Datasets:

Finnish-NLP

/

wikipedia_20230501_fi_cleaned

like 0

436

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jaava

Jaava

Jaava (; jaavaksi ꦗꦮ, Jawa; ) on Indonesiassa sijaitseva saari, joka kuuluu Isojen Sundasaarten saaristoon. Pinta-alaltaan Jaava on neliökilometriä. Saaren pohjoispuolella on Jaavanmeri ja eteläpuolella Intian valtameri. Lännessä kapea Sundasalmi erottaa sen Sumatran saaresta, ja idässä lähin saari on Pieniin Sundasaariin kuuluva Bali, jonka erottaa Jaavasta kapea Balinsalmi. Jaava on Indonesian viidenneksi suurin ja koko maailman 13. suurin saari. Saarella on asukkaita on arviolta 145 miljoonaa, ja väestötiheys on 1 121 ihmistä/km². Jaava on väkiluvultaan maailman suurin saari. Jaavalla asuu yli puolet Indonesian väestöstä. Maantiede Sijainti Jaava sijaitsee Isojen Sundasaarten saaristossa, jonka se muodostaa Sumatran Borneon ja Sulawesin saarten kanssa. Jaava on saarista eteläisin ja pinta-alaltaan pienin. Saarten väliin jää Jaavanmeri, josta muodostuu näin Indonesian sisämeri. Itä-länsi suunnassa saaren pituus on noin tuhat kilometriä ja pohjois-etelä suunnassa noin 200 kilometriä. Saaren pinta-ala on noin  km2. Kallioperä ja pinnanmuodot Jaava sijaitsee laattatektonisesti Euraasian laatan ja Indo-Australian laatan saumakohdassa, paikassa jossa Jaavan saari on vajoamassa Indo-Australian laatan alle. Mannerlaattojen saumakohdassa sijaitseva Jaava on vulkaanisesti hyvin aktiivinen ja saarella sijaitsee yli sata tulivuorta, joista noin neljäkymmentä on aktiivisia. Itä-länsi suunnassa kulkeva vuorijono muodostaa saaren selkärangan. Korkein tulivuori on 3 676 metriä korkea Semeru. Aktiivisin tulivuori saarella on Merapi, joka purkautuu 5-10 vuoden välein. Tuliperäinen maa on hyvin hedelmällistä ja Jaavan saari on maailman tuottoisampia riisinviljelyalueita. Monet maanviljelijät ovat perustaneet viljelyksiä niin korkealle Merapivuoren rinnettä kuin suinkin mahdollista, silläkin uhalla että vuori saattaa purkautua minä hetkenä hyvänsä. Tulivuorten ketju on lähempänä saaren etelärannikkoa kuin pohjoista, minkä johdosta pohjoisrannikolla alangot ja jokitasangot ovat laajempia. Suurin jokitasanko on Itä-Jaavalla sijaitsevien Solo- ja Brantas -jokien suistossa. 600 km pitkä Solo on myös saaren pisin joki. Muita merkittäviä jokia ovat Jakartan läpi virtaava Ciliwung, sekä Länsi-Jaavan Tarum ja Manuk -joet sekä Keski-Jaavan Serang ja Serayu. Joet virtaavat läpi laajojen tasankojen ja niiden tuoman mudan ansiosta vesistöalueet ovat laajasti viljeltyjä. Saaren etelärannikolla joet ovat lyhyitä. Ilmasto Jaava sijaitsee noin tuhat kilometriä päiväntasaajan eteläpuolella, ja saarella vallitsee trooppinen ilmasto. Trooppiselle alueelle tyypillisesti Jaavalla on kaksi vuodenaikaa, sadekausi lokakuusta huhtikuuhun ja kuiva kausi toukokuusta syyskuuhun. Saaren länsipuolisko on itäosia kosteampi ja vuoristoisilla seuduilla sadetta saadaan enemmän. Parahyanganin ylängöllä Länsi-Jaavalla sadetta saadaan 4 000 mm vuodessa, kun Itä-Jaavan pohjoisrannikolla sataa 900 mm vuodessa. Keskilämpötila saarella on 22-29 C, ja ilmankosteus on 75 %. Saaren pohjoisosa on keskiosia kuumempi, keskimäärin pohjoisosassa on kuivana kautena 34 C. Jakartan alueella sadekausi on huipussaan tammi-helmikuussa, jolloin sataa 350 mm kuukaudessa. Sadekaudella Jakartassa koetaan yleensä tulvia. Kuivana kautena elokuussa sadetta saadaan 30 mm kuukaudessa. Jakartassa vuoden keskilämpötila on 29 C, kuivana kautena syys-lokakuussa lämpötila voi nousta 40 asteeseen. Luonto Luonnollisen kasvuston ja elämistön suhteen Jaava on maailman rikkaimpia ja monipuolisimpia alueita. Trooppisella vyöhykkeellä sijaitsevalla Jaavalla kasvaa luonnollisesti trooppista sademetsää. Saarella on kuitenkin jälkellä sademetsiä enää 10 000 hehtaaria. Jaavan saaren vuotuinen metsäkato on pienempi kuin muilla Indonesian saarilla, johtuen siitä että Jaavalla sademetsää ei ole enää paljon jäljellä. Luonnollisesti saarella kasvaa erilaisia metsätyyppejä, johtuen kausiluonteisista eroista sademäärissa. Jaavan metsiä ei hallitse mikään yksittäinen kasviheimo. Yleisiä lajeja ovat leipäpuut, mulperikasvit ja huppukukkakasvit. Korkeimmiksi Jaavan metsissä saattavat kasvaa palmyrapalmut ja coryphapalmut. Jaavalla elää yli 350 lintulajia ja 101 nisäkäslajia. Tunnetuimpia eläinlajeja on äärimmäisen uhanalainen jaavansarvikuono, joita elää enää ainoastaan Ujung Kulonin kansallispuistossa saaren länsiosassa. Muita Jaavalla tavattavia uhanalaisia nisäkäslajeja ovat muun muassa hopeagibboni, jaavansureli, kalastajakissa, vuorisusi, käsnäsika, bantengi, hidaslori, keltakurkkunäätä ja jaavanleopardi. Kulttuurimaantiede Jaavan saarella sijaitsee neljä Indonesian provinssia, Banten, Länsi-Jaava, Keski-Jaava ja Itä-Jaava, sekä Yogyakartan erityishallintoalue ja Jakartan pääkaupunkialue. Jaavan ja Indonesian suurin kaupunki on pääkaupunki Jakarta. Kaupungissa asuu 9,5 miljoonaa ihmistä ja koko suurkaupunkialueen Jabodetabekin alueella asuu 30 miljoonaa ihmistä. Muita Jaavalla sijaitsevia yli miljoonan asukkaan kaupunkeja Jabodetabekin ulkopuolella ovat 2,3 miljoonan asukkaan Surabaya ja 1,7 miljoonan Bandung. Historia Esihistoria Jaavan saarelta löydettiin ensimmäisen kerran muinaisia ihmisfossiileja vuonna 1891, Itä-Jaavan Solojoen varrelta. Yleisesti jaavanihmisenä tunnetun homo erectus -ihmislajin edustajien on oletettu saapuneen saarelle kävellen, noin 1,7 miljoonaa vuotta sitten. Todennäköisesti Sumatra, Borneo ja Jaava olivat tällöin yhteydessä mantereeseen, sillä pleistoseenikaudella merenpinta oli alempana kuin nykyään. Myöhemmin saarelle saapunut homo sapiens syrjäytti homo erectus, on kuitenkin myös teorioita että lajit elivät rinnakkain ja lisääntyivät keskenään. Jaavalaiset kuningaskunnat Nykyiset jaavalaiset polveutuvat ihmisistä jotka muuttivat alueelle noin vuoden 4000 eaa. tienoilla, ja he harjoittivat riisin märkäviljelyä noin vuonna 2000 eaa. Jaavan asukkaat alkoivat käydä kauppaa muiden kansojen kanssa 200-luvulla jaa. kun nykyisen Intian suunnalta tulleet merenkävijät saapuivat Jaavalle. Nämä kontaktit edesauttoivat hindulaisuuden leviämistä ja varhaisten jaavalaisten kuningaskuntien syntyä. Mataramin kuningaskunta syntyi jaavalle 700-luvulla, ja se oli ensimmäinen poliittinen kokonaisuus saarella. 800-luvulla johtavaan asemaan saarella nousi Sailendra-dynastia, joka rakennutti Borobudurin buddhalaistemppelin. Hindulaisuus ja buddhalaisuus elivät saarella rinnakkain ja vastaava hindulainen temppelialue Prambanan syntyi alle vuosisata Borobudurin jälkeen. Mataramin kuningaskunta lopulta kukistui 1000-luvulla, luultavasti sumatralaisen Srivijayan hyökättyä Jaavalle. Jaavalainen prinssi Airlangga perusti Jaavalle uuden kuningaskunnan Kahuripanin, jonka hän jakoi kahtia kahdelle pojalleen, ja vuonna kuningaskunta jakautui idän Janggalan ja lännen Kedirin kuningaskuntiin vuonna 1045. Valtioista Kediri oli hallitsevampi ja Janggala jäi sen varjoon. Valtiot yhdistyivät jälleen vuonna 1117. Länsi-Jaavalla kukoisti myös Sundan kuningaskunta 600-luvulta lähtien. Vuonna 1222 syntyi Singhasarin kuningaskunta Janggalan kuningaskunnan rippeistä. Sen kuninkaaksi noussut Ken Angrokin johtama armeija päihitti taistelussa Kedirin kuninkaan johtaman armeijan ja Singhasari nousi johtavaksi kuningaskunnaksi Jaavalla. Singhasarin valtakautta ei kestänyt kauan, sen olemassaolo loppui vuonna 1292 kun sen viimeinen kuningas Kertanegara murhattiin Kedririn kapinoidessa Singhasaria vastaan. Tätä ennen Kertanegara oli kieltäytynyt maksamasta vasalliveroa Kublai-Kaanin johtamalle mongolivaltakunnalle, ja mongolit olivat jo matkalla Jaavalle Kertanegaran rankaisemiseksi. Kertarajasan vävy Kertarajasa pakeni Kedirin kapinaa Majapahitiin, johon hän perusti uuden kuningaskunnan vuonna 1293. Hän liittoutui mongolien kanssa Kedirin kukistamiseksi ja Kedirin kukistuttua hän ajoi mongolit pois Jaavalta. Majapahit nousi Malaijien saariston hallitsevaksi kuningaskunnaksi, mutta myöskään sen valtakausi ei kestänyt kauan. 1400-luvulla maa ajautui sisäisiin valtataisteluihin ja sen hallitsemat alueet alkoivat itsenäistyä. 1400-luvulla voimistui myös Malakan niemimaalle syntyneen Malakan sulttaanikunnan vaikutus, jonka oli perustanut sumatralainen prinssi Paramesvara, tämän paetessa Majapahitien valloituksia mantereelle. Islamin leviäminen Malakasta käsin saaristoon levisi islam, ja Malakan voimistuessa Majapahit kävi yhä enemmän heikommaksi taloudellisen kilpailun jatkuessa Malakan kanssa. Monet satamakaupungit irtautuivat Majapahitin vallasta ja monet niistä siirtyivät islaminuskoon. Jaavan sulttaanikunnat Demak, Bantenin ja Gresik liittoutuivat Majapahitia vastaan ja lopullisesti Majapahit kukistui vuonna 1528 kun Demakin sulttaanikunta valloitti sen. Majapahit oli Jaavan viimeinen hindulais-buddhalainen kuningaskunta ennen islamin saapumista saarelle. Majapahitin kukistuttua sen kuningashuone pakeni Balille. Majapahitin kukistumisen myötä islam pääsi leviämään myös saaren itäosiin. Demakin sulttaanikunta ei noussut saaren hallitsevaksi valtioksi, vaan 1500-luvun loppuun mennessä Mataramin sulttaanikunta oli vallannut hallintaansa Jaavan keski- ja itäosat. Länsiosia hallitsi Bantenin sulttaanikunta. Mataram ja Banten olivat Jaavan ainoat valtiot jotka kykenivät tekemään vastarintaa 1600-luvulla saapuneita hollantilaisia vastaan. Hollantilaisvallan aika 1600-luvun alussa Jaavalle saapuivat hollantilaiset. Hollannin Itä-Intian kauppakomppania hankki alueita nykyisen Indonesian alueella osin sotilaallisin keinoin ja osin liittoutumalla paikallisten hallitsijoiden kanssa. Kauppakomppania valtasi Bantenin sulttaanikunnalta vuonna 1619 nykyisen Jakartan kaupungin alueen ja perusti sinne Batavian kaupungin. Batavian sijainti oli strategisesti tärkeä, sillä Bataviasta käsin hollantilaiset pystyivät kontrolloimaan Sumatran ja Jaavan välissä olevaa Sundasalmea, joka oli tärkeä merireitti Intian ja Kiinan välillä. Hollantilaiset perustivat pysyvän sotilastukikohdan Bataviaan ja linnoittivat kaupungin. Hollantilaisten tärkeimpiä vientituotteita Jaavalta olivat alun perin mausteet, myöhemmin myös sokeri ja kahvi. Hollantilaiset suosivat kiinalaisten muuttoa alueelle, sillä heihin luotettiin enemmän kuin paikallisiin asukkaisiin tai muslimeihin. Hollantilaisvallan alla Jaavalle syntyi merkittävä kiinalaisvähemmistö. Kiinalaiset kävivät saarella kauppaa, ja raskaammissa töissä käytettiin orjatyövoimaa. Hollantilaiset onnistuivat säilyttämään valtansa Jaavalla tekemällä yhteistyötä alueen alkuperäisten hallitsijoiden kanssa, eikä alueelle syntynyt hollantilaisvaltaa vastustavaa liittoumaa joka olisi pystynyt horjuttamaan kauppakomppanian valta-asemaa. Hollantilaiset onnistuivat myös kylvämään eripuraa alueen sulttaanikuntien ja paikallishallitisijoiden välille. He sekaantuivat Mataramin sulttaanikunnan sisäisiin kiistoihin, jonka seurauksena Mataram jakaantui Yogyakartan ja Surakartan sulttaanikuntiin vuonna 1755, ja osia Mataramista liitettiin hollantilaisten hallitsemiin alueisiin. Vuonna 1808 hollantilaiset valtasivat Bantenin loputkin alueet sekaannuttuaan maan sisäisiin kiistoihin ja maa liitettiin Hollannin Itä-Intiaan. 1800-luvun alussa Hollanti joutui Napoleonin sodissa Ranskan miehittämäksi, ja Brittiläiset lähtivät Thomas Stamford Rafflesin johdolla miehittämään hollantilaisten hallitsemat alueet. Sotien päätyttyä Jaava palautettiin hollantilaisille ja vuonna 1824 brittiläiset ja hollantilaiset solmivat aluejaosta, jossa nykyisen Indonesian alueet jäivät Hollannin Itä-Intiaan ja brittivallan alle jäi Malakan niemimaa. Brittien muodostama uhka Hollannin Itä-Intialle väistyi rauhansopimuksen myötä, mutta hollantilaiset kokivat kasvavaa vastustusta jaavalaisten taholta. Yogyakartan ensimmäinen sulttaani Hamengkubuwono I oli kyvykäs hallitsija, eikä hän noussut hallintokaudellaan vastustamaan hollantilaisvaltaa. Hänen seuraajansa eivät enää olleet yhtä suopeita eurooppalaisia valloittajia kohtaan. Vuonna 1825 prinssi Diponegoro johti jaavan sotaa hollantilaisvaltaa vastaan. Hänen johtamansa kapinan tarkoituksena oli palauttaa saarelle islamin valta ja ajaa hollantilaiset pois Jaavalta. Sota muuttui sissisodaksi, jonka hollantilaiset saivat kukistettua vuonna 1830. Sodan jälkeen hollantilaiset veivät Jaavan kuningashuoneilta niiden hallitsemat alueet ja sulttaaneille jäi vain seremoniallinen rooli. Hollantilaiset perustivat Jaavalle viljelyjärjestelmän, jossa paikalliset talonpojat pakotettiin kasvattamaan muun muassa kahvia, sokeria ja viljaa, jotka hollantilaiset myivät eteenpäin hyvällä voitolla. Jaavalaisille hollantilaisvallan aika oli valtava taakka, sillä paikalliset maanviljelijät olivat käytännössä pakkotyötä tekeviä maaorjia. Hollantilaisille Jaava oli tärkein sen Kaakkois-Aasian siirtomaa-alueista ja se tuotti Hollannin valtion tuloista noin kolmasosan 1850-luvulla. Nationalismin herääminen Hollantilaisten siirtomaahallinto herätti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä alueen alkuperäisasukkaiden keskuudessa kasvavaa tyytymättömyyttä. Merkittäväksi poliittiseksi johtajaksi nousi Sukarno, joka pyrki yhdistämään aatteet kommunismista, islamista ja nationalismista. Hollantilaiset eivät hyväksyneet nationalismin nousua ja Sukarno pidätettiin. Hollantilaiset kukistivat islamistiset ja kommunismimieliset mellakat ampumalla mielenosoittajat ja kapinajohtajat ajettiin maanpakoon. Hollannin Itä-Intiassa ei syntynyt yhtenäistä vastarintaliikettä siirtomaahallintoa vastaan, sillä Jaavan ja Sumatran ulkopuolella elettiin täysin tietämättöminä Jaavan tapahtumista. Japani valloitti Jaavan taistelun jälkeen Jaavan hollantilaisilta vuonna 1942. Jaavalla väestön asema ei parantunut, sillä hollantilaisvallan tilalle tuli japanilaisten miehityshallinto. Paikallisväestö kohtasi japanilaisten harjoittamia julmuuksia ja orjuutusta. Saarella kärsittiin nälänhädästä ja kulkutaudeista, kun elintarvikkeita takavarikoitiin paikallisilta japanilaisille. Japanin vallan näkyvin perintö oli se, että japanilaiset nimittivät paikallisväestöä hallintovirkoihin ja kehottivat jaavalaisia kapinoimaan hollantilaisia vastaan. Japani antautui sodassa vuonna 1945 ja heti sen jälkeen Sukarno julisti itsenäisen Indonesian tasavallan perustetuksi. Hollantilaiset eivät maan itsenäistymistä hyväksyneet, ja Indonesia saavutti itsenäisytensä vasta sodan jälkeen. Sota oli luonteeltaan sissisotaa, jossa siirtomaavallan vastustajat tekivät iskuja Sumatran ja Jaavan syrjäseuduilta hollantilaisten hallitsemille alueille. Itsenäisyys saavutettiin vasta kun Yhdysvallat painosti Hollantia tunnustamaan maan itsenäisyyden, sillä Yhdysvalloissa pelättiin että kommunismi saattaisi nostaa suosiotaan Indonesiassa hollantilaisvallan alla. YK:n ja Yhdysvaltain painostuksen alla Hollanti suostui tunnustamaan Indonesian itsenäiseksi vuonna 1949. Indonesian keskuksena Indonesian itsenäistymisen myötä Jaavasta muodostui maan keskeisin saari. Maan hallinto keskitettiin Jakartaan, jolloin itäisessä Indonesiassa katsottiin että hollantilaisten imperialismin tilalle tuli jaavalainen imperialismi. Maassa syntyi kapinoita Jaavan hallintoa vastaan ja monilla ulkosaarilla suunniteltiin irtautumista Indonesiasta. Jaavalla toiminut Sukarnon hallinto kukisti kapinat armeijan avulla vuoteen 1962 mennessä. Jaava on säilynyt Indonesian itsenäisyyden aikana maan poliittisena ja väestöllisenä keskuksena. Suurin osa Indonesian teollisuudesta keskittyy Jaavalle ja se on saanut myös eniten ulkomaisia investointeja. Väestö Jaavan saaren väkiluku on noin 145 miljoonaa, mikä tekee siitä maailman väkirikkaimman saaren. Jaavan väestönkasvu on nopeaa, vuonna 1971 saaren asukasluku oli vielä 76 miljoonaa. Liikakansoitus on Jaavalla suuri ongelma, ja Jaavalla on noudatettu vuodesta 1969 lähtien transmigrasi-uudelleenasutusohjelmaa, jossa väestöä on siirretty ylikansoittuneelta Jaavalta Indonesian syrjäisempiin osiin Kalimantaniin, Sulawesille, Irian Jayalle, Timorille ja Sumatran eteläosiin. Uudelleenasutusohjelma on aiheuttanut sosiaalisia ongelmia, kun Jaavalta muuttaneille ei ole riittänyt työpaikkoja, eivätkä alueiden alkuperäisasukkaat ole hyväksyneet uudisasukkaita alueellaan. Jaavan saari on etnisesti kirjava. Jaavalaiset muodostavat saarella suurimman väestönosan. Länsi-Jaavalla suurimman väestönosan muodostavat sundalaiset ja Bantenissa bantenlaiset. Suuren väestönosan muodostavat myös Jakartan alkuperäisasukkaat betawilaiset, sekä Itä-Jaavan maduralaiset. Saarella elää myös merkittävä määrä kiinalaisia. Saaren eri kansat puhuvat äidinkielinään omia kieliään ja saaren puhutuin kieli on jaavan kieli. Monet osaavat toisena kielenään indonesiaa. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

437

https://fi.wikipedia.org/wiki/Joensuu

Joensuu

Joensuu on Suomen kaupunki ja Pohjois-Karjalan maakuntakeskus, joka sijaitsee Saimaan Pyhäselän pohjoisrannalla Pielisjoen suulla Pohjois-Karjalan maakunnassa. Joensuu on asukasluvultaan Suomen 12. suurin kaupunki. Joensuun kaupungin alueella asuu noin ihmistä. Joensuun naapurikunnat ovat Ilomantsi, Kontiolahti, Lieksa, Liperi, Rääkkylä ja Tohmajärvi. Lisäksi Joensuu rajoittuu idässä Venäjään. Joensuu kuuluu Joensuun seutukuntaan, johon kuuluvat nykyisin myös Heinäveden, Ilomantsin, Juuan, Kontiolahden, Liperin ja Polvijärven kunnat sekä Outokummun kaupunki. Näistä Ilomantsi ei ole mukana Joensuun seudun seutuyhteistyössä. Euroopan metsäinstituutti sijaitsee kaupungissa. Syksyllä 2008 Joensuun kaupunki sai oman lippunsa, jonka on suunnitellut Leea Wasenius. Lippu perustuu kaupungin vaakunaan. Kaupungin nimikkoeläinlajeja ovat rupimanteri (vuodesta 2012 alkaen), kultasirkku, järvilohi ja orava (vuodesta 2012 alkaen). Nimikkokasvilajeja ovat puolestaan herkkutatti ja juurtokaisla. Maantiede ja kaupunkikuva Joensuu sijaitsee Saimaan järvialueeseen kuuluvan Pyhäselän rannalla, johon kaupungin kahteen osaan jakava Pielisjoki laskee. Kaupungin kokonaispinta-ala vuonna 2004 oli 120,3 km², josta maa-alueita oli 81,9 km². Väestötiheys maa-alueet huomioiden oli vuoden 2004 alussa 643 as./km². Vuoden 2005 kuntaliitoksen myötä Joensuun kokonaispinta-alaksi tuli 1 311,94 km², josta maa-alueita on 1 171,06 km². Vuoden 2009 kuntaliitoksen jälkeen kokonaispinta-ala on ollut 2750,96 km². Kaupunkikuva Joensuun kaupunkikuvan periaatteet luotiin ensimmäisessä arkkitehti Claës Wilhelm Gyldénin vuonna 1848 laatimassa asemakaavassa. Siinä on esitetty kaupungin jako säännöllisen kokoisiin suorakulmaisiin kortteleihin, jotka aluksi jaettiin kuuteen tonttiin. Gyldénin asemakaava edustaa empiren kaavoitusihanteita, joissa korostuu paloturvallisuuden edistäminen jakamalla kaupunki leveillä puistokaduilla, jotka hidastavat palon leviämistä. Tämä ihanne huipentui vuonna 1856 annetussa Kaupunkien yleisessä rakennusjärjestyksessä (KYRJ). Gyldénin asemakaavan säilyneitä periaatteita ovat: Rantakadun Pielisjoen rantaviivaa mahdollisimman tarkasti noudattava linjaus, Rantakadun ja rantaviivan väliin jäävä vaihtelevan levyinen puistovyöhyke, kahden kirkkotontin osoittaminen kumpareilta niin luterilaiselle kuin ortodoksiselle kirkolle, kirkkoja yhdistävä Kirkkokadun puistoakseli Siltakadun asema poikittaisena puistokatuna torin sijainti; alun perin torille oli varattu kaksi korttelia Asemakaavaa oli tarpeen tarkistaa jo 1860-luvulla. Pääsyynä oli tonttien osoittautuminen liian pieniksi. Ferdinand Öhmanin vuonna 1867 laatimassa kaavassa edellä mainittuja piirteitä oli korostettu. Siltakadun ja sen eteläpuolella samansuuntaisena kulkevan Koskikadun väliin oli lisäksi luotu puistojen, aukioiden ja julkisten rakennusten akseli, joka vielä nykyäänkin korostuu Joensuun kaupunkikuvassa. Pielisjoen rannasta lukien akselilla sijaitsevat Eliel Saarisen arkkitehtikilpailun voittaneeseen ehdotuksen perusteella toteutettu kaupungintalo, Vapaudenpuisto, Joensuun tori, liikerakennuksiakin sisältävä Keskuskujan ja Keskuspuiston kortteli, entisen lyseon kortteli (nykyisin taidemuseo), Joensuun lyseon lukio, Lyseon peruskoulu, Joensuun urheilutalo ja Ystävyydenpuisto. Myöhemmin on saman akselin jatkeelle, juuri vanhan ruutukaava-alueen ulkopuolelle sijoitettu lisäksi Itä-Suomen yliopiston päärakennus. Asemakaavassa korttelien tonttijako muutettiin 4-jakoiseksi, mutta tätä toteutettiin vain uusissa rakentamattomissa kortteleissa. Vanhoissa kortteleissa noudatettiin vanhaa kuuden tontin korttelia tai näiden kahden yhdistelmää. Tonttijaon vaihtelevuus on edelleen tyypillistä Joensuun keskustassa. Joensuu toteutui omaleimaisena empiren puukaupunkina, jolle olivat tyypillistä matalat rakennukset ja leveä katutila verrattuna vanhempiin kaupunkeihin. Ensimmäiset yksityiset kivitalot ilmestyivät 1900-luvun alussa ja suurempia liiketaloja alettiin toteuttaa Siltakadun varrelle 1940-luvun lopussa. Puukaupunki-ilme säilyi kuitenkin pitkään 1960-luvulle. 1970-luvulla vanhaa rakennuskantaa korvattiin nopeasti yleensä maanpäällisen kellarikerroksen ja kolme asuinkerrosta käsittävillä lamellikerrostaloilla, jotka nykyään muodostavat yhtenäisiä katutiloja pohjois-etelä-suuntaisten kortteleiden varsille. Päistään korttelirakenne oli avoin, joten tältä osin kaupunkirakenne toteuttaa funktionalismin ihannetta. 2000-luvun alussa Joensuun keskustassa on tehty suuria kaupunkikuvaan vaikuttavia investointeja, muun muassa kävelykeskustaprojekti. Tätä ovat seuranneet yksityiset investoijat uusine torin ympäristön liikerakennushankkeineen. Joensuu oli vuoteen 1954 pieni Pielisensuun kunnan saartama ja sen kanssa kilpaileva agraari kauppakaupunki. Kaupungille ja sitä ympäröiville esikaupungeille antoivat leimansa monet sahat ja niitä ympäröivät tehdasyhdyskunnat, kuten Utra, Sirkkala ja Penttilän saha. Kaupunkia oli laajennettu Pielisjoen itäpuolella Bertel Jungin laatimalla Niinivaaran kaupunginosan asemakaavalla. Siirtoväkeä ja rintamamiehiä oli sotien jälkeen asutettu myös Otsolan ja Kanervalan uusiin kaupunginosiin, joiden rakentaminen perustui Suomen Arkkitehtiliiton SAFA:n Standardoimistoimiston luomiin tyyppitaloihin. Vuoden 1955 alussa tapahtuneen kuntaliitoksen jälkeen muodostuneen laajemman kaupunkikokonaisuuden avulla alueen tulevaisuutta oli helpompi suunnitella. Otto-Iivari Meurmanin laatimassa Joensuun yleiskaavassa (1953) luotiin perusteen tulevalle kasvulle soveltamalla lähiöperiaatetta uusien rakentamisalueiden osoittamiseen sekä päätiestön uusimisella muun muassa keskusta-alueen kiertävällä kehätiellä. 1990-luvun lopulta lähtien Joensuu on lisännyt omakotitonttien tarjontaa samalla, kun työssäkäynnin ja asioimisen alueet ovat seutuistumisen myötä laajentuneet. Meurmanin yleiskaava loi myös pohjan kaupunkiseudun viheralueverkostolle, joka keskeisiä piirteitä ovat Pielisjoen ja Pyhäselän rantoja noudattavat reitit sekä Mehtimäen ja Linnunlahden vapaa-ajan palvelujen keskittymä. 1970-luvulta lähtien keskustan länsipuolelle Mehtimäen viereen on luotu Itä-Suomen yliopiston yliopistokampus. Kaupunkisuunnittelussa on otettu huomioon viheralueiden jatkuvuus, ns. viherkäytävät, ja hyvät kevyen liikenteen yhteydet niin keskustassa kuin kaupungin reuna-alueillakin. Joensuu on rakenteeltaan selkeä kaupunki, eikä etenkään sen keskusta-alueelle ole kovin helppo eksyä. Kaupunkikuvan ja kaupungin arkkitehtuurin virheenä pidetään sitä, että näköyhteydet aivan vieressä olevalle Pyhäselälle ovat monin paikoin heikot. Sen sijaan Pielisjoki on olennainen ja näkyvä osa kaupunkikuvaa. Näkymien parantaminen Pyhäselälle on otettu huomioon kaupungin kehittämisen yleisissä linjauksissa. Uusista alueista merkittävimpiä ovat pääosin 1970-luvulla toteutettu punatiilen hallitsema Rantakylä ja 1980- ja 1990-luvuilla toteutettu vaalea Noljakka. Näistä sekä Niinivaarasta on pyritty kehittämään voimakkaita aluekeskuksia kerrostaloytimineen. Suurimmissa kaupunginosissa ovat erilliset kirjasto-, koulu-, terveysasema-, apteekki- ja postipalvelut ja kauppakeskukset yhtenäisinä palvelukeskuksina. Valtaosa väestöstä asuu melko suppealla alueella tärkeimmissä kaupunginosissa, ja siksi matkat palveluiden luokse ovat lyhyet. Joensuun jokinäkymiä hallitsevan Niinivaaran laella on Pohjois-Karjalan keskussairaala. Aivan keskustan ruutukaava-alueen reunalla sijaitsevat Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampus ja osa Karelia-ammattikorkeakoulusta. Arkkitehtuuri Joensuussa järjestettiin vuoden 1995 asuntomessut Marjalan kaupunginosassa. Messujen erityisteema oli esteetön ympäristö. Joensuussa on Eliel Saarisen suunnittelema kaupungintalo vuodelta 1913. Vuonna 1993 valmistui uusi kirjastotalo. Merkittävimmät 2000-luvulla valmistuneet rakennukset ovat Joensuu-areena, joka valmistuessaan 2003 oli Suomen suurin puurakennus ja Metsäntutkimuslaitoksen Metla-talo, joka valmistuessaan 2004 oli Suomen suurin puinen toimistorakennus. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälistä alkaen kaupungin keskustassa on rakennettu vilkkaasti. Torin ympäristöön tuli runsaasti uusia liikerakennuksia, yliopistokampuksen uusi hallintorakennus Aurora II valmistui, Joensuun Tiedepuisto on saanut lisärakennuksia, puretun Lyseon peruskoulun tilalle valmistui 2007 uusi lyseon peruskoulun koulurakennus. Kauppakeskus Iso Myy valmistui kokonaisuudessaan syksyllä 2007, kattaen sisäänsä yli 70 liikettä. Myös vanhoja kauppakeskuksia, esimerkiksi Kauppakeskus Metropolia ja Centrumia, on uusittu ja laajennettu. Ison Myyn ja Metropolin, samoin Metropolin ja Centrumin välillä olevien katujen yllä kulkevat sillat, jotka yhdistävät kauppakeskukset. Joensuussa on monia kauppakeskittymiä ja kauppapuistoja, joissa on suurmyymälöitä. Esimerkiksi Voimatiellä, Joensuun kauppapuiston alueella on Prisma, ja muita massiivisia tavarataloja. Joensuun kaupungin alueella on 13 S-marketia. Joensuun Karsikkoon on suunniteltu kolmatta K-citymarkettia. Taajamat Vuoden 2018 lopussa Joensuussa oli 76 551 asukasta, joista 67 662 asui taajamissa, 8 050 haja-asutusalueilla ja 839:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Joensuun taajama-aste on 89,4 %. Joensuun taajamaväestö jakautuu 10 eri taajaman kesken: Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Asteriskilla (*) merkityt taajamat kuuluvat tähän kaupunkiin vain osittain. Joensuun keskustaajama ulottuu Joensuun lisäksi osittain Kontiolahden ja Liperin kuntien alueille. Yhteensä Joensuun keskustaajamassa on 71 798 asukasta ja sen pinta-ala on 80,17 neliökilometriä. Kulhon taajama ulottuu pääosin Kontiolahden kunnan alueelle. Vuonna 2017 määritellyistä taajamista Reijola on kasvanut yhteen Joensuun keskustaajaman kanssa vuoden 2018 taajamarajauksessa. Kaupunginosat Ennen vuoden 2005 kuntaliitosta kaupunki muodostui 25:stä kaupunginosasta: I Kaupunginosa II Kaupunginosa III Kaupunginosa IV Kaupunginosa Niinivaara (5) Otsola (6) Kanervala (7) Käpykangas (8) Siihtala (9) Mutala (10) Rantakylä (11) Utra (12) Sirkkala (13) Karsikko (14) Hukanhauta (15) Penttilä (16) Linnunlahti (17) Noljakka (18) Pilkko (20) Raatekangas (21) Marjala (22) Iiksenvaara (23) Karhunmäki (24) Ketunpesät (25) Iiksenniitty (26) Kuntaliitoksen jälkeen muodostettiin liitosalueiden asemakaavoitetuista taajamista uusia kaupunginosia: Heinävaara (27) Kiihtelysvaara (28) Tuupovaara (29) Hammaslahti (30) Niittylahti (31) Reijola (32) Eno (40) Uimaharju (41) Ukkola (42) Honkavaara (43) Louhioja (44) Pyhäselkä Kylät Hoilola Kovero Luutalahti Mannervaara Meriinaho Ruhovaara Saarivaara Saaroinen Öllölä Ilmasto Itärajan lähellä sijaitseva Joensuu kuuluu mannermaisemman ilmaston piiriin kuin suurin osa Suomen kaupungeista ja alueista. Joensuun lentoasemalla, Liperissä, onkin heinäkuussa 2010 mitattu Suomen kaikkien aikojen korkein lämpötila, +37,2 C. Historia Nykyisen Joensuun alueella on ollut asutusta jo kivikaudella. Pronssikauden loppupuolella ja/tai varhaisella rautakaudella Varaslammen pohjoisrannalla oli melko laaja tekstiilikeraaminen asuinpaikka. 1000-luvun alussa Laatokan luoteis- ja pohjoisrantoja asutti omaleimainen muinaiskarjalainen kulttuuri, jonka vaikutukset kulkeutuivat vähitellen myös nykyisen Pohjois-Karjalan suuntaan. Vesistöt toimivat erämaan kulkureitteinä tuoden mukanaan turkismetsästäjiä ja kaupankäyntiä. Joensuun seutu oli lähinnä kaukana asuvien heimojen (varsinkin muinaiskarjalaisten) hyödyntämää erämaata ja Pielisjoki läpikulkuväylä merkittävämpien alueiden välillä, mutta alueella oli myös asuinpaikkoja. Ortodoksisen uskon saavuttua perustettiin 1500-luvulla Joensuussa sijaitsevaan Kuhasaloon Valamon luostarin sivuluostari, jonka luterilaiset kuitenkin hävittivät 25-vuotisen sodan eli pitkän vihan aikana. Joensuu-niminen kylä löytyy jo Ruotsin vallan aikaisista kartoista sekä kirkonkirjoista. Tällöin se kuului Kontiolahteen. Venäjän keisari Nikolai I perusti Joensuun kylän paikalle Joensuun kaupungin vuonna 1848. Kaupunki alkoi kasvaa nopeasti. Joensuun koskissa on harjoitettu paljon tukinuittoa. Joensuun kosken ohi kaivettiin kanava ja rakennettiin sulut, jotta isommat alukset voisivat käyttää Pielisjokea kulkuväylänä. Joensuu on vanha puuteollisuuskaupunki, mutta nykyisin muut teollisuudenalat ovat korvanneet puuteollisuuden lähes täysin. Joensuu pitää yllä Sortavalan kulttuuriperintöä. Hallinto Kaupunginjohtajana on syksystä 2010 lähtien toiminut Kari Karjalainen. Tehtäviin lukeutuvat kaupungin hallinnon, talouden sekä kaupunkikonsernin kehittäminen ja johtaminen "yhdessä kaupunginhallituksen ja viranhaltijoiden kanssa.". Kaupungin hallintosäännön mukaan kaupunginhallituksen tehtävä on johtaa kaupungin hallintoa ja taloutta kaupunginvaltuuston hyväksymien tavoitteiden mukaisesti. Kaupunginhallituksen puheenjohtajana on toiminut heinäkuun 2022 alusta Jere Nuutinen (kesk.), 1. varapuheenjohtajana Seppo Eskelinen (sd.), ja 2. varapuheenjohtajana Sari Koskinen (vihr.). Heidän lisäkseen kaupunginhallituksessa on kahdeksan muuta jäsentä. Kaupunginhallitus voi asettaa toimikautensa ajaksi erilaisia tilapäisiä toimikuntia. Kaupungin hallinto- ja palvelutoiminta tapahtuu lautakunniksi kutsuttujen luottamushenkilötoimielinten alaisuudessa. Lautakuntien jäsenistön valitsee kaupunginvaltuusto. Joensuun kaupungissa toimivat keskusvaalilautakunnan lisäksi seuraavat lautakunnat: Tarkastuslautakunta Hyvinvointilautakunta Kaupunkirakennelautakunta Rakennus- ja ympäristölautakunta Joensuun alueellinen jätelautakunta Joensuun kaupungin tuloveroprosentti vuonna 2019 on 20,5 %. Päätöksentekoon osallistuu myös Joensuun nuorisovaltuusto (Nuva), joka toimikaudella 2019-2020 koostuu 14 varsinaisesta sekä 10 varajäsenestä, ja yhdestä työvaliokunnan jäsenestä, jotka ovat tulleet valituiksi marraskuun 2018 nuorisovaltuustovaaleissa. Nuva edistää nuorten asemaa Joensuussa. Istuva puheenjohtaja on Iina Laakkonen, I varapuheenjohtaja Neemi Sinkko, II varapuheenjohtaja Aaron Matray, ja sihteeri Aino Laakkonen. Nuorisovaltuustolla on omat puheoikeudelliset edustajansa ja heidän varaedustajansa kaupungin lautakunnissa. Nuva järjestää myös erilaisia tapahtumia. Kuntaliitokset ja liitossuunnitelmat Pielisensuu yhdistyi Joensuuhun 1954. Kiihtelysvaara ja Tuupovaara yhdistyivät Joensuuhun vuonna 2005 ja Eno ja Pyhäselkä 1. tammikuuta 2009. Joensuun kaupunginhallitus esitti 13.11.2006 Enon, Liperin, Outokummun, Polvijärven, Kontiolahden ja Pyhäselän kunnille kuntaliitosselvityksen aloittamista. Selvitys jatkui vain Enon, Polvijärven, Kontiolahden ja Pyhäselän kanssa. Kontiolahti jättäytyi pois hankkeesta syksyllä 2007 ja samalla myös Polvijärven osallisuus päättyi, koska kunnilla ei ole yhteistä maarajaa. Joensuu, Eno ja Pyhäselkä jatkoivat kuntaliitoksen selvittämistä. 17. joulukuuta 2007 Joensuu, Eno ja Pyhäselkä päättivät yhdistyä 1. tammikuuta 2009 alkaen uudeksi Joensuun kaupungiksi. Talous Joensuu on kasvava maakuntakeskus, jonka elinkeinoelämä on palvelupainotteinen. Tieto- ja viestintätekniikan yritysten keskittymistä on tapahtunut Joensuun Tiedepuiston tarjoamiin toimitiloihin. Suuria teollisuuden yrityksiä ovat lukkovalmistaja Abloy, metsäkoneita valmistava John Deere. Tutkimusta ja tuotekehitystä Joensuussa on yliopistossa, tiedepuistossa, METLA:ssa ja muutamissa yrityksissä muun muassa väritutkimuksen ja diffraktiivisen optiikan alalla. Vuonna 2015 eniten yhteisöveroa maksaneet yritykset olivat autojen varaosia ja tarvikeita myyvä Broman Group Oy, avainyritys Assa Abloy Oy, Pohjois-Karjalan Osuuskauppa, maarakennuksen ja autoliiketoiminnan alueilla toimiva E. Hartikainen Oy ja Autokiinteistöt Laakkonen Oy. Työpaikat toimialoittain (2002): Yhteiskunnalliset palvelut 40,6 % Teollisuus 15,8 % Kauppa, majoitus- ja ravintolatoiminta 15,7 % Rahoitus-, vakuutus- ym. toiminta 12,1 % Kuljetus, varastointi ja tietoliikenne 7,5 % Rakentaminen 5,2 % Tuntematon 1,3 % Sähkö-, kaasu- ja vesihuolto 1,1 % Maa-, riista-, metsä- ja kalatalous 0,6 % Kaivostoiminta ja louhinta 0,1 % Joensuun työttömyysaste 31. joulukuuta 2018 oli 14,7 % Suurimmat työnantajat 2006: Joensuun kaupunki (4 409 työntekijää), Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiirin kuntayhtymä (2 220), Joensuun yliopisto (1 244), Abloy Oy (800), Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymä (537), Pohjois-Karjalan Osuuskauppa (512), VR-yhtiöt (430), Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oyj (317) ja Schauman Wood Oy (292). Joensuuhun perustettiin 2010-luvulla Palkeet-virasto sekä Puolustusvoimien palvelukeskus. Väestö Joensuun väkiluku on kasvanut kaupungin perustamisen jälkeen tasaisesti. Vuonna 1850 kaupungissa asui vain 129 henkeä. Vuoteen 1870 mennessä kaupunkiin oli asettautunut jo 2 819 ja vuoteen 1890 mennessä 4 940 asukasta. Kasvu oli 1900-luvun puolella ennen toista maailmansotaa hitaampaa (vuonna 1939 asukkaita 5 971 henkeä), mutta nopeutui sodan jälkeen tuntuvasti. Nopeimmillaan kasvu oli 1950- ja 1970-luvuilla, jolloin väkiluku moninkertaistui. Väkiluvun kasvuun ei vaikuttanut vain samaan aikaan osunut yhteiskunnan rakennemuutos maatalousyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan, joka yleisestikin kasvatti Suomen kaupunkeja, vaan myös alueliitos. Vuonna 1954 silloinen Pielisensuun kunta liitettiin kaupunkiin ja niin Joensuu sai muun muassa nykyiset esikaupunkialueensa Hukanhaudan, Karsikon, Mutalan ja Noljakan. 1970-luvulla asukasmäärää lisäsi erityisesti vuonna 1969 perustettu Joensuun korkeakoulu (nykyinen Itä-Suomen yliopisto). Uusin hyppäys väestönkasvussa selittyy 1.1.2005 tapahtuneella kuntaliitoksella. Muutenkin Joensuun väestön kasvu on tapahtunut "vanhan kaupungin" ulkopuolisilla alueilla, sillä esimerkiksi vuonna 1995 ruutukaava-alueella asui noin 9 200 joensuulaista, joka on likimain saman verran kuin 40 vuotta aiemminkin. Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kaupungin väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2013 tilanteen mukainen. Seurakunnat Vuoden 2018 aluejaon mukaan Joensuussa on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Enon seurakunta Joensuun seurakunta Pielisensuun seurakunta Pyhäselän seurakunta Rantakylän seurakunta Vaara-Karjalan seurakunta Nämä seurakunnat muodostavat Joensuun seurakuntayhtymän. Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Joensuun alueella toimii Joensuun ortodoksinen seurakunta. Suomen helluntaikirkon jäsenseurakunnista Joensuussa toimii Joensuun helluntaiseurakunta. Entiset seurakunnat Seuraavassa luettelossa on mainittu historiallisella ajalla lakkautetut seurakunnat Joensuun kaupungin nykyisellä alueella. Kiihtelysvaaran seurakunta (yhdistetty Tuupovaaran seurakunnan kanssa Vaara-Karjalan seurakunnaksi 2005) Tuupovaaran seurakunta (yhdistetty Kiihtelysvaaran seurakunnan kanssa Vaara-Karjalan seurakunnaksi 2005) Soanlahden seurakuntaan kuulunut Korpiselän rukoushuonekunta (jäi pääosin Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle ja lakkautettiin 1949, Suomen puolelle jäänyt osa liitettiin Tuupovaaran seurakuntaan). Korpiselän ortodoksinen seurakunta (jäi pääosin Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle ja lakkautettiin 1949, Suomen puolelle jäänyt osa liitettiin Ilomantsin ortodoksiseen seurakuntaan ja sittemmin seurakuntajärjestelyissä Joensuun ortodoksiseen seurakuntaan). Koulutus Joensuussa toimivat korkeakoulut ovat Itä-Suomen yliopisto ja Karelia-ammattikorkeakoulu. Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella opiskelee n. 7 700 opiskelijaa ja ammattikorkeakoulussa n. 4 000 - näistä osa tosin koulujen muissa kaupungeissa olevissa sivupisteissä. Eri alojen ammatillista koulutusta tarjoavat Pohjois-Karjalan ammattiopisto Joensuu tekniikka ja kulttuuri, Pohjois-Karjalan ammattiopisto Joensuu palvelut sekä Pohjois-Karjalan aikuisopisto. Lisäksi Joensuun konservatorio tarjoaa musiikillista koulutusta. Joensuun kaupungin ylläpitämiä oppilaitoksia on perusasteella kaikkiaan 23. Näistä alakouluja on 17, yläkouluja 2 ja yhtenäiskouluja 4 (muun muassa Nepenmäen koulu). Lukioita on viisi: Joensuun lyseon lukio, Tulliportin normaalikoulun lukio (Itä-Suomen yliopiston harjoittelukoulu), Joensuun yhteiskoulun lukio, Itä-Suomen suomalais-venäläisen koulun lukio ja Pyhäselän lukio. Joensuun kaupunki ylläpitää myös Joensuun seudun kansalaisopistoa. Joensuun Urheiluakatemia on oppilaitosten yhteistyöverkosto, joka tarjoaa urheilijoille koulutusta ja valmentautumista. Liikenneyhteydet Joensuu on tärkeä rautateiden risteysasema. VR:n kaukoliikenne kuljettaa matkustajia Joensuusta etelään (Joensuu-Lappeenranta-Lahti-Helsinki), länteen (Joensuu-Pieksämäki) ja pohjoiseen (Joensuu-Nurmes). Myös Ilomantsiin johtavalla radalla oli säännöllistä henkilöliikennettä kokeiluluontoisesti 1967-1969. Sen jälkeen radalla on ollut säännöllisesti vain tavaraliikennettä, etenkin raakapuukuljetuksia. Ilomantsin rataa on kunnostettu 2010- ja 2020-luvulla teollisuuden tarpeiden johdosta. Joensuun yöjunavuorot lakkautettiin vuoden 2006 syyskuun kolmen ensimmäisen päivän aikana. Toistaiseksi viimeinen Joensuusta matkaan lähtenyt yöjuna otti suunnaksi Turun perjantaina 1. syyskuuta 2006 kello 23.07. Ainakin Joensuu-Helsinki -junayhteyksille voidaan tulevien vuosien mittaan odottaa palvelutasoparannuksia, koska 3. kesäkuuta 2019 julkistetussa hallitusohjelmassa on kolmen rautatieverkon kärkihankkeen joukkoon päätetty sisällyttää myös "Helsingistä itään suuntautuva rata". Joensuun seudun joukkoliikennettä (JOJO) hoitavat viimeisimmän kilpailutuksen jälkeen Länsilinjat Oy, Savo-Karjalan linja oy, sekä Savonlinja Oy. JOJO-liikenne toimii myös Kontiolahden ja Liperin kuntien alueella. Joensuun lentoasema sijaitsee Liperin kunnassa 11 km Joensuun keskustasta luoteeseen. Joensuusta on suora lentoyhteys Helsinkiin, jonne Finnair lentää 2 lentoa päivässä. Sisävesiliikennettä palvelevat etenkin Ukonniemen syväsatama Penttilän kaupunginosassa ja matkustajasatama kaupungin keskustassa. Joensuu on maantieliikenteen tärkein solmukohta Pohjois-Karjalassa. Kaupungin ohittaa 26 kilometriä pitkä moottoritie, joka valmistui kokonaisuudessaan loppukesällä 2014. Kaupunkiin pääsee seuraavia valtateitä ja kantateitä pitkin: Lappeenrannan ja Kajaanin suunnista (Helsinki)-Koskenkylä-Kouvola-Kajaani) Kuopion ja Sortavalan suunnista (Turku-Niirala) Varkauden suunnasta (Pori-Joensuu) Lieksan suunnasta (Kontiolahden Uuroon VT 6:lle) (Uuro-Nurmes) Ilomantsin suunnasta (Joensuu-Ilomantsi) Kulttuuri Joensuu on vilkas kulttuurikaupunki. Musiikki on tärkeä osa joensuulaista kulttuurielämää. Tunnetuista suomalaisista rock-yhtyeistä muun muassa Hassisen Kone ja Neljä Ruusua ovat Joensuusta lähtöisin. Näiden yhtyeiden johtohahmot Ismo Alanko (Hassisen Kone) ja Ilkka Alanko (Neljä Ruusua) ovat nykyään tunnetuimpia Joensuusta lähtöisin olevia henkilöitä. Kulttuurikaupungiksi Joensuuta ovat luoneet osaltaan yliopisto ja muut oppilaitokset. Itä-Suomen yliopistossa on useita humanistisia, taiteisiin liittyviä ja perinnetutkimuksen koulutuslinjoja ja Karelia-ammattikorkeakoulussa on muun muassa kuvataiteen, käsityön, muotoilun, grafiikan ja monia media-alan koulutusohjelmia. Kaupungissa toimii myös konservatorio ja Pekkalan kuvataideoppilaitos. Joensuussa ilmestyy seitsemänpäiväinen sanomalehti Karjalainen sekä kerran viikossa ilmestyvä Viikko-Pohjois-Karjala. Lisäksi kaupungissa ilmestyy kahdesti viikossa ilmaisjakelulehti Karjalan Heili. Joensuun seutukirjasto palvelee myös Pohjois-Karjalan maakuntakirjastona. Tapahtumia ja paikkoja Joensuun lukuisista kulttuuritapahtumista tunnetuimpia ovat Ilosaarirock, Ilovaarirock, Popkatu, kansanmusiikkifestivaali Hippa, Joensuun musiikkitalvi, Joensuun kirjallisuustapahtuma, dokumenttielokuvafestivaali Viscult, rockelokuvafestivaali Rokumentti, elokuvatapahtuma Häivähdys Venäjää, Yksin sateessa -tanssitapahtuma, Joensuun Gospel-festivaalit, Supasoul Fest, Parafest ja Joen yö. Kaupungissa järjestettiin vuosina 1981-1997 Joensuun laulujuhlat -tapahtuma, joka kaatui sen tuottamaan taloudelliseen tappioon. Joensuussa toimii kaupunginorkesteri, kaupunginteatteri ja ajanmukainen, vuonna 2005 uudestaan avattu elokuvakeskus Tapio. Tärkeimmät kulttuuritilaisuuksien tapahtumapaikat ovat Laulurinne, kaupunginteatteri, Joensuu-areena, Carelia-sali, konservatorio, Karjalantalo, Ilosaaren lava, tori, elokuvakeskus Tapio, Pakkahuone, Taidekeskus Ahjo, Taitokortteli sekä kirkot. Joensuussa on järjestetty useita suuria kristillisiä kesätapahtumia. Herättäjäjuhlat on järjestetty Joensuussa kolme kertaa: 1961, 1995 sekä 2022. Vanhoillislestadiolaisten suviseurat on järjestetty Joensuussa vuosina 1947 ja 1964. Kulttuurihenkilöitä Joensuussa asuvia kulttuurihenkilöitä ovat muun muassa: Kari Hyttinen, valokuvataiteilija Simo Hämäläinen, kirjailija Kyösti Kakkonen, taiteenkerääjä, liikemies Matti Kettunen, kirjailija Leena Leskinen, kirjailija Risto Lång, tanssija Tuomas Pyrhönen, urkuri Wimme Saari, saamelaisartisti Liisa Tavi, laulaja Tapani Tavi, runoilija Jaakko Teppo, lauluntekijä Eeva Tikka, kirjailija Heikki Turunen, kirjailija Tuula-Liina Varis, kirjailija Saara Tikka, taidemaalari Sami Tissari, kirjailija Pyhäkköjä Evankelis-luterilainen ja ortodoksinen pääkirkko ovat Joensuun keskustan läpi kulkevan Kirkkokadun vastakkaisissa päissä, ja samalla keskustan eli ruutukaava-alueen vastakkaisilla puolilla. Idän ja lännen kirkot katsovat ikään kuin toisiaan kaupungin yli. Kirkkokadun eteläpäässä pienellä mäellä sijaitsee luterilainen pääkirkko, Joensuun kirkko, joka edustaa tyyliltään uusgotiikkaa. Taajama-alueella on lisäksi neljä muuta luterilaista kirkkoa: Pielisensuun kirkko Niinivaaralla, Noljakan kirkko, Rantakylän kirkko ja Utran puukirkko. Kirkkokadun pohjoispäässä on niin ikään pienellä mäellä Joensuun ortodoksisen seurakunnan pääkirkko, Pyhän Nikolaoksen kirkko. Pyhän Nikolaoksen kirkko on perinteinen pohjois-venäläinen ortodoksikirkko, jossa on käytetty paljon puuta, ja joka on valmistunut vuonna 1887. Joensuussa on lisäksi toinen ortodoksinen kirkko; Ortodoksisen seminaarin Pyhän Johannes Teologin kirkko, jonka arkkitehtuuri on bysanttilainen. Näiden lisäksi Joensuun kaupungissa on uudet alueet mukaan luettuna kymmenisen merkittävää luterilaista ja ortodoksista pyhäkköä, sekä moskeija. Kirjallisuutta: Jumalan maja ihmisten keskellä: Joensuun evankelis-luterilaisten seurakuntien kirkot ja kappelit. 2003. Urheilu ja liikunta Suurimmat Joensuun liikuntapaikat ovat keskustan läheisyydessä Mehtimäen alueella. Monitoimihalli Joensuu-areena on Joensuun Katajan miesten SM-koripallojoukkueen ja Josban SM-tason salibandyjoukkueiden kotihalli (7000 istumapaikkaa). Halli on nopeasti muunneltavissa eri lajien samanaikaisille harjoitteluvuoroille. Lisäksi kaupungissa on ravirata, kolme jäähallia ja yhteensä kahdeksan liikuntahallia maaseutualueen liikuntahallit mukaan lukien. Linnunlahden raviradalla järjestettiin kuninkuusravit ensimmäisen kerran vuonna 1984. Joensuu Areenan takana Mehtimäellä sijaitsee Joensuun Mailan kotistadion, Bolt Stadion. Stadionilla on 2 500 katettua istumapaikkaa, ja siellä järjestetään pesäpallo-otteluiden lisäksi myös muita tapahtumia, kuten konsertteja. Areenan vieressä oleva Joensuun jäähalli on Joensuun Kiekko-Poikien kotihallina (5040 katsomopaikkaa). Lisäksi Joensuun seudulla on rallicross sekä karting-rata Liperin Ylämyllyllä, joka sijaitsee lähellä Joensuun lentoasemaa. Joensuun keskuskenttä on jalkapallojoukkue Jipon kotikenttä ja siellä on järjestetty yleisurheilun Eliittikisat vuodesta 2008 lähtien. Joensuun kaupungin uimahallit ovat Mehtimäellä sijaitseva Vesikko ja Rantakylän uimahalli. Palloilulajien toimintaa on tarjolla kaupallisesti toimivassa Kuntokeitaassa (tennis, squash, sulkapallo ja keilailu). Frisbeegolfratoja on Joensuussa neljä. Vuoden 1990 Maailman vahvin mies -kilpailu järjestettiin Joensuussa. Myös niin ikään kansainvälisen Strongman Champions Leaguen Suomen-osakilpailu järjestettiin Joensuussa, kauppatorilla 3.-4. elokuuta 2019. Urheiluseuratoiminta Joensuun suurimpia urheiluseuroja on vuonna 1900 perustettu Joensuun Kataja, jonka lajeihin kuuluvat koripallo, taitoluistelu, voimistelu, hiihto ja yleisurheilu. Katajan miesten koripallojoukkue on menestynyt viime vuosina SM-tasolla saavuttaen 2000-luvulla kaksi kultaa, kuusi hopeaa ja neljä pronssia. Koripallojoukkue on pelannut mestaruussarjatasolla 1970-, 1980- ja 2000-luvuilla. Koripalloiluharrastus Joensuussa virisi 1950-luvulla. Suunnistusseura Kalevan Rasti on yksi suurista suomalaisista suunnistusseuroista. Se on perustettu vuonna 1950 ja se on niittänyt menestystä voittamalla muun muassa Tiomilan vuosina 1983, 2010, 2011 ja 2013 ja Jukolan viestin 2004, 2005, 2007 ja 2012-2014 sekä 25-mannan vuosina 2005 ja 2006. Salibandyseura Josba on Suomen vanhimpia ja menestyksekkäimpiä lajinsa seuroja niin miesten kuin naistenkin sarjoissa. Jääkiekossa Joensuun Kiekko-Pojat pelaa miesten Mestiksessä. Lentopallossa miesten seura Mutalan Riento ja naisten seura Joensuun Prihat pelaavat 1-sarjassa. Riennon huippupelaajia ovat olleet muun muassa Jimmy Hernandez ja serbialainen hakkuri Bojan Gluvajić. Pesäpallossa Joensuun Maila pelaa miesten Superpesiksessä ja joukkue voitti seuran historian ensimmäisen miesten Suomen mestaruuden vuonna 2018. Joensuun Maila nousi Superpesikseen kaudelle 2004 ja on siitä lähtien pelannut yhtäjaksoisesti tällä sarjatasolla. Miesten jalkapalloseuroista Jippo pelaa kaudella 2021 toiseksi korkeimmalla sarjatasolla Ykkösessä. Joensuun Urheilusukeltajat on yksi Suomen suurimmista sukellusseuroista. Laitesukelluksen peruskurssi järjestetään vuosittain. Kouluttajina on maan kokeneimpia sukeltajia. Menestyneitä urheilijoita 1990- ja 2000-luvulla Toomas Heikkinen, Joensuun urheiluautoilijat, Global Rallycross mestaruus 2013 Henri Häkkinen, Joensuun Ampujat, ilmakiväärin olympiapronssimitalisti 2008 Jukka Keskisalo, Joensuun Kataja, 3000 metrin esteiden Euroopan mestari 2006 Aki Parviainen, Joensuun Kataja, keihäänheiton maailmanmestari 1999 Kaisa Mäkäräinen, Kontiolahden Urheilijat, ampumahiihdon maailmanmestari 2011, kolminkertainen ampumahiihdon kokonaismaailmancupin voittaja (kaudet , ja ) Markku Kyllönen, Jokipojat, entinen jääkiekkoilija ja nykyinen jääkiekkovalmentaja. Hän edusti urallaan muun muassa Joensuun Jokipoikia, Kärppiä, Saipaa ja NHL-seura Winnipeg Jetsiä. Nykyään hän valmentaa Junior Jokipoikien U20-joukkuetta. Aleksanteri Kaskimäki, Jokipojat, jääkiekkoilija. Kaskimäki varattiin vuoden 2022 NHL:n varaustilaisuudessa St. Louis Bluesiin. Ystävyyskaupunkitoiminta Joensuun ystävyyskaupungit ovat: Linköping, Ruotsi Tønsberg, Norja Ísafjörður, Islanti Hof, Saksa Vilna, Liettua Lisäksi Joensuulla on yhteistyösopimus seuraavien kaupunkien kanssa: Petroskoi, Sortavala ja Suojärvi, Venäjä Tutustumiskohteita Botania - Suomen ainoa trooppinen perhospuutarha, entinen Itä-Suomen yliopiston kasvitieteellinen puutarha Joensuu-areena Joensuun kirkko (Josef Stenbäck, 1903) Enon kirkko Metla-talo ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko (v. 1887) Pohjois-Karjalan museo Carelicumissa Sortavalan pienoismalli (sijaitsee Carelicumssa) Sinkkolan kotieläinpiha Noljakassa (lapsille) Kukkolan tila Joensuun taidemuseo Taitokortteli, Rantakadun vanhoissa puutaloissa, avattu 2006 Kauppatori Muuta vierailijoita kiinnostavaa Karelia-soutu heinäkuussa Joen yö elokuussa Joensuun kaupunginteatteri Hasanniemen kesäteatteri Joensuun kaupunginorkesteri Joensuun bunkkerimuseo Ruokakulttuuri Joensuun pitäjäruoiksi nimettiin 1980-luvulla karjalaisen pitopöydän antimet: karjalanpiirakka, sultsina, vatruska, syrjikäs, suolakala, syltty, sienisalaatti, hapankaali, karjalanpaisti, perunat, lanttulaatikko, kiisseli tai marjamämmi sekä kotikalja. Katso myös Joensuun rannat (uimarannat) Joensuun saaret Mehtimäki Joensuun puistot Pielisjoen sillat Luettelo tunnetuista joensuulaisista Luettelo Joensuun julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Aiheesta muualla Joensuun kaupunki Visit Joensuu - kunnallinen matkailusivusto Joensuun tapahtumat -verkkosivusto (Joensuun kaupunki) Jojo - Joensuun seudun joukkoliikenne -verkkosivusto Joensuun kaupungin karttapalvelu Joensuun nuorisovaltuusto Joensuun kaupunki: Joensuun uutiset -verkkolehti Tilastokeskus - Joensuun avainluvut Virta - Joensuun kaupunkikeskustayhdistys ry:n verkkosivut Sanomalehti Karjalaisen verkkolehden Joensuu-osio Paikallislehti Karjalan Heili Joensuun matkailuoppaat ry:n verkkosivut; monenlaisia opastuksia Joensuussa Seulonnan keskeiset artikkelit

438

https://fi.wikipedia.org/wiki/Juna

Juna

Juna on rautatiellä kulkeva kulkuväline, jossa on vaihteleva määrä vaunuja. Junilla kuljetetaan sekä matkustajia että tavaraa. Tekniikkaa Junia liikuttaa joko erillinen veturi tai vaihtoehtoisesti moottorivaunu, jossa vetokoneisto on sulautettu vaunuun. Nykyisin veturit tuottavat voimansa pääasiallisesti sähköllä tai dieselmoottorilla, mutta aikaisemmin höyrykoneella toimivat höyryveturit olivat yleisin tyyppi. Nykyäänkin höyryvetureita on yhä käytössä joissakin maissa, muun muassa Intiassa ja Brasiliassa. Kaasuturbiinikäyttöiset veturit ovat jääneet kokeiluluontoisiksi. Junien käyttötarkoitukset Matkustajajuna Matkustajajunat kulkevat yleensä kerran tai kahdesti vuodessa julkaistavien aikataulujen mukaan. Matkustajajunassa saattaa olla jopa 16-20 matkustajavaunua, jotka ovat yleensä neliakselisia ja joihin mahtuu keskimäärin satakunta matkustajaa kuhunkin. Yöllä kulkevissa junissa osa vaunuista on yleensä makuuvaunuja. Matkustajajunien kulkunopeudet vaihtelevat, mutta Suomessa Intercity-junien suurin sallittu nopeus on 200 km/h ja Pendolino-junien (Sm3 ja Allegro Sm6) jopa 220 km/h ajettavan rataosan mukaan. Nämä nopeudet ovat hyvää eurooppalaista tasoa. Vielä nopeampia ovat eurooppalaiset ja japanilaiset suurnopeusjunat, joiden huippunopeudet vaihtelevat varta vasten rakennetuilla erikoisradoilla 240-330 km/h. Ensimmäiset liikenteessä olevat ja suunnitellut maglev- eli leijujunat käyttävät nopeutta 400-500 km/h. Shanghaissa on maglev-rata, jonka huippunopeus on 580 km/h. Nopeutensa, kulkemansa matkan pituuden ja pysähdyspaikkojen lukumäärän perusteella matkustajajunat jaetaan yleensä eri tyyppeihin: Suurnopeusjuna InterCity (Eurooppa) Pikajuna Yöjuna Taajamajuna Paikallisjuna Yleisestä käytöstä poistettuja henkilöjunia käytetään joko suljetuilla rautatieliikennerataosilla tai rajoitetusti yleisillä rautatieliikennerataosilla museojunaliikenteeseen, jossa on veturin lisäksi muutamia matkustajavaunuja. Tavarajuna Tavarajunat kootaan tavaraliikenneasiakkaiden tuotteilla ja tavaroilla kuormatuista tavaravaunuista, ja Suomessa tavarajunat kulkevat aikataulun mukaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sen sijaan on tapana päättää junan kulkuunpanosta vasta silloin, kun kuljetettavaa on riittävästi. Tavarajunien koko vaihtelee noin 1 000 tonnista noin 5 000 tonniin ja Yhdysvalloissa ja joissain muissa maissa jopa 12 000-18 000 tonniin. Suomessa tavarajunien käyttämä nopeus (suurin sallittu nopeus) on yleensä 70-100 km/h, suurimman viranomaistaholta hyväksytyn nopeuden ollessa 120 km/h. Matkustaja- ja tavarajunan yhdistelmä Autopikajuna on Suomessa yksi esimerkki matkustaja- ja tavarajunien yhdistelmistä. Autot lastataan sitä varten erikseen suunniteltuihin autonkuljetusvaunuihin. Auton kuljettaja - ja matkustajat - matkustavat saman junan kyydissä. Suomessa autopikajunat ovat yöjunia, joten niissä on myös makuuvaunuja päivävaunujen lisäksi. Sotilaskuljetukset on Suomessa toinen esimerkki matkustaja- ja tavarajunien yhdistelmistä, olkoonkin, että tällöin matkustajat yleensä kuljetetaan tavaravaunutyyppisissä, niin sanotuissa härkävaunuissa, joissa on vaunun molemmissa päissä makuulaverit, ja keskellä kamiina. Näin kyseessä on itse asiassa tavarajuna, joka kuljettaa myös matkustajia. Sekä Suomessa että muissa maissa on aikaisemmin ollut liikenteessä myös sekajunia, joissa on kuljetettu matkustajia sekä kappale- ja kiitotavaraa. Sekajunat ovat yleensä liikennöineet sivuradoilla. Suomessa tämä junatyyppi oli liikenteessä 1960-luvulle asti. Nopeusennätyksiä Sähkömoottorijuna: 574,8 km/h, Ranska, 2007 Maglev- eli levitoiva juna: 603 km/h, Japani, 2015 Kaasuturbiinijuna: 318 km/h, Ranska, 1972 Veturi 357 km/h, Siemensin valmistama ÖBB:n sarjan 1216 sähköveturi, Saksa, 2006 Dieselkäyttöinen juna: 256 km/h, Espanja, 2002 Dieselveturi 271 km/h, TEP-80, Venäjä, 1992 (valmistajan ilmoittama) Höyryveturi: 202 km/h, Yhdistynyt kuningaskunta, 1938 Kiskoajoneuvo (miehittämätön rakettikelkka): 10 300 km/h, Yhdysvallat, 2003 Junien valmistajia Nykyiset Alstom, Ranska CAF, Espanja CRRC, Kiina Electro-Motive Diesel, Yhdysvallat Hitachi, Japani Hitachi Rail Italy, Italia Newag, Puola PESA, Puola Siemens Mobility, Saksa Stadler, Sveitsi Škoda Transportation, Tšekki Škoda Transtech, Suomi Talgo, Espanja Entiset Bombardier Transportation, Saksa Katso myös Duoraitiovaunu Kaupunkiraideliikenne Metro Panssarijuna Pikaraitiotie Raideleveys Raitiovaunu Rautateiden historia Rautatien opastimet Lähteet Aiheesta muualla Ylen Elävä arkisto - Junat Seulonnan keskeiset artikkelit

439

https://fi.wikipedia.org/wiki/Johannes%20Virolainen

Johannes Virolainen

Johannes Virolainen (31. tammikuuta 1914 Viipurin maalaiskunta - 11. joulukuuta 2000 Lohja) oli suomalainen poliitikko ja valtioneuvos, joka edusti Maalaisliittoa (sittemmin Keskustapuoluetta). Virolainen kuului sotien jälkeisen ajan merkittävimpiin suomalaisiin poliitikkoihin. Hän toimi Keskustapuolueen puheenjohtajana vuosina 1964-1980, Suomen pääministerinä 1964-1966, ulkoministerinä 1954-1956, 1957 ja 1958, valtiovarainministerinä 1972-1975 sekä useasti opetusministerinä ja maatalousministerinä. Hän oli myös eduskunnan puhemiehenä vuosina 1966-1968 ja 1979-1983 sekä puolueensa presidenttiehdokkaana vuoden 1982 vaaleissa. Virolainen on toiminut Suomessa toiseksi pisimpään kansanedustajana, yhteensä 42 vuotta vuosina 1945-1983 ja 1987-1991. Hän edusti aluksi Kymen läänin vaalipiiriä ja vuodesta 1958 Uudenmaan läänin vaalipiiriä. Valtiopäivinä mitattuna hän on 43 valtiopäivillään neljäntenä. Hän on myös Suomen pitkäaikaisin ministeri yhteensä 6 169 ministeripäivällään. Virolaisen ensimmäinen vaimo oli filosofian maisteri Kaarina Virolainen o.s. Päivölä (1916-2005) ja toinen vaimo agronomi Kyllikki Virolainen, ent. Stenros, o.s. Salojärvi (1924-2009). Kaarina ja Johannes Virolaisen avioliitto oli lapseton; Kyllikki Virolaisella oli aikaisemmasta avioliitostaan yksi poika. Nuoruus ja sotavuodet Johannes Virolainen syntyi Viipurin maalaiskunnan Yläsommeen kylässä, noin 14 kilometrin päässä Viipurista. Vanhemmat Paavo Virolainen ja Anna-Lydia o.s. Skyttä olivat maanviljelijöitä. Perheessä oli kahdeksan lasta, joista Johannes oli ikäjärjestyksessä kuudes. Sisarusten etäinen sukulainen oli kirjailija Kyösti Skyttä. Virolainen pääsi kansakoulun jälkeen Viipurin oppikouluun, josta hän kirjoitti sukunsa ja kotikylänsä ensimmäiseksi ylioppilaaksi 1932. Opinnot Valkolakin saatuaan Virolainen suoritti varusmiespalveluksen 1932-1933 yleten reservin vänrikiksi. Reserviupseerikoulussa hänen oppilastovereinaan olivat muiden muassa myöhempi Suomen Työnantajien Keskusliiton puheenjohtaja Päiviö Hetemäki ja myöhempi Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris. Tämän jälkeen Virolainen lähti Helsinkiin opiskelemaan maatalous- ja metsätieteitä ja valmistui 1938 maatalous- ja metsätieteiden kandidaatiksi ja agronomiksi. Opintojensa aikana Virolainen oli alkanut suunnitella yliopistomiehen uraa. Valmistuttuaan hän ryhtyi valmistelemaan väitöskirjaa, jonka aiheeksi hän sopi maanviljelystalouden professorin Rurik Pihkalan kanssa Karjalan kannaksen pienviljelijöiden ansiotalouden rakenne. Virolainen ehti aloittaa aineiston keräämisen väitöskirjaa varten, kunnes talvisota ja Karjalan menettäminen muuttivat niin hänen väitöskirjansa aiheen kuin koko hänen elämänsä suunnan. Myöhemmin hän väitteli poliittisen uransa ohessa maatalous- ja metsätieteiden tohtoriksi väitöskirjalla Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934- ). Opiskeluaikanaan Virolainen myös lähti mukaan Maalaisliiton poliittiseen toimintaan ja oli mukana perustamassa Maalaisliiton ylioppilasyhdistystä. Virolainen arveli myöhemmin sodan viivästyttäneen hänen väitöskirjansa valmistumista 5-6 vuotta. Virolainen on kertonut muistelmissaan tavanneensa Urho Kekkosen ensimmäisen kerran syksyllä 1936. Virolainen pyysi tuoreen kansanedustajan ja ministerin maalaisliittolaisten ylioppilaiden tilaisuuteen esitelmöimään aiheesta "Mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna". Presidentti Kyösti Kallion Virolainen ehti tavata muutaman kerran 1930-luvun lopulla; tämän seuraajaa Risto Rytiä Virolainen ei tavannut henkilökohtaisesti koskaan. Sota-aika Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Viipuri, Yläsommeen kylä ja Virolaisen kotitila jäivät uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen työskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä 1942-1944. Neuvottelukunnan tehtävänä oli organisoida jatkosodan alussa takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennus ja -asutustyöt. Kun jatkosota päättyi 1944 ja talvisodan jälkeinen raja vahvistettiin Moskovan välirauhassa, neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päälliköksi tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana hän yleni luutnantiksi ja myöhemmin vielä reservissä kapteeniksi. Toimiessaan päämajan sotilashallinto-osaston väestönsiirtotoimiston päällikkönä vuosina 1941-1942 Virolainen oli lähellä marsalkka Gustaf Mannerheimia, mutta ei tavannut tätä henkilökohtaisesti. Ainoa läheisempi kontakti Mannerheimin ja Virolaisen välillä tapahtui huhtikuun alussa 1945 Mannerheimin avatessa tasavallan presidenttinä vuoden 1945 vaaleissa valitun eduskunnan toimikauden. Mannerheimin seuraajan J. K. Paasikiven kanssa Virolainen oli jo läheisessä yhteistyössä. Sodan jälkeen Virolainen hankki 1952 maatilan Lohjalta, jonne osa Viipurin maalaiskunnan evakoista oli asutettu, ja nimesi sen lapsuudenkotinsa uimapaikan mukaan Vironperäksi. Poliittisen uran rinnalla hän työskenteli koko elämänsä maanviljelijänä. Vironperä oli karjatilana vuoteen 1976 saakka, jolloin Virolaisen oli ajan puutteen vuoksi luovuttava lehmien pidosta. Oman maatilan ohella Virolaisella oli myös kaupunkiasunto Helsingin Katajanokalla. Samalla Virolaisesta tuli yksi Karjalan evakoiden näkyvimmistä keulakuvista. Jo vuodesta 1940 hän toimi Karjalan Liiton maataloussihteerinä sekä sittemmin sen hallituksen jäsenenä ja vuosina 1985-1990 puheenjohtajana. Hän kannatti maltillisesti Karjalan palauttamista Suomelle ja sanoikin, että ainoa tilanne, jolloin hän voisi ottaa ryypyn, on Karjalan palautuksen juhlistaminen. Tämän hänen kerrotaan tokaisseen sekä Anastas Mikojanille että Nikita Hruštšoville. Virolainen oli absolutisti. Varhainen poliittinen ura Kekkosen luottomies Johannes Virolainen nousi eduskuntaan ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa 1945. Hänet valittiin pian Maaseudun nuorten liiton puheenjohtajaksi ja Maalaisliiton varapuheenjohtajaksi, ja hän nousi yhdeksi puolueensa voimahahmon Urho Kekkosen luottomiehistä. Kekkonen muodosti ensimmäisen hallituksensa vuoden 1950 presidentinvaalin jälkeen ja pyysi Virolaista sisäministerin paikalle, mutta Virolainen kieltäytyi vedoten kiireisiinsä väitöskirjansa viimeistelyssä. Virolaisen pitkä ministeriura alkoi lokakuussa 1950, kun hän tuli mukaan hallitukseen hänen edeltäjänsä Lauri Riikosen siirryttyä Kuopion läänin maaherraksi. Samassa yhteydessä alkoi myös toisen karjalaissyntyisen poliitikon Teuvo Auran ura valtioneuvoston jäsenenä hänen tullessaan kauppa- ja teollisuusministeriksi.<ref>Virolainen: Muistiinpanoja ja mylykirjeitä, s. 39.</ref> Vuoden 1952 puoluekokouksessa Sotkamossa Virolainen asettui Arvo Korsimon vastaehdokkaaksi Maalaisliiton puoluesihteerin vaaliin, mutta Korsimo voitti hänet selvin numeroin. 1950-luvulla Virolainen oli Kekkosen yhteistyökumppanina kaikissa tämän hallituksissa: toisena sisäministerinä 1950-1951, kansliaministerinä 1951, pääministerin sihteerinä 1952-1953, opetusministerinä 1953-1954 ja ulkoasiainministerinä 1954-1956. Ulkoministerikautenaan Virolainen sai "tietämättömän ulkoministerin" liikanimen, koska Kekkonen ja presidentti J. K. Paasikivi eivät kertoneet hänelle matkastaan Moskovaan loppuvuodesta 1955. Matkan tuloksena Neuvostoliitto palautti Suomelle Porkkalan vuokra-alueen. Porkkalan luovutusasiakirjan allekirjoittivat Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä tammikuun lopulla 1956 Suomen edustajina Kekkonen ja Virolainen sekä Neuvostoliiton edustajina suurlähettiläs Viktor Lebedev ja varapääministeri Mihail Pervuhin. Kekkosen noustua presidentiksi 1956 Virolainen jatkoi puolueensa vakioministerinä. Yöpakkashallitus Elokuussa 1958 Virolainen otti vastaan ulkoministerin paikan K. A. Fagerholmin hallituksessa. Hallitus herätti ärtymystä Neuvostoliitossa, koska eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noussut SKDL samoin kuin SDP:n vasemmistosiipi oli jätetty oppositioon. Syntyi yöpakkaskriisi: Neuvostoliitto jäädytti taloudelliset neuvottelut Suomen kanssa, kutsui suurlähettiläänsä kotiin Helsingistä ja antoi ymmärtää Fagerholmin hallituksen olevan sille epämieluisa. Ulko- ja sisäpoliittisen painostuksen seurauksena Virolainen ja muut Maalaisliiton ministerit erosivat joulukuussa 1958, mikä hajotti hallituksen. Yöpakkashallituksen ulkoministerinä toimiminen löi Virolaiseen vuosikymmeniksi leiman, ja poliittiset vastustajat hyödynsivät sitä osoittaakseen hänet "ulkopoliittisesti epäluotettavaksi". Tapaus myös löi ensimmäiset säröt Virolaisen ja Kekkosen väleihin. Vaikka Kekkonen oli nimittänyt yöpakkashallituksen, hän oli aavistanut ikävyyksiä ja varoittanut Virolaista pysymään sen ulkopuolella; Virolainen puolestaan piti Kekkosen toimintaa kaksinaamaisena. Virolainen säilyi Kekkosen suosiossa vielä pitkään, mutta presidentin maalaisliittolaiseen lähipiiriin eli K-linjaan hän ei koskaan kuulunut. Muistelmissaan Virolainen piti useaan otteeseen yöpakkashallitusta yhtenä uransa traumaattisimmista kokemuksista. Hallitusta muodostettaessa hän yritti vedota sosialidemokraatteihin, ettei SDP:n puoluesihteeriä Väinö Leskistä otettaisi ministeriksi, mutta SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner murahti Virolaiselle: "Mitäs Te nuori mies puhutte, nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta." Maalaisliiton eduskuntaryhmä päätti miltei yksimielisesti - vain Matti Kekkosen vastustaessa -, että puolue osallistuu hallitukseen ja että myös Virolaisen on mentävä mukaan. Virolaisen siteeraaman V. J. Sukselaisen mukaan ainoa henkilö, joka olisi voinut estää hallituksen, olisi ollut Kekkonen, joka ei kuitenkaan tarpeeksi tehokkaasti puuttunut hallituksen muodostamiseen. Kekkosen luottomies, puoluesihteeri Arvo Korsimo puolestaan sattui juuri ratkaisevalla hetkellä olemaan ulkomailla. Virolainen ja ruotsin kieli Suhteessaan ruotsin kieleen Virolainen oli vielä 1940-luvulla hyvin kriittinen. Tuoreena kansanedustajana vuonna 1945 hän arvosteli voimakkaasti pääministeri J. K. Paasikiven vaatimuksesta maanhankintalakiin liitettyä kielipykälää, jonka mukaan suomenkielisten osuus Suomen ruotsinkielisillä alueilla sai siirtoväkeä asutettaessa nousta enintään kahdella prosentilla. Paasikivi, joka piti ruotsin kieltä tärkeänä Suomen ja muiden Pohjoismaiden pitkän yhteisen historian vuoksi, puolestaan läksytti ankarin sanoin Virolaista tämän asenteesta, ja tultuaan ministeriksi Virolainen tarkistikin perusteellisesti kantansa. Toimiessaan vuosina 1968-1970 Koiviston hallituksen opetusministerinä hän vaikutti keskeisesti siihen, että toisen kotimaisen kielen opetus peruskoulussa säädettiin pakolliseksi. Virolainen piti vieraan kielen opetusta myös erittäin tärkeänä ulkopoliittisena suuntakysymyksenä. Ansioistaan ruotsin kielen hyväksi Virolainen sai hopeisen Axel Olof Freudenthal -mitalin ja Ruotsin Pohjantähden ritarikunnan suurristin, joista jälkimmäisen kuningas Kustaa VI Aadolf luovutti hänelle henkilökohtaisesti. Maalaisliitto-Keskustapuolueen puheenjohtaja Virolainen pääministeriksi Johannes Virolainen valittiin 1964 Maalaisliiton puheenjohtajaksi Urho Kekkosen ja K-linjan taustatuella. Keväällä 1964 Kekkonen viestitti Maalaisliitolle, että puoluetta koko sotien jälkeisen ajan johtanut V. J. Sukselainen oli syrjäytettävä. Muodolliseksi syyksi Sukselaista vastaan keksittiin se, että hän oli osallistunut vanhojen virolaisten opiskelutoveriensa juhliin Ruotsissa, mistä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda oli häntä moittinut. Kesän 1964 puoluekokouksessa Kouvolassa Virolainen voitti puheenjohtajan vaalissa Sukselaisen täpärästi äänin 888-866. Syyskuussa 1964 Suomen pitkäikäisimmäksi virkamieshallitukseksi noussut Reino Lehdon hallitus erosi ja Virolainen muodosti uuden poliittisen hallituksen, johon tulivat Maalaisliiton lisäksi Kokoomus, Kansanpuolue ja RKP. Hallituksen ulkoministerinä ja pääministerin sijaisena oli Ahti Karjalainen, K-linjan kärkimies ja Virolaisen tuleva kilpailija. Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi Virolaisen johdolla puolue muutti 1965 ylimääräisessä puoluekokouksessa nimekseen Keskustapuolue. Virolainen katsoi, että puolue ei voisi ikuisesti menestyä vain maaseutuväestön kannatuksen varassa, vaan sen olisi hakeuduttava kaupunkeihin ja muututtava pohjoismaisten sisarpuolueidensa tavoin nimeään myöten Keskustapuolueeksi. Nimenmuutos oli asiallisesti oikea, sillä maa- ja metsätalouden osuus Suomen elinkeinorakenteesta supistui 1960-luvun aikana 16 prosenttiyksikköä, ja vuonna 1970 alkutuotannosta sai toimeentulonsa enää noin 20 prosenttia työikäisistä suomalaisista. Taktisesti nimen vaihdos Keskustapuolueeksi oli kuitenkin huonosti ajoitettu, sillä se järkytti puolueen kannattajakuntaa. Maalaisliitosta vuonna 1959 eronnut Veikko Vennamo hyödynsi poliittiseen kenttään avautuneen tilan taitavasti ja tehokkaasti muuttaessaan perustamansa Suomen Pientalonpoikien puolueen nimen Suomen Maaseudun Puolueeksi vuonna 1966. Opetusministerinä Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen muodostettiin vaalivoittajan SDP:n puheenjohtajan Rafael Paasion johtama punamultahallitus. Virolainen nousi eduskunnan puhemieheksi, mutta hän palasi 1968 opetusministeriksi Mauno Koiviston I hallitukseen. Virolaisen opetusministerikauden tärkeimmät saavutukset olivat peruskoulu-uudistus sekä uusien yliopistojen ja korkeakoulujen perustaminen eri puolille Suomea. Virolaisen opetusministerivuosiin osuivat myös Vanhan valtaus 1968 ja opiskelijaliikkeen radikalisoituminen. Virolainen asettui kannattamaan radikaalin opiskelijasiiven ajamaa yliopistojen hallintouudistusta, niin sanottua mies ja ääni -periaatetta, ja piti sitä näkyvästi esillä vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Vaalitappio 1970 Virolaisen yritykset tuoda Keskustapuolue kaupunkeihin ja näkyvä toiminta opetusministerinä vaikuttivat osaltaan vuoden 1970 heikkoon vaalitulokseen. Perinteisemmin maaseudun asiaa korostanut Suomen Maaseudun Puolue sai suuren vaalivoiton sekä 18 kansanedustajaa, Keskustapuolueen kärsiessä murskaavan vaalitappion. SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo kuvaili vaalipuheissaan, miten Keskustapuolue ja sen johtaja touhuavat kaupungeissa samaan aikaan kun maanviljelijät kamppailevat vaikeuksissa ja maaseutu autioituu. Virolaista arvosteltiin voimakkaasti puolueen sisällä, mutta hän säilytti paikkansa lupaamalla palata aitovierille puolueen peruskannattajien luokse. 1970-luvulla Keskustapuolue alkoi jälleen korostaa maaseutua ja maatalouspolitiikkaa. 1970-luvulla Virolainen toimi valtiovarainministerinä Kalevi Sorsan I hallituksessa 1972-1975 ja maatalousministerinä Sorsan II hallituksessa 1977-1979. Virolainen ja Sorsa olivat keskustapuolueen ja SDP:n välisen punamultayhteistyön takuumiehet, ja etenkin Sorsan I hallituksen aikana ajettiin läpi laajoja yhteiskunnallisia uudistushankkeita. Samalla Virolainen piti huolen siitä, että punamultahallitukset toteuttivat vahvaa aluepolitiikkaa ja että maaseutuväestön asiat pidettiin esillä niiden ohjelmissa. Keskustapuolueen johdossa Virolaista arvosteltiin usein liian läheisistä suhteista Sorsaan, ja osa keskustaväestä koki, että Virolainen oli jopa valmis tinkimään puolueensa kannattajille tärkeistä asioista säilyttääkseen suhteensa Sorsaan. Näin kävi Sorsan ensimmäisen hallituksen toimikauden lopulla niin kutsutun maapaketin ja erityisesti siihen sisältyneen, viljelijät raivostuttaneen lunastuslain suhteen. Virolaisen jo alusta lähtien hankalat suhteet MTK:n puheenjohtajaan Heikki Haavistoon käytännössä katkesivat Sorsan toisen hallituksen tekemän yksipuolisen maataloustuloratkaisun vuoksi. Virolainen luopui ministerin tehtävistä viimeisen kerran 1979 ja siirtyi eduskunnan puhemieheksi. Asianmukainen pukeutuminen oli Virolaiselle tärkeää niin eduskunnassa kuin matkoillakin, ja tätä hän vaati eduskunnan puhemiehenä niin kansanedustajilta kuin eduskunnassa työskennelleiltä toimittajiltakin. Villapaidassa istuntoihin tulleet kansanedustajat hän komensi kotiin vaihtamaan vaatteensa. Lisäksi hänen mielestään varsinkin nuorempien kansanedustajien olisi kannattanut "turhanpäiväisten iltamenojen" sijasta kehittää vieraiden kielten taitojaan, mihin eduskunnassa olisi ollut hyvät mahdollisuudet. Virolainen itse hallitsi vaivattomasti kaikki skandinaaviset kielet, englannin, saksan ja venäjän. Keskustapuolueen sisäinen kamppailu kiihtyy Kesän 1970 puoluekokouksessa Mikkelissä Virolainen valittiin uudelle kaudelle keskustapuolueen puheenjohtajaksi. Samalla puoluesihteeriksi nousi K-linjan luottomies, aiemmin Suomen Lontoon-suurlähetystön lehdistöavustajana toiminut Mikko Immonen. Virolainen ja Immonen eivät missään vaiheessa tulleet keskenään toimeen erityisen hyvin. Kulissien takana Immonen aloitti junttauksen puolue-elinten ja eduskuntaryhmän puhdistamiseksi Virolaisen kannattajista, minkä vuoksi Virolainen menetti luottamuksensa puoluekoneistoonsa. Vuoden 1972 eduskuntavaalien jälkeen Virolaisen kannattajilla oli vielä niukka enemmistö keskustapuolueen eduskuntaryhmässä, mutta seuraavissa, vuoden 1975 vaaleissa K-linjalaiset pääsivät niskan päälle. Myös keskustapuolueen puoluehallitus ja -valtuuskunta siirtyivät vähitellen K-linjan hallintaan. Jätettyään puoluesihteerin paikan vuonna 1980 Immonen siirtyi Alkon johtokunnan jäseneksi. Virolaisen asema keskustapuolueen puheenjohtajana säilyi vahvana koko 1970-luvun, vaikka samaan aikaan puolueen sisäinen kamppailu hänen kannattajiensa ja Ahti Karjalaista tukeneiden K-linjalaisten kesken kiihtyi. Nuori Paavo Väyrynen haastoi Virolaisen kesän 1972 puoluekokouksessa Jyväskylässä, mutta hävisi tälle äänin 1784-433. Tarmokkaista yrityksistään huolimatta K-linja ei onnistunut löytämään Virolaiselle halukasta vastaehdokasta vuosien 1974 ja 1976 puoluekokouksissa. Vuonna 1978 tehtävän otti silloinen eduskunnan puhemies Ahti Pekkala, joka hävisi puheenjohtajan vaalin Virolaiselle äänin 1611-632. Niin kutsutun presidenttipelin kiihtyessä 1980-luvun taitteeseen mennessä keskustapuolueen sisäiset asetelmat olivat vakiintuneet: Karjalaista tukivat K-linjalaisten miehittämä puoluejohto - lukuun ottamatta Virolaisen vankkumatonta tukijaa Marjatta Väänästä -, eduskuntaryhmän enemmistö ja Nuoren Keskustan Liitto, Virolaista taas keskustapuolueen kentän syvät rivit ja kourallinen puolueen kansanedustajia. Lisäksi Karjalainen sai puolueen ulkopuolista tukea SKP:n vasemman laidan taistolaisilta ja niin kutsutuilta idänkaupan vuorineuvoksilta. Kimmo Rentolan mukaan Johannes Virolainen oli 1960-1970-luvuilla edustaessaan puolueensa ei-kekkoslaista siipeä tiiviissä yhteydessä Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n virkailijoiden kanssa. .html Viimeinen vuosikymmen politiikassa Juhannuspommi Virolaisen ja presidentti Urho Kekkosen välit alkoivat huonontua 1970-luvulla, ja Kekkosta kannattanut Keskustapuolueen K-linja arvosteli häntä puolueen sisällä. Lopullinen välirikko heidän välillään tapahtui vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen. Vaaleissa kokoomus oli saanut suuren vaalivoiton ja noussut keskustapuolueen ohi maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Tästä huolimatta hallitus koottiin totuttuun tapaan Keskustapuolueen ja vasemmiston varaan ja Kokoomus jätettiin oppositioon. Keskustapuolueen puheenjohtaja Virolainen, joka itse oli jättäytynyt pois ministerivastuusta, harmitteli Suomen Kuvalehden haastattelussa sitä, että jatkuvasti kannatustaan kasvattanutta Kokoomusta ei otettu hallitukseen. Virolaisen mukaan taustalla olivat ulkopoliittiset "yleiset syyt", toisin sanoen Neuvostoliiton vastustus ja uusien yöpakkasten pelko. Virolaisen lausunto suututti presidentti Kekkosen, joka moitti Virolaista julkisesti ja sanoi tämän aiheuttaneen Suomen ulkopoliittiselle kuvalle "arvaamatonta vahinkoa". Lehdistö risti kesäkuun lopulla tapahtuneen kiistan "juhannuspommiksi". Virolainen syrjäytetään keskustapuolueen puheenjohtajan paikalta Kesällä 1980 Turussa pidetyssä puoluekokouksessa Virolainen hävisi Keskustapuolueen puheenjohtajuuden nuorelle Paavo Väyryselle, joka oli nopeasti noussut Kekkosen suosikiksi ja yhdeksi K-linjan keulahahmoista. Myös Virolaisen kannattama keskustapuolueen järjestöpäällikkö Antti Mäki-Reinikka hävisi puoluesihteerin vaalin Väyrysen aisaparille Seppo Kääriäiselle. Tämän jälkeen Johannes Virolainen tokaisi: "Kansanvalta on puhunut, pulinat pois", josta syntyi lentävä lause muodossa "Kansa on puhunut, pulinat pois". Samanaikaisesti Turun puoluekokouksen kanssa pidettiin Helsingissä Karjalan Liiton 40-vuotisjuhla, jossa oli suuri osa Virolaisen kannattajista. Kun puheenjohtajavaalin tulos ilmoitettiin presidentti Urho Kekkoselle, tämä tuumasi: "Yksikin ääni olisi riittänyt". Puoluejohtajan paikan menetettyäänkin Virolainen oli yhä vahva vallankäyttäjä Keskustapuolueessa. Kieltäytymällä hänelle tarjotusta keskustapuolueen kunniapuheenjohtajuudesta Virolainen saavutti puoluejohdosta riippumattoman aseman. Uusi puheenjohtaja Paavo Väyrynen ei missään yhteydessä kiittänyt Virolaista tämän puolueen hyväksi tekemästä työstä, vaan päin vastoin asettui edelleen tämän vastustajaksi. Helmikuussa 1981 Väyrynen epäonnistui yrityksessään syrjäyttää Virolainen eduskunnan puhemiehen paikalta. Kun presidentti Urho Kekkonen keväällä 1981 moitti pääministeri Mauno Koivistoa saamattomuudesta ja kehotti tätä eroamaan, Virolainen asettui tukemaan Koivistoa, joka kieltäytyi pyytämästä eroa niin kauan kuin hänen hallituksensa nauttii eduskunnan luottamusta. Syyskuussa 1981 Virolainen kieltäytyi kutsumasta eduskuntaa ennenaikaisesti koolle budjettiriitojen vuoksi ja antoi näin Mauno Koivistolle lisäaikaa ratkaista hallituksen sisäinen kriisi. Virolainen on muistelmissaan kertonut tavanneensa Urho Kekkosen viimeisen kerran elokuun lopulla 1981, jolloin hän kävi Suomessa vierailleen Japanin parlamentin puhemiehen Takeo Fukudan kanssa Tamminiemessä tervehtimässä presidenttiä. Presidenttiehdokas 1982 Keskustapuolueen K-linja, keulahahmoinaan Väyrynen ja Ahti Karjalainen, kampanjoi Kekkosen epäsuosioon joutuneen ja "ulkopoliittisesti epäluotettavan" Virolaisen kaatamiseksi. Virolaisella oli kuitenkin vielä vankka suosio Keskustapuolueen kentällä. Kun Kekkonen oli eronnut virastaan 1981 ja Keskustapuolue äänesti presidenttiehdokastaan Kuopion puoluekokouksessa, Virolainen voitti uuden puoluejohdon tukeman Ahti Karjalaisen selvin luvuin 2666-1365. Yksi puoluekokousedustaja äänesti maaherra Kauko Sipposta. Karjalaisen häviö oli K-linjalle raskas arvovaltatappio. Vaalikampanjansa aikana lokakuussa 1981 Virolainen hämmensi julkisuutta sanomalla, ettei hän ollut "Kekkosen mies". Virolainen täsmensi tarkoittaneensa "Kekkosen miehillä" presidentin kalastus-, metsästys- ja saunakavereita, joihin hän ei ollut koskaan kuulunut. Virolainen huomautti, että tähän joukkoon eivät olleet kuuluneet myöskään esimerkiksi V. J. Sukselainen, Martti Miettunen tai Ahti Karjalainen. Itse presidentinvaaleissa 1982 Virolainen tuli kolmanneksi SDP:n Mauno Koiviston ja Kokoomuksen Harri Holkerin jälkeen 16,9 prosentilla äänistä ja 53 valitsijamiehellä. Virolainen on korostanut muistelmissaan, että hänen ja Karjalaisen henkilökohtaiset suhteet olivat presidentinvaalia edeltäneestä vastakkainasettelusta huolimatta aina hyvät; sen sijaan heidän kannattajansa ottivat usein rajustikin yhteen. Kun Keijo Rosberg vuonna 1982 voitti Formula 1 -maailmanmestaruuden ensimmäisenä suomalaisena ja pohjoismaalaisena, silloinen kulttuuriministeri Kalevi Kivistö ei järjestänyt hänelle minkäänlaista vastaanottoa kotimaassa. Sen sijaan eduskunnan puhemiehenä toiminut Virolainen kutsui Rosbergin juhlakahveille eduskuntaan tämän käydessä Suomessa. Syksyllä 1982 ilmeni, että eräät kansanedustajat olivat nostaneet asuinpaikan etäisyyden mukaan maksettavaa päivärahaa, vaikka he eivät olleet oikeutettuja siihen. Alkuvuodesta 1982 oikeuskansleriksi nimitetty Kai Korte tarttui lujasti asiaan, juttu vietiin oikeuteen, ja perusteettomasti maksetut päivärahat määrättiin perittäviksi takaisin. Päivärahojen maksatuksesta vastasi eduskunnan kansliatoimikunta, jonka puheenjohtajana oli Virolainen. Päivärahajupakka johti Kortteen ja Virolaisen julkiseen yhteenottoon, ja eduskunta yhtyi kansliatoimikunnan kantaan, jonka mukaan oikeuskanslerilla ei ollut oikeutta huomauttaa kansliatoimikuntaa siitä, ettei se ollut riittävän ajoissa pysäyttänyt päivärahojen maksamista kiistanalaisissa tapauksissa. Eduskuntavaalit 1983 Kun keskustapuolueen Uudenmaan piiri asetti Virolaisen eduskuntaehdokkaakseen joulukuussa 1982, edessä näyttivät aluksi olevan hänen kannaltaan rutiininomaiset vaalit. Hänen tielleen osui kuitenkin henkilökohtaisia vastoinkäymisiä. Juuri vaalien alla alettiin näyttävästi puida niin kutsuttua Noppa-juttua, jonka yhteydessä Virolaisen väitettiin vaatineen tamperelaiselta Rakennusliike Nopalta lahjuksia Keskustapuolueelle. Virolainen itse piti häneen kohdistunutta rikosepäilyä osana SMP:n kunniapuheenjohtajan Veikko Vennamon alulle panemaa rötösherrajahtia, jota hän itse kuvasi julkisen uransa ikävimmäksi ja epämiellyttävimmäksi kokemukseksi. Hän vapautui lahjussyytteistä lopullisesti vasta syksyllä 1986; sen sijaan Keskustapuolue tuomittiin menettämään valtiolle satojatuhansia markkoja. Virolainen joutui itse lahjontayrityksen kohteeksi tammikuussa 1983. Pohjois-Korean silloinen Suomen-suurlähettiläs yritti lahjoa Virolaisen, jotta Parlamenttienvälinen liitto (IPU), jonka puheenjohtaja Virolainen tuolloin oli, olisi siirtänyt kokouksensa Etelä-Korean pääkaupungista Soulista Togon pääkaupunkiin Lomeen. Suurlähettiläs karkotettiin Suomesta. Vuoden 1983 eduskuntavaaleista tuli protestipuolue SMP:n toinen voittokulku vuoden 1970 jälkeen; puolue vei ääniä niin keskustapuolueelta kuin SKDL:ltäkin. Keskustapuolueen kanssa vaaliliitossa olleet kristilliset onnistuivat äänien keskittämisessä erinomaisesti Impi Muroman noustessa kansanedustajaksi yli 7 000 äänellä. Uudenmaan keskustalaisista ehdokkaista Marjatta Väänänen sai reilut 6 100 ääntä ja säilytti paikkansa. Valtakunnallista huomiota herätti, että Virolaisen saamat 5 626 ääntä eivät riittäneet läpimenoon, vaan hän putosi 38 eduskuntavuoden jälkeen. Virolaisen suosiota laski myös vuonna 1979 julkisuuteen tullut avioero Kaarina Virolaisesta ja suhde kansanedustaja Kyllikki Stenrosiin, jonka kanssa hän oli avioitunut keväällä 1981. Riitaisa omaisuuden jako entisten puolisoiden välillä saatiin asianajajien välityksellä päätökseen vasta vuoden 1983 aikana. Virolaisen yksityiselämän vanhoillisessa keskustakentässä herättämän pahennuksen on nähty vaikuttaneen osaltaan Virolaisen putoamiseen eduskunnasta. Paremmin ei käynyt Helsingin vaalipiirissä kansanedustajaehdokkaana olleelle Kyllikki Virolaiselle, joka jäi neljännelle varasijalle. Vuoden 1982 presidentinvaalin yhteydessä hän oli valitsijamiehenä kerännyt miehelleen jättipotin ja tällöin hänen eduskuntapaikkaansa seuraavissa vaaleissa oli pidetty miltei varmana. IPU:n puheenjohtajana Virolaisen nimi oli ollut esillä Parlamenttienvälisen liiton (IPU) puheenjohtajaksi jo 1970-luvun puolivälin tienoilla, mutta presidentti Urho Kekkonen ei ollut innostunut asiasta, eikä Virolainen itsekään lähtenyt ehdokkaaksi. Taustalla vaikutti Max Jakobsonin epäonnistuminen YK:n pääsihteerikilvassa syksyllä 1971. Vuonna 1982 Virolainen valittiin IPU:n puheenjohtajaksi perinpohjaisen kampanjan tuloksena pääasiassa sitoutumattomien maiden tuella, mutta hän sai hajaääniä myös muutamilta arabimailta ja sotilasliitto Naton jäsenmailta. Virolaisen vastaehdokkaana oli maanpaossa asunut libanonilainen diplomaatti. Syksyllä 1982 syntyi kiista Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johtajan Jasser Arafatin kutsumisesta vierailulle Suomeen. Aloitteen asiasta teki pääministeri Kalevi Sorsa tarkoituksenaan osoittaa solidaarisuutta palestiinalaisille maailmaa kuohuttaneen, Sabran ja Shatilan pakolaisleireissä tehdyn verilöylyn jälkeen. Parlamenttienvälisen liiton kokouksessa Roomassa juuri valittuna puheenjohtajana ollut Virolainen ehti tavata asian merkeissä palestiinalaisten valtuuskunnan, mutta samaan aikaan Yhdysvalloissa vierailulla ollut silloinen ulkoministeri Pär Stenbäck katsoi pahastuneena tulleensa sivuutetuksi. Lisäksi Israelin Ystävät -järjestö, joka piti Arafatia terroristijohtajana, reagoi hankkeeseen hyvin voimakkaasti. Lopputuloksena kukaan ei kutsunut Arafatia Suomeen, ja syntynyt sotku jäi Virolaiselle poliittiseksi painolastiksi. Eduskunnasta putoamisensa myötä Virolainen menetti myös IPU:n puheenjohtajan paikan ehdittyään toimia siinä vain kuusi kuukautta.Tuure Junnila: Kekkosen aikakaudesta Koiviston aikaan, s. 105. Helsinki: Alea-Kirja, 1985. Viimeinen vaalikausi Virolainen ei halunnut päättää pitkää poliittista uraansa eduskunnasta putoamiseen, joten hän palasi Arkadianmäelle vuoden 1987 vaaleissa ja luopui kansanedustajuudesta sekä politiikasta 1991. Vuoden 1988 presidentinvaalissa, jossa valittiin viimeisen kerran presidentin valitsijamiehet, Virolainen valittiin Paavo Väyrysen valitsijamieheksi yli 13 000 äänellä, mikä oli hänen henkilökohtainen ääniennätyksensä kautta aikojen. Lokakuun alussa 1990 Virolaisesta tuli eduskuntavuorokausilla mitattuna Suomen kaikkien aikojen pitkäaikaisin kansanedustaja hänen ohitettuaan siihen saakka ennätystä hallussaan pitäneen, vuosina 1919-1960 eduskuntaan kuuluneen kouluneuvos John Österholmin (RKP). Kotiseudullaan Viipurin maalaiskunnan Yläsommeen kylässä Virolainen kävi kesällä 1988 ensimmäistä kertaa 44 vuoteen. Valtioneuvos Johannes Virolainen nimitettiin 1989 valtioneuvokseksi ja 1996 Suomen Keskustan kunniapuheenjohtajaksi. Hän oli eläkkeelle jäätyäänkin näkyvä hahmo, joka kommentoi ajankohtaisia tapahtumia ja tuki erilaisia poliittisia hankkeita, kuten Suomen EU-jäsenyyttä. Virolaisen mielestä EU-jäsenyys oli Suomelle ennen kaikkea turvallisuuspoliittinen kysymys varsinkin syksyn 1939 kokemusten nojalla ja hän antoi pääministeri Esko Aholle tunnustuksen erityisesti Keskustan kenttäväen kannalta vaikean asian taitavasta hoitamisesta. Toisaalta hän myöhemmin arvosteli sitä, kuinka maataloutta ja maaseudun väestöä kohdeltiin EU-Suomessa. Hänen mielestään Lipposen hallitus antoi eurooppalaisille markkinavoimille Suomessa liian suuren määräysvallan. 1980-luvun alkupuolelta lähtien Virolainen julkaisi ahkerasti omiin muistiinpanoihinsa pohjautuvia muistelmateoksia, joita monet Suomen poliittisen historian, varsinkin Paasikiven ja Kekkosen kausien, tutkijat ovat käyttäneet lähteinään omissa tutkimuksissaan. Teoksissaan Karjalaiset Suomen kohtaloissa ja Siirtokarjalaiset 1941-44 Virolainen kuvaili karjalaisen siirtoväen vaiheita talvi- ja jatkosodan aikana. Johannes ja Kyllikki Virolainen avasivat kotitilansa Vironperän yleisölle ja näkyivät juhlissa ja lehtien sivuilla. Vironperällä oli julkisesti esillä valmistuttuaan suurta huomiota herättänyt, venäläisen Ilja Glazunovin Virolaisesta maalaama kookas muotokuva. Politiikan ulkopuolella Johannes Virolaisella oli lukuisia luottamustoimia muun muassa maa- ja metsätalousalan järjestöissä ja yrityksissä, 4H-liitossa, osuuspankkijärjestössä ja raittiusjärjestöissä. Lisäksi hän toimi Mannerheimin Lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin puheenjohtajana. Johannes ja Kyllikki Virolainen olivat vakiohahmoja television sketsisarjoissa Hymyhuulet (1987-1988), Pulttibois (1989-1991) ja Manitbois (1992). Sketseissä Johannes Virolaista esitti Aake Kalliala ja Kyllikki Virolaista Pirkka-Pekka Petelius. Niissä kuvattiin pariskunnan toikkarointia erilaisissa seurapiiritapahtumissa tai eri urheilulajien parissa, kuten laskettelurinteessä, golfkentällä ja olympialaisissa. Virolaiset itse suhtautuivat sketseihin huumorintajuisesti. Virolainen kuului erityisesti 1980-luvulla imitaattoreiden suosikki-imitaatiokohteisiin. Imitaattorina tunnettu näyttelijä Jukka Puotila matki suosikkikohteisiinsa kuulunutta Virolaista niin taitavasti, että erään esityksen jälkeen Virolainen totesi Puotilalle: "Siehän oot parempi mie kuin mie."Kun yhdysvaltalaista Kauniit ja rohkeat -saippuasarjaa alettiin esittää Suomessa 1990-luvulla, myös Kyllikki ja Johannes Virolainen tunnustautuivat sen uskollisiksi ystäviksi. Manageri Hessu Reijonen toi sarjan näyttelijöitä näiden Suomen-vierailujen yhteydessä käymään myös Vironperällä. Johannes Virolainen kuoli Lohjan sairaalassa joulukuussa -vuotiaana. Hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa valtiollisin kunnianosoituksin ja haudattiin Lohjalle. Lohjan kirkkopuistossa paljastettiin 2004 kuvanveistäjä Nora Tapperin veistämä Virolaisen muistopatsas. Virolaisen kirjallinen arkisto on luovutettu Kansallisarkistoon, jossa aineistoa on 22 hyllymetriä. Ura lyhyesti Maatalous- ja metsätieteiden kandidaatti ja agronomi 1938, maatalous- ja metsätieteiden tohtori 1951. Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkö 1942-1944, sisäministeriön siirtoväenasiain osaston päällikkö 1944-1948. Kansanedustaja (Maalaisliitto/Keskustapuolue/Suomen Keskusta) 1945-1983 ja 1987-1991, eduskunnan puhemies 1966-1968 ja 1979-1983. Virolainen valittiin kansanedustajaksi kaikkiaan 12 kertaa viidellä vuosikymmenellä. Maalaisliiton / Keskustapuolueen varapuheenjohtaja 1946-1964, puheenjohtaja 1964-1980. Pääministeri 1964-1966 (porvarihallitus). Lukuisia ministerintehtäviä: ministeri sisäasiainministeriössä 1950-1951; ministeri valtioneuvoston kansliassa 1951; opetusministeri 1953-1954, 1956-1957 ja 1968-1970; ulkoasiainministeri 1954-1956, 1957 ja 1958; maatalousministeri 1961-1963 ja 1977-1979; valtiovarainministeri 1972-1975. Virolainen oli jäsenenä kaikkiaan 16 hallituksessa. Presidentin valitsijamies vuosien 1956, 1962, 1968, 1978 ja 1988 presidentinvaaleissa, keskustapuolueen presidenttiehdokas vuoden 1982 vaalissa. Parlamenttienvälisen liiton (IPU) neuvoston jäsen 1960-1967, hallituksen jäsen 1967-1971 (varapuheenjohtaja 1971), puheenjohtaja 1982-1983. Teokset Pöytäkirjat puhuvat, 1948 Maaseutuhenkinen elämänkatsomus, 1949 Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934-38, 1951, väitöskirja Karjalainen kotikylä, 1955 Maalaisliiton johtavat aatteet, 1961 Pääministerinä Suomessa. Kirjayhtymä 1969, Helsinki. Ainoa vaihtoehto - poliittinen keskusta, 1971 Kuka ottaa vastuun? Kirjayhtymä 1978, Helsinki. ISBN . Onko valta kansalla? Otava 1981, Helsinki. ISBN . Yöpakkasista juhannuspommiin. Otava 1982, Helsinki. ISBN . Sanoi Paasikivi. Otava 1983, Helsinki. ISBN . Muistiinpanoja ja myllykirjeitä. Otava 1984, Helsinki. ISBN . Yhden äänen presidentti. Otava 1985, Helsinki. ISBN . Vallankäyttö Kekkosen kaudella. Otava 1986, Helsinki. ISBN . Karjalaiset Suomen kohtaloissa. Otava 1988, Helsinki. ISBN -X. Siirtokarjalaiset 1941-44. Otava 1989, Helsinki. ISBN . Viimeinen vaalikausi. Otava 1991, Helsinki. ISBN . Polun varrelta. Otava 1993, Helsinki. ISBN . Kuvat kulkevat. Otava 1994, Helsinki. ISBN . Vain pieni kansanlaulu, 1994 (cd-äänilevy) Politiikan puolustus. Otava 1996, Helsinki. ISBN . Kolmas elämä, yhdessä Kyllikki Virolaisen kanssa. WSOY 1998, Porvoo. ISBN . Valtioneuvos muistelee. Otava 2000, Helsinki. ISBN . Kunniamerkit Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristi 1966 Vapaudenristi 3. luokka (kahdesti) Belgian Leopoldin ritarikunnan suurristi Islannin Haukan ritarikunnan suurristi Norjan Pyhän Olavin ritarikunnan suurristi Ruotsin Pohjantähden ritarikunnan suurristi Tanskan Dannebrog- ritarikunnan suurristi Unkarin Ansioritarikunnan suurristi Argentiinan Mayon ansioritarikunnan suurristi Puolan Polonia Restituta- ritarikunnan suurupseeri Muuta toimintaa Vuonna 1994 Johannes Virolainen lauloi levylle albumillisen suomalaisia kansanlauluja. Katso myös Juhannuspommi Musta tusina Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Lehtinen, Lasse: Virolainen: tasavallan isäntärenki. WSOY 1980. Sarlund, Seppo: Jussi - Suomen neuvos. Otava 1999, Helsinki. ISBN . Sarlund, Seppo - Vanhanen, Tatu: Maa ja mies: Johannes Virolaisen kuusi vuosikymmentä 31.1.1974. Kuvitus Kari Suomalainen. Kirjayhtymä 1974, Helsinki. ISBN . Seppinen, Jukka: Isänmaan asiat: Johannes Virolaisen elämäkerta'. Ajatus 2002. Aiheesta muualla Johannes Virolaisen muistokirjoitus Helsingin Sanomissa. Johannes Virolainen - evakosta ennätysministeriksi. Ylen Elävä arkisto. Keskustahistoria. Toukkari, Pertti: Virolainen ja Eemil Luukka. Marjamäki, Tuomas: Virolaisen haastattelu vuodelta 1992 Eduskunnan puhemiehet Suomen Keskustan poliitikot Suomen pääministerit Suomen ulkoasiainministerit Suomen valtiovarainministerit Suomen opetusministerit Suomen maatalousministerit Suomen maa- ja metsätalousministerit Suomalaiset maanviljelijät Maalaisliiton puheenjohtajat Keskustanuorten puheenjohtajat Keskustapuolueen puheenjohtajat Musta tusina Kymen vaalipiiri Uudenmaan vaalipiiri Suomalaiset päätoimittajat Valtioneuvokset Seulonnan keskeiset artikkelit Vuonna 1914 syntyneet Vuonna 2000 kuolleet

