, koska mahdollinen rauhanprosessi on vasta alussa, mutta vuoropuhelun ylläpitäminen on keskeisin asia rauhan ylläpitämisessä. Kaikkein tärkeimmäksi tavoitteeksi hän katsoi avoimen, ihmisuhreja vaativan sodan ehkäisemisen. Hän katsoi myös, että konfliktin taustalla ja ratkaisun avaimena on Ukrainan valtion taholta EU:n kanssa kaavaillun integraatiosopimuksen ja Venäjän kanssa tehtävän tulliliiton yhteensovittaminen. Hänen mukaansa Suomella on tässä vielä annettavaa, vaikka maa onkin liittoutunut EU:hun. Tapaamisten jälkeen Niinistö keskusteli Ukrainan kriisistä puhelimitse huippukokoukseen osallistuvien José Manuel Barroson, Herman Van Rompuyn ja Nursultan Nazarbajevin kanssa. Toinen kausi 2018- Niinistö astui jatkokaudelle virkaansa 1. helmikuuta 2018. Hän nosti virkaanastujaispuheessaan lähivuosien tärkeimmäksi asiaksi ilmastonmuutoksen torjunnan. Kunnallisalan kehittämissäätiön tammikuussa 2018 tekemän kansalaistutkimuksen mukaan Niinistö on Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston ohella yksi suomalaisten eniten arvostamista presidenteistä. Haastateltuja oli 1 016, ja tulosten virhemarginaali oli suurimmillaan kolme prosenttiyksikköä suuntaansa. Niinistö isännöi Helsingin huippukokousta 16. heinäkuuta 2018, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ja Venäjän presidentti Vladimir Putin saapuivat Suomeen. Niinistön lonkka leikattiin helmikuussa 2019. Niinistö teki 4. maaliskuuta 2022 yhden päivän vierailun Washington DC:hen tapaamaan presidentti Joe Bidenia ja useita muita Yhdysvaltain poliitikkoja ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita. Tapaamista Bidenin kanssa oli ehdottanut presidentin kanslia aiemmin samalla viikolla. Tiedotustilaisuudessa Niinistö kertoi, presidenttien keskustelleen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan ja sen vaikutuksista Euroopan ja Suomen turvallisuuteen. Tapaamisessa sovittiin Suomen ja Yhdysvaltojen turvallisuusyhteistyön ja kahdenvälisten suhteiden syventämisestä. Niinistön nimittämät hallitukset Poliittiset näkemykset Niinistö on kuvannut aatemaailmaansa sanalla porvari. Haastattelussa vuonna 2005 Niinistö kertoi yhdistävänsä sanan poliittiseen oikeistoon, oikeudenmukaisuuteen ja toisten oikeuksia loukkaamattomaan individualismiin. Seksuaalirikoslainsäädäntö Vuonna 1991 Niinistö kritisoi eduskunnan täysi-istunnossa kansanedustaja Outi Ojalan lakialoitteen ehdotusta avioliiton sisäisen raiskauksen muuttamista yleisen syytteen alaiseksi. Niinistö totesi eduskunnan puheenvuorossaan: "Luulen, että me jokainen olemme joskus jollain tavalla tulleet kolhituiksi ja huomanneet yllättäen muutaman päivän päästä, että ei se ihan niin pahaa ollutkaan, haluan antaa anteeksi sen pahan, joka minuun kohdistui." Tämä lausunto herätti kohua presidentinvaalien 2012 yhteydessä. Samassa eduskuntakeskustelussa Niinistö ja useat muut kansanedustajat esittivät asian käsittelyn siirtämistä lainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteyteen, jossa yleisemmin selvitettäisiin koko asianomistajarikosten ala. Tälle kannalle asettui myös eduskunnan lakivaliokunta, joka hylkäsi Ojalan lakialoitteen, ja sittemmin koko eduskunta. Vuonna 1999 kokonaisuudistuksen yhteydessä raiskaus avioliitossa muutettiin yleisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Presidentin valtaoikeudet Presidentinvaalien 2012 yhteydessä Niinistö ilmoitti Helsingin Sanomien vaalikoneessa haluavansa poistaa presidentin oikeuden armahtaa vankeja. Hän on noudattanut tätä linjaa myös presidenttikaudella, ja armahti ensimmäisenä presidenttivuotenaan vain yhden vangin. Moraalikysymykset Niinistö mainitsi kannattavansa toisen kotimaisen kielen opiskelua ja vastustavansa samaa sukupuolta olevien avioliittoja, joskin hän kannatti samaa sukupuolta olevien parien oikeutta yhteiseen sukunimeen ja adoptioihin. Niinistö kannatti oikeudellista tasa-arvoa asiassa, mutta arvioi avioliitto-käsitteeseen liittyvän vahvoja tunnelatauksia. Tästä syystä Niinistö ehdotti, että samaa ja eri sukupuolta olevien liittoja kutsuttaisiin oikeudelliselta nimeltään pariliitoiksi. Hän on kertonut kannattavansa eutanasiaa, mutta edellyttää tälle tarkkoja säännöksiä. Suomen Nato-jäsenyys Kysymystä Suomen Nato-jäsenyydestä Niinistö ei pitänyt vaalien 2012 aikaan ajankohtaisena. Niinistön mielestä Suomen tulisi edetä eurooppalaisessa puolustusyhteistyössä niin pitkälle kuin Nato sen sallii. Mahdollinen Natoon liittyminen olisi ratkaistava kansanäänestyksellä. Presidentiksi noustuaan Niinistö totesi, ettei hän näe tarvetta Nato-jäsenyysasian käsittelyyn virkakautensa aikana, ja kertoi kannattavansa EU:n yhteisen puolustuspolitiikan kehittämistä pidemmälle. Joulukuussa 2017 Niinistö totesi, ettei Suomen pitäisi vallitsevissa olosuhteissa hakea Naton jäsenyyttä. Niinistön mukaan Naton jäsenenä Suomi menettäisi mahdollisuuden pysytellä kriisin ulkopuolella. Niinistö kuitenkin pohti, että Venäjän ja EU:n välien kriisiytyessä Suomen pitäisi hyvin vakavasti miettiä jäsenyyttä. Venäjän Ukrainan-hyökkäyksen jälkeen keväällä 2022 Niinistö muutti kantaansa eikä pitänyt kansanäänestystä Natosta enää tarpeellisena, kun mielipidemittausten perusteella enemmistö kansasta ja suuri osa kansanedustajista kannatti Nato-jäsenyyttä. Niinistö kertoi toukokuussa vuonna 2022 yhdessä pääministeri Sanna Marinin kanssa kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyttä. Talous ja työ Taloudellisissa kannanotoissaan Niinistö on korostanut säästäväisyyttä, työtä ja yrittämistä. Hän haluaisi pidentää työuria muun muassa lyhentämällä opiskeluaikoja ja suosimalla eläkeikäisten osa-aikatyötä. Yleisradion vaalitentissä 2012 Niinistö vaati laittomien lakkojen rangaistusten kiristämistä, mikä herätti vastarintaa ammattiyhdistysliikkeissä. Hän on myös kertonut vastustavansa lapsen oikeutta päivähoitoon, jos toinen vanhemmista on kotona. Yksityiselämä Suku Niinistön vanhemmat olivat Salon Seudun Sanomien levikkipäällikkö Väinö Pellervo Niinistö (1911-1991) ja sairaanhoitaja Hilkka Helena Niinistö (o.s. Heimo, 1916-2014). Hänen kumminsa oli Saloran perustaja Fjalar Nordell. Niinistöllä on kolme vanhempaa sisarusta: hänen veljensä Kari Niinistö on kasvatustieteilijä ja kasvatustieteen emeritusprofessori, sisarista toinen on Kuntaliiton johdon sihteeri ja kolmas on ravintolayrittäjä. Niinistön veljenpoika Ville Niinistö on vihreiden poliitikko. Niinistön isänpuoleinen suku on kotoisin Halikon Vaskion Kumiolta, jossa Väinö Niinistön isä Juho Niinistö toimi Halikon Joensuun kartanon Kumion ulkotilan vuokraajana. Perhe-elämä Ensimmäinen avioliitto ja leskeys Niinistön ensimmäinen puoliso oli Marja-Leena Niinistö (o.s. Alanko). He menivät naimisiin 1974 ja heillä on kaksi poikaa (Nuutti, s. 1975 ja Matias, s. 1980). Marja-Leena Niinistö kuoli liikenneonnettomuudessa tammikuussa 1995. Niinistö kirjoitti vaimonsa kuoleman jälkeisestä ajasta kirjassaan Viiden vuoden yksinäisyys. Niinistö seurusteli kulttuuriministerinä toimineen keskustan kansanedustajan Tanja Karpelan kanssa muutaman vuoden. He kihlautuivat loppuvuodesta 2003, mutta kihlaus purkautui seuraavana vuonna. Vuonna 2004 Niinistö ja hänen poikansa selviytyivät Intian valtameren maanjäristyksen aiheuttamasta tsunamista. Toinen avioliitto Niinistön nykyinen puoliso on Jenni Haukio (s. 1977), joka toimi kokoomuksen viestintäpäällikkönä. Niinistö ja Haukio vihittiin 3. tammikuuta 2009 Reposaaren kirkossa. He olivat seurustelleet jo noin kaksi vuotta mutta pitivät suhteensa salassa tiedotusvälineiltä hääpäivään asti. Heidän yhteinen poikansa Aaro syntyi Niinistön toisen kauden alkamista seuranneena päivänä, 2. helmikuuta 2018. Lemmikit Niinistö ja Haukion Lennu-koira sai Niinistön ensimmäisellä kaudella paljon julkisuutta Suomessa ja ulkomailla. Lennun kuoltua toukokuussa 2021 Niinistö ja Haukio hankkivat elokuussa 2021 uudeksi koiraksi harvinaisen tenterfieldinterrierin nimeltä Osku. Harrastukset Niinistö harrastaa vapaa-ajallaan rullaluistelua, ja hän pyrkii luistelemaan eri paikoissa ulkomaanmatkojensa aikana. Hän on viitannut harrastukseensa muun muassa vaalikampanjassaan. Hyväntekeväisyys Vuonna 2007 Niinistö lahjoitti Hiljaisten historia -teoksensa tekijänoikeuspalkkiot Kirkon diakoniarahastolle. Samana vuonna hän perusti Hjallis Harkimon kanssa Tukikummit-säätiön. Viimeisen kansanedustajakautensa päätteeksi Niinistö lahjoitti kansanedustajan palkkionsa, eli yhteensä yli euroa, hyväntekeväisyyteen. Vuoden 2012 presidentinvaalien kampanjoinnin aikaan Heikki Hursti liittyi Niinistön tukijoihin ja kertoi arvostavansa Niinistön työtä syrjäytyneiden hyväksi. Niinistö on työskennellyt Hurstin avustusjärjestössä ja tukenut järjestön työtä kolumneistaan saamilla palkkioilla. Uskonto Sauli Niinistö kuuluu Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vuosittaisen tasavallan presidentin uudenvuodenpuheen hän on päättänyt toivottamalla "Jumalan siunausta", toisin kuin useimmat edeltäjänsä. Kunnianosoituksia Ritarikunnat Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristi ketjuineen (2012) Vapaudenristin ritarikunnan suurristi (2012) Suomen Leijonan suurristi (2012) Serafiimiritarikunnan ritari ketjun kera (Ruotsi, 2012 /ketju 2014) Pyhän Olavin ritarikunnan suurristi (Norja, 2012) Elefanttiritarikunnan ritari (Tanska, 2013) Islannin Haukan ritarikunnan suurristi ketjuineen (Islanti, 2013) Vytautas Suuren ritarikunnan suurristi kultaisen ketjun kera (Liettua, 2013) Marianmaan ritarikunnan 1. luokan risti (suurristi) ketjun kera (Viro, 2014) Valkoisen kotkan ritarikunta (Puola, 2015) Italian tasavallan ansioritarikunta (Italia, 2017) Ruhtinas Jaroslav Viisaan ritarikunnan 1. luokan risti (Ukraina, 2021) Palkinnot Tapaseura ry:n Vuoden käyttäytyjä -kunnianosoitus (2009) Suomen Tiedeseuran 175-juhlavuoden hopeinen mitali erityisestä Seuran hyväksi tehdystä työstä (2013) Friedrich-August-von-Hayek -säätiön talouspalkinto valtiovarainministerikauden talouspoliittisista ansioista Suomessa ja Euroopan talous- ja rahaliitossa (2013) Suomen Reserviupseeriliiton kultainen ansiomitali (2015) Suomen paikallislehtien Vuoden Antti-palkinto (2020) Global Citizen -kunniapalkinto (2022) Kunniatohtorinarvot Hallintotieteiden kunniatohtori, Tampereen yliopisto 2010 Oikeustieteen kunniatohtori, Turun yliopisto 2011 Oikeustieteen kunniatohtori, Budapestin yliopisto, Unkari 2012 Liikuntatieteiden kunniatohtori, Jyväskylän yliopisto 2013 Eläinlääketieteen kunniatohtori, Helsingin yliopisto 2015 Kauppatieteiden kunniatohtori, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu 2016 Oikeustieteen kunniatohtori, Helsingin yliopisto 2017 Sotatieteiden kunniatohtori, Maanpuolustuskorkeakoulu 2018 Filosofian kunniatohtori, Helsingin yliopisto 2023 Teoksia Kirjat Artikkeleita "Yhteinen raha: eurooppalaisen yhteistyön alku- vai päätepiste?", Marginaalista ytimeen: Suomi Euroopan unionissa 1989-2003. Toimittanut Alexander Stubb. Tammi, 2006. ISBN Lähteet Kirjallisuutta Tuomo Yli-Huttula: Presidentti ja porvarivalta. Otava 2018 ISBN Aiheesta muualla Tasavallan presidentin virallinen sivusto Toiminen, Marjaana Tylyjen tilanteiden mies | Sauli Niinistö Image 9-10/2002. Yle Elävä arkisto: Puolivallaton mies nousi kansansuosioon Some: Tasavallan presidentin kanslia Instagram Niinistö Facebook Niinistö Twitter Vuonna 1948 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit 99.3 Yhteiskuntaelämän edustajat

1138

https://fi.wikipedia.org/wiki/Stanley%20Kubrick

Stanley Kubrick

Stanley Kubrick (/ˈkuːbrɪk/; 26. heinäkuuta 1928 - 7. maaliskuuta 1999) oli yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja. Kubrickia pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä elokuvaohjaajista. Hänen menestyselokuviinsa kuuluvat muun muassa 2001: Avaruusseikkailu (1968), Kellopeliappelsiini (1971), Hohto (1980) ja Full Metal Jacket (1987). Kubrick sai Oscar-ehdokkuuksia ohjaustöistään, muttei koskaan voittanut palkintoa. Kubrickin elokuvat olivat usein kokeellisia ja kiisteltyjä. Hänen elokuvaansa 2001: Avaruusseikkailu pidetään yhtenä kokeellisimmista maailmanlaajuisen levityksen saaneista elokuvista. Jotkin hänen elokuvansa taas ovat saaneet osakseen paljon kritiikkiä aihepiiriensä takia: Kellopeliappelsiinia pidettiin aikoinaan väkivallan ihannointina, vaikka pohjimmainen viesti oli täysin päinvastainen. Lolitassa keski-ikäinen mies rakastuu teini-ikäiseen tyttöön, mikä oli elokuvan julkaisuaikana erittäin kiistelty aihe. Kolmea ensimmäistä elokuvaansa lukuun ottamatta Kubrickin elokuvat perustuvat kaunokirjallisiin teoksiin. Ne saivat kirjailijoilta usein tyytymättömän vastaanoton, koska ne eivät olleet uskollisia alkuperäiselle tekstille. Kubrick itse mainitsi elokuviensa olevan enemmänkin lähdemateriaalin inspiroimia kuin suoria adaptaatioita. Elämä Nuoruus ja työ valokuvaajana Stanley Kubrick syntyi esikoisena bronxilaiseen keskiluokkaiseen perheeseen, johon kuuluivat lääkäri-isä Jacques, äiti Gertrude ja sisar Barbara (s. 1934). Perhe polveutui Itävallasta, Romaniasta ja Puolasta muuttaneista aškenasijuutalaisista, mutta ei juurikaan harjoittanut juutalaista uskontoa. Jacques Kubrick opetti poikansa pelaamaan shakkia kun tämä oli kahdentoista. Pelistä tuli tälle elinikäinen kiinnostuksen kohde. Kun Stanley oli 13-vuotias, hän sai isältään Graflex-valokuvakameran, k. Teini-iässä Kubrick oli kiinnostunut jazzista ja suunnitteli hetken aikaa rumpalin uraa. Kubrick päätti lukion 1945, mutta kehnot arvosanat ja maailmansodasta palaavien miesten tulva veivät mahdollisuuden jatko-opintoihin. Myöhemmin Kubrick puhui happamasti omasta opintiestään ja koulutuksesta ylipäätään ja totesi, että koulussa ei ollut mitään häntä kiinnostavaa. Vanhemmat lähettivät Stanleyn vuodeksi Los Angelesiin sukulaisten luo toivoen välivuoden innostavan poikaa hakeutumaan jatko-opintoihin. Vielä lukiossa ollessaan hänet oli valittu koulun viralliseksi valokuvaajaksi vuoden ajaksi. Kubrickilla oli lapsena jatkuvasti vaikeuksia koulussa, ja isä Jacques yritti hankkia pojalleen virikkeitä harrastusten kautta. Stanley Kubrick löysi täten šakin, kirjallisuuden ja valokuvauksen, jotka hän otti heti omakseen. Kubrickin koulumenestys ei parantunut uusien harrastusten myötä, mutta hän otti osaa muun muassa koulunsa orkesteriin ja valokuvauskerhoon. Koulun ohella Kubrick kävi intohimoisesti elokuvissa. Omien sanojensa mukaan Kubrick inspiroitui nimenomaan huonoista Hollywood-elokuvista, koska ne saivat hänet tajuamaan, että hänkin osaisi tehdä elokuvia. Kubrickin valokuvausharrastus laajeni hiljalleen työksi, kun hän sai kaupattua kuviaan viimeisenä kouluvuotenaan Look-lehdelle. Kubrick palkattiin lehden vakituiseksi valokuvaajaksi. Kubrick meni ensimmäistä kertaa naimisiin Toba Metzin kanssa vuonna 1948, työskennellessään vielä Life-lehdelle, ja muutti boheemiin Greenwich Villageen. Vapaa-aikanaan hän kävi avoimen yliopiston kursseilla ja jatkoi ahkerasti elokuvien katsomista. Kubrick löysi tällöin New Yorkin Nykytaiteen museon näytöksissä muun muassa Max Ophülsin elokuvat, joista hän otti vaikutteita varsinkin pitkien kamera-ajojen käyttöön. Elokuvauran alku Yhdysvalloissa Vaikka Kubrick piti Look-lehden kautta äärimmäisen tärkeänä valokuvauksen oppimisen kannalta, hän kyllästyi nopeasti arkisten aiheiden kuvaamiseen ja halusi toteuttaa unelmansa tehdä elokuvia. Vuonna 1951 Kubrickin ystävä Alex Singer suostutteli hänet tekemään lyhytdokumentteja The March of Time -nimiselle elokuvateattereiden uutiskatsausten tuottajalle. Kubrick suostuikin ja kuvasi itsenäisesti rahoitetun Day of the Fight -elokuvan 1951. Elokuvassa käytettiin kiskoille asetettua kameraa: tekniikkaa josta tuli yksi Kubrickin tunnusomaisista kuvaustavoista. Vaikka alkuperäinen jakelija lopetti toimintansa vielä samana vuonna, Kubrick sai myytyä Day of the Fightin RKO Pictures -yhtiölle 100 dollarin voitolla. Lyhytelokuvien jälkeen Kubrick teki ensimmäisen pitkän elokuvansa Fear and Desire vuonna 1953 rahoittaen sen kokonaan itse ja sukulaistensa avustuksella, mikä oli tuolloin hyvin epätavallista. Kubrickin esikoiselokuva oli kuitenkin floppi, ja ohjaaja osti kaikki esityskopiot itselleen, jotta elokuvaa ei näytettäisi. Elokuva merkitsi myös hänen ensimmäisen avioliittonsa loppua, koska Kubrick tapasi kuvauksien aikana Ruth Sabotkan, jonka kanssa hän muutti yhteen avioeronsa jälkeen. Kubrick ja Sabotka menivät naimisiin vuonna 1955, ja he saivat yhdessä yhden lapsen, Katharinan (syntynyt 1953). Kubrick teki myös toisen pitkän elokuvansa, tällä kertaa kaikin puolin onnistuneen rikoselokuvan Kohtalokas suudelma (Killer's Kiss, 1955) itsenäisesti, ja sai myytyä sen United Artists -elokuvastudiolle, joka levitti elokuvaa maailmanlaajuisesti. Kubrick perusti kolmatta elokuvaansa Peli on menetetty (The Killing, 1956) varten oman tuotantoyhtiön Harris-Kubrick-Productions yhdessä James B. Harrisin kanssa. Elokuva oli menestys, ja toimi myöhemmin innoittajana esimerkiksi Quentin Tarantinolle, joskaan kriitikot eivät aikoinaan pitäneet Kubrickin tavasta sekoittaa elokuvan kronologia. Elokuvan tekeminen vei kuitenkin niin paljon Kubrickin aikaa, että se lopulta turmeli hänen avioliittonsa Ruth Sabotkan kanssa. Kubrickin pääsylippuna suuren budjetin elokuviin oli Kirk Douglasin tähdittämä Kunnian polut (Paths of Glory, 1957), joka perustuu Humphrey Cobbin samannimiseen romaaniin. Elokuva oli menestys niin kriitikoiden kuin yleisönkin keskuudessa ja on kohonnut pasifistisen elokuvan klassikoksi. Kubrick kuvasi sotaa niin synkkänä, kuin se todellisuudessa olikin, mikä ei ollut tuohon aikaan tavallista. Kuvaukset merkitsivät myös hänen kolmannen ja viimeiseksi jääneen avioliittonsa alkua: Kubrick tapasi kuvauksissa Saksan Münchenissä Christiane Harlanin, joka esiintyi elokuvassa. Kubrick ja Harlan olivat naimisissa Kubrickin kuolemaan saakka, ja he saivat yhdessä kaksi lasta, Anyan (syntynyt 1958) ja Vivianin (s. 1960). Kunnian polkujen jälkeen Kubrick yritti aloittaa uutta elokuvaprojektia, mutta huonolla menestyksellä. Kubrick alkoi ohjata Marlon Brandon tähdittämää elokuvaa Vihan riivaama (One-Eyed Jacks, 1961), mutta turhautui nopeasti: Brandon oikuttelun takia kuvaukset takkuilivat ja pitkittyivät, minkä takia Kubrick jätti elokuvan, ja Brando joutui itse ohjaamaan sen loppuun. Kubrick otti lopulta vastaan ohjaajan pestin Hollywood-spektaakkelissa Spartacus (1960). Elokuvaa ohjasi aluksi Anthony Mann, joka jätti kuitenkin leikin nopeasti kesken, koska Mannilla ja elokuvan päänäyttelijä ja tuottaja Kirk Douglasilla oli jatkuvasti taiteellisia erimielisyyksiä. Vaikka Kubrick ja Douglas olivatkin tulleet toimeen Kunnian polkujen kuvauksissa, Douglas ei kohdellut Kubrickia yhtään erilaisella tavalla. Spartacuksen tekeminen ja Hollywoodin tuotantojärjestelmä olivatkin Kubrickille poikkeuksellisen epämiellyttäviä kokemuksia, vaikka itse elokuva olikin menestys. Muutto Englantiin Kubrick alkoi ottaa etäisyyttä Hollywoodiin osittain Spartacuksen tekemisen raskauden takia ja muutti Lolitan (1962) tekemistä varten Englantiin, missä hän asui perheineen loppuelämänsä. Lolita perustui Vladimir Nabokovin samannimiseen kuuluisaan romaaniin, ja sen uskalias aihe käsitteli keski-ikäisen miehen rakkautta teini-ikäiseen tyttöön. Lolitassa huomion varasti sivuroolin tehnyt Peter Sellers, jonka virtuositeetti kiinnitti myös Kubrickin huomion. Kubrick antoi Sellersille vapauden improvisoida ja tämä kasvattikin rooliaan suuremmaksi kuin alun perin oli suunniteltu. Lolitan jälkeen Kubrick halusi rakentaa seuraavan elokuvansa kokonaan Sellersin ympärille ja Tohtori Outolemmessä tämä tekikin unohtumattoman kolmoisroolin brittiupseerina, Yhdysvaltain presidenttinä ja natsitiedemiehenä. Kubrick vaikuttui syvästi Sellersin näyttelijäsuorituksista ja piti Sellersiä myöhemmin jopa suosikkinäyttelijänään. Lolita ja ydinsotaa käsitellyt Tohtori Outolempi (Dr. Strangelove, 1964), olivat uskaliaisuudestaan huolimatta valtavia menestyksiä, ja niinpä Kubrick saikin täydellisen luovan vapauden tuleville elokuvilleen. Tohtori Outolemmestä Kubrick sai myös ensimmäisen neljästä Oscar-ehdokkuudestaan ohjaajana. 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968) on ehkä yksi kokeellisimmista maailmanlaajuisen teatterilevityksen saaneista elokuvista. Kubrick unohti kokonaan perinteisen dramaturgisen kaavan, ja jätti paljon uraauurtavien visuaalisten efektien varaan luodakseen avaruusmatkan kuvauksesta mahdollisimman realistisen. Hän myös kokeili klassista musiikkia monien elokuvan kohtauksien taustalla. Varsin vaikeatulkintaisesta lopputuloksesta ja kriitikkojen nihkeästä vastaanotosta huolimatta Kubrick sai jälleen aikaan jättimenestyksen, kuten myös uransa ainoan henkilökohtaisen Oscarin, joka annettiin hänelle parhaista erikoistehosteista. Elokuva on saavuttanut tähän päivään mennessä aseman yhtenä tieteiselokuvan klassikoista, ja se oli vuoteen 1977 asti maailman taloudellisesti menestynein tieteiselokuva (elokuvan ohitti Tähtien sota). Kubrick lähti seuraavaksi työstämään elokuvaa Anthony Burgessin romaaniin Kellopeliappelsiini pohjaten. Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, 1971) koetteli Lolitan tavoin ihmisten rajoja, tosin tällä kertaa Kubrick sai paljon vihamielisemmän vastaanoton. Ohjaajaa syytettiin väkivallan ihannoinnista, ja tappouhkauksia saatuaan Kubrick päätti vetää elokuvan pois Yhdistyneen kuningaskunnan teattereista. Kellopeli jakoi kriitikot kahtia vahvemmin kuin mikään muu Kubrickin elokuva, mutta se oli silti yleisömenestys, joka on saavuttanut myöhemmin myös yleisesti kriitikoiden arvostusta. Elokuva sai myös neljä Oscar-ehdokkuutta (mukaan lukien Paras elokuva ja Paras ohjaus). Myös kirjailija Anthony Burgess oli tyytyväinen elokuvaan, vaikka häntä häiritsikin, miten elokuvasta oli jätetty pois kirjan viimeinen luku. Tästä hän ei kuitenkaan syyttänyt käsikirjoittajana toiminutta Kubrickia vaan kirjan amerikkalaista kustantajaansa. Burgess ja Kubrick tulivat muutenkin hyvin toimeen, ja Burgessin romaani Napoleon Symphony on omistettu Kubrickille. Kellopeliä seurannut Barry Lyndon (1975) ei herättänyt närää, mutta ei saanut myöskään Avaruusseikkailun tai Outolemmen kaltaista suosiota, tosin elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta ja voitti neljä (enemmän kuin mikään muu Kubrickin elokuva). Kubrick itse piti Barry Lyndonia parhaana elokuvanaan ja samaa mieltä on myös Martin Scorsese. Elokuvaa varten Kubrick hankki NASA:lta erityisen valovoimaisia objektiiveja. Niistä ja vanhoista taustaprojisointikameroista rakennettiin kamerat, joilla saatiin elokuvaan autenttinen vanhan ajan tunnelma; valaistuksena oli pelkkää kynttilänvaloa. Kubrick sai elokuvasta viimeisen Oscar-ehdokkuutensa ohjauksesta. Elokuva oli tästä huolimatta taloudellinen pettymys Amerikassa, mutta se ei tuottanut tappiota, koska se pärjäsi paremmin Euroopan teattereissa, eritoten Ranskassa. Tämän elokuvan jälkeen Kubrickin työtahti hidastui merkittävästi, sillä hänen seuraavaa elokuvaansa saatiin odottaa viisi vuotta. Barry Lyndonissa esiintyi keskeisessä miessivuosassa Leon Vitali, joka jätti myöhemmin näyttelijäntyön kokonaan ja ryhtyi Kubrickin henkilökohtaiseksi avustajaksi ohjaajan loppuelämän ajaksi. Työtahdin hidastuminen Kubrickin työtahti hidastui 1970-luvun lopussa. Tiettävästi ohjaajan mielestä kelvollisten käsikirjoitusten puute hidasti itsekriittisen Kubrickin työtä. Hänellä oli myös tapanaan suunnitella elokuviaan pitkään, minkä aikana jotkin hänen elokuvansa jäivät kokonaan tekemättä: näin kävi esimerkiksi Napoleonista kertovalle elokuvalle. Seuraavaksi Kubrick päätti tehdä Stephen Kingin menestysteokseen Hohto perustuvan elokuvan. Tämä johtui tiettävästi siitä, ettei hän saanut lupaa tehdä suositun kauhuelokuvan Manaajan jatko-osaa. Hän kuitenkin halusi tehdä oman kauhuelokuvansa ja päätyi ohjaamaan Hohdon. Hän sai myös ensimmäistä kertaa käyttää elokuvansa pääosassa Jack Nicholsonia, jonka hän oli halunnut pääosaan jo tekemättömään Napoleon-elokuvaansa. Elokuvan pitkissä kamera-ajoissa Kubrick käytti luovasti steadicamia, jota pystyi liikuttamaan sulavasti ilman raiteita. Elokuvasta tuli ilmestymisvuonnaan kaupallinen menestys, vaikka sen saamat arvostelut olivatkin pääasiassa huonoja. Elokuva palautti kuitenkin Warner Bros. -studioiden uskon Kubrickiin, jonka edellinen, viisi vuotta aiemmin ilmestynyt elokuva Barry Lyndon oli ollut taloudellinen pettymys Yhdysvalloissa. Elokuva ei saanut yhtäkään Oscar- tai Bafta-ehdokkuutta Kubrickin aiempien elokuvien tapaan, ja se on ainoa Kubrickin elokuva, joka nimettiin ehdokkaaksi huonojen elokuvien Razzie-gaalassa (elokuva sai kaksi ehdokkuutta). Lisäksi Stephen King haukkui elokuvan maanrakoon, sillä Kubrick oli tehnyt paljon muutoksia saadakseen siitä sellaisen, mikä häntä eniten miellyttäisi. Elokuva on saavuttanut kuitenkin jälkeenpäin kriitikoiden arvostusta, ja sitä pidetään modernin kauhuelokuvan klassikkona. Hohdon jälkeen kului seitsemän vuotta, ennen kuin vuonna 1987 Kubrick sai valmiiksi sotaelokuvan Gustav Hasfordin Vietnam-romaanista Metallivaippa (). Elokuvan nimeksi tuli Full Metal Jacket ja se kuvattiin kokonaan Lontoossa, koska Kubrick ei halunnut poistua kauas kotoaan elokuvaa tehdessään. Lopun kaupunkisodankäyntikohtaus kuvattiin purkutuomion saaneessa tehtaassa. Elokuva poikkeaa muista Vietnam-elokuvista siinä, ettei siinä nähdä yhtäkään viidakkokohtausta, vaan sotaa käydään urbaanissa kaupunkimaisemassa. Elokuvan ilmestyttyä se sai ristiriitaisia arvosteluja ja kärsi lipputuloissa samaan aikaan markkinoille ilmestyneen saman aihepiirin elokuvan Platoon - nuoret sotilaat suosiosta. Elokuva sai yhden Oscar-ehdokkuuden, ja se on myöhemmin saavuttanut suurta suosiota. Kuten Tohtori Outolempi, Hohto, Kellopeliappelsiini ja 2001: Avaruusseikkailu, myös Full Metal Jacket on äänestetty kaikkien aikojen sadan parhaan elokuvan joukkoon Internet Movie Databasessä. Kubrickin viimeinen elokuva Eyes Wide Shut perustui Arthur Schnitzlerin romaaniin Traumnovelle (suomennettu nimillä Tohtori eksyy erotiikkaan ja Unikertomus). Elokuvan käsikirjoituksessa Kubrick kuitenkin siirsi tarinan tapahtumapaikan 1920-luvun Wienistä 1990-luvun New Yorkiin. Elokuvaa kuvattiin kaksi vuotta, jonka aikana kaksi tärkeää näyttelijää (Harvey Keitel ja Jennifer Jason Leigh) vaihdettiin. Kubrick piti elokuvan tiukasti salassa, ja odotukset sitä kohtaan paisuivat. Elokuvan seksuaalinen teema sai jopa muutamat journalistit julistamaan, että teos olisi "seksikkäin elokuva, mitä on ikinä tehty". Eyes Wide Shut sai ensi-iltansa vuonna 1999, ja se jakoi oitis kriitikoiden mielipiteet. Kubrick oli valinnut pääosiin viihteellisistä rooleistaan tunnetun avioparin Tom Cruisen ja Nicole Kidmanin, ja sitä pidettiin osoituksena ohjaajan arvostelukyvyn heikentymisestä. Jotkut arvostelijat taas pitivät tätä ratkaisua luovana. Stanley Kubrick kuoli sydänkohtaukseen kaksi viikkoa ennen elokuvansa ensi-iltaa nukkuessaan kotonaan Harpendenissa Englannissa. Hänet haudattiin kotinsa Childwickbury Manorin pihalla sijaitsevan suosikkipuunsa viereen. Suunnitellut elokuvat Kubrickin verkkainen tahti ja pikkutarkka työtapa johti siihen, että osa hänen elokuvahankkeistaan ei koskaan toteutunut. Näitä ovat muun muassa: Burning Secret: käsikirjoitus, joka perustuu Stefan Zweigin novelliin Brennende Geheimnis. Tarina kertoo pienen lapsen äidistä, joka on uskoton miehelleen. Elokuva jäi tekemättä, kun Kubrick keskittyi toiseen elokuvaan. Myös Kubrickin sopimus MGM:n kanssa ehti raueta, ennen kuin käsikirjoituksen luonnos oli valmis. Andrew Birkin ohjasi tarinasta elokuvan vuonna 1988. Muutama vuosi The Killingin jälkeen Kubrick kirjoitti keskeneräisen ja nimettömän käsikirjoituksen sisällissodan aikaisesta sissiryhmästä. I Stole $16,000,000: Kubrickin ja Jim Thompsonin käsikirjoitus, joka perustui kassakaappimurtomies Herbert Emerson Wilsonin omaelämäkertaan. Kun pääosaan tarkoitettu ja Kubrickin edellisessä elokuvassa Kunnian polut näytellyt Kirk Douglas kieltäytyi, Kubrick luopui projektista. The Authentic Death of Hendry Jones, a.k.a. One-Eyed Jacks: Kubrickin ja Marlon Brandon yhteistyöprojekti Kunnian polkujen jälkeen. Teksti oli Charles Neiderin romaaniin perustunut Sam Peckinpahin kirjoittama käsikirjoitus. Kun Kubrick ei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen, Brando erotti Peckinpahin ja myöhemmin myös Kubrickin, ja ohjasi elokuvan lopulta itse. Myös Peckinpah ohjasi oman versionsa tarinasta. Blue Movie: Terry Southernin romaaniin vuodelta 1970 perustunut kuvaus tunnetun ohjaajan yrityksestä tehdä pornografinen elokuva. Napoleon. Ranskan keisari Napoleon Bonaparten elämäkertaelokuva, joka oli tarkoitus kuvata vuonna 1969. Kubrick päätti kuitenkin ohjata sen sijaan toisen samaan ajanjaksoon sijoittuvan elokuvan Barry Lyndon. Perfume: Patrick Süskindin romaaniin perustuva elokuva. Aryan Papers: elokuva, joka olisi käsitellyt äidin ja pojan kokemuksia holokaustin aikoina. Kubrick kuitenkin hylkäsi projektin Steven Spielbergin samaa aihetta käsittelevän Schindlerin lista -elokuvan ilmestymisen takia. Kubrickin vaimon mukaan aihe oli myös liian haastava ja vaativa ohjaajalle. A.I: Artificial Intelligence: Kubrickin pitkään suunnittelema elokuva, jota hän tiettävästi suunnitteli jo Full Metal Jacketin aikoina. Hän kuitenkin lykkäsi tulevaisuuteen sijoitettua Pinokkio-tarinan muunnelmaa, koska halusi tietokonetehosteiden kehittyvän oikealle tasolle. Hän oli jo kirjoittanut siihen treatmentin ja palkannut muun muassa ohjaaja Chris Cunninghamin suunnittelemaan elokuvaan erikoisefektejä, kun hän päätti luopua projektista. Kubrickin kuoleman jälkeen Steven Spielberg ohjasi Kubrickin materiaalista A.I. - Tekoäly -elokuvan vuonna 2001. Ohjaustyyli Stanley Kubrickia voidaan pitää klassisena esimerkkinä niin sanotusta ristiriitaisesta taiteilijanerosta. Hänet muistetaan perfektionistisesta ja äärimmäisen kontrolloivasta ohjaustyylistään, jonka vuoksi näyttelijät ja muut työntekijät joutuivat usein koville Kubrickin elokuvissa. Kubrick oli piittaamaton näyttelijöiden viihtyvyydestä, eikä hän yleensä suostunut kertomaan näille, miksi mikäkin asia tehtiin niin kuin se tehtiin. Ottoja toistettiin kerta toisensa jälkeen ilman että ohjaaja olisi kertonut, mikä edellisessä otossa oli pielessä. Kubrick itse selitti käytöstään sillä, että sillä tavoiteltiin aitoja roolisuorituksia näyttelijöiltä: nämä joutuivat ikään kuin elämään kohtauksissa sen sijaan että olisivat näytelleet niissä. Toisaalta Kubrick salli suuriakin vapauksia sellaisille näyttelijöille, joihin hän luotti: näin oli laita esimerkiksi Lolitassa läpimurtoroolinsa tehneen ja Tohtori Outolemmessä kolmessa eri roolissa näytelleen Peter Sellersin kanssa. Kubrickin elokuvissa esiintyminen oli näyttelijöille ainutlaatuinen koettelemus, johon heidän koulutuksensa tai aikaisempi uransa ei ollut heitä valmistanut. Moni näyttelijä on kuvaillut tuon kokemuksen opettavaisuuden ja Kubrickin ohjaajapersoonan tehneen heihin lähtemättömän vaikutuksen. Erityisesti Hohdon naispääosan esittäjän Shelley Duvallin saama kohtelu kuvauksissa on herättänyt paljon kiistelyä Kubrickin persoonasta. Kubrick piinasi Duvallia ilkeillä kommenteilla, loputtomiin toistuvilla otoilla ja syrjimällä tätä avoimesti. Duvall menetti kuvausten aikana hiuksiaan, ja Hohdon teon on jopa väitetty suistaneen hänen mielenterveytensä raiteiltaan. Suhde julkisuuteen Kubrick tunnettiin nihkeästä suhtautumisesta mediaan. Etenkin viimeisinä vuosina ohjaajalta oli melkein mahdotonta saada haastatteluja. Ohjaajan langon, elokuvatuottaja Jan Harlanin mukaan Kubrick ei välittänyt julkisuudesta eikä palkinnoista. Myöskään elokuvan muotivirtaukset eivät kiinnostaneet häntä, vaan hän keskittyi tekemään itsensä näköisiä teoksia. Elokuva-alaa hän kyllä seurasi tarkkaan ja saattoi lähettää kannustavia terveisiä nuorille, nouseville ohjaajakyvyille. Tunnustukset The New York Timesin kriitikot valitsivat vuonna 2004 Kubrickin ohjauksista yli puolet kaikkien aikojen tuhannen parhaan elokuvan listalle: Kunnian polut, Lolita, Spartacus, Tohtori Outolempi, 2001: Avaruusseikkailu, Kellopeliappelsiini, Barry Lyndon ja Hohto. Kolme Kubrickin teosta on valittu National Film Registryn kokoelmaan esteettisesti, kulttuurisesti tai historiallisesti tärkeinä amerikkalaiselokuvina: Kunnian polut, Tohtori Outolempi ja 2001: Avaruusseikkailu. Filmografia Pitkät elokuvat {| class="wikitable" ! Vuosi ! Elokuva ! Alkuperäinen nimi |- | 1953 | Fear and Desire | Fear And Desire |- | 1955 | Kohtalokas suudelma | Killer's Kiss |- | 1956 | Peli on menetetty | The Killing |- | 1957 | Kunnian polut | Paths of Glory |- | 1960 | Spartacus | Spartacus |- | 1962 | Lolita | Lolita |- | 1964 | Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia | Dr. Strangelove or: How I Learned To Stop Worrying And Love the Bomb |- | 1968 | 2001: Avaruusseikkailu | 2001: A Space Odyssey |- | 1971 | Kellopeliappelsiini | A Clockwork Orange|- | 1975 | Barry Lyndon | Barry Lyndon|- | 1980 | The Shining - Hohto | The Shining|- | 1987 | Full Metal Jacket | Full Metal Jacket|- | 1999 | Eyes Wide Shut | Eyes Wide Shut|} Lyhyet dokumenttielokuvat Kubrickin vuonna 1952 kuvaama lyhytelokuva ei ole säilynyt. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Filmihullu 5-6/1999, useita artikkeleita Kubrickista.Filmihullu 1/2018, teemanumero Kubrickista ja Roman Polanskista. Saalo, Juhani & Toukonen, Marja-Leena: "Harhateillä, Stanley Kubrickin elokuvat kulttuurimme kuvastimina". Filmihullu 6/1982. Dokumentteja Stanley Kubrick - Ohjaajan muotokuva (Stanley Kubrick: A Life in Pictures, Jan Harlan, 2001) Elämäni Kubrickin palveluksessa (Tony Zierra, 2017) kertoo Kubrickin assistenttina pitkään toimineesta näyttelijä Leon Vitalista, jonka tiivis yhteistyö ohjaajan kanssa alkoi sivuosasta elokuvassa Barry Lyndon'. Aiheesta muualla Yhdysvaltalaiset elokuvaohjaajat Yhdysvaltalaiset elokuvatuottajat Yhdysvaltalaiset elokuvakäsikirjoittajat Vuonna 1928 syntyneet Vuonna 1999 kuolleet Amerikanjuutalaiset Seulonnan keskeiset artikkelit