440

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jatkosota

Jatkosota

Jatkosota käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25. kesäkuuta 1941 - 19. syyskuuta 1944 Neuvostoliiton Suomen pommituksista Moskovan välirauhaan. Tulitauko oli määrätty alkaneeksi 4. syyskuuta, mutta neuvostoliittolaiset joukot lakkasivat ammunnan paikoittain vasta 5. syyskuuta 1944. Jatkosotaa käytiin Suomen rintamalla samaan aikaan kun Saksa toteutti operaatio Barbarossan nimellä tunnettua laajaa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomen rintama oli jaettu saksalaisten ja suomalaisten joukkojen kesken siten, että suomalaiset olivat vastuussa eteläisestä rintamasta ja saksalaiset Lapin rintamasta. Suomi ei ollut lain mukaan Saksan liittolainen, sillä mitään liittosopimusta ei ollut. Sen sijaan käytännössä Suomi oli Saksan liittolainen, koska se antoi aluettaan Saksan käyttöön, alisti joukkojaan Saksalle, sai aseapua Saksalta ja soti Saksan kanssa. Sodan alussa eteläisellä rintamaosalla suomalaiset joukot valtasivat talvisodassa menetetyt alueet ja etenivät yli Syvärin ja Leningradin puolustuslinjojen tuntumaan. Joulukuussa 1941 hyökkäys pysäytettiin ja alkoi yli kaksi vuotta kestänyt asemasotavaihe. Pohjoisilla rintamaosilla ei saatu katkaistua Muurmannin rataa, eivätkä saksalaisjoukot kyenneet etenemään Murmanskiin. Neuvostoliiton suurhyökkäys kesäkuussa 1944 mursi suomalaisten etummaiset puolustuslinjat. Raskaiden torjuntataistelujen jälkeen aseet laskettiin 4.-5. syyskuuta. Moskovan välirauha allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944, ja se vahvistettiin Pariisin rauhassa vuonna 1947. Jatkosodan välirauhanehtoihin kuului muun muassa saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta, mikä johti Lapin sotaan Saksaa vastaan. Sotaa edeltäneet tapahtumat Välirauha Talvisodan maaliskuussa 1940 päättänyt Moskovan rauha, niin sanottu välirauha, ei ollut rauha sanan varsinaisessa pitkäaikaisessa merkityksessä, koska käynnissä oleva toinen maailmansota vaikutti koko ajan Saksan valtakunnan ja Neuvostoliiton rauhantilaiset sekä Yhdistyneen kuningaskunnan Saksan valtakuntaa vastaan käymä sota Ranskan touko-kesäkuussa 1940 jatkuneen kukistumisen jälkeenkin. Yhdysvallat ei tosin ollut vielä liittynyt sotaan, joten ennen 12. joulukuuta 1941, kun Yhdysvalloille julistettiin sota, ei toiseksi maailmansodaksi myöhemmin kutsuttu suursota ollut vielä luonteeltaan kuin eurooppalainen suursota. Eurooppa oli sodassa, ja Suomikin pysyi poikkeustilassa. Rauhan aikana sotilaskouluttamatta jääneet nostoväkeen kuuluvaa määrättiin astumaan palvelukseen, ja heidän sotilaskoulutuksensa talvisodan loppuvaiheessa vähäiseksi havaitun reservin lisäämiseksi aloitettiin. Kanta-aliupseereiksi koulutustehtävää varten pyydettiin jäämään talvisodassa kunnostautuneita ryhmänjohtajia. Suomi tähtäsi kansainvälisesti todettuun mahdolliseen enimmäismäärään väestöstä, joka voitaisiin irrottaa muista tehtävistä armeijan palvelukseen eli 16 prosenttiin. Suomen tapauksessa tämän katsottiin riittävän vain koko itärajan operatiiviseen puolustamiseen. Kenraali Aksel Airo oli kirjoittanut aiheesta talvisodan jälkeen kirjan Kunnia - isänmaa, jossa hän piti Suomen omia puolustusmahdollisuuksia pintapuolisesti vain numeroiden valossa tarkasteltuna lähes olemattomina. Ulkomaiden arviot Suomen puolustuskyvystä ennen talvisotaa perustuivat samoihin kriteereihin. Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan huhtikuussa 1940 ja valtasi maat nopeasti. Toukokuussa Saksa hyökkäsi Ranskaan. Maan pohjoisosan Saksa miehitti suoraan ja eteläosaan muodostettiin Saksan nukkehallitus Vichyn hallitus. Britannia valmistautui suuriin ilmataisteluihin estääkseen Britteinsaarien valtaamiseen tähtäävät Saksan suorittamat laajat strategisiksi tarkoitetut pommitukset. Neuvostoliitto ja Saksa olivat sulkeneet Itämeren, joten ulkomaankaupalle ainoa vapaa väylä valtamerille oli hankala ja pitkä Liinahamarin reitti Petsamoon. Kun Saksa oli miehittänyt myös Pohjois-Norjan kesäkuun puoliväliin mennessä, Suomen fyysinen eristäminen oli lähes täydellinen: Saksa olisi pystynyt halutessaan nopeasti katkaisemaan Suomen viimeisen avoimen ulkomaankaupan reitin länteen, ja saman olisi voinut tehdä Neuvostoliitto Kalastaja- ja Keskisaarennolta käsin. Kesäkuussa 1940 Saksan vallattua Tanskan, Norjan ja lopulta Ranskan Neuvostoliitto aloitti Suomen painostamisen. Tanska oli vallattu 9. huhtikuuta, mutta Norja vasta viikkoja myöhemmin. Norjaan lähetettiin brittiläisiä, ranskalaisia ja puolalaisia joukkoja tueksi. Neuvostoliiton ensimmäinen vaatimus oli saada takaisin kaikki Karjalankannakselta ja Hangon vuokra-alueelta pois viedyt laitteet. Lisäksi vaadittiin osuutta Petsamon nikkelikaivoksiin. Heinäkuussa Neuvostoliitto esitti vaatimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista ja oikeutta junakuljetuksiin Suomen alueen poikki Hankoon. Sopimus kauttakulusta Suomen itärajalta Hankoniemeen allekirjoitettiin syyskuun alussa. Neuvostoliitto vähensi painostustaan Suomea kohtaan vasta kevättalvella seuraavana vuonna. Välirauhan aikainen poliittinen ilmapiiri oli painostava; esimerkiksi Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuran mielenosoitukset ja niistä syntyneet mellakat sekä Aeron matkustajakone Kalevan alasampuminen Suomenlahdella kesäkuussa 1940 samaan aikaan, kun Neuvostoliitto miehitti Baltian maat, koettiin hyvin vahvasti Suomessa. Suomi oli ulkopoliittisesti ahtaassa raossa, kun Norja ja Baltia oli vallattu, Saksa ja Neuvostoliitto olivat diplomaattisessa rauhantilassa keskenään ja Ruotsin lokakuussa 1940 ehdottama valtioliitto Suomen kanssa kariutui Neuvostoliiton ja Saksan vastustukseen. Neuvostoliiton puna-armeijan esikunta oli antanut Leningradin sotilaspiirille ohjeen Suomea vastaan käytävän uuden sodan varalle 18. syyskuuta 1940. Käskyä tarkennettiin 25. marraskuuta vaatimuksella laatia hyökkäyssuunnitelma sellaisen tilanteen varalta, jossa Suomi olisi yksin vihollinen. Itämeren laivasto laati Ahvenanmaan valtaussuunnitelman ja Hangon tukikohdan joukot siirrettiin Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen ja sen puolustussuunta käännettiin 12. marraskuuta 1940 mantereen suuntaiseksi. Talvisodan aikana, tammikuussa 1940, neuvostolaivasto laati Ahvenanmaan miehityssuunnitelman, joka olisi edellyttänyt noin 20 000 miehen siirtämistä Ahvenanmaalle Virosta ja Latviasta. Perusajatuksena oli maavoimien hyökkäyksellä Oulun korkeudella katkaista Suomi ja laivaston hyökkäyksellä Ahvenanmaalle riistää Suomelta myös sen meriyhteydet. Ahvenanmaalle sijoitettaisiin kevyiden laivastovoimien, sukellusveneiden ja lentokoneiden tukikohdat. Tarkemmassa Ahvenanmaan valtaussuunnitelmassa (10.9.1940) operaation kohteena olivat Eckerö, varsinainen Ahvenanmaa ja Lemland. Sitten piti vallata muut Ahvenanmaan saariston saaret. Isku oli suoritettava nopeasti ja riittävän voimakkaasti, jotta Ruotsista Suomelle tulevat apuvoimat eivät ehtisi paikalle. Yllätyksen onnistuminen oli mahdollisuuksien rajoissa, koska Suomi syksyllä 1940 pakotettiin purkamaan Ahvenanmaan talvisodanaikaiset puolustusjärjestelyt. Neuvostoliitossa Suomen asioiden hoito siirrettiin sisäasiain kansankomissariaatin (ministeriön) alaiselle valtioturvallisuuden päähallinnolle (GUGB) ja lisäksi hyökkäysjoukkoja alettiin siirtää ryhmitysalueilleen. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov kävi marraskuussa Berliinissä pyytämässä Saksan johtajalta Adolf Hitleriltä suostumusta Suomen miehitykseen. Koska saksalaiset olivat jo sisällyttäneet Suomen mukaan hyökkäyssuunnitelmiinsa, Hitler kuitenkin varoitti Neuvostoliittoa pysymään poissa Suomesta. Suomen ja Saksan lähentyminen 6. syyskuuta 1940 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa kauttakulkusopimuksen liikenteestä Hankoon. Puolustusvoimien ylipäällikkö sotamarsalkka Carl Gustaf Mannerheim sai elokuussa 1940 Saksalta tiedustelun saksalaisjoukkojen kauttakulun sallimisesta Pohjanlahden satamista Kirkkoniemeen. Samalla ilmoitettiin, että Suomen oli mahdollista ostaa sotakalustoa Saksasta. Kauttakulkusopimus: Suomen pääesikunta ja Saksan ilmavoimat sopivat 12. syyskuuta Luftwaffen miehistön ja kaluston kuljettamisesta Suomen alueen läpi. Valtioiden välille 22. syyskuuta solmittu poliittinen sopimus mahdollisti myös Saksan maavoimien kuljetukset. Lokakuussa neuvoteltiin vielä lisäys lomalaisliikenteestä. Ensimmäiset joukot nousivat maihin Vaasassa 22. ja Oulussa 26. syyskuuta 1940. Saksa piti Petsamossa sijaitsevaa Kolojoen malmiota elintärkeänä sotateollisuudelleen ja ylipäätänsä Petsamoa välttämättömänä astinlautana hyökkäykselle Murmanskiin. Neuvostoliitto puolestaan ei talvisodan päätyttyä tuntenut mielenkiintoa Petsamon nikkelivarantoihin eikä Petsamoon sotilaallisena alueena. Kun Saksan viranomaiset suunnittelivat Skandinavian integroimista omaan talousalueeseensa, siihen laskettiin huhtikuusta 1940 lähtien mukaan myös Suomi, vaikka maa kuuluikin Neuvostoliiton etupiiriin. Nikkelikaivoksen tilanne muuttui jyrkästi heinäkuussa 1940 Suomen ja saksalaisen I.G. Farbenindustrien tekemän sopimuksen myötä. Neuvotteluja oli käyty keväästä alkaen, ja sopimuksessa Saksalle luvattiin 60 prosenttia tuotannosta. Saksalaiset neuvottelijat raportoivat Berliiniin malmion olevan yli miljardin RM:n arvoinen ja riittävän 20 vuodeksi kattamaan koko Suur-Saksan nikkelitarpeen. Loppuvuonna saksalaiset korottivat malmimääräarvion nelinkertaiseksi. Neuvostoliitto havahtui neuvottelujen alettua ja esitti jo kesäkuussa kaivoksen toimiluvan siirtämistä itselleen. Neuvostojoukot tehostivat vaatimusta ryhmittymällä rajalle ja linnoittamalla Kalastajasaarennon. Englanti suhtautui Saksan kanssa käytäviin kaivosneuvotteluihin jyrkän kielteisesti ja pysäytteli Liinahamarin kauppalaivoja. Suomi neuvotteli kaikkien kanssa poliittisesti ahtaassa raossa. Suomalaiset neuvottelivat kireissä tunnelmissa Moskovassa seitsemän kertaa helmikuuhun 1941 asti suostumatta venäläisten vaatimuksiin. Neuvostoliitto neuvotteli myös Saksan kanssa maaliskuuhun 1941, tuloksettomasti. Vastalauseeksi Neuvostoliitto lopetti vientinsä Suomeen. Pian 90 % ulkomaankaupasta hoidettiin Saksan kautta. Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö alkoi maiden korkeimman sotilasjohdon välisillä neuvotteluilla talvella 1940-1941. Yleisesikuntien päälliköt neuvottelivat tammikuussa Berliinissä. Saksalaiset tiedustelivat muun muassa, kauanko Suomella vei aikaa saada armeijansa Neuvostoliiton vastaiselle rajalle, ja saivat myös vastauksen. Lapissa tehtiin helmikuusta 1941 tienrakennus- ja tiedusteluyhteistyötä saksalaisten kanssa. Suomeen alkoi saapua saksalaisia joukkoja, joiden määrä oli lopulta jatkosodan syttyessä runsaat 40 000. Helmi-maaliskuun aikana saksalaiset harjoittivat Pohjois-Suomessa järjestelmällistä tiedustelua. Huhtikuussa 1941 alettiin insinööritoimisto Rataksessa värvätä vapaaehtoisia Waffen-SS:n Wiking-divisioonan suomalaispataljoonaan. Värväystä jatkui kesäkuulle 1941. Ensimmäiset värvätyt lähtivät Saksaan koulutukseen toukokuussa 1941. Operaatio Barbarossa ja Suomi Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25. toukokuuta 1941 Saksan pääesikunnassa Salzburgissa, jossa saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla olevaa hyökkäystä. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan ja osallistumaan Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen. Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissa Berliinissä 26.-28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja. Suomalaisia johtaneen kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin saamiin ohjeisiin kuului, että hänellä ei ollut valtuutta tehdä mitään päätöksiä ja että hänen oli huolellisesti vältettävä minkäänlaisten sitoumusten antamista. Seuraavana päivänä 26. toukokuuta 1941 valtuuskunnan otti vastaan Berliinissä yleisesikunnan päällikkö kenraalieversti Franz Halder. Yleistilannetta selostettuaan tämä ryhtyi puhumaan Suomen ja Saksan yhteistoiminnasta ja meni tällöin paljon pidemmälle kuin kenraali Jodl - saksalaiset edellyttivät, että suomalaiset liittyisivät yhteiseen operaatioon Leningradia vastaan. Kenraaliluutnantti Heinrichs toisti, että hänellä ei ollut oikeutta keskustella tästä asiasta, joka oli hänen valtuuksiensa ulkopuolella. Suomi halusi säilyttää puolueettomuutensa, mikäli venäläisten hyökkäys ei pakottaisi sitä poikkeamaan tältä linjalta. Saksan ja Suomen väliset keskustelut molempia osapuolia kiinnostavista asioista jatkuivat 3.-5.6.1941 sotilaiden välillä Helsingissä. Näistä keskusteluista ei tehty pöytäkirjaa. Sodan jälkeen oikeuskansleri ja sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syyttäjänä toiminut Toivo Tarjanne määräsi hallintoneuvos Artturi Ikkalan suorittamaan tutkimuksen jatkosotaa edeltäneistä keskusteluista Salzburgissa. Tutkimuksissa todettiin, että keskustelut olivat käynnistyneet saksalaisten aloitteesta presidentti Risto Rytin ja Mannerheimin tieten, ne koskivat hypoteettisia mahdollisuuksia ja saksalaiset eivät antaneet tietoja alkamassa olevasta sotaretkestä eivätkä suomalaiset sitoutuneet mihinkään. Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus, jossa saksalaisille joukoille myönnettiin kauttakulkulupa Suomen läpi Norjaan, oli allekirjoitettu 12. syyskuuta 1940. Saksan hyökkäyssuunnitelma sisälsi Suomen alueen käytön. Erityisesti Suomen Lappi tuli tärkeään rooliin Murmanskin haltuun ottamiseksi saksalaisten tavoitteena ollessa Arkangelin tasa. Etelässä saksalaisten huomio kiinnittyi Suomenlahteen ja Karjalankannakseen, jotta Leningradin valtaaminen ja sen täydellinen tuhoaminen olisi tullut mahdolliseksi. Suomi ja Saksa sopivat muun muassa Suomen toteuttamasta saarrosta Suomenlahdella ja Karjalankannaksella, liittyen Leningradista mahdollisesti pakenevien siviilien poispääsyyn. Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim kertoo muistelmissaan: Keskustelut jatkuivat Helsingissä 3.-5. kesäkuuta 1941, joissa Suomi piti hyvin tärkeänä presidentin ja valtiojärjestyksen siteet huomioon ottaen, että vihollisuuksia Neuvostoliittoa vastaan ei aloiteta suomalaisten taholta tai Suomen valtioalueelta. Kesäkuun alussa Saksalle ilmoitettiin osallistumisen ehdot: Suomen olisi säilyttävä vastaisuudessakin itsenäisenä, Saksan oli hyökättävä ensin, ja vasta Neuvostoliiton aloitettua sotatoimet liittyisi Suomi rintamaan. 3. kesäkuuta 1941 Helsingissä käydyissä neuvotteluissa Saksan kanssa sovittiin, että Suomen joutuessa sotaan Neuvostoliiton kanssa Saksa tulisi Suomen avuksi. Samaan aikaan Kielissä käydyissä neuvotteluissa sovittiin yhteisistä sotatoimista, muun muassa Suomenlahden etelärannikon miinoittamisesta, sodan syttyessä. Malmin ja Utin lentokentät annettiin Saksan ilmavoimien käytettäväksi jo ennen sotaa. 7. kesäkuuta 1941 alkaen Suomen satamiin alkoi saapua hyökkäykseen tarkoitettuja saksalaisjoukkoja. 15. kesäkuuta 1941 Mannerheim alisti kenraali Hjalmar Siilasvuon armeijakunnan Pohjois-Suomessa Saksan alaisuuteen. 18. kesäkuuta 1941 Suomen ilmavoimien lentokoneisiin maalattiin Saksan Luftwaffen mukaiset keltaiset itärintaman tunnukset. 22. kesäkuuta 1941 Saksa aloitti hyökkäyksen ja käytti aiemmin sovitun mukaisesti Suomen ilmatilaa ja lentokenttiä Neuvostoliiton pommittamiseen. Yöllä 21.-22.6.1941 Suomeen oli alkanut saapua Pohjois-Norjasta huonoja tieyhteyksiä pitkin saksalaisia joukkoja, joiden pääasiallinen tehtävä oli puolustaa Suomen Petsamoa ja varsinkin sen nikkelikaivoksia. Suomalaiset suojajoukot aloittivat siirtymisen asemiinsa 10. kesäkuuta 1941. Liikekannallepano toteutettiin ylimääräisenä harjoituksena, johon reserviläiset kutsuttiin henkilökohtaisesti 18. kesäkuuta 1941 alkaen. Liikekannalle pantu armeija oli taisteluvalmis viikon kuluttua liikekannallepanon aloittamisesta. 21. kesäkuuta hallitus määräsi 45 000 Neuvostoliiton rajoilla asunutta evakuoitavaksi. Saksalaisjoukkojen siirrot Pohjois-Suomeen Valmistelut saksalaisjoukkojen saapumiselle aloitettiin heti. Järjestelyt hoidettiin kauttakulun organisoinnin varjolla, eikä saksalaisjoukoilla ollut lupa siirtyä Jäämerentien itäpuolelle ennen kuin 18. kesäkuuta, jolloin arveltiin hyökkäysvalmistelujen itään jo muutenkin paljastuneen. Kaksi divisioonaa saksalaisjoukkoja, Stettinistä 20 000 ja Oslosta 10 600 miestä, laivattiin Ouluun ja siirrettiin junakuljetuksina Rovaniemelle. Laivaukset alkoivat 5. kesäkuuta ja viimeiset joukot olivat Rovaniemellä 14. kesäkuuta. SS-Divisioona Nord aloitti 7. kesäkuuta marssin Norjasta Jäämerentietä pitkin Vuotson ja Sodankylän kautta Rovaniemelle. 8 000 - 9 000 miehen vahvuisen divisioonan ajoneuvokolonnan ohimarssi kesti 10 tuntia. Divisioona oli Rovaniemellä 10. kesäkuuta. Yhteensä 40 600 miehen vahvuiset joukot keskitettiin Rovaniemen seudulle, mistä ne aloittivat 18. kesäkuuta siirtymisen kohti Sallaa. Saksan Norjan armeijan esikunta siirtyi Rovaniemelle 15. kesäkuuta, armeijan komentaja kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst saapui viikkoa myöhemmin. Kaksi päivää esikunnan jälkeen Rovaniemelle laskeutuivat Luftwaffen lentokoneet. Joukoista kaksi vuoristodivisioonaa (2. ja 3.) siirtyi Norjasta Petsamoon vasta 22. kesäkuuta, valmisteluja varten maahan oli päästetty saksalaispioneereja siviiliasussa jo päivää aikaisemmin. Petsamon saksalaisdivisioonat aloittivat hyökkäyksen kohti Murmanskia 29. kesäkuuta. Tapahtumat juuri ennen sodan alkua Suomen ilmavoimien esikunnan määräyksestä Yleisradion Lahden radioaseman sekä Turun ja Oulun radiomastoihin asennettiin 21. kesäkuuta automaattiset morsetuslaitteet saksalaisten pommikoneiden radiosuunnistusta varten. Ilmailuhistoriaa tutkineen tohtori Hannu Valtosen mukaan saksalaisia pommikoneita lensi yöllä 21.-22. kesäkuuta Itä-Preussista Etelä-Suomen ilmatilan kautta Laatokan pohjoispuolelle ja sieltä etelään Leningradin seudulle, missä Saksa ja Neuvostoliitto kävivät operaation ensimmäiset ilmataistelut noin kello kolmen jälkeen aamuyöllä. Tämän jälkeen saksalaiset pommittajat lensivät Suomeen Uttiin, missä ne tankattiin ja mistä ne jatkoivat kotikentilleen Itä-Preussiin. Kesäkuun 21.-22. päivän välisenä yönä saksalaiset yhteistyössä Suomen Valtiollisen poliisin kanssa valtasivat Neuvostoliiton Petsamon konsulaatin ja suomalaiset pidättivät konsulaatin koko henkilökunnan perheineen. Saksan Gestapo takavarikoi konsulaatin arkistot tutkittavakseen ja toimitti ne myöhemmin Valpolle. Saksan merivoimat käyttivät hyväkseen Suomen aluetta: Ne olivat tukeutuneet Suomen rannikkoon ja satamiin jo kesäkuun puolivälistä alkaen. Suomen sodanjohto oli määrännyt jo 17. kesäkuuta sukellusvenelaivueen osallistumaan Viron rannikon miinoittamiseen ja illalla 21. kesäkuuta sukellusvenelaivue sai toteuttamiskäskyn tehtävälleen. Suomalaiset sukellusveneet sekä suomalaiset ja saksalaiset laivat aloittivat 22. päivänä Suomenlahden miinoittamisen, jotta Neuvostoliiton Itämeren laivaston vapaa kulku estettäisiin. Pyrkimyksenä oli varmistaa, ettei neuvostolaivasto pystyisi häiritsemään Suomenlahdelta saksalaisten Baltiaan avattavaksi suunnitellun maarintaman sivustaa, ja estää hyökkäys Ahvenanmaalle, jonka hallinta oli Suomen kannalta elintärkeää. Miinoitus ulotettiin 22. päivänä Neuvostoliiton miehittämän Viron (muun muassa Tallinnan) edustalle. Suomalaiset sukellusveneet laskivat miinoja Viron rannikolle 22. kesäkuuta 1941 kello 7.28-9.06 välisenä aikana. Kun Suomeen saapui tieto Saksan hyökkäyksen alkamisesta, Suomen merivoimat aloittivat välittömästi operaatio Kilpapurjehduksen, eli joukkojen siirrot demilitarisoidulle Ahvenanmaalle. Neuvostoliiton lentokoneet tekivät sodan ensimmäisen ilmahyökkäyksen suomalaisia vastaan hyökättyään tähän operaatioon osallistuneita sota-aluksia ja rannikkolinnakkeita vastaan 22. kesäkuuta klo 6.05. Lisäksi Hangosta alkoi tykistötulistus Porsöhön, Storholmaan ja mantereelle klo 6.50. Adolf Hitler julisti 22. kesäkuuta radioidussa puheessaan Suomen taistelevan yhdessä (im Verein) Saksan kanssa. Suomi ilmoitti pysyvänsä ulkopoliittisesti puolueettomana, mutta Hitlerin puhe oli maan johdolle kiusallinen, sille se viestitti maailmalle Suomen olevan liittoutunut Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan aloitetussa sodassa. Yleinen mielipide Suomessa otti kuitenkin Hitlerin puheen vastaan helpotuksena tukalassa tilanteessa. Hitler oli armeijoineen murtanut toistaiseksi kaiken vastarinnan ja Suomi saisi nyt hyvityksen. Nämä toimet saivat osaltaan Neuvostoliiton aloittamaan sotatoimet myös Suomea vastaan, koska se katsoi Suomen sallivan alueensa käytön hyökkäykseen itseään vastaan. Saksan kanssa aloitetuista koordinoiduista merisotatoimista ja Saksan Nurmeksen tasolta Petsamoon asti sijoittamasta armeijasta huolimatta Suomi ilmoitti pysyvänsä ulkopoliittisesti puolueettomana. Sodan kulku Sota alkaa Neuvostoliiton hyökkäykset Suomea vastaan alkoivat 22. kesäkuuta 1941 kello 6.05 aamulla, jolloin Neuvostoliitto aloitti tykistötulituksen Hangon tukikohdasta suomalaisiin kohteisiin saaristossa ja mantereella sekä lentoiskut suomalaisia laivoja vastaan merellä. Samana päivänä Neuvostoliitto suoritti useita tykistöiskuja itärajalla Tämän jälkeen samana päivänä Suomi osallistui eteläisen Suomenlahden miinoittamiseen. Saksa oli aloittanut Operaatio Barbarossan kello 3.00 ja Itä-Preussista Leningradin alueelle miinoituslentoja suorittaneet saksalaiskoneet lensivät paluumatkalla Utin lentokentälle tankkaukseen. Neuvostoliitto jatkoi ilma- ja tykistöiskuilla suomalaisiin sotilaskohteisiin Suomessa. Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja yritti vakuutella puolueettomuutta uudessa sodassa. Suomen ja Neuvostoliiton välillä vältyttiinkin merkittäviltä sotatoimilta muutaman päivän ajan. 24. kesäkuuta 1941 Neuvostoliitto evakuoi lähetystönsä Helsingissä. Kesäkuun 25. päivänä 1941 Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua, Heinolaa ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 koneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta. Näiden pommitusten ja aiempien tapahtumien perusteella eduskunnalle antamassaan tiedonannossa hallitus oli tehnyt sen johtopäätöksen, että maa oli joutunut sotatilaan. Tämän kannanoton eduskunta hyväksyi. Vielä samana päivänä 25.6. pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa. Sota julistettiin 26. kesäkuuta 1941. Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen. Suomen armeija aloitti suurhyökkäyksen Laatokan Karjalassa Korpiselän suuntaan 10. heinäkuuta ja sen painopiste oli vasemmalla siivellä. Hyökkäyksen kärkenä eteni eversti Ruben Laguksen komentama 1. jääkäriprikaati, joka saavutti Laatokan rannat muutamassa päivässä. Elokuun loppuun mennessä kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat. Talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi kärsityn vääryyden korjaamiseen. Neuvostoliitto vaati useaan otteeseen Britanniaa julistamaan sodan Suomelle. Britannian pääministeri Winston Churchill lähetti marsalkka Mannerheimille henkilökohtaisen, yksityisen ja salaisen kirjeen, jossa hän pahoitteli, että Britannia joutuu piakkoin julistamaan Suomelle sodan. Churchill myös kehotti Suomea olemaan ylittämättä vanhaa rajaa. Kirjettä säilytetään Britannian Imperial War Museumissa. Britannia katkaisi diplomaattisuhteet 1. elokuuta ja uhkasi sodalla 22. syyskuuta, jollei etenemistä katkaistaisi. Suomen liityttyä antikomintern-sopimukseen 25. marraskuuta Britannia jätti ultimaatumin, jossa se vaati vihollisuuksien lopettamista 5. joulukuuta mennessä. Jäätyään ilman tyydyttävää vastausta Lontoo ilmoitti Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta sodanjulistuksesta Suomelle. Suhteet ulkomaihin huononivat Suomen joukkojen edetessä. Varsinaiset sotatoimet maiden välillä rajoittuivat kuitenkin jo aikaisemmin 30. heinäkuuta tapahtuneeseen Suomen Liinahamarin pommitukseen. Myös Australia, Kanada ja Uusi-Seelanti toimittivat Suomelle sodanjulistuksen. Ulkomaalaiset vapaaehtoiset Kesästä 1941 alkaen Suomeen alkoi saapua ulkomaalaisia vapaaehtoisia. Eritoten vapaaehtoisia tuli Virosta, lopulta yli 3 000. Näitä virolaisia vapaaehtoisia kutsutaan Suomen-pojiksi, ja he olivat osa jatkosodan heimosoturiyksiköitä, jotka oli koottu suomensukuisista kansoista. Esimerkiksi Suomen merivoimien vahvuudesta heitä oli 10 prosenttia. Suur-Suomea rakentamassa Jo sisällissodan aikana vuonna 1918 Mannerheim oli Antreassa Karjalankannaksella antanut julistuksen, jossa toteaa ettei tulisi panemaan miekkaansa tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Jatkosodassa Mannerheim antoi kuuluisan niin sanotun miekantuppipäiväkäskynsä, jossa hän viittasi julistukseensa. Päiväkäskyssä oli mainintoja myös suuresta Suomesta, mikä jo tuolloin aiheutti kielteistäkin huomiota poliittisissa piireissä. Jatkosodan aikana Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet muuallakin kuin oikeistossa halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi ideologisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottu kolmen kannaksen linja oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa. Saksan ollessa tukena siihen oli mahdollisuus. Valtioneuvostossa käydyssä kovasanaisessa keskustelussa Mannerheim oli puolustanut vanhan rajan ylitystä vastaamalla sosiaalidemokraattiselle kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Tannerille, ettei sodassa voi pysähtyä jollekin mielivaltaisesti vedetylle rajalle, vaan oli valittava strateginen kohta. Toisaalta oli taloudellisia motiiveja Itä-Karjalan metsävarantojen hyödyntämisen muodossa. Alueita ei kuitenkaan juridisesti liitetty Suomeen, vaan eduskunta julisti vain talvisodassa menetetyt alueet Suomeen kuuluviksi. Alueiden hoidosta vastasi Itä-Karjalan sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä vallattujen alueiden liittämiseksi Suomeen. Alueilta liittyi myös suomensukuisten kansojen vapaaehtoisia Suomen puolustusvoimiin, ja heitä kutsutaan jatkosodan heimosotureiksi. Valloitetulle alueelle perustettiin internointileirejä, joita omana aikanaan nimitettiin aluksi "keskitysleireiksi" ja myöhemmin "siirtoleireiksi". Niihin suljettiin: a) "epäkansallista väestöä niiltä alueilta, joilla heidän oleskeluaan sotatoimia silmälläpitäen ei voitu sallia"; b) "poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen kansalliseen ja epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä"; c) "poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä, joiden vapaana oloa ei pidetty suotavana". Kansalliseksi väestöksi määrittelyssä miellettiin syntyperältään suomensukuinen väestö. Äänisniemen, Syvärinlaakson ja Maanselänkannaksen väestöä, joka perinteisesti sattuu puhumaan venäjää, siirrettiin etulinjasta taemmaksi leireihin paitsi neuvostopartisaanien hyökkäysten ehkäisemiseksi myös siviilien itsensä suojelemiseksi. Äänisniemelle oli tätä paitsi pakkautunut pakolaisia eri puolilta Karjalais-suomalaista sosialistista neuvostotasavaltaa, jotka eivät olleet syntyperältään suomensukuisia; odottaessaan turhaan kuljetusta Äänisjärven ylitse he jäivät Suomen puolustusvoimien käsiin. Tutkimuskirjallisuuden perusteella voi arvioida, että rintamien läheltä evakuoituja taikka pakolaisia saattoi olla jopa 16 600 Itä-Karjalan leireihin sijoitetuista ihmisistä. Tämä tarkoittaisi yli 69 prosenttia leirien korkeimmasta väkiluvusta, joka oli 23 984 henkeä 1. huhtikuuta 1942. Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan keskitysleireillä oli jopa 3,75 %, huomattavasti korkeampi kuin saman alueen vapaan väestön keskuudessa (2,6 %), saatikka Suomessa (1,31 %). Varsinaisena syynä Itä-Karjalan leiriläisten korkeaan kuolleisuuteen näyttää olleen heikko ravitsemustilanne ja jossain määrin myös heidän ikärakenteensa: 20-30-vuotiaiden naisten ja alaikäisten lasten suuri suhteellinen osuus (lähes puolet). Jatkosodan aikana Suomeen siirtyi saksalaisten miehittämältä Inkerin alueelta noin 62 000 inkerinsuomalaista. Asemasotavaiheen taustan poliittinen tilanne ja tapahtumat Mannerheim ja presidentti Risto Ryti suhtautuivat kielteisesti Leningradin valloitukseen ja sen suoraan tukemiseen, samoin kuin Muurmannin radan katkaisemiseen, jotta argumentti erillissodasta pitäisi ja jotta Suomella säilyisi paremmat rauhanneuvottelumahdollisuudet Saksan mahdollisen häviönkin yhteydessä. Suomalaisten eteneminen pysähtyi Mannerheimin käskystä joulukuussa 1941, jolloin alkoi niin kutsuttu asemasotavaihe, joka kesti kaksi ja puoli vuotta. Talvisodassa menetetyt alueet eduskunta liitti 6. joulukuuta takaisin Suomeen palauttaessaan Tarton rauhan rajat. Jatkosodan aikana tuotanto ja ulkomaankauppa vähenivät, mikä aiheutti ongelmia maan elintarvikehuollolle. Vaikein ruokatilanne oli talvella vuosina 1942-1943. Tällöin esimerkiksi rintamamiehillä ilmeni puutostauteja ja erityisesti osalla nuoremmista miehistä ruoanpuutteesta johtuvaa yleistä heikkoutta. Tilanteen pelasti ruokatarvikkeiden tuonti lähinnä Saksasta ja sen vaikutuspiirissä olevista maista. Lisäksi rintamamiesten tilannetta helpottivat Pohjois-Suomessa olevat saksalaisjoukot, jotka muonittivat 50 000 vastuualueellaan olevaa suomalaissotilasta. Huolimatta pitkien kuljetusmatkojen mukanaan tuomista käytännön ongelmista, yksitoikkoisesta ruuasta ja rajoitetuista annoksista rintamamiesten muonitus onnistui tyydyttävästi. Rintamamiesten keskuudessa esiintyi jatkosodan aikana kaikkiaan 300 sairaalahoitoa vaatinutta puutostautitapausta, mitä voidaan pitää varsin pienenä määränä. Vuonna 1942 taistelut jatkuivat hajanaisesti Syvärillä ja Kiestingissä. Suomalaisten ainoaksi hyökkäyssotatoimeksi koko asemasodan aikana jäi Suursaaren valtaus maaliskuussa. 4. kesäkuuta Mannerheim täytti 75 vuotta ja hänet ylennettiin Suomen marsalkaksi. Päivä määrättiin puolustusvoimain lippujuhlapäiväksi. Helsingissä ilmoitettiin nimettävän katu hänen kunniakseen. Adolf Hitler vieraili yllättäen Mannerheimin syntymäpäivillä Immolassa ja valitteli, ettei ollut voinut Romanian öljyn varmistamiseksi Saksalle tehdä mitään Suomen hyväksi talvisotaa ennen tai sen aikana. Suomalaisten nauhoittamasta Hitlerin "yksinpuhelusta" selkeni Suomen sodanjohdolle myös Neuvostoliiton asevarustelun taso, joka oli yllättänyt Hitlerin. Vastavierailullaan Saksaan Mannerheim oli saanut ilmeisesti lisää informaatiota Saksan "idänretkestä", koska paluunsa jälkeen hän arvioi puolustusministeri Rudolf Waldenille Saksan "idänretken" päättyvän katastrofiin. Neuvostoliittolaiset lähettivät sotilasosaston suomalaisten rintamalinjan taakse Rukajärven tienoille. Suomalaiset kuitenkin kukistivat yrityksen lyhyellä takaa-ajolla. Muutoksia valtioneuvostossa Saksan kärsittyä tappion Stalingradissa 2. helmikuuta 1943 alettiin Suomessa pyrkiä ottamaan etäisyyttä Saksaan. Eduskunta alkoi osoittaa tyytymättömyyttä presidentti Rytiä kohtaan, mikä ilmeni ulkoministeri R.J. Wittingin arvostelusta Rytin allekirjoitettua antikomintern-sopimuksen. Eduskunta kieltäytyi jatkamasta Rytille myönnettyä valtalakia. Tämä ei kuitenkaan estänyt hänen uudelleenvalintaansa kahden vuoden lisäkaudeksi helmikuussa 1943. Pääministeri Rangellin hallitus kuitenkin vaihdettiin vähemmän saksalaismieliseen Edwin Linkomiehen johtamaan hallitukseen. Hallitus pysyi koossa pääasiassa sosiaalidemokraattien valtiovarainministerin Väinö Tannerin ansiosta. Ryti ja Linkomies esittivät Yhdysvalloille, että se miehittäisi Pohjois-Suomen, ja Suomi olisi voinut samalla irtautua sodasta. Yhdysvallat harkitsi asiaa vakavasti, mutta katsoi sen kuitenkin vaarantavan Normandian maihinnousun, koska Saksalta vapautuisi silloin joukkoja sinne. Ensimmäiset rauhanneuvottelut ja Teheranin konferenssi 1943 Rauhasta käytiin neuvotteluja läpi koko vuoden 1943, mutta sopimukseen ei päästy. Neuvostoliitto ilmoitti jo 8. helmikuuta 1943 olevansa halukas rauhaan. Yhdysvallat vaati Suomen itsenäisyyden säilyttämistä, ja Neuvostoliiton Washingtonin-suurlähettiläs Maksim Litvinov ilmoittikin, ettei Neuvostoliitto aikonut miehittää Suomea kokonaan. Suomalaiset saivat saman vakuutuksen Tukholmasta Aleksandra Kollontailta. Suomi vaati rauhanneuvotteluiden pohjaksi vuoden 1939 rajoja, mutta Neuvostoliitosta saatiin tieto, että Suomen edustaja on tervetullut Moskovaan neuvottelemaan, mutta Suomen ehdotukseen ei tule sisältyä sille ennen sotaa kuulumattomia alueita. Rauhanehdot lyötiin lukkoon liittoutuneiden kesken Teheranin konferenssissa joulukuussa 1943. Josif Stalinin ehtoihin kuuluivat vuoden 1940 rauhan rajat, Hanko tai Petsamo pysyvästi Neuvostoliitolle, puolien sotavahinkojen korvaaminen, saksalaisten karkottaminen maasta ja demobilisaatio. Jotta Suomi olisi helpommin saatu myöntymään rauhaan, Ison-Britannian pääministeri Winston Churchill ja Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ehdottivat, että Viipuri jätettäisiin Suomelle, mutta Stalin vaati Viipuria ehdottomasti Neuvostoliitolle ja kieltäytyi edes keskustelemasta asiasta. Toiset rauhanneuvottelut ja Saksan osittainen Suomen vientikielto huhtikuussa 1944 Kun Suomen uusi hallitus tiedusteli keväällä 1944 rauhanehtoja, se ei voinut niitä edelleenkään hyväksyä. Suomesta Moskovaan rauhanehdoista neuvottelemaan menivät Carl Enckell ja Paasikivi 26. maaliskuuta 1944. He tapasivat kaksi kertaa Neuvostoliiton ulkoasiankomissaari Molotovin ja Vladimir Dekanozovin. Uusi Suomen ulkoasiainministeri Henrik Ramsay meni Saksaan tunnustelemaan mahdollisuutta solmia Neuvostoliiton kanssa rauha, mistä Saksan valtakunnan ulkoasiainministeri Ribbentropp hermostui. Neuvotteluja ei uskallettu käydä salaa saksalaisilta siinä pelossa, että Neuvostoliitto paljastaa saksalaisille Suomen ja sen käyneen neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa ja näin olleen saattaa painostaa neuvotteluissa uhkaamalla julkistaa salaiset neuvottelut. Tuloksena avoimuudesta huolimatta, siitä johtuen, oli Suur-Saksan valtakunnan epäluottamus Suomeen, mikä samalla aiheutti vaikeuksia mm. asetoimituksiin aina Neuvostoliiton 9. kesäkuuta 1944 alkaneen Karjalankannakselle kohdistuneen suurhyökkäyksen alkuvaiheen jälkeisiin tapahtumiin huolimatta. Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler oli määrännyt Suomen osittaiseen vientikieltoon 19. huhtikuuta 1944. Siitä huolimatta Saksassa kannatettiin aseidenviennin jatkamista Suomeen, jotta rintama Suomessa kestäisi. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen 9. kesäkuuta 1944 alkamisen jälkeen saksalaiset toimittivat Suomeen aseita 13.-26.6.1944 Pohjoiselta armeijaryhmältä Virosta ja Suomen Lapista Saksan 20. vuoristoarmeijalta vajaat 11 000 kappaletta 100 mm:n Faustpatrone- ja 142 mm:n Panzerfaust 30 - sinkoa ja 600 kappaletta 88 mm:n Raketenpanzerbüchse 54. Fauspatrone:a kutsuttiin myös Panzerfaust klein:iksi, pieneksi panssarinyrkiksi Panzerfaust 30:n ollessa Panzerfaust, panssarinyrkki. Raketenpanzerbüchse 54:ää kutsuttiin Panzeschräck:iksi, panssarikauhuksi. Suomen ilmavoimille toimitettiin 39 Messerschmitt Bf-109 G -hävittäjää. Kaikkiaan kesä-elokuun aikana toimitettiin 72 Messerschmitt Bf-109 G-6- ja Bf-109 G-8 -hävittäjää sekä 12. kesäkuuta 1944 lento-osasto Kuhlmey Immolan lentokentälle. Helsingin suuryöpommitukset 6.-7., 16.-17. ja 26.-27. helmikuuta 1944 Suomi hylkäsi mahdottomiksi arvioimansa rauhanehdot huhtikuussa 1944. Neuvostoliitto pyrki taivuttamaan Suomen rauhaan Helsingin suurpommituksilla ("rauhanpommitukset") helmikuun aikana. Neuvostoliitto halusi nopean ratkaisun sodalle pystyäkseen keskittämään joukkonsa Berliinin valtaukseen. Neuvostoliiton suurhyökkäys 1944 Puna-armeija lopetti asemasodan suurhyökkäyksellä Karjalankannaksella 9. kesäkuuta 1944 ja kaksi viikkoa myöhemmin Maaselän suunnalla. 10. kesäkuuta, neljä päivää Normandian maihinnousun 6. kesäkuuta 1944 jälkeen, Yhdysvallat julisti Suomen ja sen johtajat saksanmielisiksi ja pyysi lähettiläs Hjalmar J. Procopén poistumaan maasta. Suurhyökkäyksen alettua Neuvostoliitto vastasi Suomen rauhantiedusteluihin vaatien ehdotonta antautumista. Neuvostoliiton tykistökeskitykset ja ylivoima mursivat suomalaisen puolustuksen (Valkeasaaressa 10. kesäkuuta 1944). VT-linja (Vammelsuu-Taipale) murtui Kuuterselässä 14. kesäkuuta ja Viipuri vallattiin suomalaisilta lähes taisteluitta 20. kesäkuuta. Samana päivänä tehtiin Elisenvaaran asemalle sodan tuhoisin lentopommitus, jossa kuoli yli sata ja loukkaantui yli 300 henkeä. Moskovassa oli jo ennen hyökkäystä valmistauduttu siihen, että Suomi miehitettäisiin. Suomen hallitus ilmoitti 22. kesäkuuta 1944, rintaman ollessa luhistumaisillaan, Moskovaan olevansa halukas luopumaan sodasta ja katkaisemaan suhteensa Saksaan. Neuvostoliitto vaati vastauksessaan ehdotonta antautumista. Samana päivänä Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop saapui maahan ja ilmoitti, että Saksa jatkaisi tuen antamistaan vain jos Suomi solmisi liiton Saksan kanssa ja jatkaisi sotimista. Saksalaiset vaativat Suomelta sitoutumista sotaan, koska Narvan rintama oli heille tärkeä. Presidentti Risto Ryti teki saksalaisten kanssa 26. kesäkuuta ns. Ryti-Ribbentrop-sopimuksen, joka velvoitti Suomea olemaan neuvottelematta erillisrauhaa ja lisäsi saksalaisten materiaalitoimituksia. Sopimuksen merkitystä on kuitenkin 2000-luvun alussa kyseenalaistettu. Rytin allekirjoittaessa kirjeensä Adolf Hitlerille pääosa saksalaisista panssarintorjunta-aseista, syöksypommittajista, rynnäkkötykeistä ja jalkaväkidivisioonista oli jo Suomessa tai matkalla. Ryti-Ribbentrop-sopimus ei ollut sitova valtiosopimus vaan ainoastaan Rytin henkilökohtainen vakuutus siitä, ettei hän tasavallan presidenttinä toimiessaan tee erillisrauhaa. Erillisrauha tehtiin sen jälkeen, kun Ryti oli eronnut tehtävästään ja eduskunta oli poikkeuslailla valinnut marsalkka Mannerheimin presidentiksi. Neuvostoarmeija valloitti Petroskoin 28. kesäkuuta 1944. Syväriltä suomalaiset onnistuivat vetäytymään järjestyneesti, kun taas Kannaksella joukot olivat monin paikoin hajaantuneet. Rintamaorganisaatio kesti kuitenkin etulinjan suuriakin menetyksiä, jos tykistön tulenjohto, panssarintorjunta ja konetuliaseitten verkko vain säilyivät. Etulinjasta luvatta jopa yksiköittäin irtautuvat joukot olivat kuitenkin suomalaisille ongelma, joka vaikutti suuresti taistelun lopputulokseen. Valkeasaaresta on Viipuriin noin sadan kilometrin matka, jonka taittamiseen puna-armeija käytti kymmenen päivää. Vaikka suomalaisten vetäytymisvauhti oli siten keskimäärin noin kymmenen kilometriä päivässä, mitä voidaan pitää sotilaallisesti onnistuneena suorituksena. Se aiheutti kuitenkin suomalaisille suuria ongelmia, jotka ilmenivät muun muassa Viipurin nopeana menetyksenä ja karkuruutena. Puolustustaistelussa suomalaisten tukena oli myös saksalaisia joukkoja. Erityistä merkitystä Kannaksen torjuntataisteluille on sanottu olleen Saksan jo aikaisemmin toimittamalla panssarintorjunta-aseistuksella, koska suomalaisten käytössä ollut pst-tykistö ei ollut tehokas neuvostojoukkojen uusimpia Klim Vorošilov ja Josif Stalin -panssarivaunuja vastaan. Kannaksen puolustustaistelun taistelulennoista suoritti lyhyen aikaa hyvin merkittävän osan saksalainen Lento-osasto Kuhlmey, erityisesti maataistelukoneita, huoltoyhteyksiä ja huoltoa vastaan suunnatuin iskuin, mutta materiaalinen ilmaherruus oli neuvostoliittolaisten. Yleisimmän arvion mukaan kenttätykistön taitava keskittäminen ja hyvä yhteistoiminta sitkeästi taistelleen jalkaväen kanssa auttoivat suomalaisia ainoina toisessa maailmansodassa pysäyttämään Neuvostoliiton strategisen suurhyökkäyksen Talin-Ihantalan taistelussa 25. kesäkuuta - 9. heinäkuuta 1944, Äyräpäässä-Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Joidenkin historioitsijoiden mielestä Saksan tuki oli torjuntataistelun onnistumiselle ratkaisevan tärkeää. Syväriltä puna-armeijan eteneminen jatkui niin sanottuna Itä-Karjalan suurhyökkäyksenä, mutta se pysäytettiin kiivaissa taisteluissa U-asemassa Impilahden-Jänisjärven tasalla. Myös pohjoisessa suomalaiset vetäytyivät. Vanhan rajan Ilomantsissa ylittäneet yli kahden divisioonan vahvuiset joukot torjuttiin ja tuhottiin 9. elokuuta päättyneessä Ilomantsin taistelussa. Heinäkuun puolenvälin jälkeen tilanne Kannaksella vakiintui ja Aleksandra Kollontai ilmoitti 12. heinäkuuta ruotsalaisten välityksellä, että ehdottoman antautumisen vaatimus oli johtunut hänen "väärinkäsityksestään". Neuvostoliitto luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta ja Ruotsin kautta ilmoitettiin Mannerheimille, että Neuvostoliitto oli valmis aselepoon edellyttäen, että sen allekirjoittaisi Mannerheim eikä silloisen hallituksen edustaja. Ryti erosi 1. elokuuta ja Mannerheim nimitettiin hänen seuraajakseen. Mannerheim nimitti uuden hallituksen 7. elokuuta. Suomella oli kesän 1944 torjuntataisteluissa neljätoista jalkaväkidivisioonaa, seitsemän prikaatia ja panssaridivisioona. Puna-armeija käytti Suomen rintamalla yhteensä 54 divisioonaa, yhtätoista jalkaväkiprikaatia ja seitsemän linnoitusalueen joukkoja eli yhteensä 68 yhtymän verran joukkoja, yhteismäärältään noin miestä, joiden taisteluvälineistö oli ylivoimainen. Suomalaisten kokonaistappiot olivat Kannaksella noin 44 500 ja Itä-Karjalassa noin 19 500 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, Puna-armeijan tappiot olivat vähintään 96 400 miestä. Professori Heikki Ylikangas tulkitsee eri lähteitä siten, että Neuvostoliitto vähensi Suomen rintaman sotatoimien merkitystä kesän 1944 kuluessa. Hänen mukaansa muun muassa Mannerheim piti Suomen tilannetta toivottomana vielä esimerkiksi 16. ja 18. kesäkuuta. Päämajassa tapahtui selkeä suunnanmuutos 19. kesäkuuta Mannerheimin saatua eversti Aladár Paasoselta tiedusteluaineistoa, jonka mukaan Neuvostoliitto ei tähdännyt Suomen miehittämiseen vaan rauhaan. Ylikangas tulkitsee Neuvostoliiton sotatoimien pääpainopisteen olleen eteläisemmässä Euroopassa, jossa Saksan hyökkäyksen torjuminen oli tärkeintä. Neuvostoliiton miehitysaikeista kertoo se, että Moskovassa setelipaino Goznakin tiloissa oli suunniteltu ja valmistettu Suomea varten miehitysseteleitä. Sotavangit Neuvostoliittolaisten sotavankien määrä Suomessa on arvioitu olleen noin 64 000 henkeä. Näistä 56 000 vankia oli otettu jo vuonna 1941. Noin 2 700 vankia vaihdettiin saksalaisten itämerensuomalaisiin, joita oli noin 2 200. Vuoden 1942 huonon sadon takia nälkään kuoli monia sotavankeja. Neuvostoliittolaisia sotavankeja kuoli 18 318 suomalaisilla sotavankileireillä. Suomalaisia sotavankeja oli Neuvostoliiton virallisen tilaston mukaan 2 377. Kotimaahan palautettiin 1 969 henkeä. Timo Malmin mukaan suomalaisia joutui vangeiksi 3 402, leirillä kuoli 1 388 ja kotiutettuja oli 1 938 eli 57 prosenttia. Lukujen eron virallisiin lukuihin selittää osittain se, että neuvostoliittolaisissa tilastoissa otetaan huomioon vain ne sotavangit, jotka selvisivät leirille saakka. Rauha Rytin erottua tehtävistään 4. elokuuta 1944 virkaan astunut uudeksi presidentiksi valittu Mannerheim katsoi elokuun puolivälissä Rytin tekemän Ribbentrop-sopimuksena tunnetun henkilökohtaisena kirjeenä lähetetyn vakuutuksen olevan pätemätön sitomaan Suomea Saksaan. Rauhanehdot saatiin elokuun lopussa. Neuvostoliiton ehtona aselevolle oli suhteiden katkaiseminen Saksaan. Eduskunta äänesti 2. syyskuuta suhteiden katkaisemisen puolesta äänin 113-43 ja Neuvostoliitto oli valmis aloittamaan aselevon 4. syyskuuta 1944 kello 8.00 sillä edellytyksellä, että Suomi tiedottaa suhteiden katkaisemisesta Saksaan. Suomalaiset lopettivat sotatoimet tuona ajankohtana, mutta neuvostoliittolaiset jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden, mikä ilmeisesti johtui tiedotteen julkaisun viivästymisestä. Rauhanehtoina oli Saksasta irtautuminen ja saksalaisjoukkojen karkottaminen maasta huolimatta siitä, että samaan aikaan armeija tuli saattaa rauhanaikaiselle kannalle eli joukot kotiuttaa. Suomen ja Saksan välille puhkesi Lapin sota (15. syyskuuta 1944 - 27. huhtikuuta 1945). Neuvostoliitto painosti Suomea taisteluihin, mutta vetäytyminen toteutettiin aluksi saksalaisten kanssa salaisesti sovitun yhteisen aikataulun mukaan. Merkittävämmät sotatoimet alkoivat suomalaisten 1. lokakuuta tekemällä Tornion maihinnousulla ja kiivailla taisteluilla Tornionlaaksossa. Saksalaisarmeija vetäytyi hyvässä järjestyksessä pohjoista kohti, motorisoitujen jälkijoukkojen taistellessa perässä tulevien suomalaisjoukkojen kanssa. Saksalaisjoukot vetäytyivät Norjaan ja valmiiksilinnoitettuun puolustuslinjaan Käsivarren Lapissa. Koska Suomen armeijan pääjoukot tuli kotiuttaa joulukuun alussa 1944, tuli sodan loppuvaiheesta "lasten ristiretki", jossa armeijan kantahenkilökunta johti vain nuorimpia ikäluokkia. Neuvostoliitto ei suostunut solmimaan heti lopullista rauhaa, ja Moskovassa allekirjoitettiin 19. syyskuuta välirauha: Suomi luovutti Neuvostoliitolle talvisodassa menetettyjen alueiden lisäksi Petsamon ja joutui vuokraamaan Porkkalan 50 vuodeksi ja takaamaan sinne Neuvostoliiton sotilaille vapaan pääsyn Suomen alueiden kautta. Saksan joukot oli karkotettava maasta ja saksalaisten omaisuus luovutettava liittoutuneille. Suomen oli supistettava armeijansa vahvuus 42 000 mieheen. Sotakorvauksia tuli maksaa 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria kuudessa vuodessa, ja korvata kaikki luovutetulta alueelta viety ja hävitetty omaisuus. Neuvostoliiton vastaiset ja "fasistiset" järjestöt (muun muassa Lotta Svärd) piti lakkauttaa pysyvästi. Sotarikolliset piti tuomita. Jatkosodan loppu käytännössä sammutti myös Suur-Suomi-aatteen, koska sen toteuttamiselle ei enää ollut poliittisia eikä sotilaallisia edellytyksiä. Neuvostoliitto oli voittanut sodan ja laatinut Suomelle ankarat rauhanehdot, jossa muun muassa Suomen alue entisestään pieneni. Jatkosodan aikana Suomeen siirretyt inkerinsuomalaiset piti välirauhanehtojen mukaan palauttaa takaisin Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton hallinnoimilta alueilta ja Suomesta siirretyt inkerinsuomalaiset karkotettiin eri puolelle Neuvostoliittoa. Suuri osa pakkosiirrettiin Siperiaan. Neuvostoliitto määritteli Suomen rauhanehdot ja aluemenetykset länsi-liittolaisilleen jo etukäteen sodan alkuvaiheessa. Kun Britannian ulkonimisteri Anthony Eden matkusti joulukuussa 1941 Moskovaan tiivistämään sotilaallista yhteistyötä, Neuvostoliitto otti ensimmäisenä ehtona esiin 22. kesäkuuta 1941 vallinneen tilanteen, jonka mukaan Britannian olisi tunnustettava Baltian maiden, Kaakkois-Suomen, Itä-Puolan, Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan kuuluminen Neuvostoliittoon. Näiden lisäksi NL vaati osia Itä-Preussista, Petsamoa ja lisäksi tukikohtia Romaniasta ja Suomesta. Neuvostoliitto halusi kirjata kaikki luetellut ehdot salaisella lisäpöytäkirjalla. Brittien informoitua ehdoista amerikkalaisia nämä torjuivat ehdottomasti ehdotuksen salaisen lisäpöytäkirjan laatimisesta. Stalinin ehdotuksen katsottiin olleen Atlantinjulistuksen periaatteiden vastainen. Brittihallitus ei periaatteessa katsonut vastustavansa Stalinin ehdotusta, mutta asiasta ei vain voitu päättää juuri sillä hetkellä. Suomen ja Saksan suhde jatkosodan aikana Keskustelu jatkosodan alusta, suurhyökkäyksen yllätyksestä, torjuntavoitosta ja saksalaisten osuudesta jatkuu edelleen sekä muistelmakirjallisuudessa että tutkimuksissa. Sodan lopusta 1980-luvun loppuun asti käytiin keskustelua sodan alkamisesta, jossa niin kutsutun ajopuuteorian katsottiin selittävän Suomen tien sotaan. Suurhyökkäys-aiheessa perinteisen käsityksen mukaan Stalin tarvitsi voimat ensisijaisesti Saksaa vastaan. Hyökkäyksen jatkaminen käsketylle Kymijoen linjalle olisi edellyttänyt uusia suunnitelmia ja lisäjoukkojen keskityksiä, ja sitä taas yleistilanne ja vuodenajan vaihtuminen eivät olisi sallineet. Siksi Neuvostoliitto suostui neuvoteltuun erillisrauhaan, vaikka liittoutuneet olivat sopineet vaativansa Saksalta ja sen liittolaisilta antautumista. Suomalaiset katsoivat olevansa Saksan "kanssasotijoita" omine päämäärineen eivätkä liittolaisia. Keskustelu siitä, oliko Suomi liittoutunut Saksan kanssa vai sotiko se omaa erillistä sotaansa, erillissotateesi, on jatkunut Suomessa 2000-luvulle asti. Virallisen poliittisen näkemyksen mukaan Suomi ja Saksa eivät olleet liitossa (muun muassa presidentti Tarja Halosen lausunnot 60. voitonpäivän edellä). Ulkomaisessa historiantutkimuksessa on pitkään ollut vallitsevana käsitys, että Suomi oli Saksan liittolainen. Myös huomattava osa suomalaisia tutkijoita on sitä mieltä, että Suomi oli käytännössä Saksan liittolainen. Jatkosotatutkimuksen perusteoksen, Markku Jokisipilän väitöskirjan Aseveljiä vai liittolaisia? mukaan erillissodasta alettiin Suomessa puhua vasta silloin, kun sotaonni alkoi kääntyä ja Saksan häviö näyttää yhä selvemmältä. Vuonna 2008 myös historian professori Henrik Meinander otti Tarja Halosen presidenttifoorumissa kantaa erillissodan käsityksestä luopumisen puolesta. Lokakuussa 2008 Helsingin Sanomat teki kyselyn suomalaisten historian professoreiden keskuudessa. Vastanneista 28 professorista 16 (57 %) mukaan Suomi ei käynyt jatkosodassa erillissotaa vaan oli Saksan liittolainen. Kuusi (21 %) professoreista oli erillissodan kannalla, ja kuusi ei antanut suoraa vastausta. Liittonäkemyksen kannattajat kiinnittävät huomiota esimerkiksi siihen, että joukko korkea-arvoisia suomalaisupseereita sai etukäteen tietoja operaatio Barbarossasta siten, että jatkosota oli olennaisesti sidoksissa tähän operaatioon. Näin ollen Suomen jatkosotaa sellaisena kuin se käytiin ei olisi sodittu ilman Saksan merkittävää materiaalista ja strategista tukea. Suomi ei ollut lain mukaan Saksan liittolainen, sillä Suomen ja Saksan välille ei ollut solmittu liittosopimusta, mutta käytännössä Suomi oli Saksan liittolainen, sillä se kävi sotaa Saksan resursseilla ja aseilla, antaen Pohjois-Suomen saksalaisten käyttöön ja alistaen joukkojaan Saksan armeijan komennukseen. Varsinkin jatkosodan alkuvaiheessa Suomen operaatiot olivat täysin sidoksissa Saksan omiin operaatioihin ja niistä riippuvaisia. Samoin maiden turvallisuuspoliiseilla oli kiinteät suhteet. Sota-aikana saksalaisia kutsuttiin aseveljiksi, kuten myös Saksassa suomalaisia. Myös Suomen valtionjohto käytti termiä puhuessaan Saksasta. Katso myös Ilomantsin torjuntavoitto 1944 Itä-Karjalan keskitysleirit Itärintama (toinen maailmansota) Jatkosodan suomalainen ilmatorjunta Jatkosodan suomalaiset lentokoneet Jatkosodan hyökkäysvaihe Jatkosodan vastarintaliike Kesän 1944 ratkaisutaistelut Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941 Salpalinja Suomen ilmavoimien historia - jatkosodan lentokoneet ja lentosota Suurhyökkäys Syväriltä 1944 Tuntematon sotilas Lähteet Kirjat, aikakauslehdet Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni. Tammi, 1977. ISBN . Glantz, David: The Siege of Leningrad 1941-44, MBI Publishing Company 2001 Historiallisia Tutkimuksia 148. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Mannerheim, G.: Muistelmat II. Helsinki: Otava 1952. Päivälehdet Verkko Viitteet Kirjallisuutta Elokuvia Etulinjan edessä, elokuva JR 61:stä Syvärillä ja Kannaksella, Åke Lindman, 2004 Hiljaisuus, elokuva kaatuneitten evakuoimiskeskuksesta, ohjaus Sakari Kirjavainen, 2011 Hylätyt talot, autiot pihat, elokuva Laila Hietamiehen samannimiseen romaanista, kertoo Viipurin viimeisistä päivistä kesällä 1944, ohjaus Lauri Törhönen, 1999 Lupaus, elokuva lotista talvi- ja jatkosodassa, ohjaus Ilkka Vanne, 2005 Päämaja, elokuva Päämajan tunnelmista kesällä 1944, ohjaus Matti Kassila, 1970 Rintamalotta, elokuva lotista rintamalla jatkosodan aikaan, ohjaus Aarne Tarkas, 1956 Rukajärven tie, Olli Saarela, käsikirjoitus Antti Tuuri ja Olli Saarela, 1999 Tali-Ihantala 1944, Åke Lindman ja Sakari Kirjavainen, käsikirjoitus Stefan Foss, Benedict Zilliacus ja Esko Salervi, 2007 Tuntematon sotilas, Edvin Laine, 1955 Tuntematon sotilas, Rauni Mollberg, 1985 Tuntematon sotilas, Aku Louhimies, 2017 Aiheesta muualla Hakukone. Kirja-arvostelu teoksesta Pilke, Helena ja Kleemola, Olli: Elämää juoksuhaudoissa. Sotilaiden huvit ja harrastukset jatkosodan rintamilla. SKS, 2015. Heikki Kainulainen, Tutkijoiden erillissota Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 2013 Seulonnan keskeiset artikkelit

442

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jyv%C3%A4skyl%C3%A4

Jyväskylä

Jyväskylä on Suomen kaupunki ja Keski-Suomen maakuntakeskus Päijänteen pohjoisrannalla. Jyväskylä on vuonna 1837 perustettu vanha kaupunki. Jyväskylän väkiluku on ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on  asukasta/km². Jyväskylä on yliopistokaupunki ja väkiluvultaan Suomen seitsemänneksi suurin kaupunki ja viidenneksi suurin kaupunkialue. Jyväskylä on merkittävä kasvukeskus. Jyväskylän kantakaupunki sijaitsee enimmäkseen Päijänteen pohjoispäähän Äijälänsalmen kautta yhteydessä olevan Jyväsjärven sekä Palokkajärven ja Tuomiojärven välisellä kannaksella, jonka läpi virtaa Tourujoki Palokkajärvestä Jyväsjärveen. Jyväskylän rajanaapurikunnat ovat Joutsa, Toivakka, Jämsä, Luhanka, Muurame, Petäjävesi, Laukaa ja Uurainen. Vuonna 2009 kaupunki, Jyväskylän maalaiskunta ja Korpilahti liittyivät yhteen, minkä vaikutuksesta Muuramen kunta jäi lähes joka puolelta Jyväskylän ympäröimäksi. Jyväskylässä on yliopisto, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, ammattikoulu Gradia sekä useita muita oppilaitoksia. Merkittävin teollisuuden työnantaja on Valmet Oyj. Maantiede Jyväskylä sijaitsee eteläisen ja keskisen Suomen rajaseudulla ja on ollut läpi historiansa merkittävä liikenteen risteyskohta. Lähimmät suuret kaupungit ovat Kuopio (144 km), Tampere (149 km) ja Lahti (169 km). Suomen pääkaupunkiin Helsinkiin Jyväskylästä on matkaa maanteitse 272 km, rautateitse matka on 342 km. Muutamiin muihin suurehkoihin kaupunkeihin kertyy maanteitse matkaa seuraavasti: Mikkeli 113 km, Hämeenlinna 188 km, Kouvola 192 km, Seinäjoki 216 km, Pori 273 km, Vaasa 282 km, Turku 304 km ja Oulu 339 km. Jyväskylän kaupunki sijaitsee Päijänteen pohjoispäässä. Kantakaupunki on Päijänteen pohjoispäähän Äijälänsalmen kautta yhteydessä olevan Jyväsjärven sekä Tuomio- ja Palokkajärven välisellä kannaksella, jonka lävistää Tourujoki. Jyväskylän pisin jokimuodostelma on Tikkakosken Luonetjärvestä Puuppolan Korttajärveen virtaava Autiojoki 10,9 kilometrin pituudellaan. Päijänteen jälkeen suurimmat alueen järvet ovat Muuratjärvi ja Leppävesi. Suurimpia Jyväskylään kuuluvia saaria ovat Päijänteen Muuratsalo (osa), Vuoritsalo, Kumina, Lehtisaari, Lehtissaari ja Iso-Poro ja Leppäveden saari, josta osa tunnetaan nimellä Manunsaari, osa nimellä Oravasaari. Oravasaaren kylä ei nimestään huolimatta pääosin sijaitse tällä saarella. Jyväskylä ympäristöineen on mäkistä maastoa. Jyväskylän korkein mäki on Korpilahden Moksin kylässä sijaitseva 258 metriä korkea Uutelanmäki. Ennen vuoden 2009 kuntaliitosta Jyväskylän korkein kohta oli 249 metrin korkuinen Pirttimäki. Tunnetumpia maankohoumia ovat Laajavuori, jolla sijaitsee hiihtokeskus ja Matti Nykäsen mäki sekä Harju (aikaisemmin nimillä Jyväsharju ja Syrjänharju), joka ei nimestään huolimatta ole harju vaan Sisä-Suomen reunamuodostuman osa. Sen laella on Vesilinna, yhdistetty vesi- ja näkötorni, jossa on myös luontomuseo ja ravintola. Ydinkeskusta on Harjun ja Jyväsjärven välissä. Ilmasto Jyväskylän kaupunginosat Jyväskylän kaupunki on jaettu 14 suuralueeseen ja edelleen 86 kaupunginosaan. Historia Varhaisvaiheet Jyväskylän seudulta tunnetaan arkeologisia löytöjä kivikaudelta lähtien. Keskiajalla Keski-Suomi oli Päijännettä ja vesireittejä pitkin liikkuvien hämäläisten metsästys- ja kalastusaluetta, mutta samaan aikaan alueella liikkui myös saamelaista väestöä. Nykyisen Jyväskylän alue kuului Saarion, Hauhon ja Sääksmäen talollisten nautintaoikeuksien piiriin. Laukaan Vuojärvestä tehty siitepölyanalyysi osoittaa, että alueella on jo 500-700-luvulla alkanut kaskiviljely, sillä erityisesti rukiin siitepölyä on tuon aikaisissa sedimenteissä. Varhaisin nimeltä tunnettu alueen asukas oli Heikki Ihanninpoika Jyväsjoki, jonka mainitaan vuoden 1506 asiakirjoissa rakentaneen talon Äijälään. Jyväskylä kuului uuden ajan alussa Laukaaseen, mutta eteläpuolen Korpilahti, Säynätsalo ja Muurame kuuluvat Jämsään. Tuon aikaisen Jyväskylän alueella oli vanhimman (vuoden 1593) maakirjan mukaan kahdeksan taloa, ja lisäksi Palokassa 5 ja Keljossa 2 taloa. Näistä Mattilan talo hallitsi yksinään myöhemmän Jyväskylän jakokunnan maita Keljon kylän rajalta Vesangan ja Palokan kylän rajaan. Jyväskylän vanhin saman suvun hallussa jatkunut tila on Lahden talo, joka on vuonna 1600 erotettu Mattilasta. Lahden talon historia ja sitä hallinnut Lahden suku kietoutuvat merkittävästi Jyväskylän kaupungin alueeseen. Kuitenkin Lahden suku on myöhemmissä vaiheissa haarautunut ja hajaantunut pitkälti ympäri Suomea, ja nykyään suvun edustajia tunnetaan asuvan Lapissa asti. Lahdenrinne Jyväsjärven lounaisnurkassa on Lahden talon vanhaa ydinaluetta. Nykyisen Jyväskylän alueella oli vuoteen 1593 mennessä perustettu myös (Vaajakosken suunnan) Oravasaaren, Haapaniemen, (Palokan suunnan) Mankolan, Rutalan, Mikkolan, (Tikkakosken suunnan) Tikkamannilan, Puuppolan, Kuikan, Nyrölän sekä (Vesangan) Siekkilän, Soikkalan, Yrjölän ja Sipilän talot. Vanhan Korpilahden alueella oli runsaasti taloja: Maahi, Kurkela, Ekonen, Tissola, Hurttia, Härkölahti, Ahvenus, Puolakka, Leustu, Oittila, Putkilahti, Könnö, Raidanlahti, Moksi, Kopiseva, Lehtimäki, Rutalahti, Särkijoki, Saukko, Painaja, Veijo, Maatia ja Uittime sekä nykyisen Muuramen alueen talot. Taloista esimerkiksi Kekkolan, Kuokkalan, Äijälän, Mattilan ja Tourulan nimet ovat säilyneet nykyaikaan asti kaupungin asuinalueiden niminä. Nykyinen Kekkola sijaitsee kuitenkin hieman eri paikassa kuin tuolloin Kuokkalassa Päijänteen rannalla ollut Kekkolan talo. Myöhemmin Mattilasta erotettu Taavettila sijaitsi nykyisen kaupungin keskustan paikalla. Huikko ja Tourula olivat Tourujoen itärannalla. Taloja syntyi tulevina vuosisatoina niin, että Jyväskylästä tuli Laukaan pitäjän suurin kylä. Hyvien vesiyhteyksien ja maanteiden vuoksi Jyväskylästä kehittyi pieni kauppapaikka. Vuonna 1801 sille myönnettiin markkinaoikeudet. Kun Jyväskylälle pyydettiin kaupunginoikeuksia 1820-luvulla, vedottiin kappelikirkonkylän "vilkkauteen"; sinne oli nimittäin asettunut värjäri, nahkuri, kultaseppä sekä kupari- ja läkkiseppä ja siellä oli aina auki oleva ruokapaikka. Kaupunkioikeudet Jyväskylä irrottautui Laukaasta anomalla kaupunkioikeuksia. Hankkeen aloitti majuri Carl Christian Rosenbröijer esittämällä sitä 1823 Laukaan pitäjänkokouksessa. Kaupunginoikeudet saatiin 1837, ja nykyisen kaupungin alueen ydinalueella sijainneiden Taavettilan ja Mattilan talojen isännät joutuivat myymään maitaan kaupunkia varten. Heitä uhattiin pakkolunastuksella. Vain pieni osa tuosta kaupungille saadusta alueesta asemakaavoitettiin, mutta alueen oli pakko olla huomattavasti laajempi, jotta kaupungin lehmille riitti laidunmaata - tuolloin Suomen kaupungeissakaan ei ollut epätavallista, että asukkaat omistivat lehmiä. Jyväskylän vanhan kirkon alue (markkinapaikka) olisi ollut kaupungille luontevin paikka. Se ei kuitenkaan ollut ainoa vaihtoehto. Suomen senaatti lähetti Jakob Leonard Boringhin, päämittauskonttorin insinöörin etsimään sopivinta kaupunginpaikkaa. Hän löysi sopivat paikat myös Kuokkalasta ja Keljosta, mutta paikaksi valittiin lopulta markkinapaikka, jonne kaupunkia oli suunniteltukin. Nykyään myös kaksi muuta ehdotettua paikkaa kuuluu kaupungin alueeseen. Lähes kaikki kaupungin ensimmäiset asukkaat tulivat Jyväskylän seudun ulkopuolelta. Asemakaavan uudelle kaupungille suunnitteli ensin Boringh. Siinä oli viisitoista korttelia, joissa kussakin oli kahdeksan tonttia lukuun ottamatta keskimmäistä korttelia, joka oli tori. Carl Ludvig Engel muutti kaavaa lisäämällä kaavan kumpaankin päähän pienempiä tontteja, suurentamalla torin ympäristön tontteja ja poistamalla poikittaiset palokujat eli tulipaloja ehkäisevät lehtipuurivit. Nykyisen kaupungin ydinkeskusta on tuo Engelin asemakaavan alue. Vuonna 1838 kaupungissa oli vain 189 asukasta. 1800-luvun liikenne Säännöllinen höyrylaivaliikenne alkoi 1850-luvulla. Se, että kaupunki rakennettiin kappelikirkonkylään, joka ei ollut Päijänteen rannalla, oli vesiliikenteen kannalta huono ratkaisu, sillä suurilla sisävesialuksilla ei päässyt suoraan kaupunkiin, vaan laivat jätettiin ulkosatamaan Päijänteen rannalle, mutta ongelma poistui, kun Äijälänjokea ruopattiin niin, että se muuttui Äijälänsalmeksi. Silloin Jyväsjärven ja Päijänteen välille avautui suurillekin sisävesialuksille kelpaava laivayhteys. Kun Vääksyn kanava vuonna 1871 valmistui, päästiin toiseen merkittävään asutuskeskukseen (nykyiseen kaupunkiin) Lahteen asti. Pian valmistui toinenkin kanava, Kalkkisten kanava, joka mahdollisti laivaliikenteen Heinolaan. Kanavat paransivat Jyväskylän, Heinolan ja Lahden yhteyksiä olennaisesti. Haapamäki-Jyväskylä-rata (1897) edisti merkittävästi Jyväskylän talouselämän kehitystä ja koko Keski-Suomen teollistumista. Suomalaisuuden edistäminen 1800-luvulla Jyväskylän seudun huomattavimpia vaikuttajia oli piirilääkäri Wolmar Schildt, yksi huomattavimmista suomalaisasian kannattajista. Suureksi osaksi hänen ansiostaan Jyväskylästä kehittyi suomenkielisen kulttuurin edelläkävijä. Jyväskylään perustettiin 1858 suomenkielinen lyseo (nyk. Jyväskylän Lyseon lukio), valtakunnallisesti ensimmäinen laatuaan, 1863 suomenkielinen opettajaseminaari, josta valmistuivat ensimmäiset kansakoulunopettajat kolme vuotta myöhemmin, sekä suomenkielinen tyttökoulu 1864. Nämä koulut toivat Jyväskylään runsaasti sivistyneitä ihmisiä opettajien ja koko valtakunnan alueelta tulleiden oppilaiden muodossa. Jyväskyläläisiä opettajia olivat esimerkiksi kirjankustantajiksi ryhtyneet Kaarle Jaakko Gummerus, Karl Gustav Göös ja Alexander Georg Weilin. Teollisuuden alku 1800-luvun loppupuolella kaupunki ja sen ympäristö vaurastuivat muun muassa metsien arvonnousun takia. Tänä aikana kaupunkiin rakennettiin monia merkittäviä, vieläkin käytössä olevia julkisia rakennuksia. Vähitellen Jyväskylään nousi teollisuutta; ensimmäiset merkittävät tehtaat olivat Lohikosken paperitehdas ja Schaumanin vaneritehdas, joka perustettiin 1912. Myöhemmin, 1920 ja 1930-luvulla Jyväskylän seudulle, vihollisen lentokoneiden ulottumattomiin, sijoitettiin runsaasti Puolustusvoimien aseteollisuutta, suurimpina Valtion Kivääritehdas ja Valtion Tykkitehdas. Suomen Ateena Jyväskylän sivistys- ja koulukaupunkimaine synnytti aikoinaan kaupungille lempinimen Suomen Ateena. Kaupungissa oli jo ensimmäisten koulujen perustamisen aikoihin haaveiltu yliopiston saamisesta kaupunkiin. Ensimmäinen merkki haaveen täyttymisestä saatiin, kun kaupunkiin perustettiin vuonna 1912 Suomen ensimmäinen kesäyliopisto. Opettajaseminaari muuttui 1934 Kasvatusopilliseksi korkeakouluksi, jolla oli jo oikeus myöntää tohtorin tutkintoja. Varsinaista yliopistoa saatiin odottaa vuoteen 1966 asti, jolloin Kasvatusopillinen korkeakoulu monialaistui ja sen nimeksi muutettiin Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä on edelleen merkittävä opiskelukaupunki ja sen asukkaat keskimääräistä korkeammin koulutettuja. Jyväskylä kuitenkin menetti varsinaisen erityisasemansa itsenäisyyden ajan alulla koulutuksen ja kirjasivistyksen koko Suomen laajuisen edistymisen vuoksi. Kaupungin rakentaminen Jyväskylä on noussut suhteellisen myöhään Suomen suurimpien kaupunkikeskusten joukkoon. Jyväskylän lyseon kasvatti Alvar Aalto perusti arkkitehtitoimistonsa Jyväskylään syksyllä 1923 ja suunnitteli siitä lähtien kaupunkiin ja sen ympäristöön lukuisia rakennuksia. Jyväskylä pysyi melko hiljaisena koulukaupunkina 20. vuosisadan alkuvuosiin asti, mutta se alkoi vähitellen kasvaa ja teollistua. OY Wilh. Schauman AB:n ja puolustuslaitosten valmistuminen Jyväskylään teollistutti kaupunkia jo ennen toista maailmansotaa, mutta vasta sotien jälkeen alkoi kaupungin nopea kasvu eikä se enää ollut pelkästään Suomen Ateena. Jyväskylästä tuli yksi Suomen merkittävimmistä teollisuuskeskuksista. 40 vuodessa kaupungin väkiluku kuusinkertaistui, kaupunkiin tehtiin mittavia alueliitoksia (tärkeimmät vuosina 1941 ja 1965) ja uusia asumalähiöitä kaavoitettiin. Samalla lähes kaikki keskustan historialliset puutalot väistyivät uudisrakennusten tieltä. Tämä purkuvimma oli valtakunnallinen ilmiö, mutta Jyväskylässä se oli erityisen tuhoisa, ja sen syynä oli ainakin osittain tonttipula. Jyväskylään tuli talvi- ja jatkosodan jälkeen Sortavalan maalaiskunnan siirtoväkeä. 1960-luvulla saivat alkunsa kulttuuritapahtumat Jyväskylän kesä ja Jyväskylän talvi. Vuonna 1951 järjestettiin ensimmäiset Jyväskylän suurajot, nykyiseltä nimeltään Secto Rally Finland. Keski-Suomen lääni Jyväskylä oli Keski-Suomen läänin pääkaupunki läänin olemassaolon ajan vuosina 1960-1997. Aiempina vuosisatoina Jyväskylä kuului muun Laukaan kunnan osana ensin Hämeen lääniin aina vuoteen 1775 asti, jonka jälkeen se kuului Vaasan lääniin aina Keski-Suomen läänin perustamiseen 1960 saakka. Vuoden 1997 lääniuudistuksessa Keski-Suomesta tuli yhdessä Turun ja Porin ja Vaasan läänien sekä Hämeen läänin pohjoisosien kanssa osa Länsi-Suomen lääniä, jonka pääkaupunki oli Turku. Alueliitokset Kun Jyväskylän kaupunki vuonna 1837 perustettiin, sen alue oli maanomistuskiistojen vuoksi pieni ja epäkäytännöllisen muotoinen. Sen pinta-ala oli vain 6,2 km², ja se käsitti kaksi kapean käytävän kautta yhteydessä toisiinsa ollutta aluetta, joista toinen oli Jyväsjärven ja toinen Köhniönjärven rannalla ja lisäksi pienen erillisen osan Jyväsjärven Korkeakoskenlahden perukassa. Ensimmäisen kerran Jyväskylän kaupungin aluetta laajennettiin vuonna 1860, kun siihen liitettiin niin sanottu Ramoisen osa, pieni Tourujoen suulla sijaitseva alue, joka oli kuulunut Taavettilan tilaan ja jota kaupunki oli jo kauan havitellut itselleen. Sen pinta-ala oli 0,2 km². Vuonna 1908 kaupunki osti Syrjälän ja Mustamäen tilat, ja vuonna 1914 niiden alueet liitettiin Jyväskylän maalaiskunnasta kaupunkiin. Liitosalue käsitti Mäki-Matin esikaupungin sekä Köhniönjärvestä Ruokepuoliseen ulottuvan maakaistaleen. Mäki-Matti lisättiin viime hetkellä vuonna 1910 vahvistettuun Jyväskylän kaupungin uuteen asemakaavaan kuudenneksi kaupunginosaksi. Vuoden 1941 liitokset Vuonna 1941 Jyväskylän kaupunkiin liitettiin Tourulan, Nisulan ja Halssilan esikaupungit, osa Keljosta ja Viitaniemi. Liitoksen piti toteutua jo 1940, mutta sitä lykättiin talvisodan syttymisen takia. Maalaiskuntien oli tuolloin yleensäkin hyvin vaikea huolehtia kaupunkimaisesti rakennetuista alueista, esim. niiden kunnallistekniikasta. Jyväskylän maalaiskunta olikin vapaaehtoisesti valmis luovuttamaan esikaupungit Jyväskylän kaupungille, mutta liitoksen valmistelu ei sujunut sulassa sovussa, sillä kaupunki halusi itselleen muitakin alueita eikä maalaiskunta halunnut niitä luovuttaa. Kaupunki olisi halunnut itselleen muun muassa Kuokkalan, joka oli siihen aikaan maalaiskunnan tärkein viljelysalue. Sitä ei vielä liitettykään kaupunkiin. Alun perin esikaupunkilaiset itse pyysivät liitosta, mutta myöhemmin he vastustivat sitä. Asia oli ollut vireillä vuosikausia, ja esikaupunkien asukasluku oli asiaa valmisteltaessa nopeasti kasvanut. Vuoden 1941 alueliitoksesta seurasi kunnallinen ja seurakunnallinen erikoisuus, sillä maalaiskunnan kunnantalo sekä maaseurakunnan kirkko sijaitsivat kaupunkiin ja kaupunkiseurakunnan alueeseen liitetyllä Taulumäellä vuoden 2009 kunta- ja seurakuntaliitokseen saakka. Seurakuntaliitoksessa tuosta maaseurakunnan kirkosta tuli uuden Jyväskylän seurakunnan pääkirkko. Vuonna 1948 liitettiin kaupunkiin Lahjaharju. Maalaiskuntakin oli enimmäkseen liitoksen kannalla. Maalaiskunta esitti jopa kaupungin esittämää liitosta laajempaa liitosaluetta, jotta rajasta tulisi luonnollisempi. Samalla Tyyppälänpohjan niittypalsta siirrettiin takaisin kaupungista maalaiskuntaan, koska se oli siirretty kaupunkiin erehdyksessä. Samana vuonna kaupunki esitti hyvin laajaa liitosta maalaiskunnasta kaupunkiin, mutta se ei toteutunut selvitysmies Kalle Tarkan hidastelun takia. Vuoden 1965 liitokset Vuonna 1965 tehtiin liitos, joka yli kolminkertaisti Jyväskylän kaupungin pinta-alan: kaupunkiin siirrettiin Kuokkala, Äijälä, lähes koko maalaiskuntaan kuulunut osa Keljosta, Seppälänkangas, Mannila ja Tuomiojärvestä Ruokepuoliseen ulottuva maakaistale. Alueliitoksessa kaupungin pinta-ala kasvoi 36 neliökilometristä 116 neliökilometriin. Alueliitos oli pitkälti sama kuin vuonna 1948 esitetty; kuitenkin Ritoniemi ja Jyskä, jotka olivat kuuluneet vuoden 1948 liitosanomukseen ja joista 1960-luvullakin haaveiltiin, jäivät maalaiskunnalle. Lähes kaikki liitosaluelaiset vastustivat alun perin liitosta, mutta pian, kun liitos toteutui, he huomasivat, ettei liitos ollutkaan niin paha asia kuin he luulivat. Tästä kertoo Keskisuomalaisen vuoden 1965 ensimmäinen numero. Liitoksessa Jyväskylä ohitti asukasluvussa Kuopion, mutta Kuopio ohitti Jyväskylän vuoden 1969 alussa, kun pääosa Kuopion maalaiskunnasta liitettiin Kuopioon. 1968 toteutettiin pieni liitos, joka johtui siitä, että toinen vuoden 1965 liitoksessa syntyneistä pohjoisista rajoista tuli eräässä kohdassa epäkäytännölliseen paikkaan. 1978 kaupunkiin liitettiin pieni Heinälammella sijaitseva alue. Viimeinen osaliitos maalaiskunnasta kaupunkiin tehtiin vuonna 1990, jolloin kaupunkiin siirrettiin pieni alue Väinölässä tai Äijälässä. Maalaiskunnan ja kaupungin liitoshankkeet Valtakunnallisen kuntauudistushankkeen yhteydessä 1968 laadittiin lääneittäin kuntauudistussuunnitelmat. Tällöin tuli esille myös maalaiskunnan ja kaupungin liitoshanke, joka kariutui. Liitoksesta keskusteltiin sekä virallisesti että epävirallisesti 1970-luvulla, mutta käytännöllisiin toimenpiteisiin ei ryhdytty. 1982 Jyväskylän kaupunginvaltuusto teki kuntaliitosaloitteen valtioneuvostolle, mutta se kaatui maalaiskunnan vastustukseen. Vuonna 1988 kaupunki teki sisäministeriölle pakkoliitosaloitteen, jota myös lääninhallitus tuki. Sen lisäksi kaupunki esitti 1991 vapaaehtoista kuntaliitosta. Kuntaliitosselvitys tehtiin 1990, mutta maalaiskunnan valtuusto äänesti 1992 liitosta vastaan ja valtioneuvosto päätti, että pakkoliitosta ei tehdä. Maalaiskunnan valtuustossa tehtiin 1994 uusi aloite liitosneuvottelujen käynnistämisestä ja Jyväskylän kaupunginhallitus hyväksyi esityksen. Selvitysmiehenä toimi tällöin Kalevi Kivistö. Kuntien välille syntyi kuitenkin erimielisyyksiä ja maalaiskunnan valtuusto keskeytti prosessin muutaman äänen enemmistöllä. Viimeisen epäonnistuneen liitosyrityksen jälkeen Jyväskylän seudulla alettiin liitoksen sijaan puhua verkostokaupungista. Sitä varten seudun kunnanhallitukset tekivät aluekeskusohjelmaa ohjaavan sopimuksen. Vuoden 2004 alusta vuoden 2008 loppuun Jyväskylän seutu muodostui yhdeksästä kunnasta ja sen asukasmäärä oli . Seudun kunnat olivat Hankasalmi, Jyväskylän kaupunki, Jyväskylän maalaiskunta, Korpilahti, Laukaa, Muurame, Petäjävesi, Toivakka ja Uurainen. Keväällä 2007 keskustelut kuntien yhdistämisestä käynnistyivät uudelleen, tällä kertaa maalaiskunnan valtuustosta johtavien virkamiesten vastustuksesta huolimatta. Jyväskylän maalaiskunnan valtuusto päätti 18.6.2007 ja Jyväskylän valtuusto 25.6.2007 esittää sisäasiainministeriölle uuden kunnan perustamista koskevan erityisselvityksen tekemistä. Hallinto- ja kuntaministeri nimitti Jarmo Asikaisen kuntajakoselvittäjäksi 14.8.2007. Hän jätti raporttinsa sekä ehdotuksen yhdistämissopimukseksi 15.12.2007 valtuustoille. Maalaiskunta suhtautui vielä 2000-vuosikymmenen puolessavälissä liitossuunnitelmiin yleensä kielteisesti, mutta mielipide muuttui nopeasti. 2000-luvulla maalaiskunta perusteli kriittistä kantaansa lähinnä kaupungin velkaantuneisuudella. Kuntajakoselvittäjän raportin mukaan varallisuudessa ei kuitenkaan ollut juurikaan eroa: kaupungin netto-omaisuus asukasta kohden oli liitosselvityksen alkaessa 4 936 euroa ja maalaiskunnan 4 870 euroa. Omaisuuden käyvillä arvoilla kaupunki oli maalaiskuntaa vauraampi muun muassa maaomaisuuden sekä kokonaan omistamansa vesi- ja energiayhtiö Jyväskylän Energia Oy:n ansiosta. Uusi Jyväskylä Valtuustot päättivät liitoksesta 18.2.2008. Jyväskylän kaupunginvaltuusto puolsi liitosta äänin 57-2, Korpilahden kunnanvaltuusto 19-7 ja maalaiskunnan kunnanvaltuusto 32-19. Päätöksen myötä Jyväskylän kaupunki kuntana ja Jyväskylän maalaiskunta lakkautettiin ja uusi Jyväskylän kunta perustettiin vuoden 2009 alusta. Samalla uuteen Jyväskylään liittyi myös 5 000 asukkaan Korpilahden kunta; Korpilahden ja Jyväskylän kaupungin liitoksesta päätettiin jo ennen maalaiskunnan liitosselvityksen alkamista Korpilahden kunnanvaltuustossa 13.11.2006 ja Jyväskylän kaupunginvaltuustossa 27.11.2006. Uuden kunnan vaakunaksi valittiin edelleen Jyväskylän kaupungin vaakuna ja nimeksi Jyväskylä. Niin ikään Markku Anderssonista, joka oli ollut Jyväskylän kaupunginjohtajana vuodesta 2004, tuli uuden Jyväskylän ensimmäinen kaupunginjohtaja. Liitoksessa kaupungin väkimäärä nousi noin :een ja pinta-ala 1 100 neliökilometriin, se ohitti asukasluvun perusteella Kuopion ja Lahden ja siitä tuli asukasluvultaan Suomen seitsemänneksi suurin kunta ja suurin sellainen kunta, jolla ei ole erikseen ruotsinkielistä nimeä. Uuden Jyväskylän ensimmäinen valtuusto valittiin lokakuun 2008 kunnallisvaaleissa. Valtuustoon valittiin 75 valtuutettua eli 62 vähemmän kuin kolmessa erillisessä valtuustossa oli. Valtuuston ensimmäinen kokous pidettiin jo 3. marraskuuta 2008, vaikka uutta kuntaa ei vielä ollut olemassa. SDP oli valtuuston suurin puolue 21 paikalla. Kokoomuksella oli 16 ja keskustalla 15 valtuutettua. Vihreät saivat valtuustoon yhdeksän paikkaa, vasemmistoliitto kuusi, kristillisdemokraatit neljä, perussuomalaiset kolme ja SKP yhden. Väestö Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kaupungin väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen. Taajamat Vuoden 2017 lopussa Jyväskylässä oli asukasta, joista asui taajamissa, 7 258 haja-asutusalueilla ja 1 497:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Jyväskylän taajama-aste on 94,8 prosenttia. Jyväskylän taajamaväestö jakaantuu kuuden eri taajaman kesken: Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Asteriskilla (*) merkityt taajamat kuuluvat tähän kaupunkiin vain osittain. Jyväskylän keskustaajama ulottuu Jyväskylän lisäksi osittain Muuramen kunnan alueelle. Yhteensä Jyväskylän keskustaajamassa on asukasta ja sen pinta-ala on 94,19 neliökilometriä. Vuoden 1960 väestönlaskennassa silloisten Jyväskylän, Jyväskylän maalaiskunnan, Korpilahden ja Säynätsalon alueella oli useita taajamia. Jyväskylän kaupungin ainoa taajama oli Jyväskylän keskusta. Siellä oli 39 449 asukasta, joista 39 117 asui Jyväskylän kaupungissa ja 394 maalaiskunnan puolella. Pääosin Jyväskylän maalaiskunnassa sijainneet taajamat (suluissa asukasluvut) olivat: Haapaniemi (210) Kanavuori-Mustalahti (395) Keljonkangas (1 508) Kuohu (465) Kuokkala (879) Palokka (494) Rajaharju (538) Rantue (yhteensä 421, joista 359 maalaiskunnassa ja 62 kaupungin puolella) Ritopohja (350) Ränssimäki (299) Tikka (655) Tikkakoski (2 664) Vaajakoski (7 198) Korpilahden ainoa taajama oli Korpilahden kirkonkylä, jossa oli 1 324 asukasta. Säynätsalon taajamat olivat Säynätsalon kirkonkylä (1 470 asukasta), Lehtisaari (836 asukasta) ja Muuratsalo (805 asukasta). Seurakunnat Vuoden 2018 aluejaon mukaan Jyväskylässä on seuraavat seurakunnat: Jyväskylän seurakunta on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunta, jonka alueseurakuntia ovat Huhtasuon, Keskustan, Keltinmäen, Korpilahden, Kuokkalan, Palokan, Säynätsalon, Tikkakosken ja Vaajakosken alueseurakunnat. Jyväskylän ortodoksinen seurakunta on Suomen ortodoksisen kirkon Jyväskylän alueella toimiva seurakunta. Suomen helluntaikirkon jäsenseurakunnista Jyväskylässä toimii Jyväskylän helluntaiseurakunta. Itsenäisenä helluntaiseurakuntana Jyväskylässä toimii Tikkakosken helluntaiseurakunta. Jyväskylän Reformoitu Baptistiseurakunta on Jyväskylän alueella toimiva reformoitu seurakunta. Historiallisella ajalla lakkautetut seurakunnat Jyväskylän kaupungin nykyisellä alueella ovat: Jyväskylän kaupunkiseurakunta (yhdistetty Jyväskylän maaseurakunnan ja Korpilahden seurakunnan kanssa Jyväskylän seurakunnaksi 2009) Jyväskylän maaseurakunta (yhdistetty Jyväskylän kaupunkiseurakunnan ja Korpilahden seurakunnan kanssa Jyväskylän seurakunnaksi 2009) Korpilahden seurakunta (yhdistetty Jyväskylän kaupunkiseurakunnan ja maaseurakunnan kanssa Jyväskylän seurakunnaksi 2009) Säynätsalon seurakunta (liitetty Jyväskylän kaupunkiseurakuntaan 2005) Politiikka Jyväskylän kaupunginvaltuustossa on 67 jäsentä. Kaudella 2021-2025 suurimmat puolueet ovat SDP (13), kokoomus (13) ja vihreät (12). Jyväskylän kaupungissa oli vasemmistoenemmistö vuoteen 1984 asti ja uudelleen vuosina 1992-1996. Kaupunginjohtajat Jyväskylän virassa oleva kaupunginjohtaja on Timo Koivisto. Kaupunginjohtajien luettelo: Varma T. Suosalmi (edistysp.) 1930-1935 Arvo Haapasalo (sit.) 1935-1955 Jorma Tuominen (sd.) 1955-1959 Veli Järvinen (sd.) 1959-1974 Jaakko Loven (sd.) 1975-1994 Pekka Kettunen (sd.) 1994-2004 Markku Andersson (kok.) 2004-2015 Timo Koivisto (sd.) 2015- Kaupunkikuva Jyväskylä oli vielä 2000-luvun alussa ennen alueliitosta pinta-alaltaan pieni sekä suomalaisittain varsin tiiviisti rakennettu kaupunki. Ruutukaavan mukaan rakennettu kaupungin vanhin osa, nykyinen ydinkeskusta sijaitsee Jyväsjärven ja Harjun (alkuperäiseltä nimeltään Syrjälänharjun) välissä. Se on Suomen kaupunkien pelkistetyin, yksinkertaisin ja symmetrisin ruutukaava. Kaupungin hallinto ja palvelut ovat hyvin keskittyneitä ja keskusta rakennettu tiiviisti. Jyväskylälle on ollut ominaista myös kaupunkikuvan nopea uudistuminen sekä vanhojen rakennusten purkamisen että nopean uusien kaupunginosien rakentamisen johdosta. Jyväskylä onkin rakennuskannaltaan erittäin nuori kaupunki. 1800-luvun ja 1900-luvun alun empiretyylisestä puutalo-Jyväskylästä ei ole paljoa jäljellä. Monissa Suomen kaupungeissa on toteutettu tai suunnitteilla keskieurooppalaiseen tapaan kävelykatuja. Aikaisemmin valtatien 4 läpikulkuliikennettä palvellut kaupungin keskustaa länsi-itäsuunnassa halkova Kauppakatu muutettiin ensin joukkoliikennekaduksi ja sittemmin yhdeksi Suomen ensimmäisistä kävelykaduista vuonna 1993. Sen varrella sijaitsee kauppakeskuksia, kahviloita ja ravintoloita. Kävelykadulla järjestetään myös tapahtumia. Monia Jyväskylän rakennuksista on suunnitellut arkkitehti Alvar Aalto. Ydinkeskusta sijaitsee Jyväsjärven ja Harjun välissä. Jyväskylä on valtateiden 4, 9, 13 ja 23 risteys. Jyväskylän keskustan ohittaa itäpuolelta ohitustie, vuonna 1989 valmistunut Rantaväylä, joka valmistuessaan siirsi valtatien 4 liikenteen pois kaupungin ruutukaavakeskustan liikenneverkosta. Rantaväylän varressa sijaitsee useita Jyväskylän yliopiston sekä kansainvälisen yritysmaailman uudisrakennuksia. Vanhojen tehdasrakennusten häviäminen Jyväsjärven rannasta mahdollisti uuden Lutakon kaupunginosan rakentamisen Kuokkalan sillan juureen. Merkittävä tekijä kaupunkikuvan kannalta on myös keskustan välittömässä läheisyydessä sijaitseva entinen Kankaan paperitehdas. Suurikokoista tehdasaluetta ja paperitehdasta alettiin purkamaan vuonna 2018, tilalle rakennettaan uusi asuinalue. Jyväskylä on menestynyt säännöllisesti Taloustutkimuksen toteuttamassa suurten kaupunkien imagotutkimuksessa parhaista asuinpaikoista, ja oli vuonna 2014 kolmannella sijalla edellisvuoden tapaan. Jyväskylällä on hyvä imago myös yritysjohtajien silmissä. Kaupunkikulttuuri Jyväskylälle on ollut vanhastaan tunnusomaista vahva sekä humanistinen että työväenhenkinen kulttuuriperintö. Kun perinteinen teollisuustuotanto kaupungissa on väistynyt uudemman elinkeinoelämän alta ja samalla muiden kuin humanististen tieteiden osuus kaupungin opiskelumahdollisuuksista on kasvanut, myös kaupungin kulttuuriprofiili ja identiteetti ovat olleet murroksessa 1960-luvulta lähtien. Uusia virikkeitä perusjyväskyläläiseen kaupunkikulttuuriin on tuonut myös nopea muuttoliike, etenkin opiskelijaväestön suuri määrä. Jyväskyläläiset muodostavatkin nykyisin kaupunkiväestön, jossa syntyperäisten asukkaiden osuus on pieni ja sekä tulo- että lähtömuutto on vilkasta. Vuonna 2004, ennen kuntaliitoksia, 15-vuotiaista asukkaista 63 %, 25-vuotiaista asukkaista 22 % ja 50-vuotiaista asukkaista vain 19 % oli syntynyt Jyväskylässä. Keski-Suomen ohella merkittäviä tulijoiden lähtömaakuntia ovat Uusimaa, Pohjois-Savo ja Pirkanmaa. Ruokakulttuuri Jyväskylän pitäjäruoiksi nimettiin 1980-luvulla uunissa koivun, lepän tai pajun varpujen päällä paistettu varpupaisti, kaalia, selleriä ja tomaattia sisältävä Palokan salaatti, ruisrieska, muikunmäti, kahvi ja rinkeli sekä pusut. Jyväskylän maalaiskunnan pitäjäruoiksi valittiin sianpääsyltty, peruhauvikkaat ja luumureemi. Koulutus Jyväskylässä sijaitsee monipuolinen Jyväskylän yliopisto, jossa opiskelee noin 15 000 ja työskentelee noin 2 600 henkilöä. Jyväskylässä toimii myös Jyväskylän ammattikorkeakoulu ja HUMAK Humanistisen ammattikorkeakoulun Jyväskylän kampus. Jyväskylässä sijaitsevia toisen asteen ammatillisia oppilaitoksia ovat Jyväskylän ammattiopisto ja Jyväskylän kotitalousoppilaitos. Jyväskylässä toimii nykyisin kolme lukiota, jotka ovat Schildtin lukio, Jyväskylän normaalikoulun lukio ja Jyväskylän Lyseon lukio. Näistä jälkimmäinen on vanhin suomenkielinen oppikoulu. Korpilahden lukio sekä kaikki entisessä Jyväskylän maalaiskunnassa sijainneet kolme lukiota on lakkautettu 2010-luvun alussa. Liikenne Jyväskylän kautta kulkevat yleiset tiet eri ilmansuuntiin Helsinki, Lahti, Oulu, Kemi, Rovaniemi, Utsjoki (etelään / pohjoiseen) Turku, Loimaa, Tampere, Jämsä, Kuopio, Joensuu, Niirala (Tohmajärvi) (lounaaseen / koilliseen) Kokkola, Mikkeli, Lappeenranta (luoteeseen / kaakkoon) Seinäjoki, Vaasa (luoteeseen) Pori, Kankaanpää, Parkano, Virrat, Pieksämäki, Varkaus, Joensuu (länteen / itään) Laukaa (koilliseen) Linja-autoasema ja rautatieasema toimivat Jyväskylässä yhdistettynä matkakeskuksena. Jyväskylään pääsee junalla etelästä Tampereen suunnasta, lännestä Haapamäen suunnasta sekä idästä Pieksämäeltä. Ilman junanvaihtoa Jyväskylästä pääsee Tampereen kautta Helsinkiin ja Turkuun, Pieksämäen kautta Kuopioon sekä Haapamäen kautta Seinäjoelle. Henkilöjunaliikenne pohjoisesta Haapajärven suunnalta lakkautettiin vaiheittain vuosina 1968-1987, viimeisimpänä henkilöliikenne Äänekoski-Jyväskylä-rataosuudella vuonna 1987. Kaukoliikenteen linja-autoilla pääsee suoraan Jyväskylästä kaikkiin maakuntakeskuksiin paitsi Hämeenlinnaan ja Maarianhaminaan. Junaan verrattuna linja-auto tarjoaa vaihdottoman ja nopeamman yhteyden esimerkiksi Ouluun, Lahteen ja Lappeenrantaan. Yöjunat eivät nykyisin liikennöi Jyväskylässä. Linja-autojen yöpikavuoroja kulkee päivittäin Helsingin, Jyväskylän ja Oulun välillä. Lentokoneella pääsee Jyväskylästä Helsinkiin 50 minuutissa. Lentoasema sijaitsee Tikkakoskella 22 kilometriä kaupungin keskustasta pohjoiseen. Paikallisliikenteen järjestämisestä Jyväskylässä, Laukaassa ja Muuramessa on 1.7.2014 alkaen vastannut joukkoliikenteen toimivaltainen viranomainen eli Jyväskylän seudun joukkoliikenne. Paikallisliikenteestä käytetään markkinointinimeä Linkki, joka tarkoittaa Jyväskylän seudulla linja-autoa. Paikallisliikenteen asioista päätetään seudullisessa joukkoliikennejaostossa. Liikenteen järjestämiseen liittyvistä käytännön tehtävistä vastaa Jyväskylän kaupunki. Kilpailutettuina liikennöitsijöinä toimivat Jyväskylän Liikenne Oy, Länsilinjat Oy ja Mennään Bussilla Oy. Kesäisin kaupungista on sisävesiliikennettä. Jyväsjärvellä on lyhyitä muutaman tunnin illallisristeilyjä ja Päijänteen vesistöalueella myös pidempiä risteilyjä. Tunnettuja Jyväskylästä liikennöiviä sisävesialuksia ovat muun muassa M/S Katrilli, M/S Päijänne, M/S Rhea, M/S Suomen Neito, M/S Suomen Suvi, M/S Suometar ja S/S Suomi. Aiemmin kaupungista liikennöivät myös siipirataslaiva S/S Lahtis ja sisävesihöyrylaiva S/S Jyväskylä (nyk. M/S Jyväskylä). Kulttuuria ja tutustumiskohteita Jyväskylässä on kaupunginteatterin lisäksi harrastajateatteri Jyväskylän Huoneteatteri. Teatterin harrastajia vuosittain kokoava Harrastajateatterikesä siirtyi vuonna 2016 järjestettäväksi Jyväskylässä. Vuodesta 1979 lähtien kaupungissa on toiminut Jyväskylä Big Band. Jyväskylässä on aktiivinen rap-kulttuuri ja vuonna 2014 maakuntalehti Keskisuomalainen luonnehti tästä syystä kaupunkia jopa suomirapin pääkaupungiksi. Tutustumiskohteita ja museoita Alvar Aalto -museo Jyväskylän taidemuseo Suomen Ilmavoimamuseo Keski-Suomen museo Päijänteen sisävesialukset Jyväskylän satama Suomen kansallispukukeskus Suomen käsityön museo Viherlandia Toivolan Vanha Piha Kirkot ja muut sakraalirakennukset Evankelis-luterilaiset kirkot Jyväskylän Kaupunginkirkko Taulumäen kirkko Keltinmäen kirkko Korpilahden kirkko Kuokkalan kirkko Palokan kirkko Säynätsalon kirkko Ortodoksiset kirkot Kristuksen ylösnousemuksen kirkko Katoliset kirkot Pyhän Olavin kirkko Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt Jyväskylän rautatieasema Jyväskylän vanha hautausmaa ja Taulumäen kirkko Jyväskylän yliopiston alue Harju ja Vesilinnan torni Kirkkopuisto ja sen ympäristö Kortepohjan alue Mankolan alue Rautpohjan ja Tourulan tehdasalueet Seminaarinmäen ja Älylän asuinalueet Säynätsalon teollisuusyhdyskunta ja Muuratsalon huvila Viitaniemen asuinalue Liikunta ja urheilu Jyväskyläläisiä liikuntapaikkoja ovat muun muassa Laajavuoren talviurheilukeskus, Hippoksen liikuntapuisto ja vesiliikuntakeskus AaltoAlvari. Urheiluseuroja Aikiken ry: budolajit BC Jyväskylä Bujinkan Shinden Dojo: budolajit FC Vaajakoski: jalkapallo JYP-Akatemia (ent. D Team, ent Diskos, ent Jyväskylän Lohi): jääkiekko Salibandyseura Happee: salibandy Hongikon Nuorisoseuran Urheilijat Huki Jyväskylä : lentopallo Jaguars Spirit Athletes JYP: jääkiekko Jyväskylän Jalkapalloklubi (JJK) Jyväskylän Veneseura ry (JVS) Jigotai ry (budolajit) Jyväskylä Rugby Club Jyväskylän Fight Club: kamppailulajit (Brasilialainen Jiu-Jitsu, Vapaaottelu) Jyväskylän Hiihtoseura Jyväskylän seudun Jaguaarit: amerikkalainen jalkapallo Jyväskylän Kenttäurheilijat ry (JKU) Jyväskylän Kuurojen Urheiluseura Jalo ry Jyväskylän Laskuvarjokerho ry Jyväskylän Liitokiekkoilijat Jyväskylän Naisvoimistelijat (JNV): joukkuevoimistelu, kilpa-aerobic Jyväskylän Nyrkkeilijät ry (JyNy ry) Jyväskylän Pallokerho (JyPK), jalkapallo Jyväskylän Pyöräilyseura (JyPS) Jyväskylän Saukot ry: vesipallo Jyväskylän Seudun Palloseura, JPS (jalkapallo, jääpallo) Jyväskylän tennisseura ry (JTS ry) Jyväskylän Työväen Nyrkkeilijät ry (JTN) Jyväskylän Valo ry (Valo): pesäpallo Jyväskylän urheiluautoilijat Jyväskylän Voimistelijat '79 ry (JyVo) JyväsLentis ry Kampuksen Dynamo (KaDy): futsal, jalkapallo KENSU ry: pikaluistelu, rullaluistelu, short track, retkiluistelu Keski-Suomen Ampujat Ry: ampumaurheilu Kiri ry (Jyväskylän Kiri): pesäpallo Kirittäret (Jyväskylän pesis ry): pesäpallo Liikunnan Riemu Meloiloa ry: melonta Miekkailuseura Allez Keski-Suomi O2-Jyväskylä: salibandyseura Palokan Riento ry: jalkapallo Pekiti-Tirsia Jyväskylä ry: Filippiiniläiset taistelutaidot Ryûtôkai ry: budolajit Sammakot ry: sukellus Suunta Jyväskylä (S-JKL): suunnistus Swimming Jyväskylä ry: uinti Säynätsalon Riento (SäyRi): jalkapallo, koripallo, salibandy Tikkakosken Pallo: salibandy ja lentopallo Tikkakosken Tikka: jalkapallo ja ringette Tapahtumat Kaupungin tunnettuja tapahtumia ovat muun muassa Jyväskylän suurajot, vuodesta 1956 järjestetty Jyväskylän kesä, kaupunkifestivaali Yläkaupungin Yö, kaupunkivalaistukseen erikoistunut Valon kaupunki, Lutakkoon sijoittuva Suomipop-festivaali, Suomen vanhin sisäfestivaali Jyrock sekä Suomen pitkäikäisin rapin livekeikkoihin keskittynyt klubi Ghetto Party. Jyväskylän seutukunta Jyväskylän seutukunta muodostuu Jyväskylän kaupungin lisäksi Hankasalmen, Laukaan, Muuramen, Petäjäveden, Toivakan ja Uuraisten kunnista. Ystävyyskaupungit Jyväskylällä on lukuisia ystävyyskaupunkeja: Esbjerg, Tanska (vuodesta 1947) Stavanger, Norja (vuodesta 1947) Eskilstuna, Ruotsi (vuodesta 1947) Fjarðabyggð, Islanti (vuodesta 1958) Jaroslavl, Venäjä (vuodesta 1966) Debrecen, Unkari (vuodesta 1970) Poznań, Puola (vuodesta 1974) Potsdam, Saksa (vuodesta 1985) Tarton maalaiskunta, Viro (vuodesta 1991) Niiza, Japani (vuodesta 1997) Kunming, Kiina (vuodesta 2005) Lisäksi kunnalla on yhteistyösopimus Kiinan Mudanjiangin kanssa (vuodesta 1988). Yhteistyö Jaroslavin kaupungin kanssa on laitettu jäihin maaliskuusta 2022 alkaen Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Katso myös Luettelo Jyväskylän julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Kirjallisuutta Koko Jyväskylän historiaa käsittelevää kirjallisuutta: Brummer: Jyväskylän kaupungin historia 1837-1912 Jyväskylän kirja Tommila: Jyväskylän kaupungin historia 1837-1965 Kokko: Jyväskylän kaupungin historia 1965-2007 Aiheesta muualla Jyväskylän kaupunki Jyväskylän seutu Tilastokeskus - Jyväskylän avainluvut Visit Jyväskylä Yle Elävä arkisto - Jyväskylä 28 hours in Jyväskylä (time-lapse menetelmällä kuvattu video Jyväskylän kaupunkikuvasta) Jyväskylän perustamiskirja kaupunginkirjaston sivuilla Seulonnan keskeiset artikkelit

444

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka%20Bilund

Jukka Bilund

Jukka Bilund (s. 10. toukokuuta 1959) on suomalainen muusikko, joka on soittanut bassoa, kitaraa sekä laulanut Pelle Miljoona & N.U.S, Musta Leski, Rumble Blues Band ja Fine Experience -yhtyeissä. Lähteet Aiheesta muualla Jukka Bilund Discogsissa Suomalaiset muusikot Vuonna 1959 syntyneet Elävät henkilöt

448

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jakarta

Jakarta

Jakarta (aiemmin Džakarta) on Indonesian pääkaupunki ja väkiluvultaan maan suurin kaupunki. Se sijaitsee Jaavan saaren pohjoisrannikolla, Jaavanmeren rannalla. Jakartan pääkaupunkialue muodostaa oman erityisalueensa ja sitä hallitaan omana provinssinaan. Jakartan pinta-ala on 661,52 km² ja asukasluku noin 10,2 miljoonaa (vuonna 2013), mikä tekee siitä Kaakkois-Aasian suurimman kaupungin. Jakarta on myös yksi maailman suurimmista kaupungeista. Sen suurkaupunkialueella Jabodetabekin alueella asuu yli 28 miljoonaa ihmistä. Jakartan agglomeraatio on yksi maailman korkeimmista. Maantiede ja ilmasto Sijainti ja ilmasto Jakarta sijaitsee Jaavan saaren pohjoisrannikolla, paikassa jossa Ciliwungjoki laskee Jaavanmeren Jakartanlahteen. Pääkaupunkiseudun hallintoalueeseen kuuluvat myös pienet Seribusaaret meressä kantakaupungin edustalla. Ne koostuvat 120 pienestä trooppisesta saaresta. Jakartan erityishallintoalue rajautuu idässä Länsi-Jaavan ja lännessä Bantenin provinsseihin. Jakartassa on kuumaa ja kosteaa ympäri vuoden. Köppenin ilmastoluokitusjärjestelmän mukaan Jakartassa on kuuma ja kostea trooppinen monsuuni-ilmasto. Huolimatta siitä että kaupunki sijaitsee lähellä päiväntasaajaa, Jakartassa on erotettavissa kuiva ja kostea kausi. Marraskuusta kesäkuuhun sadetta saadaan runsaasti, heinäkuusta lokakuuhun on kuiva kausi. Sadetta saadaan eniten tammikuussa, 380 mm, ja kuivalla kaudella alle 50 mm kuukaudessa. Jakartassa on kuumaa koko vuoden, kuukausittainen keskimääräinen ylin lämpötila vaihtelee 30 ja 33 asteen välillä. Pinnanmuodot ja geologia Jakartan maa-alasta 40 prosenttia sijaitsee merenpinnan alapuolella ja maa kaupungin alla on hiljalleen vajoamassa. Jakarta vajoaa jopa 5-10 senttimetriä vuodessa. Tämä aiheuttaa runsaiden sateiden kanssa sen, että Jakarta on erittäin altis tuhoisille tulville. Kaupungin eteläpuolisilta vuorten rinteiltä kaadettu metsä antaa tulvareiteille vapaan reitin Jakartan kaupunkiin. Ciliwung ja muut pienemmät joet tulvivat usein ja jätteiden tukkima kanaaliverkosto ja riittämätön salaojitus pahentavat tulvariskiä. Ongelma on pahin Pohjois-Jakartan rannikkoalueella, jossa mitataan korkeimmat tulvahuiput. Rannikolle iskevät lisäksi Jaavanmeren vuorovesiaallot. Pahoja tulvia koetaan vuosittain. Tuhoisien tulvien estämiseksi tulevaisuudessa Jakartanlahdelle on rakenteilla pato ja pumppausjärjestelmä, jonka on suunniteltu olevan valmis vuonna 2025. Myös muita patoprojekteja jokivesien tulvimisen hillitsemiseksi on rakenteilla. Jaavan saari sijaitsee suurten mannerlaattojen törmäyskohdassa alityöntövyöhykkeellä, jossa indo-australian mannerlaatta työntyy euraasian mannerlaatan alle. Tämän johdosta Jaavan saari on hiljalleen vajoamassa ja jäämässä indo-australian laatan alle. Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset ovat Indonesiassa yleisiä. Jakartassa ei tiedetä kirjoitetun historian aikana tapahtuneen tuhoisia maanjäristyksiä, mutta mahdollisuus siihen on olemassa. Historia Ennen siirtomaa-aikaa Jakartan alueen varhaisesta historiasta tiedetään, että kaupunki oli pieni satamapaikka Ciliwung-joen suistossa. Varhaisimmat merkit Jakartan historiasta on selvitetty vanhojen kivitaulujen perusteella, joita on löydetty vanhan satamapaikan ympäriltä. Portugalilaiset olivat ensimmäiset eurooppalaiset alueella, ja eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden saapumisen jälkeen alueesta on ollut saatavilla tarkempaa historiankirjoitusta. Jakartan varhainen historia keskittyy Sunda Kelapan sataman ympärille, nykyisen kaupungin pohjoisosaan. Kun portugalilaiset saapuivat Jaavalle vuonna 1522, Sunda Kelapa oli Sundan kuningaskuntaan kuuluva vilkas satama. Portugalilaiset tavoittelivat itselleen maustekaupan monopolia ja he olivat saaneet jo jalansijaa alueella valloitettuaan Malakan niemimaalla sijainneen Malakan sulttaanikunnan hallintaansa. Sundalaiset liittotuivat portugalilaisten kanssa, sillä Keski-Jaavalla sijainneen Demakin sulttaanikunnan laajentumispyrkimykset aiheuttivat uhkan Sundalle. Puolustautuakseen Demakin uhkaa vastaan, portugalilaiset ja sundalaiset allekirjoittivat sopimuksen, jossa portugalilaisten sallittiin käydä kauppaa, sekä rakentaa Sundan kuningaskunnan alueelle linnoituksia ja varastoja. Tämän tiedetään olevan ensimmäinen kansainvälinen sopimus alueen asukkaiden ja eurooppalaisten välillä. Portugalilaiset eivät kuitenkaan voineet suojella Sundan hindukuningaskuntaa Demakin hyökkäykseltä. Islamilaisten Demakin sulttaanikunnan ja Cirebonin sulttaanikunnan muodostama liitto ajoi portugalilaiset pois alueelta. Demakin johtaja Sunan Gunungjati nimesi vuonna 1527 Kelapan uudestaan ja sen nimeksi tuli Jajakarta, voitokas kaupunki. Tätä vuotta pidetään Jakartan perustamisvuotena. Sunan Gunungjati perusti Jaavan länsiosaan Bantenin sulttaanikunnan ja Sundan kuningaskunnan alueet ja Jajakarta sen mukana jäivät osaksi Bantenia. Siirtomaavallan aika Hollantilaiset tulivat alueelle 1500-luvun loppupuolella. 1600-luvun alussa hollantilaisten ja brittiläisten kilpailu Kaakkois-Aasian siirtomaista kiihtyi. Vuonna 1619 Hollannin Itä-Intian kauppakomppania valtasi Bantenin sulttaanikunnan hallitseman Jajakartan kaupungin Jan Pieterszoon Coenin johdolla. Hollantilaiset nimesivät kaupungin uudelleen Bataviaksi. Hollantilaiset linnoittivat Batavian kaupungin ja perustivat sinne Kaakkois-Aasian kauppatukikohtansa. Kaupungin sijainti oli tärkeä strategisesti, sillä Batavia sijaitsi lähellä Sumatran ja Jaavan välistä Sundasalmea, joka oli tärkeä merireitti Kiinan ja Intian välisellä kauppareitillä. Batavian soinen ympäristö oli samankaltainen kuin Hollannin, ja tulvien ehkäisemiseksi kaupunkiin rakennettiin kanavia. Hollantilaiset yrittivät luoda Bataviasta eräänlaisen tropiikin Amsterdamim. Mataramin sulttaani Agungin yritykset vallata Batavia vuosina 1628 ja 1629 epäonnistuivat. 1700-luvulla hollantilaisten hallitseman Batavian väkiluku alkoi kasvaa, kun alueelle muutti paljon kiinalaisia ja nykyisen indonesian alueen kansoja, jotka yrittivät hyötyä Batavian kaupankäyntimahdollisuuksista. Äkillinen väestönkasvu loi kaupunkiin rasitteita ja etnisiä levottomuuksia. Jännitteet kasvoivat kun siirtomaahallitus yritti rajoittaa kiinalaisten muuttoa karkotuksilla. Tämä aiheutti vastustusta kiinalaisten keskuudessa ja vuonna 1740 jännitteet puhkesivat hollantilaisten ja kiinalaisten välillä. Batavian verilöylyssä sai surmansa arviolta 5 000 kiinalaista siirtolaista. Seuraavana vuonna kiinalaiset siirrettiin asumaan kaupungin muurien ulkopuolelle. Muut batavialaiset saivat kärsiä vakavista tautiepidemioista vuosien 1735 ja 1780 välillä, mikä aiheutti sen että myös monet muut muuttivat pois kaupungista, jolloin kaupunki alkoi levitä etelään, kauemmas satamasta. Itsenäisyyden aika Hollannin siirtomaavallan aika tuli päätökseensä Indonesiassa toisen maailmansodan jälkeen. Japani miehitti Hollannin Itä-Intian pääkaupunkina toimineen Batavian toisessa maailmansodassa vuonna 1942, ja japanilaiset nimesivät uudelleen Jakartaksi. Sodan jälkeen Jakartaan palasi siirtomaahallinto vielä muutamaksi vuodeksi. Indonesian vallankumouksen jälkeen Indonesia tunnustettiin itsenäiseksi valtioksi vuonna 1949 ja Jakartasta tuli valtion pääkaupunki. Seuraavan 40 vuoden aikana kaupunkiin tulvi köyhiä maaltamuuttajia ja Jakartan väkiluku kasvoi hyvin nopeasti. Nopea väestönkasvu pakotti laatimaan yleissuunnitelman Jakartan kasvun ja kehityksen säätelemiseksi. 1960-luvulta lähtien Jakarta on kasvanut tasaista vauhtia moderniksi metropoliksi. Indonesian talous nousi presidentti Suharton aikana talouskasvun aikaa 1970-80-luvuilla ja 1990-luvun alussa nouseva talous alkoi olla jaloillaan. 1990-luvun lopun Aasian talouskriisi johti Jakartassa verisiin mellakoihin. Viime vuosikymmeninä tulvat, mellakat ja terrori-iskut ovat koetelleet kaupungin rauhaa muutaman vuoden välein. Hallinto Virallisesti Jakartaa ei hallita kaupunkina, vaan sillä on pääkaupunkin erityishallintoasema (, DKI Jakarta). Hallinnollisesti Jakarta muodostaa oman provinssinsa, jonka johdossa on kuvernööri. Jakarta jakautuu Keski-Jakartan, Itä-Jakartan, Pohjois-Jakartan, Etelä-Jakartan ja Länsi-Jakartan kaupunkeihin, jotka on edelleen jaettu kaupunginosiin. Lisäksi Jakartan provinssiin kuuluu Seribusaarten (Tuhat saarta) saaristo, joka kuului ennen Pohjois-Jakartaan. Talous Teollisuus Jakarta on Indonesian kotimaan- ja ulkomaankaupankäynnin keskus. Jakarta hyötyy myös matkailun kasvusta ja se on tärkeä portti ulkomailta muualle Indonesiaan, erityisesti Balille. Merkittäviä teollisuuden aloja ovat elektroniikkateollisuus, autoteollisuus, kemianteollisuus, koneteollisuus, tekstiiliteollisuus, muovi- ja metalliteollisuus, sekä biolääketieteen teollisuudenalat. Lähellä Jakartan satamaa on veroton teollisuusalue, jossa valmistajat voivat tuottaa vientituotteita. Liikenne Jakartassa on kaksi kansainvälistä lentoasemaa. Suurempi niistä on Soekarno-Hattan kansainvälinen lentoasema on Indonesian merkittävin lentoasema. Se on tärkein portti Indonesiasta ulkomaille ja sitä käyttävät sekä matkustaja- että rahtiliikenne. Lisäksi Jakartaa palvelee Halim Perdanakusuman lentoasema. Kuitenkin ruuhkat ovat Jakartassa vakava ongelma, kaupunki kärsii pahoista ruuhkista etenkin kaupungin liikekeskuksen alueella. Yksityisautoilu on kasvanut Jakartassa nopeammin kuin mikään muu liikennemuoto. Joillakin ruuhkaisimmilla teillä on pahimpaan ruuhka-aikaan autojen määrää rajoitettu, ja otettu käyttöön kolme ihmistä autoa kohti -sääntö. Kaupungin sisäistä liikennettä hoitaa linja-autojen ja minibussien verkosto, josta useat ovat riippuvaisia. Jakartan metrojärjestelmän, MRT Jakartan ensimmäinen linja otettiin käyttöön 24. maaliskuuta 2019. Kaupunkiin on suunniteltu myös kaksi linjaa käsittävä monorail-verkosto liikenneyhteyksien parantamiseksi. Rakentaminen on kuitenkin kärsinyt useista viivästyksistä ja projekti on laitettu välillä jäihin. Jakartan metropolialueen lähijuna KA Commuter Jabodetabek aloitti toimintansa vuonna 2007. Se palvelee lähinnä kauempaa tulevia työmatkalaisia. Se kulkee ympyrälinjalla, jota käytettiin jo 1980-luvulla. Ympyrälinja yhdistää esikaupunkialueilta tulevat radat yhdeksi kokonaisuudeksi. Jaavan muihin osiin pääsee sekä junalla että linja-autolla. Neljä juna-asemaa ovat lähellä kaupungin keskustaa, mutta neljä linja-autoasemaa aika kaukana keskustasta. Matkailu Matkailukohteita Jakartassa ovat muiden muassa sen suurin huvipuisto Taman Impian Jaya Ancol sekä Ragunanin eläintarha. 137-metrinen Monumen Nasional ("Monas") rakennettiin Keski-Jakartaan vuosina 1961-1975. Vuosina 1961-1978 rakennettiin Masjid Istiqlal, joka on Kaakkois-Aasian suurin moskeija. Väestö Jakartan asukasmäärä on kasvanut nopeasti. 1900-luvun alussa Jakartan asukasluku oli . Indonesia itsenäistyi vuonna 1949 ja väkiluku lähti räjähdysmäiseen nousuun. Kun vuonna 1945 kaupungin väkiluku oli noin , asui kaupungissa vuonna 1950 jo 1,7 miljoonaa ihmistä. Vuonna 1960 kaupungissa oli 2,7 miljoonaa asukasta, vuonna 1980 6,5 miljoonaa ja vuonna 2000 jo 8,3 miljoonaa. Jakarta on etnisesti monimuotoinen kaupunki. Betawilaiset ovat Jakartan alueen alkuperäisasukkaita ja Jakarta on myös betawikulttuurin keskus. Betawilaisia on Jakartan asukkaista 38 %. Jakartan väestön etnisen enemmistön muodostavat kuitenkin jaavalaiset, jotka ovat Indonesian runsaslukuisin etninen ryhmä. Jaavalaisia on Jakartan asukkaista 35 %. Sundalaisia Jakartan väestöstä on 15 %, kiinalaisia 6 %, batakeja 4 %, minangabauteja 3 % ja malaijeja 2 %. Kulttuuri Jakartan alue on ollut 400-luvulta lähtien merkittävä kauppasatama. Alueen kaupankäyntimahdollisuudet ovat houkutelleet kauppiaita alueelle muualta Malaijien saaristoa sekä Kiinasta, Intiasta ja Lähi-idästä. Jotkut pysyivät omissa yhteisöissään ja toiset integroituivat alkuperäisväestön yhteisöön ja heidän kulttuuriinsa. Jakartan alueen alkuperäiset asukkaat ovat betawilaisia ja kaupunki on betawilaisen kulttuurin keskus. Betawien kulttuurissa yhdistyvät myös monien muiden Indonesian kansojen kulttuurit. Nykyisinkin Jakarta on Indonesian taloudellinen ja poliittinen pääkaupunki, ja se houkuttelee sekä kotimaisia että ulkomaisia maahanmuuttajia. Monet Jakartaan muuttavat ovat peräisin Jaavan saaren muista osista, ja he tuovat mukanaan oman alueensa kulttuuria ja kielen sekä perinteisiä ruokiaan ja tapojaan. Lähteet Aiheesta muualla The Jakarta Post - Kaupungin englanninkielinen sanomalehti Seulonnan keskeiset artikkelit

449

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jumala

Jumala

Jumala on teismissä eli jumalauskossa useimmiten persoonallinen, kaikkeuteen vaikuttava yliluonnollinen olento. Monoteistisissa eli yksijumalaisissa uskonnoissa, kuten kristinuskossa, palvotaan yhtä Jumalaa korkeimpana olentona. Vuoden 2019 tutkimuksen mukaan 43 prosenttia suomalaisista uskoi Jumalan olemassaoloon. Kristinuskon Jumalan olemassaoloon uskoi 25 prosenttia suomalaisista. Etymologia Suomen kielen sana jumala on ilmeisesti omaperäinen suomalais-ugrilainen sana. Jumalan olemassaolo Teismi eli jumalausko on käsitys, jonka mukaan on olemassa persoonallinen Jumala tai jumalia, jotka vaikuttavat maailmaan ja ihmisten elämään. Polyteismissä eli monijumalaisuudessa oletetaan useita jumalolentoja. Monoteismin eli yksijumalaisuuden katsotaan syntyneen, kun paikallisten jumalien palvonnasta siirryttiin kirjauskontoihin. Niiden ensimmäisiä muotoja olivat noin 500 eaa. syntyneet juutalaisuus ja zarathustralaisuus. Monoteismia edustavat nykyisin juutalaisuuden lisäksi ennen kaikkea kristinusko ja islam. Teistisiä käsityksiä ovat myös deismi eli käsitys Jumalasta rajoittuneena kaikkeuden alkusyyksi sekä panteismi, joka samastaa Jumalan todellisuuden kanssa. Ateismi viittaa näkemyksiin, joista puuttuu oletus Jumalan olemassaolosta. Negatiivinen ateismi viittaa siihen, ettei ole olemassa näyttöä Jumalan olemassaolon puolesta, ja positiiviseksi ateismiksi kutsutaan näyttöä Jumalan olemassaoloa vastaan. Agnostisismiksi kutsutaan näkemyksiä, joiden kannattajat ovat tiedollisesti epävarmoja sen suhteen, onko Jumala olemassa vai ei. Kirkon tutkimuskeskuksen teettämän tutkimuksen mukaan vuonna 2019 suomalaisista 43 prosenttia uskoi Jumalan olemassaoloon. Kristinuskon Jumalan olemassaoloon uskoi 25 prosenttia suomalaisista. Usko Jumalaan vähenee, mitä nuoremmista sukupolvista on kyse. Alle 40-vuotiaiden sukupolvesta kristinuskon Jumalaan uskoi vain 16 prosenttia. Uskontojen jumalakäsitykset Kristinusko Kristityt uskovat persoonalliseen Jumalaan joka on luonut kaiken, joka on kaikkialla läsnäoleva ja kaikkivaltias. Kristinuskon mukaan on olemassa vain yksi Jumala, jolla on kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Raamatun Vanhassa testamentissa Jumala esiintyy myös nimellä Jahve ("Minä olen se joka olen"). Kristinusko korostaa Jumalaa kaikkeuden luojana ja persoonallisena ylläpitäjänä. Kristinuskon Jumala on ikuinen, vailla alkua ja loppua. Aikaisemmin on ollut vain Jumala, mutta hän on luonut maailmankaikkeuden tyhjästä. Kaikkeus ja Jumala ovat toisistaan erillisiä. Kristinusko perustuu Raamatun Uudessa testamentissa kuvatun Jeesuksen elämään. Kristinuskossa Jeesus on Jumalan poika, jonka seuraajat saavat pelastuksen, eli kuoleman jälkeen he eivät joudu kadotukseen, vaan elävät ikuisesti Jumalan kanssa taivaassa. Islam Islamin Jumala on kristinuskon Jumalan tavoin kaikkivaltias, luomaton, ikuinen ja tuonpuoleinen. Jumala on antanut ihmiselle pelastussanomansa, jota seuraamalla ihminen voi kuoltuaan päästä Paratiisiin. Muiden kohtalona on joutua Helvettiin. Islam edustaa kristinuskoa johdonmukaisempaa yksijumalaisuutta, joka sulkee pois kristinuskolle ominaisen kolmiyhteisen Jumalan ja käsityksen Jeesuksesta Jumalan poikana. Karl-Heinz Ohlig katsoo, että Koraanin käsitys Jumalasta edustaa itäisen kristillisen perinteen varhaista näkemystä. Se tuo esiin alkuperäisen kristillisen monoteismin puhtaana, vailla hellenistisen trinitaarisen jumalakäsityksen myöhempiä muotoja. Katso myös Antropomorfismi Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

453

https://fi.wikipedia.org/wiki/Josef%20Mengele

Josef Mengele

Tohtori Josef Mengele (16. maaliskuuta 1911 Günzburg, Baijeri, Saksan keisarikunta - 7. helmikuuta 1979 Bertioga, São Paulo, Brasilia), oli saksalaislääkäri, joka teki vangeille epäinhimillisiä lääketieteellisiä kokeita Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirikompleksissa. Hän oli myös mukana päättämässä, kenet alueelle kuljetetuista lähetettiin kaasukammioihin. Hänen arvonsa SS-joukoissa oli Hauptsturmführer. Josef Mengelestä on käytetty nimityksiä Kuoleman enkeli () ja Valkoinen enkeli ( tai Weißer Engel). Mengele pakeni toisen maailmansodan jälkeen Saksasta Etelä-Amerikkaan, jossa hän vietti loppuelämänsä. Hänen Auschwitzissa tekemänsä rikokset pystyttiin dokumentoimaan laajasti ennen Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntejä ja muita sodanjälkeisiä oikeudenkäyntejä, joissa käsiteltiin saksalaisten toisessa maailmansodassa tekemiä rikoksia. Länsi-Saksan viranomaiset antoivat Mengelestä pidätysmääräyksen vuonna 1959 ja luovuttamispyynnön seuraavana vuonna. Mengeleä ei kuitenkaan koskaan otettu kiinni eikä tuomittu rikoksistaan. Mengelen ja hänen kollegoidensa tekojen seurauksena kehitettiin Nürnbergin säännöstö, joka on ihmisillä tehtäviä lääketieteellisiä kokeita koskeva eettisten periaatteiden säännöstö. Elämä Lapsuus, nuoruus ja opiskelu Josef Mengelen vanhemmat olivat insinööri ja maatalouskonetehtailija Karl Mengele ja hänen puolisonsa Walburga Mengele. Josefilla oli kaksi nuorempaa veljeä, Karl Mengele nuorempi (s. 1912) ja Alois Mengele. Mengelet asuivat Günzburgin kaupungissa Tonavan varrella. Josef oli koulussa aina luokkansa parhaimmistoa, ja hän oli kiinnostunut musiikista, taiteesta, biologiasta, eläintieteestä, fysiikasta, luonnonfilosofiasta ja antropologiasta. Hän sai tiukan katolisen kasvatuksen, mikä johti siihen, että hän alkoi teini-ikäisenä halveksia kirkkoa ja sen juhlapyhiä. Josef liittyi nuoruudessaan Punaiseen Ristiin ja isänmaalliseen nuorisoliikkeeseen Grossdeutscher Jugendbundiin. Mengele suoritti huhtikuussa 1930 ylioppilastutkinnon melko hyvin arvosanoin. Saman vuoden lokakuussa hän muutti Müncheniin, missä hän ilmoittautui opiskelijaksi Münchenin yliopiston filosofiseen ja lääketieteelliseen tiedekuntaan. Hän opiskeli yliopistossa ainakin antropologiaa, paleontologiaa ja lääketiedettä. Mengelen on kerrottu olleen kiinnostunut sairauksien parantamisen sijasta pikemminkin ihmisen kulttuuriperinnöstä ja kehityksestä. Mengele liittyi maaliskuussa 1931 entisten sotilaiden järjestöön Stahlhelmiin, joka liitettiin vuonna 1934 Hitlerin määräyksestä puolisotilaalliseen Sturmabteilung-järjestöön eli SA:han. Münchenin yliopiston professori Theodor Mollison hyväksyi vuonna 1935 Mengelen väitöskirjan "Rotumorfologinen tutkimus neljän roturyhmän alaleuasta". Sen johtopäätöksenä oli, että eri roturyhmät oli mahdollista erottaa toisistaan tutkimalla henkilöiden leukoja. Mengele siirtyi työskentelemään nuoremmaksi lääkäriksi Leipzigin yliopiston lääketieteelliselle klinikalle suoritettuaan kesällä 1936 valtion lääkärin lupaan oikeuttavan tutkinnon Münchenissä. Työnsä kautta hän tutustui yliopiston professorin tyttäreen Irene Schönbeiniin, josta tuli sittemmin hänen ensimmäinen vaimonsa. Yliopistotutkijana Mengele nimitettiin vuoden 1937 alussa professori Mollisonin suosituksesta tutkimusapulaiseksi Frankfurtin yliopiston Kolmannen valtakunnan perinnöllisyystieteen, biologian ja rotupuhtauden laitokseen. Siellä Mengele pääsi genetiikan tutkijan professori Otmar von Verschuerin tiimiin. Mengelestä tuli professorin suosikkioppilas, ja miesten välille kehittyi molemminpuolinen kunnioitus. Ennen pitkää Mengele ja von Verschuer työskentelivät yhteistyössä ja laativat raportteja tuomioistuimille, joiden tehtävänä oli tuomita ne juutalaiset, jotka oli tavattu asumasta Nürnbergin rotulakien vastaisesti arjalaisiksi määriteltyjen saksalaisten kanssa. Mengele jätti toukokuussa 1937 jäsenhakemuksensa natsien puolueeseen eli Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen. Hän sai jäsenyyden numerolla . Mengelen on katsottu tähän mennessä omaksuneen natsien filosofisen ja tieteellisen ajattelun, jonka mukaan oli mahdollista saada valitsemalla, jalostamalla ja puhdistamalla aikaiseksi saksalainen ihmisrotu. Mengelen liittymistä puolueeseen onkin näin ollen pidetty lähinnä pelkkänä muodollisuutena. Professori Verschuerin tukemana Mengele pystyi nousemaan nopeasti puolueen akateemisessa hierarkiassa. Historioitsija Andreas Hillgruber on todennut, että uraansa aloitteleva Mengele oli vakuuttunut, että hän palveli suurta asiaa yrittäessään toteuttaa Hitlerin pyrkimystä estää ihmiskunnan rappio. Toisen maailmansodan alku Mengele hyväksyttiin toukokuussa 1938 sotilaalliseen Schutzstaffel-organisaatioon eli SS:ään sen jälkeen, kun oli saatu varmuus, ettei hänen perheessään ja suvussaan ollut juutalaista tai muuta ei-arjalaista perimää. Samaan aikaan Mengele liittyi myös NSD Ärztebund -lääkäriliittoon, jonka jäsenyys oli välttämätön urallaan etenemään tahtoneelle kansallissosialistiselle lääkärille. Huhtikuussa Frankfurtin yliopisto antoi Mengelelle todistuksen lääkärin tutkinnon suorittamisesta. Päästäkseen SS-yksikköön Mengele aloitti saman vuoden lokakuussa kolmen kuukauden pakollisen alokaskoulutuksen natsi-Saksan armeijassa Wehrmachtissa. Heinäkuussa 1939 Mengele vihittiin avioliittoon Irene Schönbeinin kanssa. Toisen maailmansodan sytyttyä Mengele liittyi elokuussa 1940 Saksan SS-joukkojen aseistettuun siipeen Waffen SS:ään Untersturmführeriksi eli vänrikiksi ylennettynä. Vuoden 1940 lopussa tai vuoden 1941 alussa Mengele työskenteli miehitetyssä Puolassa Rotu- ja uudelleensijoitusvirastossa Genealogian osastossa. Siellä hän tutki yhdessä toisten SS-lääkäreiden kanssa niiden ihmisten rodullista sopivuutta, joiden olisi määrä asuttaa Saksan äskettäin valloittamat alueet. Mengele joutui mukaan taisteluihin kesäkuussa 1941, jolloin hän oli sijoitettuna Ukrainaan. Siellä hänelle myönnettiin ansioistaan toisen luokan rautaristi. Mengele sijoitettiin tammikuussa 1942 Waffen SS:n Wiking-divisioonan lääkintäjoukkoihin. Hän haavoittui rintamalla samana vuonna, ja hänet todettiin sittemmin palvelukseen kelpaamattomaksi. Vuoden lopulla hänet siirrettiin takaisin Rotu- ja uudelleensijoitusvirastoon, tällä kertaa sen esikuntaan Berliiniin. Siellä Mengele ylennettiin Hauptsturmführeriksi eli kapteeniksi. Natsit alkoivat vuoden 1942 alusta toteuttaa järjestelmällisesti niin sanottua lopullista ratkaisua eli Euroopan juutalaisten joukkotuhoamista. Mengelen on oletettu tulleen tietoiseksi lopullisesta ratkaisusta jo varsin varhaisessa vaiheessa. On epäilty, että Berliinissä työskennellessään Mengele olisi pyrkinyt tekemään kaikkensa, jotta pääsisi SS-lääkäriksi Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirikompleksiin, jossa hänellä olisi käytössään valtava määrä ihmismateriaalia lääketieteellisiä kokeita varten. Toukokuussa 1943 Mengele siirrettiin lääkäriksi Auschwitziin. On pidetty jokseenkin varmana, että Mengelen vanha tuttava ja kollega, professori von Verschuer olisi edesauttanut hänen valintaansa. Aika Auschwitzissa Josef Mengele työskenteli lääkärinä Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirikompleksissa toukokuusta 1943 tammikuuhun 1945. Auschwitzissa toimi Mengelen siellä aloittaessa noin 30 lääkäriä. Mengele oli leirikompleksin lääkäreistä ainoa, joka oli palvellut toisessa maailmansodassa itärintamalla ja jolle oli myönnetty rautaristi ja muita kunniamerkkejä. Mengelen onkin mainittu asettaneen itsensä ansioidensa perusteella muiden Auschwitzin SS-lääkäreiden yläpuolelle heti sinne saavuttuaan. Siinä missä muut lääkärikollegat suorittivat vain heille välttämättömiä tehtäviä, laajensi Mengele vastuualueitaan ja toteutti toistuvasti uusia projekteja. Häntä on usein muisteltu leirikompleksin päällikkölääkärinä, vaikka tehtävää hoitikin varsinaisesti tohtori Eduard Wirths. Tämä oli nimittänyt Mengelen vanhemmaksi lääkäriksi Auschwitzin leirikompleksiin kuuluneen Birkenaun alueen naisten leiriin. Auschwitzissa Mengelen apuna työskenteli lääketieteellinen tiimi, joka koottiin sinne lähetetyistä vangituista lääkäreistä. He joutuivat työskentelemään Mengelen kanssa pakon sanelemana, sillä muussa tapauksessa heidät olisi valikoitu joko rankkaan pakkotyöhön tai surmattaviksi. Tiimiin kuuluivat muun muassa tohtorit Olga Lengyel, Gisella Perl, Miklós Nyiszli ja Martina Puzyna. Mengelen ja hänen vaimonsa Irenen lapsi, poika Rolf Mengele, syntyi maaliskuussa 1944. Lääketieteelliset kokeet Mengelen erikoisalaa Auschwitzissa oli lääketieteellisten tutkimusten ja kokeiden tekeminen vangeille. Hänen kerrotaan olleen vakuuttunut siitä, että hänen tehtävänään oli synnyttää ylivoimainen sinisilmäisten ja vaaleiden "pohjoisten" ihmisten rotu. Hänen on sanottu katsoneen velvollisuudekseen tappaa sellaiset ihmisyksilöt, jotka olivat "biologisesti ala-arvoisia". Jättimäisen leirikompleksin on luonnehdittu olleen Mengelelle kuin suuri laboratorio, joka pysyi tarjoamaan hänelle rajattomasti tutkimusaineistoksi kelpaavia ihmisiä. Berliinissä toimineen antropologiaan, perinnöllisyysopetukseen ja genetiikkaan keskittyneen Kaiser Wilhelm -instituutin johtajaksi siirtynyt Otmar von Verschuer varmisti, että Mengelen Auschwitzissa tekemille kokeille saatiin järjestettyä riittävä rahoitus. Mengele oli kiinnostunut erityisesti kaksosista, ja hän tutki syntyperältään romaneihin ja juutalaisiin kuuluneita kaksospareja saadakseen selville, pystyttäisiinkö arjalaisiksi katsottujen saksalaisten syntyvyyttä lisäämään niin, että yhdestä raskaudesta syntyisi kaksi uutta "yli-ihmistä". Mengele vertaili tutkimuksissaan kaksosparin osapuolia, jotta selviäisi, mitkä ominaisuudet ja vajavaisuudet olivat perittyjä ja mitkä puolestaan olivat olosuhteiden ja ympäristön aikaansaamia. Kaksostutkimuksissan hän kiinnitti erityistä huomiota tapauksiin, joissa toinen kaksosista saattoi olla vahva ja sopusuhtainen, kun taas toinen oli heikko ja jollain tavoin epämuodostunut. Mengelen kokeisiin joutuneista kaksosista arviolta noin 3 000 menetti henkensä Auschwitzissa. Mengele teki kokeitaan kaksoslapsille Auschwitzissa ainakin heinäkuusta 1944 tammikuuhun 1945. Hänen kokeisiinsa tarkoitetut kaksoset majoitettiin Birkenaun F-leirin parakkiin 14, josta käytettiin lempinimeä Zoo (eläintarha). Mengelen määräyksestä kaksosille tarjottiin hyvää ruokaa, mukavat vuoteet ja kunnollinen hygienia, jotta heidät saataisiin mahdollisimman hyvään kuntoon tulevia tutkimuksia varten. Tutkimusten ensimmäisessä vaiheessa heidän kallonsa, korvansa, nenänsä ja muut ulkoiset piirteet mitattiin tarkasti. Seuraavassa vaiheessa Mengele riisutti kaksoslapset alasti ja tutki heidän anatomiaansa yksityiskohtaisesti tuntikausia. Tutkimusten päätyttyä lapsille tehtiin leikkauksia ja muita tuskallisia toimenpiteitä usein ilman nukutusta. Lapsille suoritettiin tarpeettomia amputointeja, lumbaalipunktioita, annettiin lavantautiruiskeita ja tulehdutettiin haavoja tahallisesti, jotta saataisiin tietää, miten kaksosparit reagoivat niihin. Useat uhreista menehtyivät näihin kokeisiin. Mengele teki myös kokeita, joissa kaksosparien toisen osapuolen verta siirrettiin toiselle. Ainakin yhden tällaisen kokeen yhteydessä kaksossisarukset ommeltiin kiinni toisiinsa selistään ja ranteistaan. Mengelen on todistettu pakottaneen kaksosia seksiin toisten kaksosten kanssa ilmeisesti siksi, että saataisiin selville tuottavatko kaksoset kaksoslapsia. Koska Mengele ei pystynyt saamaan selville kaikkia kaksosten eroja ja yhtäläisyyksiä eläviä ihmisiä tutkimalla, piti kaksosia surmata ruumiinavausten tekemistä varten. Jotta kaksosten elimistöä ja rakenteellista kehitystä pystyi vertailemaan kunnolla, piti kuoleman tapahtua samanaikaisesti. Yleisimmin Mengele aiheutti uhreilleen samanaikaisen kuoleman ruiskuttamalla kloroformia sydämeen, hyydyttämällä veren tai aiheuttamalla sydänpysähdyksen. Mengelen on väitetty tapattaneen sata lasta niskalaukauksella ruumiinavauksiaan varten ja ampuneen lapsia myös itse samasta syystä. Mengele tutki myös lyhytkasvuisia tai muuten poikkeaviksi katsomiansa ihmisiä löytääkseen keinoja ihmislajin kehittämiseen ja saksalaisten suojelemiseen epänormaalien ominaisuuksien periytymiseltä. Hän otti tavoitteekseen tutkia, miten epämuodostumat syntyivät ja miten ne saataisiin karsittua perimästä siten, että lopulta saataisiin syntymään vain arjalaisrotuun kuuluvia terveitä ja vahvoja ihmisiä. Eräs Mengelen tavoitteista oli selvittää, voisiko lasten silmien väriä muuttaa ruiskuttamalla niihin erivärisiä pigmenttejä. Hänen vuonna 1943 kesäkuusta syyskuuhun tekemiinsä silmäkokeisiin käytettiin 36 lasta Birkenaun leiristä. Kokeiden seurauksena lapsille tuli tuskallisia silmätulehduksia, ja joissakin tapauksissa he jopa sokeutuivat. Kokeiden jälkeen lapset surmattiin kaasukammiossa. Todistajat ovat kertoneet nähneensä kokoelmia, jotka oli muodostettu silmäkokeiden jälkeen kantajiltaan poistetuista silmistä. Mengele lähetti murhattujen uhrien silmiä tutkimusmateriaaliksi silmien pigmentaation tutkijalle Karin Magnussenille Kaiser Wilhelm -instituuttiin Berliiniin. Auschwitzissa Mengelellä oli vapaus tehdä minkälaisia kokeita hän halusi, kunhan ne palvelivat natsismin tarkoitusperiä. Hän esitteli mielellään kollegoilleen kokeidensa tuloksia. Näistä tapauksista yksi tunnetuimmista sai alkunsa siitä, kun Mengele oli havainnut junakuljetuksessa saapuneiden vankien joukossa kaksi muista poikkeavaa ihmistä: kyttyräselkäisen miehen ja tämän 15-vuotiaan pojan, jonka toinen jalka oli epämuodostunut. Mengele halusi tutkia isää ja poikaa perusteellisesti, jotta saisi selville, oliko heillä muita yhteisiä epämuodostumia. Mengelen määräyksestä isälle ja pojalle tarjottiin viimeinen ateria, jonka jälkeen heidät toimitettiin tohtori Miklos Nyizlin tekemiin yksityiskohtaisiin tutkimuksiin. Heti tutkimuksen päätyttyä isä ja poika ammuttiin Mengelen käskystä. Surmaamisen jälkeen Mengele keitätti uhrien ruumiit, jotta liha irtosi niistä helposti. Sen jälkeen isän ja pojan luurangot kuivatettiin, valkaistiin ja tehtiin hajuttomiksi liottamalla niitä petrolissa. Tämän jälkeen lopputulokseen tyytyväinen Mengele kutsui joukon SS-upseereita ihailemaan aikaansaannoksiaan. He tarkastelivat tohtori Nyizlin mukaan luurankojen osia mahtipontisesti ja keskustelivat käyttäen tieteellistä sanastoa ikään kuin kyseessä olisi ollut merkittävä tieteellinen läpimurto. Myöhemmin luurangot käärittiin vahvaan paperiin ja lähetettiin Mengeleä aiemmin opettaneelle tohtori Verschuerille Kaiser Wilhelm -instituuttiin Berliiniin. Mengelen kaksoskokeista selvinnyt Eva Mozes Kor käynnisti vuonna 1999 oikeusjutun, jossa väitettiin, että Mengele olisi tehnyt ihmiskokeensa saksalaisen lääkeyrityksen Bayerin hyväksi. Tapahtuma-aikana Bayer kuului natsi-Saksan hallintoa lähellä olleeseen kemianteollisuuden yritysten IG Farben -nimiseen yhteenliittymään. Mengelen kollega, SS-lääkäri Hoven mainitsi todistajanlausunnossaan Nürnbergin oikeudenkäynneissä, että "tulisi olla yleisessä tiedossa että keskitysleireillä tehdyt ihmiskokeet tehtiin ainoastaan IG Farbenin etujen takia … IG Farbenin tarkoitus oli salata kaikki tämä, ja laittaa savuverho piilottamaan kokeet … Ei SS vaan IG Farben tekivät aloitteen ihmiskokeiden tekemisestä keskitysleireillä.". Vankien valinnat ja surmaamistavat Josef Mengelen keskeisiin työtehtäviin Auschwitzissa kuului suorittaa muiden SS-lääkäreiden kanssa valintaa siitä, mikä olisi kunkin joukkokuljetuksissa tuodun henkilön kohtalo. Junien pääteaseman laiturilla työskennellessään Mengele osoitti sauvallaan vuorotellen kutakin kohtaamaansa henkilöä, ja ohjasi hänet kahdesta paikalle muodostetusta jonosta jompaankumpaan sanomalla joko "oikea" tai "vasen". Oikeanpuoleiseen jonoon määrätyt oli tarkoitus pitää hengissä ainakin toistaiseksi, mutta vasemmanpuoleiseen jonoon joutuneet surmattiin kaasukammiossa heti valinnan jälkeen. Mengelen on sanottu olleen ylivoimaisesti merkittävin niistä leirikompleksin henkilökuntaan kuuluneista, jotka määräsivät ihmisiä kaasukammioihin. Useiden SS-lääkäreiden on sanottu pitäneen valintatyötä varsin stressaavana, mutta Mengelen on muisteltu tehneen valintojaan toisinaan hymyillen ja jotakin operettisävelmää vihellellen. Uusien junakuljetusten saapuessa Mengele oli toistuvasti etsimässä tulokkaiden joukosta kokeisiinsa sopivia kaksosia silloinkin, kun ei ollut hänen vuoronsa toimia valikoinnissa. Mengele kävi aktiivisesti Auschwitzin sairasosastoilla valitsemassa surmattavaksi sellaisia henkilöitä, jotka eivät syystä tai toisesta soveltuneet työhön, joiden pikainen paraneminen ei ollut näköpiirissä tai joilla oli tarttuvia tauteja. Myös ulkonäköön liittyvät vaivat, kuten esimerkiksi paha akne, olivat Mengelelle riittäviä perusteita ihmisten murhaamiseen. Valinnan jälkeen uhrit surmattiin sinihapolla kaasukammiossa, ampumalla tai ruiskeilla, jotka Mengele tai hänen alaisenaan ollut lääkintähenkilö antoi uhrille. Tappavat ruiskeet sisälsivät fenolia, petrolia, Evipalia tai kloroformia. Toisinaan ruiskulla laskettiin surmaamistarkoituksessa ilmaa uhrin verenkiertoon, useimmiten suoraan sydänkammioon. Välillä hänen kuolemaan määräämiään ihmisiä lukittiin huoneisiin, joiden ilmanvaihdon tuloilmaputkiin joko Mengele itse tai joku muu SS-lääkintähenkilöstöön kuuluva heitti myrkkykaasua muodostavia Zyklon B -sinihapporakeita. Määräykset vankien joukkotuhoamisiin Josef Mengele ryhtyi Auschwitzissa heti tulonsa jälkeen antamaan määräyksiä ihmisten joukkotuhoamisista. Jo 25. toukokuuta 1943 hän lähetti lavantautia sairastaviksi epäiltyinä kaasukammioon surmattaviksi 507 romanimiestä ja 528 romaninaista. Saman vuoden lopulla hän jatkoi työtään lavantaudin leviämisen ehkäisemisessä lähettämällä Birkenaun naisleirin juutalaisosaston kaikki 600 naista kaasukammioon. Mengelen vaatimuksesta Auschwitzissa toiminut romanien perheleiri tuhottiin kokonaan 31.7.-2.8.1944. Leirillä asuneista romaneista 2 987 lähetettiin kaasukammiohin ja loput 408 Buchenwaldin keskitysleiriin. Vuoden 1944 lopulla 40 000 naisen asuttama Birkenaun C-leiri tyhjennettiin Mengelen määräyksestä ruokapulaan vedoten kymmenen vuorokauden kuluessa kuljettamalla kuorma-autoilla kaasukammioihin aina 4 000 naista vuorokaudessa. On väitetty, että Mengelen määräyksestä 300 Auschwitziin toimitettua lasta olisi surmattu heittämällä heidät elävinä kuorma-autojen lavoilta kuoppaan, jonka pohjalla paloi tuli. Todistajanlausunnon mukaan Mengele ja Auschwitzin leirikompleksin komentaja Rudolf Höss olivat paikalla ja antoivat käskyjä toimitusta suorittaneille. On niin ikään esitetty, että juutalaisten Jom Kippur -juhlapäivänä vuonna 1944 Birkenaun osastossa B2E Mengele olisi naulannut lankun jalkapallomaalin väliin pituusmitaksi ja tuhat lasta, jotka eivät täyttäneet vaadittua pituutta, lähetettiin kaasukammioon surmattaviksi. Viimeiset vaiheet ennen pakoa Vuoden 1944 syksyllä Auschwitz joutui liittoutuneiden pommituslentojen kohteeksi. Samoihin aikoihin alkoi vähitellen käydä selväksi, että Saksan tappio sodassa olisi väistämätön. Mengelen on sanottu vaipuneen tässä vaiheessa masennukseen. Silminnäkijöiden mukaan hän käveli huoneessaan edestakaisin vaitonaisena ja kasvonsa käsillään peittäneenä. Kokeitaan hän kuitenkin jatkoi viimeiseen asti; vielä joulukuussa 1944 hän haetutti 16 lyhytkasvuista naista keskitysleirin sairaalasta ja teki heillä useita julmia kokeita. Vain viisi naisista selvisi näistä kokeista hengissä. Viimeistään silloin, kun Neuvostoliiton joukot lähestyivät vuosien 1944 ja 1945 vaihteessa vääjäämättä kohti leirikompleksia, Mengele joutui päättämään, että hänen oli paettava alueelta. Viimeisiä henkilöitä, joka näki Mengelen Auschwitzissa, oli hänen tiimiinsä työskentelemään pakotettu lääkäri Martina Puzyna. Hänen kertomansa mukaan Mengele oli tullut 17. tammikuuta 1945 Puzynan työhuoneeseen sanomatta sanaakaan. Mengele oli ottanut Puzynan laatimat muistiinpanot ja laittanut ne kahteen laatikkoon. Tämän jälkeen Mengele oli mennyt ulkona odottavaan autoon, joka oli ajanut pois paikalta. Toiminnan ja psyyken arviointia Auschwitzin leirikompleksin varuskunnan päällikkö antoi Josef Mengeleä ja hänen toimiaan arvioivan raportin 19.8.1944. Raportin mukaan Mengelen henkinen tila oli erinomainen. Raportissa ylistettiin hänen ratkaisujaan vankien lähettämisessä kaasukammioon ja kaksosilla suorittamia kokeitaan. Tekstissä kiiteltiin Mengelen päätöstä tuhota tuhansia romaneja ja lavantautia sairastavia naisia. Raportissa Mengelelle annettiin tunnustusta hänen isänmaansa hyväksi tekemästään tieteellisestä työstä. Mengelen johtajaominaisuudet olivat raportin mukaan SS-upseerille kaikin tavoin sopivat. Mengelen muistiinpanoja ja arkistoja kaksoskokeista ei ole koskaan löydetty, mutta säilyneet tulokset ovat osoittautuneet tieteellisesti käyttökelvottomiksi. Historioitsija Andreas Hillgruberin mielestä Mengelestä kehittyi natsiaatteen ruumiillistuma sen äärimmäisessä muodossa. Psykoanalyytikko, tohtori Tobias Brocher on esittänyt, ettei Mengele nauttinut tuskan aiheuttamisesta, vaan vallasta, jota hän pääsi käyttämään päättäessään elämästä ja kuolemasta keskitysleirin lääkärinä ideologian puitteissa. Brocherin mukaan Mengelellä oli ammattilaisen narsistinen luonne. Todistajien mukaan Mengelellä oli merkittäviä mielialojen vaihteluja sinä aikana, jolloin hän työskenteli Auschwitzissa. Hänen on kerrottu menettäneen ennalta-arvaamattomasti malttinsa ja muuttuneen väkivaltaiseksi. Hetken päästä hänet oli kuitenkin tavattu jo leppyneenä ja hymyilevänä. Mengelestä elämäkerran kirjoittaneiden Gerald L. Posnerin ja John Waren mielestä tällaiset mielialojen vaihtelut ja totaalinen katumattomuus viittaavat siihen, että Mengelellä olisi ollut kompleksinen psykopaattinen persoonallisuushäiriö. Posner ja Ware ovat epäilleet, ettei Mengelen ammatillisen persoonallisuuden eettinen puoli ollut ilmeisesti milloinkaan kehittynyt. Heidän mukaansa on varmaa, ettei Mengele tuntenut syyllisyyttä teoistaan missään elämänsä vaiheessa Auschwitzissa viettämänsä ajan jälkeen. Useissa tapauksissa Auschwitzin lääkärinä toimiessaan Mengele osoitti ensin ystävällisyyttä lapsia kohtaan ja tapatti heidät sen jälkeen. Tällainen kiintymyksen ja julmuuden ristiriitainen yhdistelmä on prosessi, jota psykologian ja psykiatrian professori Robert Jay Lifton on kuvannut termillä "doubling" (kahdentaminen). Lifton uskoo, että Auschwitzissa toimi kaksi eri Mengelen "minää" - pahuuteen kykenevä "Auschwitz-minä" ja sitä huomattavasti inhimillisempi "aikaisempi minä". Pako Auschwitzista Etelä-Amerikkaan Lähdettyään tammikuussa 1945 Auschwitzista Josef Mengele siirtyi Gross-Rosenin keskitysleirille, jossa hän oleskeli muutaman viikon ajan leirin vapauttamiseen saakka. Sieltä hän lähti pakenemaan länteen pyrkimyksenään välttää joutumasta Neuvostoliiton joukkojen vangitsemaksi. Mengele joutui pakomatkallaan sen sijaan Yhdysvaltojen joukkojen pidättämäksi. Hänet kuitenkin päästettiin pian vapaaksi, koska hänen nimensä ei tiedetty olleen etsittyjen sotarikollisten luettelossa. Kesästä 1945 kevääseen 1949 Mengele piileskeli väärennettyjen henkilöpapereiden turvin Baijerissa lähellä Rosenheimia sijainneella maatilalla ja työskenteli siellä renkinä. Tämän jälkeen Mengele pääsi varakkaiden sukulaistensa avustamana pakenemaan Etelä-Amerikkaan. Elämä Etelä-Amerikassa Josef Mengele asui Etelä-Amerikkaan saavuttuaan noin kymmenen vuoden ajan Argentiinassa. Hän joutui aluksi tyytymään siellä vaatimattomaan elämään rakennustyömiehenä, mutta tapasi pian maahan asettuneita vaikutusvaltaisia saksalaisia, joiden avulla hän pääsi palaamaan takaisin vauraaseen elämäntapaansa. Mengelen vaimo Irene, joka ei ollut muuttanut miehensä mukana Etelä-Amerikkaan, erosi puolisostaan vuonna 1954. Mengele meni vuonna 1958 naimisiin edesmenneen veljensä Karl nuoremman lesken Marthan kanssa. Mengele tutustui Argentiinan pääkaupungissa Buenos Airesissa toisiin Etelä-Amerikkaan muuttaneisiin natseihin, kuten Adolf Eichmanniin ja Hans-Ulrich Rudeliin. Adolf Eichmann pidätettiin natsi-Saksassa tekemiensä rikosten vuoksi vuonna 1960 Buenos Airesissa. Kiinnijäämistään pelännyt Mengele muutti pian Eichmannin pidätyksen jälkeen Paraguayhin ja sieltä edelleen Brasiliaan. Hyvien suhteidensa avulla hän sai elää loppuelämänsä vapaana, vaikka Israelin tiedustelupalvelu Mossad ja monet muut natsien metsästäjät tiesivät hänen piileskelevän Etelä-Amerikassa. Mossadin agentti Zvi Aharoni paikallisti Mengelen 1962 Brasilian viidakosta, mutta Mossadin agenttien päätehtäväksi asetettiin Yossele Schumacherin etsiminen, ja Mengele pääsi katoamaan. Mengelen on todettu käyttäneen vuodesta 1976 alkaen henkilötodistusta, jossa hänen nimekseen mainittiin Wolfgang Gerhard. Mengele vietti elämänsä viimeiset vuodet São Paulon lähellä Brasiliassa. Hän sai aivohalvauksen ja hukkui uidessaan Bertiogan lähellä sijaitsevassa lomakohteessa 7. helmikuuta 1979. Hänet haudattiin Sao Paulon esikaupunkiin Wolfgang Gerhard -nimisenä miesvainajana. Väitetyt ihmiskokeet Brasiliassa Jorge Camarasa on väittänyt vuonna 2009 julkaistussa kirjassaan Mengele: The Angel of Death in South America, että Josef Mengele olisi jatkanut natsi-Saksassa aloittamiaan ihmiskokeita pienessä brasilialaisessa Cândido Godóin kunnassa. Hänen väitetään vierailleen Cândido Godóissa salanimellä Rudolph Weiss useita kertoja 1960-luvulla kokeitaan suorittaen. Camarasa väittää, että Mengele onnistui toteuttamaan Cândido Godóissa unelmansa luoda vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä ihmisiä. Suurin osa kunnan asukkaista on sinisilmäisiä ja vaaleatukkaisia. Lisäksi jopa joka viides syntyneistä lapsista on ollut kaksonen. Kuntalaisten mukaan Mengele oli usein valvomassa naisten raskauksia ja hoitamassa heitä uusilla lääkkeillä. Mengelen osuudesta Cândido Godóin kaksostiheyteen ei ole tosin muita todisteita kuin paikallisten kertomukset. Vuonna 2011 julkistettujen tutkimustulosten mukaan syntymätodistukset osoittavat, että kaksosia syntyi kylässä poikkeuksellisen paljon jo 1930-luvulla. Lisäksi monilla Cândido Godóissa kaksosia synnyttäneillä naisilla on todettu tietty geenimuunnos, jonka uskotaan tulleen paikkakunnalle saksalaisten siirtolaisten mukana ja yleistyneen sisäsiittoisuuden takia. Tutkijat uskovat tämän geenimuunnoksen altistavan äidit kaksosraskauksille. Ruumiin löytyminen ja tunnistaminen Vuonna 1985 Länsi-Saksan poliisi onnistui löytämään Mengelen haudan niiden todisteiden perusteella, jotka se oli hieman aiemmin saanut haltuunsa Mengelen suvun ystävältä Günzburgista. Pian tämän jälkeen brasilialainen oikeuslääketieteen asiantuntija totesi haudasta nostetut jäännökset Mengelen ruumiiksi. Lopullinen varmuus asiasta saatiin, kun vuonna 1992 DNA-tutkimusten perusteella pystyttiin todistamaan, että vainaja oli Josef Mengele. Peitenimiä Asuessaan Etelä-Amerikassa Josef Mengelen on sanottu käyttäneen ainakin seuraavia peitenimiä: Wolfgang Gerhard José Mengele Helmut Gregor[i] tohtori Fausto Rindón S. Josi Alvers Aspiazu Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Henkirikoksiin syyllistyneet terveydenhoidon ammattilaiset Holokaustin toteuttamiseen osallistuneet Saksalaiset lääkärit Sotarikoksista syytetyt SS-sotilaat Vuonna 1911 syntyneet Vuonna 1979 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit Saksalaiset eugeenikot

455

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jackson%20Pollock

Jackson Pollock

Jackson Pollock (28. tammikuuta 1912 - 11. elokuuta 1956) oli yhdysvaltalainen keskeinen abstraktia ekspressionismia edustanut taidemaalari. Pollockia pidetään eräänä Yhdysvaltojen suurista taiteilijoista, jolla oli paljon vaikutusta sekä aikansa että 1900-luvun lopun taiteelle. Hän syntyi pienviljelijäperheeseen Codyssa, Wyomingissa ja kasvoi Kaliforniassa ja Arizonassa. Pollock muutti veljensä kanssa New Yorkiin vuonna 1929 ja opiskeli Thomas Hart Bentonin johdolla Art Students League -taidekoulussa. Pollock osallistui lama-aikana perustettuun liittovaltion taiteilijapalkkajärjestelmään WPA:han 1930-luvulla. Silloin hän maalasi amerikkalaisen regionalismin ja Bentonin vaikutteiden alaisena. Toisen maailmansodan aikana Pollock sai vaikutteita Pablo Picasson taiteesta ja surrealismista. Vuonna 1945 hän meni naimisiin taidemaalari Lee Krasnerin kanssa ja muutti Long Islandille, New Yorkiin. Hän kuoli alkoholisoituneena auto-onnettomuudessa 44-vuotiaana. Tuotanto Kokeiltuaan surrealistisia, puoliabstrakteja, symbolistisia ja "automaattisia" maalauksia Pollock kehitti 1940-luvun lopulla omintakeisen maalaustavan, jossa hän vaiheittain kaatoi, tiputti tai roiskutti maaleja lattialle asetetuille maalauskankaille. Tuloksena oli suuria maalauksia, joissa on monimutkaisia ja vahvoja viivamaisia kuvioita. Aluksi teokset olivat värikkäitä, mutta 1950-luvulla ne muuttuivat tummiksi, osittain mustavalkoisiksi. Pollock uskoi, että taide juontuu piilotajunnasta, ja arvioi omia ja muiden teoksia niihin kuuluvan henkilökohtaisen ilmaisun aitouden kautta. Hänestä tuli johtava abstraktin ekspressionismin harjoittaja, ja hänet tunnetaan erityisesti toimintamaalauksestaan eli action paintingista. Vaikutusvaltaisen taidekriitikko Clement Greenbergin tukemana hänestä tuli kuuluisuus 1950-luvun alussa. Merkitys Pollockin asema on merkittävä amerikkalaisena taiteilijana siksi, että hän mursi eurooppalaisten taiteilijoiden ylivallan ja heidän taiteellisten malliensa jäljittelyt Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen. Abstrakti ekspressionismi oli ensimmäinen itsenäinen amerikkalaisen taiteen suuntaus. Willem de Kooningin toteamus Pollockista luonnehti Pollockin ja Yhdysvaltain taiteen esiinnousua 1950-luvulla: Jackson broke the ice - Jackson mursi jään. Pollockin taiteen perintö on myös jossain määrin poliittisesti varautunut. Hänen maalauksiaan esiteltiin amerikkalaisen elämäntavan ja kulttuurin saavutuksina eri puolilla maailmaa 1950-luvulla kylmän sodan aikana, muun muassa Suomessa. Eri puolille maailmaa lähetetyt taidenäyttelyt olivat Yhdysvaltain ulkopolitiikan jatke. Monia taidekeskusteluja ja kiistoja aiheuttanut Pollockin taide vaikutti paitsi Yhdysvaltain maalaustaiteeseen, myös Euroopassa ja myöhemmin Suomessa 1960-luvulla vahvasti esiintyneeseen informalismiin, jota pidetään rinnakkaisena abstraktille ekspressionismille. Tulkintaa Vaikka itse maalipinnat näyttävätkin sellaisilta, joita kuka tahansa voisi tuottaa roiskuttamalla maalia kankaalle, tietokoneanalyysi on osoittanut selkeitä eroja Pollockin teosten ja tarkoituksettomasti roiskittujen maalipintojen välillä. Pollockin maalauksissa ilmenee se fraktaaligeometriasta tuttu ilmiö, että pienet yksityiskohdat muistuttavat suurempia rakenteita. Sama ilmiö näkyy esimerkiksi puiden oksistoissa ja sananjalan lehdissä. Tutkijoiden mukaan osoittaa Pollockin näkijänlahjoja, että hän havaitsi tämän luonnossa, ennen kuin fraktaaligeometria oli vielä laajemmin tunnettu. Suomessa Jackson Pollockin teoksista kaksi merkittävää on esitetty Suomessa. Tammikuussa 1954 Helsingin Taidehallissa olleessa amerikkalaisen taiteen näyttelyssä olivat mukana She-Wolf (Naarassusi), 1946 ja suuri abstrakti action-maalaus No. 6, 1952, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi myös nimellä Convergence. Oiva Polari kirjoitti Pollockin teoksista: Uuden Suomen taidekriitikko E. J. Vehmas kirjoitti: Nimimerkillä Tuomaantytär esiintynyt Marjatta Väänänen kirjoitti: Tuotannon vaiheet ja keskeisiä teoksia Varhaistuotanto Jackson Pollock aloitti taideopiskelun Los Angelesin Manual Arts High Schoolissa, Kaliforniassa. Hän muutti New Yorkiin ja alkoi opiskella vuonna 1930 The Art Students League -taidekoulussa. Tuotantoa hallitsevat Bentonin regionalismin vaikutteet, sekä kaareviin, aaltoileviin viivoihin perustuvat teokset. Surrealistinen ja symbolistinen kausi Pollock oli tutustunut nestemäisen, juoksevan maalin käyttöön vuonna 1936 meksikolaisen muralistin David Alfaro Siqueirosin työpajassa. Maalin kaataminen oli eräs useista tekniikoista, joita hän alkoi kokeilla 1940-luvulla. Samoihin aikoihin Pollock ryhtyi havainnoimaan intiaanien hiekkamaalauksissa käyttämiä tekniikoita. Hän alkaa kokeilla myös surrealistien "automaattista maalausta". Täysi abstraktio Muutettuaan Springsiin, Long Islandille Pollock alkoi työstää maalauskankaitaan ateljeensa lattialla ja kehitti tekniikan, jota alettiin kutsua myöhemmin "tiputtamiseksi", vaikka menetelmän tarkempi kuvaus olisi "valuttaminen". Englannin kielen sanasta drip (= tiputtaa), tulee taiteilijan alun perin Time-lehdessä käytetty kutsumanimi Jack the Dripper. Hän käytti kovettuneita siveltimiä, tikkuja ja jopa paistin valelemiseen tarkoitettuja ruiskuja maalaamiseen. Maalatessaan tällä tavalla hän irtautui figuratiivisesta esittävyydestä ja länsimaisen maalaustaiteen perinteestä, maalaustelineen ja siveltimen käytöstä alkaen käyttämään maalaamisessa koko vartaloaan. Vuoden 1951 jälkeen teokset ovat tummempia, usein vain mustia ja niihin ilmestyy uudestaan esittäviä osia. Markkina-arvo Pollockin taide on ollut haluttua keräilijöiden piirissä. The New York Times julkaisi marraskuussa 2006 uutisen, jonka mukaan meksikolainen finanssimies David Martinez olisi ostanut Pollockin maalauksen No.5,   miljoonalla Yhdysvaltain dollarilla (109,6 miljoonaa €). Tämä olisi kaikkien aikojen toiseksi korkein maalauksesta maksettu rahasumma. Uutisen mukaan kauppa on salainen, mutta tieto siitä tuli tuntemattomina pysytelleiden asiantuntijoiden taholta. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Ed Harrisin ohjaama, vuonna 2000 valmistunut elämäkerrallinen elokuva Pollock kertoo melko tarkasti Jackson Pollockin tarinan vuosina 1945-1956. Yhdysvaltain National Gallery of Artin taiteilijaesittely Artcyclopedia Jackson Pollock Web Museum Sivu jolla voi tehdä samankaltaisia töitä, kuin Jackson Pollock Pollock or birds? Yhdysvaltalaiset taidemaalarit Liikenneonnettomuudessa kuolleet Vuonna 1912 syntyneet Vuonna 1956 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

456

https://fi.wikipedia.org/wiki/James%20Joyce

James Joyce

James Augustine Aloysius Joyce (2. helmikuuta 1882 Dublin, Irlanti - 13. tammikuuta 1941 Zürich, Sveitsi) oli irlantilainen kirjailija ja runoilija. Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä kirjailijoista. Joycen tunnetuimpia teoksia ovat novellikokoelma Dublinilaisia (1914) sekä romaanit Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (1916), Odysseus (1922), Finnegans Wake (1939, ei suomennettu). Teoksista varsinkin Odysseus (engl. Ulysses) on laajalti tunnettu ja kiistelty, ja sitä on sanottu yhdeksi 1900-luvun tärkeimmistä kaunokirjallisista teoksista. Joycen tuotannossa ovat kokemukset Irlannista olennaisia, vaikka hän asui suurimman osan elämäänsä ulkomailla. Kirjojen tapahtumapaikat ja suurin osa teosten aiheista ovat peräisin Irlannista. Joyce loi Dublinista oman kirjallisen pienoismaailmansa. Nuoruusvuodet Dublinissa James Joyce syntyi 1882 syvästi katoliseen dublinilaiseen virkamiesperheeseen. Joidenkin väitteiden mukaan synnyinpaikka olisi ollut dublinilainen slummi, mutta todellisuudessa Joycen synnyinkoti oli 41 Brighton Square hyvämaineisessa esikaupungissa. James Joycen vanhemmat olivat John Joyce ja Mary Jane Murray. Isä-Johnin elämäntyyliä pidettiin tuhlailevana, ja Mary Jane Murrayn isä oli aikoinaan yrittänyt estää tyttärensä kihlautumisen John Joycen kanssa. Vuonna 1916 ilmestyneessä teoksessaan Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta James Joyce kirjoitti pilkalliseen sävyyn isänsä lukuisista toimista luettelon, jonka mukaan John Joyce oli "lääketieteen opiskelija, soutaja, tenori, harrastelijanäyttelijä, karjuva poliitikko, vähäinen maanomistaja, pikkusijoittaja, juoppo, mainio seuramies, jutunkertoja, jonkun sihteeri, joku viinatehtaassa, veronkantaja, vararikkoinen ja nykyisin oman menneisyytensä ylistäjä". Joycen perhe alkoi köyhtyä 1890-luvulla, lähinnä perheen isän John Joycen juopottelun ja huonon taloudenpidon vuoksi. Perheeseen oli syntynyt yhteensä kolmetoista lasta, joista kolme kuoli nuorena. James Joyce itse oli syntyneistä lapsista toinen, eloonjääneistä vanhin. Joyce aloitti koulunkäynnin 1888 paikallisessa Clongowes Wood Collegessa. Se oli Kildaren kreivikunnassa sijaitseva jesuiittojen sisäoppilaitos. Joycen on sanottu olleen hyvä oppilas, vaikka häntä rangaistiin muun muassa "karkeasta kielenkäytöstä" ja muista pienemmistä rikkeistä. Joyce joutui lopettamaan koulunkäynnin Clongowes Wood Collegessa 1891, sillä perheen raha-asiat olivat entistä huonommalla tolalla. Jonkin aikaa Joyce ja hänen veljensä Stanislaus opiskelivat kristillisessä koulussa North Richmond Streetillä. John Joyce kuitenkin tapasi Clongowes Wood Collegen entisen rehtorin, John Conmeen, jonka ansiosta James ja Stanislaus Joyce pääsivät siirtymään Conmeen Belvedere-jesuiittakouluun. Joycen myöhempien aikojen teoksista Conmeen hahmo esiintyy esimerkiksi Ulysseksessa. Joyce menestyi koulussa hyvin, ja hän kirjoittautui Dublinin yliopistoon vuonna 1898 opiskellakseen kieliä, etenkin englantia, ranskaa ja italiaa. Hän toimi myös kaupungin kirjallisuus- ja teatteripiireissä, kirjoitti arvosteluja lehtiin ja ainakin kaksi näytelmää. James Joyce hylkäsi katolisuuden 16-vuotiaana. Tuomas Akvinolaisen filosofiaa hän kuitenkin arvosti koko elämänsä. Joycen kirjassa Odysseus Buck Mulliganin henkilöhahmo toteaa Stephen Dedaluksella olevan "kirottua jesuiittaverta suonissaan, paitsi että se virtaa vastapäivään". Useissa Joycen teoksissa esiintyvä Stephen Dedalus on Joycen kirjallinen omakuva. Jesuiittakoulussa Joyce pääsi tutustumaan yleiseen teologiaan, kristilliseen symboliikkaan ja rituaaleihin sekä latinankieliseen kirjallisuuteen. Tämä tuli myöhemmin esille useissa Joycen teoksissa. Kielistä Joyce tutustui myös latinaan ja saksaan. Joyce ei kuitenkaan monien aikansa kirjailijoiden tapaan opiskellut muinaiskreikkaa, mutta myöhempinä vuosina puhui jonkin verran nykykreikkaa. Nuoren Joycen kiinnostuksen kohteena olivat hyvin erilaiset kirjailijat, kuten Henrik Ibsen, Dante, Gerhart Hauptmann ja Gustave Flaubert. Manner-Euroopasta tulevien taiteilijoiden lisäksi irlantilaista Joycea kiinnostivat myös eräät kotimaan kuuluisuudet. Näitä irlantilaisia olivat esimerkiksi William Butler Yeats ja John Millington Synge. Joyce käänsi yhden Syngen näytelmän italiaksi. 1900-luvun alku Joyce muutti Pariisiin 1902 opiskellakseen lääkäriksi ja tutustuakseen sen vireään taiteilijakaupunginosaan Montparnasseen. Aluksi Joyce hankki elantonsa kirjallisuusarvostelijana sanomalehdissä, mutta tätä uraa kesti vain vuoden verran. Asuessaan Pariisissa Joyce joutui kokemaan kylmää ja nälkää ja hän velkaantui. Joyce palasi vuonna 1903 Irlantiin, jossa hänen äitinsä oli kuolemassa syöpään. Joyce viipyi Irlannissa äitinsä sairauden ajan. Tänä aikana perheen isän juopottelu lisääntyi entisestään. John Joycen kerrotaan eräänä iltana tulleen humalapäissään kotiin ja huutaneen raivoissaan sairaalle vaimolleen: "Olen poikki, en kestä enää! Jos et parane, niin kuole! Kuole ja ole kirottu!" Tilanne oli johtaa tappeluun Joycen isän ja nuoremman veljen välillä. James Joyce ei äitinsä pyynnöistä huolimatta suostunut ripittäytymään eikä osallistumaan pääsiäismessuun. Vielä äitinsä kuolinvuoteella Joyce kieltäytyi polvistumasta vuoteen ääreen, vaikka hänen enonsa niin vaati. Seuraavan vuoden tammikuussa syntyi yhdessä päivässä esseetarina Taiteilijan omakuva, jonka hän myöhemmin laajensi romaaniksi. 17. tammikuuta kirjoitettu luonnos oli alkujaan vain nimellä "Taiteilijan muotokuva", kunnes Joyce laajensi hiomattoman tekstinsä romaanimuotoiseksi tarinaksi Stephen Hero. Tarina jäi kuitenkin julkaisematta, mutta siitä muovautui myöhemmin teos Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Aikakauslehdet eivät kuitenkaan suostuneet julkaisemaan tätäkään teosta. Omaelämäkerrallisen kertomuksensa lisäksi Joyce kirjoitti kolme tarinaa, jotka myöhemmin olivat Dublinilaisia -teoksen kannalta merkityksellisiä. Noissa kolmessa tarinassa Joyce käytti allekirjoituksena Stephen Daedalusta. 10. kesäkuuta 1904 Joyce huomasi kadulla kauniina pitämänsä nuoren naisen, josta myöhemmin tuli hänen rakastettunsa Nora Barnacle. Joycen onnistui järjestää tapaaminen 16. kesäkuuta. Tämä oli myöhemmin Joycelle tärkeä päivämäärä, sillä esimerkiksi Joycen pääteoksena pidetty Ulysses sijoittuu juuri kesäkuun 16. päivään 1904. Kirjassa esiintyy myös sama dublinilainen esikaupungin ranta, jolla Joyce tapasi Nora Barnaclen kyseisenä päivänä. Syyskuussa 1904 Joyce asui pari päivää lääketieteen opiskelija Oliver St. John Gogartyn luona. Myöhemmin Gogarty oli esikuvana Ulysseksessa esiintyvän Buck Mulliganin hahmolle. Joyce, Gogarty ja seurueeseen kolmantena jäsenenä kuulunut Samuel Chenevix Trench asettuivat asumaan pieneen puolustustorniin, joka oli aikoinaan rakennettu Napoleonin hyökkäyksen varalta. Sama torni esiintyi myöhemmin myös Ulysseksen alussa. Kolmikon yhteinen aika tornissa loppui kuitenkin lyhyeen, sillä muutaman päivän kuluttua Trench näki painajaista, otti puoliunessa valmiiksi ladatun revolverinsa, ampui huoneen takkaan ja oli osua Joyceen. Joyce "karkasi" rakastettunsa Nora Barnaclen kanssa vuonna 1904 Zürichiin. Molemmat olivat taloudellisesti tiukoilla, eivätkä he pyytäneet vanhemmiltaan lupaa epäviralliselle liitolleen. Heitä on myöhemmin kuvailtu hyvinkin erilaisiksi, sillä Joyce oli sivistynyt aloitteleva kirjailija, kun taas Nora Barnacle oli ammattiltaan huonesiivooja. Joyce toivoi saavansa Zürichistä työpaikan opettajana, mutta toive ei toteutunut. Zürichistä hän ja Nora siirtyivät nykyisen Kroatian alueella sijaitsevaan Pulaan. Jo muutaman kuukauden kuluttua he siirtyivät Triesteen. Samalla Joycen kirjallinen työ eteni, ja vuoden 1905 lopussa hänellä oli valmiina sekä alkuperäisversio Dublinilaisista että runoteos Kamarimusiikkia. Teosten julkaiseminen sen sijaan osoittautui hankalammaksi. Joycen tosin onnistui saada lontoolainen kustantaja Grant Richards kiinnostumaan Dublinilaisista, mutta hanke kaatui kirjanpainajan vastustukseen. Kirjanpainaja esimerkiksi piti joitain Joycen tarinoita liian epäsiveellisinä julkaistavaksi. Joycen vastaus kustantaja Richardsille oli: Dublinilaisten julkaisu sekä Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta Vuonna 1905 Joyce ja Nora Barnacle saivat ensimmäisen lapsensa Giorgion. Vuonna 1907 perheeseen syntyi seuraava lapsi, tytär Lucia. Noina vuosina Joycen kirjallinen ura alkoi edistyä, sillä 1909 hänen onnistui lopultakin saada kustantaja Dublinilaisille. Dublinin-matkansa aikana hän teki sopimuksen kustannusyhtiö Maunsel & Companyn kanssa. Myöhemmin Triestessä Joyce sai sisarensa puheista ajatuksen perustaa elokuvateatteri Dubliniin. Joyce esitteli suunnitelmansa paikallisille elokuvateatteriyrittäjille, ja vuonna 1909 hän palasi jälleen Irlantiin vuokratakseen tilat teatteria varten. Nimen Volta saanut teatteri avattiin samana vuonna. Volta-teatteri aloitti menestyksekkäästi, mutta pian Joyce sai vaivakseen vuokraisäntänsä. Häneltä vaadittiin maksua maksamattomista vuokrista, ja koko Joyce-suvun molemmat haarat sekä Dublinissa että Triestessä uhattiin haastaa samanaikaisesti oikeuteen. Kaiken lisäksi Maunsel & Company ei ollut vieläkään sopimuksesta huolimatta julkaissut Dublinilaisia. Kun Nora Barnacle lähti heinäkuussa 1912 tapaamaan äitiään, myös Joyce matkusti pian takaisin Irlantiin. Siellä hän kävi uusia vaivalloisia neuvotteluja Maunsel & Companyn kanssa. Lopulta yrityksen edustaja George Robert ilmoitti, että yritys oli päättänyt hävittää Dublinilaisten oikovedosliuskat. Joycella itsellään oli kuitenkin näistä liuskoista jäljennökset, ja hän yritti tuloksetta tarjota ainoaa kappaletta muille kustantajille. Junamatkan aikana Joyce kirjoitti kustantajista satiirin: Joyce joutui odottamaan vielä kaksi vuotta, ennen kuin Grant Richards lopulta hyväksyi Dublinilaisten julkaisemisen. Teokseen oli tehtävä vain vähäisiä muutoksia, ja se ilmestyi lopulta kesäkuussa 1914. Dublinilaisten jälkeen Joyce keskittyi seuraavaan teokseensa, Taiteilijan omakuvaan nuoruuden vuosilta. Jo maaliskuussa 1914 Joyce oli siirtynyt kirjoittamaan Ulyssesta, ja 1916 ilmestyi jo kauan luonnosvaiheessa valmiina ollut Taiteilijan omakuva. Se ei kuitenkaan saavuttanut kriitikoiden suosiota. Literary World -lehti kommentoi sitä sanoen: "Herra Joycen uudesta kirjasta on hyvin vaikea sanoa mitään." Everyman taas totesi: "Herra Joyce on älykäs kirjailija, mutta olisi omimmalla alueellaan kirjoittaessaan viemäreistä." Vuodet Ulysseksen parissa Ulysseksen kirjoittaminen Alun perin Joyce oli ajatellut Ulyssesta novelliksi Dublinilaisiin. Hän on sanonut, että Homeroksen Odysseian henkilöhahmo Odysseus (englanniksi "Ulysses") oli aina kiinnostanut häntä. Sen lisäksi, että Ulysses sisälsi nykyaikaisen yhteen päivään sijoitetun odysseian, se oli Joycen mukaan myös "eeppinen kertomus kahdesta rodusta", irlantilaisista ja juutalaisista. Vaikka ajatus Ulysseksesta oli ollut Joycen mielessä jo Dublinilaisten aikoihin, hän ei ollut päässyt kunnolla toteuttamaan suunnitelmiaan. Taloudellinen tilanne ja muiden töiden vaatima huomio olivat aiheuttaneet sen, että kirjoitustyö pääsi todella alkamaan vasta maaliskuussa 1914. Tilannetta helpotti se, että Harriet Weaver -niminen nainen alkoi tukea Joycea rahallisesti vuodesta 1917 alkaen. Toisaalta kirjoitustyön tiellä oli pahoja esteitä, kuten ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen. Joyce joutui perheineen pakenemaan Triestestä Zürichiin, joka sijaitsi puolueettomassa Sveitsissä. Matkalla Zürichiin Joyce oli vähällä joutua pidätetyksi vakoojana, mutta erään ystävän ansiosta hänen onnistui saada viisumi ja päästä Sveitsiin. Joyce kertoi käyttäneensä Ulyssekseen yhteensä 20 000 työtuntia. Kirja itsessään käsittelee vain yhtä päivää, 16. kesäkuuta 1904, mutta sen kirjoittaminen vei Joycelta noin 2 500 normaalityöpäivää. Kuusipäiväisinä työviikkoina se merkitsi kahdeksan vuoden työtä ilman lomia. Kirjoitustyössä saattoi olla päiviä, jolloin Joycen aika meni painimiseen vain muutaman lauseen kanssa. Ulysseksen julkaiseminen Ulysses alkoi ilmestyä jatkokertomuksena Little Review -nimisessä yhdysvaltalaislehdessä 1918. Vuoteen 1920 mennessä romaanista oli ehtinyt ilmestyä lehden sivuilla vasta noin puolet. Joyce ei myöskään saanut kustantajaa teokselle, vaikka olikin jo tullut kuuluisaksi ja nautti arvostusta useiden kollegojensa keskuudessa. Syynä oli, että Ulysseksen latominen olisi ollut liian suuri urakka. Silloisella tekniikalla latominen olisi hyvinkin voinut kestää pari vuotta, joten Joycea vaadittiin lyhentämään teosta, mihin hän ei kuitenkaan suostunut. Lisää takaiskuja tuli, sillä Ulysseksen lehdessään julkaisseet toimittajat haastettiin oikeuteen kirjan epäsiveellisyyden vuoksi. Jo aikaisemmin Yhdysvaltain postilaitos oli käyttänyt lain sille suomaa oikeutta epäsiveellisen materiaalin takavarikoimiseen, mutta takavarikot eivät olleet saaneet Little Reviewin toimittajia luopumaan pyrkimyksistään saada Odysseus julkaistuksi. Oikeudenkäynnin seurauksena Ulysses joutui kuitenkin Yhdysvalloissa julkaisukieltoon. Lisäksi Little Review -lehden toimittajat tuomittiin viidenkymmenen punnan sakkoihin. Vaikka Ulysses olikin nyt kielletty Yhdysvaltojen markkinoilla, Joyce saattoi julkaista sen Euroopassa. Kesällä 1920 pariisilainen kirjakauppias Sylvia Beach ja Joyce tapasivat toisensa. Beach oli kertonut "palvovansa James Joycea". Joyce ja Beach tutustuivat eräillä kutsuilla, ja myöhemmin Joyce kävi Beachin kirjakaupassa ja vietti siellä paljon aikaansa tavaten muita merkittäviä kirjailijoita. Samanaikaisesti Ulysseksen julkaisusta käytiin taistelua Yhdysvalloissa. Oikeuden päätöksen saatuaan Pariisissa majaileva Joyce kertoi siitä Beachille: "Nyt minun kirjaani ei julkaista ikinä." Tilanne näytti synkältä, sillä jo aiemmin oli Ulysseksen ilmestyminen Britanniassa epäonnistunut. Syynä oli se, etteivät sikäläiset kirjapainot halunneet tarttua hankkeeseen. Paikallinen lain mukaan nimittäin myös kustantajaa ja kirjapainoa vastaan voitaisiin nostaa syyte, jos kirjan todettaisiin rikkovan lakia. Siispä mikään kirjapaino ei halunnut painaa Ulyssesta. Sylvia Beach kertoo ehdottaneensa Joycelle, että hänen kirjakauppansa Shakespeare and Company julkaisisi Ulysseksen. Joyce suostui tarjoukseen heti. Lopulta Ulysses ilmestyi Joycen syntymäpäiväksi 1922. Painos käsitti vain tuhat kappaletta, mutta kirjan ostajien joukossa oli useita huomattavia kirjallisuuden nimiä. Sylvia Beachin Shakespeare and Company -nimisten muistelmien mukaan muun muassa Ernest Hemingway tilasi Ulyssesta useita kappaleita. Teoksen ilmestyttyä esimerkiksi George Bernard Shaw kommentoi uutuutta: Samalla kun Ulyssesta ladottiin, Joycen silmäongelmat pahenivat. Hän oli jo aikaisemmin kärsinyt näön heikkenemisestä, mutta Pariisissa hän joutui hakeutumaan hoitoon uudelleen. Pahimmilla hetkillä Nora Barnacle joutui hoivaamaan Joycea tuntikausia kosteilla kääreillä, ja Sylvia Beach kertoo, että lääkärin vastaanotolla Joyce oli vähällä pyörtyä kivusta. Joyce joutui matkustamaan Pariisista Zürichiin silmäleikkaukseen. Leikkauksen jälkeen hänen kuvaillaan erottaneen esineiden ääriviivoja ja pystyneen lukemaan suurtakin tekstiä vain kahden suurennuslasin avulla. Vaikka Joyce joutui turvautumaan entistä enemmän kuuloonsa, hänellä oli apuna loistava muisti. Sylvia Beach on muistelmissaan huomauttanut tapauksesta, joka sattui Joycen ollessa toipilaana silmähoidon jälkeen. Joyce oli pyytänyt Beachia tuomaan mukanaan kirjan Lady of the Lake ja avaamaan sen sattumanvaraisesti jostakin kohdasta ja lukemaan kyseiseltä sivulta yhden säkeen. Beachin kertoman mukaan Joyce pystyi lukemaan ulkomuistista koko sivun ja vielä seuraavan sivun virheettömästi. Hyvästä muistista huolimatta silmäsairaus hidasti Joycen kirjoitustyötä, sillä hän ei kertomansa mukaan koskaan sanellut teoksiaan vaan kirjoitti ne itse käsin. Ulysseksen ilmestymisvuonna 1922 kirjaa alettiin toimittaa salaa myös Yhdysvaltoihin. Se ei ollut julkaisukiellossa Kanadassa, joten kirjat saattoi lähettää sinne ja kuljettaa myöhemmin rajan yli. Sylvia Beachin muistelmien mukaan tässä työssä oli merkittävä osa Ernest Hemingwaylla, joka järjesti ystävänsä salakuljettamaan Ulyssesta rajan yli housuihin piilotettuna. Samana vuonna englantilainen Egoist Press julkaisi Shakespeare and Companyn ladelmaa käyttäen Ulysseksesta kahdentuhannen kappaleen painoksen. Kirjoja yritettiin lähettää Yhdysvaltoihin, mutta sikäläinen postilaitos takavarikoi ne. Kirjoja painettiin viisisataa lisäkappaletta, mutta ne jäivät Englannin tullissa kiinni ja tuhottiin yhtä lukuun ottamatta. Samaan aikaan Shakespeare and Company jatkoi kirjojen myyntiä. Sylvia Beachin mukaan asiakaskuntaa oli aina Intiassa, Kiinassa ja Japanissa saakka. Osa yhdysvaltalaisille ja englantilaisille asiakkaille myytävistä Ulysseksista naamioitiin toisiksi kirjoiksi. Vaikka joitain kappaleita saatiin toimitetuksi Yhdysvaltoihin, laki esti kirjan laajamittaisen julkaisun. Lisäksi yhdysvaltalainen kustantaja Samuel Roth alkoi julkaista lehdessään Two Worlds siistittyjä versioita Joycen teksteistä. Joyce laati asiasta vetoomuksen, johon hän sai 167 allekirjoitusta kuuluisilta henkilöiltä. Vetoomukseen kirjoittivat nimensä esimerkiksi Albert Einstein ja E. M. Forster. Ulysses vapautui julkaisukiellosta vasta 1933. Uuden oikeudenkäynnin jälkeen tuomari M. Woolsey totesi: Vuodet Ulysseksen jälkeen Kun Ulysses vihdoin oli ilmestynyt, Joycella oli aikaa paneutua seuraavaan hankkeeseen, joka osin iti Ulysseksen ulkopuolelle jääneistä muistiinpanoista. Nykyään Finnegans Wakena tunnettua teosta Joyce työsti seitsemäntoista vuotta. Ennen julkaisua teoksen nimeä ei paljastettu, ja kun siitä julkaistiin aluksi osia, sen nimenä oli vain "tekeillä oleva työ". Keskeneräinen Finnegans Wake kohtasi kuitenkin lähestulkoon yksimielistä vastustusta, ja masentunut Joyce harkitsi teoksen loppuunsaattamisen siirtämistä ystävälleen James Stephensille. Joyce sai lopulta kuitenkin itse työn valmiiksi. Vuonna 1931 Joyce meni lopulta naimisiin Nora Barnaclen kanssa. Toinen Joycen elämän kannalta merkittävä 1930-luvun alkupuolen tapahtuma oli hänen isänsä John Stanislaus Joycen kuolema. Isänsä kuoleman jälkeen Joyce muun muassa kirjoitti tämän olleen "hauskin tuntemani mies ja silti julman ovela" ja sanoi: "Sadat sivut ja monet kymmenet hahmot kirjoissani sain häneltä." 1930-luvun alku toi lisää huonoja uutisia Joycelle, sillä hänen tyttärellään Lucialla alkoi ilmetä skitsofrenian oireita. Toisaalta hiukan lohtua toi pojanpojan syntymä 1932. Syntymän johdosta Joyce kirjoitti Ecce Puer (suom. Katso poikaa) -nimisen runon. Viimeiset elinvuodet ja kuolema Finnegans Wake ilmestyi lopulta maailmansodan kynnyksellä 2. helmikuuta 1939, Odysseuksen tavoin Joycen syntymäpäivänä. Romaanin julkaisu päätti Joycen kirjailijanuran. Vielä samana vuonna alkoi toinen maailmansota. Suojellakseen Luciaa Joyce muutti maaseudulle St. Gérand-le-Puyhin, jossa hän eli vuoden verran. Vuonna 1940 Saksa hyökkäsi Ranskaan, joten Joyce joutui jälleen pakenemaan sotaa. Kuten ensimmäisenkin maailmansodan aikana, Joyce kiiruhti Zürichiin, jonne hän saapui perheineen joulukuussa 1940. Jo heikoksi käynyt Joyce ei elänyt enää monta päivää Zürichiin muutettuaan, vaan kuoli 13. tammikuuta 1941. Kuolinsyynä oli vatsakalvon tulehdus, joka oli puhjennut jo lähes seitsemän vuotta hoitamattomana olleen vatsahaavan leikkauksen yhteydessä. James Joyce haudattiin Flunternin hautausmaalle Zürichiin. Samalla hautausmaalla on myös toisen tunnetun kirjailijan, Nobel-palkitun Elias Canettin, hauta. Keskeiset teokset Dublinilaisia Dublinilaisissa (1914) James Joyce kirjoittaa tavallisten irlantilaisten elämästä 1900-luvun alun Dublinissa. Vaikka tapahtumapaikkana on Dublin, sen on tarkoitus ainakin Joycen itsensä mukaan kuvata kaupunkielämää missä tahansa. Georges Goyertin ehdotettua aikoinaan Dublinilaisten ranskankieliselle painokselle nimeä Miten Dublinissa eletään Joyce vastasi: "Ei, Dublinilaisia kertoo siitä, miten missä tahansa eletään. Se on nykyaikaisen kaupunkielämän kuvaus." Kirja koostuu lyhyistä novelleista. Osa novelleista on kirjoitettu minämuodossa, ja osassa on kaikkitietävä kertoja. Joyce kuvaa tarkasti kaupunkia ja sen olemusta; kirjassa esiintyvät paikannimet ovat kaikki todellisia, muun muassa St. Stephen's Green, Liffeyjoki sekä O'Connell Street, jonka varrella Joyce-patsas nykyään katsoo mietteliäänä taivaalle. Joyce loi Dublinista oman kirjallisen "pienoismaailmansa". Monet Dublinilaisten henkilöt esiintyvät myös Joycen muissa kirjoissa, kuten Ulysseksessa. Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (1916) kertoo Joycen alter egon Stephen Dedaluksen elämästä. Dedalus esiintyy myöhemmin myös Odysseuksessa. Kirjasta voi tunnistaa Joycen kokemuksia, mutta todellisten ja kirjan tapahtumien välillä on myös eroavaisuuksia. Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta on rakenteeltaan ja tyyliltään helppolukuisempi kuin Joycen muut pääteokset. Julkaisuaikanaan se kuitenkin edusti poikkeuksellista kirjallisuuden suuntaa, eikä sen merkitystä täysin ymmärretty. Tyylillisesti Joyce myös käytti joitain perinteisestä realismista poikkeavia kerrontamuotoja, ja esimerkiksi takaumien käyttö saattaa johtua hänen aikaisemmasta elokuvakokemuksestaan. Ulysses Ulysses kertoo juutalaisen mainoshankkijan Leopold Bloomin elämästä ja harhailusta - nykyaikaisen Odysseuksen harharetkistä, ympäri Dublinin baareja, katuja ja bordelleja. Tapahtuma-aika on 16. kesäkuuta 1904. Romaanin toinen päähenkilö on Stephen Dedalus, Joycen alter ego, joka esiintyy jo romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Sen lisäksi, että Joycen Ulysses on Homeroksen Odysseian nykyaikainen vastine, se myös sisältää suuren joukon vaikutteita ja viittauksia muihin teoksiin. Romaani alkaa Dedaluksen ystävän Buck Mulliganin aamutoimista ja päättyy Bloomin vaimon Mollyn tajunnanvirtaiseen kuvaukseen unestaan, kun aviomies on palannut harharetkiltään vuoteeseensa, jonne Dedalus hänet kantaa. Päivän aikana Bloomin modernia odysseiaa kuvataan paitsi päähenkilön tajunnanvirran kautta, myös irtaantumalla tarkastelemaan elämänmenoa hänen ympärillään. Eräät jaksot on kirjoitettu sanomalehtikielellä, toiset taas kuulostavat tieteelliseltä tutkimukselta tai poliisin tutkintaraportilta. Joyce vaihteli kirjan aikana useasti tekniikkaa. Hän käytti Ulysseksessa noin kolmeakymmentä tuhatta eri sanaa, kun keskivertokirjailijan teoksissa määrä on yleensä vain muutaman tuhannen luokkaa. Monelle Ulysseksen lukeminen loppuun on osoittanut mahdottomaksi urakaksi. Teoksen rakenne nimittäin ei noudata aina edes omaa sisäistä logiikkaansa vaan harhautuu päähenkilönsä kokemusmaailmasta ja hetken havainnoinnista käsittämättömiin ulottuvuuksiin. Teos on kuitenkin ainakin akateemisissa piireissä yksi nykyproosan kivijaloista, ja sitä juhlitaan Dublinissa vuosittain Bloomsdayna 16. kesäkuuta, jolloin romaaniin ihastuneet kiertävät Dublinia Leopold Bloomin jälkiä seuraten. Joyce laati romaanista vuonna 1921 ystävälleen Stuart Gilbertille skeeman, niin sanotun Gilbert-skeeman, joka auttaa ymmärtämään paremmin teoksen rakennetta. Gilbert julkaisi skeeman myöhemmin teoksessaan James Joyce's "Ulysses" (1930). Runot Joycen esikoisteos oli runokokoelma Kamarimusiikkia (1907). Runot ovat hyvin perinteistä runoutta ja peräisin aiemmilta vuosilta. Joycella ei ollut enää kiinnostusta niiden julkaisuun, joten käytännön toimet hoiti hänen veljensä. Finnegans Waken kirjoitustyön ohessa Joyce myös työsti runokokoelman, joka julkaistiin 1927 nimellä Runoja pennin kappale (Pomes Penyeach). Ulysseksen kustantaneen Sylvia Beachin mukaan Joyce ilmeisesti kirjoitteli runoja, joista suurimman osan hän heitti roskiin. Vuonna 1927 Joyce kuitenkin tarjosi Beachille kolmetoista runoa kustannettavaksi. Ehtona oli, että runokokoelmaa myytäisiin asiakkaille šillingin hintaan: Joyce halusi, että hänen "todellisilla lukijoillaan" olisi varmasti varaa teokseen. Samoin šillinki oli summa, jolla saattoi ostaa omenoita Liffeyjoen sillalta Dublinista. Jo runokokoelman nimi on sanaleikki, sillä se viittaa paitsi halpoihin runoihin, myös ranskan kielen omenoita tarkoittavaan sanaan pommes. Joyce vaati myös, että kirjan kansien tuli olla Calville-omenoiden värisävyä eli hyvin hennon vihreää. Kokoelma sai hyvän vastaanoton. Toisaalta esimerkiksi modernistirunoilija Ezra Pound kehotti Joycea jättämään kokoelman julkaisematta. Pound kuvasi runokokoelmaa toteamalla: "Tällainen runous on paras pitää perheraamatun välissä". Oxford University Press julkaisi vuonna 1932 kolmentoista säveltäjän sävellykset Runoista pennin kappale. Julkaisu oli kunnianosoitus Joycelle, jonka kerrotaan ilahtuneen asiasta suuresti. Muita Joycen runoja olivat "The Holy Office" (1904), "Gas From A Burner" (1912) ja "Ecce Puer" (1932). Black Sun Press julkaisi Joycen kootut runot vuonna 1936 (Collected Poems). Finnegans Wake James Joyce kirjoitti viimeiseksi jäänyttä teostaan Finnegans Wakea vuodet 1922-1939. Vaikka Finnegans Wake on monimutkaisuudessaan vielä Ulyssestakin hankalampi ymmärtää, Joyce pitäytyi teosta kirjoittaessaan tiukassa johdonmukaisuudessa. Finnegans Wake sisältää myös runsaasti kielellistä leikittelyä, eikä sitä ole suomennettu. Joyce itse kommentoi kirjaansa: "Kirjan sanotaan olevan hämärä. Sitä verrataan Ulyssekseen. Mutta Ulysseksen tapahtumat sijoittuvat pääasiallisesti päiväaikaan, uuden teokseni tapahtumat taas yöhön. Asiat eivät luonnollisesti voi olla yhtä selkeitä yöllä, vai mitä?" Kirjan kirjoittamisen aikaan Joyce oli silmäsairautensa takia ajoittain lähes täysin sokea, mikä lisäsi kirjan kannalta kuuloaistin merkitystä. Joyce totesi, että epäselvät kohdat on erityisesti syytä lukea ääneen. Ääneen lukemisessa on myös otettava huomioon, että lukemisen tulisi olla mahdollisimman dublinilaisen murteen mukaista. Vaikka teos perustuu pääosin englantiin, siinä on viittauksia noin viiteenkymmeneen muuhun kieleen, myös suomeen. Englanninkielisetkin osuudet ovat vaativia, sillä Joyce käytti moneen asiaan viittaavia sanaleikkejä. Finnegans Wake on teoksena hyvin monimutkainen, ja sen perustarinana on dublinilaisen kapakanpitäjän näkemä uni. Itse nimi Finnegans Wake tulee Finnegan's Wake -nimisestä irlantilais-amerikkalaisesta balladista, jossa Tim Finnegan -niminen tiilenkantaja saa kallonmurtuman ja kuolee, mutta herää viskin ansiosta kuolleista kesken ruumiinvalvojaistensa. Joycen merkitys kaunokirjallisuudelle Vaikutus Joyce on kirjailijana hyvin merkittävä, ja hänen uutta suuntaa luovat kirjalliset kokeilunsa ovat 1900-luvun alun mittapuulla sen ajan kirjallisuudessa suorastaan vallankumouksellisia. Joyce oli tärkeä hahmo myös kirjallisen modernismin kehityksen kannalta. Kautta koko Joycen kirjallisen tuotannon kielellä on merkittävä asema. Joycen on kuvailtu vaatineen proosateoksissa käyttämältään kieleltä sellaista tasoa, jota yleisesti edellytetään vain runoudelta. Kielellisen kerronnan lisäksi Joycen tekstien vallankumouksellisuutta lisäsi se, että kirjailijana hän käsitteli paljon aiheita, joita saman aikakauden kirjallisuus ei pitänyt joko soveliaina taikka sitten tarpeeksi merkittävinä kuvata. Varsinkin seksuaalisuuden kuvaamisessa Joyce rikkoi viktoriaanisella ajalla vallinneita normeja. Joycelta ovat saaneet vaikutteita monet myöhemmät kirjailijat. Tehdessään yhteistyötä Shakespeare and Companyn kanssa Joyce tutustui moniin merkittäviin kirjailijoihin, esimerkiksi Ernest Hemingway, Robert McAlmon, ja Archibald MacLeish. Sylvia Beachin mukaan "Joyce oli tietenkin heidän jumalansa, mutta he suhtautuivat häneen pikemminkin ystävällisesti kuin kunnioittavasti". Joyce lienee vaikuttanut nykykirjailijoista enemmän tai vähemmän ainakin Jorge Luis Borgesin, Anthony Burgessin, Salman Rushdien, Mark Z. Danielewskin ja monen muun tuotantoon. Volter Kilpi on verrannut omaa pääteostaan Alastalon salissa Ulyssekseen, ja rakenteellisia yhtäläisyyksiä on nähtävissä, joskin tekstisisältö muodostaa oman maailmansa. Joyce on yksi eniten kommentoiduista kirjailijoista. Joycen tekstejä voidaan tulkita hyvin monella tavalla, eikä hänen teostensa sisältämästä symboliikasta ja merkityksistä vallitse yhteisymmärrystä kirjallisuudentutkijoiden parissa. Joycen Ulysses oli Dublinissa julkaisukiellossa vielä 1960-luvulla, ja katoliset papit paheksuvat teosta edelleen, mutta Joycen ihailijat viettävät päähenkilön Leopold Bloomiin kunniaksi kaupungissa nykyään vuosittain bloomsday-juhlapäivää. Bloomsdayta vietetään 16. kesäkuuta eli päivänä, johon Ulysses sijoittuu. Maine kirjailijana James Joycen asemaa kirjallisuudessa on verrattu Pablo Picasson asemaan maalaustaiteessa tai Arnold Schönbergin ja Igor Stravinskyn asemaan musiikissa. Toisaalta Joycella on myös maine "vaikeana" kirjailijana, eikä moni ole jaksanut lukea hänen monimutkaisia ja raskaita teoksiaan. Joycen teosten on kuitenkin kuvattu sisältävän "kosolti huumoria, älyä, leikillisyyttä ja syvällistä elämänviisautta". Joycella on merkittävä asema 1900-luvun kirjallisuuden kehityksessä. Esimerkiksi Time-lehti valitsi hänet yhdeksi 1900-luvun kahdestakymmenestä merkittävimmästä taiteilijasta. Samalle listalle ylsivät muun muassa Picasso, The Beatles ja Louis Armstrong. Joycen lisäksi listalle on yltänyt kirjailijoista vain Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkittu runoilija T. S. Eliot. Kirjailijana Joyce on myös ollut laajan arvostelun ja väärinymmärryksen kohteena. Suomalaisista kriitikoista esimerkiksi Tito Colliander on luonnehtinut Joycea "ihmiseksi, jolta oli leikkauksella poistettu sydän". Aino Kallas taas arvioi, että Joyce vaikuttaa "nilviäiseltä, joka vain varovasti pistää esiin tuntosarvensa". Teokset Suomennetut teokset Harhateillä (Exiles, 1918, näytelmä). Suom. Eeva-Liisa Manner, 1971, ei julkaistu painettuna. Giacomo Joyce (Giacomo Joyce, kirjoitettu 1907, julkaistu 1968). Suom. Jusu Annala. Helsinki: Ntamo, 2012. ISBN . Muut teokset Collected Poems (kootut runot, 1936) Finnegans Wake (1939) Stephen Hero (kirjoitettu 1904-06, julkaistu 1944) Letters of James Joyce Vol. ) The Critical Writings of James Joyce (1959) The Cat and the Devil (1965) Letters of James Joyce Vol. ) Letters of James Joyce Vol. ) Selected Letters of James Joyce (1975) The Cats of Copenhagen (2012) Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla James Joycen teoksia Gutenberg-projektissa. James Joyce Bibliography. Joyce Studies Annual. H. K. Riikosen Joyce-painotteinen kirjoitus klassikoiden kääntämisestä. Kiiltomato.net. Irlantilaiset kirjailijat Vuonna 1882 syntyneet Vuonna 1941 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit 82 Runot

458

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jazz

Jazz

Jazz [jats] (harv. jatsi) on Yhdysvalloissa syntynyt musiikin laji, johon kuuluu monia toisistaan kauaksi erkaantuneita tyylejä. Useimmille niistä on tyypillistä synkopoitu keinuva rytmi sekä improvisaation tärkeys. Myös puhallinsoitinten keskeinen osuus on yksi jazzin leimaa-antava piirre. Jazz syntyi viimeistään 1800-luvulla Yhdysvaltain etelävaltioiden afroamerikkalaisen väestön keskuudessa. Selviin muotoihinsa musiikinlaji hahmottui 1900-luvun puolella. Jazzin syntypaikkana pidetään erityisesti New Orleansia. Jazz kehittyi afroamerikkalaisten vokaalimusiikista, bluesista ja spirituaalimusiikista. Jazzin kehittivät ja sitä esittivät alun perin afroamerikkalaiset. Ensimmäinen levyttämään päässyt jazzyhtye oli kuitenkin valkoisista muusikoista koostuva Original Dixieland Jass Band vuonna 1917. Suomeen jazz saapui 1920-luvulla. Jazz on useammin instrumentaalimusiikkia, mutta myös laulajia tavataan. Jazzin esittäjinä voivat olla yhtä lailla suuret big bandit kuin sooloartistit. Useimmiten soittajia on kuitenkin vähintään kolme, ja yhtyeen jäsenten vuorovaikutus on jazzissa populaarimusiikkia keskeisemmässä asemassa. Soittimina jazzissa ovat eri puhallinsoittimet, kuten saksofoni, trumpetti, kornetti, klarinetti, huilu ja vetopasuuna; kontrabasso (myöhemmin myös sähköbasso), piano, rummut, sähköurut, kitara ja vibrafoni. Sähkökitara otettiin alun perin käyttöön nimenomaan jazzmusiikkiin 1930-luvun lopussa. Jazzmusiikissa kehittyi myös moderni rumpusetti. Improvisaatio jazzissa Jazzin luonteenomainen piirre on improvisaatio. On olemassa myös jazzkappaleita, joihin improvisaatio ei kuulu, mutta yleensä improvisoidut soolot, tai joskus eri solistien samanaikainen improvisaatio, kuuluvat jazzesitykseen. Improvisaatio on jazzissa selvästi monimutkaisempaa kuin modernissa populaarimusiikissa tai bluesissa. Bluesissa improvisaatio perustuu useimmiten mollipentatoniseen skaalaan tai sen kanssa lähes samanlaiseen bluesskaalaan. Tällöin soinnunvaihdoksista ei tarvitse välittää, koska yleensä bluesissa käytetään vain sointuja, jotka sopivat kaikki käytettäväksi saman skaalan kanssa. Sen sijaan jazzissa erilaisia sointuja ja niiden kanssa käytettäviä skaaloja on selvästi suurempi määrä. Tärkeimmät skaalat ovat kirkkosävellajit eli duuriasteikon moodit sekä melodiset molliharmonian asteikot (näistä löytyy jo yhteensä 14 skaalaa). Näiden lisäksi käytetään myös esimerkiksi symmetrisiä ja pentatonisia skaaloja. Sointuvaihdoksia jazzkappaleissa on yleensä tiuhaan, jolloin soittaja joutuu soolonsa aikana vaihtamaan jatkuvasti käyttämäänsä skaalaa. Monilla skaaloilla ja soinnuilla ei ole kovin vakiintuneita nimiä tai symboleita, vaan käytössä on useita merkintätapoja. Aluksi jazz-improvisaatio oli lähinnä kappaleen melodian muuntelua, mutta improvisaatio muuttui jazzin kehittyessä yhä vapaamuotoisemmaksi. Kehitys kulminoitui free jazziin, jossa esitys voi koostua jopa täysin vapaasta improvisaatiosta. Etenkin varhaisempina aikoina improvisointia lähestyttiin jazzissa skaalojen sijaan suoraan soimassa olevan soinnun sävelten kautta. Jazzissa kappalerakenne on useimmiten sellainen, että teemaa soitetaan kappaleen alussa ja lopussa, ja teemojen välissä on eri soittajien improvisaatio-osuudet. Soolossa edetään usein teeman soinnut läpi, mutta etenkin silloin, kun levytetyt kappaleet olivat vielä teknisesti rajoitettuja kolmeen minuuttiin, saatettiin teeman sointukulusta irrottaa pienempiä osia eri solisteille, että kaikki ehtivät soittaa saman kappaleen aikana sooloa. Sen lisäksi, että jazzkappaleessa on tyypillinen tällainen ABA-rakenne (eli kappaleen alussa ja lopussa on kaksi identtistä osaa - tässä tapauksessa teemaa - joiden välissä on erilainen osio - soolot), myös etenkin vanhassa jazzissa itse sävelletystä teemasta löytyy sisäinen ABA-rakenteensa. Jazzin historiaa Jazzin alkuperä Jazzin juuret löytyvät Länsi-Afrikasta Pohjois-Amerikkaan orjatyöhön kuljetettujen mustien musiikista. Musiikkilajin synty alkoi todennäköisesti siitä, etteivät orjat saaneet työn aikana puhua toisilleen ja he keksivät työlauluja - laulaminen oli näet sallittua. Tällaisia lauluja kutsutaan nimityksellä field hollers ("peltohoilotukset"). 1860-luvun sisällissodan jälkeen orjuus lopetettiin ja musiikkikulttuurin kehitys vauhdittui. Syntyivät esimerkiksi bluesiksi ja ragtimeksi kutsutut musiikinlajit. Ragtime oli jazzia edeltävää, hieman nopeaa marssia muistuttavaa useimmiten pianolla esitettyä musiikkia. Ragtimen kehittymispaikkoja olivat muun muassa Texas, Florida, Tennessee, St. Louis, Oklahoma ja varsinkin sen huomattavin keskus, Mississippin suistoalueella sijaitseva New Orleans. Kuuluisin ragtime-säveltäjä oli Scott Joplin, jonka monet kappaleet ovat nykyäänkin tuttuja suurelle yleisölle. Sanan "jazz" alkuperä Sanan "jazz" alkuperää ei ole onnistuttu selvittämään tyhjentävästi. Sanan alkuperäksi on esitetty muun muassa siemennestettä tarkoittavia englannin slangitermejä "gism" tai "jasm", sillä käsitteellä "jazzing" on tarkoitettu seksityötä. Muina mahdollisuuksina on pidetty esimerkiksi ranskan jaarittelua tarkoittavaa verbiä "jaser" tai saalistusta tarkoittavaa sanaa "chasse". Sanan alkuperän on myös spekuloitu liittyvän varhaisten muusikkojen etunimiin kuten "Charles" (Chas.) tai "James" (Jas.). Sana "jass" - myöhemmin jazz - esiintyi musiikkiterminä ensimmäisen kerran Chicagossa 1910-luvun puolivälissä. Jazzhistorioitsija Marshall Stearnsin mukaan silloinen merkitys ei sietäisi painoasua. New Orleans New Orleans oli vapaamielinen kaupunki, jossa useat eri kulttuurit pääsivät sekoittumaan helposti ja myös ragtime sai siellä vaikutteita. Ragtime-musiikkia soitettiin usein bordelleissa. Ragtimen kehityttyä marssimaisuudesta hiukan keveämmäksi ja monipuolisemmaksi sitä alettiin nimittää jazziksi. Jazzin kehittyminen alkoi 1890-1910-luvuilla. Alkuperäisessä jazzissa oli vaikutteita sotilasmarsseista, länsiafrikkalaisesta musiikista, pianomusiikista, kirkko- ja kansanmusiikista sekä ranskalaisista lauluista. Kaikkein erikoisin piirre jazzissa oli muihin tuon ajan musiikkityyleihin verrattuna se, että kappaleissa merkittävässä asemassa olivat usein improvisoidut soolo-osuudet. New Orleans -jazzissa, dixielandissa, ei kuitenkaan ollut varsinaista solistia, vaan kyse on niin sanotusta kollektiivisesta improvisoinnista. Siinä puhallinsoittimet koristelivat olemassa olevaa melodiaa yhtä aikaa rytmiryhmän säestyksellä. Improvisointi teki kappaleista eloisia ja sillä saatiin kappaleisiin enemmän tunnetta mukaan. New Orleans -jazzin improvisointi eroaa nykyaikaisen jazzin improvisoinnista juuri siinä, että se oli lähinnä valmiin melodian koristelua, kun taas uudemmassa jazzissa improvisoidaan vapaasti sointujen päälle. Swingiä edeltävään jazziin on myöhemmin viitattu käsitteellä classic jazz. Jazzin suosio kasvaa Jazzista tuli äkkiä varsinkin mustien keskuudessa todella suosittu musiikkilaji. Sitä soitettiin seurapiirikutsuilla ja jopa joissain värikkäissä hautajaisissa. Afrikkalaisilta oli kielletty heidän perinteiset soittimensa, koska englanninkieliset siirtomaaisännät pelkäsivät orjien käyttävän erityisesti rumpuja yhteydenpitovälineenä. Lisäksi orjia haluttiin käännyttää kristinuskoon, ja heille opetettiin perinteisiä kristillisiä hymnejä ja virsiä. Siten mustat alkoivat laulaa omaa musiikkiaan ja rakentaa soittimia itse, sekä mahdollisuuksien mukaan opetella länsimaisia soittimia. Yleinen ensimmäisten jazzyhtyeiden kokoonpano oli trumpetti, klarinetti ja pasuuna sekä joskus saksofoni. Taitavat trumpetistit saivat yleisesti paljon arvostusta. Näitä olivat muun muassa Buddy Bolden, Freddie Keppard ja Joe "King" Oliver. Joe Oliver opetti ja tuki Louis Armstrongia trumpetin kanssa hänen uransa alkuvaiheissa . Joitain valkoihoisia tuli jazzin harrasteluun mukaan jo 1900-luvun alkuaikoina. Kaikkien aikojen ensimmäisen ja samalla ainoan ennen 1920-lukua tehdyn jazzlevytyksen teki valkoihoisten karpaasien yhtye Original Dixieland Jass Band vuonna 1917 (jazz saatettiin usein kirjoittaa "jass" alkuaikoina). Tämä antoi potkua jazzin leviämiselle myös valkoihoisten keskuuteen. Ensimmäinen maailmansota ei vaikuttanut elämään Yhdysvalloissa juuri ollenkaan, eikä siitä ollut haittaa myöskään jazzin kehittymiselle. New Orleansissa soitettu jazz oli päätyyli, mutta sen rinnalla kehittyi myös kaksi pianolla soitettavan jazzin tyylilajia: stride ja boogie woogie. Kun vuonna 1917 New Orleansissa kiellettiin aiemmin laillinen seksityö, jazz alkoi keskittyä Yhdysvaltojen itärannikolle; Chicagoon ja myöhemmin myös New Yorkiin. 1920-luvulla äänilevyteollisuus kiihtyi ja jazzia alettiin kunnolla tallentaa levyille. Tämä lisäsi kiinnostusta ja myös jazzmuusikkojen määrää. Suomessa 1920-luvulla suurin osa jazzista oli englannin- tai ruotsinkielistä. Työläisnuorison keskuudessa syntyi kansallisista aineksista haitarijazz, joka yhdisteli jenkkoja ja polkkia ragtimeen, sekä lisäsi niihin valssiromanssia, tangoa, kuplettia ja muuta käden ulottuvilla olevaa ainesta. Haitarijazz liittyy hyvin paljon Dallapén historiaan, sillä se oli tyylin esikuva, jonka valta-asema vain vahvistui 1930-luvulla ja kesti hyvinkin aina talvisotaan asti. 1930-luku ja big bandit Louis Armstrongin liittyminen Fletcher Hendersonin yhtyeeseen loi uuden pohjan oikeastaan koko jazz-tyylisuunnalle. Hän kehitti vielä melko jäykästä New Orleans jazzista uuden tyylin, joka oli New Orleans jazzia solistisempaa taidetta, mikä nosti jazzin arvostusta entisestään. Ennen jazz oli vain ns. kollektiivista, mutta nyt soittajilla oli myös tiettyjä rooleja kappaleissa. Tämä oli osasyynä siihen, että jazzkokoonpanot kasvoivat. New Yorkissa ja Kansas Cityssä kehittyi jazztyyli isoille orkestereille, mikä oli pohjana 1930-luvun big band -swingille. Suurten orkesterien käyttö johti siihen, että jazzkappaleille täytyi tehdä entistä tarkempia sovituksia. Improvisointi oli suurissa kokoonpanoissa vaikeampaa. Perinteisempi jazz oli kuitenkin vielä 1920-luvulla big bandejä suuremmassa suosiossa. 1930-luvulla jazzin valtatyylinä oli swing ja suuret jazzorkesterit olivat suosiossa. Duke Ellington oli swingin säveltäjistä ja sovittajista maineikkain. Swing-musiikki on varsinkin rytmiltään klassista jazzia keveämmän kuuloista ja siinä kappaleilla on huolella tehty sovitus. Bebop Jazzia esitettiin pääasiassa klubeissa, koska improvisoidun soittamisen taso kärsii suurissa konserteissa. Swingin ja tarkkojen sovitusten myötä esiintymispaikalla ei ollut soiton kannalta väliä. Tämä johti kaupallistumiseen ja viihteellistymiseen. Kaupallistuneeseen swingiin ja helpoksi käyneeseen improvisointiin kyllästyneet muusikot kerääntyivät soittamaan ja kilpailemaan soittotaidoistaan keskenään New Yorkin Harlemin Minton's Playhouseen. Mukaan tuli myös paljon uusia muusikoita. Siellä kehittyi musiikkilaji nimeltä bebop eli re-bop eli bop. Suurin osa bebopin kärkinimistä oli aiemmin swing-solisteja, esimerkiksi Dizzy Gillespie ja Charlie Parker. Toisen maailmansodan puhkeaminen keskeytti musiikkilajien kehityksen. Vuosina 1943 ja 1944 Yhdysvalloissa oli voimassa levytyskielto. Tämä haittasi varsinkin kaupallisen swingin ja myös jazzin asemaa, ja bebop herätti enemmän kiinnostusta. Bebopin uudenlainen tyyli sopi hyvin sodan jälkeiseen aikaan, jolloin kulttuurit olivat vielä epätasapainossa. Bebopissa improvisointi ei ollut enää melodiaan sidoksissa vaan pelkästään sointurakenteeseen. Sointurakennekin oli hiukan entistä monimutkaisempi. Bebop sai aluksi paljon arvostelua, koska musiikkilaji on melko vaikeaselkoinen. Eräs motiivi bebopissa oli hämätä asiaan paneutumattomia maallikkoja, varsinkin valkoisia, esimerkiksi soittamalla tuttuja kappaleita nopeammilla tempoilla ja monimutkaisemmilla soinnuilla ja tietysti uudella nimellä niin, etteivät kaikki tunnista niitä. Bebop-sävellykset erosivat melodialtaan ja teemaltaan paljon aikaisesta, mutta sointurakenteet lainattiin yleensä populaarikappaleista. Bebop heijasti mustien asennoitumista omaan tilaansa. Bebop kasvatti mustan väestön ylpeyttä. Tämän jazzhaaran syntyminen oli osaltaan taustana mustien 1950-luvun kansalaisoikeustaisteluihin, joiden kautta afroamerikkalaiset saivat lopulta täydet kansalaisoikeudet. Bebopia soitettiin yleensä 4-5 hengen yhtyeissä. Soittimet olivat yleensä saksofoni, trumpetti, kontrabasso, piano ja rummut. Bebopissa oli improvisoinnin kannalta tärkeää muusikoiden välinen vuorovaikutus. Se oli ensimmäinen jazztyyli, joka ei ollut tarkoitettu tanssittavaksi. Osaksi sen sekä myös vaikeaselkoisuuden ja vallankumouksellisuuden takia bebopista ei tullut koskaan tavallisen kansan parissa yhtä suosittua kuin swing. 1950-luvulla ei tullut aivan uusia tyylisuuntauksia, kuten bebop, vaan uudet tyylit, cool jazz ja hard bop, olivat läheistä sukua bebopille. Bebopin myötä jazz erkaantui yhä kauemmaksi kaupallisesta musiikista. Laulua kuultiin nyt aiempaa selvästi harvemmin jazz-musiikissa ja myös suuret bigbandit olivat osin väistyneet pienempien ryhmien tieltä. Pitkät improvisoidut soolot tulivat jazzissa yhä keskeisemmäksi, ja alettiin käyttää enimmäkseen rytmejä, joiden tahdissa ei voinut enää tanssia . Cool jazz Cool jazz oli varsinkin valkoisten nuorten klassisen musiikin opistoissa opiskelevien muusikkojen kehittelemä musiikkilaji, jossa panostettiin ns. "akateemiseen esitystapaan". Sen eroavuuksia bebopiin oli muun muassa se, että siinä käytettiin pehmeä-äänisempiä soittimia, kuten käyrätorvea ja tuubaa, sekä se, että improvisointi oli yksinkertaisempaa ja kappaleissa joskus useita osia. Cool jazz kuulostaa bebopia hillitymmältä ja hiukan melodisemmalta. Siinä suosittiin "kuivaa" melodiaa eli soittamisessa ei ollut vibratoa ja melodiassa ei ollut kontrapunktia eli siinä ei soitettu melodiasta poikkeavia sivumelodioita yhdessä päämelodian kanssa. Cool jazzia käytettiin 1950-60-luvulla paljon elokuvamusiikkina. 1960-luvulla cool jazzin perinteitä jatkoi bossa nova, joka on yhdistelmä jazzia ja brasilialaista musiikkia. Hard bop ja soul jazz Hard bop syntyi 1950-luvun jälkipuoliskolla bebopista. Hard bopissa rumpalilla oli tärkeämpi asema kappaleessa. Korostuneen kompin seurauksena muiden soitinten improvisointi muuttui suoraviivaisemmaksi. Hard bop sai vaikutteita muun muassa mustien gospel-musiikista sekä bluesista. Hard bop oli selkeämpää ja melodisempaa kuin bebop ja siitä tuli varsinkin 1960-luvulla melko suosittua. Sitä soitettiin muun muassa uskonnollisissa tapahtumissa. Bebopia soittaneen Miles Davisin siirtyminen hard bopin piiriin sai aikaan muun muassa sen, että sävelasteikot otettiin käyttöön ja kappaleet muuttuivat melodisemmiksi. Julian Cannonball Adderley oli hetken Miles Davisin opissa ja perusti veljensä kanssa myöhemmin yhtyeen nimeltä Cannonball Adderley Quintet, josta tuli yksi hard bopin suosituimmista. Yhtye vieraili Suomessakin 1960- ja 1970-lukujen alussa. Hard bopin suora perillinen oli 1960-luvun soul jazz, jossa rhythm and blues sekä gospel vaikutteet omaksuttiin vielä hard boppia paljon selkeämmin. Soul jazzin melodioissa käytetään rhythm and bluesille tyypillisiä koukkuja, toistuvia riffejä ja rytmeissä tavoitellaan r&b -tyyppistä groovea. Usein pianon asemasta käytettiin myös populaarimusiikin tapaan urkuja. Improvisaatio pidetään usein suhteellisen melodisena verrattuna 1950-luvun bebopiin. Tunnetuimpia soul jazzin esittäjiä olivat esimerkiksi Jimmy Smith, Les McCann ja Lou Donaldson. Free jazz ja avantgarde jazz 1960-luvulla hardbopiin otettiin vaikutteita esimerkiksi Etelä-Amerikan musiikista. Cool jazzista muotoutui bossanova. Jazzin historian suurimpia vallankumouksia tapahtui 1960-luvulla kun free jazz ja avantgarde-jazz tuli tunnetuksi. Näissä jazzlajeissa ei enää soitettu perinteisten sointujen ja sointurakenteiden mukaan. Free jazzin ja avantgarde-jazzin tärkeimpiin kehittäjähahmoihin kuuluu saksofonisti Ornette Coleman, jonka 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa julkaisemat levyt määrittivät molempia tyylisuuntia. Toinen avantgarde-tyylin perustaja 1950-luvulla oli pianisti Cecil Taylor. 1960-luvulla merkittäviä näiden tyylisuuntien parissa työskennelleitä muusikoita olivat John Coltrane, Archie Shepp, Albert Ayler, Sun Ra, Makanda Ken McIntyre, Pharoah Sanders, Sam Rivers, Don Pullen, Dewey Redman ja Dave Holland. Free jazzissa ei ole yleensä melodiaa eikä sointukulkua määrätty ennalta ja tempokin saattoi vaihdella kappaleen aikana. Silti musiikki ei ole sattumanvaraista vaan siinä tarvittiin vielä tarkkaavaisempaa soittajien välistä vuorovaikutusta. Nämä jazzlajit kuitenkin poikkesivat liikaa jazzin aikaisemmista perinteistä eikä aikaisempiin jazzlajeihin haluttu ottaa näistä vaikutteita, kuten yleensä uusista virtauksista otettiin. Osa free jazz -muusikoista muutti Eurooppaan ja opetti siellä eurooppalaisia kollegoitaan. Avantgarde oli eurooppalaisempi versio free jazzista. Siinä käytettiin enemmän valmiiksi sävellettyä materiaalia ja siinä oli vaikutteita eurooppalaisesta taidemusiikista. Avantgardesta eurooppalaiset kehittivät itsenäisemmin omaa jazztyyliään ja eurooppalaisen jazzin "identiteetti" kehittyi 1970-luvulla Krzysztof Komedan, Tomasz Stańkon, Jan Garbarekin, Peter Brötzmannin ja Edward Vesalan kaltaisten muusikoiden ansiosta. Reaalisosialistisissa Itä-Euroopan maissa, etenkin Puolassa ja Tšekkoslovakiassa, jazzista tuli jopa tietynlaista "toisinajattelumusiikkia": musiikinlaji ei nauttinut virallista suosiota. Fuusio 1960-luvulla monet jazzmuusikot alkoivat yhdistellä tuon ajan populaarimusiikkia ja jazzia keskenään. Myöhemmin jazzin ja popin yhdistelyyn perustuvaa musiikkia on ruvettu kutsumaan fuusiojazziksi (usein puhutaan vain "fuusiosta", mikä on soveliasta, koska tällainen musiikki ei usein kuulosta perinteiseltä jazzilta). Jazzin uusimpien virtausten tasalla oleva Miles Davis julkaisi merkittävimpinä pidetyt fuusiolevyt: In a Silent Way (1969) ja Bitches Brew (1970). Näillä kuuluisilla levyillä esiintyneet jazzmuusikot kuten Chick Corea, Herbie Hancock, John McLaughlin ja Joe Zawinul perustivat myöhemmin omat yhtyeensä ja jatkoivat fuusion kehittelyä. Fuusioyhtyeet saivat ystäviä myös popmusiikin kuuntelijoiden joukosta. Jazz 1960-luvun jälkeen Fuusio erkaantui nopeasti kauas aiemmasta jazzista, eivätkä sen maltillisemmatkaan muodot kelvanneet useille jazzin ystäville. New Yorkissa oli kuitenkin nuoria luovia soittajia, jotka halusivat elvyttää perinteisemmän jazzin asemaa. Keskustassa ei ollut jazzmuusikoille esiintymispaikkoja, joten he joutuivat esiintymään kaupungin reunoilla olevissa vanhoissa varastorakennuksissa. Tätä kutsuttiin loft movementiksi. Uudessa jazzissa vanhoilla kokoonpanokaavoilla ei enää ollut väliä. 1960-luvun jälkeen suuret muutokset näyttivät olevan ohi jazzin eri rintamilla. Jazzin innovaatiot kuitenkin jatkuivat esimerkiksi avantgarde jazzin piirissä. Samoin myöhempi ilmiö on nu-jazz, jossa jazzia yhdistetään elektronisen tanssimusiikin rytmeihin. 1980-luvun alkupuolella jazzista oli tullut jo kansainvälisempi ja kansanomaisempi ilmiö ja sitä tehtiin Amerikan ja Euroopan lisäksi myös muissa maanosissa. Merkittäviä jazzmuusikoita Basistit Ron Carter Paul Chambers Stanley Clarke Charlie Haden Dave Holland Eddie Gomez Marcus Miller Charles Mingus Jaco Pastorius John Patitucci Miroslav Vitouš Kitaristit George Benson Charlie Christian Freddie Green Grant Green Biréli Lagrène Pat Metheny Wes Montgomery Stanley Jordan Joe Pass Django Reinhardt Lee Ritenour John Scofield John McLaughlin Klarinetistit Sidney Bechet Don Byron Eddie Daniels Benny Goodman Tony Scott Artie Shaw Laulajat Louis Armstrong Chet Baker Michael Bublé Ella Fitzgerald Billie Holiday Manhattan Transfer -solistiyhtye Sarah Vaughan Nina Simone Trumpetistit ja kornetistit Louis Armstrong Chet Baker Bix Beiderbecke Chris Botti Clifford Brown Fats Navarro Don Cherry Miles Davis Tommy Dorsey Roy Eldridge Tom Harrell Freddie Hubbard Lee Morgan Tomasz Stańko Dizzy Gillespie Pianistit Dave Brubeck Chick Corea Duke Ellington Bill Evans Herbie Hancock Keith Jarrett Wynton Kelly Thelonious Monk Oscar Peterson Bud Powell Art Tatum Lennie Tristano McCoy Tyner Fats Waller Joe Zawinul Rumpalit Jack DeJohnette Steve Gadd Jeff Hamilton Roy Haynes Billy Higgins Elvin Jones Gene Krupa Joe Morello Paul Motian Buddy Rich Max Roach Bill Stewart Dave Weckl Tony Williams Terry Bozzio Art Blakey Saksofonistit Cannonball Adderley Bob Berg Charlie Barnet Michael Brecker Ornette Coleman John Coltrane Paul Desmond Eric Dolphy Jimmy Dorsey Jan Garbarek Coleman Hawkins Joe Henderson Joe Lovano Jimmie Lunceford Bennie Maupin Gerry Mulligan Charlie Parker Sonny Rollins Pharoah Sanders Wayne Shorter Lester Young John Zorn Pasunistit Tommy Dorsey Carl Fontana Curtis Fuller J.J. Johnson Frank Rosolino Kai Winding Vibrafonistit Lionel Hampton Bobby Hutcherson Milt Jackson Gary Burton Viulistit Regina Carter Stéphane Grappelli Jean-Luc Ponty Urkurit Jimmy Smith Jimmy McGriff Orkesterinjohtajat Charlie Barnet Count Basie Duke Ellington Benny Goodman Fletcher Henderson Jimmie Lunceford Glenn Miller Jelly Roll Morton Joe "King" Oliver Gil Evans Jazzin tyylisuuntauksia Avantgarde-jazz Acid jazz Bebop Cool jazz Free jazz Fuusiojazz Jazz-Funk Hard bop Modaalinen jazz Nu-jazz Swing Lähteet Aiheesta muualla Jazz Foundation of America Ylen Elävä arkisto: New Orleans oli musiikin sulatusuuni Suomalaisen jazzin vuosisata Seulonnan keskeiset artikkelit

462

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jasser%20Arafat

Jasser Arafat

Mohammed Jasser Abdel Rahman Abdel Raouf Arafat al-Qudwa al-Husseini (, tunnettiin myös nimellä Abu Ammar, ; luult. 4. elokuuta tai 24. elokuuta 1929 Kairo, Egypti − 11. marraskuuta 2004 Clamart, Ranska) oli palestiinalaisten palestiinalaishallinnon johtaja vuodesta 1993. Hänet valittiin presidentiksi vaaleilla 1996 ja hän hoiti virkaa kuolemaansa asti. Arafat oli myös Palestiinan vapautusrintaman PLO:n puheenjohtaja ja Fatahin johtaja. Arafatille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1994. Palestiinalaisten enemmistö poliittisesta aatteesta tai ryhmittymästä riippumatta piti häntä vapaustaistelijana, kun taas jotkut israelilaiset kuvasivat häntä terroristiksi hänen ryhmittymänsä (PLO:n) israelilaissiviileihin historian saatossa kohdistamien iskujen vuoksi. Elämä Lapsuus Arafat oli seitsenlapsisen perheen viides lapsi. Hänen synnyinpaikastaan ja ajastaan on epävarmuutta. Arafatin on sanottu syntyneen Jerusalemissa ja Gazassa 4. elokuuta 1929. Hän on saanut Kairossa 24. elokuuta 1929 päivätyn syntymätodistuksen. Arafatin isä oli palestiinalainen kauppias. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan viisivuotias ja hän eli sukulaistensa luona Kairossa ja Jerusalemissa. Hän opiskeli kuningas Faud I:n yliopistossa Kairossa (nyt Kairon yliopisto). Arafatista tuli nationalisti vuoteen 1946 mennessä ja hän hankki aseita Kairossa toimitettavaksi Palestiinaan arabipuolelle. Vuoden 1948 Israelin itsenäisyyden alkaessa Arafat lähti yliopistosta ja pyrki Palestiinaan. Egyptin joukot eivät kuitenkaan sallineet huonosti varustettujen partisaanien pääsyä sota-alueelle ja joukko riisuttiin aseista ja käännytettiin takaisin. Yliopistossa Arafat liittyi muslimien veljesjärjestöön ja toimi palestiinalaisopiskelijoiden järjestön johdossa 1952-1956. Hän valmistui insinööriksi ja taisteli Suezin kriisissä Egyptin armeijan vänrikkinä. Fatah ja PLO Sodan jälkeen Arafat muutti Kuwaitiin, jossa hän työskenteli insinöörinä ja perusti oman yrityksen. Hän perusti myös Fatah-järjestön, joka pyrki perustamaan itsenäisen Palestiinan valtion. Fatah yritti räjäyttää kiistellyn Israelin vesipumpun joulukuussa 1964. Kuuden päivän sodan jälkeen Israelin huomio kääntyi arabimaista palestiinalaisliikkeisiin, mukaan lukien Fatahiin. Vuonna 1968 Israelin puolustusvoimat hyökkäsi Fatahia vastaan jordanialaisessa Al-Karamehin kylässä. Taistelussa kuoli 150 palestiinalaississiä ja 29 Israelin sotilasta. Tappiosta huolimatta taistelua pidetään voittona Fatahille ja Israel joutui perääntymään. 1960-luvun lopussa Fatah sai Palestiinan vapautusjärjestön johtopaikat ja Arafat nimettiin PLO:n johtoon 3. helmikuuta 1969 Kairossa. Arafatista tuli Palestiinan joukkojen ylipäällikkö 1971 ja PLO:n poliittisen osaston johtaja 1973. Jordania 1960-luvulla palestiinalaispakolaisten ja Jordanian hallituksen välit kiristyivät raskaasti aseistettujen vastarintajoukkojen muodostaessa oman valtionsa Jordanian sisällä ja hallittua strategisia alueita Jordaniassa. Jordania yritti riisua palestiinalaisjoukot aseista, jolloin kesäkuussa 1970 puhkesi aseellisia yhteenottoja. Muut arabimaat yrittivät sovitella rauhanomaista ratkaisua, mutta jatkuvat fedayeen-toimet johtivat hallituksen toimiin; 16. syyskuuta kuningas Hussein määräsi sotatilan. Samana päivänä Arafat nimitettiin PLO:n joukkojen ylipäälliköksi. Sisällissodassa Syyria avusti PLO:ta ja hyökkäsi Jordaniaan 200 panssarilla. Syyria vetäytyi pian pois Israelin uhattua sitä ilmaiskuilla. 24. syyskuuta mennessä Jordanian armeija pääsi voitolle ja PLO suostui tulitaukoon. Libanon Arafat siirsi PLO:n joukot Libanoniin. Heikon keskushallituksen vuoksi PLO toimi lähes kuin itsenäinen valtio. Sissit hyökkäsivät Israeliin rajan yli ja Israel vastasi iskuilla Libanoniin. Syyskuussa 1972 tapahtuneessa ns. Münchenin verilöylyssä palestiinalainen Musta syyskuu kaappasi Münchenin olympialaisissa 11 israelilaista urheilijaa, joista 10 sai surmansa. Iskun suunnittelija Mohammed Daoud Oudeh sanoi varojen tulleen Mahmud Abbasilta, joka oli Arafatin johtaman PLO:n pääsihteeri. Arafat itse sanoutui irti toimista. Vuonna 1974 Arafat määräsi PLO:n lopettamaan väkivallan Israelin, Länsirannan ja Gazan ulkopuolella. Samana vuonna Arafat puhui ensimmäisenä valtioiden ulkopuolisena edustajana YK:n yleiskokoukselle. Samana vuonna PLO hyväksyttiin ensimmäiseksi valtioiden ulkopuoliseksi järjestöksi YK:hon. Hyökkäykset Israelia vastaan jatkuivat ja Israel syytti Arafatin olevan viime kädessä iskujen takana. Arafat kielsi osallisuutensa ja sanoi ettei voinut hallita näitä ryhmiä. Vuonna 1974 arabit nimittivät PLO:n ainoaksi lailliseksi palestiinalaisten edustajaksi ja se otettiin arabiliittoon 1976. PLO oli mukana myös Libanonin sisällissodassa ja sen on väitetty syyllistyneen kymmenien tuhansien siviilien surmaamiseen. Israel liittoutui Libanonin kristittyjen kanssa ja teki kaksi suurhyökkäystä Libanoniin. Ensimmäisessä, operaatio Litanissa 1978 Israelin puolustusvoimat ja Etelä-Libanonin armeija miehittivät kaistaleen "turvallisuusvyöhykkeeksi". Toisessa hyökkäyksessä, operaatio Galilee 1982 Israel valloitti suurimman osan Etelä-Libanonia, mutta joutui lopulta perääntymään turvallisuusvyöhykkeelle 1985. Israel päästi miehityksen aikana Libanonin maroniittikristityt falangistit hyökkäämään Sabran ja Shatilan pakolaisleireille ja surmaamaan 460-3500 palestiinalaispakolaista. Tapaus aiheutti palestiinalaisissa syvän vihan Israelin puolustusministeriä Ariel Sharonia kohtaan, jonka Israelin tutkintakomissio totesi epäsuorasti syylliseksi ja pakotti eroamaan. Tunisiassa Syyskuussa 1982, Israelin hyökkäyksen aikana, yhdysvaltalaisjoukot rikkoivat tulitauon PLO:n vetäytyessä. PLO siirtyi Tunisiaan, jossa se toimi vuoteen 1993. 1980-luvulla Arafat sai tukea Irakista, joka auttoi jälleenrakentamaan pahoja tappioita kärsineen PLO:n. Tämä tuli tarpeeseen etenkin, kun Israelin miehittämillä alueilla - Gazan kaistalla ja Länsirannalla - palestiinalaiset nousivat yllättäen vastustamaan miehitetystä joulukuussa 1987. PLO oli aluksi sivussa tilanteesta, mutta Arafat sai sen Länsirannalla nopeasti - vain viikoissa - hallintaansa. Gazan kaistalla PLO:n kontrollia kuitenkin haittasi islamilaiset äärijärjestöt Hamas ja Islamilainen jihad. 15. marraskuuta 1988 PLO julisti itsenäisen Palestiinan valtion perustetuksi. Pakolaishallitus hylkäsi Palestiinan jaon ja vaati koko Palestiinan brittiläisen mandaattialueen rajoja. 13. joulukuuta Arafat myöntyi YK:n turvallisuusneuvoston päätökseen ja lupasi tunnustaa Israelin valtion olemassaolon ja sanoutui irti terrorismista kaikissa muodoissaan. Yhdysvallat piti tunnustusta Camp Davidin rauhanneuvottelujen aloittamisen ehtona. Lausunto oli myös siirtyminen PLO:n alkuperäisestä tavoitteesta - Israelin tuhoamisesta - kohti kahden valtion perustamista Israelin vuoden 1949 rajojen sisään ja Palestiinan Länsirannalle ja Gazan alueelle. Vuonna 1990 Arafat meni naimisiin Suha Tawilin kanssa. Hän oli palestiinalainen kristitty joka työskenteli PLO:ssa Tunisiassa ja kääntyi islamiin. Vuoden 1991 Madridin rauhankonferenssissa Israel avasi ensimmäistä kertaa neuvottelut PLO:n kanssa. Kuitenkin Arafatin vastustus Yhdysvaltain invaasiolle Irakiin (Persianlahden sota) katkaisi käynnissä olleet neuvottelut. Persianlahden sodan jälkeen Arafat oli menettänyt kansainvälisen tukensa ja taipui salaisiin neuvotteluihin Israelin kanssa. Huhtikuussa 1992 Arafat selviytyi lentokoneen pudotessa Libyan aavikolle hiekkamyrskyssä. Lentäjät ja perämies saivat surmansa. Palestiinalaishallinto Neuvottelujen tulos, Oslon sopimus, solmittiin syyskuussa 1993 Washingtonissa. Sen mukaan perustettaisiin palestiinalaisten itsehallinto Länsirannalle ja Gazaan viiden vuoden kuluessa. Seuraavana vuonna Arafat sai Nobelin rauhanpalkinnon Shimon Peresin ja Jitzhak Rabinin kanssa. Yksi Norjan Nobel-komitean jäsen erosi vastalauseena Arafatin palkitsemiselle, koska hän piti Arafatia terroristijohtajana. Vuonna 1994 Arafat muutti palestiinalaisten hallintoalueelle, näin palaten Palestiinaan ensimmäistä kertaa 26 vuoteen. Heinäkuussa 1995 hän sai lapsen, joka nimettiin Zahwaksi hänen äitinsä mukaan. 20. tammikuuta 1996 Arafat valittiin palestiinalaishallinnon presidentiksi (ra'is) 87 % ääntenenemmistöllä, vastaehdokkaanaan Samiha Khalil. Vaaleja pidettiin laillisina ja tasapuolisina, mutta useat oppositioryhmät eivät olleet asettaneet omia ehdokkaitaan. Seuraavat vaalit oli määrä pitää tammikuussa 2002, mutta ne on lykätty Israelin puolustusvoimien hyökkäyksien ja Gazan ja Länsirannan liikkumarajoitusten vuoksi. Vuoden 1996 puolivälissä Benjamin Netanjahu nimettiin Israelin pääministeriksi. Palestiinan-Israelin suhteet muuttuivat kireämmiksi hyökkäysten jatkuessa. Netanjahu yritti estää palestiinalaishallinnon muodostamiseksi määrättyjä toimia. 1998 presidentti Bill Clinton puuttui asiaan ja Wye Riverin sopimuksessa 23. lokakuuta sovittiin yksityiskohtaisesti rauhanprosessissa otettavat askeleet. Arafat jakoi neuvotteluja Netanjahun seuraajan Ehud Barakin kanssa. Vasemmistolainen Barak myöntyi tarjoamaan palestiinalaisille Gazan ja Länsirannan lisäksi Itä-Jerusalemia pääkaupunkina, osan pakolaisista paluuta ja korvausta lopuille. Laajasti kritisoidussa päätöksessä Arafat kieltäytyi tarjouksesta eikä tehnyt vastatarjousta. Israelin oppositiojohtaja Ariel Sharonin kiistellyn vierailun Temppelivuorella jälkeen alkanut toinen kansannousu ja seurannut väkivalta (2000-) ajoi neuvottelut umpikujaan. Arafat vetosi Barakiin että tämä estäisi Sharonin vierailun Temppelivuorella, mutta Barak totesi ettei voi rajoittaa kenenkään liikkumista vapaassa maassa. Israel syytti Arafatia terrorismin tukijaksi ja hänen liikkumisensa Ramallahista estettiin. Arafatin vaimo ja tytär siirtyivät turvaan Pariisiin, jossa nämä asuvat edelleen. Arabiliitto tarjoutui tunnustamaan Israelin vastineeksi vetäytymisestä 1949 rajoilta ja Palestiinalaishallinnon ja Palestiinan valtion tunnustamisesta. Sopimuksen kannattajat pitivät tätä historiallisena mahdollisuutena, mutta Israel kieltäytyi tarjouksesta. Tätä seurasi hyökkäys Israeliin, jossa Fatah oli mukana, ja jossa 135 israelilaista sai surmansa. Ariel Sharon julisti Arafatin tukeneen terroristeja ja tehneen itsestään Israelin vihollisen. Tätä seurasi Israelin invaasio, jossa surmattiin satoja palestiinalaisia ja tuhottiin kokonaisia kortteleita. Joukot valtasivat myös Ramallahin, mukaan lukien suuren osa Arafatin päämajarakennuksesta. Israel piti Arafatia vankina omassa päämajassaan Ramallahissa joulukuusta 2001 alkaen, julistaen että palaaminen on mahdotonta mikäli hän poistuu. Pääministeri Sharon vihjasi useita kertoja mahdollisuudesta murhata Arafat. Huolimatta Israelin yrityksistä löytää toinen neuvottelukumppani, Arafat oli ainoa joka nautti useimpien ryhmien luottamusta. Arafatin sallittiin viimein poistua päämajastaan 3. toukokuuta 2002 neuvottelujen jälkeen. Arafat vetosi iskujen lopettamiseksi, mutta hänen vetoomuksensa jäi huomiotta. Israelin ja Yhdysvaltain syytettyä palestiinalaishallintoa korruptiosta Arafat ilmoitti toukokuussa 2002 järjestävänsä presidentin- ja parlamenttivaalit palestiinalaisalueilla vuoden 2003 alkupuolella. Islamilaisiin äärijärjestöihin kuuluneet terroristit tekivät useita itsemurhaiskuja israelilaisia vastaan kevään 2002 aikana. Niiden vuoksi Israelin hallitus aloitti kesäkuussa 2002 osittain sähköistetyn, noin sata kilometriä pitkän ns. turva-aidan rakentamisen Jordanin länsirannalle tarkoituksenaan estää itsemurhapommittajien pääsy Israelin puolelle. Arafat piti aidan rakentamista rasismin osoituksena ja vertasi sitä Etelä-Afrikassa aikoinaan harjoitettuun apartheid-politiikkaan. Pian tämän jälkeen Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ilmoitti Lähi-idän tilannetta käsitelleessä puheessaan - Arafatia nimeltä mainitsematta - Yhdysvaltain tukevan väliaikaisen Palestiinan valtion luomista vain, mikäli palestiinalaisten johtajisto vaihtuu. Maaliskuussa 2003 PLO:n kakkosmies Mahmoud Abbas otti Arafatin pyynnöstä vastaan Palestiinan pääministerin tehtävät. Abbasin valinnan odotettiin kaventavan Arafatin valtaa ja edistävän Israelin ja palestiinalaisten välistä rauhanprosessia. Keväällä ja kesällä rauhanneuvottelut aloitettiin Yhdysvaltain, Venäjän, Euroopan unionin ja YK:n laatiman ns. tiekartan pohjalta. Palestiinalaiset äärijärjestöt sanoutuivat kuitenkin siitä irti, ja neuvottelujen aikana kesäkuussa 2003 äärijärjestö Hamasiin kuuluneen itsemurhapommittajan tekemässä iskussa Jerusalemissa sai surmansa 16 ihmistä. Arafat ja Abbas luonnehtivat iskua terroriteoksi, mitä termiä Palestiinan johto ei ollut aiemmin käyttänyt. Turhauduttuaan rauhanprosessin hitauteen ja jouduttuaan erimielisyyksiin Arafatin kanssa Abbas erosi pääministerin paikalta syyskuun alussa 2003. Vierailut Suomessa Jasser Arafat vieraili Suomessa ensimmäisen kerran tammikuussa 1989. Virallisena kutsujana oli Suomen hallitus ja vierailun isäntänä oli silloinen ulkoministeri Kalevi Sorsa. Kaksipäiväisen käyntinsä aikana Arafat tapasi muiden muassa myös presidentti Mauno Koiviston, pääministeri Harri Holkerin ja arkkipiispa John Vikströmin sekä Helsinkiin saapuneen Ruotsin ulkoministeriön edustajan. Vierailun aikana käytyjen keskustelujen pääaiheena oli Lähi-idän rauhanprosessi, ja Arafat sanoi itsenäisen Palestiinan valtion syntymisen olevan lähempänä kuin koskaan, "vain kivenheiton päässä". Turvatoimet Arafatin vierailun aikana olivat massiivisimmat sitten vuoden 1975 ETY-kokouksen, mihin kuului se, että vierailun ohjelmasta annettiin etukäteen vain niukasti tietoja. Arafat oli 1980-luvulla kiistelty henkilö myös Suomessa, eikä hänen vierailunsa saanut suomalaisilta etukäteen täysin varauksetonta kannatusta. Vaikka Arafat itse oli sanoutunut irti aseellisesta toiminnasta ja palestiinalaisten iskut Israelia vastaan olivat vähentyneet, monet pitivät häntä pikemminkin kansainvälisenä terroristina kuin rauhanrakentajana. Arafatin vierailun myötä pelättiin myös Lähi-idän levottomuuksien ja terrorismin heijastuvan tai jopa leviävän Suomeen, eikä Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin osapuolia tai siihen muutoin sekaantuneita suurvaltoja haluttu vähimmässäkään määrin ärsyttää. Asiantuntijoiden mukaan Arafatin vierailun toteutumiseen vaikutti ratkaisevasti Suomen kansainvälispoliittisen painoarvon lisääntyminen Suomen tultua valituksi YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi vuosiksi 1989-1990 sekä viime kädessä arkkipiispa John Vikströmin sille ilmaisema tuki. Arafatin vierailua Suomeen oli kaavailtu tätä ennen jo usean vuoden ajan, mutta muodollisesti suurimpana esteenä oli se, että jo vierailukutsun esittämisen Arafatille katsottiin merkitsevän Palestiinan valtion tunnustamista. Lähimpänä toteutumista Arafatin vierailu oli ollut syksyllä 1982. Tällöin pääministeri Kalevi Sorsa esitti ajatuksen hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa tarkoituksenaan osoittaa solidaarisuutta palestiinalaisille Sabran ja Shatilan verilöylyn jälkeen. Saatuaan presidentti Mauno Koiviston hyväksynnän asialle Sorsa otti yhteyttä silloin Parlamenttienvälisen liiton (IPU) kokouksessa Roomassa olleeseen eduskunnan puhemieheen Johannes Virolaiseen ja pyysi tätä tunnustelemaan asiaa. Ulkoministeri Pär Stenbäck sattui kuitenkin juuri samalla hetkellä olemaan YK:n yleiskokouksessa Yhdysvalloissa ja katsoi pahastuneena tulleensa sivuutetuksi. Virolainen palasi kotimaahan asiasta nousseen hälyn ollessa kiivaimmillaan, ja lopputuloksena kukaan ei kutsunut Arafatia Suomeen. Sorsan innostuksen puuskasta syntynyt sotku jäi Virolaiselle poliittiseksi painolastiksi, ja se vaikutti osaltaan Virolaisen putoamiseen eduskunnasta vuoden 1983 vaaleissa. Samalla Virolainen menetti myös IPU:n puheenjohtajan paikan, jossa hän oli ehtinyt toimia vain kuusi kuukautta. Tulehtunutta ilmapiiriä kuvasi myös se, että Israelin Helsingin-suurlähetystö esitti Suomen hallitukselle maaliskuussa 1984 virallisen vastalauseen sen vuoksi, että pääministeri Kalevi Sorsa oli tavannut Arafatin Algeriaan suuntautuneen vierailunsa yhteydessä. Vuoden 1989 jälkeen Arafat vieraili Suomessa vielä useita kertoja, mutta hänen myöhemmät käyntinsä eivät enää herättäneet samanlaista huomiota. Pikakäynnillään Helsingissä maaliskuussa 1999 Arafat tapasi silloin Suomessa valtiovierailulla olleen Etelä-Afrikan presidentin Nelson Mandelan. Viimeiseksi jääneen vierailunsa Suomeen Arafat teki elokuussa 2000, jolloin hän keskusteli muiden muassa presidentti Tarja Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan kanssa. Kuolema Arafatin terveyden heikentyessä lokakuussa 2004 Israel salli hänen poistua lääkärinhoitoa varten. Arafat menetti tajuntansa 27. lokakuuta kymmeneksi minuutiksi. Hänet lennätettiin 29. lokakuuta Pariisiin lähelle Clamartiin Percyn sotilassairaalaan. Sairauden laatu ei ollut tiedossa. Huhut leukemiasta sairaala kiisti. Arafatin väitettiin kärsivän aivoverenvuodosta. Sairaalan mukaan Arafat vajosi 3. marraskuuta koomaan. Palestiinalaishallinnon edustajia saapui 8. marraskuuta tapaamaan Arafatia. Arafatin vaimo Suha Arafat aiheutti skandaalin väittämällä palestiinalaishallinnon "yrittävän haudata Arafatin elävältä". Sekä sairaalan että palestiinalaishallinnon edustajat kertoivat 11. marraskuuta Arafatin kuolleen kello 4.30 Itä-Euroopan aikaa. Useat maailman johtajat esittivät surunvalittelunsa. Arafat haudattiin perjantaina 12. marraskuuta Ramallahiin Muqata-päämajan alueella sijaitsevaan väliaikaiseen mausoleumiin. Arafat itse olisi halunnut tulla haudatuksi Jerusalemin Al-Aqsan moskeijaan. Israel kuitenkin kielsi sen ehdottomasti. Kuolinsyy jäi epäselväksi, koska perhe ei halunnut tehtävän ruumiinavausta. Kesäkuussa 2012 esitetyn Al Jazeera -kanavan dokumentin mukaan Arafatin huivista ja hammasharjasta on löytynyt poikkeuksellisen paljon poloniumia. Ranskan viranomaiset ilmoittivat marraskuussa 2012, että Arafatin ruumiista otetaan näytteitä kuolinsyyn selvittämiseksi. Arafatin luista löydettiin 2013 kolmen eri laboratorion tutkimuksissa poikkeuksellisia pitoisuuksia poloniumia, mikä sveitsiläisten tutkijoiden mukaan voisi viitata myrkytyskuolemaan, mutta sitä ei pysty vahvistamaan. Ranskalaisen ja venäläisen laboratorion mukaan tutkimukset ei anna merkkejä myrkytyksestä, vaan poloniumin määrät johtuvat ympäristöstä. Lähteet Nobelprize.org. Yasser Arafat, Biography Nobelin e-museo, Jasser Arafatin elämäkerta Viitteet Aiheesta muualla Nobelin rauhanpalkinnon saajat Palestiinalaisaktivistit Palestiinalaishallinnon presidentit Vuonna 1929 syntyneet Vuonna 2004 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

463

https://fi.wikipedia.org/wiki/James%20Garfield

James Garfield

James Abram Garfield (19. marraskuuta 1831 - 19. syyskuuta 1881) oli Yhdysvaltojen 20. presidentti. Ennen sisällissotaa Garfield toimi opettajana ja myöhemmin rehtorina Western Reserve Eclectic Institute -nimisessä collegessa. Sisällissodan sytyttyä Garfield liittyi Unionin armeijaan, jossa hän nousi johtamistaitojensa ansiosta nopeasti kenraalimajuriksi. Garfield jätti armeijan lopulta presidentti Lincolnin pyynnöstä vuonna 1863 ja palveli tämän jälkeen Yhdysvaltain kongressissa aina vuoteen 1881 asti. Kongressissa Garfield keskittyi erityisesti talousasioihin ja hänet tunnettiin muun muassa jalometallikantaan sidotun dollarin kannattajana. Garfield valittiin yllättäen republikaanisen puolueen presidenttiehdokkaaksi vuoden 1880 presidentinvaaleihin, kun yksikään puolueen kolmesta kärkiehdokkaasta ei saanut tarpeeksi tukijoita taakseen. Poikkeuksellisen tiukoissa vaaleissa Garfield voitti demokraattien Winfield Scott Hancockin. Garfieldin kausi presidenttinä jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Charles J. Guiteau ampui häntä heinäkuussa 1881, mistä saamiinsa vammoihin hän kuoli syyskuussa samana vuonna. Elämä Nuoruus James Abram Garfield on sukujuuriltaan ranskalais-brittiläinen. Hän syntyi Orangessa Ohiossa sijainneessa hirsimökissä 19. marraskuuta 1831. Jamesin isä, maanviljelijä Abraham Garfield, kuoli alle kaksi vuotta hänen syntymänsä jälkeen, minkä takia hänen äitinsä Eliza Ballou Garfield joutui kasvattamaan Jamesin ja tämän kolme sisarusta, Thomasin, Mehitabelin ja Maryn yksin. Jamesin toinen veli, James Ballou, kuoli lapsena ennen Jamesin syntymää. James Garfield oli nuorena kiinnostunut seikkailukirjoista ja halusi isona merimieheksi. Perheensä heikon rahatilanteen takia hän kuitenkin päätti teini-ikäisenä perustaa kaksi Ohion kanavaa liikennöivää lauttaa. Vuosina 1851-1853 (joidenkin lähteiden mukaan 1854) Garfield kävi Western Reserve Eclectic Institute (nykyinen Hiram College) -nimistä koulua Hiramissa. Opiskelun ohessa hän työskenteli osa-aikaisena opettajana ja kirvesmiehenä. Vuonna 1854 Garfield alkoi opiskella Williams Collegessa Williamstownissa, Massachusettsissa, jossa hänet tunnettiin ahkerana opiskelijana ja hyvänä puhujana. Ahkeran opiskelun lisäksi Garfieldin kerrotaan nauttineen opiskeluaikanaan muun muassa metsästyksestä ja kalastuksesta sekä naisista. Jossain vaiheessa opintojaan Garfieldin on kerrottu tapailleen yhtä aikaa kolmea eri naista. Valmistuttuaan collegesta vuonna 1856 Garfield palasi Eclectic Instituteen ja ryhtyi opiskelemaan kreikkaa ja latinaa. Vuotta myöhemmin hänet valittiin koulun presidentiksi. Ecletic Instituten velvollisuuksiensa ohella Garfield vihittiin protestanttisen Disciples of Christ -kirkon pastoriksi ja hän opiskeli lakia itsenäisesti. Vuonna 1858 Garfield meni naimisiin opettajana toimineen vanhan opiskelijatoverinsa Lucretia Rudolphin kanssa. Garfieldille myönnettiin lupa lakimiehen ammatin harjoittamiseen Ohiossa vuonna 1860 tai 1861. Poliittisen uran alku ja sotilasura Garfield vastusti jo opiskeluaikanaan orjuutta ja kannatti hiljattain perustettua republikaanipuoluetta. Vuonna 1856 Garfield kampanjoi Ohiossa republikaanien presidenttiehdokkaan John C. Frémontin puolesta. Ensimmäiseen poliittiseen virkaansa Garfield valittiin vuonna 1859, kun hän pääsi republikaanien listalta Ohion senaattiin. Jo tuolloin aavisteltiin Etelävaltioiden eroamista Yhdysvalloista. Senaattorina Garfield puolsi Etelävaltioiden liittämistä pakolla takaisin Yhdysvaltoihin, jos nämä eroaisivat. Lisäksi hän vastusti voimakkaasti orjuuden sallimista missään Yhdysvaltain länsiosien territorioista. Vuoden 1860 vaaleissa Garfield kampanjoi jälleen republikaanien ehdokkaan puolesta, joka tällä kertaa oli Abraham Lincoln. Vuonna 1861 Etelävaltiot erosivat Yhdysvalloista, ja uusien maiden, etelän Konfederaation ja pohjoisen Unionin, välille syttyi sisällissota. Pian sisällissodan syttymisen jälkeen Garfield liittyi Unionin armeijaan ja auttoi kokoamaan Ohion 42. vapaaehtoisjalkaväkirykmenttiä. Rykmentissä hänestä tehtiin aluksi everstiluutnantti ja jo muutaman viikon päästä eversti. Vaikka Garfield ei ollut aiemmin palvellut armeijassa, hän oli hyvä johtaja. Garfieldin johtama prikaati ajoi marraskuussa 1861 Konfederaation joukot eteläisestä Kentuckysta. Kentuckyn taistelujen lisäksi Garfield palveli muun muassa Shilohin ja Chickamaugan taisteluissa sekä Corinthin piirityksessä. Syyskuuhun 1863 mennessä Garfield oli ylentynyt jo kenraalimajuriksi, mikä teki hänestä koko Unionin armeijan nuorimman kenraalimajurin. Garfield toimi myös Cumberlandin armeijan komentajan kenraalimajuri William S. Rosecransin esikuntapäällikkönä. Vuoden 1863 loppupuolella Garfieldilla oli avioliiton ulkopuolinen suhde New Yorkissa asuneen Lucia Calhounen kanssa. Garfield myönsi myöhemmin syrjähyppynsä vaimolleen ja sai tältä anteeksi. Yhdysvaltain kongressissa Garfield valittiin 1862 Ohion edustajana Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen. Garfield ei sodan vuoksi voinut kampanjoida lainkaan valintansa puolesta, mutta hän voitti vaalit tästä huolimatta. Garfield oli haluton jättämään armeijaa kesken sotatoimien, mutta päätti ottaa virkansa vastaan presidentti Abraham Lincolnin pyynnöstä loppuvuodesta 1863. Garfield palveli yhtäjaksoisesti Yhdysvaltain kongressissa vuoteen 1881 asti. Ensimmäisellä kongressikaudellaan Garfield oli yksi kongressin radikaaleimmista republikaanipoliitikoista, mutta ajan myötä hänen jyrkimmät näkemykset laantuivat. Garfield osasi myös myöhemmässä vaiheessa tasapainotella puolueensa vanhoillisen Stalwartin ja progressivistisen half-breed-siipien välillä. Garfield myös suostui usein erilaisiin kompromissiratkaisuihin. Suhtautuminen Garfieldin sovitteluhakuisuuteen oli kaksijakoista: toisten mielestä kompromissien hyväksyminen oli merkki opportunismista, toisten mielestä taas käytännönläheisestä suhtautumisesta politiikkaan. Sisällissotaa seuranneella jälleenrakennuksen aikakaudella Garfield kannatti ajatustapaa, jossa entisiin etelävaltioihin suhtauduttiin suopeasti. Kongressissa Garfield erikoistui talousasioiden hoitamiseen. Rahapolitiikassa Garfield kannatti (oman vaalipiirinsä yleisen mielipiteen vastaisesti) dollarin sitomista jalometallikantaan. Lisäksi hän vastusti rahan määrän lisäämistä sisällissodan aikana painetuilla vihreäselkäisillä dollareilla, koska ne olivat fiat-rahaa eli niitä ei ollut sidottu mihinkään jalometallikantaan. Ajatusmaailma oli erityisesti itärannikon "kultakärpäsiin" () kuuluneiden republikaanien mieleen. Kultakärpäset olivat yleensä pankkiireja ja tukkukauppiaita, jotka olivat lainanneet jalometallikantaan sidottuja dollareita muille ihmisille. Koska vihreäselkäisten dollarien todellinen ostovoima oli pienempi kuin niiden nimellisarvo, velkojen takaisinmaksu olisi vihreäselkäisinä dollareina aiheuttanut heille taloudellisia tappioita. Talouspolitiikassa yleensä Garfield vastusti rautateiden sääntelyn lisäämistä ja maatilojen tukemista julkisin varoin, mitä hän vertasi kommunismiin. Garfield myös vastusti ammattiliittoja ja kannatti liittovaltion joukkojen käyttämistä työtaistelujen rikkomiseen. Tullimaksujen suhteen Garfieldilla sen sijaan ei ollut voimakkaita mielipiteitä, vaan hänen mielipiteensä vaihtelivat eri hyödykkeiden mukaan. 1870-luvun alussa Garfield joutui osalliseksi Crédit Mobilier of America -yritykseen liittyvään lahjusskandaaliin. Crédit Mobilier of America oli rakennusyhtiö, joka teki rakennustöitä valtiontukia saaneelle Union Pacific Railroad -rautatieyhtiölle. Garfield ja useat muut kongressiedustajat olivat osakkaina Crédit Mobilier of Americassa, mikä herätti epäilyjä siitä, että osakkaina olleet kongressiedustajat olisivat käyttäneet asemaansa kongressissa heikentääkseen yritykseen kohdistunutta viranomaisvalvontaa. Garfield ei koskaan saanut tuomiota lahjusskandaaliin liittyen, mutta hän oli lähellä hävitä vuoden 1874 kongressivaalit sen takia. Vuoden 1876 presidentinvaaleissa Garfield tuki republikaanien ehdokasta Rutherford B. Hayesia. Epäselvän äänestystuloksen jälkeen Garfield nimitettiin kongressin komissioon, jonka oli tarkoitus päättää, olisiko sekavan presidentinvaalin voittaja republikaani Rutherford B. Hayes vai demokraatti Samuel J. Tilden. Garfield äänesti Hayesin puolesta, joka lopulta julistettiinkin vaalien voittajaksi. Vuonna 1880 Garfield valittiin Yhdysvaltain senaattiin. Hän ei kuitenkaan ottanut virkaa vastaan, koska republikaanipuolue nimitti hänet yllättäen puolueen presidenttiehdokkaaksi. Nousu presidentiksi Istuva presidentti Rutherford B. Hayes oli luvannut olla hakematta toiselle kaudelle, ja hän piti lupauksensa. Republikaanien kansallisessa puoluekokouksessa kesäkuussa 1880 republikaanit eivät tahtoneet päästä sopuun puolueen presidenttiehdokkaasta. Ensimmäisillä äänestyskierroksilla eniten ääniä keräsi stalwartilaisiin kuulunut entinen presidentti Ulysses S. Grant, jota seurasivat halfbreedilainen senaattori James G. Blaine ja näiden kahden välinen kompromissiehdokas, valtiovarainministeri John Sherman. Garfield oli puoluekokouksessa mukana Ohion edustajana ja kannatti Shermania. Kukaan ehdokkaista ei kuitenkaan saanut valintaan vaadittua enemmistöä, jolloin valintatilaisuus ajautui pattitilanteeseen. 34. äänestyskierroksella Wisconsin edustajat päättivät yllättäen tukea Garfieldia ja antoivat tälle 16 ääntä, vaikka Garfield oli aikaisemmilla kierroksilla saanut vain yhden tai kaksi ääntä kullakin kierroksella eikä hän ollut lähelläkään kärkikolmikkoa. Seuraavalla kierroksella Garfieldin taakse tuli lisää kannattajia ja hän sai jo 50 ääntä. Tämän jälkeen Blainen ja Shermanin tukijat päättivät yhdessä asettua Garfieldin taakse, jotta Grant ei voittaisi esivaaleja. 36. kierroksella Garfield sai 399 ääntä Grantin 306 ääntä vastaan ja voitti näin esivaalit mustana hevosena. Vuoden 1880 puoluekokous on yhä republikaanisen puolueen eniten kierroksia vaatinut puoluekokous (vertailun vuoksi, viimeksi republikaanit tarvitsivat ehdokkaan valintaan enemmän kuin yhden kierroksen vuoden 1948 presidentinvaaleissa). Myöhemmin Garfieldin varapresidenttiehdokkaaksi valittiin stalwartien tukema entinen tullimies Chester A. Arthur. Arthur valittiin republikaanien varapresidenttiehdokkaaksi Garfieldin tietämättä, ja Garfield hyväksyi valinnan, joskin vastahakoisesti, koska tiesi tarvitsevansa vaaleissa puolueen stalwartien tuen. Vaaleissa Garfield sai vastaehdokkaakseen demokraattien kenraali Winfield Scott Hancockin, joka oli Yhdysvalloissa suuri sotasankari. Garfield ja Hancock olivat melko yksimielisiä tärkeimmistä poliittisista kysymyksistä. Yksi harvoista suurista mielipide-eroista löytyi tullipolitiikasta: Garfield oli jo kongressissa ottanut voimakkaasti kantaa Yhdysvaltain tullipolitiikkaan, kun taas Hancock piti koko tullipolitiikkaa pelkkänä "paikallisena kysymyksenä". Varsinaisten asiakysymysten lisäksi demokraatit yrittivät kiinnittää äänestäjien huomiota Crédit Mobilier of American skandaaliin, johon Garfield oli liitetty mukaan. Garfield taas levitti vaalien alla itsestään ryysyistä rikkauksiin -tarinaa. Garfield päätti kuitenkin vaalikampanjan aikaan pitää Rutherford B. Hayesin neuvon mukaisesti melko matalaa profiilia. Puolueiden välisen vastakkainasettelun lisäksi Garfieldin täytyi vaalit voittaakseen saada myös oman kahtia jakautuneen puolueensa tuki. Republikaanit pitivät Garfieldia yleensä enemmän half-breedien kuin stalwartilaisten kannattajana, minkä takia Garfieldin täytyi houkutella myös stalwartilaisia puolelleen. Tämän saavuttaakseen Garfield tapasi elokuussa 1880 republikaanisen puolueen johtajia New Yorkissa ja lupasi, että tulisi presidenttinä nimittämään puolueen kaikkien siipien kannattajia omaan lähipiiriinsä. Vaikka Garfieldin lupaukset olivat epämääräisiä, kokousta alettiin kutsua "Fifth Avenuen sopimukseksi". Garfieldin ja Hancockin välinen kansanäänestys oli yksi Yhdysvaltain historian tiukimmista. Garfield sai kansanäänestyksessä vain 7 368 ääntä enemmän kuin Hancock, mikä tarkoitti alle 0,1 prosentin eroa. Jos pienpuolueiden ehdokkaiden äänet otetaan huomioon, Garfield sai vain 48,3 prosenttia kaikista äänistä. Yhdysvalloissa käytössä olleen valitsijamiesjärjestelmän vuoksi Garfield kuitenkin voitti valitsijamiesvaalit äänin 214-155. Garfieldin kannatuksen ydinalueita olivat Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot sekä Keskilänsi, Hancockin taas eteläiset osavaltiot. New Yorkin osavaltio osoittautui vaaleissa vaa'ankieliosavaltioksi: Garfield voitti osavaltion 35 valitsijamiestä alle kahden prosentin marginaalilla, ja Hancock olisi voittanut vaalit, jos hän olisi saanut New Yorkin puolelleen. Presidenttinä Garfield vannoi virkavalansa 4. maaliskuuta 1881. Virkaanasujaispuheessaan hän korosti muun muassa afroamerikkalaisten yhteiskunnallisen aseman parantamista. Garfield vietti valtaosan lyhyeksi jääneestä presidenttikaudestaan nimittäessään kabinettiaan ja muita korkeita virkamiehiä. Vaikka Garfield pyrki nimittämään korkeisiin virkoihin sekä stalwartin että half-breedin kannattajia, half-breedit saivat selvästi korkeampia nimityksiä kuin stalwartit: half-breedin johtaja James Gillespie Blaine nimitettiin ulkoministeriksi ja New Yorkin sataman tullimaksujen kerääjäksi valittiin half-breedeihin kuulunut William H. Robertson, mikä sai stalwartin johtohahmoihin kuuluneen Roscoe Conklingin raivoihinsa. Muita merkittäviä nimityksiä olivat muun muassa William Windomin nimittäminen valtiovarainministeriksi, Abraham Lincolnin pojan Robert T. Lincolnin nimittäminen pääasiassa tämän sukutaustan vuoksi sotaministeriksi ja Grantin vastustajana tunnetun Wayne MacVeaghin nimittäminen oikeusministeriksi. Garfield ryhtyi maaliskuussa 1881 tutkimaan niin kutsuttua Star Route -skandaalia, jota kongressi oli alkanut tutkia jo ennen Garfieldin presidenttikautta. Skandaali liittyi postilaitoksen yksityisille yrityksille ulkoistamiin Yhdysvaltain harvaan asuttujen länsi- ja eteläosien postireitteihin. Jotkin yksityisiä postireittejä hoitaneet yritykset olivat ensin tarjoutuneet hoitamaan näitä postireittejä olemattomalla hinnalla, mutta pian sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen ne olivat neuvotelleet itselleen Yhdysvaltain kongressissa huomattavasti suuremman korvauksen reittien hoitamisesta. Skandaalin paljastuttua Garfield pakotti postilaitoksen toisen varajohtajan Thomas Bradyn eroamaan ja myöhemmin skandaaliin liitettiin myös useita muita korkeissa poliittisissa viroissa olleita henkilöitä, joista moni kuului Garfieldin omaan puolueeseen. Useimmat skandaalissa ryvettyneet henkilöt erotettiin viroistaan tai vietiin oikeuteen vasta Garfieldin kuoleman jälkeen. Murha Stalwarteja tukenut kiihkoilija Charles J. Guiteau ampui aamulla 2. heinäkuuta 1881 Baltimore and Potomac -rautatieasemalla Garfieldia kahdesti lähietäisyydeltä British Bulldog -revolverilla. Mielenterveysongelmista kärsinyt Guiteau oli suuttunut Garfieldille, koska häntä ei ollut nimitetty konsulinvirkaan Eurooppaan. Guiteau antautui poliisille ilman vastarintaa ja ilmoitti kuuluvansa stalwarteihin. Garfield loukkaantui vakavasti, ja hän vietti viimeiset kolme elinkuukauttaan maaten Valkoisessa talossa. Lääkärit eivät pystyneet useista yrityksistä huolimatta paikallistamaan Garfieldin selässä ollutta luotia, minkä takia hän kuoli lopulta 19. syyskuuta 1881 infektioon ja sisäiseen verenvuotoon. Hänet on haudattu Lake View Cemetary -hautausmaalle Clevelandiin. Garfieldin haudalle rakennettiin myöhemmin 50 metrin korkuinen hautamonumentti. Pian Garfieldin kuoleman jälkeen varapresidentti Chester A. Arthur vannoi virkavalansa ja nousi presidentiksi. Garfieldin murhannut Charles J. Guiteau tuomittiin vuonna 1882 kuolemaan ja hänet hirtettiin 30. kesäkuuta 1882. Yksityiselämä James ja Lucretia Rudolph Garfield menivät naimisiin 11. marraskuuta 1858 Ohion Hiramissa. Pari sai yhteensä seitsemän lasta: Eliza Arabellan (1860-1863), Harry Augustuksen (1863-1942), James Rudolphin (1865-1950), Maryn (1867-1947), Irvin McDowellin (1870-1951), Abramin (1872-1958) ja Edwardin (1874-1876). Lapsista viisi selvisi aikuisikään asti ja kaksi päätyi myöhemmin isänsä jalanjäljissä mukaan politiikkaan. Harry Augustus työskenteli politiikan tutkimuksen professorina Princetonin yliopistossa ja presidentti Woodrow Wilsonin polttoaineiden sääntelyä hoitaneen viraston johtajana ensimmäisen maailmansodan aikaan. James Rudolph taas toimi presidentti Theodore Rooseveltin sisäministerinä. James Garfield oli aikuisenakin hyvin läheisissä väleissä äitinsä Elizan kanssa. Eliza kuoli vasta seitsemän vuotta poikansa jälkeen. Hän oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentin äiti, joka pääsi osallistumaan poikansa virkaanastujaisiin, ja hän asui poikansa presidenttikauden ajan Valkoisessa talossa. Myöhempiä arvioita Garfieldin presidenttikausi oli niin lyhyt, että hänen jälkensä Yhdysvaltain poliittisessa historiassa jäi hyvin pieneksi. Jos Garfield ei olisi kuollut kesken virkakautensa, hän olisi joutunut reagoimaan vuonna 1881 alkaneeseen suureen talouslamaan. New College of Floridan historian professori Justus Doenecke on epäillyt, että Garfieldin voimakkaat mielipiteet jalometallikantaan sidotun valuutan ja laissezfairelaisen talouspolitiikan puolesta olisivat sopineet huonosti laman hoitamiseen. Doenecken mukaan Garfield olisi saattanut edistää kansalaisoikeuksien toteuttamista, mutta liittovaltion joukkojen vetäydyttyä vanhoista etelävaltioista hänen mahdollisuutensa vaikuttaa kansalaisoikeuksien toteutumisen puolesta olisivat olleet rajalliset. Presidenttien suorituksia arvioivilla listoilla Garfield on yleensä korkeintaan keskitasoa. Esimerkiksi Siena Collegen vuonna 1995 historian ja politiikan tutkimuksen professoreille suunnatussa kyselyssä Garfield sijoittui sijalle 27/41. C-SPAN-televisiokanavan vuosina 2000 ja 2009 historioitsijoille ja Yhdysvaltain presidenttiyttä ammatikseen tutkiville osoitetussa kyselyssä Garfield sijoittui sijoille 29/41 ja 28/42. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla James Garfield Valkoinen talo Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsenet Yhdysvaltain presidentit Yhdysvaltalaiset republikaanipoliitikot Yhdysvaltalaiset henkirikosten uhrit Vuonna 1831 syntyneet Vuonna 1881 kuolleet 99.3 Yhteiskuntaelämän edustajat