1139

https://fi.wikipedia.org/wiki/Stephen%20King

Stephen King

Stephen Edwin King (s. 21. syyskuuta 1947 Portland, Maine) on yhdysvaltalainen kauhukirjailija. Kingin esikoisromaani Carrie ilmestyi vuonna 1974, ja hän teki lopullisen läpimurtonsa romaanilla Hohto (1977). Vuonna 2017 Kingiltä oli julkaistu jo yli 50 romaania, joita oli myyty yhteensä kappaletta. Romaanien lisäksi King on kirjoittanut novelleja, pienoisromaaneja, käsikirjoituksia, esseitä ja sarjakuvia. Tyypillistä Kingin kirjoille on, että niissä tavalliset ihmiset - keskiluokkaiset perheet, lapset, kirjailijat - joutuvat vähitellen yhä kaameampiin tilanteisiin. Elämä ja ura Nuoruus Stephen Edwin King syntyi 21. syyskuuta 1947 Portlandissa Mainen osavaltiossa. Hänen vanhempansa olivat Donald Edwin King ja Nellie Ruth King (o.s. Pillsbury). Donald, joka ansaitsi elantonsa kaupustelijana, oli syntyjään nimeltään Pollock ennen kuin muutti aikuisiällä sukunimensä Kingiksi. Kingin ollessa kaksivuotias hänen isänsä lähti omille teilleen, eikä Stephen kuullut hänestä sen koommin. Ruth-äiti kasvatti Stephenin ja tämän adoptoidun isoveljen Davidin yksin. Kingit asuivat Portlandista muutettuaan jonkin aikaa Fort Waynessa ja Connecticutin Stratfordissa. Kun Stephen oli 11-vuotias, Ruth King vei perheensä pysyvästi kotikaupunkiinsa, Mainen Durhamiin. Ruth luki paljon, ja myös Stephen kiinnostui lukemisesta jo pikkulapsena. Hän rakasti erityisesti tieteis- ja kauhusarjakuvia. Vartuttuaan hän alkoi lukea myös kirjoja ja käydä katsomassa tieteis- ja kauhuelokuvia. Yksi hänen varhaisista suosikeistaan oli fantasiakauhukirjailija H. P. Lovecraft. Kouluaika King alkoi kirjoittaa 12-vuotiaana omia tarinoita yhdessä kaverinsa Chrisin kanssa. Hän myös toimitti veljensä kanssa korttelilehteä, jolle pojat saivat 20 tilaajaa. King lähetti 13-vuotiaana kirjoittamansa tarinan Spacemen-lehteen, mutta se torjuttiin, kuten muutkin seuraavat tarinat. Lukiossa King sai kiitettäviä arvosanoja historiasta ja äidinkielestä, mutta heikompia arvosanoja tiedeaineista. Hän oli lukutoukkana aina hiukan ulkopuolinen, vaikkakin pidetty. Hän toimitti koulunsa lehteä ja sen jälkeen omaakin lehteään nimeltä Village Vomit, jossa hän ivasi koulunsa ilmiöitä ja opettajia. Lehtikirjoittelu johti työpaikkaan urheilutoimittajana paikallisessa lehdessä, mikä opetti Kingin kirjoittamaan tiukasti aiheesta ja jättämään sivupolut pois teksteistään. King oli lukioaikoinaan myös kiinnostunut rock and roll -musiikista ja soitti kitaraa MoonSpinners-nimisessä yhtyeessä. Kingin ensimmäinen julkaistu tarina oli novelli In a Half-World of Terror (alkuperäinen nimi I Was a Teen-Age Grave-robber), joka julkaistiin Comic Review -lehdessä vuonna 1965. Yliopisto-opinnot Valmistuttuaan lukiosta King aloitti syksyllä 1966 opinnot Mainen yliopistossa Oronossa. Hän luki laajasti ja kirjoitti vapaa-aikanaan päivittäin, esimerkiksi paksun romaaniluonnoksen nimeltä The Long Walk sekä sodanvastaisen Sword in the Darkness. Kumpaakaan hän ei saanut julkaistua. King osallistui myös opiskelijamielenosoituksiin Vietnamin sotaa vastaan ja esiintyi kitaransa kanssa kahviloissa esittäen omia kappaleitaan. King sai kesällä 1969 töitä yliopiston kirjastossa. Siellä hän tapasi toisen työntekijän, Tabitha Sprucen. He alkoivat seurustella ja menivät naimisiin myöhemmin opintojensa jälkeen tammikuussa 1971. Kingin kirjoittamat tarinat käsittelivät usein synkkiä kauhuaiheita, mikä sai jotkut hänen opettajansa ehdottamaan hänelle "vakavampia" aiheita. Hän kirjoitti yliopiston lehteen kolumnia nimeltä "King's Garbage Truck". Hän otti englannin kielen, amerikkalaisen kirjallisuuden, luovan kirjoittamisen, näytelmätuotannon sekä radio- ja televisiokirjoittamisen kursseja. Hän otti myös kasvatustieteen ja psykologian kursseja tulevaa työuraansa ajatellen siltä varalta ettei menestyisikään kirjailijana. Hän sai myös opettaa yliopistossa populaarikirjallisuuden ja -kulttuurin kurssia vain 21-vuotiaana. Aloittelevana kirjailijana King valmistui yliopistosta keväällä 1970. Hänellä oli kandidaatin tutkinto englannin kielestä ja sivuainetutkinto puheesta sekä lupa opettaa toisen asteen koulussa. Hän ei joutunut valmistumisensa jälkeen armeijaan, sillä hänellä oli korkea verenpaine, huono näkö, lättäjalat ja puhjenneet korvien tärykalvot. Yliopistoaika oli tehnyt Kingistä vahvasti sodanvastaisen liberaalin. King ei löytänyt valmistumisensa jälkeen aluksi työtä opettajana, joten hän teki sekalaisia töitä huoltoasemalla ja pesulassa ja asui vaimonsa kanssa vuokratussa asuntovaunussa. Hän työsti vapaa-aikanaan Musta torni -romaanin käsikirjoitusta ja lyhyitä tarinoita, joita julkaistiin miestenlehdissä 200-300 dollarin palkkiolla. Perheeseen syntyi tytär kesällä 1971 ja poika Joseph vuotta myöhemmin. King sai töitä opettajana Hampden Academyssä mutta haaveili yhä kirjailijanurasta. Läpimurto Kingin mieleen oli juolahtanut ajatus koulukiusatusta tytöstä, jolla on telekineettisiä kykyjä. Hän ei kuitenkaan pitänyt kehittelemästään tarinasta eikä uskonut sen kaupalliseen menestykseen, ja aluillaan ollut kertomus päätyi roskakoriin. Kingin vaimo Tabitha löysi tarinan ja rohkaisi Kingiä kirjoittamaan sen loppuun. King viimeisteli Carrien ja lähetti sen Doubleday-kustantamolle. Hän sai kirjasta 2 500 dollarin ennakon, mikä ei ollut paljon romaanista edes vuonna 1973. Kuitenkin vielä vuoden sisällä Signet Books osti Carrien pokkarioikeudet dollarin hintaan. King sai rahoista puolet, ja näin köyhästä kirjailijanalusta tuli yhdessä päivässä varakas. Carrie julkaistiin vuonna 1974, ja se myi hitaan alun jälkeen miljoonia. Myös kirjan arvostelut olivat lähes poikkeuksetta kiittäviä. Kingin äiti kuoli kohtusyöpään pian kirjan myyntiintulon jälkeen, mutta sitä ennen hänen sisarensa Ethelyn ehti lukea Carrien hänelle. King muutti kesällä 1974 perheineen Boulderiin Coloradoon. Carrien menestys sai Kingin jättämään opettajantyönsä ja ryhtymään kokopäivätoimiseksi kirjailijaksi. Hänen toinen romaaninsa, vampyyriaiheinen Painajainen (1975) oli esikoisromaaniakin suurempi menestys. Sitä seurasi autiosta hotellista ja hajoavasta perheestä kertova Hohto (1977), joka niin ikään myi enemmän kuin edeltäjänsä. King sai 1970-luvun puolivälissä valmiiksi kaksi tai kolme käsikirjoitusta vuodessa, mikä oli kustantajalle liikaa. Näin King ryhtyi julkaisemaan osan kirjoistaan salanimellä Richard Bachman, mukaan lukien aiemmin kustantajien hyllyttämän The Long Walkin. Kun kirjailijoiden tyylien samankaltaisuus herätti kysymyksiä, King aina kiisti olevansa Bachman. Kingin neljäs romaani Tukikohta (1978) rikkoi jälleen Kingin henkilökohtaiset myyntiennätykset. Ennen kirjan julkaisua King muutti kolmilapsiseksi kasvaneen perheensä kanssa kolmeksi kuukaudeksi Englantiin, missä hän suunnitteli kirjoittavansa perinteisen englantilaisen kummitustarinan. Sitä ei syntynyt, joten perhe muutti takaisin Yhdysvaltoihin. Siellä King kirjoitti ensimmäisen tietokirjansa, kauhukirjallisuusoppaan Danse Macabre. Romaanin Kosketus (1979) päähenkilö näkee tulevaisuuteen. Kirjasta tuli Kingin ensimmäinen listaykkönen The New York Timesin bestsellerlistalla, ja tässä vaiheessa uraansa King oli jo noussut kauhukirjallisuuden johtotähdeksi. Ura 1980-luvulta eteenpäin Kingin perhe osti 1980-luvun alussa talon Bangorista Mainesta ja asettui sinne. Kingin seuraavia romaaneja olivat Tulisilmä (1980) ja Cujo (1981), jonka tapahtumat sijoittuvat Kosketuksen tavoin jälleen fiktiiviseen mainelaiseen kaupunkiin Castle Rockiin. King julkaisi 1980-luvulla ahkerasti romaaneja ja novelleja, joista tehtiin myös elokuvasovituksia, kuten Stand by Me - viimeinen kesä, Rita Hayworth - avain pakoon ja Vihreä maili. King itse ohjasi omasta käsikirjoituksestaan elokuvan Maximum Overdrive (1986). Samaan aikaan hän kirjoitti romaania Se. King oli alkanut työstää Musta torni -sarjaansa jo vuonna 1970, kauan ennen Carrien ilmestymistä. Ensimmäinen sarjan romaani nimeltään Revolverimies julkaistiin vuonna 1982. King halusi tehdä Mustasta tornista oman jättiteoksensa, esikuvanaan Tolkienin Taru sormusten herrasta. Toisena esikuvana olivat Sergio Leonen spagettiwestern-elokuvat, kuten Clint Eastwoodin tähdittämä Dollaritrilogia. King sai sarjan päätökseen vuonna 2004, mutta kirjoitti vielä itsenäisen kahdeksannen kirjan vuonna 2012. King käytti 1980-luvulla paljon alkoholia ja huumeita. Hän pääsi riippuvuuksistaan lopulta eroon. Kun King oli kirjoittamassa romaania Piina (1987), joka oli tarkoitus julkaista Richard Bachmanin nimellä, salanimi paljastui, ja King julkaisi sen loppujen lopuksi omalla nimellään. Paljastumisen seurauksena ensimmäiset Bachmanin nimellä kirjoitetut kirjat (Raivo, Pitkä marssi, Vimma ja Juokse tai kuole) julkaistiin vuonna 1985 uudelleen kokoelmana The Bachman Books, jonka kirjoittajaksi nimettiin King itse. King perusti vuonna 1992 muutaman muun kirjailijan kanssa rockyhtyeen nimeltä Rock Bottom Remainders, jossa hän itse soitti kitaraa ja lauloi. Yhtye teki kiertueen ja antoi lipputulot hyväntekeväisyyteen. King on lahjoittanut rahaa muun muassa nuorten baseballille ja muille oman kotiseutunsa kohteille. Kesäkuussa 1999 pakettiauto törmäsi Kingiin hänen ollessaan kävelyllä. King sai lukuisia luunmurtumia ja joutui sairaalaan kolmeksi viikoksi. Senkin jälkeen hänelle tehtiin useita leikkauksia. Toipuminen oli hidasta ja kivuliasta, mutta hän pääsi jaloilleen ja jatkoi kirjoittamista. Hän alkoi julkaista tarinoitaan myös Internetin kautta. Vuonna 2003 hän kertoi toipuneensa jo 75-prosenttisesti. Ensimmäinen onnettomuuden jälkeen julkaistu romaani oli vuonna 2001 ilmestynyt Unensieppaaja, jonka kohdalla King myönsi antamassaan vuoden 2014 Rolling Stone -lehden haastattelussa kirjoittaneensa kirjan oksikodonin vaikutuksen alaisena kipujensa lieventämiseksi. King ottaa poliittisesti kantaa ja tukee demokraatteja. Hän muun muassa vaati presidentti Donald Trumpin eroa. Tunnustuksia Kingille on myönnetty uransa varrella useita kirjallisuuspalkintoja, kuten Bram Stoker Award, World Fantasy Award, British Fantasy Society Award, Locus Award ja Horror Guild Award. Vuonna 2004 hänelle myönnettiin World Fantasy Award - Life Achievement -elämäntyöpalkinto. Vuonna 2014 hänelle myönnettiin National Medal of Arts -mitali kirjailijantyöstään. Bibliografia Suomennetut teokset Jälkeen keskiyön & Ennen aamunkoittoa (Skeleton Crew, 1985.) Suom. Tapio Tamminen. Book Studio, 1991. ISBN , ISBN Satumaa. (Fairy Tale, 2022) Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2023. ISBN . Musta torni -sarja Richard Bachmanin nimellä Raivo (Rage, 1977) Pitkä marssi (The Long Walk, 1979) Vimma (Roadwork, 1981) Juokse tai kuole (The Running Man, 1982) Kirous (Thinner, 1984) Teloittajat (The Regulators, 1996) Suomentamattomat teokset Danse Macabre (1981) Nightmares in the Sky: Gargoyles and Grotesques (1988) Riding the Bullet (e-kirja, 2000; suomennettuna teoksessa Maantievirus matkalla pohjoiseen) The Plant (e-kirja, 2000) Faithful (2004; kirjoitettu Stewart O'Nanin kanssa) The Colorado Kid (2005) Blaze (2007; kirjoitettu Richard Bachmanin nimellä) Ur (e-kirja, 2009) Blockade Billy (2010) Mile 81 (e-kirja, 2011) A Face in the Crowd (e-kirja, 2012; kirjoitettu Stewart O'Nanin kanssa) Guns (e-kirja, 2013) The Bazaar of Bad Dreams (2015) Gwendy's Button Box (2017; kirjoitettu Richard Chizmarin kanssa) Gwendy's Final Task (2022; kirjoitettu Richard Chizmarin kanssa) Filmatisoinnit Kingin tuotannosta on valmistunut yli sata elokuvaa ja lukuisia tv-sarjoja. ja ne ovat käsittäneet mm. kauhun, draaman ja scifin piiriin kuuluvia tarinoita. Hän on myös itse käsikirjoittanut elokuvia sekä omiin romaaneihinsa perustuvia teleivisiosarjoja. Frank Darabontin ohjaama Rita Hayworth - avain pakoon sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, mutta ei voittanut yhtäkään. Myös toinen Frank Darabontin ohjaama King-sovitus, Vihreä maili, sai enimmäkseen myönteiset arvostelut, ja se sai myös kolme Oscar-ehdokkuutta. Darabontin kolmas Kingin tarinaan perustuva elokuva, novelliin pohjautuva The Mist - usva, oli samalla ensimmäinen Darabontin ohjaama Kingin kauhutarinaan perustuva elokuva. Rob Reinerin ohjaamat Kingin tarinoihin perustuvat elokuvat ovat myös saaneet hyvän vastaanoton. Näitä ovat novelliin perustuva nuorisokuvaus Stand by Me - viimeinen kesä, jolla on 91 prosentin hyväksyntäaste Rotten Tomatoes -kritiikkisivustolla, ja samannimiseen romaaniin perustuva Piina (Misery), jolla on vastaavalla sivustolla 90 prosentin hyväksyntä. King-filmatisointien taso vaihtelee. Luultavasti tunnetuinta, Hohdosta tehtyä Stanley Kubrickin ohjaamaa elokuvatulkintaa, King itse pitää surkeana, vaikkakin sitä pidetään yleisesti yhtenä onnistuneimmista kauhuelokuvista. Myös Piinaa arvostetaan Kathy Batesin loistavan roolisuorituksen ansiosta (Bates palkittiin roolistaan Oscarilla). Sitä vastoin esimerkiksi Maissilapset-elokuva ja sen jatko-osat, jotka eivät perustu Kingin tuotantoon, ovat menestyneet kehnosti sekä kriitikoiden että yleisön silmissä. Kingin kirjoihin perustuvia töitä on ollut myös tieteistoimintaelokuva Juokse tai kuole, jonka pääosassa oli Arnold Schwarzenegger; Hohdon tavoin King on myös suhtautunut elokuvaan hyvin nuivasti. King on tehnyt monissa kirjoihinsa perustuvissa elokuvissa myös cameorooleja. Esimerkiksi elokuvassa Uinu, uinu lemmikkini King näytteli pappia ja elokuvassa Creepshow hän esitti farmaria. Se - Toinen luku -elokuvassa King esitti panttilainaamon omistajaa. Stephen King on myös ohjannut itse oman tarinansa pohjalta elokuvan Maximum Overdrive, joka ei kuitenkaan menestynyt kaupallisesti ja kriitikot tyrmäsivät sen. Elokuvan soundtrackina toiminut AC/DCn Who Made Who -levy sitä vastoin menestyi hyvin. Sovitukset Tukikohta (Stephen King's The Stand), neliosainen televisiosarja - perustuu kirjaan Tukikohta Hopealuoti (Stephen King's Silver Bullet), elokuva - perustuu kirjaan Ihmissuden vuosi Peter David, Robin Furth & Jae Lee: Musta torni 1-7, sarjakuva Viittauksia ja linkittymiä Monet Kingin kirjoittamat kertomukset sisältävät viittauksia muihin hänen tarinoihinsa. Tarinoissa saattavat esiintyä esimerkiksi toisista tarinoista tutut paikat, esineet tai asiat. Enimmäkseen kyseessä ovat hahmot; esimerkiksi Tukikohdassa esiintyvän Randall Flaggin voi tavata niin Lohikäärmeen silmissä kuin myös Mustassa tornissa. Toisinaan Kingin kirjoihin on piilotettu viittauksia Musta torni -sarjaan, esimerkkeinä laulavat ruusut, Säteet, Flagg, Roland ja Purppurakuningas. Monessa kertomuksessa viittaukset ovat varsin huomaamattomia, poikkeustapauksina Uneton yö, Pedon sydän, Pimeyden talo ja lyhytnovelli Elurian pikkusisaret, joissa viittaukset Mustaan torniin ovat näkyviä. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Vain paljaat luut: Stephen King ja kauhun anatomia. Toimittaneet Tim Underwood ja Chuck Miller. Mabuse, 1991. Ulkomaisia nykykertojia 2. Toimittaneet Ritva Aarnio ja Ismo Loivamaa. BTJ Kirjastopalvelu, 1998. Ulkomaisia kauhukirjailijoita. Toimittaneet Jukka Halme ja Juri Nummelin. BTJ Kirjastopalvelu, 2005. Aiheesta muualla Stephen Kingin kotisivut. Piina.net. Stephen Kingin ihailijasivut. Ervamaa, Tomi: Pelon ja surun maailmanmestari. Helsingin Sanomat 11.11.2006. Vuonna 1947 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit

1141

https://fi.wikipedia.org/wiki/Radio%20Suomipop

Radio Suomipop

Radio Suomipop on vuonna 2001 aloittanut valtakunnallinen kaupallinen radiokanava, joka keskittyy vain kotimaisen popmusiikin soittamiseen. Kanavan ydinkohderyhmä on 25-44-vuotiaat, ja sen omistaa Sanoma Media Finland. Sanoma-konsernin Nelonen Medialle kuuluvat myös Aito Iskelmä, Groove FM, Helmiradio, HitMix, Loop, Me Naiset Radio ja Radio Rock. Radio Suomipopin musiikkipäällikkö on Jussi Mäntysaari, joka seurasi Mikko Koivusipilä. Radio Suomipop on Suomen kuunnelluin kaupallinen radiokanava Bauer Median Radio Novan jälkeen. Kanavan aamushow, Aamulypsy, on kuunnelluin aamuohjelma. Keskimäärin ohjelma tavoittaa joka arkiaamu kuuntelijaa. Ohjelmakartta Historiaa Radio Suomipop toimi alkuperäisen toimiluvanhaltijan Oy P4 Finlandin aikana vuosina 1999-2001 nimellä Star FM. Star FM:n tunnuslause oli mieluummin musiikkia, ja soitossa oli kokonaan 1980- ja 1990-lukujen kotimaista ja kansainvälistä musiikkia. Star FM:n lisäksi P4 Finland omisti Groove FM -radioaseman. Oy P4 Finlandin omistanut ruotsalainen Modern Times Group päätti loppuvuonna 2000 keskittää radio-omistuksensa Suomessa Radio Novaan . Yhtiön kanavat myytiin lokakuussa 2000 Metromedia International Groupille, joka muutti toimilupayhtiön nimen Metromedia Finlandiksi. Uusi omistaja muutti Star FM -kanavan Radio SuomiPOPiksi vuonna 2001. Huhtikuussa 2004 Classic Radio siirtyi kokonaan Metromedialle. Vuonna 2004 Metromedia Finland siirtyi irlantilaisen Communicorp Groupin omistukseen ja nimi muuttui muotoon Metroradio Finland. Sanoma Entertainment osti enemmistöosuuden Metroradio Finland Oy:stä kesäkuussa 2012, jolloin Sanomien Nelonen Medialle siirtyi Metro FM:n ja Groove FM:n ohella myös Radio Suomipop. Nelonen Medialla on hallussaan myös Radio Aalto- ja Radio Rock -kanavat. Muuta toimintaa Radio Suomipop on järjestänyt vuodesta 2008 lähtien Jyväskylässä yhdessä Himos-lomat Oy:n kanssa Suomipop-festivaalit. Oulussa Suomipop-festivaalit on järjestetty vuodesta 2018 lähtien. Radio Suomipopin kuuntelijat valitsivat vuonna 2016 sata parasta suomalaista kappaletta. Alla kymmenen kärki: Kaija Koo - "Tinakenkätyttö" Eppu Normaali - "Murheellisten laulujen maa" Jenni Vartiainen - "Missä muruseni on" J. Karjalainen - "Hän" Rauli Badding Somerjoki - "Paratiisi" Yö - "Joutsenlaulu" Apulanta - "Jumala" Dingo - "Autiotalo" Tapio Rautavaara - "Päivänsäde ja menninkäinen" Haloo Helsinki - "Vapaus käteen jää" Kritiikkiä Marraskuussa 2016 Julkisen sanan neuvosto antoi kanavalle langettavan päätöksen ja vakavan huomautuksen ihmisarvon loukkaamisesta. Radion aamujuontajat olivat soittaneet Välimeren venepakolaisista kertovan uutissähkeen taustalla Mikki Hiiri merihädässä -laulua ja vitsailleet asiasta. Julkisen sanan neuvoston mukaan toiminta loukkasi Eurooppaan pyrkijöiden ihmisarvoa. Radio Suomipopin aamuohjelmat ovat saaneet jo tätä aiemmin ihmisarvon loukkaamisesta kaksi langettavaa ja kolme vapauttavaa päätöstä. Suomipopin ohjelmapäällikkö pohti, onko radiokanavan sitoutuminen JSN:ään järkevää, koska "aamujuontajat ovat viihdepersoonia, eivät journalisteja". Taajuudet Radio Suomipopin taajuudet 23. maaliskuuta 2023 alkaen. Lähteet Aiheesta muualla Radio Suomipopin verkkosivut Nelonen Median radiokanavat Vuonna 2001 perustetut radioasemat

1142

https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4velradio

Sävelradio

Sävelradio oli alun perin Ylen musiikkiohjelma vuodesta 1963 lähtien. Yleisradion kotimaisen radio-organisaation ohjelmistoon kuului muitakin musiikkia sisältäviä ohjelmia, sekä klassista että iskelmämusiikkia. Myöhemmin on kuultu muun muassa Jokamiehen sävelradio, johon kuka tahansa sai valita koko soitettavan aineiston. Sävelradio syntyi 1960-luvulla toimineiden merirosvoradioiden eli aluevesirajojen ulkopuolella laivoilta käsin toimineiden laittomien radioasemien, lähinnä Lounais-Suomessa kuuluneen Radio Nordin, paineesta. Merirosvoradiot kiellettiin, ja Radio Nord lopetti toimintansa kesäkuun 30. päivänä 1962. Sävelradio mainitaan Rauli "Badding" Somerjoen rock 'n' roll -kappaleessa Luut kasaan, Beethoven!. Lähteet Suomalaiset radio-ohjelmat Yle

1146

https://fi.wikipedia.org/wiki/Stadin%20slangi

Stadin slangi

Stadin slangi tai Helsingin slangi on Helsingissä 1890-luvulla syntynyt puhekieli. Se juontaa juurensa Helsingin keskikaupungilla puhutusta ruotsinkielisestä koulupoikien slangista. Helsingin 1800-luvun lopulla nopeasti kasvanut työväenluokka oli pääosin yksikielisesti joko suomen- tai ruotsinkielistä ja siksi sille kehittyi viestintävälineeksi yhteinen slangisanasto ja sekakieli. Suomenkielisen enemmistön kasvettua sotien jälkeen 1940-luvulla slangi lakkasi olemasta eri äidinkieltä puhuvien yhteinen viestintäväline ja se eriytyi selvemmin ruotsalaiseksi ja suomalaiseksi nuorisokieleksi, jotka molemmat alkoivat saada vaikutteita myös englannin kielestä. Slangi leimaantui alusta alkaen vahvasti katupoikien ja syntyperäisten helsinkiläisten kieleksi. Kieltä halveksuttiin erityisesti siksi, että se yhdistettiin alaluokkaan ja kansallisuuden vähättelyyn. Stadin slangilla on yhtäläisyyksiä niin sanottuihin pidgin- tai kreolikieliin, jotka syntyvät helpottamaan viestintää monikielisessä ympäristössä. Historia Helsingin slangin synnyn voi ajoittaa 1890-luvulle toisaalta kaupungin koulupoikien ja ylioppilaiden piiriin, toisaalta alempien yhteiskuntaluokkien nuorisojengeihin, niin sanottuihin sakeihin. Slangissa ruotsinkielisten koulupoikien slangisanasto kehittyi siten, että sanastoa voitiin käyttää niin suomen kuin ruotsin kielillä. Näiltä juurilta slangi kävi useita eri vaiheita ja levisi paljon suuremman ryhmän keskuuteen. Slangin kultakausi oli 1900-luvun alkupuolella sodanjälkeiseen aikaan asti. Se säilyi lähes muuttumattomana 1940-luvulle saakka. 1950-luvulla se muuttui yhdysvaltalaisperäisen nuorisokulttuurin myötä ja hajosi viimeistään 1970-luvulla eri alakulttuureihin. Sanasto ja puhetyyli Vanhalle Helsingin slangille olivat luonteenomaisia ruotsinkielisten puhujien kieleen hyvin sopineet äänteet, jotka olivat suomenkielisille vieraita ei-suomalaisia äänteitä, konsonanttiyhdistelmiä tai vokaaliyhdistelmiä. Suomalaiset slanginpuhujat käyttivät suomalaistuneita muotoja ruotsin sanoista. Vanhassa stadin slangissa noin 3/4 sanoista oli ruotsin kielestä, suomalaista alkuperää olevia viidennes ja viisi prosenttia (noin sata sanaa) on venäjästä. Muutamia sanoja on lainautunut muistakin kielistä kuten slaafaaminen 'nukkuminen' saksasta ja "donna" 'nainen' italiasta. Uudempi slangi on lainannut sanastoaan pääasiassa englannin kielestä ja 2000-luvulla maahanmuuttajien myötä myös arabiasta ja somalista. Kieliopiltaan slangi on kuitenkin pääosin suomea. Stadin slangin sanasto ja puhetyyli vaihtelivat jonkin verran eri kaupunginosien välillä. Vahvimmat erot olivat Pitkänsillan eteläpuolella Punavuoressa (Rööperissä), Kruununhaassa (Krunikassa) ja pohjoispuolella Sörnäisissä (Sörkassa), Kalliossa (Bergassa), sekä Vallilassa (Valkassa) puhutun slangin välillä. Esimerkki slangista Näyte 1930-luvun slangista emeritusprofessori Heikki Paunosen slangiarkistosta: Tunnettuja stadin slangin taitajia Eero Salola julkaisi jo 1920-luvulla slangijuttukirjan Ilman fritsaria. Uudelleen slangin toi kirjallisuuteen Pentti Saarikoski kääntämällä alkujaan englanniksi kirjoitetun romaanin Sieppari ruispellossa suomeksi osittain stadin slangia käyttäen. Pentti Saarikosken sisarenpoika, kokki Sami Garam, on kääntänyt Stadin slangille useita teoksia, muun muassa Aku Ankka -sarjakuvakokoelman Rotsi on mut byysat puuttuu ja Kiven Seitsemän veljestä (Seittemän broidii). Muita tunnettuja slangin taitajia ovat muun muassa Arvo Turtiainen, Tuomari Nurmio, Remu Aaltonen ja Jussi Raittinen. Tunnetuksi on tullut myös Georg Malmsten, erityisesti laulunsa Stadin kundi (1952) ansiosta. Useat räppärit käyttävät myös varsinkin nykyslangia. Kuuluisa Stadin slangilla kirjoitettu kappale on myös Tuomari Nurmion "Tonnin stiflat", joka on mukana myös Nurmion kokonaan slangiksi tehdyllä albumilla Dumari ja Spuget (2013). Kirjallisuutta Kaunokirjallisuutta Arvo Turtiainen: Minä paljasjalkainen, Tammi 1962 Edvard Janzon: Rundi stadis välil snadis (Gummerus, 1997) ISBN Edvard Janzon: Palsa kanis, litski kalis (Gummerus, 2002) ISBN Edvard Janzon: Villi Vallila (Kesuura, 2006) ISBN Sanakirjoja Kaarina Karttunen: Nykyslangin sanakirja (WSOY, 1979) ISBN Juhani Mäkelä: Stadin snadi slangisanakirja  (WSOY, 2002, 1. painos 1997) ISBN Jukka Annala: Remusanakirja (Teos, 2008) Ulla-Maija Forsberg: Stadin slangin etymologinen sanakirja (Gaudeamus, 2021) ISBN (sisältyy myös verkkojulkaisuun Suomen etymologinen sanakirja) Tutkimuskirjallisuutta Petri Kallio: "How Uralic is Stadin Slangi?" Rogier Blokland & Cornelius Hasselblatt (toim.), Language and Identity in the Finno-Ugric World, s. . Studia Fenno-Ugrica Groningana 4. Maastricht 2007. ISBN Sarjakuvia Sami Garam: Aku Ankka - Rotsi on mut byysat puuttuu (2001) Sami Garam: Snögeli ja seittemän snadii starbuu  (WSOY, 2001) ISBN Sami Garam: Jörde-Juge Sami Garam: Kessen rehukotsa  (Egmont, 2005) ISBN Uskonnollisia Olli Seppälä (toim.): Stadilaisten katkismus (Kirjapaja, 2000) ISBN Olli Seppälä (toim.): Luukkaan evankeliumi slangiks skrivattuna  (Kirjapaja, 2001) ISBN Pentti Malaste: Uusi testamentti stadin slangilla (Gummerus, 2001) ISBN Muita Erkki Johannes Kauhanen: Slangivisa (Tammi, 2002) ISBN Erkki Mattsson: Ei se skulaa joka skagaa (Edico Oy, 1999) ISBN Erkki Mattsson: Griinataa kimpassa (Edico Oy, 2001) ISBN Lähteet Aiheesta muualla Stadin Slangi ry. Urbaani sanakirja. Heikki Paunonen : Synonymia Helsingin slangissa. Virittäjä Vol 110 Nro 3/2006, s. 336 Artikkeleita Erkki Lyytikäinen: Kiitos sanoista, rakkaat rajanaapurit. Helsingin Sanomat 23.6.2000.

1147

https://fi.wikipedia.org/wiki/Syyskuu

Syyskuu

Syyskuu on gregoriaanisessa ja juliaanisessa kalenterissa vuoden yhdeksäs kuukausi. Syyskuussa on 30 päivää. Syyskuu seuraa elokuuta ja edeltää lokakuuta. Kuukauden latinankielinen nimi September, joka on käytössä useimmissa eurooppalaisissa kielissä, tulee seitsemää merkitsevästä sanasta septem, sillä aiemmin vuosi alkoi maaliskuusta ja syyskuu oli seitsemäs kuukausi. Kuukauden suomenkielinen nimi johtuu syksystä. Syyskuu on Suomessa ruskan, syyssateiden, pimenevien iltojen, viilenevien säiden ja sienestämisen aikaa. Syyskuu Suomessa Keskilämpötila ja sää Syyskuun keskilämpötila vaihtelee eri puolilla Suomea. Vantaalla syyskuun keskilämpötila on noin +11 C, Lahdessa noin +10 C, Tampereella noin +10 C, Kuopiossa noin +8,5 C, Oulussa noin +8,0 C ja Sodankylässä noin +6 C. Keskilämpötiloiltaan syyskuu onkin Suomessa lämpimämpi kuin toukokuu kosteiden ja pilvisten öiden takia syyskuussa eteläosissa maata yölämpötila putoaa harvoin alle +5 asteen. Syyskuun alussa päivälämpötilat ovat Etelä-Suomessa tyypillisesti 15-20 C ja kuun lopulla 10-15 C. Syyskuussa mitataan Suomessa hyvin harvoin hellelämpötiloja, mutta mm. vuosina 2002 ja 2019 helleraja (25 C) ylittyi kuun alussa vielä muutaman kerran. Suomen säähistorian myöhäisin hellelämpötila, 25,2 C, mitattiin 17. syyskuuta 1947. 20 asteen päivälämpötiloja mitataan enää harvoin syyskuun 20. päivän jälkeen, mutta niinkin on käynyt, viimeksi vuosina 2006, 2011, 2018 ja 2020. Pohjois-Lapissa päivälämpötila on noin 10-12 C kuun alussa ja 5-7 C kuun lopulla. Etelä-Suomessa on syyskuulla vain harvoin yöpakkasia, Lapissa ensimmäiset yöpakkaset osuvat yleensä syyskuun alkuun. Suomessa syyskuussa ilmat viilenevät kesän jäljiltä nopeasti. Yhä useampi päivä on pilvinen ja harmaa. Syvässä korkeapaineessakin saattaa esiintyä Suomessa syyskuisin jonkin verran pilvisyyttä, sillä auringon ilmaa nostattava vaikutus on jo kesää heikompi. Syksyn eteneminen Syyskuisessa Suominessa tapahtuu värikäs luonnontapahtuma: ruska. Ruskastuminen alkaa Lapista, jossa se on parhaimmillaan syyskuun alussa, ja loppuu Etelä-Suomeen, jossa se on parhaimmillaan vasta syys-lokakuun vaihteessa. Suurin osa muuttolinnuista jättää Suomen syyskuun aikana. Syysmuutto ei ole yhtä näyttävä tapahtuma kuin kevätmuutto, mutta silti muuttavat kurki- ja hanhiaurat kiinnittävät herkästi huomion. Monet pikkulinnut kokoontuvat suuriksi parviksi ennen muuttamistaan. Sienet muodostavat syyskuussa eniten itiöemiä, minkä vuoksi silloin on paras aika sienestämiselle. Syyskuussa auringonpaistepäiviä saadaan usein selvästi enemmän kuin myöhemmin syksyllä, mutta jo vähemmän kuin kesällä. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

1148

https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4hk%C3%B6veturi

Sähköveturi

Sähköveturi on veturi, joka saa käyttöenergiansa virroittimella rautatien yläpuolella olevasta ajojohtimesta tai raiteiden vieressä tai välissä sijaitsevasta virtakiskosta. Ajojohtimesta tai virtakiskosta saatu sähkövirta muutetaan veturin sähkömoottorissa liike-energiaksi, joka siirretään voimansiirtolaitteiden eli yleensä ajomoottorikäyttölaitteen kautta veturin pyöriin. Suomessa käytetyt sähköveturimallit ovat neuvostovalmisteinen Sr1, sveitsiläisvalmisteinen Sr2 ja saksalaisvalmisteinen Sr3. VR Group teki 20. joulukuuta 2013 historiansa suurimman investoinnin (yli 300 milj. euroa) tilaamalla saksalaiselta Siemensiltä 80 uuden tyyppistä Vectron-tuoteperheen sähköveturia. Ne saivat sarjatunnuksen Sr3. Sarjan viisi ensimmäistä veturia toimitettiin Suomeen vuoden 2016 aikana. Veturit otetaan käyttöön vuosien 2017-2026 välillä ja ne tulevat korvaamaan Sr1-veturit. Historia Ensimmäinen yritys sähkön käyttämiseksi veturin voimanlähteenä oli Robert Davidsonin Aberdeenissä Skotlannissa vuosina 1837-1838 rakentama sähköveturi ja sen myöhempi parannettu versio, "Galvani". Sähkö saatiin sinkki-rikkihappopareista (Daniellin pari), mutta sekä tällä tavoin saadun sähkön vähäinen määrä että parien hinta olivat esteenä keksinnön laajemmalle käytölle. Galvani oli näytteillä Royal Scottish Society of Artsin näyttelyssä 1841, ja sillä ajettiin koeajoja 1842 Edinburghin ja Glasgowin välisellä rataosuudella. Veturi saavutti nopeuden neljä mailia tunnissa (noin 6,5 km/h), mutta se ei kyennyt kuljettamaan tavaraa tai matkustajia. Charles Grafton Page rakensi vuonna 1851 Yhdysvalloissa 15 kW tehoisen sähkökäyttöisen vaunun, jonka sähkönlähteenä oli 50-kennoinen paristo. Moottori oli kahden vuorotellen kytkettävän sähkömagneetin välissä edestakaisin liikkuva rautatanko, jonka liike välittyi kiertokangella vetävälle pyöräparille. Vaunu painoi paristoineen 12 tonnia, ja se saavutti koeajossa hetkellisesti nopeuden 31 km/h. Vaunu toimi vain 40 minuutin ajan, jonka jälkeen sähköparit särkyivät. Dynamon keksiminen 1860-luvulla teki sähköveturin periaatteessa käyttökelpoiseksi, koska sähköä oli sen avulla saatavissa paljon runsaammin ja ratkaisevasti pienemmin kustannuksin. Dynamoa voitiin pyörittää höyrykoneella tai vesivoimalla, ja sähkö voitiin johtaa veturiin kiskoja pitkin, jolloin epäkäytännölliset ja raskaat sähköparit voitiin jättää pois. Werner von Siemens rakensi vuonna 1879 Berliiniin näyttelytarkoitukseen 300 m pitkän kapearaiteisen ympyräradan, jolla pieni sähköveturi veti kolmesta matkustajavaunusta koostuvaa junaa. Veturin teho oli 2,2 kW ja junan nopeus 13 km/h. Sähköjännite oli 150 V tasajännitettä, ja sähkö johdettiin erillistä kiskojen keskellä sijaitsevaa virtakiskoa pitkin. Varsinaiset kiskot toimivat paluuvirtapiirinä. Juna kuljetti Berliinissä neljän kuukauden aikana 90 000 matkustajaa, ja myöhemmin näytöksissä matkustajia myös Brysselissä, Lontoossa, Kööpenhaminassa ja Moskovassa. Ukrainalaissyntyinen Fjodor Pirotski rakensi 1880 Pietarin raitioteille kilometrin mittaisen sähkökäyttöisen koeosuuden, jonka sähkö tuotettiin Grammen dynamolla. Sähkö johdettiin toista kiskoa pitkin vaunuun ja toista kiskoa pitkin pois. Erillistä virtakiskoa ei ollut. Käyttö kesti kuukauden, mutta ei jäänyt pysyväksi. Siemens rakensi ensimmäisen pysyvän sähkökäyttöisen raitiotien vuonna 1881 Lichterfeldeen Berliiniin. Rata oli 2,4 kilometrin pituinen, ja sähkö johdettiin Pirotskin radan tavoin käyttäen molempia kiskoja ilman erillistä virtakiskoa. Käyttöjännite oli 180 V tasajännitettä. Koska ihmiset ja hevoset saivat kiskoista sähköiskuja, vuonna 1893 raitiotie varustettiin nykyaikaiseen tapaan yläpuolisella ajolangalla. Magnus Volk rakensi 1883 Brightoniin Englantiin Britannian ensimmäisen sähkökäyttöisen radan, Volk's Electric Railwayn. Sähkö johdettiin tässäkin radassa veturiin molempia kiskoja käyttäen. Jännite oli aluksi 50 V tasajännitettä, mutta vuonna 1884 se korotettiin 160:een volttiin. Vuonna 1886 jännitteen syöttö muutettiin tapahtuvaksi kiskojen välissä sijaitsevalla kolmannella raiteella. Radan pituus on 1,64 kilometriä, ja se on edelleen käytössä. Samana vuonna avattiin Irlannissa Giant's Causeway Tramway, jossa käytettiin ensimmäistä kertaa sivussa sijaitsevaa erillistä virtakiskoa. Jännite oli korkeampi kuin aikaisemmissa sovelluksissa, 290-360 V. Samana vuonna avattiin Wienissä Itävallassa Mödlingin ja Hinterbrühlin raitiotie, jolla käytettiin ensimmäistä kertaa radan yläpuolista ajojohdinta sähkön syöttöön. Ensimmäinen sähkökäyttöinen maanalainen metro oli Lontoon City and South London Railway, jossa otettiin käyttöön sähköveturit höyryvetureiden tilalle vuonna 1890. Veturien valmistaja oli Mather & Platt ja käyttöjännite 500 V tasajännite. Varsinaisilla rautateillä sähköveturit tulivat ensimmäistä kertaa pysyvään käyttöön vuonna 1895 Baltimoressa Yhdysvalloissa, missä kuuden kilometrin osuudella Baltimore Belt Linella junat vedettiin sähkövetureilla tunnelien läpi höyryveturien aiheuttamien savuongelmien takia. Sähköistetyn osuuden alussa sähköveturi kytkettiin kiinni junan edessä olevaan höyryveturiin. Tunnelien jälkeen sähköveturi irrotettiin, ja juna jatkoi matkaa höyryvedolla. Virta johdettiin veturiin tunnelin kattoon kiinnitetystä kiinteästä metallitangosta joustavan virroittimen avulla. Jännite oli 675 V tasajännitettä ja veturien teho 1 080 kW. Ensimmäinen pitkä sähkökäyttöinen rataosuus oli Sveitsissä, 40 kilometrin pituinen Burgdorf-Thun-reitti, joka otettiin käyttöön 1899. Sähköistysjärjestelmänä oli 750 V 40 Hz kolmivaiheinen vaihtovirta. Sähköistyksen suunnitteli sveitsiläinen Brown, Boveri & Cie. Vetureissa oli kaksi kolmivaihemoottoria, joiden yhteisteho oli 220 kW. Kolmivaihemoottorit olivat yksinkertaisia, vähän huoltoa vaativia ja käyttövarmoja, mutta ajonopeuden portaaton säätö ei ollut mahdollista ennen sata vuotta myöhemmin kehitettyä tehoelektroniikkaa. Myös liikkeellelähtö oli voimakkaasti nykäisevää. Ajonopeudet olivat kiinteät 18 ja 36 km/h. Järjestelmässä oli kiskojen yläpuolella kaksi erillistä ajojohdinta ja vetureissa kaksi rinnakkaista virroitinta. Kolmantena johtimena toimivat kiskot. Seuraava pitkä sähköistetty rataosuus oli Italiassa, 106 kilometrin pituinen Ferrovia della Valtellina, joka otettiin käyttöön 1902. Sähköistys oli kolmivaiheinen, ja jännite oli aikaisempia järjestelmiä huomattavasti korkeampi, 3 000 V 15,8 Hz. Sähköistyksen tekninen suunnittelija oli unkarilainen insinööri Kálmán Kandó. Myöhemmin, vuonna 1930, jännite nostettiin 3 600 volttiin ja taajuus 16 2/3 hertsiin. Ensimmäinen nykyisenkaltaista teknologiaa käyttävä vaihtovirtaveturi otettiin käyttöön vuonna  kilometrin pituisella Murnau-Oberammergau-radalla Etelä-Saksassa. Käyttöjännite oli 5 500 V yksivaiheista vaihtovirtaa ja taajuus 15 Hz. Moottoreina käytettiin yleisvirtamoottoreita. Sähkö johdettiin veturiin ajojohtimella ja paluuvirta kiskoja pitkin. Ruotsissa insinööri Robert Dahlander tutki vuodesta 1902 lähtien Ruotsin rautatiehallituksen toimeksiannosta sähköveturien käyttöönottoa Ruotsin rautateillä. Hänen johdollaan rakennettiin vuosina 1905-1907 koeradat Tomteboda-Värtan sekä Tukholma-Järfva, joissa tehtyjen perusteellisten kokeilujen ja kustannuslaskelmien perusteella Dahlander päätyi suosittelemaan yksivaiheista vaihtovirtakäyttöä yksikertaisimpana ja huokeimpana ratkaisuna rautateiden sähköistämiseen. Sveitsin ja Italian välille 1905 valmistuneeseen 20 kilometrin mittaiseen Simplonin tunneliin asennettiin alusta alkaen sähköistys. Sen toteutti Brown, Boveri & Cie omalla kustannuksellaan. Järjestelmäksi valittiin Italiassa jo käyttöön otettu kolmivaiheinen 3 000 V 16 Hz -järjestelmä. Käyttöön vuokrattiin aluksi kolme Valtellina-radalla käytössä ollutta 880 kW:n tehoista Ganzin tehtaassa Unkarissa valmistettua sähköveturia. Vuonna 1928 eniten sähköveturikäyttöisiä rataosuuksia oli Sveitsissä, missä 1 666 kilometriä (65 %) normaaliraiteisista radoista oli sähköistetty. Toiseksi eniten sähköratoja oli Italiassa, 1 607 kilometriä. Saksassa oli lähes yhtä monta sähköistettyä kilometriä kuin Italiassa, mutta laajasta rataverkosta johtuen osuus kaikista radoista oli pieni, vain noin 3 %. Sähköistyksen edelläkävijöitä oli myös Ruotsi, missä sähköratoja oli vuonna 1928 jo 892 kilometriä. Kiirunan ja Narvikin välisellä malmiradalla käytettiin vuodesta 1914 lähtien 1 200 kW:n tehoisia Oa-sähkövetureita. Sähköistysjärjestelmä on Ruotsissa ollut alusta alkaen 15 kV 16 2/3 Hz yksivaiheinen vaihtovirta. Useimmissa muissa Euroopan maissa suuri osa sähköistyksestä on rakennettu vasta 1950-luvulta alkaen. Maailman nopein junayhteys 1960-luvun puolivälissä kulki Japanissa Tokiosta Nagajan kautta Osakaan. Molempiin suuntiin liikennöineen Hikari-nimisen superpikajunan keskituntinopeus oli lähes 130 km/h Tokion ja Osakan välillä ja Tokion ja Nagajan välillä peräti 140 km/h. Nykyään merkittävä osa Euroopan rataverkosta on sähköistetty. Myös Aasiassa, erityisesti Japanissa ja Kiinassa, sähköistysaste on korkea. Toisaalta Yhdysvalloissa on purettu pois melkein kaikki aiemmin yleensä alueellisia tarpeita palvelleet sähköistysjärjestelmät niin, että pääradoista sähköistys on aktiivisesti käytössä enää Washingtonin-New Yorkin-Bostonin pääradalla (ns. Northeast Corridor -rata). Tämän lisäksi sähkövetoa käytetään joidenkin Yhdysvaltojen kaupunkien lähiliikenteessä. Sähköveturien voimansiirron kehitys Ensimmäisten sähköveturien moottorit olivat suurikokoisia, läpimitaltaan jopa kaksi metriä, ja painoivat jopa 8 tonnia. Ne oli sen vuoksi pakko sijoittaa veturin sisälle rungon päälle. Voima välitettiin vetopyörille höyryvetureista tutuilla kytkintangoilla. Koska moottori sijaitsi veturin jousitetussa rungossa, joka liikkui pystysuorassa suunnassa vetopyöriin nähden, käytettiin aluksi jäykkää kolmiomaista kytkintankoa, joka oli kytketty päistään kahteen rinnakkaiseen moottoriin. Vetopyörää pyörittävä vetotappi kiinnittyi kolmion keskiosaan, jossa oli pystysuoran joustoliikkeen mahdollistava hahlo. Muihin vetopyöriin voima välitettiin yksinkertaisella kytkintangolla. Painavan kolmiomaisen kytkintangon liike aiheutti voimakkaan pystysuoran iskutuksen kiskoihin, jota vastapainot eivät täysin kyenneet poistamaan. Tästä syystä kolmiomaisesta kytkintangosta luovuttiin myöhemmissä vetureissa, ja vetopyöriä käytettiin yksinkertaisilla viistoilla keveillä kytkintangoilla. Kytkintangon käyttö voiman välitykseen vetopyörien välillä säilyi pitkään eri veturimalleissa, vaikka voiman välitys yksimoottorisissa vetureissa yhteen sokkoakseliin vetoakselien välissä siirtyi myöhemmin tapahtuvaksi hammaspyörillä. Esimerkiksi Ruotsin SJ:n sarjat D (vuodesta 1925) ja Da (vuodesta 1950) säilyivät käytössä vuoteen 1990. Moottoritekniikan kehittyessä sähkömoottorit kevenivät ja pienenivät, jolloin tuli mahdolliseksi käyttää jokaista vetopyörää omalla moottorillaan, mikä myös pienensi yksittäisen moottorin tehontarvetta ja siten sen kokoa. Jotta joustoliikkeen aiheuttamaa ongelmaa ei esiintyisi, moottorien pitäisi liikkua joustoliikkeen mukana samaan tahtiin vetoakselin kanssa. Tällöin moottorin paino lepäisi suoraan kunkin vetopyörän päällä, eikä jousitetussa veturin korissa. Tämä aiheuttaisi suuria rasitusvoimia ratarakenteelle, jota ei pidetty suotavana. Tästä syystä kehitettiin erilaisia mekaanisia ratkaisuja, jotka sallivat voimanvälityksen pystysuoran liikkeen jousitetussa osassa sijaitsevan moottorin ja jousittamattoman vetopyörän välillä. Yksinkertaisin mutta teknisesti epätyydyttävin ratkaisu on käpälälaakerimoottori. Siinä moottorin toinen laita on laakeroitu moottorin kuoresta ulkonevan "käpälän" avulla veturin vetopyörän akseliin. Moottorin pieni hammaspyörä vetää vetopyörän akseliin kiinnitettyä isoa hammaspyörää. Moottorin toinen laita on niveltyvästi kiinni veturin tai telin jousitetussa rungossa. Tällöin jousitusliike keinuttaa moottoria kiinnityskohdan ympäri. Tällä tavalla saadaan noin puolet moottorin massasta pois jousittamattomasta massasta, mutta vetohammaspyörien ja hammaspyöräkotelon koko massa on jousittamatonta. Käpälälaakerimoottori on edelleen laajalti käytössä hitaammassa kalustossa edullisen hintansa vuoksi, vaikka rakenne aiheuttaa paljon suurempia rasituksia kiskoille ja radan rakenteelle kuin täysin jousitetut ratkaisut. Onttoon akseliin perustyvat järjestelmät Vetopyörän vieressä sijaitsevan moottorin ja vetohammaspyörien koko massa saadaan jousitettua käyttämällä vetopyörän akselin ympärillä toista, onttoa akselia, joka on laakeroitu veturin tai telin jousitettuun osaan. Hammaspyörävälityksen iso hammaspyörä on kiinnitetty onttoon akseliin. Onton akselin sisäläpimitta on riittävän iso salliakseen vetopyörän akselin esteettömän jousitusliikkeen. Ontto akseli liitetään vetopyörän sisäkehään sopivalla joustavalla liitoksella tai kardaaninivelillä. Varhaisin onton akselin joustava liitos oli AEG:n koeveturissa vuodelta 1903, jossa käytettiin pyörän säteen suuntaisia lehtijousia onton akselin ja vetopyörän sisäkehän välillä. Sarjatuotantoon tuli Westinghousen kierrejousiin perustuva ratkaisu vuonna 1912. Siinä onttoon akseliin kiinnitetyn tähtimäisen kappaleen ja pyörän kehän välissä oli pyörän kehän suuntaiset kierrejouset. Kierrejouset sallivat sekä vetopyörän pystysuuntaiset jousitusliikkeet että mahdollistivat vetoakselin radiaaliset liikkeet kaarteissa. Lisäksi ne pehmensivät tehon kytkeytymisestä aiheutuvia nykäyksiä. Ratkaisun heikkoutena oli taipumus kierrejousien katkeamiseen silloin, kun veturin liikesuunta venytti eikä puristanut jousia. Lukuisat valmistajat kehittivät edelleen jousiliitosta, jolloin jousien katkeilusta päästiin eroon. Jousiliitokset olivat laajalti käytössä 1920- ja 1930-luvuilla valmistetuissa sähkövetureissa, muun muassa SBB Be 4/7, Ae 3/5, Ae3/6III Siemens-kumijousijärjestelmässä vuodelta 1956 voimaa välittävät kierrejouset korvattiin järeillä ympyränkehän osan muotoisilla kumijousilla. Jouset eivät puristuneet päistään voimaa välittäessään kuten kierrejouset, vaan voima välittyi kehän suuntaisesti jousen sisäkehän ja ulkokehän välillä kumijousta tavallaan sivusuunnassa vetämällä. Järjestelmä osoittautui kestäväksi ja vähän huoltoa vaativaksi, ja sitä käytettiin DB:n veturisarjoissa E ), E ), E ), E ), 111 ja 151. Kun siirryttiin moottoritekniikan kehittyessä kontaktoreilla ohjatuista tasavirta- ja yleisvirtamoottoreista taajuusmuuttajakäyttöisiin induktiomoottoreihin, poistuivat kontaktorikytkentöjen aiheuttamat vetonykäykset. Tällöin voitiin luopua elastisista liitoksista. Kardaanijärjestelmässä hammaspyörävalityksen iso hammaspyörä on laakeroitu lyhyeen onttoon akseliin, joka on liitetty sisempään onttoon kardaaniakseliin kardaaninivelen välityksellä. Kardaaniakseli on pyöräkerran sisämitan pituinen ja kiinnitetty toisesta päästään samoin kardaaninivelellä vetopyörän sisäkehälle. Koska hammaspyörävälityksen painoa on saatu kevennettyä, onttoon akseliin perustuvia järjestelmiä on myös yksinkertaistettu jättämällä hammaspyörävälitys koteloineen jousittamatta kiinni vetoakseliin ja siirtämällä lyhyt ontto akseli pienen vetohammaspyörän sisälle. Tällöin jousitetusta moottorista tuleva voimaa välittävä akseli on kytketty kahden joustavan teräslevynivelen välityksellä pienen hammaspyörän onttoon akseliin. Jousittamatonta massaa on tässä ratkaisussa hammaspyörävälityksen massan verran enemmän kuin edellisissä, mutta ratkaisu on huokeampi, ja radalle aiheutuva rasitus on vain hieman täysin jousitettua rakennetta suurempi. Ratkaisu on käytössä Siemensin Vectron-sarjan vetureissa. Vipujärjestelmät Büchli-järjestelmässä vuodelta 1917 ei käytetty onttoa akselia, vaan järjestelmä sijaitsi vetopyörän ulkolaidalla. Siinä oli vetopyörää vetävän ison hammaspyörän ja vetopyörän välissä erikoinen vipukoneisto, joka mahdollisti näiden välisen pystysuoran liikkeen voimanvälityksen keskeytymättä. Järjestelmässä ei ole katkeilevia jousia, mutta suuri määrä liikkuvia osia, jotka vaativat tiheää voitelua ja huolellista ylläpitoa. Järjestelmän heikkous on sen epäsymmetrisyys, joka ei mahdollistanut täydellistä tasapainotusta, eikä sallinut yli 140 km/h nopeuksia osien epätasapainon vuoksi. Myös veturin painojakauma oli sivusuunnassa epäsymmetrinen, minkä takia raskaat osat kuten muuntaja täytyi sijoittaa veturin vastakkaiselle laidalle. Järjestelmää käytettiin muun muassa SBB:n vetureissa Ae 4/7 ja Ae 8/14 sekä DR:n veturissa E16. Büchli-järjestelmän suunnittelija Jakob Büchli siirtyi myöhemmin SLM:n palvelukseen, jossa hän suunnitteli uuden vetojärjestelmän, Winterthur Universal Antrieb'in vuonna 1928. Siinä moottorit ja vetohammaspyörä sijaitsivat veturin keskellä. Jousitusliikkeen mahdollisti suuren vetohammaspyörän ja vetopyöräakselin yhdistävä pystysuoran liikkeen salliva Oldham-akselikytkin. Järjestelmää käyttivät muun muassa SBB:n veturi Ae 4/6 ja toinen kahdesta Ae 8/14 veturista. Tanssivat renkaat oli Alsthomin vuonna 1933 käyttöönottama alun perin 1890-luvulta periytyvä järjestelmä. Siinä onton akselin joustava liitos vetopyörään on toteutettu kiertyvillä kumiholkkijousilla, joihin vetopyörän akselin ja onton akselin välinen jousitusliike välittyy vetopyörässä olevien reikien läpi vetopyörän ulkolaidalla olevien vipujen ja kiertyvän levyn ("tanssiva rengas") välityksellä. Tanssivat renkaat oli Suomessa käytössä VR:n Hr13 dieselsähköveturissa. Tekniikkaa Perusperiaatteita Sähköveturien perusperiaatteet säilyivät 1900-luvun alusta aina 1980-luvun tehoelektroniikan tuloon asti muuttumattomina. Vaihtovirtakäyttöisissä vetureissa ratajohdon jännite on tavallisimmin 15 kV 16,7 Hz tai 25 kV 50 Hz. Suomessa on käytössä yksivaiheinen 25 kV 50 Hz -järjestelmä. Perinteisessä vaihtovirtaveturissa ratajohdon jännite muutetaan päämuuntajassa ajomoottoreille sopivaksi jännitteeksi. Muuntajan toisiokäämissä on lukuisia ulosottoja eri jännitteille, joista ns. käämikytkimellä voidaan valita eri jännitteitä ajomoottoreille ja siten säätää portaittain veturin tehoa. Ajomoottoreina käytetään yleisvirtamoottoreita. Yleisvirtamoottorit toimivat epäedullisesti 50 Hz taajuudella, josta syystä järjestelmiin piti valita alhainen taajuus. Tasavirtasähköistysjärjestelmässä jännitteet ovat tavallisesti 1500 tai 3000 V. Muuntajaa ei voida käyttää, joten perinteisessä tasavirtaveturissa veturin tehon säätämiseksi käytettiin samassa veturissa useita tasavirtamoottoreita, joita voitiin kytkeä eri tavoin sarjaan ja rinnan, jolloin saatiin karkea tehonsäätöporrastus. Tämän lisäksi tarvittiin liikkeellelähtöön hienompi porrastus, joka toteutettiin kytkemällä erisuuruisia etuvastuksia sarjaan moottoreiden kanssa. Harvinainen ratkaisu on kolmivaiheveturit, joissa ajomoottoreina käytettiin teknisesti edullisia oikosulkumoottoreita. Puutteena oli kuitenkin hankalan ajojohdinrakenteen lisäksi veturin nopeudensäädön vaikeus, parhaimmillaankin veturissa oli vain neljä eri ajonopeutta, tavarajunavetureissa kaksi. Kolmivaiheinen jännitteensyöttö tapahtui kahden ajojohtimen ja kiskon välityksellä. Veturissa oli kaksi rinnakkaista virroitinta katolla. Järjestelmä oli laajassa käytössä Pohjois-Italiassa vuosina 1902-1976, ja rataosuuksien yhteispituus oli peräti 2 323 km. Jännite oli 3600 V ja taajuus 16 2/3 Hz. Kolmivaihejärjestelmä on nykyisin käytössä enää eräillä vuoristohammasradoilla. Eräässä erikoisessa varhaisessa toteutuksessa Unkarissa kolmivaihekäytön vaatimat kaksi erillistä ajojohdinta oli vältetty asentamalla veturiin kolmivaihevirtaa tuottava sähkömekaaninen pyörivä muuttaja, jota käytti tavanomainen yksivaiheinen ratajohdosta saatu 50 Hz vaihtojännite. Tehoelektroniikkaa ja tietokoneohjausta 1950-1960-luvulta alkaen on alussa lähinnä vaihtovirtavetureihin sovellettu tehoelektroniikkaa, aluksi muuntajan jälkeiseen tasasuuntaukseen (diodiveturit) ja sittemmin myös tyristoreilla tehtävään tehonsäätöön (tyristoriveturit). Vastaava tasavirtakäyttöön soveltuva säätölaite on tyristorikatkoja. Tehoelektroniikan kehitys on mahdollistanut lähinnä 1990-luvulta alkaen siirtymisen miltei huoltovapaisiin mutta pienikokoisiin ja tehokkaisiin kolmivaiheajomoottoreihin, joita syötetään tehoelektroniikalla toteutetulla taajuusmuuttajilla, joissa puolestaan käytetään joko öljy- tai vesijäähdytteisiä GTO-tyristoreita tai IGBT-transistoreita. Samaan aikaan veturin ohjaustoiminnoissa on otettu käyttöön tietokoneistetut järjestelmät, joissa saattaa olla useiden, kukin omaa osa-aluettaan (ohjauskäskyt, jarrujärjestelmät, tehonsäätö ja diagnostiikka yms.) ohjaavien tietokoneiden verkko. Kaikki nykyisin valmistettavat sähköveturit sähköistysjärjestelmästä ja jännitteestä riippumatta perustuvat taajuusmuuttajiin ja kolmivaihemoottoreihin, mutta eri maiden rautateillä on vielä runsaasti käytössä kyseisen maan sähköistysjärjestelmän mukaisia vanhoja perinteisiä tasa- ja vaihtovirtavetureita. Tehoelektroniikan käyttö kolmivaiheisten oikosulkumoottorien ohjaukseen on mahdollistanut myös valmistuskustannuksiltaan edulliset monivirtaveturit. Taajuusmuuttajakäytön kannalta on lähes yhdentekevää, mikä on ratajohdon jännite ja taajuus ja onko virta vaihto- vai tasavirtaa. Tarvittavat järjestelyt kutakin virtatyyppiä varten ovat yksinkertaisia ja varsin huokeita veturin hintaan nähden. Niinpä Euroopassa on käytössä vetureita, jotka voivat käyttää kaikkia neljää yleistä sähköistysjärjestelmää, 25 kV 50 Hz, 15 kV 16,7 Hz, 3000 V DC ja 1500 V DC, tai haluttua suppeampaa yhdistelmää niistä. Vaikka taajuusmuuttajakäytön kannalta ratajohdon jännite on vähämerkityksinen, jännitteellä on kuitenkin huomattava vaikutus sähköradan siirtohäviöihin sekä sähkönsyöttöasemien tiheyteen ja siten sähköistyksen aiheuttamiin kustannuksiin. Jännitteen nostaminen kaksinkertaiseksi pienentää siirtohäviöt neljäsosaan. Siten esim. 1500 V -järjestelmän siirtohäviöt olisivat samalla ajolankapituudella peräti 280-kertaiset 25 kV järjestelmään verrattuna. Tästä syystä matalajännitteisissä järjestelmissä on hyvin tiheään sähkönsyöttöasemia, mikä lisää investointikustannuksia. Katso myös Juna Dieselveturi Höyryveturi Sähkömoottorijuna Suomen rautateiden sähköistysjärjestelmä Sähköauto Lähteet Aiheesta muualla Käsikirja sähkövalaistus- ja voimalaitoksia varten Sähkö Osakeyhtiö AEG, Helsinki 1.1.1922 (sivut 229-232) Rautatiekalusto Sähköajoneuvot