464

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaskinen

Kaskinen

Kaskinen () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjanmaan maakunnan länsirannikolla, Kaskisen saarella. Kaskinen on väkiluvultaan Suomen pienin kaupunki-nimitystä käyttävä kunta ja pinta-alaltaan toiseksi pienin kunta. Kaskinen on asukasluvun perusteella myös Pohjanmaan maakunnan pienin kunta. Nimen alkuperä Kaupunki on perustettu 1785 alun perin Kaskinen-nimiseen saareen. Asiakirjoista löytyviä saaren vanhempia nimimuotoja ovat Kaskisöyen (1546), Casköö (1553), Kaskisöö (1573) sekä myöhäisempi Kaskin eli Kyperäsaaren kaupunki (1844). Vaikka vanhin tiedossa oleva kirjallinen maininta kaupunkia tarkoittavasta nimestä Kaskinen on vasta vuodelta 1863, suomenkielinen nimi on alkuperäinen. Tähän viittaa sekin, että vanhoissa ruotsinkielisissä saaren nimissä on nimen vartalo Kaskis-, johon on lisätty selittävä loppuosa "ö", joka tarkoittaa saarta. Todennäköisin tulkinta saaren alkuperäisestä nimestä on Kaskisaari. Saaressa on siis harjoitettu varhaisina aikoina kaskiviljelyä. Historia Kauppakaupungin perustamisyrityksiä Kaupungin perustaminen liittyi Pohjanlahden kauppapakon murtumiseen. Vuonna 1738 Pohjanmaan maaherra kreivi Frölich teki perustellun esityksen siitä, että Pohjanmaalle muodostettaisiin tapulipaikka Kaskisiin. Kaskisissa oli hyvä ja paikallisesti merkittävä satama ja sen sijainti oli pohjoisiin kaupunkeihin nähden sopiva. Hanke raukesi mutta kreivi Frölich palasi asiaan 1743. Tuolloin hän esitti, että Kaskisista tehtäisiin Pohjanmaan tapulikaupunki, sillä muutoin maakunnan luonnonvarat jäisivät käyttämättä. Pohjalaiset edusmiehet kannattivat hanketta ja vaasalaiset porvarit olivat valmiita muuttamaan Kaskisiin. Frölichin esitykseen ei silti tälläkään kertaa suostuttu. Vuosien 1746-47 valtiopäivillä Vaasan varapormestari Henrik Pipping puhui Kaskisten puolesta, sillä hänen mukaansa kaupunki täytti hyvin tapulikaupungin vaatimukset. Valtiopäivät kuitenkin hajaantuivat ennen päätöstä. Vuonna 1765 Pohjanlahden kauppapakko viimein purettiin ja samassa yhteydessä mm. Vaasa ja Kokkola saivat aktiivisen tapulioikeuden. Anders Chydeniuksen näkemyksen mukaan Kaskinen oli nyt Pohjanmaan kannalta jopa huonompi tapulikaupunki kuin Tukholma. Kaskisten perustaminen Kaskisten kaupungin perusti Ruotsin kuningas Kustaa III vuonna 1785, joten se on toiseksi nuorin ruotsinkielisen Pohjanmaan kaupungeista ja viimeinen Ruotsin vallan ajalla Suomeen perustettu kaupunki. Kaskisten perustamista ajoivat ennen kaikkea vaasalainen kauppias Johan Bladh sekä hänen poikansa Peter Johan Bladh. Johan Bladh muutti Vaasasta Benvikin maatilalle Kaskisista pohjoiseen ja työskenteli ahkerasti kaupungin eteen. Kaskisissa oli tuolloin hyvä satama, hyvin suojatulla syvällä väylällä ja josta oli hyvä pääsy avomerelle. Bladh perusti satamaan tullin ja lastauslaiturin. Kaupungin perustamisilmoitus allekirjoitettiin kaksi vuotta Bladhin kuoleman jälkeen, vuonna 1785. Tapulioikeudet Kaskinen sai vuonna 1792 ja Kaskisille osoitettiin maa-alue, Herrmansin kruunutila, jolle laadittiin asemakaava. Ruutukaava heijasti tapulikaupungin asemaa ranta- ja puistokatuineen sekä toreineen. Kaskinen sai oman papin vuonna 1797 ja kirkkosali sijaitsi aikaisemmin raatihuoneena käytetyn rakennuksen yläkerrassa. Laivakaupungin kehittyminen Johanin poika, Petter Johan Bladh kehitti kaupungin yritysyhteisöä. Benvikin maatilasta kehittyi mallitila uusien ideoiden kokeilemiselle. Bladh rakensi omaa kauppalaivastoaan, joka purjehti moniin ulkomaisiin satamiin. Kauppalaivastot tuhoutuivat Napoleonin sotien aikana ja Bladhien vauraus mureni Suomen sodan aikana. Benvikin maatila hävitettiin osittain ja Bladh vangittiin. Uuden tapulikaupungin nousu oli hidasta ennen kaikkea huonojen liikenneyhteyksien vuoksi. Silta mantereelle valmistui vuonna 1828. Merenkulkukaupunkina Kaskinen jäi Kristiinankaupungin ja Vaasan tasosta. 1800-luvulle saakka kalastus ja kaupankäynti olivat merkittävimmät elinkeinot. Suomen purjelaivaston kukoistuskautena 1800-luvun puolivälin molemmin puolin vietiin Kaskisista etenkin tervaa ja puutavaraa. Kaupungin kauppalaivasto oli suurimmillaan 12 purjealuksen kokoinen. Purjealusajan jälkeen kaupungissa harjoitettiin rannikkoliikennettä sekä tavara- ja matkustajaliikennettä Ruotsiin höyrylaivoilla. Teollistuminen ja tehdaskaupunki Kaupunkiin rakennettiin 1900-luvulla rautatie ja Kaskisiin rakennettiin ratayhteys Seinäjoelta ja Kristiinankaupungista vuonna 1913. Teollisuusyrityksiä alkoi syntymään 1920-luvulla joista suurimpia olivat mm. Kaskö Wood ja Kaskisten Puutavara. 1900-luvulla rakennettiin myös suurempi satama, sahatoimintaa, suuret lautatarhat sahatavaran laivausta varten, muuta teollisuutta ja kalansuolaamo. Puolustusvoimat toimi kaupungissa sotien jälkeen kun Optinen Laitos sijaitsi paikkakunnalla. Kaskisten seurakunta erotettiin Närpiöstä vuonna 1926. Vuonna 1964 rakennettiin Kaskisten nykyinen kirkko tontille, joka oli varattu kirkkotontiksi jo vuoden 1767 asemakaavassa. Metsä-Botnia - nykyinen Metsä-Fibre - perusti 1970-luvulla kaupunkiin sellutehtaan. Se muutti kaupunkia suuresti, sillä sinne muutti paljon suomenkielisiä ja ruotsinkieliset jäivät vähemmistöksi. M-realilla on kaupungissa syksyllä 2005 valmistunut tehdas. Botnia ilmoitti 14. tammikuuta 2009 lopettavansa tehtaan. Elokuussa 2013 Metsä Group -yhtymään kuuluva Metsä Wood päätti lopettaa jalostustoimintansa Kaskisissa ja irtisanoa 60 työntekijää. Kaupungista oli 1980-luvulla KG-Linen lauttayhteys Ruotsin Gävleen. Virolainen Baltic Scandinavian Lines aloitti 6. lokakuuta 2008 säännöllisen liikennöinnin Kaskisista Ruotsin Härnösandiin ro-ro-rahtialus M/S Gutella. Lauttayhteys lopetettiin alkuvuodesta 2009. Kaskisissa ja Närpiössä äänestettiin 18.11.2019 kuntaliitoksesta. Kaskisten valtuusto hylkäsi liitoksen äänin 9-8. Maantiede Kaupunki sijaitsee saarella, josta on kaksi siltaa mantereelle. Kaupunki on luonnollinen satamapaikka. Kaupungista kulkee myös rautatie, Suupohjan rata, Pohjanmaan radalle Seinäjoelle. Rataa käytetään nykyään kuitenkin ainoastaan tavaraliikenteeseen. Kaskisilla on vain yksi naapurikunta, Närpiö, joka ympäröi kaupunkia muualta paitsi merellä, jossa Kaskisten vesialue ulottuu kapeana kaistaleena aluevesirajalle saakka. Närpiön lisäksi lähimpiä paikkakuntia ovat Kristiinankaupunki ja Teuva. Noin säteellä Kaskisista sijaitsee viisi muuta suurempaa kaupunkia: Vaasa pohjoisessa, Kurikka ja Seinäjoki koillisessa, Kauhajoki idässä ja Pori etelässä. Arkkitehtuuri Kaupungille laadittiin 1700-luvulla ruutukaavaan perustuva asemakaava pitkine, suorine ja leveine katuineen, ja kaavassa varauduttiin selvästi suurempaan väestömäärään kuin sinne koskaan myöhemminkään on asettunut. Niinpä kaupungissa on edelleen myös monia rakentamattomia tontteja, eikä kaupunkiasutus juuri ulotu alkuperäisen kaavoitetun alueen ulkopuolelle. Kaskisissa on myös suosittu puutalorakentamista. Kaskisten kaupunkikuva koostuu yhtenäisestä puurakentamisesta. Kaskisten vanhassakaupungissa on 1760-luvulta peräisin oleva ruutukaava ja alueella on useita täysin remontoituja puutaloja. Yksi kaupungin vanhimmista taloista on vuonna 1788 rakennettu Bladhin talo, joka on toiminut kirkkona ja yhteiskouluna. 1990-luvulla talo kunnostettiin kulttuurielämän ja kansalaistoimijoiden tarpeisiin. Kaskisiin rakennettiin 1970-luvulla uusi asuinalue selluteollisuuden työntekijöiden tarpeisiin. Alue sijaitsee rautatien toisella puolella ja koostuu 1970-luvun omakoti- ja kerrostaloista. Uudempi Anttilan omakotitaloalue rakennettiin puistoympäristöön 1980-luvulla. Taajamat Vuoden 2017 lopussa Kaskisissa oli 1 274 asukasta, joista 1 254 asui taajamassa, yhdeksän haja-asutusalueilla ja 11:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Kaskisten taajama-aste on 99,3 %. Kunnassa on vain yksi taajama, Kaskisten keskustaajama. Kaskisten keskustaajama sijaitsee pääosin Kaskisissa, mutta pieneltä osin myös Närpiössä. Talous Kaskinen on perinteinen kalastus- ja satamakaupunki. Kaskisten suurimpia yrityksiä ja työnantjaia ovat kalan jalostukseen ja pakastukseen erikoistunut Omega Shipping, varastointipalveluja tarjoava Baltic Bulk, satamapalveluyritys Silva Shipping sekä telinetoimittaja Kas-Telineet. Kristiinankaupungin suurimpiin yritystuloverojen maksajiin kuului vuonna 2021 myös logistiikkapalveluyhtiö BB Logistics sekä Kaskisten satama. Vuonna 2015 kunnassa oli 479 työpaikkaa. Niistä oli alkutuotannossa (maa-, metsä- ja kalataloudessa), jalostuksessa ja palveluissa. Jalostuksen osuus oli suurempi kuin koko maassa (). Väestö Kunta on kaksikielinen ja enemmistönä  prosenttia asukkaista puhuu suomea ja  prosenttia puhuu ruotsia. Ulkomaalaisia kaupungin väestöstä on (2016). Väestönkehitys Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kaupungin väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen. Uskonto Vuoden 2018 aluejaon mukaan Kaskisissa on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Kaskisten seurakunta () Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Kaskisten alueella toimii Vaasan ortodoksinen seurakunta. Kulttuuri Ruoka Kaskisten pitäjäruoaksi nimettiin 1980-luvulla gubben ronka tai runka, suolasilakkaa sisältävä perunasose, joka tarjoillaan puolukkasurvoksen ja voisulan kera. Hallinto ja politiikka Kaskisten kaupunginjohtajaksi valittiin vuoden 2017 lopulla Minna Nikander. Hänen edeltäjänsä oli Marlene Svens. Nikander irtisanoutui tehtävästään syyskuussa 2022. Määräaikaiseksi kaupunginjohtajaksi nimitettiin Markku Lumio. Politiikka Kaskisten kaksi suurpuoluetta ovat RKP ja SDP, jotka muodostavat enemmistön kaupunginvaltuustossa. Kaudella 2021-2025 kaupunginvaltuustossa on 17 paikkaa, joista viisi on RKP:llä, viisi SDP:llä, neljä perussuomalaisilla, kaksi kokoomuksella ja yksi vasemmistoliitolla. Valtuuston puheenjohtajana toimii Kari Häggblom. Taulukossa on esitetty edellisten kuntavaalien tulos. Tunnettuja kaskislaisia Petter Johan Bladh (1746-1816), liikemies ja valtiopäivämies Karl Jakob Grönberg (1809-1876), kauppias, tehtailija ja valtiopäivämies Rosina Heikel (1842-1929), pohjoismaiden ensimmäinen naislääkäri Thure Sundell (1864-1924), taidemaalari Krista Siegfrids (s. 1985), suomenruotsalainen laulaja Eric von Troil (1865-1937), pormestari Kuvia Katso myös Luettelo Kaskisten julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Kaskisten kaupungin kotisivut Tilastokeskus - Kaskisten avainluvut Suomen puutaloalueet Seulonnan keskeiset artikkelit

466

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kompleksiluku

Kompleksiluku

Kompleksilukujen joukko on reaalilukujen joukon luonnollinen laajennus. Kompleksiluku z on muotoa jossa x ja y ovat reaalilukuja ja i on imaginaariyksikkö, joka voidaan merkitä . Lukua x kutsutaan kompleksiluvun reaaliosaksi (Re(z) ja lukua y vastaavasti sen imaginaariosaksi (Im(z). Reaalilukujen joukko on kompleksilukujen osajoukko, joka saadaan asettamalla kompleksiluvun imaginaariosa nollaksi: . Jos , kompleksilukua kutsutaan puhtaasti imaginaariseksi. Jokaiselle ℂ-kertoimiselle polynomiyhtälölle voidaan algebran peruslauseen mukaan löytää sen astetta vastaava määrä kompleksiratkaisuja, jotka tosin eivät ole välttämättä keskenään erisuuria. Alun perin kompleksiluvut kehitettiinkin osin tarpeesta saada entistä suurempi osa polynomiyhtälöistä ratkeaviksi. Esimerkiksi yhtälöllä ei ole reaalisia juuria, sillä on positiivinen kaikilla reaalisilla :n arvoilla. Kompleksilukujen joukosta sille sen sijaan löytyy ratkaisut ja . Laskutoimitukset Kompleksilukuja voi laskea yhteen, vähentää toisistaan tai kertoa keskenään soveltamalla liitäntä-, vaihdanta- ja osittelulakeja, sekä yhtälöä : kaikilla reaaliluvuilla x,x',y,yKompleksilukujen jakolasku lasketaan jakajan liittoluvun eli konjugaatin avulla. Kompleksiluvun liittoluku on . Määritellään kompleksiluvun moduuli eli itseisarvo . Kun kompleksiluku kerrotaan liittoluvullaan, saadaan luvun itseisarvon neliö, joka on reaaliluku: Kompleksilukujen jakolasku sieventyy laventamalla jakajan liittoluvulla kompleksilukujen kertolaskuksi: Liittolukua merkitään myös :lla. Kompleksiset potenssit ja juuret Kompleksilukujen potenssit voidaan laskea käyttäen De Moivren kaavaa. Tällöin saadaan, että kompleksiluvun :s potenssi on , missä tarkoittaa kompleksiluvun moduulia. Kompleksilukun :s juuri saadaan seuraavasti: merkitään . Tällöin . Tällöin :s juuri on , missä tarkoittaa kompleksiluvun moduulia. Kompleksiluvun neliöjuuri Jokaista kompleksilukua z = a + bi (paitsi lukua 0) kohti on olemassa kaksi sellaista kompleksilukua, joiden neliö on z. Koska , voidaan nämä johtaa ratkaisemalla toisen asteen yhtälöpari: . Ratkaisuiksi saadaan: ja Koska , on x:llä ja y:llä sama etumerkki, jos b on positiivinen, muussa tapauksessa niillä on vastakkaiset etumerkit. Koska toisaalta kompleksiluvun z = a + bi itseisarvo on , todetaan, että yhtälön toteuttavat kompleksiluvut ovat: , kun eli z ei ole reaaliluku. Tavallisesti määritellään lisäksi, että kompleksiluvun neliöjuurella tarkoitetaan näistä nimenomaan sitä, jonka reaaliosa on positiivinen. Jos kompleksiluku on esitetty muodossa , missä r ja ovat reaalilukuja, saadaan sen neliöjuurelle yksinkertaisempi lauseke: . Geometrinen tulkinta Koska kompleksiluku on järjestetty reaalilukupari, se voidaan esittää kaksiulotteisen koordinaatiston pisteenä tai paikkavektorina. Argandin kaaviossa' kompleksilukua kuvaa tason piste ja paikkavektori OP. Koordinaatiston toinen akseli ilmaisee kompleksiluvun reaalikomponentin ja toinen imaginaarikomponentin. Kompleksilukujen ja vektorien yhteenlaskut vastaavat toisiaan. Tasoa, jonka pisteet on määritelty vastaamaan kompleksilukuja, sanotaan kompleksitasoksi. Kompleksiluku voidaan esittää napakoordinaatiston avulla muodossa , jossa on kompleksiluvun itseisarvo , ja on :n argumentti, eli positiivisen reaaliakselin ja vektorin OP välinen suunnattu kulma. Napakoordinaattimuodossa kompleksilukujen kerto- ja jakolaskut saadaan havainnolliseen muotoon: Kompleksilukujen kertolasku voidaan siis jakaa kahteen vaiheeseen: itseisarvojen kertomiseen keskenään, eli paikkavektorin pituuden muutokseen, ja argumenttien yhteenlaskuun, eli vektorin kiertoon. Jakolaskun suhteen voidaan menetellä vastaavalla tavalla sillä erotuksella, että itseisarvojen kertolaskua vastaa jakolasku ja argumenttien yhteenlaskua vähennyslasku. Kompleksilukujen kertolasku voidaan tulkita geometrisesti myös seuraavasti: Kun kompleksiluku kerrotaan reaaliluvulla, sen paikkavektorin pituus kerrotaan tällä reaaliluvulla, mutta sen suunta pysyy ennallaan tai vaihtuu päinvastaiseksi, jos kerroin on negatiivinen. Kun kompleksiluku kerrotaan imaginaariyksiköllä i, sen paikkavektorin suuntaa kierretään 90 astetta vastapäivään, mutta sen pituus pysyy ennallaan. Kertominen muulla kompleksiluvulla voidaan yhdistää näistä sekä vektorien yhteenlaskusta. Analyyttiset funktiot Kompleksilukujen joukossa määriteltyjä analyyttisia funktiota tutkii funktioteoria eli kompleksianalyysi. Funktioiden määrittelyjoukkona käytetään usein laajennettua kompleksitasoa, jossa kompleksitasoon on lisätty yksi piste, äärettömyyspiste. Historia Kompleksilukujen historia alkaa kolmannen ja neljännen asteen yhtälöiden ratkaisukaavojen keksimisestä. Italialainen matemaatikko Girolamo Cardano esitteli nämä kaavat vuonna 1545 julkaisemassaan Ars Magnassa. Cardano ei keksinyt ratkaisukaavoja itse, vaan sai kolmannen asteen yhtälön ratkaisukaavan Niccolo Tartaglialta, jolle Cardano oli vakuuttanut ettei paljasta tämän salaisuutta, sillä tämä aikoi julkaista ratkaisun itse. Tartaglia katkeroitukin Cardanolle pahan kerran tämän petettyä lupauksensa. Tartagliakaan ei tosin ollut ratkaisukaavan alkuperäinen keksijä, vaan sen keksi ilmeisesti ensimmäisenä Scipione dal Ferro. Neljännen asteen yhtälön ratkaisukaavan taas keksi Cardanon apulainen Ludovico Ferrari. Kolmannen asteen yhtälöä ratkaistaessa ratkaisukaavan avulla päädytään väistämättä neliöjuuren ottamiseen negatiivisista luvuista, jos yhtälöllä on kolme nollasta poikkeavaa reaalijuurta. Tätä tapausta kutsutaan casus irreducibilikseksi , eli redusoimattomaksi tapaukseksi, sillä ratkaisua ei voi tässä tapauksessa löytää ilman jonkinlaista käsitystä kompleksisten lukujen laskusäännöistä. Cardano laskee Ars Magnassa formaalisti tulon ja saa oikean tuloksen 40, huolimatta siitä että hän kieltää negatiivisten lukujen neliöjuurten olemassaolon. On muistettava että Cardanon aikaan negatiivisiakaan lukuja ei aina hyväksytty, Cardano itse kutsui niitä nimellä numeri ficti. René Descartes ei hyväksynyt kompleksisia lukuja ja pilkkasi niitä kutsumalla niitä imaginaarisiksi vuonna 1637 julkaistussa La Géométriessaan. Leonhard Euler julkaisi vuonna 1748 kirjassaan Introductio' nykyään Eulerin lauseena tunnetun tärkeän identiteetin, jonka erityistapaus on . Euler myös otti käyttöön merkinnän kuvaamaan lukua . Aikaisemmin samalla vuosisadalla ranskalainen matemaatikko Abraham de Moivre oli keksinyt toisen tärkeän kompleksilukuihin liittyvän kaavan, de Moivren kaavan, vaikka ei sitä nykyään tunnetussa muodossa esittänytkään. Katso myös Eulerin lause Gaussin kokonaisluku de Moivren kaava Residylaskenta Lähteet Saff, Edward B. ja Snider, Arthur David: Fundamentals of Complex Analysis: Engineerging, Science, and Mathematics, Pearson 3. painos Viitteet Aiheesta muualla Kirjallisuutta Kompleksiluvut Seulonnan keskeiset artikkelit

467

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kielikunta

Kielikunta

Kielikunta on yhteistä alkuperää olevien kielten laajin mahdollinen ryhmä, johon kuuluvat kielet periytyvät samasta kantakielestä. Suppeammasta ryhmästä sukulaiskieliä yhden kielikunnan sisällä voidaan käyttää termiä kieliryhmä. Kieliä, jotka eivät kuulu mihinkään kielikuntaan (esimerkiksi korea), kutsutaan isolaateiksi. Toisin sanoen isolaattikieli on kielikuntansa ainoa kieli. Monet kielen epäsäännöllisyydet kertovat sen muuttuneen historiansa aikana. Esimerkiksi vesi-sanan taivutusmuodoista (kuten veteen ja vedet) on päätelty sen muinaisen perusmuodon olleen likimain vete. Tällaisen sisäisen rekonstruktion lisäksi kieliä verrataan myös muihin kieliin. Foneettisia muutoksia menneisyyteen seuraamalla sukukielille voidaan hahmotella yhteinen alkumuoto eli kantakieli, josta ne ovat alkaneet kehittyä omiin suuntiinsa. Kielikunta muodostuu laajimmasta joukosta kieliä, joiden voidaan osoittaa periytyneen yhteisestä kantakielestä. Kielten välillä saattaa olla kaukaisempiakin sukulaisuussuhteita - erään hypoteesin mukaan maailman kaikki kielet ovat peräisin samasta kantamuodosta - mutta sitä ei enää voida osoittaa. Kielten sukulaisuutta tutkii historiallis-vertaileva kielitiede. Perinteisesti kielikuntaa onkin kuvattu kielten sukupuuna. Nykyisin tällainen selkeä haarautumismalli on kuitenkin usein korvattu pensasmallilla, jossa kielikunnan päähaarat ovat tasa-arvoisia. Joskus kantakieli voidaan yhdistää historian tuntemaan kieleen. Esimerkiksi latinan murteet (vulgaarilatina) olivat lähtökohtana nykyisille romaanisille kielille. Romaaninen kantakieli on siis suurin piirtein sama kuin (klassinen) latina. Samoin muinaisskandinaavin murteet ovat norjan, ruotsin, tanskan ja islannin kantakieltä. Kielitypologiassa maailman kielet ryhmitellään samankaltaisuuksien perusteella. Hyvinkin läheiset sukulaiskielet voivat sijoittua typologisesti tarkasteltuna eri ryhmiin. Esimerkiksi suomen kieli on paljon agglutinatiivisempi kuin viron kieli, joka on osin muuttunut fleksiokieleksi. Tässä kielikuntien luettelossa kielikunnat on jaoteltu maantieteellisten alueiden mukaan ja siinä ei ole mainittu isolaattikieliä. Lisäksi Uudessa-Guineassa ja Etelä-Amerikassa on näiden lisäksi joukko pienempiä kielikuntia. Kaikkiaan kielikuntia on pitkälle kolmattasataa. Kielikunnat maanosittain Maailman kielikunnat (nimet englanniksi): Eurooppa ilman Kaukasiaa indoeurooppalaiset kielet uralilaiset kielet Kaukasia eteläkaukasialaiset kielet (eli kartvelilaiset kielet) koilliskaukasialaiset kielet luoteiskaukasialaiset kielet pohjoiskaukasialaiset kielet Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka hurrilaiset kielet afroaasialaiset kielet (vanh. seemiläis-haamilaiset kielet) Saharan eteläpuolinen Afrikka khoisankielet nigeriläis-kongolaiset kielet (eli negroafrikkalaiset kielet) nilosaharalaiset kielet (eli niililäis-saharalaiset kielet) Aasia ilman Lähi-itää ja Kaukasiaa andamaanilaiset kielet austroaasialaiset kielet dravidakielet japanilaiset kielet jeniseiläiset kielet kamtšatkalaiset kielet (eli tšuktšilais-kamtšatkalaiset kielet) miao-jao-kielet mongolikielet sinotiibetiläiset kielet thailaiset kielet tunguusikielet turkkilaiset kielet Jotkut kielitieteilijät pitävät mongolikieliä, tunguusikieliä ja turkkilaisia kieliä yhtenä altailaisten kielten kielikuntana. Uusi-Guinea Ala-Sepikin kielet angalaiset kielet aeafundilaiset kielet asmatilaiset kielet awyukielet binanderekielet brahmalaiset kielet chimbulaiset kielet dani-kwerba-kielet Finisteren-Huonin kielet isumrudilaiset kielet itäiset Uuden-Guinean ylämaan kielet Josephstaalin kielet kajagarilaiset kielet kaurekielet keski- ja eteläuusiguinealaiset kielet Keski-Sepikin kielet koiarilaiset kielet kombiokielet kutubuakielet Länsi-Bomberain kielet mabusokielet maimaikielet mairasi-tanamerakielet marindilaiset kielet nimboralaiset kielet pawailaiset kielet pihomilaiset kielet Pohjois-Halmaheran kielet Rain kielet ram-kielet sentanikielet Sepikin kukkuloiden kielet tamakielet teberalaiset kielet Timorin-Alorin-Pantarin kielet Trans-Flyn kielet Uuden-Britannian kielet waibukilaiset kielet wanangilaiset kielet Wisselinjärven kielet Ylä-Sepikin kielet Australia ja Oseania australialaiset kielet austronesialaiset kielet tasmanialaiset kielet Pohjois- ja Keski-Amerikka algilaiset kielet (jonka muodostavat algonkin-kielet, wiyot ja yurok) athabasca-kielet (eli athabaskalaiset kielet) caddolaiset kielet coahuiltecalaiset kielet eskimo-aleuttilaiset kielet irokeesikielet keresiläiset kielet kiowa-tano-kielet mayakielet mixe-zoguekielet muskogee-kielet penutilaiset kielet otomangelaiset kielet sališilaiset kielet siouxilaiset kielet subtiaba-tlapanec-kielet tekistlateekkikielet totonaakkikielet tšimakulaiset kielet uto-atsteekkilaiset kielet wakasilaiset kielet Etelä-Amerikka araukaanilaiset kielet arawakilaiset kielet arutani-sape-kielet chonkielet guaycurukielet huarpalaiset kielet janomamilaiset kielet jaqilaiset kielet jivarolaiset kielet karibilaiset kielet kawesqarilaiset kielet ketšualaiset kielet makulaiset kielet mascolaiset kielet matacokielet paezalaiset kielet panolaiset kielet salivalaiset kielet tšapakuralaiset kielet (eli chapacuralaiset kielet) tšibtšalaiset kielet (eli chibchalaiset kielet) tukanolaiset kielet tupilaiset kielet urukielet zamucolaiset kielet zaparolaiset kielet Muut pidgin- ja kreolikielet viittomakielet keinotekoiset kielet isolaattikielet Lähteet Aiheesta muualla Ethnologue: Languages of the World Tapani Salmisen arvostelu Anhavan kirjasta Luokittelujärjestelmät Seulonnan keskeiset artikkelit

473

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kielitiede

Kielitiede

Kielitiede eli lingvistiikka on kieltä tutkiva tiede. Kielitiede on luonnollisten kielten tutkimusta, jonka kohteena ovat puhuttu, kirjoitettu ja viitottu kieli. Tutkimuskohteet Kielitieteessä tutkimuksen kohteena voi olla ihmiskielen yleiset ominaisuudet. Tämä ala on yleistä kielitiedettä. yksi kieli tai murre. yhden henkilön kieli eli idiolekti, tai ryhmän kieli. Yleisemmin kielitieteessä tutkitaan muun muassa kielten universaaleja yhtäläisyyksiä, kielen ja ajattelun yhteyksiä, kielissä tapahtuvia muutoksia ja niiden syitä. Kielten universaalit kuuluvat kielitieteen haaraan, jota kutsutaan yleiseksi kielitieteeksi. Kielitieteellinen tutkimus voi olla synkronista, jolloin tutkitaan jollakin hetkellä vallitsevaa kielen tilaa. Yleensä tutkitaan käsitteellisen nykyhetken kieltä. diakronista, jolloin tutkitaan kieltä ajan kuluessa muuttuvana ilmiönä. Diakronisessa tutkimuksessa ilmiöiden muutoksia kuvataan vanhojen tekstien ja sukukielten antaman aineiston avulla. Kielitieteen tutkimuskohteena on muun muassa kielioppi, eli säännöt, jotka tekevät kielen mahdolliseksi ja ymmärrettäväksi. Kyse on siis eri asiasta kuin kielenhuoltajien käsitys yhteisöllisesti hyväksyttävästä kielestä. Kielioppi koostuu sanojen morfologiasta eli muoto-opista, syntaksista eli lauseopista ja ortografiasta eli oikeinkirjoituksesta. Puheääniä yleensä kielestä riippumatta tutkii fonetiikka, kun taas fonologia on keskittynyt yhden tietyn kielen foneemeihin eli äänteisiin ja niiden funktioihin. Tutkimusaineisto Kielitieteen tutkimusaineisto koostuu usein tutkijan itse kokoamasta materiaalista, mutta usein käytetään muita tarkoituksia varten koottuja aineistoja. Humanistisen tutkimuksen alalla on yhä tärkeämpää, että digitaalinen aineisto on avoimesti saatavilla. Tutkijoiden olisi siksi jaettava materiaalejaan toisille tutkijoille. Tausta Kielitieteen juuret ovat filosofiassa. Antiikin filosofit pohtivat esineiden ja asioiden oikeita nimiä. Näistä pohdinnoista syntyivät sanaluokat, ja samalla syntyi uusi tieteenala, kielitiede, eli kielitieteen käsitykset kielen olemuksesta ovat filosofien luomia. Antiikin filosofi-kielitieteilijät loivat nykyiset sanaluokkakäsitteet, jotka osoittavat, mitkä luokat olivat tärkeitä kreikassa ja latinassa. Nämä sanaluokat eivät kuitenkaan ole yleismaailmallisia, esimerkiksi suomessa olisi tarpeen deverbaalinominien oma luokka (sana voi saada sekä verbin määritteet että substantiivin sijapäätteet), ja turkkilaiskielissä adverbi (verbin attribuutti) ja adjektiivi (substantiivin attribuutti) eivät useinkaan eroa muodollisesti toisistaan. Kielitieteen osa-alueita fonetiikka (äänneoppi) fonologia (funktionaalinen äänneoppi) kielioppi morfologia (muoto-oppi) syntaksi (lauseoppi) ortografia (oikeinkirjoitus) leksikologia (sanasto-oppi) onomasiologia (nimitysoppi) leksikografia (sanakirjaoppi) terminologia (oppisanasto) nimistöntutkimus (onomastiikka) historiallis-vertaileva kielitiede äännehistoria etymologia (sanojen alkuperän tutkimus) kontaktilingvistiikka (lainautumisen tutkimus) dialektologia (murretutkimus) semantiikka (merkitysoppi) stilistiikka (tyylintutkimus) pragmatiikka (kielen käytön tutkimus) soveltava kielitiede Kielitieteeseen liittyviä tieteenaloja kielihistoria kielifilosofia kielipsykologia neurolingvistiikka biolingvistiikka sosiolingvistiikka semiotiikka (yleinen merkkioppi) eri kielten filologiat vanhojen tekstien tutkimus paleografia (vanhojen kirjoitusjärjestelmien tutkimus) kieliteknologia psykolingvistiikka käännöstiede tekstilingvistiikka keskusteluntutkimus kognitiivinen kielentutkimus diskurssianalyysi vuorovaikutuslingvistiikka Kielitieteen suuntauksia Humanistisia Humanistisen kielentutkimuksen lähtökohtana on, että kieli on ihmisen luoma keksintö. Kielentutkimuksen semioottisessa perinteessä kielen katsotaan olevan merkkijärjestelmä, joka syntyy merkityksen ja muodon vuorovaikutuksesta. Kielijärjestelmän eri osia ja tasoja pidetään laskennallisesti järjestäytyneinä ja yhteenliittyneinä. Kielitieteen katsotaan liittyvän olennaisesti yhteiskuntatieteeseen ja kulttuurintutkimukseen, sillä kielet muovautuvat kieliyhteisön sisällä tapahtuvassa vuorovaikutuksessa sekä kosketuksessa toisiin kieliyhteisöihin. Humanistista näkökulmaa edustavat esimerkiksi strukturalistisen eli rakenteellisen kielitieteen eri suuntaukset. Näihin kuuluu funktionaalinen eli toimintokielitiede. Humanistisessa viitekehyksessä rakenteen ja toiminnon käsitteet rinnastetaan niiden merkitykseen yhteiskuntatieteissä. Toimintokielitiede pyrkii selittämään kielen rakenteita niiden toimintoon tai käyttötarkoitukseen vedoten. Toiminnollisen selityksen lähtökohtana on, että viestintä on kielen päällimmäinen käyttötarkoitus, ja siksi kielen rakenteet ovat esimerkiksi erityisesti suulliseen viestintään sopivia. Muut rakenteellisen kielitieteen lähtökohdat perustuvat näkökulmaan, jossa kielen rakenteet ovat suoraa seurausta kielijärjestelmän vaatimuksista. Rakenne- ja toimintokielitieteen ajatuksia edustavat Prahan kielitieteellinen piiri, Kööpenhaminen kielitieteellinen piiri, Société internationale de linguistique fonctionnelle, funktionaalinen diskurssikielitiede sekä systeeminen-funktionaalinen kielitiede. Suomessa humanistista tutkimusotetta edustaa Esa Itkonen. Biologisia Toiset viitekehykset perustuvat ajatukselle, että kieli on ihmislajiin kuuluva biologinen ilmiö. Generatiivinen kielitiede on otaksutun ihmiselle synnynnäisen kielirakenteen tutkimusta. Rakennekieliteteestä eroten generatiivinen kielitiede hylkää ajatuksen, jonka mukaan merkitys tai sosiaalinen vuorovaikutus vaikuttaisi kieleen. Sen sijaan kaikkien kielten katsotaan pohjautuvan samaan kiteytyneeseen rakenteeseen, jonka on aiheuttanut ainoastaan ihmislajille sattunut geneettinen mutaatio. Kognitiivinen kielitiede puolestaan hylkää ajatuksen sisäsyntyisestä kieliopista tutkien, miten aivot tuottavat kielirakennelmia mielikuvaskeemoista, sekä miten ihmismielen rajoitteet ja vinoumat vaikuttavat kielen muotoihin. Neurolingvistisen ohjelmoinnin tavoin kognitiivinen kielitiede lähestyy kieltä aistimoodien kautta. Se tutkii esimerkiksi millaisia visuaalisia ja liikekielikuvia kielissä on. Kognitiiviseen ja evoluutiokielitieteeseen liittyy lukuisia memetiikkaan rinnastuvia viitekehyksiä kuten käyttöpohjainen kielitiede, kieli monisäikeisenä adaptiivisena järjestelmänä, konstruktiokielioppi sekä emergenssikielitiede. Nämä tutkivat, miten kielen yksiköt lisääntyvät, leviävät ja adaptoituvat yksilöön ja yhteisöön. Suomessa kognitiivisen kielitieteen ja konstruktiokieliopin kannattajiin lukeutuvat mm. Ilona Herlin, Tiina Onikki-Rantajääskö, Minna Palander-Collín ja Jaakko Leino. Generatiivinen kielitiede ja memetiikkaan pohjautuvat lähestymistavat voidaan erottaa toisistaan myös nimityksillä formalismi ja funktionalismi. Asiayhteys on kuitenkin toinen kuin yleensä ihmistieteissä. Kielitieteeseen liittyviä henkilöitä Walter Benjamin Noam Chomsky Umberto Eco Roman Jakobson Philip Lieberman Charles Morris Charles Sanders Peirce Ferdinand de Saussure George Lakoff Louis Hjelmslev Nikolai Trubetzkoy William Jones Jens Allwood Fred Karlsson Kimmo Koskenniemi Ghil'ad Zuckermann Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitos. Kotikielen Seura. FIN-CLARIN. Seulonnan keskeiset artikkelit

474

https://fi.wikipedia.org/wiki/Konekieli

Konekieli

Konekieli on tietokoneen suorittimen ymmärtämä formaali kieli, joka koostuu sarjasta konekielisiä käskyjä (käskysarja tai käskykanta, ). Konekieli on sarja binäärisiä bittejä eli ykkösiä ja nollia, joita tietokone tulkitsee käskyiksi ja operandeiksi. Kaikki, mitä tietokone lopulta tekee, muodostuu konekielisistä käskyistä. Konekieli, kuten kaikki mitä tietokone perimmiltään tekee, koostuu biteistä eli ykkösistä ja nollista. Konekieli on esitystapa tietokoneohjelmalle, joka on lähinnä bittitasoa. Suorittimen käyttämä konekieli riippuu sen arkkitehtuurista, esimerkiksi x86-arkkitehtuurin suorittimella varustettu kone ajaa x86-konekieltä ja PowerPC-suorittimella PowerPC-konekieltä. Historia Ensimmäiset tietokoneet 1940-luvulla ohjelmoitiin konekielellä: ennen tallennetun ohjelman tietokonetta ohjelmointi tehtiin fyysisesti laitetta muuttamalla. Myöhemmin kehitettiin ihmiselle havainnollisempia tapoja esittää konekieliset käskyt. Esimerkiksi symbolinen komento ADD voidaan tulkita konekieliseksi komennoksi . Syntyi symbolinen konekieli eli assembly. Havainnollisemmat ohjelmat oli sitten käännettävä erityisellä ohjelmalla, kääntäjällä, konekieliseksi koodiksi, joka voitiin syöttää tietokoneeseen sen ymmärtämässä muodossa, eli bitteinä. Kullakin konekielellä on oma symbolinen vastineensa, esimerkiksi x86-arkkitehtuurin konekieltä vastaa x86-assembly. Symbolisenkin konekielen käyttö on vaivalloista, joten yleensä ohjelmoinnissa käytetään korkean tason ohjelmointikieliä, esimerkiksi C:tä, joka käännetään konekieleksi tai tulkataan konekielisellä ohjelmalla. Korkean tason ohjelmointikielet mahdollistavat myös saman ohjelman käytön eri konekieltä käyttävissä tietokoneissa. Konekieliset käskyt Konekielinen käsky on bittikuvio, jolla on suorittimelle erityismerkitys. Suoritin hakee konekieliset käskyt yksi kerrallaan keskusmuistista ja toimii niiden ohjeiden perusteella. Konekielisen käskyn tulkinta riippuu suorittimen laitteistosta (elektroniikka) ja suorittimen sisäisestä ohjelmasta (mikrokoodi). Konekielinen käsky koostuu kahdesta osasta: operaatiokoodi (opcode) kertoo mitä tulee tehdä (esimerkiksi yhteenlasku) osoitusmuoto, joka ilmoittaa, mille muistiosoitteille tai suorittimen sisäisille rekistereille operaatio tulee tehdä Esimerkiksi konekielinen käsky voi merkitä käskynä suorittimelle, että se laskee kahden sisäisen rekisterin sisällöt yhteen ja siirtää tuloksen kolmannen rekisterin osoittamaan muistipaikkaan. Symbolisella konekielellä käsky olisi esimerkiksi ADD A,B,@C Lisäksi käskyissä voi olla etuliitteitä ja valinnaisia osia. Käskykanta-arkkitehtuuri Käskykanta-arkkitehtuuri (, ISA) sisältää osoittamismoodit, konekieliset käskyt, tietotyypit, rekisterit, muistiarkkitehtuurin, keskeytykset ja poikkeuskäsittelyn. Arkkitehtuuri voidaan toteuttaa myös erityislaatuisella mikrokoodilla, jolloin suoritin voidaan osioida aliosiin. Käskykantalaajennus Käskykantalaajennuksella tarkoitetaan suorittimen konekielen lisätoimintoja, jotka ovat valinnaisia suorittimen toteutuksessa tai muutoin eivät kuulu osana normaalia käskykantaa. Yleisiä esimerkkitapauksia ovat SIMD-tyyppiset laajennukset kuten SSE tyypillisten suorittimien käskykantaan. Katso myös Muistiarkkitehtuuri Ohjelmointikieli Mikrokoodi RISC CISC VLIW Lähteet Ohjelmointi Tietokonetekniikka

476

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kolme%20kuningaskuntaa

Kolme kuningaskuntaa

Kolme kuningaskuntaa () oli kausi Kiinassa 220-280. Itäinen Han-dynastia ajautui 100-luvun lopulla sisäiseen kaaoksen, ja sen viimeinen keisari oli käytännössä nukkehallitsija. Hän luovutti vallan vuonna 220 Cao Pille, joka oli sotaherra Cao Caon poika. Cao Pi oli Wei-kuningaskunnan (220-265/266) ensimmäinen hallitsija, mutta hänen valtansa käsitti vain Kiinan pohjoisosan. Kaksi muuta Han-dynastian kenraalia käytti tilanteen hyväkseen ja perustivat omat kuningaskuntansa. Shu Han -kuningaskunta (221-263/264) hallitsi nykyisen Sichuanin aluetta ja Wu-kuningaskunta (222-280) Jangtsen eteläpuolta. Kolmen kuningaskunnan kausi oli melko lyhyt, ja vuosien 263-264 aikana Wei valtasi Shu Hanin. Wei-kenraali Sima Yan kaappasi vallan 266 ja julisti Jin-dynastian alkaneeksi. Jin valtasi vuonna 280 myös Wu-kuningaskunnan ja yhdisti näin koko valtakunnan. Kolme kuningaskuntaa ei juurikaan ehtinyt vaikuttaa kiinalaiseen kulttuuriin, vaikka siltä ajalta tunnetaan savinukkien käyttöä näytelmissä. Aikakausi on kuitenkin vaikuttanut monella tavalla myöhemmin, sillä lyhyt ja verinen ajanjakso on innostanut monia taiteilijoita ja kirjailijoita. Tunnetuimpia Kolmea kuningaskuntaa käsitteleviä romaaneja on Sanguo yanyi. Lähteet Aiheesta muualla Kiinan dynastiat Seulonnan keskeiset artikkelit 200-luku

478

https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4ytt%C3%B6j%C3%A4rjestelm%C3%A4

Käyttöjärjestelmä

Käyttöjärjestelmä on keskeinen tietokoneen ohjelmisto, joka mahdollistaa sovellusohjelmien toiminnan tietokoneessa. Sen tehtäviin kuuluu tietokonelaitteiston hallinta, laitteiston yksityiskohdista riippumattoman operointialustan tarjoaminen (abstraktio, virtualisointi) ja järjestelmäkutsujen toteuttaminen. Näiden lisäksi käyttöjärjestelmälle kuuluu huolehtiminen muun muassa tiedostojärjestelmästä, muistinhallinnasta, rinnakkaisuudesta, verkkoprotokollista, tietoturvasta ja lokeista. Myös erilaiset standardit, kuten POSIX, sitä laajentava Single UNIX Specification (SUS) tai Linux Standard Base (LSB) määrittelevät käyttöjärjestelmälle asetettavia vaatimuksia. Historia Ensimmäisissä tietokoneissa ei vielä ollut käyttöjärjestelmää. Ohjelmat kirjoitettiin reikäkorteille, paperi- tai magneettinauhoille, ja tietokoneelle annettiin tietty aika suorittaa ne. Jokainen suoritettava ohjelma piti ohjelmoida yksilöllisesti tietylle tietokoneelle, ja ohjelman tuli hallita kaikkia tietokoneen komponentteja ja oheislaitteita. Useiden ohjelmien samanaikainen käyttäminen oli hankalaa ja aikaa vievää, koska moniajoa ei ollut. Jos halusi suorittaa ohjelman uudelleen toisella syötteellä (input, annettu lähtöarvo), piti ladata ensin toinen ohjelma koneeseen ja suorittaa se, minkä jälkeen vaihtaa jälleen takaisin alkuperäiseen ohjelmaan, kelata se oikeaan kohtaan nauhaa tai levyä ja antaa itse toisen ohjelman syöte (input, lähtöarvo) kyseisen ohjelman lähteenä (output, lopputuloksena). Ohjelman suorittaminen toisenlaisella tietokoneella vaati ohjelman ohjauskäskyjen kirjoittamista uudelleen toisen tietokoneen käskykannan mukaiseksi. Tämä hidasti ohjelmien käyttämistä muussa kuin samantyyppisessä tietokoneessa. Varhaiset tietokoneohjelmat käyttivät suoraan tietokoneen fyysistä muistia ilman abstraktiota ja käytössä oli vain yksi ohjelma kerrallaan. Kun ohjelmaa voitiin vaihtaa suorituksen aikana aiemmat olettamukset eivät pitäneet paikkaansa ja tuli tarve jakaa tietokoneen muisti osoiteavaruuksiin. Ensimmäiset käyttöjärjestelmät suunniteltiin 1950- ja 1960-luvuilla. Ne laadittiin prosessien suoritusnopeutta ajatellen monoliittisiksi, yhtenä binääritiedostona toimiviksi ydintilassa. Ferrantin valmistama Atlas oli luultavasti ensimmäinen tietokone, jonka kontrolliohjelmaa voitiin kutsua ensimmäiseksi oikeaksi käyttöjärjestelmäksi. Tietokoneessa oli myös tuki virtuaalimuistille. Ensimmäisten käyttöjärjestelmien muistirajoitus oli vain 32 tuhatta sanaa, mikä esti monimutkaisten käyttöjärjestelmien ohjelmoimisen. Niinpä käyttöjärjestelmät pysyivät helposti ohjelmoitavina. Teknisen kehityksen myötä käyttöjärjestelmien kokorajoitukset poistuivat. Tämä johti käyttöjärjestelmiin, jotka sisälsivät miljoonia rivejä koodia. Ohjelmakoodin monimutkaistumisen vuoksi harva ohjelmoija tunsi enää käyttöjärjestelmän toiminnan kokonaisuudessaan. 1960-luvun lopulla AT&T päätti lähteä Multics-projektista ja siirtää voimavaransa muualle. Bell Labsilla kehitettiin projektin päättymisen jälkeen Unix. Ken Thompson suunnitteli Unixin ytimestä pienen ja siirsi useimmat toiminnot ytimestä käyttäjäavaruuteen: ydin oli vain noin C-kielellä tehtyä koodia ja noin assemblyä. Unix oli ensimmäinen käyttöjärjestelmä, joka oli siirrettävissä eri laitealustoille. VAX-minitietokoneiden kanssa julkaistu VMS oli suosittu 1980-luvulla. Käyttöjärjestelmäarkkitehtuuri Käyttöjärjestelmän arkkitehtuuriin kuuluu ytimen ja sen laiteajureiden sijoittelu sekä erilaiset kirjastot. Käyttöjärjestelmän ytimen lisäksi käyttöjärjestelmään lasketaan usein sen mukana tulevat järjestelmäohjelmat, jotka tarvitaan käyttöjärjestelmän hallintaan kuten lisälaitteiden käsittelyyn, massamuistien alustukseen ja järjestelmän asetuksien muuttamiseen, joita ilman käyttäjän sovellusohjelmien asentaminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta. Käyttöjärjestelmän ydin toimii suojatussa () ytimen muistiavaruudessa (), joka estää muita ohjelmia ylikirjoittamasta sitä. Normaalisti kaikki tietokoneen käyttäjän tekemä kuten tekstieditorit ovat käyttäjäavaruudessa (). Käyttäjän käyttämät ohjelmat kutsuvat ydintä järjestelmäkutsujen avulla. Käyttöjärjestelmän ydin on etuoikeutettu: ytimellä on suora pääsy kaikkeen laitteiston toimintoihin ja se asettaa käsittelijät keskeytyksille ja poikkeuksille. Keskeytys tulee ulkoisesta tapahtumasta (ajoitus, laite tarvitsee huomiota) ja poikkeukset suoritettavasta käskystä (fault tai trap). Suorittimessa voi olla ydintila (esillä jossakin tilarekisterissä) joka kertoo suorittaako se käyttäjäohjelmaa vai ydintä: tietyt käskyt tai tietohaut ovat sallittuja vain kun suoritin on ydintilassa. Käyttöjärjestelmän tehtävät Toiminnallisuuksia listaamalla ei voida yksiselitteisesti määritellä, mitä käyttöjärjestelmään kuuluu. Laitteiston hallinta Tietokoneen komponenttien ja oheislaitteiden puolesta muille ohjelmistoille tarjotaan yhteneväinen rajapinta, esimerkiksi kiintolevyä käytetään yleensä tiedostojärjestelmän kautta ja verkkokorttia välittämättä tietoliikenneprotokollien yksityiskohdista. Tärkeimmät tehtävät laitteiston osalta suorittavat käyttöjärjestelmän laiteajurit, jotka toimivat ytimen ja laitteen välissä "tulkkeina". Tiedostojärjestelmä (FS) Käyttöjärjestelmissä on tuki useille tiedostojärjestelmille, jolloin tallennuslaitteilla olevat tiedostot näytetään hakemistoina ja tiedostoina. Tiedostojärjestelmästä riippuen tiedostot merkitään eri tavoin osion kirjanpitoon erilaisten tarpeiden mukaisesti. Käyttöjärjestelmä hoitaa tallennuslaitteiden, kuten kiintolevyjen kirjoituksen ja lukemisen sekä se huolehtii myös tukemistaan erilaisista tiedostojen käyttöoikeuksista. Käyttöjärjestelmä hallitsee lähes aina useampia erilaisia tiedostojärjestelmiä, muutamasta useisiin kymmeniin. Tiedostojärjestelmän tuki voi olla myös käyttöjärjestelmään kuulumattoman ohjelmiston kuten FUSE:n (Filesystem in Userspace) avulla toteutettu, mutta sekin tarvitsee käyttöjärjestelmältä tuen toimiakseen. Tiedostojärjestelmä voidaan myös luoda yksittäiseen tiedostoon, joita käytetään erilaisissa salausjärjestelmissä. Muistinhallinta Vanhimmissa tietokoneissa yksi tehtävä varasi koko tietokoneen kerralla käyttöönsä. Vanhimmissa koneissa ei ollut lainkaan muistinhallintajärjestelmää. Tämä tarkoitti sitä, että ohjelmat voitiin sijoittaa vain tiettyyn kohtaan keskusmuistia, ja ohjelma pystyi käsittelemään mitä muistinpaikkaa tahansa. Näistä aiheutuvien ongelmien ratkaisemiseksi muistinhallinnan päätehtäviksi ovatkin muodostuneet muistin suojaus ja samanlaisen osoiteavaruuden tarjoaminen kaikille prosesseille, ts. jokaisen prosessin osoiteavaruus alkaa nollasta riippumatta siitä, mihin kohtaan fyysistä muistia ohjelma on sijoitettu. Muistinhallinnasta vastaa tyypillisesti muistinhallintayksikkö, joskin se voidaan integroida suorittimen kanssa yhteen. Käyttöjärjestelmä huolehtii muistinhallintayksikön ohjauksesta ja tarjoaa käyttöjärjestelmäpalvelut muistin varaamiseen ja vapauttamiseen. Muistinhallintayksikkö huolehtii laitteistotasolla siitä, että virheellinen muistiviittaus esimerkiksi käyttöjärjestelmän tai toisen prosessin alueelle aiheuttaa keskeytyksen. Prosessin muistia voidaan suorituksenkin aikana siirtää fyysiseltä muistialueelta toiselle, myös keskusmuistista massamuistilaitteelle ja takaisin (sivutus levylle virtuaalimuistin kanssa). Käyttöjärjestelmä vapauttaa prosessin käyttämän muistin prosessin päättyessä. Yksinkertaisin tapa varata prosessille muistialue on yhtenäinen pala keskusmuistia (). Tästä voi seurata tilanne, jossa muistia on kyllä tarpeeksi vapaana, mutta ei yhtenäisenä alueena, mikä aiheuttaa tarpeen tiivistää muistia. Ongelman pienentämiseksi voidaan muisti jakaa osiin, jolloin vain yksittäisen osan täytyy olla yhtenäisenä muistissa, mutta peräkkäiset osat voivat olla eri puolilla fyysistä muistia. Eri menetelmiä on kehitetty muistin käsittelyyn osissa (osiointi, segmentointi ja sivutus). Lisäksi kyky suorittaa useampaa kuin yhtä ohjelmaa (moniohjelmointi) on tuonut tarpeen vaihtaa suoritettavaa ohjelmaa kesken suorituksen. Prosessienhallinta Varhaiset tietokoneet tukivat ainoastaan yhtä tehtävää, joka varasi koko tietokoneen kerralla käyttöön. Moniohjelmointi jakoi tietokoneen muistin ja suoritusajan eri ohjelmien välillä, jota kuvataan tyypillisesti prosessien välillä jakamisena. Modernissa järjestelmässä voidaan ladata useita tietokoneohjelmia muistiin ja niitä voidaan suorittaa samanaikaisesti. Näissä on prosesseja, jotka vastaavat suoritettavaa työtä. Ohjelman käynnistyessä käyttöjärjestelmä luo sille tarvittavan prosessin, muistiavaruuden ja tarvittavat tietorakenteet. Vastaavasti se vapauttaa nuo resurssit ohjelman lopetuksen yhteydessä. Käyttöjärjestelmä myös tarjoaa työkalut prosessien tarkkailuun, prosessien lopettamiseen ja prosessien väliseen kommunikaatioon. Moniajon ansiosta tietokoneessa voi samanaikaisesti olla ajossa useampia ohjelmia. Käyttöjärjestelmä antaa suorittimen vuorotellen kunkin prosessin (tai niiden säikeiden) käyttöön. Kunkin prosessin suorittimelta varaama aika pidetään niin lyhyenä, että käyttäjän kannalta kaikki ohjelmat näyttävät olevan ajossa jatkuvasti. Käyttöjärjestelmän vuoronnus pyrkii jakamaan suoritinaikaa tarkoituksenmukaisesti, huomioiden eri prosessien prioriteetin ja muut parametrit. Varhaiset tietokoneet tukivat ainoastaan eräajoa, jonka ongelmien ratkomiseen kehitettiin osituskäyttöjärjestelmät. Ensimmäisiin kotikäyttöön saataviin moniajoa tukeviin käyttöjärjestelmiin kuuluu AmigaOS. Tuohon aikaan henkilökohtaiset tietokoneet ajoivat primitiivisiä käyttöjärjestelmiä kuten AppleDOS ja MS-DOS. Sulautetut järjestelmät voivat käyttää minimaalisia käyttöjärjestelmiä ilman moniajoa. Verkkoprotokollat Tyypillinen yleiskäyttöinen käyttöjärjestelmä toteuttaa joukon tietoliikenneprotokollia, jotka kapseloivat sovellusohjelmien tarvitsemia tietoja. Käyttöjärjestelmien toteuttamat protokollat tyypillisesti sijoittuvat OSI-mallin 3. tasoon (verkkokerros) ja 4. tasoon (kuljetuskerros): esimerkiksi TCP sijoittuu kuljetuskerrokseen ja IP sijoittuu verkkokerrokseen ja nämä ovat toteutettu osana käyttöjärjestelmän protokollapinoa. Lisäksi sovellusohjelmat voivat toteuttaa itse ylempien tasojen (5.-7.) protokollia (esimerkiksi HTTP on tyypillisesti toteutettu verkkoselaimessa tai www-palvelimenohjelmassa). Sovellusohjelmat käyttävät protokollapinoa pistokerajapinnan kautta: sovellusohjelman lähettämä tieto kapseloidaan ja kuljetetaan alemman tason protokollien avulla tietoliikenneverkossa, jolloin vastaanottajan on tunnettava vastaava toiminto tiedon käsittelyyn. Sovellusohjelmalle tämä näkyy loogisesti keskusteluna suoraan ylemmän tason protokollan välityksellä, mutta eri kerrokset hoitavat välityksen tietokoneiden ja tietokoneverkkojen välillä. Verkkokäyttöjärjestelmät operoivat OSI-mallin toisessa ja kolmannessa kerroksessa reitityksen ja kytkennän kanssa. Käyttäjät Monen käyttäjän käyttöjärjestelmissä käyttäjien oikeuksien rajoittaminen kuuluu käyttöjärjestelmän tehtäviin. Käyttäjän käynnistämien prosessien oikeudet riippuvat käyttäjän oikeuksista ja mahdollisesti muista seikoista. Osituskäyttöön suunnatuilla käyttöjärjestelmillä kuten Compatible Time-Sharing System ja Dartmouth Time Sharing System pyrittiin ratkomaan eräajon ongelmia. Osituskäyttö kehitettiin 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa, jotta monta käyttäjää voi käyttää eri ohjelmia lähes samaan aikaan samalla suurtietokoneella. Jotkin käyttöjärjestelmät kuten CP/M ja MS-DOS oli suunniteltu yhdelle käyttäjälle, jolloin järjestelmään ei voinut olla kerralla kirjautuneina useampia käyttäjiä. Kyseiset käyttöjärjestelmät eivät myöskään erotelleet käyttäjäoikeuksia, vaan kaikki ohjelmat suoritettiin samoilla oikeuksilla. Moderneissa käyttöjärjestelmissä on tuki useille eri käyttäjille ja Android suorittaa eri sovelluksia eri käyttäjätunnuksilla tietoturvan vuoksi. Käyttöliittymät Käyttöjärjestelmissä on erilaisia käyttöliittymiä. Käyttöjärjestelmät toteuttavat ohjelmistoa, joka mahdollistaa sovellusohjelmien erilaiset käyttöliittymät. Moderneissa käyttöjärjestelmissä on eri vaihtoehtoja sulkematta pois toisia tapoja. Käyttöliittymät voivat perustua komentoliittymän käyttöön, käyttää tekstipohjaista tai graafista käyttöliittymää. Komentoliittymä on käyttöjärjestelmälle yksinkertaisin (varhaisissa tietokoneissa oli kaukokirjoitin), kun taas graafinen käyttölittymä vaatii käyttöjärjestelmältä enemmän tukea (laiteajurit, muu järjestelmäohjelmisto). Sulautetuissa järjestelmissä ei aina ole lainkaan käyttöliittymää vaan ne operoivat käyttäjistä riippumatta. Palvelimiin voi yleensä ottaa etäyhteyden mutta sulautetuissa se voi olla estetty tai rajoitettu jos lainkaan saatavilla. Ensimmäisiä hiiriohjattuja graafisia käyttöliittymiä käyttivät Xerox Alto ja oN-Line System, jonka konsepteja Altossa kehitettiin eteenpäin. Käyttöjärjestelmien luokittelu Käyttöjärjestelmät voivat olla yleiskäyttöisiä (käyttäjä voi valita sovellusohjelmat) tai ne voivat olla erikoistuneita sovelluskohtaisiin laitteisiin (esimerkiksi sähkökirja tai reititin ovat erikoistuneita laitteita). Kaikkia käyttöjärjestelmien ominaisuuksia ei tarvita tai hyödynnetä samalla tavoin kaikissa käyttökohteissa. Luokittelu käyttötarkoituksen mukaan Käyttöjärjestelmiä voidaan luokitella niiden käyttötarkoituksen mukaan. Keskustietokone- ja palvelinkäyttöjärjestelmiä käytetään koneissa, joilla on monia samanaikaisia käyttäjiä, tai joita käytetään palvelinten alustana. Usein nämä käyttöjärjestelmät voivat käyttää valtavaa määrää muistia, massamuistivälineitä, prosessoreita ja muita resursseja. Tavoitteena tällaisissa järjestelmissä on yleensä luotettavuuden ohella hyödyntää resursseja mahdollisimman täydellisesti ja suorittaa mahdollisimman suuri määrä tehtäviä aikayksikköä kohden. Esimerkiksi z/OS ja Multics ovat keskustietokoneisiin kehitettyjä käyttöjärjestelmiä. Palvelintietokoneissa on usein Unix- tai Unixin kaltainen käyttöjärjestelmä. Palvelin voi tarkoittaa myös klusteria, joka näkyy ulospäin yhtenä tietokoneena kuormituksen tasaajan ansiosta. Supertietokoneissa TOP500-listan kaikissa tietokoneissa käytetään Linuxia vuoden 2017 listan mukaan. Työasemat usein käyttävät monen käyttäjän käyttöjärjestelmiä. Työasema on tarkoitettu yhden henkilön ammattikäyttöön ja voi olla edistyneempi kuin henkilökohtainen tietokone. Työpöytäkäyttöjärjestelmiä käytetään yksittäisissä henkilökohtaisissa tietokoneissa, joita käyttää yleensä kerralla yksi käyttäjä. Tärkeimpiä ominaisuuksia ovat käyttöliittymän helppokäyttöisyys ja hyvä vaste, yhteensopivuus heterogeenisen laitteiston kanssa sekä laajennettavuus. Reaaliaikaiset käyttöjärjestelmät tähtäävät mahdollisimman pieniin ja ennakoitaviin viiveisiin käyttöjärjestelmän toiminnassa sekä äärimmäiseen toimintavarmuuteen. Useat sulautetut järjestelmät kuuluvat yleensä samaan kategoriaan. Sulautettuja ja reaaliaikaisia käyttöjärjestelmiä käytetään yleensä laitteissa, jotka on suunniteltu suorittamaan jokin tietty tehtävä mahdollisimman tehokkaasti. Tästä syystä myös energian ja laitteistoresurssien mahdollisimman säästeliäs ja tehokas käyttö ovat tärkeitä ominaisuuksia. Sulautettuja järjestelmiä hyödynnetään aina teollisuusroboteissa, DVD-soittimissa, mikroaaltouuneissa ja monissa muissa pienissä laitteissa. Kaikki sulautetut järjestelmät eivät kuitenkaan sisällä käyttöjärjestelmää, vaan ohjauksesta voi huolehtia pelkkä yksinkertainen firmware. Historiallisesti sulautetut järjestelmät ovat olleet hyvin pieniä ja ovat toimineet ilman käyttöjärjestelmää: näiden tehtävänä on ollut vain muutaman anturin seuranta. Esineiden internet -laitteissa kommunikointi (langallinen tai langaton) muiden järjestelmien kanssa on merkittävämmässä osassa ja vaatii enemmän ohjelmistotukea. Reaaliaikaisia käyttöjärjestelmiä ovat muun muassa: ChronOS, VxWorks, QNX, pSOS ja OS-9. SpaceX käyttää reaaliaikaista Linuxia raketeissaan (Real-Time Linux). Verkkokäyttöjärjestelmät ovat reitittimissä ja kytkimissä käytettäviä käyttöjärjestelmiä, jotka ennen olivat Unixiin perustuvia ja nykyisin usein Linuxiin perustuvia. Luokittelu sukupolven mukaan Käyttöjärjestelmät voidaan myös luokitella eri sukupolvien (0-4) mukaan, MS-DOSin kaltaisen "nollannen sukupolven" käyttöjärjestelmästä aina nykyaikaisiin neljännen sukupolven käyttöjärjestelmiin sekä tuleviin viidennen sukupolven käyttöjärjestelmiin, jotka toimivat osittain tai kokonaan verkossa. Luokittelu orientoitumisen mukaan "Käyttöjärjestelmät voidaan luokitella proseduuriorientoituneisiin tai prosessiorientoituneisiin. Prosessiorientoituneella käyttöjärjestelmällä on monia etuja proseduuriorientoituneihin käyttöjärjestelmiin verrattuna. Prosessirakenne antaa käyttöjärjestelmälle selkeän modulaarisen rakenteen, jossa yksittäinen palvelun toteutusta voidaan suhteellisen helposti muuttaa. Palveluprosessin oikeudet voidaan rajoittaa siten, että siinä olevan virheen vaikutukset minimoituvat. Myös käyttöjärjestelmäpalveluiden priorisointi yksinkertaistuu - proseduuriorientoituneessa käyttöjärjestelmässä prosessin prioriteettia joudutaan usein muuttamaan käyttöjärjestelmäpalvelun ajaksi. Myös laiteajureiden toteutus yksinkertaistuu. Pisimmälle vietyjä prosessiorientoituneita käyttöjärjestelmiä sanotaan rakenteensa takia myös mikroytimisiksi." Luokittelu arkkitehtuurin mukaan Eräitä käyttöjärjestelmiä kutsutaan hajautetuiksi käyttöjärjestelmiksi, joissa sovellukset ja käyttöjärjestelmäpalvelut ovat hajautettu useammalle fyysiselle tietokoneelle. Järjestelmän tarkoitus on tuottaa joukko palveluja, jotka käyttäytyvät kuten yksi tietokone. Hajautettuja käyttöjärjestelmiä ovat Apollo Computerin Domain/OS ja Bell Labsin Plan 9. Yleisiä käyttöjärjestelmiä Yleisimmät työpöytäkäytössä olevat käyttöjärjestelmät kuuluvat joko Windows-perheeseen tai johonkin lukuisista Unixin jälkeläisistä. Unix-perheessä on nähtävissä kaksi päähaaraa, joista toinen perustuu lähinnä BSD-Unixiin (Berkeley Software Distribution) kuten macOS ja toinen Linux-ytimen pohjalta tehtyihin käyttöjärjestelmiin kuten Chrome OS. Applen macOS perustuu Darwiniin, joka taas on kehitetty BSD:n pohjalta. Palvelinkoneissa noin kaksi kolmasosaa koneista käyttää jotain Unix-tyyppistä käyttöjärjestelmää ja näistä noin puolet Linuxia. Noin kolmasosa käyttää Windows-perheen käyttöjärjestelmää (2017). Rackspacen mukaan pilvipalveluiden kuormasta 90% suoritetaan Linuxilla (2020). Mobiililaitteissa Linux-pohjainen Android on kiistatta suosituin yli 70 prosentin osuudella (2017). Käytännössä sen lisäksi on käytössä vain Applen iOS. Älypuhelimissa Androidilla oli 86,8 % osuus vuoden 2016 lopussa. Taulutietokoneissa suosituin on ollut iOS noin kahden kolmasosan osuudella, Androidilla on noin kolmasosan osuus. Vuonna 2018 iOS:lla oli 23,4 prosentin osuus; suurin osuus oli Androidilla ja pienin Windowsilla. Vuonna 2020 Applella oli 36,5 prosentin osuus taulutietokoneiden markkinoista. POSIX ei ole varsinainen käyttöjärjestelmä, vaan standardi, jonka kuvaa käyttöjärjestelmältä vaaditut ominaisuudet sovellusten siirrettävyyden takaamiseksi. Useat käyttöjärjestelmät toteuttavat POSIX-standardin, mutta siirrettävyys toteutuu ainoastaan silloin, kun ohjelmiston tekijä on pitäytynyt vain POSIX-rajapinnan käytössä. Katso myös Luettelo käyttöjärjestelmistä Osituskäyttöjärjestelmä Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Kirjallisuutta Ohjelmistotyypit Systeemit Seulonnan keskeiset artikkelit

479

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kirjallisuus

Kirjallisuus

Kirjallisuus tarkoittaa kirjoitettuja tai suullisena perinteenä säilyneitä kielellisiä tuotteita kuten romaaneja ja kansanrunoutta. Usein kirjallisuudella viitataan kaunokirjallisiin teoksiin. Kaunokirjallisuuden lisäksi yleisiä kirjallisuuden lajeja ovat tieto-, muistelma-, viihde-, poliittinen, uskonnollinen tai ammattikirjallisuus. Sanan kirjallisuus suomen kieleen on kehittänyt Elias Lönnrot Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle (SKS). Määritelmä Kirjallisuus on laaja käsite ja sen täysin tyhjentävä määrittely on hankalaa. Etymologisesti termi viittaa kirjamuotoon ja kirjoitettuun tekstiin, mutta toisaalta kirjallisuudeksi lasketaan joissain yhteyksissä myös sähköisesti julkaistut teokset, sarjakuvat ja suullinen tarinaperinne, eli siis kaikki kirjoitetut tekstit ja puhutut tarinat. Kirjallisuus jaetaan yleensä kauno- ja tietokirjallisuuteen, jotka erottaa viestinnän tarkoitus. Yksinkertaistaen kaunokirjallisuuden funktio on esteettisen kokemuksen tuottaminen, kun taas tietokirjallisuus pyrkii tiedonvälitykseen. Yleisessä kielenkäytössä ja esimerkiksi yliopiston oppiaineena sana kirjallisuus tarkoittaa juuri kaunokirjallisuutta. Kirjallisuus-sanan käyttäminen eri yhteyksissä on myös arvovalinta. Ilmauksella on vahvoja korkeakulttuurisia konnotaatioita, ja jonkin teoksen tai tekstityypin nimittäminen kirjallisuudeksi ja toisen ei-kirjallisuudeksi on jälkimmäisen vahvaa vähättelyä. Historiaa Alkulähteet Länsimaisen kirjallisuusperinteen voidaan katsoa perustuvan sumerilaiseen kulttuuriin, jonka parissa kehitettiin nykyään nuolenpääkirjoituksena tunnettu kirjoitustapa noin 3200-3000 eaa. Maailmanhistorian ensimmäinen nimeltä mainittu kirjailija oli Urin temppelin ylipapitar Enheduanna. 2200-luvulla ennen ajanlaskun alkua eläneen Enheduannan tuotannosta on säilynyt kuusi pitkää runoa ja 42 temppelihymniä. Enheduannan tekstit ovat vaikuttaneet muun muassa Kreikan homeerisiin hymneihin sekä Raamattuun. Monet sumerilaisessa kirjallisuudessa esiintyvät teemat ovat keskeisiä länsimaisen kirjallisuuden rakennusaineksia. Länsimainen kirjallisuus Länsimaisen kirjallisuuden kehdoksi määritellään tavallisesti antiikin Kreikka. Antiikin Kreikan kulttuurin on historian kuluessa aika ajoin — myös omana aikanaan — katsottu edustavan inhimillisen sivistyksen huipentumaa. Koska näin ollen ei ole ikään kuin ollut mitään syytä edetä ajassa antiikin Kreikkaa kauemmaksi, on tieto varhemman kirjallisen kulttuurin merkityksestä ainakin omassa kulttuurissamme ollut vain muutaman asiaan vihkiytyneen henkilön hallussa. Toisaalta ajatus länsimaisen kirjallisuuden kehdon sijoittamisesta antiikin Kreikkaan on perusteltavissa sikäli, että tuolloin kehittyi selkeä kirjallisuuden lajijako toisaalta Dionysos-jumalan palvontamenoihin kuuluneen näytelmäkilpailuperinteen myötä tragedioihin ja komedioihin, toisaalta Aristoteleen Runousopissaan esittelemän kolmijaon mukaan draamaan, lyriikkaan ja epiikkaan. Näin ollen erityisesti kirjallisuusteorian ja kirjallisuuden tutkimuksen juurien voi katsoa olevan antiikin Kreikassa. Mainitut lajijaot ovat merkityksellisiä länsimaisessa kirjallisuusperinteessä myös sikäli, että erilaiset kirjallisuuden kaanonit, käsitykset "hyvästä kirjallisuudesta", ovat eri aikakausina olleet sidoksissa niihin. Esimerkiksi tragediaa on alun perin pidetty komediaa ylevämpänä taidemuotona. Antiikin Kreikan merkityksellisyydestä kertoo myös se, että eräät maailmankirjallisuuden vaikutuksellisimmat tekstit, joita myöhemmät kirjailijat ovat eri tavoin uusintaneet, ovat peräisin juuri tältä ajalta. Kuuluisimpia esimerkkejä ovat Platonin dialogit, Homeroksen Ilias ja Odysseia tai vaikkapa Sofokleen kuuluisa tragedia kuningas Oidipuksesta, jonka monet katsovat vaikuttaneen esimerkiksi William Shakespearen kuuluisaan näytelmään Hamlet. Kirjallisuuden lajeja Kirjallisuus jaetaan kaunokirjallisuuteen ja tietokirjallisuuteen. Kaunokirjallisuus jaetaan edelleen proosaan, runouteen ja draamaan. Kaunokirjallisuuden lajityyppejä Fantasiakirjallisuus Humoristinen kirjallisuus Veijariromaani Jännityskirjallisuus Rikoskirjallisuus Kauhukirjallisuus Lastenkirjallisuus Nuortenkirjallisuus Tieteiskirjallisuus Kaunokirjallisuuden aiheita Eroottinen kirjallisuus Historiallinen kirjallisuus Romanttinen kirjallisuus Kirjallisuus maittain ja kielittäin Antiikin Kreikan kirjallisuus Englanninkielinen kirjallisuus Espanjan kirjallisuus Iirinkielinen nykykirjallisuus Japanin kirjallisuus Katalaaninkielinen kirjallisuus Latinankielinen kirjallisuus Muinaisen Egyptin kirjallisuus Puolan kirjallisuus Ranskan kirjallisuus Saksankielinen kirjallisuus Suomen kirjallisuus Venäläinen kirjallisuus Katso myös Kirja Kirjailija Kirjallisuuskritiikki Kustantamo Luettelo keskeisistä kirjallisuuden aiheista Lukeminen Lähteet Kirjallisuutta Yleistä Kirjallisuudentutkimus Kirjallisuuslehtiä Aiheesta muualla Kiiltomato. Kirja-arvosteluja. Suomalaisen kaunokirjallisuuden suosituimmat teokset . Yle Areena: Kirjallisuus-aiheisia ohjelmia (videoita). Yle Areena: Elävä arkisto: Kirjailijahaastatteluja ja -esittelyjä (audioita). Sadan kirjan lista . Wikiaineisto. (kaikki kielet) Authors' Calendar - Kirjailijakalenteri Seulonnan keskeiset artikkelit

480

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinan%20tasavallan%20historia

Kiinan tasavallan historia

Kiinan tasavalta perustettiin vuonna 1912, kun vallankumouksen seurauksena mantšujen Qing-dynastia syrjäytettiin vallasta. Keskeisimpinä syinä yli 2000 vuotta kestäneen keisarivallan kukistumiseen oli keisarin vallan heikkeneminen ja kansan keskuudessa kannatusta saaneet tasavaltalaiset aatteet. Tasavallan ensimmäiseksi johtajaksi nousi tasavaltalaisen Kuomintangin johtajan Sun Yat-Senin sijasta entisen keisarillisen armeijan päällikkö Yuan Shikai, jotta vältyttäisiin eri osapuolten välisiltä vihamielisyyksiltä. Yuan Shikai kuoli vuonna 1916, minkä jälkeen valta ajautui alueellista valtaa pitäneiden sotapäälliköiden käsiin. Sotapäälliköiden aikakaudella maassa alkoi herätä kommunistiset aatteet. Kommunistit saivat kannatusta laajoilla alueilla ja he toimivat aluksi yhteistyössä Kuomintangin kanssa maan yhtenäisyyden palauttamiseksi. Sun Yat-Senin kuoltua Kuomintangin johtoon noussut Tšiang Kai-šek ei enää suostunut yhteistyöhön kommunistien kanssa. Japani valloitti osan Mantšuriasta vuonna 1932 ja Kiinan ja Japanin välille syttyi täysimittainen sota vuonna 1937. Sodan aikana Tšiang Kai-šek pakotettiin yhteistyöhön japanilaisten uhan torjumiseksi. Lopullisesti Japani kukistui liittoutuneiden ansiosta ja japanilaiset vetäytyivät valloittamiltaan alueilta. Kiina ajautui Japanin vastaisen sodan päätyttyä sisällissotaan. Japanin sodan aikana kommunistit olivat saaneet laajaa kannatusta tasavaltalaisen Kuomintangin kustannuksella. Sisällissodan seurauksena tasavaltalaiset joutuivat vetäytymään Taiwanin saarelle, missä tasavaltalaishallitus jatkoi toimintaansa. Manner-Kiinassa Mao Zedong julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi vuonna 1949. Virallista rauhansopimusta osapuolten välille ei ole koskaan solmittu. Tasavaltalaisliike Kiinaa vuosisatojen ajan hallinnut mantšujen Qing-dynastia alkoi muuttua kiinalaisväestön silmissä epäsuosituksi hävityn Japania vastaan vuosina käydyn sodan jälkeen. Sodan jälkeen solmittua Shimonosekin rauhaa pidettiin Kiinassa häpeällisenä. Kiina joutui maksamaan suuret sotakorvaukset ja luovuttamaan Japanille Taiwanin saaren ja tunnustamaan Korean itsenäisyyden. Ainoastaan länsimaiden väliintulo niin kutsutussa kolmoisinterventiossa esti myös Liaodongin niemimaan liittämisen Japaniin. Qing-dynastian heikkous aloitti uuden imperialistisen aallon Kiinan yli, kun Venäjä, Japani, Ranska, Saksa ja Britannia jakoivat Kiinan omiin etupiireihinsä. Rauhansopimus johti kiinalaisen oppineiston poliittiseen aktivoitumiseen tavalla, jota Kiinassa ei ennen ollut nähty, ja Qing-dynastian keisariin vedottiin uudistusten puolesta. Keisari Guangxu oli juuri täysi-ikäistyttyään saanut vallan käsiinsä sijaishallitsijana toimineelta leskikeisarinna Ci Xiltä. Keisari nimitti Kang Youwein toteuttamaan sadan päivän uudistukset, joiden oli määrä uudistaa valtion hallintokoneiston rakenne ja lakkauttaa hyvin palkatut mutta turhat virat. Hovin vanhoilliset konservatiivit ryhtyivät vastaiskuun ja kutsuivat leskikeisarinna Ci Xin apuun. Tämän nimissä keisarilta kaapattiin valta ja uudistukset peruttiin. Kang Youwei säästyi teloitukselta paettuaan brittien suojelukseen Hongkongiin. Ci Xi sai ratkaisevaa tukea nuorelta sotilasjohtajalata Yuan Shikailta, joka nousi myöhemmin merkittäväksi henkilöksi keisarivallan kukistumisen jälkeisinä aikoina. Uudistushankkeen kaatumisen kanssa alkoi samoihin aikoihin 1890-luvun lopulla kyteä ulkomaalaisvastainen liike, joka sai nimen boksarikapina. Kapinalliset hyökkäsivät kaikkia ulkomaalaisuuden merkkejä, kuten kirkkoja ja lennätinlinjoja vastaan. Qing-dynastian todellinen hallitsija Ci Xi antoi tukensa boksareille, mutta tästä huolimatta kiinalaiset kuvernöörit yrittivät tukahduttaa kapinan alueillaan. Kapinan yltyessä ulkovallat hyökkäsivät Pekingiin rauhoittaakseen tilanteen ja vuonna 1900 kapina saatiin kukistettua. Kiina tuomittiin jälleen maksamaan sotakorvaukset kapinan jälkeen, mutta Qing-dynastialle kohtalokkainta oli sen arvovallan romahdus. Kapinan jälkeen maassa alettiin vaatia yhä äänekkäämmin perustuslailliseen monarkiaan siirtymistä. Qing-dynastian todellinen hallitsija Ci Xi ei tätä voinut ajatellakaan, ja Qing-hallinto yritti pelastaa itsensä uudistamalla hallintoa ja toteuttamalla aiemmin hylkäämänsä sadan päivän uudistukset. Lopulta päätettiin että perustuslailliseen monarkiaan siirryttäisiin vähitellen, vuodesta 1908 alkaen. Saman vuoden lopulla Ci Xi kuoli, keisari Guangxu kuoli vain päivää ennen häntä. Samanaikaiset kuolemat tuskin olivat sattumaa. Uudeksi keisariksi nousi alaikäinen Pu Yi, minkä vuoksi valtaa pitivät sijaishallitsijat. Vaikka mantšut olivat hyvin kiinalaistuneita, mantšuvastaisuus ei ollut koskaan hävinnyt Kiinasta. Kaikki kapinat Qing-dynastian historian alusta alkaen pyrkivät mantšuvallan kukistamiseen. Ulkomaalaisvastainen boksarikapina poikkesi tässä suhteessa aiempien kapinoiden luonteesta. Boksarikapinan jälkeen Kiinalta vaaditut sotakorvaukset rasittivat kaikkein eniten talonpoikaisväestöä, mikä joudutti mantšuvallan luhistumista. Maassa syntyi tasavaltalaisliike, joka sai kannatusta etenkin opiskelijoiden keskuudessa. Tasavaltalaisen liikkeen johtohahmoksi nousi Sun Yat-Sen, joka johti Tongmenghui -nimistä tasavaltalaista liikettä. Sun Yat-Sen toimi pääosin ulkomailta käsin, sillä hän oli maan etsityin mies ja hänen päästään oli luvattu palkkio. Qing-viranomaiset kaappasivat hänet Lontoossa Kiinan suurlähetystöön, mutta asiasta nousseen kansainvälisen kohun vuoksi Sun Yat-Sen vapautettiin. Vuosina Sun Yat-Sen johti useita tuloksettomia vallankaappausyrityksiä, mutta tasavaltalaisten asema kuitenkin vahvistui, kun he saivat kasvavaa tukea Qing-armeijan riveistä loikanneilta upseereilta. Niin kauan kuin Qing-dynastia saattoi luottaa armeijan kuuliaisuuteen, sen valta ei ollut uhattuna maakunnissa vallitsevista levottomuuksista huolimatta. Tasavaltalainen vallankumous Kun tasavaltalainen vallankumous lopulta alkoi, Sun oli varainkeruumatkalla Yhdysvalloissa, eikä Tongmenghui -järjestöllä ollut aluksi osaa vallankumouksessa. Tasavaltalainen vallankumous alkoi sattumalta Wuhanin kaupungissa, 9. lokakuuta vuonna 1911. Tapahtumaketju alkoi kun Qing-armeijan joukkoja siirrettiin Wuhanista Sichuaniin hillitsemään rautateiden kansallistamisesta puhjenneita levottomuuksia. Paikallinen tasavaltalainen solu aikoi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja alkoi suunnitella kapinaa, mutta aikeet paljastuivat kun heidän ruutivarastonsa räjähti. Paikalliset viranomaiset alkoivat tutkia tapausta ja he saivat käsiinsä kapinallisjärjestön jäsenluettelot. Kapinallisista moni oli paikallisen varuskunnan sotilaita. Paljastuneita kapinallisia uhkasi kuolemantuomio ja he yrittivät ryhtyä kapinaan jo saman päivän iltana, mutta yritykset epäonnistuivat ja sotapoliisi pidätti useita kapinajohtajia. Seuraavana päivänä tasavaltalaiset kapinalliset onnistuivat armeijan kapinallisten tuella saamaan haltuunsa Wuhanin keskusvarikon, minkä jälkeen Qing-valtaa palvelleet Wuhanin kenraalikuvernööri ja sotavoimien komentaja pakenivat Wuhanista. Kapinaa nousi johtamaan kenraali Li Yuanhong. Wuhanin kapinoitsijoita oli vain noin 2000 miestä. Alkujaan kapina oli hyvin epämääräinen, mutta se levisi nopeasti muihin kaupunkeihin, missä se sai tukea myös aiemmin rauhallisina pysyneiltä ylemmiltä yhteiskuntaluokilta. Levottomuudet yltyivät joukkomurhiksi, kun paikoin han-kiinalaiset surmasivat kaikki kiinni saaneensa mantšut. Tilanne oli pian karannut Qing-dynastian hallinnasta ja 15 maakuntaa ilmoitti itsenäistyneensä Qing-vallan alaisuudesta puolentoista kuukauden sisällä. Sun Yat-Sen yritti ulkomailla ollessaan haalia kapinallisille tukea. Britit ja ranskalaiset suhtautuivat myönteisesti Suniin ja tasavaltalaisliikkeeseen. Sun palasi joulukuussa 1911 Kiinaan ja hänet valittiin Kiinan tasavallan ensimmäiseksi väliaikaiseksi presidentiksi. Tasavallan hallitus organisoitiin Nanjingiin, mutta tilanne ei suinkaan ollut rauhoittunut, sillä Qing-dynastia oli yhä vallassa, maa oli hajanainen ja tasavaltalaiset uudistukset olivat toteuttamatta. Käytännössä Nanjingin hallinnon alainen oli vain Jangtsejoen alajuoksun laakso. Kauempana Etelä-Kiinassa riippui valtaa pitäneistä sotapäälliköistä, hyväksyttiinkö Nanjingin tasavaltalaishallitus vai ei. Sekasortoista poliittista tilannetta käyttivät hyväkseen myös Ulko-Mongolia ja Tiibet, jotka itsenäistyivät vuonna 1911. Myös Xinjiang oli käytännössä itsenäinen. Sun Yat-Senilla ja Nanjingista toimineella Kiinan tasavallan hallituksella oli yhä suuri ongelma maan yhdistämisessä, sillä Pekingissä toimi yhä Qing-dynastian mantšuhallitus, vaikka mantšut olivatkin menettäneet otteensa suurimmasta osasta valtakuntaansa. Ratkaisevaksi henkilöksi mantšuvallan kukistumisessa nousi sotilasjohtaja Yuan Shikai. Tämä oli Ci Xin kuoltua vuonna 1908 menettänyt virkansa ja Pohjois-Kiinassa sijainneiden joukkojensa ylipäällikkyyden, mutta vallankumouksen uhan kasvaessa hänet nimitettiin uudelleen ylipäälliköksi. Mikäli mantšut saisivat tuekseen Yuanin johtaman Qing-armeijan, se saattaisi olla edelleen tarpeeksi voimakas Kiinan tasavallan kukistamiseksi. Mantšut kääntyivät Yuan Shikain puoleen, joka vaati vastineeksi täyden vallan kaikkiin maa- ja merivoimien yksiköihin ja takuut riittävistä sotilasmäärärahoista. Qing-dynastia myöntyi Yuan Shikain vaatimuksiin ja tästä tehtiin myös pääministeri, ja hänelle annettiin lupaus perustuslailliseen monarkiaan siirtymisestä. Yuan Shikaista tuli maan vaikutusvaltaisin mies Qing-dynastian valtakauden loppuvaiheessa. Edessä oli joko tasavaltalaisten ja Yuan Shikain johtaman Qing-armeijan välinen sisällissota tai kompromissiratkaisu. Jotta säästyttäisiin sisällissodalta ja mahdolliselta ulkovaltojen väliintulolta, myös Sun Yat-Sen kääntyi Yuan Shikain puoleen, sillä ainoastaan tällä oli niin paljon vaikutusvaltaa, että hän pystyisi pakottamaan mantšukeisarin sijaishallitsijan luopumaan kruunusta. Tasavaltalaisliike lupasi Yuanille että mikäli tämä saa mantšukeisarin luopumaan kruunusta ja tukisi tasavaltalaisia, Yuanista tehtäisiin Kiinan tasavallan presidentti. Tarjous houkutteli Yuania niin paljon, että hänet saatiin tasavaltalaisten puolelle. 12. helmikuuta vuonna 1912 Yuan Shikai antoi keisarin julistuksen kruunusta luopumisesta. Sun erosi presidentin virasta Yuanin hyväksi ja uusi Kiinan tasavallan hallitus perustettiin Pekingiin. Viimeisen keisarin luovuttua kruunusta, oli Kiinan 2133 vuotta kestänyt keisariaika päättynyt. Keisariajan päättänyttä vallankumousta kutsutaan Xinhai-vallankumoukseksi sen alkamisvuoden kiinalaisen kalenterin vuosinimen mukaan. Tasavallan alkupäivänä pidetään Wuchangin kansannousun alkupäivää 10. lokakuuta 1911, joka on yhä Kiinan tasavallan kansallispäivä. Yuan Shikain diktatuuri Xinhai-vallankumouksen onnistuminen oli ollut monen kompromissin tulos, jolle ei voinut perustaa vakaata tasavaltalaista hallintoa. Monet tasavaltaa kannattaneet halusivat ensisijaisesti kukistaa mantšuhallinnon, eikä Sun Yat-Senin demokratiapyrkimykset merkinneet heille mitään. Parin kuukauden vallassaolon jälkeen presidentiksi noussut Yuan Shikai pyrki vahvistamaan omaa valtaansa, eikä hän hyväksynyt tasavaltalaista parlamenttia. Tasavaltalaisliikkeen johdossa oli edelleen Sun Yat-Sen. Hänen johtamansa kansallinen puolue Kuomintang sai vuoden 1913 vaaleissa selvän enemmistön. Vaalivoitossa merkittävä tekijä oli puolueen suosittu varapuheenjohtaja Song Jiaoren. Song Jiaoren vaati että toimeenpanovalta oli annettava hallitukselle, joka oli vastuussa parlamentille, eikä presidentille. Yuan murhautti Song Jiaorenin, joka olisi muuten kohonnut pääministeriksi ja julisti Kuomintangin laittomaksi järjestöksi. Sun Yat-Sen joutui pakenemaan Japaniin. Yuan Shikai oli valtaan noustuaan käytännössä maan diktaattori. Hän erotti useita Kuomintangiin kytköksissä olleita maakuntien sotilakuvernöörejä ja korvasi heidät omilla kannattajillaan. Vuonna 1915 hän yritti palauttaa monarkian ja julistaa itsensä maan keisariksi. Hän ei kuitenkaan saanut tarvittavaa tukea, sillä monet vaikutusvaltaiset kiinalaiset eivät enää hyväksyneet monarkiaa. Myös Yuanin suosio alkoi laskea. Ensimmäisen maailmansodan alettua Japani liittyi ympärysvaltoihin ja otti haltuunsa vanhat Saksan hallinnoimat alueet Shandongissa. Japani esitti Kiinalle niin kutsutut 21 vaatimusta, jotka toteutuessaan tekisivät Kiinasta käytännössä Japanin siirtomaan. Yuan myöntyi vaatimuksiin, mikä heikensi hänen kannatustaan maanlaajuisesti. Japani sai laajoja oikeuksia Mantšuriassa ja etuoikeudet kiinalaisiin satamiin ja rannikkokaupunkeihin. Monet Japanissa opiskelleet kiinalaiset palasivat vastalauseena kotimaahansa, missä he aloittivat japanilaisten tuotteiden boikotin. Yuan aikoi edelleen julistaa itsensä uudeksi keisariksi ja perustaa uuden keisarikunnan. Hän ilmoitti aloittavansa hallintokautensa vuoden 1916 alusta. Yuan ei perääntynyt suunnitelmastaan, jolloin eteläiset maakunnat alkoivat kapinoida. Yunnan julistautui ensimmäisenä itsenäiseksi ja muut maakunnat seurasivat esimerkkiä. Myös Pohjois-Kiinassa aiemmat Yuanin liittolaiset alkoivat kääntyä häntä vastaan. Painostuksen alla Yuan luopui keisariudesta ja oppositio vaati, että Yuan luopuu myös presidenttiydestä. Kysymys ratkesi itsestään, sillä Yuan Shikai kuoli yllättäen 56-vuotiaana kesäkuussa 1916. Sotaherrojen aikakausi Yuan Shikain kuoleman jälkeen Kiinalta puuttui voimakas johtaja ja maa alkoi hajota. Poliittinen valta oli sotilasjohtajien ryhmällä, jonka jäsenet eivät kunnioittaneet valtiosääntöä eivätkä parlamenttia, vaan heille merkittävintä oli oman edun tavoittelu. Kiina luisui valtaa pitävien sotaherrojen aikakauteen. Pohjois-Kiinassa sotilasjohtajien ryhmä yritti palauttaa mantšut valtaan ja vuonna 1917 he nostivat Pu Yin jälleen keisariksi, mutta vain muutaman päivän kuluttua toiset pohjoisen joukot keskeyttivät mantšuvallan palautuksen. Vuoteen 1920 mennessä Kiina oli ajautunut keskenään kilpailevien sotapäälliköiden aikakauteen. Maan virallinen johtaja oli presidentti, joka oli aina kulloinkin Pekingiä hallinnut sotapäällikkö. Käytännössä maa oli jakautunut itsenäisesti toimiviin maakuntiin, jota keskenään kilpailevat sotapäälliköt johtivat. Sun Yat-Sen palasi maanpaosta ja hän johti uudestaan perustettua ja Kantonista käsin toiminutta tasavaltalaishallitusta, joka vastusti maan hallituksen joukkoja. Sun Yat-Sen yritti ensimmäisen maailmansodan aikana turhaan saada ympärysvaltoja tunnustamaan Kantonin hallituksen. Kiina tuki sodassa ympärysvaltoja saadakseen näin takaisin aiemmin Saksalle kuuluneet alueet, jotka Japani oli miehittänyt. Kiinasta lähetettiin yli miestä avustamaan liittoutuneita huoltotehtävissä. Kiinaa hallinneet sotapäälliköt olivat itseoppineita tai ammattisotilaita. Täyttä kaaosta tuolla aikakaudella ei ollut, sillä jotkut sotapäälliköt pyrkivät kehittämän hallitsemiaan alueita. Hajaannuksen aikaa kesti kymmenkunta vuotta, mutta jotkut sotapäälliköt pitivät valtaa hallitsemillaan alueilla aina Kiinan kansantasavallan perustamiseen asti. Pitkäikäisin sotaherrojen hallitsema valta-alue oli maan luoteisosissa sijainnut Xibei San Ma, jota muslimisotaherrat hallitsivat vuodesta 1910 Kiinan sisällissodan loppuun asti, vuoteen 1949. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919 laaditun Versailles'n rauhan mukaan Kiinassa sijainneet Saksan aiemmin hallitsemat alueet luovutettiin Japanille, vastoin Kiinan vaatimusta. Kiinalle myönteiset asiat Versailles'n rauhansopimuksessa oli Saksalle ja Itävallalle boksarikapinan jälkeen maksettavaksi määrättyjen sotakorvausten jäljellä olevien erien mitätöinti. Kiinalle epäsuotuisa sopimus herätti vastustusta Kiinassa etenkin oppineiston keskuudessa ja tyytymättömyys kohdistui valtaa pitäviin sotaherroihin ja liittoutuneita syytettiin petoksesta. Pettymys rauhansopimukseen ja siitä seurannut tyytymättömyys levisi ympäri Kiinan. Maassa järjestettiin vuonna 1919 suuri mielenosoitus, joka on nimetty Toukokuun neljännen päivän liikkeeksi tapahtuma-ajankohtansa mukaan. Siinä vaadittiin Japanille luovutetun Qingdaon palauttamista ja ulkomaiden vaikutusvallan pienentämistä niillä alueilla, missä ulkovaltojen vaikutus oli syrjäyttänyt kiinalaisten päätäntävallan. Protestit saivat liikkeelle suuret väestönosat ja ne levisivät myös kaupunkien keskiluokan ja työväenluokan pariin. Toukokuun neljännen päivän liike herätti kiinalaisten kansallistunteen ja sitä seurasi uuden kulttuurin liike, joka koetti luoda maahan kansanläheisemmän kulttuurin. Kansan kannalta merkittävä oli kiinan kirjakielen uudistus; maassa hylättiin klassinen kirjakieli, jota oli käytetty kuten latinaa Euroopassa vuosisatoja sen jälkeen kun kieli oli kuihtunut. Uusi kirjakieli pohjautui puhekieleen, mikä teki kansalaisille helpommaksi oppia luku- ja kirjoutustaito. Toukokuun neljännen päivän liikkeen jälkeen Sun Yat-Sen kykeni järjestämään Kuomintangin toiminnan uudelleen käyntiin. Kuomintang vahvisti asemiaan Kiinan eteläosassa ja Sun johti Kantonissa toiminutta eteläistä hallitusta. Sun Yat-Sen ei elinaikanaan ehtinyt vakiinnuttaa hallintoaan ja saada Kiinaa yhtenäiseksi, hän kuoli syöpään vuonna 1925. Hänen seuraajakseen Kuomintangin johtoon nousi nuori kenraali Tšiang Kai-šek. Toukokuun neljännen päivän liikkeen jälkeen Kiinassa alkoi herätä myös kommunistiset aatteet. Marxilaisuus sai kannatusta opiskelijoilta, jotka ihannoivat Neuvostoliiton mallin mukaista sosialistista yhteiskuntajärjestystä. Marxilaisuus alkoi levitä Kiinassa nopeasti ja Komintern tarjosi sosialistiselle liikehdinnälle pian tukeaan. Kiinan kommunistinen puolue piti ensimmäisen yleiskokouksensa vuonna 1921. Neuvostoliitto ei vielä uskonut Kiinan kommunistisen puolueen voimaan, sillä marxilaisen aatteen mukaan proletariaatin vallankumousta edeltää porvariston vallankumous, minkä vuoksi bolševikkien mielestä oli tuettava Sun Yat-Senia ja paljon Kiinan kommunistista puoluetta suurempaa Kuomintangia. Venäläiset kehottivat kiinalaisia kommunisteja liittymään Kuomintangiin ja pyrkimään vasemmistolaistamaan sen politiikkaa. Sun Yat-Sen oli valmis ryhtymään yhteistyöhön kommunistien kanssa ja Kuomintang ja Kiinan kommunistinen puolue solmivat yhteistyösopimuksen vuonna 1923. Yhteisenä tavoitteena heillä oli edistää kansallista vallankumousta paikallisia sotapäälliköitä vastaan ja torjua länsivaltojen ja Japanin Kiinaa uhkaava kolonialismi. Kuomintang ja Kommunistinen puolue aloittivat Kantonista käsin Neuvostoliiton tukemana yhteisen pohjoisen sotaretken vuonna 1926, tavoitteenaan yhdistää koko Kiina. Yhdeksän kuukauden aikana oli jo puolet Kiinasta vallattu. Sotamenestys johti kuitenkin myös sisäisiin taisteluihin. Sun Yat-Senin jälkeen kuoleman jälkeen Kuomintang oli jakaantunut oikeistolaiseen ja vasemmistolaiseen siipeen, joiden pyrkimykset erosivat toisistaan. Tšiang Kai-šek johti Kuomintangin oikeistosiipeä eikä suostunut yhteistyöhön kommunistien kanssa. Tšiangin johtamina oikeistolaiset kaappasivat vallan Kuomintangissa, monia kommunisteja ammuttiin ja kommunismin kannattamisesta tuli kuolemanrangaistuksen arvoinen rikos. Kommunistien laillinen toiminta tuli mahdottomaksi ja he joutuivat siirtymään maanalaiseen toimintaan. Kommunistien tukikohtia alkoi syntyä valtapiirien välimaastossa oleville alueille ja kaukaisille vuoristoalueille. Hetkellisesti Kiinassa oli kolme erillistä hallitusta; Pekingin sotaherrahallitus, Wuhanin kommunistinen ja Kuomintangin vasemmistosiiven hallitus ja Nanjingin oikeistolainen siviili-sotilashallinto. Vuoteen 1928 mennessä koko Kiina oli ainakin nimellisesti saatu valloitettua Tšiang Kai-šekin oikeistohallituksen alaisuuteen ja se sai myös kansainvälisen tunnustuksen maan ainoana laillisena hallituksena. Poliittinen tilanne säilyi kuitenkin sekasortoisena onnistuneesta sotaretkestä huolimatta. Uskollisuus Nanjingissa toimineelle Tšiang Kai-šekin johtamalle hallitukselle oli näennäistä. Sotaretki oli onnistunut vain maakuntakenraalien tuella, jotka tukivat Kuomintangia vain mikäli se oli heidän omien etujensa mukaista. Nanjingin vuosikymmen Nanjingista johdettu Kiinan tasavalta pyrki modernisoimaan maata, mutta suuret yhteiskunnalliset uudistukset, kuten maareformin toteuttaminen jäivät tekemättä. Kuomintangin johtama tasavalta oli autoritaarinen valtio tasavaltalaisesta retoriikasta huolimatta ja se teki yhteistyötä Euroopan fasististen hallintojen kanssa ja hallinnon vastustajat joutuivat vainon kohteeksi. Tasavallan hallinnon resursseja kului myös taisteluun kommunisteja vastaan ja Japanin kasvavaan uhkaan valmistautumiseen. Kommunistit olivat onnistuneet perustamaan syrjäseuduille uusia neuvostoalueita. Näistä merkittävimmät tukikohdat syntyivät Mao Zedongin johdolla Jiangxin maakuntaan, missä kommunisteilla oli oma aluehallinto. Tšiang Kai-šek pystyi Saksan tukemana järjestämään armeijansa taistoon kommunisteja vastaan ja vuonna 1935 Kuomintangin joukkojen onnistui sotilallisesti nujertaa Jiangxin neuvostoalue. Kommunistien oli paettava Jiangxista ja he kykenivät murtautumaan Kuomintangin linjojen läpi ja vetäytymään 5000 kilometrin matkan Yan'aniin Pohjois-Shaanxiin, missä sijaitsi kommunistien pohjoinen tukikohta. Näin syntyi kommunistien legenda pitkästä marssista, josta selviytyi perille vain noin joka kymmenes marssille lähteneistä 90 000 hengestä, muiden kaatuessa matkan varrella taisteluissa tai karatessa. Merkittävin pitkän marssin tuoma muutos oli Mao Zedongin nousu johtamaan kommunistisen puolueen päätöksentekoa. Vielä kommunistejakin suuremman uhan Kuomintangin tasavaltalaishallitukselle muodosti Japani, joka oli ryhtynyt harjoittamaan aggressiivista laajentumispolitiikkaa. Japanilaiset olivat pitäneet sotilasyksiköitä Mantšuriassa bokserikapinan jälkeen laaditun rauhansopimuksen oikeuttamina. Japanilaiset lavastivat vuonna 1931 niin kutsutussa Mukdenin välikohtauksessa terrori-iskun itseään vastaan ja sen varjolla miehittivät Mantšurian, mihin he perustivat Mantšukuo nimisen nukkevaltion, jonka nimelliseksi hallitsijaksi nimettiin Pu Yi. Vuonna 1933 Japanin joukot laajensivat Mantšukuon aluetta valloittaen Chengden kaupunkia ympäröivän alueen ja hyökkäsivät kiinan muurin läheisiä solia vastaan. Mantšurian menetys oli suuri isku Kiinan taloudelle ja teollisuudelle. Kiinan kansan mielipide alkoi kääntyä hyvin japanilaisvastaiseksi, mutta kansan tyytymättömyys kohdistui myös Kuomintangin hallintoa kohtaan, joka oli ottanut sovittelevan linjan japanilaisten toimia kohtaan. Kuomintang korosti politiikassaan Kiinan sisäistä yhtenäisyyttä ennen ulkoisen vaaran torjumista. Tšiang Kai-šek oli sitä mieltä että kommunismin uhka tuli kukistaa ensin ja japanilaiset myöhemmin. Kommunistit taas julistivat sodan Japanille jo vuonna 1931, mikä oli omiaan nostamaan kommunistien suosiota kansan keskuudessa, Kuomintangin kustannuksella. Kuomintangin rivit eivät kuitenkaan olleet yhtenäiset ja osa Tšiang Kai-šekin alaisista sotapäälliköistä oli eri mieltä japanilaisia kohtaan noudatettavasta sovittelevasta politiikasta. Japanilaisten pois Mantšuriasta ajamat Kiinan tasavallan armeijan joukot siirrettiin pois pohjoisesta, jotta he eivät provosoisi välikohtauksia japanilaisia vastaan. Heidät sijoitettiin Xi'aniin, missä he olivat etulinjassa kommunisteja vastaan. Uudessa sijoituspaikassaan Kuomintangin tasavaltalaisarmeijan yksikkö oli kuitenkin haluton taistelemaan maanmiehiään vastaan. Vuoden 1936 lopulla sattunut Xi'anin välikohtaus muodostui kuitenkin käännekohdaksi Tšiang Kai-šekin noudattamassa politiikassa Japanin suhteen. Kun Tšiang Kai-šek matkusti joulukuussa 1936 Xi'an iin järjestämään joukkojaan kommunisteja vastaan, hänen omat kenraalinsa ottivat hänet vangiksi. Neuvostoliitto pelkäsi että jos Tšiang surmattaisiin, tämä saattaisi estää Kuomintangin ja Kiinan kommunistisen puolueen yhteisrintaman Japania vastaan. Tämä oli myös Neuvostoliiton etu, joka tarvitsi Kiinasta liittolaisen Japania vastaan. Kommunistit lähettivat Zhou Enlain johtaman valtuuston neuvottelemaan Tšiang Kai-šekin ja tämän vanginneen kenraali Zhang Xueliangin kanssa. Lopputuloksena Tšiangin henki säästettiin, mutta vastineeksi hänen tuli suostua muodostamaan yhteisrintama kommunistien kanssa Japania vastaan. Tšiang vapautettiin ja hän suostui solmimaan yhteistyösopimuksen kommunistien kanssa Japanin uhan torjumiseksi. Japanin vastainen sota Yhteisrintama muodostettiin juuri sopivaan ajankohtaan, sillä kesällä 1937 Japani aloitti avoimen sodan Kiinaa vastaan. Tekosyynä japanilaiset käyttivät Marco Polon sillan välikohtausta, jossa japanilaiset vaativat päästä rajan yli Mantšukuon alueelta Kiinaan etsimään japanilaista sotilaskarkuria. Kiinalaiset eivät suostuneet vaatimuksiin ja rajalla syntyi laukaustenvaihtoa puolin ja toisin. Selkkaus toimi sodan lähtölaukauksena. Kiinan kommunistien ja Kuomintangin muodostamalla yhteisrintamalla ei kuitenkaan ollut riittävää sotilaallista voimaa japanilaisten etenemisen pysäyttämiseen. Sodan alussa Kiinan ja Japanin joukkojen välillä käytiin ankaria taisteluita Shanghaissa, jotka päättyivät japanilaisten voittoon. Kiinalaisten peräännyttyä japanilaiset seurasivat ja etenivät Nanjingiin, missä he toimeenpanivat kiinalaisiin siviileihin kohdistuneen joukkomurhan, jossa kuoli kiinalaista. Keisarillisen Japanin armeijan motiivi hirmutekoon on epäselvä, sen on ajateltu olevan yritys pelotella Kiinan tasavallan hallitus neuvottelemaan rauhasta. Kiinalaisten ankara vastarinta sodan alussa oli yllättäntyt japanilaiset, jotka olivat varmoja omasta ylivertaisuudestaan. Nanjingin verilöylyn tapaisia pienempiä joukkomurhia tapahtui myös pienemmässä mittakaavassa muissakin kaupungeissa, jotka japanilaiset miehittivät. Kuomintang-hallitus pakeni japanilaisia Chongqingiin Sichuanin maakuntaan, joka on vuorten ympäröimä maakunta ja helpommin puolustettavissa, mutta ilmahyökkäyksiltä sekään ei säästynyt. Japanilaiset eivät sodan aikana kyenneet aluetta valloittamaan. Kommunistien tukikohta säilyi Yan'anissa, mistä käsin he organisoivat sissisotaa japanilaisia vastaan. Japanilaiset kykenivät hallitsemaan vain valloittamiaan suuria asutuskeskuksia ja liikenneväyliä. Maaseudulle asti japanilaisten valta ei yltänyt, mitä kiinalaiset pystyivät käyttämään hyväkseen ja häiritsemään japanilaisia näiltä alueilta. Japanilaiset eivät vuoden 1938 jälkeen enää edenneet Kiinassa sotilaallisesti, vaan he keskittyivät muualle tehtäviin hyökkäyksiin. Japani pyrki saavuttamaan loput tavoitteensa Kiinassa diplomaattisemmin ja he perustivat nukkehallituksia valloittamilleen alueille. Tšiang Kai-sek kieltäytyi neuvottelemasta japanilaisten kanssa, mutta Kuomintangista erotetun vasemmistosiiven johtaja Wang Jingwei oli sitä mieltä että oli Kiinan edun mukaista suostua neuvotteluihin japanilaisten kanssa. Japanilaiset asettivat Wang Jingwein johtamaan Shanghaista käsin Kuomintangin nukkehallitusta. Japanilaisten käymä sota vei paljon varoja ja he yrittivät kattaa menoja Kiinasta saatavilla tuloilla. Japanin miehitysaika Kiinassa tarkoitti kiinalaisväestön riistoa ja siviilien pakko-ottoja työvoimaksi, käytännössä orjiksi. Kiina sai sodassa aluksi tukea vain Neuvostoliitolta. Tšiang Kai-sek turvautui sodassa viivyttelytaktiikkaan, sillä hän arveli Yhdysvaltojen liittyvän ennemmin tai myöhemmin sotaan ja sen mahdin kukistavan japanilaiset. Sodan aikana alkoi murentua myös Kuomintangin ja kommunistien yhteisrintama. Tšiang Kai-sek oli huolissaan Mao Zedongin johtamien kommunistien kasvavasta suosiosta Japanin linjojen takana. Kommunistit pystyivät tekemään talonpoikaisväestöä suosivia maauudistuksia, kun taas Kuomintang pyrki estämään kommunistien vallan leviämisen. Kommunistisen puolueen suosion kasvu oli suurta, vuosien 1937 ja 1945 välillä puolueen jäsenmäärä kasvoi :sta 1,2 miljoonaan. Osapuolten välillä syntyi yhteenottoja Pohjois-Kiinassa vuonna 1939 ja yhteisrintama särkyi kun vuonna 1941 Kuomintangin kenraali hyökkäsi Anhuissa kommunistiarmeijan kimppuun. Kiinan sotamenestys Japania vastaan kääntyi kun Yhdysvallat ja Iso-Britannia ryhtyivät tukemaan kiinalaisia. Japanin hyökkäys Pearl Harboriin joudutti Yhdysvaltojen osallistumista sotaan. Japani ei kyennyt vastaamaan liittoutuneiden valtavien sotilaallistan voimavarojen edessä ja antautui elokuussa vuonna 1945. Kiinan sisällissota Japanin vastaisen sodan päätyttyä Kiinan sisäpoliittinen tilanne oli yhä ratkaisematta. Japanilaisten vetäydyttyä suurin osa maasta oli kommunistien hallinnassa. Maan talous oli sodan jälkeen halvaantunut, tehtaat seisoivat ja osa oli pommitettu maan tasalle. Kaupankäynti oli pysähdyksissä ja ulkomaiset yritykset olivat lähteneet, infrastruktuuri oli romahtanut ja inflaatio vienyt rahan arvon. Lisäksi katovuodet aiheuttivat laajoja nälänhätiä. Valtaa pitävälle Kuomintangille sodanjälkeinen jälleenrakennus aiheutti valtavan urakan. Työtä vaikeutti edelleen se, että kommunistit ja Kuomintang suhtautuivat toisiinsa epäillen. Kommunistit eivät halunneet luopua hallitsemistaan alueista ilman takeita siitä, ettei heidän kannattajiaan tuhottaisi. Japanilaisten vetäydyttyä Neuvostoliitto havaitsi Mantšuriaan syntyneen valtatyhjiön ja valloitti alueen. Neuvostoliitto suosi luonnollisesti kommunisteja ja Mantšuriasta muodostui kommunistien tukialue. Yhdysvaltojen tukema Kuomintang taas vaati että japanilaisten tuli antautua vain sen joukoille. Tilannetta yritettiin ratkaista rauhanomaisesti, mutta kesäkuussa 1946 syttyi sisällissota sen jälkeen kun Neuvostoliitto vetäytyi Mantšuriasta. Kuomintangin joukot saivat aluksi sotamenestystä edeten Pohjois-Kiinassa, mutta Tšiang Kai-sekin hallinto kärsi laajamittaisesta korruptiosta ja se oli muuttunut epäsuosituksi. Kommunistien suosiota taas nosti Japanin vastaisen sodan aikana alkanut maareformi, jossa suurmaanomistajien maita jaettiin vähäosaisille talonpojille, mikä toi kommunistien tueksi Kiinan valtavan talonpoikaisväestön, sillä Kuomintangin voitto olisi merkinnyt heidän etujensa menettämisen. Kuomintang alkoi menettää otettaan hallitsemistaan alueista ja Tšiang Kai-sek ryhtyi koviin otteisiin ja tasavaltalaiset lisäsivät sortotoimia ja ryhtyivät kadunvarsiteloituksiin. Kuomintangin kovat toimet tekivät heidän yhdysvaltalaisten liittolaistensa suhtautumisen Tšiangiin horjuvaksi. Kommunistit saivat huomattavia voittoja vuonna 1948 ja tammikuussa 1949 Peking ja Tianjin jäivät kommunistien hallintaan. Nanjing ja Shanghai valloitettiin huhtikuussa 1949. Jäljellä olleet Kuomintangin joukot huomasivat tukalan tilanteensa ja vetäytyivät Taiwanin saarelle. Lokakuun 1. päivänä vuonna 1949 Mao Zedong julisti virallisesti Kiinan kansantasavallan perustetuksi uudelleen pääkaupungiksi otetussa Pekingissä. Kiinan tasavalta jatkoi toimintaansa Taiwanilla, missä Tšiang Kai-sek julisti Taipein Kiinan väliaikaiseksi pääkaupungiksi. Sisällissodan seurauksena Kiina jakaantui Taiwanilla hallitsevaan tasavaltaan ja mantereella hallitsevaan kansantasavaltaan. Osapuolten välille ei ole edelleenkään solmittu virallisesti rauhaa, vaikka alueiden välillä on 1970-luvulta lähtien käyty vilkasta kauppaa. Taiwanin asema on edelleen Kiinan ulkopolitiikassa keskeinen kysymys. Keskeisin selitys kommunistisen vallankumouksen onnistumiselle on Kiinan ja Japanin välinen sota, joka loi pohjan kommunismin kasvavalle suosiolle. Länsimainen historiankirjoitus pitää sodan aiheuttamaa sekasortoa, joka raunioitti tasavallan talouden ja hyvän hallinnon elementit, suurimpana syynä kommunistien valtaannousulle. Kiinan kommunistinen puolue taas katsoo, että kommunistisessa vallankumouksessa kyse oli vapautuksesta, jolla Kiinan kansa kukisti kolonialismin. Siirtyminen demokratiaan 1980-luvun lopulla Taiwanissa alkoi poliittinen muutos oppositioliikkeen ja tavallisten kansalaisten vaatimusten seurauksena. Kuomintang kumosi vuosikymmeniä vanhat sotatilalait ja salli opposition toiminnan, vapaat vaalit sekä vapaan lehdistön. Freedom House -järjestön mukaan Taiwan on Aasian toiseksi vapain maa Japanin jälkeen. Kansainvälisen lehdistöinstituutin mukaan Taiwanin lehdistö on Aasian vapain. Poliittisen järjestelmän ongelmia ovat olleet päätöksenteon tehottomuus sekä vanhan yksipuoluejärjestelmän rakenteiden purkaminen. Vuodesta 2012 lähtien Taiwanissa on pidetty parlamenttivaalit samanaikaisesti presidentinvaalien kanssa. Toistaiseksi presidentti ja lainsäädäntöelimen enemmistö ovat aina olleet samasta puolueesta. Parlamentissa enemmistö on vuosien 2008 ja 2012 vaaleissa tullut Kuomintangille. Vuosien 2016 ja 2020 vaaleissa parlamentin enemmistä on tullut DPP:lle. Tammikuussa 2016 Tsai Ing-wen voitti presidentinvaalit ja oppositiossa ollutta Demokraattista edistysopuoluetta (Democratic Progressive Party, DPP) edustaneesta Tsaista tuli maan historian ensimmäinen naispresidentti ja Kuomintangia edustaneen presidentti Ma Yin-jeoun seuraaja. Tammikuussa 2020 Tsai valittiin toiselle virkakaudelle Kiinan tasavallan eli Taiwanin presidenttinä saatuaan 57 % äänistä. Lähteet Viitteet Tasavallan historia

481

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinan%20kansantasavallan%20historia

Kiinan kansantasavallan historia

Kiinan kansantasavalta perustettiin 1. lokakuuta 1949 Mao Zedongin (Mao Tse-tung) julistaessa sen syntyneeksi Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla. Mao jatkoi Kommunistisen puolueen puheenjohtajana ja siten maan johtajana. Neuvostoliitto tunnusti kansantasavallan lähes välittömästi, Itä-Euroopan maat ja suurin osa Länsi-Euroopankin maista tunnusti sen 1950, Yhdysvallat vasta 1971. Historia ennen kansantasavallan perustamista, mukaan lukien perustamiseen suoraan johtaneet tapahtumat, ovat artikkeleissa Kiinan tasavallan historia ja Kiinan sisällissota. Valtiosta yleensä kertova artikkeli on Kiina. Kansantasavallan alkuvuodet 1. lokakuuta 1949 Kiinan pohjoisosat olivat kommunistien hallussa. Guomindang-puolueen (myöhemmin GMD) johto palvelijoineen (lähes kaksi miljoonaa ihmistä) pakeni tasavallan aikaisesta pääkaupungista Nanjingista Taiwanin saarelle. Koska kommunisteilla ei ollut laivastoa, heitä ei seurattu. Aseistariisunta aloitettiin jo vuonna 1949, mutta vielä vuonna 1950 murhattiin tuhansia kaadereita. Tasavalta pommitti Kantonia (Guangzhou) ja rannikkoalueita suhteellisen säännöllisesti aina 1960-luvulle saakka. Neuvostoliitto tukijana Iso-Britannia tunnusti Kiinan kansantasavallan 6. tammikuuta 1950 ja Suomi viikkoa myöhemmin 13. tammikuuta. Kiina solmi 14. helmikuuta 1950 YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa Japania vastaan. Sopimuksessa määrättiin yhteishallinto Xinjiangin ja Sisä-Mongolian kaivoksille. Lisäksi Kiina myönsi Neuvostoliitolle kaikki Guomindang-puolueen sille lupaamat oikeudet ja tunnusti Ulko-Mongolian, Mongolian kansantasavallan, itsenäisyyden, mikä ajautui Kiinan ja Neuvostoliiton 1958-1959 alkaneen välirikon jatkuessa Neuvostoliiton suojelukseen. Neuvostoliitto oli jo 1939 käynyt rajasodan Japania vastaan Mongolian kansantasavaltaan liittyen, jolloin se suojeli Mongoliaa Japanilta. Kiinan ja Neuvostoliiton välirikon vuoksi Neuvostoliitto takasi Mongolian kansantasavallan turvallisuuden myös Kiinan kansantasavallan suhteen. Kiina ja Neuvostoliitto kävivät rajataisteluita keskenään 1960-luvun lopulla Ussuri-joella, mikä vuoteen 1971 mennessä aiheutti Neuvostoliiton ennalta ehkäisevän ydinsodan uhan Kiinaa vastaan. Tämä yhdessä Vietnamin sodan kanssa johti siihen, että Yhdysvallat ryhtyi toimiin Kiinan kansantasavallan kansainvälisen aseman tunnustamiseksi Yhdistyneissä kansakunnissa sekä Taiwanin syrjäytymiseen kansainvälisessä politiikassa. Korean sota Korean sota syttyi 1950 Pohjois-Korean hyökättyä Etelä-Koreaan. Kiina joutui osalliseksi sotaan Pohjois-Korean tukijana Yhdysvaltain joukkojen vastahyökkäyksen edettyä Kiinan rajaa kohti Jalu-joelle. Kiinasta lähti sotaan 1,2 miljoonaa muodollisesti vapaaehtoista sotilasta hyvin puutteellisella aseistuksella, sillä maa oli yhä toipumassa pitkistä sisällissodista ja Japanin vastaisesta sodasta. Sotatoimiin meni lopulta 38 % Kiinan budjetista. Sotatoimet päättyivät vasta kolmen vuoden kuluttua aseleposopimukseen 1953. Sodan aikana Yhdysvallat julisti Kiinan taloussaartoon, mitä Neuvostoliitto tosin lievitti. Tiibet Vuonna 1951 aiemmin sotapäälliköiden hallitsema Tiibet liitettiin kiinteämmin Kiinaan. Tiibet oli ollut osa Kiinaa Qing-dynastian aikana ja liitoksen katsottiin olevan tarpeen kansallisen yhtenäisyyden vuoksi. Tiibetiläiset ovat olleet tästä laajalti eri mieltä. Kommunistien valta vakiinnutti rauhan tilan Kiinassa, joka oli ollut lähes jatkuvassa sotatilassa vuodesta 1916 lähtien, milloin Sun Jat-senin 1912 perustama tasavalta käytännössä hajosi keskenään taistelevien sotapäälliköiden maakunniksi ulkovaltojen, erityisesti laajenemishaluisen Japanin, tukiessa hajanaisuutta lisäetujen toivossa. Vallan vakauttaminen Kiinan inflaatiosta kärsinyt talous vakautui uuden valuutan, renminbin (RMB) myötä, tuotannossa ylitettiinkin sotaa edeltävä taso jo 1952. Miljoonille työttömille järjestettiin työtä ja koulut avattiin uudelleen; peruskoulutusta tarjottiin nyt kaikille, myös köyhille. Uusi avioliittolaki 1950 salli avioeron ja kielsi lapsiavioliiton ja moniavioisuuden. Kiinaa oopiumsodista asti vaivanneen narkomanian kimppuun käytiin kieltämällä huumeet ankarasti. Maauudistus valmistui 1952 poistamalla vuokrat ja tutkimalla keitä oli aiemmin käytetty hyväksi. Alle puolet maasta jaettiin. Teollisuudessa aloitettiin Neuvostoliiton mallin mukainen suunnitelmatalous. Yksityisomistus sallittiin tietyin ehdoin, suuryritykset ja ulkomaiset yritykset otettiin valtion haltuun. Kiinan ja Neuvostoliiton välit lämpenivät 1952 Zhou Enlain vierailtua Moskovassa ja Neuvostoliiton palautettua Lüshunin (Port Arthur) sekä Dalianin rautatiet Kiinalle. Itse kaupungit palautettiin Stalinin kuoleman jälkeen 1953. Vuoden 1953 väestönlaskennassa kiinalaisia oli 582 miljoonaa eli sata miljoonaa enemmän kuin oli uskottu. Vuonna 1954 säädettiin uusi perustuslaki, jolla muutettiin Kiinan hallintojärjestelmää. Lain piti olla väliaikainen (siirtymäkaudeksi todelliseen sosialismiin), mutta se oli voimassa vuoteen 1975 saakka. Perustuslaissa määriteltiin uusi edustuselin, kansankongressi, johon edustajat valittiin välillisillä vaaleilla. Kylien edustajat valittiin suorilla vaaleilla ja nämä valitsivat kuntien edustajat, jotka valitsivat maakunnalliset edustajat, jotka puolestaan valitsivat kansankongressin jäsenet. Puolueen tehtävä oli osoittaa tavoitteet ja ohjata päätöksentekoa (verrattavissa hallitusohjelmaan), mutta varsinainen valta esimerkiksi lainsäädännössä kuului periaatteessa hallinnolle eikä puolueelle. Erilaisten projektien (esim. myöhemmin esiteltävä Suuri harppaus) aikana puolueen asema oli kuitenkin korkeampi. Neuvostoliiton ja Kiinan välirikko Nikita Hruštšovin kaudella Kiinan ja Neuvostoliiton suhteissa tapahtui välirikko, kun Neuvostoliitossa aloitettiin destalinisaatio 1956 ja Stalinin henkilökulttia ja väärinkäytöksiä arvosteltiin. Kiinasta malli oli liian oikeistolainen eikä vastannut marxilais-leninistisiä oppeja. Kiista kärjistyi selvästi 1958-1959 Hruštšovin aikana vuodesta 1956 alkaneen suojasään alettua vaikuttaa. Kiinalaisten mielestä Stalin oli ollut 70-prosenttisesti oikeassa ja hänen arvostelunsa meni liian pitkälle. Kiina tuki Neuvostoliiton puuttumista Unkarin vuoden 1956 tapahtumiin, mutta kannatti puolalaisten vaatimaa suurempaa riippumattomuutta Moskovasta ja tarjoutui välittäjäksi kiistoissa. Hruštšovin ajan Neuvostoliitto sai Kiinassa nimikkeen "revisionistinen luopioklikki". Revisio tarkoittaa tarkistusta, tässä mielessä kommunismin suunnan tarkistusta. Hruštšov myös lähestyi Yhdysvaltoja jättäen Kiinan vähemmälle huomiolle. Vuonna 1959 Neuvostoliitto veti asiantuntijansa pois Kiinasta. Neuvostoliitto oli luvannut Kiinalle ydinasemallin, mutta allekirjoittikin ydinsulkusopimuksen Yhdysvaltain kanssa 1962. Neuvostoliitto vaati myös käyttöoikeutta Kiinan satamiin. Kiina näki tärkeäksi seistä omilla jaloillaan ja vaati rajalinjojen tarkistamista Neuvostoliiton kanssa ja kehitti oman ydinaseen itsenäisesti 1964. Neuvostoliitto näki Kiinan ydinaseen uhkana ja valmisteli ennalta ehkäisevää ydiniskua Kiinaa vastaan tuhotakseen sen. Neuvostoliiton tiedusteltua Yhdysvaltojen kantaa asiaan 1971, vastusti Nixonin hallinto suunnitelmaa, minkä vuoksi hanke ei edennyt pidemmälle. Beijingiin kaivettiin pommisuojia miljoonille ihmisille, jotka ovat maanalainen matkailunähtävyys. Satojen kukkien kampanja 1956-1957 ja oikeistonvastainen kampanja 1957-1958 koskivat kulttuuri- ja tiede-elämää. Mao halusi kaikkien mielipiteiden tulevan esille, jotta niitä voitaisiin kritisoida, ja toivoi riippumatonta lehdistöä. Aluksi kritiikki oli pidättyväistä, mutta levisi sitten liiankin laajaksi ja kovin aktiivisesti kritisoineet leimattiin oikeistolaisiksi ja määrättiin viroistaan maatöihin. Heidän maineensa palautettiin vasta 1978. Suuri harppaus (1958-1960) Tammikuussa 1958 käynnistettiin Suuri harppaus. Neuvostoliiton talousmalli hylättiin, sillä sen toimivuus oli kyseenalaista, koska Kiinassa ei ollut edellytyksiä raskaalle teollisuudelle. Valta oli keskittynyt, mutta johto ei ollut yksimielinen siitä, mihin sitä tuli hajauttaa. Suurelta harppaukselta toivottiin nopeaa työllistymistä ja vaurautta - ideologian puolelta toisaalta johtajien ja massojen, toisaalta maalaisten ja kaupunkilaisten erojen vähentämistä. Paikalliskaadereita opetettiin osallistumaan päätöksentekoon. Päätöksenteossa piti olla myös joustavuutta ja liikuntavaraa, eli hitaamman etenemisen piti olla mahdollista — käytännössä tätä ei kuitenkaan toteutettu. Aloitettiin kastelukampanja, paikallisteollisuuden kehittämiskampanja ja omavaraisuuden lisäämiskampanja. Kollektiivitiloja suuremmiksi yksiköiksi perustettiin kansankommuuneita. Näistä tuli valtionhallinnon alin hierarkia. Niiden johtajat olivat valtion palkollisia, ja valtio sai täten ensimmäistä kertaa Kiinan historiassa suoran kontrollikanavan kyliin. Kuhunkin kommuuniin kuului 25 000 - henkeä; aiemmat kollektiivitilaa korvasi 26 000 kansankommuunia. Kommuuneista pyrittiin tekemään toimivia kokonaisuuksia ottamalla mukaan erilaisia väestönosia. Uudistus koski myös vähemmistökansoja. Myös kaupunkielämä jaettiin kommuuneihin, ja esimerkiksi tehtaat pitivät huolen omistaan. Teollisuuskehityksessä saavutettiin aluksi menestystä. Johtamaan tottumattomat ja realiteetteja tuntemattomat paikallisjohtajat raportoivat liioiteltujakin lukuja, minkä vuoksi tavoitteita nostettiin ja alempia tasoja vaadittiin saavuttamaan nämä tavoitteet. Tuotanto nousi, mutta laatu laski. Kansainvälisten tuotantolukujen vertailussa teräs oli avainasemassa, ja tästä syystä paikallista teräksentuotantoa rohkaistiin. 50 miljoonaa ihmistä siirtyi teräksentuotantoon miljoonissa yksiköissä, ja ihmiset sulattivat jopa keittiövälineitään päästäkseen tuotantotavoitteisiin. Näin tehdystä tuloksesta neljäsosa oli alalaatuista, jopa kokonaan käyttökelvotonta. Kiinasta piti löytää myös öljyä, ja lopulta Daqingista löytyikin. Vuonna 1958 tuli ennätyssato, mikä saatiin vain osin talteen ihmisten ollessa teollisuustehtävissä. Liioiteltujen tuotantolukujen vuoksi viljaverotuskin koveni entisestään. Paikoitellen luovutettiinkin liian suuri osa sadosta veroina, mikä yhdessä vuoden 1959 kuivuuden vaikuttaessa kolmasosassa Kiinaa ja tulvien kuudesosassa, aiheutui jopa kymmeniä miljoonia uhreja vaatinut nälänhätä. Vuoden 1960 tuotanto laski 75 % vuoden 1958 luvuista, teräksentuotanto puolittui ja bruttokansantuote laski 20 %. Vuosia 1959-1961 nimitettiin nimellä kolme vuotta luonnononnettomuuksia. Tosin suurempanakin syynä oli huono taloudellinen suunnittelu kuin luonnonolot. Vuonna 1957 Kiinan puolustusministeri Peng Dehuai vieraili Moskovassa, missä häntä yritettiin suostutella syrjäyttämään Mao. Peng kieltäytyi, mutta hänet erotettiin puolustusministerin tehtävistä epäiltyjen Hruštšov-suhteiden vuoksi ja korvattiin Lin Biaolla. Marraskuussa 1958 Mao erosi presidentinvirasta, johon nimitettiin Liu Shaoqi. Mao jatkoi kuitenkin puolueen puheenjohtajana. Vuonna 1959 Tiibetissä tapahtui kansannousu, mikä kukistettiin. Tiibetin uskonnollisena valtionpäämiehenä toiminut 14. dalai-lama pakeni jalkaisin Lhasasta Intiaan Kiinan kansantasavallan hyökkäystä. Lokakuussa Kiina valtasi Intialta buddhalaiseen Ladakhin alueeseen kuuluvan Aksai Chinin turvatakseen sotilastiensä Tiibetiin. Intia odotuksistaan huolimatta ei lyhyessä rajasodassa kyennyt puolustamaan aluettaan, vaan kiinalaiset voittivat. Alue on edelleen kiistanalainen Intian ja Kiinan kesken sekä osa laajempaa Kashmirin kysymystä, missä myös Pakistan on osallisena. Suuri harppaus lopetettiin 1960, ja vallitsevaksi nousi Liu Shaoqin ja Deng Xiaopingin linja. Markkinat palautettiin 1950-luvun alkupuolen mallisiksi, ja tekemistä, osaamista, tieteellistä ja taiteellista tuotantoa rohkaistiin. Mustavalkoisuutta yritettiin välttää. Kommuuneista tehtiin hallintoyksikköjä, ja niiden valtaa vähennettiin. Tehtaille annettiin vastuuta ja tuloskannustimia. Aloitettiin myös asumislupapolitiikka, ja moni kaupunkilainen lähetettiin - kenties esi-isiensä kylään - maaseudulle, jotta kaupunkien kasvua hillittäisiin. Alkoi vähemmän ideologinen kausi, ja talous saatiin vakautettua vuoteen 1964 mennessä; tuotanto kasvoi. Monet Suuren harppauksen järjestelmät, kuten kasteluprojekti, suurten itsenäisten yksikköjen malli ja hajautettu vallankäyttö säilyivät. Kulttuurivallankumous (1966-1976) Kulttuuri kukoisti 1960-luvun alkupuolella. Mao halusi kulttuurista ajankohtaisempaa ja toivoi sen heijastelevan työläisten elämää. Johtajia, myös Maoa, kritisoitiin epäsuorin viittauksin taiteessa. Mao alkoi myös nähdä ongelmia Liu Shaoqin ja Deng Xiaopingin mallissa, sillä se ei tuntunut johtavan tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan eikä ollut ideaali pitkän tähtäimen kommunismissa, vaikka ratkaisikin käytännön ongelmia. Johto alkoi täten jakautua kahteen piiriin. Lin Biao toimi Kansan vapautusarmeijan johtajana ja oli Maon uskollinen tukija. Aloitettiin Oppikaa Kansan vapautusarmeijalta -liike, jossa esikuvaksi muille nostettiin Lei Feng. Vuonna 1965 Mao julkaisi 23 kohtaa, joissa kansaa kehotettiin arvostelemaan johtoa. Hän vaati myös julkaisuvapautta. Nk. Shanghain piiri, jonka johdossa toimi Kang Sheng, veti arvostelua. Lin Biao alkoi julistaa Mao-kulttia ja nosti kannattajiaan armeijan johtoon. Toukokuun 25. päivän liike kirjoitti seinälehden Pekingin yliopistoon, Mao julkaisi lehtisen. Chen Bodan johdolla tiedotusvälineet otettiin hallintaan ja kansaa kehotettiin "kummituksia ja hirviöitä" vastaan. Yliopistojen johtojen kritisointi sallittiin, ja opiskelijat — erityisesti nuoret — kritisoivatkin innokkaasti. Liu Shaoqi lähetti väkeä kampuksille kampanjaa johtamaan, mutta osa punakaarteista ei halunnut noudattaa Liun ohjeita. Punakaartien ja Liu Shaoqin työryhmien välillä esiintyi väkivaltaa. Mao arvosteli työryhmiä ylhäältä johdetuiksi, joten niistä hankkiuduttiin eroon. Myös kommunistinen nuorisoliitto hävitettiin passiivisena ja vanhoillisena. 1. elokuuta 1966 Mao julkaisi oman seinälehtensä, jossa julistettiin kapinoinnin olevan oikeutettua ja punakaartilaisia kehotettiin käymään vaikka keskuskomiteankin kimppuun. Mao halusi kuitenkin esittää, että vihollinen on pieni; enemmistö kaadereista oli hänestä vain pienen oikaisun tarpeessa. Liu Shaoqi ja Deng Xiaoping pysyivät politbyroossa — tosin heidän asemansa laski. Mao otti punakaartilaisia vastaan Tiananmen-aukiolla. Hän tapasi yhteensä noin 13 miljoonaa punakaartilaista näissä tilaisuuksissa. Yhteiskunnallinen mobilisaatio saavutettiin, ja massat toimivat ilman ohjeita. Heidän uskottiin löytävän oikeat kohteet. Puoluejohto yritti rajoittaa kritiikin kulttuuriin ja koulutukseen siinä kuitenkaan onnistumatta. Maoa lukuun ottamatta kaikkia johtajia kritisoitiin. Johtoa vastaan käytiin myös "oikeudenkäyntejä". Näissä käsittelyissä osa syytetyistä kuoli. Mao korosti, että kritiikin tarkoituksena oli saada johto parantamaan tapansa. Lin Biao veti kritiikkiä kuitenkin pidemmälle, hän halusi poistaa länsimaisen ja perinteisen kiinalaisen kulttuurin. Punakaarteilla oli myös omia sanomalehtiä. Radikaalit kävivät myös ammattiyhdistysliikkeen kimppuun, ja se lopetettiin. Heinäkuussa 1966 perustettiin Shanghain kommuuni, jota radikaalit johtivat. Mao tuomitsi tämän, sillä se ei jättänyt sijaa puolueelle. 18 kuukautta myöhemmin tämä korvattiin Maon mallin mukaisesti vallankumouskomiteoilla. Kylvökaudella kuohunta maaseudulla laantui, mutta kaupungit olivat kaaoksessa. Liu Shaoqi ja Deng Xiaoping tekivät joulukuussa 1966 itsekritiikit, jotka Mao hyväksyi mutta punakaartilaiset eivät. Eräät politbyroon jäsenet perustivat Helmikuun vastavirran, jonka tavoitteena oli kaaoksen lopettaminen. Armeijan rooli vakauttajana kasvoi, ja armeija osallistui myös hallintoon — se yritti jopa kaapata vallan Xinjiaossa. Vain osa armeijasta oli Lin Biaon johdossa. Koulut avattiin osin onnistuneesti 1967, mutta opettamista kuitenkin pelättiin. Liu Shaoqin arvostelu yltyi Maon ollessa poissa Pekingistä keväällä 1967. Liun kotiin tehtiin kotietsintä, ja hänet pahoinpideltiin. Kulttuurivallankumous huipentui kesällä 1967 Wuhanissa aseelliseksi taisteluksi punakapinallisten ja paikallisen johdon välillä. Konservatiivit vangitsivat radikaalit, ja keskushallinto joutui valtaamaan Wuhanin. Oikeuslaitos ja ulkoministeriö joutuivat radikaalien haltuun, brittien oleskelu Hongkongissa tuomittiin, Britannian suurlähetystö poltettiin, ja diplomaatteja pahoinpideltiin. Äärivasemmistolainen kontrolli lehdissä lopetettiin, ja Mao kierteli ympäri maata rauhoittelemassa tilannetta. Huhtikuussa 1969 pidettiin puoluekongressi, jossa 70% jäsenistä oli uusia. Keskuskomiteasta 40 % oli sotilaita, punakaartilaisia ei ollut mukana. Monet puhdistetuista ministereistä palasivat töihinsä. Liu Shaoqi kuitenkin erotettiin viroistaan ja puolueesta, ja presidentin virka lakkautettiin toistaiseksi. Lin Biao määrättiin Maon seuraajaksi. Deng Xiaoping pysyi puolueen jäsenenä. Kommunistista puoluetta jälleenrakennettiin 1968-1970. Kontrollin palauttamista vastustettiin paikoin jopa aseellisesti. Punakaartilaisia lähetettiin maaseututöihin, ja oppilaitokset avattiin uudelleen. Puolue pääsi takaisin entiseen vahvuuteensa vasta 1973. 1970-luku Lin Biao esiintyi propagandakuvissa vahvistaakseen Maon henkilökulttia ja luodakseen omaansa. Muut, edes Mao, eivät pitäneet tästä. Lin Biaon kannattaja Chen Boda syrjäytettiin 1970, Mao ja Zhou Enlai järjestelivät Pekingin asevoimat uusiksi, etteivät ne olisi Lin Biaon käsissä. Vuonna 1971 Lin Biaon väitettiin suunnitelleen Maon murhaa ja vallankaappausta. Lin Biao pakeni lentokoneella kohti Neuvostoliittoa, mutta polttoaine loppui Mongoliassa, kone putosi ja Lin kuoli. Erimielisyydet olivat poliittisia, Lin halusi Neuvostoliiton tekniikkaa ja tukea, Mao ja Zhou suhteita Yhdysvaltoihin. Taloudessa Lin edusti äärivasemmistoa. Lin Biaon jälkeen tehtiin poliittinen suunnanmuutos kohti Deng Xiaopingin linjaa. Sotilaiden osuus hallinnossa väheni ja siviili Hua Guofengista tehtiin puolustusministeri. Kiinan diplomaattinen sulkeutuminen loppui 1970-luvun alussa. Kiinan kansantasavalta hyväksyttiin Taiwanin tilalle YK:n jäseneksi 1971. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon vieraili Kiinassa 1972, suhteet normalisoitiin ja Yhdysvallat sitoutui yhden Kiinan politiikkaan. Vakuuteltiin rauhantahtoa Aasiassa ja maat perustivat toimistot toistensa pääkaupunkeihin. Yhdysvaltain syyt suhteiden avaamiseen: Sosialistisen leirin jakaantuminen nähtiin hyvänä asiana, koska Neuvostoliiton vaikutusvaltaa haluttiin rajoittaa Haluttiin rajoittaa Japanin vaikutusta kasvavana talousihmeenä Haluttiin neutraloida Kiina suhteessa Vietnamin sotaan, jotta olisi saatu rauha häviämättä sotaa Yhdysvaltain sisäpolitiikka oli muuttunut Vietnamin sodan vuoksi, minkä vuoksi Nixonin hallinto oli pakotettu etsimään rauhaa Kiina oli ydinasevalta, jonka kanssa oli syytä olla kohtuullisissa väleissä Kiinan syyt: 1969 taisteltiin Ussur-joella ja Xinjiangissa Neuvostoliittoa vastaan, rajauhka. Neuvostoliitto suunnitteli ennalta ehkäisevää ydiniskua Kiinaan Taiwan oli myös sotilaallinen uhka, Yhdysvaltain suhteilla voitiin neutraloida toinen vihollinen, Yhdysvaltain sotilaallinen läsnäolo Taiwanissa saatiin vähenemään Hruštšov oli jopa Yhdysvaltoja vastenmielisempi Maolle Muidenkin maiden arveltiin seuraavan Yhdysvaltain esimerkkiä Japanissa puhuttiin jälleenaseistautumisesta, Yhdysvallat piti saada tätä vastustamaan Kulttuurivallankumous oli ollut taloudelle katastrofaalinen, Yhdysvalloilta haluttiin teknologiaa koska Neuvostoliitosta sitä ei saatu ja omat älyköt oli pantu viroilta Ensimmäiset kymmenen vuotta kauppasuhteet olivat Yhdysvaltain eduksi 2/1. Kiinaan tarvittiin perusteknologiaa ja viljaa. Viralliset diplomaattisuhteet avattiin vasta 1. tammikuuta 1979, silloin pääministerinä toimineen Deng Xiaopingin Yhdysvaltain vierailun aikana. Kiinasta oli tulossa kiinnostava sijoituskohde. Nixonin vierailu oli melkoinen yllätys Japanille. Japani halusi elvyttää suhteita sekä kulttuurin että kaupan vuoksi, niinpä pääministeri Kakuei Tanaka menikin Kiinan-vierailulle hyvin pian Nixonin jälkeen. Sota lopetettiin virallisesti, Tanaka pahoitteli Japanin hyökkäystä, mutta sotakorvauksia ei maksettu. Japani tunnusti Kansantasavallan Taiwanin kustannuksella, Kiina myönsi Japanille oikeuden käydä kauppaa myös Taiwanin kanssa. Hyöty suhteista oli molemminpuolista, niiden avulla vähennettiin sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton valtaa alueella. Monet Vapaa maailman maat, mm. Saksan liittotasavalta ja Uusi-Seelanti seurasivat Japania ja avasivat suhteet Kiinaan. Vuonna 1980 Taiwanin tunnusti enää 23 maata. Sisäpolitiikassa valta oli 1970-luvun alussa Zhou Enlain käsissä. Äärivasemmistolla oli edelleen valtaa kulttuurin piirissä ja kulttuurinen vaino jatkui, mm. lähes kaikki oopperat oli kielletty. Vakavasta hermostosairaudesta, amyotrofisesta lateraaliskleroosista (ALS) eli Lou Gehrigin taudista, kärsivä Mao vaihteli linjalta toiselle. Talouselämässä Zhou Enlai oli käytännöllinen ja kaadereita rehabilitoitiin. Lin Biaon kannattajille nimitettiin seuraajat 10. puoluekongressissa 1973. Puolueen varapuheenjohtajaksi ja siten Maon seuraajaksi nimitettiin Wang Hongwen. Wangin mielestä kulttuurivallankumous oli toistuva prosessi. Deng Xiaoping nousi Maon tuella varapääministeriksi 1976. Neljä modernisaatiota Vuonna 1975 määriteltiin neljä modernisaatiota, joiden avulla Kiinan piti nousta vuosisadan loppuun mennessä maailman johtavien valtioiden joukkoon. Nämä olivat maatalouden, teollisuuden, kansallisen puolustuksen, sekä tieteen ja teknologian modernisaatiot. Maon mielestä maatalous oli ensisijainen. Säädettiin uusi perustuslaki, joka oli vasemmistolainen. Se mainitsi jälleen proletariaatin diktatuurin, säilytti kansankommuunit sekä yksityispalstat ja kansalaisille määriteltiin oikeus kirjoittaa seinälehtisiä, kokoontua ja lakkoilla. Nämä oikeudet poistettiin myöhemmin. Deng johti talouspolitiikkaa ja talous kasvoi. Kulutustavaroista oli kuitenkin puutetta, peruselintarvikkeita säännösteltiin ja riisiä tuotiin maahan. Deng pyrki korjaamaan tätä epäkohtaa. Hän tuki myös tuloeroja. Vasemmisto arvosteli Dengiä ja Mao asettui vasemmiston puolelle. Neljän kopla Zhou Enlai kuoli 8. tammikuuta 1976. Mao joudutti hänen kuolemistaan syöpään kieltämällä tältä tehokkaan hoidon. Mao ei halunnut kuolla ennen Zhou Enlaita, koska ajatteli, että tästä olisi voinut tulla hänen seuraajansa. Zhou Enlain hautajaisiinsa kerääntyi noin miljoona ihmistä, ja vasemmisto kielsi julkiset muistotilaisuudet. Mao teki kompromissipäätöksen asettaessaan pääministeriksi tuntemattoman Hua Guofengin Dengin tai vasemmistolaisen Zhang Chunqiaon sijaan. Kuolleiden muistopäivänä 5. huhtikuuta Tiananmen-aukiolla järjestettiin valtava muistojuhla Zhou Enlaille. Tähän osallistui noin kaksi miljoonaa ihmistä. Vastaavia tilaisuuksia järjestettiin muuallakin maassa. Jiang Qing määräsi seppeleet yöllä poistettavaksi, mistä kansa suuttui. Vasemmisto, josta erottui neljän kopla: Jiang Qing, Zhang Chunqiao, Wang Hongwen ja Yao Wenyuan, aloitti Dengin vastaisen kampanjan. Deng erotettiin virastaan, mutta pysyi yhä puolueen jäsenenä. Dengin ohjelma julkistettiin arvosteltavaksi, mutta kansa pitikin siitä. Deng lähti Kantoniin etelän sotilasjohtajien suojiin kampanjan ajaksi. Kampanja hiipui Tangshanin maanjäristykseen, jossa yli ihmistä kuoli. Kesällä seurasi suurtulvia, mistä kiinalaisten perinteiden mukaan osattiin ennustaa että valta on vaihtumassa. Mao kuoli 9. syyskuuta 1976. Molempien tasapainottajien, Maon ja Zhoun, kuoltua seurasi valtataistelua. Neljän kopla yritti mustamaalata vastustajansa lainaamalla Maon puheita, Hua Guofeng torjui tämän toisella lainauksella Maon puheista ja pidätytti neljän koplan. Heitä syytettiin Maon sanojen vääristelystä, vallankaappaussuunnitelmasta, lakkoihin kiihottamisesta, jne. Hua Guofeng nousi puolueen puheenjohtajaksi ja massat virtasivat iloisina kaduille juhlimaan kun tieto pidätyksestä julkistettiin kolme viikkoa myöhässä 21. lokakuuta. Seurasi neljän koplan arvostelukampanja, missä oikeastaan kaikkea mahdollista voitiin rauhassa kritisoida syyttäen siitä neljän koplaa. Oikeudenkäynnissä neljän koplaa vastaan Jiang Chunqiao tuomittiin kuolemaan, muut kymmeniksi vuosiksi vankilaan. Myös Dengiä arvosteltiin 1976, eikä Hua Guofeng osannut päättää mitä tekisi tälle kilpailijalleen. Hänen neuvonantajansa Ye Jianying ja Li Xiannian olivat myötämielisiä Dengille, ja tämä palasi entisiin virkoihinsa kesällä 1977, osin siksi, että kansa halusi hänet takaisin. Elokuussa 1977 pidettiin 11. puoluekokous, jossa kulttuurivallankumous lopetettiin virallisesti ja päätettiin modernisoinnista. Ye Qianying väitti että Deng ei ollut "ideologisesti puhdas". Johto jakautui kahteen leiriin, joista molemmat tukeutuivat Maoon, käyttäen ideologiaa tilanteeseen soveltaen. Hua Guofeng alkoi luoda omaa henkilökulttiaan, mutta lopetti touhun jo 1979. Dengin kannattaja Hu Qiaomu loi uuden talouden pohjan kannattamalla talouden käytännöllisyyttä, taloutta piti johtaa talouden lakien mukaan eikä poliittisesti, huomioiden myös tuottajien oma etu. Talousuudistukset vuodesta 1978 Keskuskomitean täysistunnossa 1978 Dengin ohjelma valittiin viralliseksi linjaksi. Talouden kehittämisestä tehtiin keskeisin kysymys, luokkataistelun sijaan. Maon todettiin tehneen virheitä. Lähes kolmen miljoonan ihmisen maineet palautettiin. Dengin tukijoukko kasvoi ja tilanomistajien ja kapitalistien leimat poistettiin, hyvin käyttäytyneet laskettiin henkisesti työläisiksi muuttuneiksi ja heille annettiin äänioikeus. Yhteisrintamaelin ja demokraattiset puolueet elvytettiin. Mao-kulttia alettiin purkaa. Vuonna 1978 maahan alettiin houkutella ulkomaisia investointeja. Ensimmäiset projektit eivät sujuneet kovin hyvin, mutta tulokset paranivat aikaa myöten. Pankkilainoja suosittiin rahoituskeinona. Teknologiaa uudistettiin ja pyrittiin oppimaan lännestä. Kevyen teollisuuden ja maatalouden kehitys vauhdittui ja palkkataso nousi huimaa vauhtia, minkä vuoksi myös kulutus kasvoi, esimerkiksi televisioiden kulutus kymmenkertaistui välillä 1978-1981. Ajatuksena oli että marxismin tuli yhdistää teoria ja käytäntö, toimimattomista teorioista piti luopua. Niinpä perustettiin kokeilualueita uudistuksille. Maa oli sosialismin oppien mukaan yhteistä, mutta sitä voitiin vuokrata. Kiinassa on noudatettu vuodesta 1979 yhden lapsen politiikkaa väestönkasvun hillitsemiseksi. Väestönkasvu saatiinkin hidastumaan varsin matalaksi. Vuonna 1981 puolue teki virallisen arvion historiastaan, jossa se tunnusti sosialismin ja Maon ansiot, mutta myös Maon virheet ja virheet sosialismin toteuttamisessa. Maon nähtiin olleen liian yksinvaltainen, ja kampanjat, kuten kulttuurivallankumous, nähtiin virheinä. Kollektiivinen johto nähtiin keinona estää henkilökultit tulevaisuudessa. Hua Guofengin erottua puolueen puhemiehen tehtävästä 1981 johdossa vallitsi yksimielisyys poliittisesta suunnasta ja Huan vasemmistolainen suunta jäi sivuun. Kulttuuri vapautui ja sekä länsimainen että perinteinen kiinalainen taide saivat tunnustusta. Yliopistotoiminta normalisoitui, ensimmäiset pääsykokeet pidettiin 1977, väliin oli jäänyt nk. kadotettu sukupolvi. Koulutuskriteereitä yhdenmukaistettiin ja vieraiden kielten osaaminen nostettiin kunniaan. Tieteet epäpolitisoituivat. Vuonna 1982 säädettiin uusi perustuslaki, jossa puolueesta tehtiin Kiinan lain alainen. Kansantasavallan ensimmäinen rikoslaki säädettiin 1979. Samana vuonna säädettiin myös uusi vaalilaki, jonka mukaan ehdokkaita oli oltava enemmän kuin virkoja, tavallisesti vähintään kaksi ehdokasta virkaa kohden, ja yli 50% äänestäjistä tuli äänestää, jotta vaalit olisivat pätevät. Kansalaiset saivat myös nimittää ehdokkaita. Vuonna 1984 tehtiin sopimus Hongkongin palauttamisesta 1997, sille taattiin oma hallintojärjestelmä 50 vuodeksi. Macao sovittiin palautettavaksi 1999, Portugali oli tarjonnut sitä jo 1975, mutta silloin sitä ei huolittu. Sopimus Macaon palauttamisesta vuonna 1999 solmittiin 13. huhtikuuta 1987. Palautukset nähtiin imperialismin loppuna. Vuonna 1988 perustuslakia uudistettiin, yksityisomaisuus sai lain turvan. Kaikki maa kuuluu kuitenkin edelleen valtiolle. Kiinan diplomaattinen asema virkistyi ja johto vieraili joka puolella, samoin maailman johtajat vierailivat Kiinassa. Suhteet Taiwaniinkin lämpenivät ja taiwanilaiset saivat luvan vierailla mantereella 1987. Talousuudistusten toisessa vaiheessa, 1984-1989, painopiste siirtyi maaseudulta kaupunkeihin. Valtion kontrollia yrityksissä vähennettiin, tuloerot kasvoivat ja hintoja vapautettiin. Uusia keskuksia, kuten Shenzhen ja Shanghain Pudong (erityistalousalueita) perustettiin. Ulkomainen kilpailu alkoi vaikuttaa markkinoihin. Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus 1989 Vuonna 1989 Hu Yaobang kuoli, ja opiskelijoita kerääntyi muistotilaisuuteen Taivaallisen rauhan aukiolle. Osa heistä jäi sinne osoittamaan mieltä, lehdistö tuki mielenosoitusta vaatimalla lehdistön vapautta, joka myönnettiin. Mielenosoittajilla ei ollut selkeitä yhdenmukaisia tavoitteita. He halusivat neuvotella johdon kanssa, mutta alkuvaiheessa johto ei halunnut neuvotella muiden kuin virallisten järjestöjen kanssa. Kuukauden kuluttua johto oli valmis neuvottelemaan kenen tahansa kanssa, mutta liike ei enää ollut kenenkään hallinnassa. Mielenosoitukset levisivät muuallekin maahan ja alkoivat häiritä ulkopolitiikkaa Mihail Gorbatšovin vieraillessa Kiinassa. Osaan Pekingiä julistettiin sotatila ja armeija määrättiin hajottamaan mielenosoitus. Paikalliset sotilaat kuitenkin epäröivät noudattaa käskyjä käyttää voimaa mielenosoitusten hajottamiseksi. Uudet opiskelijajohtajat alkoivat vaatia verenvuodatusta, 4. kesäkuuta 1989 kauempaa Shikangista tuotiin armeija paikalle. Suurten kaupunkien ulkopuolelta tulleet uudet joukot tottelivat käskyjä pekingiläisjoukkoja paremmin ja mielenosoitus hajotettiin. Lukuisia ihmisiä jäi panssarivaunujen alle niiden matkalla aukiolle. Arviot uhrien määrästä aukiolla ja matkalla sinne vaihtelevat lähteestä riippuen parista sadasta useisiin tuhansiin. Tilanne Pekingissä rauhoittui varsin pian, mutta levottomuudet muualla maassa, erityisesti Shanghaissa yltyivät. Tilanne päättyi rauhanomaisesti Shanghain silloisen kaupunginjohtajan Zhu Rongjin puheeseen, jossa tämä selitti, ettei kaaos hyödytä ketään. Turismi länsimaista romahti, diplomaatti- ja kauppasuhteet kärsivät. Yhden Kiinan politiikka Puolueen puheenjohtajaksi nousi uusi kasvo, selvästi uudistusmielinen Jiang Zemin, joka oli aiemmin toiminut Shenzhenin kaupunginjohtajana. Pääministerinä jatkoi Li Peng, varapääministeriksi nousi Zhu Rongji. Talouden pysähtyminen jäi lyhytaikaiseksi ilmiöksi. Deng Xiaoping lähti kiertämään Etelä-Kiinaa esittäen, että koko Kiinan tuli ottaa mallia erityistalousalueista. Seurauksena Kiinasta tuli entistä parempi sijoitusympäristö. Deng Xiaoping kuoli 1997, Jiang Zemin vakiinnutti asemansa Kiinan johdossa ilman valtataistelua toisin kuin lännessä kuviteltiin. Jiang loi käsitteen Deng Xiaopingin teoriasta ja tunnusti taloudelliset uudistukset ja pragmaattisen talouspolitiikan. Vuonna 1998 pääministeriksi nousi Li Pengin tilalle Zhu Rongji. Iso-Britannia palautti sopimuksen mukaisesti Hongkongin Kiinalle 1. heinäkuuta 1997. Portugali puolestaan palautti Macaon 20. joulukuuta 1999. Nämä saivat erityishallintoalueen aseman idealla "yksi maa, kaksi järjestelmää". Tällä idealla on yritetty houkutella myös Taiwania liittymään Kiinaan. Vuonna 2001 aloitettiin jälleen osana Tiibetin uudenaikaistamista Xiningista Lhasaan Qinghai-Tiibetin ylätasangon halki kulkevan rautatien rakennus, joka alkoi jo 1958, mutta keskeytyi 1984. Rautatien valmistumisesta ilmoitettiin 15. lokakuuta 2005. Muita suuria rakennushankkeita on mm. Kolmen solan pato. Kiistanalainen qigong-harjoitusmenetelmä Falun Gong kiellettiin Kiinassa vuonna 1999. YK:n ja Amnestyn raporttien mukaan menetelmän harjoittajia on kidutettu, pahoinpidelty ja tapettu tuhansittain Kiinan työleireillä, pidätyskeskuksissa, vankiloissa ja mielisairaaloissa. Osana maailmanlaajuista terrorismin vastaista sotaa Kiinakin alkoi uiguuriseparistismin tukahduttamisen. Joulukuussa 2001 Kiina hyväksyttiin WTO:n jäseneksi puolentoista vuosikymmenen neuvottelujen jälkeen. Vuonna 2003 puolueen puheenjohtajaksi ja presidentiksi Jiang Zeminin tilalle nousi Hu Jintao. Ensimmäinen kiinalainen avaruuslentäjä, Yang Liwei kiersi maan 14 kertaa Shenzhou 5 -aluksella Shenzhou-ohjelmassa 15. lokakuuta 2003. Seuraava viiden vuorokauden lento kahden hengen miehistöllä tapahtui lokakuussa 2005. Kiina reagoi Taiwanissa voimistuviin itsenäisyysajatuksiin säätämällä kansankongressissa 14. maaliskuuta 2005 voimaan tulleen itsenäistymisen kieltävän lain, mikä mahdollistaa itsenäisyyshankkeiden torjumisen myös sotilaallisin voimatoimin. Taiwanissa laki laukaisi mielenosoitusten aallon, koska periaatteessa Kiina on yksi valtio, missä on Kiinan 1912 Sun Jat-senin perustaman Kiinan tasavallan hallitus Taipeissa Taiwanilla ja sitä vastaan vallankumouksen tehneen Mao Zedongin Taivaallisen rauhan aukiolla 1949 julistaman Kiinan kansantasavallan hallitus Pekingissä. Lain tulkittiin ääritapauksessa oikeuttavan Kiinan hyökkäyksen Taiwanille, mikäli se ei suostu yhdistymään tarjotuin ehdoin Kiinan kansantasavaltaan. Yhdysvalloilla on puolestaan jo pitkään ollut lainsäädäntö, mikä velvoittaa sen puolustamaan Taiwania. Kiinan kansantasavallan politiikkana on hakea tukea yhden Kiinan politiikalla diplomaattisissa yhteyksissä, mikä tarkoittaa pidättäytymistä tilaisuuksista, missä Taiwan on edustettuna. Käytännössä kaikki länsimaat ovat solmineet diplomaattiset suhteet kansantasavaltaan, ja katkaisseet tasavaltaan. Vatikaani on ainoa Euroopan valtio, jolla ei ole diplomaattisuhteita Kiinaan, Kiinan karkotettua 1951 sen suurlähettilään. Käytännössä sekin olisi valmis suhteiden solmimiseen, jos Kiina takaa uskonnonvapauden. Myös suhteet Japaniin ajautuivat huhtikuussa 2005 huonoimmiksi sitten niiden solmimisen japaninvastaisten mielenosoitusten vuoksi. Syynä mielenosoituksiin oli Japanissa julkaistu koulujen historiankirja, joka kiinalaiskäsityksen mukaan kaunistelee Japanin toisen maailmansodan aikaisia väärinkäytöksiä. Maat ovat kiistelleet aikaisemmin mm. Japanille tarjottavasta pysyvästä YK:n turvallisuusneuvoston paikasta, jota Kiina vastustaa ja Itä-Kiinan meren kaasuvaroista. Peking järjesti vuoden 2008 olympiakisat. Vuodesta 2010 Vuonna 2013 presidentiksi nimitettiin Xi Jinping. Hongkongin hallinto on järjestetty siten, että Kiina johtaa aluetta, vaikka siellä on varsin liberaali lainsäädäntö, hallinto ja talous. Kiina nimittää kuitenkin alueen ylimmän hallinnon. Tämä asetelma laukaisi vuonna 2014 Hongkongissa suuret protestit. Vuonna 2019 Hongkongissa puhkesi mielenosoituksia niin sanottua luovutuslakia vastaan. Protestoijat pelkäsivät uuden lain rajoittavan kansalaisvapauksia. Kiinan merkitys maailmantaloudessa kasvoi voimakkaasti. Kiina pyrki toimimaan jopa arktisella alueella. Kiina ja Venäjä ajoivat monissa kansainvälisissä asioissa samansuuntaisia ratkaisuja. Pohjois-Korean kiistassa Kiina tuki maltillista linjaa, samoin Intian-Pakistanin konfliktissa. Xi pyrki 2010-luvulla vahvistamaan omaa asemaansa. Korruptio jatkui Kiinassa pahana. Mao Zedongin henkilökultin ja kaoottisten vaiheiden jälkeen Kiinan johto saavutti konsensuksen, jonka mukaan valtaa ei tulisi enää koskaan keskittää yhden johtajan käsiin. 1980-luvun uudistusten aikakaudella vakiintui niin kutsuttu "kollektiivisen johdon periaate". Lisäksi Kiinassa haluttiin välttää Neuvostoliiton loppuvuosien kaltainen "vanhusten valta" säätämällä puolueen pysyväiskomiteaan nousemisen yläikärajaksi 67 vuotta. Kollektiivisen johdon periaate ja sitovat ikärajat ovat toimineet, mutta järjestelmän katsotaan vakiintuneen varsinaisesti presidentti Jiang Zeminin ( 1989-2002) luovutettua valta-asemansa Hu Jintaolle (2002-2012). Tavoitteena on ollut nostaa Kiina maailmantalouden veturiksi. Kiina haluaa täyttää kansainväliset markkinat tuotteillaan, ja Uudeksi silkkitieksi nimetty Vyö- ja tie kehityshanke on siihen suunnitelma. Biljoonan dollarin uusi silkkitie on ihmiskunnan historian kallein hanke. Kiinalaiset vievät ulkomaille pääomaa sekä teknologiaa ja rakentavat rautateitä, merireittejä ja teitä, jotka johtavat muualle Aasiaan, Eurooppaan ja Afrikkaan. Reitin varrelle tulee satamia, rautatieasemia sekä teollisuusalueita. Presidentti Xi Jingpingin mukaan "vuosisadan projektissa" Kiina rakentaa nopean rautatien Kiinasta suoraan Länsi-Eurooppaan; Pakistanissa Kiina rakentaa suursatamaa, valtatien Himalajan yli ja Afrikassa jättiäissataman ja rautatien Etiopiaan. Xi Jinping valittiin odotetusti toiselle viisivuotiskaudelle puolueen johtoon lokakuussa 2017 pidetyssä puoluekokouksessa. Valinta vahvisti Xin asemaa Kiinan vaikutusvaltaisimpana johtajana kansantasavallan perustajan Mao Zedongin ja talousuudistusten isän Deng Xiaopingin jälkeen. Xillä oli niin monta titteliä, että häntä kutsuttiinkin "kaiken puheenjohtajaksi". Xi oli Kiinan presidentti, kommunistisen puolueen pääsihteeri ja sotilaskomitean puheenjohtaja. Hän johti myös muun muassa Taiwanin kysymystä ja internetin turvallisuutta käsitteleviä työryhmiä, ja häntä kutsuttiin puolueen "ydinjohtajaksi". Maaliskuussa 2018 tehdyn perustuslakimuutoksen ansiosta Xi Jinping voi pysyä Kiinan presidenttinä loppuikänsä, sillä presidentin virkakausia ei enää rajoitettu kahteen. Käytännössä suurin valta on kommunistipuolueen pääsihteerillä, kun taas presidentin virka on enemmän seremoniallinen. Pääsihteerin valtakausia ei ole muodollisesti rajoitettu, mutta Xin edeltäjät Hu Jintao ja Jiang Zemin luopuivat tehtävästä presidenttikausiensa päättyessä. Xin arveltiin kuitenkin jatkavan myös puolueen johdossa toisenkin kautensa jälkeen ja Kiina vaikutti olevan siirtymässä kollektiivisen johdon välivaiheesta takaisin yhden vahvan miehen järjestelmään. Kiinan presidenttinä vuonna 2013 aloittaneen Xi Jinpingin on sanottu olevan koko maailman vaikutusvaltaisin henkilö. Vähintäänkin hän on Kiinan vahvin johtaja sitten puhemies Mao Zedongin (1893-1976). Xi hallitsee Kiinan massiivista Kansan vapautusarmeijaa ja ohjaa maailman toiseksi suurimman talouden kokonaisvaltaista uudistusta. Lisäksi Kiinassa on rakennettu hänen ympärilleen henkilökulttia, joka auttaisi häntä lujittamaan valta-asemansa lopullisesti. Kiina vastasi vuodesta 2014 alkaen Xinjiangin alueen uiguurien separatistisiin levottomuuksiin ja terrori-iskuihin kovin ottein. Ulkomailla niissä tapahtuneet ihmisoikeusrikkomukset herättivät paheksuntaa Kiinaa kohtaan. Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Kiinan tasavalta Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Radio86 China Radio International Sound of Hope Radio Network New Tang Dynasty Television YLE Elävä arkisto: Kiina Maon aikana

483

https://fi.wikipedia.org/wiki/Km

Km

Km tarkoittaa seuraavia: kasvatustieteen maisteri, KM tai kasvatustiet. maist., ylempi korkeakoulututkinto Keila-Miehet, KM, suomalainen urheiluseura kenttämakasiini, km, sotilasyksikön varastorakennus komiteamietintö, KM, komitean laatima selvitys konemestari, km, merenkulkualan ammatti kunniamiekka, km, ansioituneimmille kadeteille jaettava tunnustus. Käytännön Maamies, KM, suomalainen aikakauslehti Katso myös Aihepiiriin liittyvät myös seuraavat: . Lähteet

484

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kilometri

Kilometri

Kilometri (; lyhennettynä km) on pituusyksikkö metrijärjestelmässä. Se on tuhat metriä. Kilo on SI-järjestelmän etuliite, joka tarkoittaa tuhatkertaista. Kilometri on muiden metrijärjestelmän yksiköiden ohella maailman käytetyimpiä mittayksiköitä. Suhde muihin mittayksiköihin ≈ 0,621 mailia ≈ 1 094 jaardia ≈ 3 281 jalkaa ≈ 0,540 meripeninkulmaa Lähteet Aiheesta muualla Pituusyksiköt Seulonnan keskeiset artikkelit

485

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kemia

Kemia

Kemia on aineen koostumusta, ominaisuuksia ja muuttumista tutkiva tiede. Kemia luokitellaan luonnontieteisiin ja se tutkii pääasiassa alkuaineiden ja niiden muodostamien yhdisteiden, kuten molekyylien, rakennetta ja käyttäytymistä sekä etsii keinoja molekyylien tunnistamiseksi ja valmistamiseksi. Alkuaineiden varsinainen koostumus - atomit ja alkeishiukkaset - kuuluvat sen sijaan fysiikan aihepiiriin. Kemiassa keskitytään kemiallisiin reaktioihin ja kemiallisiin sidoksiin; alkuaineita ei voida jakaa tai muuttaa toiseksi aineeksi kemiallisissa prosesseissa. Kemia ja fysiikka kuitenkin hyödyntävät osin samoja konsepteja, kuten esimerkiksi kemiassa huomioidaan energia ja massa kemiallisia reaktioita tarkasteltaessa. Kemiantutkimuksen tuloksia ovat esimerkiksi muovit, maalit, lääkkeet, lannoitteet, polttoaineet, pesuaineet, räjähteet ja metalliseokset. Kemiantuotteilla on ollut suuri merkitys modernin yhteiskunnan materiaalisen perustan mahdollistamisessa esimerkiksi lannoitteiden ja polttoaineiden myötä ja erilaisia kemiantuotteita varten on syntynyt niitä jalostava kemianteollisuus. Kemia mahdollistaa erilaisten ihmisille hyödyllisten aineiden tuottamisen ja nykyään tämä tuotanto on organisoitunut kustannustehokkaaksi teollisuustuotannoksi. Tavallisesti tällöin on kyse prosessiteollisuudesta, jossa hyödynnetään kemiallisten käsittelyvaiheiden lisäksi myös fysikaalisia käsittelyvaiheita. Ilman kemiaa esimerkiksi öljyn jalostaminen bensiiniksi ei olisi mahdollista. Kemia jaetaan viiteen alaan: orgaaniseen kemiaan, epäorgaaniseen kemiaan, fysikaaliseen kemiaan, analyyttiseen kemiaan ja biokemiaan. Etymologia Sanat kemia ja alkemia tulevat arabian sanasta al-kimiya, joka tarkoittaa viisasten kiveä. Arabian sana perustuu mahdollisesti varhaisen kiinan kultaa merkitsevään sanaan kim tai Egyptin muinaiseen nimeen Khem. Sanaa khemeia käytetään keisari Diocletianuksen vuonna 296 antamassa mahtikäskyssä, jossa määrätään egyptiläiset kemiaa käsittelevät kirjoitukset poltettaviksi. Historia Varhainen kemia Ensimmäinen kemiallinen reaktio, jota ihminen oppi hyödyntämään, oli palaminen. Varhaisia keksintöjä olivat myös lasin, keramiikan, väriaineiden ja metallien valmistus. Metalleista puhtaana esiintyy kulta ja joskus myös hopea ja kupari. Joissakin meteoriiteissa on puhdasta rautaa. Kuparia ja lyijyä valmistettiin malmeista Egyptissä ja Kaksoisvirranmaassa vuonna 4000 eaa., pronssia vuonna 3000 eaa. Rautaa alettiin tuottaa suuria määriä vuoden 1000 eaa. paikkeilla, kun kehitettiin suuret lämpötilat mahdollistanut ahjo. Antiikin Kreikan filosofit kehittivät teorioita aineiden rakenteista. Empedokles (noin 490-luku eaa.-430 eaa.) väitti, että maailma koostuu neljästä perusaineesta: tulesta, vedestä, maasta ja ilmasta. Leukippoksen oppilas Demokritos (noin 460-luku eaa.-370 eaa.) esitti aineen koostuvan atomeista, joita ei voi jakaa pienempiin osiin. Hänen mukaansa uudet aineet syntyvät, kun atomit järjestyvät uudelleen. Aristoteles (384 eaa.-322 eaa.) rakensi oman teoriansa neljän alkuaineen pohjalle, mutta hän ei hyväksynyt atomioppia. Aristoteleen näkemyksiä pidettiin valtaosin oikeina 1500-luvulle saakka. Alkemia Kreikkalaisia käytännönläheisemmin kemiaan suhtautuivat Aleksandrian alkemistit. Heidän tavoitteenaan oli muuttaa halvat metallit kullaksi. Myös Kiinassa harjoitettiin alkemiaa ainakin vuosina 175 eaa.-1000 jaa. Aleksandrian alkemia muuttui islamilaiseksi noin 800-luvulla ja islamilainen taas eurooppalaiseksi 1100-luvulla. Kullan tavoittelu osoittautui myöhemmin turhaksi, mutta alkemian aikana myös kehitettiin laboratoriovälineitä ja eristettiin monia tärkeitä kemiallisia yhdisteitä kuten etanoli ja typpihappo. Alkemia alkoi muuttua kemiaksi 1600-luvulla. Jan Baptist van Helmont (1577-1644) oli vielä alkemisti, mutta hän myös tutki kemiallisia reaktioita vaa'an avulla ja tunnisti kaasut omaksi aineluokaksi. Ensimmäiset selvästi kvantitatiiviset kemialliset kokeet teki Robert Boyle (1627-1691). Boyle hylkäsi neljän alkuaineen teorian ja ravisteli muutenkin vanhoja ajattelutapoja. Palamisen selittäminen Georg Ernst Stahl esitti vuonna 1703 Johann Joachim Becherin teorian pohjalta, että aineen palaessa siitä vapautuu flogistonia. Suljetussa astiassa palaminen loppui siinä vaiheessa, kun astia kyllästyi flogistonilla. Flogistonin avulla pystyttiin selittämään monia reaktioita. Koska metallit muuttuivat hapettuessaan "kalkiksi" (nykyisen terminologian mukaan metallioksidiksi), niiden täytyi koostua "kalkista" ja flogistonista. Toisaalta kuumentamalla "kalkkia" yhdessä hiilen kanssa saatiin jälleen metallia, minkä oletettiin johtuvan siitä, että hiili sisälsi runsaasti flogistonia, joka yhtyi "kalkin" kanssa metalliksi. Flogistonteoria menestyi 1700-luvun jälkipuoliskolle asti, mutta osoittautui lopulta täysin virheelliseksi. Nykyaikaisen kemian perustajana pidetään Antoine Lavoisier'ta (1743-1794). Lavoisier osoitti kokeillaan, että palaminen merkitsee aineen yhtymistä happeen. Hän myös muotoili aineen häviämättömyyden lain, julkaisi alkuainetaulukon ja uudisti kemian käsitteitä. Samalla myös metalli"kalkin" ja hiilen välinen reaktio oli selitettävä uudestaan: "Kalkki" eli metallioksidi on metallin ja hapen yhdiste. Kuumennettaessa hiili sitoo metallioksidista hapen palaen hiilidioksidiksi, jolloin metallioksidi samalla pelkistyy metalliksi. Tähän reaktioon perustuu esimerkiksi rautamalmin pelkistäminen raudaksi hiilen avulla. 1800-luku kemiassa Kemia alkoi erottua fysiikasta omaksi tieteenalakseen 1800-luvulla. John Dalton julkaisi vuonna 1808 atomiteoriansa. Teoria hyväksyttiin yleisesti vasta vuosisadan loppupuolella. Vuonna 1813 Jöns Jakob Berzelius otti käyttöön nykyisen kaltaiset kemialliset merkit. Dmitri Mendelejev ja Lothar Meyer kehittivät jaksollisen järjestelmän lähes samanaikaisesti 1860-luvun lopussa. Tärkeä käännekohta modernissa kemiassa oli 1860 pidetty Karlsruhen Kongressissa. Siellä italialainen kemisti Stanislao Cannizzaro esitti selityksen joka selitti epäorgaanisten aineiden poikkeuksellisen käyttäytymisen ja todisti siten Avogadron lain paikkansapitävyyden. 1900-luku kemiassa 1900-luvulta alkaen kemia on kehittynyt nopeasti. Kemian teoreettista pohjaa on vahvistanut kvanttimekaniikkaan perustuva kvanttikemia. Tietotekniikan kehityksen ansiosta laskennallinen kemia saavuttaa yhä parempia tuloksia. Monet analyysimenetelmät, erityisesti spektreihin tukeutuvat, ovat nykyään tarkkoja ja automaattisia. Suomi Suomessa on valmistettu tervaa suuressa mitassa 1500-luvulta lähtien. Suomalaisen kemianteollisuuden panivat alulle apteekkarit. Johan Jacob Julin (1787-1853) perusti typpihappotehtaan Turkuun ja metalliyrityksen Fiskariin. Ensimmäinen paperitehdas perustettiin 1667. Se käytti raaka-aineena lumppuja. Nokialle perustettiin sulfiittiselluloosatehdas vuonna 1885. Nykyään kemianteollisuus on Suomen kolmanneksi suurin teollisuuden ala. Se valmistaa muun muassa muoveja, lannoitteita, väriaineita, lääkkeitä, metalleja, puun- ja öljynjalostustuotteita sekä peruskemikaaleja kuten rikkihappoa. Suomen ensimmäinen kemian professori Pehr Adrian Gadd (1727-1797) paransi salpietarin valmistusmenetelmää. Varsinaisen kemiantutkimuksen Suomessa aloitti Gaddin seuraaja, alkuaine yttriumin löytänyt Johan Gadolin (1760-1852). Hänen jälkeensä professorina toimi Pehr Adolf von Bonsdorff, joka muun muassa valmisti 80 erilaista kaksoissuolaa. Tunnetuimpia suomalaisia kemistejä oli muun muassa kamferin kokonaissynteesin kehittänyt Gustaf Komppa. Suomalaisista Nobelin kemianpalkinnon on saanut biokemisti A. I. Virtanen (1895-1973). Palkinto myönnettiin erityisesti tuorerehun säilöntämenetelmän kehittämisestä. Perusteita Atomit ja molekyylit Kemiassa perushiukkasia ovat atomit, jotka koostuvat protoneista, neutroneista ja elektroneista. Kemiallisten aineiden moninaisuus pohjautuu atomien kykyyn yhdistyä elektronien välityksellä molekyyleiksi. Yhdistävää voimaa sanotaan kemialliseksi sidokseksi. Voima on sähkömagneettinen. Sidos voi olla ionisidos, kovalenttinen sidos tai metallisidos. Raja ionisidoksen ja kovalenttisen sidoksen välillä on liukuva. Ionisidoksessa atomit luovuttavat ja vastaanottavat elektroneja, jolloin syntyy positiivisesti ja negatiivisesti varautuneita hiukkasia eli ioneja, jotka vetävät toisiaan puoleensa. Kovalenttisessa sidoksessa atomit jakavat yhden tai useamman elektroniparin. Metallisidoksessa elektronit liikkuvat vapaasti paikallaan olevien metalliytimien välissä. Molekyylien sisäisten ja niiden välisten sidosten luonne vaikuttaa aineiden ominaisuuksiin. Molekyylin sisältämät aineet ilmoitetaan alkuaineet listaavassa kemiallisessa kaavassa. Esimerkiksi vesi, jonka kaava on H2O, koostuu kahdesta vetyatomista ja yhdestä happiatomista. Molekyylikaava ei yksilöi molekyyliä: C2H6O voi olla joko etanoli tai dimetyylieetteri. Atomien järjestyksen kertoo rakennekaava. Etanoli merkitään C2H5OH tai lyhyemmin EtOH ja dimetyylieetteri (CH3)2O tai lyhyemmin Me2O. Atomit, joissa on yhtä monta protonia, ovat samaa alkuainetta. Alkuaineet on järjestetty rakenteen perusteella jaksolliseen järjestelmään, jossa toisiaan kemiallisesti muistuttavat alkuaineet ovat samassa ryhmässä. Koska pienissäkin määrissä kemiallisia yhdisteitä on valtavasti molekyylejä, on otettu käyttöön ainemäärän yksikkö mooli. Yhden moolin ainemäärä vastaa noin 6,022 × 1023 kappaletta kyseistä ainetta. Jokaiselle alkuaineelle on laskettu oma moolimassansa, joka on yhtä moolia vastaava massa. Esimerkiksi 50 grammassa metanolia on noin molekyyliä eli 1,6 moolia. Aineiden määriä ja suhteita sekä näiden muuttumista tutkivaa kemian osa-aluetta kutsutaan stoikiometriaksi. Seokset Aineet jaetaan täysin puhtaisiin aineisiin ja seoksiin. Seosten tärkeä erityistapaus on liuos. Seosten osia voidaan erottaa esimerkiksi suodattamalla, tislaamalla, dekantoimalla, sentrifugoimalla, sublimoimalla, kromatograafisilla menetelmillä, kiteyttämällä, haihduttamalla tai uuttamalla. Reaktiot Aineiden muuttumista toisiksi aineiksi sanotaan kemiassa reaktioksi. Olomuodon vaihtumista ei pidetä kemiallisena reaktiona vaan fysikaalisena prosessina, koska siinä ei synny uusia sidoksia. Reaktiota voidaan nopeuttaa lisäämällä reagoivia aineita, nostamalla lämpötilaa, sekoittamalla, hienontamalla lähtöaineita (kasvattamalla reaktiopinta-alaa) tai käyttämällä sopivaa katalyyttiä. Reaktiossa joko sitoutuu tai vapautuu energiaa. Reaktion tapahtuminen voidaan havaita kaasun vapautumisena, lämpötilan muutoksena, liuoksen värin muuttumisena tai sakan muodostumisena. Nimeäminen Kemian alkuaikoina yhdisteitä ei nimetty minkään järjestelmän mukaan. Siksi vieläkin puhutaan triviaalinimin ilokaasusta tai muurahaishaposta, kun tarkoitetaan dityppimonoksidia tai metaanihappoa. Systemaattisen nimeämisen tavoitteena on, että jokainen yhdiste voidaan nimetä yksikäsitteisesti ja että jokaisesta nimestä selviää, miten yhdisteen atomit ovat järjestyneet. Systemaattisen nimistön pohjana ovat kemian järjestö IUPAC:n suositukset. Mutkikkaiden yhdisteiden systemaattiset nimet ovat pitkiä, jota paitsi monet niistä sulkumerkkeineen ja numeroineen soveltuvatkin vain painettuun tekstiin mutta tuskin puhekieleen. Sen vuoksi uusillekin yhdisteille keksitään myös triviaalinimiä. Esimerkiksi ibuprofeeni, englanniksi ibuprofen, on saanut nimensä osiensa mukaan isobutyylistä (ibu), propaanihaposta (pro) ja fenyylistä (fen). Sen systemaattinen nimi on 2-(p-isobutyylifenyyli)propaanihappo. Kemia tieteenalana Kemian lähimmät tieteenalat ovat fysiikka ja biologia. Kemian rajoja ja muita kemiaan liittyviä filosofisia kysymyksiä tutkii kemian filosofia. Kemiaan liittyy läheisesti insinööritieteen ala kemiantekniikka. Kemia jaetaan yleensä viiteen alaan, joiden väliset rajat ovat väljät: Orgaaninen kemia tutkii orgaanisia yhdisteitä eli lähes kaikkia hiilen yhdisteitä. Tällä hetkellä tunnetaan yli 40 miljoonaa yhdistettä, joista suurin osa on orgaanisia. Epäorgaaninen kemia tutkii epäorgaanisia yhdisteitä, kuten suoloja, metalleja, metallikomplekseja sekä monia happoja ja emäksiä. Orgaaninen ja epäorgaaninen kemia yhdistyvät organometalliyhdisteiden tutkimuksessa. Fysikaalinen kemia toimii kemian ja fysiikan rajalla. Se tutkii muun muassa kemian teoreettista perustaa, spektroskooppisia menetelmiä sekä reaktioiden nopeuksia ja syntyehtoja. Analyyttinen kemia tutkii aineiden koostumuksia ja menetelmiä niiden määrittämiseksi. Biokemia tutkii eliöissä havaittavia kemiallisia yhdisteitä ja reaktioita. Muita, pienempiä aloja ovat lääkekemia, fytokemia, ympäristökemia, materiaalikemia, polymeerejä tutkiva polymeerikemia, öljyjä tutkiva petrokemia sekä radioaktiivisia aineita tutkiva radiokemia. Kemiallisia menetelmiä hyödyntää myös molekyylilääketiede. Opiskelu Suomessa kemiaa voi opiskella pääaineenaan Helsingin, Itä-Suomen, Jyväskylän, Kuopion, Oulun ja Turun yliopistoissa, Tampereen teknillisessä yliopistossa, Aalto-yliopiston kemian tekniikan korkeakoulussa sekä Åbo Akademissa. Valmistuneiden yleisimpiä ammattinimikkeitä työelämässä ovat tutkija, tohtorikoulutettava, lehtori ja tuntiopettaja. Työpaikat ovat tavallisimmin yrityksissä, kunnissa ja yliopistoissa. Kemiaa opetetaan myös kemian tekniikan opetusta antavissa teknillisissä yliopistoissa: Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu, Oulun yliopisto, Åbo Akademi ja Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Kemiantekniikkaa voi opiskella myös joissakin ammattikorkeakouluissa ja ammattikouluissa. Varsinaisen kemian ja kemiantekniikan lisäksi kemia on keskeinen osa muitakin aloja, kuten puunjalostustekniikkaa, painatustekniikkaa, materiaalitekniikkaa ja metallurgiaa, sekä kiinteän aineen fysiikkaa. Peruskoulun ensimmäisillä luokilla (1-6) kemiaa opetetaan osana ympäristöoppia. Luokilla 7-9 kemiaa opetetaan omana oppiaineenaan. Lukiossa on yksi kaikille pakollinen sekä neljä valtakunnallista syventävää kurssia. Katso myös Luettelo kemian termeistä Luettelo kemian artikkeleista Luettelo kemisteistä Luettelo alkuaineista Alkuaineiden jaksollinen järjestelmä Nobelin kemianpalkinto Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Kemian etäopiskeluympäristö - Opetus.tv Chemistry - Khan Academy Organic chemistry - Khan Academy Seulonnan keskeiset artikkelit

490

https://fi.wikipedia.org/wiki/Karkausvuosi%20l%C3%A4nsimaisessa%20ajanlaskussa

Karkausvuosi länsimaisessa ajanlaskussa

Karkausvuosi länsimaisessa ajanlaskussa on 366-päiväinen karkausvuosi, jonka helmikuuhun on lisätty 29. päivä eli karkauspäivä, kun normaalisti helmikuussa on 28 ja vuodessa 365 päivää. Karkauspäivä lisätään vuoteen, jotta kalenterivuoden vuodenajat vastaisivat astronomisia vuodenaikoja. Karkauspäivää vietetään neljällä jaollisina vuosina, paitsi sadalla jaollisina vuosina vain, jos vuosi on myös neljälläsadalla jaollinen. Karkauspäivä lisätään, koska Maa kiertää oman akselinsa ympäri noin 365,2422 kertaa sinä aikana, kun se kiertää yhden kerran Auringon ympäri. Toisin sanoen Maan kierto Auringon ympäri kestää noin 365 päivää, viisi tuntia, 48 minuuttia ja 46 sekuntia, jolloin 365-päiväiset kalenterivuodet eivät aivan vastaa maan kiertoaikaa. Juliaanisessa kalenterissa karkausvuosi on poikkeuksetta joka neljäs vuosi, vuosiluvun ollessa jaollinen neljällä. Gregoriaanisessa kalenterissa tästä on se poikkeus, että täydet vuosisadat (eli sadalla jaolliset vuodet) eivät ole karkausvuosia muulloin kuin joka 400. vuosi (eli vuodet, jotka ovat jaollisia 400:lla). Esimerkiksi vuodet 1700, 1800 ja 1900 eivät olleet karkausvuosia, mutta 1600 ja 2000 olivat. Karkauspäivän ajankohta Ennen vuoden 46 eaa. Roomassa käytettiin kalenteria, jossa käytettiin karkauspäivän sijasta kokonaista karkauskuukautta, joka sijoitettiin vuoden loppuun. Vuoden ensimmäinen kuukausi oli maaliskuu ja viimeinen helmikuu, paitsi karkausvuosina. Karkausvuosina helmikuu katkaistiin 23-päiväiseksi ja karkauskuukausi lisättiin sen jälkeen. Kun Julius Caesar määräsi voimaan tulevaksi juliaanisen kalenterin, joka oli karkauspäivien määrää lukuun ottamatta sama kuin gregoriaaninen, hän määräsi, että karkauspäivää vietettäisiin joka neljäs vuosi ja se sijoitettaisiin samaan kohtaan, kuin aikaisemmin karkauskuukausi, helmikuun 24. päiväksi. Roomalaisessa päiväyskäytännössä siitä käytettiin nimitystä bis sextus ante kalendas martias eli "uudestaan kuudes päivä ennen maaliskuun kalendae-päivää (maaliskuun 1. päivää)". Tästä ovat peräisin karkausvuoden ja -päivän nimitykset eräissä nykyisissäkin kielissä, esimerkiksi ranskaksi karkausvuosi on année bissextile. Karkauspäivänä pidetään Euroopassa yleisesti helmikuun 29. päivää, vaikka Julius Caesarin määräyksen mukaan karkauspäivä onkin karkausvuosien helmikuun 24., ei 29. päivä. Karkauspäivä vain lisätään helmikuuhun. Luonnollinen ajatus on, että päivä on 29. helmikuuta, jonka numeroista päivää ei helmikuussa karkauspäivättöminä vuosina olekaan. Ruotsissa ja Suomessa kuitenkin noudatettiin 1990-luvulle asti Julius Caesarin määräyksen mukaista käytäntöä, jossa almanakkoihin karkauspäivä merkittiin helmikuun 24. päiväksi. Tämän jälkeen helmikuun lopussa olevat nimipäivät siirtyivät karkausvuosina seuraavaan päivään; esimerkiksi Matin päivä oli muutoin 24. helmikuuta, mutta karkausvuosina 25. helmikuuta. Suomessa karkauspäivä päätettiin siirtää helmikuun 29. päiväksi vuonna 1998. Karkauspäivä oli perinteisellä paikallaan 24. helmikuuta ensimmäisestä Ruotsin kalenterista vuodesta 1608 alkaen. Ruotsi päätti 1990-luvun puolivälissä siirtää karkauspäivän helmikuun 29:ksi päiväksi, ja Suomi teki samoin vuonna 1998. Siten karkauspäivä oli molemmissa maissa ensi kertaa 29.2. vuonna 2000. Sillä seikalla, että karkauspäiväksi aikaisemmin katsottiin 24. (eikä 29.) päivä helmikuuta, ei ainakaan Suomessa ollut muuta merkitystä kuin nimipäivien siirtyminen. Esimerkiksi säädettyjä määräaikoja laskettaessa se ei vaikuttanut, vaan täysinä kuukausina tai vuosina säädettyjen määräaikojen katsottiin aina (myös karkausvuoden helmikuun lopulla), päättyvän yhtä monentena kuukauden päivänä kuin alkoivatkin (tai jos kuukaudessa ei ollut vastaavaa päivää, sen viimeisenä päivänä). Samoin Kalevalan päivä oli karkausvuosinakin 28. helmikuuta. Tämä aiheutti sen, että karkausvuosina Kalevalan päivä oli eri nimipäivänä kuin muina vuosina. Tulevia karkausvuosia: 2024, 2028, 2032, 2036, 2040. Sanan alkuperä Kustaa Vilkunan mukaan karkauspäivä-sana perustuu mahdollisesti karata-sanan vanhaan merkitykseen "hypätä". Kun merkkitikkua puukalenterissa muulloin siirrettiin seuraavaan päivään, karkauspäivänä sitä vain hyppäytettiin sormilla paikallaan. Perinne Perinteen mukaan karkauspäivänä nainen saa kosia miestä. Edelleen perinteen mukaan kosinnasta kieltäytyvän miehen pitää vastineeksi ostaa hamekangas kosineelle naiselle. Presidentti Kekkonen sai useita kosintakirjeitä leskeksi jäätyään ja vastasi kohteliaasti kieltävästi jokaiseen niistä hamekankaan kera. Katso myös Karkaussekunti Lähteet Aiheesta muualla Ajanlasku Seulonnan keskeiset artikkelit

491

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaksoset%20%28t%C3%A4hdist%C3%B6%29

Kaksoset (tähdistö)

Kaksoset (, genetiivi Geminorum) sijaitsee Orionin, Härän, Ajomiehen ja Kravun tähdistöjen vieressä. Sen kirkkaimmat tähdet ovat Castor (α Geminorum) ja Pollux (β Geminorum). Tähdistö ja sen kaksi kirkkainta tähteä on nimetty kreikkalaisen taruston kaksosten, dioskuurien, Kastorin () ja Polydeukeen () mukaan. Messierin kohteista Kaksosissa on avoin tähtijoukko M35. Muuttuvia tähtiä ovat kefeidityyppinen zeta (ζ) Geminorum sekä epäsäännölliset muuttujat myy (μ) ja eta (η) Geminorum. Kaksosten tähtikuvio näkyy helposti Suomessakin. Amerikkalainen tähtitieteilijä Clyde Tombaugh käytti Kaksosten delta-tähteä ohjaustähtenä etsiessään vielä tuntematonta aurinkokunnan ulommaista planeettaa, joka sittemmin sai nimen Pluto. Hän löysikin etsimänsä kahdesta pitkin välein otetusta valokuvaparista pikkutarkan vertailun avulla erityistä blink-mikroskooppia käyttäen Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

492

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansainv%C3%A4linen%20rikostuomioistuin

Kansainvälinen rikostuomioistuin

Kansainvälinen rikostuomioistuin (, ICC) tuomitsee henkilöitä, jotka ovat syyllistyneet vakaviin kansainvälisiin rikoksiin. Rikostuomioistuimella on toimivalta sotarikoksista, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhonnasta. Tuomioistuimen toiminta alkoi vuonna 2002, ja se toimii Haagissa, mutta perustamissääntö sallii toiminnan muuallakin. ICC ei ole Yhdistyneiden kansakuntien (YK) alainen, mutta toimii läheisessä yhteistyössä sen kanssa. Historia Kansainvälinen rikostuomioistuin eli ICC perustettiin 17. heinäkuuta 1998 allekirjoitetulla perustamissopimuksella, Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännöllä. Perussäännön allekirjoitti 120 valtiota 17. heinäkuuta 1998 Roomassa. Sopimuksen voimaantulon edellytyksenä oli, että vähintään 60 valtiota ratifioi sen. Tämä tapahtui 11. huhtikuuta 2002 kymmenen valtion tallettaessa samanaikaisesti ratifiointiasiakirjat YK:n päämajassa. Rooman perussäännössä määriteltiin ne rikokset, joiden tuomitsemiseen sopimusvaltiot luovuttavat tuomioistuimelle toimivallan (sotarikos, rikos ihmisyyttä vastaan, joukkotuhonta), ja toimivallan jakautuminen ICC:n ja kansallisten tuomioistuinten välillä. Samalla määriteltiin ne yleiset periaatteet, joita ICC noudattaa, ja päätettiin ICC:n organisaatiosta. Sopimusvaltiot sopivat myös ICC:n toiminnan rahoituksesta. ICC:n toiminta alkoi 1. heinäkuuta 2002. Se on toimivaltainen tuomitsemaan rikoksista, jotka on tehty tämän päivän jälkeen, muttei aiemmin tehdyistä rikoksista; säännöllä ei ole taannehtivaa vaikutusta. Yhdysvallat sääti vuonna 2002 American Service-Members' Protection Act -lain, jonka perusteella se voi mitä tahansa tarpeellisia ja tarkoituksenmukaisia keinoja käyttäen toimia vapauttaakseen tuomioistuimen toimesta tai pyynnöstä vangitun tai pidätetyn Yhdysvaltain tai sen liittolaisen henkilöstöön kuuluvan. Lakia kutsutaan tämän takia myös Haagin valloituslaiksi. Myös luonnonsurmaa on ehdotettu lisättäväksi tuomioistuimen toimivaltaan, mutta toistaiseksi ympäristörikoksista voi rangaista vain, jos ne tapahtuvat nykyisin tunnustettujen rikosnimikkeiden sisällä. Rooman perussäännön sopimusvaltiot Allekirjoittaneet ja ratifioineet valtiot 27. lokakuuta 2017 lähtien 123 valtiota on ratifioinut Rooman perussäännön tai liittynyt siihen. Allekirjoittaneet, mutta eivät ole ratifioineet Rooman perussäännön allekirjoittaneista 139 valtiosta 31 ei ole ratifioinut. Perussäännön jättäneet valtiot Rooman perussäännön 127 artiklan mukaan valtiot voivat vetäytyä ICC:stä. Peruuttaminen tulee voimaan yhden vuoden kuluttua eron ilmoituksesta ja sillä ei ole vaikutusta syytetoimiin, joka on jo aloitettu. Vuodesta 2018 alkaen neljä valtiota on ilmoittanut aikomuksestaan erota perussäännöstä, vaikka kaksi kumottiin ennen sen voimaantuloa. Perussäännön ulkopuolella olevat valtiot Tuomarit Tuomarien määrä on yleensä 18 ja heidät nimitetään 3-, 6- tai 9-vuotiskaudeksi. Suomalainen Erkki Kourula toimi tuomioistuimen tuomarina vuosina 2003-2015. Alla oleviin taulukoihin on listattu tuomioistuimen nykyiset ja entiset tuomarit. Syyttäjänvirasto Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjänvirasto vastaa tutkimuksista ja syytetoimista Rooman perussäännön alaisuudessa. Virastoa johtaa pääsyyttäjä. Syyttäjä voi aloittaa tutkinnan rikoksesta saatuaan tutkintapyynnön, joka voi tulla kolmella tavalla: Rooman perussäännön sopimusvaltio tekee tutkintapyynnön syyttäjälle YK:n turvallisuusneuvosto pyytää syyttäjää tutkimaan rikosta Syyttäjä aloittaa itse saamiensa tietojen perusteella tutkinnan Pääsyyttäjänä on toiminut vuodesta 2003 lähtien argentiinalainen Luis Moreno-Ocampo. Vuoden 2012 kesällä Moreno-Ocampon yhdeksänvuotinen kausi päättyy ja pääsyyttäjäksi tulee gambialainen Fatou Bensouda. Tutkimukset Katso myös Kansainvälinen tuomioistuin Lähteet Aiheesta muualla ICC:n virallinen sivusto Rooman sääntö Rooman perussääntö Finlexissä (SopS 56/2002) Haag Kansainvälinen rikosoikeus Tuomioistuimet Yhdistyneiden kansakuntien tarkkailijajäsenet Seulonnan keskeiset artikkelit

493

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kokonaisluku

Kokonaisluku

Kokonaisluvut ovat arkipäiväiset luvut, joilla yleensä ilmoitetaan kohteiden lukumäärää. Määritelmä on sama kuin luonnollisilla luvuilla sillä erolla, että kokonaislukuihin luetaan positiivisten lukujen lisäksi myös luku nolla ja negatiiviset luvut. Kokonaislukujen negatiivisuudella on käyttöä lähinnä matematiikassa, vaikka negatiivisia reaalilukuja käytetään arjessa melko sujuvasti. Puhekielessä käytetään kokonaislukuja samassa merkityksessä kuin luonnollisia lukuja. Kokonaislukuihin luetaan luvut Yleisimmin käytetyt osajoukot Matematiikassa kokonaislukujen joukkoa merkitään kapiteelikirjaimella . Luonnollisten lukujen joukko on kokonaislukujen osajoukko. Näitä kutsutaan positiivisiksi kokonaisluvuiksi Näiden vastaluvut ovat negatiiviset kokonaisluvut Kun mukaan otetaan myös nolla, voidaan kokonaislukujen joukko esittää yhdisteenä Koska lukuteoriassa käytetään kokonaislukujen osajoukkoja, on paikallaan esitellä niiden nimityksiä. Ne kiertävät pääsääntöisesti sen tosiasian, että nolla ei ole positiivinen tai negatiivinen luku. Positiivisuus ja negatiivisuus yhdessä luvun nolla kanssa voidaan joskus ilmaista esimerkiksi seuraavilla tavoilla: positiiviset kokonaisluvut: epänegatiiviset kokonaisluvut: negatiiviset kokonaisluvut: epäpositiiviset kokonaisluvut: Johdanto Koska kokonaisluvut ovat joukko-opillinen laajennus luonnollisista luvuista, perivät kokonaisluvut suuren osan luonnollisten lukujen ominaisuuksista. Kokonaislukujen ominaisuudet onkin helppo ymmärtää, kun ensin tuntee luonnollisten lukujen ominaisuudet ja rajoitteet. Menneisyydessä vähennyslaskussa syntyi helposti tilanne, jossa vastausta ei saatu normaalilla tavalla. Vaikka erotuksella selvitetään lukujen suuruuseroa, halutaan joskus laskea erotus "nurinpäin". Jos verrataan lausekkeiden ja tuloksia, tulee vain jälkimmäisestä tulokseksi neljä. Edellinen lauseke yrittää vähentää kolmosesta liikaa ja vähennyslasku "epäonnistuu". Näitä lausekkeita kutsuivat muinaiset laskijat "absurdeiksi". Ne laskijat, jotka näkivät lausekkeen 3 − 7 hyödyllisyyden, sopivat vain, että erotuksen arvo on "neljä tappiota" tai "neljä velkaa". Tällaista tulosta kutsutaan "negatiiviseksi". Jos laskun tulos oli "neljä voittoa" tai "neljä tuottoa", kutsuttiin tulosta "positiiviseksi". Positiivisuus ja negatiivisuus olivat toisilleen "vastakkaisia" tuloksia. Postitiivisuutta merkittiin plus-merkillä (+) ja negatiivisuutta miinus-merkillä (−). Positiivisuus ilmaistaan usein luvulla ilman plus-merkkiä. Esimerkiksi laskutoimituksien "merkkisäännöillä" tarkoitetaan niitä päättelytapoja, joilla tuloksen positiivisuus tai negatiivisuus eli "tuloksen merkki" voidaan päätellä oikein. Negatiivisuus toimii edellä määritetyllä tavalla myös muilla luvuilla kuten esimerkiksi rationaaliluvuilla, reaaliluvuilla ja kompleksiluvuilla. Lukujoukon ominaisuuksia Kun seuraavassa tekstissä puhutaan luvuista tarkoitetaan sillä lukujoukkoa tai kaikkia lukujoukon alkioita. Lukujoukko laajennuksena Koska kokonaisluvut ovat laajennus luonnollisista luvuista, ovat luonnolliset luvut kokonaislukujen osajoukko. Silloin voidaan merkitä tai , jos nolla sisällytetään luonnollisiin lukuihin. Kun kokonaisluvut asetetaan lukusuoralle, nähdään helposti vastaavuus luonnollisiin lukuihin. Luonnolliset luvut on täydennetty nollalla ja jokaisen luonnollisen luvun vastaluvulla, jolloin saadaan kokonaisluvut. Itseisarvo Kokonaisluvun itseisarvon tulkinta voidaan johtaa reaaliluvuista. Reaaliluvun itseisarvon voidaan tulkita vastaavan lukusuoralla olevan luvun "etäisyyttä" nollasta. Tätä tulkintaa voidaan soveltaa kokonaisluvuille, vaikka ne eivät olekaan reaalilukuja. Kokonaisluvut ilmaisevat määrää, joten negatiivisen luvun itseisarvolla on sama määrä kuin positiivisen vastaluvun itseisarvollakin. Itseisarvon tulos ilmaistaan positiivisella luvulla eli luonnollisella luvulla. Luvun itseisarvo merkitään pystyviivoilla |a|. Silloin itseisarvojen tulokset voidaan kirjoittaa esimerkiksi |-4| = |+4| = 4. Kaksi erisuuruista kokonaislukua ovat toistensa vastalukuja, jos niillä on sama itseisarvo. Huomaa, että nollalla ei ole muotoja −0 ja +0, vaan on olemassa vain yksi nolla. Nollan itseisarvo on nolla itse. Yhteen- ja vähennyslaskun merkkisäännöt Ikiaikainen luonnollisten lukujen vähennyslasku voidaan esittää positiivisen ja negatiivisen kokonaisluvun summana. Vähentäjä muutetaan vastaluvukseen ja vähennyslaskun miinus-merkki vaihdetaan yhteenlaskun plus-merkiksi: . Muunos voidaan suorittaa myös toiseen suuntaan, jolloin hankalasti hahmottuvat vähennyslaskujen tulokset voidaan luontevasti laskea päässä luonnollisten lukujen yhteen- ja vähennyslaskusääntöjen avulla. Erimerkkisten lukujen vähennyslaskun muunnos yhteenlaskuksi voidaan selittää samalla tavoin eli, että vähennyslaskun :n muutetaan vastaluvun yhteenlaskuksi. Edellisistä kahdesta tapauksesta saadaan koulussa opetetut merkkisäännöt: ja . Kerto- ja jakolaskun merkkisäännöt Lukujen positiivisuus- ja negatiivisuus vaikuttavat tulon ja osamäärän laatuun. Jos laskutoimituksen molemmat luvut ovat saman merkkiset, saadaan positiivinen tulos. Jos luvut ovat eri merkkiset, saadaan negatiivinen tulos. Tämä voidaan merkitä luonnollisten lukujen ja avulla, missä negatiivisuus ilmaistaan miinus-merkillä: Kahden luvun jakolaskun tulos saadaan vastaavalla tavalla. Kokonaislukujen algebra Algebralla tarkoitetaan lukujen laskutoimitusten ominaisuuksia. Edellä todettiin, että vähennyslasku voidaan kokonaisluvuilla käsitellä aina vastalukujen yhteenlaskulla. Tämän vuoksi kokonaislukujen algebrassa käsitellään vain yhteenlaskusääntöjä. Kokonaislukujen kertolaskun tulos on aina kokonaisluku, mutta lukujen jakolaskun tulos ei aina ole kokonaisluku. Jakolaskun tulosten aukottomaan käsittelyyn tulee käyttää rationaalilukujen algebraa. Seuraavat laskutoimituksien ominaisuudet ovat voimassa kaikille kokonaisluvuille a, b ja c. Niissä käytetään vain yhteenlaskua ja kertolaskua: (yhteenlaskun liitäntälaki) (kertolaskun liitäntälaki) (yhteenlaskun vaihdantalaki) (kertolaskun vaihdantalaki) (Osittelulaki) (luku on yhteenlaskun neutraalialkio eli nolla-alkio) (luku on kertolaskun neutraalialkio eli ykkösalkio) Kokonaisluvuille on olemassa käänteisalkiot yhteislaskun suhteen, mutta ei kertolaskun suhteen. Yhteenlaskussa käänteisalkioita kutsutaan vastaluvuiksi ja sellainen voidaan osoittaa jokaiselle kokonaisluvulle. Positiivisen kokonaisluvun vasta-alkio on negatiivinen kokonaisluku, ja päinvastoin. Nollan vastaluku on nolla itse. Kertolaskussa käänteisalkioita eli käänteislukuja voidaan määrittää vasta rationaaliluvuille, tosin ykkösen käänteisluku on luku yksi itse. Kokonaislukujen joukko on laskutoimituksen suhteen suljettu, jos kahden luvun laskun tulos kuuluu kokonaislukuihin. Yhteenlaskun suhteen näin onkin, sillä kahden luvun ja summa on aina joko positiivinen- tai negatiivinen kokonaisluku tai nolla ja summa kuuluu siten kokonaislukuihin. Sama ominaisuus on myös kertolaskulla. Tämän vuoksi lukujoukko on suljettu yhteenlaskun ja kertolaskun suhteen. Edelleen, koska molemmat laskutoimitukset ovat assosiatiivisia eli toteuttavat liitännäislain, sanotaan, että kokonaisluvut ovat yhteenlaskun suhteen ja kertolaskun suhteen monoideja. Koska jokaisen luvun käänteisalkio, eli yhteenlaskussa vastaluku, kuuluu kokonaislukuihin, kutsutaan monoidia myös ryhmäksi. Erityisesti se on vieläpä Abelin ryhmä, koska yhteenlasku on kommutatiivinen eli vaihdannainen. Kertolaskun suhteen kokonaisluvuilla ei ole yleisesti käänteisalkioita eli käänteislukuja, joten ei muodosta ryhmää. Mahtavuus Kokonaislukuja on ääretön määrä. Matematiikassa voidaan verrata kahta lukujoukkoa ja päätellä, kummassa on enemmän alkioita, vai onko niitä yhtä paljon. Georg Cantor osoitti vertailemalla kokonaislukuja luonnollisiin lukuihin niiden olevan yhtä mahtavia joukkoja. Hän aloitti vertailun järjestämällä ensin kokonaisluvut itseisarvoltaan kasvavaksi jonoksi: . Tämän jälkeen hän "numeroi" jokaisen kokonaisluvun luonnollisella luvulla eli kirjasi vastaavuudet: Lopulta hän totesi, että jokaiselle kokonaisluvulle (etumerkistä huolimatta) voidaan osoittaa luonnollinen luku pariksi, joten molemmat lukujoukot ovat yhtä mahtavat. Tämä voidaan merkitä ja sanoa, että kokonaisluvut ovat numeroituvasti ääretön joukko. Järjestetty joukko Koska kokonaisluvut edustavat lukumäärää, on se samalla tavalla järjestetty joukko kuin luonnolliset luvut, jossa järjestysrelaatiolla voidaan ilmaista luonnollisten lukujen kaksi tärkeintä ominaisuutta. Kun kahta lukua verrataan keskenään, saadaan aina joko tai tai . Tätä ominaisuutta kutsutaan trikotomiaksi. Jos tarkastellaan kolmea luonnollista lukua, joille pätee ensin ja , niin silloin voidaan päätellä myös, että . Tätä ominaisuutta kutsutaan transitiivisuudeksi. Järjestysrelaation toiminnasta johtuu se, että kokonaisluvut, ja kaikki sen osajoukot, ovat hyvinjärjestetty lukujoukko. Kokonaisluvuilla ei kuitenkaan ole pienintä lukua tai suurinta lukua, vaikka lukujen keskinäinen järjestys on hyvin järjestynyt. Tämä johtuu positiivisten lukujen äärettömästä lukumäärästä ja siitä, että negatiivisia lukuja on vastalukuina yhtä paljon. Koska suurinta positiivista kokonaislukua ei voi osoittaa, ei voi myös pienintä eli negatiivisinta lukuakaan osoittaa. Historiaa Luonnollisia lukuja kutsuttiin ennen kokonaisluvuiksi, mutta negatiivisten lukujen lisääminen kokonaislukuihin motivoi nimeämään positiiviset kokonaisluvut luonnollisiksi luvuiksi. Negatiivisia lukuja alettiin käyttämään matematiikassa varsin myöhään. Nollan lisääminen luonnollisiin lukuihin aiheutti matemaatikoissa aluksi kiistoja, mutta kokonaisluvuissa nolla on ollut alusta lähtien. Katso myös Lattia- ja kattofunktio OEIS - kokonaislukujen jonoja: On-Line Encyclopedia of Integer Sequences Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Seulonnan keskeiset artikkelit

494

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kunta

Kunta

Kunta on paikallistasolla toimiva julkishallinnon yksikkö, jolla on oma rajattu alueensa ja väestönsä. Etymologia Sanaa kunta arvellaan suomalais-ugrilaisissa kielissä omaperäiseksi sanaksi. Sanalle on esitetty myös indoeurooppalaisia lainaetymologioita, mutta niitä pidetään epätodennäköisinä. Sana kuuluu moniin yhdyssanoihin, jotka yleensä viittaavat suurehkoon joukkoon, kuten kirkkokunta, maakunta, kansakunta, eläinkunta, kymmenkunta (noin kymmenen) ja eduskunta. Etäsukukielissä sanan vastineet merkitsevät myös esimerkiksi sotajoukkoa, valtakuntaa ja ihmistä. Hallinto Useimmiten kunnan hallinnosta vastaa vaaleilla valittava kunnanvaltuusto. Kaupungeissa sitä voidaan kutsua kaupunginvaltuustoksi. Suomessa ja Ruotsissa kunnallista toimeenpanovaltaa käyttää kunnanvaltuuston nimittämä kunnanhallitus, jonka alaisuudessa kunnan hallintoa johtaa kunnanjohtaja, jota kaupungeissa voidaan kutsua kaupunginjohtajaksi. Kuntalaki mahdollista myös pormestarimallin, jolloin virkajohtajan sijaan henkilöstöorganisaation johdossa on luottamushenkilöistä valtuustokaudeksi valittu pormestari. Joissakin maissa kaupunginjohtajasta käytetään suoraan nimitystä pormestari. Useimmissa maissa kunta on pienin julkishallinnon yksikkö, jolla on vaaleilla valittava edustajisto. Tehtävät Kunnan tehtävien, velvollisuuksien ja itsehallinnon määrä ja laatu vaihtelevat maittain. Useimmiten kuntien tehtävänä on järjestää ja ylläpitää tiettyjä peruspalveluita. Varsinkin Pohjoismaissa kuntien tehtäväkenttä on laaja: kuntien pitää järjestää muun muassa koulutus-, kulttuuri- sekä sosiaali- ja terveyspalveluita. Tehtävien lisäksi kuntien asema valtionhallinnon osana vaihtelee maittain. Joissakin maissa on useita erilaisia kuntamuotoja: esimerkiksi Kanadan Québecin provinssissa on sekä alueellisella (aluekunnat) että paikallisella tasolla (paikalliskunnat) toimivia kuntia. Esimerkiksi paikallisella tasolla toimivia kuntia on kaikkiaan kuutta eri tyyppiä. Kuntaa vastaavan paikallishallinnon yksikön nimitys vaihtelee maittain. Pohjoismaissa (myös Suomessa ruotsin kielessä) ja muualla Euroopassa käytetään usein sanaa kommun tai vastaavaa (< 'yhteinen'). Britanniassa kunta on Local Council tai yleisterminä municipality. Kuntien väkiluku ja pinta-ala vaihtelevat suuresti. Esimerkiksi Helsinki on väkimäärältään Suomen suurin kunta asukasta, vuonna 2020). Pinta-alaltaan Suomen suurin kunta on Inari, jonka pinta-ala on 17 333,89 km². Pinta-alaltaan maailman suurimmat kunnat sijaitsevat Grönlannissa ja Pohjois-Kanadan harvaanasutuilla alueilla. Esimerkiksi Kanadan Québecissä sijaitsevan Baie-Jamesin kunnan pinta-ala on km², joten se on pinta-alaltaan suurempi kuin esimerkiksi Iso-Britannia. Myös kuntien kaupunkimaisuusaste vaihtelee, jotkut kunnat ovat rakenteeltaan maaseutumaisia ja hyvin harvaan asuttuja, kun taas osa kunnista on kaupunkimaisia ja tiheään asuttuja. Esimerkiksi Helsingin väestötiheys on yli 3000 as./km², mutta Savukosken vain 0,16 as./km². Eri maiden kuntia Katso myös Suomen kunnat Kuntajakolaki Kuntamuutokset Kuntauudistus Kunnallisvaalit Pitäjä Kirjallisuutta Mäkelä, Mika - Retti, Pirkko (toim.): Suomen taskuatlas. Suomen kunnat 1917-2009. Atlas Art, 2008. Oulasvirta, Lasse: Kuinka kunta toimii. 4. uud. p. Helsinki: Kuntakoulutus, 1996. ISBN Ryynänen, Aimo: Kuntauudistus ja itsehallinto. Tampere University Press, 2008. Sotarauta, Markku: Kohti epäselvyyden hallintaa. Acta Futura Fennica 6. Aiheesta muualla Kunnallisalan kehittämissäätiö Kunnallishallinto Seulonnan keskeiset artikkelit

495

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuu%20%28yleisnimi%29

Kuu (yleisnimi)

Yleisnimenä kuu on planeetan, kääpiöplaneetan tai pienkappaleen luonnollinen kiertolainen, eli satelliitti. Kaikilla aurinkokuntamme neljällä uloimmalla planeetalla, eli kaasujättiläisillä Jupiterilla, Saturnuksella, Uranuksella ja Neptunuksella on useita kuita. Näillä planeettoilla on myös renkaat, jotka ovat myös joukko hyvin pieniä kiertolaisia, mutta renkaankappaleita ei yleensä pidetä varsinaisina kuina. Myös kentauri-tyyppisellä pikkuplaneetalla Chariklo on kaasuplaneettojen tavoin renkaat. Kuulla kuu Teoreettisesti kuilla voi olla kuu. Kuun ja sen kuun välinen matka täytyy olla pienempi kuin , missä R on kuun ja planeetan välinen matka, m kuun massa ja M planeetan massa. Mikäli välimatka olisi suurempi, kuun kuu sinkoutuisi avaruuteen tai kiertämäänsä planeettaa päin. Aurinkokunnassa ei ole tunnettuja kuita, jotka kiertäisivät kuuta. Teoriassa aurinkokunnan neljä kuuta on saattanut kosmisessa historiassaan omata kiertolaisen: maan Kuu, Jupiterin Callisto ja Titus sekä Saturnuksen Japetus. Kuulla voi olla myös yhteisiä kuita sen kiertämän suuremman kappaleen kanssa. Muun muassa kaksoiskääpiöplaneetoilla Plutolla ja sen kuulla Kharonilla on neljä yhteistä kuuta Hydra, Styx, Kerberos ja Nix. Pluton lisäksi tunnetaan myös muita kaksoispikkuplaneettoja kuiperin vyöhykkeellä, esimerkiksi Borasisi ja Teharonhiawako. Myös osa asteroideista kuten Antiope on kaksoisjärjestelmiä. Pluto ja Kharon ovat kuitenkin suurimmat tällaiset kappaleet. Aurinkokunnan kuita Merkurius ja Venus Ei ole Maa Kuu Mars Deimos Phobos Ceres Ei ole, mutta monilla muilla asteroideilla on. Joitain esimerkkejä asteroidivyöhykkeen asteroideista, joilla on kuita: Minerva Gorgoneion Aegis Kleopatra Cleoselene Alexhelios Ida Dactyl Antiope S/ Sylvia Remus Romulus Jupiter Neljä suurta niin sanottua Galilein kuuta näkyvät jo pienellä kaukoputkella tai kiikarilla. Io Europa Ganymedes Kallisto useita muita Saturnus Pan Prometheus Pandora Epimetheus Telesto Calypso Helene Atlas Mimas Titan Tethys Enceladus Japetus Dione Rhea Hyperion Phoebe Janus useita muita Uranus Oberon Titania Umbriel Ariel Miranda Cordelia Ophelia Bianca Cressida Desdemona Juliet Portia Rosalind Belinda Puck useita muita Neptunus Triton Nereid Proteus Naiad Thalassa Despina Galatea Larissa useita muita Pluto-Kharon (kaksoiskääpiöplaneetta) Hydra Nix Kerberos Styx Haumea Namaka Hi'iaka Makemake S/ Eris Dysnomia Myös monilla muilla transneptunisilla kohteilla on kuita. Alla joitain esimerkkejä: Orcus Vanth Quaoar Weywot Borasisi Pabu Teharonhiawako Sawiskera Katso myös Pikkuplaneetan kuu Kaksoisplaneetta Vuorovesilukkiutuminen Lähteet Asteroids with Satellites Planetary Satellite Physical Parameters Satellites and Companions of Minor Planets Planet and Satellite Names and Discoverers Rengasjärjestelmä Viitteet Aiheesta muualla Kuut Seulonnan keskeiset artikkelit ru:Спутники в Солнечной системе

497

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kev%C3%A4tt%C3%A4%20ja%20syksy%C3%A4%20-kausi

Kevättä ja syksyä -kausi

Kevättä ja syksyä -kausi () vallitsi Kiinassa 770 eaa. - 476 eaa. Tällöin Zhou-dynastian valta ulottui vain pienelle alueelle, ja maata hallitsivat lääninherrat, jotka johtivat käytännössä omia valtioitaan, joita olivat muun muassa Qi, Jin ja Chu. Kungfutse ja monia muita ajattelijoita eli tällä kaudella. Virkamiesvaltio alkoi nostaa päätään aikaisemman sukulaisuuteen perustuvien virkapaikkojen sijaan ja rauta yleistyä. Kevään ja syksyn kaudella vuorottelivat sodat ja diplomatia. Kausi päättyi valtioiden välisten sotien lisääntyessä, ja silloin alkoi taistelevien valtioiden kausi. Historia Kevättä ja syksyä -kausi on saanut nimensä Lu-valtion (魯) aikakirjojen mukaan. Kevättä ja syksyä -aikakirjoissa mainitaan aina nämä vuodenajat, ja teos kattaa ajanjakson 722 eaa. - 481 eaa. Kevättä ja syksyä -kauden katsotaan kuitenkin alkaneen jo vuodesta 770 eaa., jolloin kuningas Ping perusti itäisen Zhou-dynastian Luoyangiin. Zhou-dynastian hallitsijoiden oli paettava itään, kun heidän pääkaupunkiinsa Haojingiin hyökättiin. Kuningas You oli vuonna 771 eaa. korvannut vaimonsa jalkavaimolla. Tämän jälkeen Shen-valtiota johtaja, joka oli Youn vaimon isä, hyökkäsi Haojianiin yhdessä quanrongien nomadiheimon kanssa. Kausi päättyi valtioiden erimielisyyksien lisääntyessä ja melko rauhanomaisen yhdessäelon päättyessä; tällöin Kiina hajosi useaan toisiaan vastaan taistelevaan valtioon. Kevään ja syksyn aikakausi vastaa itäisen Zhou-dynastian ensimmäistä puoliskoa. Yhteiskuntakehitys Zhou-kuninkaiden feodaalisen järjestelmän kaaduttua paikallisista lääninherroista tuli hallitsijoita. Muutama tällainen lääni otti valtaansa pienempiä läänejä alueelta ja Zhou-kuninkaiden maita. Alueet olivat jatkuvassa sotatilassa, mikä edellytti armeijan ylläpitoa ja keskusjohtoista valtiota. Poliittisen rakenteensa sai parhaiten järjesteltyä Qi-valtio Guan Zhongin (kuoli 645 eaa.) ohjeistuksella. Guang Zhong eli "Mestari Guanzi" jakoi alueen hallinnollisiin yksiköihin, järjesti kauppiaat, käsityöläiset, sotilaat, maanviljelijät ja muut kansalaiset virkamiesten hallinnoimiin yksiköihin. Näitä virkamiehiä palkittiin tai rangaistiin heidän toimiensa onnistumisen perusteella. Tällainen keskittynyt valtio toimi paremmin tilanteissa, joissa tarvittiin järjestäytymistä, esimerkiksi sodassa ja julkisissa töissä. Guanzi oli ensimmäinen legalisti. Tämä oli ajatussuunta, josta myöhemmin tuli keskeinen kiinalaisessa keisarikunnassa. Yksi kerrallaan muut valtiot kopioivat järjestelmää ja luopuivat sukulaisuuksiin pohjautuvasta virkamiesjärjestelmästä. Lääninherralle sukua olevien ministerien (qing 卿) ja sihteerien (dafu 大夫) sijaan palvelukseen astuivat ammattilaisvirkamiehet nimikkeellä shi 士. Heillä oli myös erityistietoa sotilaallisesta ja siviilitoiminnasta. Kun merkittävien valtioiden herttuat (gong 公) olivat päässeet Zhoun kuninkaan vallan alta ja itsenäistyneet, he lähettivät uusille alueille omia kannattajiaan. Tällaiset perheet saattoivat itsenäistyä lääninherransa alta, ja näin kävi esimerkiksi Jin-valtiossa perheille Zhao, Wei ja Han. Viljelykasvien kierrolla saatiin yhä suurempia maa-alueita viljelykelpoisiksi, ja siten ruoantuotanto lisääntyi. Myös rautaiset aurat yleistyivät 400-luvulla eaa. Maanviljelijöillä, joiden tuli työskennellä lähes orjamaisesti lääninherran siviili- ja sotilaspalveluksessa, oli niin kutsuttuja kaivopeltoja (kaivon merkin jing 井 mukaan) joissa oli yhdeksän osaa. Keskimmäisen pellon tuotto tuli luovuttaa lääninherralle. Teoriassa kaikki pellot kuuluivat kuninkaalle, mutta kaikissa valtioissa otettiin noin kymmenyksen kokoinen viljavero hiljalleen käyttöön. Rautaa pidettiin alempiarvoisena metallina, minkä vuoksi sitä käytettiin auroissa muttei juurikaan aseissa. Keramiikan ja pronssisten työkalujen teollinen tuotanto yleistyi kevättä ja syksyä -kaudella. Valtioiden välillä käytiin sotien ja rauhanneuvottelujen lisäksi myös laajamittaista kauppaa, minkä vuoksi oli alettava tuottaa ja yhdenmukaistaa kolikoita. Kungfutselaisuus Kungfutse (551 eaa. - 479 eaa.) kaipasi kovasti vanhaa eliittiä riitteineen, jotka nyt osin hylättiin. Pääministerit (xiang 相) saattoivat hallita koko valtiota, niin että varsinainen hallitsija jäi vain nimelliseksi keulakuvaksi. Hänestä hallitsijoiden piti olla hallitsijoita ja alaisten alaisia. Hänen ajatuksistaan kehittyi kungfutselaisuus. Suurimmat valtiot Qi Chu Qin Jin Lu Chen Cai Cao Song Wei Wu Yue Hua Zheng Yan Hallitsijat Zhou-kuninkaista oli vanhasta pääkaupungista pakenemisen yhteydessä tullut vain nimellisiä valtion päämiehiä; käytännön valtaa pitivät paikalliset lääninherrat. Kauden Zhou-kuninkaat olivat: Zhou Pingwang 周平王, 770 eaa.-720 eaa. Zhou Huanwang 周桓王, 719 eaa.-697 eaa. Zhou Zhuangwang 周莊王, 696 eaa.-682 eaa. Zhou Xiwang 周釐王, 681 eaa.-677 eaa. Zhou Huiwang 周惠王, 676 eaa.-652 eaa. Zhou Xiangwang 周襄王, 651 eaa.-619 eaa. Zhou Qingwang 周頃王, 618 eaa.-611 eaa. Zhou Kuangwang 周匡王, 612 eaa.-607 eaa. Zhou Dingwang 周定王, 606 eaa.-586 eaa. Zhou Jianwang 周簡王, 585 eaa.-572 eaa. Zhou Lingwang 周靈王, 571 eaa.-545 eaa. Zhou Jingwang 周景王, 544 eaa.-521 eaa. Zhou Daowang 周悼王, 520 eaa. Zhou Jingwang 周敬王, 519 eaa.-476 eaa. Katso myös Kiinan dynastiat edellinen kausi: Läntinen Zhou vallitseva suurempi jakso: Zhou-dynastia ja siitä osana Itäinen Zhou seuraava kausi: Taistelevat läänitysvaltiot Lähteet Kiinan historia Seulonnan keskeiset artikkelit

498

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalevala

Kalevala

Kalevala on Suomen kansalliseepos, Elias Lönnrotin kokoama ja toimittama runoelma, joka perustuu hänen vuodesta 1828 alkaen kokoamiinsa suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin. Varsinaisen Kalevalan ensimmäinen painos eli Vanha Kalevala ilmestyi vuonna 1835, ja nykyisin pelkkänä Kalevalana tunnettu Uusi Kalevala vuonna 1849. Kalevalan runot ovat kalevalaista runoutta eli ne on tehty kalevalaiseen runomittaan. Kalevalan sisältämät runot eivät ole suoraan runonlaulajien laulamassa muodossa, vaan Lönnrot muokkasi niitä, yhtenäisti ja korjaili niiden kieliasua sekä siirsi joitain osia runoista toiseen paikkaan ja eri asiayhteyteen kuin alun perin muistiin merkityissä runoissa. Säkeistä kolme prosenttia Lönnrot runoili itse muodostamaan yhtenäisiä juonikuvioita. Kalevalan alussa on luomismyytti, jonka mukaan maailma syntyi sotkan munasta. Kalevala kuvaa muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansojen sekä eri päähenkilöiden välisiä kiistoja, kostoreissuja ja kosiomatkoja sekä Sammon rakentamista ja ryöstöä. Tapahtumat päättyvät kristinuskon tuloon. Kalevalalla on Suomessa keskeinen symbolinen asema. Se on Suomen kansalliseepos, joka on nostettu yhdeksi suomalaisen kansallisen kulttuurin kulmakivistä ja merkkipaaluista. Kalevalan rooli suomalaisessa aatehistoriassa ja kansallisen kulttuurin rakentumisessa on kansainvälisestikin vertaansa vailla. Kalevalan on nähty ilmentävän ja kuvastavan kansallista henkeä ja yhtenäisyyttä sekä kansallisia ominaislaatuja. Lisäksi Kalevala on antanut suomalaisille useita erilaisia kansallisia sankaruuskuvia. Kalevala on vaikuttanut Suomessa laajasti myös taiteisiin ja tieteisiin. Historia Kalevalaisten runojen alkuperä On arveltu, että kantasuomalaiset kehittivät omaperäisen laulumuodon suuressa kulttuurimurroksessaan noin 1000-500 eaa. Uudelle laulumuodolle oli ominaista säkeen alkusoinnillisuus ja kerto sekä säkeistöttömyys. Säkeiden neli-iskuinen runomitta tunnetaan nykyisin kalevalamittana. Suomalaisessa vanhassa kansanrunoudessa on eri-ikäisiä kerrostumia. Vanhimpia ovat myyttirunot, jotka kertovat maailman ja kulttuurin synnystä. Kertovien runojen päähenkilönä on usein mahtava laulaja ja tietäjä, šamaani, joka tekee tiedonhakumatkoja vainajien maailmaan. Laulujen sankarit seikkailevat merentakaisessa maassa. Runoihin kuuluu myös lyyrisiä lauluja, jotka tulkitsivat ihmisen omia henkilökohtaisia tunnelmia, rituaalirunoutta häihin ja karhunpeijaisiin, sekä loitsuja. Kalevalaisten runojen syntypaikasta on ollut kaksi voimakasta tutkimustraditiota, joiden välinen kiistely oli aikoinaan ajoittain katkeraakin. Lönnrot itse totesi Uuden Kalevalan alkusanoissa, että runot olivat syntyneet "Permiassa" Vienanmeren länsirannikolla. Näkemys runojen ainoastaan karjalaisesta perinteestä vallitsi tämän jälkeen pari vuosikymmentä ja vain tarkasta sijainnista kiisteltiin kunnes Aksel Borenius esitti teorian runojen läntisestä alkuperästä. Nykyään on vallalla käsitys, että Kalevalassa on sekä läntistä että itäistä runoperinnettä. Matti Pöllä ja aiemmin Matti Kuusi ovat esittäneet, että merkittävä osa kalevalaisesta runoudesta olisi tullut Karjalaan Pohjanmaalta ja Savosta tulleiden siirtolaisten mukana. Pöllä on myös esittänyt, että näiden siirtolaisten joukossa saattoi olla myös nuijasodan jälkiselvittelyitä pakenevia tai noituudesta syytettyjä tietäjäsukuja. Pöllän mukaan Vienan alueella talletetun runouden juuret löytyvät Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla esiintyneestä perinteestä, mutta siinä on myös Karjalasta ja Savosta saatuja vaikutteita. Kalevalamitan käyttö alkoi hitaasti kadota Suomesta 1500-luvun uskonpuhdistuksen jälkeen, kun luterilainen kirkko kielsi laulutradition pakanallisena ja toisaalta kun eurooppalainen painoihin ja riimeihin perustuva runon muotokieli levisi maahan. Länsi-Suomesta vanha runonlauluperinne väistyi ensin ja myöhemmin muualtakin maasta. Vienan Karjalassa perinne on säilynyt näihin päiviin saakka. Ajatus eepoksen kokoamisesta Turun akatemian professori Henrik Gabriel Porthan ja hänen oppilaansa Christfried Ganander keräsivät jo 1700-luvulla kalevalaista sanastoa Mythologia Fennica -teokseen. 1800-luvulla suomalaiset kiinnostuivat laajemmin vanhojen kansanrunojen muistiinmerkitsemisestä. Suomi oli saanut vuonna 1809 autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman, minkä vaikutuksesta suomalainen sivistyneistö alkoi nähdä Suomen Ruotsista ja Venäjästä erillisenä kansakuntana. Suomen kansan tulevaisuutta haluttiin ryhtyä rakentamaan omaleimaisen kulttuurin pohjalta, ja sivistyneistö otti tehtäväkseen muotoilla Suomelle historiallinen, kansallinen, valtiollinen ja kulttuurinen identiteetti. Suomessa havaittiin, että kalevalamittaiset runot tarjosivat kansakunnan historiaan sisältöä, jota ei kirjoitetussa muodossa ollut. Runoudesta pyrittiinkin konstruoimaan suomalaisten historia ja määrittelemään suomalaista kansanluonnetta ja ominaislaatua. Tärkeänä aatteellisena taustakontekstina Kalevalalle on nähty etenkin 1800-luvun alun eurooppalainen romantiikka. Muita tärkeitä diskursseja olivat valistus, uushumanismi ja varhainen nationalismi. Lähes kaikilla maailman kansoilla on kertovaa lauluperinnettä, ja monissa tapauksissa sitä on myös koottu kirjoitetuiksi eepoksiksi. Länsimaissa tunnetuimmat eepokset Kalevalan syntyaikaan lienevät olleet Homeroksen kirjoittamiksi väitetyt Ilias ja Odysseia. Homeroksen esikuva vaikutti ratkaisevasti Elias Lönnrotin eeposajatuksen heräämiseen, ja Kalevalaakaan tuskin olisi syntynyt ilman edeltäneiden eeposten mallia. Kalevalan tärkein nykyaikainen edeltäjä oli James Macphersonin 1760-luvulla julkaisema runoeepos Ossianin laulut, jonka Macpherson väitti perustuvan hänen Skotlannista keräämäänsä suulliseen kansanrunouteen ja olevan rekonstruktio 200-luvulla eläneen Ossian-nimisen bardin sepittämistä lauluista. Teos innoitti kansanrunouden keräämiseen monissa maissa, vaikka jo monet aikalaiset arvelivat Macphersonin sepittäneen Ossianin runot todellisuudessa itse. C. A. Gottlund esitti vuonna 1817 tutkielmassaan ajatuksen suomalaisen eepoksen kokoamisesta. Myöhemmin Elias Lönnrotin julkaistua Kalevalan Gottlund kutsui itseään vuonna 1847 ajatuksen isäksi. Lönnrot itse korosti Reinhold von Beckerin merkitystä. Becker oli ollut Lönnrotin Väinämöistä koskevan tutkielman ohjaaja, ja hän oli myös julkaissut Turun Wiikko-Sanomissa kertomuksen Väinämöisestä. Runonkeruu Lääkäriksi Helsingissä opiskeleva Elias Lönnrot lähti ensimmäiselle runonkeruumatkalleen keväällä 1828. Hän taivalsi 130 peninkulman matkan Sammatista Karjalaan ja takaisin Laukkoon pääasiassa jalan. Kauniilla huilunsoitollaan hän houkutteli väkeä ympärilleen ja sai heiltä tietoonsa kansanrunojen taitajat. Kesälahden Hummovaaran kylässä hän tapasi runonlaulaja Juhana Kainulaisen, joka töidensä lomassa ehti laulaa Lönnrotille kolmatta päivää. Kainulaiselta Lönnrot merkitsi muistiin lähes viisikymmentä runoa, joista moni oli metsämiesten loitsuja. Ensimmäiseltä retkeltään Lönnrot sai runoja ja loitsuja talteen yhteensä yli 6 000 säettä. Toiselle runonkeruumatkalleen Lönnrot lähti toukokuussa 1831. Vienan Karjalaan suunniteltu retki epäonnistui kuitenkin Lönnrotin sairastuttua kuumeeseen alkumatkasta. Elokuussa hänet kutsuttiin takaisin Helsinkiin koleraepidemiaa torjumaan. Saatuaan lääketieteelliset opintonsa päätökseen keväällä 1832 Lönnrot lähti kolmannelle keruuretkelleen, jälleen Vienaan. Retken alku promootiotoverien kanssa oli lähinnä hauskanpitoa, mutta Vienasta Lönnrot sai kerätyksi 3 000 säettä. Palattuaan kolmannelta keruumatkaltaan Lönnrot muutti apulaislääkäriksi Ouluun ja sen jälkeen piirilääkäriksi Kajaaniin. Syksyllä 1833 hän lähti neljännelle keruuretkelleen, josta tuli Kalevalan synnyn kannalta kaikkein merkityksellisin. Vuonnisessa Lönnrot tapasi Ontrei Malisen, joka lauloi hänelle kahdeksan pitkää runoa, yhteensä 806 säettä. Niihin kuului 366-säkeinen sampo-aiheinen jakso ja muitakin Kalevalan tärkeimpiä kertovia aineksia. Malisen lähellä asuneen Vaassila Kieleväisen kanssa käymänsä keskustelun jälkeen Lönnrot alkoi uskoa, että eri runoja yhdistämällä hän voisi laatia suuren yhtenäisen kokonaisuuden. Palattuaan tältä retkeltään Lönnrot alkoi laatia pienoisrunoelmaa Väinämöisestä. Hänen oli tarkoitus julkaista käsikirjoitus Runokokous Väinämöisestä keväällä 1834, mutta ennen sitä hän halusi vielä tavata muutamia tunnettuja runonlaulajia. Viidennellä keruuretkellään keväällä 1834 Lönnrot tapasi aluksi Vienan Lonkan kylässä Martiska Karjalaisen, jolta hän sai lähes kolmekymmentä pitkää laulua. Retken lopuksi hän saapui Latvajärvelle, missä Arhippa Perttunen lauloi hänelle kolmen päivän ajan niin useita uusia runoja kuin puutteellisesti tunnettuja runojakin ehjinä kokonaisuuksina. Vaikuttunut Lönnrot piti Perttusta viimeisenä todellisena runonlaulajana. Viidennen matkan jälkeen Lönnrot kirjoitti eepoksensa käsikirjoituksen, joka valmistui 28. helmikuuta 1835. Runojen kokoaminen yhtenäiseksi teokseksi Lönnrotin tavoitteeksi muodostui koota runot laajaksi, juonellisesti eteneväksi kertomukseksi Homeroksen Ilias- ja Odysseia-eeposten mallin mukaan. Hän myös karsi runojen kristillisiä ja muita "uudenaikaisia" piirteitä, teki muutoksia paikannimiin ja henkilöihin kuten Ilmariseen, koosti yksittäisiä runoja usean runon aineksista ja teki runomittaa koskevia valintoja. Hän lisäksi sepitti tarvittaessa kokonaan uusia säkeitä kansanrunojen aineksista - Lönnrotin sepittämiä säkeitä Kalevalasta on kolme prosenttia. Lönnrot ei nostanut esiin kuulemiensa runonlaulajien henkilöitä, sillä hän näki kansanrunot koko kansan yhteisinä runoina. Lönnrot kuitenkin mainitsi usean teoksensa johdannossa ainakin yhden tärkeän laulajan nimeltä, ja hänen matkakertomustensa, kirjeiden ja muiden tietojen perusteella on tunnistettu yli 70 laulajaa, joita hän retkillään kuunteli. Lönnrot kiersi useimmin Kajaanista itään olevilla Vienan Karjalan alueilla. Hän kulki keruumatkoilla myös Suomen puolella, lähinnä kuitenkin Itä-Suomessa. Tämä ei tarkoita, ettei Länsi-Suomella olisi ollut lainkaan osuutta Kalevalan runojen syntyyn; sieltä runonlauluperinne vain katosi aikaisemmin. Runoissa esiintyy myös länsisuomalaisia murrepiirteitä. Länsi-Suomi ei siis ole "runotonta" aluetta. Muusta Kalevalasta poiketen Kullervo-runon alkuperä on Inkerissä, josta sen keräsi ja toimitti Lönnrotille neljännellä runonkeruumatkallaan D. E. D. Europaeus. Sen lisäksi Europaeuksen kolmen ensimmäisen runonkeruumatkan tulokset ovat huomattavin lisäaineisto Uudessa Kalevalassa, ja Lönnrot otti huomioon myös joitain Europaeuksen ehdotuksia teoksen sisällön ja rakenteen suhteen. Monet muutkin keräsivät runoja ja niitä on saatu talteen paljon. Suomen kansanrunousarkisto onkin maailman suurin. Kalevalan julkaisut Lönnrot julkaisi viisi erilaista Kalevalaa. Ensimmäisenä julkaistiin vuonna 1833 Sikermä-Kalevala, jossa oli suppeita Lemminkäis-, Väinämöis- ja häärunoja. Samana vuonna ilmestyi myös jo eepoksenmittainen Runokokous Väinämöisestä, joka sai myöhemmin nimekseen Alku-Kalevala. Sikermä-Kalevalan Lemminkäinen-runoelmassa oli 825 säettä, Väinämöinen-runoelmassa 1 867 säettä ja Naimakansan virsissä 449 säettä. Runokokouksessa Väinämöisestä oli jo 5 052 säettä. Varsinaisen Kalevalan ensimmäinen painos (eli Vanha Kalevala) ilmestyi vuonna 1835. Lönnrot antoi sille nimeksi Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista ja se jakautuu 32 runoon ja 12 078 säkeeseen. Lönnrot arveli Vanhaa Kalevalaa rakentaessaan, että runot olivat kristinuskoa edeltäviltä ajoilta ja kuvasivat historiallisia tapahtumia. Hän uskoi, että karjalaiset, hämäläiset ja virolaiset olisivat vaeltaneet muinaisina aikoina Aasiasta Mooseksen kaltaisen Kalevan johdolla. Niin sanottu Uusi Kalevala, jota useimmiten kutsutaan pelkäksi Kalevalaksi, valmistui vuonna 1849. Se sisältää 50 runoa ja 22 795 säettä. Se oli vielä aiempia versioita enemmän Lönnrotin oma luomus. Lönnrot ei enää Uutta Kalevalaa rakentaessaan uskonut, että runoja voitaisiin palauttaa alkuperäiseen muotoonsa. Hän tunsi tässä vaiheessa osaavansa runot paremmin kuin runonlaulajat, joten hän yhdisteli runoja ja niiden aiheita oman näkemyksensä mukaan. Lönnrotista tuli syksyllä 1853 suomen kielen professori, ja hän piti 17 lukukauden ajan Kalevala-luentoja. Opetuskokemuksen perusteella Lönnrot alkoi pohtia teosta myös koulutuksen näkökulmasta. Hän päättikin ryhtyä viidennen kerran muokkaamaan teostaan, kun häneltä pyydettiin lyhennettyä painosta koulujen tarpeeseen. Koulu-Kalevalan käsikirjoitus oli valmis huhtikuussa 1861. Sitä ei otettu kovinkaan innostuneesti vastaan ja esimerkiksi J. V. Snellmanin mielestä lyhennetty laitos oli menettänyt runollisuutensa ja eeppisyytensä. Koulu-Kalevala ei ollutkaan pitkäaikaisessa käytössä kouluissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemaa "helppohintaista" Kalevalaa alettiin käyttää 1870-luvulla opetuksessa. Alaluokilla oppilaat saivat kuitenkin tietonsa pääsääntöisesti Zachris Topeliuksen Maamme kirjasta ja yläluokilla koululaiset lukivatkin jo varsinaista Kalevalaa. Vastaanotto Kalevala herätti ilmestymisensä jälkeen vuonna 1835 valtavaa innostusta suomalaisen sivistyneistön, ylioppilaiden ja koulunuorison piirissä. Teos antoi merkitystä suomenkieliselle kirjallisuudelle ja Suomen kansalle muinaisen kulttuurin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtajan Johan Gabriel Linsénin mukaan Kalevala antoi suomalaiselle kirjallisuudelle "miltei eurooppalaisen merkityksen". Vanha Kalevala ei ollut myyntimenestys. Siitä otettiin vain 500 kappaleen painos, jota riitti myytäväksi 12 vuodeksi. Suomen sivistyneistö oli tuohon aikaan ruotsinkielistä, ja moni pystyi lukemaan eeposta vasta sen ruotsinkielisenä käännöksenä, joka ilmestyi vuonna 1841. Aluksi teosta pidettiin kansaneepoksena, eikä Lönnrotin ratkaisevaan merkitykseen sen synnyssä kiinnitetty huomiota. Sen sijaan huomiota kiinnitettiin eepoksen historialliseen ja kansatieteelliseen merkitykseen, kuten myös teoksen kompositioon. Kriittisen kannan esitti C. A. Gottlund, jonka mukaan Kalevalalla oli todellisuudessa varsin vähän tekemistä varsinaisen kansanrunouden kanssa. M. A. Castrénin ruotsinnoksen ansiosta Kalevalaa pystyttiin kääntämään myös muille eurooppalaisille kielille. Käännösten myötä eepos herätti innostusta tunnetuissa kirjailijoissa ja tieteentekijöissä esimerkiksi Pariisissa, Berliinissä ja Lontoossa. Kalevalaa pidettiin tunnettujen kulttuurikansojen piirissä huomionarvoisena, taidokkaana ja aitona kansaneepoksena. Merkittävä tieteentekijä Jacob Grimm piti keväällä 1845 Kalevalasta maineikkaan esitelmän Preussin tiedeakatemiassa. Runotallenteiden julkaisu Uuden Kalevalan ilmestymisen jälkeen 1850-luvulla tutkijat, kuten D. E. D. Europaeus, alkoivat vaatia saada tutustua Lönnrotin käyttämiin runotallenteisiin. Lönnrot kuitenkin viivytti niiden julkaisemista, vaikka olikin sitä lupaillut teoksensa alkulauseessa. Tutkijoiden käyttöön tämä hyvin laaja ja järjestämätön käsikirjoituskokoelma tuli vuonna 1874. Tallenteiden ensimmäinen nide Kalevalan toisintoja julkaistiin 1888, minkä jälkeen tutkijoilla oli ensi kertaa mahdollisuus ryhtyä selvittämään tarkemmin Kalevalan ja kansanrunouden välistä suhdetta. Tästä alkoi väittely siitä, kuinka paljon Kalevalaa tuli pitää Lönnrotin itsensä luomuksena ja kuinka paljon aitona kansanrunoutena. Kun Lönnrotin muokkaus- ja luomistyön laajuus 1880-luvulla selvisi, tekijyyden ongelma ratkaistiin tekemällä Lönnrotista "viimeinen runonlaulaja". Suomalaisen kirjallisuuden seura julkaisi vuonna 2020 kriittisen edition Kalevalasta. Tämä Avoin Kalevala -niminen projekti julkaistiin vapaasti verkkoon digitaalisesti luettavassa muodossa, ja se antaa lukijalle mahdollisuuden vertailla Kalevalan tekstiä alkuperäisiin suullisiin runoaineistoihin ja Lönnrotin toimitustyöhön. Nimi Kalevala on Kalevala-eepoksessa esiintyvien sankarien kotipaikka tai kotimaa. Nimi tulee Kalevasta, suomalaisten myyttisestä esi-isästä ja Väinämöisen isästä. Kalevala on Kalevan jälkeläisten kansakunta, ja Kalevalan sankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat Kalevan poikia. Kaleva oli varhaisissa muinaishistoriaa käsittelevissä teoksissa ja kirjoituksissa tulkittu myös pahuuden perikuvaksi ja jumalallisen järjestyksen viholliseksi, mutta Lönnrot muutti hänet alkusankariksi runoaineistoa valikoimalla ja tulkitsemalla. Lönnrotin Kaleva on ensimmäinen Suomeen muuttaja ja siten kaikkien suomalaisten eli kalevalaisten, Suomen heimon kantaisä. Kalevalan toisintonimenä esiintyy Väinölä. Alkuperäisessä kansanrunoudessa Kalevala mainitaan vain satunnaisesti. Nämä säkeet on tallennettu vuonna 1837 Kellovaarassa: Kalevalassa nimi mainitaan eri muodoissaan 26 kertaa, usein toisintonimensä Väinölän kanssa, esimerkiksi kolmannen runon alussa: Maantiede Kalevalan päätapahtumapaikkaa Kalevalaa ja Kalevalan vihollisten maata Pohjolaa on yritetty jo Lönnrotin ajoista alkaen paikallistaa kartalle, ja niiden sijainnista on esitetty useita teorioita. Joidenkin tutkijoiden mukaan kysymys on epäolennainen, ja Pohjola on perustaltaan myyttinen. Jotkut tutkijat kuitenkin näkevät Kalevalassa viitteitä todellisiin paikkoihin. Elias Lönnrot sijoitti Pohjolan Vienanmeren itäpuolelle. Topeliuksen Maamme kirjassa arvellaan Väinölän sijainneen Laatokan etelärannalla ja Pohjolan Laatokan pohjoisrannalla. Kalevalan meri oli kierrettävissä lännen puolelta tai kuljettavissa vesitse, kuten Sammon ryöstössä tapahtuu. Pohjolaa on sijoiteltu myös esimerkiksi Lappiin, Satakuntaan ja Etelä-Pohjanmaalle. Näitä sijoituspaikkoja on perusteltu Kalevalasta löytyvillä paikannimillä. On esimerkiksi havaittu, että Louhi-nimeä esiintyy tiheästi Pohjois-Karjalassa. Tutkijoiden mukaan runojen nimistö on kuitenkin voinut aikojen saatossa muuttua tarinoiden levitessä laulajalta ja seudulta toiselle. On myös esitetty, että Pohjoloita on ollut useita, sillä nimi on aina liitetty toisiin, vihamielisiin ryhmiin tai heimoihin. Matti Klingen mukaan Kalevala sijaitsi Pohjois-Virossa ja Lounais-Suomessa, ja Pohjola Satakunnassa ja Itä-Ruotsissa. Näitä yhdistävä meri, jollaista Karjalassa ei ole, on kansanrunoissa paljon esillä. Kieli Kalevalan kieli on pääasiassa suomen kielen itämurteita sekä Vienan Karjalassa puhuttuja vienalaismurteita, joiden alueelta Lönnrot useimmat runot keräsi. Vienalaismurteet luetaan karjalan kielen murteiksi, mutta Lönnrot itse piti niitä suomen kielen murteina. Paikoitellen Lönnrot muokkasi runojen kieltä suomalaisille helpommin ymmärrettäväksi ja teki äänneopillisia kompromisseja kansankielen ja perinteisen kirjakielen välillä. Vanhassa Kalevalassa karjalaisuuksia on runsaammin kuin Uudessa Kalevalassa, etenkin sanaston piirissä, mutta jonkin verran myös äänne-, muoto- ja johto-opissa. Kalevalassa ei käytetä nykysuomen vierasperäisiä kirjaimia b, c, d, f, q, w, x, z ja å. Itämurteiden tapaan Lönnrot ei käyttänyt d-kirjainta t:n heikkona vastineena runoissa, mutta käytti d:tä kuitenkin johdannossa, tiivistelmissä ja runojen nimissä. Pitkät a- ja ä-vokaalit Lönnrot merkitsi pääpainollisissa ensi tavuissa länsimurteiden tapaan aa ja ää, mutta kauempana sanassa vienalais- ja itämurteiden mukaisesti oa ja eä. Lönnrot alkoi jo Vanhassa Kalevalassa käyttää jokseenkin säännöllisesti kaakkoismurteiden ts:ää muiden murteiden tt:n ja ht:n sijaan. Kalevala teki suomen itämurteet ja karjalan kielen suomalaisille tutummaksi. Se toi suomen kirjakieleen uusia äänne- ja muoto-opillisia piirteitä, vaikutti suomen sananmuodostukseen sekä toi suomeen uusia sanoja. Vanhassa Kalevalassa on laskettu olevan 184 sellaista Nykysuomen sanakirjaan päässyttä sanaa, jotka esiintyivät ensi kerran juuri VK:ssa. Niiden lisäksi 197:ää VK:ssa käytettyä sanaa ei ollut esiintynyt vielä Ruotsin vallan aikaisissa julkaisuissa, kuten nykyisin yleiset sanat eräs, kuten, järjestää ja joten. Myös monet johdostyypit tulivat suomalaisille tutuiksi juuri Kalevalasta. Kalevalassa mainitut nimet alkoivat yleistyä monissa yhteyksissä pian Kalevalan ilmestymisen jälkeen. Kalevalan innoittamana on nimetty lukuisia lehtiä, laitoksia, yrityksiä, tuotteita, liikennevälineitä, paikkakuntia ja monia muita asioita. Myös henkilönniminä Kalevalan nimet ovat nousseet suosioon, etenkin sen jälkeen kun vuonna 1908 niitä otettiin useita viralliseen almanakkaan. Kun suomalaiset alkoivat vaihtaa ruotsinkielisiä sukunimiään suomenkielisiksi etenkin 1800-luvun lopulta alkaen, moni otti kalevalaisen nimen sukunimekseen. Sisältö Rakenne Kalevalassa on kertomuksia, lyriikkaa ja loitsuja. Teos on kuvaelmasarja, joka koostuu 50 erillisestä ja toisistaan riippumattomasta esikirjallisesta runosta, jotka teoksen kokoaja Lönnrot liitti yhteen. Jotkin runot ovat lähes itsenäisiä, mutta jotkin motiivit toistuvat useamman kerran. Kertomus etenee johdonmukaisessa järjestyksessä, mutta monien runojen välillä on pysähdyksiä, uusiin aiheisiin siirtymisiä. Tapahtumat alkavat Väinämöisen synnyllä ja päättyvät hänen pois lähtöönsä. Teoksen kaksi keskeistä motiivia, Pohjan neidon kosinta ja sammon taonta, liittyvät toisiinsa ja jäsentävät tapahtumat kokonaisuudeksi. Sammon taonta, Pohjolan häät ja sammon ryöstö muodostavat etenevän tapahtumainkulun kolme kohokohtaa, joiden yhteyteen ja lomaan kaikki muu sijoittuu. Jotkin osat Lönnrot liitti toisiinsa luomalla perusteluja, lähtökohtia ja viittauksia. Tapahtumat Runot 1-10: Ensimmäinen Väinämöis-jakso: Maailman synty sotkan munasta ja Väinämöisen syntymä veden emosta; Väinämöisen ja Joukahaisen kohtaaminen; Joukahainen lupaa sisarensa Ainon käden Väinämöiselle vastineeksi elämästään; Aino hukuttautuu; Joukahainen kostaa; haavoittunut Väinämöinen ui Pohjolaan ja tapaa Pohjolan emäntä Louhen; Louhi auttaa Väinämöistä palaamaan takaisin kotiin vastineeksi siitä että tämä lupaa järjestää taitavan sepän takomaan Sammon, ihmeellisen, rikkauksia tekevän myllyn; Väinämöinen pakottaa loitsutaidoillaan Ilmarisen Pohjolaan; Ilmarinen takoo Sammon, kun hänelle luvataan palkkiona upea Pohjolan neito puolisoksi; Ilmarisen pettymykseksi neito kuitenkin kieltäytyy lähtemästä hänen matkaansa. Runot 11-15: Ensimmäinen Lemminkäis-jakso: Lemminkäinen ryöstää Kyllikin ja he tekevät valan: ei käy Lemminkäinen sodissa eikä Kyllikki kylillä, mutta valat kuitenkin rikotaan; Lemminkäinen matkustaa Pohjolaan kosimaan Pohjolan tytärtä paremmaksi vaimoksi; ansioteot jotka Lemminkäisen tulee suorittaa: hiihtää Hiiden hirvi (onnistuu toisella yrittämällä) ja suistaa Hiiden ruuna sekä ampua Tuonelan joutsen; märkähattu karjapaimen kuitenkin surmaa Lemminkäisen ja heittää tämän ruumiin Tuonelan virtaan; Lemminkäisen äiti haravoi poikansa Tuonelan joesta ja luo tämän uudelleen henkiin. Runot 16-18: Toinen Väinämöis-jakso: Väinämöinen etsii veneen rakentamiseen tarvittavia loitsusanoja ensin Tuonelasta ja sitten Antero Vipuselta; Väinämöinen purjehtii Pohjolaan; Ilmarinen ja Väinämöinen kilpailevat Pohjolan tyttären kädestä. Runot 19-25: Ilmarisen häät (ensimmäinen Ilmaris-jakso): Pohjolan emäntä vaatii tyttärestään ansiotöitä; Ilmarinen suorittaa Pohjolan tyttären avustuksella vaaditut tehtävät: kyntää kyisen pellon, suistaa Tuonen karhun ja Manalan suden sekä tuo Tuonelan hauen Tuonelan joesta; Ilmarisen ja Pohjolan tyttären häät; suuren härän teurastus ja kertomus oluen panemisesta. Runot 26-30: Toinen Lemminkäis-jakso: Lemminkäinen on kaunainen, koska häntä ei ole kutsuttu häihin; hän matkustaa Pohjolaan ja voittaa Pohjolan isännän kaksintaistelussa; armeija manataan kostamaan Lemminkäiselle; Lemminkäinen pakenee äitinsä neuvosta Saareen; palattuaan kotiin hän huomaa kotinsa poltetuksi; hän lähtee kostoretkelle Pohjolaan kumppaninsa Tieran kanssa; Pohjolan emäntä jäädyttää meren ja Lemminkäisen täytyy palata kotiin. Runot 31-36: Kullervo-jakso: Untamo surmaa veljensä Kalervon väen, paitsi vaimon, joka synnyttää Kullervon; Untamo yrittää murhata Kullervon, mutta epäonnistuu; Kullervo myydään orjaksi Ilmariselle; Ilmarisen vaimo piinaa Kullervoa leipomalla kiven leivän sisään; Kullervo vannoo kostoa ja vaimo tulee surmatuksi; Kullervo pakenee ja löytää perheensä vahingoittumattomana läheltä Lappia; Kullervo viettelee neidon ja havaitsee tämän myöhemmin omaksi sisarekseen; sisar surmaa itsensä; Kullervo tuhoaa Untamolan surmaten Untamon suvun ja palattuaan kotiin huomaa kaikkien kuolleen; Kullervo surmaa itsensä. Runot 37-38: Toinen Ilmaris-jakso: Ilmarinen takoo itselleen vaimon kullasta ja hopeasta, mutta toteaa tämän kylmäksi ja hylkää hänet; tämän jälkeen Ilmarinen ryöstää Pohjolan emännän toisen tyttären; tyttö loukkaa Ilmarista, joten tämä loitsii tytön lokiksi; Ilmarinen kertoo Väinämöiselle Pohjolan väen huolettomasta elämästä, jonka Sampo takaa. Runot 39-44: Sammon ryöstö (kolmas Väinämöis-jakso): Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen purjehtivat ryöstämään Sampoa; vene jää kiinni suuren hauen harteille; Väinämöinen surmaa hauen ja sen leukaluusta tehdään ensimmäinen kantele; Väinämöinen tuudittaa kaikki Pohjolan salissa uneen laulullaan, ja Sampo ryöstetään; kurjen parkaisu herättää Pohjolan väen; Pohjolan emäntä loihtii sumun, myrskyn ja Iku-Turson pysäyttämään ryöstäjät; kantele putoaa myrskyssä mereen; Pohjolan emäntä loihtii suuren armeijan, muuttaa itsensä kotkaksi ja taistelee Sammosta; Sampo särkyy ja häviää mereen. Runot 45-49: Louhen kosto Kalevalalle: Väinämöinen valmistaa uuden koivuisen kanteleen; Pohjolan emäntä lähettää Kalevalaan tauteja tappaaman ihmisiä ja karhun surmaamaan karjaa; Väinämöinen parantaa ihmiset ja kaataa karhun; Pohjolan emäntä piilottaa kuun ja auringon sekä varastaa tulen Kalevalalta; Väinämöinen ja Ilmarinen palauttavat tulen ja Ilmarinen pakottaa Pohjolan emännän palauttamaan auringon ja kuun taivaalle. Runo 50: Marjatta-jakso: Marjatta tulee raskaaksi syömästään puolukasta ja synnyttää pojan tallissa, vertautuen Neitsyt Mariaan ja Jeesukseen; hänen vanhempansa kiroavat ja hylkäävät hänet; Väinämöinen määrää pojan suolle surmattavaksi; poika alkaa puhua ja soimaa Väinämöistä, muistuttaen tätä nuoruuden synneistä; Virokannas kastaa pojan Karjalan kuninkaaksi; Väinämöinen suuttuu ja purjehtii pois, jättäen perinnöksi soiton ja kanteleen. Henkilöt Väinämöinen on Kalevalan keskushenkilö, tietäjä, jolla on taianomaiset laulun ja soiton lahjat. Hän on ollut osallisena jo maailman luomisessa. Hän soittaa kanteletta, joista tärkein on tehty hauen leukaluusta. Väinämöinen etsii itselleen vaimoa, jollaista hän ei kuitenkaan koskaan saa itselleen. Väinämöinen osallistuu myös Sammon ryöstöön Pohjolasta. Ilmarinen on seppä, joka kesyttää raudan, takoo Sammon, nai Pohjan neidon, valmistaa kultaneidon, osallistuu samporetkeen ja tulikipinän etsintään sekä vapauttaa taivaanvalot. Louhi, Pohjolan emäntä, on Kalevalan viholliskansan Pohjolan matriarkka. Hän lupaa tyttärensä Ilmariselle palkkana Sammon takomisesta. Sammon ryöstön jälkeen hän muuntautuu jättiläiskotkaksi, siirtää Auringon ja Kuun paikoiltaan ja varastaa tulen Kalevalan väeltä. Joukahainen on Väinämöisen nuori haastaja, joka pelastaakseen itsensä lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle hävittyään laulukilpailun. Joukahainen yrittää kostaa Väinämöiselle surmaamalla tämän, mutta epäonnistuu. Kullervo on Untamolassa kasvanut kaltoinkohdeltu orpolapsi, joka yritetään surmata, tekee tuhotöitä, myydään orjaksi, selviytyy murhayrityksestä ja kostaa, viettelee vahingossa sisarensa ja lopuksi surmaa itsensä. Lemminkäinen on naisiin menevä seikkailija. Hänet surmataan, ja hänen äitinsä joutuu hakemaan hänen ruumiinsa Tuonelan virralta ja palauttamaan hänet henkiin. Lemminkäinen tappaa Pohjolan isännän laulujen ja miekkojen taistelun päätteeksi. Myös Lemminkäinen on mukana ryöstämässä Sampoa. Paikat Kalevalan päätapahtumapaikka on Kalevalan maa eli Väinölä, jossa asuu Väinämöinen ja moni muu päähenkilöistä. Kalevala on kaunis, viljava ja vehreä maa. Kylmä Pohjolan maa on Kalevalan vihollinen. Sitä hallitsee Pohjolan emäntä Louhi, ja siellä asuu myös noitia ja hirviöitä. Metsolassa eli Tapiolassa asuvat eläimet sekä myyttinen metsän väki, jota hallitsevat Tapio ja Mielikki. Veden valtakuntaa Ahtolaa hallitsevat Ahti ja Vellamo. Tuonela eli Manala on kuolleiden valtakunta, joka sijaitsee Tuonelan joen takana. Hiisi tarkoittaa Kalevalassa useita asioita, myös paikkaa, jossa on maita, peltoja, nurmia, korpia, linnoja sekä hiili- tai hirsikankaita. Saari on 11. runossa Lemminkäisen pakopaikka, jossa on anteliaita naisia ja mustasukkaisia miehiä. Lönnrotin vaikutus Elias Lönnrotin vaikutus Kalevalan sisältöön on huomattava. Kun Lönnrot julkaisi Kalevalan viisi eri versiota yksi kerrallaan, hänen oma osuutensa kasvoi kerta kerralta. Hän ei lopulta enää tyytynyt vanhojen runojen palauttamiseen alkuperäisiksi, vaan hän näki itsensä runonlaulajana, jolla oli oikeus yhdistellä runoja ja niiden aiheita oman näkemyksensä mukaisesti. Lönnrot halusi eepoksesta temaattisesti yhtenäisen, joten hän yhdisti päähenkilöiden nimiin suomalaisten kansanrunojen muunnimisten sankarien seikkailuja. Lisäksi hän laati päähenkilöille itse uusia yhteyksiä. Lönnrot järjesti runot kokonaisuudeksi, joka oli hänen oman kertomansa mukaan mahdollisesti niiden oikea ja alkuperäinen järjestys, mutta kuitenkin vain yksi mahdollisuus monien joukosta. Uudessa Kalevalassa Lönnrot muun muassa siirsi Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan sekä Aino-runon ja Vellamon neidon onginnan runoelman lopusta sen alkuosaan. Hän vaihtoi luomisrunossa Väinämöisen tilalle ilman immen, joka synnyttää Väinämöisen. Hän täydensi Sampsa Pellervoisen runoa ja sijoitti sen Väinämöisen syntymän jatkoksi. Kullervo-jaksoon Lönnrot yhdisti jaksoja muista runoista, niin että jakso piteni nelinkertaiseksi alkuperäisestä. Hän sommitteli ensimmäiseen Lemminkäis-episodiin uuden alun Ahdin ja Kyllikin runosta ja täydensi runoa muista runoista. Hän pyrki myös lisäämään eepoksen symmetriaa sijoittamalla samoihin aiheisiin ja henkilöihin liittyviä jaksoja sekä alkuun että loppuun. Lönnrotin työtä on kahden kansan, Kalevalan ja Pohjolan väen, erillisyys ja vastakkainasettelu, joka antaa eepokselle sen draamallisen jännitteen ja eettisen johtoaatteen. Lönnrot sijoitti eepoksen sankarit Kalevalaan ja heidän vastustajansa Pohjolaan, ja hän myös yhdisti kansanrunojen tapahtumia Kalevalan ja Pohjolan suhteisiin kuuluviksi. Tässä Lönnrot myötäili Gabriel Reinin näkemystä siitä, että Väinämöisestä kertovissa kansanrunoissa olisi ollut kysymys suomalaisten taistelusta lappalaisia vastaan, ja että Pohjola oli lappalaisten pakopaikka. Lönnrot otti Kalevalaan useita piirteitä Homeroksen Iliaasta. Kalevan ja Pohjan kansojen suhde vastaa kreikkalaisten ja troijalaisten suhdetta, ja Lönnrot myös nimesi eepoksensa Iliaan mallin mukaan. Lönnrot sijoitti myös väliepisodeja yhtenäisen kertomuksen sisään sekä käytti samankaltaisia toistuvia stereotyyppisiä ilmauksia ja viittaustekniikkaa kuin Homeros. Lönnrot uskoi, että runot olivat säilyneet pakanuuden ajoilta sisällykseltään samanlaisina ja muuttuneet vain muodoltaan. Sen vuoksi hän karsi runoista kristillisiä ja muita myöhäisperäisiksi katsomiaan piirteitä, jotta runot saisivat alkuperäistä "muinaissuomalaista" leimaa. Kalevalan viimeiseksi runoksi kristityn maailmankatsomuksen omannut Lönnrot sijoitti kuvauksen, jossa pakanallisuus väistyy kristinuskon tieltä. Kansallinen ja poliittinen merkitys Suomessa Kalevalasta tuli 1800-luvulla Suomen autonomiselle suuriruhtinaskunnalle kansakunnan menneisyyden, kansallisuuden, kielen ja kulttuurin tunnuskuva. Sen varaan alettiin rakentaa suomalaista identiteettiä, joka oli tuolloin vielä heiveröisellä pohjalla. Teos nosti Suomen pienen ja tuntemattoman kansan muiden eurooppalaisten tietoisuuteen. Nationalistisen merkityksensä Kalevala säilytti pitkälle 1900-luvulle saakka. Kalevalaa on käytetty poliittisiin, ideologisiin ja kulttuurisin tarkoitusperiin jo sen ilmestymisestä lähtien, ja teos on valjastettu eri aikoina ja eri suhdanteista riippuen palvelemaan erilaisia aatteita. Kalevalasta on käyty hegemonista kamppailua siitä, kenelle se ja kalevalainen kulttuuriperintö kuuluvat, ja kuka tai mikä ryhmä sen oikeimmin tulkitsee. 1900-luvun alussa Kalevala pyrittiin sisällyttämään kiinteäksi osaksi työväestön kulttuuritoimintaa. 1930-luvulla eri poliittiset rintamat vahvistivat ideologisia tulkintojaan eepoksesta. Toisen maailmansodan jälkeen alkaneessa poliittisessa kamppailussa suomalaisen kansallisen kulttuurin perinnöstä oli Kalevalan tulkinnoilla keskeinen asema. Kalevalalla on ollut myös osansa Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyössä elokuvan muodossa. Aluepoliittisesti kalevalaisen maailman perintö on toisinaan nivelletty alueisiin, niiden identiteetin rakennukseen ja elinkeinoelämään. Kalevalalla on perusteltu niin sotaisuutta (esimerkiksi Jääkärimarssi: Ja me nousemme kostona Kullervon) kuin rauhanaatettakin (esimerkiksi Ihmisyyden tunnustajat). Yhteiskunnalliseen toimintaan Kalevala on vaikuttanut myös aatteellisen järjestäytymisen kautta. Kalevalan pohjalta on Suomessa perustettu useita aatteellisia yhdistyksiä. Jo vuonna 1831 perustetun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yksi keskeisistä perustamissyistä oli Lönnrotin runonkeruumatkojen rahoittaminen. Myöhemmin on perustettu muun muassa Kalevalaseura ja Kalevalaisten naisten liitto sekä joitain tutkimusinstituutteja, kuten Kalevala-instituutti ja Lönnrot-instituutti. Kalevalan yhteiskunta- ja kulttuuripoliittista arvoa ylläpidetään myös erilaisissa kotiseutu- ja maakuntayhdistyksissä, karjalaisseuroissa sekä joissakin uskonnollisissa ja poliittisissa yhdistyksissä. Suomen itsenäistymisen jälkeen Kalevalaan kytkeytynyt yhdistys- ja järjestystoiminta liittyi uuteen suomalaisuusliikkeeseen, heimoaatteeseen ja kielitaisteluun. Kalevala on myös inspiroinut uuspakanoita, erityisesti 1900-luvun alun kansallisromantiikan inspiroimia Ukon uskon tapaisia ryhmiä. Nykyajan uuspakanat suhtautuvat kuitenkin Kalevalaan kriittisemmin, ja tutkivat mieluummin sen taustalla olevia aitoja kansanrunoja. Kalevalan päivä 28. helmikuuta on Suomessa virallinen liputuspäivä. Vanhan ja uuden Kalevalan 100-vuotisjuhlat vuosina 1935 ja 1949 olivat suurimuotoisia tapahtumia, joihin osallistuivat laajat kansalaispiirit sekä Suomen valtiojohto. Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoteen 1985 kuului Suomessa noin 500 tapahtumaa ja ulkomailla 250. Myös Uuden Kalevalan 150-vuotisjuhlavuotta 1999 juhlistettiin laajasti. Venäjällä Petroskoissa syntyneen Helsingin yliopiston tutkijan Eila Stepanovan mukaan Kalevala on Venäjän Karjalassa osa identiteettiä ja kulttuuria ja tärkeä myös kirjallisuuden kannalta. Sen merkitys on kasvanut, kun venäjänkarjalaiset yrittävät tehdä kieltään ja kulttuuriaan näkyväksi. Vanhan Kalevalan vastaanottoon Venäjällä vaikutti 1830-luvulta alkaen erityisesti venäjänruotsalaisen filologin ja professorin Jakov Grotin näkemys, jonka mukaan Kalevala on suomalaisten eepos, ja että Venäjän karjalaiset kuuluvat suomalaisiin. Venäjän hallinnon alaisessa, vuonna 1900 perustetussa sanomalehdessä Finljandskaja gazetassa korostettiin usein Kalevalaa Lönnrotin luomuksena sekä suomalaisten kansanrunojen säilymistä juuri Venäjän vallan alla olleilla alueilla eikä Ruotsin vallan alla olleilla. Lehti julkaisi toisaalta myös mielipidekirjoituksia, joissa Kalevalan runoja pidettiin Venäjän karjalaisten omaisuutena. Neuvostoliiton aikana venäjänkielisissä keskusteluissa Kalevala alettiin nähdä "karjalais-suomalaisena", ja nykyisin Venäjällä Kalevalaa nimitetään karjalais-suomalaiseksi kansaneepokseksi. Vuonna 2017 julkaistun kirjansa Sampo. Pohjolan runot esipuheessa veljekset Dmitri ja Aleksei Bakulin esittävät syytöksen, että suomalaiset olisivat "omineet" Kalevalan. He haluavat ennallistaa Kalevalan ja väittävät, että Lönnrotilla oli keräystyössään poliittisia ja ideologisia motiiveja. Folkloristiikan professori Lotte Tarkka toteaa, että mitään alkuperäistä Kalevalaa ei ole ollut olemassa, joten sellaista on mahdoton ennallistaa. Jo Otto Wille Kuusinen esitti aikoinaan, että Lönnrotin motiivit olivat porvarillisia, uskonnollisia ja ideologisia, ja näitä motiiveja Lönnrot olisi ilmentänyt Kalevalassa. Stepanova näkee Bakulinin veljesten väitteiden taustalla Kuusisen näkemyksiä, vaikka he eivät tätä mainitse. Kulttuurivaikutus Kalevalalla on ollut suuri vaikutus suomalaiseen taiteeseen erityisesti 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Se on innostanut niin kirjallisuutta, musiikkia kuin kuva- ja veistotaidettakin. Kalevalasta ovat saaneet vaikutteita muun muassa Aleksis Kivi, Eino Leino, Juhani Aho, Robert Kajanus, Jean Sibelius, Oskar Merikanto, Erkki Melartin, Leevi Madetoja, Uuno Klami ja ennen kaikkea Akseli Gallen-Kallela. Kalevala on innoittanut monia kirjailijoita myös Suomen ulkopuolella, muun muassa Henry Wadsworth Longfellowia ja J. R. R. Tolkienia. Kuvataide Moni varhaisista Kalevala-aiheisista taidemaalareista ja kuvanveistäjistä oli ulkomaalainen, sillä suomalaisia kuvataiteilijoita oli vielä tuolloin vähän. Ruotsalainen C. E. Sjöstrand ja Ruotsissa opiskellut R. W. Ekman loivat 1850-luvulla perustan myöhemmälle Kalevala-taiteelle. Kalevala-taiteen ensimmäinen suosion kausi kesti 1860-luvun alkuun, ja uutta Kalevala-taidetta alettiin tehdä neljännesvuosisadan tauon jälkeen jälleen 1880-luvun lopulla. Merkittävimpiä Kalevala-aiheisia kuvanveistäjiä oli Sjöstrandin jälkeen Emil Wikström, joka toteutti Kalevala-aiheita erityisesti suihkukaivoissa. 1900-luvun alussa Alpo Sailo veisti paljon Kalevala-romantiikkaa, runonlaulajamuotokuvia ja -patsaita. Huomattavin Kalevala-aiheita maalannut taiteilija oli Akseli Gallen-Kallela, joka voitti Savokarjalaisen osakunnan vuonna 1891 järjestämän Kalevalan kuvituskilpailun. Gallen-Kallela maalasi 1920-luvulle saakka useita Kalevala-aiheisia töitä, jotka ovat suuresti vaikuttaneet suomalaisten mielikuvaan Kalevalan henkilöistä. Gallen-Kallelan kuvitushanke Suur-Kalevala jäi kesken taiteilijan kuollessa. Kalevalan merkitys maalaustaiteen innoittajana väheni 1900-luvun alkupuolella, mutta Kalevala-aiheista maalaustaidetta tehdään edelleen. Musiikki Kalevala on kiinnostanut säveltäjiä heti ilmestymisensä jälkeen, ja sen vaikutus on säilynyt tasaisena vuosikymmenten ajan. Vuonna 2008 Kalevala-aiheisia sävellyksiä oli jo noin 500. Ensimmäinen merkittävä Kalevala-aiheinen sävellys oli Filip von Schantzin Kullervo-alkusoitto, jonka kantaesitys oli vuonna 1860 Helsingissä. Ensimmäinen suomenkielinen Kalevala-ooppera ja samalla ensimmäinen suomenkielinen ooppera oli Oskar Merikannon Pohjan neiti (1898), johon pyrittiin saamaan mukaan kaikki Kalevalan keskeisimmät tapahtumat. Jean Sibelius hyödynsi Kalevalaa monipuolisesti. Hänen teoksiaan ovat Kullervo (1892), Lemminkäinen-sarja, Pohjolan tytär, Tapiola ja Luonnotar. Uuno Klamin Kalevala-sarja sai kantaesityksensä joulukuussa 1933. Huomattavin 1940-luvulla tehty teemaan liittynyt teos oli Yrjö Kilpisen Kanteletar-laulusarja. Seuraavan vuosikymmenen tunnetuimpiin Kalevala-sävellyksiin lukeutuvat Ahti Sonnisen laulusarja Taivahan takoja ja Jouko Tolosen Notku nuori neitsykäinen. Einojuhani Rautavaara loi vuosina 1975-1985 kolme merkittävää Kalevala-teosta. Aulis Sallinen muun muassa sävelsi Aleksis Kiven Kullervo-näytelmän inspiroimana samannimisen oopperan, josta tuli jopa kansainvälinen menestys. Suomalaisessa populaarimusiikissa Kalevala-aiheet ovat siirtyneet erityisesti metallimusiikkiin, tunnetuimpana esimerkkinä Amorphis-yhtye. Folk metal -yhtyeet Korpiklaani ja Ensiferum ovat hyödyntäneet sanoituksissaan kalevalaisia aiheita sekä kahdeksantavuista kalevalamittaa. Edellä mainittujen yhtyeiden lisäksi Kalevala-vivahteita on myös muun muassa Hiidenhaudan, Morningstarin ja Auringon Haudan tuotannossa. Kirjallisuus Kalevalan aiheita alkoi ilmaantua suomalaiseen kirjallisuuteen 1860-luvulla. Aleksis Kiven Kullervo oli ensimmäinen Kalevalaan pohjautunut näytelmä. 1890-luvulla J. H. Erkko ja Juhani Aho alkoivat käsitellä Kalevalan aiheita teoksissaan, kuten Aho romaanissaan Panu (1897). Eino Leino nousi uuden kirjailijasukupolven johtavaksi kareliaaniksi. Hän otti paljon runoaiheita Kalevalasta ja käytti usein kalevalamittaa. Nykykirjailijoista Timo Parvela on käyttänyt kalevalaista mytologiaa fantasiasarjassaan Sammon vartijat. Ulkomaisista kirjailijoista Kalevalasta ovat inspiraatiota saaneet esimerkiksi J. R. R. Tolkien, L. Sprague de Camp, Fletcher Pratt, Ian Watson ja Emil Petaja. Televisio ja elokuvat Ensimmäinen vakava hanke Kalevala-aiheisesta elokuvasta syntyi vuonna 1919, mutta Suomen Filmitaiteen suunnitelmat jäivät kuitenkin toteutamatta. Ensimmäiset filmatisoinnit Häidenvietto Karjalan runomailla (1921) ja Kalevalan mailta (1935) olivat kansatieteellisiä dokumenttielokuvia, joiden aineisto on peräisin kalevalaisesta perinteestä. Häidenviettoa Karjalan runomailla pidetään yleensä ensimmäisenä suomalaisena läpisävellettynä elokuvana. Se herätti myös huomiota ja oli jopa kohtuullinen yleisömenestys. Vaikka se herättikin myönteistä julkisuutta, se ei saanut seuraajia ja se jäi Kalevalaseuran ainoaksi elokuvaksi. Häidenvietto Karjalan runomailla keskittyy yhteen aiheeseen, mutta Kalevan mailta on puolestaan läpileikkaus Karjalassa elävien kalevalaisten tavoista. Ensimmäinen varsinainen Kalevala-filmatisointi oli suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöelokuva Sampo (1959). Tunnetuimpia animaatioversioita ovat Reino Niinirannan Kalevala (1975) ja Riitta Nelimarkan ja Jaakko Seeckin kuusiosainen Sammon tarina (1971-1974). Paavo Haavikon TV-sarjanakin tunnettu teos Rauta-aika perustui löyhästi Kalevalaan, kuten teki myös Jari Halosen Kalevala - Väinämöisen uusi laulu vuodelta 2015. Mukaelmia ja sovituksia Kalevalasta on julkaistu kymmeniä erilaisia lyhennelmiä ja mukaelmia. Useat näistä lyhennelmistä on tarkoitettu nuorisolle ja kouluopetukseen. Ensimmäisen runomuotoisen lyhennelmän toimitti August Ahlqvist vuonna 1853, ja seuraavan toimitti Lönnrot itse vuonna 1862. Sen jälkeen seuraava kokonaan runomuotoinen lyhennelmä julkaistiin vuonna 1925. Koululaisille tarkoitettuja suorasanaisia lyhennelmiä ja mukaelmia julkaistiin paljon etenkin 1910-luvulla. Kalevalan sisältöä on koululaisille tarkoitetuissa lyhennelmissä tiivistetty jättämällä pois kertosäkeitä, toistoja, sivukertomuksia, loitsuja, häärunoja ja joskus kokonaisia runoja. Kirjoissa on joskus mukana sana- ja asiaselityksiä tai kuvitusta, ja joskus runoihin on lisätty väliotsikoita. Ensimmäinen lapsille tarkoitettu Kalevalan lyhennelmä oli Eva Moltesenin Kalevalan tarinat vuodelta 1910. Sen jälkeen on julkaistu useita muitakin lapsille tarkoitettuja lyhennelmiä. Kirsti Mäkisen Suomen lasten Kalevala on enimmäkseen suorasanainen mukaelma mutta mukana on myös alkuperäistä runomuotoa. Antti Jalavan toimittama mukaelma vuodelta 1867 oli ensimmäinen koko kansalle tarkoitettu Kalevalan tiivistelmä. Zachris Topeliuksen paljon luetussa Maamme kirjassa (1876) on laajahko selostus Kalevalan sisällöstä. Myös 1900-luvulla julkaistiin useita tiivistelmiä, joissa oli usein tietoa Kalevalan syntyhistoriasta ja merkityksestä. Kai Nieminen kirjoitti teoksen Kalevala 1999 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999) Uuden Kalevalan 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Teos on kirjoittajan mukaan yritys avata vanhahtavan kielen ja murteellisen ilmaisun lukkoja niin, että nykylukija pääsee teokseen sisälle turvautumatta selityksiin. Risto Pottosen Kalevala suomeksi on lyhentämätön nykykielinen käännös Kalevalasta, joka ilmestyi vuonna 2009 Kalevalan 160-vuotisjuhlavuonna. Teksti ei ole kalevalamittaista, vaan nykykielistä rytmistä tekstiä. Kristian Huitulan sarjakuvasovitus Kalevala (2000) sisältää kaikki Kalevalan 50 runoa alkuperäisellä runomitalla. Sami Makkosen tekemä toinen sarjakuvasovitus ilmestyi vuonna 2019. Käännökset Kalevala oli käännetty vuoteen 2010 mennessä jo 61 kielelle. Ensimmäisten joukossa se käännettiin ruotsiksi (1841, Uusi Kalevala 1864-1868), ranskaksi (1845/1867), venäjäksi (1847/1889), saksaksi (1852), unkariksi (1871), englanniksi (1868, 1888, 1907, 1963, 1989) ja viroksi (1891-1898). Vaikka Kalevalan taustalla olevien alkuperäisrunojen kieli on pääasiassa karjalaa, varsinainen karjalankielinen käännös teoksesta saatiin vasta vuonna 2009, kun Karjalan Kielen Seura julkaisi Zinaida Dubininan tekemän käännöksen aunuksenkarjalaksi. Kalevalan runojen sanasto sisältää länsisuomalaista sanastoa, kuten hämäläiseen ja varsinaissuomalaiseen hiisi-kulttiin liittyviä nimipesueita, joten myös alkuperäisiä karjalankielisiä runoja voi osittain pitää länsimurteisesta aineksesta käännökseksi muovautuneita. Mystikoiden keskuudessa Kalevala sisältää arvokasta tietoa suomalaisten ja karjalaisten vanhoista uskomuksista ja myyteistä. Tätä tietoa voivat hyödyntää niin tutkijat kuin maallikotkin. Kalevalan pohjalta on myös kehitetty pitkälle vietyjä olettamuksia ja ajatusleikkejä (esimerkiksi Timo Heikkilän tutkimukset). Kalevalaa ainakin sivuaa myös Ior Bockin teos Bockin perheen saaga, jossa esiintyy Kalevalasta tuttuja nimiä, vaikka itse tarina ei Kalevalan kanssa yhtenevä olekaan. Pekka Ervast julkaisi vuonna 1916 kirjan Kalevalan avain. Kirjassa Kalevalaa käsitellään pyhänä kirjana, joka sulkee itseensä suurien tietäjien ja viisasten tietoa ja kokemusta. Kalevalan avain tulkitsee Kalevalaa muun muassa mysteeriotiedon, sisäisen siveysopin ja magian näkökulmista. Ervastin tulkinnan mukaan Kalevalassa luovan jumaluuden pyhästä kolminaisuudesta käytetään nimiä Ilmarinen, Lemminkäinen ja Väinämöinen. Katso myös Iso tammi Kalevipoeg Lähteet Immonen, Kari & Kallioniemi, Kari & Kärki, Kimi & Laine, Kimmo & Salmi, Hannu: Kalevalasta populaarikulttuuriin. Teoksessa Viitteet Kirjallisuutta Kalevalan painoksia Kuva-Kalevala. Elias Lönnrot. Kuvittaneet Aarno Karimo ja Hugo Otava. Helsinki: Pellervo-seura, 1953. Mukaelmia Muuta kirjallisuutta Aiheesta muualla Kalevalan kulttuurihistoria (Kalevalaseura) Kalevalan kankahilla Kalevala-sivusto koululaisille - ja muillekin (Kalevalaseura) Kalevala suomeksi (Project Gutenberg) Kalevala englanniksi (Project Gutenberg) Kalewala taikka wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista.Ensimmäinen osa. Toinen osa. Vuonna 1835 ilmestynyt nk. Vanha Kalevala. Kansalliskirjaston kappaleen digitaalinen kopio. Kalevala -tietopaketti, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. Kansalliseepos Kalevala Ylen Elävä arkisto Kalevala on kulttuurien sulatusuuni Avoin Kalevala (SKS) Seulonnan keskeiset artikkelit