1149

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomenlinna

Suomenlinna

Suomenlinna () on Helsingin edustalla sijaitseva merilinnoitus. Historiallisena muistomerkkinä ja nähtävyytenä sen kulttuurillinen arvo on merkittävä, ja se on vahva osa Helsingin identiteettiä. Suomenlinnan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1748 ja se tunnettiin vuoteen 1918 asti ruotsinkielisen nimensä Sveaborg pohjalta suomeksi Viaporina. Suomenlinna liitettiin vuonna 1991 Unescon maailmanperintöluetteloon. Suomenlinna on Helsingin kaupunginosa, jossa asuu noin 800 ihmistä. Suomenlinna on Suomen suosituimpia matkailukohteita. Vuonna 2019 linnoituksessa vieraili noin miljoona kävijää. Suomenlinnassa järjestetään ympäri vuoden erilaisia kaupunginosa- ja kulttuuritapahtumia. Saarilla sijaitsee monia kahviloita ja ravintoloita. Suomenlinnaa kunnostaa ja ylläpitää Suomenlinnan hoitokunta, joka on opetus- ja kulttuuriministeriön alainen valtion virasto. Nykyisin saarten ainoa sotilaallinen laitos on Pikku Mustasaaressa sijaitseva Merisotakoulu. Ison Mustasaaren eteläkärjessä sijaitsee Rikosseuraamuslaitoksen alainen, vuonna 1971 perustettu Suomenlinnan vankila. Keskeinen osa muurien, vallien ja rakennusten korjaustyöstä tehdään vankityönä. Vankilassa on paikkoja noin 100 vangille. Maantiede Bastionilinnoitus sijaitsee kuudella Suomenlinnan kaupunginosan kahdeksasta saaresta. Susisaareen tehtiin päälinnoitus. Eteläpuolisen Susiluodon linnoitus nimettiin vuonna 1749 Kustaanmiekaksi. Pienempiä saaria ovat Pikku Mustasaari, Länsi-Mustasaari ja Särkkä. Suurin on Iso Mustasaari. Kustaanmiekka, Susisaari, Iso Mustasaari, Pikku Mustasaari ja Länsi-Mustasaari ovat joko sillan tai maakannaksen ansiosta yhteydessä toisiinsa. Susisaaren ja Kustaanmiekan välillä aikoinaan ollut salmi on täytetty. Näiden saarten muodostaman ryhmän itäpuolitse kulkee Kustaanmiekan salmi ja länsipuolitse Särkänsalmi, jotka ovat tärkeimmät avomereltä Helsingin Kruunuvuorenselälle ja Eteläsatamaan johtavat laivaväylät. Suomenlinnan maapinta-ala on 2,21 neliökilometriä. Nähtävyyksiä Suomenlinna on suosittu käyntikohde Helsingissä vieraileville kotimaan- ja ulkomaanmatkailijoille, kuten myös Helsingin asukkaille. Suomenlinnaan pääsee ympäri vuoden ja linnoitus on hieno käyntikohde kaikkina vuodenaikoina. Linnoitussaarilla on nähtävyyksiä ja monipuolisia palveluita, kuten opastettuja kierroksia, ravintoloita, kahviloita, museoita ja taidenäyttelyitä. Kuninkaanportti on Suomenlinnan eteläkärjessä, Kustaanmiekan salmen rannalla sijaitseva portti Suomenlinnaan. Se oli alkuaan Suomenlinnan linnakkeen ensisijainen sisäänkäynti, ja sitä pidetään yleisesti Suomenlinnan tunnuksena. Sen kuva oli vuosina 1986-2002 myös tuhannen markan setelissä. Suuri linnanpiha Susisaaressa ympäröivine rakennuksineen on linnoituksen vanha hallinnollinen keskus. Bastionien Ekeblad ja Höpken väliin jäänyt osa muutettiin 1750-luvun alussa Suomen ensimmäiseksi myöhäisbarokin sommitteluperiaatteita soveltavaksi monumentaaliaukioksi. Keskellä aukiota on Augustin Ehrensvärdin hauta, jonka hautaholvin päätekiven Kustaa III muurasi itse 5. heinäkuuta 1783. Graniittipaaden veisti Nils Stenstam. Osa aukiota ympäröineistä rakennuksista tuhoutui Krimin sodan tykistötulituksissa, mutta jäljelle jäi muun muassa komendantin talo, jossa on nykyisin Ehrensvärd-museo. Linnanpihaa reunustaa myös vuonna 1756 valmistunut Paikallismajurin talo, joka on Suomenlinnan ja koko Helsingin vanhin alusta asti asuinkäytössä ollut kerrostalo. Suomenlinnan kirkko sijaitsee Isossa Mustasaaressa. Se rakennettiin 1850-1854 ortodoksiseen tyyliin sipulitorneineen, mutta muutettiin 1920-luvulla nykyiseen luterilaiseen asuunsa. Kirkon tornissa on majakka, joka vilkuttaa neljää lyhyttä välkähdystä, joka on Morse-aakkosina H kuten Helsinki. Museosukellusvene Vesikko on sijoitettu Susisaaren kaakkoiskärkeen. Vesikko valmistui vuonna 1933 ja palveli Suomen merivoimissa talvi- ja jatkosodan aikana. Vesikkoa pääsee katsomaan vuoden ympäri ja kesäkuukausina pääsee tutustumaan sukellusveneen sisätiloihin. Rantakasarmi Vaaleanpunaiseksi rapattu rantakasarmi on linnoituksen venäläisellä kaudella rakennettu pääportti. Rantakasarmin itäpäädyn tiloissa on äänitysstudio ja työhuoneita. Länsipäädyssä sijaitsevat panimon tilat, ravintola sekä Helsingin taiteilijaseuran galleria. Kruunulinna Ehrensvärd Kruunulinna Ehrensvärd on varustustyyppi, joka muodostuu kahdesta siipirakennuksesta ja niiden välisestä puolustusrintamasta. Ruotsin kuningas Kustaa III laski kruunulinnan peruskiven vuonna 1775. Kruunulinna suojasi telakka-aluetta ja varikkoa ja sen molempiin siipiin oli sijoitettu telakan tuotantoa ja toimistoja. Nykyisin Kruunulinna Ehrensvärdissä sijaitsevat muun muassa Suomenlinnan hoitokunnan toimisto, päiväkoti, asuntoja sekä yleisölle juhla- ja kokouskäyttöön vuokrattavat Pirunkirkon juhlasali ja Pajasali. Bastioni Zander Bastioni Zanderilla on liehunut linnoituksen lippu koko linnoituksen historian ajan. Bastioni Zander rakennettiin vuosina 1748-50 osaksi neljän bastionin linnoitusketjua. Lisäksi Suomenlinnassa suosittuja ovat tunnelit, joita on etenkin Kustaanmiekassa sekä Susisaaressa. Suomenlinnan telakka Suomenlinnassa, Susisaaren pohjoisosassa on telakka, jossa rakennettiin alun perin sotalaivoja. Toisen maailmansodan jälkeen telakan omisti Valmet, ja siellä rakennettiin Neuvostoliitolle sotakorvauksina luovutettuja aluksia. Myös entiset Suomenlinnan ja Korkeasaaren lautat rakennettiin siellä. Suomenlinnan telakka on Suomen vanhin kuivatelakka. Nykyään Suomenlinnan telakalla toimii Turkulaisvarustamo Alfons Håkans Oy. Kuivatelakan suuremman sisäaltaan pituus on 140 metriä ja leveys 50 m. Pienemmän ulkoaltaan pituus on 120 metriä ja leveys 20 metriä. Telakka-altaisiin johtaa 5 metrin syvyinen väylä. Se on Suomen ainoa kuivatelakka Hangon itäpuolella. Se korjaa pääasiassa merivoimien ja rajavartiolaitoksen aluksia, mutta myös paikallisia laivoja, hinaajia ja Saimaalla liikennöiviä aluksia on korjauksessa ja talvisäilytyksessä telakalla. Kulkuyhteydet Suomenlinnaan liikennöi Kauppatorilta Helsingin seudun liikenteen (HSL) Suomenlinnan lautta päivittäin ympäri vuoden. Katajanokalta pääsee Suomenlinnaan HSL:n huoltolautalla arkisin vuoden ympäri. HSL:n lautat kuuluvat julkisen liikenteen piiriin. Kesäkuukausina ja syksyllä linnoitukseen pääsee myös JT-Line Oy:n liikennöimillä vesibusseilla. Vesibusseihin ostetaan liput JT-Linelta. Merimatka kestää noin 15 minuuttia. HSL:n lauttana on toiminut mm. 1950-luvulla rakennettu M/S Suomenlinna-Sveaborg. Aluksen korvannut M/S Suomenlinna II sai alkuvaiheessa varsin kyseenalaisen maineen lukuisten pienten haverien johdosta. Suomenlinnaan kulkee myös merenalainen, noin 1 300 metriä pitkä huoltotunneli, jossa kulkee kaukolämpö-, vesijohto- ja viemäriputket sekä sähkö- ja puhelinkaapelit. Vain hälytysajoneuvot käyttävät huoltotunnelia. Tunnelin suuaukko on mantereen puolella Kaivopuistossa Uunisaaren laiturin kohdalla ja Suomenlinnan pää on Länsi-Mustasaarella. Urbaanilegendan mukaan Suomenlinnasta kulkee tunneli myös viereiseen Vallisaareen, mutta se ei pidä paikkaansa. Historia Rakentamisen tausta Ruotsi oli kärsinyt hattujen sodassa 1741-1743 Venäjää vastaan tappion, ja joutui luovuttamaan 1721 Uudenkaupungin rauhan tappioiden lisäksi vielä lisää alueita. Turun rauhassa se menetti Kymenlaakson Kymijoen länsihaaraa myöten ja sen mukana Haminan rajalinnoituksena. Rajakaupungiksi tuli Degerbyn ratsutilan maille vuonna 1745 perustettu Loviisan kaupunki. Hattujen sodan jälkeen Suomen puolustusta pyrittiin vahvistamaan, jotta sodan sattuessa jäisi aikaa lähettää vahvistuksia Ruotsista alueelle. Vuonna 1747 erityinen linnoituskomissio ehdotti linnoitusten rakentamista Loviisaan ja Helsinkiin. Tarkoituksena oli sekä linnoittaa kaupungit, että rakentaa niiden edustalle merilinnoitukset. Rakennustyöt Ruotsin kannalta keskeisenä ajatuksena oli saada valtakunnan itäistä osaa varten oma rannikkolaivasto ja sille tukikohta, koska Karlskronasta tai Tukholmasta ei olisi ehditty lähettää aluksia itärajan suojaksi varsinkaan keväällä jäiden lähdön aikaan. Osa laivastosta oli talvehtinut Kruunuvuorenselällä jo isonvihan aikaan. Ranska oli puolestaan huolestunut Venäjän vaikutusvallan kasvusta ja sitoutui tukemaan Ruotsin linnoitustoimia Suomessa taalerilla vuodessa neljän vuoden ajan. Helsinkiin ja Loviisaan suunniteltujen Suomenlinnan ja Svartholman merilinnoitusten rakennustyöt aloitettiin vuonna 1748. Molempien linnoitusten suunnittelusta ja rakennustöistä vastasi Västeråsissa, Ruotsissa syntynyt linnoitusupseeri Augustin Ehrensvärd. Merilinnoitusten lisäksi suunnitellut maalinnoitukset jäivät sen sijaan kuningaskunnan rahapulassa pahasti kesken ja lopulta loppuivat kokonaan. Rakennusmateriaalia alueille saatiin ainakin Helsingin pitäjästä (nyk. Vantaa), Santahaminasta ja Espoon Soukasta. Suurelta osalta muurien rakentamiseen tarvitut kivet kuitenkin louhittiin itse saarten kallioista. Suomenlinnan rakennustöitä ei koskaan saatu valmiiksi Ehrensvärdin tarkoittamassa laajuudessa. Vuonna 1756 Viaporiin perustettiin maavoimille alisteinen saaristolaivasto, Armeijan laivasto. Kustaan sodan aikana Viapori toimi saaristolaivaston korjaustelakkana ja osaltaan mahdollisti Ruotsinsalmen meritaistelun voiton 1790. Postikonttori Vuonna 1802 Viaporiin perustettiin Helsingin seudun toinen postikonttori, mikä johtui linnoitusvaruskunnan päällikönä toimineen Carl Olof Cronstedtin toiminnasta. Cronstedt oli harmistunut laivaston kirjeiden katoamisista ja ajoi postikonttorin perustamisen läpi valtakunnan postitirehtöörin vastustuksesta huolimatta. Postikonttorin toiminta lakkasi vuonna 1808 venäläisten vallattua Suomen. Venäläiset elvyttivät sotilaallisia tarkoituksia palvelleen postitoiminnan uudelleen Viaporissa 1850-luvun puolivälissä itämaisen sodan aikana. Venäjän vallan aika Suomen sodan alkuvaiheessa vuonna 1808 venäläiset saapuivat Suomeen maateitse ja miehittivät nopeasti laajan osan Etelä-Suomea. He myös piirittivät Viaporia, jonne he pääsivät manterelta jäitse. Kaksi kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen Cronstedtin johtama linnoitus antautui 3. toukokuuta 1808. Suomen siirryttyä osaksi Venäjää vuonna 1809 venäläiset jatkoivat linnoituksen rakentamista omien suunnitelmiensa mukaan. Ruotsin vallan aikana rakennustöiden painopiste oli ollut Susisaaressa ja Kustaanmiekalla, joita pidetäänkin linnoituksen rakennushistoriallisesti mielenkiintoisimpana osana. Muilla saarilla linnoitustyöt olivat jääneet keskeneräisiksi. Venäjän vallan aikana sitä vastoin Isosta Mustasaaresta tuli linnoituksen keskeisin osa, jonne rakennettiin muun muassa suuria kasarmirakennuksia ja kirkko. Krimin sodan aikana vuonna 1855 Viaporia ammuttiin ranskalaisista ja englantilaisista sotalaivoista käsin tykeillä kahden vuorokauden ajan. Tällöin osa linnoituksen alkuperäisistä rakennuksista tuhoutui. Vuonna 1906 linnoituksessa puhkesi Viaporin kapina. Viapori toimi ensimmäisen maailmansodan aikana Krepost Sveaborgin keskuslinnakkeena. Linnoitukseen kuuluivat Helsinkiä kiertäneen maarintaman lisäksi myös meririntaman linnoitukset, kuten Miessaari, Rysäkari ja Kuivasaari. Suomen itsenäisyyden aika Suomen julistautuessa itsenäiseksi vuonna 1917 Viapori oli edelleen venäläisen sotaväen hallussa, mutta sisällissodan aikana he luovuttivat osan siitä Suomen punaisille maaliskuussa 1918. Valkoiset valloittivat sen saksalaisten tuella huhtikuun alussa. Suomenlinna sai nykyisen nimensä 12. toukokuuta 1918, jolloin Kustaanmiekan lippusalkoon nostettiin juhlallisesti Suomen lippuna tuolloin väliaikaisesti käytetty punakeltainen leijonalippu ja ammuttiin kahdeksan kunnialaukausta kahdella venäläisellä kenttäkanuunalla. Lipunnostajaisiin oli kutsuttu arvovieraiksi mm. senaatin jäsenet, kaupunginvaltuusto ja useita korkea-arvoisia sotilashenkilöitä. Heitä kuljettivat kauppatorilta Viaporin laituriin luotsilaivat Eläköön ja Sekstant sekä jäänsärkijä Mercator. Samalla sotilasalue liitettiin Uudenmaan lääniin. Linnoituksen nimenmuutoksen takana oli senaattori Kyösti Kallion ehdotus. Vuosina 1918 ja 1919 saarilla toimi suuri sisällissodan jälkeinen vankileiri. Suomenlinnan vankileirin 10 000:sta punavangista yli 1 000 kuoli nälkään ja tauteihin. Teloitettuja oli 80. Myöhemmin linnoitus toimi suomalaisena varuskuntana. Suomen sisällissodan jälkeen Suomenlinnaan perustettiin 7. toukokuuta 1918 Suomenlinnan Linnoitustykistö, minkä nimisenä joukkoyksikön toiminta päättyi 15. syyskuuta 1918. Organisaatiouudistuksesta johtuen sen toimintaa jatkoi Suomenlinnan Rannikkotykistopataljoona 16. syyskuuta 1918 - 13. toukokuuta 1919. Rannikkotykistörykmentti 1 perustettiin 14. toukokuuta 1919, mikä toimi 15. syyskuuta 1939 saakka. Suomenlinnaan sijoitettiin 1920-luvulla Merisotakoulu. Vuosina 1921-1936 Ilmailuvoimien lentokonetehdas oli sijoitettuna Suomenlinnaan. Tehdas kokosi aluksi lisenssillä Hansa-Brandenburg W.33 -vesitasoja, jotka tunnettiin Suomessa nimellä I.V.L. A.22 Hansa. Vuonna 1925 Suomenlinnaan sijoitettiin ilmapuolustuskomennuskunta, joka muuttui myöhemmin kiinteäksi ilmatorjuntapatteriksi. Vuonna 1939 kiinteästä ilmatorjuntapatteri muutettiin Ilmatorjuntarykmentti I:ksi. Toisen maailmansodan aikana siellä oli myös Suomen sukellusveneiden päätukikohta. Suomen toisen maailmansodan alkuun liittyvä puolueettomuusvartiointi edellytti ennen yhteisharjoitusta puolustustuksen tehostamista. 16. syyskuuta 1939 muodostettiin Helsingin Lohko, mitä oli voimassa välirauhan aikaan, 4. syyskuuta 1940 saakka. 5. syyskuuta 1940 - 27. maaliskuuta 1941 oli Suomenlinnan yksikkö jälleen Rannikkotykistörykmentti 1, minkä jälkeen siitä tuli Suomenlinnan rannikkotykistörykmentti 28. maaliskuuta 1941 - 16. kesäkuuta 1941. Jatkosotaan valmistautumiseksi yksikkö laajennettiin myös rannikkojoukkoja kohtalaisesti sisältäväksi 1. Rannikkoprikaatiksi rannikkotykistörykmenttien talvisodan kokemusten perusteella 17. kesäkuuta 1941 - 31. joulukuuta 1941 väliseksi ajaksi, minkä jälkeen se nimettiin 1. tammikuuta 1942 - 30. marraskuuta 1944 väliseksi ajaksi Uudenmaan Rannikkoprikaatiksi. Tämän jälkeen yksiköstä muodostui Suomenlinnan Rannikkolinnakkeisto 1. joulukuuta 1944 - 30. marraskuuta 1952. Tämän jälkeen nimeksi tuli kolmannen kerran Rannikkotykistörykmentti] 1. joulukuuta 1952 - 31. joulukuuta 1956. Tämän jälkeen joukkoyksiköstä tuli 1. tammikuuta 1957 alkaen Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentti. Vuoteen 1948 saakka Suomenlinnaan pääsi vain kirjallisella maihinnousuluvalla. Tuolloin saaret avattiin yleisölle Suomen Matkailijayhdistyksen perimää pääsymaksua vastaan, vaikka ne olivat edelleen Puolustusvoimien hallinnassa varuskuntana. Vuonna 1972 linnoitus siirtyi lopullisesti siviilihallintoon. Ainoana sotilaallisena laitoksena sinne jäi Merisotakoulu. Seuraavana vuonna saaria hallinnoimaan perustettiin opetusministeriön alainen Suomenlinnan hoitokunta. Vuonna 1983 Suomenlinnan hoitokunnalle myönnettiin SAFA-palkinto Suomenlinnan kulttuurihistoriallisen kokonaisuuden kunnostamis- ja kehittämistyöstä. Vuonna 1991 Unesco otti Suomenlinnan maailmanperintöluetteloonsa. Suomenlinna sai Europa Nostra -palkinnon asiantuntevasta ja tasokkaasta restaurointityöstä vuonna 1999. Samana vuonna Uudenmaan liiton maakuntahallitus valitsi Suomenlinnan vuoden uusmaalaiseksi kyläksi. Muuta Vuoden 2016 taajamarajauksessa Suomenlinna muodosti oman taajamansa, jonka pinta-ala oli 0,63 neliökilometriä. Taajamassa oli 748 asukasta ja se oli väestötiheydellään 1 195 asukasta/km² Suomen taajamista viidenneksi tiheimmin asuttu. Ison Mustasaaren luoteisosassa sijaitsee hoitokunnan käytössä oleva arkisto- ja museoluolasto. Katso myös Saaristolaivasto Luettelo Suomenlinnan rakennuksista Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Elonet: Finlandia-katsaus ): Suomenlinna 200 vuotta - filmin alusta Suomenlinna - Suomenlinnan hoitokunnan ylläpitämä sivusto Suomenlinnan rakennusten historia -kartta Klikattava kartta. Suomenlinnan historiaan liittyviä aineistoja (Arkistolaitos) Museovirasto: Suomenlinna Ehrensvärd-seura Ry Suomenlinnan kuvaus Opetusministeriön sivuilla Suomenlinnan Skyview-ilmapanorama Ylen Elävä arkisto: Suomen seitsemän maailmanperintökohdetta Seulonnan keskeiset artikkelit