499

https://fi.wikipedia.org/wiki/Korean%20sota

Korean sota

Korean sota käytiin vuosina 1950-1953 Korean demokraattisen kansantasavallan (Pohjois-Korea) ja Korean tasavallan (Etelä-Korea) välillä. Korea oli jaettu toisen maailmansodan seurauksena, ja niemimaalla oli kahakoitu jo 1940-luvun lopulla. Totaalinen sota alkoi kesäkuussa 1950, kun Pohjois-Korean joukot hyökkäsivät Etelä-Koreaan ja valloittivat muutamassa viikossa lähes koko niemimaan. Syyskuussa Yhdysvaltojen johtamat YK-joukot puuttuivat sotaan Etelä-Korean puolella ja tekivät maihinnousun pohjoiskorealaisten joukkojen selustaan. Pohjois-Korea joutui tappiolle ja lokakuussa YK-joukot saavuttivat Korean ja Kiinan rajan muodostavan Jalu-joen. Kiinan kansantasavallan joukot liittyivät sen jälkeen sotaan Pohjois-Korean puolella ja työnsivät YK-joukot takaisin etelään. Vuonna 1951 rintamalinja vakiintui lähelle Koreoiden vanhaa rajaa, eikä sodassa sen jälkeen tapahtunut merkittäviä käänteitä. Aselepo astui voimaan kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin. Vaikka Neuvostoliitto ei virallisesti osallistunut sotatoimiin, se tuki Pohjois-Koreaa auttamalla ylintä johtoa strategian suunnittelussa ja toimittamalla tarvikkeita ja aseita. Korean sota oli tyypillinen kylmän sodan sijaissota, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kamppailivat vaikutusvallasta jonkin muun maan alueella. Korea tuhoutui sodassa pahoin ja lähes kaikki niemimaan suurkaupungit raunioituivat. Sodan osapuolet syyllistyivät myös lukemattomiin sotarikoksiin. Sodassa kuoli vähintään satoja tuhansia sotilaita ja yli miljoona siviiliä. Sodan nimi Etelä-Koreassa sota tunnetaan nimellä "625-levottomuudet" sodan alkamispäivän eli 25. kesäkuuta mukaan (hangul 6.25 동란, hanja 6.25 動亂; Yug-i-o dongnan). Pohjois-Koreassa sodan virallinen nimi on "isänmaan vapautussota" (hangul 조국해방전쟁, hanja 祖國解放戰爭, Joguk haebang jeonjaeng), mutta epävirallisesti "Joseon-sota" eli "Korean sota" (hangul 조선전쟁, hanja 朝鮮戰爭; Joseon jeonjaeng). Kiinassa sodan nimi on virallisesti "sota Amerikan vastustamiseksi ja Korean avustamiseksi" (perint. 抗美援朝戰爭, yksink. 抗美援朝战争; Kàngměi Yuáncháo Zhànzhēng), vaikkakin epävirallisissa yhteyksissä käytetään nykyään yleisemmin nimitystä "Chaoxian-sota" (perint. 朝鮮戰爭, yksink. 朝鲜战争; Cháoxiǎn Zhànzhēng), ja Hong Kongissa ja Macaossa lisäksi nimitystä "Han-sota" (perint. 韓戰, yksink. 韩战; Jyutping Hon4 Zin3), jotka molemmat kääntyvät "Korean sota". Lännessä sodasta käytetään joskus nimeä "unohdettu sota" (The Forgotten War) johtuen sen vähäisestä huomioinnista sekä sodan aikana ja sen jälkeen, erityisesti verrattuna sitä edeltäneeseen toiseen maailmansotaan ja sitä seuranneeseen Vietnamin sotaan. Korean sota loi laajemman sodanuhkan, joka puolestaan synnytti varautumista ja taloudellista toimeliaisuutta, korkeasuhdanteen, joka tunnetaan Korean suhdanteen tai Korean konjunktuurin nimellä. Sodan tausta Korean jako Ennen toista maailmansotaa Koreaa oli hallinnut Japani. Japani ja Korean Joseon-dynastia olivat solmineet protektoraattisuhteen vuonna 1905 ja vuonna 1910 Korea oli liitetty suoraan Japaniin. Vielä ennen maailmansodan loppua sodan voittaneet liittoutuneet olivat päättäneet, että Korean itsenäisyys palautettaisiin sodan jälkeen in due course eli sopivan ajan tullen. Japanin antautuessa Yhdysvallat oli ehdottanut Mantšuriaan edenneelle Neuvostoliitolle, että Neuvostoliitto ottaisi vastaan japanilaisten antautumisen 38. leveysasteen pohjoispuolella ja Yhdysvallat sen eteläpuolella. Neuvostoliitto suostui ja miehitti Korean niemimaan pohjoisosat amerikkalaisjoukkojen saapuessa syyskuussa 1945. Vielä Moskovan konferenssissa joulukuussa 1945 ajatuksena oli, että Koreasta tehtäisiin Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Britannian ja Kiinan välinen holhoushallintoalue viiden vuoden ajaksi ennen itsenäisyyttä, mutta Neuvostoliitto luopui lopulta ajatuksesta. Korea jäi näin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton miehittämiin kahteen osaan. Koreat olivat muodostumassa kahdeksi eri valtioksi, kun esimerkiksi vuonna 1946 kummallakin puolella oli perustettu omat väliaikaiset lainsäädäntöelimensä. Yhdysvallat halusi eroon omasta miehityshallinnostaan, mutta toisaalta etelää ei haluttu jättää kokonaan oman onnensa nojaan. Yhdysvallat ehdotti Yhdistyneissä kansakunnissa vuonna 1947 Korean itsenäisyyden tunnustamista ja koko niemimaalla järjestettäviä vaaleja. Ehdotus hyväksyttiin yleiskokouksessa marraskuussa, mutta Neuvostoliitto ei odotetusti päästänyt vaalivalvojia miehitysalueelleen. YK oli nyt kuitenkin näin laillistanut hallinnon etelässä, jossa vaalit järjestettiin. Vaalit voitti konservatiivinen Syngman Rhee, joka oli ajanut itsenäisyyttä Korean jakautumisenkin hinnalla. Korean tasavalta eli Etelä-Korea perustettiin virallisesti 15. elokuuta 1948. Tasavallan perustamisen jälkeen amerikkalaisjoukot vedettiin pois ja maahan jäi vain muutama sata sotilasneuvonantajaa. Korean demokraattinen tasavalta eli Pohjois-Korea julistettiin perustetuksi 8. syyskuuta, eli noin kuukausi Etelä-Korean jälkeen. Pohjoisessa valtaan nousi Kim Il-sung. Kim edusti Korean kommunistisen liikkeen niin sanottua Kapsan-ryhmää, joka koostui maailmansodan aikana Neuvostoliittoon siirtyneistä ja Mantšuriassa toimineista sisseistä, joilla oli läheiset yhteydet Neuvostoliiton miehityshallintoon. Sodan syttymisen syy Molemmat Koreat pitivät itseään koko niemimaan oikeutettuina hallitsijoina ja molemmilla puolilla oli halu yhdistää niemimaa. Etelässä presidentti Rhee oli esimerkiksi omaksunut tunnuslauseen "Marssikaamme pohjoiseen". Yhdysvalloilta oli pyydetty sotilasapua, mutta amerikkalaiset eivät olleet halukkaita tukemaan maan väkivaltaista yhdistämistä ainakaan avoimesti. Yhdysvallat aseisti Etelä-Koreaa, mutta esimerkiksi raskasta aseistusta sille ei luovutettu, jotta Rheetä ei innoitettaisi seikkailupolitiikkaan. Neuvostoliiton apu Pohjois-Korealle oli sen sijaan huomattavaa, vaikkakin sotilaansa Neuvostoliitto oli kotiuttanut vuonna 1948. Neuvostoliiton sittemmin avautuneen arkistoaineiston perusteella tiedetään, että tulevan sodan suunnitteluun olivat osallistuneet osapuolet sekä Neuvostoliitosta että Pohjois-Koreasta. Aloitteen hyökkäyksestä teki Kim Il-sung, joka Kiinan kommunistien menestyksen rohkaisemana lähetti Stalinille viestin Korean niemimaan eteläosan vapauttamisesta tammikuun puolivälissä 1950. Stalin vastasi 30. tammikuuta lähettämällä alustavan suostumuksensa. Maaliskuussa Kim Il-sung matkusti salaa Moskovaan neuvottelemaan asiasta Stalinin kanssa. Neuvostoliitossa Korean paikallinen tilanne haluttiin käyttää hyödyksi, vaikka sota niemimaalla ei liene ollut osa suurempaa strategiaa. Neuvostoliitossa ei uskottu Yhdysvaltojen puuttuvan tapahtumiin, koska maa ei ollut esimerkiksi antanut tästä viitteitä virallisissa julkilausumissaan. Pohjois-Koreassa tilanne vaikutti puolestaan monin tavoin suotuisalta hankkeelle. Etelä-Koreaa riivasi tyytymättömyys hallitukseen ja maa oli poliittisessa kriisissä. Kommunismilla uskottiin olevan laajaa kannatusta Etelä-Koreassa, josta oli saatu viitteitä esimerkiksi pohjoiseen saapuneilta eteläkorealaisilta vasemmistojohtajilta. Maan armeija oli myös selvästi kilpailijaansa paremmin varusteltu Neuvostoliiton tuella. Kiinan suhtautuminen Korean sodan syttymiseen ei ole täysin selvä. Stalinin ja Kim Il-sungin kirjeenvaihdon perusteella tiedetään, että Neuvostoliitto oli vaatinut Pohjois-Koreaa kertomaan suunnitelmistaan Kiinan johtaja Mao Zedongille, jolta piti saada suunnitelmille hyväksyntä. Sodan syttyessä Pohjois-Korean armeijan vahvuus oli noin miestä. Armeija oli koulutettu ja varusteltu hyvin. Neuvostoliitolta oli saatu esimerkiksi panssarivaunuja ja lentokoneita. Etelän armeijalla oli kokoa ja siltä puuttui raskas aseistus. Sitä paitsi armeijaa etelässä olivat heikentäneet vuonna 1948 toteutetut kommunisteja vastaan tähdätyt puhdistukset. Maiden rajalla oli käyty aseellisia yhteenottoja vuonna 1949 jo ennen varsinaisen sodan syttymistä. Pohjois-Korea on etenkin länsimaissa esitetty tavallisesti sodan aloittajana, kun taas Pohjois-Koreassa sota on usein selitetty vastahyökkäyksenä ja vastauksena aseellisiin provokaatioihin sodan laajentuessa vasta taistelukentällä saatujen voittojen myötä. Sota Sodan alkuvaiheet Joukot Pohjois-Koreasta ylittivät Etelä-Korean vastaisen rajan 25. kesäkuuta 1950 ja saavuttivat nopeasti voittoja Etelä-Korean armeijasta. Pohjois-Korean joukkojen voittokulku jatkui aina elokuuhun saakka, jolloin Etelä-Korean armeija oli työnnetty alueelle Busanin rannikkokaupungin ympärillä niemimaan kaakkoisosassa. Menestys ei kuitenkaan ollut täydellinen. Syngman Rheen hallitus ei kaatunut tai hajonnut tappioista huolimatta. Yhdysvallat sekaantui sotaan jo sen alusta lähtien. Kyse ei ollut pelkästään Korean auttamisesta, vaan maa halusi osoittaa kykynsä pysäyttää kommunismin ja Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvaminen liittolaisilleen Euroopassa ja Japanissa. Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman oli antanut meri- ja ilmavoimille käskyn tukea Etelä-Korean joukkoja 26. kesäkuuta ja sama käsky annettiin maavoimille muutamaa päivää myöhemmin. Maa otti Korean asian esille myös Yhdistyneissä kansakunnissa, joka tuomitsi Pohjois-Korean sodan hyökkäävänä osapuolena. Sotaan osallistui Yhdysvaltojen lisäksi puolitoista kymmentä YK:n jäsenmaata, tosin huomattavasti pienemmin joukoin. Neuvostoliitto oli boikotoinut YK:n turvallisuusneuvoston kokouksia, vaikka se olisi veto-oikeudellaan voinut estää Koreaa koskevat esitykset. YK:n eteneminen Ensimmäiset Japanista saapuneet amerikkalaiset joukot Korean niemimaalla eivät pystyneet estämään Pohjois-Korean etenemistä, vaan ne olivat vetäytyneet Etelä-Korean joukkojen mukana kohti Busania. Elokuussa Etelä-Korean ja amerikkalaisten hallussa ollut alue eli Busanin sillanpää oli kooltaan vain 145 kilometriä pitkä ja 90 kilometriä leveä. Tänne pohjoiskorealaisten eteneminen onnistuttiin viimein pysäyttämään. Pääosin yhdysvaltalaisista koostuneita YK:n joukkoja johti Yhdysvaltojen Japanin miehityshallinnon päällikkö Douglas MacArthur. Kun pohjoiskorealaisten hyökkäys oli pysäytetty, saatettiin suunnitella vastaiskua. 15. syyskuuta MacArthurin joukot tekivät maihinnousun Inhonissa lähellä pääkaupunki Soulia pohjoiskorealaisten joukkojen selustassa. Maihinnousua seurasi myös ulosmurtautuminen Busanista ja pian oli vallattu takaisin suurin osa 38. leveysasteen eteläpuolesta. Kiina puuttuu sotaan Koska sota näytti kääntyneen pohjoista vastaan, päätettiin hyökkäystä jatkaa myös Pohjois-Korean puolelle. Hyökkäys hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa. Pohjois-Korean pääkaupunki Pjongjang vallattiin 19. lokakuuta ja hyökkäyksen jatkuessa edelleen kohti pohjoista 26. lokakuuta ensimmäiset joukkoyksiköt saavuttivat Korean ja Kiinan rajan muodostavan Jalu-joen. Pohjois-Korean luhistuminen koettiin vakavana uhkana Kiinassa. Maan pääministeri Zhou Enlai oli ilmoittanut, että Kiina ei voisi olla puuttumatta sotaan mikäli sen naapuri tuhoutuisi. Yhdysvalloissa tällaisen uhkauksen toteuttamiseen ei kuitenkaan uskottu. Sodan uskottiin sen sijaan olevan loppusuoralla. Illalla 25. marraskuuta seurasi kuitenkin kiinalaisjoukkojen hyökkäys koko rintaman pituudelta. Kiinalaiset kutsuivat joukkojaan virallisesti vapaaehtoisiksi. Vapaaehtoisia joukkoja komensi tammikuussa 1950 toukokuuhun 1951 marsalkka Peng Dehuai. YK:n joukot joutuivat perääntymään joulukuun puolella jatkuneen kiinalaishyökkäyksen alta. 24. tammikuuta 1951 hyökkäys oli viimein pysäytetty rintamalinjalle noin 80 kilometriä Soulista etelään. YK:n joukkojen komentaja MacArthur esitti sodan laajentamista Kiinan puolelle ilmaiskuilla tukikohtiin Mantšuriassa ja myöhemmin myös laajempimittaisina pommituksina. MacArthur oli ehdottanut myös Kiinan sisällissodan hävinneiden Guomindangin joukkojen tuomista Korean niemimaalle. Yhdysvalloissa poliitikot pelkäsivät kuitenkin tilanteen muuttumista uudeksi maailmansodaksi ja Korean sota haluttiin pitää Korean rajojen sisäpuolella. Presidentti Truman kielsi MacArthuria esittämästä mielipiteitään julkisuudessa ja kun tämä rikkoi kieltoaan hänet vapautettiin tehtävistään huhtikuussa 1951. Hänen seuraajansa oli kenraali Matthew B. Ridgway, joka oli jo aiemmin toiminut kenttäkomentajana. Rintaman jähmettyminen ja aseleponeuvottelut YK:n joukot siirtyivät uuteen hyökkäysvaiheeseen kiinalaisia vastaan keväällä 1951. Soul vallattiin takaisin maaliskuussa ja kiinalaisten ja pohjoiskorealaisten vastahyökkäys saavutti vain rajallista menestystä. Kesäkuuhun mennessä rintamalinja oli jähmettynyt taistelujen vielä jatkuessa. Ankaria taisteluja käytiin vielä syksyn puolella, mutta maastonmuodot ja ankara tykkituli teki etenemisen vaikeaksi. Sodan molemmat osapuolet alkoivat olla taipuvaisia neuvotteluihin, vaikkakin sodan tavoitteista oli osapuolten sisäisiä erimielisyyksiä. Ensimmäiset neuvottelut oli pidetty heinäkuussa Gaeseongissa ja ne jatkuivat keskeytyksen jälkeen Panmunjomissa lokakuussa. Jo Panmunjomissa oli päästy yhteisymmärrykseen monista seikoista, kuten uudesta rajalinjasta ja ulkomaalaisten joukkojen vetämisestä niemimaalta. Neuvottelut katkesivat kuitenkin jälleen syksyllä 1952 kysymykseen sotavankien kohtalosta. YK oli kieltäytynyt luovuttamasta takaisin niitä vankeja, jotka olivat ilmoittaneet haluavansa jäädä länteen. Aselepo Vuoden 1953 alussa Yhdysvaltojen presidentiksi nousi Dwight D. Eisenhower, ja saman vuoden maaliskuussa Neuvostoliiton Josif Stalin kuoli. Maiden uusi johto jatkoi katkenneita neuvotteluja huhtikuussa. Huhti- ja toukokuun aikana päästiin yhteisymmärrykseen aselevon ehdoista ja esimerkiksi sotavankikysymyksestä, joka ratkesi YK:n kannan mukaan. Aseleposopimus allekirjoitettiin Panmunjomissa 27. heinäkuuta 1953. Sota ei päättynyt rauhaan, vaan aselepoon. Aselevon solmijaosapuolina olivat Kiina, Pohjois-Korea ja Yhdysvallat. Etelä-Korea ei hyväksynyt niemimaan jakoa eikä tunnustanut sopimusta. Pohjois-Korea sanoi sanoutuvansa irti sopimuksesta 2009. YK:n päätöslauselmassa 3. joulukuuta 1953 tuomittiin äänin 42-5 pohjoiskorealaisten julmuudet YK:n sotavankeja ja Etelä-Korean siviilejä kohtaan. Vuoden lopussa käytiin poliittista kokousta valmistelevia neuvotteluja, jotka päättyivät 12. joulukuuta tuloksettomina. Genevessä huhtikuussa 1954 käydyt kaikkiaan seitsemän viikkoa kestäneet rauhanneuvottelut päättyivät umpikujaan. Rauhansopimusta ei saatu aikaiseksi, ja virallisesti maat ovat sodassa edelleen. Esimerkkinä sodan jatkumisesta aselevon jälkeenkin mainittakoon Pohjois-Korean 31 kommandomiehen epäonnistunut isku Etelä-Korean presidentti Park Chung-heen virka-asuntoon vuonna 1968. Vain yksi hyökkääjistä jäi henkiin. Koreoiden johtajat ilmoittivat huippukokouksessaan 27. huhtikuuta 2018 allekirjoitetussa julkilausumassa tavoittelevansa rauhansopimusta ja sotatilan päättämistä maiden välillä. YK:n joukot ja kalusto Sotaan osallistui YK:n lipun alla henkilöstöä 20:stä eri maasta. Kesäkuun 1951 lopussa Etelä-Koreassa oli henkilöä, vuotta myöhemmin ja sodan lopussa . Eteläkorealaisia sotilaita oli sodan lopussa eniten, , amerikkalaisia , brittejä 14 198, kanadalaisia 6 146 ja turkkilaisia 5 455. Lääkintäyksiköitä oli Ruotsista (154 henkilöä), Norjasta (105), Italiasta (72) ja Intiasta (70). Liittokunnan ilmavoimien pääosa koostui Yhdysvaltain ilmavoimien, laivaston ilmavoimien ja merijalkaväen ilmavoimien koneista, joiden vahvennuksena oli brittiläisen kansainyhteisön lentojoukkoja Britanniasta, Australiasta ja Etelä-Afrikasta. 30. kesäkuuta 1950 koko USAF:n konevahvuus oli 20 968, joista FEAF:n (Far East Air Forces) käytössä oli vain 657 konetta. Ilmavoimaa vahvennettiin niin, että heinäkuussa 1951 oli käytössä 70 laivuetta ja niissä 1 441 konetta, ja sodan lopussa (7/1953) oli 1 536 konetta. Lentokuntoisten koneiden keskivahvuus oli 839. YK:n ilmavoimat suorittivat yhteensä lentoa, joista FEAF:n osuus oli , Merijalkaväen ilmavoimien , Laivaston ilmavoimien ja muiden maiden 44 873. Kiinan ja Pohjois-Korean kalusto Kansanarmeijan maksimivahvuus oli lähes miljoona sotilasta sekä toinen miljoona kuljetustehtävissä. Ilmavoimien rungoksi muodostettiin syksyllä 1950 Neuvostoliiton 64. hävittäjälentoarmeijakunta. Hävittäjätoiminnan johtaja oli Neuvostoliiton ansioitunein hävittäjälentäjä "Suuressa isänmaallisessa sodassa" (62 ilmavoittoa) Ivan Kožedub, joka ei itse saanut osallistua taistelutehtäviin. Monet muutkin hävittäjälentäjät olivat maailmansodan kokeneita veteraaneja. Venäläiset pilotit esiintyivät Kiinan ilmavoimien univormuissa ja myös koneissa oli kiinalaiset tunnukset. Neuvostoliitto halusi näin peitellä suoraa osallistumistaan sotatoimiin. Kun ilmahyökkäykset Pohjois-Korean kohteita vastaan kiihtyivät, Neuvostoliitto lisäsi tukeaan Pohjois-Korean ja Kiinan ilmapuolustukselle. 12.4.1951 yleisesikunta esitti Stalinille kenraalieversti P. A. Belovin ilma-armeijakunnan vahventamista siirtämällä kaksi hävittäjädivisioonaa ja yksi yötaisteluun soveltuva rykmentti (La-5) Kiinaan ja Koreaan. Ilmavalvontaa varten armeijakunnalle annettiin kaksi tutka-asemaa. Sotatoimialueelle keskitettiin myös kaksi ilmatorjuntadivisioonaa; ensimmäisessä oli kolme rykmenttiä, ja niillä 86 kpl 85 mm ja 72 kpl 37 mm tykkejä, ja toisessa divisioonassa kaksi rykmenttiä, 64 kpl 85 mm ja 48 kpl 37  mm tykkejä. Lisäksi siirrettiin yksi valonheitinrykmentti Moskovasta Koreaan. Neuvostoliiton johtaja Josef Stalin viestitti Kiinan johtaja Mao Zedongille lokakuussa 1951 ohjeita ilmapuolustuksen järjestelyistä. Pohjois-Koreaa piti tukea ensisijaisesti hävittäjäilmavoimilla, joiden toiminnan turvaamiseksi piti kiirehtiä kahden uuden lentokentän (Nansi, Taisen) rakentamista; niiden suojana oli venäläisiä ilmatorjuntayksiköitä. Kaksi venäläistä ilmatorjuntadivisioonaa oli suojaamassa Andun-Singisjun lentokenttää ja Jalatszjan-joen yli menevää siltaa. Stalinin kirjeestä käy ilmi, että Neuvostoliitto oli jo tällöin toimittanut Kiinalle sotaluoton turvin 1 854 ilmatorjuntatykkiä ja 3 268 ilmatorjuntakonekivääriä. 64. ilma-armeijakunnan vahvuus syksyllä 1952 oli noin 26 000 henkilöä. Korean sodassa kommunistiosapuolella oli käytettävänään moderneja venäläisiä MiG-15-suihkuhävittäjiä noin 4 000 kpl. Alkuvaiheessa ne olivat kova vastustaja vastapuolen potkurikoneisiin nähden. Tappiot Sodan tappioilmoitukset eivät täsmää puolin ja toisin. Siten absoluuttiseen totuuteen tuskin voidaan päästä ja onkin parasta kirjata eri osapuolien ilmoituksia sellaisenaan lukijan arvioitavaksi. Lisäksi kannattaa lukea erilaisia arvioita tappioista, jotta voisi päästä edes lähelle totuutta. Amerikkalaisten tilastoista voidaan poimia esimerkiksi FEAF:n aiheuttamiksi vahvistettuja tappioita: sotilaita , panssarivaunuja 1 327, asepesäkkeitä 17 502, vetureita 963, junanvaunuja 10 407, ajoneuvoja 82 920, rakennuksia , siltoja 1 153, rautatiekatkoksia 28 621, aluksia 593. YK:n liittokunnalle aiheutettiin pohjoiskorealaisten lähteiden mukaan yli miljoonan ) miehen tappiot. Materiaalitappiot tuhottuina olivat pohjoiskorealaisten mukaan seuraavat: tykkejä 1 374, panssarivaunuja 2 690, kuorma-autoja 4 111, panssariajoneuvoja 45. Lentokoneita ammuttiin alas 5 729 ja vaurioitettiin 6 484. Pohjois-Korean esittämiä lukuja ei lännessä ole pidetty uskottavina, sillä läntisten lähteiden mukaan lentokoneita ei edes ollut vastaavaa määrää. Siviiliuhreja arvioidaan olleen pohjoisessa - ja etelässä - . Eteläkorealaisten tappiot olivat 47 000- sotilasta. Vangiksi jäi 8 321 eteläkorealaista, joista 325 ei palannut vankien vaihdossa. Pohjoiskorealaiset kärsivät heti sodan alussa suuria tappioita, kaikkiaan arviolta - pohjoiskorealaista sotilasta kuoli. Kiinalaisia kaatui - . Heidän joukossaan oli korkea-arvoinen kiinalainen upseeri, Mao Tse Tungin vanhin poika. 83 723 pohjoiskorealaista ja 21 374 kiinalaista jäi vangiksi. Vangeista pääosa vapautettiin, mutta 14 235 kiinalaista ja 7 604 korealaista ei halunnut palata takaisin. Korean sotaan osallistui amerikkalaista sotilasta, joista 33 000-54 246 kaatui. Tämän lisäksi 92 134 amerikkalaista haavoittui tai loukkaantui vakavasti sotanäyttämöllä. Sotavangiksi jäi 7 140 amerikkalaista. Heidän lisäkseen luokiteltiin tuhansia sotilaita kadonneiksi. Huomattava osa ilmeisesti kuljetettiin vankileireille Neuvostoliittoon pakkotyöhön kuolemaansa asti. Muiden YK-maiden sotilastappiot olivat 2 186-3 194 kaatunutta. Vangiksi jäi 1 377 YK-liittolaisten sotilasta, joista 977 oli brittejä ja 243 turkkilaisia. Ilmasodan tappiot Amerikkalaisten pilottien ilmoitusten mukaan tuhottiin 1 048 lentokonetta varmasti ja 191 luultavasti, minkä lisäksi vaurioitettiin 1 186 konetta. F-86 Sabre -hävittäjät saivat tililleen 810 ilmavoittoa, joista 792 oli tyyppiä MiG-15. On arvioitu, että taistelutappioiden ohella 400 konetta tuhoutui paluulennoilla ja 1 400 konetta muista syistä. Kokonaismenetykset saattoivat olla jopa 2 800 konetta. MiG-15-koneita tuhoutui noin 2 000 kpl. Itäblokin lähteissä pohjoiskorealaisten ja kiinalaisten ilmoitetaan menettäneen 850 suihkukonetta ja 150 potkurikonetta taisteluissa sekä 400 konetta onnettomuuksissa. Neuvostoliiton 64. hävittäjälentoarmeijakunta menetti 335 lentokonetta ja 120 lentäjää. YK:n konetappiot kappalemääräisenä olivat suuret. Virallisten tilastojen mukaan FEAF menetti 1 466 konetta, laivasto 814, merijalkaväki 368 ja liittolaiset 152 konetta, yhteensä 2 800. Kirjaustavasta johtuen todelliset tappiot olivat suuremmat, koska pahasti vaurioituneina poistoon menneitä koneita ei laskettu tappioihin mukaan. Eräiden arvioiden mukaan USAF menetti 2 500 konetta, laivasto ja merijalkaväki yli 1 200 konetta ja maavoimat satoja kevyitä koneita, eli yhteensä ehkä yli 4 000 konetta. FEAF:n ja sen liittolaisten virallisista konetappioista vihollinen aiheutti 1 041 koneen tuhoutumisen (52,4 %), loput (945) johtuivat muista syistä. Vihollisen ilmatorjunta ampui alas 816 konetta (78,3 %), hävittäjät 147 konetta (14,1 %) ja 78 koneen tuhoutumisen syy jäi epäselväksi. YK:n ilmavoimien kokonaistappiot taistelulentojen määrästä laskien olivat 0,5 %, mikä on vähän, jos verrataan maailmansodan keskiarvoihin. FEAF:n henkilötappiot olivat 1 180 kaatunutta, 368 haavoittunutta ja 38 kadonnutta. Lisäksi 255 joutui sotavangiksi, heistä 220 palautettiin sodan päätyttyä. Itäblokin lähteissä YK:n kokonaistappioksi ilmoitetaan noin 4 000 konetta, joista USAF:n osuus oli 2 000, meri-ilmavoimien 1 182 ja maavoimien 700-800 konetta. Lähteet Futrell, Rober Frank: The United States Air Force in Korea 1950-1953. 1961. Groehler, Olaf: Geschichte des Luftkriegs 1910 bis 1970. 1975. Hermes Walter G.: United States Army in the Korean War. 1966. Korean People's Army Publishing House. L'Imperialisme Americain - Boutefeu de la Guerre de Coree, 1965. Manninen, Ohto: Korean sodan sosialistiset suojelusenkelit. Sotilasaikakauslehti 9/2001. Stewart, James T: Air Power: The Decisive Force in Korea. 1957. Torkunov, A.V.: Zagadotsnaja voina Koreiski konflikt 1950-1953. Weathersby, Kathryn: New Findings on the Korean War. 2001. Viitteet Aiheesta muualla Yhdysvaltain sodat Kiinan sodat Kanadan sotahistoria Seulonnan keskeiset artikkelit

500

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4aika

Kesäaika

Kesäaika on laajalti käytetty järjestelmä virallisen paikallisen ajan siirtämiseksi eteenpäin, yleensä yhden tunnin verran, kevät- ja kesäkuukausiksi. Kesäaikajärjestelyn tarkoituksena on saada kesän ajan aamuinen valo vastaamaan paremmin ihmisten valveillaoloaikaa ja työskentelyaikoja kouluissa ja työpaikoilla. Jos normaaliaikana aurinko esimerkiksi nousisi kello 4.30 ja laskisi 20.00, kesäaikaa käytettäessä nousuaika on 5.30 ja laskuaika 21.00. Vuorokauden valoisat tunnit siirretään näin iltaan sen sijaan, että ne kuluisivat niin sanotusti hukkaan ihmisten vielä nukkuessa. Kesäajan vaikutus on voimakkain korkeilla leveysasteilla sijaitsevissa maissa, kuten Euroopan pohjoisosissa keväällä ja syksyllä. Koska ihmisten elämänrytmi on nykyisin painottunut iltaan, siirto lisää ihmisten aktiivista aikaa tunnilla. Kellojen siirtäminen aiheuttaa monelle terveyshaittoja, sillä ihmisen sisäinen kello sopeutuu muutoksiin hitaasti. Taustaa Toisinaan on väitetty, että kesäajan käyttöönottoa ehdotti ensimmäisen kerran vuonna 1784 Benjamin Franklin kirjeessään Journal of Paris -lehden toimittajille. Kirjoituksen tyyli oli kuitenkin varsin humoristinen, eikä hän siinä suoranaisesti ehdottanut kesäajan käyttöönottoa. Ensimmäisen kerran kesäajan käyttöönottoa ehdotti vakavissaan William Willett teoksessaan Waste of Daylight vuonna 1907. Hänen mielestään kelloja voitaisiin siirtää kesäksi kaksikin tuntia eteenpäin. Voimakkaasta lobbauksestaan huolimatta hän ei kyennyt taivuttamaan Britannian hallitusta hyväksymään kesäaikaa. Ehdotuksen sanottiin rikkovan säännöllisen vuorokausirytmin. Käytännössä kesäaika otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Saksassa vuonna 1916 ensimmäisen maailmansodan aikana, kun jatkuva sotatila vei maan talouselämän hyvin tiukoille. Britannia seurasi samana vuonna perässä ja Yhdysvallat vuonna 1918. Yhdysvalloissa kesäaika kuitenkin poistettiin käytöstä nopeasti sodan jälkeen, koska se osoittautui käytännössä hyvin epäsuosituksi. Toisen maailmansodan myötä kesäajan käyttö yleistyi uudelleen. Vuonna 1980 Euroopassa otettiin kesäaika yleisesti käyttöön 6. huhtikuuta. Vain Suomi, Islanti, Jugoslavia, Neuvostoliitto ja Sveitsi pysyivät normaaliajassa. Sinä kesänä Suomessa oli poikkeuksellisesti sama aika Keski-Euroopan kanssa. Britannia ja Irlanti siirtyivät kesäaikaan jo 16. maaliskuuta, Puola ja Tšekkoslovakia 30. maaliskuuta. Myös Ruotsi, Norja ja Länsi-Saksa ottivat kesäajan ensimmäisen kerran käyttöön vuonna 1980. Vuodesta 1981 alkaen kesäaika on ollut käytössä myös Suomessa. Kesäaikaan siirtyminen maailmalla Kesäaika on yleisimmin käytössä korkeilla leveysasteilla, missä päivänvalon määrä vaihtelee eri vuodenaikoina huomattavasti enemmän kuin trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla. Kesäaikaan siirrytään maailman eri alueilla hieman eri aikaan: Esimerkiksi Yhdysvalloissa kesäaikaan siirtyminen tapahtuu usein eri aikaan kuin Euroopassa. Euroopan unionin jäsenvaltioiden kesken siirtymä on kuitenkin vuodesta 1997 alkaen ollut standardoituna samalle päivälle. Koko Eurooppa siirtyy kesäaikaan kello 1.00 UTC, eli esimerkiksi aikaero Suomen ja Ruotsin välillä on koko ajan täsmälleen yksi tunti. Ruotsi siirtyy kesäaikaan kello kaksi ja Suomi kello kolme paikallista aikaa. Kesäaikaan siirtymistä ei käytetä lainkaan esimerkiksi Islannissa, Venäjällä, Intiassa eikä Kiinassa. Lisäksi useissa maissa kuten Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa osavaltiot ja provinssit voivat itsenäisesti päättää, käyttävätkö ne kesäaikaa. Suomessa kesäaikaa kokeiltiin ensimmäisen kerran muiden maiden mukana toisen maailmansodan aikaan vuonna 1942, jolloin kesäaikaan siirryttiin 3. huhtikuuta ja takaisin normaaliaikaan 4. lokakuuta. Jatkuvassa käytössä kesäaika on ollut vuodesta 1981 lähtien. Vuodesta 2002 kesäaikaan siirtymistä on säädellyt Euroopan unionin direktiivi. Energiansäästökeinona kesäaika lienee Suomessakin kyseenalainen. Sen hyödyt rajoittuvat lähinnä kevääseen ja syksyyn, koska Suomen kesä on muutoinkin varsin valoisa. Tärkein syy kesäajan käyttöön Suomessa onkin pysyminen samassa tahdissa muiden Euroopan unionin jäsenmaiden kanssa. Kesäaika alkaa Euroopan unionissa maaliskuun viimeisenä sunnuntaina kello 3.00 yöllä, jolloin kelloja käännetään tunti eteenpäin, ja päättyy lokakuun viimeisenä sunnuntaina kello 4.00 yöllä, jolloin kelloja käännetään tunti taaksepäin. Tämä aiheuttaa joissain tapauksissa kuten aikataulutuksissa hankalan tilanteen, koska kellonajat aamukolmen ja -neljän välillä esiintyvät syksyllä kaksi kertaa saman vuorokauden aikana ja keväällä ne eivät esiinny ollenkaan. Siirtymä kesäaikaan tehdään aina sunnuntain vastaisena yönä, jotta se aiheuttaisi mahdollisimman vähän häiriötä arkielämän aikatauluille. Yleinen muistisääntö on, että kelloja käännetään aina kyseisen vuoden juhannusta päin eli "aina kesää kohti". Toisen muistisäännön mukaan "kesä edessä, talvi takana". Kolmas muistisääntö on, että normaaliaikana kelloja siirretään taaksepäin, koska talvella tulee aikaisin pimeää. Suomessa kesäaikaan siirrytään maaliskuun viimeisenä sunnuntaiaamuna, jolloin kelloja siirretään kello kolmesta kello neljään, ja normaaliaikaan lokakuun viimeisenä sunnuntaiaamuna, jolloin kellot siirretään vastaavasti kello neljästä kello kolmeen. Vuonna 2022 kesäaika alkaa 27. maaliskuuta ja päättyy 30. lokakuuta. Taulukko Yhdysvalloissa muutettiin kesäaika vuonna 2007 energian säästämiseksi alkamaan maaliskuun toisesta sunnuntaista ja päättymään marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina. Tämän toimenpiteen energiatehokkuudesta on kuitenkin kiistelty. Lisäksi lasten kouluunmenoaikaan aamuisin olisi syksyisin entistäkin pimeämpää. Vuonna 2007 maaliskuun 11. päivälle määräytyneessä siirtymisessä oli kuitenkin eroja osavaltioittain. Arizonan (paitsi Navajo-reservaatti) ja Havaijin osavaltiot eivät edelleenkään asetuksesta huolimatta siirry kesäaikaan, vaan pitäytyvät samassa kellonajassa ympäri vuoden. Muista Yhdysvaltojen territorioista ja itsehallintoalueista Amerikan Samoa, Guam, Puerto Rico ja Yhdysvaltain Neitsytsaaret eivät käytä kesäaikaa lainkaan. Kesäaikaan siirtyminen oli vuoteen 2007 asti ongelmallista myös Indianan osavaltiossa, jota halkoo kahden aikavyöhykkeen välinen raja. Vuonna 2007 suurin osa (71 piirikuntaa) Indianaa kuuluu itärannikon aikavyöhykkeeseen (). 17 Indianan piirikuntaa lähinnä osavaltion lounais- ja luoteisosissa kuuluu edelleen keskiseen aikavyöhykkeeseen (). Jaosta huolimatta koko Indianan osavaltio otti käyttöön vuonna 2007 kesäajan. Sekä Australiassa että Yhdysvalloissa kesäaikaan siirtymistä hyödynnetään siten, että sen yhteydessä tehdään muistutuskampanja palovaroittimien paristojen vaihtamisesta. Kellojen siirtelystä luopuminen Vuonna 2011 Venäjä siirtyi noudattamaan aikavyöhykkeidensä aiempaa kesäaikaa ympärivuotisesti. Myös Ukraina ja Valko-Venäjä luopuivat erillisestä kesäajasta, mutta Ukraina muutti päätöstään syksyllä 2011 palaten noudattamaan normaali- ja kesäaikojen vaihtelua. Syksyllä 2014 Venäjä siirtyi puolestaan pysyvästi talviaikaan. Suomalaiset europarlamentaarikot yhdessä esittivät vuonna 2016 Euroopan unionin komissiolle kesäajasta luopumista. Elokuussa 2018 EU-komissio teki esityksen erillisistä kesä- ja talviajoista luopumisesta. Komission ehdotuksen mukaan kellojen siirtämisestä luovuttaisiin EU-maissa vuonna 2019 ja jäsenmaat saisivat itse päättää, kumpaan aikaan jäävät. Liikenne- ja viestintäministeriö järjesti asian tiimoilta kansalaiskyselyn, jossa pysyvästi talviaikaan siirtyminen sai niukasti enemmän kannatusta kuin kesäaika. Euroopan parlamentti äänesti kellonsiirron lopettamisesta 26. maaliskuuta 2019 ja hyväksyi äänin 410-192 esityksen, joka tarkoittaisi kellonsiirron päättymistä Euroopan unionin alueella vuonna 2021. Näin ollen jokaisen jäsenmaan parlamentin piti saada vuoden aikaa päättää tulevasta aikavyöhykkeestään riippuen, ottaako maa käyttöön talviajan vai kesäajan. Asia on kuitenkin edennyt hitaasti, eikä luopuminen ole toteutumassa lähiaikoina. Perusteluja ja vastaperusteluja Esitettyjä hyötyjä Kesäajasta koituva valoisan ajan säästö on merkittävin keväisin ja syksyisin, jolloin illat ovat pimeitä ja aamut valoisia normaaliaikaa käytettäessä. Koska ihmisten yleinen elämänrytmi on nykyisin painottunut iltaan, kesäaika lisää ihmisten käytettävissä olevaa valoisaa aikaa yhdellä tunnilla. Kesäajan ansiosta ulkoilma-aktiviteettien harrastuskausi, kuten veneily-, mökkeily-, kalastus- ja ulkoliikuntakausi, jatkuu pitkälle lokakuuhun. Kesäajan ansiosta syyskuusta on Suomessa tullut käytännössä neljäs kesäkuukausi päivänvalon riittävyyden suhteen. Maiden hallitukset perustelevat kesäaikaa usein energiansäästötoimenpiteenä, koska sen avulla saavutettava käytettävissä olevan auringonvalon lisääntyminen periaatteessa säästää sähkövalaisun tarvetta: auringon nousu- ja laskuajat vastaavat paremmin ihmisten keskimääräistä valveillaoloaikaa, eikä sähkövaloa tarvita yhtä paljon. Keväisin ja syksyisin kesäajan ansiosta työpäivän loppuessa on yhä valoisaa. Kotiinpaluuliikenne syksyllä on tästä syystä turvallisempaa kuin talvella normaaliaikana, jolloin työpäivän päättyessä on pimeää. Suurin osa omaisuus-, ilkivalta- ja ryöstörikoksista tehdään pimeän aikaan, jolloin kiinnijäämisriski on pienempi. Kesäajan on havaittu vähentävän merkittävästi murtautumis- ja ilkivaltarikollisuutta valtiossa, jossa rikollisuuden perustaso on Suomea korkeampi. Suomen olosuhteissa asiaa ei ole tutkittu. Esitettyjen hyötyjen arvostelu Kesäajan vaikutuksia tutkittiin vuoden 1973 öljykriisin myötä entistä tarkemmin. Tutkimukset väittivät kesäajan vähentävän myös ilta-aikaan tapahtuvia liikenneonnettomuuksia ja rikollisuutta valoisuuden vuoksi. Tutkimustulokset kuitenkin kyseenalaistettiin myöhemmin. Yhdysvaltain liikenneministeriön tutkimus vuonna 1975 väitti, että kesäaika säästää prosentin sähkönkulutuksesta. Yhdysvaltalainen National Bureau of Standards kuitenkin tarkasti tutkimuksen uudelleen vuonna 1976 ja totesi ettei merkittäviä säästöjä syntynyt. Suomessakaan kesäaika ei aiheuta Fingridin tilastoissa näkyvää energiankulutuksen vähenemistä. Keskikesällä kesäajalla on pitkien kesäpäivien takia vähäisempi merkitys, ja energiansäästö kesäisin on ylipäätään havaittu käytännössä olemattomaksi. On myös huomioitava, ettei Suomessa ole koskaan noudatettu kesäaikaa talvella. Näin ollen väitetyt hyödyt pysyvän kesäajan hyödyistä ovat vain arvailua. Haittoja Kesäajan selkeimpiä haittoja on, että ihmisten biologinen rytmi voi häiriintyä kesäaikaan ja -ajasta siirryttäessä pitkäksikin aikaa. Se voi aiheuttaa väsymystiloja ja sen takia myös työvireyden laskua. Tämä puolestaan saattaa lisätä muun muassa liikenneonnettomuusriskiä ja sydänkohtausriskiä. Väsymyksestä johtuvat vakavat liikenneonnettomudet ovat yleisempiä kesällä kesäaikaa noudatettaessa toukokuusta elokuuhun kuin talvisin. Yhtenä tärkeimpänä syynä tähän oletetaan olevan liian lyhyeksi jäänyt onnettomuutta edeltäneen yöunen määrä. Englannissa pysyvän kesäajan kokeilusta 1968-1971 luovuttiin, koska haittoja oli enemmän kuin hyötyjä. Venäjällä kokeiltiin pysyvää kesäaikaa vuosina 2011-2014, mutta kokeilusta luovuttiin, ja Venäjä on noudattanut vuoden 2014 jälkeen ympärivuotista normaaliaikaa eli talviaikaa. Paitsi, että liikenneonnettomuudet voisivat lisääntyä, on myös mahdollista, että unettomuus, väsymys ja monet sairaudet voisivat lisääntyä. Kronobiologian asiantuntijat suosittelevatkin pysyvää normaaliaikaa. Osa asiantuntijoista olisi valmis poistamaan käytännön, joka aiheuttaa ihmisille ylimääräistä vaivaa, sekaannuksia ja sisäisen kellon kuormitusta. Kesäaikaan siirtyminen hankaloittaa muun muassa maatalousaloilla työskentelevien elämää, sillä eläimet eivät yleensä omaksu kesäaikaa ympäröivän yhteiskunnan muuttaessa elämänrytmiään. Lisäksi kesäaikaan siirtyminen aiheuttaa monenlaisia suunnittelu- ja ylityökustannuksia. Esimerkiksi ohjelmistotekniikan alalla on kesäaikaan siirtymisiin käytetty suuria työtuntimääriä; joka vuosi kesäaikaan ja -ajasta siirryttäessä on jouduttu tekemään runsaasti erikoisjärjestelyjä esimerkiksi kansainvälisessä tieto-, maksu- ja henkilöliikenteessä. Nykypäivänä kuitenkin yleisimmät käyttöjärjestelmät osaavat automaattisesti siirtyä kesä- ja talviajan välillä. Pimeän ajan aktiviteetit, kuten tähtiharrastus, vaikeutuvat kesäajan vuoksi. Eniten haittoja kesäajan noudattamisesta vaikuttaisi syntyvän kuitenkin talvella, koska uni-valverytmi siirtyisi myöhemmäksi aiheuttaen eräänlaisen sosiaalisen aikaerorasituksen. Eräs keskeinen argumentti kesäaikaa ja sen aiheuttamaa energiansäästöä vastaan on, että ihmiset saattavat käyttää säästyneen energian ja lisääntyneen valoisan ajan energiaa kuluttavaan toimintaan. Työajat ovat nykyään monesti liukuvia, joten saavutettu energiahyöty käynee jatkuvasti pienemmäksi. Kesäaika ei myöskään ole käytössä kaikkialla maailmassa, mikä sekoittaa maiden välisiä aikaeroja. Suomen unitutkimusseuraa johtavat professorit kirjoittivat normaaliajan olevan pysyvää kesäaikaa parempi. Tutkimusten mukaan on selvää, että valon lisääntyminen illalla vähentää yöunta väestötasolla. Univaje aiheuttaa monia sairauksia ja tapaturmia sekä tuotannon menetyksiä sekä heikentää oppimista. Monet tieteelliset seurat Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja johtavat kronobiologian tutkijat kannattavat talviaikaa. Katso myös Aikajärjestelmä Lähteet Aiheesta muualla Ylen Elävä arkisto: Suomi siirtyi kesäaikaan Kesäaikaan siirtymisellä karmeat seuraukset. Iltalehti 27.3.2012. ITU LEGAL TIME 2015 "Daylight Saving Time - DST - Summer Time" (timeanddate.com) Daylight Saving Time Syksyn taikaa: Satavuotisen kesäajan liian pitkä historia - tiedetuubi.fi Aika Kesä Seulonnan keskeiset artikkelit

501

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuuba

Kuuba

Kuuban tasavalta () eli Kuuba on Karibialla sijaitseva saarivaltio, joka koostuu Kuuban pääsaaresta, Isla de la Juventudista, ja useista muista pienemmistä saarista. Kuuba sijaitsee Karibianmeren pohjoisreunalla Meksikonlahden ja Atlantin valtameren yhtymäkohdassa. Kuuban lähinaapurit ovat pohjoisessa Yhdysvallat ja Bahama, idässä Turks- ja Caicossaaret ja Haiti, lännessä Meksiko ja etelässä Caymansaaret ja Jamaika. Kuuban suurin kaupunki ja samalla pääkaupunki on maan luoteisosassa sijaitseva Havanna. Kuubassa on noin asukasta. Nimitys 'Cuba' on peräisin tainointiaanien kielen sanasta 'cubao', joka tarkoittaa "hedelmällistä ja yltäkylläistä maata". Lähes 400 vuoden espanjalais- ja yhdysvaltalaisvallan jälkeen maa itsenäistyi vuonna 1902. Vuonna 1933 vallan otti kersantti Fulgencio Batista. Vuonna 1959 Fidel Castron johtama vasemmistolainen sissiliike kaappasi vallan. Castro pysyi vallassa vuoteen 2008, jonka jälkeen valta siirtyi hänen veljelleen Raúlille. 2013 varapresidentiksi valittiin Miguel Díaz-Canel. Hänestä tuli maan presidentti Raúl Castron siirryttyä syrjään huhtikuussa 2018. Maantiede Kuuban sosialistinen tasavalta sijaitsee samannimisellä saarella Karibialla. Se on Karibian suurin saari. Kuuban saari on 1 200 km pitkä ja 32-145 km leveä ja kuuluu Isojen Antillien saariryhmään. Sen pinta-ala on  km2. Maan toiseksi suurin saari Isla de la Juventud on pinta-alaltaan 2 200 km2, pikkusaaret 3 715 km2 ja koko valtio yhteensä  km2. Kuuba rajoittuu lännessä Meksikonlahteen ja Jukataninsalmeen, pohjoisessa Floridansalmeen ja Bahamasaariin, idässä Windwardin väylään ja etelässä Karibianmereen. Lähimmät naapurit ovat lännessä Jukatanin niemimaa (Meksiko), pohjoisessa Florida (Yhdysvallat) ja Bahamasaaret, idässä Haiti sekä etelässä Jamaika ja Caymansaaret (Yhdistynyt kuningaskunta) sekä Yhdysvaltojen kiistanalainen laivastotukikohta Guantanamo Bay. Pääosa eli noin kolme neljäsosaa Kuubasta on loivasti kumpuilevaa tasankomaata. Maassa on myös vuoristoja, joista suurin on saaren itäpuolella sijaitseva Sierra Maestra, jonka korkein huippu on Pico Real del Turquino (1 974 m). Saaren itäosissa myös sijaitsevat pienemmät Nipen ja Cristalin vuoristot. Kuuban keskiosassa sijaitseva Escambrayn korkein vuori on Pico San Juan, 960 m korkea. Maan länsipäässä, Pinar del Ríon provinssissa sijaitsevat Sierra de los Órganosin ja Sierra del Rosarion kumpuilevat alueet. Maan suurin kaupunki on pääkaupunki Havanna. Vuonna 2010 muita yli asukkaan kaupunkeja olivat Santiago de Cuba, Camagüey, Holguín, Guantánamo ja Santa Clara. Ilmasto on trooppinen, mutta sitä viilentävät pasaatituulet. Sadekausi kestää toukokuusta lokakuuhun. Itärannikolle iskee hurrikaaneja elokuun ja marraskuun välisenä aikana suunnilleen joka toinen vuosi. Kuuban luonto on säilynyt paremmin kuin muualla Karibialla. Kestämättömät metsänhakkuut ja kosteikkojen raivaus sokeripelloiksi ovat tosin tehneet tuhojaan myös Kuubassa, mutta maassa on edelleen myös koskematonta sademetsää ja kosteikkoja sekä koralliriuttoja. Talouskasvun pelätään kuitenkin jatkossa lisäävän luonnon kulumista. Noin viidesosa saaresta, 200 metrin yläpuolella, on ollut alkujaan kosteiden metsätyyppien: sademetsän, vuoristometsän ja pilvimetsien peitossa. Niistä on löydetty noin 30 kotoperäistä lajia. Vuonna 1995 arvioitiin, että 75 % metsätyypistä on tuhottu kahvin ja kaakaon viljelyn takia, mutta jäljellä on edelleen yksi luonnontilainen yli 500 neliökilometrin laikku. Yli puolet maan pinta-alasta on ollut kuivaa metsää, mutta 80 % siitä on raivattu viljelyksiksi, laitumeksi ja savanniksi. Vuoristoissa on kasvanut havumetsää, josta on jäljellä kolme yli 250 neliökilometrin laikkua. Metsän päälajina on karibianmänty (Pinus caribaea), jonka suojissa elää monia kotoperäisiä lintu- ja kasvilajeja. Maailman pienin lintu kimalaiskolibri elää Kuubassa, samoin kuin kuubansmaragdikolibri, endeeminen kuubantodi ja kuubanamatsoni. Kansallislintu on kuubantrogoni. Capromys pilorides -hutialajia tavataan Kuuban lisäksi joillakin lähisaarilla. Kuubankrokotiili on kadonnut muualta kuin Kuubasta. Historia Varhaiset vaiheet ja siirtomaakausi Kuuba asutettiin arkeologisten löytöjen perusteella viimeistään 4000-luvulla eaa. Isojen Antillien varhaisimpia asukkaita on kutsuttu casimiroidisiksi Casimiran löytöpaikan mukaan ja he levisivät alueelle Jukatanin niemimaalta. Casimiroidista väestöä seurasivat niin sanotut saladoidiset ihmiset Venezuelata tai Pieniltä Antilleilta ensimmäisellä vuosituhannella eaa. He olivat vuorovaikutuksessa ja mahdollisesti myös sekoittuivat aikaisempaan väestöön. Ajan myötä heistä muodostui tainojen kulttuuri. Eurooppalaisten saapuessa Kuubaan tainot asuttivat saaresta noin kahta kolmasosaa ja läntisintä kolmasosaa asuttivat kulttuuriltaan alkukantaisempina pidetyt guanahatabeyt. Kristoffer Kolumbus saapui Kuuban saarelle ensimmäisenä eurooppalaisena 1492. Espanjalaiset alkoivat kuitenkin asettua saarelle vasta 20 vuotta myöhemmin Diego Velázquezin johdolla. Espanjalaiset alistivat tainot encomienda-järjestelmään. Tainot nääntyivät pakkotyöhön viljelmillä ja kaivoksissa, ja eurooppalaisten tuomat taudit jylläsivät. Vuonna 1550 tainoja oli alle viisituhatta. Espanjalaiset toivat saarelle afrikkalaisia orjia vuodesta 1526 alkaen. 1500-luvun puolivälistä 1700-luvun puoliväliin Kuubassa oli jatkuvia yhteenottoja varakkaiden espanjalaisten kauppiaiden ja merirosvojen välillä. Espanjalaiset yrittivät turhaan suojata omaisuuttaan rakentamalla linnoituksia saaren satamien ympäristöön. Vuonna 1762 Espanja liittyi seitsenvuotiseen sotaan Ranskan puolelle Britanniaa vastaan. Britit näkivät mahdollisuuden vallata Espanjan tuottoisat omistukset Karibialla ja valtasivat Havannan. Brittien valtakaudella sokeriruo'on viljely kukoisti, varsinkin kun vuonna 1790 saarelle pakeni ranskalaisia plantaasinomistajia Haitin orjakapinan tieltä. Vuoteen 1820 mennessä Kuubasta kehittyi maailman johtava sokerintuottaja, ja vastamuodostunut Yhdysvallat oli sen suurin asiakas. Kuuba pysyi pitkään Espanjalle uskollisena, ja siirtokunnassa ei syntynytkään itsenäisyysaatetta 1800-luvun alussa, kun muut Espanjan siirtomaat pyrkivät itsenäisyyteen. Orjuutta kannattanut kreolieliitti alkoi kuitenkin pitää itseään syrjittynä, ja vuosisadan puoliväliin mennessä Kuubassakin alkoi viritä toiveet itsenäisyydestä. Rinnalla heräsi myös ajatus liittymisestä Yhdysvaltoihin, jonka etelävaltioissa orjuus oli sallittua. Ensimmäinen laajamittainen yritys itsenäistymiseen alkoi lokakuussa 1868, kun Carlos Manuel de Céspedesin plantaasilla käynnistyi kymmenvuotinen sota. Espanjalaiset solmivat rauhan keskenään riitautuneiden kapinallisten kanssa 1878. Itsenäisyystaistelun marttyyriksi nousi José Martí, joka perusti 1892 New Yorkissa itsenäisyysjuntan. Kuuban itsenäisyyssota käynnistyi helmikuussa 1895, ja Martí kuoli jo sen ensimmäisissä taisteluissa. Sota levisi pian maan itäosista muualle maahan. Yhdysvallat ei halunnut puuttua maan tilanteeseen, mutta se julisti sodan Espanjalle, kun Havannan satamassa vierailulla ollut USS Maine (ACR-1) räjähti helmikuussa 1898 ja vei mukanaan 266 yhdysvaltalaista. Molemmat maat syyttivät räjähdyksestä toisiaan. Espanjan ja Yhdysvaltain sota kesti huhtikuusta elokuulle, ja sen seurauksena Espanja joutui vetäytymään Kuubasta sekä luovuttamaan Puerto Ricon ja Filippiinit Yhdysvalloille, joka ei kuitenkaan antanut itsenäisyyttä Kuuballe vaan asetti johtoon oman sotilashallintonsa. Vaikka miehityshallinto onnistui kehittämään yhteiskuntaa, enemmistö kuubalaisista ei hyväksynyt maan siirtymistä uudelle isännälle. Itsenäisyys Kuuba itsenäistyi vuonna 1898. Yleislakko vuonna 1933 syöksi presidentti Gerardo Machadon vallasta ja nosti armeijan kersantti Fulgencio Batistan maan johtoon. Maan presidenttinä oli Federico Laredo Brú, mutta todellinen johto oli Batistan käsissä. Vuonna 1940 Batista nimitettiin presidentiksi. Batista joutui kuitenkin syrjään vuonna 1944, kun presidentiksi valittiin Ramon Graú. Vuonna 1948 presidentiksi tuli Carlos Prío Socarrás, jonka Batista syrjäytti vuonna 1952. Niin sanottu Plattin lisälauseke rajoitti Kuuban itsenäisyyttä ja Yhdysvallat piti oikeutenaan puuttua halutessaan Kuuban asioihin . Vuonna 1959 Fidel Castro syrjäytti Batistan epäsuositun ja korruptoituneen hallinnon vallankumouksessa. Batista pakeni Yhdysvaltoihin, jonne hän siirsi myös huomattavan määrän rahaa. Lisäksi Kuubasta lähti noin Batistan kannattajaa. Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja Neuvostoliitto sekä lähes kaikki Latinalaisen Amerikan maat tunnustivat Kuuban uuden hallituksen jo tammikuun 1959 ensimmäisellä viikolla. Castron johtama 26. heinäkuuta -sissiliike koostui liberaaleista ja maltillisista vasemmistolaisista, mutta myöhemmin Castro julisti vallankumouksen olleen luonteeltaan sosialistinen, keskitti vallan käsiinsä, perui vapaat vaalit ja unohti lupauksensa vanhan 1940 perustuslain kunnioittamisesta. Sissiliikkeen nimi juontui vallankumouksen lähtölaukauksena olleesta, Castron johtamasta hyökkäyksestä Moncadan varuskuntaan Santiagon kaupungin liepeillä 26. heinäkuuta 1953 ja sen esikuvana oli Ranskan toisen maailmansodan aikainen vastarintaliike. Castron kehittämää omalaatuista sosialismia on kutsuttu "castrolaisuudeksi", joskus myös "fidelismiksi". Heti Batistan paettua Kuubasta maan uusi hallitus aloitti rankaisutoimet niitä Batistan hallinnon jäseniä vastaan, joita syytettiin kansalaisten murhaamisesta ja kiduttamisesta, ja perusti tätä varten erityisiä sotaoikeuksia. Ulkomaisten näkemysten mukaan sotaoikeuksien toiminta sai näissä tapauksissa järjestelmällisen koston luonteen. Syytetyt tuomittiin pikaisissa, usein jopa hätäisissä oikeudenkäynneissä poikkeuksetta kuolemaan ja teloitettiin julkisesti, mutta ulkomaisten vastalauseiden vuoksi teloitukset muutettiin pian salaisiksi. Kesäkuun 1959 loppuun mennessä, jolloin sotaoikeudet lakkautettiin, oli teloitettu noin 500 henkilöä. Useimmat sanomalehdet lakkasivat tai otettiin haltuun vuoden 1960 loppuun mennessä. Kaikki radio- ja televisioasemat otettiin valtion hallintaan. Vuosittain vangittiin noin 20 000 toisinajattelijaa. Maltilliset opettajat ja professorit poistettiin tehtävistään. Homoseksuaaleja, uskonnonharjoittajia ja muita vietiin työleireille poliittiseen "aivopesuun". Syyskuussa 1960 perustettiin "vallankumouskomiteoita" (CDR), jotka vakoilivat naapurustoja. Kuuba rakensi Latinalaisen Amerikan toiseksi suurimman armeijan. Vuosina 1959-1962 teloitettiin 3200 ihmistä Yhdysvaltain ulkoministeriön arvion mukaan, joidenkin arvioiden mukaan poliittisia teloituksia oli kaikkiaan 4 000-33 000. Kylmän sodan aika Yhdysvallat suhtautui Kuuban uuteen hallintoon aluksi rauhallisesti, mutta varsin pian tilanne muuttui täysin. Batistan hallintoon kohdistuneet teloitukset horjuttivat jo vakavasti Yhdysvaltain luottamusta Castroon. Ulkomaisten teollisuusyritysten ja öljy-yhtiöiden kansallistaminen vuonna 1960 katkaisi välit Yhdysvaltoihin. Yhdysvallat lopetti sokerin ostot Kuubasta, jonka taloudelle puolestaan sokerin vienti oli elintärkeää ja Yhdysvallat ylivoimaisesti suurin kuubalaisen sokerin ostaja. Tässä tilanteessa Kuuba kääntyi sosialististen maiden puoleen ja näin alkoi Kuuban ja Neuvostoliiton yhteistyö, joka ei tosin aina sujunut hankauksitta. Kylmän sodan kiristyessä Kuubasta tuli suurvaltojen välisten kiistojen välikappale. Yhdysvaltalaiset organisoivat kuubalaisten pakolaisten huhtikuussa 1961 tekemän epäonnistuneen Sikojenlahden maihinnousun tavoitteenaan syrjäyttää vallankumoushallinto. Operaation epäonnistuminen oli vakava arvovaltatappio Yhdysvaltain juuri virkaan astuneelle presidentille John Kennedylle. Vuonna 1962 Kuuba erotettiin Amerikan valtioiden järjestöstä (OAS), koska Yhdysvaltain ajaman päätöksen mukaan "marxilais-leniniläinen linja oli ristiriidassa amerikkalaisen järjestelmän periaatteiden kanssa".1960-luvun alussa Kuuba oli maailmanpolitiikan näyttämönä Kuuban ohjuskriisissä (15.10.-20.11.1962). Ohjuskriisin lauettua povattiin yleisesti Kuuban ja Neuvostoliiton suhteiden kylmenemistä, mutta jo keväällä 1963 Castro teki ensimmäisen vierailunsa Neuvostoliittoon ja tapasi puoluejohtaja Nikita Hruštšovin. 1960-luvulla Castro ja hänen läheinen toverinsa, Kuuban valtionpankin johtaja, syntyperältään argentiinalainen Ernesto "Che" Guevara yrittivät markkinoida "castrolaista" sosialismia muihin Latinalaisen Amerikan maihin, joihin lähetettiin runsaasti rahaa, aseita ja sissisodan asiantuntijoita. Yrityksistä huolimatta "castrolaisuus" ei juuri saavuttanut näissä maissa vastakaikua. Suurin osa maiden väestöstä oli kylläkin köyhiä talonpoikia, mutta nämä olivat kuitenkin pääosin saaneet lunastetuiksi pienet maatilkkunsa omikseen eivätkä innostuneet sosialismin mukaisesta tuotantovälineiden yhteisomistuksesta. Guevara joutui syrjään hänen ja Castron näkemyserojen vuoksi: Castro kannatti yhteistyön tiivistämistä Neuvostoliiton kanssa, Guevara suurempaa riippumattomuutta Moskovasta. Guevara lähti Kuubasta vuonna 1965 ja hän sai surmansa Boliviassa vuonna 1967 yritettyään turhaan nostattaa kapinaa presidentti Rene Barrientosia vastaan. Kuuban kommunistinen puolue perustettiin vuonna 1961, mutta ensimmäisen puoluekokouksensa se piti vasta vuonna 1975, jolloin Fidel Castro valittiin sen johtoon. Vuonna 1976 tehdyn perustuslain muutoksen nojalla määriteltiin kommunistisen puolueen johtoasema ja Castro nimitettiin Kuuban valtioneuvoston puheenjohtajaksi eli maan presidentiksi. Vuonna 1972 Kuuba liittyi sosialististen maiden talousyhteisön (SEV) jäseneksi. 1970- ja 1980-luvuilla kuubalaisia sotilaita oli tukemassa useita eri vasemmistohallituksia Afrikassa (muun muassa Angolassa) ja Etelä-Amerikassa. Angolassa Kuuba tuki merkittävästi Vapautuksen kansanrintamaa (MPLA), joka sai yliotteen maan sisällissodassa vuonna 1976, Frelimo-puoluetta Mosambikissa sekä PAIGC-puoluetta Guinea-Bissaussa ja Kap Verdessä. Jonkinasteista tukea saivat myös Päiväntasaajan Guinean ja Ugandan diktaattorit Francisco Macías Nguema ja Idi Amin sekä silloisen Zairen presidenttiä Mobutu Sese Sekoa vastustaneet kapinalliset. Toisaalta Castro esiintyi mielellään kehitysmaiden yhteisenä johtohahmona ja puolestapuhujana ja sanoi Kuuban pyrkivän vähentämään itsenäisyyden saavuttaneiden Afrikan maiden riippuvuutta entisistä siirtomaaisännistä ja ylipäätään länsimaista, etenkin Yhdysvalloista. Tällöin hän joutui kuitenkin varomaan ainakin kovin näkyvää tukea kumouksellisille liikkeille. Ongelmia Kuuballe tuottivat Afrikan valtioiden ja etnisten ryhmien keskinäiset erimielisyydet, joista yksi esimerkki oli sen tukemien Etiopian ja Somalian ajautuminen keskinäiseen Ogadenin sotaan vuonna 1977. Muualla maailmassa Kuubaa pidettiin lähinnä Neuvostoliiton käsikassarana Neuvostoliiton vaikutusvallan lisäämiseksi Afrikassa ja kuubalaisten läsnäoloa siellä Moskovan vaatimana hintana talousavusta Kuuballe. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvun alussa Neuvostoliiton taloudellisen tuen loputtua Kuubassa koettiin suuria taloudellisia ongelmia. Vuonna 1991 pidetyssä Kuuban kommunistisen puolueen järjestyksessä neljännessä puoluekokouksessa Castro vakuutti maansa pysyvän sosialistisena; samaan aikaan Neuvostoliitto kävi kuolinkamppailuaan ja valtio katosi vuoden lopussa maailmankartalta. Viimeiset venäläiset sotilaat poistuivat Kuubasta heinäkuun alussa 1993. Elokuussa 1994 Kuubassa alkoivat siihen saakka vakavimmat levottomuudet Castron valtakaudella, kun tuhannet kuubalaiset osoittivat mieltään ja huusivat Castron vastaisia iskulauseita maan pääkaupungissa Havannassa. Samalla käynnistyi uusi kuubalaisten joukkopako Yhdysvaltoihin. Castro syytti Yhdysvaltoja mielenosoitusten lietsomisesta. Yhdysvaltain alettua jarruttaa kuubalaisten maahanmuuttoa elokuun lopussa mm. Panama ja Honduras ilmoittivat olevansa valmiita ottamaan vastaan kuubalaisia pakolaisia. Levottomuuksien katsottiin jopa käynnistäneen Castron lähtölaskennan. Fidel Castro teki marraskuussa 1996 historiallisen vierailun Vatikaaniin, jossa hän keskusteli paavi Johannes Paavali II:n kanssa lähinnä katolisen kirkon asemasta Kuubassa. Castro kutsui paavin Kuubaan vastavierailulle, joka toteutui tammikuussa 1998. Kuuba oli viimeinen Latinalaisen Amerikan maa, jossa paavi ei ollut vieraillut. Presidentti Vladimir Putin vieraili Kuubassa ensimmäisenä Venäjän valtionpäämiehenä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen joulukuussa 2000. Putinin ja Castron keskustelujen päätteeksi ilmoitettiin Venäjän ja Kuuban päässeen sopimukseen Kuuban huomattavien neuvostoaikaisten velkojen maksusta. Yhdysvaltojen ja Kuuban suhteet ovat jatkuvasti pysyneet kireinä. Presidentti George W. Bushin hallinnossa kansainvälisestä turvallisuudesta vastaavana apulaisulkoministerinä toiminut John Bolton on lukenut Kuuban "pahan akseliin" kuuluvaksi. Vuonna 2002 Yhdysvallat lennätti Kuubassa Guantanamo Bayssa sijaitsevaan laivastotukikohtaansa Afganistanissa ottamiaan vankeja. Yhdysvallat on syyttänyt Kuubaa terrorismin tukemisesta. Samalla se on kuitenkin itse antanut anticastrolaisten olla Miamissa vapaasti, vaikka heitä on syytetty terroristisista teoista. Anticastrolaiset terroristit ovat muun muassa uhkailleet Kuubaan matkaavia turisteja, iskeneet havannalaisiin hotelleihin ja räjäyttäneet kuubalaisen matkustajakoneen, joka johti yli 70 ihmisen kuolemaan. Kuuba on syyttänyt tapauksista CIA:ta. Kuuban johtajana vuosina 1959-2008 toimi Fidel Castro. Hän luovutti vuodesta 1976 hallussaan olleet presidentin tehtävät väliaikaisesti veljelleen Raúl Castrolle kesällä 2006 jouduttuaan sairaalahoitoon. Talvella 2008 Fidel Castro luopui julkisista viroistaan, ja seuraajaksi presidenttinä valittiin veli Raúl. Fidel Castron luovuttua vallasta helmikuussa 2008 Kuuban kansantaloutta on hieman avattu. Kuubalaisilla on oikeus hankkia aiemmin säädeltyä viihde-elektroniikkaa ja tietokoneita, ja matkustusrajoituksia on höllennetty. Vuonna 2009 Kuuba hyväksyttiin jälleen Amerikan valtioiden järjestön jäseneksi. Helmikuussa 2013 Kuuban parlamentti valitsi Raúl Castron toiselle kaudelle maan presidentiksi. Hän ilmoitti luopuvansa virasta kautensa päättyessä vuonna 2018. Kokouksessa varapresidentiksi nousi Miguel Díaz-Canel, joka valittiin maan presidentiksi huhtikuussa 2018. Joulukuussa 2014 Barack Obama ilmoitti, että Yhdysvallat aikoo normalisoida suhteensa Kuubaan. Yhdysvallat aikoi palauttaa diplomaattiset suhteet Kuubaan ja perustaa maahan lähetystön. Obama pyrkii myös lopettamaan Kuuban kauppasaarron, mutta tarvitsee siihen kongressin tuen. Heinäkuussa 2015 Kuuba ja Yhdysvallat solmivat diplomaattisuhteet 54 vuoden tauon jälkeen. Kuuba salli yksityisyritteliäisyyden määrätyille aloille vuonna 2010. Koronaviruspandemian ja pakotteiden aiheuttaman talousnotkahduksen takia Kuuba salli vapaan alle 100 hengen pien- ja keskisuuren yritysten toiminnan yli 2000 alalle. Hallinto ja politiikka Poliittinen järjestelmä Kuubassa on sosialistinen hallintojärjestelmä. Maassa on käytössä Kuuban kommunistisen puolueen (Partido Comunista de Cuba) hallitsema yksipuoluejärjestelmä. Kuuban kommunistinen puolue on yhteiskunnan johtava ideologinen voima, joka ei kuitenkaan osallistu vaaleihin. Valtioelimet valitaan vaaleilla, joissa ehdokkaat asetetaan kansalaisten avoimissa kokouksissa asuinalueilla. Valtioneuvoston puheenjohtajana toimii presidentti. Presidentillä on toimeenpanovalta ja kansalliskokouksella lainsäädäntövalta. Kansalliskokous myös valitsee korkeimman oikeuden jäsenet. Hallituksen johtoon pääministeriksi nimitettiin 21. joulukuuta Manuel Marrero, mutta tosiasiallinen johtaja on yhä presidentti. Fidel Castro lakkautti pääministerin tehtävän 40 vuotta aikaisemmin 1976. Presidentti, varapresidentti ja kansalliskokous (Asemblea Nacional del Poder Popular) valitaan vaaleilla viiden vuoden jaksoiksi. Kansalliskokous koostuu 614 paikasta. Vaaleissa kunkin ehdokkaan on saatava vähintään 50 prosentin kannatus tullakseen valituksi. Presidentti tekee suosituksen ministereistä kansalliskokoukselle, joka nimittää ministerit. Kansalliskokous nimittää itselleen myös 31-jäsenisen valtioneuvoston, joka toimii sen sijaisena istuntokausien ulkopuolella. Koska kansalliskokous on koolla vain lyhyen kauden kaksi kertaa vuodessa, valtioneuvostolla on paljon valtaa. Ulkopolitiikka Yhdysvalloilla on Kuubassa vuonna 1898 perustettu Guantanamo Bayn laivastotukikohta, jota Kuuba vaatii itselleen. Tukikohta vuokrattiin Yhdysvalloille Kuuban itsenäistyessä 1903. Vallankumouksen jälkeen Fidel ja Raúl Castro eivät ole hyväksyneet vuokranmaksua, koska katsovat, että vuokrasopimus on tehty pakon alaisena. Kuubassa oli myös Neuvostoliiton Lourdesin kuunteluasema 1964-2001. Kiina solmi vuonna 2000 sopimuksen Kuuban kanssa Kuuban satelliittitiedusteluaseman vuokraamisesta. Kuuballa on läheiset suhteet Kiinaan ja Venezuelaan. Kiina on toimittanut maahan nikkeliä ja Venezuela edullista öljyä. Vuonna 2009 Venäjä alkoi lämmitellä yhteyksiä neuvostoaikojen liittolaiseen, ja teki sopimuksen merenalaisten öljyvarojen kartoittamisesta. Monet kuubalaiset ovat vuosien varrella lähteneet siirtolaisiksi. Vuonna 2008 Kuuba oli maailman viidenneksi eniten siirtolaisia lähettänyt maa Meksikon, Kiinan, Intian ja Filippiinien jälkeen. Tuona vuonna 49 500 kuubalaista muutti laillisesti ulkomaille. Monet laittomat pakolaiset livahtavat pikaveneillä Yhdysvaltoihin, jolla on erityisohjelma, jonka turvin myös laittomasti saapuneet kuubalaiset voivat hakea heti työlupaa. Ihmisoikeudet Kuuban hallitusta on syytetty vakavista ihmisoikeusloukkauksista kuten kidutuksesta, mielivaltaisista vangitsemisista, epäoikeudenmukaisista oikeudenkäynneistä ja laittomista teloituksista ("El Paredón"). Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan hallitus "tukahduttaa lähes kaikki toisinajattelun muodot" ja "kuubalaisilta evätään järjestelmällisesti ilmaisunvapaus, yhdistymisvapaus, kokoontumisvapaus, yksityisyys, liikkumisenvapaus ja lainmukaisuus". Vuonna 2003 Euroopan unioni syytti Kuuban hallitusta jatkuvasta vakavista ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Myös YK on arvostellut Kuuban ihmisoikeustilannetta. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin mukaan monia mielipidevankeja on vapautettu, mutta ilmaisunvapautta sekä kokoontumis- ja yhdistymisvapautta rajoitetaan ja yksipuoluehallituksen linjan arvostelijoita vainotaan. Toisinajattelijoita pidätetään mielivaltaisesti, millä estetään osallistuminen kokouksiin ja mielenosoituksiin. Maassa on voimassa kuolemanrangaistus, mutta viimeisin teloitus on tapahtunut vuonna 2003. Vuoteen 2013 asti kansalaiset eivät voineet lähteä Kuubasta eivätkä saapua sinne ilman virallista lupaa passiensa ja viisumiensa lisäksi. Ilmaisunvapaus Vuonna 2008 Kuubassa oli vangittuja journalisteja eniten maailmassa Kiinan jälkeen, mistä raportoivat mm. Committee to Protect Journalists (CPJ), Human Rights Watch ja Suomen Pen. Kuuban media on tiukan valtion kontrollin alaisena, ja toimittajat voivat joutua kolmeksi vuodeksi vankilaan viranomaisten arvostelusta tai hallituksen vastaisen propagandan levittämisestä. Perustuslaki kieltää yksityiset radio- ja televisioasemat, ja ulkomaisten uutispalveluiden on palkattava paikallista henkilökuntaa valtion välitystoimiston kautta. Alle kaksi prosenttia väestöstä käyttää internetiä. Yhdysvallat levittää omia näkemyksiään maailman asioista suuntaamalla voimakkaita radiolähettimiä Floridasta Kuubaan. Tietokoneiden omistusta rajoitetaan niin, että niiden määrä on maailman alimpia. Internetiä saa käyttää vain valikoiduissa paikoissa, joita voidaan valvoa. Luvaton Internet-yhteys voi tuottaa viiden vuoden vankeuden. Vankilajärjestelmä ja työleirit Vuonna 1999 Human Rights Watch raportoi Kuuban vankilanjärjestelmän olevan Latinalaisen Amerikan laajimpia kattaen mm. 40 maksimaalisen turvallisuuden vankilaa ja 200 työleiriä. Järjestön mukaan niin poliittiset kuin muutkin vangit joutuvat vankiloihin luokattomiin ja epäterveellisiin oloihin. Vapauksien kehitys Freedom Housen vuoden 2022 raportin mukaan Kuuba ei ole vapaa maa. Kuuban yksipuolueinen kommunistinen valtio kieltää poliittisen moniarvoisuuden, kieltää riippumattoman median, tukahduttaa erimielisyydet ja rajoittaa ankarasti kansalaisvapauksia. Hallitus hallitsee edelleen taloutta huolimatta viimeaikaisista uudistuksista, jotka sallivat jonkin verran yksityisen sektorin toimintaa. Hallituksen epädemokraattinen luonne ei ole muuttunut huolimatta sukupolvenvaihdoksesta poliittisessa johdossa vuosina 2018-2021, johon sisältyi uuden perustuslain käyttöönotto. Aluejako Kuuba on jaettu 15 provinssiin, jotka on vielä jaettu 169 kuntaan ja yhteen erityiskuntaan (Isla de la Juventud). Talous Kuuban bruttokansantuote henkeä kohti vuonna 2015 oli 6 203 Yhdysvaltojen dollaria, joka on korkeampi kuin Jamaikalla ja hieman matalampi kuin Dominikaanisessa tasavallassa. Tämä tarkoittaa, että Kuuban bruttokansantuote henkeä kohti on suunnilleen samaa tasoa kuin vertailumaissa Karibialla. Merkittävimmät luonnonvarat ovat koboltti, nikkeli, rautamalmi, kupari, mangaani ja puu. Merkittävimmät vientituotteet ovat nikkeli, sokeri, tupakka ja bioteknologian tuotteet. Tärkeimmät vientimaat ovat Venezuela, Kiina ja Kanada. Kuuban talous on ollut varsin riippuvainen sokeriruo'on viennistä, mutta koska sokerin maailmanmarkkinahinta on nykyään alhainen sokeriteollisuutta on viime vuosina ajettu alas. Vuonna 2009 sitä tuotettiin miljoona tonnia eli kahdeksasosa vuoden 1989 tuotannosta. Nikkeli on ottanut paikan merkittävimpänä vientituotteena, mutta senkin maailmanmarkkinahinta heilahtelee. Kuuba tuo maahan noin 60 prosenttia elintarvikkeistaan. Järjestelmällisesti kehitetystä terveydenhuollosta ja bioteknologiasta on kasvanut merkittävä vientitulojen lähde. Kuubalaista syöpätutkimusta on kaupallistettu yhteisyrityksissä sekä Kiinassa että Saksassa. Venezuelan kanssa on sopimus lääkäripalveluiden vaihdosta edulliseen öljyyn. Viime aikoina matkailusta on tullut yhä merkittävämpi elinkeino. Vuodesta 2004 alkaen maassa on käynyt 2-2,5 miljoonaa turistia vuodessa. Osa latinalaisen Amerikan matkailijoista tulee Kuubaan käyttääkseen maan sairaalapalveluita. Suosituimpia perinteisiä lomakohteita ovat Varadero ja Guardalavaca. Maassa käy paljon kanadalaisia, brittejä, espanjalaisia, italialaisia ja meksikolaisia. Kuuballa on kaksi valuuttaa, kotimainen peso (CUP) ja vaihdettava peso (CUC). Niiden vaihtosuhde on yrityksille 1:1, yksityisille epäedullisempi: Yhdysvaltojen dollarin vaihtoa CUCiin verotetaan 10 %. Vuodesta 2011 CUC on sidottu dollariin. Kahta valuuttaa käytetään eri kaupoissa, mikä on johtanut laajaan mustan pörssin kauppaan. Kuuban talousmalli on sosialistinen, 83 % työvoimasta on valtion palveluksessa. Vuodesta 2008 Raúl Castron hallinto on tehnyt muutoksia markkinataloutta kohti, ja vuoden 2011 puoluekokous hyväksyi joukon uudistuksia, kuten yksityisen maanomistuksen ja luotonannon. Kuuban keskipalkka on noin 20 dollaria kuukaudessa ja työttömyys noin 1,7 %. Kauppasaarto Yhdysvallat julisti vuonna 1962 Kuuban kauppasaartoon, joka jatkuu yhä. Keskeinen ehto saarron helpottamiselle on ollut toisinajattelijoiden vapauttaminen. Vuonna 2008 presidentti Bush tarjosi Kuuballe humanitaarista apua ja salli väliaikaisesti ruoan ja rakennustarvikkeiden myynnin 250 miljoonan dollarin arvosta ja vuonna 2009 Yhdysvallat lievensi saartoa sallimalla maansa kuubalaisten matkustaa ja lähettää rahaa Kuubaan. Kauppasaarto ei rajoita vain yhdysvaltalaisten yritysten käymää kauppaa Kuubaan, vaan se koskee myös ulkomaisia yrityksiä, jotka käyvät kauppaa sekä Yhdysvalloissa että Kuubassa. YK:n yleiskokous on jo 19 vuoden ajan vuosittain hyväksynyt kauppasaarron purkamista vaativan päätöslauselman, mutta Yhdysvallat on jättänyt YK:n vaatimukset huomiotta. Joulukuussa 2014 Yhdysvallat alkoi neuvotella kauppasaarron purkamisesta. Väestö Kuuban noin 11 miljoonasta asukkaasta on valkoisia 65,1 %, mulatteja sekä mestitsejä 24,8 % ja mustia 10,1 %. Virallinen kieli on espanja. Ennen vuoden 1959 Castron valtaannousua 85 % oli ainakin nimellisesti katolisia. Pew Research Center -tutkimuslaitoksen mukaan vuonna 2010 kuubalaisista 59,2 % on kristittyjä, 17,4 % kansanuskontoja, 0,4 % muita uskontoja ja 23,0 % uskonnottomia. Vuonna 1960 eliniänodote oli Kuubassa 64 vuotta ja Latinalaisessa Amerikassa 56 vuotta. Vuonna 2010 luvut olivat 79 vuotta ja 74 vuotta. Terveydenhoito Vuonna 2008 Kuubassa oli yli 33 000 perhelääkäriä. Jokaista 20-40 perhelääkäriä kohti on paikallinen klinikka. 2000-luvulla niihin on siirretty yhä enemmän erikoissairaanhoidon palveluita, jotka olivat aiemmin saatavana vain sairaaloissa. Maailman terveysjärjestön tilastojen mukaan Kuuballa on ollut lääkäri 170 asukasta kohti, kun esimerkiksi Suomessa on lääkäri noin 300 asukasta kohti. Kun terveydenhuollosta on tullut kannattava vientituote, kotimaan palveluihin on jäänyt vähemmän työntekijöitä ja potilaat ovat joutuneet jonottamaan hoitoa. Länsi-Afrikassa ebolapotilaita auttaneet kuubalaiset lääkärit on nimetty ehdolle Nobelin rauhanpalkinnon saajiksi. UNAIDSin vuoden 2010 raportin mukaan verrattuna muihin Karibian alueen maihin Kuubassa on erittäin alhainen HIV-kantajien osuus. Vuonna 2009 heitä oli alle 0,1 % aikuisväestöstä, yhteensä noin 7 100 henkeä. Antiretroviraalihoitoa sai lähes neljätuhatta henkeä, eli 80 % tarvitsevista. Koulutus Kuuba panostaa koulutukseen selvästi enemmän kuin muut alueen valtiot. 98 % lapsista käy alakoulun loppuun, ja 83 % ikäluokasta käy yläkoulua. Myös korkea-asteen opiskelijoiden määrä on selvästi suurempi kuin muissa alueen maissa. Nuorista 100 % ja kaikista aikuisista 99,8 % on lukutaitoisia, kun alueen keskiarvot ovat 97 % ja 91 %. Naisten asema Sukupuolten tasa-arvo on saavutettu koulutuksessa ja työelämässä periaatteessa hyvin. Kuitenkin, vaikka samasta työstä maksetaan samaa palkkaa, miehet saavat usein parempipalkkaiset työt, ja kulttuuriperinteet ohjaavat naiset hoitamaan kotityöt ja lasten sekä vanhusten huollon. Kansalliskokouksen edustajista 43,6 prosenttia on naisia. Työelämässä miehet dominoivat perinteisiä "kovia aloja", kuten tekniikkaa ja luonnontieteitä. Lääketieteessä, koulutuksessa ja lakialalla naiset ovat enemmistönä. Kulttuuri Kirjallisuus Runoilija José Martí (1853-1895) on Kuuban vallankumouskirjallisuuden tunnetuin nimi. 1900-luvun vallankumouksellisesta kirjallisuudesta tunnetaan Alejo Carpentier, joka kirjoitti suurimman osan tuotannostaan maanpaossa ennen vallankumousta ja sai Kuubaan palattuaan vaikutusvaltaisen aseman maan kirjankustannuksen johtajana. Muita merkittäviä kuubalaisia kirjailijoita ovat esimerkiksi Guillermo Cabrera Infante, Reinaldo Arenas, Leonardo Padura ja Pedro Juan Gutiérrez. Kuvataide Kuuban kuvataide sai 1800-luvulla paljon vaikutteita Euroopan klassismista. 1920-luvulta alkaen avantgarde lisäsi maassa suosiotaan. Kuuban tunnetuimpia "Vanguard"-liikkeen taiteilijoita noihin aikoihin oli Wifredo Lam. Vallankumouksen 1959 jälkeen Kuuban taiteellinen vapaus kapeni maan politisoituessa, minkä seurauksena maasta poistui useita taiteilijoita. Neuvostoliitosta tuotu sosialistinen realismi ei myöskään saavuttanut kuubalaisten taiteilijoiden täyttä suosiota. Maan taide-elämä alkoi vapautua jälleen 1980-luvulla. 1990-luvulla maastamuutto vapautui, mikä seurauksena suuri joukko taiteilijoita lähti jälleen maasta. Nykyisin Kuubassa vallitsee paikallisten taiteentekijöiden mukaan taiteellinen vapaus, eikä valtio enää rajoita taiteilijoita kuten aikaisemmin. Maassa on korkealaatuista maksutonta yliopistollista ja alempaa taideopetusta, valtio tukee edelleen taiteentekijöitä, ja taiteilijoiden yhteiskunnallinen ja taloudellinen asema on hyvä. Maan arvostetuin taidekoulu on 1961 perustettu Instituto Superior de Arte. Kuubalaiset eivät itse juurikaan osta taidetta, vaan paikallisten taiteilijoiden asiakkaat ovat yleensä ulkomaalaisia. Kuuban nykytaide heijastaa maan monimuotoisuutta: eurooppalaista, karibialaista ja afrikkalaista perintöä sekä erilaisia uskontoja. Maan nykytaiteen merkittävimpiä taidemuseoita on havannalainen Villa Manuela Gallery. Taide näkyy hyvin myös maan katukuvassa. Elokuva ja tanssi Havannassa järjestetään vuosittain kansainvälisesti tunnetut latinalaisamerikkalaiset elokuvajuhlat. Elokuvaliput ovat maassa halpoja, joten elokuvissa käynti on suosittua ajanvietettä. Myös tanssiminen on Kuubassa hyvin suosittua. Maan kansallisbaletti ja sen perustaja Alicia Alonso tunnetaan myös Kuuban ulkopuolella. Musiikki Kuubalaisen musiikin juuret ovat Espanjassa ja Länsi-Afrikassa, mutta vaikutteita on tullut lukuisista muistakin kulttuureista. Kuubalaisia musiikkityylejä ovat son, bolero, cha-cha, rumba, mambo, conga ja timba. Vastaavasti kuubalainen musiikki on vaikuttanut 1800- ja 1900-luvuilla muun muassa jazziin, salsaan, argentiinalaiseen tangoon ja espanjalaiseen uuteen flamencoon ("nuevo flamenco"). Viime aikoina kuubalainen musiikki on saavuttanut kansainvälistä suosiota amerikkalaisen Ry Cooderin vuonna 1997 tuottaman Buena Vista Social Club -levyn myötä. Buena Vista Social Clubista tehtiin myös laajalevikkinen dokumenttielokuva. Yhtyeen jäsenet saivat myös henkilökohtaista julkisuutta ja esimerkiksi Ibrahim Ferrer saavutti suosiota myös Suomessa sekä esiintyi Pori Jazz -tapahtumassa kesällä 2003. Muita kuubalaisia tunnettuja muusikkoja ovat esimerkiksi (edesmennyt) Celia Cruz, Gloria Estefan, thrash metal -yhtye Slayerin rumpali Dave Lombardo, laulaja Pitbull ja rap-yhtye Cypress Hillin jäsen Sen Dog. Lisäksi rap-artisti Fat Joella on osittain kuubalaisia sukujuuria. Uskonto Kuubalaiset ovat uskonnollista kansaa, vaikka maa olikin pitkään virallisesti ateistinen. Maan uskonnollista elämää luonnehtii synkretismi eli eri uskontojen vaikutteiden yhteensulautuminen. Kuuban näkyvimmät uskonnot ovat katolilaisuus ja afrokuubalaiset synkretistiset uskonnot, kuten santería. Katolisuus liittyy maassa historiallisesti eurooppalaisuuteen, Espanjaan ja Portugaliin, ja afrokuubalaiset uskonnot tulivat maahan orjuuden myötä. Afrokuubalaisten uskontojen harjoittajia vainottiin maassa aina 1990-luvulle saakka, sillä niitä on pidetty "noituutena". Kuubassa on myös etenkin protestantteja, juutalaisia ja muslimeja. Kuuban vallankumous oli maan katoliselle kirkolle kova isku, sillä se menetti asemansa muun muassa koulutuksessa. Kaikki uskonnonharjoittajat jätettiin myös kommunistisen puolueen jäsenyyden ja muun poliittisen toiminnan ulkopuolelle. Moni katolisen kirkon johtaja siirtyikin Floridaan 1960-luvulla. Kuuba luopui valtionateismista vuonna 1991, ja kansalaisille taattiin uskonnonvapaus. Sen jälkeen uskontojen suosio on maassa kasvanut ja niistä on tullut näkyvämpiä. Paavi on vieraillut saarella vuonna 1998 ja vuonna 2015. Ruokakulttuuri Kuubalainen perinteinen ruokavalio on yksinkertainen: pavut ja riisi muodostavat perustan, ja niiden kanssa syödään keittobanaania, juureksia ja vihanneksia. Aiemmin kaikki söivät naudanlihaa, mutta sika ja kana ovat kasvattaneet suosiotaan edullisempina vaihtoehtoina. Makeat herkut ovat suosittuja, varsinkin jäätelö. Kakut on varattu syntymäpäiviin. Urheilu Kuuba on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1900 alkaen kaikkiaan 19 kertaa. Vuosisadan alussa miekkailija Ramón Fonst toi runsaasti mitaleita. Vuodesta 1976 alkaen Kuuban joukkueessa on ollut yli 150 urheilijaa. Siitä alkaen myös Kuuban menestys olympialaisissa on ollut suhteellisen hyvä. Jalkapallomaajoukkue oli lokakuussa 2011 FIFA:n rankingissa sijalla 100. Rekisteröityjä pelaajia Kuubassa on 46 425 sekä 353 jalkapalloseuraa. Kuuba eteni vuoden 1938 MM-kilpailujen lopputurnaukseen. Gold Cupin lopputurnauksessa Kuuba on pelannut viidesti. Jalkapallo, lentopallo, nyrkkeily ja baseball ovat Kuuban suosituimmat urheilulajit. Kuubalainen huippu-urheilu on kärsinyt menestyvien urheilijoiden loikkauksista, esimerkiksi useita huippunyrkkeilijöitä on loikannut Saksaan. Katso myös Kuuban historia Kuuban vallankumous Kuuban ohjuskriisi Sikojenlahden maihinnousu Kuubalainen rumba Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Kuuba.org - Suomi-Kuuba-seuran verkkojulkaisu Suomen ulkoministeriön Kuuba-perustietopaketti . Suomen ulkoministeriön Kuuba-artikkeli . Infoportal Cuba . Kuuba - sosialismin sokerisaari (video, 1966) - Ylen Elävä arkisto Tietoa Kuubaan matkaaville . 44 Pohjois-Amerikka Seulonnan keskeiset artikkelit

505

https://fi.wikipedia.org/wiki/Koulutus

Koulutus

Koulutus viittaa siihen kasvatuksen alueeseen, joka on organisoitua ja institutionalisoitua. Koulutus tähtää tietojen opettamiseen, taitojen harjaannuttamiseen sekä kognitiivisten kykyjen kehittämiseen. Koulutusta järjestävää instituutiota nimitetään kouluksi. Koulutuksen määrä on viimeisen sadan vuoden kuluessa kasvanut merkittävästi. Jonkinlainen koulutus on nykyisin pakollinen kaikille ihmisille useimmissa maissa oppivelvollisuuden yleistyttyä nopeasti 1900-luvun aikana. Väestönkasvun ja koulutuksen määrän maailmanlaajuisen kasvun seurauksena Unesco arvioi, että seuraavan 30 vuoden koulutuksen useampi ihminen saa muodollisen koulutuksen kuin ihmiskunnan koko aiemman historian aikana. Koulutuksen järjestäminen Koulutus jaetaan tavallisesti esiasteen, perusasteen, toisen asteen sekä korkea-asteen eli kolmannen asteen koulutukseen. Useimmissa valtioissa peruskoulutus on nykyään ilmaista ja pakollista. Toiseen asteeseen luetaan kuuluvaksi lukio sekä ammatillinen opetus ja korkea-asteeseen yliopisto sekä ammattikorkeakoulu. Koulutuksen painopiste peruskoulussa ja lukiossa on yleissivistykseen pyrkivä, kun taas ammattioppilaitoksissa sekä korkea-asteella koulutus on enemmän ala- ja ammattikohtaista. Suomalainen koulutusjärjestelmä Suomalainen koulutusjärjestelmä jakaantuu seuraavanlaisesti: Varhaiskasvatus eli päivähoito ja esiopetus Perusaste eli alakoulu ja yläkoulu Toinen aste eli lukio ja ammattioppilaitos Korkeakoulu eli ammattikorkeakoulu ja yliopisto. Koulutusjärjestelmä muistuttaa useimpien muiden Euroopan unionin maiden koulutusjärjestelmiä. Koulutuksen kehittäminen EU on tukenut työllisyyden parantamiseen tähtääviä koulutus- ja alukehitysprojekteja Euroopan sosiaalirahaston kautta. Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriö kehittää koulutusta ja siihen liittyvää lainsäädäntöä, joka ohjaa koulutuksen muotoa ja kehittämistä. Koulutus ja hyvinvointi Kansainvälisesti WTO:n neuvotteluissa koulutuksesta on pyritty tekemään kansainvälisen palvelukaupan osa ja vientituote, jolloin siihen panostetuista investoinneista voitaisiin odottaa entistä enemmän tuottoa. Samalla tavoitteena on nostaa kehittyvien maiden sivistyksen ja talouksien kasvua, koska tutkimuksin on osoitettu, että koulutuksen puute sekä miehillä että naisilla on usein epäsuorasti syynä erilaisiin ongelmiin, kuten AIDSin leviämiseen, korruptioon, rikollisuuteen, syrjintään ja yhteiskunnalliseen epävakauteen. Koulutus aluepolitiikkana Toisinaan koulutuksen ja erilaisen alueellisen kehittämisen tai tukemisen raja on kuitenkin hyvin häilyvä. Myös valtiollisesti tai kunnallisesti budjetoitaessa koulutuksen voi joskus tulkita olevan osittain alueellista tai yksittäistä kehittämisrahaa tai subventiota, alueellisten opiskelupaikkojen ollessa merkittävä asia alueen elinvoimaisuuden kannalta. Saavutettavuus Koulutuksen maksuttomuus Useissa maissa perusasteen koulutus on maksutonta, mutta ammattiin valmistava koulutus kuten yliopistotutkinto on esimerkiksi monissa englanninkielisissä maissa maksullinen. Pohjoismaissa, joissa yhteiskunta noudattaa tasa-arvoista palveluiden saavutettavuuden periaatetta, universalismia, myös yliopisto- ja ammattikoulutus on maksutonta. Tämä mahdollistaa koulutukseen osallistumisen yksilön tai hänen perheensä tulotasosta riippumatta, ja parantaa näin sosiaalista liikkuvuutta. Suomalaisessa koulujärjestelmässä koulutus on itsessään maksutonta, mutta opiskelija joutuu kustantamaan osan opetusmateriaaleista kuten esimerkiksi lukiossa oppikirjat ja yliopistoissa läsnäoloilmoittautumisen yhteydessä maksettavat lukukausi- ja terveydenhuoltomaksut. Koulutuksen periytyminen Suomessa korkeakoulutettujen vanhempien lapset päätyvät korkeakoulutukseen kahdeksan kertaa todennäköisemmin kuin kouluttamattomasta perheestä tulevat. Helsingissä korkeakoulutettujen lapsista 90 % suoritti keskiasteen, lähes aina lukion, kouluttamattomien lapsista runsas puolet. Katso myös Koulutuksen taloustiede Lukukausimaksu Oikeus koulutukseen Opetus Oppiminen Pedagogiikka Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Opintopolku OPH EDU.FI Seulonnan keskeiset artikkelit