1150

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20sis%C3%A4llissota

Suomen sisällissota

Suomen sisällissota käytiin Suomen senaatin ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta - 15. toukokuuta 1918. Senaatin asevoimina olivat valkoiset joukot ja kansanvaltuuskunnan joukkoina Suomen Punainen Kaarti eli punaiset. Saksan keisarikunnan armeija tuki valkoisia valtaamalla Helsingin, Lahden ja muita eteläsuomalaisia kaupunkeja. Neuvosto-Venäjä tuki punaisia lahjoittamalla näille aseita. Sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta Euroopassa. Vuonna 1917 maailmansota johti Venäjän keisarikunnan hajoamiseen ja poliittiseen taisteluun vallasta sekä lopulta Venäjän sisällissotaan. Venäjän romahduksen seurauksena keisarikunnan osa, Suomen suuriruhtinaskunta, julistautui itsenäiseksi Suomeksi 6. joulukuuta 1917. Suomalaisen yhteiskunnan sisäisten jännitteiden korostuminen ja purkautuminen johti kuitenkin valtiovallan hajoamisen kautta vuoden 1917 kuluessa valtapoliittiseen ja sotilaalliseen kriisiin, jonka seurauksena maahan muodostui kaksi aseistetuilla joukoilla varustautunutta valtakeskusta. Sisällissota johtui taloudellisista syistä ja siitä, että tsaarinvallan aikana oli muodostunut käsitys huonosta asioiden etenemisestä. Kriisi kärjistyi tammikuun lopussa vuonna 1918 sisällissodaksi punaisten ja valkoisten välille. Punaiset hallitsivat Etelä-Suomea, valkoiset Keski- ja Pohjois-Suomea. Molempien osapuolten sotilaallinen vahvuus oli noin 80 000 sotilasta. Valkoisia saapui tukemaan lisäksi Saksan armeijan 13 000 sotilaan vahvuiset joukot. Venäjä tuki punaisia pääosin luovuttamalla punakaarteille aseita. Sodan ratkaisutaistelut käytiin maalis-huhtikuussa 1918. Tampereen taistelu alkoi 16. maaliskuuta ja päättyi 6. huhtikuuta C. G. E. Mannerheimin johtamien valkoisten joukkojen voittoon. Kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtama Saksan armeijan Itämeren divisioona oli noussut 3. huhtikuuta maihin Etelä-Suomeen noin 13 000 sotilaan vahvuisin joukoin, jotka valtasivat saman kuun aikana Helsingin, Lahden ja muita eteläsuomalaisia kaupunkeja. Valkoiset valtasivat huhtikuun lopussa vielä Viipurin. Helmikuussa 1918 alkanut punaisten hyökkäysvaihe päättyi lähes täydelliseen epäonnistumiseen. Saksan liittyminen Suomen sisällissotaan lyhensi sotaa ja pelasti muun muassa Helsingin tuhoisilta taisteluilta. Sisällissota päättyi 15. toukokuuta 1918 virallisen, siis valkoisen, Suomen voittoon. Suomen itsenäisyys, jonka olivat jo 4. tammikuuta 1918 tunnustaneet Venäjä, Ranska, Ruotsi ja Saksa ja heti perään useat muut valtiot, sai vahvistuksensa. Suomessa oli kuitenkin vielä saksalaisia joukkoja, mutta Saksan hävittyä suursodan sen vaikutus myös Suomessa päättyi. Tällöin luovuttiin myös hankkeista muuttaa Suomi kuningaskunnaksi muiden Pohjoismaiden tapaan ja maan valtiomuodoksi tuli tasavaltainen demokratia Euroopan läntisten suurvaltojen myötävaikutuksella. Sisällissota on Suomen historian ristiriitaisin tapahtuma, jonka vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet poikkeuksellisen pitkäkestoiset. Kuten usein käy kansojen sisäisissä valtataisteluissa, sodan aikana ja sen jälkeen esiintyi laajamittaista terroria. Sotatoimien ollessa käynnissä molemmat osapuolet syyllistyivät poliittiseen terroriin ja raakuuksiin. Sodan kuluessa punaisten käsissä kuoli 1 424 valkoista teloitettuna, 4 kuoli vankileirillä. Valkoisten käsissä kuoli 7 370 punaista teloitettuna, 11 652 kuoli vankileirillä, suurin osa sotatoimien jo päätyttyä, sillä punaisten tai punaisiksi epäiltyjen vangitseminen ja teloittaminen jatkui laajamittaisesti vielä viimeisten taistelijoiden antauduttua. Kaikkiaan sisällissota vaati noin 38 000 uhria. Näistä noin 75 prosenttia oli punaisia, joita kuoli eniten teloituksissa sodan aikana ja sodan päätyttyä vankileireillä nälkään ja tauteihin. Varsinaisissa taistelutoimissa kuoli lähes yhtä paljon sekä punaisia että valkoisia. Terrorin uhreista vähemmistö oli valkoisia, ja myös Venäjän kansalaisia teloitettiin. Sodan muut uhrit olivat lähinnä taisteluissa kaatuneita saksalaisia ja venäläisiä sotilaita. Sisällissota syvensi Suomen kansan kahtiajakoa. Voittanut osapuoli katsoi yhteiskunnan huonoimman aineksen nousseen Venäjän tuella kapinaan laillista hallitusta vastaan, joten hävinneisiin suhtauduttiin pitkälti rikollisina, jotka menettivät kansalaisluottamuksensa. Sisällissotaa seurasivat valkoiset vuosikymmenet. Punaisen osapuolen toimintaedellytykset palasivat vasta toisen maailmansodan päättyessä Neuvostoliiton vaatimuksesta vuonna 1944. Sodan nimitykset Sodalle on annettu erilaisia nimiä, jotka heijastelevat eri historiallisten ajankohtien valtapoliittisia ja yhteiskunnallisia suuntauksia sekä ideologisia painotuksia. Tässä suhteessa värittyneimpiä nimiä ovat vapaussota, luokkasota, punakapina ja torpparikapina. Tasapainoisempia nimiä ovat kansalaissota, vallankumous, kapina ja veljessota. Neutraaleimmat ilmaisut ovat vuoden 1918 sota (Suomessa), Suomen sota 1918, vuoden 1918 tapahtumat sekä kevään 1918 tapahtumat. Vallankumous oli vuoden 1918 sodan ensimmäisiä nimityksiä kansanvaltuuskunnan puolella. Punainen osapuoli kutsui sotaa myös luokkasodaksi ja kapinaksi. Lisäksi vapaustaistelu-nimeä käytettiin esimerkiksi punakaartilaisten kuolinilmoituksissa ja hautajaisissa. Kansalaissota-nimeä käytettiin sodan aikana yleisesti molemmin puolin rintamaa. Valkoiset käyttivät lisäksi nimiä punakapina ja kapina. Sodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Osassa historiantutkimusta sotaa kutsutaan nykyisin pääasiassa sisällissodaksi, joka sopii paremmin myös kansainväliseen käytäntöön. Tosin se on keinotekoinen ja kehitetty tämän hetkisen historiankirjoituksen tarpeisiin sopivaksi. Sisällissota-termi kuvaa sodan luonnetta neutraalisti (vrt. vapaussota, luokkasota) ja sisällyttää ulkovaltojen osallistumisen sotaan. Toisaalta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vapaussota-termin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin. Sodan juuret Perustekijät 1800-luvulla Suomen suuriruhtinaskunta teollistui, taloudellinen ja poliittinen toiminta vapautui sekä väestö kasvoi. Tämä muutti vallinneen sääty-yhteiskunnan rakennetta ja synnytti ristiriitoja. Säätyjen sisäinen valta-asetelma muuttui, kun talonpojat ja porvaristo vahvistuivat. Merkittävin muutos oli kuitenkin säätyjen ulkopuolisten väestöryhmien, maa- ja teollisuustyöväestön määrän kasvu ja omanarvontunnon nousu, aatteellisina työkaluinaan sosialismi, nationalismi ja myös liberalismi. Suomalainen työväenliike syntyi 1800-luvun lopussa kansan- ja herätysliikkeiden perustalta, henkisten ja aineellisten olojen hitaan mutta vakaan edistymisen myötä. Työväenliike sai fennomanian vaikutuksesta kansallisen luonteen, ja sen läpimurtoa edisti merkittävästi Venäjällä ja Suomessa vuonna 1905 puhjennut suurlakko. Sen jälkeen vuonna 1906 Suomessa tehty radikaali eduskuntauudistus ei vähentänyt yhteiskunnallisia jännitteitä, koska Venäjän keisari ja suomalaisten keskinäiset ristiriidat estivät eduskunnan täysipainoisen toiminnan vuosina 1907-1916. Säätyjärjestelmän vaikutus jatkui siten vuoteen 1917 asti, ja Suomen poliittinen järjestelmä oli vakiintumattomassa muutoksen tilassa. Tämä hidasti yhteiskunnallisten uudistusten toteutumista ja jyrkensi työväestön asenteita. Venäläistämiskausien 1899-1916 (sortovuosien) ja suomalaisen kansakunta-ajattelun voimistumisen myötä pyrkimykset Suomen irrottamiseksi Venäjästä sekä myös valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Rauhanomaisen vastarinnan ja toiminnan lisäksi maahan syntyi aseellista vastarintaa kannattanut aktivismi ja jääkäriliike sen myötä. Ratkaiseva tekijä vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnassa 1900-luvun alusta lähtien lisääntynyt sisäinen epävakaus, johon vaikutti voimakkaimmin ensimmäinen maailmansota. Suursota oli johtanut Venäjän sisäiseen kriisiin ja koko valtakunnan pirstoutumiseen sekä laajan valtatyhjiön syntymiseen ja taisteluun vallasta. Venäjän hajotessa maaliskuun ja marraskuun 1917 vallankumouksissa Suomessa pirstoutui ensin valtiovalta. Yhdessä nämä aiheuttivat maassa poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen kriisin sekä johtivat lopulta koko suomalaisen yhteiskunnan hajoamiseen. Pietarissa valtaa tavoitelleet Leninin johtamat bolševikit painostivat tuellaan ja vaatimuksillaan suomalaista työväenliikettä vallankumouksen toteuttamiseen. Suomen bolševikit olivat läheisessä yhteydessä Venäjän bolševikkien kanssa, ja suomalaiset auttoivat Venäjän bolševikkeja pitämään salaisia kokouksiaan Suomessa, jossa Venäjän tiedustelupalvelun ohranan toiminta ei ollut niin tehokasta kuin Venäjällä. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät kuitenkaan levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen, vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Siten yhteiskunnan hajoamisprosessi ja taistelu vallasta olivat emämaassa ja Suomessa samanaikaiset ja samankaltaiset. Ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista. Saksan keisarikunta oli Venäjän lisäksi toinen suurvalta, jonka Itä-Eurooppaan kohdistuneet valtaussuunnitelmat ja talouspoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917-1918. Suomalainen jääkäriliike oli osa Saksan suunnitelmia. Suomessa aktivistit suunnittelivat maan irrottamista Venäjästä saksalaisten pistinten ja jääkäreiden avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteessa Saksan johto päätti tukea bolševikkeja taloudellisesti sekä edistää Leninin ja eräiden muiden bolševikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin huhtikuussa. Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta, mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahden rintaman sodasta. Siten Saksa vaikutti sisällissodan syntyyn kahta tietä. Jakautunut kansa Maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena Suomen kansa oli jakautunut kahtia taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti. Jakoa kuvaavat vastinparit: säätyläiset-rahvas, itsenäinen-epäitsenäinen ja omistava-ei-omistava väestö, työnantajat-työntekijät, sivistyneistö-"kansa", yläluokka-alaluokka. Teollinen kapitalismi kohotti työväestön elintasoa tasaisesti 1800-luvun lopulta lähtien, mutta toisaalta yläluokan elintaso kasvoi enemmän. Keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt kansallista yhtenäisyyttä maan kehittämiseksi sekä uuden sisäisen järjestyksen luomiseksi. Sen sijaan yhteiskunnallinen jakautuminen johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun ja sisällissotaa edeltävän niin sanotun kaksoisvallan syntyyn. Kiistassa käytettiin hyväksi Suomen riippuvuutta Venäjästä, ja valtataistelu kytkeytyi Venäjän sisäiseen kriisiin sekä Saksan ja Venäjän väliseen sotaan kysymyksenä Suomen hallinnasta. Pyrkimys Suomen valtiolliseen itsenäisyyteen oli yksi niistä harvoista tavoitteista, joista oltiin suomalaisten kesken lopulta yksimielisiä. Tavoite hukkui kuitenkin sisäisten valtakiistojen alle. Sisäistä taistelua vallasta ja yhteiskunnan hajoamista vuoden 1917 aikana heijastelivat monet ilmiöt. Näitä olivat muun muassa haluttomuus ja kyvyttömyys poliittisiin kompromisseihin sekä elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet. Työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat, muun muassa työaikalainsäädäntö sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puuttuminen kunnallisvaaleissa, aiheuttivat teollisuudessa ja maataloudessa runsaasti lakkoja, jotka liittyivät lopulta taisteluun valtiovallasta. Kun eri valtaryhmien yhteisesti hyväksymää järjestyksenpitovoimaa ei Suomessa maaliskuusta lähtien ollut, yhteiskunnan ylempi kerros alkoi perustaa omia järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväestö järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuun 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917-1918 aikana sekä työväenliikkeen että konservatiivien ja porvariston piirissä päätösvaltaa siirtyi maltillisilta piireiltä sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan niin sanotut aseistetut linnoitukset), mikä johti lopulta sotilaalliseen konfliktiin. Sotaa edeltäneet tapahtumat Maaliskuun vallankumous Vapauden huuma Keisari Nikolai II luopui vallasta 15. maaliskuuta 1917. Venäjällä vallan otti duuman väliaikainen komitea ja sen asettama väliaikainen hallitus. Suomen suuriruhtinaskunnassa toinen ja samalla viimeinen venäläistämiskausi päättyi 20. maaliskuuta väliaikaisen hallituksen niin sanotun maaliskuun manifestiin, joka palautti Suomen ja emämaan välisen tilanteen aikaan ennen Nikolai Bobrikovin valtakautta. Suomen eduskunta sai ensimmäistä kertaa valta-aseman, joka sille vuonna 1906 oli asetettu. SDP:n vuoden 1916 eduskuntavaaleissa saavuttaman vaalivoiton pohjalta maahan nimitettiin 26. maaliskuuta Tokoin senaatti, jonka jäseninä oli kuusi sosialistia ja kuusi ei-sosialistia. Senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian ja työolojen kehittäminen, muun muassa työaikalait ja sosiaalivakuutus sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Konservatiivien (RKP, Vanhasuomalaiset ja Nuorsuomalaiset "pääskyt") sekä muiden porvarillisten, ei-sosialistien, (liberaalit Nuorsuomalaiset "varpuset" ja Maalaisliitto) piirissä oltiin tyytyväisiä väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen sekä lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen ja sortokauden päättymiseen. Tulevaisuus näytti lisäävän mahdollisuuksia yrittäjyyden sekä taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkökulmasta kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet säädökset, muun muassa lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet, kaatuivat. Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Pelkojen ja toiveiden vuosi Vapautuksen huuma ja myönteiset näkymät jäivät kuitenkin lyhytaikaisiksi. Suomen sisäpoliittinen tilanne heikkeni, ja maaliskuussa alkanut yhteiskunnan hajoaminen eteni kiihtyvällä vauhdilla. Laajassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi. Toisaalta vanhan järjestelmän perinteet ja asenteet olivat vielä vallalla, mutta toisaalta, kansanvaltaisen ajattelun leviämisen myötä, aiemmin luonnollisena pidettyä säätyjärjestelmän eriarvoisuutta ei enää hyväksytty. Vuonna 1917 uusi järjestelmä etsi vielä tietään, ja kehityksen suunnasta tuli merkittävä kiistelyn ja taistelun aihe. Muutos ja sen vauhti alkoivat pelottaa konservatiiveja ja ei-sosialisteja. Työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta. Vuoden 1905 suurlakon aiheuttama mullistava siirtyminen säätyvallasta parlamentarismiin ja yleiseen äänioikeuteen vaikutti sekä työväestön että porvariston toimiin vuonna 1917. Työläisten piirissä ei haluttu vuosien 1908-1916 "tsaristisen takaiskun" toistuvan, ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen". Konservatiivien ja porvarien vuonna 1906 kohtaama valtiollisen (sääty)vallan menetys konkretisoitui vasta maaliskuun 1917 vallankumouksessa ja silloin tilanne uhkasi johtaa myös taloudellisen vallan vähenemiseen. Talouden osalta sekä teollisuustyöväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914-1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen työttömyyttä ja voimakkaan inflaation. Työväestön talouden äkillinen heikentyminen yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille. Tokoin senaatti Tokoin senaatista muodostui heikko hallitus. Perusongelma oli, etteivät sen paremmin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan osallistuneet hallitukseen täysipainoisesti. Valtaryhmien välisen valtakiistan takia ja poliittisen uran tärveltymisen pelossa SDP:n ja ei-sosialistien parhaita voimia ei saatu mukaan. Sosialistien pitkään odottamaa poliittisesti edullista tilannetta ei, eduskuntaenemmistöstä huolimatta, kyettykään hyödyntämään, koska työväestöltä puuttui taloudellinen valta. Porvareilla taloudellista valtaa oli, mutta he tavoittelivat sen jatkeeksi porvarienemmistöistä eduskuntaa ja senaattia. Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko poliittinen asema oli luonteenomaista valtiovallan hajoamiselle vuosina 1917-1918. Venäjän keisarin maaliskuussa 1917 menettämä mahti hajaantui moneen suuntaan: väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, lakko-organisaatioille ja joukkokokouksille, sekä työnantajien aktiivisille eturyhmille. Kriisin aihiot Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema suhteessa Venäjään sekä kysymys järjestysvallasta. Senaatti selvisi melko vähällä huhti-toukokuussa 1917 teollisuudessa ja maataloudessa alkaneesta lakkoliikehdinnästä. Työväestön tärkein vaatimus lakoissa oli kahdeksantuntinen työpäivä. Lisäksi haluttiin voimistuvaa inflaatiota kompensoivia palkankorotuksia. Lakot ratkesivat lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa, ja pääasiassa työntekijöiden eduksi. Kiistan lopputulos kohotti työväestön itsetuntoa ja uskoa joukkovoimaan, mutta katkeroitti työnantajia taloudellisten menetysten ja lakkoihin liittyneiden levottomuuksien takia. Lisäksi työläiset olivat käyttäneet vaatimustensa tukena paikoin venäläisiä sotilaita. Maaliskuun vallankumouksen aiheuttama mullistus kasvatti työväestön joukkovoimaa merkittävästi myös työntekijöiden lisääntyneen järjestäytymisen kautta; vuoden 1916 lopusta vuoden 1917 loppuun Suomen Ammattijärjestön jäsenmäärä yli nelinkertaistui noin :een. Myös työnantajapuolella järjestäydyttiin, syksyllä 1917 perustettiin Suomen työnantajien keskusliitto ja Maataloustuottajain Keskusliitto. Elintarvikkeille oli säädetty rajahinnat jo vuonna 1914 ja vuonna 1917 elintarvikepula paheni edelleen, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki (2. kesäkuuta 1917), jonka mukaan valtiolla oli oikeus takavarikoida ylimääräiset elintarvikevarastot ja jakaa ne yleiseen käyttöön. Lain valvonta ja toteuttaminen jäivät kuitenkin täysin puolitiehen, minkä seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat ja osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia. Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leivästä voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli 10-20 prosenttia keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointeja ja varastojen tarkastuksia yksityistä omistusoikeutta loukkaavana sosialistisena luokkapolitiikkana, ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa muun muassa Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä vuoden 1917 kuluessa. Valtalaki Taistelu vallasta Suomen suuriruhtinaalle Nikolai II:lle, kuuluneen hallitsijan vallan on katsottu siirtyneen maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Sen asema kuitenkin oli koko lyhyen elinkaarensa ajan epävarma, ja Suomen suhteen lopulta epäselvä. Vallankumouksellisessa tilanteessa, Venäjän sisäisen hajoamisen edetessä sodan ja valtataistelun takia hallituksen kokoonpano muuttui useasti ja toisaalta paikallisten alueneuvostojen ja komiteoiden valta kasvoi. Venäjän väliaikaisen hallituksen oli tarkoitus toimia siihen saakka, kunnes Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous päättäisi maan tulevasta valtiomuodosta. Suomessa juuri ennen venäläistämiskausia vallinneen autonomian palautus ja itsehallinnon laajentaminen sekä lopulta täysimääräisen itsenäisyydenkin toteutuminen olivat lähtökohtaisesti kaikkien puolueiden tavoitteina vuonna 1917. Valtataistelun ja yhteiskunnallisten levottomuuksien vuoksi konservatiivit alkoivat epäröidä sosialistienemmistöisen eduskunnan vallan lisäämistä. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan maan itsenäisyyttä ja kasvattamaan sen avulla, kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi, sisäpoliittista valtaansa. SDP pyrki asiassa aluksi yhteistyöhön väliaikaisen hallituksen kanssa ja etsi venäläisiltä puolueilta tukea suunnitelmilleen, mutta sai lopulta positiivista vastakaikua ainoastaan Leninin johtamilta bolševikeilta. Lenin suunnitteli vallankaappausta jo kesällä 1917 ja kannatti sosialistien aikeita, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa. Tokoin senaatissa syntyi kaksi linjaa korkeimman vallan kysymyksen ratkaisemiseksi Suomessa: oikeusasioista vastanneen senaattori Antti Tulenheimon mukaan nimetty Lex Tulenheimo sekä SDP:n piirissä kypsynyt ajatus vallan siirtämisestä eduskunnalle. Lex Tulenheimon mukaan väliaikaisen hallituksen Suomea koskevaa valtaa olisi siirretty lähinnä senaatille. Emämaassa olisi päätetty valtiopäivien koolle kutsumisesta, avaamisesta ja hajottamisesta sekä sotilasasioista ja ulkopolitiikasta. Valtalain avulla sen sijaan pyrittiin keskittämään pääosa vallasta Suomen eduskunnalle, ja Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive muutoksista väliaikaisen hallituksen koostumuksessa tai sen kukistumisesta. Lex Tulenheimon eduskuntakäsittelyssä lakiesityksen sisältö muutettiinkin täysin eduskuntavaltaiseksi, jolloin siitä tuli valtalaki. Se hyväksyttiin eduskunnassa tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (muun muassa aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Konservatiiviset kansanedustajat vastustivat eduskuntavaltaista lakia jyrkästi, ja eräät jättivät eronpyynnön eduskunnasta. Hajaannus Väliaikaisen hallituksen johtoon Venäjällä noussut Aleksandr Kerenski ei kuitenkaan hyväksynyt valtalakia. Hän vahvisti sotajoukkoja Suomessa sekä hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta. Ennenaikaiset eduskuntavaalit määrättiin järjestettäväksi lokakuussa 1917. Kesällä 1917 Suomi sai Venäjän kannalta uuden merkityksen. Sen lisäksi ja sijasta, että maa oli elintarvikkeiden ja tavarantoimittaja, siitä tuli Pietarin kaupungin sotilaallinen etuvartio, josta ei voitu luopua. Tokoin laajapohjaisen senaatin lyhyt tarina Suomessa päättyi 13.-17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä, ja 1.-2. lokakuuta pidetyissä ennenaikaisissa eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon. Vallan kasvun sijaan työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa poliittista voimaa. Kun SDP jäi senaatin ulkopuolelle, työläisten asenteet jyrkentyivät voimakkaasti ja usko keskeisten arkipäivän ongelmien kuten elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni. Toisaalta työväenliikkeen poliittinen rooli muuttui. Valtalakia vastustaneet suomalaiset konservatiivit käyttivät väliaikaisen hallituksen päätöstä sisäpoliittisesti hyväkseen ja tekivät venäläisten kanssa yhteistyötä eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell toimi aktiivisesti Pietarissa, oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Lopulta valtapolitiikan heiluri liikahti voimakkaasti vasemmalta oikealle. Kiista korkeimmasta vallasta kytki Suomen ja emämaan sisäiset valtakriisit entistä kiinteämmin toisiinsa, Suomen sosialistien ja porvareiden käytettyä hyväkseen niin sanottua "Pietarin korttia". Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät, sekä konservatiivit että sosialistit, hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta eikä eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917-1918 kriisin ensimmäinen uhri, lakkovahtina ollut työläinen, kuoli heti elokuussa poliisin ampumaan luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko Bolševikit kaatoivat Leninin johdolla väliaikaisen hallituksen lokakuun vallankumouksessa 7. marraskuuta 1917. Samaan aikaan Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Maa oli kuitenkin siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. SDP:n piirissä pohdittiin keinoja valtiovallan palauttamiseksi työväestölle ja konservatiivit pitivät tiukasti kiinni takaisin saamastaan valta-asemasta, jota Venäjän uusi kumous näytti myös uhkaavan. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan, mutta kolmen valtionhoitajan (Alkio, Svinhufvud, Tokoi) johtamismallia ei kyetty toteuttamaan. Työväenliikkeelle ja sosiaalidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa: eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati yhteiskunnallisia uudistuksia, suojeluskuntien lakkauttamista, aiemman valtalain läpiajamista ja lokakuun eduskuntavaalien tuloksen mitätöintiä. Ei-sosialistit eivät ohjelmaa hyväksyneet, ja 12. marraskuuta päätettiin, ettei sitä edes otettu käsittelyyn eduskunnassa, koska esitys ei puhemiehen mielestä täyttänyt "muodollisia vaatimuksia". 14 tunnin vallankumous Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien sekä Helsingissä että Pietarissa toimineiden pietarinsuomalaisten bolševikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi merkitys työväen järjestyskaarteissa alkoi kasvaa. Bolševikeille, kuten väliaikaiselle hallituksellekin, Suomi oli Venäjän tärkeä osa, jonka hallinta vaikutti kaksisuuntaisesti. Maasta ja siellä olleesta sotaväestä oli "heinäkuun päivien" jälkeen tullut Leninille tukijalka Pietarin suuntaan, ja toisaalta Suomi toimi puskurialueena Saksaa vastaan. Sosiaalidemokraatit sen sijaan harkitsivat Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttavan manifestin anomista neuvosto-Venäjältä 10. marraskuuta, mutta epäselvä tilanne Pietarissa esti aikeen. Lenin kannusti Suomen sosiaalidemokraatteja vallankumouksen tekemiseen: "Nouskaa, nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestäytyneen työväestön käsiin." Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät bolševikkien kumouskehotuksia noudattaneet vaan tasapainoilivat eri vaihtoehtojen välissä. Syksyllä 1917 Lenin oli Helsingissä piileskellessään selvittänyt suunnitelmiaan SDP:lle, joten marraskuun kumouksen tulo oli osittain suomalaisten tiedossa, mutta yhteistyösuunnitelmia bolševikkien kanssa ei ollut laadittu ennakkoon. Vallanvaihto Pietarissa tarjosi syksyn pettymysten jälkeen sosialisteille uusia toimintamahdollisuuksia, mutta SDP:n johto ja eduskuntaryhmän jäsenet olivat pääosin maltillisia. Vallankumous sai kannatusta lähinnä osassa ammattijärjestöä, uusissa työväen järjestyskaarteissa ja Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnassa. Bolševikkien vaateilta puuttui lisäksi todellinen pohja, koska heidän asemansa Pietarissa oli hyvin epävarma. Lenin joutui pyytämään ja siirtämään Suomessa olleita uskollisia joukkoja apuun pääkaupunkiin. Bolševikkien Helsingin neuvoston päämajassa, nykyisessä presidentinlinnassa pidettiin marraskuun 8. päivänä 1917 vallankumousta valmisteleva kokous, jossa oli läsnä kolme venäläistä kommunistia: Pavlo Dybenko, A. L. Seinman ja Ivar Smilga sekä pietarinsuomalainen bolševikki Jukka Rahja ja heidän lisäkseen seitsemän suomalaista sosialidemokraattia; Kullervo Manner, K. H. Wiik, Edvard Gylling, Matti Turkia, Pietikäinen, Torniainen ja Otto Wille Kuusinen. Pitkän neuvottelun jälkeen ja venäläisten bolševikkien painostettua suomalaisia, suomalaiset sosialistit lupasivat seurata venäläisten bolševikkien esimerkkiä ja ryhtyä aseelliseen vallankumoukseen. Venäläiset bolševikit lupasivat toimittaa tarvittavat aseet. Vallankumouksen johtoelimeksi sosiaalidemokraattien ja Suomen Ammattijärjestön (SAJ) johtajat perustivat 9. marraskuuta 1917 Työväen vallankumouksellinen keskusneuvoston. Keskusneuvostoon tuli jäseniä punakaartista, Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnasta, puoluejohdosta ja Ammattijärjestöstä ja sosiaalidemokraattisesta eduskuntaryhmästä. Puheenjohtajaksi valittiin Kullervo Manner ja sihteeriksi Yrjö Sirola. Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto lähetti Evert Huttusen ja Yrjö Sirolan Pietariin viemään toverillisen tervehdyksen uudelle neuvostohallitukselle. Pietarissa Lenin kysyi heiltä, milloin suomalaiset ryhtyvät vallankumoukseen. Huttunen ja Sirola eivät voineet antaa tähän selvää vastausta. He tapasivat myös muita neuvostojohtajia, kuten Stalinin, Trotskin ja Zinovjevin. Lenin lupasi täyden tukensa Suomen vallankumoukselle ja lupasi Venäjän Itämeren-laivaston olevan tarvittaessa vapaasti käytettävissä. Lenin kehotti suomalaisia sosialisteja aloittamaan yleislakon katkaistakseen yhteydet Pietariin, jotta Kerenskille uskollisia joukko-osastoja ei voitaisi siirtää Pietariin. Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto äänesti 12. marraskuuta, Me vaadimme -ohjelman kaaduttuakin, äänin 18-8 vallanottoa vastaan. Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta Suomeen yleislakon. Parissa päivässä 85 000 työläistä oli lakossa ja Etelä-Suomen keskeiset paikkakunnat olivat paikallisten lakkokomiteoiden hallinnassa. SDP oli omaksunut tiukan luokkataistelulinjan. Yleislakon menestys lisäsi voimakkaasti vaatimuksia lopullisesta vallanotosta ja 16. marraskuuta 1917 vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14-11 aloittaa vallankumouksen. Toimeenpanevaan komiteaan valitut johtajat, komissaarit, kuitenkin kieltäytyivät. Samana päivänä järjestettiin vielä uusi äänestys, jossa päädyttiin äänin 13-12 olla aloittamatta vallankumousta. Yleislakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta klo 24. Särkynyt peili Marraskuun lakko oli monessa suhteessa merkittävä taitekohta. Lakon aikana tehdyt päätökset syvensivät suomalaisen työväenliikkeen kahtiajakoa vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Lakon jälkeen rajanveto ei kuitenkaan ollut eräiden keskeisten SDP:n puoluejohtajien kohdalla ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Lisäksi suurlakon kujanjuoksussa puoluejohto osin menetti arvovaltaansa ja kykyään hallita työväenliikettä ja sen eri virtauksia. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työpäivä ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä. Suomalaisten vallankumouksen peruuntuminen oli Leninille ja bolševikeille pettymys. Lenin menetti marras-joulukuussa uskonsa SDP:n haluun ja kykyyn toteuttaa lokakuun vallankumousta tukeva kaappaus Suomessa. Suurlakko oli lopullisesti paljastanut linjaerot venäläis-bolševistisen ja suomalais-sosiaalidemokraattisen politiikan välillä. Pettymyksen jälkeen Lenin yritti tukeutua suunnitelmissaan Suomen työväenliikkeen äärivasemmistoon ja Pietarin suomalaisiin bolševikkeihin, jotka pyrkivät vaikuttamaan työväenjärjestöihin suoraan, ohittaen SDP:n johdon. Lenin myös lähetti Stalinin Suomeen puhumaan SDP:n puoluekokoukseen ja vaatimaan SDP:tä kaappaamaan vallan. Stalin kehotti puheessaan 27.11.1917 Helsingissä jyrkin sanoin Suomen työväkeä vallankumoukseen ja lupasi bolševikkien tarvittaessa auttavan suomalaisia. Sosiaalidemokraatti K. H. Wiik kirjoitti: "Bolshevikit pakottavat meidät vallankumoukseen, tahdommepa tai ei." Yleislakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä, mitä sosialistien ja porvareiden välillä oli vielä ollut jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan; työväenkaartilaiset surmasivat yhteensä 16 ei-sosialisteihin lukeutunutta henkilöä. Lisäksi lakon kahakoissa kuoli 14 suojeluskuntalaista ja 4 työväen järjestyskaartilaista. Loppukesän 1917 valtatyhjiö oli täyttynyt ja Suomi oli päätynyt polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu. Itsenäisyys Joulukuun kuudes Ei-sosialistiset puolueet toivoivat kykenevänsä vähentämään bolševikkien vaikutusta maassa ja kontrolloimaan vasemmistoa eduskuntaenemmistönsä turvin. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta julistautui maassa korkeimman vallan haltijaksi. Maahan muodostettiin 27. marraskuuta P. E. Svinhufvudin johtama porvarillinen Svinhufvudin senaatti, jota on kutsuttu myös itsenäisyyssenaatiksi, ja 6. joulukuuta 1917 eduskunta hyväksyi senaatin esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan ja laativat oman esityksensä itsenäisyysjulistukseksi. Sitä, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään, voidaan pitää luonnollisena seurauksena aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä. Joulukuun 1917 Suomessa itsenäisyysjulistus ei herättänytkään kovin suurta huomiota. Itse asiassa täydellisen valtiollisen itsenäisyyden ajatus ja vaatimus nousi Suomessa esiin osittain vasta edellä kuvatun valtataistelun takia vuonna 1917. Suomalaiset olivat suunnitelleet joko vain vuotta 1899 edeltäneen tilanteen palautusta ja autonomian laajentamista tai maan liittämistä ruhtinaskuntana Saksaan tai Ruotsiin. Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, "suunnitelmallisen" historiallisen kehityksen huipentuma. Se oli tulos 1800-luvun puolivälistä alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista sekä ennen kaikkea ensimmäisen maailmansodan aiheuttamasta mullistuksesta Euroopassa ja Suomessa. Leninin "kädenpuristus" Sosialistit tai konservatiivit eivät kumpikaan kyenneet hoitamaan Suomen itsenäistymistä loppuun ilman toisen tukea. Itsenäisyydelle ei ollut ulkovaltojen hyväksyntää eivätkä muut maat halunneet antaa tunnustusta. Saksan keisarikunnalla oli Neuvosto-Venäjän kanssa Brest-Litovskin rauhanneuvottelut eivätkä ympärysvallat tunnustaneet kansankomissaarien neuvostoa Venäjän väliaikaista hallitusta seuraavaksi Venäjän lailliseksi hallitukseksi. Tähän senaatti tarvitsi sosiaalidemokraattien ja bolševikkien välisiä hyviä suhteita. Suomen sosialistit olivat muiden suomalaisten tapaan juuriltaan fennomaaneja, joten he pyysivät Leniniä tunnustamaan Suomen riippumattomuuden. SDP:ssä myös pelättiin lokakuun vaalitappion jälkeen suosion alenevan puolueen kansallismielisessä kannattajajoukossa ellei itsenäisyyttä saavutettaisi. Lenin olisi todennäköisesti hyväksynyt suomalaisten itsenäisyyden ilman SDP:täkin, koska bolševikkien asema ei ollut vielä vakiintunut. Svinhufvudin torjuva suhtautuminen bolševikkeihin kuitenkin jarrutti asian etenemistä. Lopulta senaatti pyysi Kansankomisaarien neuvostolta Suomen itsenäisyyden tunnustamista ja 31. joulukuuta 1917 se antoi tunnustuksensa. Sisällissodan alkuun mennessä Suomen itsenäisyyden olivat tunnustaneet neuvosto-Venäjä, Saksa, Itävalta-Unkari, Ranska, Ruotsi, Tanska, Norja, Sveitsi ja Kreikka. Britannia ja Yhdysvallat eivät suomalaisten itsenäisyyttä vielä hyväksyneet vaan ne jäivät seuraamaan vihollismaa Saksan ja Suomen välisen yhteistyön kehitystä sekä Venäjän tilannetta, lähinnä Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen tuloksia. Tärkein kysymys länsivaltojen kannalta oli, voitaisiinko bolševikit syrjäyttää vallasta ja kykenisikö Venäjä vielä jatkamaan sotaa Saksaa vastaan. Aselepo itärintamalla 1. joulukuuta Venäjän bolševikkijohto ja Saksa aloittivat rauhantunnustelut ja tulitauko alkoi 6. joulukuuta. Maiden välinen aseleposopimus solmittiin 15. joulukuuta ja rauhanneuvottelut alkoivat Brest-Litovskissa 22. joulukuuta. Neuvotteluissa Saksa tavoitteli miehittämiensä Puolan ja Liettuan lisäksi hallintaansa myös Baltiaa ja Ukrainaa sekä Suomea, jonka senaattia painostettiin hankkimaan tunnustus itsenäisyydelle ensin neuvosto-Venäjältä. Järjestysvaltakysymys Sisäisen järjestysvoiman puute Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarmiorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä johti ensin aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Maalis-huhtikuussa syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut, ja samaan aikaan ryhdyttiin muodostamaan työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Etelä-Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä paikallistasolla, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa, sekä myöhemmin vuonna 1917 kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta. Tuolloin järjestyksen valvonnallinen ja taistelujärjestöllinen rooli oli usein sisäkkäinen sekä työväenkaarteissa että suojeluskunnissa. Taistelu valtiovallasta nosti lopulta molemmat joukot merkittäviksi tekijöiksi myös valtakunnan tasolla. Järjestysvallan ja oman armeijan puuttumisen Suomesta on katsottu olleen yksi ratkaiseva tekijä vuoden 1918 katastrofin synnyssä. Näkemys on osin perusteltu, mutta laajempi, yhteiskunnan hajoamiseen perustuva näkökulma valaisee tapahtumien kehitystä paremmin. Keväällä 1917 Suomessa oli Tokoin senaatti muttei riittävää järjestysvaltaa. Syksyyn mennessä, valtalakiselkkauksen vuoksi, tilanne oli muuttunut päinvastaiseksi: maassa oli, tosin kaksijakoinen, järjestysvalta mutta ei hallitusta, joka olisi voinut sitä käyttää. Vuoden 1917 lopussa hallitusvalta muodostui uudelleen ja Svinhufvudin senaatti pyrki järjestyksen luomiseen. Tämä tapahtui liian myöhään, koska vallan elementit, suojeluskunnat ja punakaartit olivat siinä vaiheessa itsenäisiä valtatekijöitä maassa, ja kun toinen niistä valittiin Suomen viralliseksi armeijaksi syttyi sota. Suojeluskunnat Kesän 1917 aikana aktiivisten konservatiivien ja porvareiden perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata. Niitä oli syys-lokakuuhun mennessä 250-300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla toiminnassa alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus sekä aktivismi. Lounais-Suomessa ja Satakunnassa liikkeelle panevana tekijänä olivat talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat. Karjalassa puolestaan etusijalla oli aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 sekä tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä, ja suojeluskuntien lukumäärä noin 400. Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, punakaartien kontrollointi ja järjestyksen palauttaminen sekä muu omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Yhteistyö saatiin toimimaan kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä. Työväenkaartit Suomen Sosialidemokraattinen Puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi esimerkiksi suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn niin sanottu Kaisaniemen kokoukseen. Siinä entiset, vuosien 1905-1906 Viaporin kapinaan osallistuneet punakaartilaiset herättelivät kaarteja uudelleen henkiin ja vastaavaa toimintaa oli muun muassa Tampereella. Vuonna 1917 työväestön kaartien kehitys ei ollut pelkästään jatkumo järjestysmiehistöistä punakaarteiksi, vaan työväen järjestyskaartit ja punakaartit syntyivät myös rinnakkain, mutta aluksi punakaartien toiminta oli heikompaa. Lopulta valtalakikiistan, eduskunnan hajottamisen ja vaalitappion aiheuttama jyrkkä käänne heinä-lokakuussa muutti myös SDP:n suhtautumisen kaarteihin myönteiseksi. Lisäksi tiedot bolševikkien kumoussuunnitelmista Pietarissa lokakuussa 1917 edistivät kaartihankkeita. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917. Tosin niitä oli perustettu jo syyskuussa muun muassa Helsinkiin. Niihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Työväenkaarteilla oli yleisen järjestyksen ylläpitoon tähtäävä rooli, mutta ne olivat myös uusi vaihtoehto vasemmiston valta-aseman turvaamiseksi ja palauttamiseksi. Ennen 20. lokakuuta erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia, ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakunnittain. Lokakuun lopusta lähtien ja marraskuun 1917 suurlakon aikana kaarteja perustettiin runsaasti, niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Työväenkaartien kokonaisvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000-35 000 miestä, ja tuolloin, sisäpoliittisen ilmapiirin jyrkennyttyä punakaartien merkitys oli vahvistumassa. Aseita kaartit saivat lähinnä venäläisiltä. Aseiden valta Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se, mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt: osa työväenkaarteista radikalisoitui. Niiden piirissä alkoi esiintyä poliittista väkivaltaa, ja ne pyrkivät vuoden 1905 tapaan irrottautumaan puolueen kontrollista. Siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Suurlakko ja siihen liittynyt poliittinen terrori sekä bolševikkien valtaan pääsy Pietarissa jyrkensi suojeluskunta-aktiivien ja aktivistien asenteita voimakkaasti sekä herätti konservatiivisimmat porvarit huomaamaan, että vallankumouksellinen osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Seurauksena oli entisestään voimistunut sotilaallisen tuen etsintä Saksasta ja konservatiivien valtavirran asettuminen lopullisesti radikaalin aktivistiliikkeen tavoitteiden taakse. Joulukuussa 1917 SDP sai vielä aikaan virallisen päätöksen työväenkaartien säilymisestä puolueen valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat punakaartit, muun muassa Helsingin, Kotkan ja Turun, sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja sisällissodan syttyminen. Samaan aikaan suojeluskunnista alkoi muotoutua perusta Suomen valkoiselle armeijalle. On ilmeistä, että SDP:n kentällä erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet edellä mainitun parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä sosialistien sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella, toisin sanoen radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta suojeluskuntien muodostaman vastavoiman takia ajatus ei saanut laajempaa kannatusta. Samoin ei-sosialistien ja porvarien piirissä tapahtumien kehitys, lopulta punakaartien ja venäläisten sotilaiden uhka, siirsi päätösvallan maltilliselta enemmistöltä suoraa, aseellista toimintaa kannattaville ja siihen koulutetuille miehille. Tilanteen kärjistyminen Vuoden 1917 aikana kumpikaan valtaryhmä ei onnistunut estämään yhteiskunnan hajoamista ja ongelmien kasautumista eikä rakentamaan uutta järjestystä. Tammikuussa 1918 tilanne kärjistyi nopeasti sodaksi, kun sekä valkoisten että punaisten jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti rintaman toisella puolella vastaliikkeeseen ja mahdollisuus kompromissiin oli jo menetetty. Sotilaalliset valmistelut, erityisesti aseiden hankinta, kiihtyivät molemmin puolin, ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat oikeiston edustajat. Eduskunta antoi 12. tammikuuta oikeistolaiselle senaatille valtuudet luoda maahan "luja järjestysvalta" suojeluskuntien avulla. Tämä kiihdytti voimakkaasti työväenkaartien toimia. Osapuolet perustelivat valmistelujaan, erityisesti omille kannattajilleen, puolustautumisella. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin aiemmin Venäjän armeijassa 30 vuotta palvellut kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim, joka sai tehtäväkseen koota niistä maahan järjestysvallan. Suojeluskunnat julistettiin Suomen senaatin armeijaksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet, ja ne olivat vahvistumassa Leninin Pietarista lupaaman aselastin myötä 26.-27. tammikuuta. Molemmat osapuolet aloittivat sodan luonteisen toiminnan Viipurissa ja muualla Karjalassa 17.-20. tammikuuta. 26. tammikuuta punakaartit ja työväen järjestyskaartit yhdistyivät Suomen Punaiseksi kaartiksi, ja sen joukot määrättiin liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt. SDP:n vähemmistö otti vallan Vaikka yleislakon jälkeen SDP:n enemmistö kannatti demokraattisia keinoja, tammikuussa puoluehallituksen vähemmistö otti vallan puolueessa punakaartin toimien jälkeen. Tämän jälkeen puolue teki päätöksen kaapata vallan Suomessa. Punahallitukseksi asetettiin "Kansanvaltuuskunta", jota johti Kullervo Manner. Maltillisiin sosiaalidemokraatteihin kuulunut Hannes Ryömä kirjoitti: Enemmistönä olleilta maltillisilta kuitenkin puuttui voimakas johtaja, ja he asettivat puolueen yhtenäisyyden laillisuuden edelle. Sodan osapuolten tavoitteita Punainen ja valkoinen Suomi Suomalaisten keskinäisen kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Pääosa osapuolten kannattajista halusi toimia täysin itsenäisessä Suomessa, mutta heidän näkemyksensä erosivat siinä kenelle (valtio)valta maassa kuului ja millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Toisaalta rintaman molemmin puolin oli myös niitä, jotka katsoivat pienen maan itsenäisyyden tarvitsevan taustatukea voimakkaalta "suojelusvaltiolta", Saksalta tai Venäjältä. Punaisten tavoitteet Kansanvaltuuskunta, puheenjohtajanaan Kullervo Manner, antoi 23. helmikuuta 1918 työväen pääneuvostolle ehdotuksen Suomen valtiosäännöksi. Otto Wille Kuusisen ja hänen lankonsa Einari Laaksovirran laatima suomalais-sosiaalidemokraattiseen ajatteluun perustunut sosialistinen valtiosääntö- eli perustuslakiehdotus sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen ja Sveitsin perustuslaeista sekä Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista, ja se oli tarkoitus viedä kansanäänestykseen. Kansanvaltuuskunta solmi myös Neuvosto-Venäjän kanssa valtiosopimuksen 1. maaliskuuta 1918. Suomen liittyminen Venäjän federaatioon tuli esille Pietarin neuvostossa 23. tammikuuta 1918 Grigori Zinovjevin puheessa, Oskari Tokoin tilaisuudessa pitämän puheen johdosta. Tästä Suomen ja Venäjän välisestä federaation mahdollisuudesta Tokoi kertoi myös Manchester Guardian -lehden Pietarin-kirjeenvaihtajalle Morgan Philips Price 7. helmikuuta 1918. Suomen pitämistä Venäjän yhteydessä pidettiin välttämättömänä edellytyksenä sosialismin toteuttamiseksi Suomessa, koska kapitalistiset maat katkaisivat saarrollaan tuonnin lännestä. Stalinin näkemyksen mukaan federaatio tulisi olemaan tilapäinen siirtymisvaihe, joka joutuisi väistymään aikanaan lopullisen päämäärän, sosialistisen yhtenäisyyden tieltä. Poliittisesti hyvin vaikutusvaltaisten punakaartien jyrkimmässä siivessä (esimerkiksi suomalaisbolševikit) oli vallalla myönteisempi suhtautuminen neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen. Näiden vasemmistoryhmien välinen valtataistelu jäi toteutumatta punaisen Suomen tappion vuoksi. Valkoisten tavoitteet Vaasaan siirtyneen senaatin tavoitteena oli vallan palauttaminen Etelä-Suomessa porvarienemmistöiselle hallitukselle. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta ja riippumattomuus Venäjästä aiottiin turvata voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiaa kaventavan monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Maltilliset ei-sosialistit kuitenkin vastustivat monarkismia ja Saksan interventiota, etenkin sodan alussa. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Venäjän armeijan ja suomalaispunakaartien huonon sotakunnon ilmeisen hyvin tietäneenä Mannerheim arvioi valkoisten tarvitsevan tuekseen saksalaisia aseita, mutta Saksan armeijan tulo Suomeen oli tarpeetonta. Jääkärit puolestaan halusivat aktivistien tavoin Suomeen vahvaa saksalaissuuntausta. Ratsuväenkenraali C. G. E. Mannerheim uskoi ympärysvaltojen voittoon maailmansodassa, ja ennen kaikkea hänen henkilökohtaiset kokonaistavoitteensa olivat laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän niin sanottu valkoisten kenraalien, muun muassa Nikolai Judenitšin, kanssa edesauttamaan bolševikkien suistamista vallasta Petrogradissa. Yksimielisiä valkoiset sotilaat olivat tarpeesta hankkia Suomelle jalansijaa Venäjän puolella Itä-Karjalassa. Venäjä ja Saksa Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen vaikuttavat pinnalta katsoen ristiriitaisilta. Bolševikit myönsivät maalle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta valtasivat menettämiään alueita myöhemmin takaisin kansallisuuspolitiikastaan huolimatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen. V. I. Lenin olisikin halunnut Suomen säilyvän entisen emämaan yhteydessä sotilas-, suurvalta- ja myös sisäpoliittisista syistä, mutta maasta oli luovuttava Saksan uhan, neuvosto-Venäjän sisäisen sekasorron ja ympärysvaltojen intervention takia. Päätavoitteena oli Venäjän ydinalueiden pelastaminen. Lisäksi joulukuun 1917 alussa maan kolmestakymmenestä hallintoalueesta vain yksi oli täysin bolševikkien hallussa. Näiden sotilas- ja geopoliittisten tosiasioiden vuoksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolševikkina. Se ei estänyt neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana. Punaisten voitto olisi helpottanut bolševikkien epävarmaa asemaa, ja siksi suomalaisten kansallista epäyhtenäisyyttä yritettiin käyttää hyväksi. Venäjän sisäisen kriisin vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä. Neuvosto-Venäjä tuki punaista Suomea asetoimituksin ja Neuvostohallitukselle uskollisilla joukko-osastoilla. Entisiä tsaarin armeijan demoralisoituneita joukkoja poistui Suomesta tasaiseen tahtiin, ja Lev Trotski myös kehotti niitä poistumaan maasta 31. tammikuuta. Hänen tavoitteenaan oli uuden, luotettavan puna-armeijan luominen Pietarissa. V.I. Lenin totesi: "Me lähetämme suomalaisille aseita, mutta emme kelvottomaksi osoittautuneita joukko-osastoja", mutta Neuvostohallitus lähetti sotilasosastoja Pietarista Suomeen. Jälkeenpäin on esitetty, että Venäjän sota-asiain kansankomissaari Nikolai Podvoiski määräsi tammikuun 23. päivänä Suomeen sijoitetun 42. armeijakunnan riisumaan suojeluskunnat aseista". Ainut Podvoiskin määräystä koskeva virallinen dokumentti on senaatin tammikuun 24. päivän pöytäkirjassa, jossa todetaan, että Podvoiski oli senaatin saamien tietojen mukaan antanut Viipuriin sijoitetulle sotaväelle määräyksen riisua aseet kaupunkiin järjestystä pitämään saapuneelta suojeluskunnalta. Senaatin mukaan Podvoiskin määräys ei siis koskenut koko 42. armeijakuntaa eikä kaikkia suojeluskuntia vaan vain Viipurin varuskuntaa ja vain kaupunkiin saapuneita suojeluskuntalaisia. Teon taustalla oli sekä Suomen valkoisen armeijan toiminta venäläisiä vastaan Etelä-Pohjanmaalla 28. tammikuuta että oletus sosialistisen vallankumouksen leviämisestä Keski-Eurooppaan. Suomen suunnalla julistuksella oli Venäjän heikkouden vuoksi lähinnä poliittisen painostuksen arvo. Saksan keisarikunnan intervention tavoitteet keväällä 1918 Suomen ja Fennoskandian suunnalla olivat suurvalta-, talous- ja sotilaspoliittiset. Saksalaiset halusivat käyttöönsä sekä Suomen että Kuolan niemimaan raaka-ainevaroja. Karjalankannakselta puolestaan kyettiin uhkaamaan Venäjän pääkaupunkia Pietaria. Lisäksi Saksaa huoletti Britannian laivaston toiminta Jäämerellä ja Murmanskissa Kuolan niemimaalla. Suomalaiset aktivistit olivat pyytäneet saksalaisia joukkoja Suomeen jo kesällä 1917, mutta Berliinissä päätavoite oli rauha Neuvosto-Venäjän kanssa, länsirintaman takia. Joulukuussa 1917 käynnistyneiden Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen aikana Saksa edisti etujaan Suomessa lupaamalla kotiuttaa Jääkäripataljoona 27:n ja myymällä 70 000 kivääriä suojeluskunnille. Lev Trotski kuitenkin katkaisi rauhanneuvottelut 10. helmikuuta 1918, vaikka Lenin kannatti rauhansopimusta. Trotskikaan ei kannattanut sodan jatkamista, vaan tilannetta, jossa lopullista rauhaa ei tehdä, mutta tulitauko jatkuu ennallaan, vaikka ei neuvotella. Saksan sodanjohto päätti lopulta pyrkiä ratkaisuun ja aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena sen lähinaapureilta vaadittiin "avunpyyntöjä" hyökkäyksen perustelemiseksi. Suomen valkoisen hallituksen lähettiläänä Saksassa toiminut Edvard Hjelt esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta. Saksan armeijan uusi hyökkäys Baltian suunnalla luhisti nopeasti venäläisten puolustuksen, mikä johti maiden välisen Brest-Litovskin rauhansopimuksen solmimiseen 3. maaliskuuta 1918. Sen mukaan Neuvosto-Venäjä luovutti Suomen, Baltian, Puolan ja Ukrainan Saksan vaikutuspiiriin tunnustamalla itsenäisyyksiä. Saksan sodanjohdon V. I. Leniniin kohdistamat toiveet olivat siten lopulta toteutuneet. Lenin kommentoi Suomea ja Brest-Litovskin rauhansopimusta: "Väite, että me muka olemme pettäneet Suomen, on mitä lapsellisin fraasi. Me olemme nimenomaan auttaneet väistymällä ajoissa tieltä …" Sodan kulku Kahakointi Karjalassa Sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta 27. tammikuuta 1918 kello 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 kello 3. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen, vaan sisällissotaa muistuttanut toiminta alkoi jo aiemmin tammikuussa, erityisesti Karjalassa. Syynä lienee ollut se, etteivät kummallakaan sodanjohdolla olleet omat joukot hallinnassa. Toisaalta Viipurin kaupunki oli sodan kannalta strategisesti keskeisimpiä paikkakuntia Suomessa, ja on myös arvioitu, että molemmilla puolilla johtoporras lopulta vaikutti aktiivisesti tapahtumien taustalla. Punaisten ja valkoisten välisessä taistelussa kyse oli sekä Viipurin hallinnasta että aseiden hankinnasta. Kamppailu alkoi 17.-20. tammikuuta työväenkaartin tunkeuduttua paikallisen suojeluskunnan asevarastoon Pietisen tehtaalla ja valkoisten kaapattua punaisten Mikkeliin suunnatun kiväärilähetyksen Taavetissa, jonka jälkeen syntynyt kahakka vaati kaksi kuolonuhria. Karjalan maalaispitäjistä komennettiin 21. tammikuuta noin 600 suojeluskuntamiehen vahvuinen pataljoona Viipuriin, jossa se miehitti 22. tammikuuta kaupungin rautatieaseman, mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Pataljoona jatkoi taisteluaan 27. tammikuuta Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarista tulleet niin sanotut asejunat ja yritti kaapata niistä sotatarvikkeet. Junat olivat tuomassa Eino ja Jukka Rahjan johdolla Leninin Suomen työväenkaarteille tammikuun alussa 1918 lupaamaa suurta aselastia. Suojeluskuntalaisten kaappaushanke epäonnistui, ja junat pääsivät lasteineen lopulta Viipuriin, joka jäi punaisten hallintaan. Kämärän taistelua pidetään sisällissodan ensimmäisenä sotatoimena. Venäläisten toiminta Karjalan kahakoissa oli heikosti johdettua ja ristiriitaista. Venäläissotilaita osallistui Viipurissa punaisten mukana toimiin valkoisia vastaan 19. tammikuuta ja 22. tammikuuta, mutta pääosa kaupungin vajaakuntoisesta varuskunnasta (vahvuus 1 000-1 500 miestä) pysyi passiivisena sekä koki asemansa heikoksi ja uhatuksi. Punaisten ja valkoisten toiminnan kiihdyttyä, ja suojeluskuntajoukkojen siirryttyä Viipuriin sekä riisuttua venäläisiä varuskuntia ja joukkoja aseista Sortavalassa, Antreassa ja Joensuussa 22.-25. tammikuuta, Neuvosto-Venäjän sota-asiainkomissaari Nikolai Podvoiski antoi 23. tammikuuta Viipurin venäläisjoukoille käskyn riisua valkokaartit yksipuolisesti aseista. Määräys oli ristiriidassa Suomen venäläisen aluekomitean puolueettomuutta korostaneen päätöksen kanssa. Podvoiski joutui lopulta perumaan käskynsä 26. tammikuuta 1918 Suomen senaatin edustajien painostuksen ja omien sotilaiden passiivisuuden takia. Punaisella puolella suojeluskuntien aktiivisuuden koettiin uhkaavan em. asejunien pääsyä Suomeen, joten työväenkaartien johto määräsi 23. tammikuuta Pietarin ja Helsingin välisen rautatien läheisyydessä olleita kaarteja liikekannalle junia suojaamaan. Toisaalta toimenpiteellä edistettiin myös vallankumouksen alkamista. Siten esimerkiksi Suomen vahvimpiin punaosastoihin kuulunut Kotkan punainen kaarti aloitti liikekannallepanonsa 23.-24. tammikuuta. Viipurin seudun valkoisten komentaja jääkäriluutnantti Woldemar Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta 1918 Mannerheimille viestin: "Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa". Suojeluskuntalaisten toiminta Viipurin alueella ennen sodan varsinaista alkua tunnettiinkin nimellä Karjalan nousu. Sodan alku Punaisten puolella nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi 26. tammikuuta 1918 illalla klo 23. Siltasaarelle keskitetyt punakaartilaiset marssivat Pitkänsillan kautta keskustaan ja miehittivät puhelinkeskuksen, rautatieaseman ja lennättimen. Punakaarti otti Helsingin haltuunsa aamulla 28. tammikuuta. Kaikkiaan kuusi senaatin jäsentä siirtyi pääkaupungista Vaasaan, missä he jatkoivat hallituksen työskentelyä Vaasan senaattina. Senaatin puheenjohtaja (nyk. pääministeri) Pehr Evind Svinhufvud yritti matkustaa Helsingistä Vaasaan Venäjän laivaston lentokoneella, mutta suomalainen lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud pääsi lopulta jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista ja porvarillisista poliitikoista, muun muassa K. J. Ståhlberg, Lauri Ingman ja Kyösti Kallio jäivät piileskelemään punaiseen Helsinkiin "maan alle" aina saksalaisten saapumiseen saakka. Punaisen puolen hallitukseksi perustettiin Helsingissä 28. tammikuuta Suomen kansanvaltuuskunta. Se julkaisi nimilistansa yhteydessä samalle päivälle päivätyn julistuksen "Suomen työmiehet, kansalaiset!", jossa tiedotettiin vallankumouksen alkamisesta. Punaisen ja valkoisen Suomen välinen epäyhtenäinen rintama asettui sodan hajanaisessa alkuvaiheessa karkeasti ottaen linjalle Pori-Ikaalinen-Kuru-Vilppula-Länkipohja-Padasjoki-Heinola-Mäntyharju- Savitaipale-Lappeenranta-Antrea-Rautu. Molemmilla puolilla rintaman taakse jäi vastustajan haltuun paikkakuntia, jotka puhdistettiin vihollisista helmikuun 1918 kuluessa. Valkoisessa Suomessa punaisia tukikohtia olivat Oulu, Tornio, Kemi, Raahe, Kuopio ja Varkaus. Punaisessa Suomessa valkoisten hallintaan jäivät Uusikaupunki, Siuntio-Kirkkonummi ja Porvoon seutu. Sodan alkuvaiheessa punaisten sodanjohto oli jakaantunut kolmeen eri puolilla Suomea toimineeseen esikuntaan. Punakaartin yleisesikunta toimi Helsingissä, venäläisen eversti Svetšnikovin esikunta Tampereella ja Karjalassa toimineiden punakaartien ja venäläisten joukkojen esikunta Viipurissa. Svetšnikov toimi Tampereella Neuvosto-Venäjän puna-armeijan 42. armeijakuntaan kuuluneen 106. jalkaväkidivisioonan komentajana. Puna-armeija perustettiin virallisesti 28. tammikuuta tehdyllä päätöksellä. 42. armeijakunnan komitea julisti suojeluskunnille eli ylipäällikkö Mannerheimin johtamille hallituksen joukoille sodan, koska ne olivat riisuneet aseista venäläisiä joukko-osastoja. Pohjanmaalla oli menettänyt henkensä noin 60 venäläistä sotilasta. Viipurin esikunta sai ohjeensa Pietarin sotilaspiirin esikunnasta ja venäläisillä yleisesikuntaupseereilla oli siinä johtoasema. Vuoden 1918 sota oli "rautatiesotaa", koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi osapuolet taistelivat tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (muun muassa Haapamäki, Tampere, Kouvola ja Viipuri). Sekä puna- että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50 000-90 000 sotilasta. Punakaartit koostuivat pääosin vapaaehtoisista joukoista, mutta Venäjän bolševikit komensivat heidän avukseen myös Pietarin suomalaisia punakaartilaisia. Valkoisten puolella taisteli 11 000-15 000 vapaaehtoista. Loput olivat 18. helmikuuta 1918 valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen asevelvollisuuden kautta koottuja joukkoja. Molemmissa kaarteissa vapaaehtoisten tärkeimmät motiivit liittymiseen olivat taloudelliset tekijät, kuten muonitus ja palkka, sekä aatteellisuus ja lisäksi ympäristön paine mutta myös painostus. Punaisten puolella kaartien erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut nais(tyttö)komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (noin 2 000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli alaikäiset, pääosin 15-17-vuotiaat lapsisotilaat, joihin punaisella puolella kuului myös tyttöjä. Suomen valkoisen armeijan selkärangan muodostivat talonpojat ja sivistyneistö. Suomen punaisessa kaartissa taisteli lähinnä taajamien työväestöä ja maaseudun vähävaraisia. Sodan rintamat Sodassa muodostui jo alusta lähtien selkeästi kolme rintamaa, joita punaiset kutsuivat nimillä läntinen, keskinen ja itäinen rintama. Läntinen rintamalinja kulki suunnilleen Merikarvialta Kullaan ja Suodenniemen pohjoispuolelta Virtain eteläpuolelle. Keskinen rintama kulki Väärinmajan ja Länkipohjan kautta Lusiin. Itäinen rintama kulki siitä Mouhun ja Joutsenon kautta Viipurin pohjoispuolelta Laatokalle. Valkoisten sotatoimet oli jaettu neljään rintamalohkoon; länsirintamaan, joka käsitti Satakunnan ja Hämeen rintamat, keskiseen rintamaan eli Savon rintamaan, sekä itäiseen rintamaan eli Karjalan rintamaan. Lisäksi saksalaisten maihinnousun jälkeen taisteluja käytiin Uudellamaalla, Etelä-Hämeessä ja Päijät-Hämeessä. Yksittäisiä taisteluja käytiin myös rintamalinjan pohjoispuolella. Punainen kaarti sodassa Sisällissodan ensimmäisessä vaiheessa 27. tammikuuta - 14. maaliskuuta 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Kaartin ylipäällikköinä toimivat (aikajärjestyksessä): Ali Aaltonen, Eero Haapalainen ja triumviraatti Eino Rahja, Adolf Taimi, Evert Eloranta sekä viimeisenä Kullervo Manner. Heti taistelujen alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: sotilasammattitaidon ja ammattiupseerien puute ja heikosti koulutettu, kuriton miehistö. Punaiset kärsivät ensimmäisiä tappioita muun muassa omien aseiden kautta, vahingonlaukauksista. Punakaartin organisaatiossa toimivin taso oli komppania tai joukkue eli plutoona. Niiden päälliköt valittiin demokraattisesti yksikön jäsenten kesken ja keskuudesta, joten lopputulos johdon laadun suhteen oli hyvin sattumanvarainen. Kaartilaisten paineensietokyky taistelussa oli heikko, mikä yhdessä ammattitaidottoman johdon kanssa johti helposti hyökkäyksen pysähtymiseen ja puolustuksen pettämiseen. Tappioiden seurauksena kokonaisia joukko-osastoja saattoi poistua rintamalta takaisin kotiseudulle, sodanjohdon kykenemättä sitä estämään. Kenttäkelpoisuudeltaan parhaita joukkoja olivat maaseudulta kootut osastot. Taisteluhengeltään parhaita olivat kaupunkilaisosastot, erityisesti Helsingin punakaartin joukot, sekä pietarinsuomalaiset. Toisaalta paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esimerkiksi Hugo Salmela, Mikko Kokko, Oskari Rantala, Jalmari Parikka), mutta se ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskenutta johtamisongelmaa. Punaiset yrittivät korjata heikkouksiaan muun muassa perustamalla Helsingin Kallion sotakoulun, jonka tarkoituksena oli kouluttaa upseereita punakaartin palvelukseen. Koulu ei ennättänyt saada kurssiaan loppuun ennen sodan päättymistä. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen taktisten virheiden, ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Punakaartia voidaankin kutsua aseistettujen siviilien palkka-armeijaksi. Osa punaisesta terroristakin lienee selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, muun muassa saksalaisjoukkoja vastaan käydyt kiivaat Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27.-29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen, ja voitoilla oli enää paikallista merkitystä. Venäläiset joukot Suomessa Venäjän armeijan rappiotilan ja sotaväsymyksen takia venäläisten sotilaiden osuus sisällissodan rintamataisteluissa jäi Karjalankannasta lukuun ottamatta lopulta vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkojen vahvuus Suomessa oli ollut elokuussa 1917 noin - sotilasta. Marras-joulukuusta 1917 lähtien joukkojen määrä alkoi supistua sekä suunnitelmallisten sotilaallisten siirtojen ja kotiuttamisen että jatkuvasti lisääntyneen kurittomuuden ja karkuruuden vuoksi. Sisällissodan alettua 27. tammikuuta 1918 venäläissotilaita oli Suomessa enintään 40 000 miestä. He kuuluivat 42. armeijakuntaan ja Itämeren laivastoon. Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Brest-Litovskin rauhan tultua voimaan 3. maaliskuuta Suomessa oleskelevat noin 6 000 sotilasta käskettiin vetäytymään maasta 2 kuukauden kuluessa. Maaliskuun loppuun 1918 mennessä vanhan armeijan osastot olivat valtaosin poistuneet Suomesta. Lopulta vain 7 000-10 000 venäläissotilasta, osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana Pietarista tulleita, oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei sotatoimiin saatu suostuteltua, sillä vain 1 000-4 000 sotilasta taisteli 100-1 000 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Toisaalta helmikuun 1918 loppupuoliskolle asti joitakin venäläisiä upseereita toimi punakaartien sotatoimien johdossa: eversti Mihail Svetšnikov Länsi-Suomessa ja I. Jeremejev Itä-Suomessa. Venäläisten ja suomalaisten välinen yhteistyö sujui kuitenkin huonosti muun muassa kieliongelmien ja keskinäisen epäluottamuksen takia. Punaisten hyökkäysvaiheen aikana helmikuun alusta maaliskuun puoleenväliin asti rintamalinja ei siirtynyt juuri lainkaan pohjoisemmaksi, vaikka valkoisten taistelukyky oli tuolloin heikoimmillaan. Sisällissotaan osallistuneiden venäläissotilaiden määrä ja merkitys väheni pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Joukot joko hajosivat tai niitä siirrettiin suojaamaan Pietaria, ja sen jälkeen neuvosto-Venäjän tuki punaisille oli valtaosin aseapua. Venäläisten sodan loppuun asti jatkunut sotilaallinen toiminta Karjalankannaksella toisaalta tuki punaista kaartia, mutta sen päätarkoitus oli Pietarin puolustaminen. Muualta Suomesta merkittävä osa sisällissodassa sekä aktiivisia että passiivisia venäläissotilaita oli vetäytynyt jo ennen Suomen valkoisen armeijan hyökkäysvaihetta. Valkoinen armeija sodassa Venäläisten joukkojen aseistariisunta Etelä-Pohjanmaalla 28.-31. tammikuuta sujui valkoisilta pääosin helposti ja rauhallisesti. Venäjää Suomessa edustanut aluekomitea oli ilmoittanut 24. tammikuuta Vaasan senaatille venäläisten joukkojen "suunnitelmallisen kotiuttamisen" jatkuvan entiseen tapaan. Vaasan senaatin ja Mannerheimin esikunnan kaksijakoisen propagandan pohjalta 30. tammikuuta annettiin vain venäläisille suunnattu julistus, jonka mukaan Suomen talonpoikaisarmeija ei sotinut venäläisiä sotilaita vastaan. Toisaalta omille rivimiehille korostettiin taisteltavan juuri venäläisiä vastaan. Monet Suomessa olleet venäläisupseerit tukivat valkoisia. Neuvostohallitus käski vuoden 1918 alussa Suomessa olleita varuskuntia noudattamaan puolueettomuutta, ja jotkut varuskuntakomiteat antoivat paikallisesti vastaavia vakuutuksia. Niistä huolimatta Pohjanmaan venäläinen päällystö toimi usein tiiviissä yhteistyössä suojeluskuntien kanssa. Pohjanlahden meripuolustuksen johtaja, vara-amiraali Nikolai Podgurski auttoi kenraali Mannerheimia Vaasan varuskunnan aseistariisunnassa. Vastapalvelukseksi tuesta aseistariisunnalle Mannerheim järjesteli venäläisupseerien palkanmaksun, asunto-olot ja muonituksen kuntoon, sekä antoi heille vapaan liikkumisoikeuden Vaasassa. Seinäjoella venäläisjoukot asettuivat entisiin majapaikkoihinsa. Mannerheim lupasi venäläisille hoitavansa joukot maasta Sortavalan tai Rovaniemen kautta ja palauttavansa aseet rajalla. Joukot suljettiin lopulta vankileireille ja aseet otettiin omaan käyttöön, koska kuljetus ei onnistunut ja suhtautuminen venäläissotilaisiin muuttui hyvin kielteiseksi jääkäripataljoonan saavuttua Saksasta Vaasaan. Sisällissodan alkuvaiheessa valkoinen armeija ja venäläiset sotilaat taistelivat rintamalla merkittävässä määrin toisiaan vastaan lähinnä Ruovedellä, Vilppulassa, Mäntyharjun rintamalla ja Karjalankannaksella. Aloite valkoisille Sodan toisessa vaiheessa, 15. maaliskuuta 1918 alkaen sodan loppuun saakka (15. toukokuuta), aloite siirtyi Suomen valkoiselle armeijalle. Sen menestys ja voitto perustui pääasiassa punakaartia selvästi ammattitaitoisempaan päällystöön. Valkoisen armeijan upseeristo koostui entisessä keisarillisessa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, ulkomaalaisista vapaaehtoisista upseereista ja Saksassa koulutetuista jääkäreistä (1 300 miestä mukana sodassa). Tämä heijastui sotatoimien parempana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä operaatioiden toteuttamisena. Toisaalta, erityisesti työväestöön kuuluneiden rivimiesjääkäreiden suhteen oli traagista, että Saksassa suomalaisten Venäjää vastaan suuntautunutta vapautus- ja kumousliikettä valmistelleet miehet päätyivät lopulta taisteluun omia kansalaisia vastaan. Parisataa jääkäriä jäikin Saksaan sisällissodan ajaksi. Valkokaartien kouluttamattomien tai vain lyhyen koulutuksen saaneiden vapaaehtoisten ja asevelvollisten rivimiesten sotilastaidot eivät sen sijaan olleet paremmat kuin punakaarteissa. Jääkäri Sulo-Weikko Pekkola muisteli: "Lähellä Sääksjärven kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin." Punakaartilaisten tavoin valkoisia sotilaita saattoi poistua oma-aloitteisesti rintamilta. Pisimmän koulutuksen Suomessa olivat saaneet Porvoon Saksanniemen kartanoon 19. syyskuuta 1917 perustettuun Poliisikouluun (Järjestyslipusto) hakeutuneet noin 200 miestä. He muodostivat tammikuussa 1918 Lappajärvellä perustetun Uudenmaan Rakuunarykmentin rungon. Joulukuusta 1917 lähtien suojeluskunnat järjestivät joukkueen- ja ryhmänjohtajakoulutusta Vimpelissä Vimpelin koulussa ja Vöyrillä Vöyrin koulussa, mutta kokonaisuutena sotilasopetus ei kattanut merkittävää osaa valkoisista joukoista. Vöyrin sotakoulu aloitti toimintansa 26. tammikuuta 1918, koulutuksen piti kestää kolme viikkoa, mutta jo kahden päivän päästä Vöyrin sotakoululaiset komennettiin taisteluihin. Pohjanmaan suojeluskuntien esikunta siirrettiin Ylistaroon ja sinne siirrettiin myös Vöyrin koulu. Suomen oman sotaväen joukko-osastot oli lakkautettu vuonna 1901 ja viimeisenä Suomen kaarti 1905, joten varsinaista sotilaskoulutusta ja -kokemusta oli ainoastaan Jääkäripataljoona 27:n miehillä, jotka saivatkin tavallista suuremman henkilökohtaisen vapauden taistelujen johtamisessa. Vakavien koulutuksellisten puutteiden lisäksi valkoisen armeijan johto arvioi, että valkoisten sotilaiden, erityisesti Keski- ja Pohjois-Suomen pientilallisten, motivaatio käydä sotaa suomalaisia punaisia vastaan saattaisi olla heikko. Siksi sotapropagandassa korostettiin voimakkaasti, että taistelua käytiin lähinnä Venäjän armeijan "punaryssiä" vastaan, ja sodan loppuvaiheessa painotettiin entistä näkyvämmin taistelun vapaussota-aspektia. Toisaalta valkoisessa Suomessa asetettu asevelvollisuuslaki peitti vastustusta, mutta lähes 30 000 valkoisen Suomen asevelvollisuusikäistä, ilmeisesti työväenliikkeen kannattajiin kuulunutta miestä, jäi saapumatta kutsuntoihin. Siten valkoisesta armeijasta oli karsiutunut merkittävä määrä heikoimman taistelumotivaation omanneita miehiä, ja lisäksi Etelä-Suomen ulkopuolisen alueen väestössä työväenliikettä ja sosialismia vastustettiin voimakkaasti myös kristillisen uskonnollisuuden perusteella. Heikon taistelukykynsä perusteella suomalaisten armeijoiden nimet, valkokaarti ja punakaarti ovat sotilasperinteen suhteen erehdyttäviä. Nimitys "kaarti" viittaa yleensä armeijoiden parhaisiin joukko-osastoihin, alun perin hallitsijoiden henkivartiokaarteihin. Venäjällä ja Suomessa punaisia vastaan taistelleita joukkoja kutsuttiin valkokaarteiksi. Punakaarti-nimitystä käytettiin Suomessa jo vuoden 1905 vallankumouksen yhteydessä. Suomen kaartien olisi pitänyt olla vallankumouksen ja kumouksen torjunnan parhaimmistoa, sisällissodan vapaaehtoinen etujoukko. Ratkaisu Tampereella Suomen valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta 16. maaliskuuta - 6. huhtikuuta 1918. Taistelun tuloksena valkoinen armeija valtasi punaisilta maan suurimman teollisuuskeskuksen. Sotatoimi alkoi kaupungin koillispuolella sijaitsevassa Längelmäen Länkipohjassa ja siihen liittyivät myös kamppailut alueen pohjois- ja luoteispuolella linjalla Vilppula-Kuru-Kyröskoski-Suodenniemi. Tampere saarrettiin Lempäälän taistelussa 24. maaliskuuta ja Siuron valtauksessa 26. maaliskuuta. Tampereen kaupungin valtaustaistelusta muodostui sisällissodan kiivain yhteenotto. Se oli siihen mennessä suurin Pohjoismaissa käyty taistelu, johon osallistui 16 000 valkoista ja 14 000 punaista. Punakaartin puolustustahto ja -kyky oli kohonnut ja kaartit osoittivat merkittävää päättäväisyyttä Tampereen puolustamisessa. Valkoisten sodanjohto asetti hyökkäykseen parhaita ja iskukykyisimpiä joukkojaan, muun muassa osan uusista jääkärirykmenteistä. Kalevankankaan hautausmaan taistelussa, niin sanottuna verisenä kiirastorstaina 28. maaliskuuta ei enää vain kävelty aukeita eikä ammuttu vahingonlaukauksia sillä eräät valkoisen armeijan yksiköt kärsivät yli 50 prosentin taistelutappiot. Jääkäreitä kaatui 50 ja ruotsalainen vapaaehtoisprikaati menetti noin 10 prosenttia miehistöstään. Valkoisten ratkaiseva, Tampereen keskustan valtaukseen johtanut hyökkäys alkoi yöllä 3. huhtikuuta 1918 voimakkaalla tykistötulella. Tampereen taistelu oli Suomen historian ensimmäinen, säälimätön, kortteli korttelilta käyty kaupunkisota, johon ainakin jälkiviisaudessa sisältyy paljon traagista symboliikkaa. Sisällissodan ratkaisutaistelu käytiin kaupungissa, josta Suomen teollistuminen, taloudellinen ja poliittinen modernisaatio sekä koko kansan henkistä ja aineellista tilaa parantanut kehitys oli alkanut. Pyhä- ja Näsijärven välisellä kannaksella käyty taistelu oli myös suomalaisten välistä sisällissotaa puhtaimmillaan. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana, ja saksalaiset joukot olivat vasta saapumassa maahan. Valkoisia kaatui Tampereen taisteluissa 700-900 miestä. Punakaartit menettivät 1 000-1 500 taistelijaa, ja yhden parhaista johtajistaan Hugo Salmelan. Vangeiksi jäi 11 000-12 000 punaista. Siviiliuhreja oli 71. He kuolivat pääosin tykistötulessa. Siviiliväestöä suojautui taisteluiden ajaksi kaupungin kivikirkkoihin, Tampereen tuomiokirkkoon ja Aleksanterin kirkkoon. Tampereen kaupunginosista muun muassa Tammela ja Kyttälä tuhoutuivat lähes täysin. Tampereen valtauksen jälkeen alkoi punakaartien vetäytyminen Länsi-Suomesta. Valkoisten hyökkäyksen painopiste siirrettiin Viipuriin, joka vallattiin 29. huhtikuuta. Viipurin taisteluun osallistui 18 500 valkoista ja 7 000 punaista. Valkoinen armeija menetti kaatuneina noin 50 miestä. Punakaartilaisia kaatui 500-800 ja vangiksi heitä jäi 12 000-15 000. Lähes kaikki punaiset kaatuivat Naulasaaren taistelussa, joka syntyi Viipurissa olleiden punaisten yrittäessä läpimurtoa kaupungin länsipuolella 28.-29. huhtikuuta. Sotasaaliiksi valkoiset saivat 300 tykkiä, 200 konekivääriä, panssarijunan, yli 400 kuormaa elintarvikkeita, tykinammuksia ja patruunavarastoja. Saksalaiset joukot Suomessa 30.3. Saksa jätti bolsevikkihallitukselle nootin Pietarista "virtaavista" punaisista venäläiskaarteista ja uhkasi ryhtyä toimiin, jos se ei lopu. Joukot olivat jo matkalla. 1.4. Lenin taipui kieltämään Pietarin viranomaisia lähettämään enempää venäläisjoukkoja Suomeen. Saksalainen laivasto-osasto nousi maihin Ahvenanmaalle 5. maaliskuuta 1918. Sodan kolmannessa vaiheessa valkoisen armeijan yleishyökkäystä Etelä-Suomeen täydensi kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtaman Saksan Itämeren divisioonan maihinnousu Hangossa 3. huhtikuuta 1918. Saksalaisten ja venäläisten joukkojen yhteensovittaminen, Brest-Litovskin rauhansopimusta noudattaen, koordinoitiin erityisellä Hangon sopimuksella. Divisioonan vahvuus oli 10 000 sotilasta. Lisäksi Loviisassa nousi maihin 7. huhtikuuta, Tallinnasta edennyt, noin prikaatin vahvuinen osasto Brandenstein (3 000 miestä). Hangosta edennyt osasto valloitti Helsingin 12.-13. huhtikuuta (Helsingin taistelu 1918), Hyvinkään 21. huhtikuuta, Riihimäen 22. huhtikuuta ja Hämeenlinnan 26. huhtikuuta 1918. Loviisasta liikkeelle lähtenyt prikaati valtasi Lahden 19. huhtikuuta ja katkaisi läntisten ja itäisten punakaartien väliset yhteydet. Saksalaisjoukot nopeuttivat merkittävästi punakaartien sotilaallista tappiota ja lyhensivät sodan kestoaikaa. Toisaalta Suomi joutui sodan jälkeen Saksan vaikutusvaltaan. Ruotsin kaksijakoinen rooli Ruotsi kieltäytyi osallistumasta virallisesti Suomen sisällissotaan, mutta 84 vapaaehtoista ruotsalaisupseeria antoi merkittävän tuen valkoiselle sodanjohdolle. Lisäksi valkoiseen Suomeen lähetettiin kapteeni Hjalmar Frisellin johtama vapaaehtoisista ruotsalaissotilaista koostunut, Ruotsalaiseksi prikaatiksi kutsuttu osasto. Sen todellinen kokonaisvahvuus, 250-550 miestä (vahvuustiedot vaihtelevat) vastasi kuitenkin lähinnä vahvennettua pataljoonaa. Vapaaehtoisten sotilaiden lisäksi Ruotsi edisti ulkopoliittisia etujaan Suomessa lähettämällä laivasto- ja sotilasosaston Ahvenanmaalle 15. helmikuuta 1918. Teon motiiviksi esitettiin ahvenanmaalaisten "avunpyynnöt" Ruotsille. Tosiasiassa syynä olivat geopoliittiset valtatekijät. Ruotsalaisjoukot joutuivat kuitenkin vetäytymään Ahvenanmaalta toukokuuhun 1918 mennessä saksalaisen laivasto-osaston saavuttua sinne 5. maaliskuuta 1918. Ruotsin sosiaalidemokraatit tuomitsivat Suomen kapinan jyrkästi julkilausumassaan: . Lentotoiminta Venäjän lentoasemat Suomessa olivat pääosin lakanneet olemasta lentäjien palattua Venäjälle pääosin luultavasti sikäläisten niin kutsuttujen valkoisten joukkoon. Punaisten käyttöön oli jäänyt muutamia venäläisten lentoasemien koneita, pääosin Stetinin M-9 -lentoveneitä. Suomalaisia lentäjiä ei ollut, joten joitakin Suomeen jääneitä venäläisiä lentäjiä palkattiin ohjaajiksi. Punaisten lentotoiminta sisällissodassa pääsi käyntiin, kun Viipurista lähetettiin 24. helmikuuta 1918 viisi lentokonetta, jotka saapuivat seuraavana päivänä Riihimäelle. Lento-osastoja perustettiin Helsinkiin (Hermannin lentoasema), Tampereelle, Valkealaan (Utti) ja Viipuriin. Varsinaista lento-osastojen yhtenäistä esikuntaa ei ollut, vaan osastot toimivat itsenäisesti todennäköisesti rintamaesikuntien alaisina. Helsinkiin perustettiin erityinen lentokoulu, joka ei kuitenkaan ehtinyt kouluttaa yhtään lentäjää. Riihimäelle saapuneista koneista lähetettiin kaksi konetta Tampereelle ja kolme Kouvolaan. Tampereelle lähetetyt koneet olivat Nieuport-merkkisiä. Toinen niistä oli tiedustelu- (Nieuport 10), ja toinen hävittäjäkone (Nieuport 17). Tampereelle saapui myös neljä venäläistä lentoupseeria ja kuusi mekaanikkoa. Tampereelta lähti lentokone sotalennolle ensimmäisen kerran 1. maaliskuuta 1918 Naistenlahdelta. Tampereella olleita kahta Nieuport-konetta käytettiin Vilppulan-Mäntän suunnan taisteluissa. Koneita käytettiin tiedusteluun, mutta niistä pudotettiin myös pommeja. Näiden lisäksi punaisilla oli ilmeisesti käytössään vielä kaksi lentokonetta itäisen rintaman lento-osastolla. Osa koneista joutui valkoisten haltuun joko jo sodan aikana tai sodan päätyttyä. Osa koneista tuhoutui. Lentotoiminta käsitti tiedustelua, pomminpudotusta, lentolehtisten levitystä ja tykistötulen tähystystä, mutta toiminta oli kaikilla rintamilla tehotonta. Syynä oli heikko johtaminen, koneiden heikko kunto, koneiden huono huolto ja venäläisten lentäjien välinpitämättömyys. Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä ostetuista 5 Nieuport-koneesta, joista 4 saapui palkattujen venäläisten lentäjien lentämänä Antreaan, ja venäläisiltä jääneistä koneista. Ruotsista saapui kreivi Eric von Rosen lahjoittama Morane-Saulnier Parasol kone, johon hän oli maalannut siniset hakaristit, tämä kone numeroitiin 1:seksi ja kone oli Mannerheimin armeijan ensimmäinen lentokone. Kone tuhoutui 16.4.1918 murskauduttuaan Näsijärven jäähän, moottorin pysähdyttyä, koneen ruotsalainen lentäjä ja suomalainen mekaanikko kuolivat. Ruotsista saatiin myös kolme kaksitasoista N.A.B. Albatros -konetta helmikuun lopulla 1918. Albatros-koneista kaksi saatiin lahjoituksena ja kolmas ostettiin. Tarkoituksena oli käyttää lentokoneita valkoisten tukena, mutta ne eivät olleet siviilikoneina sopivia sisällissodan olosuhteisiin. Suomalaisia ohjaajia ei ollut, vaan koneiden lentäjät ja mekaanikot tulivat Ruotsista. Jääkäreistä luutnantti Bertil Mårtenson oli saanut Saksassa lentäjänkoulutuksen, mutta hän jäi sisällissodan ajaksi Saksaan muun muassa ostamaan Suomelle lentokoneita. Suomen ilmavoimissa lensi 29 ruotsalaista, 7 venäläistä, 4 suomalaista ja 2 tanskalaista, joihin liittyi muutamia saksalaisia. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksetöntä. Itsenäisen Suomen ensimmäinen lentoasema sijaitsi Kolhossa, jonne ensimmäinen lentokone tuotiin 7. maaliskuuta 1918 rautateitse, ja josta kone nousi ensimmäisen kerran Kaijanselän jäältä ilmaan 17. maaliskuuta 1918. Suomen Ilmavoimat sai 1918 käyttöönsä yhdeksän venäläisten jättämää Stetinin M-9-lentokonetta. Ensimmäinen sotalento suoritettiin Lylyn suuntaan, jossa lentotähystyksen avulla saatiin tietoja punaisten liikkeistä. Taisteluiden siirtyessä kohti Tamperetta siirtyi lentoasema ensin Orivedelle ja sitten Tampereen Kaukajärvelle. Ilma-aseen merkitys sisällissodassa oli olematon. Poliittinen terrori Vuoden 1918 sodalle oli luonteenomaista poliittinen väkivalta, joka erotellaan punaiseksi ja valkoiseksi terroriksi. Molempien osapuolten kokeman trauman vuoksi teloitukset yritettiin selittää jälkeenpäin taistelutoiminnan ulkopuolisina tekoina, vain primitiivisten vihantunteiden purkauksina. Historiantutkimus on kuitenkin liittänyt vuoden 1918 terrorin myös yhdeksi sodankäynnin muodoksi. Siihen saatiin malli aiemmista sisällissodista, poliittisesta väkivallasta sekä eri puolilta ensimmäisen maailmansodan rintamia, joissa terrori oli paikoin yleistä ja laajamittaista. Terrorin tavoitteena oli sekä vastustajan valtarakenteiden tuhoaminen että voimakkaan pelotevaikutuksen luominen. Vaikka teloituksissa toisaalta olikin paikallisen ja henkilökohtaisen koston muotoja, ainakin kolmannes punaisesta terrorista katsotaan olleen punakaartin johdon suunnittelemaa järjestelmällistä toimintaa. Pääosan valkoisesta terrorista arvioidaan olleen ylimmän sodanjohdon määräämää, vallattujen alueiden "lopullisen haltuunoton" yhteydessä toteutettua harkittua ja organisoitua sodankäyntiä. "Virallisesti" ja erityisesti sodan alussa sekä Vaasan senaatti että Kansanvaltuuskunta vastustivat terroritoimia. Punaisen ja valkoisen terrorin keskeisiä toteuttajia olivat suoraan ylemmän sodanjohdon alaisuudessa itsenäisesti toimineet isku- ja tiedustelujoukot, joita kutsuttiin lentäviksi osastoiksi. Ne koostuivat 10-80 valikoidusta ratsusotilaasta. Iältään lentävän osaston soturit olivat yleensä nuorempia kuin rintamajoukkojen miehet (nuorimmat 13-14-vuotiaita sotilaspoikia). Osastoa johti vanhempi, vahvan auktoriteetin omannut johtaja, jonka alaisuudessa "lentävät" suorittivat "etsi ja tuhoa" -tehtäviä sekä toimeenpanivat omavaltaisia teloituksia tai tuomioistuimien langettamia kuolemantuomioita. Punainen terrori Punaiset surmasivat hallitsemillaan alueilla 1 400-1 650 siviilihenkilöä. Teloituksia oli tammikuun lopun ja helmikuun lopun välisenä aikana runsaasti, noin 700. Maaliskuussa teloitukset vähenivät noin 200 uhriin. Terrori yltyi huhtikuussa ja toukokuun alussa 1918 punaisten tappion varmistuessa; surmattuja oli noin 700. Poliittisen väkivallan motiivina oli vastapuolen johtavassa asemassa olevien henkilöiden tuhoaminen, sekä paikoin myös henkilökohtainen aggressio. Pääosa teloitetuista oli aktiivisia suojeluskuntalaisia, kartanonomistajia, talollisia, poliitikkoja, poliiseja, opettajia ja ylempiä virkamiehiä sekä teollisuuden johtajia ja omistajia. Terrorin uhrien joukossa oli myös noin 90 punaiseksi tai (maltilliseksi) sosialistiksi luettavaa henkilöä. Vaikka punainen terrori ei kohdistunut erityisesti Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa vastaan, punaiset surmasivat kaikkiaan kymmenen pappia (seurakunnissa yhteensä noin 1 200 pastoria). Murhat tehtiin osin aatteellisistakin syistä, mutta erityisesti maaseudulla papisto edusti yhteiskunnan perinteistä valtajärjestelmää. Merkittävä osa punaisesta terrorista toteutettiin Kouvolan-Kymenlaakson ja Toijalan seudun niin sanotuissa terrorikeskuksissa. Niissä teloitettiin kaikkiaan 300-350 uhria. Punaisten huomattaviin väkivallantekoihin tammikuusta huhtikuuhun 1918 kuuluvat myös muun muassa seuraavat joukkosurmat: 31.1. 15 suojeluskuntalaisen ampumateloitus Kangasalla, eli niin kutsuttu Suinulan verilöyly. 1.2. 10 vangin murha Vihdistä Nummelaan johtavan tien varrella, Ojakkalan tienhaarassa. Murhattujen joukossa oli muun muassa eteläpohjalainen ylipoliisikonstaapeli, joka tammikuisen vangitsemisensa hetkellä oli virantoimituksessa. 2.2. vankiryhmän ampumateloitus Nummelassa. 6.2. 11 valkoisen teloitus Porin Lyseon sisäpihalla eli niin kutsuttu Porin lyseon joukkomurha. 10.3. 16 A. Ahlström Oy:n toimihenkilön ampuminen Porin ja Noormarkun rajalla, niin kutsuttu Koliahteen joukkomurha. 19.4. Kuurilan junamurhat Kuurilassa. 25.4. 23 valkoisen vangin teloitus Lappeenrannassa, eli niin kutsuttu Lappeenrannan joukkomurha. 27.4. 30 valkoisen vangin surmaaminen Viipurin lääninvankilassa eli niin kutsuttu Viipurin lääninvankilan joukkomurha. huhtikuun loppupuolella punaiset teloittivat Korian joukkomurhissa Korian sillalta 45 ihmistä, kuten Kymiyhtiön johtaja Gösta Björkenheimin ja kirurgi Kaarlo Hjeltin. kevään mittaan punaiset teloittivat Kouvolan joukkomurhissa Kouvolan "veripeltoon" yli sata ihmistä, kuten Kymiyhtiön työntekijöitä. Jotkut ammuttiin Kymijokeen. Teloitusten takana oli Kouvolan salainen tutkijakomitea, jonka jäsenet tuomittiin elinkautisiin vankeusrangaistuksiin mutta vapautettiin 1920-luvulla lukuun ottamatta yhtä vankileirillä kuollutta. Valkoinen terrori Valkoisessa terrorissa tuhottiin kapinaan nousseita ja heidän tukijoitaan kautta linjan. Pääpaino oli punakaartien johtajien sekä punaisten hallintoon, punaiseen terroriin ja sotatoimiin osallistuneiden rankaisussa. Suhteellisesti voimakkain jälkipuhdistus kohdistui venäläisiin sotilaisiin. Valkoisessa terrorissa kuolleiden määrä kohosi lopulta huomattavasti korkeammaksi kuin punaisessa terrorissa kuolleiden määrä: 7 000-10 000 uhriin. Teloitukset jakaantuivat ajallisesti eri tavoin kuin vastaava punainen väkivalta. Sodan alkuvaiheessa helmikuussa 1918 surmattiin noin 350, maaliskuussa noin 500, huhtikuussa noin 1 800, toukokuussa noin 4 600 ja kesäkuussa 1918 noin 300 henkilöä. Sodan alkupuolella valkoisen terrorin merkittävin tapahtuma oli Varkauden valtauksen yhteydessä 21. helmikuuta 1918 toteutettu verilöyly, jossa teloitettiin 80-90 punaista. Tapausta on kutsuttu nimellä Huruslahden arpajaiset. Varkaudessa teloitettiin maaliskuun puoliväliin 1918 mennessä yhteensä 100-140 henkilöä. Henkilötappioiltaan selvästi vähäisempi, 13 uhria, mutta symboliarvoltaan merkittävä terroriteko oli Harmoisten sairashuoneen veriteot 10. maaliskuuta 1918. Terrorin huippukautena, huhtikuun lopun ja toukokuun alun 1918 välisenä kahtena viikkona teloituksia oli noin 200 päivässä, ja yhteensä surmattiin 2 500-3 000 henkeä. Hans Kalmin joukot ampuivat Lahdessa 1. toukokuuta - 31. toukokuuta 1918 välisenä aikana 150-200 punaisiin lukeutunutta naista. Kaikkiaan noin 460 naista teloitettiin. Valkoisen terrorin osalta pysyvästi epäselväksi jäänee, mikä osa taistelujen yhteydessä kuolleista punakaartilaisista todella kaatui ja mikä osa teloitettiin heti taistelujen jälkeen. Valkoisen puolen tekemään terroriin kuuluu myös itsenäisen Suomen historian ainoa etninen joukkomurha, joka toteutettiin Viipurin valtauksen jälkeen. Viipurin kantaväestöön kuuluneita venäläisiä siviilejä, joukossa myös lapsia ja vanhuksia, koottiin Vallien välinä tunnetulle alueelle, jossa heidät teloitettiin ampumalla. Terroriteko poikkesi muusta valkoisesta terrorista koska se kohdistui etniseen ryhmään, eikä perustunut poliittiselle valikoinnille. Huomattava osa ammutuista venäläisistä oli itse asiassa poliittisesti oikeistolaisia. Samantapaisia tekoja tehtiin muissakin valkoisten valloittamissa kaupungeissa, muun muassa Lappeenrannassa ja Tampereella, jossa teloitettiin lähes kaikki kiinni saadut venäläiset. Yli 200 uhrillaan Viipurin teloitukset olivat kuitenkin selvästi merkittävin näistä sotarikoksista. Teloitetut punaiset naiset Tietokirjailija ja tutkija, maisteri Tauno Tukkisen suorittamien tutkimusten mukaan teloitetuista noin 200 oli naisia, eli Hans Kalmin osuus lapsi- ja naissotilaiden surmaamisiin ja suoranaisiin murhiin oli todennäköisesti suurempi kuin yhdelläkään toisella valkoisten puolella sisällissotaan osallistuneista upseereista. Samoin hänen osuutensa suoranaisiin epäiltyihin sotarikoksiin oli ehkä suurempi kuin kenelläkään muulla valkoisten komentajalla. Suoranaisina murhina voidaan pitää Kalmin joukkojen suorittamia punaisten joukkojen sairaanhoitajien teloituksia Hennalan vankileirillä. Lahdessa ammuttujen naisten keski-iän on sanottu olevan noin 20 vuotta. Itse asiassa kaikki teloitetut eivät suinkaan olleet iältään naisia, sillä Tukkinen löysi surmattujen joukosta kolmekymmentä 17-vuotiasta ja 25 vieläkin nuorempaa tyttöä. Nuorimmat olivat vain 14- ja 15-vuotiaita lapsia. Lahdessa teloitettujen naisten joukossa oli myös nuoria äitejä, joilta jäi orpoja. Lähes kaikki naisten teloitukset osuivat toukokuun kahdelle ensimmäiselle viikolle, eli ne pantiin toimeen pian sen jälkeen, kun eversti Otto von Brandensteinin johtamat saksalaiset olivat vallanneet Lahden huhtikuun lopulla ja Hennalan vankileirin vartiointi oli Kalmin joukkojen vastuulla. "Lahdessa naisia eivät kuitenkaan teloittaneet saksalaiset, vaan suomalaiset", toteaa asiasta kirjoittanut Tukkinen. Valkoisen terrorin osalta pysyvästi epäselväksi jäänee, ketkä taistelujen yhteydessä menehtyneistä punakaartilaisista olivat välittömästi taistelujen jälkeen teloitettuja ja ketkä todella kaatuivat kamppailujen aikana. Naissotilaiden punakaarteihin liittymisen motiivina oli yleensä palkka, mutta myös aate, luokkaviha tai seikkailunhalu. Aate saatettiin kuitenkin myöhemmin tuomion lievittämiseksi salata ja perustella päätöstä nälällä. Tuomas Hopun mukaan naiskaarteissa oli enintään 2 600 naista, joista 60 kuoli taisteluissa, 25 pakeni Venäjälle ja noin 270 teloitettiin. Terrorin arvet Terrori oli tehokas ja pelottava ase sisällissodassa. Toisaalta se antoi vastapuolelle merkittävän propagandavaltin ja mahdollisuuden perustella omaa väkivaltaa toisen osapuolen teoilla. Vuoden 1918 sota oli Suomessa ensimmäinen konflikti, jossa ennen kaikkea sanomalehdistön propagandalla oli merkittävä rooli. Punaisen ja valkoisen Suomen lehtiuutiset kuvailivat vastapuolen terroritekoja yksityiskohtaisesti, suurennellen ja värittäen sekä uhrien määriä että tapahtumia. Punaisen ja valkoisen lehdistön mukaan "hurjistuneiden ja raukkamaisten villipetojen raakalaismaiset teot ja viattomien uhrien veren kostuttama maa huusivat kostoa kansansa pettureille". Eivätkä kirjoitukset jääneet aseellista vastausta vaille. Vastapuolen harjoittaman poliittisen väkivallan avulla saatiin sodalle myös entistä selkeämpi motiivi, kun voitiin osoittaa taisteltavan konkreettisesti oman viiteryhmän "hengestä ja elämästä". Uhrien kuoleman lisäksi teloitusten keskeisin ja pitkäaikaisin vaikutus oli niiden aiheuttama henkinen trauma niin aikalaissukupolvissa kuin jälkipolvissakin. Tässä suhteessa jälkipolvissa on pitkään ollut vallalla lähinnä uhri-näkökulma sen sodan osapuolen suhteen, johon on samaistuttu. Nyttemmin tarkastellaan rehellisemmin myös oman viiteryhmän ja omien esivanhempien osuutta terrorin toteuttajina. Juuri terroritekojen vuoksi sisällissodan haavat umpeutuivat hitaasti ja sota jatkui henkisellä tasolla ainakin 1960- ja 1970-luvuille asti. Vuoden 1918 suomalaiset eivät todellakaan jättäneet keveää henkistä perintöä jälkeensä tuleville. Sodan päätös Menestyksellisen suomalais-saksalaisen hyökkäyksen paineen alla Kansanvaltuuskunta siirtyi Helsingistä 8. huhtikuuta Viipuriin, ja eräitä valtuuskunnan jäseniä (esimerkiksi Edvard Gylling) lukuun ottamatta sieltä edelleen Pietariin 25. huhtikuuta 1918. Johtajien pako herätti punaisten joukossa voimakasta katkeruutta. Satakunnasta ja Hämeestä kohti Pietaria taistellen vaeltaneet pitkät punapakolaisten karavaanit antautuivat Lahden ja Kosken (Hl.) välisellä alueella 1.-2. toukokuuta. Kouvolan punaiset antautuivat 3. toukokuuta ja Kotkan punaiset 4. toukokuuta. Punaisten viimeiset, Kymenlaaksossa sijainneet vastarintapesäkkeet luopuivat taistelusta 5. toukokuuta 1918. Sisällissota päättyi venäläisten sotilaiden vetäydyttyä 14. toukokuuta Karjalankannaksella Inon linnoituksesta ja suomalaisten valkoisten miehittäessä sen tuhotut tykkiasemat 15. toukokuuta. Alun perin sodanvastaisen ajattelun omaksunut suomalainen työväenliike oli kärsinyt tappion sisällissodassa. Valkoiset sulkivat punakaartilaiset vankileireille. Vaasan senaatti palasi Pohjanmaalta Helsinkiin 2. toukokuuta 1918. Pääkaupungissa sitä eivät kuitenkaan vastaanottaneet Suomen Valkoisen armeijan osastot vaan keisarillisen Saksan Itämeren divisioonan kunniakomppania soittokuntineen, ja Suomen "todelliseksi valtionhoitajaksi" kutsuttu kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz. Valkoinen kenraali Mannerheim järjesti armeijansa kunniaksi suuren voitonparaatin Helsingissä 16. toukokuuta 1918, saksalaisjoukoista huolimatta. Puuttuva rauhansopimus Monille sodille tyypillisiä virallisia aselepo- ja rauhanneuvotteluja ei käyty eikä virallisia sopimuksia Suomen sisällissodan lopettamiseksi koskaan allekirjoitettu. Sisällissodan aikana alkanut sotatila (valkoisen) Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä jatkui vuonna 1920 solmittuun Tarton rauhaan asti. Sodanjälkeiset tapahtumat Sodan seuraukset Suomen sisällissota päättyi 15. toukokuuta 1918, mutta sen akuutit vaikutukset jatkuivat Suomessa ainakin vuoden 1918 loppuun asti. Sota hajotti ja vaurioitti suomalaista yhteiskuntaa vakavasti. Kyse ei ollut vain sodan osapuolien välisestä kuilusta vaan myös valtaryhmien sisäisistä ongelmista. Valkoinen Suomi jakaantui kahteen leiriin: yksi kannatti monarkiaa ja kavennettua demokratiaa, toinen tasavaltaista, laajaa demokratiaa ja sosiaalisia uudistuksia. Äärikonservatiivit olivat olleet pysyvästi parlamentarismia vastaan. Maltillisemmat konservatiivit kannattivat parlamentarismia aluksi, mutta vuosien 1917-1918 tapahtumat käänsivät heidät laajaa demokratiaa vastaan, ja saivat nämä etsimään eduskunnalle vastavoimaa pitkästä monarkian perinteestä. Valtiomuotokiista oli merkittävin voittajien sisäinen vedenjakaja: pitkittyneen sisäisen sodan vuoksi ja sen jälkeisessä epävarmassa tilanteessa pääosa konservatiiveista ja ei-sosialisteista kannatti Saksan vahvaa asemaa Suomessa. Lisäksi aktivistit toivoivat saksalaisilta tukea Itä-Karjalan valtaushankkeelle. Vuoden 1918 sota pirstoi myös suomalaisen työväenliikkeen, osin jo tammikuussa 1918 syntyneen sisäinen jaon pohjalta maltillisiin, ei-sosialistien kanssa yhteistyöhön pyrkiviin sosiaalidemokraatteihin ja jyrkemmän linjan vasemmistososialisteihin Suomessa sekä vallankumouksellisiin kommunisteihin, jotka toimivat Venäjällä bolševikkien tukemina. Valtaa Suomessa pitivät valtionhoitajaksi 18. toukokuuta 1918 valittu P.E. Svinhufvud, J. K. Paasikiven porvarillinen senaatti, niin sanottu tynkäeduskunta pääosin ilman SDP:n kansanedustajia, ja keisarillinen Saksa. Sodan päätyttyä Suomen talous oli pohjalukemissa. Sekä vienti että tuonti olivat romahtaneet ja teollisuus kärsi raaka-aine- ja työvoimapulasta. Lisäksi Saksan kanssa tehty kauppasopimus rajoitti maan vapautta nostaa vientiään. Taloudellinen tilanne palautui sotaa edeltäneelle tasolle vasta 1920-luvun puolivälissä. Talouden suhteen sota ei kuitenkaan kohdellut eri väestöryhmiä samalla tavoin. Reaalitulojen muutoksina laskettuna häviäjiä olivat teollisuustyöväestö ja virkamiehistö; voittajia maataloustuottajat, joita elintarvikkeiden voimakas hintojen nousu oli hyödyttänyt. Suurin ongelma vuonna 1918 oli elintarvikepula. Siitä kärsittiin jo vuonna 1917, mutta varsinaista nälkää nähtiin lähinnä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa, jotka eivät kuitenkaan olleet poliittisten ristiriitojen repimiä alueita. Vuoden 1918 sota, jonka piti ratkaista kaikki ongelmat, toi lopulta nälän myös Etelä-Suomeen. Tilanne parani vasta vuonna 1919, kun elintarvikkeiden tuonti ja maan oma maatalous saatiin järjestykseen muun muassa 17. heinäkuuta 1918 säädetyn torpparilain avulla. Senaatin edustajien Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin 7. maaliskuuta 1918 Saksan keisarikunnan edustajien kanssa allekirjoittamat sopimukset, rauhansopimus ja siihen liittynyt kauppa- ja merenkulkusopimus sekä sotilasasioista senaatin tietämättä tehty salainen noottien vaihto sitoivat Suomen Saksaan, kaventaen maan itsenäisyyttä. Lisäksi saksalaiset ehdottivat kesäkuussa 1918 maiden välille sotilasliittoa. Saksalaissuuntaukseen liittyneet kiistat johtivat valkoisen kenraali Mannerheimin eroon 27. toukokuuta 1918. Tynkäeduskunta (111 edustajaa 200:sta) valitsi Suomen lipuksi punaisen leijonalipun sijasta siniristilipun. Vanhan lipun värin katsottiin viittaavan liiaksi sosialismiin. Paasikiven monarkistienemmistöisen senaatin esityksestä, ja myös Saksan painostuksen takia tynkäeduskunta valitsi lopulta Hessenin prinssi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918. Kuningas ei kuitenkaan ehtinyt astua virallisesti valtaistuimelle, eikä Suomen kuningaskunta toteutunut käytännössä. Lokakuun kuninkaanvaalissa käytettiin hyväksi Ruotsin vallan ajalta peräisin ollutta vuoden 1772 hallitusmuotoa, joka oli ollut voimassa Suomen Suuriruhtinaskunnassa, ja jonka voimassaolosta maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen kiisteltiin valtiomuototaistelun aikana vuonna 1918. Tasavaltalaisten näkemyksen mukaan Suomesta tehtiin tasavalta itsenäisyysjulistuksella 6. joulukuuta 1917, ja se tuli vain "teknisesti" vahvistaa itsenäisen Suomen uudessa valtiomuodossa. Monarkistien mielestä itsenäisyysjulistuksessa oli hyväksytty vain "tasavallan periaate", ja vuoden 1918 sota muutti sekä maan sisäistä valta-asetelmaa että suhtautumista tasavaltaisuuteen kielteisemmäksi. He halusivat korvata vuoden 1772 kustavilaisen perustuslain modernimmalla monarkistisella valtiomuodolla. Suomen paikka Historiantutkijat ovat kuvanneet Suomen ulkopoliittista asemaa kesällä 1918 erilaisin mutta samansuuntaisin ilmaisuin: se oli Saksan alusmaa, protektoraatti ja sotilaallinen sillanpääasema. Mutta tuossa tilanteessa Suomelle vain näytettiin sen paikka ja toimintamahdollisuuksien rajat ensimmäisen maailmansodan kurimuksessa. Suomalaiset jäivät vuonna 1914 Saksan ja emämaa Venäjän intressien väliin, mutta odotusten vastaisesti suurvallat heikentyivät pitkäksi venyneessä maailmansodassa. Joulukuussa 1917 koitti "Suomen hetki"; Venäjä ja Saksa neuvottelivat rauhasta (6. joulukuuta 1917 alkaen), Saksa ei edennyt idässä, ja neuvosto-Venäjä oli sekasorron tilassa. Suomen irrottautuminen Venäjästä ja aidon itsenäisyyden saavuttaminen oli siten vähän aikaa kiinni vain suomalaisten omasta tahdosta. Itsenäisyys olikin juuri se asia, josta valtaosa kansasta oli yksimielisiä, ja tämä "vapaan Suomen mentävä tila" ehdittiin käyttää hyväksi. Ratkaisu Saksassa Ensimmäisen maailmansodan yleiskuvaan kuului, että sen alussa keisarit, tsaarit ja kuninkaat siirtelivät omia kansalaisiaan pelinappuloina eri puolilla Eurooppaa päättäen näiden elämästä ja kuolemasta. Sodan lopussa tilanne kääntyi päinvastaiseksi. Näin kävi Saksassakin, ja lopulta aivan tavalliset saksalaiset ratkaisivat syksyn 1918 vallankumouksellaan myös Suomen kohtalon. Saksan keisarikunta romahti ja maailmansota päättyi 11. marraskuuta 1918. Saksan armeija poistui Helsingistä 16. joulukuuta, ja prinssi Friedrich Karl luopui kuninkuudestaan 20. joulukuuta. Näin suomalaisten 6. joulukuuta 1917 julistama itsenäisyys tuli täysimääräisenä voimaan Vasemmistossa sisällissodan aiheuttama sisäinen jakautuminen säilyi pitemmälle tulevaisuuteen, mutta oikeistossa marraskuun 1918 mullistus Saksassa aiheutti vielä kerran vallan sisäisen uusjaon. Saksan tappio mursi suomalaisen monarkismin, ja Suomen valtiomuodoksi tuli - ympärysvaltojen myötävaikutuksella - tasavaltainen demokratia laajoin kansalaisoikeuksin, 17. heinäkuuta 1919. Yhdysvallat ja Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden 6.-7. toukokuuta 1919, saksalaissuuntauksen päätyttyä maassa. Suhteet neuvosto-Venäjän ja Suomen välillä vakiinnutettiin Tarton rauhansopimuksella 14. lokakuuta 1920. Suomalaisten parlamentaarisen linjan symboliksi nousi 25. heinäkuuta 1919 maan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg. Hän sai tukea Santeri Alkion johtamalta Maalaisliitolta. Sosiaalidemokraattinen puolue teki paluun eduskuntaan 3. maaliskuuta 1919 pidetyissä eduskuntavaaleissa maltillisen Väinö Tannerin johdolla. Lopulta myös maltilliset konservatiivit kuten Lauri Ingman asettuivat kannattamaan kansallista politiikkaa. Vastakohtien vuosi 1918 päättyi Suomen historian ensimmäisiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuneisiin kunnallisvaaleihin, jotka järjestettiin 17.-28. joulukuuta 1918. Hävinneen kohtalo Sodan loppuvaiheessa noin 10 000 punakaartilaista ja näiden perheenjäsentä pakeni Neuvosto-Venäjälle. Sodan päätyttyä 5. toukokuuta 1918 vangittuna oli 76 000 punavankia. Valkoisen terrorin huippuvaiheen mentyä ohi nousi toukokuussa 1918 esiin kysymys vankiongelman ratkaisusta. Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa 1918 vapautettiin joko välittömästi tai kuulustelujen jälkeen (niin sanottu Aminoffin tutkintajärjestelmä) muutamia tuhansia vankeja, mutta heitä myös teloitettiin vielä kesäkuussa. Lopulta vankileireillä oli noin 74 000-76 000 punavankia. Valkoisen armeijan ja senaatin välillä kiisteltiin pitkään toimintatavoista punavankien suhteen. Lopulta päädyttiin toimintaperiaatteeseen, jonka mukaan jokaisen vangin tapaus oli tutkittava erikseen, ja ennen kaikkea, että heidät pidettäisiin vangittuna tuomioon saakka. Päätös johti yhdessä vuoden 1918 sodan aiheuttaman vakavan elintarvikepulan kanssa korkeaan vankileirikuolleisuuteen. Vankileirit Suurimmat vankileirit olivat (suluissa suurin vankiluku kesän 1918 aikana): Suomenlinna (13 300 vankia), Hämeenlinna (11 500 vankia), Lahti (10 900 vankia), Viipuri (10 350 vankia), Tammisaari (8 700 vankia), Riihimäki (8 500 vankia) ja Tampere (7 700 vankia). Eduskunta sääti 29. toukokuuta 1918 lain valtiorikosoikeuksista, joiden tehtäväksi annettiin punavankien tutkinta ja tuomitseminen. Järjestelmä ei täyttänyt kaikilta osiltaan puolueettoman lainkäytön vaatimuksia, vaan oli osa sodan voittajan "repressiojärjestelmää". Lisäksi 20. kesäkuuta 1918 säädettiin laki ehdollisen vankeustuomion käyttömahdollisuudesta punavankien suhteen. Työhön valjastettiin lähes koko Suomen tuolloinen tuomarikunta. Tutkintaprosessi oli hidas ja raskas, ja lisäksi oikeudet pääsivät aloittamaan toimintansa vasta 18. kesäkuuta. Siinä vaiheessa Suomen senaatilla oli vankileireissä käsissään jo täysimittainen katastrofi. Tuhon aalto Toukokuussa 1918 vankileireillä kuoli noin 600-700 vankia. Kesäkuussa kuolema korjasi 2 900 vankia ja heinäkuussa menehtyneitä oli 4 800-5 250. Elokuussa luvut olivat alenevat, mutta edelleen korkeat, 2 200 henkeä ja syyskuussa 1918 noin 1 000 uhria. Syinä laskuun lienevät olleet sekä hallituksen herääminen katastrofiin että tutkinnan edistyminen niin, että niin sanottuja vaarattomia vankeja voitiin vapauttaa ehdonalaistuomioilla. Kaikkiaan kesän 1918 aikana vankileireissä arvioidaan menehtyneen nälkään ja tauteihin 11 000-13 500 suomalaista. Näistä noin 5 000 eli lähes 40 % oli 15-24-vuotiaita. Tunnettua on, että useat nälkiintyneet vangit, noin 600-700, menehtyivät vielä vankileiristä päästyäänkin "vapauden huumassa" liian varhain nautittuun vahvaan ateriaan. Korkein vankileirikuolleisuus oli Tammisaaren vankileirissä: lähes 34 prosenttia vangeista. Hämeenlinnassa ja pienemmässä Lappeenrannan vankileirissä kuolleisuus oli noin 20 prosenttia. Muissa leireissä kuolleisuus oli pääosin 5-15 prosenttia. Taudeista varsinkin espanjantauti sekä erilaiset rokko-, kuume- ja suolistosairaudet aiheuttivat tuhoa leiriolojen heikentämissä vangeissa. Leireillä eri syistä ammuttujen punavankien määrä oli korkea; Lahdessa ammuttiin yli 500 vankia, Lappeenrannassa yli 400, Tampereella 330 ja Viipurissa 250 vankia. Punavankileirit ja niiden olosuhteet herättivät kansainvälistäkin huomiota. Asiaa käsiteltiin muun muassa Ruotsin ja Englannin lehdistössä. Tuomiot Valtiorikosoikeudet tuomitsivat kaikkiaan noin 70 000 suomalaista. Valtaosaa rangaistiin avunannosta valtiopetokseen. Kuolemaan tuomittiin 555 henkilöä, mutta vain 113 tuomiota pantiin täytäntöön. Erimittaisia vapausrangaistuksia ja määräaikainen kansalaisluottamuksen menetys määrättiin 60 000 kansalaiselle, joista 10 200 henkilöä armahdettiin 30. lokakuuta 1918. Oikeudenkäynneissä osa vankileireille suljetuista henkilöistä todettiin lopulta aiheettomasti vangituiksi. Valtaosa annetuista vapausrangaistuksista oli lieviä ja ne muutettiin lopulta ehdonalaistuomioiksi, joilla vapautettiin 40 000 vankia. Vuoden 1918 lopussa punavankeja oli vankiloissa 6 100 ja 100 vuonna 1921. Tuolloin palautettiin myös kansalaisluottamus 40 000 entiselle punaiselle. Vuonna 1927 Väinö Tannerin hallitus armahti viimeiset 50 punavankia. Vuonna 1973 Suomen hallitus maksoi korvauksia 11 600 entiselle punavangille. Sodan jälkeisten vuosien väkivalta Sisällissodan jälkeen sen tapahtumiin liittyvät väkivaltaisuudet jatkuivat vielä usean vuoden ajan. Tutkija Marko Tikka on laskenut, että kesän 1918 ja vuoden 1921 lopun välillä Suomessa tapahtui noin 300 poliittiseksi luonnehdittavaa väkivallantekoa, joissa sai surmansa 226 ihmistä. Uhreista valtaosa eli 183 oli luettavissa sodan punaiseen osapuoleen. Suurinta osaa ei kuitenkaan voida pitää suunnitelmallisina, vaan tapahtumiin liittyi yleensä alkoholi ja ne saivat alkunsa esimerkiksi tansseissa tai iltamissa. Suoranaiseksi terrorismiksi voidaan luokitella muutamia entisten punakaartilaisten tekemiä murhia tai murhayrityksiä, joiden kohteena olivat yleensä suojeluskuntien jäsenet. Ne olivat pääosin yksityishenkilöiden organisoimia, eikä niitä voida kytkeä esimerkiksi vuonna 1918 perustettuun Suomen Kommunistiseen Puolueeseen. Epäonnistuneista tunnetuin on huhtikuussa 1920 tapahtunut Mannerheimin murhayritys Tampereella. Spekulaatio sodan toteutumattomista vaihtoehtoisista lopputuloksista Myöhemmin on esitetty erilaisia käsityksiä siitä, mitä sodan vaihtoehtoisista lopputuloksista kuten punaisten voitosta olisi seurannut Suomen itsenäisyydelle tai yhteiskuntajärjestykselle. Tämä spekulointi edustaa niin sanottua kontrafaktuaalista historiaa. Muun muassa historian professorit Esko Salminen, Markku Kuisma, Petri Karonen ja Seppo Hentilä ovat arvelleet, että punaisten voitto olisi ennen pitkää johtanut Suomen itsenäisyyden menetykseen ja Suomen päätymiseen Neuvostoliiton osaksi. Vaikka Suomen punaisten johtajat olisivatkin vastustaneet tätä kehitystä, Venäjän neuvostojohto olisi luultavasti saanut lopulta tahtonsa läpi. Professori Matti Klingen sanojen mukaan punaisten voittaessa Suomen itsenäisyys olisi toteutunut "sosialistisen eli niin sanottu kansantasavallan muodossa". Akateemikko Eino Jutikkalan arvion mukaan Suomi ei punaisten voiton jälkeen olisi ainakaan ollut riippumaton maa. Toisaalta tutkija Pertti Haapalan mukaan Neuvosto-Venäjä ei käytännössä tehnyt juuri mitään edistääkseen punaisen Suomen liittämistä itseensä ja kauhukuvat punaisten voiton seurauksista ovat jatkoa valkoisten sotapropagandalle. Professori Heikki Ylikangas on arvellut, että punaisten voittaessakin vallalle olisi jäänyt sosiaalidemokraattinen eikä kommunistinen suuntaus, jolloin Suomeen olisi saatettu luoda Saksan Weimarin tasavaltaa muistuttanut demokraattinen valtiomuoto, joka tosin olisi todennäköisesti myöhemmin joutunut Saksan kehityksen tavoin oikeistodiktatuurin kukistamaksi ja se taas olisi saattanut johtaa itsenäisyyden menetykseen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkija Marko Tikan mukaan punaisten voitto olisi ollut sodan toteutumattomista lopputuloksista joka tapauksessa epätodennäköisin, sillä punaisten sodankäynti oli amatöörimäistä, väestön enemmistö ei kannattanut vallankumousta, Neuvosto-Venäjä ei voinut Brest-Litovskin rauhan jälkeen lähettää apujoukkoja Suomeen eivätkä punaiset käyttäneet terroria tarpeeksi järjestelmällisesti vastustajansa tuhoamiseen. Punaiset olisivat voineet voittaa vain siinä tapauksessa, että Neuvosto-Venäjä olisi kyennyt sekaantumaan sotaan huomattavasti voimakkaammin heidän hyväkseen. Marko Tikan mukaan myös useat punaisten voittoa todennäköisemmät vaihtoehtoiset tapahtumien kulut olisivat voineet johtaa Suomen itsenäisyyden tai demokratian menetykseen. Jos Svinhufvudin hallitus ei olisi ollut halukas yhteistyöhön Saksan kanssa, saksalaiset olisivat luultavasti joka tapauksessa tunkeutuneet Suomeen ja asettaneet todennäköisesti itsenäisyysaktivisteista ja jääkäriupseereista muodostetun saksalaismielisen nukkehallituksen, joka vuorostaan olisi kukistunut Saksan mukana. Tällöin Suomi olisi Ukrainan tavoin saattanut päätyä monenkeskisen valtataistelun jälkeen Neuvosto-Venäjän käsiin. Jos taas valkoisten jyrkintä suuntausta edustaneet aktivistit olisivat päässeet sodan jälkeen Suomessa hallitsevaan asemaan, Suomesta olisi saattanut tulla oikeistodiktatuuri, ja tällöin työväestö olisi vuonna 1939 saattanut tukea puna-armeijan invaasiota. Tikka on spekuloinut myös ajatuksella, että jos vallankumousta vastustaneet maltilliset sosiaalidemokraatit olisivat osallistuneet Svinhufvudin hallitukseen, sisällissota olisi luultavasti jäänyt vain Saksan spartakistikapinan kaltaiseksi nopeasti kukistuneeksi kansannousuksi. Sodan uhrit Sota Suomessa vuonna 1918 oli 1690- ja 1860-lukujen suurten kuolonvuosien sekä toisen maailmansodan (1939-1945) ohella maan historian huomattavimpia katastrofeja. Sodan uhreina kuoli noin 37 000 ihmistä, joista 5 800-6 200 henkilöä eli noin 16 % oli alaikäisiä, 14-20-vuotiaita. Nuorimmat uhrit olivat alle vuoden ikäisiä. 0-15-vuotiaita teloitettiin kaksikymmentä, muuten surmattuja ja eri tavoin kuolleita yli 300, joukossa yksi kuoliaaksi kuristettu vauva. Kaksi kolmannesta lapsista oli punaisia, loput sekä valkoisia ja mihinkään ryhmään kuulumattomia. Lapsia surmattiin vielä sodan päätyttyäkin perheidensä kanssa. Kokonaismenetys oli tammikuun lopusta joulukuun loppuun 1918 laskettuna keskimäärin noin 3 300 kuollutta kuukaudessa. Uhreista valtaosa kuoli joko terrorin uhreina tai menehtyi vankileireillä, sodan taisteluissa surmansa sai vajaat 10 000 henkeä. Lisäksi sodan seurauksena noin 20 000 lasta jäi sotaorvoksi eli menetti joko toisen tai molemmat huoltajansa. Sisällissodassa tai sen jälkiselvittelyissä kuolleita kuuluisia henkilöitä ovat muun muassa säveltäjä Toivo Kuula, runoilija Juhani Siljo ja kirjailija Algoth Untola (Maiju Lassila). Sota syvensi Suomessa jo aiemmin syntynyttä kansan kahtiajakoa ja aiheutti katkeruutta, vihaa ja kostohenkeä. Julkisessa keskustelussa painottui 1960-luvulle asti voittajien niin sanottu valkoinen totuus, ja hävinneiden niin sanottu punainen totuus jäi taka-alalle. Historiallisen kokonaiskuvan hahmotus ja historiantutkimukselle luonteenomainen tulkintojen monipuolistuminen kesti vuosien 1917-1918 tapahtumista 40-85 vuotta. Toisaalta punaisen Suomen tappio ja valkoisen Suomen päämäärien vain osittainen toteutuminen, Saksan hävittyä maailmansodan, johti kansallisen kompromissin syntyyn. Kun ulkovaltojen "vieraat pistimet" jättivät Suomen rauhaan, maltilliset porvarit ja sosialistit ottivat lopulta vastuun maastaan. Kompromissin avulla taattiin Suomen sisäinen vakaus ja järjestys sekä kansanvaltainen kehitys ja tehtiin hidas, mutta varma kansallinen eheytyminen mahdolliseksi Vuosina 1919-1991 suomalaisten demokratia ja itsenäisyys kestivät äärioikeiston ja äärivasemmiston painostuksen sekä toisen maailmansodan raskaat koettelemukset ja Neuvostoliiton paineen kylmän sodan aikana. Sisällissodan veteraanit Suomen vuoden 1918 sodan veteraaneista viimeinen, Aarne Arvonen (s. 1897), kuoli 1. tammikuuta 2009. Hän taisteli Suomen Punaisessa kaartissa. Viimeisenä Suomen Valkoisen armeijan veteraaneista kuoli Lennart Rönnback (s. 1905) vuonna 2007. Viimeinen elossa ollut valkoisella puolella tukitehtävissä palvellut oli Lauri Nurminen (1906-2009). Yksi viimeisistä Hämeenlinnan vankileirin tapahtumista silminnäkijänä kertoneista ihmisistä on Anna Mäkinen o.s. Joutsen (s. 1909), joka vangittiin yhdessä äitinsä ja siskonsa kanssa. Mäkinen kertoi kokemuksistaan kirjailija Tuulikki Pekkalaiselle. Kunniamerkit Svinhufvudin senaatin puolella taistelleille jaettiin vuoden 1918 vapaussodan muistomitaleita ja vapaudenristin mitaleita. Vapaudenristin ritarikunta perustettiin 4. maaliskuuta 1918. Sen suurmestari on puolustusvoimien ylipäällikkö. Muita aikaan liittyneitä mitaleita ovat Asikkalan rintamamiesten risti, Etelä-Savon rykmentin rintamamerkki, Hattulalaisten muistomitali, Janakkalalaisten muistomitali, Heinolan kunnan muistomitali, Helsingin valloituksen muistomitali, Karjalan rintamamerkki, Lammin kunnan rintamamiesmerkki, Länkipohjan muistoristi, Padasjoen kunniaristi, Patterinmäkeläisten risti, Päämajan merkki, Rauman sojeluskunnan muistomitali, Raudun risti, Sipoon kunnan muistomitali, Svidjan mitali, Tampereen valloituksen muistomitali, Venäjänsaaren muistomitali, Vilppulan risti, Vimpelin sotakoulun merkki ja Vöyrin kaartin merkki. Sisällissota fiktiossa Kirjallisuus Ensimmäinen yleisesti arvostettu Suomen sisällissotaa käsittelevä kaunokirjallinen teos oli Frans Emil Sillanpään jo vuonna 1919 valmistunut romaani Hurskas kurjuus. 1920-1950-luvuilla vuoden 1918 tapahtumia kosketellut kaunokirjallisuus on kirjoitettu lähinnä sodan voittajan näkökulmasta. Tosin vuonna 1931 ilmestyi Jarl Hemmerin pohjoismaisella kirjallisuuspalkinnolla palkittu teos En man och hans samvete (Mies ja hänen omatuntonsa), joka käsitteli sotaa laajemmasta, humanistisesta näkökulmasta. Tunnetuimmat ja keskustelua herättäneimmät kirjat sodasta ja siihen johtaneista syistä olivat kuitenkin Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla osat 1 ja 2. Linnan tekstien katsotaan antaneen merkittäviä virikkeitä 1960-luvulta lähtien yleistyneeseen tapaan tarkastella konfliktia myös hävinneen osapuolen näkökulmasta. Runoudessa vuoden 1918 sotaa käsittelevä Viljo Kajavan kiitetty teos Tampereen runot ilmestyi sekin 1960-luvulla. Kuopion ja Lahden Hennalan vankileirillä olleen Uuno Pekka Kekäläisen kirjoittama kirja Poika maailman hartioilla (1973) sisältää yksityiskohtaisen päiväkirjan Hennalan vankileiriltä. Vuonna 2003 ilmestyi Leena Landerin vuoden 1918 sodasta kertova kirja Käsky. Se sai Finlandia-ehdokkuuden ja käsikirjoituksen pohjalta valmistui myös radiokuunnelma Susijahti (Yle, Radioteatteri 2004), joka valittiin Sokeiden kuunnelmaraadissa vuoden 2004 parhaaksi ensiesitykseksi. Kirjasta on muokattu myös teatteriesityksiä muun muassa Suomen Kansallisteatteriin vuonna 2006. 2000-luvulla ovat ilmestyneet myös kirjailija Antti Tuurin teokset Suuri asejuna Pietarista vuonna 2006, Tampereen taistelua vuonna 1918 kuvaava Kylmien kyytimies vuonna 2007 ja Pohjanmaalla vuonna 1918 vangituista venäläissotilaista kertova Surmanpelto vuonna 2008. Myös Kjell Westön vuonna 2006 ilmestyneessä, Finlandia-kirjallisuuspalkinnon voittaneessa teoksessa Missä kuljimme kerran käsitellään Suomen sisällissotaa, samoin kuin kirjailijan vuonna 2013 ilmestyneessä teoksessa Kangastus 38. Harri Raittiin romaani "Huhtikuun neljäs 1918" ilmestyi 1987 ja on todellisuuteen perustuva kertomus välikohtauksesta Rymättylässä. Vuonna 2008 kirjailija Anneli Kanto julkaisi dokumentaarisen romaanin "Veriruusut", joka käsittelee Valkeakosken naiskaartin vaiheita. Seuraavana vuonna Pekka Saaristo dramatisoi kirjasta näytelmän, jota on esitetty muun muassa Porissa, Tampereella ja Valkeakoskella. Elokuva Suomalaisissa elokuvissa vuoden 1918 sota tuli aluksi esiin lähinnä sivujuonteina, esimerkiksi elokuvassa Silja - nuorena nukkunut (ohjaus Jack Witikka, 1956). Ensimmäisiä sisällissotaan keskittyneitä elokuvia oli vuonna 1957 valmistunut T. J. Särkän ohjaama ja Jarl Hemmerin romaaniin pohjautuva elokuva 1918 - mies ja hänen omatuntonsa. Elokuvaohjaaja Edvin Laine elokuvasi 1960- ja 1970-luvuilla Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian. Sarjan ensimmäinen elokuva Täällä Pohjantähden alla käsittelee Linnan kirjojen tapaan vuoden 1918 tapahtumia laajasti ja realistisesti, kuvauksen painopiste on sodan hävinneen osapuolen näkökulmassa. Dokumentaarisuutta tavoittelevia tai elämäkerrallisia kuvauksia vuosien 1917-1918 tapahtumista ovat suomalais-neuvostoliittolainen Luottamus (1976), Alfred Kordelinin kohtalosta kertova Mommilan veriteot (1973) sekä Maiju Lassilan elämästä kertova Tulipää (1980). 1990-luvulla lähtien Suomen sisällissotaa on käsitelty useissa elokuvissa. Tero Jartti ohjasi vuonna 1994 elokuvan Aapo Runar Schildtin novellin pohjalta. Elokuva kertoi yksittäisen punakaartilaisen kohtalosta. Vuonna 1997 valmistui Olli Saarelan ohjaama Lunastus, joka kuvasi papin henkisiä ristiriitoja sisällissodan keskellä. Vuonna 2007 valmistui vuoden 1918 tapahtumia sivuava Lauri Törhösen ohjaama elokuva Raja 1918. Aku Louhimies ohjasi Leena Landerin kirjaan perustuvan elokuvan Käsky (2008). Vuonna 2012 elokuvateattereihin tuli Claes Olssonin elokuva Taistelu Näsilinnasta 1918, joka kertoo Melinin komppanian taistelusta Tampereella. Heikki Kujanpään vuonna 2018 ohjaama Suomen hauskin mies on punavankileirille sijoittuva mustaa huumoria sisältävä draama. Sarjakuva Korkeajännitys-sarjassa julkaistiin vuonna 2000 kaksi eri osapuolten näkökulmista tehtyä sarjakuvalehteä Kansalaissodan valkoinen Korkeajännitys - Vapauden tulikaste ja Kansalaissodan punainen Korkeajännitys - Taistoon työkansan puolesta! Tekijöiden (Asko Alanen, Jouko Ruokosenmäki ja Samson) perehtyneisyys aiheeseen sai kiitosta asiantuntijoilta ja toi kunniamaininnan Vuoden Valopilkku -kilvassa. Todellisten henkilöiden vaiheisiin perustuvia sisällissotasarjakuvia ovat omakustanteet Punainen ratsumies vuodelta 2007 sekä Rauha ja sota vuodelta 2008. Ilkka Markkulan, Jukka Koivusaaren ja Kimmo Lehtimäen Punainen ratsumies kertoo sodasta punapäällikkö Verner Lehtimäen tarinan kautta. Satu Lusan Rauha ja sota, vuoden 2009 Sarjakuva-Finlandiaehdokas, perustuu tositapahtumiin Humppilan Venäjän kylässä. Katso myös Luettelo punaisten muistomerkeistä Suomessa Luettelo valkoisten muistomerkeistä Suomessa Suomen sisällissota Etelä-Pohjanmaalla Suomen sisällissota Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla Mommilan veriteot Lähteet Alapuro, Risto (1993): Vallankumous. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla Apunen Osmo (1987): Rajamaasta tasavallaksi. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.) Suomen historia 6, Sortokaudet ja itsenäistyminen, s. 47-404. ISBN . Aunesluoma Juhana & Häikiö Martti toim. (1995): Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. ISBN -X. Eerola Jari & Eerola Jouni (1998): Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. ISBN . Enckell Carl (1956): Poliittiset muistelmani I. WSOY, 1956 Goltz, Rüdiger von der: Toimintani Suomessa ja Baltian maissa, WSOY, 1920 Hakalehto, Ilkka: Itsenäisyys vaarassa. Kamppailu Suomesta 1917 vallankumouksesta 1990-luvun eurohuumaan, Karprint ky, Huhmari, 1993, ISBN Haapala Pertti (1992): Työväenluokan synty. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 227-249. Vastapaino, 1992 ISBN . Haapala Pertti (1993): Luokkasota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla Haapala Pertti (1995): Kun yhteiskunta hajosi, Suomi 1914-1920. Painatuskeskus 1995 ISBN . Haapala Pertti (2008): Monta totuutta. Teoksessa: Hoppu, T. et al. (toim.) Tampere 1918, Vapriikki 2008 s. 255-261. ISBN . Haataja, Lauri,: Suomen työväenliikkeen historia, Työväen sivistysliitto, 1977, ISBN Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, WSOY, Porvoo, 1938 Holodkovski Viktor (1978): Suomen työväen vallankumous 1918. Kustannusliike Edistys, Moskova. Hoppu Tuomas (2007): Tampereen taistelun tappiot 1918. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 26, s. 8-32. ISSN- -X. Hoppu Tuomas (2008): Punaisten asejunasta rintamataisteluihin. Teoksessa: Hoppu, T. et al. (toim.) Tampere 1918, Vapriikki 2008, s. 56-61. ISBN . Hoppu, Tuomas, Haapala Pertti: Tampere 1918, Tampereen museot, Tampere, 2008, ISBN Jussila Osmo (2004): Suomen Suuriruhtinaskunta 1809-1917. ISBN . Jussila, Osmo, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi (2006): Suomen poliittinen historia 1809-2006. WSOY Oppimateriaalit, 2006 ISBN . Jussila Osmo (2007): Suomen historian suuret myytit. ISBN . Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat. Osa 9, Otava, 1937 Kaukovalta K. V.: Tampereen seudun kapinahistoria, Otava, 1921 Kekkonen Jukka (1991): Laillisuuden haaksirikko, rikosoikeudenkäyttö Suomessa vuonna 1918. ISBN . Keränen Jorma toim. (1992): Suomen itsenäistymisen kronikka. ISBN . Ketola Eino (1987): Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosiaalidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. ISBN . Klinge Matti (1997): Keisarin Suomi. ISBN . Kuusinen O. W. (1918, 1928) Suomen työväen vallankumous 1918: arvioita ja itsekritiikkiä. Teos digitoituna työväenliikkeen kirjaston digitaalisessa arkistossa: Kolbe Laura & Samu Nyström (2008): Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. ISBN . Kylävaara, Keijo: Vuosi seitsemäntoista. Reportaasi itsenäisen Suomen syntymävuodesta, Helsingin Sanomat, 1967 Lackman Matti (2000): Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia. ISBN -X. Lappalainen Jussi T. (1981): Punakaartin sota, osat I-II. ISBN , ISBN . Lappalainen, Jussi T., Juhani Piilonen, Osmo Rinta-Tassi & Marja-Leena Salkola (1989): Yhden kortin varassa. ISBN . Linnanmäki Eila (2005): Espanjantauti Suomessa. Influenssaepidemia 1918-1920. ISBN . Manninen Ohto toim. (1992-1993): Itsenäistymisen vuodet 1917-1920, osat I-III. ISBN -X. Manninen Ohto (1993): Vapaussota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla Manninen Ohto (1995): Vapaussota - osana suursotaa ja Venäjän imperiumin hajoamista. Teoksessa: Aunesluoma, J. & Häikiö, M. (toim.) Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas, s. 21-32. ISBN -X. Manninen Turo (1982): Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Taistelun luonne valkoisten sotapropagandassa vuonna 1918. ISBN . Marjomaa Risto (2004): Maailmanvallankumouksen liepeillä. Valtioneuvoston kanslia 4/2004. ISBN . Mattila Jukka I. & Jarkko Kemppi (2007): Suomen vapaussota 1918. ISBN . Meinander Henrik (1999): Tasavallan tiellä. Siteet katkeavat, s. 11-52. ISBN . Meinander Henrik (2006): Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. ISBN . Meri, Veijo: Ei tule vaivatta vapaus: Suomi 1870-1920, Otava, Helsinki, 1995, ISBN Millar James toim. (2004): Red Guards. Teoksessa: Encyclopedia of Russian History, s. 1274. ISBN . Numminen Jaakko toim. (1989): Lenin ja Suomi, osa II. ISBN . Paasivirta, Juhani: Suomi vuonna 1918, WSOY, Porvoo, 1957 Paavolainen Jaakko (1966): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 1 Punainen terrori. Paavolainen Jaakko (1967): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 2 Valkoinen terrori. Paavolainen Jaakko (1971): Vankileirit Suomessa 1918. ISBN . Paavolainen Jaakko (1974): Suomen kansallinen murhenäytelmä. ISBN -X. Peltonen Ulla-Maija (2003): Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. ISBN . Piilonen Juhani (1997): Sastamalan historia 3, vuodet 1860-1920. ISBN . Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi. 1-2, WSOY, Porvoo, Rasila Viljo (1968): Kansalaissodan sosiaalinen tausta. Tammi. Rautkallio Hannu (1977): Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä. ISBN . Roselius Aapo (2006): Amatöörien sota - rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2006. ISBN -X Ryömä Hannes (1918) Vallankumousvuoden tapahtumista. Tekijä, Helsinki 1918. Teos digitoituna työväenliikkeen kirjaston digitaalisessa arkistossa Räikkönen, Erkki: Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti : piirteitä P. E. Svinhufvudin ja hänen johtamansa senaatin toiminnasta ja vaiheista syksyllä 1917 ja keväällä 1918, Otava, 1935 . Salokangas Raimo (2003): Millainen itsenäinen Suomi? Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 597-613. ISBN . Salomaa, Erkki: Yrjö Sirola, Kansankulttuuri, Kuopio, 1966 Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava, 2018. ISBN Suodenjoki Sami ja Peltola Jarmo: Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa. Luokka, liike ja yhteiskunta . Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla osa 1., Tampere University Press, Tampere, 2007, ISBN Tanskanen Aatos (1978): Venäläiset Suomen sisällissodassa vuonna 1918, Acta Universitatis Tamperensis serA, vol 91, Tampereen Yliopisto. ISBN . Turunen Mirja (2005): Veripellot. Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa 1918. ISBN . Uola Mikko (1998): Seinää vasten vain; poliittisen väkivallan motiivit Suomessa 1917-1918. ISBN . Vares Vesa (1993): Miten on käynyt "valkoisen myytin"? Helsingin Sanomat 17.10.1993. Vares Vesa (2009), Kuningashankkeesta tasavallan syntyyn. Teoksessa: Sisällissodan pikkujättiläinen, toim. Haapala, P. & Hoppu, T. , WSOY, 2009 s. 376-394. ISBN . Westerlund Lars toim. (2004): Sotaoloissa vuosina 1914-1922 surmansa saaneet. Valtioneuvosto kanslian julkaisusarja 10/2004. ISBN . Ylikangas Heikki (1986): Käännekohdat Suomen historiassa. ISBN . Ylikangas Heikki (1993a): Tie Tampereelle. WSOY ISBN . Ylikangas Heikki toim. (1993b): Vaikea totuus, vuosi 1918 ja kansallinen tiede. Suomen Kirjallisuuden Seura. ISBN . Ylikangas Heikki (1993c): Sisällissota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla Ylikangas Heikki (2007): Suomen historian solmukohdat. ISBN . Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Sisällissotaan osallistuneita koskevat lähteet (Arkistolaitos) Suomi80 - itsenäistymisen vuodet 1917-1918 - Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen verkkojulkaisu Suomen sisällissota kuvina Kansalaissodan kuvia - Kansan Arkiston verkkonäyttely Kansallisarkiston verkkonäyttely kansalaissodasta Sisällissodan taistelupaikkakortisto (Arkistolaitos) Suomen sotasurmat 1914-22 -projekti Vapaussota.fi - Vapaussodan Invalidien Muistosäätiön sivusto Gustaf Mannerheim ja vapaussota vuonna 1918 Punaisten muistomerkit -projekti - Työväen keskusmuseo Amatöörien sota. Rintamataisteluiden tappiot Suomen sisällissodassa (pdf-tiedosto) Kai Ala-Häivälä, Vankeina Valkoisten, Oulun yliopiston historiatieteen laitos, 2000 Ylen Elävä arkisto: Valkoisen armeijan voitonparaati 1918 Ylen Elävä arkisto: Verinen veljessota Yle Arkivet: Ruotsinkielistä materiaalia Suomen sisällissodasta Sisällissotamuseo-nimisen hankkeen kotisivu Vapaussodan perintö: Valkoisuus paikallisyhteisössä - sisältö, ylläpitäjät ja rapautuminen Iisalmessa 1918-1933. (Väitös) Ovatko vuoden 1918 tapahtumat edelleen arka paikka suvullesi? Kerro kokemuksistasi. Yleisradion kysely Ylen kysely kansalaisten sisällissota-asenteista Sisällissota vuonna 1918 kesti neljä kuukautta - taistelu sodan nimestä sata vuotta (Yle) Punainen Suomi -dokumenttifilmi (1918)' Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918? Uppoudu Ylen laajaan verkkojuttukokoelmaan sisällissodasta Yle, 2018 Sisällissodan aikaan ilmestyneet sanomalehdet, Kansalliskirjasto Vuosien 1917 ja 1918 tapahtumiin liittyvää digitoitua alkuperäisaineistoa, Kansalliskirjasto Muistitieto ja 1918 tapahtumat. Agricolan julkaisusarjan 12. osa, 16.5.2018. Seulonnan keskeiset artikkelit