507

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kreikka

Kreikka

Kreikka (, , ), virallisesti Kreikan tasavalta tai Helleenien tasavalta (), on valtio Etelä-Euroopassa, Balkanin niemimaan Välimeren ympäröimässä eteläkärjessä. Maa käsittää Manner-Kreikan lisäksi myös laajan saariston. Kreikan väkiluku on noin 10,8 miljoonaa ja pinta-ala neliökilometriä. Sen pääkaupunki ja suurin kaupunki on Ateena. Kreikan sijainti on strateginen Euroopan, Aasian ja Afrikan risteämäkohdassa. Maan naapurimaat ovat Albania, Pohjois-Makedonia, Bulgaria ja Turkki. Kreikka jaetaan perinteisesti yhdeksään maantieteelliseen alueeseen, jotka ovat Manner-Kreikan Keski-Kreikka, Peloponnesos, Thessalia, Epeiros, Makedonia ja Traakia sekä saariston Egeanmeren saaret, Jooniansaaret ja Kreeta. Kreikka on vuoristoinen ja maanjäristysherkkä. Saaristoon kuuluu laskutavasta riippuen 2 000-6 000 saarta. Maan rannikko on Euroopan pisin. Kreikan historia on pitkä. Maa on ollut asuttu vähintään vuoden ajan. Kreikka on Euroopan varhaisimman korkeakulttuurin minolaisen kulttuurin syntymäpaikka. Antiikin Kreikka oli koko länsimaisen sivistyksen kehto, ja länsimaisen demokratian, filosofian, tieteen ja taiteen syntymäpaikka. Myöhemmin Kreikasta tuli osa Makedonian valtakuntaa. Sittemmin se oli keskeinen osa Rooman valtakuntaa ja sen perillistä Bysantin valtakuntaa. Vuoteen 1500 mennessä Osmanien valtakunta oli vallannut suuren osan maasta. Osassa maata valtaa piti myös Venetsian tasavalta. Kreikka aloitti vapaustaistelun vuonna 1821 ja itsenäistyi Osmanien valtakunnasta lopullisesti vuonna 1830. Osoituksena pitkästä historiasta Kreikassa on 18 Unescon maailmanperintöluettelon kohdetta. Nykyinen Kreikka on parlamentaarinen tasavalta. Maa on Yhdistyneittein kansakuntien perustajajäsen sekä Euroopan unionin, OECD:n, WTO:n, ETYJ:in ja puolustusliitto Naton jäsen. Kreikka on markkinatalous ja Balkanin alueen suurin talous. Sen bruttokansantuote asukasta kohden on eri tilastoissa maailman 38.-40. suurin. Merkittäviä elinkeinoja ovat muun muassa turismi ja laivanvarustus. Maan valuutta on euro. Kreikkalaisten enemmistö puhuu kreikan kieltä ja kuuluu ortodoksiseen kirkkoon. Nimi Antiikin aikana kreikkalaiset viittasivat itseensä helleeneinä. Nimi "Kreikka" on peräisin roomalaisten käyttämästä latinankielisestä nimestä Graecia. Keskiajalla Bysantin valtakunnassa eli Itä-Roomassa ja vielä 1800-luvun alkuun saakka roomalaisen identiteetin omaksuneet kreikkalaiset viittasivat itseensä "roomalaisina". Antiikkiin palautuvat nimitykset helleenit ja Helleenien tasavalta otettiin käyttöön 1800-luvulla Kreikan itsenäistymisen, kansallisuusaatteen nousun ja kansallisen identiteetin etsimisen aikana. Maantiede Kreikka käsittää Balkanin niemimaan eteläisimmän osan. Maan rajanaapurit ovat Albania, Pohjois-Makedonia ja Bulgaria pohjoisessa ja Turkki idässä. Manner-Kreikka muodostaa suuren niemen, joka työntyy itäiseen Välimereen. Sen länsipuolelle jää Välimeren osa Joonianmeri, itäpuolelle Manner-Kreikan ja Vähän-Aasian väliin Egeanmeri ja eteläpuolelle muu Välimeri. Manner-Kreikan eteläosassa erottuu saarenkaltainen Peloponnesoksen niemimaa, joka yhdistyy varsinaiseen Manner-Kreikkaan kapean Korintin kannaksen välityksellä. Manner-Kreikan ja Peloponnesoksen erottavat toisistaan Korintinlahti ja Saroninlahti. Pohjois-Kreikassa mantereesta työntyy Egeanmereen Chalkidikín niemimaa. Kreikan saaristo, johon kuuluu laskutavasta riippuen noin 2 000-6 000 saarta, sijaitsee pääosin Egeanmeressä (Egeanmeren saaret), mutta suuria saaria on myös Joonianmeressä (Jooniansaaret). Saaret ovat useimmiten ryhmittyneet saariryhmiksi. Egeanmeren etelälaidalla sijaitsee maan suurin saari Kreeta. Sen eteläpuolella sijaitsee Libyanmeri. Kreikan alue sijoittuu leveydelle 3448′03″N - 4144′56″N ja pituudelle 1922′24″E - 2938′42″E. Maan pinta-ala on neliökilometriä, josta maapinta-alaa on neliökilometriä ja vesialaa neliökilometriä. Tämä tekee Kreikasta pinta-alaltaan maailman 97. suurimman valtion. Maan suurin pituus pohjois-eteläsuunnassa on 793 kilometriä ja suurin leveys itä-länsisuunnassa 992 kilometriä. Kreikan maarajojen yhteispituus on noin kilometriä. Tästä Albanian vastaista rajaa on 212 kilometriä, Bulgarian rajaa 472 kilometriä, Pohjois-Makedonian rajaa 234 kilometriä ja Turkin rajaa 192 kilometriä. Kreikan rannikon yhteispituus on mutkikkaan rantaviivan ja laajan saariston ansiosta kilometriä, mikä on suurin rantaviivan pituus koko Euroopassa ja 11. suurin koko maailmassa. Noin puolet rantaviivasta on saaristossa. Kreikka jaetaan perinteisesti yhdeksään historiallis-maantieteelliseen alueeseen. Nämä ovat Keski-Kreikka, Peloponnesos, Thessalia, Epeiros, Makedonia, Traakia eli Länsi-Traakia, Egeanmeren saaret, Jooniansaaret ja Kreeta. Näitä alueita ei tule sekoittaa osin samannimisiin hallinnollisiin alueisiin. Pinnanmuodot Egeanmeren alue muodostaa oman tektonisen laattansa, Egeanmeren laatan. Se puristuu Euraasian laatan ja Afrikan laatan väliin. Tämän vuoksi Kreikka on yksi koko maailman seismisesti aktiivisimmista maista ja koko Euroopan maanjäristysherkintä aluetta. Samasta syystä Kreikan alueella on myös aktiivisia ja uinuvia sekä suuri joukko sammuneita tulivuoria. Aktiivisin tulivuoritoiminta sijoittuu Egeanmeren poikki kulkevan niin kutsutun helleenisen kaaren alueelle. Kreikan ainoa varsinainen aktiivinen tulivuori on Santoríni. Sen kokonaisuuteen kuuluu varsinaisen Santorínin saariryhmän kalderan lisäksi joukko merenalaisia tulivuoria, kuten Koloúmpo. Jonkin verran vulkaanista toimintaa on edelleen myös Méthanalla ja Nísyroksella. Kreikka on vuoristoinen maa. Vuoristo kattaa noin 80 prosenttia maan pinta-alasta, mikä tekee Kreikasta Euroopan kolmanneksi vuoristoisimman maan Norjan ja Albanian jälkeen. Mantereen vuoriketjut jatkuvat meressä niemimaina ja saarijonoina. Maan keskikorkeus on 498 metriä merenpinnasta. Noin 67 prosenttia pinta-alasta on yli 200 metrin korkeudella merenpinnasta ja noin 13 prosenttia yli metrin korkeudella merenpinnasta. Kreikan korkein vuori on Ólympos () ja merkittävin vuoristo maan pohjois-eteläsuunnassa halkaiseva Píndos-vuoristo, jossa sijaitsee muun muassa toiseksi korkein huippu Smólikas (). Myös suuri osa Kreikan saarista on vuoria, jotka kohoavat Egean nykyisin merenalaisesta maamassasta. Saariston korkein vuori on Kreetan Ída eli Psiloreítis (). Tasankoja, kuten rannikkotasankoa ja vuorten välisiä tasankoja, on Kreikan pinta-alasta noin 20 prosenttia. Suurin tasankoalue on Keski-Makedoniassa ja koostuu Thessalonikin, Giannitsán ja Katerínin tasankoalueista, yhteispinta-alaltaan noin . Suurimmat yksittäiset tasangot ovat Thessalonikin tasanko (), läntinen Thessalian tasanko (), Giannitsán tasanko (), Sérresin tasanko (), Lárisan-Týrnavoksen tasanko (), Komotinín tasanko () sekä Dráman tasanko (). Maapinta-alasta soveltuu jonkinlaiseen maatalouteen noin 63 prosenttia. Tästä yli puolet, kokonaispinta-alasta noin 35 prosenttia, on laidunmaata. Noin 20 prosenttia maasta soveltuu viljelyskäyttöön ja vain noin 9 prosenttia pysyvään viljelyskäyttöön. Metsää pinta-alasta on noin 30 prosenttia. Kreikan saariston suurimmat saaret ovat Kreeta, Euboia, Lesbos, Ródos, Chíos, Kefaloniá ja Korfu. Saaret jaetaan ylätasolla Egeanmeressä Manner-Kreikan itäpuolella sijaitseviin Egeanmeren saariin ja Joonianmeressä Manner-Kreikan länsirannikolla sijaitseviin Jooniansaariin. Egeanmeren saaristo jakaantuu edelleen alisaariryhmiin, jotka ovat Kykladit, Dodekanesia, Argo-Saroniset saaret, Pohjoiset Sporadit ja Pohjoisen Egean saaret. Kreetaa ja Euboiaa ei aina lueta varsinaisiksi Egeanmeren saariksi paitsi niiden suuren koon vuoksi myös siksi, että ne sijaitsevat merialueen laidoilla. Kreikan joet ovat suhteellisen vähäisiä. Pisimmät joet ovat Évros eli Maritsa ja Strymónas eli Struma, jotka saavat alkunsa Bulgariasta, sekä Axiós eli Vardar, joka saa alkunsa Pohjois-Makedoniasta. Niistä kuitenkin vain pienempi osuus virtaa Kreikan alueella. Pisin joki, joka virtaa kokonaan Kreikan alueella, on Aliákmonas (297 km). Se saa alkunsa Píndos-vuoristosta, samoin kuin monet muut Manner-Kreikan joet, muun muassa Pineiós, Achelóos, Kalamás ja Árachthos. Peloponnesoksen niemimaalla suurimmat joet ovat Alfeiós ja Evrótas. Kreikan järviin kuuluu sekä luonnonjärviä, joista suurimmat ovat Trichonída, Vólvi, Vegorítida ja Vistonída, että jokia patoamalla luotuja tekojärviä, joista suurimmat ovat Kremastá, Polýfytos ja Kerkíni. Kaupungit ja asutukset Suurin osa eli 78 % kreikkalaisista asuu kaupungeissa. Maan suurimmat kaupunkialueet ovat Ateenan () ja Thessalonikin () metropolialueet. Ateenan metropolialueella asuu vajaa puolet maan kaupunkiväestöstä. Muut suurimmat kaupungit koko kaupunkialueen väkiluvun mukaan laskettuna ovat Patras (), Iraklion (), Lárisa (), Vólos (), Ródos (), Ioánnina (), Chaniá () ja Chalkída () (Katso: Luettelo Kreikan kaupungeista). Kreikan kunnat koostuvat kaupungeista, kylistä ja muista asutuksista. Ilmasto Kreikassa vallitsee välimerenilmasto, joskin pohjoisosan vuorilla ilmasto on melko mantereinen. Kesä on lämmin tai kuuma, ja sateeton ja lähes pilvetön kausi kestää noin kolme kuukautta. Merituulet vilvoittavat saaristossa, mutta suurkaupungeissa, kuten Ateenassa, helle voi käydä pakahduttavaksi. Sateet ajoittuvat lähinnä talveen. Lunta voidaan saada kaikkialla Kreikassa, mutta saaristossa se on harvinaista. Alavilla alueilla se ei jää maahan juuri koskaan. Kevät ja syksy ovat lyhyitä välivuodenaikoja, jolloin sää on vaihtelevaa. Kreikan sään erityispiirre on auringonpaisteen suuri määrä. Sitä saadaan talvellakin viitisen tuntia, kesällä jopa 12-14 tuntia päivässä. Laajat metsäpalot aiheuttavat lähes vuosittain ongelmia loppukesästä. Ne ovat johtaneet evakuointeihin ja joskus myös kuolemantapauksiin. Kasvillisuus ja eläimistö Kreikassa on tavattu yli kasvilajia ja 900 eläinlajia. Metsät kattavat noin 30 prosenttia Kreikan pinta-alasta. Merkittäviin puulajeihin kuuluvat alepponmänty, tammi, pyökki ja kastanja alemmilla korkeuksilla ja kuusi korkeammalla vuorten rinteillä. Eläinlajien joukossa on uhanalaisia lajeja, kuten valekarettikilpikonna ja munkkihylje. Kreikan kansallispuistoihin kuuluu kymmenen kansallismetsää, jotka ovat Ólympoksen, Parnassóksen, Párnithan, Aínoksen ja Oítin kansallismetsät, Píndoksen kansallismetsä ja Víkoksen-Aóoksen kansallismetsä, Préspajärvien kansallismetsä, Soúnion kansallismetsä sekä Samarián kansallismetsä. Lisäksi maassa on kaksi merikansallispuistoa, Alónnisoksen ja Pohjoisten Sporadien merikansallispuisto ja Zákynthoksen merikansallispuisto, 15 muuta kansallispuistoa sekä lukuisia muita luonnonsuojelualueita. Historia Esihistoria Varhaisimmat merkit paleoliittisen kauden asutuksesta Kreikassa ovat noin ajalta 200000 eaa. pohjoisessa Kreikassa ja Thessaliassa. 7000-luvulla eaa. Pohjois-Kreikassa oli neoliittisen kauden maanviljelystä. Pronssikausi alkoi kreikassa noin 3200 eaa. Kreikan alueen pronssikautisia kulttuureja kutsutaan yhdessä Egeanmeren kulttuureiksi. Niihin kuuluvat Kykladeilla ja muilla Egeanmeren saarilla vaikuttanut kykladinen kulttuuri, pääasiassa Kreetalla vaikuttanut minolainen kulttuuri sekä erityisesti Manner-Kreikassa vaikuttanut helladinen kulttuuri, jonka loppuvaihe tunnetaan mykeneläisenä kulttuurina. Näiden kulttuurien välillä oli paljon vuorovaikutusta ja ne kietoutuivat erityisesti loppuvaiheessaan monella tavalla yhteen. Minolainen ja mykeneläinen kulttuuri olivat koko Euroopan ensimmäiset korkeakulttuurit. Minolainen kulttuuri tunnetaan ennen kaikkea sen Kreetalle rakentamista suurista palatsikeskuksista, kuten Knossos ja Faistos. Palatsien rakentaminen alkoi ensimmäisellä palatsikaudella noin 2000 eaa. ja kukoisti toisella palatsikaudella, joka alkoi noin 1750-1700 eaa. Minolainen kulttuuri ei kuitenkaan ollut indoeurooppalainen eikä kreikankielinen. Minolaisen kulttuurin lopulta syrjäyttänyt mykeneläinen kulttuuri sen sijaan oli Euroopan ensimmäinen kreikankielinen kulttuuri. Ensimmäiset kreikkaa puhuneet kansat saapuivat Manner-Kreikan alueelle noin 2000 eaa. Mykeneläisen kulttuurin huippukausi alkoi noin 1600 eaa. ja se valtasi minolaisen kulttuurin ydinalueet Kreetalla noin 1450 eaa. Myös mykeneläiset rakensivat palatseja, joista tunnetuimpiin kuuluvat Mykene, Tiryns ja Pylos Peloponnesoksella. Kulttuuri kirjoitti loppuvaiheessaan kreikkaa, ja käytti tähän lineaari-B-kirjoitusta. Myöhempi kreikkalainen mytologia kertoi erityisesti mykeneläisen ajan muistumista, kuten Troijan sodasta, joka on saattanut ajoittua noin ajalle 1250-1200 eaa. Mykeneläinen kulttuuri romahti noin 1200 eaa. Antiikin Kreikka Varhaisten kulttuurien romahtamista seurasivat Kreikan pimeät vuosisadat, jotka kestivät noin 1200-800 eaa. Tuona aikana alueella tapahtui paljon kreikkalaisten kansojen kansainvaelluksia, ja Kreikka siirtyi pronssikaudelta rautakaudelle, joka alkoi noin 1000 eaa. Levottomana aikana kulttuuri taantui ja yhteisöt köyhtyivät. Noin 1000-850 eaa. kehittyivät homeerisen ajan kuningaskunnat. Noin 900 eaa. alkoi geometrinen kausi, joka merkitsi suurta kehitystä keramiikassa, ja osoittaa samalla kulttuurin ja talouden elpymistä ja kaupankäynnin lisääntymistä. Noin 800 eaa. lähtien syntyivät polikset eli kreikkalaiset kaupunkivaltiot, joissa kehittyi uusi ja kukoistava kulttuuri. Tämän aikakauden Kreikasta käytetään termiä antiikin Kreikka ja sen varhaisvaiheesta noin 700-500 eaa. nimitystä Kreikan arkaainen kausi. Ensimmäiset historiallisesti tunnetut Olympian kisat pidettiin vuonna 776 eaa., mistä alkaa historiallinen aika Kreikassa. Antiikin Kreikan kirjallisuuden ja samalla koko länsimaisen kirjallisuuden katsotaan saavan alkunsa Homeroksen nimiin laitetuista runoelmista Ilias ja Odysseia noin 750-700 eaa. Antiikin Kreikan arkkitehtuuri alkoi saada muotoansa, kun ensimmäinen doorilainen temppeli, Olympian Heran temppeli rakennettiin noin 600 eaa. Kreikkalaisista kaupunkivaltioista huomattavimpia olivat Ateena ja Sparta. Kaupunkivaltioita syntyi runsaasti myös nykyisen Kreikan ulkopuolelle, erityisesti Vähä-Aasian länsirannikolle ja Etelä-Italiaan (Magna Graecia) sekä muuallekin Välimeren rannikoille, kreikkalaisten perustaessa siirtokuntia näille alueille. Filosofia kehittyi Vähässä-Aasiassa Joonian rannikon kreikkalaisissa siirtokunnissa noin 600 eaa. Ateena tunnetaan erityisesti demokratiastaan, joka kehittyi 500-luvun lopulta eaa. alkaen. 400-luvun eaa. alussa kreikkalaiset kävivät niin kutsuttuja persialaissotia Persiaa vastaan. Niissä kreikkalaiset kaupunkivaltiot pystyivät voittamaan Persian uhan ja käytännössä pelastivat orastamassa olleen länsimaisen sivistyksen. Sota muistetaan erityisesti Marathonin, Thermopylain ja Salamiin taisteluista. Sotia seurasi kreikkalaisen kulttuurin suurin kukoistuskausi, Kreikan klassinen kausi noin 480-323 eaa. Klassinen kulttuuri kukoisti erityisesti Ateenassa, minkä ilmentymänä ovat muun muassa Akropolis ja Parthenon. Kaupunki saavutti joksikin aikaa kreikkalaisen maailman johtoaseman Deloksen meriliiton avulla. 400-luvun eaa. jälkimmäisellä puoliskolla käytiin kreikkalaisen maailman suuri "sisällissota" peloponnesolaissota, jossa vastakkain olivat erityisesti Ateena ja Sparta. Kreikkalaisten keskinäiset sodat jatkuivat Ateenan, Spartan ja Theban välillä 300-luvun eaa. alkupuolella. Vuosisadan loppupuolella Makedonian valtakunta valloitti ensin koko Kreikan Khaironeian taistelun seurauksena vuonna 338 eaa. ja sitten Aleksanteri Suuren johdolla koko Etu-Aasian ja Egyptin. Tämän jälkeen kreikkalainen kulttuuri levisi laajalle myös näille alueille. Aikakautta kutsutaan hellenistiseksi kaudeksi. Kreikkalaisten kaupunkivaltioiden poliittinen merkitys pieneni, mutta esimerkiksi Ateena säilyi merkittävänä oppineisuuden keskuksena. Vuonna 168 eaa. Makedonia kärsi tappion Rooman valtakunnalle. Koko Kreikasta tuli Rooman provinssi vuonna 146 eaa. roomalaisten tuhottua Korintin. Ajanlaskun alkuun mennessä Rooma oli vallannut valtaosan koko kreikkalaisesta maailmasta. Rooman sisällissodan 43-31 eaa. ratkaiseva taistelu Aktionin taistelu käytiin Kreikassa vuonna 31 eaa. Rooman valtakunta omaksui osan kreikkalaisesta kulttuurista itseensä, ja Kreikasta ja Ateenasta tuli roomalaisen yläluokan koulutuspaikka. Roomalaisen Kreikan provinssin eli Achaean keskukseksi tuli uudelleenrakennettu Korintti vuodesta 46 eaa. Monet keisarit, erityisesti keisari Hadrianus, toimivat Kreikan hyväntekijöinä ja suorittivat suuria rakennusohjelmia. Kristinusko saapui Kreikkaan apostoli Paavalin lähetystyön tuloksena 49-54 jaa. Valtionuskonto siitä tuli Kreikassa samoin kuin koko valtakunnassa keisari Theodosius I:n julistuksella vuonna 381. Bysanttilainen ja osmanivallan aika Rooman valtakunnan hajottua kahtia vuonna 395 Kreikka jäi sen kreikankielisenä säilyneelle itäosalle, joka kehittyi keskiaikaiseksi Bysantin valtakunnaksi. Valtionuskonnoksi vakiintui kristinuskon ortodoksinen muoto (Bysantin kirkko). Bysantti säilytti monin osin antiikin kreikkalais-roomalaisen perinnön yhdistyneenä kristinuskoon. Valtakunnan keskus oli Konstantinopolissa. Nykyisen Kreikan alueella merkittäviä keskuksia olivat muun muassa Thessaloniki ja Mystras. Myös välillä taantunut Ateena kukoisti jälleen keskibysanttilaisella kaudella. Bysantin valta oli kuitenkin monissa osissa Kreikkaa aina heikko, ja maahan kohdistui bulgaarien, slaavilaisten ja muiden heimojen kansainvaelluksia, kun taas saaristo ja muut rannikkoalueet olivat alttiina merirosvojen hyökkäyksille. Bysantin kulta-aikaa olivat noin vuodet 850-1050. Normannit valtasivat osan Kreikkaa 1081-1149. Ristiretkeläisten vallattua Konstantinopolin neljännen ristiretken seurauksena vuonna 1204 Kreikka jaettiin valloittajien, pääasiassa venetsialaisten ja frankkien, kesken. Bysantti sai Konstantinopolin ja Mystraksen takaisin hallintaansa vuonna 1261, jonka jälkeen bysanttilainen kulttuuri nousi vielä viimeiseen kukoistukseensa, mutta muutoin valtakunnan entinen suuruus oli mennyttä. 1300-luvulta lähtien uudeksi uhaksi kehittyi turkkilainen Osmanien valtakunta. Osmanit valtasivat suuren osan Manner-Kreikkaa 1390-1450. Samaan aikaan Venetsia valtasi pääosan läntisestä Kreikasta ja Kreikan saaristosta ja perusti Kreikan alueelle linnoituksia taistellakseen osmaneja vastaan. Bysantti kukistui lopullisesti vuonna 1453 turkkilaisten vallattua Konstantinopolin ja tämän jälkeen pääosan valtakunnan muista viimeisistä alueista, mukaan lukien Ateenan 1456 sekä Mystraksen 1460 ja pääosan muusta Peloponnesoksesta 1503. Näin Kreikasta tuli osa Osmanien valtakuntaa. Erityisesti Jooniansaaret ja Kreeta säilyivät kuitenkin pitkään venetsialaisten vallassa. Venetsialaiset voittivat turkkilaiset Lepanton taistelussa vuonna 1571 ja estivät näiden pyrkimykset edetä pidemmälle länteen. Venetsialaiset valloittivat myös osan Peloponnesoksesta 1684, mutta turkkilaiset valtasivat alueet takaisin 1715. Osmanivallan aikana kreikkalaiset saivat pitää ortodoksisen uskonsa, ja kirkko toimi kreikkalaisuuden ja kreikan kielen säilyttäjänä. Kreikkalaisiin kohdistui kuitenkin suuria vero- ym. rasituksia, ja osmanien vallankäyttö oli välillä hyvin julmaa. Syrjäseuduilla osmanivalta oli heikko, ja kreikkalaiset kapinoivat usein. Tämän seurauksena he saivat myös kärsiä turkkilaisten verisistä kostoista. Osa kreikkalaisista erityisesti Vähässä-Aasiassa turkkilaistui ajan kuluessa. Varsinainen kansallisuusaate ja ajatus itsenäisyydestä alkoivat nousta Kreikassa valistuksen aikana 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Vapausliike Filikí Etaireía perustettiin vuonna 1814. Nykyinen Kreikan valtio Kreikan osmanivaltaa vastaan suunnatun kansannousun alkamispäivänä pidetään virallisesti 25. maaliskuuta 1821. Siitä sai alkunsa Kreikan vapaussota. Varsinainen itsenäisyysjulistus annettiin Néa Epídavroksessa uutenavuotena 1822. Vapaussota kesti aina vuoteen 1829 saakka. Se oli verinen ja monet kreikkalaiset antoivat henkensä vapauden puolesta. Sotaan liittyi myös monia filhelleenejä eri puolilta Eurooppaa. Kreikan itsenäisyys tunnustettiin Lontoon protokollassa 3. helmikuuta 1830. Tuolloin tunnustajina olivat Iso-Britannia, Ranska ja Venäjä. Itsenäistyneen Kreikan pääkaupunki oli aluksi Aíginassa vuosina 1828-1829, sitten Náfpliossa vuosina 1830-1834 ja vuodesta 1834 Ateenassa. Kreikka oli aluksi tasavalta (nk. Kreikan ensimmäinen tasavalta). Ioánnis Kapodístriaksesta tuli Kreikan ensimmäinen presidentti vuonna 1828, mutta hänet murhattiin vuonna 1831. Vuonna 1832 Kreikasta tuli Kreikan kuningaskunta. Maan ensimmäinen kuningas oli baijerilainen Otto vuodesta 1832. Hän joutui maanpakoon vallankumouksen seurauksena vuonna 1862. Ottoa seurasi kuninkaana tanskalainen Yrjö I, joka oli vallassa vuosina 1863-1913. Kreikan valtion alue oli aluksi huomattavasti nykyistä pienempi. Siihen kuuluivat alun perin Keski-Kreikka ja Peloponnesos sekä Argo-Saroniset ja Kykladien saaret. Vuonna 1864 Iso-Britannia luovutti hallussaan pitämänsä Jooniansaaret Kreikalle. Vuonna 1881 Kreikka sai pääosan Thessaliasta sekä osan Epeiroksesta. Vuosina 1912-1913 käytiin ensimmäinen ja toinen Balkanin sota, joiden tuloksena Kreikkaan liitettiin siihen saakka Osmanien valtakuntaan kuuluneet Etelä-Makedonia ja Pohjoisen Egean saaret, loput Thessaliasta ja Epeiroksesta sekä Kreeta, joka oli julistautunut itsenäiseksi jo 1898 ja ilmoittanut Kreikkaan liittymisestä 1908. Näiden aluelaajennusten jälkeenkin kreikkalaisia asui paljon myös maan ulkopuolella, erityisesti Smyrnan (nykyisen İzmirin) seudulla Vähässä-Aasiassa. Vuonna 1896 Kreikassa järjestettiin ensimmäiset nykyaikaiset olympialaiset. Kuningas Yrjö I salamurhattiin vuonna 1913. Valtaan nousi tuli Konstantin I. Hän luopui kruunusta vuonna 1917. Uudeksi kuninkaaksi tuli hänen poikansa Aleksanteri, joka kuoli 1920. Konstantin I palasi valtaan, mutta luopui uudelleen vallasta vuonna 1922. Tämän jälkeen kuninkaaksi tuli Yrjö II. Kreikka liittyi ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1917. Sodan aikoihin ja sen jälkeen vaadittiin yleisesti Vähän-Aasian kreikkalaisalueiden liittämistä Kreikkaan (Megáli idéa). Sèvresin rauhansopimuksen jälkeen alueet olivatkin muutaman vuoden ajan Kreikan hallinnassa, mutta Turkki ei sopimusta allekirjoittanut. Niinpä Kreikka joutui vuosina 1919-1922 sotaan Turkkia vastaan. Kreikkalaisten pyrkimyksenä oli vallata jopa Konstantinopoli takaisin. Turkissa tämä sota tunnetaan Turkin itsenäisyyssotana. Sota johti Kreikan tappioon, mikä tunnetaan niin kutsuttuna Vähän-Aasian katastrofina. Katastrofi huipentui kreikkalaisen Smyrnan polttamiseen vuonna 1922. Sodan jälkeen tehty Lausannen sopimus merkitsi Kreikan luopumista väliaikaisesti saamistaan alueista sekä pakollista väestönvaihtoa maiden välillä. Noin kaksi miljoonaa Turkin puolelle jäänyttä kreikkalaista ja Kreikan puolelle jäänyttä turkkilaista joutui muuttamaan kodeistaan naapurimaahan. Seurauksena nykyisen Kreikan alueelle muutti kerralla suuri määrä ihmisiä, mikä johti suurten kaupunkien hallitsemattoman nopeaan kasvuun sekä yhteiskunnallisiin levottomuuksiin. Väestönvaihto tehtiin ennen kaikkea uskonnon, ei kielen perusteella. 1900-luvun alkupuolen merkittävimpiä poliitikkoja oli moninkertainen pääministeri Elefthérios Venizélos. Kuningas Yrjö II syrjäytettiin vuonna 1923. Vuonna 1924 Kreikasta tuli tasavalta (nk. Kreikan toinen tasavalta). Monarkia palautettiin vuonna 1935, ja Yrjö II palasi takaisin valtaan. Samaan aikaan maan sotilasdiktaattorina toimi Ioánnis Metaxás 1936-1941. Toisen maailmansodan alettua vuonna 1939 Kreikka julistautui puolueettomaksi. Vuonna 1940 Kreikka joutui kuitenkin sotaan maahan hyökännyttä Italiaa vastaan ja tämän jälkeen vuonna 1941 Saksan miehittämäksi. Toisen maailmansodan suuria taisteluita Kreikassa olivat muun muassa Kreetan taistelu vuonna 1941 sekä Dodekanesian valtaus vuonna 1943. Miehityksen seurauksena yli ihmistä kuoli nälkään. Lisäksi miehitysaikana yli 50 000 juutalaista vietiin Kreikasta Auschwitzin keskitysleiriin ja Thessalonikissa asuneista yli 50 000 juutalaisesta valtaosa surmattiin keskitysleireissä tai kaupungin urheilustadionilla. Sodan jälkeen Kreikka oli Yhdistyneitten kansakuntien perustajajäsen vuonna 1945. Vuosina 1946-1949 Kreikassa käytiin Neuvostoliiton tukemien kommunistien ja Yhdysvaltain tukemien antikommunistien välinen sisällissota, joka päättyi kommunismin vastustajien voittoon. Tämä johti vuosikymmeniä kestäneeseen jakoon, jossa vasemmistolaiset ja oikeistolaiset kyräilivät toisiaan. Vuonna 1947 valtaan nousi kuningas Paul I. Samana vuonna Kreikkaan liitettiin viimeisenä alueliitoksena Italian vallassa vuodesta 1912 olleet Dodekanesian saaret. Vuonna 1952 Kreikka liittyi puolustusliitto Natoon. Kreikan viimeisenä kuninkaana toimi Konstantin II, virallisesti vuosina 1964-1973. Vuonna 1967 oikeistolainen sotilasjuntta kuitenkin syrjäytti kuninkaan ja demokraattisesti valitun hallituksen ja kaappasi vallan. Juntan johtajana toimi Geórgios Papadópoulos. Vuonna 1974 Kreikan ja Turkin suhteet tulehtuivat Kyproksen tilanteen ja erityisesti Turkin suorittaman Kyproksen miehityksen vuoksi. Juntta kaatui samana vuonna. Tämän jälkeen järjestettiin kansanäänestys, jonka perusteella monarkia lakkautettiin. Kreikasta tuli jälleen tasavalta (nk. Kreikan kolmas tasavalta) vuonna 1975. Sotilasjuntan kaatumisen jälkeen Kreikka on kehittynyt normaaliksi länsimaiseksi demokratiaksi. 1970-luvulta aina 2010-luvulle saakka vallassa vuorottelivat sosiaalidemokraattien Pasok ja oikeiston Uusi demokratia. Juntan jälkeisen ajan merkittäviä poliitikkoja olivat erityisesti Konstantínos Karamanlís ja Andréas Papandréou. Vuonna 1974 Kreikka vetäytyi Naton komentorakenteista protestina Kyproksen miehitystä vastaan, mutta liittyi uudelleen vuonna 1980. Vuonna 1981 Kreikasta tuli EEC:n jäsen. Maa hyötyi jäsenyydestä ja sen mukanaan tuomista tuista suuresti, ja se on nykyaikaistanut yhteiskuntaansa ja talouttaan nopeasti. Vuonna 2001 Kreikka liittyi eurojärjestelmään. Vuonna 2004 maassa järjestettiin kesäolympialaiset, joiden edellä maassa oli suuria velkarahalla toteutettuja rakennusohjelmia. Vuoden 2009 loppupuolella Kreikan talous luisui vakavaan velkakriisiin. Lokakuun 2009 ennenaikaisten vaalien jälkeen pääministeriksi tuli Pasok-puolueen Geórgios Papandréou. Vuodesta 2010 lähtien euroalueen valtiot ja IMF ovat myöntäneet Kreikalle uutta lainaa useina tukipaketteina velkakriisin hoitamiseksi. Lainojen vastineeksi Kreikan on ollut pakko myöntyä laajoihin säästöihin ja talouden uudistuksiin. Papandréou erosi marraskuussa 2011 maan ajauduttua velkakriisissään umpikujaan ja muodostettiin Loukás Papadímoksen johtama kokoomushallitus. Vuonna 2012 valta siirtyi Antónis Samarásin hallitukselle. Vuonna 2015 vaalit voitti vasemmistolainen Syriza, mistä lähtien maata johtivat Aléxis Tsíprasin hallitukset vuoteen 2019. Uusi demokratia palasi valtaan vuonna 2019, minkä jälkeen pääministerinä on toiminut Kyriákos Mitsotákis. Tammikuussa 2020 Kreikan parlamentti valitsi presidentiksi Katerína Sakellaropoúloun, joka on Kreikan historian ensimmäinen naispresidentti. Politiikka ja hallinto Poliittinen järjestelmä Nykyinen Kreikan perustuslaki tuli voimaan 11. kesäkuuta 1975 ja sitä on täydennetty vuosina 1986, 2001 ja 2008. Perustuslain mukaan Kreikka on parlamentaarinen tasavalta, jossa valta on kansalla. Lainsäädäntövaltaa käyttävät Kreikan parlamentti ja presidentti, toimeenpanovaltaa presidentti ja hallitus, ja tuomiovaltaa riippumattomat oikeusistuimet. Kreikan parlamentti on yksikamarinen ja koostuu 300:sta nelivuotiskaudelle valitusta kansanedustajasta. Kreikan valtionpäämies on Kreikan presidentti, jonka valitsee parlamentti. Presidentin virka on luonteeltaan pitkälti seremoniallinen, eikä tällä ole kovin paljon poliittista valtaa. Vuodesta 2020 presidenttinä toimii Katerína Sakellaropoúlou. Hän ei kuulu mihinkään puolueeseen, mikä on Kreikassa hyvin poikkeuksellista. Kreikan hallitusta johtaa Kreikan pääministeri. Vuodesta 2019 pääministerinä toimii Uusi demokratia -puolueen Kyriákos Mitsotákis. Kreikan politiikkaa hallitsivat vuoteen 2015 saakka poliittiset dynastiat. Vallassa vaihtelivat käytännössä vuorotellen oikeiston Uusi demokratia ja vasemmiston Pasok. Näiden puolueiden mahtisukuja olivat Papandréout, Karamanlísit ja Mitsotákisit. Vuonna 2015 tammikuun parlamenttivaaleissa valtaan nousi vakiintuneen järjestelmän ulkopuolelta Syriza ja Aléxis Tsípras. Uuden demokratian voitto heinäkuun 2019 parlamenttivaaleissa merkitsi paluuta poliittisten dynastioiden aikaan, sillä Tsíprasin tilalle pääministeriksi nousseen Kyriákos Mitsotákisin isä Konstantínos Mitsotákis oli myös ollut Uuden demokratian pääministeri. Uuden pääministerin sisar Ntóra Bakogiánni puolestaan toimi aiemmin Ateenan kaupunginjohtajana. Äänestysaktiivisuus vaaleissa on ollut noin 64 %. Kreikkalaiset luottavat poliitikkoihin melko vähän johtuen maan poliittisen historian epävakaudesta. Merkittävämpiä ovat henkilökohtaiset ja viralliset suhteet. Perinteistä järjestelmää voidaan kuvata klientelismiksi eli vastavuoroisiin palveluksiin perustuvaksi. Hallinnollinen jako Kreikka on jaettu hallinnollisesti seitsemään hajautetun hallinnon alueeseen (apokentroméni dioíkisi), jotka jakautuvat 13 alueeseen (periféreia). Alueet jakautuvat edelleen 74 alueyksikköön (perifereiakí enótita) ja nämä 325 kuntaan (dímos). Vuoden 2010 loppuun saakka alueet jaettiin 51 prefektuuriin (nomós). Lisäksi Kreikkaan kuuluu Athos eli Pyhän Vuoren autonominen munkkivaltio, joka on itsehallinnollinen luostarivaltio. Kreikan alueet ja itsehallintoalueet ovat: Maanpuolustus Kreikan asevoimat muodostuvat maavoimista (Ellinikós Stratós, ES), merivoimista (Ellinikó Polemikó Naftikó, EPN) ja ilmavoimista (Ellinikí Polimikí Aeroporía, EPA). Kaikki 19-45-vuotiaat miehet ovat asevelvollisia. Miesten varusmiespalvelus kestää vuoden, naiset voivat hakeutua palvelukseen vapaaehtoisina. Vuonna 2015 maa käytti noin 4,5 prosenttia bruttokansantuotteestaan sotilasmenoihin. Kreikka on puolustusliitto Naton jäsen vuodesta 1952. Maa osallistuu muun muassa Naton rauhanturvaoperaatioihin Afganistanissa ja Kosovossa sekä merirosvouksen torjuntaan Afrikan sarven lähivesillä. Ulkopolitiikka Kreikan ulkopolitiikkaa on jo vuosien ajan leimannut kysymys Kyproksesta sekä suhteet Turkkiin. Turkin kanssa maalla on ollut kiistaa paitsi Kyproksesta myös rajakiistoja ja jopa ajoittaisia yhteenottoja erityisesti Egeanmeren alueella Turkin rannikolla sijaitsevilla pienillä Kreikan saarilla. Kreikalla oli pitkäkestoinen kiista myös pohjoisen naapurinsa Makedonian tasavallan nimestä vuodesta 1992 alkaen, sillä Kreikka halusi Makedonian nimen viittaavan ainoastaan kreikkalaiseen Makedoniaan. Samalla Kreikka vastusti naapurinsa EU- ja Nato-jäsenyyksiä. Kreikassa Makedonian tasavaltaan on viitattu sen pääkaupungin mukaan nimellä Skópia (Skopje). Kiista sovittiin vuonna 2018, kun Makedonian tasavallan nimi päätettiin muuttaa Pohjois-Makedoniaksi. Talous Kreikan talous on markkinatalous, jossa julkisella sektorilla on kuitenkin aina ollut vahva rooli. Vuonna 2015 arvioitu bruttokansantuote oli 286 miljardia USD. BKT asukasta kohden oli noin 26 400 USD, mikä on noin kaksi kolmasosaa johtavista euroalueen maista. BKT:n todellinen kasvu vuonna 2013 oli -3,2 %, vuonna 2014 0,7 % ja vuonna 2015 -0,2 %. Palveluiden osuus BKT:sta on noin 81 %, teollisuuden 15 % ja maatalouden 4 %. Julkisen sektorin osuus BKT:sta on noin 40 %. Kreikka on suurin EU-tukien saaja, ja tukien osuus BKT:sta on noin 3,3 %. Vuotuinen inflaatio vuonna 2015 oli noin -1,7 %. Kreikan talous perustuu suuryrityksiin ja toisaalta laajaan, usein perheomisteiseen yksityisyritteliäisyyteen. Työvoiman suuruus oli vuonna 2015 noin henkeä. Tästä palveluissa oli noin 72 %, teollisuudessa 15 % ja maataloudessa 13 %. Kreikan tärkeimmät vientituotteet ovat elintarvikkeet ja juomat, petrokemian tuotteet, kemikaalit sekä tekstiilit ja monet muut teollisuustuotteet. Tärkeimmät tuontitavarat Kreikkaan ovat koneet, kulkuvälineet, polttoaineet ja kemikaalit. Kauppa on vahvasti alijäämäinen, koska monet tuotteet täytyy tuoda ulkomailta ja ulkomaisia tuotteita myös arvostetaan usein enemmän kuin kotimaisia. Kreikan valuutta on euro, ja sitä edelsi drakma. Kreikka hyväksyttiin eurojärjestelmään vuonna 2001, ja euro tuli käyttöön käteisenä rahana vuoden 2002 alusta. Julkinen talous ja velkakriisi Kreikan talous on ollut pitkään alijäämäinen. Julkista velkaa on otettu vuosia ulkomailta erilaisiin rakennusohjelmiin sekä julkisen sektorin palkkojen nostamiseen. Eurojäsenyys helpotti lainan saamista. Vuoden 2009 loppupuolella Kreikan talous luisui akuuttiin velkakriisiin, kun lainan saaminen vaikeutui vuonna 2008 alkaneen maailmanlaajuisen talouskriisin seurauksena. EU:n komissio selvitti myöhemmin, että Kreikka oli kaunistellut tilastojaan päästäkseen euroon mukaan. Valtiontalous oli velkainen jo vuosia ennen finanssikriisin kärjistymistä, ja julkisen sektorin alijäämä oli sallittua kolmea prosenttia suurempi. Keväällä 2010 muut EU-maat ja IMF päättivät lainata rahaa Kreikan pelastamiseksi. Tukea saadakseen Kreikka suostui leikkaamaan valtion menoja rajusti. Kreikka on muun muassa alentanut tai jäädyttänyt julkisen sektorin palkkoja, nostanut eläkeikää, korottanut veroja ja yksityistänyt valtion omaisuutta. Maan velkakriisi on ollut tämän jälkeen sitkeä. BKT putosi vuosina 2010-2015 noin 25 %. Vuonna 2015 työttömyys oli Euroopan pahin, noin 25 %. Nuorisosta työttömänä oli peräti 52,4 %, mikä on korkeimpia lukuja koko maailmassa. Vuoteen 2015 mennessä Kreikan velka oli noussut 320 miljardiin euroon ja maata oli tuettu 240 miljardilla. Velan osuus BKT:sta oli Euroopan suurin, 174 %. Vuosina 2015-2016 usko Kreikan talouden toipumiseen alkoi kasvaa. Standard and Poor'sin mukaan Kreikan talous on osoittautunut arvioitua kestävämmäksi. Kreikan ei enää uskota jättävän velkaansa maksamatta. Palvelut ja turismi Palvelusektorilta Kreikan suurimpiin yrityksiin kuuluu erityisesti pankkeja. Niistä suurimmat ovat Kreikan pankki, Ethnikí Trápeza (Kreikan kansallispankki), Alpha Bank, Eurobank Ergasias ja Trápeza Peiraiós (Pireuksen pankki). Muita suuria yrityksiä ovat muun muassa lentoyhtiö Aegean Airlines, veikkausyhtiö OPAP sekä teleyhtiö OTE. Kreikka on vanhastaan tunnettu merenkulkuvaltio ja sen kauppalaivasto, 860 alusta, on maailman 12. suurin. Matkailu on nykyään huomattava tulonlähde Kreikalle. Vuonna 2015 sen osuus BKT:sta oli noin 18 %. Turismi on kasvanut voimakkaasti. Vuonna 1988 maassa kävi noin 8 miljoonaa turistia, vuonna 1995 noin 10 miljoonaa turistia ja vuonna 2014 noin 22 miljoonaa turistia. Kreikka ja Kreikan saaristo ovat yksi maailman suosituimmista matkakohteista. Teollisuus ja energiantuotanto Kreikan tärkeimpiä teollisuustuotteita ovat muun muassa petrokemian tuotteet, kemikaalit, metallituotteet, kaivostuotteet, tekstiilit, elintarvikkeet ja juomat sekä tupakka. Näiden jalostusaste on tyypillisesti varsin alhainen. Teollisuuden kehitystä haittaa raaka-aineiden ja energian puute. Kreikan sähköntuotanto ja -kulutus oli vuonna 2012 noin 57,6 miljardia kWh. Energiatarpeesta katettiin 70,4 % fossiilisilla polttoaineilla, pääosa öljyllä, maakaasulla sekä ruskohiilellä. Uusiutuvien energialähteiden osuus oli noin 26,5 %. Sähköä tuotetaan muun massa lukuisten tekojärvien vesivoimapadoilla sekä aurinkopaneeleilla. Vesivoiman osuus kokonaistuotannosta oli noin 11,4 % ja muiden uusiutuvien energianlähteiden osuus 15,1 %. Kreikka ei käytä ydinvoimaa. Suurimmat teollisuusalan yritykset ovat öljy-yhtiöt Motor Oil Hellas ja Hellenic Petroleum, valtion sähköyhtiö Dimósia Epicheírisi Ilektrismoú (DEI) sekä juomavalmistaja Coca-Cola HBC. Maatalous Kreikka on monin osin edelleen maatalousmaa huolimatta maan vuoristoisesta luonteesta, kesien kuivuudesta ja eroosion voimakkuudesta. Maataloustuotteina Kreikka tuottaa viljaa, hedelmiä, vihanneksia, maitotuotteita sekä teollisuudelle tupakkaa, puuvillaa, sokerijuurikkaita ja viinirypäleitä. Maatalouden päävientituotteita ovat muun muassa oliiviöljy, oliivit ja viini. Kreikka on maailman kolmanneksi suurin oliiviöljyn tuottaja. Maataloustuotteiden jalostus lasketaan teollisuuden tilastoihin, ja elintarviketeollisuus on maan merkittävimpiä teollisuudenaloja. Suurin osa Kreikasta on niittyä ja karua vuoristolaidunta, joka soveltuu vain lampaiden ja vuohien pitoon. Viljelysmaa on sijoittunut alangoille, kukkuloille ja vuorten alemmille rinteille. Koska keinokasteluun sijoitetut varat ovat vähäisiä, on viljelysmaat sijoitettu usein alueille, jossa sademäärät ovat runsaammat muuhun maahan verrattuna. Sen lisäksi että oliivit ovat tärkeitä vientituotteita, myös oliiviöljyn kotimainen kysyntä on merkittävää. Metsätaloutta Kreikassa on hyvin vähän. Kreikassa viljellään myös tupakkaa, vaikka sitä ei juurikaan lähde ulkomaan vientiin. Liikenne Kreikassa on 45 suurempaa lentokenttää, joista 15 on kansainvälisiä lentoasemia, 26 kansallisia lentoasemia ja neljä kunnallisia lentoasemia. Vilkkaimmat lentoasemat ovat Ateenan kansainvälinen lentoasema, Iraklionin kansainvälinen lentoasema sekä Thessalonikin kansainvälinen lentoasema. Ateenan kenttää käytti vuonna 2016 noin 20 miljoonaa matkustajaa. Erityisesti saariston kansainvälisille lentoasemille tehdään paljon turistilentoja ulkomailta. Tilauslennoissa vilkkain on Iraklionin lentoasema noin 4 miljoonalla vuotuisella matkustajalla. Kreikan suurin lentoyhtiö on Aegean Airlines. Kreikassa on yhteensä maantietä, josta päällystettyä tietä on ja moottoritietä . Merkittävimmät valtatiet ovat Ateenasta Pohjois-Kreikkaan ja Pohjois-Makedonian rajalle kulkeva A1 sekä Pohjois-Kreikassa länsirannikolta Turkin rajalle kulkeva A2 eli Egnatían valtatie. Pitkänmatkan linja-autoliikenteessä toimii paikallisten linja-autoyhtiöiden yhteenliittymä KTEL. Rautateitä maassa on , josta on standardilevyistä ja sähköistettyä rataa. Rautatieliikennettä hoitaa valtion rautatieyhtiö Organismós Sidirodrómon Elládos (OSE). Ateenan metropolialueen joukkoliikenteen runkona toimii Ateenan metro. Kreikka on merkittävä merenkulkumaa. Tärkeimmät satamakaupungit ovat Pireus, Thessaloniki, Patras ja Asprópyrgos. Ágioi Theódoroissa on merkittävä öljysatama. Saarten välistä lauttaliikennettä hoitavat lukuisat pienet lauttayhtiöt. Mantereen päässä lautat Kykladeille, Dodekanesiaan, Kreetalle ja Pohjoisen Egean saarille lähtevät yleensä Pireuksesta, kun taas Patraksesta on yhteyksiä Italiaan ja Jooniansaarille. Merkittäviä lauttayhtiöitä ovat muun muassa Anek Lines, Blue Star Ferries, Hellenic Seaways ja Minoan Lines. Kuusi kilometriä pitkä Korintin kanava lyhentää merimatkaa maan itä- ja länsirannikon välillä 325 kilometrillä Peloponnesoksen ympäri kiertämiseen verrattuna, joskin se sopii vain suhteellisen pienille aluksille. Väestö Heinäkuussa 2016 arvioitiin, että Kreikassa on asukasta. Edellisessä virallisessa väestönlaskennassa vuonna 2011 väkiluku oli . Syntyvyys on alhainen, vaikka maan kulttuuri onkin lapsirakas. Vuosittainen väestönkasvu oli vuonna 2016 noin -0,03 %. Väestötiheys on 81 asukasta/km². Kaupungeissa asuu 78 % väestöstä. Kreikka on hyvin homogeeninen valtio ja enemmistö sen asukkaista pitää itseään etnisinä kreikkalaisina. Virallisten lukujen mukaan vain yksi prosentti asukkaista puhuu äidinkielenään muuta kuin kreikkaa. Maassa on kuitenkin pieniä määriä turkkilaisia, slaaveja, albaaneja, pomakkeja, romaneja ja valakeja. Etnisyyttä ei kuitenkaan tilastoida. Kreikassa asuvista on Kreikan kansalaisia ja muiden maiden kansalaisia. Suurin osa maan vähemmistöistä elää Pohjois-Kreikan alueella lähellä naapurimaiden rajoja. Albaaneista suurin osa oleskelee maan suurimmissa kaupungeissa laittomasti (arvioitu määrä noin ), mutta Pohjois-Kreikassa asuu myös albaniaa äidinkielenään puhuvia yhteisöjä, jotka ovat ortodokseja ja Kreikan kansalaisia. Erityisesti Kreikan suurissa kaupungeissa on myös suuri määrä paperittomia maahanmuuttajia muun muassa Lähi-idästä ja Afrikasta. Kreikan kansalaisuuden saanti syntymässä vaatii vähintään toisen vanhemman kansalaisuutta. Pelkkä Kreikassa syntyminen ei riitä kansalaisuuden saamiseen. Maahanmuuttajan tulee asua maassa vähintään kymmenen vuotta ennen kuin kansalaisuutta voi hakea. Kreikka hyväksyy kaksoiskansalaisuuden. Uskonto Kreikan väestöstä 98 prosenttia on kastettu ortodoksiseen kirkkoon. Suuri osa Kreikasta on Kreikan ortodoksisen kirkon aluetta. Kreetalla toimii erillinen Kreetan kirkko, kun taas Pohjoisen Egean saaret ja Dodekanesia ovat suoraan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa. Kreikassa on myös noin 1,3 prosentin suuruinen muslimivähemmistö, joka koostuu suurimmaksi osaksi turkkilaisista. Lisäksi maassa on pieniä katolilais- ja juutalaisyhteisöjä. Koulutus Noin 68 % 25-64-vuotiaista on suorittanut ylemmän toisen asteen koulutuksen, mikä on OECD:n keskiarvon (76 %) alapuolella. Lukutaitoisia oli yli 15-vuotiaista 97,7 %, naisista 96,9 % ja miehistä 98,5 %. Kreikan koulutusmenot olivat vuonna 2016 4,1 % BKT:sta. Kreikassa toimii 22 yliopistoa ja korkeakoulua. Niistä vanhin on vuonna 1837 perustettu Ateenan yliopisto, joka oli myös Balkanin ja Itäisen Välimeren alueen ensimmäinen yliopisto. Suurin on Thessalonikin Aristoteles-yliopisto, jossa on yli 95 000 opiskelijaa. Kansanterveys Sekä kreikkalaisten naisten että varsinkin miesten elinajanodote on selvästi yli Euroopan keskitason. Väestön keskimääräinen elinikä vuonna 2016 oli 80,5 vuotta, naisilla 83,3 ja miehillä 77,9 vuotta. Väestön keskimääräinen ikä on 44,2 vuotta, naisilla 45,3 ja miehillä 43,1 vuotta. Syntyvyys on 8,5 tuhatta henkeä kohden vuodessa ja 1,42 lasta naista kohden. Ensisynnyttäjien keskimääräinen ikä on 31,2 vuotta. Kuolleisuus on 11,2 tuhatta asukasta kohden vuodessa. Yleisimmät kuolinsyyt vuonna 2002 olivat aivo- ja sydäninfarktit. Välimeren ruokavalio, johon kuuluvat muun muassa pähkinät ja oliiviöljy yhdistettynä runsaaseen kalan ja vihannesten syömiseen on todettu kokonaisuutena terveelliseksi, mutta siitä ei ole voitu osoittaa yksittäistä sairauksia torjuvaa osaa. Kaupungistuminen on kuitenkin muuttanut ruokailutapoja, ja ylipaino on kasvava ongelma. Lapsikuolleisuus on 4,6 tuhatta syntynyttä kohden. Vuonna 2016 maassa oli arviolta 16 200 HIV/AIDS-potilasta. Kreikan terveydenhuollon menot olivat vuonna 2016 8,1 % BKT:sta. Kulttuuri Kreikan kulttuuri on kehittynyt tuhansien vuosien aikana. Se sai alkunsa jo pronssikaudelta sekä antiikin Kreikan arkaaiselta ajalta. Myöhemmin se vaikutti suuresti Rooman, Bysantin ja Osmanien valtakuntien kulttuuriin. Antiikin Kreikan kulttuuri Antiikin Kreikan kulttuurilla (700 eaa. - 400 jaa.) on ollut suuri vaikutus Euroopan kehityksessä. Antiikin Kreikkaa kutsutaan usein länsimaisen sivistyksen kehdoksi. Kreikassa ovat kehittyneet muun muassa demokratia, filosofia, esittävä kuvanveisto, länsimainen kirjallisuus ja teatteri sekä historiankirjoitus. Kirjallisuudessa oli pitkään hallitsevana eepillinen runous, jota edusti muun muassa Iliaan ja Odysseian kirjoittajana pidetty Homeros. Myöhemmin kehittyivät lyyrinen runous ja antiikin Kreikan teatteri. Kreikkalaisen tragedian suuret nimet ovat Aiskhylos, Sofokles ja Euripides, komedian puolestaan Aristofanes ja Menandros. Antiikin Kreikan uskonto oli monijumalinen. Siihen liittyy laaja kreikkalainen mytologia, joka oli usein kirjallisuuden ja kuvanveiston aiheena ja on vaikuttanut paljon myöhempäänkin taiteeseen. Soittimina kithara ja aulos olivat yleisimmät ja arvostetuimmat. Rakennustaide oli korkealla tasolla jo esihistoriallisella ajalla, kuten Knossoksen, Mykenen ja Tirynsin valtavat linnan- ja palatsinrauniot toiselta tuhatluvulta eaa. osoittavat. Antiikin Kreikan arkkitehtuuri tunnetaan erityisesti suurista, usein doorilaisista temppeleistä, kuten Parthenon ja Olympian Zeuksen temppeli. Bysanttilainen kulttuuri Bysanttilainen kulttuuri (n. 400-1453) tarkoittaa Bysantin valtakunnassa eli Itä-Roomassa kukoistanutta keskiaikaista kulttuuria. Siinä hellenistiset ja itämaiset ainekset yhtyivät valtauskonnoksi nousseeseen kristinuskoon. Tuon ajan rakennustaiteen suurimmat monumentit, kuten Hagia Sofia, ovat Kreikan nykyrajojen ulkopuolella, mutta myös Kreikan alueella on säilynyt bysanttilaisia kirkkoja ja luostareita seinämaalauksineen ja mosaiikkeineen. Bysantin kulttuuriperintö elääkin edelleen ennen kaikkea ortodoksisen kirkon liturgisessa elämässä ja maan lukuisissa luostareissa. Uudempi Kreikan kulttuuri Kreikka on hyvin konservatiivinen maa ja perinteitä kunnioitetaan ja ylläpidetään vahvasti. Vaikka suuri osa kreikkalaisista asuu suurissa kaupungeissa, monilla on juuret ja läheiset yhteydet "aitoon Kreikkaan" maaseudun ja saariston pienissä kylissä. Joskus sanotaan, että kreikkalaiseen perinteiseen elämänmenoon kuuluu "katsella, kun maailma menee menojaan", ja maa muuttuu monissa asioissa hitaasti. Kulttuuri on perhekeskeinen. Kirkon asema on edelleen vahva, ja kysymys "oletko ortodoksi?" on lähes synonyymi kysymyksen "oletko kreikkalainen?" kanssa. Kreikka tunnetaan muun muassa kansantansseistaan ja musiikistaan sekä perinteisistä kansallispuvuista. Kreikkalainen keittiö on maantieteellisistä ja historiallisista syistä tyypillisen välimerellinen. Se käyttää perinteisesti alueen raaka-aineita: tuoreita yrttejä, oliiviöljyä, tomaatteja ja sitruunoita sekä kalaa. Kreikkalainen salaatti, horiatiki, sisältää kasvisten lisäksi fetaa. Miehille keskeinen sosialisointipaikka on lähikahvila (kafeneío) ja erityisesti naisille kirkko. Suurin juhla Kreikassa on jokakeväinen pääsiäinen (Páscha), joka ajoittuu ortodoksisen kalenterin mukaisesti. Suuri viikko (Megáli Evdomáda) huipentuu pääsiäisyön liturgiaan, jolloin tervehditään Christós anésti! ("Kristus nousi kuolleista!"). Toiseksi merkittävä uskonnollinen juhlapäivä Kreikassa on Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen (Koímisis tis Theotókou) päivä 15. elokuuta. Kumpaankin juhlaan kuuluu sukulaisten tapaaminen. Kreikan itsenäisyyspäivä on 25. maaliskuuta, ja se muistaa Kreikan vapaussodan vuonna 1821 aloittanutta kansannousua. Sama päivä on myös Marian ilmestyspäivä (Evangelismós). Muita merkittäviä uskonnollisia juhlia ovat laskiaisen karnevaalisunnuntai (Apokriés) ja paaston alun puhdas maanantai (Katharí Deftéra), Kristuksen taivaaseenastumisen päivä (Análipsi), helluntai (Pentikostí), Neitsyt Marian syntymäpäivä (Génnisis tis Theotókou) 8. syyskuuta, joulu (Christoúgenna) 25. joulukuuta sekä Jumalansynnyttäjän juhla (Sýnaxis tis Theotókou) 26. joulukuuta. Joululahjat annetaan uutena vuotena, ja ne tuo joulupukin eli Pyhän Nikolaoksen sijasta Pyhä Basileios (Ágios Vasíleios), jota juhlitaan juuri 1. tammikuuta. Kirkon pyhille omistettuina päivinä juhlivat erityisesti näille omistetut kirkot, luostarit ja paikkakunnat. Nämä ovat suuria kyläjuhlia (panigýri), joihin kuuluu ulkoilmaillallisia sekä kansanlauluja- ja tansseja. Nämä päivät ovat samalla kyseisten pyhien mukaan nimettyjen ihmisten nimipäiviä, joita juhlitaan enemmän kuin syntymäpäiviä. Merkittäviä tällaisia päiviä ovat nimien yleisyyden vuoksi paitsi Marian ilmestyspäivä, jolloin juhlivat nimet María, Déspoina, Panagióta ja Panagiótis, myös muun muassa 23. huhtikuuta (Geórgios), 21. toukokuuta (Konstantínos ja Eléni), 30. kesäkuuta (Ágioi Apóstoloi eli kaikki apostolit), 26. lokakuuta (Dimítrios), 8. marraskuuta (Michaíl ja Gavriíl) sekä 6. joulukuuta (Nikólaos). Merkittävä yleiskreikkalainen juhla- ja pyhiinvaelluspaikka Maria-juhlien yhteydessä 25. maaliskuuta ja 15. elokuuta on Tínoksen Panagía Evangelístrian kirkko. Muita merkittäviä pyhiinvaelluskohteita Kreikassa ovat Pátmoksen Johannes Teologin luostari sekä Athosvuori. Athokselle on kuitenkin pääsy vain miehille. Vappuna eli 1. toukokuuta (Protomagiá) juhlitaan kevättä ja työläisiä. 28. lokakuuta vietetään isänmaallista Óchi-päivää. Kreikkalaisista kirjailijoista kaksi on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon: Giórgos Seféris vuonna 1963 ja Odysséas Elýtis vuonna 1979. Elokuvaohjaaja Michális Kakogiánnis on ollut viidesti Oscar-ehdokkaana. Hänen tunnetuin työnsä on Kerro minulle, Zorbas vuodelta 1964. Eurovision laulukilpailussa kreikkalainen Élena Paparízou voitti vuonna 2005. Maailmanperintökohteet Kreikassa on 18 Unescon maailmanperintöluettelon kohdetta, jotka kaikki edustavat esihistoriallista aikaa, antiikin aikaa tai keskiaikaa: Akropolis, Ateenan linnavuori Apollon Epikurioksen temppeli Bassaissa Asklepioksen pyhäkkö Epidauroksessa Athosvuori luostareineen Chóran kylä, Johannes Teologin luostari sekä Ilmestyskirjaluola Pátmos-saarella Dafnín, Ósios Loukáksen ja Chíoksen Nea Monín luostarit Delfoin arkeologinen alue Delos, Apollon-jumalan myyttinen syntymäpaikka Filippoin arkeologinen alue Korfun vanha kaupunki Meteoran luostarit lähes luoksepääsemättömillä kallioilla Mykenen ja Tirynsin arkeologiset alueet Mystraksen (Mistran) rauniot linnoituksineen, palatseineen, kirkkoineen ja luostareineen Olympian arkeologinen alue Pythagoreion ja Heraion Sámoksella Ródoksen keskiaikainen kaupunki Thessalonikin varhaiskristilliset ja bysanttilaiset muistomerkit Verginan arkeologinen kohde Media Kreikan käytetyin uutismedia on televisio. Vuonna 2009 se oli pääasiallinen uutiskanava 78 prosentille kreikkalaisista. Televisio oli aiemmin valtion monopoli, mutta 1980-luvun loppupuolen jälkeen kaupalliset asemat ovat vieneet suurimman markkinaosuuden. Maassa on noin 150 yksityistä televisiokanavaa, joista kymmenkunta toimii maanlaajuisesti. Radiotoiminnan sääntely on vähäistä, ja radioasemia on noin 1 500. Kreikan yleisradioyhtiö on Ellinikí Radiofonía Tileórasi (ERT), jolla on useita televisio- ja radiokanavia. Muita merkittäviä televisioyhtiöitä ja -kanavia ovat muun muassa Alpha TV, ANT1, Mega Channel, Skaï ja Star Channel. Kreikassa ilmestyy suuri määrä sekä maanlaajuisia että paikallisia sanomalehtiä. Suuria päivittäin ilmestyviä sanomalehtiä ovat muun muassa Eleftherotypía, I Kathimeriní ja Ta Néa. Internetkäyttäjiä oli vuonna 2015 noin 67 % väestöstä. Urheilu Kreikka oli Olympian kisojen eli "antiikin olympialaisten" kotimaa, ja siksi luonnollinen valinta ensimmäisten modernien olympialaisten eli vuoden 1896 kesäolympialaisten isäntämaaksi. Maa isännöi myös vuoden 1906 välikisoja sekä vuoden 2004 kesäolympialaisia. Kreikka on osallistunut kaikkiin kesäolympialaisiin ja useimpiin talviolympialaisiin vuodesta 1936 alkaen. Kreikan suosituin joukkueurheilulaji on jalkapallo. Maan mestaruudesta on pelattu vuodesta 1927 alkaen. Jalkapallon pääsarja on Kreikan Superliiga ja toiseksi korkein sarjataso Football League. Menestyneimpiä joukkueita ovat ateenalainen Panathinaikos FC ja pireuslainen Olympiakos FC. Kreikan jalkapallomaajoukkue on päässyt jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuiden lopputurnaukseen vuosina 1994, 2010 ja 2014. Jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailuiden lopputurnauksen Kreikka voitti vuonna 2004. Huhtikuussa 2013 se oli FIFA:n rankingissa sijalla 12. Kreikassa järjestetään vuosittain rallin MM-sarjaan kuuluva Akropolis-ralli, joka on yli 50 vuotta vanha ja olosuhteidensa vuoksi yksi maailman rankimpia autokilpailuja. Lähteet Aiheesta muualla Visit Greece - Kreikan valtion virallinen matkailusivusto Kreikka.net - tietoa Kreikan matkailusta Helsingin Suomi-Kreikka Yhdistys Seulonnan keskeiset artikkelit

508

https://fi.wikipedia.org/wiki/Korea

Korea

Korea voi tarkoittaa seuraavia asioita: korean kieli, pääasiassa Korean niemimaalla puhuttava kieli Korean niemimaa, joka sijaitsee Itä-Aasiassa, Kiinan ja Venäjän rajan eteläpuolella Korea, historiallinen valtio, joka jakaantui kahtia toisen maailmansodan ja Korean sodan jälkeen: Korean tasavalta eli Etelä-Korea Korean demokraattinen kansantasavalta eli Pohjois-Korea korea, mm. Huntingtonin taudissa (aik. Huntingtonin korea) esiintyvä liikehäiriö-oire. Seulonnan keskeiset artikkelit

509

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinan%20dynastiat

Kiinan dynastiat

Kiinan dynastiat ovat Kiinan hallitsijoiden tai hallitsijasukujen valtakausia, joiden kautta Kiinan historia jaotellaan. Perinteinen kiinalainen aikakäsitys on syklinen: maan historiassa järjestyksen ja kaaoksen, vaurauden ja rappion kaudet on nähty vuorottelevan jinin ja jangin mukaan. Tämän syklin luonnolliseksi perustaksi historiassa tulivat dynastiat, sillä niidenkin vaiheissa nähtiin syntymä, kasvu, rappio ja kuolema. Dynastioiden vaihtuminen onkin voinut merkitä yhteiskunnallista muutosta ja taloudellista uudistumista, ja myös nykyaikainen historiankirjoitus käyttää tätä jaottelua vielä jonkin verran, sillä länsimaiden historian kausijako ei Kiinaan sellaisenaan sovellu. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Luettelot hallitsijoista

513

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaksikielisyys

Kaksikielisyys

Yksilön kaksikielisyys tarkoittaa kahden kielen hallitsemista sujuvasti täysin tai lähes äidinkielen tavoin. Kaksikielinen ihminen kykenee aktiivisesti ajattelemaan ja puhumaan kahdella eri kielellä, ja niiden vaihtaminen toimii luonnostaan. Molempien kielten osaamisen ei välttämättä tarvitse kuitenkaan olla samalla tasolla. Kaksikielisyyttä ilmenee kaikkialla maailmassa ainakin jonkinasteisena jopa enemmän kuin yksikielisyyttä. Joissain maissa kaksi- tai monikielisyys onkin monikulttuurisuuden vuoksi selviö. Kaksikielisyyden määritelmiä Kaksikielisyydellä on useita määritelmiä, sillä se on hyvin "monimuotoinen ilmiö". Kaikkein kapea-alaisimman määritelmän mukaan kaksikielisiä ovat ihmiset, jotka ovat omaksuneet kaksikielisyyden kasvuympäristöstään ennen neljättä ikävuottaan. Kaksikielisyyttä ei kuitenkaan aina tarvitse määritellä omaksumisiän perusteella, vaan henkilöä voidaan kutsua kaksikieliseksi, jos hän on "omaksunut kaksi kieltä kasvu- tai asumisympäristössään ja käyttää kieliään päivittäin lähes natiivin - - tasolla". Kaksikielisyyttä voidaan kuitenkin määrittää joko henkilökohtaisella tai yhteiskunnallisella tasolla. Sitä voidaan myös luonnehtia esimerkiksi kielten hallitsemistason tai omaksumisiän perusteella tai kielten tehtäväsidonnaisuuden mukaan. Psykologisesti kaksikielisyys voidaan erotella joko yhdyskaksikielisyydeksi tai rinnakkaiskaksikielisyydeksi. Yhdyskaksikielisyydessä ilmauksia käännetään kielestä toiseen, rinnakkaiskaksikielisyydessä kielijärjestelmät ovat semanttisesti itsenäisiä. Tämä jaottelu saattaa kuitenkin yksittäisen henkilön tapauksessa olla hyvinkin tilannesidonnaista. Simultaanisessa eli samanaikaisessa kaksikielisyydessä lapsi omaksuu kaksi kieltä siten, että hänen kumpikin vanhempansa puhuu perheessä omaa kieltään. Lapsi oppii siis molemmat kielet tavallaan yhtä aikaa. Suksessiivisessa eli peräkkäisessä kaksikielisyydessä toisen kielen oppiminen alkaa kolmannen ikävuoden, subordinatiivisessa eli alisteisessa kaksikielisyydessä vasta 7-12-ikävuosien jälkeen. Kaiken kaikkiaan kaksikielisyys on enemmänkin elämäntapa kuin oppimisen tulos. Se näkyykin kaksikielisen elämässä kokonaisvaltaisesti. Kaksikielisyys on "dynaaminen prosessi", joka mukautuu eri tilanteisiin yksilön tarpeiden mukaan. Jotkut lapset voivat omaksua ensikielenään kaksikielisyyden. Joissakin tilanteissa voidaankin konkreettisesti puhua "äidinkielestä" ja "isänkielestä", kun lapsen vanhemmilla on kummallakin oma kielensä, jota lapsi käyttää johdonmukaisesti kyseisen vanhemman kanssa. Lapsen kielenkehitys Äidinkieli opitaan suurin piirtein neljän ensimmäisen vuoden aikana. Lapsella onkin kielenoppimiseen synnynnäinen taipumus. Jos lapsella on normaalit biologiset, sosiaaliset ja kognitiiviset valmiudet, hänellä on mahdollisuus oppia ympäristössään puhutut kielet. Lapsi omaksuu kielen vähitellen, asteittain, aluksi vuorovaikutusta jäljittelemällä. Kieli opitaan kahdessa vastakkaisessa prosessissa, joista toisessa tapahtuu määrällistä ja toisessa laadullista muutosta. Jo vauvana lapsi herkistyy äidinkielensä vivahteisiin. Vähitellen lapsen äänteiden määrä vähenee. Erilaiset ympäristötekijät vaikuttavat lapsen kielelliseen kehitykseen, ja lasten yksilöllisessä kielenkehityksessä on huomattaviakin eroja. Aluksi kaikki vauvat ääntelevät suurin piirtein samalla tavalla, mutta vähitellen ympäristössä puhuttu kieli alkaa vaikuttaa äänteiden muodostukseen. Arnberg arvostelee Roman Jakobsonin käsitystä siitä, että lapsi oppisi kielen äänteitä vastakkaisuuksien perusteella. Hänen mielestään sanat pikemminkin omaksutaan yksittäin. Kahden vuoden ikäisenä lapsi hallitsee kaksisanaisia ilmauksia, ja nelivuotiaan ilmaukset ovatkin jo monirakenteisia. Eräs kaksikielisyyden tutkimuksen ongelma on, missä vaiheessa lapsi tulee tietoiseksi siitä, että hän puhuu kahta eri kieltä. Tutkijoiden käsitykset eroavat tässä kohdassa. Kahden kielen samanaikainen oppiminen Samanaikaisesta oppimisesta voidaan puhua silloin, jos lapselle on alettu opettaa kahta kieltä ennen tämän kolmatta ikävuotta. Kahden kielen samanaikaisessa oppimisessa on havaittu olevan tiettyjä yhteisiä piirteitä. Aluksi lapsi sekoittaa kaksi kieltä toisiinsa, ja hän alkaa vasta vähitellen erottaa ne toisistaan yhä kuitenkin yhdistellen niiden piirteitä. On myös huomattu, että usein toiselle kielistä muodostuu hallitseva asema. Kieliympäristön vaihtuessa kielten asemassa voi kuitenkin tapahtua äkkinäinen muutos. Lapsen kahden kielen oppiminen on samankaltainen prosessi kuin yhdenkin kielen oppiminen. Tietyt vaikeudet koetaan suurin piirtein samaan aikaan molempien kielien kohdalla. Kahden kielen oppiminen poikkeaa kuitenkin prosessista nopeudeltaan. Silti kaksikielisen lapsen kielenoppimisen työmäärä ei välttämättä ole kaksinkertainen, kuten usein uskotaan. Tätä voi perustella muun muassa sillä, että useimmiten kaksikielinen hallitsee toisen kielistään toista paremmin. Kielillä voi myös olla tiettyjä yhtäläisyyksiä, jotka helpottavat oppimista. Kahden kielen perättäinen oppiminen Usein sellaisissa kodeissa, joissa vanhemmat puhuvat vähemmistökielellä, lapsesta tulee kaksikielinen kielien perättäisellä oppimisella. Lapsi siis omaksuu ensin vanhempiensa kielen ja sitten kodin ulkopuolella puhutun enemmistökielen kommunikoidessaan esimerkiksi muiden päiväkotilasten kanssa. Tällaisissa tilanteissa tutkijoita onkin kiinnostanut esimerkiksi se, vaikuttaako ensiksi opittu kieli toisen oppimiseen ja minkälaisia kehitysvaiheita tällaiseen oppimiseen kuuluu. On havaittu, että lapsen tekemät kielivirheet eivät välttämättä kumpua omasta äidinkielestä, vaan lapsi voi tehdä samankaltaisia virheitä kuin yhdenkin kielen oppija. Lapsi hyödyntää erilaisia menetelmiä opetellessaan toista kieltään. Lapsen omalla motivaatiolla onkin suuri merkitys toisen kielen oppimisessa; ei ole itsestään selvää, että lapsi oppii esimerkiksi koulukielensä niin hyvin, että häntä voitaisiin kutsua kaksikieliseksi. Kielien sekoittaminen, kielen vaihto sekä kielenkäytön häiriöt Kielien sekoittamisella tarkoitetaan sitä, että lapsi sekoittaa samassa ilmaisussa kahta kieltä, sillä hän ei ole vielä tietoinen kielien eriävyydestä. Kielen vaihdosta puhutaan silloin, kun lapsi vaihtaa ilmaisuja kielien välillä tietoisesti. Tämä voi johtua monista eri syistä, esimerkiksi siitä, että jotkut käsitteet on helpompi ilmaista toisella kielellä tai että lapsi haluaa osoittaa kuulumistaan tiettyyn ryhmään. Kielitieteessä tätä nimitetään koodinvaihdoksi, ja sitä pidetään normaalina kaksikielisyyden piirteenä. Interferenssissä eli kielenkäytön häiriöissä kaksi kieltä vaikuttaa kielteisesti toisiinsa. Tällaista ilmenee esimerkiksi siirtolaisperheiden lapsilla enemmistökielen muodostuessa hallitsevaksi kieleksi. Ongelmia voi ilmetä esimerkiksi ääntämisen tai lauserakenteiden kohdalla. Kaksikielisyyden vaikutukset lapsen kielelliseen kehitykseen Kaksikielisellä kasvuympäristöllä voi olla lapsen kehitykselle joko myönteisiä tai kielteisiä vaikutuksia, joista ensiksi mainittuja voidaan saavuttaa hyvissä olosuhteissa. Kaksikielisyys on siis muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta lapselle etu. Sosiaalisilla tekijöillä on huomattava vaikutus lapsen kaksikielisyyden kehitykseen. Tehtäessä johtopäätöksiä kaksikielisyyden vaikutuksista lapsen kehitykseen on kuitenkin aina analysoitava lasta yksilönä. Päätelmiin kaksikielisyyden seurauksista vaikuttavat tutkimusten erilainen taso ja tutkittujen lasten sosiaalinen tausta. Vähitellen kaksikielisyystutkimuksen painopiste on kuitenkin alkanut siirtyä ilmiön myönteisten ja kielteisten piirteiden erittelystä vaikutusten laadun tutkimiseen. Älykkyys ja kouluosaaminen Vanhemmat, jotka aikovat kasvattaa lapsestaan kaksikielisen, saattavat pelätä, että lapsesta kehittyisi niin sanotusti puolikielinen. Ennen 1960-luvun puoliväliä tehdyissä tutkimuksissa selvitettiinkin, että kaksikielisten koulumenestys oli yksikielisiä huonompi. Tämä havaittiin muun muassa Ruotsissa asuvien suomalaislapsien yhteydessä. Usein siirtolaislapset menestyivät ikätasoaan vastaavasti älykkyystestien ei-kielellisissä osuuksissa, mutta heikosti kielellisissä tehtävissä. Kuitenkin myöhemmin, 60-luvun jälkeen, tehdyissä kanadalaisissa älykkyystutkimuksissa kaksikieliset lapset suoriutuivat jopa yksikielisiä paremmin sekä ei-kielellisissä että kielellisissä tehtävissä. Molemmilla tutkimuksilla oli omat ongelmakohtansa. Ennen 1960-lukua tehtyjen tutkimusten ongelmana oli valvonnan heikkous, ja Kanadan tutkimuksissa kaksikielisyyden määrittely oli kyseenalainen. Myöskään lasten taustoja ei ollut arvioitu huolellisesti. Siksi kummatkaan tutkimukset eivät välttämättä tarjoa tarpeeksi vakuuttavaa tietoa kaksikielisyyden vaikutuksista lapsen älykkyyteen. Luotettavaa tietoa kysymykseen ei ole saatu myöhemmistäkään tutkimuksista. Ei olekaan varmaa tietoa siitä, vaikuttaako kaksikielisyys myönteisesti lapsen kognitiiviseen kehitykseen. Uskotaan kuitenkin, että kaksikielinen lapsi ymmärtää joitakin kielellisiä muotoja helpommin kuin yksikielinen. Esimerkiksi joidenkin tutkimusten mukaan kaksikielisen on yksikielistä helpompi tunnistaa kieliopillisia virheitä. Sosiaaliset tekijät Ympäristön myönteinen suhtautuminen kaksikielisyyteen saattaa vaikuttaa lapsen asennoitumiseen omaa kaksikielisyyttään kohtaan . Kaksikielisessä opetuksessa saavutetaan parhaat edut, kun molempia lapsen puhumia tai koulussa käyttämiä kieliä arvostetaan. Jos esimerkiksi lapsen kotikieltä väheksytään, lapsen kielellinen kehitys voi kärsiä. Paras tulos kotiympäristön kaksikielisyydessä saavutetaan, jos molemmat vanhemmat puhuvat ja näin opettavat lapselleen järjestelmällisesti aina omaa kieltään. Kodin ulkopuolellakin molempia kieliä on käytettävä monissa tehtävissä. Erityistä harjoitusta tarvitsee kieli, jota ei käytetä ympäristössä. Hyvissä olosuhteissa kaksikielisyys voikin kehittää lapsen metalingvististä tietoutta sekä hänen analyyttista asennettaan kieleen. Kaksikielisyyden myönteisistä sosiaalisista vaikutuksista ei ole paljon tietoa. On kuitenkin tutkittu, että kaksikielinen lapsi kykenee ymmärtämään muiden "kommunikaatio-ongelmia ja tarpeita" hyvin. Katso myös Monikielisyys Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Kielenoppiminen

514

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansainv%C3%A4linen%20avaruusasema

Kansainvälinen avaruusasema

Kansainvälinen avaruusasema eli ISS (, , ) on Maata kiertävä pysyvästi miehitetty avaruusasema. Asema on jatkoa Yhdysvaltain Skylab- ja Neuvostoliiton Mir- ja Saljut-avaruusasemille. Avaruusasema on Kanadan, Euroopan, Japanin, Venäjän ja Yhdysvaltojen avaruushallinnon yhteishanke. Suomi ei osallistu avaruusaseman rahoitukseen, vaikka onkin Euroopan avaruusjärjestön jäsen. Avaruusasema kiertää Maata 355-368 kilometrin korkeudella. Asema on erotettavissa Maasta paljaalla silmällä. Asema on ollut miehitettynä vuodesta 2000 lähtien. Sen käyttö on rahoitettu ainakin 2020-luvun puoleenväliin asti. Historia Parikymmentä vuotta ennen ISS-projektia heinäkuussa 1975 Neuvostoliitto ja Yhdysvallat tekivät Apollo-Sojuz-yhteislennon. Se oli perusteellisesti valmisteltu ja toteutettu hanke. Siinä hankittuja teknisiä ja toiminnallisia ratkaisuja pystyttiin käyttämään ISS-hankkeessa, vaikka Apollo-Sojuz-projektista olikin kulunut jo melkoisesti aikaa. Avaruusasemahanke alkoi 1983, kun Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ehdotti Space Station Freedomin rakentamista Nasan hankkeena. Sen piti maksaa kahdeksan miljardia dollaria ja se olisi otettu käyttöön 1990-luvun alkuun mennessä. Sittemmin avaruusaseman nimi muutettiin Space Station Alphaksi ja hanke kansainvälistyi. Aseman kokoa pienennettiin, kustannukset nousivat yli kattohinnan ilman yhdenkään osan valmistusta. Hanke siirtyi McDonnell-Douglasilta Boeingin urakaksi. Presidentti Clintonin aikana aseman nimeksi vahvistui nykyinen, lyhennettynä ISS. Venäjä tuli mukaan avaruusaseman rakentajaksi ja sen arkkitehtuuriksi valittiin edesmenneen Neuvostoliiton Mir-2-avaruusaseman suunnitelma. Pääosa aseman moduuleista valmistetaan Venäjällä kustannus- ja osaamissyistä. Modulaarisen rakenteen ansiosta asemaan voidaan liittää eri toimittajien hyvinkin erilaisia moduuleja. Ensimmäinen ISS:n osa, Zarja, laukaistiin matkaan vuonna 1998. Sitä seuranneella avaruussukkulalennolla STS-88 laukaistiin Unity avaruussukkulan kyydissä. Samalla lennolla avaruussukkulan avulla yhdistettiin moduulit toisiinsa ja aseman voidaan katsoa syntyneen. ISS valmistui pääpiirteissään vuonna 2010. Rakentamisessa oleellisessa osassa olleet avaruussukkulalennot päättyivät vuonna 2011. Rakentamista haittasi avaruussukkula Columbian tuhoutuminen paluulennolla vuonna 2003. Venäjän avaruusjärjestö on ollut ISS:n merkittävin ylläpitäjä sukkulan käytön päätyttyä heinäkuun alussa 2011. Yhdysvallat antaa suurimman rahallisen panoksen. Sojuzin kolmen avaruuslentäjän kuljetuskapasiteetti ja vähäinen rahtikapasiteetti asettaa rajoja toiminnalle. Euroopan ESA ja Japanin JAXA ovat marginaalisia toimijoita. ESAssa Ranska alkoi vuoden 2011 alussa vaatia, että kaikkien ESA-maiden tai kenties kaikkien EU-maiden tuli osallistua länsieurooppalaisen ISS-käytön kustannuksiin. Tässäkin on ongelmana se, että vuoteen 2020 asti ISS-asemalle pääsee vain harva ESA-maiden avaruuslentäjä, koska Sojuzin paikoista valtaosa on myyty venäläisille ja yhdysvaltalaisille avaruuslentäjille ja osa avaruusturisteille. Yleistä eurooppalaista maksuvelvoitetta ei tee helpommaksi sekään, että ESAn astronauttijoukoissa on vain noin puolen tusinan ESA-maan kansalaisia. Brasilian avaruusjärjestö oli mukana hankkeessa vuosina 1997-2007, mutta jäi sen jälkeen pois. Tulevaisuus Vuonna 2018 suunnitelmana on aseman toiminnan jatkaminen nykymuodossaan ja rahoitustilanne on seuraava. Amerikkalainen osa (USOS) on rahoitettu vuoteen 2025 saakka. Venäläisen osan (ROS) osalta Roskosmos suosittaa jatkamista vuoteen 2024. Jos ISS-avaruusaseman käyttö päättyy, se todennäköisesti pudotetaan ilmakehän läpi Tyyneen valtamereen. Aseman tulevaisuudesta on esitetty myös muita suunnitelmia. 2016 Nasa ilmoitti, että on mahdollista, että asema myydään jollekin toiselle toimijalle. Myynnin tulisi tapahtua vuoteen 2020 mennessä ja tarkoituksena olisi jatkaa sen tutkimuskäyttöä. Venäjä on tehnyt suunnitelmia omien moduuliensa säästämisestä ja siirtämisestä seuraavaan asemaan. Rakenne Avaruusasema on rakenteeltaan modulaarinen. Se koostuu lukuisista paineistetuista moduuleista ja erilaisista apujärjestelmistä. Avaruusaseman rungon muodostaa Integrated Truss Structure, johon muiden muassa on kiinnitetty asemalla sähkön tuottavat aurinkokennot. Varsinaisen ihmisasuttavan asemanosan muodostavat paineistetut moduulit. Ne ovat laukaisujärjestyksessä Zarja - Avaruusaseman perusta. Valmistettu Venäjällä, mutta Nasalle myyty moduuli, joten juridisesti yhdysvaltalainen. Zvezda - venäläinen huoltomoduuli, joka muun muassa sisältää osan aseman elossapitojärjestelmästä ja tarjoaa majoituksen kahdelle miehistön jäsenelle. Unity (eli Node 1) - Risteysmoduuli, johon kytketään muita moduuleja. Ensimmäinen Yhdysvalloissa valmistettu moduuli. Quest Joint Airlock - Yhdysvaltalaisvalmisteinen ilmalukkomoduuli. Pirs - Venäläinen telakointimoduuli ja ilmalukko. Destiny - Nasan laboratoriomoduuli. Harmony (eli Node 2) - Eurooppalaisvalmisteinen risteysmoduuli. Columbus - ESAn ISS-avaruusasemamoduuli. Kibō - Japanilainen laboratoriomoduuli. Toimitettiin asemalle kolmessa osassa vuosien 2008-2009 aikana. 1. osa laukaistiin sukkula Endeavourin mukana maaliskuussa 2008 ja toinen osa 1. kesäkuuta 2008. Kolmas osa toimitettiin asemalle heinäkuussa 2009. Tranquility (eli Node 3) - Eurooppalaisvalmisteinen risteysmoduuli ja siihen ennen laukaisua kiinnitetty Cupola - Italian avaruusjärjestön toteuttama ISS-avaruusasemamoduuli. Muita moduuleja ovat muiden muassa: Bigelow Expandable Activity Module (BEAM) - Bigelow Aerospacen kokeellinen puhallettava paineistettu moduuli, 2016. Rakenteilla oleva Nanoracks-yhtiön ilmalukko on tarkoitus laukaista asemalle 2019. Se on kehitetty erityisesti nanosatellittien lähettämiseen asemalta. ISS-retkikuntien miehistöt ISS:n pääpiirteissään valmistuttua noin vuonna 2010 miehistön kooksi on vakiintunut 6. Avaruussukkuloiden käytön loputtua miehistökuljetuksissa käytettävä yksinomaan venäläistä Sojuzia. Se on kolmepaikkainen eikä siinä ole juurikaan tilaa rahdille. Kussakin Sojuz-miehistössä on venäläinen komentaja sekä toinen täyden Sojuzin lentokoulutuksen saanut. Kolmas jäsen voi olla sitten puhtaammin pelkkä matkustaja. Miehistökierrossa vaihdokset tapahtuvat kolmen kuukauden välein. Edellisen retkikunnan vanhempi puolikas eli kolme henkilöä poistuu Sojuz-aluksella ja retkikunta päättyy. Uudempi, asemalle jäänyt puolikas jatkaa seuraavan retkikunnan osaksi. Uuden retkikunnan toinen puolikas laukaistaan asemalla uudella Sojuzilla. Uudempi retkikunta päättyy jälleen, kun sen vanhempi puolikas poistuu asemalta. Käytännössä siis kukin yksittäinen henkilö on asemalla noin viisi ja puoli kuukautta ja osallistuu kahteen retkikuntaan. Nasa kutsuu vaihtomiehistöä termillä Expedition, joka on samanlainen termi jota on käytetty muun muassa Maan napa-alueiden tutkimusmatkoista. Kustakin miehistöstä yksi on avaruusaseman komentaja (eli päällikkö), muiden roolit ovat teknisiä tai tieteellisiä asiantuntijoita. Pääosa miehistöjen jäsenistä on eri avaruusjärjestöjen työntekijöitä, poikkeuksia ovat lähinnä Yhdysvaltain sotilaat, yritysten lähettämät asiantuntijat ja avaruusturistit. Asemalla ei ole suoranaista sotilaallista toimintaa. Lähes neljäsosa kaikista koskaan lentäneistä astronauteista on vieraillut ISS:llä. Venäjän avaruusjärjestö solmi 10. huhtikuuta 2007 Nasan kanssa sopimuksen koskien ISS:n huoltolentoja. Sopimuksen arvo on 719 miljoonaa dollaria vuoteen 2011 asti. Se kattaa 15 miehistön jäsenen kuljetukset (kuusi vuonna 2009, kuusi vuonna 2010 ja kolme vuonna 2011) ja 5 600 kg rahtia vastaavana aikana. Toukokuussa 2013 Nasa päätti ostaa kuusi astronauttilentoa Sojuz-kapselilla avaruusasemalle, tämän hinta oli kaikkiaan 424 miljoonaa dollaria eli noin 70 miljoonaa dollaria per istuin. Normaalisti puolet miehistöstä on ollut venäläisiä ja puolet muita. Elokuussa 2016 Venäjä ilmoitti, että sen osuutta aseman miehistöstä voitaisiin pienentää kolmesta kahteen. Syyksi ilmoitetaan, että aseman venäläisellä puolella ei ole riittävästi tutkimuksia meneillään, jotta kosmonauttien määrä olisi perusteltua. Myös uusi venäläinen tutkimusmoduuli "Nauka" on myöhästynyt ja sen lähettäminen on ylipäätään epävarmaa. Avaruusturistit Kalifornialainen sijoitusmiljonääri (ja aiemmin Nasalla työskennellyt) Dennis Tito oli ensimmäinen avaruusturisti. Hän maksoi 20 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria kymmenen päivän lennostaan huhtikuussa 2001. Eteläafrikkalainen nettimiljonääri Mark Shuttleworth maksoi myös noin 20 miljoonaa dollaria matkastaan huhtikuussa 2002, jolloin hänestä tuli ensimmäinen afrikkalainen avaruudessa. Hän oli matkan aikana muun muassa radioamatööriyhteydessä Nelson Mandelan kanssa. Avaruusturismi koki takaiskun avaruussukkula Columbian tuhoutuessa 1. helmikuuta 2003 ja venäläiset lykkäsivät kaikkia suunnitelmia uusista turisteista. Kuitenkin myöhemmin samana vuonna venäläiset ilmoittivat, että he voisivat lähettää kaksi avaruusturistia ISS:lle ja antoi virginialaiselle Space Adventures Ltd:lle tehtäväksi löytää halukkaita, jotka olisivat valmiita maksamaan 20 miljoonaa dollaria 10 päivän matkasta. Vuonna 2004 kerrottiin, että newjerseyläinen liikemies Gregory Olsen olisi kolmas avaruusturisti huhtikuussa 2005. Olsenin matka toteutui kuitenkin vasta saman vuoden lokakuussa terveydellisten syiden takia. Venäjän avaruusjärjestö ilmoitti huhtikuussa -vuotiaan japanilaisen liikemiehen Daisuke Enomoton lennosta avaruusasemalla Sojuz-laukaisulla. Enomoto on entinen Internet-yhtiön Livedoor Co.:n johtaja. Enomoto on ollut koulutuksessa vuoden 2006 alussa. Matkan hinta on 20 miljoonaa dollaria, joka on huomattavasti alempi kuin lennosta aiheutuvat laskennalliset kustannukset. 21. elokuuta 2006 kuitenkin ilmoitettiin, että Enomoton terveydentila ei sallinut hänen osallistumistaan Sojuz TMA-9 -lennolle. Enomoton tilalla asemalle lähti TMA-9-lennolla Anousheh Ansari. Huolto Asemaa huollettiin pitkälle Nasan avaruussukkuloilla, joiden rahtikapasiteetti oli suuri sekä kiertoradalle että sieltä takaisin. Niiden ohella ISS:ää huollettiin miehittämättömillä huoltoaluksilla ja vuoden 2011 lopusta sukkuloiden poistuttua käytöstä ainoastaan niillä. Käytettyjä huoltoaluksia ovat jo Neuvostoliiton Saljut-ohjelman ajoilta käytössä ollut venäläinen Progress ja ESAn 2000-luvulla kehittämä ATV-alus. ATV on huomattavasti Progressia kalliimpi, mutta kuljettaa sitä hieman suuremman määrän rahtia. Muita käyttöön otettuja huoltoaluksia ovat JAXAn HTV-alus sekä yksityisten yhtiöiden Dragon ja viimeisimpänä Cygnus. Nykyisistä huoltoaluksilta ainoastaan Dragon on suunniteltu palaamaan ehjänä maan pinnalle, joten se on ainoa tapa tuoda suurempia määriä rahtia kuten tieteellisiä kokeita takaisin. Heinäkuuhun 2015 mennessä aseman miehistö on evakuoitunut siiheen kiinnitettyyn avaruusalukseen avaruusromuun törmäämisen varalta neljästi. Tutkimus Kansainvälisen avaruusaseman toiminta on suunnattu ennen kaikkea monialaiseen tieteelliseen tutkimukseen. Toistaiseksi kuitenkin lähes kaikki tutkimus on ollut biolääketieteellistä, suuntautuen ihmisen fysiologian tutkimukseen mikropainovoimassa. Tutkimusta on tehty myös perusbiologiassa mikropainovoiman vaikutuksista eläinten ja kasvien rakenteeseen, aineenvaihduntaan ja evoluutioon. Muita tutkimusaloja ovat fysikaaliset tieteet, geotieteet, materiaalitiede sekä palamisprosessien tutkimus (combustion science). Asemaa on suunniteltu käytettävän myös tulevien avaruusohjelmien teknologioiden ja tekniikan tutkimiseen ja testaamiseen. Rata ja havainnointi ISS ylittää Maan päiväntasaajan noin 90 minuutin välein 22,5 astetta lännempänä verrattuna edelliseen kierrokseen. Lisäksi maapallon litistyneisyyteen liittyvän gravitaatiovaihtelun takia ISS:n rata siirtyy vuorokaudessa noin 6 astetta lännemmäksi. ISS heijastaa hyvin Auringon valoa ja on juuri havaittavissa paljain silmin mutta mitään yksityiskohtia siitä ei erotu. Parhaimmillaan sen magnitudi on −2. Etelä-Suomessa aseman voi nähdä kuukauden välein. Yksi näkymisjakso kestää puolitoista viikkoa. Avaruusasema näkyy matalalla etelässä noin kymmenen minuutin ajan vuoroin aamu- ja iltataivaalla. Livekuvaa maapallosta ISS:llä on neljä HD-laatuista livekuvaa maapallosta lähettävää kameraa, jotka ovat kiinni Columbus-moduulin ulkopinnassa. Kamerat lähetettiin asemalle vuonna 2014 SpaceX Dragon -kapselilla. Nasan HDEV-järjestelmä eli High Definition Earth-Viewing System kuvaa maapalloa kolmesta suunnasta: yksi kamera osoittaa eteen, toinen alaspäin ja kaksi muuta kuvaavat taaksepäin, jolloin saadaan eri kuvakulmia. Kuva lähetetään maahan livenä ja kameroista yksi kerrallaan toimii: kuvausvuoro vaihtuu jatkuvasti kameroiden välillä. Kameroiden kotelot ovat paineistettuja ja niiden lämpötila on säädelty. Livekuvaa ei lähetetä vain huvin vuoksi, vaan kameroilla testataan kuinka HD-kamerat kestävät avaruuden olosuhteita, esimerkiksi sitä miten kova säteily vaikuttaa kameran kuvanlaatuun ajan kuluessa. Kameroiden valmistajat ovat Hitachi, Panasonic, Sony ja Toshiba. Silloin kun kameran lähettämä kuva on musta, on ISS-aseman sijainti juuri silloin sellaisen alueen yläpuolella, jossa maapallolla eletään yöaikaa. Kuvausvuoron vaihtuessa musta kuva saattaa vähäksi aikaa muuttua ja näyttää auringon nousua tai laskua. Kuva näkyy hetken harmaana ja sitten mustana, kun kameroiden kuvausvuoro vaihtuu. Kuva auringonlaskusta ja tekstiä näytetään myöskin kuvausvuoron vaihtuessa tai silloin, kun lähetystä ei ole saatavilla. Kritiikkiä Nasaa on kritisoitu etenkin Yhdysvalloissa siitä, että projekti on ajan- ja rahanhaaskausta. Näiden kriitikkojen mukaan resurssit voitaisiin kohdistaa hyödyllisempiinkin kohteisiin: esim. projektin arvioidulla 100 miljardin dollarin budjetilla voitaisiin toteuttaa kymmeniä miehittämättömiä tieteellisiä lentoja. Avaruustutkimuksen kannattajat huomauttavat, että tämäntyyppiset näkemykset ovat erittäin lyhytnäköisiä; tutkimustulokset ja avaruusaseman rakentamiseen liittyvät ratkaisut ovat tuottaneet miljardien edestä tuloja. Joissakin arvioissa on esitetty, että miehitetyillä avaruuslennoilla kehitetystä teknologiasta saatu epäsuora taloudellinen hyöty on seitsenkertainen aseman hintaan nähden. Toiset arviot tyytyvät vain kolminkertaiseen hyötysuhteeseen. Lähteet Aiheesta muualla Eri organisaatioiden ISS-sivustoja , Tutkimustoiminnasta avaruusasemalla Muita linkkejä Kansainvälinen avaruusasema Miehitetyt avaruuslennot Seulonnan keskeiset artikkelit

515

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kantoninkiina

Kantoninkiina

Kantoninkiina (, kirjaimellisesti "Yue-kieli") on siniittinen kieli, jota puhutaan enimmäkseen kaakkoisessa Manner-Kiinassa, Hongkongissa, Macaossa, kiinalaisten vähemmistöjen keskuudessa Kaakkois-Aasiassa ja monien kantoninperäisten ulkokiinalaisten keskuudessa. Kielen nimi tulee Kantonista, joka on Guangdongin maakunnan pääkaupunki. Hongkongin ja Macaon peruslakien mukaan toinen virallinen kieli on "kiina". Vaikka asiaa ei tätä enempää tarkenneta, kantoninkiina on de facto virallinen kieli molemmilla erityishallintoalueilla. Eri alueilla puhutaan erilaisia kantonin murteita. Merkittävin on Kantonin murre, jota tarkoitetaan useimmiten kantoninkiinasta puhuttaessa. Kantonin murre on lingua franca sekä Guangdongin maakunnassa että ulkomaalaisessa kantonilaisessa ympäristössä, ja sitä puhuu 70 miljoonaa ihmistä. Murretta puhutaan myös Hongkongissa, joka on Etelä-Kiinan alueen taloudellinen ja kulttuurinen pääkaupunki. Kantonin murteen lisäksi Taishanin murre, yksi sei yap- eli siyi () -murteista, pysyy elinvoimaisena. Muut kantonin murteet ovat kuolleet tai kuolemassa. Yhteensä kantoninkiinaa puhuu maailmassa noin 75 miljoonaa ihmistä, joista noin 60 miljoonaa asuu Guangdongin maakunnassa, Hongkongissa tai Macaossa. Popularisoitunut kantoninkielinen media (huomattavimpina Hongkongin elokuvat, televisiosarjat ja cantopop), eristäytyneisyys ja kantoninkiinankielisten merkittävä asema talouselämässä lupailevat kielelle omaa elämäänsä. Useimmat wuxia-elokuvat Guangdongista on alun perin kuvattu kantoninkiinaksi ja sen jälkeen dubattu mandariinikiinaan, englantiin tai molempiin. Kantoninkiina on merkittävä kieli länsimaissa ja Kaakkois-Aasiassa asuvien kiinalaisten keskuudessa, sillä 1950-luvulle saakka suurin osa kiinalaisista maahanmuuttajista oli nimenomaan kantoninkielisiä. Taustaa Suurin siniittinen kieli on mandariinikiina, ja joskus kantoninkiina ja lähes kaikki muut siniittiset kielet lasketaan sen murteiksi. Tämä johtunee kahdesta seikasta: Kielen ja murteen ero on pääosin poliittinen päätös, ja näiden kielten puhujilla ei ole itsenäistä valtiota. Kirjoitusjärjestelmä on pitkälti sama kuin mandariinikiinassa, ja koska merkit osoittavat merkityksen eivätkä juurikaan lausumista, näiden kielten puhujat ymmärtävät jotenkuten toistensa kirjoitusta. Esimerkiksi kantonin ja mandariinin lausuminen poikkeaa kuitenkin toisistaan niin paljon, ettei toisen kielen puhuja ymmärrä juuri sanaakaan toisen puheesta; läheisyysaste lienee pikemmin luokkaa englanti-venäjä kuin vaikkapa ruotsi-norja. Tosin kielioppi on melko samantapainen, vaikka sekin poikkeaa jonkin verran kielten/murteiden välillä. Kantoninkiinassassa on jonkin verran omaa sanastoa, jota ei voida kirjoittaa "yleiskiinalaisin" merkein. Näille sanoille on kantonissa omat kirjoitusmerkkinsä, mutta virallisessa tekstissä niiden käyttöä pyritään usein välttämään. Kantoninkiinassa on myös säilynyt monia sellaisia sanontoja, jotka mandariinikiinassa ovat hävinneet normaalista kielenkäytöstä. Koska kantoninkiinan puhujat ovat olleet enemmän tekemisissä eurooppalaisten kielten puhujien kanssa, kantoninkiina sisältää selvästi enemmän lainasanoja kuin mandariinikiina. Muutamia lainasanoja on kantonin kautta kulkeutunut mandariinikiinaan saakka. Kantoninkiina on vanhakantaisempaa verrattuna muihin suuriin siniittisiin kieliin, sillä kantoninkiinassa sanaloppuiset klusiilit ovat säilyneet sekä tooneja on edelleen kuusi. Mandariinikiinassa tooneja on vähemmän ja kaikki vanhasta kiinasta peräisin olevat sanaloppuiset klusiilit eivät ole säilyneet. Äänteet Alukkeet Alukkeet ovat tavujen alkukonsonantteja. Seuraavassa taulukossa esitetään kantoninkiinan alukkeet foneettisin merkein. Alukkeista ääntyy usein , ja jää usein ääntämättä. Koronaalien artikulaatiopaikka vaihtelee dentaalisen ja alveolaarisen välillä; klusiilit ovat yleensä dentaalisia, kun taas affrikaatat ja sibilantit ovat alveolaarisia, ja ennen suppeita etuvokaaleja palatalisoituneita. Affrikaatat saattavat palatalisoitua myös ennen vokaaleja . Lopukkeet Lopukkeet päättävät tavun. Kantoninkiinan tapauksessa ne koostuvat vokaalista ja mahdollisesta loppukonsonantista. Yksinään tavun muodostavat syllabiset nasaalit . Lopukkeet esiintyvät vain arkisessa puheessa. Ne puuttuvat joistakin latinisointijärjestelmistä. Toonit Kantoninkiina on tonaalinen kieli. Tooneja on Hongkongin ja Macaon murteessa kuusi ja Kantonin murteessa seitsemän; korkea tasainen ja korkea nouseva tooni ovat Hongkongissa ja Macaossa langenneet yhteen. Perinteisesti ja diakronisesti pidäkkeisten eli klusiileihin loppuvien tavujen kolmea mahdollista toonia pidetään omina tooneinaan; synkronisesti ne ovat käytännössä kuitenkin samoja kuin avointen tavujen tasaiset toonit. Kirjoitusjärjestelmä Kantoninkiinaa kirjoitetaan kiinalaisella kirjoituksella, perinteisillä merkeillä, paitsi Manner-Kiinassa, jossa sitä kirjoitetaan yksinkertaistetuilla merkeillä. Katoninkiinalainen kirjallisuus sai alkunsa 1600-luvulla. Latinisointi Kantoninkiinalle on useita latinisointitapoja latinalaisille aakkosille. Niistä yleisimmin tavattavia ovat nykyään Yalen latinisointi, Hongkongin opetusviraston hyväksymä kantoninkiinan pinyin ja Hongkongin kielitieteellisen seuran kehittämä Jyutping. Suurin osa kantoninkiinan puhujista ei ole kuitenkaan perillä yhdestäkään säännönmukaisesta latinisointimenetelmästä, koska ne eivät kuulu opetusohjelmaan Hongkongissa tai Guangdongissa. Sanasto Lukusanat 1-10 kantoninkiinaksi (Hongkongin murre): Lähteet Aiheesta muualla Kantoninkiinan sanakirjoja tai tietokantoja puhutusta kantonista CantoDict: Kantoni-englanti sanakirja Hongkongin kiinalainen yliopisto: kiinalaiset merkit Puhuva kantonilainen sanakirja Muita Learn Cantonese: Perussanasto ja fonetiikka 粵語拼盤 : Foneettinen järjestelmä Sheikin kantonifoorumi: Englantia puhuville kantonia opetteleville tarkoitettu foorumi Kantoni Ethnologuessa Romanisaatio Siniittiset kielet Seulonnan keskeiset artikkelit Kiinan kielet Macaon kielet Hongkongin kielet

516

https://fi.wikipedia.org/wiki/Keskustapuolue%20%28t%C3%A4smennyssivu%29

Keskustapuolue (täsmennyssivu)

Keskustapuolue voi tarkoittaa ainakin seuraavia: keskustapuolue, yleisnimitys poliittisen keskustan puolueille Keskustapuolue, nykyisen Suomen Keskustan nimi vuosina 1965-1988 Keskustapuolue (), Islanti Keskustapuolue (), Norja Keskustapuolue (), Puola Keskustapuolue (), Ruotsi Keskustapuolue (), Färsaaret Keskustapuolue (), Saksa Keskustapuolue (), Unkari Viron keskustapuolue () Suomen Keskustapuolue, Suomessa vuosina 1961-1962 toiminut puolue.

517

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansallislaulu

Kansallislaulu

Kansallislaulu on kansallista yhteistuntoa ilmentävä, tietyissä virallisissa ja juhlatilaisuuksissa esitettävä laulu. Joissain maissa kansallislaulu on vahvistettu lainsäädännöllä. Toisten maiden, esimerkiksi Suomen, lainsäädännöissä ei ole mainintaa kansallislaulusta, vaan se perustuu käytäntöön. Kansallislaulu on monella sellaisellakin kansakunnalla, jolla ei ole omaa valtiota. Kansallislaulut ovat suhteellisen uusi keksintö. Ison-Britannian God Save the King esitettiin ensimmäisen kerran Lontoossa vuonna 1745 Prestonpansin taistelun voiton kunniaksi. Laulun melodia otettiin sen jälkeen käyttöön kansallislauluissa esimerkiksi Saksassa ja Tanskassa. Ranskan Marseljeesia laulettiin Tuileries'n valtauksessa 1792, minkä kautta siitä tuli suosittu vallankumouslaulu. Kansallisuusaatteen nousun myötä 1800- ja 1900-luvuilla useimmat maat omaksuivat itselleen kansallislaulun. Kansallislaulun sanoitus on usein voimakkaan kansallismielinen, ja siinä viitataan maahan ja kansaan tavalla, jolla kansa ne kokee. Kansallislaulun melodia voi olla alkuperäinen tai lainattu jonkin toisen maan laulusta. Katso myös Luettelo kansallislauluista Lähteet Seulonnan keskeiset artikkelit

518

https://fi.wikipedia.org/wiki/KRS-TV

KRS-TV

KRS-TV on Kristiinankaupungin paikallinen televisiokanava. KRS-TV aloitti toimintansa 1980 ja vuonna 1993 se sai toimiluvan. Kanavan ohjelmisto on kaksikielistä. Ohjelmatarjontaa on kaksi kertaa viikossa tiistaisin ja perjantaisin, kun taas kaupunginvaltuuston istunnot lähetetään torstaisin. Ohjelmatarjonta koostuu paikallisista tapahtumista ja kulttuurista, suorina lähetyksinä kanava lähettää muun muassa kaupunginvaltuuston istunnot. Aiheesta muualla Suomalaiset televisiokanavat Kristiinankaupungin media Vuonna 1980 perustetut televisiokanavat

519

https://fi.wikipedia.org/wiki/Keliakia

Keliakia

Keliakia on elinikäinen autoimmuunisairaus, jossa rukiin, vehnän ja ohran sisältämä valkuaisaine gluteeni aiheuttaa ohutsuolen limakalvolla suolinukkaa vaurioittavan tulehdusreaktion, joka häiritsee ravintoaineiden imeytymistä. Vaurion aiheuttajana on gluteenin prolamiiniosa, joka vaihtelee eri viljoissa. Vehnän gliadiini, rukiin sekaliini ja ohran hordeiini aiheuttavat immunologisen vasta-ainereaktion. Prolamiini tarttuu ohutsuolen limakalvossa sitä vastaan muodostuneeseen vasta-aineeseen, joka johtaa limakalvon nukkarakenteen tuhoutumiseen. Väestöseulontatutkimusten mukaan keliakiaa esiintyy Suomessa 1,5 prosentilla lapsista ja jopa 2,7 prosentilla vanhuksista. Taudin esiintyvyys lisääntyy iän myötä. Sairaus on naisilla yleisempi kuin miehillä. Keliakiaa runsaasti tutkineen professori Markku Mäen mukaan enemmistö (vuonna 2010 noin 3/4) keliaakikoista on diagnostisoimatta eli ei tiedä sairaudestaan eikä saa hoitoa siihen. Suurin osa tapauksista on piileviä, ja oireet ovat usein lieviä ja epätyypillisiä. Kuitenkin hoitamaton keliakia kaksinkertaistaa kuolemanriskin. Keliakia ei ole allergia, joten sitä ei tule sekoittaa esimerkiksi vilja-allergiaan, joka tarkoittaa yliherkkyyttä vehnälle, rukiille, ohralle ja kauralle. Vilja-allergiaa esiintyy harvoin aikuisilla. Oireet Keliakian oireet ovat usein lieviä, ja diagnoosin saaminen saattaa kestää kauan. Tavallisimpia oireita ovat laihtuminen, ripuli tai löysät ulosteet, vatsakivut, pahoinvointi ja ruokahaluttomuus. Harvinaisempia oireita ovat suun haavaumat eli aftat, hampaiden kiillevauriot, kipeä kieli, vatsan turpoaminen, luusto-, lihas- tai nivelkivut, hermosäryt, K-vitamiinin puutoksesta johtuva vuototaipumus, iho-oireet, ummetus, kuukautishäiriöt, lapsettomuus, masennus ja muut psyykkiset häiriöt sekä lapsilla todettava kasvun hidastuminen ja puberteetin myöhästyminen. Myös neurologiset häiriöt ja keskenmenot ovat mahdollisia. Ravintoaineiden imeytymishäiriöt, hengitystieoireet ja väsymys ovat keliakian tavallisia oireita. Keliakia voi aiheuttaa lapsilla ahdistusta, masennusta tai aggressiivisuutta. Hoitamaton keliakia voi aiheuttaa muun muassa osteoporoosia eli luukatoa. Keliaakikoilla tavataan myös monia vitamiinien puutoksista johtuvia oireita, koska esimerkiksi rasvaliukoisten vitamiinien imeytyminen heikentyy ja niiden pitoisuudet veressä vähenevät. Noin puolella keliaakikoista on laktoosi-intoleranssi, joka useimmiten osoittautuu gluteenin tuhoaman suolinukan sivuoireeksi: kun suolinukka on palautunut, voidaan siirtyä jälleen maitotuotteisiin. Sairaus voi esiintyä myös iholla ihokeliakiana eli dermatitis herpetiformisina, jolloin iholle tulee kutisevaa pienirakkulaista ihottumaa. Ihokeliakiaa ilmenee noin 10 prosentilla keliaakikoista. Ihottumaa esiintyy etenkin kyynärpäissä, polvitaipeissa, päässä ja pakaroissa. Ihokeliakoilla on usein myös suolisto-oireita, mutta ne ovat useimmiten lieviä. Harvinaisissa tapauksissa keliakia vaikuttaa oireettomalta. Diagnoosi Keliakian hoitosuosituksen mukaan keliakian toteamisen keskeiset kriteerit ovat ohutsuolikoepala, ihokoepala, kliininen tai histologinen paraneminen gluteenittomalla ruokavaliolla ja erityistilanteissa gluteenialtistus. Alkututkimuksena voidaan käyttää verikoetta, josta etsitään keliakiavasta-aineita. Luotettavin verikokeista on endomysiini-vasta-ainetutkimus, jonka avulla diagnoosi voidaan tehdä jopa ilman ohutsuolen tähystystä. Pääsääntöisesti tarvitaan kuitenkin suolinäytteen mikrosoppista tutkimusta. Näyte otetaan gastroskopialla eli mahalaukun tähystyksellä, jossa tähystin viedään ohutsuoleen saakka. Keliakian toteamista varten Suomessa on kehitetty myös apteekista saatava keliakian pikatesti, joka soveltuu myös kotikäyttöön. Pikatesti ei kuitenkaan ole yhtä luotettava kuin ohutsuolesta otettava koepalatesti, joten positiivisen pikatestidiagnoosin jälkeen tulee kääntyä lääkärin puoleen varsinaisen diagnoosin saamiseksi. Hoito Nykylääketieteen mukaan ainoa keliakiaan auttava hoito on elinikäinen gluteeniton ruokavalio. Ruokavaliosta jätetään pois ruista, ohraa ja vehnää sisältävät viljavalmisteet. Gluteenittoman ruokavalion aloittamisesta kestää suunnilleen puolesta vuodesta vuoteen, kunnes suolinukka on palautunut normaaliksi. Ihokeliakiassa ihottuma katoaa suurin piirtein samassa ajassa. Ravintoaineiden imeytyminen kuitenkin alkaa jo ennen tätä. Suositusten mukaan keliaakikot voivat käyttää kauraa osana ruokavaliotaan. Kauran on kuitenkin oltava puhdasta: on periaatteessa mahdollista, että tavallisissa kauratuotteissa on jäämiä ohrasta, vehnästä tai rukiista. Keliaakikolle turvallisia kauratuotteita saa yleensä tavallisista ruokakaupoista. Tutkimuksissa käytetyt kauramäärät ovat olleet 50-90 grammaa kauraa päivässä. Kauran käyttö voidaan aloittaa heti taudin toteamisvaiheessa. Kauran korkean kuitupitoisuuden vuoksi tulee sen käyttö aloittaa varovaisesti. Jos ruokavaliossa on ollut kovin vähän kuitua, vatsaoireita voi helposti ilmetä, kun kauran käyttö aloitetaan liian suurella annoksella. Keliakialiitto ei suosittele spelttivehnän käyttöä, koska se on geneettisesti kaukaista sukua vehnälle. Tutkimuksissa on todettu speltin sisältävän runsaasti gluteenia. Keliakiaruokavaliossa voidaan käyttää yleensä myös teollisesti prosessoitua vehnätärkkelystä, jonka gluteenipitoisuus on erittäin alhainen. Ihokeliakiassa on usein tarpeen hoidon alkuvaiheessa käyttää lääkkeitä ihottuman rauhoittamiseksi. Ruokavaliota noudattamalla keliaakikko voi elää normaalia elämää, eikä sairaus vaikuta elämää lyhentävästi. Mikäli tuotteessa on gluteenia, se ilmoitetaan aina omalla nimellään tuotteen ainesosaluettelossa, eikä se voi piiloutua E-koodin taakse. Hoitamattomana keliakia voi aiheuttaa esimerkiksi hedelmättömyyttä ja hermosto-oireita, sekä altistaa muille sairauksille. Esiintyvyys Keliakian esiintyvyyttä Suomessa on tutkittu paljon, ja tutkimusten perusteella noin kaksi prosenttia suomalaisista sairastaa keliakiaa. Kuitenkin vain noin kolmasosa näistä keliaakikoista on diagnosoituja keliaakikkoja, ja suurin osa keliaakikoista sairastaa tautia tietämättään. Suurin osa keliakiaa sairastavista on naisia. Keliakian esiintyvyydessä on myös suuria eroja maapallon eri alueiden välillä, mikä johtuu osittain siitäkin, kuinka paljon gluteenipitoisia tuotteita alueella käytetään. Autismin kirjon ihmisillä autoimmuunisairauksista keliakia on yleistä. Myös nuoruustyypin diabetesta sairastavilla keliakia on normaalia yleisempää. Perinnöllisyys Keliakia on perinnöllinen tauti. Jos äidillä tai isällä on keliakia, on lapsen riski saada tauti noin 10-15 %. Vielä ei osata sanoa, miksi osa ihmisistä saa oireita gluteenista. Mahdollisena pidetään, että perinnölliset tekijät käynnistävät gluteenin prolamiiniosaa vastaan vasta-ainereaktion. Valtaosalla keliakiapotilaista on todettavissa kudosantigeenityyppi HLA-B8. HLA-geenialue sijaitsee kromosomissa 6. HLA-geenit selittävät vain osan keliakian perinnöllisyydestä. Uusimmissa tutkimuksissa on löydetty keliakiaan liittyvää geenialuetta 2. ja 10. kromosomeista. Tutkimuksissa todettiin kromosomissa 2 sijaitsevan CTLA-4-geenin yhteys keliakiaan. Vaikutukset arkielämään Niukkakuituinen gluteeniton ruokavalio voi aiheuttaa muita terveyshaittoja keliaakikolle, joten runsaasta siemenien, papujen ja kasvisten saannista on pidettävä huolta. Suklaa ja muut makeiset lakritsia lukuun ottamatta ovat usein luontaisesti gluteenittomia; monissa suklaissa on kuitenkin "saattaa sisältää pieniä määriä vehnää" -merkintä, jolloin tuotteita ei suositella säännölliseen käyttöön, ihokeliaakikoille tai huonossa hoitotasapainossa oleville keliaakikoille ei ollenkaan. Keliaakikko voi nauttia korkeintaan 0,66 l/vrk sellaisia olutmerkkejä, joiden gluteenipitoisuus on alle 2 mg/100 g. Kela voi myöntää vammaistuen alle 16-vuotiaan keliaakikon vanhemmalle. Aiemmin yli 16-vuotiaiden keliaakikkojen oli lääkärintodistuksella mahdollista saada Kelalta ruokavaliokorvausta, mutta korvaus lakkautettiin vuoden 2016 alussa voimaan tulleen lainmuutoksen myötä osana valtion säästötoimenpiteitä. Keliaakikko voi suorittaa varusmiespalveluksen luokassa A, mikäli diagnoosista on kulunut kaksi vuotta ja keliakia on hyvässä hoitotasapainossa. Keliakiadiagnoosin ollessa tuore keliaakikko määrätään palveluskelpoisuusluokkaan E, ja kahden vuoden jälkeen hänelle määrätään lopullinen palveluskelpoisuusluokka. Muut keliakiaa sairastavat, kuten ne keliaakikot, joiden sairaus on huonossa hoitotasapainossa, luokitellaan palveluskelpoisuusluokkaan C. Keliakialiitto on vuonna 1976 perustettu järjestö, jonka tavoitteena on parantaa keliaakikoiden elämänlaatua ja heidän terveyttään järjestämällä keliakian hoitoon liittyviä palveluita ja etuja. Keliakialiitto koostuu 30 pienemmästä paikallisesta keliakiayhdistyksestä, joihin kuuluu Suomessa yhteensä jo noin 30 000 jäsentä. Lähteet Kirjallisuutta Paganus, Aila & Voutilainen, Helena: 
Allergia ja keliakia : ruoka- ja keittokirja. 
Helsinki : Tammi, 2009 Aiheesta muualla Keliakian Käypä hoito -suositus Keliakian hyvä hoito, Terveyskirjasto: Lääkärikirja Duodecim, Kustannus Oy Duodecim 2009 Keliakialiitto Glu.fi - Gluteeniton nettiyhteisö-keskustelufoorumi Autoimmuunisairaudet Ruoansulatuselinten sairaudet Seulonnan keskeiset artikkelit

520

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20Kristillisdemokraatit

Suomen Kristillisdemokraatit

Suomen Kristillisdemokraatit (), lyhyemmin KD on suomalainen keskusta-oikeistolainen ja kristillisdemokraattinen puolue. Puolueen puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2015 lähtien Sari Essayah. Puolueella on viisi kansanedustajaa eduskunnassa, jossa se on toiminut vuodesta 1970 lähtien. KD kuvaa itsensä osaksi kansainvälistä kristillisdemokratiaa. Puolue korostaa arvoissaan ihmisarvoa, vapautta ja vastuuta, tasa-arvoa ja yhdenmukaisuutta, oikeudenmukaisuutta, totuudellisuutta ja rehellisyyttä, lähimmäisyyttä ja lähipäätösperiaatetta. Politiikassaan kristillisdemokraatit on korostanut perheiden asemaa sekä yrittäjyyttä, kotimaista omistajuutta, suomalaisten hyvinvointia, huolenpitoa ja vastuullista talouspolitiikkaa. Puolue perustettiin nimellä Suomen Kristillinen Liitto (SKL) 6. toukokuuta 1958 Helsingissä. Puolueen perustajat olivat kokoomukseen tyytymättömiä konservatiiveja, jotka hakivat mallia norjalaisen sisarpuolueen menestyksestä. Puolue syntyi kommunisminvastaisena protestina joka tarjosi personalismiin ja kristillisiin arvoihin perustuvan poliittisen vaihtoehdon. KD on sittemmin vakiintunut konservatiiviseksi yleispuolueeksi. Puolueen nimi vaihdettiin vuonna 2001 muotoon Suomen Kristillisdemokraatit r.p. Kristillisdemokraattien pää-äänenkannattaja on KD-lehti. Kristillisdemokraatit on Kansallisen Kokoomuksen tavoin Euroopan kansanpuolueen jäsen. Kristillisdemokraatit kuuluu Pohjoismaiden neuvostossa Keskiryhmään. Arvot ja lähestymistapa Kristillisdemokraattien politiikka heijastelee kansainvälistä kristillisdemokratiaa. Yleinen kristillisdemokraattinen aatemaailma on kehittynyt erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Poliittisesti KD on keskusta-oikeistolainen ja kuuluu pohjoismaisten sisarpuolueiden tavoin keskiryhmään. Kristillisdemokraatit on korostanut kristillisiä perusarvoja ja ihmiskäsitystä. Kristillinen ihmiskäsitys: Kristillisdemokraattien politiikka ja arvot perustuvat kristilliseen ihmiskäsitykseen eli personalismiin, jota korostetaan kolmantena tienä yksilökeskeisyyden ja valtiokeskeisyyden välillä. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisarvo on loukkaamaton sekä yhtäläinen ja ihminen on aktiivinen osa yhteiskuntaa. Kristillisdemokraattien mukaan kristillinen ihmiskäsitys sisältää vapauden ja vastuun, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden, totuudellisuuden ja rehellisyyden sekä lähimmäisyyden arvot. Kristillisdemokraatit korostaa korkeaa moraalia sekä tilannekohtaisia käytännönläheisiä ratkaisuja. Perheiden ja lähiyhteisöjen rooli: Kristillisdemokraatit korostaa perheitä ja lähiyhteisöjä yhteiskunnan perusyksikköinä. Perhettä ja lähiyhteisöä pidetään täysipainoisen elämän kannalta välttämättönä sosiaalisena yksikkönä. Kristillisdemokratiaan sisältyy ajatus vastuunotto toisesta ihmisestä ja lähimmäisyydestä. Kristillisen ihmiskäsityksen ja lähivastuun yhdistelmä muodostaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden perustan, jossa korostuvat sekä yksilön oikeudet että velvollisuudet. Sosiaalinen markkinatalous: Kristillisdemokraattien talous- ja yhteiskunta-ajattelu perustuu sosiaalisen markkinatalouden malliin. Sosiaalinen markkinatalous kannustaa yrittäjyyteen ja yhdistää markkinatalouden ja kilpailun periaatteet sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja heikoimmista huolen pitämiseen, ympäristön suojeluun sekä luonnon resurssien hyödyntämisen kestävällä tavalla. Kristillisdemokratian mukaan mahdollisuus sosiaalisen tilanteen parantumiseen ehkäisee ääriliikehdintää. Lähipäätösperiaate: Kristillisdemokraatit korostavat päätöksentekoa mahdollisimman lähellä heitä, joita päätökset koskevat. Kristillisdemokraattien mukaan lähivastuun periaate torjuu keskusvallan autoritaarisuutta ja vallankäyttöä tulee hajauttaa, kun se on mahdollista. KD:n mukaan yhteisen hyvän edistäminen kuuluu tasapainoisesti julkiselle vallalle, kansalaisyhteiskunnalle sekä perheelle ja yksilöille. Puolue korostaa kansalaisten vastuuta itsestään, läheisistään ja luonnosta. Kristillisdemokraattien uusin periaateohjelma on vuodelta 2017. Poliittiset linjaukset ja tavoitteet Kristillisdemokraatit ovat usein korostaneet poliittisissa avauksissaan arvopolitiikkaa ja perheystävällisyyttä. Perhepolitiikka Kristillisdemokraattien mukaan perhe on yhteiskunnan perusyksikkö, jonka vointi vaikuttaa koko yhteiskuntaan. Perhepoliittisissa ratkaisuissa KD on korostanut lapsen etua, perheiden valinnanvapautta, byrokratian vähentämistä perheiden etuuksissa sekä lapsiluvun kasvattamista korostavaa näkökulmaa perheitä koskevassa poliittisessa päätöksenteossa. Kristillisdemokraatit on puolustanut kotihoitoa sekä ehdottaneet kuukausittaista "taaperobonusta", jossa ansiosidonnaisen jälkeen maksettaisiin verotonta hoitorahaa. Puolue on korostanut perhevapaiden joustoa ja maksurasituksen jakamista. Puolue ei aja perhevapaiden kiintiöimistä. Puolue on korostanut vanhemmuuden tukemista ja puolueen mukaan perhe-etuudet luo edellytyksiä lasten tasapainoiselle kasvulle. Puolue on esittänyt päivähoitomaksujen alentamista, henkilötyövuosien lisäämistä varhaiskasvatukseen sekä varhaiskasvatuksen ja peruskoulun ryhmäkokojen pienentämistä. Puolueen mukaan lapsivaikutusten arviointi tulisi olla keskeinen arviointialue uudistuksissa. Kristillisdemokraatit on vastustanut kotitalousvähennysten leikkaamista. Vanhustenhoitoon KD on esittänyt uusien hoitajien palkkaamista ja koulutusta sekä ajaneet vanhusten hoidon laadun parantamista. Puolue on ajanut vanhusasiavaltuutetun perustamista. Lapsien, perheiden ja kotien tukeminen, vanhustenhoito ja sosiaalipolitiikka on ollut korostetusti mukana puolueen ohjelmissa alusta lähtien ja puolueen edustajien asialistalla. Hyvinvointipolitiikka Kristillisdemokraatit korostaa ihmisten kokonaisvaltaista hyvinvointia, johon sisältyy hyvinvointipalvelut ja huolenpito, perusturvan riittävyys sekä terveyttä edistävä ympäristö. Kristillisdemokraatit on esittänyt lisäpanostuksia terveydenhuoltoon ja hoitajien palkkaamiseen, matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja sekä terapiatakuun käyttöönottoa. Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä puolue on korostanut lasten ja nuorten hyvinvointia sekä vanhusten palvelun laatua. KD on esittänyt huolensa kasvavasta hallinnosta ja mahdollisista piilopuoluetuista sekä vastustanut uusien verojen luomista. Talous- ja työllisyyspolitiikka KD on korostanut sosiaalisen markkinatalouden mallia, vakaata taloutta ja julkisen velan kasvun pysäyttämistä. Kristillisdemokraattien talouspolitiikka perustuu yrittäjyyden tukemiseen ja sitä kautta uusien työpaikkojen luomiseen. Kristillisdemokraatit ovat tavoitelleet työllisyysasteen nostoa sekä yrittäjien sosiaaliturvan parantamista. Kristillisdemokraatit ovat esittäneet sosiaaliturvan uudistamista kannustavan perusturvan mallin mukaisesti. Puolue on ajanut opintotuen tulorajojen pysyvää korotusta.Suomen Yrittäjien lehti arvioi kristillisdemokraattien kuntavaaliohjelman yrittäjämyönteisimmäksi vuonna 2017. Kuntataloudessa kristillisdemokraatit on korostanut peruspalvelujen priorisointia ja kestävää taloudenhoitoa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka Kristillisdemokraatit kannattaa itsenäisen maanpuolustuksen rakentamista yleisen asevelvollisuuden varaan. KD vaatii riittävää panostusta puolustusmenoihin ja sisäiseen turvallisuuteen sekä kansainvälistä puolustusyhteistyötä Pohjoismaiden, Naton sekä Euroopan unionin kanssa. KD suhtautuu Nato-jäsenyyteen myönteisesti, mikäli liittymiselle on selkeä kansan tuki. Kristillisdemokraatit ovat ajaneet nopeutettua rajamenettelyä ja laajennuksia valmiuslain toimivaltuuksiin, joiden tarkoitus on vastata tehokkaasti muuttoliikettä hyväksikäyttävään hybridivaikuttamiseen. Kristillisdemokraatit ovat korostaneet Suomen roolia rauhanvälittäjänä ja tukenut kansalaisjärjestöjen tekemää kehitysyhteistyötä ulkopolitiikan välineenä. Maahanmuutossa kristillisdemokraatit on korostanut inhimillistä, mutta hallittua maahanmuuttoa. Eurooppapolitiikka Kristillisdemokraatit näkee eurooppalaisen yhteistyön tuovan lisäarvoa työllisyyden ja hyvinvoinnin alueilla sekä yhteisten sisämarkkinoiden kautta. KD vastustaa EU:n kehittymistä liittovaltioksi. Puolue on suhtautunut kriittisesti lisätoimivallan siirtoon ja korostanut jäsenmaiden omaa vastuuta veloistaan ja talousongelmistaan. Puolue on vastustanut EU:n budjetin merkittävää kasvattamista, omien varojen lisäämistä sekä verotusoikeutta ja yhteisvastuullista velkaa. Kristillisdemokraatit ovat vastustaneet EU:n 750 miljardin elpymisrahastoa ja epäilleet, ettei ratkaisu jää unionissa tilapäiseksi. Vuonna 2004 puolue esitti kansanäänestystä Lissabonin sopimuksesta. Historia Perustaminen ja varhaiset vuodet Suomen Kristillisdemokraatit perustettiin vuonna 1958 nimellä Suomen Kristillinen Liitto. Puolueen perustivat konservatiivit, jotka olivat tyytymättömiä kokoomuksen kehitykseen. Taustalla vaikutti myös innostus Norjan KrF:n esimerkistä. Puolue oli toimintansa alkuaikoina erityisesti protestiliike. Puolueen perustamiseen vaikutti sosialidemokraattien vuosikymmeniä kestänyt valta-asema, kokemus Neuvostoliiton vaikuttamispyrkimyksistä, kasvava kirkosta eroamisen määrä sekä kommunistien vakiintunut asema ammattiyhdistysliikkeessä. Uusi liike koettiin tarpeelliseksi maallistuneen, uskonnonvastaisen ilmapiirin vuoksi. Puolueen perustamisen aikaan kommunistivaltaisesta SKDL:sta tuli suurin eduskuntaryhmä. Kommunistiset voimat keräsivät vaaleissa lähes 25 prosentin kannatuksen. Alkujaan yhdistyksen tarkoitus oli lähinnä tukea sopivia ehdokkaita eri puolueiden listoilla. 1960-luku oli itämisaikaa varsinaiselle puoluetoiminnalle, vaikka puolue saikin paikan Helsingin kaupunginvaltuustossa vuonna 1964. Aktiivinen pyrkimys kansanedustajapaikkaan vahvistui lainsäädännön liberalisoituessa. Puolueen aktiivit pyrkivät tarjoamaan selkeän vaihtoehdon yksilinjaiselle poliittisille ajattelulle viemällä Suomea perinteisten arvojen suuntaan. Nousu eduskuntaan Ensimmäisen kansanedustajansa puolue sai vuoden 1970 protestivaaleissa, kun Raino Westerholm valittiin eduskuntaan. Vaalit olivat protesti kansanrintamahallitukselle, josta muodostui synonyymi liberalisaatiolle ja maallistumiselle. Kansallisen näkyvyyden myötä puolue sai 134 paikkaa kunnanvaltuustoihin vuonna 1972. Puolue kasvatti kannatustaan jatkuvasti koko 1970-luvun ajan. Vuonna 1979 puolue saavutti siihen astisen huippunsa ja sai 4,8 prosentin kannatuksella yhdeksän paikkaa Eduskuntaan. Westerholm toimi puolueen puheenjohtajana vuosina . Puolueen kansanedustajat vastustivat presidentti Urho Kekkosen toimikauden pidentämiseksi vuonna 1973 säädettyä poikkeuslakia. Poikkeuslain vastustus ja kekkosvastaisuus kärjistyivät presidentinvaaleihin vuonna 1978, joissa Westerholm haastoi suurten puolueiden tukeman Kekkosen. Westerholm keräsi lähes kolminkertaisen kannatuksen suhteessa puolueen normaalikannatukseen. "Westerholm-ilmiö" vauhditti puoluetta seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa. Westerholmin jälkeen puolueen puheenjohtajana toimi Esko Almgren vuosina 1982-1989. Almgrenin kaudella puolue pyrki profiloitumaan protestiliikkeen sijasta yleispuolueena mm. energiakysymysten ja hiilivoiman suitsimisen tullessa ajankohtaiseksi. Almgrenin seuraajaksi valittiin vuonna 1989 Toimi Kankaanniemi. Puolueen tunnuskukkana käytettiin 1980-luvulta lähtien valkovuokkoa, jonka on nähty symboloivan elämää, toivoa ja uskoa. Läpimurto hallitusvastuuseen ja aatteellinen keskustelu Vuonna 1991 puolue sai läpimurtonsa hallitusvastuuseen. Vaaleissa puolue nosti edustajamääräänsä kahdeksaan ja perinteisten porvaripuolueiden asema vahvistui. Puolue sai kutsun Ahon hallitukseen, joka oli vuosien tauon jälkeen ensimmäinen porvarihallitus. Puolue toimi hallituksen toisena vaa'ankielipuolueena. Puolue sai hallitukseen yhden ministerin. Toimi Kankaanniemi toimi hallituksessa kehitysyhteistyöstä vastanneena ministerinä. Kankaanniemen johtama puolue oli tuolloin maltillisen EU-kriittinen ja korosti lähipäätösperiaatteen merkitystä Euroopan asioissa. Puolue vastusti EU-jäsenyyttä ja jätti hallituksen EU-jäsenyyspäätöksen jälkeen. Kankaanniemen selvästi EU-vastainen kanta jakoi puoluetta 1990-luvulla. Vuonna 1995 Kankaanniemen syrjäyttäneen Bjarne Kalliksen mukaan puolue ajoi itseään poliittiseen paitsioon. Kallista kuvattiin visionäärinä, jolla oli selvä suunta mihin suuntaan suomalaista kristillisdemokratiaa tuli ohjata. Vuonna 1991 puolue hyväksyttiin Euroopan kristillisdemokraattien liiton tarkkailijajäseneksi. Kristillisdemokraattinen puolue Puolue vaihtoi nimensä Kristillisdemokraateiksi vuonna 2001. Bjarne Kalliksen puheenjohtajakaudella, vuosina 1995-2004, puoluetta modernisoitiin osaksi laajempaa eurooppalaista kristillisdemokraattista perinnettä ja puolue siirtyi eurooppamyönteisemmäksi. Suomenruotsalainen Kallis nosti puolueen kannatusta niin suomenkielisten kuin ruotsinkielisten RKP:n kannattajien piirissä. Eija-Riitta Korhola valittiin vuonna 1999 puolueen ensimmäiseksi europarlamentaarikoksi. Vuoden 2003 vaaleissa puolue saavutti kaikkien aikojen parhaan vaalituloksensa, kun puolue keräsi yli 5,3 prosentin kannatuksen. Puheenjohtajana Kallis otti kantaa ajankohtaisiin ja globaaleihin kysymyksiin, kuten turvallisuuspolitiikkaan. EU-jäsenyyden toteuduttua puolue päivitti kantaansa valtioliittoa korostavaksi ja liittovaltiokehitystä vastustavaksi. Puolue korosti yhteistyötä ympäristönsuojelussa ja kansainvälisen rikollisuuden torjunnassa. Kalliksen kaudella puolue kävi myös aatteellista keskustelua kristillisdemokratiasta. Kallis oli puolueen ehdokas vuoden 2006 presidentinvaaleissa. Kalliksen seuraajaksi valittiin Päivi Räsänen, joka toimi kristillisdemokraattien puheenjohtajana vuosina 2004-2015. Räsäsen kaudella puolue hyväksyi uuden periaateohjelman. Oppositiopolitiikassaan kristillisdemokraatit nostivat esiin laajasti sosiaali- ja terveyspoliittisia kysymyksiä. Räsänen toimi sisäministerinä Kataisen ja Stubbin hallituksissa vuosina 2011-2015. Vuonna 2015 kristillisdemokraattien puheenjohtajaksi valittiin europarlamentaarikkona ja presidenttiehdokkaana 2012 tutuksi tullut Sari Essayah. Puheenjohtajaksi valintansa jälkeen Essayah ilmoitti tavoitteekseen kehittää kristillisdemokraateista puolueen, jota voi verrata Saksan CDU-puolueeseen. Essayah totesi tarvittavan työmarkkinauudistusta. Häneen mukaansa Suomi on jäänyt 1990-luvulle Ruotsin ja Tanskan tehdessä uudistuksia. Kristillisdemokraatit hyväksyttiin keskusta-oikeistoa edustavan Euroopan kansanpuolueen täysjäseneksi vuonna 2018. Puolue perusti kristillisdemokraattista tutkimusta ja päätöksentekoa tukevan Ajatushautomo Kompassin vuonna 2016. Puolueorganisaatio Eduskuntaryhmä Suomen Kristillisdemokraatteja eduskunnassa edustaa Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä. Eduskuntaryhmä toimii KD:n kansanedustajien yhteistyöelimenä. Eduskuntaryhmän merkitys eduskuntatyössä on keskeinen: kokouksissa keskustellaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä ja muodostetaan kantoja eduskunnan käsittelyssä olevaan asiaan. Kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän valtiopäiväkaudella 2019-2023 muodostaa 5 kansanedustajaa. Ryhmän puheenjohtajana toimii kansanedustaja Päivi Räsänen. Hallinto ja toimielimet Kristillisdemokraateissa ylin päätövalta on puoluekokouksella, joka käsittelee periaatekysymykset sekä puoluekokoukselle osoitetut ja sääntöjen muuttamista koskevat asiat. Puoluekokous järjestetään joka toinen vuosi touko-elokuussa. Puoluekokous valitsee myös puoluevaltuuston ja sen puheenjohtajan. Puoluekokoukselle kuulumattomissa asioissa ylintä päätösvaltaa käyttää puoluevaltuusto, joka valitsee vuosittain toimeenpanovaltaa käyttävän puoluehallituksen. Puoluevaltuustoon kuuluu 60 varsinaista jäsentä ja sen toimikausi on kaksi vuotta. Puoluehallitukseen kuuluvat puolueen puheenjohtajisto sekä 10-20 muuta jäsentä. Puheenjohtajat valitaan puoluekokouksessa 2 vuodeksi kerrallaan. Puolueen rakenne muodostuu puoluehallituksen vaalipiirien alueilla toimivista piirijärjestöistä, kunnallisjärjestöistä, perusosastoista sekä valtakunnallisista erityisjärjestöistä ja näiden jäsenyhdistyksistä. KD:n rahoitus koostuu pääasiassa Eduskunnan antamasta puoluetuesta sekä jäsenmaksutuotoista. Puolueen keskeisimpiä kuluja ovat tiedotus- ja viestintätoiminta, toimisto- ja hallintokulut, piireille ja erityisjärjestöille annettavat avustukset sekä henkilöstökulut. Puolueella on omat tilat Helsingin Alppilassa sijaitsevassa Alppitalossa. Piiri- ja paikallisjärjestöt Kristillisdemokraateilla on yhteensä 15 piirijärjestöä ja 181 paikallisosastoa (2018). Vuoden 2018 lopussa osastoihin kuului yhteensä 8 834 jäsentä. KD Helsinki KD Uusimaa KD Varsinais-Suomi KD Satakunta KD Häme KD Pirkanmaa KD Etelä-Savo KD Kymi KD Pohjois-Savo KD Pohjois-Karjala KD Keski-Pohjanmaa KD Pohjanmaa KD Keski-Suomi KD Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu KD Lappi Lähijärjestöt Kristillisdemokraattien nuorisojärjestö on vuonna 1971 perustettu KD Nuoret (KDN). Järjestöön kuuluu yli 1 400 jäsentä ja järjestön toimintaa koordinoidaan vaalipiireittäin. KDN järjestää mm. Arvoklubeja ja Agora-akatemiaa. KDN osallistuu euroopanlaajuisen YEPP:n toimintaan sekä pohjoismaiseen yhteistyöhön Nuorten Pohjoismaiden neuvostossa. Puolueen naisjärjestö on vuonna 1973 perustettu KD Naiset, joka toimii kattojärjestönä 13 naispiirille. KD Svenska (KDS) on puolueessa toimiva ruotsinkielinen järjestö, joka toimii kaksikielisyyteen liittyvien asioiden parissa. Järjestö edustaa kielipolitiikan ja suomenruotsalaisen aluepolitiikan asiantuntijuutta. Media Kristillisdemokraattien pää-äänenkannattaja on alun perin vuodesta 1966 nimellä Kristityn Vastuu ilmestynyt KD-lehti. Lehden nimi vaihtui vuonna 2005 ja sen sisällöissä on annettu tilaa merkittäville kansallisille ja kansainvälisille uutisille. Radiossa puolue on lähettänyt Radio Dein kanavalla KD-Kompassi-ohjelmaa säännöllisesti vuodesta 2008 lähtien. Puolue on hyödyntänyt myös internet-tiedotusta puolueen sisäisessä keskustelussa. Puolueen miesverkosto on toimittanut konservatiivi.fi-verkkosivua. Vuonna 2021 KD aloitti Kompassi-ohjelman lähettämisen Alfa-tv:llä. Kansainväliset jäsenyydet Kristillisdemokraatit on ollut Euroopan kansanpuolueen (EPP) täysjäsen vuodesta 2018. KD oli, aikaisemmin Euroopan kristillisdemokraatteina tunnetun puolueen, tarkkailijajäsen vuodesta 1991 alkaen. Muista suomalaisista puolueista EPP:hen kuuluu myös Kansallinen Kokoomus. Euroopan parlamentissa kristillisdemokraatit ovat kuuluneet Euroopan kansanpuolueen ryhmään. EPP-ryhmää edustaneita europarlamentaarikkoja ovat olleet Eija-Riitta Korhola ja Sari Essayah. Kristillisdemokraatit on osallistunut ajoittain Konrad Adenauer -säätiön ja Euroopan kristillinen poliittinen liike -järjestön toimintaan. Pohjoismaiden neuvostossa kristillisdemokraatit kuuluu Keskiryhmään. Puolue pitää yhteyttä muihin pohjoismaisiin kristillisiin puolueisiin myös Kristdemokraterna i Norden (KDN) -järjestön tapahtumissa. Kannattajakunta Poliittinen nelikenttä Kristillisdemokraatit sijaitsevat poliittisen nelikentän vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudessa keskellä. E2 Tutkimuksen mukaan yleinen puolueiden jakautuminen on 2010-luvulla ollut suurempaa kuin aikaisemmin, mutta KD:n sijainti on pysynyt suhteellisen vakaana vasemmisto- ja oikeistoblokkien välillä. Kuntavaalien 2021 vaalikonevastausten perusteella kristillisdemokraattien ehdokkaat olivat lähimpänä Ruotsalaista kansanpuoluetta ja Suomen Keskustaa. Vaaleissa kristillisdemokraatit keräävät enemmän oikealle kuin vasemmalle itsensä sijoittavien ääniä. Ero muihin puolueisiin syntyy arvoulottuvuudella, jossa KD:n kannattajat ovat eduskuntapuolueista konservatiivisimpia. Mielipiteet Kristillisdemokraattien äänestäjäkunta on mielipiteiltään samankaltainen kokoomuksen äänestäjien kanssa. Vuoden 2019 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan kristillisdemokraattien äänestäjät korostivat työllisyyttä, sosiaali- ja terveydenhuoltoa, vanhustenhoitoa sekä verotusta koskevia asioita. Koulutuskysymykset nousivat kristillisdemokraattien äänestäjien keskuudessa muita puolueita tärkeämmiksi. Kristillisdemokraattien äänestäjät suhtautuvat Elinkeinoelämän valtuuskunnan mukaan julkisten menojen kasvuun, verotuksen kehitykseen ja velkaantumiseen keskustaa nuivemmin. Eva:n mukaan kristillisdemokraattien äänestäjille tärkeimpiä asioita ovat työllisyyden parantaminen ja työttömyyden vähentäminen, köyhyyden poistaminen ja syrjäytymisen estäminen, rikollisuuden torjunta, terveydenhuollon kehittäminen ja hoidonsaannin turvaaminen sekä maaseudun ja syrjäalueiden ongelmien helpottaminen. Kristillisdemokraattien kannattajat ovat pitäneet etujärjestöjen valtaa Suomessa liian suurena. Rakenne Kristillisdemokraatit ovat lievästi naisvaltainen puolue. Vuonna 2005 puolueen jäsenistä oli naisia 60 prosenttia ja vuonna 2007 puolue oli kaikista puolueista naisvaltaisin. Vuoden 2021 kuntavaaleissa kristillisdemokraattien sukupuolijakauma oli kaikista puolueista tasaisin, naisehdokkaiden osuuden ollessa 47 prosenttia. KD:n ehdokkailla oli myös kaikista puolueista eniten lapsia. KD:lla oli vuonna 2021 myös keskimääräistä enemmän ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita. Ammatillisesti puolue on edustanut tasaisesti kaikkia yhteiskuntaluokkia ja ammattiryhmiä. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa puolueen työllisistä ehdokkaista suurin osa oli toimihenkilöitä. Yksityisellä sektorilla työskenteleviä oli eniten RKP:n jälkeen. Vuonna 2020 puolueeseen kuului 8 370 jäsentä. Puolueen jäsenet jakautuvat pääasiassa kristillisdemokraattista yleislinjaa korostaviin sekä evankelikaliseen siipeen. Erityisesti alkuaikoina puolue sai jäseniä protestanttisista konservatiiveista. Myöhemmin puolueeseen on tullut myös ortodokseja ja katolilaisia sekä uskonnollisesti vähemmän aktiivisia henkilöitä. Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksen mukaan kristillisdemokraattien on katsottu muodostavan yhdessä keskustan ja perussuomalaisten kanssa eduskunnan leimallisesti arvokonservatiivisen osan. Alueellisuus Kristillisdemokraattien vahvimmat kannatusalueet ovat sijainneet vyöhykkeellä Etelä-Pohjanmaalta ja Keski-Pohjanmaalta, Keski-Suomen, Hämeen ja Savon kautta Kymenlaaksoon. Kuntavaaleissa 2021 kristillisdemokraattien kannatus oli suurinta Pohjanmaalla sijaitsevassa Luodon kunnassa, jossa puolue sai yksinkertaisen enemmistön 52,1 % kannatuksella. Erityisesti Bjarne Kalliksen kaudella puolue laajensi kannatustaan ruotsinkielisen väestön parissa. Valtakunnallisesti kristillisdemokraatit ovat keränneet 2000-luvulla säännöllisesti 4-5 % kannatusta. Maakuntakeskuksista KD:n vahvimpia kaupunkeja vuonna 2021 olivat Kokkola, Lahti, Jyväskylä ja Seinäjoki. Vaalihistoria Eduskunta Euroopan parlamentti Kuntavaalit Presidentinvaalit Aluevaalit Merkittäviä poliitikkoja Puheenjohtajat Kristillisdemokraateilla on ollut historiansa aikana 10 puheenjohtajaa. Nykyinen puheenjohtaja Sari Essayah on toiminut tehtävässä vuodesta 2015 lähtien. Olavi Päivänsalo 1958-1964 Ahti Tele 1964-1967 Eino Sares 1967-1970 Olavi Majlander 1970-1973 Raino Westerholm 1973-1982 Esko Almgren 1982-1989 Toimi Kankaanniemi 1989-1995 Bjarne Kallis 1995-2004 Päivi Räsänen 2004-2015 Sari Essayah 2015- Puoluesihteerit Kristillisdemokraateilla on ollut historiansa aikana 12 puoluesihteeriä. Nykyinen puoluesihteeri Elsi Juupaluoma (os. Ranta) aloitti tehtävässä vuoden 2022 alussa. S. N. Venho 1958-1959 Paavo Luostarinen 1959-1965 Eino Pinomaa 1965-1978 Esko Almgren 1979-1982 Jouko Jääskeläinen 1982-1996 Milla Kalliomaa 1997-2002 Eija-Riitta Korhola 2003 Annika Kokko 2003-2007 Sari Essayah 2007-2009 Peter Östman 2009-2011 Asmo Maanselkä 2011-2021 Elsi Juupaluoma 2022- Nykyiset kansanedustajat Katso myös Luettelo puolueen kansanedustajista Sari Essayah, ekonomi, puolueen puheenjohtaja, Lapinlahti, Savo-Karjalan vaalipiiri Päivi Räsänen, lääketieteen lisensiaatti, eduskuntaryhmän puheenjohtaja, Riihimäki, Hämeen vaalipiiri Peter Östman, merkonomi, Pedersöre, Vaasan vaalipiiri Mika Poutala, ammattipuhuja, mentori Espoo, Uudenmaan vaalipiiri Sari Tanus, erikoislääkäri, Tampere, Pirkanmaan vaalipiiri Euroopan parlamentin jäsenet Eija-Riitta Korhola (1999-2003) Sari Essayah (2009-2014) Katso myös Luettelo Suomen Kristillisdemokraattien puoluekokouksista Kristillisdemokraattien poliitikot Luettelo Suomen puolueista Lähteet Suomen kristillisdemokraattien yleisohjelma 1995 Viitteet Aiheesta muualla Kristillisdemokraattien viralliset verkkosivut Kristillisdemokraattien periaateohjelma Kristillisdemokraattien ohjelmat (Pohtiva) Ylen teemasivu kristillisdemokraateista Suomalaiset puolueet: Suomen Kristillisdemokraatit (Yle Areena 2011) KD-Lehti KD Nuoret KD Naiset Kompassi-ohjelma Alfa-tv:llä KD-Kompassi -radio-ohjelma Soundcloudissa KD:n YouTube -kanava Euroopan kansanpuolue Seulonnan keskeiset artikkelit