1151

https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4velasteikko

Sävelasteikko

Sävelasteikko eli skaala tarkoittaa peräkkäisten sävelkorkeuksien sarjaa, rajattua säveljoukkoa, jonka varaan musiikki rakentuu. Eri kulttuureissa on eri aikoina ollut monia erilaisia sävelasteikoita. Nykyisin länsimaisessa musiikissa ovat tärkeimmässä asemassa diatoninen, pentatoninen ja kromaattinen asteikko. Kirkkosävellajit eli moodit edelsivät diatonista asteikkoa, joka kehittyi vasta 1600-luvulla. Muualla maailmassa käytettyjä eksoottisia sävelasteikoita ovat muun muassa Pelog, intialainen, Hirajoshi ja Kumoi. Sävelasteikko ei ole sidottu sävelten absoluuttisiin korkeuksiin, vaan ainoastaan sävelten keskinäisiin korkeuseroihin. Sävelasteikko voidaan siis transponoida eli siirtää toiselle korkeudelle, ja kyse on edelleen samasta sävelasteikosta, kunhan sävelten keskinäiset korkeuserot pysyvät samoina. Sävelasteikon rajaaminen Periaatteessa erikorkuisia säveliä on olemassa ääretön määrä, mutta yleensä musiikissa rajataan käytettävien sävelten määrä tavalla tai toisella. Ihmisen kuulo ei pysty käsittelemään kovin matalia tai korkeita ääniä. Ihminen ei käytännössä pysty kuulemaan alle 20 Hz:n tai yli 20 000 Hz:n taajuuksia, joten niitä ei kannata käyttää musiikissa. Kuulon kyky erotella eritaajuisia ääniä on myös rajallinen, esimerkiksi 0,5 Hz:n eroa äänenkorkeudessa on hyvin hankala havaita. Kaikki sävelet eivät soi hyvin yhteen vaan kuulostavat samanaikaisesti tai peräkkäinkin soitettuina riitasointisilta tai epävireisiltä. Se, mikä koetaan riitasointisena eli dissonoivana, mikä taas tasasointisena eli konsonoivana, riippuu kuulijasta ja kulttuurista. Dissonoivuus ja konsonoivuus perustuvat kuitenkin vahvasti myös fysiikkaan ja matematiikkaan, eivätkä ne siksi ole pelkästään kulttuurisidonnaisia käsitteitä. Yleensä länsimaisessa musiikissa on suosittu mahdollisimman "puhtaita" säveliä, mikä on rajoittanut käytössä olevaa sävelvalikoimaa. Jotkin soittimet on viritetty juuri tiettyyn asteikkoon - joko niin, että soittimilla voi soittaa ainoastaan tietyssä sävellajissa, tai kuten piano, joka kromaattiseen asteikkoon viritettynä mahdollistaa diatonisten tai pentatonisten asteikkojen käytön useassa eri sävellajissa. Pentatoninen asteikko Pentatoninen asteikko syntyy perussävelestä lähtevän neljän puhtaan kvintin sarjasta. Perussävelestä c nouseva kvinttisarja tuottaa sävelet c, g, d, a ja e. Kun nämä sijoitetaan yhden oktaavin sisälle, muodostuu pentatoninen asteikko c-d-e-g-a-c. Pentatonisen asteikon sävelet ovat korkeusjärjestyksessä do, re, mi, so ja la. Diatoninen asteikko Diatonisessa asteikossa on seitsemän säveltä. Se saadaan periaatteessa lisäämällä pentatoniseen asteikkoon kaksi säveltä, fa ja ti. Diatoninen asteikko eroaa muista seitsemän säveltä sisältävistä asteikoista siten, että asteikossa on kaksi puolisävelaskelta, ja niiden etäisyys on mahdollisimman suuri. Länsimainen musiikki pohjautuu usein diatoniseen asteikkoon, joka sisältää perusmuodossaan seitsemän eri säveltä: do, re, mi, fa, so, la ja ti matalimmasta korkeimpaan lueteltuna. Diatonisen asteikon sävelet ovat johdettavissa puhtaista kvinteistä laskemalla niitä yhteen. Diatoninen skaala voidaan johtaa kuudesta kvintistä: c-g, g-d, d-a, a-e, e-h ja h-f Kromaattinen asteikko Kromaattinen asteikko on puolisävelaskelin etenevä sävelasteikko, eli oktaavissa on 12 säveltä. Kromaattisen asteikon saa esimerkiksi pianolla soittamalla oktaavin alalta järjestyksessä kaikki valkoiset ja mustat koskettimet, jättämättä yhtään väliin. Kromaattinen asteikko on kauttaaltaan tasalaatuinen, eli siinä ei ole duuri- tai molliasteikon mukaista koko- ja puolisävelaskelten vaihtelua. Lähteet Seulonnan keskeiset artikkelit

1153

https://fi.wikipedia.org/wiki/Seine

Seine

Seine / on suuri joki Pohjois-Ranskassa. Seine on yksi Ranskan tärkeimmistä vesiväylistä ja se kulkee muun muassa Pariisin halki. Joki on 780 kilometriä pitkä ja siten Ranskan toiseksi pisin 1 020-kilometrisen Loiren jälkeen. Antiikin aikoina Seine tunnettiin latinalaisella nimellään Sequana. Seinen tärkeimmät sivujoet ovat Aube, Marne ja Oise pohjoisessa sekä Yonne ja Eure etelässä. Seine on yhdistetty kanavilla Schelde- (Escaut), Meuse-, Rein-, Saône- ja Loirejokeen. Seine alkaa Langresin ylängöltä 471 metrin korkeudelta ja virtaa Pariisin sekä Normandian halki Englannin kanaaliin Le Havren kohdalla. Pariisissa joen uomaa reunustavat korkeat kivivallit. Joen pohjoista puolta kutsutaan oikeaksi rannaksi (Rive Droite) ja eteläistä puolta vasemmaksi rannaksi (Rive Gauche). Sen vartta pitkin kulkevat molemmilla puolilla rantakadut (). Näiden rantakatujen varsilla sijaitsevat muun muassa Ranskan kansalliskirjasto, Louvre, Place de la Concorde, Musée d'Orsay ja Eiffel-torni. Joella kulkee vesibusseja, rahtialuksia ja suuria turistiveneitä (bateaux-mouches). Vasen ranta on taiteilijoiden suosiossa. Joessa on Pariisin kohdalla saaret Île Saint-Louis ja Île de la Cité, joista jälkimmäisellä sijaitsee Notre Damen katedraali. Seinen rannat Pariisissa liitettiin osaksi Unescon maailmanperintöluetteloa vuonna 1991. Seine on ruopattu ja merikelpoiset alukset voivat purjehtia sitä pitkin aina Roueniin saakka, joka sijaitsee 120 kilometriä sisämaassa. Kaupalliset rahtialukset voivat kulkea jokea pitkin aina Bar-sur-Seineen saakka, 560 kilometriä mereltä. Pariisissa, 445 kilometriä mereltä, joki on vain 24 metriä merenpinnan yläpuolella, mikä tekee joesta hitaasti virtaavan ja siten helposti purjehdittavan. Seinen vesi on Ranskalle tärkeä resurssi. Ydinvoimalaitokset ja kaukolämpövoimalat saavat joesta lauhdevetensä. Puolet vedestä käytetään Pariisin alueella, niin teollisuuden kuin kulutuksenkin tarpeisiin. Le Havren ja Rouenin välisellä alueella kaikesta vedestä kolme neljäsosaa saadaan Seinestä. Seineä ei tule sekoittaa Brysselin halki Belgiassa virtaavaan paljon pienempään jokeen nimeltä Senne, vaikka nimet äännetäänkin samalla tavalla. Tulvat Seine ja sen sivujoet tulvivat vuosittain, mutta suurta tuhoa aiheuttavia tulvia on harvakseltaan. Edellinen suurtulva oli vuonna 1910, jolloin koko Pariisin keskusta oli veden vallassa. Tulvia on yritetty estää rakentamalla tekojärviä ja altaita, joihin vettä voidaan ohjata. Jokea myös ruopataan jatkuvasti. Nämäkään toimet eivät kuitenkaan auta, jos Seinen ja sen sivujokien Marnen, Auben ja Yonnen yläjuoksuilla sataa samanaikaisesti runsaasti. Tällöin Suur-Pariisin tulva-alueen asukkaalla on noin viikko aikaa valmistautua tulvaan. Suurtulvan uhatessa Pariisin metroliikenne pysäytetään yhtä linjaa lukuun ottamatta. Lisäksi useita rakennuksia, kuten sairaaloita ja vanhainkoteja evakuoidaan. Myös Louvrella on oma pelastussuunnitelma, jonka mukaan tuhansia alakerroksissa olevia teoksia siirretään ylempiin kerroksiin turvaan. Siirtoa varten Louvreen on rakennettu hissejä ja ramppeja. Lähteet Aiheesta muualla Bateaux-Mouches - Seine - Pariisi, Ranska La Seine - Kuvia Ranskan vesiväylät WebMuseum: Pariisin Historia: La Seine Ranskan joet Unescon maailmanperintökohteet Ranskassa Seulonnan keskeiset artikkelit

1154

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sota

Sota

Sota on järjestäytyneiden yhteisöjen välinen aseellinen konflikti. Sodan vastakohta on rauha, jota pidetään sodan poissaolona (niin sanottu negatiivinen rauha) tai mahdollisesti sotaan johtavien rakenteellisten tekijöiden puuttumisena (niin sanottu positiivinen rauha). Sodankäynti on sodan toteuttamista käytännössä. Nykyisin sitä säätelevät sekä kansainväliset sopimukset (Geneven sopimukset) että kansainvälinen humanitaarinen tapaoikeus. Sodan etiikkaa käsittelee moraalifilosofian osa-alue (sodan etiikka). Sodan määrittely Yleisesti sotaa tutkitaan ja määritellään joko sosio-poliittisena tai lakitieteellisenä ilmiönä. Ensimmäinen antaa sijaa tieteelliselle tutkimukselle, kun jälkimmäinen on tärkeä yhteiskunnallisista ja käytännöllisistä syistä. Ensimmäisen näkökulman mukaan sota voi tapahtua vain kahden tai useamman hallinnollisesti järjestäytyneen (heimon, kaupunkivaltion, kansallisvaltion, valtakunnan) osapuolen välillä, kun lakitieteellisestä näkökulmasta sota on laillinen olotila, joka tasa-arvoisesti mahdollistaa kahden tai useamman ryhmän välisen aseellisesti käydyn konfliktin. Myös juridisesti asiaa lähestyvät painottavat hallinnollisuuden merkitystä, sillä kamppailu voidaan katsoa sodaksi vain jos sen osapuolia johdetaan poliittisesti järjestäytyneinä yksiköinä. Sosio-poliittinen määrittely Preussilaisen 1800-luvun sotateoreetikon Carl von Clausewitzin mukaan sota on osapuolten käymän poliittisen vuorovaikutuksen jatkamista toisin keinoin. Näin ollen osapuolten välinen rauha ja rauhanomainen kanssakäynti keskeytyy ja muuttuu sodaksi sitä luovan politiikan vuoksi. Clausewitzin mukaan sota itsessään on kuin suuri kaksintaistelu, jossa "käytetään väkivaltaa vastustajan pakottamiseksi noudattamaan meidän tahtoamme". Sodankäynti puolestaan on dynaamista, luonnostaan epävakaata vuorovaikutusta toisilleen vihamielisten joukkojen, sattuman ja järkiperäisen laskelmoinnin välillä. Yksi vanhimmista määritelmistä Hugo Grotiuksen mukaan on Ciceron luonnehdinta, jonka mukaan sota on "valtioiden, tai valtioiden osien kamppailu, jossa käytetään väkivaltaa". Nykynäkemyksen mukaan sota ei kuitenkaan aina ole pelkästään valtioiden välillä käytävä kamppailu, sillä sodan osapuolina voivat olla myös uskonnollisesti, etnisesti, ideologisesti tai kulttuurisesti toisistaan poikkeavat ryhmät. Sotia on käyty ainakin 10 000 vuotta. 1600-luvun filosofin Thomas Hobbesin mukaan jokainen valtio on jatkuvasti potentiaalisesti sodassa muita valtioita vastaan, koska bellum omnium contra omnes, "kaikkien sota kaikkia vastaan" on luonnontila, ja rauha puolestaan päämäärä, joka perustuu järkeen. Hobbesin mukaan ihminen pelastui luonnontilasta vain järjestäytymällä yhteiskunniksi, valtioiksi. Rousseau taas omasi idyllisen käsityksen metsästäjä-keräilijöistä, jotka hänen mukaansa elivät rauhanomaisesti ja harmonisessa yhteydessä luontoon ja sen sijaan sotia alkoi esiintyä vasta valtioiden syntymisen jälkeen. Hobbesin näkemys luonnontilasta vastaa Johan Galtungin konseptia negatiivisesta rauhasta, jonka mukaan rauha on pelkästään sotien välinen tila. Galtungin vastakonsepti positiivinen rauha sisältää puolestaan Hobbesin ajatuksen päämäärästä, eli yhteiskuntien potentiaalisen kyvyn säilyttää rauha ja edistää sen jatkuvuutta kaupankäynnin ja yhteistyön sekä järkeen perustuvan diplomatian keinoin. Sosiologi Trutz von Trothan mukaan sota on "organisoitua ja kollektiivista materiaalin vahingoittamisen, tappamisen ja tuhoamiseen tarkoitetun teknologian, erityisesti aseiden käyttämistä". Lisäksi osapuolten jäsenten on sodan aikana alistuttava kärsimyksiin, kuolemaan sekä oltava valmiit tappamaan. Melvin Smallin ja J. David Singerin sekä Karl W. Deutschin ja Dieter Senghaasin määritelmän mukaan sota on mikä tahansa tapahtumien sarja, joka täyttää seuraavat ehdot: 1) Laajuus: yli 1 000 ihmistä tapetaan vuodessa sotatoimista johtuvista syistä. 2) Suunnitelmallisuus: mikäli konflikti on etukäteen valmisteltu, tai sitä ylläpitävät suuret järjestäytyneet yhteisöt 3) Laillisuus: konflikti on vakiintuneiden hallinnollisesti tai näennäisen hallinnollisesti järjestäytyneiden yhteisöjen laillistama, jolloin suurimittaista tappamista ei pidetä rikoksena vaan velvollisuutena. Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen johtaja Torsti Sirén on huomauttanut, että sota on politisoitunut termi: asiaintilaa voidaan kutsua sodaksi, jos näin on yleisesti alettu tehdä. Niinpä esimerkiksi Korean sotaa ja Vietnamin sotaa kutsutaan yleisesti sodiksi, vaikka aikoinaan niitä kutsuttiin virallisesti poliisitoimiksi tai konflikteiksi. Lakitieteellinen määrittely Lainsäädännöllisesti valtioiden välisissä sodissa ja aseellisissa selkkauksissa vastapuoli kieltää valtion suvereniteetin julkisen vallan käyttöön valtion alueella. Tällöin kyseisten osapuolten alueet tulevat sotatoimialueeksi, jotka käsittävät valtioiden maa-, meri- ja ilmatila-alueet, lukuun ottamatta demilitarisoituja alueita. Sodan osapuolet saavat harjoittaa sodankäyntiä vain sotatoimialueella laillisten sotatoimien mahdollistamin keinoin. Nykyaikaisen kansainvälisen lainsäädännön pohjan loi hollantilainen 1600-luvun oikeusfilosofi ja lakimies Hugo Grotius teoksessaan De Jure Belli ac Pacis ("Sodan ja rauhan laeista"). Grotiuksen teos perustuu luonnonoikeuteen ja se sisältää mm. Ciceron, kirkkoisä Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen teorioita sodan etiikasta ja sodan oikeutuksesta. Grotiuksen mukaan sota on oikeutettu, jos se täyttää seuraavat ehdot yhtäaikaisesti: Oikeutetun osapuolen on tullut kärsiä vahinkoja hyökkäyksestä, jotta itsepuolustusta voidaan pitää oikeutettuna. Grotiuksen perustelun mukaan ihminen elää olosuhteissa, joissa täydellistä turvallisuutta ei koskaan voida taata, joten pelkkä pelko uhan olemassaolosta ei riitä oikeutetun sodan syyksi. Sodan aiheuttamat kulut ja tappiot pysyvät suhteellisina. Vastarinnalla on realistiset mahdollisuudet onnistua. Kansakunnat ovat julistaneet sodan julkisesti. Sodan voi julistaa vain lailliseksi katsottu taho. Sota on aloitettu viimeisenä keinona sen jälkeen kun kaikki muut keinot sodan välttämiseksi on käytetty. Grotiuksen teos toimi perustana vuosina 1899 ja 1907 laadituille kansainvälisille Haagin sopimuksille, jotka käsittelevät laillisia ja laittomia sodankäynnintapoja. Haagin sopimukset johtivat Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamiseen 1998. Sotaisuus luonnossa Sotien käymisen uskottiin pitkään rajoittuvan pelkästään ihmiskuntaan. 1960-luvun puolivälissä Jane Goodall aloitti pitkän tutkimustyönsä simpanssien parissa. Hänen tutkimuksensa kumosi aiemman käsityksen ja samalla simpansseista eläneen myytin, jonka mukaan ne olivat reviireistä piittaamattomia lempeitä ja leikkisiä kasvissyöjiä. Goodall huomasi, että simpanssit metsästävät ja syövät lihaa, ovat mustasukkaisia, reviiritietoisia ja riitaisia. Simpanssit tekevät yhteistyötä saalistaessaan pieniä nisäkkäitä ja toisia apinoita. Urokset partioivat laumansa reviirin raja-alueita ja hyökkäävät raivokkaasti tunkeutujan kimppuun. Lisäksi Goodall dokumentoi vuosia kestäneen sodan kahden saman lajin simpanssiryhmän välillä. Lauman urokset tekivät iskuja naapurilauman alueelle tappaen yksitellen ensin urokset ja myöhemmin muut jäsenet, lukuun ottamatta siihen liittyneitä naaraita. Kun toinen lauma oli tuhottu, voittajaosapuoli liitti sen alueen omaansa. Tiedekirjailija Robert Ardrey päätteli, että sotaisuus liittyy lihansyöntiin ja pyrki paleontologi Raymond Dartin kanssa luomaan kuvaa ihmisen ja apinan linkkinä tuolloin pidetystä Australopithecuksesta "lihansyöjä-tappaja-apinana". Etologi Konrad Lorenz huomautti, että kasvissyöjälajien sisäinen taistelu on joskus jopa lihansyöjälajeja raaempaa ja jatkuvampaa. Lisäksi lihansyöjälajien sisäinen taistelu erosi sekä rituaalinomaisilta tavoiltaan että syiltään pelkästä saalistaja-saalis-suhteesta, jossa tappaminen on tarkoituksenmukaista pelkästään ruoan vuoksi. Sen sijaan molempien lihan- ja kasvissyöjälajien motiivit ovat samankaltaisia kun kyseessä on lajin sisäinen kamppailu: syynä ovat resurssit (vesi, ruoka ja elintila) sekä naaraiden tavoittelu. Lorenz huomautti tosin, että useimpien lajien kohdalla lajikumppanin tappamista vältetään. Ihmisen ohella vain simpanssiuroksilla on todettu olevan toisiaan muistuttava kyky liittoutua ja tehdä organisoitua yhteistyötä, ja tämän vuoksi jotkut pitävät ihmiskunnan sotaisuutta evolutiivisena perintönä. Primitiivinen sota ja antropologinen ongelma Joidenkin käsitysten mukaan sotaisuus kuuluu ihmislajin biologiaan. Ensimmäisiin esimerkkeihin kuului Herbert Spencerin aikoinaan suosittu sosiaalidarvinistinen teoria sodankäynnistä luonnonvalinnan välineenä, joka karsii joukosta heikoimmat yksilöt ja lisää näin lajin laadullista elinvoimaisuutta. Vaikka Darwin itse oli varoittanut yrityksistä siirtää primitiivisen kulttuurin analysoimiseen soveltuvaa sosiaalidarvinismia moderniin yhteiskuntaan, teoria sai kannatusta muun muassa kansallissosialistisessa Saksassa ja pohjusti tietä Adolf Hitlerin valtaannousulle. Nämä ajatukset edustavat samalla jatkumoa Hobbesin kuvailemalle "luonnontilalle". Tätä vastaan asettuivat varsinkin 1940-luvulta lähtien "rousseaulaiset" antropologit, joiden keskuudessa ajatus heimoyhteisöjen rauhanomaisuudesta sai sijaa, koska maailmansotien ja holokaustin kaltaisten koettelemusten vuoksi Hobbesin ajatus sivilisaatiosta järjen edustajana ei vaikuttanut uskottavalta. Vuonna 1940 julkaistussa ja runsaasti huomiota keränneessä artikkelissaan "Sota on vain keksintö - ei biologinen välttämättömyys" antropologi Margaret Mead ilmensi vahvasti Rousseaun ajatuksia, vaikka totesi itsekin, että joissakin heimoyhteisöissä esiintyi sotaa. Monet myöhemmät antropologit jatkoivat tätä pyrkien tutkimuksissaan primitiivisistä heimoyhteisöistä unohtamaan sodankäynnin olemassaolon lähes kokonaan. Vuonna 1996 antropologian professori ja arkeologi Lawrence Keeley julkaisi kiistellyn tutkimuksen War Before Civilization: the Myth of the Peaceful Savage. Keeley katsoi, että sodankäyntiä esiintyi hyvin laajasti ja yleisesti suurimmassa osassa primitiivisiä yhteisöjä ennen valtioiden kaltaisten yhteisöjen syntymistä. Yksi yleisistä "rousseaulaisten" antropologien väittämistä on ollut Amerikan mantereen metsästäjä-keräilijäkulttuurien ja yksinkertaisten maanviljelijäkulttuurien rauhanomaisuus ennen eurooppalaisten saapumista. Vastoin tätä oletusta Keeleyn aineisto osoittaa, että mantereelta on löytynyt lukuisia todisteita sodista, linnoittautumisista, aseista ja joukkomurhista ennen valkoisten tuloa myös näiden kulttuurien keskuudessa. Vahvistavia tutkimuksia on ilmestynyt sen jälkeen eri alojen tutkijoilta, kuten arkeologi Steven E. Blancilta. On laskettu, että 1900-luvulla kuoli noin 100 miljoonaa ihmistä sotien uhrina. Keeleyn mukaan tyypillinen heimoyhteiskunta menetti keskimäärin noin 0,5 prosenttia väkiluvustaan taisteluissa joka vuosi. Jos sama suhteutetaan 1900-luvun väestöihin, se vastaisi 2 miljardia sodissa kuollutta. Toisaalta Keeleyn esittämiä arvioita heimoyhteiskunnille tyypillisestä väkivaltaisesta kuolleisuudesta on myös kyseenalaistettu. Keeleyn tutkimus pohjasi laajaan arkeologiseen todistusaineistoon, jota on sodankäynnistä puhuttaessa olemassa noin 10 000 vuoden ajalta. Ihminen oli kuitenkin jo kehittynyt suhteellisesti eikä arkeologinen näyttö siksi pysty vastaamaan tyhjentävästi kysymykseen sodankäynnin yleisyydestä sitä edeltävältä ajalta eli paleoliittiselta kaudelta, joka ulottuu noin 2 miljoonan vuoden päähän ja jonka aikana suurin osa ihmisen evoluutiollisesta kehityksestä tapahtui. Varhaisin todiste ihmisten välisestä väkivallasta on noin 50 000 vuoden takainen neandertalinihminen, joka oli kuollut oikeakätisen vastustajan aiheuttamaan pistohaavaan rinnassa. Ihminen otti hautaamisen käyttöön vasta myöhäispaleoliittisella kaudella, ja sen vuoksi varhaisia todisteita sotimisesta ja joukkomurhista löytyy kauden haudoista. Nykytutkijoista muun muassa Brian Ferguson pitää Keeleyn ja muiden esittämiä arkeologisia todisteita myöhäispaleoliittisesta sodankäynnistä suurelta osin kyseenalaisina. Antropologi Douglas P. Fry on tutkimuksessaan The Human Potential For Peace pyrkinyt kiistämään käsityksen sodan luonnollisuudesta. Hän on tutkinut kansoja ja heimoyhteisöjä, joiden keskuudessa ei esiinny tai esiintyy erityisen vähän väkivaltaa ja aggressiivisuutta. Fryn mukaan empiirinen aineisto ei tue väitettä, että sotaisuus olisi evolutiivinen sopeutuma. Sotaisaa elämäntapaa vaalivilla miehillä on usein keskimääräisesti vähemmän lapsia kuin rauhanomaisemmin elävillä. Sekä Ferguson että Fry katsovat sodan varsinaisesti ilmaantuneen ns. kompleksisten metsästäjä-keräilijäyhteisöjen myötä, pääasiassa siis paleoliittisen kivikauden jälkeen. Kysymys on edelleen kiistelty. Sodan syntyminen Valtioiden välillä Valtioiden välillä sota voi alkaa kolmella tavalla: Yksipuolisella sodanjulistuksella (Declaration of War). Valtio voi todeta olevansa sodassa (Proclamation of War). Valtio voi aloittaa sodan aggressiivisella sotatoimella (Act of War), jonka kohteeksi joutunut valtio katsoo sotatoimen sodanjulistukseksi. Sotatila voi säilyä, vaikka toisen osapuolen laillinen hallitus olisi lakannut olemasta sodan aikana. Sodanjulistus Sotia ei ole aloitettu yksipuolisilla sodanjulistuksilla vuoden 1945 jälkeen, koska YK:n perustamiskirja kielsi sotilaallisen voiman käytön ensimmäisenä. Viimeisin Yhdysvaltojen muodollinen sodanjulistus on vuodelta 1942, jolloin se julisti saman päivän aikana sodan Saksan liittolaisille Romanialle, Bulgarialle ja Unkarille. Viimeisen kerran muodollista yksipuolista sodanjulistusta käytettiin 1945, kun Neuvostoliitto julisti sodan Japanille toisen maailmansodan lopulla. Tämän jälkeen sotiin osallistuneet valtiot ovat välttäneet sotatilan julistamista. Esimerkiksi Britannia ei kutsunut Suezin kriisiä tai Falklandin sotaa sodiksi, vaan kriiseiksi tai konflikteiksi. Valtiot ovat käyttäneet myös termejä sotilaallinen väliintulo tai poliisitoimi. Ennen toista maailmansotaa valtiot usein julistivat sodan toisilleen ennen varsinaisten sotatoimien aloittamista. Sodanjulistukseen saattoi kuulua selkeästi luettelo syistä, joiden vuoksi valtionjohto oli katsonut tarpeelliseksi julistaa sodan. Lisäksi niihin saattoi kuulua ilmoitus valtion sodalle asettamista poliittisista tavoitteista. Teoksessaan The Lost Art of Declaring War ("Sodanjulistamisen kadonnut taito") yhdysvaltalainen professori Brien Hallett kritisoi sodanjulistuksista luopumista, sillä hänen mukaansa selkeästi laadittu sodanjulistus palvelisi useaa tarkoitusta: siitä näkyisi selvästi valtion sodalle asettamat tavoitteet, se ohjaisi sotilastoimia ja asettaisi rajat perustellun sotimisen ja perustelemattoman tuhoamisen välille. Valtion sisällä Kansainvälinen lainsäädäntö tekee eron pienempien konfliktien, kuten mellakoiden tai levottomuuksien, joissa järjestys palautuu suhteellisen nopeasti ja rajoitetuin voimatoimin, sekä suurten toisiaan vastustavien poliittisten yhteisöjen välisten aseistettujen kansannousujen välille. Tilanteessa, jossa valtion sisäinen konflikti laajenee vaikuttamaan toisiin valtioihin, ulkopuoliset valtiot voivat katsoa maassa vallitsevan kansannousun. Kansannousun tunnustaminen virallisesti tai de facto osoittaa, että ulkopuolinen valtio käsittää kapinalliset laillista valtaa tavoittelevaksi ryhmäksi. Vaikka kansainvälisen lainsäädännön määritelmä kapinallisten laillisesta statuksesta ei ole tarkka, tyypillisesti kapinallisiksi tunnustetuilla katsotaan olevan lain edessä samat oikeudet kuin sotilaalla. Mikäli kapinallisille myönnetään sotaa käyvän osapuolen status, heitä kohdellaan tasa-arvoisena ja vastuullisena osapuolena sekä neuvotteluissa että mahdollisesti sotarikoslakeja sovellettaessa. Tämän tunnustuksen myöntäjän tulee omaksua neutraali suhtautuminen kapinallisiin. Sodankäynti Taistelutahtoon vaikutetaan esimerkiksi propagandalla ja pelottelulla. Kaupunkien pommittaminen, ruoan ja veden saannin häirintä, sekä lämmön ja sähkön saannin katkaiseminen vaikuttavat sekä taistelukykyyn että -tahtoon. Vastustajan tuhoaminen voi tapahtua poistamalla vastapuolen poliittiset ja symboliset tunnusmerkit ja korvaamalla ne voittajan omilla sekä hajottamalla aiemmat hallintoelimet ja korvaamalla ne voittajan omalla hallinnolla (esim. miehityshallinto) tai voittajalle myötämielisillä hallintoelimillä (esim. nukkehallitus). Sotavoimien käyttöä eli sodankäyntiä ohjaa strategia. Sodankäynti koostuu operaatioista, joita ohjaa operaatiotaito. Operaatiot koostuvat edelleen taisteluista, joita ohjaa taktiikka. Sotavoimat koostuvat puolestaan asevoimista, jotka jaetaan maa-, ilma- ja merivoimiin. Sotaa koskeva lainsäädäntö Tavoitteellisuus tekee sodasta poliittista toimintaa. Jos tavoitteisiin päästään neuvottelemalla tai sodan uhalla, ei kalliiseen taisteluun ole tarvetta. Esimerkiksi humanitaarisen oikeuden ensimmäisen kansainvälisen sopimuksen motiivina saattoi olla tarve hillitä sotilasmenoja. Pietarin julistus 1868 sopimus kieltää tiettyjen ammusten käytön sodassa ja se vaikuttaa edelleen kansainvälisiin sopimuksiin. Kansainvälisen oikeuden mukaisesti sotaa voivat käydä vain itsenäiset valtiot tai sodankävijöiksi tunnustetut kapinalliset. Näin myös kapinallisia sitovat kansainvälisen oikeuden sotaa käsittelevät säännökset. Nykyaikana sotilaallisten konflikteja ja sodankäyntimenetelmiä rajoittavat kansallisen lainsäädännön lisäksi kansainväliset sopimukset, kuten Geneven sopimukset, YK:n sopimukset ja komiteat sekä rikostuomioistuimet, kuten Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC), jolla on kansainvälinen toimivalta rangaista osapuolia sotarikoksista, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhonnasta. On kuitenkin huomattava, etteivät kaikki valtiot ole allekirjoittaneet kaikkia sopimuksia. Osa allekirjoittaneista valtioista tulkitsee sopimusten pykäliä eri tavoin. Esimerkiksi ympäristösodankäyntiä koskevat sopimukset, kuten YK:n Yleissopimus ympäristön muuttamismenetelmien sotilaallisen tai muun vihamielisen käytön kieltämisestä (ENMOD) tai Geneven kemiallista sodankäyntiä koskeva sopimus vuodelta 1925 eivät jokaisen osapuolen mielestä estä käyttämästä esimerkiksi Agent Orangen kaltaisia kasvimyrkkyjä. Kansainvälinen lainsäädäntö ei myöskään pysy aina mahdollisesti siviiliväestölle ja ympäristölle vaaraa aiheuttavan sotateknologisen kehityksen perässä. Yksi nykyajan kysymyksistä on köyhdytetty uraani, jonka käyttö ammuksissa ei ole useimpien Nato-maiden mukaan ole kielletty aiemmissa sopimuksissa, vaikka erilaiset organisaatiot pyrkivät saamaan aikaan sen kieltävän sopimuksen. Köyhdytetyn uraanin vaikutuksesta terveyteen kiistellään, eikä esimerkiksi asutuskeskuksiin laajalti levinneen ammusjätteen mahdollisista haittavaikutuksista ole olemassa vielä pitkäaikaisnäyttöä. Sodan luokittelua Katso myös Kaikkien sota kaikkia vastaan Luettelo sodista Luettelo sisällissodista Luettelo vapaus- ja itsenäisyyssodista Luettelo sotateoreetikoista Luettelo sotilasoperaatioista Luettelo Suomen historian sodista Salamasota Sodankäynti Sodankäynnin historia Luettelo käynnissä olevista sodista Rauhanturvaaminen Väkivallaton vastarinta Haagin sopimukset Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Correlates of War-projektin kotisivu Euroopan ihmisoikeustuomioistuin Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimusten internet-arkisto Sodat liikeyrityksenä, Hakkapeliitta, 23.08.1938, nro 34, s. 16, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Sodankäynti Yhteiskunnalliset ongelmat Seulonnan keskeiset artikkelit

1156

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sotarikos

Sotarikos

Sotarikos on sodan tai siihen verrattavissa olevan konfliktin yhteydessä tapahtuva kansainvälisillä sopimuksilla rikokseksi määritelty teko, josta on Suomessa tarkemmin määritelty kansallisesti rikoslain 11 luvussa: "Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan". Kansainvälisesti sotarikos-käsitteelle suuntaviivoja antaa muun muassa kaikkien Euroopan unionin maiden ratifioima niin sanottu Rooman perussääntö, jonka suhteen tuomiovalta on Haagissa sijaitsevalla Kansainvälisellä rikostuomioistuimella. Myös Suomen allekirjoittamat Geneven sopimukset määrittelevät niiden mukaiset törkeät rikokset sotarikoksiksi. Historia Yleistä Monissa maissa sodankäyntiä rajoittavia määräyksiä sisällytettiin maiden omiin sotilaallisiin lakeihin. Kehitys sodankäynnissä johti jo 1700-luvulla siihen, että näiden lakien valvomista varten perustettiin sotilastuomioistuimia, jotka asettivat syytteeseen määräyksiä rikkoneet. Ensimmäinen sodankäyntiä määrittelevä kansainvälinen sopimus oli vuoden 1864 Geneven yleissopimus. Se käsitteli lähinnä sairaiden ja haavoittuneiden sotilaiden hoitamista ja suojelemista. Vuonna 1907 Geneven yleissopimus ulotettiin koskemaan myös merisodankäyntiä ja vuonna 1929 ilmasodankäyntiä. Vuosina 1899-1907 solmittiin Haagin sopimukset, joissa asetettiin rajoitteita aluksi vain maasodankäynnille. Niissä todetaan muun muassa: Sodankävijöitä on nimenomaan kielletty: a) käyttämästä myrkkyä ja myrkytettyjä aseita; b) petoksella tappamasta tai haavoittamasta vihollisen kansakuntaan tai armeijaan kuuluvia henkilöitä; c) tappamasta tai haavoittamasta vihollista, joka pantuaan pois aseensa tai kykenemättä enää niitä käyttämään on antautunut armoille; d) julistamasta, että armoa ei anneta; e) käyttämästä aseita, ammuksia tai aineita, jotka tuottavat tarpeettomia kärsimyksiä; g) hävittämästä tai takavarikoimasta vihollisen omaisuutta paitsi milloin sellainen hävittäminen ja takavarikoiminen käy sodan aiheuttamasta pakosta tuiki välttämättömäksi Merisodankäyntiä koskevia kansainvälisiä sopimuksia ei tehty ennen toista maailmansotaa. Tosin Haagin sopimuksessa kiellettiin puolustamattomien satamien pommittaminen, ja Lontoon vuoden 1930 sopimus kielsi sukellusveneitä upottamasta kauppalaivoja, paitsi jos niiden miehistö ja matkustajat saatettiin turvaan ennen upottamista. Geneven protokolla kielsi kemialliset aseet vuonna 1925. 27. kesäkuuta 1928 Pariisissa solmittu Kellogg-Briand-sopimus kielsi sodan politiikan teon välineenä. Vaikka sen allekirjoitti 62 valtiota, kuten Suomi, sen tarkoitus estää sodat epäonnistui, mutta se vaikutti huomattavasti kansainvälisen oikeuden kehitykseen. Ensimmäinen maailmansota Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voittaneet ympärysvallat asettivat erityisen "Sodan aloittajien vastuuta ja rangaistusten toimeenpanoa käsittelevän komission". Se kokoontui 25. tammikuuta 1919 ja suositteli toimia vihollismaiden sotarikoksista syytettyjä kansalaisia vastaan. Komissio antoi raportin, jossa se totesi, että kaikki sodan lakeja ja tapoja tai ihmisyyden lakeja rikkoneet viholliset tuli asettaa syytteeseen käskyvallasta ja arvosta riippumatta. Tätä varten tuli perustaa erityinen korkea tuomioistuin, joka tutkisi ja tuomitsisi tapauksia kansainvälisen oikeuden mukaan. Suurin osa ympärysvalloista kannatti raporttia, mutta Yhdysvallat vastusti, sillä vastaavasta tuomioistuimesta ei ollut ennakkotapausta. Useat komission suosituksista sisällytettiin sotarikollisten rankaisemista käsitteleviin kohtiin Versailles'n rauhansopimuksissa. Ympärysvallat antoivat Saksalle 3. helmikuuta 1920 luettelon, jossa oli 896:n oikeudelle luovutettavan nimet. Saksan hallitus kuitenkin kieltäytyi ja esitti, että luettelon henkilöt tuli asettaa syytteeseen Saksan korkeimmassa oikeudessa Leipzigissa. Ympärysvallat suostuivat. Lopputuloksena vain hyvin harvat syytetyistä tuomittiin ja heistäkin monet pääsivät pakenemaan vankiloista. Joka tapauksessa annetut tuomiot osoittivat, että sotalakien rikkomisesta voitiin tuomita rangaistuksiin. Toinen maailmansota Toisen maailmansodan jälkeen 8. elokuuta 1945 Lontoossa järjestetyssä liittoutuneiden kokouksessa määriteltiin sotarikokseksi myös rikokset rauhaa vastaan ja hyväksyttiin kansainvälisen sotilastuomioistuimen peruskirja. Nämä määritelmät olivat syyteperusteena Nürnbergin, Tokion ja Helsingin sotarikosoikeudenkäynneissä. Nürnbergin tuomioistuimen peruskirjan ja tuomion sisältämät kansainvälisen oikeuden periaatteet hyväksyttiin Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselmassa 95 (I) 11. joulukuuta 1946 ja niiden perusteella Yhdistyneiden kansakuntien kansainvälisen oikeuden toimikunnan kirjasi ylös seitsemän periaatetta. Sotarikoksen käsitteen yleiseen määrittelyyn ovat ajan myötä vaikuttaneet useat kansainväliset sopimukset, kuten Geneven sopimukset ja Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus. Ongelmana on usein ollut sopimusten ratifioinnin puutteellinen maantieteellinen kattavuus konfliktien osapuolten kesken. Esimerkiksi Suomi ratifioi Geneven sopimukset vuonna 1955. Muita sodan sääntöä kirjaavia kansainvälisiä sopimuksia ovat muun muassa: Convention on Certain Conventional Weapons (vuodelta 1980), joka rajoittaa sirpaleaseiden, maamiinojen, polttoaseiden ja sokeuttavien laseraseiden käyttöä. Chemical Weapons Convention (vuodelta 1993), joka kieltää kemiallisten aseiden tuotannon ja varastoinnin Convention on the Physical Protection of Nuclear Material Sotarikosoikeudenkäynneissä sovelletut juridiset periaatteet ovat poikenneet joskus merkittävästikin siihen saakka vallalla olleista käytänteistä. Voittajavaltiot ovat voineet soveltaa itse kehittämäänsä lainsäädäntöä yleisistä oikeuskäytänteistä poiketen taannehtivastikin, eli viitaten tapahtumiin ennen sovellettavan lain määrittelyä ja voimaantuloa. Suomen sotarikolliset ja sotasyylliset Jatkosodan 19. syyskuuta 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13 artikla kuului seuraavasti: "Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi." Suomalaiset tulkitsivat tämän tarkoittavan sotarikollisia, perinteisiin sotarikoksiin syyllistyneitä, jotka olivat rikkoneet ennen sotaa vallalla olleita sotalakeja ja -tapoja koskeneita kansainvälisiä sopimuksia ja määräyksiä. Oman sotaväen sotarikollisten oikeuteen saattaminen suuressa mittakaavassa oli poikkeuksellista sodan jälkeisessä Euroopassa. Voittajavaltioiden painostamana hävinnyt Suomi joutui kuitenkin käymään läpi laajan sotarikosoikeudenkäyntien sarjan, jonka kulkuun neuvostoliittolaiset vielä yksittäisissä tapauksissa puuttuivat. Lisäksi suomalaiset oikeusasteet käsittelivät korkea-arvoisia syytettyjä jonkin verran muita helläkätisemmin. Tästä huolimatta sotarikosoikeudenkäynnit täyttivät oikeusvaltion edellytykset. Sodan voittajaosapuolet katsoivat Suomen poliittisen johdon olleen vastuussa maan hankkiutumisesta jatkosotaan ja sen vuoksi heidän olevan myös henkilökohtaisesti syyllisiä sotaan. Tästä painostuksen edessä Suomessa syntyneet sotasyyllisyysoikeudenkäynnit olivat luonteeltaan poliittisia, ja erosivat siten oleellisesti sotarikosoikeudenkäynneistä. Rikosoikeudellinen sotarikollisuus Sotarikosten tutkiminen aloitettiin Suomessa jo vuonna 1944. Sotarikosten vuoksi Suomen omien lakien mukaan oli tuomittu vuoden 1948 loppuun mennessä kaikki oikeusasteet huomioiden yli 700 henkilöä. Suurin osa heistä tuomittiin sotavankeja koskevista henkirikoksista. Poliittinen sotasyyllisyys Suomessa ei aluksi katsottu välirauhansopimuksen 13 artiklan koskevan poliittista johtoa. Tilanne kuitenkin muuttui taannehtivasti liittoutuneiden määriteltyä yllä mainitussa Lontoon kokouksessa vuonna 1945 muun muassa käsitteen "rikos rauhaa vastaan". Vielä vuonna 1945 säädettiin Neuvostoliiton painostuksesta Suomessa laki sotasyyllisten rankaisemisesta, jonka pohjalta poliittisen johdon sotasyyllisyysoikeudenkäynti aloitettiin marraskuussa 1945. Suomen rikoslaki: Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan Suomen rikoslaki, 11 luku määrittelee sotarikoksiksi ja rikoksiksi ihmisyyttä vastaan seuraavat rikostyypit: Sotarikoksiin kuuluvat kiellettyjen sodankäyntitapojen tai taisteluvälineiden käyttö, haavoittuneiden väärinkäyttö, lääkintähuoltoa suojaavien kansainvälisten tunnusmerkkien väärinkäyttö tai muu yleisesti tunnustetun ja vakiintuneen kansainvälisen oikeuden mukaisen sodan lain tai tavan rikkominen. Sotarikoksesta tai sen yrityksestä voi seurata 4 kuukautta - 6 vuotta vankeutta. Törkeä sotarikos saattaa useita ihmisiä hengenvaaraan sodankäyntirikoksen yhteydessä, aiheuttaa laaja-alaista taloudellista vahinkoa, tapahtuu erityisen raa'asti, tai on muutoin kokonaisuutena törkeä. Tällöin siitä tai sen yrityksestä voi seurata vankeutta 2-12 vuotta. Lievä sotarikos voi olla seurauksiltaan vähäinen, jolloin siitä voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään puoleksi vuodeksi. Rikos ihmisyyttä vastaan Hyökkäysrikos Joukkotuhonta on kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen tms. ryhmän hävittämistä kokonaan tai osittain: surmaamalla, vammauttamalla, ehkäisemällä syntyvyyttä, siirtämällä lapsia toiseen ryhmään tms. tavalla huonontamalla ryhmän elinehtoja. Sellaisen yrityksestä, valmistelusta, tai tekemisestä voidaan tuomita vankeuteen 4 kuukaudeksi - 4 vuodeksi tai elinkautiseksi. Kemiallisen aseen kiellon rikkomisesta, jalkaväkimiinakiellon rikkomisesta tai biologisen aseen kiellon rikkomisesta, ml. käyttö, kehitys, varastointi, tai käytön valmistelu, voidaan tuomita vankeuteen 4 kuukaudeksi - 6 vuodeksi. Kidutuksesta tai sen yrityksestä voidaan tuomita vankeuteen 2-12 vuodeksi sekä viraltapantavaksi Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään kaksi vuotta. (Myös syrjintä elinkeinotoiminnassa jne. on rikoslain 11 luvussa, vaikka syrjintärikoksia ei yleensä luettane sotarikoksiin). Sotarikollisuus Suomessa 2000-luvulla Yleisradion A-studio-ohjelma selvitti vuonna 2019 millaisia terrorismitutkintoja poliisi on tehnyt Suomessa. Suomeen kohdistuvien terrorismirikosten ja vierastaistelijailmiön lisäksi poliisi on tutkinut myös ulkomailla tapahtuneita sota- ja terrorismirikoksia eli tavallisesti sellaisia tekoja, jotka ovat tapahtuneet ennen kuin rikoksesta epäilty on saapunut Suomeen. Tällaiset henkilöt ovat saattaneet esimerkiksi esiintyä valokuvissa voitonmerkkinä vihollistaistelijoiden ruumiiden kanssa. Osa sotarikostutkinnoista päättyy esimerkiksi siksi, että Suomesta käsin olisi mahdotonta saada riittävää näyttöä rikoksista. Poliisi on perustellut tutkintojen lopettamisia myös kustannuksilla. Vuonna 2006 poliisi aloitti tutkinnan ruandalaisesta François Bazarambasta, jotain epäiltiin syyllistymisestä joukkotuhontaan Ruandan kansanmurhan aikana. Hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Tästä niin sanotusta Ruanda-oikeudenkäynnistä kertyi kuluja kesän 2010 käräjäoikeuden tuomioon mennessä poliisille 1,1 miljoonaa ja oikeusministeriölle noin 1,5 miljoonaa, johon sisältyy muun muassa matkoja Afrikkaan. Vuonna 2015 poliisi epäili ja otti kiinni kaksi irakilaisveljestä osallisuudesta Camp Speicherin joukkomurhaan. Lopulta kuitenkaan kumpaakaan henkilöä ei ollut syytä epäillä rikoksesta. Joukkomurhassa Isisin sotilaat surmasivat yli tuhat vankia Irakin Camp Speicherin sotilastukikohdan lähellä kesällä 2014. Vuoden 2019 tammikuussa Helsingin käräjäoikeus tuomitsi Irakin armeijan sotilaana toimineen miehen sotarikoksesta ehdolliseen vankeuteen. Tuomittu oli esitellyt videolla kuolleelta Isis-taistelijalta leikkaamaansa päätä. Helmikuussa 2021 Suomessa asuvaa sierraleonelaista miestä vastaan nostettiin syytteet Liberiassa tehdyistä sotarikoksista. Gibril Massaquoita syytettiin murhista, törkeistä raiskauksista, ihmissyönnistä, törkeästä sodankäyntirikoksesta ja törkeästä ihmisoikeuksien loukkaamisesta Liberian sisällissodassa 2000-luvun alussa. Tapauksella oli poikkeuksellisen pitkä esitutkinta, jonka tutkinnanjohtajana toimi rikosylikomisario Thomas Elfgren. Suomessa asunut Massaquoi oli Sierra Leonen sisällissodassa RUF-kapinallisjoukkojen tiedottaja. Kun Sierra Leonen sisällissota päättyi, hän oli tärkeä tiedonantaja ja todistaja aseveljiään vastaan Sierra Leonen ja Yhdistyneiden kansakuntien perustamassa erikoistuomioistuimessa, jossa tutkittiin Sierra Leonen sotarikoksia. Siksi häntä ei syytetty sotarikoksista kotimaassaan ja hänet sijoitettiin Suomeen. Tampereella hän toimi muun muassa siivoojana ja postinjakajana noin kymmenen vuotta, ennen kuin keskusrikospoliisi pidätti hänet Prisman pysäköintihallissa. Silloin poliisi oli jo pari vuotta tutkinut mahdollisia sotarikoksia Liberiassa. Puolustus kiistää, että Massaquoi olisi ollut osallisena syytteessä mainittuihin tapahtumiin. Sierra Leonen erikoistuomioistuimen entinen tutkinnanjohtaja on ollut kriittinen Suomea kohtaan. Sierra Leonen ja Liberian sota kuitenkin kietoutuivat toisiinsa. Liberian presidentti Charles Taylor aseisti RUF-kapinallisia, ja he puolestaan auttoivat häntä sotimaan ja myivät hänelle veritimantteja. Sotarikokset, joista Massaquoita on syytetty, tapahtuivatkin Pohjois-Liberiassa, aivan Sierra Leonen rajan kupeessa. Sodan aikana joukot liikkuivat jatkuvasti rajan yli maiden välillä. Huhtikuussa 2022 Pirkanmaan käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet Gibril Massaquoita vastaan, mutta Turun hovioikeus myönsi jatkokäsittelyluvan jutulle. Kansainvälinen sotarikoslainsäädäntö: Rooman perussääntö Niin sanottu Rooman perussääntö määrittelee, milloin sotarikos siirtyy Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kansallisilta tuomioistuimilta. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntö tuli voimaan 1. heinäkuuta 2002. Sopimuksen oli allekirjoittanut 16. heinäkuuta 2003 mennessä 139 ja ratifioinut 91 maata. On huomattava, että esimerkiksi Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina eivät ole ratifioineet tuota sopimusta. Kansainvälisellä rikostuomioistuimella on toimivalta seuraavissa tilanteissa: yksi tai useampi asianosainen on sopimusvaltio syytetty on sopimusvaltion kansalainen rikos on tehty sopimusvaltion alueella valtio, joka ei ole liittynyt sopimukseen, on erikseen hyväksynyt tuomioistuimen toimivallan suhteessa rikokseen, joka on tehty sen alueella tai jonka on tehnyt sen kansalainen tai Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto on käynnistänyt toimivallan Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan VII luvun mukaisissa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden uhan tilanteissa. Kansainvälinen rikostuomioistuin voi nostaa syytteen sotarikoksista, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhista. Perussäännön ratifioineet maat sitoutuvat itse ryhtymään oikeudellisiin toimenpiteisiin niitä henkilöitä vastaan, joita syytetään näistä rikoksista tai luovuttamaan heidät tuomioistuimelle. Rikos otetaan käsiteltäväksi vain, jos kansallinen tuomioistuin ei siihen kykene tai ole halukas. Kansainvälinen rikostuomioistuin käsittelee vain sen perussäännön voimaantulon 1. heinäkuuta 2002 jälkeen tapahtuneita rikoksia. On huomattava, että Kansainvälinen rikostuomioistuin on eri asia, kuin Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ), joka käsittelee vain valtioiden välisiä, ei yksilöitä koskevia, oikeustapauksia. Lähteet Aiheesta muualla Rikosoikeus Seulonnan keskeiset artikkelit

1158

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20poliittinen%20j%C3%A4rjestelm%C3%A4

Suomen poliittinen järjestelmä

Suomen poliittinen järjestelmä on hallintomuodoltaan parlamentaarinen demokratia. Suomessa on käytössä monipuoluejärjestelmä. Vallan kolmijako-opin mukaan lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta, parlamentaarista toimeenpanovaltaa edustaa pääministerin johtama valtioneuvosto ja oikeuslaitos on riippumaton toimeenpano- ja päätösvallasta. Valtionpäämiehenä puolestaan toimii tasavallan presidentti, joka johtaa ulkopolitiikkaa valtioneuvoston kanssa. Poliittisia voimia Suomessa ovat puolueet, joita ovat puoluerekisteriin merkityt yhdistykset. Etujärjestöt puolestaan neuvottelevat sekä keskenään että yhdessä valtiovallan edustajien kanssa intressiensä yhteensovittamisesta. Taloudellisista etujärjestöistä tärkeimpiä ovat perinteisesti olleet työnantajia ja työntekijöitä edustavat työmarkkinajärjestöt sekä eräiden tuotannonalojen järjestöt. Lisäksi on monia muita ryhmiä, yhdistyksiä, liikkeitä ja järjestöjä, jotka pyrkivät vaikuttamaan poliittiseen ohjelmaan. Poliittiset voimat Puolueet Suomessa on ollut puolueita noin sadan vuoden ajan. Niiden asema määriteltiin 1969, kun säädettiin puoluelaki. Oikeusministeriön määritelmän mukaan puolueita ovat puoluerekisteriin merkityt yhdistykset. Niillä oikeus asettaa ehdokaslistoja kunta-, eduskunta- ja europarlamenttivaaleissa. Puolueen jäseneksi liitytään yleensä puolueen paikallisyhdistyksen kautta. Ensimmäisiä puolueita olivat 1860-luvun Suomalainen puolue ja Ruotsalainen puolue. Työväen järjestäytyessä syntyi 1899 Suomen Työväenpuolue, nykyinen SDP.Suomalaisista lohkesi myöhemmin myös uudistusmieliset sekä perustuslaillisuutta puolustanut Nuorsuomalainen puolue. Suomi siirtyi ensimmäisten maiden joukossa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen 1905. Näiden vuosien jälkeen nuorsuomalaisista lohkesi Santeri Alkion perustama Maalaisliitto Valtiomuotokiistan yhteydessä porvaristo hajaantui monarkiamielisiin Kokoomukseen ja RKP:hen sekä tasavaltalaisiin Maalaisliittoon, Edistyspuolueeseen sekä Ruotsalaiseen vasemmistoon. Suomen itsenäisyyden alkuvuosina erot puolueiden ideologioiden välillä olivat vielä hyvin suuret. Vuosikymmenten saatossa erot ovat kuitenkin kaventuneet huomattavasti, eikä yksikään pääpuolueista ole hyvinvointivaltiokehityksen myötä vaatinut monien mielestä enää radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia. YYA-Suomen eduskunnan keskeiset suurpuolueet olivat Maalaisliitto, SDP sekä SKDL. Liberaalinen Kansanpuolue yhdistyi Keskustaan 1980-luvulla, ja äärivasemmiston kannatus alkoi laskea jyrkästi. Hallitukseen Kekkosen presidenttikauden jälkeen huolittu SMP päätyi lamavuosien sekä vaalitappioiden myötä konkurssiin vuonna 1995. SMP:tä ja Kokoomusta pidettiin ulkopoliittisista syistä pitkään oppositiossa. Myös Georg C. Ehrnroothin perustama Perustuslaillinen Kansanpuolue vastusti näkyvästi 1970-luvulla Suomen sosialistista ilmapiiriä. Uudella vuosituhannella puoluejärjestelmä on tuottanut Suomeen kolme suurta puoluetta, sosiaalidemokraattisen SDP:n, keskusta-oikeistolaisen Kokoomuksen sekä Keskustan. 2010-luvulla menestyneet kansallismielinen Perussuomalaiset sekä Vihreät ovat nousseet haastamaan suurpuolueiden asemaa puoluekentässä. Selkeästi eniten kunnanvaltuutettuja on Keskustalla. Eduskuntavaalien 2019 jälkeen suurin eduskuntapuolue on SDP. Marinin kansanrintamahallituksen pääpuolueita ovat SDP ja Keskusta, muita puolueita ovat Vihreät, Vasemmistoliitto sekä RKP. Vahvaa kaksikielisyyttä puolustava RKP on Suomen ainoa alueellinen puolue. Oppositiossa ovat täten Perussuomalaiset, Kokoomus, Kristillisdemokraatit sekä entisen kokoomusvaikuttaja Hjallis Harkimon perustama Liike Nyt. Perussuomalaisten hajaannuksessa lohjennut Sampo Terhon johtama Sininen tulevaisuus putosi eduskunnasta eduskuntavaaleissa 2019. Etujärjestöt Tärkeitä poliittisessa järjestelmässä vaikuttavia ryhmiä ovat keskeiset taloudelliset järjestöt, jotka neuvottelevat sekä keskenään että yhdessä valtiovallan edustajien kanssa intressiensä yhteensovittamisesta. Taloudellisista etujärjestöistä tärkeimpiä ovat perinteisesti olleet työnantajia ja työntekijöitä edustavat työmarkkinajärjestöt sekä eräiden tuotannonalojen järjestöt, erityisesti Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto. Suomessa on jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan solmittu keskitettyjä tulopoliittisia ratkaisuja. Niissä on käsitelty palkkoja, työaikoja, sosiaalipolitiikkaa, finanssipolitiikkaa, veropolitiikkaa ja työllisyyspolitiikkaa. Jopa kirkollisia pyhiä on tulopolitiikan nimissä siirretty arkipäiviltä viikonloppuihin ja takaisin. Työmarkkinajärjestöt olivat 1970- ja 1980-luvuilla mukana myös kauppapolitiikassa. Suomen työmarkkinamallin keskeisiä ominaispiirteitä ovat kaikenkattavuus, keskittyneet neuvottelurakenteet ja kolmiportaisuus eli malli, jossa neuvotteluja käydään ensin keskusjärjestöjen kesken, sitten alakohtaisesti ja lopulta liittotasolla. Suomessa on korkea järjestäytymisaste: palkansaajista noin 75 % kuuluu ammattiliittoihin. Julkishallinnon työntekijöitä kohdellaan monissa asioissa samoin kuin yksityistä sektoria. Laki takaa palkansaajille oikeuksia suoraan vaikuttamiseen, ja suurissa yrityksissä on erityisiä työnantajan ja työntekijöiden välisiä yhteistoimintakomiteoita, jotka käyvät neuvotteluita esimerkiksi irtisanomisista. Kaikkiaan suomalaisella palkansaajalla on suuremmat vaikutusmahdollisuudet työelämässä kuin monissa muussa Pohjoismaiden ulkopuolisissa maissa. Markkinavoimat Poliittisen ja taloudellisen järjestelmän välinen suhde on keskeinen kysymys kaikissa yhteiskunnissa. Eräänlaisina ääripäinä voidaan ajatella, että kapitalistisessa järjestelmässä useimmat tärkeimmät taloudelliset toiminnot hoidetaan yksityisten omistamien ja kontrolloimien yritysten välityksellä ja sosialistisessa järjestelmässä vastaavasti valtion omistamien ja kontrolloimien yhtiöiden kautta. Suomalaisessa yhteiskunnassa ja talouselämässä historiallisesti olennaisia rakenteellisia tekijöitä ovat olleet etenkin maatalouden pitkään jatkunut suhteellisen suuri merkitys ja pientilavaltaisuus sekä teollistumisen keskittyminen vientipainotteiselle metsäsektorille ja puunjalostusteollisuuteen. Varsinkin sotakorvauksien maksaminen kohotti maahan raskasta metalliteollisuutta kuten laivanrakennusta. Suomi kävi Neuvostoliiton kanssa poliittisiin sopimuksiin perustunutta kaupankäyntiä, eli niin kutsuttua idänkauppaa, aina Neuvostoliiton romahtamiseen asti. Idänkaupan päätyttyä 1990-luvun alussa Suomen taloudellinen kasvu tuli entistä riippuvaisemmaksi kansainvälisistä markkinoista, joita ei enää voitu ohjailla poliittisilla sopimuksilla. Informaatioteknologiasta tuli 1900-luvun lopulla uusi merkittävä Suomen vientiteollisuuteen. Yksi yritys, Nokia alihankkijoineen, vaikutti Suomen bruttokansantuotteen kehitykseen merkittävästi 1990- ja 2000-luvulla. Parhaimmillaan, vuonna 2000, Nokia lisäsi Suomen bruttokansantuotetta 2,4 prosenttiyksiköllä. Kansalaisjärjestöt Rekisteröityjen puolueiden ja taloudellisten etujärjestöjen lisäksi Suomen politiikassa toimii lukuisia muita ryhmiä, yhdistyksiä, liikkeitä ja järjestöjä, jotka pyrkivät vaikuttamaan poliittiseen järjestelmään saavuttaakseen tavoitteitaan tai edistääkseen asiaansa. Kansalaisjärjestöllä voidaankin tarkoittaa yleisesti sellaisia pääsääntöisesti yhdistyspohjaisesti toimivia järjestöjä, jotka toimivat monella eri tasolla, yhä useammin myös kansainvälisesti. Osalle näistä järjestöistä on delegoitu perinteisesti valtiovallan piiriin kuuluvia tehtäviä ja niitä voidaankin kutsua toimeenpaneviksi järjestöiksi. Osa järjestöistä puolestaan tukee aatteellisesti tai ideologisesti valtion virallista linjaa, osa suhtautuu avoimen kriittisesti viralliseen politiikkaan ja pyrkii vaikuttamaan sekä yleiseen mielipiteeseen että poliittiseen päätöksentekoon. Kansalaisjärjestöistä käytetään nimitystä kolmas sektori toimijana yksityisen ja julkisen sektorin ohella. Joukkoviestintävälineet Suomen sanomalehdistö on edelleen monipuolinen. 4-7 päivää viikossa ilmestyviä varsinaisia sanomalehtiä on 53. Suurin niistä on Helsingin Sanomat. Suomessa neljä viidestä aamulehdestä kuuluu varhaisjakelun piiriin. Vain 11 prosenttia sanomalehdistön tuloista tulee irtonumeroiden myynnistä. Tätä pidetään yhtenä syynä lehdistön menestykseen. Sanomalehdistöllä on edelleen vahva asema viestintäkentässä myös verrattuna muihin viestintävälineisiin. Vuonna 2004 kahdeksan kymmenestä 12-69 -vuotiaasta suomalaisesta luki päivittäin sanomalehteä. Maakunnallinen lehdistö on perinteisesti vahva vaikuttaja. Sen sijaan puoluepoliittisesti sitoutuneen lehdistön asema on heikentynyt radikaalisti. Suomen aikakauslehdistön laajuus on poikkeuksellista. Yleisradiotoiminta perustuu erityiseen lakiin Yleisradiosta, joka säädettiin vuonna 1993. Laki määrittelee Yleisradion julkisen palvelun tehtävän hyvin laajaksi. Vahvoihin perinteisiin pohjautuva viestintäjärjestelmän perusrakenne, jossa tilauspohjainen sanomalehdistö ja julkisen palvelun sähköinen viestintä ovat pysyneet keskeisessä roolissa, heijastuu myös viestinnän sisällöissä. Suomessa journalistiikan normit perustuvat alan itselleen luomaan eettiseen normistoon, journalistin ohjeisiin ja Yleisradion ohjelmatoiminnan säännöstöön. Käytännön eettisiä ongelmia käsittelee julkisen sanan neuvosto, johon kuuluu toimittaja- ja julkaisujärjestöjen edustajien lisäksi juridista asiantuntemusta ja alasta riippumattomia jäseniä. Niin sanottu median murros ja sosiaalinen media vaikuttavat viestintään 2010-luvulla. Valtiolliset instituutiot Eduskunta Suomen kansanedustuslaitos eli parlamentti on eduskunta. Sen tärkein tehtävä on säätää lakeja. Uusi laki säädetään tai vanhaa lakia muutetaan hallituksen esityksestä tai kansanedustajan aloitteesta. Valtioneuvoston on valmisteltava eduskunnalle esitys seuraavan vuoden talousarvioksi. Eduskunnan valtiovarainvaliokunta käsittelee yksityiskohtaisesti talousarviota ja kansanedustajien talousarvioon tekemiä aloitteita. Eduskunnan tärkeisiin tehtäviin kuuluu myös toimintakykyisen hallituksen ylläpitäminen. Vuoden 2015 vaaleissa valitussa eduskunnassa suurin puolue on Suomen keskusta 49 edustajallaan. Sitä seuraavat Perussuomalaiset (38), Kokoomus (37) ja Sosiaalidemokraatit (34 edustajaa). Kaikkiaan eduskunnassa on edustajia kahdeksasta puolueesta. Valtioneuvosto Suomen pääministeri johtaa valtioneuvostoa, joka edustaa parlamentaarista toimeenpanovaltaa. Valtioneuvostolla on lain sallimissa rajoissa mahdollisuus antaa asetuksia, jotka täydentävät voimassa olevaa lainsäädäntöä. Joulukuun 10. päivästä 2019 alkaen valtioneuvoston muodostaa Marinin hallitus. Pääministerinä toimii SDP:n Sanna Marin. Muina puolueina hallituksessa ovat Keskusta, Vihreät, Vasemmistoliitto ja Ruotsalainen kansanpuolue. Tasavallan presidentti Suomen tasavallan presidentti on Suomen kansan valitsema valtionpäämies. Hän johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa ja on puolustusvoimien ylipäällikkö. Hän nimittää myös eräät korkeimmat virkamiehet ja korkeimman oikeuden tuomarit. Presidentin ollessa estyneenä hänen tehtäviään hoitaa pääministeri ja tämänkin ollessa estyneenä pääministerin sijaisena toimiva ministeri. Presidentti on puolustusvoimien ylipäällikkö ja nimittää upseerit. Presidentti päättää hallituksen esityksestä puolustusvoimien liikekannallepanosta. Sodasta ja rauhasta presidentti päättää eduskunnan suostumuksella. Ennen uutta perustuslakia, joka valmistui vuonna 1999 ja astui voimaan 2000, presidentillä oli huomattavasti nykyistä enemmän valtaoikeuksia. Näitä valtaoikeuksia tosin käytettiin täysivaltaisesti vain Paasikiven ja Kekkosen presidenttikausilla ), jolloin Suomea pidettiin semipresidentialistisena valtiona. Presidentillä on yhä veto-oikeus, tosin eduskunta voi ylittää presidentin veton. Oikeuslaitos Oikeuslaitos on riippumaton toimeenpano- ja päätösvallasta. Tasavallan presidentti nimittää tuomarit. Ensimmäinen oikeusaste on käräjäoikeus, sen päätöksestä voi valittaa hovioikeuteen. Ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa käyttää Korkein oikeus. Hallintoasioita käsitellään hallinto-oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Valtiontalous Suomen valtion budjettitalouden tulopuolesta verot ja veronluonteiset tulot kattavat noin 40 miljardia euroa. Tästä tuloveroa on noin 13 miljardia ja liikevaihtoveroja noin 18 miljardia. Menopuolella suurimmat pääluokat ovat valtiovarainministeriön (17,5 mrd.), sosiaali- ja terveysministeriön (13 mrd.) ja opetus- ja kulttuuriministeriön (6,7 mrd.) hallinnonaloihin kuuluvat menot. Julkisten menojen osuus on Suomessa lähes puolet bruttokansantuotteesta. Poliittisen päätöksenteon kautta määrätään siten huomattavalta osin siitä, kuinka voimavarat hyödykkeiden ja palvelujen tuottamiseen ja hankintaan saadaan. Verotuloista ja muista julkisen sektorin tuloista käytetään nykyisin valtion omiin kulutusmenoihin ja investointimenoihin selvästi vähemmän kuin kuntien vastaaviin menoihin. Valtiovalta vaikuttaa silti muita julkisen sektorin päätöksentekijöitä vahvemmin talousyksiköiden väliseen voimavarojen jakoon. Valtionhallinto Valtionhallinto voidaan käsittää on vallan kolmijaossa joko osaksi toimeenpanovaltaa, tai negaation kautta määritellen siihen voidaan lukea kaikki se valtiokoneiston toiminta, joka ei ole lainsäädäntöä tai lainkäyttöä. Valtionhallinto muodostuu valtion keskushallinnosta, aluehallinnosta ja paikallishallinnosta. Muuhun julkiseen hallintoon kuuluvat kunnallishallinto, kirkollishallinto sekä välillinen julkinen hallinto. Välilliseen julkiseen hallintoon kuuluvat itsenäiset julkisoikeudelliset laitokset (kuten Kansaneläkelaitos tai Suomen Pankki) ja muut tahot jotka käyttävät julkista valtaa lain tai asetuksen määräämässä tehtävässä (kuten eläinsuojeluvalvojat). Kunnallinen ja alueellinen itsehallinto Suomessa kaksi kolmasosaa julkisesta palvelutuotannosta on kunnallisen itsehallinnon hoidossa. Harvassa maassa on kunnallisen itsehallinnon vastuu yhtä suuri. Perustuslakiin on kirjattu kuntien oikeus kerätä kunnallisveroa. Valtion ja kuntien välinen työnjako on varsin epäyhtenäinen. 2010-luvulla valmistellun sosiaali- ja terveydenhoitoalan uudistuksen odotetaan vievän valtaa ja vastuuta etenkin pieniltä kunnilta. Itsehallintolaki antaa ahvenanmaalaisille oikeuden säätää lailla omista sisäisistä asioistaan ja päättää maakunnan tulo- ja menoarviosta. Puolustusvoimat Puolustusvoimien tärkein tehtävä on Suomen sotilaallinen puolustaminen. Tämän lisäksi puolustusvoimien tehtävä on tukea muita viranomaisia yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisessa sekä osallistua kansainväliseen kriisinhallintaan. Puolustusvoimien rauhan ajan organisaatio koostuu Pääesikunnasta ja sen alaisesta viidestä laitoksesta, maa-, meri- ja ilmavoimista sekä Maanpuolustuskorkeakoulusta. Puolustusvoimien ylipäällikkönä toimii tasavallan presidentti. Kansainväliset suhteet Ulkopolitiikka Suomen ulkopolitiikkaa määritteli 1900-luvulla - ja erityisesti jatkosodan jälkeen - pitkälti suhtautuminen Neuvostoliittoon. Paasikiven ja Kekkosen yli 30-vuotisen presidenttijakson aikana esimerkiksi hallitukseen ei haluttu sellaisia puolueita, jotka eivät hyväksyneet Paasikiven-Kekkosen linjaa. Neuvostoliiton tehdessä 1900-luvun lopulla kuolemaa se menetti merkityksensä Suomen ulkopolitiikkaa määritelleenä valtiona. Tällöin Suomi liittyi moniin eurooppalaisiin ylikansallisiin järjestöihin kuten Euroopan neuvostoon (1989), Euroopan talousalueeseen (1992) ja Euroopan unioniin (1995) ja epäviralliseen Euroryhmään (2002). Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain mukaan Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi. Ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eduskunta hyväksyy kuitenkin kansainväliset velvoitteet ja niiden irtisanomisen sekä päättää kansainvälisten velvoitteiden voimaansaattamisesta. Valtioneuvosto vastaa puolestaan Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan suostumusta. Suomi on jäsenenä Euroopan unionissa, Yhdistyneissä kansakunnissa, Maailmanpankki-ryhmässä ja monissa niiden jäsenorganisaatioissa. Suomi Euroopan unionissa Euroopan unionin (EU) politiikka vaikuttaa niin suorasti kuin epäsuorasti jäsenvaltioiden kansalliseen politiikkaan. Unionin jäseniksi hyväksytyt valtiot luopuvat vapaaehtoisesti suuresta osasta itsemääräämisoikeuttaan ja sitoutuvat noudattamaan jo voimassa olevaa sekä tulevaisuudessa säädettävää ylikansallista lakinormistoa. Euroopan yhdentyminen on osoittautunut vaikeaksi puolueille. Liittyessään EU:n jäseneksi vuonna 1995 Suomi liittyi suoraan Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) toiseen vaiheeseen. Kolmannessa vaiheessa, vuoden 1999 tammikuusta, euroa voitiin käyttää tilirahana. Vuoden 2002 alussa eurosetelit ja -kolikot korvasivat Suomen markan. EU:n toimivalta on rajattua ja sen laajuus vaihtelee suuresti toimialoittain. Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden vallanjaon perusperiaate on niin kutsuttu annetun toimivallan periaate eli jäsenvaltiot ovat tietyillä aloilla antaneet päätöksentekovaltaansa unionille. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit 32.0 Valtio-oppi, politiikka

1159

https://fi.wikipedia.org/wiki/Spirit%20of%20St.%20Louis

Spirit of St. Louis

Spirit of St. Louis on lentokone, jolla Charles Lindbergh teki kuuluisan ensimmäisen yksinlentona suoritetun Atlantin valtameren ylityksen 20.-21. toukokuuta 1927. Lento tapahtui ilman välilaskuja. Spirit Of St. Louis Ryan Airlinesin rakentama erikoisvalmisteinen kone on ylätasoinen ja yksimoottorinen, tyypiltään Ryan NYP (New York Paris). Kone pohjautuu Ryan M-2-koneeseen, eroten siitä moottorin ja joidenkin rakenteiden osalta. Koneen siipeä pidennettiin, siiven rakenteita vahvistettiin ja runkorakenteita jouduttiin suunnittelemaan uudestaan välilaskuttoman lennon vaatiman suuremman polttoainesäiliön aiheuttaman painonlisäyksen takia. Koneen polttoainesäiliö on sijoitettu rungon etuosaan, minkä seurauksena se estää näkyvyyden suoraan eteenpäin. Koneeseen asennettiin tämän takia periskooppi, joka mahdollistaa eteenpäin näkemisen. Lindbergh ei kuitenkaan pitänyt eteenpäin näkemistä oleellisena asiana lentämisen kannalta, koska hän oli täyteen pakattuja postikoneita lentäessään tottunut tarkastamaan menosuunnan lentokonetta kääntelemällä. Polttoainesäiliön ja tehokkaamman moottorin aiheuttaman painopisteen muutoksen takia myös runkoa jouduttiin pidentämään. Kone oli lento-ominaisuuksiltaan äärimmäisen epävakaa, ja sillä oli aika ajoin taipumus kallistella, kaartaa ja pyörähtää pituusakselinsa ympäri. Lindberghin kerrotaan pyytäneen koneen sunnittelijalta Donald A. Hallilta, että kone rakennettaisiin tarkoituksella epävakaaksi, jotta hän ei nukahtaisi pitkän lennon aikana. Pääsyy koneen epävakauteen oli kuitenkin kiire saada se valmiiksi, joten aikaa ei tuhlattu peräsinten uudelleen suunnitteluun vaan käytettiin jo valmiiksi suunniteltua joskin liian pientä peräsintä. Kone rakennettiin San Diegossa, mutta nimettiin Spirit of St. Louisiksi St. Louisin kaupungin osallistuttua rakentamisen rahoitukseen. Ennätyslento Lindberghin ajatus Atlantin ylittämisestä sai alkunsa newyorkilaisen hotellinomistajan Raymond Orteigin vuonna 1919 julkistamasta palkinnosta (Orteig Prize), joka tarjosi ensimmäisen välilaskuttoman lennon Atlantin yli tehneelle 25 000 dollaria. Huolellisten valmistelujen jälkeen Lindbergh nousi koneellaan ilmaan Roosevelt Airfieldiltä New Yorkin Long Islandilta 20. toukokuuta 1927 kello 7.52, ja teki onnistuneen laskun Le Bourgetin kentälle Pariisiin, Ranskaan 21. toukokuuta kello 22.22. Lento kesti 33 tuntia, 30 minuuttia ja 29,8 sekuntia. Kesäkuussa 1927 Lindbergh koneineen palasi laivalla (USS Memphis) takaisin Yhdysvaltoihin. Museointi Ennätyslennon jälkeen Lindbergh kiersi Spirit of St. Louisilla eri puolilla Yhdysvaltoja ja Etelä-Amerikkaa. 30. huhtikuuta 1928 Lindbergh lensi koneen viimeisen lennon St. Louisista Washingtoniin, jossa hän lahjoitti sen Smithsonian-instituutille. Nykyään alkuperäinen Spirit of St. Louis on näytteillä National Air and Space Museumissa Washingtonissa. Tekniset tiedot (Ryan NYP) Yleiset ominaisuudet Pituus: 8,4 m Kärkiväli: 14,02 m Korkeus: 3 m Siipipinta-ala: 29,7 m2 Tyhjäpaino: 975 kg Lentopaino: 1 310 kg Suurin starttipaino: 2 381 kg Voimalaite: Wright Whirlwind J-5C tähtimoottori, teho 223 hv Suorituskyky Huippunopeus: 210 km/h Matkalentonopeus: 180 km/h Lentomatka: 6 775 km Lakikorkeus: 5 000 m Siipikuormitus: 44 kg/m2 Teho/paino-suhde: 10,4 kg/hv Lähteet Viitteet Aiheesta muualla National Air and Space Museumin esittely The Spirit of St. Louis Yksittäiset lentokoneet Atlantin historia

1160

https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4hly

Sähly

Sähly on salibandyn varhainen harrastusmuoto. Sähly saapui Suomeen Ruotsista 1970-luvulla. Ensimmäiset harrastajat olivat opiskelijoita. Salibandyn ja sählyn välillä on sääntöeroja. Oleellisin ero salibandyyn verrattuna on, että maalivahteja ei ole. Useimmiten sählyllä tarkoitetaan salibandyn vapaamuotoista epävirallista harrastamista - siis kaikenlaista salibandymailoilla ja -pallolla tapahtuvaa liikkumista, jossa osallistujamäärä, säännöt ja peliolosuhteet voivat vaihdella suuresti verrattuna salibandyyn. Sählylle on olemassa virallisemmat säännöt, joita on käytetty muun muassa sählyturnauksissa. Näissä säännöissä määrätään kerralla kentällä olevaksi pelaajamääräksi 4 (ei maalivahtia). Maalin koko on 90 × 60 cm (leveys × korkeus). Maalin edessä on maalialue, jota pelaajat eivät saa koskettaa jaloillaan. Mailalla koskettaminen on sallittu. Alueen yli saa hypätä. Rangaistuslyönti suoritetaan keskipisteestä suoraan tyhjään maaliin. Vaatimukset pelitilan suhteen ovat salibandyä pienemmät. Muilta osin säännöt ovat samankaltaiset kuin salibandyssä. Sählyn ensimmäiset Suomen mestaruuskisat järjestettiin Helsingissä vuonna 2009. Mukaan ilmoittautui yhteensä 263 joukkuetta. Miesten mestariksi selvisi IBK Reino. Naisten mestari oli VKTP. Lähteet Salibandy

1162

https://fi.wikipedia.org/wiki/San%20Marino

San Marino

San Marinon tasavalta eli San Marino on Italian ympäröimä kääpiövaltio Apenniinien niemimaalla Etelä-Euroopassa. San Marino on 61 neliökilometrin pinta-alallaan Euroopan kolmanneksi pienin valtio. Sen asukasluku on noin 33 500. San Marinon historia ulottuu Pyhään Marinukseen, joka perimätiedon mukaan oli perustamassa valtiota vuonna 301. San Marino on maailman vanhin tasavalta. San Marino oli pitkään melko eristäytynyt kaupunkivaltio, mutta 1900-luvulla se on liittynyt Euroopan neuvostoon ja Yhdistyneisiin kansakuntiin. Maan talous perustuu palvelualaan ja teollisuustuotantoon. San Marino on tasavalta, jonka valtionpäämiehenä on poikkeuksellisesti kaksi kapteenivaltionhoitajaa, joiden toimikausi on vain puoli vuotta. Maantiede Poliittinen ja fyysinen maantiede San Marino on sekä alueeltaan että väestöltään maailman viidenneksi pienin tunnustettu valtio. Sen pinta-ala on 61,19 km². San Marino on epäsäännöllisen nelikulmion muotoinen. Maan koilliskulmasta on 13 kilometriä maan lounaiskulmaan. Ainoa rajanaapuri on sitä ympäröivä Italia. San Marinon pohjois-, itä- ja länsipuolella on Riminin maakunta ja eteläpuolella Pesaro e Urbinon maakunta. San Marinon alue on Romagnan Apenniinien pohjoisrinteilla 53-739 metrin korkeudessa. San Marinon pinnanmuotojen tunnusmerkillisin piirre ovat kalkkikivihuiput, joiden itärinne päättyy jyrkänteeseen. Tällainen on myös maan korkein kohta Monte Titano. San Marinoa halkoo useita jokia. Marano- ja Ausajoet laskevat Adrianmereen ja San Marino Marecchiajokeen. Suurin osa San Marinon alankoalueista on jokien varsilla. Ilmasto ja luonto San Marino kuuluu kosteaan välimerenilmastoon. Vuosien 1991-2011 aikana vuoden keskilämpötila oli 13,7 C ja vuotuinen sadanta 767,3 millimetriä. Kesän korkein lämpötila nousee noin 26 C:seen ja talven alin laskee noin -7 C:seen. San Marinon luonto on tyypillistä Välimeren alueen kasvillisuutta. Metsissä kasvaa tammia ja muita lehtipuita. Metsät peittivät vuoden 2016 tilastojen mukaan 16 prosenttia maan pinta-alasta. Pensaikkoja ja muita vastaavia elinympäristöjä on 17 prosenttia, maanviljelysalueita 41 prosenttia ja kaupunkialueita 21 prosenttia pinta-alasta. Historia Perustaminen ja ensimmäiset hallintoelimet San Marinon tasavallan historian taustalla on perimätiedon mukaan Pyhä Marinus ja joukko kristittyjä. Pyhä Marinus saapui vuonna 257 Dalmatian Rabin saarelta Riminiin, missä hän työskenteli kivenhakkaajana. Riministä hän joutui pakenemaan Monte Titanolle Diocletianuksen vainoja. Vuoren omistaja Donna Felicita luovutti sen vuonna 301 pyhälle Marinukselle kiitokseksi sairaan lapsensa parantamisesta. Perimätieto pitääkin vuotta 301 San Marinon perustamisvuotena. Vanhin tunnettu kirjallinen maininta San Marinon linnasta on teoksesta Liber Pontificalis vuodelta 755. Ensimmäinen maininta järjestäytyneestä yhteisöstä on puolestaan vuodelta 885. Noin vuoden 1000 tienoilla San Marinossa perustettiin Arengo-niminen hallintoelin. Perheiden päämiehistä koostunut Arengo käytti sekä lainsäädäntö-, toimeenpano- että tuomiovaltaa. Tasavallan kasvamisen myötä alettiin tarvita pienempää ja helpommin kokoon kutsuttavaa poliittista elintä. Vuonna 1243 perustettiin valtionpäämieheksi kapteenivaltionhoitajat, jotka Arengo valitsi. 1400-luvulla luotiin Suuri ja yleinen neuvosto (Consiglio Grande e Generale), joka muodostettiin 60:stä Arengon jäsenestä. Uusi neuvosto sai hoidettavikseen osan Arengon tehtävistä. Lopulta nämä uudet hallintoelimet ottivat kaiken vallan haltuunsa niin, että alkuperäinen Arengo kävi merkityksettömäksi. Vaikka Arengoa ei koskaan varsinaisesti lakkautettukaan, ei sitä enää muodostettu vuoden 1571 jälkeen. Laajentuminen Vuoteen 1463 asti San Marino rajoittui Monte Titanon alueeseen. Tuolloin San Marino otti osaa Riminin herran Sigismondo Pandolfo Malatestan lyöneeseen liittoumaan. Paavi Pius II antoi tästä palkkioksi San Marinolle Fiorentinon, Montegiardinon ja Serravallen kaupungit. Samana vuonna Faetano pyysi tulla liitetyksi San Marinoon. Tämän jälkeen tasavallan rajat eivät ole enää muuttuneet. Cesare Borgia valtasi San Marinon vuonna 1503. Hän kuitenkin vetäytyi sieltä vielä saman vuoden aikana, kun hänen isänsä, paavi Aleksanteri VI:n kuolema aiheutti poliittista kuohuntaa. Toisen kerran San Marino vallattiin vuonna 1739, kun kardinaali Giulio Alberoni pyrki haalimaan itselleen lisää valtaa. Alberoni kuitenkin vetäytyi San Marinosta kansallislevottomuuksien ja paavi Klemens XII:n tuen takia. Kun Napoleon valtasi Italian, hän kunnioitti San Marinon itsenäisyyttä ja tarjosi jopa sille lisäalueita. Muut Euroopan valtiot tunnustivat San Marinon Napoleonin sodat päättäneessä vuoden 1815 Wienin kongressissa. Italian yhdistymisen aikana Giuseppe Garibaldi ja muut vallankumoukselliset saivat turvapaikan San Marinosta. Avautuminen 1900-luvulla San Marinossa kehittyi 1900-luvun alussa demokraattista uudistusliikettä, ja vuonna 1906 Arengo koottiin uudestaan 400 vuoden tauon jälkeen. Samalla miehet saivat yleisen äänioikeuden. Demokratia oli kuitenkin lyhytaikainen vaihe, sillä fasistit ottivat vallan vuonna 1926. San Marino oli puolueeton sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Britannian ilmavoimat kuitenkin pommitti San Marinoa kesäkuussa 1944, koska britit luulivat saksalaisten käyttävän maan rautateitä. Saksalaiset valloittivat maan syyskuussa ja liittoutuneet sen saksalaisilta San Marinon taistelussa. Toisen maailmansodan jälkeen demokratia palautui San Marinoon. Kommunistinen puolue ja sosialistinen puolue olivat vallassa vuosina 1945-1957. Vuonna 1957 valta vaihtui vallankaappausmaisissa olosuhteissa, joka tunnetaan San Marinossa nimellä fatti di Rovereta. Viisi sosialisti- ja yksi kommunistiedustaja vetivät tukensa pois hallitukselta. Vähemmistöasemaan ajautunut hallitus kutsui uudet vaalit. Oppositio ei tätä kuitenkaan hyväksynyt ja perusti väliaikaisen hallituksen Roveretaan. Italia, Ranska ja Yhdysvallat tukivat Roveretan hallitusta, joka nousi San Marinon valtaan ilman vaaleja, kun painostuksen alle joutunut vasemmistohallitus erosi. San Marino oli pitkään melko eristäytynyt valtio, mutta toisen maailmansodan jälkeen maa on alkanut liittyä kansainvälisiin sopimuksiin ja järjestöihin. San Marino liittyi vuonna 1988 Euroopan neuvostoon ja vuonna 1992 Yhdistyneisiin kansakuntiin. 2000-luvulla kansainvälinen yhteisö on kiinnittänyt huomiota San Marinon asemaan veroparatiisina. Pankinjohtajia on pidätetty epäiltyinä rahanpesusta. OECD poisti San Marinon vuonna 2009 veroparatiisilistaltaan maan yhtenäistettyään finanssilakejansa Euroopan unionin kanssa. Italia puolestaan teki samoin vuonna 2013, kun maat olivat päässeet sopuun verotuksesta. Politiikka San Marino on parlamentaarinen tasavalta. Sen lakiasäätävä elin Suur- ja yleisneuvosto (Consiglio Grande e General) valitaan vaaleilla viiden vuoden välein. Parlamentilla on muun muassa valta valita ministerit ja kapteenivaltionhoitajat, jotka toimivat valtionpäämiehinä. Perinteisesti heistä toinen edustaa San Marinon kaupunkia ja toinen maaseutua. Kapteenivaltionhoitajien toimikausi on vain puolen vuoden mittainen; se on lyhin maailman valtionpäämiesten toimikausista. Kapteenivaltionhoitajat valitaan neuvostosta, ja puolen vuoden viran jälkeen sama henkilö voidaan valita uudelleen vasta kolmen vuoden päästä. 1. lokakuuta 2022 kapteenivaltiohoitajina toimivat Maria Luisa Berti ja Manuel Ciavatta. San Marinon puoluekenttä on hyvin hajanainen, eikä puolueilla ole juurikaan ideologisia eroja. Pienessä valtiossa käytännössä jokainen kansalainen tuntee ainakin muutamia poliittisia edustajia, joten vaaleissa äänestysperusteena on useammin henkilösuhteet kuin puolueen poliittiset kannat. Vuonna 2006 tehdyn uudistuksen perusteella puolueiden täytyy muodostaa vaaleja varten vaaliliittoja, millä pyrittiin estämään hajanaisuutta hieman. Vuonna 2019 pidettyjen vaalien jälkeen suurimmaksi puolueeksi nousi San Marinon kristillisdemokraattinen puolue, joka sai 21 paikkaa. Toiseksi suurin puolue oli R.E.T.E. (11 paikkaa), jolla oli yhteinen vaaliohjelma Domani-puolueen kanssa (4 paikkaa). Muita edustettuina olleita puolueita ja vaaliliittoja ovat Libera (10), Noi per la Repubblica (8) ja Tulevaisuuden tasavalta (6). Joulukuussa hallituksen muodostivat kristilliset, R.E.T.E., Domani ja Noi per la Repubblica. San Marinolla on vapaaehtoinen armeija, Corpi Militari, joka suorittaa seremonioita ja avustaa tarvittaessa poliisia. Kansalaisuutta on mahdollista hakea vasta, kun on asunut maassa yhtäjaksoisesti vähintään 30 vuotta, tai kun on sanmarinolaisen kanssa naimisissa ja asunut maassa vähintään 15 vuotta. Hallinnollinen jako San Marinossa on yhdeksän kuntaa (castelli). Niistä suurin sekä asukasluvultaan että pinta-alaltaan on Serravalle. Acquaviva Borgo Maggiore Chiesanuova Domagnano Faetano Fiorentino Montegiardino San Marino Serravalle Talous ja infrastruktuuri Talous San Marinossa on teollistununut ja avoin talous, jonka palvelusektori on merkittävässä asemassa. Maan talous kärsi vuosina 2008-2014 vaikeasta lamajaksosta, johon vaikutti erityisesti pankkisalaisuuksiin ja veroparatiisiasemaan perustuneen finanssisektorin luhistuminen. Jopa kolmannes bruttokansantuotteesta hävisi laman aikana. Vuonna 2009 bruttokansantuote laski jopa 12 prosenttia. Kasvuun talous kääntyi taas vuonna 2015. San Marinon talouden keskeisimmät tekijät ovat tuotantoteollisuus, joka on myös viennin tärkein tekijä, sekä palvelut. Teollisuustuotteisiin kuuluvat elektroniikka, maalit, kosmetiikka, keramiikka, korut ja vaatteet. Turismi on kasvava tekijä maan taloudessa, ja sen vaikutus on suuri asukkaiden tuloissa. San Marinossa käy vuosittain yli kolme miljoonaa matkailijaa. Maahan saapuvalle ei tehdä rajatarkastuksia, passiin voi halutessaan ostaa viranomaisten leiman viidellä eurolla. Maanviljely ei ole taloudellisesti kovinkaan iso tekijä, mutta tuotanto on silti tärkeää. Maassa viljellään muun muassa vehnää, viinirypäleitä ja ohraa. San Marino ei kuulu Euroopan unioniin, mutta käyttää silti valuuttanaan euroa. Ennen euron käyttöönottoa San Marinolla oli oma liiransa, joka oli arvoltaan kytketty Italian liiraan. San Marinon eurokolikot, joita on lyöty vain pieni määrä, ovat numismaatikoiden keräilykohteita. San Marinon postimerkit, jotka ovat käypiä vain maan rajojen sisäpuolella, ovat myös postimerkkeilijöiden keräilykohteina merkittävä tulonlähde. Nuorisotyöttömyyden (ikäluokassa 15-24) aste on 27,4%. Koko väestön työttömyysaste oli 8,1% (vuonna 2017). Liikenne ja energia San Marino yhdistyy Italian tieverkostoon, ja Italiasta on säännöllisiä bussiyhteyksiä San Marinon kaupunkiin. Maan ainoa lentopaikka on paikallisen lentokerhon omistama pieni Torraccian lentokenttä, jonka ainoa kiitotie on päällystämätön. Federico Fellinin lentoasema Italian Riminissä on tärkein lentoasema, jota kautta San Marinoon pääsee. San Marinosta avattiin vuonna 1932 kapearaiteinen ratayhteys Riminiin, jonka varrella oli San Marinon puolella kuusi asemaa. Liikenne radalla loppui kuitenkin jo vuonna 1944 radan kärsittyä vaurioita toisen maailmansodan pommituksissa. Radasta avattiin vuonna 2012 museoliikenteelle noin 800 metrin mittainen kunnostettu osuus lähellä San Marinon rautatieasemaa. Kaikki San Marinon sähkö tulee Italiasta. Koulutus San Marinossa toimii yksi yliopisto, San Marinon tasavallan yliopisto, jossa on kolme tiedekuntaa. Lisäksi maassa toimii esperantonkielinen tieteellinen seura, Akademio Internacia de la Sciencoj San Marino, joka on perustettu parlamentin hyväksynnällä vuonna 1983. Toiminta aloitettiin virallisesti syyskuussa 1985. Seura tunnustaa ja myöntää kandidaatin-, maisterin- ja tohtorintutkintoja San Marinon lakien puitteissa. Väestö Toukokuussa 2021 San Marinon tilastokeskuksen mukaan maan asukasluku oli 33 598. Asukkaista San Marinon kansalaisia oli 83,6 prosenttia ja italialaisia 14,1 prosenttia. San Marinossa ei ole valtionuskontoa, mutta lähes 90 prosenttia asukkaista on katolilaisia. Maan virallinen kieli on italia. Kulttuuri San Marinon kulttuurissa on paljon vaikutteita italialaisesta kulttuurista, mutta maassa ollaan ylpeitä pienen valtion ainutlaatuisesta asemasta. Vaikka ruokakulttuuri onkin samanlaista kuin Italiassa, San Marinossa on joitakin paikallisia erikoisuuksia. Härkäpapukeitto on suosittua talvisin ja jänismuhennos fenkolilla ympäri vuoden. Cacciatello-niminen kakku on puolestaan suosittu jälkiruoka. San Marinosta on päässyt Italian populaarimusiikkimarkkinoille joitakin artisteja, mutta italialaista musiikkia kuunnellaan paljon myös San Marinossa. San Marino osallistui Eurovision laulukilpailuun ensimmäisen kerran vuonna 2008. Monte Titano ja San Marinon keskusta ovat olleet Unescon maailmanperintökohteita vuodesta 2008 alkaen. Media San Marinon yleisradioyhtiö on nimeltään San Marino RTV. Se sai alkunsa vuonna 1993, kun ympärivuorokautiset radiolähetykset aloitettiin kokeilumielessä Radio San Marino -kanavalla. Säännölliset televisiolähetykset alkoivat vuonna 1994. Toiminta internetissä alkoi 2003. EBU:n jäsen yhtiö on ollut vuodesta 1995 alkaen. Maassa ilmestyviä sanomalehtiä ovat muun muassa La Tribuna Sammarinese ja internetissä SanMarinoNotizie. Urheilu Kuten Italiassakin, jalkapallo on San Marinon suosituin urheilulaji. San Marinon jalkapallomestaruudesta on vuodesta 1985 lähtien kilpailtu Campionato Sammarinese di Calcio -sarjassa. Maajoukkue perustettiin vuonna 1986, mutta ensimmäisen voittonsa se otti vasta vuonna 2004. Jalkapallon maailmanrankingissä maa oli kesäkuussa 2018 vasta sijalla 203. San Marino osallistui ensimmäisen kerran olympialaisiin Roomassa 1960. Maa on perinteisesti pärjännyt parhaiten ampumaurheilussa, ja vuonna 2021 Tokion olympialaisissa San Marino otti ensimmäisen olympiamitalinsa, kun Alessandra Perilli sijoittui pronssille trapammunnassa. Samoissa Tokion kisoissa Perilli sai sekajoukkuekilpailussa hopeaa Gian Marco Bertin kanssa ja Myles Amine saavutti pronssia vapaapainissa. Vaikka Formula 1 -kilpailu San Marinon Grand Prix järjestettiin Italian Imolassa, moottoriurheilu on suosittua. Sanmarinolainen Manuel Poggiali on voittanut ratamoottoripyöräilyssä maailmanmestaruuksia. Baseballissa San Marino Baseball Club on voittanut Euroopan-mestaruuden. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla San Marino Google Mapsissa Sää San Marinossa 41.5 Etelä-Eurooppa Seulonnan keskeiset artikkelit

1163

https://fi.wikipedia.org/wiki/Shoemaker%E2%80%93Levy%209

Shoemaker–Levy 9

Shoemaker-Levy 9 (virallinen tunnus: D/1993 F2) oli komeetta, joka iskeytyi Jupiteriin heinäkuussa 1994. Se oli yhdeksäs Carolyn ja Eugene Shoemakerin sekä David Levyn löytämä lyhyen kiertoradan komeetta. Löytö Shoemaker-Levy 9 löydettiin Palomarin observatoriossa 24. marraskuuta 1993 otetusta valokuvasta. Sen löysivät Carolyn ja Eugene Shoemaker sekä David Levy. Komeetta oli epätavallinen, sillä se oli jo hajonnut yli 20 palaseksi, kun se löydettiin. Hajoaminen oli tapahtunut heinäkuussa 1992, kun komeetta oli ohittanut Jupiterin lähietäisyydeltä. Se oli hajonnut planeetan voimakkaan painovoiman aiheuttaman vuorovesivoiman seurauksena. Törmäys Jupiteriin Komeetan laskettiin myös osuvan Jupiteriin, ja Nasalla oli avaruusalus ensimmäistä kertaa todistamassa aurinkokunnan taivaankappaleiden törmäämistä. Galileo-avaruusluotain seurasi heinäkuussa 1994 tapahtuneita törmäämisiä. Palaset nimettiin kirjaimilla A:sta W:hen, ja ensimmäinen törmäys tapahtui 16. heinäkuuta ja viimeinen 22. heinäkuuta. Muut havainnointilaitteet, kuten maanpäälliset kaukoputket ja Hubble-avaruusteleskooppi, pääsivät tarkastelemaan vasta myöhemmin Jupiterin pyörimisliikkeen vaikutuksesta esille tulleita törmäysjälkiä. Törmäysten voimaksi on laskettu noin 300 miljoonaa atomipommia, ja ne aiheuttivat 2 000 - 3 000 kilometriä korkeita suihkuja. Kaasukehä lämpeni 30 000 - 40 000 celsiusasteeseen. Tapahtuma havainnollisti Jupiterin roolia "imurina", joka pitää Aurinkokunnan sisemmän osan suhteellisen puhtaana asteroideista ja komeetoista, mikä on elämän kehittymiselle välttämätöntä. Lähteet Aiheesta muualla Komeetat Jupiter Kosmiset törmäykset

1164

https://fi.wikipedia.org/wiki/Salami

Salami

Salami (, monikko salami) on yleisnimi ilmakuivaamalla kypsytetyille italialaistyyppisille kestomakkaroille. Nimi juontuu latinan suolaamista tarkoittavasta sanasta salare. Salami valmistetaan yleensä jauhetusta sianlihasta ja silavasta. Joskus siihen käytetään sianlihan lisäksi, tai sen sijaan, muiden eläinten lihaa, kuten nautaa, hevosta, villisikaa tai aasia. Liha jauhetaan hyvin hienoksi (esimerkiksi Salami Milano), keskikarkeaksi (esimerkiksi Salami Felino) tai karkeaksi. Salamit voidaan maustaa eri tavoin, esimerkiksi mustapippurilla, valkosipulilla, fenkolilla, chilillä, viinillä tai paprikalla. Lähteet Aiheesta muualla Katso myös Meetvursti Pepperoni Makkarat Italialainen keittiö Seulonnan keskeiset artikkelit