521

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansallinen%20Kokoomus

Kansallinen Kokoomus

Kansallinen Kokoomus r.p. (), lyhyemmin kokoomus (lyhenne Kok.) on suomalainen keskusta-oikeistolainen puolue. Puolueen puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2016 lähtien Petteri Orpo. Kokoomuksella on 48 kansanedustajaa eduskunnassa ja puolue on kannatukseltaan Suomen suurin puolue. Kokoomuksella on Euroopan parlamentissa kolme edustajaa: Sirpa Pietikäinen, Henna Virkkunen ja Petri Sarvamaa. Kokoomus kuvaa itsensä moniarvoiseksi puolueeksi, jonka maailmankuva perustuu liberalismiin sekä demokratiaan. Kokoomuksen periaateohjelman (2018) painopisteitä ovat sivistys, demokratia, kansainvälisyys sekä kestävä kehitys. Puolue korostaa yksilökeskeisyyttä ja ihmisoikeuksia. Kokoomuksen kannattajien keskuudessa korostetaan individualismia sekä yksilön vapautta ja vastuuta. Kokoomuksen perustivat 9. joulukuuta 1918 Helsingin vanhalla ylioppilastalolla Suomalaisen ja Nuorsuomalaisen Puolueen monarkiaa kannattaneet jäsenet. Puolueesta käytettiin vuoteen 1951 asti nimeä Kansallinen Kokoomuspuolue. Kokoomus on ollut 1970-luvulta lähtien noin 20 prosentin kannatuksellaan yksi Suomen suurista puolueista. Kokoomuksen pää-äänenkannattaja on neljännesvuosittain ilmestyvä Nykypäivä-lehti. Kokoomus on Euroopan kansanpuolueen sekä Konservatiivisen internationaalin jäsen. Aate ja arvot Kokoomuksen aatteellinen perusta on moniarvoisuus, joka perustuu liberalismiin sekä demokratiaan. Kokoomuksen periaateohjelman (2018) prioriteetteja ovat sivistys, demokratia, kansainvälisyys sekä kestävä kehitys. Poliittisesti kokoomus on keskusta-oikeistolainen ja korostaa yksilökeskeisyyttä ja ihmisoikeuksia. Toisesta maailmansodasta lähtien puolueen johto on ollut kallellaan liberaalimpaan suuntaan ja suhteessa länsieurooppalaisiin veljespuolueisiin, poliittiset linjat ovat olleet 1970-luvulta lähtien enemmän vasemmalla. Alkujaan kokoomus oli isänmaallis-kansallinen ja konservatiivinen puolue. Valtiomuotokysymyksessä kokoomus kannatti monarkiaa ja oli luonteeltaan oikeistolainen ja antikommunistinen. 1950-luvulla puolue siirtyi periaateohjelmissaan ensin dynaamiseen konservatismiin ja sittemmin 1970-80-luvulla liberalismiin. 1990-luvulta lähtien ohjelmassa ovat korostuneet ympäristökysymykset. Puolueen aatemaailmassa ovat säilyneet konservatismille ja liberalismille yhteiset asiat, kuten länsimainen demokraattinen valtio- ja yhteiskuntajärjestys, kansalaisten perusoikeudet sekä vapaa markkinatalous. Konservatiiveille tärkeissä asioissa ja arvoissa, jotka poikkeavat liberalismista, kokoomus on valinnut yksinomaan liberaalin näkemyksen. Erityisesti pakolaiskysymyksissä sekä ympäristökysymysten omistusoikeudellisissa linjoissa kokoomuksen politiikka on muistuttanut enemmän vasemmistoliberalismia ja sosialismia kuin porvarillisuutta. 2010-luvulta lähtien jännitteet konservatiivien ja liberaalien välillä ovat kasvaneet. Historia Kokoomuksen perustaminen ja alkuvuodet (1918-1945) Kokoomus perustettiin nimellä Kansallinen Kokoomuspuolue vuoden 1918 sisällissodan jälkeen, kun vanha- ja nuorsuomalaiset monarkistit yhdistyivät. Puolueen aatteellinen linja oli tasapainoilua vanhasuomalaisen konservatiivisen keskustalaisuuden ja nuorsuomalaisen talousliberaalin oikeistolaisuuden välillä. Yhteistä ryhmille oli lujan, mutta rajoitetun, valtion rakentaminen, joka estäisi kommunististen vallankaappausyritysten kaltaisten tilanteiden syntymisen. Kokoomus oli alusta lähtien konservatiivinen puolue. Talousliberalismi tuli mukaan puoleen ohjelmiin vuoden 1922 puoluekokouksessa. Kokoomus puolusti vapaussodan perintöä, kansallisia saavutuksia sekä pääomapiirien etuja. Puolueessa pelättiin erityisesti poliittisen keskustan: maalaisliiton ja edistyspuolueen lähentymistä sosiaalidemokraattien kanssa. Kokoomus suhtautui jyrkästi marxilaisuuteen. Viimeistään vuodesta 1922 lähtien talousliberalismin, sosiaalireformismin ja arvokonservatismin painotukset puolueessa ovat vaihdelleet. 1920-luvun puolivälissä kokoomuksesta valittiin pääministeriksi Lauri Ingman (1924-25) ja tehtävän peri Antti Tulenheimo (1925). Samaan aikaan oikeistolaisuus ja aitosuomalaisuus vahvistuivat. Kokoomuksessa aitosuomalaisuus askarrutti erityisesti vanhasuomalaisia, sillä kielikysymykset ajoivat RKP:n yhteistyöhön sosiaalidemokraatien kanssa ja aitosuomalaisuus siten häiritsi taistelua marxilaisuutta vastaan. Kokoomuksessa pidettiin tärkeänä sitoutumista läntiseen kulttuuriin ja siten myös Ruotsiin. 1930-luku: Yhteistyötä ja erkaantumista IKL:n kanssa 1930-luvun vaihteessa kommunisminvastainen ja kommunismin pelko tiivistyi. Kokoomuslaiset katsoivat puolustavansa kansallisvaltiota ja kielitaistelu koettiin lyhytnäköisenä pelinä. Lapuanliikkeen nousu johti myös kokoomuksen aseman vahvistumiseen. Pehr Evind Svinhufvud nousi pääministeriksi ja kokoomus peri poikkeuslakien myötä lähes kaikki kommunistien menettämät paikat. Oikeiston massaliike ja muilutukset kuitenkin suututtivat puolueen vanhasuomalaisia. Svinhufvud nousi presidentiksi 1931 ja korosti erityisesti laillisuutta ja vakautta. Svinhufvudin ja arkkipiispaksi nousseen Ingmanin radiopuheet keräsivät arvostusta ja veivät puhdin kapinaliikkeeltä. Kokoomuksen sisällä lapuanliikkeelle oli myös ymmärrystä, mikä jakoi puoletta jyrkkiin ja maltillisiin. Uusi Suomi oli jyrkkien omistuksessa ja tunnustautui marxilaisvastaiseksi ja puolustusystävälliseksi konservatismin kannattajiksi. Myös Vaasa-lehti tuki julkisesti Lapuan liikkeen toimia. Kokoomus suhtautui parlamentarismiin myönteisesti ja osa kokoomuslaisista vastusti liikkeen väkivaltaisuuksia ja laittomuuksia. Puolue solmi IKL:n kanssa vaaliliiton ja teki eduskunnassa välikysymyksen SDP:n lakkauttamisesta, mutta tuloksena oli ennätyksellisen huono vaalitulos. Vaalitappion jälkeen puheenjohtajaksi tuli maltillista siipeä edustava Paasikivi, joka teki selvän pesäeron IKL:een. Paasikiven kaudella kokoomus erottautui radikaaleista liikeistä ja poliittisesti kritiikki suuntautui erityisesti marxilaisuutta ja vasemmistolaisuutta kohtaan. IKL:ää Paasikivi kritisoi erityisesti vallankumouksellisen luonteen vuoksi. Puolue kannatti selvästi talousliberaaleja oppeja ja puolue löysi yhteisen toimintalinjan. Samanaikaisesti puolueessa esiintyi voimakasta suomalaislinjaa runoilija V. A. Koskenniemen johdolla. Kokoomus suuntautui kohti Pohjoismaita ja erkani yhteistoiminnasta IKL:n suuntaan. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa puolue sai vaalivoiton ja Paasikivi siirtyi lähettilääksi. Paasikiveä seurasi puheenjohtajana nuorsuomalainen kansanmies Pekka Pennanen aisaparinaan Edwin Linkomies. 1930-luvulla kokoomus suhtautui vielä 1920-lukua jyrkemmin sosiaalidemokraatteihin. Kokoomuksen kannalta tämä johti oppositioon jäämistä. Oppositiokritiikissään kokoomus oli maltillinen, mutta huolestunut punamultahallituksen haluttomuudesta kehittää sotilaallista turvallisuutta. Kokoomus piti sisäministeri Urho Kekkosen tekemää IKL:n lakkauttamista turhana ja otti jo arvovaltasyistä IKL:n suojelukseensa. Vuoden 1939 eduskuntavaaleissa kokoomus lisäsi paikkamääränsä viidellä. Sotien aikana puoluetoiminta laantui, mutta sisäisesti sota-aika osoitti kokoomuksen perusteesit kommunismin vaarallisuudesta ja maanpuolustuksen vahvistamisen tarpeellisuudesta oikeaksi. Liberalisoituminen maailmansodan jälkeen (1945-1995) Toisen maailmansodan jälkeen äärivasemmistolaisten puolueiden toiminta sallittiin, mikä johti vasemmiston julkiseen toimintaan sekä puolueorganisaatioiden vahvistumiseen Maalaisliiton ja SKDL:n johdolla. Kokoomus jäljitteli puolueita parhaansa mukaan. 1950-luvun jälkipuoliskolla kokoomus teki yhteistyötä SDP:n asevelisiiven kanssa. Vuoden 1945 vaaleissa kokoomus puolusti perinteisiä arvoja. Kokoomus sai 20 uutta kansanedustajaa, joista useimmat olivat rintamamiehiä tai pappeja. Puolueen johtoon tulivat aseveljet ja kritiikki sosiaalidemokraatteja kohtaan loppui. Kokoomuksen sotapolvella oli hyvät suhteet asevelisosialisteihin, joihin he luottivat. Monet palasivat passiiviseen vastarintaan, mutta kokoomuksen nuoret asettuivat taisteluun kommunismia vastaan. Äärivasemmistoa kritisoitiin kokouksissa, vaikka tiedettiin Valpon etsivän istuvan salissa. Kokoomusnuoria vastaan tehtiin pidättämisiä, kotietsintöjä, henkilökohtaisia uhkailuja, vääriä salaliittosyyteitä ja jopa järjestö lakkautettiin. Syksyllä 1947 Päiviö Hetemäki johti välikysymystä valtiollisen poliisin laittomasta toiminnasta ja vuonna 1948 kokoomus esitti sisäministeri Yrjö Leinolle epäluottamuslausetta, joka meni läpi. YYA-sopimuksen kohdalla puolue palasi vanhasuomalaiseen linjaan ja hyväksyi sopimuksen. Kokoomuksen jakautuminen sai alkunsa 1950-luvun lopulla, kun puolueen oikea laita halusi yhteistyötä sosiaalidemokraattien kanssa ja vasen laita haki yhteyttä Urho Kekkosen Maalaisliittoon. Kokoomuksen poliittiset vastustajat syyttivät puoluetta taantumuksellisuudesta konservatismin ollessa puolueen aatteelisena perustana. Vaikka syytökset olivat osittain puhdasta poliittista propagandaa, väitteet taantumuksellisuudesta kiusasivat kuitenkin puoluetta. Puolue katsoi tarpeelliseksi selittää konservatismin ja yhteiskunnallisen kehityksen suhdetta taantumuksellisuusväitteiden kumoamiseksi. Vuonna 1957 kokoomus hyväksyi uuden periaateohjelman, joka oli laadittu dynaamisen konservatismin ajatusten mukaisesti. Puolue vähensi konservatiivisia painotuksia ja omaksui liberaalimman suuntauksen. Aatteellisena pohjana oli kuitenkin vielä selkeästi konservatismi. Ohjelman keskeinen sisältö oli halu seurata yhteiskunnassa tapahtuvaa muutosta. Vuoden 1970 periaateohjelmassa puolueen linjaa kehitettiin kohti individualismia ja yksilökeskeisyys tuli mukaan kokoomuksen ohjelmaan vuonna 1981. Jyrki Jokisen väitöstutkimuksen mukaan Kansallinen Kokoomus kehittyi löyhästä vaalipuolueesta kiinteäksi puoluejärjestöksi vasta 1970-luvulla. 1960-luku: Opiskelijaliikkeen kritiikki osuu konservatiiviseen kokoomukseen 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa perinteinen konservatismi joutui sekä liberaalien että sosialistisen vasemmiston hyökkäyksen kohteeksi. Erona aiempiin vuosikymmeniin oli erityisesti kritiikin kohdistuminen taloudellisen järjestelmän ulkopuolella oleviin konservatiivisiin arvoihin. Isänmaallisuus, kansallinen perinne, maanpuolustus ja moraaliset arvot muodostuivat yleisesti vihattavaksi pahaksi, jota "hyvänä" vastakohtana edustivat sosialismi ja kommunismi. Vuosikymmenen vaihteessa opiskelija- ja nuorisopolitiikassa kaikki suomalaiset puolueet muodostivat ns. yleisdemokraattisen rintaman, joka äärivasemmistolaisen kommunismin johdolla suuntasi toimintansa sosialististen päämäärien hyväksi kokoomusta vastaan. Opiskelijapolitiikassa vaikutti tuolloin voimakas vasemmistolaisuuden aalto, joka heijasutui taistolaiskommunismin leviämiseen ja porvarillisessakin nuorisossa haluttiin asettaa yhteiskunnan perinteinen arvomaailma kyseenalaiseksi. Kehitykseen liittyi yhteiskunnallinen murros maaseutumaisesta rakenteesta kaupunkiasutukseksi. Konservatismin vastaista ilmapiiriä edisti itsesensuurin ja suomettuneisuuden ilmapiiri. Konservatismin maineeseen vaikutti myös kokoomuksen oma halu päästä irti "oikeistopuolueen leimasta". 1966: Kokoomus hallituspaitsioon Kokoomus asetti oman presidenttiehdokkaan vuoden 1968 presidentinvaaleihin, minkä arvellaan heikentäneen myöhemmin sen mahdollisuuksiin päästä hallitukseen. Esimerkiksi vasemmiston vuoden 1970 vaalitappion jälkeenkin kokoomus pysyi oppositiossa. Kokoomus kannatti selektiivistä koulutusjärjestelmää ja vastusti kansanrintaman ajamaa peruskoulu-uudistusta, jota nimitettiin halveksivasti "subventiosivistykseksi". Vuodesta 1966 lähtien kokoomus joutui pitkäksi ajanjaksoksi yhtämittaiseen oppositioon ja ajanjaksolla puolue alkoi muuttamaan linjaansa niin sisä- kuin ulkopoliittisesti. 1970-1980-luku: Remonttimiesten kausi Vuoden 1970 eduskuntavaalien edellä puolueen nuorten radikaalisiipi kokosi remonttimiesten ryhmän, joka sittemmin johti Suomalaisen Yhteistyöliiton perustamiseen. Ryhmä pyrki profiloimaan puoluetta niin, että siitä tuli yhteistyö- ja hallituskelpoinen. Ryhmä tuki määrätietoisesti Urho Kekkosta ja hänen ulkopolitiikkaansa. Ryhmä pyrki karistamaan myös "äärioikeistolaista leimaa", mitä on kuvannut puolueen käyttämät nimitykset. Juha Rihtniemen tultua puolueen puheenjohtajaksi 1965 ryhdyttiin puhumaan maltillisesta oikeistosta. Ilkka Suomisen kaudella puolue on käyttänyt samasta suuntauksesta nimitystä "keskustaoikeistolaisuus". Puolueen konservatiivit järjestäytyivät "junnilalaisiksi" vuonna 1978. Vuoden 1970 periaateohjelmauudistuksessa ratkaisevaa oli kokoomuksen aattellisen perustan muuttaminen eikä pelkästään puolueen kannattajamäärän lisääminen. Kokoomus ei halunnut pitää konservatismia yksinomaisena ideologisena aatteenaan, vaan aatteelliseksi perustaksi otettiin samanaikaisesti liberalismi ja konservatismi. Kokoomus siirtyi aatteellisesti oikeistosta kohti keskustaa ja luopui kutsumasta itseään konservatiiviseksi puolueeksi. Ohjelmassa ei kuitenkaan sisältynyt vielä konservatismia vastaan suunnattuja kannanottoja. Ohjelmallisesti puolue ei maininnut enää kommunismia, minkä on tulkittu johtuvan pyrkimyksestä välttää Neuvostoliittoa ärsyttäviä lausumia. Konservatiivit jäivät puolueen sisällä paitsioon, ensin Rihtniemen voittaessa Junnilan äänin 269-89. Vuoden 1977 puheenjohtajavaalissa holkerilaiset miehittivät kaikki puheenjohtajapaikat. Remonttimiesten kaudesta lähtien puolueen suuntausta ovat rakentaneet puolueen oma keskusta, vasen laita ja nuorten siipi. 1970-luvulla kokoomus alkoi korostaa vapautta ja suvaitsevuutta. Perinteisemmän arvolinjan kannattajia meni muihin puolueisiin. Vuoden 1969 puoluekokouksessa kokoomuksen suhtautuminen kommunisteihin muuttui täysin, lähinnä käytännöllis-poliittiseksi kysyymykseksi. Kokoomus pyrki todistelemaan ulkopoliittista kelvollisuuttaan Harri Holkerin ja Ilkka Suomisen puheenjohtajakausilla, mikä merkitsi varauksetonta tukea Kekkosen ulkopolitiikalle. Kokoomus hyväksyi poikkeuslain, jolla Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi vuosiksi 1974-1978 ilman vaaleja. Puolueen oppositio irtosi kokoomuksesta perustaen Perustuslaillisen Kansanpuolueen. 1980-luvun politiikassa kokoomuksen tavoiteohjelmat perustuivat yksinomaa ja ainoastaan liberalismiin. Kokoomuksen osalta kyseessä oli tietoinen valinta siten, että liberalismi tuli puolueen ideologiaksi. Puolue pyrki vähitellen totuttamaan liberalismin kannattajaksi myös sellaiset, jotka alun perin olivat konservatiiveja. Toukokuussa 1981 puoluekokouksessa puheenjohtaja Ilkka Suominen esitti, että noin kymmenen vuoden kuluttua umpeutuvaa YYA-sopimusta jatkettaisiin ja päätös siitä tehtäisiin ennen vuotta 1984. Näin kokoomus ehti ensimmäisenä puolueena esittämään YYA-sopimuksen jatkamista. Muutama päivä sen jälkeen eduskunnassa nousi kysymys siitä, kuinka suurella summalla valtio tukee Rauhanpuolustajien Ydinaseeton Pohjola -kampanjaa. Hallitus esitti markkaa, mutta eduskunnan valtiovarainvaliokunta kokoomuslaisten tuella nosti määrärahan markkaan. Kokoomus kuitenkin jätettiin oppositioon aina vuoteen 1987 saakka. 1987: Paluu hallitukseen Hallitukseen kokoomus nousi 21 oppositiovuoden jälkeen vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen, jolloin nimitettiin Holkerin sinipunahallitus, vaikka kokoomus, ruotsalainen kansanpuolue ja keskusta olivat tehneet porvarisopimuksen tavoitteenaan muodostaa porvarihallitus vaalien jälkeen. Vuosina 1987-1991 toimineen hallituksen suurimmat puolueet olivat sosiaalidemokraatit ja kokoomus. Vaalien 1991 jälkeen muodostettiin Esko Ahon porvarihallitus, jota johtivat keskusta ja kokoomus. Vuonna 1988 kokoomuksen puoluevaltuusto hyväksyi yksinomaa liberaalin tavoiteohjelman, jonka tavoite oli yksilöllisyydelle ja tasa-arvoisuudelle perustuva yhteiskunta. Liberalistisesta yksilönvapauskäsityksessä mentiin sosiaaliliberalismin suuntaan asettamalla yksilönvapauden rajoitukseksi elinympäristön muuttaminen oikeaan suuntaan, jolla tarkoitettiin ympäristönsuojelua, yhteiskuvastuuta ja sosiaalista osaamista. Puolue ei enää asettanut Suomea tai suomalaisia ensisijaiseen asemaan, jolloin liberaalista ihanteesta tuli ainoastaan maailmanlaajuista. Puolueen ohjelmaan sisältyi myös ajatus, ettei Suomi kantanut "riittävää vastuuta maailman pakolaisongelmasta". Sinivihreä ja kansainvälistyvä puolue (1995-) 1990-luvun periaateohjelmaissa kokoomus siirtyi perinteisestä liberalismista radikaalimpaan ja vasemmistolaisempaan sosiaaliliberalismiin. Vuoden 1993 periaateohjelmassa kokoomuksen liberaali aatteelinen perusta korvattiin ekologisen ympäristönsuojelun ideologialla. Liberalismi säilyi mukana keskeisenä aatteena, mutta liberalismi joutui alisteiseen asemaan ympäristönsuojeluun nähden. Aikaisemmin ympäristönsuojelu oli mukana ohjelmissa osana yhteiskunnallisia tavoitteita, mutta vuoden 1993 periaateohjelmassa ympäristönsuojelun kysymys nousi kokoomuksen itsenäiseksi perusarvoksi muiden rinnalle. Ympäristönsuojelun alle jäivät mm. monikulttuurisuusajatus, yksityinen omistusoikeus sekä vapaa markkinatalous. Periaateohjelmassa korostettiin myös laajaa elämäntapaa koskevaa valinnanvapautta Kokoomuksen Nuorten Liitto alkoi vaatia keväällä 1990 ensimmäisenä merkittävänä ja näkyvänä poliittisena organisaationa Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa. Vuonna 1991 kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Pertti Salolainen. Salolainen nousi kokoomuksen johtoon Suomisen vahvan johtajakauden jälkeen. Vuonna 1993 Maija Perho haastoi Salolaisen häviten, mutta vuonna 1994 Sauli Niinistö valittiin puheenjohtajaksi. Ensimmäisissä eurovaaleissa puolueen ääniharava oli nuori Kirsi Piha. Keskustan vuoden 1995 vaalitappion jälkeen kokoomus muodosti kaksi hallitusta sosiaalidemokraattien kanssa. Paavo Lipposen I (1995-1999) ja II hallitusta (1999-2003) kutsuttiin sateenkaarihallituksiksi. Sinipunapohjan laajennuksena olivat yleensä vihreät, vasemmistoliitto ja ruotsalainen kansanpuolue. Niinistön vahvan puheenjohtajakauden jälkeen kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Ville Itälä vuonna 2001. Varapuheenjohtajiksi valittiin Jari Koskinen ja Jyrki Katainen. Eduskuntavaaleissa 2003 kokoomus sai 18,6 prosentin ääniosuuden ja eduskuntaan valittiin 40 kokoomuslaista kansanedustajaa. Kokoomus siirtyi oppositioon, kun keskustan Anneli Jäätteenmäki ei ottanut kokoomusta hallitukseen. Kokoomuksen puoluekokous valitsi 5. kesäkuuta 2004 puolueen uudeksi puheenjohtajaksi Jyrki Kataisen. Kataisen kaudella kokoomus nousi Suomen suurimmaksi puolueeksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, kunnallisvaaleissaa 2008, europarlamenttivaaleissa 2009 sekä eduskuntavaaliessa 2011. Vuodesta 2007 kokoomus oli hallituksessa ja vuodet 2011-2015 pääministeripuolueena Jyrki Kataisen johtamassa hallituksessa. Kataisen kaudella kokoomus alkoi korostamaan "järkivihreää" ilmasto- ja energiapolitikkaa. Merikukka Forsiuksen loikatessa kokoomukseen marraskuussa 2010, puolueesta tuli ensimmäistä kertaa eduskunnan suurin puolue. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa kokoomuksen entinen puheenjohtaja Sauli Niinistö valittiin presidentiksi.Katainen luopui kymmenen vuoden jälkeen kokoomuksen puheenjohtajuudesta ja samalla pääministeriydestä vuonna 2014. Kesäkuussa Lahden puoluekokouksessa uudeksi puheenjohtajaksi ja samlla pääministeriksi valittiin Alexander Stubb. Kataisen ja Stubbin kausilla hallitus leikkasi voimakkaasti koulutusmenoja ja leikkauslinja jatkui myös keskustan johtamassa Sipilän hallituksessa. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa kokoomus putosi kolmanneksi suurimmaksi eduskuntapuolueeksi. Vuonna 2015 liikkeelle lähteneessä Sote-uudistuksessa puolue vaati kansalaisen valinnanvapautta siten, että sote-alalla olisi myös yksityistä palveluntarjontaa. Stubbin kautta kokoomuksen johdossa arvosteltiin epäonnistuneeksi. Hävittyjen vaalien lisäksi Stubb haastoi kokoomuseliittiä arvostelemalla työmarkkinajärjestelmää. Stubbin jälkeen kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Petteri Orpo kesäkuussa 2016. Orpo otti Stubbin paikan valtiovarainministerinä Sipilän hallituksessa. Orpon kaudella kokoomus on ollut suurin puolue kuntavaaleissa 2017 ja 2021 sekä eurovaaleissa 2019. Vuoden 2017 kuntavaaleissa kokoomuksen kampanjoi näkyvästi Jan Vapaavuoren pormestarikampanjalla ja vuoden 2019 vaaleissa puolue halusi siirtää verotuksen painopistettä kulutukseen ja haittoihin. Eduskuntavaaleissa 2019 kokoomus jäi kolmanneksi suurimmaksi eduskuntapuolueeksi, eikä päässyt Rinteen hallitukseen. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa puolue nousi eduskunnan suurimmaksi 48 kansanedustajallaan. Politiikka ja tavoitteet Elinkeino- ja yrityspolitiikka Kokoomus on muun muassa kannattanut aukioloaikojen vapauttamista ja Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ehdotti vuonna 2008 helsinkiläisille vapauksia aukiolokielloista keskustan elävöittämiseksi. Puolue ajaa vahvojen alkoholijuomien myymistä ruokakaupoissa ja kioskeissa. Puolue alentaisi alkoholijuomien verotusta ravintoloissa. Kokoomus kannatti taksiliikenteen säännöstelyn purkamista. Kokoomus haluaa leikata 2023 varjobudjetissaan yritystukia, mutta lisäisi rahoitusta tutkimukseen ja tuotekehittelyyn. Talouspolitiikka Kokoomus haluaa pienentää ansiotuloveroastetta sekä yritysten verotusta. Puolue kustantaisi verotulojen vähentymisen leikkaamalla julkisista palveluista. Julkisia palveluita eli peruspalveluita ovat muun muassa terveydenhoito, kulttuuripalvelut ja koulutus, sekä jätehuolto ja liikenteen palvelut. Puolue haluaa nostaa kulutuksen verotusta korkeammaksi. Puolue kannattaa haittaverojen nostamista, kuten tupakan ja alkoholin nykyistä korkeampaa verottamista, sekä ympäristöä kuluttavan toiminnan verotusta. Puolue on myös esittänyt uutta "terveysperustaista veroa". Autoilun verotuksessa kokoomus haluaa siirtää verotusta autojen hankinnasta kohti auton käyttöä ja päästöjä. Kokoomus haluaa poistaa autoveron ja korottaa ajoneuvoveroa. Puolue haluaa korottaa kotitalousveronvähennystä. Erityisesti verovähennys halutaan kohdistaa yli 75-vuotiaille, jotta nämä ostaisivat yksityisiä kodinhoitopalveluita yrityksiltä enemmän. Sosiaalipolitiikka Kokoomuksen päämääränä on leikata sosiaaliturvaa ja etuuksia nykyistä matalammaksi. Puolue haluaa pienentää työttömyystukea, toimeentulotukea ja asumistukea. Puolueen tavoitteena on leikata vuonna 2023 asumistuesta 350 miljoonaa euroa ja ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta 400 miljoonaa. Leikkauksia toimeentulotukeen tehtäisi muun muassa lisäämällä uusi asumistuen omavastuumaksu. Työttömien etuudet puolue haluaa leikata vuonna 2023 alaspäin vuoden 2019 tasolle. Esimerkiksi vuonna 2019 työmarkkinatuki oli keskimäärin 736 euroa, kun 2023 sen taso on 768 euroa kuussa. Työmarkkinatuesta peritään lisäksi 20% vero. Leikkaus pienentäisi tukea 4,1% eli 32 euroa kuussa. Kokoomus haluaa, ettei työttömyystukea korotettaisi jatkossa elinkustannusten verran, vaan palkankorotusten verran. Hallituksessa ollessaan vuonna 2016 kokoomus oli mukana "jäädytämässä indeksiä", eli sosiaalietuuksia ei nostettu elinkustannusten kasvun mukaisesti. Puolue haluaa lyhentää ansiosidonnaisten tukien myöntämisen nykyisestä jopa 500 päivästä 200 päivään. Lisäksi Kokoomuksen tavoitteena on tiukentaa ansiosidonnaisen tuen myöntämistä niin, että sitä saisi vasta 12 kuukauden työnteon jälkeen. Kokoomus haluaisi poistaa työttömyystuen maksun ensimmäiseltä seitsemältä työttömyyspäivältä. Kokoomus oli Sipilän hallituksessa ottamassa käyttöön paljon kritisoitua aktiivimallia, jonka Marinin hallitus toteutti myöhemmin muutoksilla. Kokoomus oli Sipilän hallituksessa toteuttamassa Perustulokokeilua vuosina . Osallistujat saivat siinä 560 euroa kuukaudessa ilman ehtoja. Kokeilua vetänyt kokoomuksen Paula Risikko olisi kuitenkin halunnut lisätä rahan saamiselle ehtoja. Ministeri Sanni Grahn-Laasonen olisi halunnut ottaa mukaan kokeiluun työttömien lisäksi myös opiskelijoita. Kokoomuksen 2020 periaateohjelmassa kannatetaan mielenterveyspalvelujen terapiatakuuta. Työvoimapolitiikka Kokoomus haluaa lisätä etätöitä ja laajentaa kotitalousvähennyksen koskemaan laiteinvestointeja. Kokoomus näkee että työperäinen maahanmuutto pitäisi tuplata. Puolue keskittäisi työperäiseen maahanmuuttoon liittyvät asiat yhteen virastoon. Puolue haluaa poistaa ammattiliittojen jäsenyyden verovapauden. Puolue haluaa laajentaa ansiosidonnaisen työttömyysturvan myös työttömyyskassaan kuulumattomille. Ympäristöpolitiikka Vuoden 2011 ympäristöohjelman mukaan kokoomus haluaa tehdä Suomesta maailman ensimmäisen hiilineutraalin yhteiskunnan, nostaa Suomi ympäristöteknologian ykkösmaaksi sekä nostaa suomalaiset maailman ympäristötietoisimmaksi kansaksi. Puolue näkee talouskasvun on ympäristötekojen edellytyksenä. Vuoden 2020 periaateohjelmassa Kokoomus "ajaa tiukkaa ympäristöpolitiikkaa ja tähtää hiilinegatiiviseen tulevaisuuteen". Puolue tahtoo lopettaa turpeen energiapolton vuoteen 2032 mennessä ja lisätä pienydinvoimaa, ydinvoimaloita ja tuulivoimaloita, sekä kotien lämmityksen irrottamista öljylämmityksestä. Vuoden 2023 budjetissa puolue kuitenkin leikkaisi kivihiilen korvaamisen investointituesta. Kokoomus on valmis tukemaan raskasta teollisuutta sähköveron kevennyksillä. Syksyllä 2022 Keskusta liittoutui Kokoomuksen kanssa ja poisti ympäristönsuojelulaista uhanalaisten luontotyyppien huomioimisen kaavoituksessa. Samalla vesilaista poistui vesistöihin liittyviä uhanalaisia luontotyyppejä. Tämä harmitti erityisesti Suomen Luonnonsuojeluliittoa. Yhteiskunnalliset kysymykset Vuonna 2010 kokoomus hyväksyi puoluekokousaloitteen koskien tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta luopumista kouluissa. Kokoomus on asettanut myös tavoitteekseen samaa sukupuolta olevien avioliiton. Vuonna 2010 kokoomus hyväksyi aloitteen koskien valinnaisuuden lisäämistä ruotsin opetuksessa. Jyrki Kataisen mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoittanut pakollisen ruotsin opetuksen poistumista. Aluepolitiikka Kokoomus tähtää aluepoliitikassaan elinvoimaisten ja kasvavien kaupunkien Suomeen. Kaupunkia ympäröivien alueiden tehtävä on kokoomuksen mukaan tuottaa puhdasta ja ympäristöystävällistä ruokaa, luoda kannattavaa yritystoimintaa sekä tarjota virkistystä ja elämyksiä matkailijoille ja mökkeilijöille. Kokoomus on halunnut lisätä uusia raideyhteyksiä. Bioenergialla ei kokoomuksen mielestä voida riittävässä määrin korvata nykyistä energiatarvetta. Sipilän hallituksessa valtiovarainministeri Petteri Orpo jäädytti kuntien avustusten indeksin - eli inflaation mukaiset korotukset jätettiin tekemättä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka Kesän 2010 puoluekokouksessa kokoomus laati ulko- ja turvallisuuspoliittisen kannanoton, jonka mukaan puolue kannattaa "aktiivista, avointa ja rohkeasti eteenpäin katsovaa" ulkopolitiikkaa. Kannanoton mukaan puolueen arvoihin kuuluu ihmisoikeuksien, oikeusvaltion ja sosiaalisesti vastuullisen markkinatalouden edistäminen. Kokoomus katsoo, että pieni maa lisää kansainvälistä vaikutusvaltaansa olemalla aktiivinen, luotettava ja kekseliäs yhteistyökumppani. Vuonna 2007 ainoastaan kokoomuksen kannattajista enemmistö (55 %) kannatti Suomen liittymistä Natoon. Puheenjohtaja Petteri Orpo sanoi elokuussa 2019, että kokoomus ajaa Suomen Nato-jäsenyyttä ja tulee tekemään töitä sen eteen. Kokoomus katsoo, että puolustusyhteistyö vahvistaisi Suomen turvallisuutta ja kansainvälistä asemaa. Kokoomus kannattaa myös tiiviimpää puolustusyhteistyötä muiden Pohjoismaiden kanssa. Euroopan unionin työssään kokoomus painottaa rohkeutta ja aloitteellisuutta rakentaa EU:ta. Kokoomus painottaa, että kehitysyhteistyön tulee lähteä kumppanimaan tarpeista, mutta se ei saa rakentua pelkän hyväntekeväisyyden varaan. Kokoomuksen mielestä riippuvuus vanhakantaisesta kehitysavusta voi jopa hidastaa kohdemaan yhteiskunnallista kehitysta. Kokoomus katsoo, että Suomen kannattaa keskittyä työhön, joka edistää rauhaa, vakautta, korruption kitkemistä, ilmastotoimia, yksityissektorin vahvistamista ja muita yhteisiä tavoitteita. Naisten aseman edistämisen tulee olla erityisen huomion kohteena. Kokoomus vaatii Suomen eroa jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta. Asiasta äänestettiin kesäkuun 2014 puoluekokouksessa Lahdessa. Kokoomus lisäisi poliisin ja oikeusjärjestelmän menoja. Eurooppapolitiikka Kokoomus pitää Euroopan unionia Suomen ensisijaisena viiteryhmänä ja vaikutuskanavana kansainvälisessä toiminnassa. Suomen EU-kansanäänestyksessä kokoomuksen kannattajat tukivat jäsenyyttä selkeämmin kuin minkään muun puolueen kannattajat. Puolue suhtautuu myönteisesti Euroopan puolustusyhteistyöhön. Kokoomus katsoo, että Euroopan unionia on kehitettävä parlamentaariseen suuntaan, komission vastuunalaisuutta lisättävä, ja EU:n on käytettävä varoja vastuullisemmin. Kokoomuksen mielestä suurempi osuus Euroopan unionin varoista on käytettävä tutkimukseen, teknologiaan, ilmastonmuutoksen torjuntaan ja ulkopolitiikkaan. Tärkeällä sijalla ovat Itämeren suojelu ja ehtyvien luonnonvarojen varjeleminen. Nimi ja tunnukset Rakenne ja organisaatio Puolueen johto koostuu puheenjohtajasta, puoluesihteeristä ja kolmesta varapuheenjohtajasta. Kokoomuksen toimintaan voi sen paikallisyhdistysten lisäksi osallistua muun muassa puolueen nuorisojärjestön (Kokoomusnuoret), opiskelijajärjestön (Kokoomusopiskelijat) tai naisjärjestön Kokoomuksen naisten liiton kautta. Kokoomus julkaisee Nykypäivä-lehteä ja Verkkouutiset-julkaisua. Kokoomusta johtaa puoluekokousten välillä puoluehallitus, jossa on edustettuina vaalipiireihin perustuvien kokoomuksen piirijärjestöjen lisäksi valtakunnalliset jäsenliitot. Puoluehallituksen valitsee puoluevaltuusto. Eduskuntaryhmä Kansallista Kokoomusta eduskunnassa edustaa Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä. Eduskuntaryhmä toimii kokoomuslaisten kansanedustajien yhteistyöelimenä. Eduskuntaryhmän merkitys eduskuntatyössä on keskeinen: kokouksissa keskustellaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä ja muodostetaan kantoja eduskunnan käsittelyssä olevaan asiaan. Valtiopäiväkaudella 2019-2023 Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmän muodostaa 37 kansanedustajaa. Ryhmän puheenjohtajana toimii kansanedustaja Kai Mykkänen. Piirijärjestöt Kokoomus toimii kunkin vaalipiirin alueella omana järjestönään. Piirijärjestöt muodostuvat alueen jäsenyhdistyksistä ja kunnallisjärjestöistä. Tämän lisäksi kokoomusnaisilla ja kokoomusnuorilla on omat piirijärjestönsä. Piirijärjestön tarkoituksena on työskennellä alueellisesti puolueen pyrkimysten mukaisesti. Toimintatapoja ovat mm. valtiollisiin vaaleihin osallistuminen, paikallisyhdistysten ja jäsenliittojen vaalitoiminnan tukeminen, yhteistoiminnan foorumina toimiminen esim. juhlia ja neuvottelutilaisuuksia järjestämällä. Piirijärjestön tehtävänä on myös välittää jäsentensä näkemyksiä puolueen poliittiseen ja järjestölliseen valmisteluun ja päätöksentekoon. Paikallisjärjestöt ja jäsenet Kokoomuksella on vähintään yksi paikallisyhdistys lähes jokaisessa Suomen kunnassa. Kunnissa, joissa toimii vähintään kolme Kokoomuksen paikallisyhdistystä, toimii lisäksi kunnallisjärjestö, joka yhdistää kunnan kokoomusjärjestöt. Paikallisjärjestöjen tehtävänä on tukea jäsenistön toimintaa sen kaikilla tasoilla. Suurin osa Kokoomuksen jäsenistä on jäsenenä jossakin puolueen sadoista paikallisyhdistyksistä. Läheisjärjestöt Kokoomuksella on puolueeseen varsinaisesti kuulumattomina läheisjärjestöinä Kansallinen Lastenliitto, Kansallinen senioriliitto, Kansallinen Sivistysliitto, Kansalliset Maahanmuuttajat, Naiset Yhdessä, Kansallinen Kulttuuriliitto, MC Kokoomus, Porvarillisen Työn Arkisto, Ajatuspaja Toivo ja Kansallinen Sateenkaariryhmä. Kannattajakunta Jäsenet Vuonna 2005 kokoomus oli kaikista puolueista kolmanneksi naisvaltaisin ja suurista puolueista kaikkein naisvaltaisin 46 prosentin naisosuudella kun SDP:ssä ja keskustassa 40 prosenttia oli naisia. Vuonna 2008 kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset olivat ainoat puolueet joiden jäsenmäärä kasvoi. Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2017 julkaisemassa tutkimuksessa kokoomuksen jäsenten keski-ikä oli 55,6 vuotta, joista yli 60 prosenttia miehiä ja yli puolet asui Etelä-Suomessa. Suurin osa jäsenistöstä on työssäkäyviä, mutta yli 30 prosenttia eläkkeellä. Selvästi yli puolet työssäkäyvistä on ylempiä toimihenkilöitä ja neljäsosa yrittäjiä. Kokoomusjäsenten kotitalouksien mediaanitulo oli 4 400 euroa kuukaudessa. Korkeiden tulojen lisäksi kokoomusjäsenissä korostui korkea koulutustaso, sillä lähes puolella oli ylempi korkeakoulututkinto ja viidellä prosentilla lisensiaatin tai tohtorin tutkinto. Kannatusalueet Puolueen pääkannatusaluetta ovat Etelä-Suomen asutuskeskukset. TNS Gallupin viittä suurinta puoluetta koskevassa mielipidekyselyssä syksyllä 2008 kokoomukseen suhtauduttiin myönteisimmin. Vastaajista 42 prosenttia suhtautui kokoomukseen myönteisesti tai melko myönteisesti, kun esimerkiksi keskustan luku oli 40 prosenttia ja SDP:n 36 prosenttia. Vuoden 2008 lopussa tehdyn mielipidekyselyn mukaan suomalaiset luottavat kokoomuksen osaamiseen eniten mikäli Suomi kohtaisi talouskriisin. Poliittinen nelikenttä Turun yliopiston vuonna 2008 tekemän tutkimuksen mukaan valtaosa kokoomuksen kannattajista sijoittaa itsensä ideologisesti oikeistoon. Saman tutkimuksen mukaan kokoomuksella on eduskuntapuolueista oikeistolaisimmat kannattajat. Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2015 julkaisemassa tutkimuksessa kokoomuksen kannattajista 89 prosenttia sijoitti itsensä oikeistoon, 7 prosenttia keskelle ja 0 prosenttia vasemmistoon. Arvoliberaalisuus−arvokonservatiivisuus-ulottuvuudella arvokonservatiiveja oli 36 prosenttia, arvoliberaaleja 32 prosenttia ja keskelle asettuvia 29 prosenttia. Tutkimuksen mukaan kiteytyksenä puolueen kannattajien kannoista voidaan sanoa, että kokoomus on oikeistopuolue. Kokoomuksen kannattajat suhtautuvat kaikkein myönteisimmin Suomen Nato-jäsenyyteen. Vuonna 2016 luku oli 53 prosenttia. Kokoomus oli vuonna 2013 ylempien toimihenkilöiden keskuudessa ylivoimaisesti suosituin puolue. 18-24-vuotiaiden keskuudessa kokoomuksen suosio on ollut laskussa. Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2017 julkaistun tutkimuksen mukaan kokoomuksen kannattajat ovat keskimäärin jäseniä nuorempia, matalammin koulutettuja ja tienaavat vähemmän. Sunnuntaisuomalaisen kyselyssä vuonna 2012 kokoomuksen todettiin olevan 18 prosentin kannatuksellaan vihreiden jälkeen toiseksi suosituin puolue toimittajien keskuudessa. Evan vuoden 2022 arvo- ja asennetutkimuksessa kokoomuksen kannattajille keskimääräistä tärkeämpiä identiteetin muodostajia olivat koulutus, ammatti, tulotaso, yhteiskuntaluokka ja kansainvälisyys. Kyselyn mukaan puolueen äänestäjiä yhdistää status. Tutkimuksen tekijät totesivat, että kokoomus on äänestäjäkuntansa identiteettiprofiilin perusteella Suomen ainoa luokkapuolue. Äänenkannattajat Kokoomuksen äänenkannattajiksi julistautuivat Aamulehti, Karjalainen, Vaasa/Pohjalainen, Satakunnan kansa, Länsi-Suomi ja Hämeen Sanomat. Ne kaikki alkoivat kutsua itseään sitoutumattomiksi viimeistään 1990-luvun alkupuolella. Iltalehti aloitti toimintansa kokoomuksen päälehden Uuden Suomen iltapäiväpainoksena. Vuonna 2022 tehdyn tutkimuksen mukaan Iltalehden pääkirjoitus ja artikkelit noudattavat edelleen kokoomukselle myönteistä linjaa. Vaalihistoria Eduskuntavaalit Huomiot Euroopan parlamentti Aluevaalit Kuntavaalit Presidentinvaalit Merkittäviä poliitikkoja Puheenjohtajat Hugo Suolahti 1918-1920 E. N. Setälä 1920-1921 Antti Tulenheimo 1921-1925 Hugo Suolahti 1925-1926 Kyösti Haataja 1926-1932 Paavo Virkkunen 1932-1934 J. K. Paasikivi 1934-1936 Pekka Pennanen 1936-1943 Edvin Linkomies 1943-1945 K. F. Lehtonen 1945-1946 Arvo Salminen 1946-1955 Jussi Saukkonen 1955-1965 Juha Rihtniemi 1965-1971† Harri Holkeri 1971-1979 Ilkka Suominen 1979-1991 Pertti Salolainen 1991-1994 Sauli Niinistö 1994-2001 Ville Itälä 2001-2004 Jyrki Katainen 2004-2014 Alexander Stubb 2014-2016 Petteri Orpo 2016- Puoluesihteerit Eino Tikkanen 1918-1919 U. T. Halminen 1919-1922 J. V. Lehtonen 1922-1924 A. A. Niskala 1924-1926 U. V. Halminen 1926-1940 Yrjö Leiwo 1940- Aarne Honka 1942-1946 Niilo Honkala 1946-1957 Juha Rihtniemi 1959-1960 Rauno Koski 1960-1965 Harri Holkeri 1965-1971 Veikko Tavastila 1971-1979 Jussi Isotalo 1980-1987 Aarno Kaila 1988-1989 Pekka Kivelä 1989-1995 Maija Perho 1995-1999 Matti Kankare 1999-2002 Heikki A. Ollila 2002-2004 Harri Jaskari 2004-2006 Taru Tujunen 2006-2014 Minna Arve 2014-2016 Janne Pesonen 2016-2019 Kristiina Kokko 2019- Eduskunnan puhemiehet Pehr Evind Svinhufvud 1907-1912 Paavo Virkkunen 1918, 1923-1924, 1926-1930 Erkki Pystynen 1983-1987 Ilkka Suominen 1987, 1991-1994 Riitta Uosukainen 1994-1995, 1995-1999, 1999-2003 Sauli Niinistö 2007-2011 Ben Zyskowicz 2011 Paula Risikko 2018-2019 Petteri Orpo 2023- Pääministerit Lauri Ingman 1918-1919 ja 1924-1925 Rafael Erich 1920-1921 Antti Tulenheimo 1925 P. E. Svinhufvud (1917-1918), 1930-1931 Edwin Linkomies 1943-1944 Antti Hackzell 1944 Urho Castrén 1944 Juho Kusti Paasikivi (1918), 1944-1946 Harri Holkeri 1987-1991 Jyrki Katainen 2011-2014 Alexander Stubb 2014-2015 Presidentit Pehr Evind Svinhufvud 1931-1937 Juho Kusti Paasikivi 1946-1956 Sauli Niinistö 2012- Valtioneuvokset J. K. Paasikivi (myöhempi pääministeri ja presidentti) sai valtioneuvoksen arvonimen 7. helmikuuta 1930. Professori E. N. Setälä sai valtioneuvoksen arvonimen 23. helmikuuta 1934. Harri Holkeri (pankinjohtaja, pääministeri) sai valtioneuvoksen arvonimen 15. toukokuuta 1998. Riitta Uosukainen (opetusministeri, eduskunnan puhemies) sai valtioneuvoksen arvonimen 26. marraskuuta 2004 ensimmäisenä naisena. Euroopan parlamentin jäsenet Raimo Ilaskivi (1996-1999) Ville Itälä (2004-2012) Riitta Jouppila (1995-1996) Piia-Noora Kauppi (1999-2008) Eija-Riitta Korhola (2004-2014) Ritva Laurila (1995-1996 ja 1999) Marjo Matikainen-Kallström (1996-2004) Jyrki Otila (1996-1999) Sirpa Pietikäinen (2008-) Kirsi Piha (1996-1999) Pirjo Rusanen (1995-1996) Petri Sarvamaa (2012-) Eeva-Riitta Siitonen (2009) Alexander Stubb (2004-2008) Ilkka Suominen (1999-2004) Kyösti Toivonen (1995-1996) Ari Vatanen (1999-2004) Henna Virkkunen (2014-) Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Kansallisen Kokoomuksen arvot ja periaateohjelma (2018) Nykypäivä Verkkouutiset Organisaatio Kokoomusnuoret Kokoomusopiskelijat Kokoomusnaiset Kansalliset maahanmuuttajat Kansallinen sateenkaariryhmä Kasary Kansallinen Lastenliitto Porvarillisen Työn Arkisto Kansallinen Sivistysliitto Historiaa Pohtiva: Kokoomuksen ohjelmalistat Suomalaiset puolueet: Kansallinen Kokoomus (Yle Areena 2011) Seulonnan keskeiset artikkelit

522

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20kansanedustaja

Suomen kansanedustaja

Kansanedustaja (lyhenne kansaned.) on parlamentaarikko eli kansalaisten valitsema edustaja eduskunnassa, Suomen parlamentissa. Kansanedustajat ovat edustuksellisen demokratian vallankäyttäjiä. Suomen eduskunnassa on 200 kansanedustajaa, joiden kausi kestää normaalisti neljä vuotta. Valinta Kansanedustajat valitaan uudelle vaalikaudelle joka neljäs vuosi toimitettavilla eduskuntavaaleilla. Vaaliehdokkaaksi pääsee joko puolueen asettamana tai vähintään sadan jäsenen valitsijayhdistyksen kautta. Ehdokas asettuu ehdokkaaksi yhdessä Suomen 13 vaalipiiristä, joka voi olla mikä tahansa ehdokkaan kotikunnasta riippumatta. Vaalissa äänestäjä antaa äänensä samanaikaisesti henkilölle ja puolueelle. Kelpoisuus Kansanedustajan on oltava vähintään 18 vuoden ikäinen Suomen kansalainen. Eduskuntavaaliehdokkaaksi asettuvan on oltava vaalikelpoinen eli äänioikeutettu, joka ei ole vajaavaltainen. Kansanedustajaksi ei voida valita sotilasvirassa olevaa henkilöä. Myöskään tasavallan presidentti, valtioneuvoston oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies, korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden jäsen tai valtakunnansyyttäjä ei voi olla kansanedustajana. Myös vaalikelpoisuuden menettäminen johtaa kansanedustajan edustajantoimen lakkaamiseen. Kansanedustaja on toimessaan velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido siinä muut määräykset. Hänen on esiinnyttävä vakaasti ja arvokkaasti sekä loukkaamatta toista henkilöä. Vapautus, erottaminen ja rangaistukset Kansanedustaja voi pyynnöstään saada eduskunnalta vapautuksen edustajantoimesta, jos siihen on hyväksyttävä syy. Eduskunta voi erottaa kansanedustajan joko kokonaan tai määräajaksi, jos tämä olennaisesti ja toistuvasti laiminlyö edustajantoimensa hoitamisen. Tähän vaaditaan perustuslakivaliokunnan kannanotto ja kahden kolmasosan äänienemmistö eduskunnassa. Myös tuomio rikoksesta voi johtaa samaan menettelyyn. Toistuvasti järjestystä eduskunnassa rikkovalle kansanedustajalle voidaan antaa varoitus tai kahden viikon kielto osallistua eduskunnan istuntoihin. Kansanedustaja voidaan asettaa syytteeseen hänen valtiopäivillä lausumiensa mielipiteiden tai asian käsittelyssä noudattamansa menettelyn johdosta vain, jos eduskunta antaa tähän luvan vähintään viiden kuudesosan enemmistöllä annetuista äänistä. Kansanedustajaa ei saa ilman eduskunnan suostumusta pidättää tai vangita ennen oikeudenkäynnin alkamista, ellei häntä painavista syistä epäillä syylliseksi rikokseen, josta säädetty lievin rangaistus on vähintään kuusi kuukautta vankeutta. Kansanedustajan erottaminen eduskunnasta on hyvin harvinaista, koska kansanedustaja on valittu virkaan äänestäjien luottamuksella. Vuoden 1979 jälkeen on erotettu vain yksi kansanedustaja. Eropyyntöjä on vuosien 1979-2017 aikana hyväksytty 53 kansanedustajalta; sitä edeltävältä ajalta ei ole kattavaa luetteloa. Yleisin hyväksytty eroperuste on ollut siirtyminen merkittävään virkaan tai toimeen. Eropyyntöihin suhtaudutaan lähtökohtaisesti pidättyvästi, jotta kansanedustajia ei saisi painostettua tai houkuteltua eroamaan. Esimerkiksi omantunnonsyitä ei ole katsottu riittäväksi perusteeksi eron myöntämiselle. Jos eduskunnan jäsen valitaan tasavallan presidentiksi, perustuslain 27 §:n 3 momentin mukaan hänen kansanedustajan toimensa lakkaa hänen astuessaan presidentin virkaan. Tällöin kyseessä ei siis varsinaisesti ole kansanedustajan tehtävistä vapauttaminen. Viimeksi kansanedustajan paikalta suoraan tasavallan presidentiksi on siirtynyt Tarja Halonen vuonna 2000, häntä ennen Urho Kekkonen vuonna 1956. Kansanedustajan toimi lakkaa myös, jos hänet nimitetään oikeuskansleriksi, eduskunnan oikeusasiamieheksi, korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden jäseneksi tai valtakunnansyyttäjäksi. Varaedustaja Euroopan parlamenttiin siirtyvän tai asepalvelustaan suorittavan kansanedustajan tilalleen eduskuntaan tulee siksi aikaa hänen varaedustajansa. Työ ja tehtävät Kansanedustajan eduskuntatyö keskittyy hallituksen lakiehdotusten käsittelyyn. Kansanedustaja tekee suuren osan työtään Eduskuntatalossa Helsingissä, missä hän osallistuu eduskunnan täysistuntoihin ja valiokuntatyöhön. Kansanedustaja työskentelee normaalisti osana oman puolueensa eduskuntaryhmää. Hänellä on kuitenkin myös oikeus jättäytyä kaikkien eduskuntaryhmien ulkopuolelle. Eduskuntaryhmä muodostaa yleensä yhteisen, yksimielisen kannan kuhunkin eduskunnassa käsiteltävään asiaan. Niin kutsutuissa "omantunnon kysymyksissä" kansanedustajalla on kuitenkin vapaus päättää itse, miten äänestää. Näitä ovat eettisiin kysymyksiin liittyvät aiheet sekä yleensä kansalaisaloitteista pidetyt äänestykset. Eduskunnan täysistuntoja on istuntokausien aikana neljä kertaa viikossa tiistaista perjantaihin. Täysistunto on lainsäädäntötyön ja ajankohtaisen poliittisen keskustelun keskeinen areena. Kansanedustaja voi pitää täysistunnossa kahden minuutin pituisia puheenvuoroja, jotka hän on pyytänyt etukäteen. Valiokunnissa kansanedustajat valmistelevat eduskunnan päätökset. Valiokunnan jäsenet kuulevat asiantuntijoita ja pyrkivät perehtymään lain sisältöön yksityiskohtaisesti, tarvittaessa tarkentaen pykälien sisältöjä. Sama kansanedustaja työskentelee yleensä kahdessa eri valiokunnassa. Yksittäinen kansanedustaja voi tehdä lakialoitteen, talousarvioaloitteen tai toimenpidealoitteen. Hän voi myös esittää valtioneuvostolle suullisia ja kirjallisia kysymyksiä eduskunnan kyselytunnilla. Vähintään 20 opposition kansanedustajaa voi yhdessä tehdä hallitukselle välikysymyksen. Eduskunnan valitsemat kansanedustajat työskentelevät Suomessa myös erilaisissa kansallisissa toimielimissä, kuten Yleisradion hallintoneuvostossa, valtakunnanoikeuden jäseninä sekä Suomen Pankin ja eduskunnan tilintarkastajina. Useimmat kansanedustajat tekevät eduskuntatyöhönsä liittyen työmatkoja ulkomaille. Eduskunnan keskuudestaan valitsemat kansanedustajat edustavat Suomea kansainvälisissä järjestöissä. Kansanedustajat tekevät paljon työtä myös sähköpostin välityksellä. Äänestäjiinsä he pitävät yhteyttä kiertämällä vaalipiiriään ja tapaamalla Helsinkiin eduskuntavierailulle saapuneita vieraita. Moni kansanedustaja toimii lisäksi oman kotikuntansa kunnallispolitiikassa. Jotkut näkevät kansanedustajuuden luottamustoimena, sillä edustajan valinta perustuu äänestäjien luottamukseen. Palkkiot ja etuisuudet Kansanedustajat eivät saa palkkaa vaan edustajanpalkkion, koska kansanedustaja ei ole virkamies, vaan kyseessä on edustajantoimi. Palkkio on veronalaista tuloa. Tapana on ollut, että palkkioista on päätetty ennen uuden eduskunnan kokoontumista. Kansanedustajan palkkio on 1. toukokuuta 2018 alkaen 6 510 euroa kuukaudessa. Yli 12 vuotta palvelleen kansanedustajan palkkio on 6 997 euroa kuukaudessa. Puhemiehen palkkio on 11 981 euroa kuukaudessa ja varapuhemiesten 9 987 euroa. Valiokuntien puheenjohtajille maksetaan 732 tai 1 207 euron lisäpalkkio kuukaudessa. Valtiovarainvaliokunnan verojaoston ja hallinto- ja turvallisuusjaoston puheenjohtajan lisäpalkkio on 732 euroa ja muiden jaostojen 483 euroa. Vähintään 16:n tai useamman kansanedustajan eduskuntaryhmän puheenjohtajalle maksetaan 1 207 euron suuruinen lisäpalkkio. 3-15 kansanedustajan suuruisten ryhmien puheenjohtajille maksetaan 732 euron lisäpalkkio ja sitä pienempien ryhmien puheenjohtajalle ei mitään. Kansanedustaja saa verotonta kuukausittaista kulukorvausta kansanedustajan tehtävästä aiheutuvien kustannusten maksamiseen. Kulukorvaus vaihtelee kansanedustajan kotipaikasta riippuen 987:stä 1 809 euroon. Sopeutumisraha Aikaisemmin kansanedustajille myönnettiin nk. sopeutumiseläke, joka annettiin kaikille eduskunnasta pois jääville kansanedustajille, jotka olivat olleet vähintään seitsemän vuotta eduskunnassa, eivätkä siirtyneet takaisin työelämään palkansaajiksi (vaan jäivät työttömiksi tai jatkoivat työuraa yrittäjänä). Keskimäärin eduskunnan sopeutumiseläke oli noin 2 000 euroa kuussa, jota sai vuoden 2008 lopussa Valtiokonttorin tietojen mukaan 108 entistä kansanedustajaa. Sopeutumiseläkettä perusteltiin muun muassa sillä, että kansanedustajaksi valittu ihminen menetti siviilitaustansa, mikä vaikeutti työnsaantia edustajauran jälkeen. Sopeutumiseläkettä on arvosteltu melko anteliaaksi, koska sillä ei ollut suoraa kytköstä kansanedustajuuden jälkeiseen työuraan, vaan ainoastaan saatuun palkkaan. Kun yksinyrittäjillä on vapaus määrittää itse, paljonko nostaa palkkaa yrityksestään, on mahdollista kerätä isotkin tulot yritykselleen samalla kun saa täyden sopeuttamiseläkkeen. Tämän vuoksi sopeutumiseläke korvattiin sittemmin sopeutumisrahalla, jota maksetaan enintään kolme vuotta. Sen pituus määräytyy kansanedustajavuosien mukaisesti siten, että vähintään kolme vuotta kestäneestä edustajantoimesta sopeutumisrahaa saa vuoden, seitsemän vuotta kestäneestä toimesta kaksi vuotta ja 15 vuotta kestäneestä toimesta kolme vuotta. Muut etuisuudet Kansanedustajille korvataan erikseen taksimatkat pääkaupunkiseudulla, jolloin edustajat voivat käyttää taksia vapaasti edustajan toimeen liittyvillä matkoilla. Yksittäinen taksimatka saa kuitenkin maksaa enintään 60 euroa ja sitä ylittävä määrä peritään edustajan palkkiosta. Kansanedustajat saavat matkustaa lähes maksutta VR:n junissa ja Finnairin kotimaan lennoilla. Kansanedustajilla on halutessaan käytettävissä valitsemansa henkilökohtainen avustaja tukena ja edistämässä kansanedustajan työtä ja poliittista toimintaa. Toisaalta eduskunnan hallintojohtajan ohjeen mukaan avustaja ei saa käyttää palkallista työaikaansa kansanedustajan tai oman vaalityönsä tekemiseen. Työtehtäviä varten kansanedustajien avustajalla on käytössään matkapuhelin, kannettava tietokone, tulostin ja eduskunnan tietojärjestelmän etäkäyttöoikeus. Kansanedustajien avustajat ovat olleet yleensä korkeakoulututkinnon suorittaneita tai yliopisto-opiskelijoita. Avustaja voi työskennellä joko eduskunnassa tai edustajan vaalipiirissä. Harrastekerhot ja virkistäytyminen Eduskunnassa työskentelevillä on lukuisia harrastekerhoja, joista eduskunnan urheilukerho on saanut eduskunnalta selvästi eniten rahaa toimintansa pyörittämiseen. Vuonna 2009 eduskunnan urheilukerhon budjetti oli noin 66 000 euroa. Muita kerhoja ovat muun muassa tutkijoiden ja kansanedustajien seura Tutkas, teatteri- ja näytelmäkerho, eläkeläiskerho sekä naiskansanedustajien verkosto. Eduskuntatalossa kansanedustajilla on käytössään henkilökohtaisten työtilojen lisäksi muun muassa kuntosali, sauna ja uima-allas. Katso myös Luettelo kansanedustajista Luettelo vaalikauden 2023-2027 kansanedustajista Luettelo rikoksista tuomituista kansanedustajista Lähteet Aiheesta muualla Tilastot: Eduskuntavaalit: Ehdokkaiden ja valittujen tausta-analyysi eduskuntavaaleissa 2015 Tilastokeskus 30.4.2015 Eduskunta Seulonnan keskeiset artikkelit

523

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kommunistinen%20puolue

Kommunistinen puolue

Kommunistinen puolue tai kommunistipuolue on organisoitunut joukkojärjestö, joka pyrkii muuttamaan yhteiskunnan kapitalistisesta sosialistiseksi ja lopulta kommunistiseksi. Puolueiden periaatteet kehittivät Karl Marx ja Friedrich Engels ja niitä muokkasivat Vladimir Lenin ja Josif Stalin. Kommunistipuolue kieltää oman edun tavoittelun ja sallii ainoastaan altruismin, josta seuraa yhteiskunnan muoto koko yhteiskunnan laajuisena hyväntekeväisyytenä. Historia Venäjä oli ensimmäinen valtio, jossa kommunistit pääsivät valtaan (1917). Vuonna 1918 Bolsevikit vaihtoivat nimensä Venäjän kommunistiseksi puolueeksi. Nimi valittiin sen takia, että pyrittiin irrottautumaan Toisen internationaalin sosialisteista, jotka olivat tukeneet porvarihallituksia ensimmäisen maailmansodan aikaan. Neuvostoliitto dominoi kommunistista maailmaa toisen maailmansodan loppuun saakka. Jugoslavia haastoi tämän hegemonian 1948 ja myöhemmin he alkoivat kokeilla markkinasosialismia 1960-luvulla. Myös Kiina meni omille teilleen 1950- ja 1960-luvuilla. Järjestörakenne Kommunistiset puolueet jakoivat usein samankaltaiset järjestörakenteet. Korkeinta päätöksentekoelintä, kutsuttiin useimmiten politbyrooksi ja siinä oli pieni määrä virka-asemaltaan korkeimpia puolueen edustajia. Useimmiten politbyroo tapasi viikoittain puhemiehen johdolla keskustellakseen korkean tason linjavedoista. Suurempi komitea, jota useimmiten kutsutaan keskuskomiteaksi, sisälsi korkeampia johtajia valtion ministeriöistä; armeijasta, poliisista ja puolueesta itsestään. Näiden korkeiden elinten alaisena oli erillinen hallinnollinen hierarkia, jolla oli täyspäiväisiä puolueen työntekijöitä, jotka jaettiin erilaisiin osastoihin pääkaupungissa, paikallistasolla ja sen välimaastoissa. Puolueen jäseniltä perittiin jäsenmaksu ja he olivat puolueen direktiivien alaisuudessa solussa (paikallistason organisaatio), joita sijoitettiin tehtaisiin ja muille työpaikoille. Kommunistiset puolueet poikkeuksetta käyttivät henkilöstöänsä ydinjoukkona muun yhteiskunnan hallitsemiseen. Neuvostoliitossa henkilöt, jotka nimitettiin tärkeisiin virkoihin piti käydä puolueen virkailijoiden seulan läpi. Tätä prosessia kutsuttiin nomenklaturaksi. Tämä järjestelmä kopioitiin läpikotaisin kommunistiseen maailmaan. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Osa kommunistisista puolueista on selvinnyt Neuvostoliiton romahduksesta (1991), mutta niiden poliittinen merkitys on vähentynyt. Kuuban kommunistinen puolue on edelleenkin vallassa, kuten on periytyvä Pohjois-Korean puolue. Kovan linjan kommunistipuolueet jatkoivat toimintaansa Ranskassa, Kreikassa ja Portugalissa. Kylläkin niillä on melko vähän edustajia ja vaikutusvaltaa lainsäätävissä elimissä. Aikanaan mahtava Italian kommunistinen puolue hajosi kahtia ja suurempi jäljelle jääneestä irtisanoutui Marxilaisesta politiikasta. Suomessa toimii vuonna 2017 kaksi rekisteröityä kommunistista puoluetta: Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) sekä Rauhan ja Sosialismin puolesta - Kommunistinen Työväenpuolue (KTP). Kommunistiset puolueet on lainsäädännöllä kielletty Virossa, Indonesiassa, Iranissa, Latviassa, Liettuassa, Myanmarissa, Puolassa, Romaniassa, Etelä-Koreassa, Ukrainassa, Georgiassa ja Unkarissa. Maailman suurin kommunistinen puolue on Kiinan kommunistinen puolue, joka hallitsee Kiinan kansantasavaltaa. Maailman suurin ei-hallitseva kommunistinen puolue on ollut Indonesiassa: Indonesian kommunistinen puolue (Partai Komunis Indonesia). Katso myös Demokraattinen sentralismi Lähteet Aiheesta muualla

524

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuvanveisto

Kuvanveisto

Kuvanveisto on taiteellista ilmaisua kolmiulotteisessa muodossa. Nimityksenä käytetään myös nimitystä plastinen sommittelu, joka ehkä paremmin kuvaa nykyaikaista kuvanveistoa. Kuva taas on kaksiulotteista ilmaisua, jossa kolmas ulottuvuus esitetään illuusion avulla. Kuvanveistotaiteen harjoittajia kutsutaan kuvanveistäjiksi. Vaikka sanaliite -veisto viittaa veistämiseen, siis tekotapaan jota sovelletaan esimerkiksi kivenveistoon tai puunveistoon, veistos-sanaa käytetään yleisnimityksenä kaikille kolmiulotteisille taideteoksille, niiden tekemiselle ja tekoperiaatteille. Veistoksia ovat myös esimerkiksi valetut, muovatut tai hitsatut, eri tavoin kootut kolmiulotteiset teokset, ja kuvanveisto on niiden tekemistä - veistoksen tekotekniikka voi siis olla luonteeltaan poistava tai lisäävä. Kuvanveisto on osa perinteistä kuvataidetta. Veistokset ovat tavallisesti uniikkeja eli niistä tehdään vain yksi tai korkeintaan muutamia kappaleita. Sarjavalmistukseen suunnitellun kolmiulotteisen esineen suunnittelua ja muokkaamista kutsutaan muotoiluksi. Veistokset voivat olla patsaita, jolloin ne yleensä ovat vapaina seisovia, tai korkokuvia (pintakuvia, kohokuvia), jolloin niitä sanotaan myös reliefeiksi. Henkilöä esittävä veistos voi olla joko korkokuva, rintakuva tai henkilön kokonaan kuvaama patsas. Veistos näyttää eri suunnilta erilaiselta, samoin valaistus vaikuttaa veistoksen ulkonäköön. Veistokset sijoitetaan usein puistoihin tai muuten näkyvälle paikalle. Usein niiden ympäri voi kävellä ja niitä voi katsella eri suunnista. Kaikki veistokset eivät ole valettuja patsaita, vaan veistoksia ovat myös esimerkiksi puusta, kivestä, metallista tai savesta tai muusta muotoiltavasta materiaalista, myös nykyisin lumesta ja jäästä, tehdyt teokset. Veistokset voidaan myös tehdä paitsi katseltaviksi myös kosketeltaviksi. Veistos voi esittää ihmistä, eläintä tai kasvia luonnonmukaisesti tai tyylitellen tai se voi olla abstrakti taideteos. Jos veistoksessa on liikkuvia osia, nimitetään sitä mobileksi. Kuvanveistäjän materiaalit ja työvälineet Perinteisen kuvanveiston harjoittaja käytti materiaalinaan muun muassa erilaisia kivilaatuja, marmoria ja graniittia. Puu, metalli, kipsi ja savi ovat olleet yleisiä. Nykyaikana kuvanveistäjä käyttää monenlaisia materiaaleja. Käytetään esimerkiksi kangasta, paperia ja erilaisia muoveja. Teoksen muotoilussa on perinteisesti käytetty vasaraa ja talttaa, sekä savea on muotoiltu käsin, veitsin ja puikoin. Aineksia voidaan hitsata, liimata ja koota yhteen monilla tavoilla. Metallia ja kipsiä valetaan, puuta kaiverretaan, sahataan tai naulataan yhteen. Nykytaiteessa kaikki tuntuu olevan mahdollista ja materiaalina voivat olla irrallisten esineiden yhdessä muodostama kokonaisuus. Patsaista installaatioihin Modernissa kuvanveistossa voidaan nähdä looginen ajallinen ja taidehistoriallinen jatkumo. Jalustalla "vapaana seisovien" patsaiden jälkeen alettiin vähitellen tehdä teoksia ilman jalustaa. Sitten veistoksista tuli ilman jalustaa asetettuja kappaleita lattialla, seinillä tai katossa ja sitten joko ns. löydetyistä tai muokatuista esineistä koostuvia installaatioita. Installaatio on uuden taiteen käsite, jonka voisi kääntää sanalla "asennus" tai "asennustyö". Installaatio on esinekokonaisuus, joka on asetettu varta vasten johonkin tilaan. Sana plastinen (aikaisemmin plastillinen) viittaa johonkin muokattavaan tai muovailtavaan. Kolmiulotteisen työskentelyn perusteiden opiskelua kutsutaan joskus sanalla plastinen sommittelu, joka on siis kuvanveiston tai kolmiulotteisen tilan perusteiden ja hallinnan opiskelua. Kuvanveistoa on perinteisesti pidetty suurten ja uniikkien teosten alana. Mutta jos taskussasi on kolikko, voit nähdä siinä reliefin eli koho -tai korkokuvan. Reliefi on plastisena ilmaisuna kuvan ja kuvanveiston välissä. Kuvanveistäjä voi ottaa yhteiskunnallisiin asioihin kantaa monin tavoin. Modernin kuvanveiston edustaja on esimerkiksi yhdysvaltalainen Christo Javacheff, joka on käärinyt rakennuksia muoviin ja muihin materiaaleihin. Hän on näillä jättiteoksillaan halunnut saada ihmiset ajattelemaan pakkauksia, joihin nykyisin melkein jokainen myytävä tuote kääritään. Hänen kuuluisimpia töitään on Pariisin Pont Neufin sillan pakkaaminen. Muistin apuvälineitä Kuvanveiston ehkä varhaisin tehtävä on toimia muistin apuvälineenä. Muistomerkki siirtää siis sodan, katastrofin tai muun yhteisön tärkeänä kokeman tapahtuman muiston seuraaville sukupolville. Antropologit ovat havainneet, että tällaisia muistamisen edistämistarkoituksia varten muokattuja esineitä esiintyy myös niin sanotuissa primitiivisissä yhteisöissä. Sana monumentti viittaa suureen kokoon tehtyyn muistomerkkiin, joka on usein moniosainen. Kuvanveistossa puhutaan myös julkisista veistoksista tai julkisesta taiteesta, joilla tarkoitetaan yleisesti nähtäville tarkoitettuja teoksia. Kuvanveistoa on usein käytetty aatteellisiin tarkoituksiin. Veistokset ovat nostaneet kansallisia sankareita ja ihanteita, sotilaita ja poliitikkoja, kirjailijoita ja taiteilijoita, johtajia ja johdettavia. Herooinen kuvanveisto tarkoittaa juuri sankarillisuuden ilmentämistä. Sosialistisen realismin kuvanveisto toi esiin henkilöpalvonnan, mutta johtajien patsaita alettiin tuhota vanhan vallan kaatuessa. Suomalaisessa kuvanveistossa voi erottaa sotienjälkeinen niin sanottu sankaripatsaiden aika. Renessanssin jälkeisellä ajalla kuvanveistäjä oli tavallisesti suunnittelija, joka ideoi, piirsi ja luonnosteli mallin, sekä organisoi ja tarkisti käsityöläisten tai apulaisten tekemän työn. Jotkut nykytaiteilijat tekevät samoin. Esimerkiksi amerikkalainen Jeff Koons teettää teoksensa eri alojen huippukäsityöläisillä. Materiaaleista prosesseihin Modernismin aikana kuvanveistäjät alkoivat muokata itse käyttämiään materiaaleja. Perinteisen kuvanveiston materiaaleja olivat pronssi, betoni tai kivi, Kuvanveistossa käytettävien materiaalien kirjo lisääntynyt, esimerkiksi koneellisten työkalujen myötä erilaiset kivimateriaalit ovat tulleet mukaan. Pronssin lisäksi on tullut myös muita metalleja. Suomen kuvanveistoonkin tulivat muovi, paperimassa ja keraamiset materiaalit mukaan 1960-luvulta alkaen. Luterilainen traditio suhtautui kielteisesti kirkkojen puuveistoksiin uskonpuhdistuksen ajalta lähtien. Nykyisin puutakin käytetään useilla eri tavoilla. Puuveistoksen mahdollisuuksiin on erikoistuttu Kemijärven kuvanveistoviikoilla. Myös hiekka, lumi ja jää ovat suosittuja materiaaleja, koska niitä voidaan kierrättää ja ne ovat melko edullisia. Voidaan erottaa ekspressiivinen eli taiteilijan omaa ilmaisua painottava ja ympäristölähtöinen kuvanveisto. Edellisessä teoksen muoto ja ilmaisu painottuvat teoksen tekijän henkilökohtaiseen tyyliin. Jälkimmäisessä teos saa muotonsa siitä ympäristöstä, johon se suunnitellaan. Saksalaisen taiteilijan Joseph Beuysin 1970-luvulla ideoima yhteiskunnallinen kuvanveisto (Die soziale Plastik) on taiteilijan kaavailema laajennettu taidekäsitys. Se on monialainen ja osallistuva prosessi, jossa "materiaaleja" ovat ajattelu, puhe ja keskustelu. Beuysin eräs tunnusajatus oli Novalikselta) lainattu ajatus "Jokainen on taiteilija". Tästä näkökulmasta katsottuna kaikki ihmiset ovat Beuysin mukaan taiteilijoita, joiden vastuulla on demokraattisen ja kestävän yhteiskunnan muodostaminen. Veistosgalleria Katso myös Taille directe, suora kuvanveisto Pistesiirtolaite Ympäristötaide Nykytaide ITE-taide Kirjallisuus Mamia, Hanna (toim.): Kuvanveisto ajassa ja tilassa. SKS, 2010. Lähteet Lasten kuvitettu tietosanakirja - Uuden ajan kuvaensyklopedia, Helsinki Media, 2. p., 1994, ISBN Viitteet Aiheesta muualla Suomen kuvanveistäjäliitto International Sculpture Center Kuvanveisto-kategoria Open Directory Project -sivustolla. Linkkejä taiteilijoiden omille sivustoille. Kemijärven kuvanveistoviikot Kuvanveisto Seulonnan keskeiset artikkelit

526

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tulostin

Tulostin

Tulostin (myös printteri, osin vanhentunut nimitys kirjoitin, piirturi) on tietokoneen lisälaite, jolla kirjainmerkkejä ja symboleita tai kuvia tallennetaan sähköisestä (digitaalisesta) muodosta paperille tai muulle materiaalille. Nykyisillä tulostimilla voidaan tulostaa usein hyvinkin monenlaisille alustoille, muun muassa piirtoheitinkalvolle, valokuvapaperille, kartongille, tarra-arkille, CD:lle tai kankaalle. Tulostinta on verrattu kirjapainoon, koska sen avulla voidaan tuottaa useita kappaleita alkuperäisestä teoksesta. Rahanväärennyksen estämiseksi uudemmat väritulostimet tunnistavat rahan tulostamisyritykset. Lisäksi tulostimet jättävät paperiin näkymättömän sarjanumeromerkinnän ja kellonajan. Tulostinta, joka on yhdistetty skannerin ja kopiokoneen kanssa, sanotaan monitoimilaitteeksi. Nopeimmat tulostimet tulostavat jopa 100 arkkia minuutissa. Kiekkokirjoitin pyörivässä kirjasinkiekossa on jokaista merkkiä kohti oma kirjasin, joka isketään värinauhaa vasten paperiin. Jotkut kiekkokirjoituskoneet voitiin kytkeä sarja- (RS-232) tai rinnakkaisliitäntäportin avulla tietokoneeseen, jolloin ne toimivat kiekkokirjoittimina. Kuitenkaan kiekkokirjoituskoneissa ei ollut kiekkokirjoittimien kaltaisia syöttökaukaloita paperille, joten kiekkokirjoituskoneen käyttäminen kiekkokirjoittimena oli vaivalloisempaa kuin varsinaisen kiekkokirjoittimen. hidas, ei grafiikkaa Rivikirjoitin kokonainen rivi merkkejä lyödään kerralla tulostus yleensä jatkolomakkeelle traktorivedolla (reiät paperin reunassa vetoa varten) tavallisesti isokokoisia, käyttö ammattimaista suuri tulostusnopeus varastoseuranta-, tilaus-, ym. raportit Matriisikirjoitin merkki tai grafiikka tulostetaan pisteinä lyömällä neuloja värinauhaa vasten paperiin tulostus jatkolomakkeelle tai arkille tavallisimmin 9- tai 24-neulainen äänekkäitä myös väritulostimia (nelivärinauha) Matriisikirjoittimien ongelmana oli suuri melu. Joidekin esimerkiksi taloushallinnon listojen tulostamisessa käytettyjä suuria pistematriisikirjoittimia tehtiin hiljaisemmiksi siirtämällä ne erilliseen tulostushuoneeseen, jossa oli äänieristystä tai joka oli äänieristetty. Lämpökirjoitin vaatii (kalliin) erikoispaperin tarvittaessa hyvinkin pienikokoinen hiljainen sublimaatiotekniikka hyvin samankaltaista. Lasertulostin Lasertulostin muistuttaa rakenteeltaan kopiokonetta ja niitä on saatavilla mustavalko- ja väritulostimina. Tulostimessa on valoherkkä sylinteri ja pyörivä rumpu. Valoherkkä sylinteri on tehty valojohdemateriaalista. Valojohdemateriaali johtaa sähköä kun valo osuu siihen. Lasertulostin tekee sähköisen pintavarauksen pimeässä olevan valoherkän sylinterin pintaan. Liikkuva laservalo piirtää negatiivisen kuvan ja näin poistaa varaukset kohdasta johon valo osuu ja johon mustetta ei haluta. Rummun pinnassa oleva sähkövaraus vetää puoleensa erimerkkisesti varautuneita värijauhehiukkasia niihin kohtiin, joihin lasersäde ei ole osunut. Värihiukkaset siirretään rummun pinnasta sähköisesti varatun paperin pintaan ja paperi kuljetetaan kiinnitysyksikön kuuman lämpötelan läpi, jolloin värijauhe kiinnittyy paperiin. Jotkin lasertulostimet vapauttavat väriainepienhiukkasia. Tällöin runsas lasertulostaminen ja oleilu samassa tilassa saattavat muodostaa terveysriskin. Lasertulostimissa käytetään laservärikasetteja. Pääsääntöisesti kasetteja on lasertulostimissa yksi tai neljä kappaletta, riippuen siitä onko kyseessä mustavalko- vai väritulostin. Laserkasettien jauheen loppuessa, uuden kasetin ostamisen sijaan laserkasetti voidaan täyttää jopa 2-6 kertaa. Laserkasettien täyttö on ekologista, sillä näin vähennetään huomattavasti isoista kaseteista aiheutuvaa muovijätettä. Täyttö on yleensä selkeästi edullisempaa kuin uuden laserkasetin ostaminen. Mustesuihkutulostin Mustesuihkutulostin on tulostin, joka suihkuttaa mustesuihkuna värit paperille. Suihkun pistekokoa voidaan säädellä. Yleensä värimustesuihkutulostimessa käytetään SMYK-värierottelua syaani, magenta ja keltainen (Yellow) sekä musta (K eli Key), koska mustan sekoittaminen edellisestä kolmesta vähentävästä väristä olisi hankalaa vieden runsaasti väriainetta ja koska musta on tekstien vuoksi yleisesti käytetyin väri neliväritulostamisessakin. Jonkin verran on käytetty myös RGB + musta-värierottelua. Enimmillään on mahdollista, että erillisiä värikasetteja on jopa 5 erilaista + musta, Tämä on kuitenkin yleensä kyseessä vain kalliimman luokan tulostimissa, joissa halutaan saada mahdollisimman korkeaa laatu. Mustan ollessa omalla värikasetilla se voidaan vaihtaa erikseen. Osa mustekaseteista voidaan täyttää myös vaihtamatta itse kasettia. Täyttö on mahdollista tehdä jopa 6-8 kertaa. Uudempaa tekniikkaa edustavat continuous ink system -nimellä myydyt järjestelmät, joissa tulostuspäille syötetään letkulla mustetta erillisistä mustepulloista. Nämä olivat alun perin epävirallisia muunnossarjoja olemassa oleviin tulostimiin, mutta nykyään on myös valmiita tulostimia, joissa on tällainen järjestelmä. Etuna ovat halvemmat kustannukset tulostettaessa suuria määriä. Mustasuihkutekniikka on edullinen tapa toteuttaa miltei valokuvatasoista tarkkuustulostusta, minkä vuoksi se on erittäin yleinen tulostusmenetelmä mikrotietokoneiden tulostamisessa. 3D-tulostin 3D-tulostin pystyy tulostamaan kolmiulotteisen objektin esimerkiksi CAD-tiedoston perusteella. Kolmiulotteisessa tulostamisessa käytetään tulostusmateriaalina esimerkiksi muovia, metallia, keraamia tai lasia. Tulostusmateriaali on yleensä omissa kaseteissaan, josta mallintamiseen tarvittava materiaali johdetaan tulostuspäähän esimerkiksi nauhana tai jauheena. Tulostuspää sulattaa tai liuottaa nesteeseen tulostusmateriaalin ja suihkuttaa liukenevan materiaalin tulostinalustalle, joka kovettuu ohuina kerroksina haluttuun kohtaan. Malli muodostuu näin useista ohuista kerroksista. Kolmiulotteiset tulostimet toimivat siten päinvastoin kuin jyrsimet, joilla kolmiulotteinen kappale koverretaan isommasta kappaleesta. 3D-tulostusta käytetään esimerkiksi tuotekehittelyssä, kun halutaan luoda nopeasti ja tuotantoa keskeyttämättä käsin kosketeltava mallikappale kehitteillä olevasta tuotteesta . Kolmiulotteisilla tulostimilla voidaan tulostaa myös lopullisia tuotteita, kuten hammasproteeseja, jalkineita, vaatteita ja jopa rakennuksia. Tulostimia voidaan käyttää lukemattomiin kohteisiin ja on esitetty visioita teollisuuden mullistavasta teknologiasta. Teknologia mahdollistaa myös fyysisten laitteiden kopioinnin lähes yhtä helposti kuin digitaalisten tallenteiden ja on aiheellista kysyä, onko 3D-tulostus seuraava piraattikopioinnin väline. 3D-tulostin voi tulostaa myös osia, joista voi koota lisää tulostimia. RepRap -projektin aikaansaamat tulostimet ovat esimerkki kopioitumiseen suunnitelluista tulostimista. Tulostintermit Tulostimien yhteydessä tulee vastaan muun muassa seuraavia termejä: PostScript PCL CUPS (Common UNIX Print System) Centronics-rinnakkaisliitäntä RS-232C-sarjaliitäntä USB Tulostinvalmistajia Brother Canon Epson HP Lexmark Olivetti Ricoh Samsung Xerox Lähteet Kirjallisuutta Tulostaminen Toimistovälineet Digitaalinen valokuvaus Seulonnan keskeiset artikkelit 1900-luvun sähkötekniikan keksinnöt

528

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kyrillinen%20kirjaimisto

Kyrillinen kirjaimisto

Kyrillinen kirjaimisto on kirjoitusjärjestelmä, joka perustuu glagoliittiseen ja kreikkalaiseen kirjaimistoon. Historia Vuonna 863 Pyhät Kyrillos ja Methodios saivat Bysantin hallitsijalta tehtävän luoda slaavilaisille kielille tai murteille yhtenäinen kirjoitusjärjestelmä. Työn tuloksena syntyi glagoliittinen kirjaimisto, josta myöhemmin kehittyi sitä ja kreikkalaista kirjaimistoa sekoitettuna edustava - yhä Kyrilloksen nimeä kantava - kyrillinen kirjaimisto. Venäjäksi sitä kutsutaan nimellä kirillitsa (кириллица), ukrainaksi kyrylytsja (кирилиця) ja serbokroaatiksi ćirilica (Ћирилица). Kirkkoslaavi Muinaiskirkkoslaavin kirjaimisto on vanhin kyrillisistä kirjaimistoista, ja se on peräisin 900-luvulta. Siihen kuuluu 43 kirjainta. Kyrillinen kirjaimisto vuodelta 1708 Vuoteen 1708 mennessä kirjaimisto oli kehittynyt paljon, ja kirjainten määrä oli vähentynyt 34:ään. Venäjän kirjaimisto Nykyvenäjän kirjaimisto perustuu suurelta osin vuoden 1708 kyrilliseen kirjaimistoon, ja siinä on 33 kirjainta. Niin sanotuilla jer-merkeillä Ъ ja Ь on ollut aikoinaan itsenäinen lyhyen vokaalin äännearvo. Lisäksi edellinen on ollut sanan lopussa äännearvoton maskuliinin tunnus. Aina "je:"-ääntynyt jat Ѣ on poistettu. Painollisena "jo:"-ääntynyt e on korvattu merkillä ë, jota venäjänkieliset tosin eivät läheskään aina muista käyttää, eikä se ole edes välttämätöntä. Ennen tätä uudistusta oli lähes mahdotonta päätellä, kummalla merkillä painotonta "je:"-äännettä kirjoitetaan. Nykytilanne Kyrillistä kirjaimistoa käytetään nykyään monien slaavilaisten sekä Venäjällä ja lähialueilla puhuttavien uralilaisten, turkkilaisten, mongolilaisten, luoteiskaukasialaisten, pohjoiskaukasialaisten ja dagestanilaisten kielten kirjoittamiseen. Kyrillistä kirjaimistoa käyttäviä slaavilaisia kieliä ovat venäjä, ukraina, valkovenäjä, bulgaria, makedonia, serbia (käyttää myös latinalaista kirjaimistoa) ja kirkkoslaavi. Kyrillistä kirjaimistoa käyttäviä uralilaisia kieliä ovat ersä, mokša, niittymari, vuorimari, komi, komipermjakki, udmurtti, kiltinänsaame, nenetsi ja hanti sekä mansi. Turkkilaisista kielistä kyrillistä kirjaimistoa käyttävät kazakki, baškiiri, kumykki, nogai, kirgiisi, dolgaani, hakassi, jakuutti, karatšai, balkaari, šoori, tuva ja tataari. Aikaisemmin myös azeri, uzbekki, karapakalpakki, gagauzi, turkmeeni ja krimintataari käyttivät kyrillistä kirjaimistoa, mutta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ne palasivat latinalaiseen kirjaimistoon. Tatarstan päätti myös, että tataarissa siirrytään latinalaiseen kirjaimistoon, mutta asian toteutumista on hankaloittanut Venäjällä tämän jälkeen säädetty laki, jonka mukaan virallista kieltä voidaan kirjoittaa vain kyrillisellä kirjaimistolla. Mongolisista kielistä kyrillistä kirjaimistoa käyttävät burjaatti, kalmukki ja mongoli. Luoteiskaukasialaisista kielistä kyrillistä kirjaimistoa käyttävät abhaasi, abaza, adyge ja kabardi. Pohjoiskaukasialaisista kielistä kyrillistä kirjaimistoa käyttävät inguuši ja tšetšeeni. Dagestanilaisista kielistä kyrillistä kirjaimistoa käyttävät avaari, dargva, laki, aguli, lezgi, rutuli ja tabasarani. Kyrillinen kirjaimiston käyttö kielittäin valkovenäjä (myös latinalainen käytössä) bosnia (myös latinalainen käytössä) bulgaria ladino (myös latinalainen käytössä) kazakki (korvataan latinalaisilla vuoteen 2025 asti) kirgiisi makedonia mongolia (myös mongoli ja latinalainen käytössä) montenegro (myös latinalainen käytössä) venäjä serbia (myös latinalainen käytössä) ukraina persia (Tadžikistan ja Uzbekistan) kroaatti (aiemmin) bosnia (aiemmin) Aakkostot , Kyrillistä kirjaimistoa käyttävien kielten aakkostot poikkeavat toisistaan hiukan. Kyrillisten aakkosten ominaisuus on, että kursiivi eroaa joidenkin kirjainten kohdalla normaalista kirjainlajista. Tämä voi olla hankalaa lukijalle, joka on oppinut vain pystyt aakkoset: Аа Бб Вв Гг Дд Ее Ёё Жж Зз Ии Йй Кк Лл Мм Нн Оо Пп Рр Сс Тт Уу Фф Хх Цц Чч Шш Щщ Ъъ Ыы Ьь Ээ Юю Яя Аа Бб Вв Гг Дд Ее Ёё Жж Зз Ии Йй Кк Лл Мм Нн Оо Пп Рр Сс Тт Уу Фф Хх Цц Чч Шш Щщ Ъъ Ыы Ьь Ээ Юю Яя Käsin kirjoitettu teksti muistuttaa kursiivia: Venäläinen aakkosto Venäjän kirjoitukseen käytetään nykyään seuraavia kirjaimia: Oikeinkirjoitus uudistettiin 1918. Painomerkit, joita käytetään muun muassa oppikirjoissa, eivät sisälly Unicodeen. Wikipediassa on käytetty joissakin nimissä Unicoden erillistä aksenttimerkkiä. Unicodesta puuttuu lisäksi muun muassa nykyaikaisessa kirkkoslaavissa käytettyjä merkkejä. Ukrainalainen aakkosto Lisäksi Ґ, ґ (1991 uudistuksen jälkeen) Г:n ja Д:n välissä, joka lausutaan kuten venäjän Г. Kirjainta ei käytetty Neuvosto-Ukrainassa vuoden 1933 jälkeen ja se puuttuu useista kirjaimistoista ja tietokoneista. Е:n nimi on "E", Ё:ta ei ole. Lisäksi Є, є Е:n ja Ж:n välissä. Kirjainta Э, э ei käytetä. И lausutaan eri tavoin ja sen nimi on "Y", samoin Й on "Lyhyt-Y". Niiden välissä ovat kirjaimet І, і ja Ї, ї, jotka näyttävät latinalaiselta I:ltä. Ы:tä ei käytetä. Kovan merkin tilalla käytetään heittomerkkiä. Valkovenäläinen aakkosto I näyttää enemmän latinalaisten aakkosten I:ltä. Lisäksi lyhyt-U (Ў, ў) Щ, щ ei ole käytössä. Kovan merkin tilalla heittomerkki. Bulgarialainen aakkosto Kovalla merkillä (Ъ, ъ) on äännearvo. Serbialainen aakkosto Moderni serbia 1800-luvulta lähtien: Й:n tilalla Ј, ј, joka lausutaan /j/. Kirjain Е lausutaan /ɛ/ ja sen nimi on "E". Ei kirjainta Ё. Д:n ja Е:n välissä kirjain Ђ, ђ. И:n ja К:n välissä kirjain Љ, љ. Н:n ja О:n välissä kirjain Њ, њ. Т:n ja У:n välissä kirjain Ћ, ћ. Ч:n ja Ш:n välissä kirjain Џ, џ. Ш on viimeinen kirjain (ei kirjaimia Щ, Ъ, Ы, Ь, Э, Ю, Я). Makedonialainen aakkosto Kuten serbian aakkosto, mutta: Käyttää lisäkirjaimia Ѕ ѕ, Ѓ ѓ ja Ќ ќ. Katso myös Translitterointi Kirkkoslaavi Kyrillinen näppäimistö Lähteet Aiheesta muualla languageguide.org - Venäläisten aakkosten ääntäminen Ylen Elävä arkisto: Zakuska - venäjän kielen alkupalat Heikki Kinnusen opettamana Seulonnan keskeiset artikkelit

532

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuvataide

Kuvataide

Kuvataide kuvaa, yhdistelee ja sommittelee silmällä havaittavia elementtejä, kuten muotoja, ulottuvuuksia, valoa ja värejä. Kuvataiteen perinteisiä lajeja ovat kuvanveisto, maalaus, piirustus, taidegrafiikka ja valokuvataide. Kuvataiteisiin tai visuaalisiin taiteisiin luetaan toisinaan myös arkkitehtuuri, mutta ei yleensä käyttöesineisiin kohdistuvaa muotoilua, joka yhdistetään taideteollisuuteen. Kaksiulotteisen kuvan ohella kuvan kolmas ulottuvuus, tila, on mukana esimerkiksi kuvanveistossa ja ympäristötaiteessa. Myös neljäs ulottuvuus, aika, on mukana muun muassa videotaiteen ja performanssin teoksissa. Historia Taiteen historia käsittää kuvataiteen historian niiden esineiden pohjalta, jotka ovat säilyneet. Taiteen historia esitetään usein kanonisoitujen teoksien kehikkona, jonka varaan se rakentuu jatkumoineen, muutoksineen, kertaustyyleineen ja teknisine kokeiluineen. Renessanssitaiteilija Giorgio Vasarin Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon (1550) oli taidehistorian varhainen merkkiteos ja esikuva myöhemmille taidehistorioille. Vapaat ja soveltavat taiteet Kuvataiteet kuuluvat niin sanottujen vapaiden taiteiden tai kaunotaiteiden (ransk. beaux-arts, engl. fine arts) traditioon. Niiden ohella puhutaan myös soveltavista taiteista. Muun muassa taideteollisuuden eri alat ovat soveltavia taiteita. Kaunotaiteet eivät ole sidoksissa varsinaiseen teolliseen tuotantoon, kun taas taideteollisuuden tuotteet suunnitellaan tavallisesti sarjoina, jotka valmistetaan joko käsin tai teollisesti. Kaunotaiteet poikkeavat myös käsityön eri aloista siinä, että käsityönä tehtävät esineet syntyvät perinteiden mukaan tehtyinä painotetusti käden taidoilla. Toisin kuin esimerkiksi tanssissa tai musiikissa, kuvia ja esineitä eli artefakteja on säilynyt lähes muuttumattomina jälkipolville. Vanhimmat säilyneet luolamaalaukset ovat 30 000 vuotta vanhoja. Kuvataiteen historia noudattaa ihmiskunnan historian kulttuurin muutoskausia, kuten bysantti, renessanssi tai modernismi. Kuvataiteessa on havaittavissa myös omia taiteellisia kehityskulkuja, esimerkiksi impressionismi muuttui jälki-impressionismiksi, kun taiteilijat ryhtyivät tutkimaan impressionistien värien käyttöä ja maalaustapaa. Taidehistorian tutkimus on tuonut kuvataiteeseen omia merkityksiä, termejä ja käsityksiä. Nykytaide on tekemisissä monien muidenkin tieteiden, kuten filosofian, estetiikan, sosiologian tai psykologian kanssa. Perinteinen ja nykytaide Nykytaide on oman aikamme taidetta, uutta taidetta. Sanan käyttö yleistyi 1970-luvulla, kun sanat moderni taide ja modernismi alkoivat saada uusia merkityksiä, joita niihin ei ollut aikaisemmin liitetty. Nykytaiteella on käsitteenä vähemmän sivumerkityksiä ja se on puolueettomampi kuin moderni taide. Kuvataiteessa puhutaan usein nykytaiteesta ja perinteisemmistä taiteista. Kuvataide muodosti ennen oman, autonomisen ja joskus kapea-alaiseenkin taitotietoon pitäytyvän merkkikielen. Eri taiteenalojen väliset raja-aidat olivat korkealla. Nykytaidetta luonnehtii avoin suhde ihmiskunnan kulttuuriin. Nykytaiteen teokset saattavat vedota muihinkin aisteihin kuin näköaistiin ja puhtaaseen visuaalisuuteen. Ääni saattaa olla osa taideteosta, kuten myös liike tai haju. Sanat, käsitteet ja teoriat ovat nykytaiteen materiaalia siinä missä taltta, sivellin, maalituubi ja valokuvauskamerakin. Nykytaiteen teos saattaa olla performanssi, jossa henkilöt puhuvat, laulavat ja tanssivat. Museon tai gallerian sijasta kuvataide voidaan esittää erämaassa tai puistossa ympäristötaiteena tai kerrostalossa yhteisötaiteena. Kuvataiteen teoksia käytetään usein lähtökohtina erilaisissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi graafisessa suunnittelussa, mainoksissa ja muissa suunnittelutöissä, elokuvissa ja vaikkapa verkkosivujen suunnittelussa. Kuvataide toimii innovaation lähteenä monissa ammateissa toimiville. Kuvataide yleissivistävänä oppiaineena kouluissa Vuonna 1999 Suomen peruskoulujen oppiaineen nimi muuttui kuvaamataidosta kuvataiteeksi. Kuvaamataito-nimitys otettiin käyttöön 1950-luvun alussa. Sitä edelsi 1800-luvulta oppiaineen niminä olleet piirustus tai kuvaanto. Oppiaineena kuvataiteen tarkoituksena on antaa välineitä oppilaan kuvallisen ilmaisuun sekä kehittää oppilaan esteettisiä valmiuksia ja kuvallista ajattelua. Oppiaineen sisältöjä ovat muun muassa kuvailmaisu ja kuvallinen ajattelu, taiteen tuntemus ja kulttuurinen osaaminen, ympäristöestetiikka, arkkitehtuuri ja muotoilu sekä media ja kuvaviestintä. Kuvataide koulun oppiaineena on osa taidekasvatusta. Kuvataiteen osa-alueita Kuvataiteen kiltajako Maalaus Piirustus Taidegrafiikka Kuvanveisto Taiteen uudet alueet Installaatiotaide Performanssitaide Valokuvaus ja valokuvataide Yhteisötaide Ympäristötaide Äänitaide Sarjakuva Animaatio Mediataide Valotaide Videotaide Tietokonetaide Nykytekstiilitaide Taiteen reuna-alueet Kansantaide ITE-taide Art brut Primitiivinen taide Harrastajataide Muotoilu ja soveltavat taiteet Muotoilu Taideteollisuus Keramiikka Tekstiilitaide Käsityö Graafinen suunnittelu Kuvitus Sarjakuva Heraldiikka Kalligrafia Katso myös Elokuva Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Kuvataiteilijan oikeudellinen asema: Ammattimaista taiteellista toimintaa rajoittava ja edistävä oikeussääntely (Väitös). Seulonnan keskeiset artikkelit

533

https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4sity%C3%B6

Käsityö

Käsityö on jonkin asian valmistamista käsin; joko työkaluja käyttämällä tai pelkästään käsin muotoilemalla, kuitenkin käyttämättä täysin automatisoitua työtapaa. Käsityö on ajatuksen ohjaama prosessi, joka sisältää idean tuotoksesta sekä tiedon sen toteuttamisesta. Käsityönä tehtävät esineet syntyvät perinteisimmin käden motorisilla taidoilla; käden, silmän ja tuntoaistihavaintojen yhteispelinä. Joskin monien, erityisesti luksus-esineiden sanotaan nykyään olevan käsityötä, vaikka käsityön osuus tuotannosta olisi ollut ainoastaan tuotteen viimeistely, kokoonpano ja tarkastus. Käsityö mielletään usein harrastuksenomaiseksi toiminnaksi, mutta se voi olla myös nimitys kaupallisen tuotteen valmistustavasta. Ammattikäsityöläiset, jotka tekevät taiteellista työtä, kutsuvat itseään usein taidekäsityöläisiksi. Muotoilijat, jotka tekevät työnsä lähinnä käsityömenetelmin, voivat kutsua itseään käsityömuotoilijoiksi tai taideteollisiksi muotoilijoiksi (tehdäkseen eron teolliseen muotoiluun.) Käsityön rooli elinkeinoelämässä Teollistumista edeltäneenä aikana useimmat kotitalouksien käyttöesineistä, kuten puuastiat, tuohi- ja päreastiat, sukat, matot tai liinat valmistettiin itse. Käsityön osuus arkisesta työstä ja vapaa-ajasta on kuitenkin vähentynyt huomattavasti teollistumisen myötä. Ammattikäsityöläiset tekevät nykyään paljon matkamuistoja, taide-esineitä, sekä uniikkeja erikoistuotteita. Myös myynnin, markkinoinnin sekä tuotteistamisen merkitys on käsityöammattilaisen työssä suuri. Tyypillisiä ja tunnetuimpia käsityöläisammatteja ovat suutarit, räätälit, uunimuurarit, kirvesmiehet, metallisepät, puusepät, kulta- ja hopeasepät sekä asesepät. Nykyaikana arvostettu käsityöammatti on esim. kirurgi jossa yhdistyy tietämys kädentaitoon. Käsityö oppiaineena peruskoulussa Uusimman opetussuunnitelman mukaan puhutaan yhtenäisestä käsityöstä, mikä tarkoittaa että siihen kuuluu sekä teknistä työtä (puu-, metalli-, muovi- ja sähkötyöt) että tekstiilityötä (ompelu, neulonta, virkkaus, kudonta, kirjonta, kankaanpainanta, huovutus). Perusopetuksen vuosiluokilla 1-4 kaikki oppilaat opiskelevat yhtä paljon teknistä ja tekstiilityötä. Vuosiluokilla 5-9 pääosin opiskellaan myös molempia, mutta oppilaalle voidaan myös antaa mahdollisuus painottua enemmän joko tekniseen tai tekstiilityöhön. Kokonainen käsityö Kokonainen käsityö tarkoittaa sellaista käsityötä, jossa keskiössä on produktin sijaan käsityöprosessi. Tähän prosessiin kuuluu ideointi, visuaalinen ja tekninen suunnittelu, valmistus ja kaikissa vaiheissa tapahtuva arviointi. Kokonaisessa käsityössä sama henkilö suorittaa käsityöprosessin kaikki vaiheet itse, joko yksin tai ryhmässä osallistuvana jäsenenä toimien. Prosessin ensimmäinen vaihe, ideointi, vaatii aktivointia. Virikkeinä ideoille voi toimia esim. kuvallinen tai kirjallinen aineisto, ympäristö, muistot, musiikki, materiaalit tai tekniikkakokeilut. Ideointi konkretisoituu toisessa vaiheessa: visuaalisessa ja teknisessä suunnittelussa. Tätä voidaan pitää kokonaisen käsityön keskeisimpänä vaiheena, koska siinä haetaan tietoa, tehdään kokeiluja, ratkotaan ongelmia, arvioidaan ratkaisuja, mahdollista tulosta ja omaa työskentelyä ja suhteutetaan tulosta käytettävissä oleviin resursseihin (aika, materiaalit, välineet ja taidot). Tuotteen valmistusvaiheessa toteutetaan tehtyä suunnitelmaa, mutta se voi vielä myös muuttua. Prosessi ei aina toteudu täysin lineaarisesti. Kokonaisen käsityön oleellista osaa, arviointia, on tehtävä kaikissa vaiheissa. Arviointi sisältää sekä tuotteen että prosessin arvioinnin. Tuotteen arvioinnissa palataan prosessin eri valmistusvaiheiden kautta ideointiin sekä visuaaliseen ja tekniseen suunnitelmaan. Käsityön alan koulutus Käsityön alan koulutusta tarjotaan Suomessa kaikilla koulutusasteilla. Toisella asteella käsi- ja taideteollisuusalan tutkintonimike on artesaani ja opetusta tarjotaan useilla paikkakunnilla eri puolella Suomea. Ammattikorkeakouluissa käsityöaloilta valmistuneiden tutkintonimike on artenomi. Yliopistotasoinen käsityökoulutus Yliopistoissa tarjotaan käsityötieteen ja käsityökasvatuksen opetusta. Suurin osa yliopiston käsityönalan koulutuksesta tähtää opettajien kouluttamiseen, mutta lisäksi Helsingin yliopistossa voi opiskella käsityötiedettä ilman kasvatustieteen opintoja, jolloin opinnot tähtää esimerkiksi tutkijan tai asiantuntijan työhön. Käsityönopettajan koulutus sisältää opettajan pedagogiset opinnot, kieli-ja viestintäopinnot, sivuaineen ja pääaineena käsityötieteen tai käsityökasvatuksen. Käsityönopettajaksi tekstiilitöissä valmistutaan opiskelemalla pääaineena käsityötiedettä ja käsityön opettajaksi teknisissä töissä taas valmistutaan opiskelemalla pääaineena käsityökasvatusta. Käsityön opettajia koulutetaan Helsingin käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa, Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa Savonlinnassa, sekä Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikössä. Katso myös Askartelu Suomen käsityön museo Lähteet Kirjallisuutta Kojonkoski-Rännäli, Seija 1998. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun yliopisto, Rauman opettajankoulutuslaitos. Turun yliopiston sarjajulkaisuja. Sarja C. Osa 109. 1. painos 1995. Aiheesta muualla Taito Group Suomen käsityön museo Käsityönopettaja ja käsityötiede (Opintoluotsi) Opettaja, taide- ja taitoaineet (Ammattinetti) Seulonnan keskeiset artikkelit nl:Handvaardigheid

534

https://fi.wikipedia.org/wiki/Komeetta

Komeetta

Komeetta eli pyrstötähti on pienehkö aurinkokunnan kappale, joka muistuttaa asteroidia, mutta koostuu pääasiassa jäästä, ja jonka ympärillä on Auringon säteilyn irrottaman kaasun ja pölyn muodostama koma. Komeettojen radat ovat usein hyvin eksentrisiä, ja niiden saapuessa lähelle Aurinkoa niiden taakse muodostuu miljoonien kilometrien mittainen pyrstö, joka osoittaa poispäin Auringosta. Rakenne Ydin Komeetan ydin on yleensä halkaisijaltaan muutamia kilometrejä, korkeintaan 50 kilometriä. Se on rakenteeltaan varsin löyhä ja koostuu keskimäärin 75-prosenttisesti hiilidioksidi-, metaani- ja vesijäästä. Vettä on näistä suhteellisesti eniten, Halleyn komeetassa 80 %. Muita komeetoissa esiintyviä yhdisteitä ovat hiilimonoksidi CO ja formaldehydi H2CO. Pääasialliset ytimen alkuaineet ovat siis vety, hiili, typpi ja happi. Loput 25 prosenttia koostuvat erilaisten mineraalien muodostamasta sorasta ja pölystä, jota on jään seassa. Ytimen pinta on mahdollisesti orgaanisten yhdisteiden peitossa, jotka raskaampina ovat jääneet jäljelle jään haihduttua pois ja jotka muodostavat tervamaisen kerroksen. Orgaaniset yhdisteet ovat hyvin tummia, ja niinpä komeettaytimet ovat eräitä aurinkokunnan tummimmista kappaleista. Esimerkiksi Halleyn komeetan albedo on 0,04 ja Barrellyn komeetan vain 0,024-0,03, kun asfaltilla se on 0,07. Fred Whipple on kuvannut komeetan ydintä "likaiseksi lumipalloksi". Ytimen koossapitävät voimat ovat siinä määrin heikot, että kaasun ja pölyn irtoaminen, valtavat lämpötilanvaihtelut komeetan kulkiessa radallaan ja planeettojen aiheuttamat vuorovesivoimat saavat ytimen usein hajoamaan pienempiin osiin komeetan saapuessa lähelle periheliään. Esimerkiksi Westin komeetan nähtiin hajoavan neljään tai viiteen osaan pian perihelinsä jälkeen vuonna 1975; Shoemaker-Levy 9 puolestaan ohitti Jupiterin vain 21 000 kilometrin päästä vuonna 1992 ja hajosi sadoiksi kappaleiksi, ja kaksi vuotta myöhemmin se törmäsi planeettaan. Tapaus oli ensimmäinen tähtitieteilijöiden havaitsema taivaankappaleiden välinen törmäys. Myös Siperiassa vuonna 1908 tapahtunut Tunguskan räjähdys saattoi olla komeetan aiheuttama. Auringon säteily aiheuttaa ytimen pinnalla olevan lumen ja jään sulamisen ja höyrystymisen tai sublimoitumisen suoraan höyryksi, ja sen mukana vapautuu myös pölyä ja soraa. Halleyn komeetalla kaasua irtosi perihelin aikaan 10-40 tonnia sekunnissa ja lisäksi useita tonneja pölyä. Irtautuneesta aineksesta muodostuu ytimen ympärille koma, ohut kaasuhuntu, joka lähellä Aurinkoa saattaa kasvaa jopa itse tähteä suuremmaksi ja hyvin harvaksi. Aineiden irtaantuminen saa koman kirkastumaan huomattavasti; kaasupurkaukset ovat kuitenkin hyvin epäsäännöllisiä, ja niinpä komeettojen kirkkautta on vaikea ennustaa etukäteen. Kauempana Auringosta komeetta on ulkoisesti erotettavissa asteroideista lähinnä heikon komansa perusteella; Oortin pilvessä komeetat ovat pelkkiä jäälohkareita. Pyrstö Komeetan saapuessa aurinkokunnan sisäosiin Auringon säteilynpaine sekä aurinkotuuli saavat hiukkaset irtautumaan ytimen pinnasta. Ne venyvät likimain Auringosta poispäin osoittavaksi pyrstöksi, joka voi pisimmillään olla jopa 150 miljoonaa kilometriä - sama kuin Maan ja Auringon välinen etäisyys. Pyrstö on usein jakautunut kahteen osaan, pölypyrstöön ja kaasu- eli plasmapyrstöön. Pölypyrstö on syntynyt säteilypaineen irrottamasta pölystä, jonka hiukkasten nopeudet ovat suhteellisen pieniä, mistä aiheutuu pyrstön kaareutuminen komeetan kiertorataa kohden. Väriltään pölypyrstö on kellertävä, ja se heijastaa suoraan auringonvaloa. Joskus pölypyrstö on kaareutunut niin paljon, että sopivassa kulmassa Maasta katsottuna se näyttää osoittavan Aurinkoon päin; tällöin sitä kutsutaan harhaanjohtavasti vastapyrstöksi. Plasmapyrstö koostuu aurinkotuulen irrottamasta, osittain ionisoituneesta kaasusta sekä erittäin hienojakoisesta pölystä, ja se osoittaa suoraan Auringosta poispäin. Pyrstö on väriltään sinertävä, ja sen väri syntyy ultraviolettisäteilyn virittämistä atomeista. Myös plasmapyrstö heijastaa hieman auringonvaloa. Pyrstössä joskus havaittavat teräväpiirteiset mutkittelevat kuviot ovat seurausta Auringon magneettikentän kuvioista, joita aurinkotuuli seuraa. Alkuperä Komeettojen uskotaan olevan jäänne aurinkokunnan alkuajoilta, jolloin ne tiivistyivät muiden kappaleiden tavoin protoplanetaarisesta kiekosta ja sinkoutuivat kaukaisille kiertoradoille nuorten kaasujättiläisplaneettojen painovoiman vaikutuksesta. Ne muodostivat 50 000-  AU:n päähän Auringosta Oortin pilven, jossa niiden kiertoradat vähitellen vakiintuivat ympyrämäisemmiksi lähitähtien vaikutuksesta. Radat eivät kuitenkaan enää sijainneet aurinkokunnan tasossa vaan olivat hajaantuneet ympäröimään aurinkokuntaa kaikkialta. Vuorovaikutukset muiden tähtien vastaavien vyöhykkeiden kanssa ovat yksi mahdollinen syy sille, miksi osa komeetoista sinkoutuu uudelleen elliptiselle radalle lähelle Aurinkoa. Kiertorata Kiertoratojensa perusteella komeetat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Pitkäperiodisten komeettojen aphelit sijaitsevat suureksi osaksi noin 50 000 AU:n etäisyydellä Oortin pilvessä, jossa niitä arvellaan olevan jopa satoja miljardeja eli jopa useiden kymmenien Maan massojen verran. Keskittymän pitkäperiodisten komeettojen apheleissä huomasi ensimmäisenä Jan Oort vuonna 1950. Lyhytperiodisten komeettojen kiertoaika on alle 200 vuotta, ja ne ovat iältään varsin nuoria. Gerard Kuiper osoitti 1951, että ne ovat peräisin eri komeettapopulaatiosta kuin pitkäperiodiset: niiden kiertoradan kaltevuus on alle 40 ja ne kiertävät Aurinkoa samaan suuntaan kuin planeetat. Hänen mukaansa ne tulivat aivan Neptunuksen radan takaa vyöhykkeeltä, jota nykyisin kutsutaan Kuiperin vyöhykkeeksi. Eräiden komeettojen kiertorata on poikkeava. Encken komeetta kiertää Aurinkoa lähimmillään Merkuriuksen radan sisäpuolella ja kauimmillaankin Jupiterin radan sisällä. Komeetta 29P/Schwassmann-Wachmann puolestaan pysyttelee jatkuvasti Jupiterin ja Saturnuksen ratojen välissä, kun taas aiemmin asteroidiksi luokiteltu komeetta 2060 Chiron kiertää Saturnuksen ja Uranuksen välissä. Sillä on havaittavissa vähäinen koma, joka erottaa sen asteroideista. Eräät komeetat saapuvat kiertoradallaan äärimmäisen lähelle Aurinkoa ja saattavat jopa iskeytyä siihen. Toisaalta Jupiterin ja Saturnuksen voimakas painovoima saattaa sinkauttaa komeetan kokonaan ulos aurinkokunnasta vievälle radalle. Toistaiseksi ainuttakaan aurinkokunnan ulkopuolelta tullutta komeettaa ei ole havaittu. Komeettoja havaitaan nykyisin vuosittain kymmenkunta, joista useimmat ovat havaittavissa vain kaukoputkella ja osa myös kiikarilla. Suuria komeettoja, jotka näkyvät kirkkaana paljain silminkin, ilmestyy keskimäärin kerran tai kaksi vuosikymmenessä. Edelliset kirkkaat komeetat olivat Hale-Bopp vuonna 1997 ja Hyakutake vuotta aiemmin. 12. tammikuuta 2007 perihelissä oleva komeetta C/2006 P1 (McNaught) on saavuttanut magnitudin -2 kirkkauden. Auringonhipoja on komeetta, jonka kiertorata vie sen perihelissä hyvin lähelle Aurinkoa. Tällöin pieni tai jäinen komeetta saattaa höyrystyä kokonaan, eikä se selviä Auringon ohituksesta. Komeetan kirkastuminen riippuu siitä, kuinka hyvin se selviää Auringon kuumuudesta. Tunnettuja komeettoja Halleyn komeetta Kohoutekin komeetta Shoemaker-Levy 9 Hale-Bopp Hyakutake 17P/Holmes 24.10.2007 kirkastui lähes miljoonakertaisesti C/2020 F3 (NEOWISE) Uskomuksia Pyrstötähtiä on muinoin pidetty merkittävinä ennusmerkkeinä. Keskiajalla Euroopassa pyrstötähtiä pidettiin pahojen aikojen enteinä. Tällä ei ole kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen kanssa, että nykyisin komeettojen tiedetään voivan periaatteessa törmätä Maahan. Myös suomenkielinen nimi pyrstötähti kertoo, miksi sitä on luultu: tähdeksi, jolla on pyrstö. Tähdet ja planeetat (joita niitäkin kutsuttiin tähdiksi, kiertotähdiksi) on kuviteltu osiksi kiinteää tai kiinteistä osista muodostunutta taivaankantta tai muuta jumalallista näyttämöä, jolla kaikki kulkee vääjäämättömän kellon tarkkuudella ennalta säädettyä rataa. Kaikki poikkeuksellinen on käsitetty tätä taustaa vasten merkeiksi, jotka jumalallinen voima on tarkoituksella tehnyt ihmisten nähtäväksi. Siksi sen on oltava jotain hyvin tärkeää. Katso myös Luettelo komeetoista Asteroidivyöhykkeen komeetta Kreutzin ryhmä Lähteet Kirjallisuutta Bailey, M. E. et al.: The Origin of Comets, Pergamon Press: Oxford ; New York 1990, ISBN . Seulonnan keskeiset artikkelit

535

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kasvihuoneilmi%C3%B6

Kasvihuoneilmiö

Kasvihuoneilmiö on luonnollinen fysikaalis-kemiallinen ilmiö, jossa hiilidioksidin ja muiden kasvihuonekaasujen vaikutuksesta ilmakehän alimmat osat lämpenevät. Auringon tulosäteily pääsee maanpintaan kasvihuonekaasujen läpi, mutta ne hidastavat säteilyä pois maapallolta. Kasvihuoneilmiössä useista eri aallonpituuksista muodostuvan sähkömagneettisen säteilyn (säteilyspektrin) tietyt aallonpituusalueet lämmittävät väliainetta (ks. absorptio), esimerkiksi maapallon kaasukehää ja pintaa. Lämmennyt väliaine/materiaali puolestaan säteilee (emittoi) lämpöenergiaansa ainoastaan infrapunasäteilyn aallonpituusalueella ulospäin. Infrapunasäteilyn eli lämpösäteilyn läpäisykyky on verraten huono, mistä syystä se (läpäisemisen sijaan) absorboituu tai heijastuu mm. kaasumaisiin väliaineisiin muita aallonpituusalueita intensiivisemmin. Täten siis systeemiin sisälle tuleva sähkömagneettinen säteily pääsee huonommin säteilemään ulos systeemistä, mikä nostaa systeemin peruslämpötilaa jonkin verran. Ilmiö on saanut nimensä kasvihuoneista, joissa paikallaan seisova ilma lämpenee lasin läpi tulevan auringonsäteilyn vaikutuksesta. Nimitys on kuitenkin jonkin verran harhaanjohtava, sillä ilmakehässä lämpenemisen perimmäinen syy ei ole ilman seisominen paikallaan vaan kasvihuonekaasujen lähettämä lämpösäteily, joka suuntautuu planeetan pintaa kohti. Joseph Fourier havaitsi kasvihuoneilmiön vuonna 1824, ja kvantitatiivisesti sitä tutki ensimmäisenä Svante Arrhenius 1896. Kasvihuonekaasut luovat luonnollisen kasvihuoneilmiön, jota ilman maan keskilämpötila olisi 20-30 C kylmempi. Ilman kasvihuoneilmiötä maa olisi elinkelvoton. Maan pintalämpötila olisi liian alhainen, jotta vettä voisi esiintyä laajalti nestemäisenä ja vesihöyrynä. Maan keskilämpötila on nykyisin noin +14,7 C, mutta ilmasto lämpenee kasvihuoneilmiön voimistuessa ihmisen aiheuttamien kasvihuonekaasupäästöjen seurauksena. Maan lisäksi Marsissa ja Venuksessa on kasvihuoneilmiö. Kasvihuonekaasut Kasvihuonekaasujen vaikutuksesta ilmakehän lämpötila on korkeampi kuin se muuten olisi. Kasvihuonekaasut päästävät lähes täydellisesti lävitseen auringosta tulevan säteilyn, varsinkin näkyvän valon, mutta absorboivat eli imevät huomattavan osan planeetan pinnalta lähtevästä pitkäaaltoisemmasta lämpösäteilystä (infrapunasäteilystä). Kasvihuonekaasumolekyyli kykenee rakenteestaan johtuen muuttamaan absorboimansa lämpöenergian uudelleen säteilyenergiaksi, jolloin osa energiasta palaa takaisin lämmittämään maan pintaa. Kasvihuonekaasuille on yhteistä, että niiden molekyyleissä on vähintään kolme atomia. Näissä kaasuissa lämpösäteily saa molekyylin atomit värähtelemään toistensa suhteen tavalla, joka ei kaksiatomisissa molekyyleissä ole mahdollista. Siksi esimerkiksi typpi (N2) ja happi (O2) eivät toimi kasvihuonekaasuina, eivät myöskään yksiatomiset jalokaasut. Maassa merkittävimmät kasvihuonekaasut ovat vesihöyry, joka aiheuttaa noin 36-70 % kasvihuoneilmiöstä (pilvet eivät sisälly lukuun); hiilidioksidi (CO2), joka aiheuttaa 9-26 %; metaani (CH4), joka aiheuttaa 4-9 %, sekä otsoni, joka aiheuttaa 3-7 %. Typpioksiduuli (N2O) on ilmastovaikutuksella mitattuna Suomen toiseksi yleisin ihmistoiminnasta syntyvä kasvihuonekaasu. Kasvihuonekaasujen viipymisaika ilmakehässä vaihtelee muutamasta päivästä (vesihöyry) satoihin vuosiin (hiilidioksidi). Hiilidioksidipitoisuudet ilmakehässä ovat lisääntyneet 31 % ja metaanipitoisuudet 149 % esiteollisiin tasoihin nähden vuoden 1750 jälkeen. Nämä lukemat ovat merkittävästi korkeampia kuin kertaakaan aiemmin vuoteen, mikä on pääteltävissä luotettavasti jäätiköiltä syväkairatuista näytteistä. Epäsuorien geologisten todisteiden perusteella uskotaan, että hiilidioksidipitoisuudet ovat olleet nykytasolla viimeksi 20 miljoonaa vuotta sitten. Merenpohjan sedimenteistä ja kasvien fossiileista tehtyjen mittausten perusteella on voitu arvioida, että esimerkiksi 150-200 miljoonaa vuotta sitten hiilidioksidin pitoisuus oli kuitenkin ilmeisesti paljon nykyistä korkeampi, yli 2 000 ppm, ja 400-600 miljoonaa vuotta sitten ajoittain jopa yli 5 000 ppm. Noin kolme neljäsosaa ihmisen aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä viimeisten 20 vuoden aikana johtuu fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Muut ihmisperäiset päästöt ovat pääasiassa seurausta maankäytöstä, erityisesti metsähakkuista. Kasvihuoneilmiön voimistuminen Maapallon keskilämpötila nousi 1900-luvulla 0,74 ± 0,18 C. Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan viimeaikainen ilmaston lämpeneminen johtuu erittäin todennäköisesti (yli 90 % todennäköisyydellä) ihmiskunnan aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä, jotka ovat nostaneet ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuuksia. Tiedemiehet eivät "usko" kasvihuoneilmiöön tai "vastusta" sitä sinänsä, vaan pikemminkin käynnissä oleva ilmastonmuutoskeskustelu koskee kasvihuonekaasupitoisuuksien kasvamisen vaikutuksia lämpenemiseen ja muihin ilmiöihin. IPCC:n raporteissa on myös ollut puutteita, ja esimerkiksi vuonna 2007 paneeli ennusti virheellisesti, että Himalajan vuoriston jäätiköt saattaisivat sulaa vuoteen 2035 mennessä. Ilmakehän tämänhetkinen CO2-pitoisuus on noin 411 molekyyliä CO2:ta miljoonaa ilmamolekyyliä kohti (ppm), kun vuonna 2000 se oli noin 370 ppm. Pitoisuuden odotetaan nousevan jatkossakin fossiilisten polttoaineiden käytön ja maankäytön muutosten myötä. Kasvuvauhti on riippuvainen taloudellisesta, sosiologisesta, teknologisesta ja luonnollisesta kehityksestä, joskin fossiilisten polttoaineiden saatavuus voi rajoittaa kasvua. IPCC:n erikoisraportti päästöskenaarioista ennustaa CO2-pitoisuuden nousevan tasolle 541-970 ppm vuoteen 2100 mennessä. Positiiviset palautekytkennät, kuten Siperian turvesoiden ikiroudan sulamisesta aiheutuvat mahdollisesti jopa 70 000 miljoonan tonnin metaanipäästöt, voivat johtaa merkittäviin lisäyksiin sellaisten kasvihuonepäästöjen lähteissä, joita ei ole otettu huomioon IPCC:n ilmastomalleissa. Mustan kappaleen säteilylaki Kasvihuoneilmiötä voidaan tarkastella niin sanotun mustan kappaleen säteilylain pohjalta. Lain mukaan täysin musta kappale vastaanottaa energiaa ympäristöstään ja säteilee energiaa ympäristöönsä maksimaalisella teholla. Tätä tehoa kuvaa Stefan-Boltzmannin säteilylaki. Säteilyteho riippuu kappaleen lämpötilasta. Kasvihuoneilmiö syntyy, kun kappale on mustan kappaleen säteilyä noudattavan kappaleen (esimerkiksi Aurinko) ympäristössä. Jos kappale on säteilevän kappaleen lämpötilan edustamilla sähkömagneettisen säteilyn aallonpituuksilla "mustempi", kuin omaa lämpötilaansa vastaavilla aallonpituuksilla, niin kappaleen lämpötila nousee korkeammaksi, kuin kahden täysin mustan kappaleen säteilytasapainotila edellyttäisi. Esimerkki tällaisesta aurinkokunnan kappaleesta on Venus. Myös päinvastainen ilmiö on mahdollinen. Jos kappale on oman lämpötilansa aallonpituusalueilla mustempi kuin säteilevän kappaleen lämpötilaa vastaavilla aallonpituuksilla, sen lämpötila voi asettua alemmalle tasolle kuin kahden täysin mustan kappaleen säteilytasapainotila edellyttäisi. Esimerkkejä tällaisesta aurinkokunnan kappaleista ovat Saturnuksen kuu Titan ja kääpiöplaneetta Pluto. Kasvihuoneilmiön vaikutus lämpötilaan Venuksen kaasukehä on niin tiheä, että paine pinnalla on 92 kertaa korkeampi kuin Maassa. Kaasukehä koostuu lähes yksinomaan hiilidioksidista (96,5 %). Kasvihuoneilmiö on pääsyynä siihen, että lämpötila planeetan pinnalla ylittää lyijyn sulamispisteen . Kaasukehä pidättää niin hyvin lämpöä, että planeetan lämpötila ei juurikaan vaihtele päivän ja yön puolella. Merkuriuksessa, jossa kaasukehää ei ole ja vuorokausi on liki kaksi kuukautta, päivän lämpötila nousee 530 C yölämpötilaa korkeammaksi. Kuukauden kestävän yön aikana Merkuriuksen pinta säteilee lämmön avaruuteen kaasukehän estämättä. Maassa kasvihuone-ilmiö nostaa pinnan lämpötilaa teoreettisesta albedon mukaan lasketusta -18:sta noin +15 asteeseen. Kasvihuonevaikutus Maassa on näin ollen 33 C. Vesihöyry nostaa Maan keskilämpötilaa 21 C, hiilidioksidi 7 C ja muut kaasut 5 C. Katso myös Ilmastonmuutos Karkaava kasvihuoneilmiö Maan säteilytasapaino Lähteet Aiheesta muualla Ilmasto.org Ilmastotieto Ilmastonmuutos Seulonnan keskeiset artikkelit

536

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kilogramma

Kilogramma

Kilogramma (yksikön tunnus kg ), yleiskielessä usein lyhyesti kilo, on SI-järjestelmän mukainen massan yksikkö. 1700-luvun lopun Ranskassa oli ajatuksena luoda arjen ja tieteen käyttöön sopiva yksikkö, jonka käyttöä olisi helppo soveltaa. Siksi kilogramma määriteltiin aluksi litran suuruisen vesimäärän massaksi. Vaikka sen tieteellistä määritelmää on vuosien saatossa kehitetty, on alkuperäinen ajatus säilynyt hyvin. Arkikielessä voidaan käyttää ilmaisua esineen paino vaikka tarkoitetaan esineen massaa. Sanat massa ja paino ovat käytössä tieteellisissä teksteissä kahden eri käsitteen niminä. Paino tarkoittaa massan aiheuttamaa painon tunnetta esimerkiksi kädellä, kun maan painovoima vetää esinettä alaspäin. Painon yksikkönä on newton, kun massan yksikkönä on kilogramma. Arkikielessä näitä nimityksiä käytetään sekaisin ja se, kumpaa milloinkin tarkoitetaan, selviää vasta asiayhteydestä. Yksikön määritelmä Kilogramman nykyisen määritelmän vahvisti kahdeskymmeneskuudes yleinen paino- ja mittakonferenssi vuonna 2018, ja se tuli voimaan 20. toukokuuta 2019. Kilogramma on määritelty antamalla Planckin vakiolle (h) tarkka numeerinen arvo; 6,  × 10−34 J⋅s, eli 6,  × 10−34 kg⋅m2⋅s−1, jolloin kilogramma määritellään metrin ja sekunnin avulla. Metri on määritelty valonnopeuden (c) sekä sekunti cesiumin erään taajuuden (ΔtCs) avulla, joten kilogramma on määritelty täysin luonnonvakioiden mukaan eikä riipu enää fyysisestä kappaleesta. Käytännössä tämä Planckin vakioon perustuva mittanormaali voidaan toteuttaa sähkösuureiden kvanttinormaaleihin perustuen wattivaa'an avulla. Samassa CGPM:n konferenssissa päätettiin, että kilogramman prototyypin, kappaleen K, massa on 1 kg, mutta vain samalla suhteellisella tarkkuudella, jolla Planckin vakio voitiin konferenssin aikaan mitata (suhteellinen virhe 1,0 × 10−8). Kappaleen K massa tullaan jatkossa määrittämään kokeellisesti. Historia Kuningas Ludvig XVI nimesi 1700-luvun lopulla tiedemiesryhmän pohtimaan uuden mittajärjestelmän perusteita. Ryhmä kehitti niin sanotun "desimaalisen metrisen mittajärjestelmän". Siinä kaikkien suureiden yksiköt johdettiin pituusmitan metrin avulla ja niiden kerrannaisten määritettiin olevan kymmenjärjestelmäkerrannaisia. Massan yksikkö johdettiin desimetristä veden avulla. Kuutiodesimetri jäätymispisteessä olevaa vettä vastasi massan perusyksikköä. Ranskan vallankumouksen jälkeen tasavaltalainen hallitus jatkoi kuninkaan ideaa muutamin poikkeuksin. Esimerkiksi massan yksikkö ei jakanut suosiota, koska useimmat punnitukset tehtiin perusyksikköä pienemmille massoille. Siksi päädyttiin pienentämään massan perusyksikköä tuhannesosaan aiemmasta ja sitä kutsuttiin "grammeksi" eli grammaksi. Koska gramman massainen prototyyppi olisi osaltaan ongelmallinen, tehtiin prototyypistä tuhat kertaa suurempi eli 1 000 gramman painoinen. Näin syntyi ajatus, joka sekä myötäili aiempaa perusyksikköehdotusta että uusia ajatuksia. Määrittelyn jälkeen kilogramman määritelmän tueksi valmistettiin metalliseoksesta "mallikappale" eli kilogramman prototyyppi, jota kutsuttiin nimellä Kilogramme des Archives. Se on platinasta ja iridiumin seoksesta valmistettu ympyrälieriön muotoinen kappale K (eli "Le Grand K"), jonka korkeus ja läpimitta ovat 39 millimetriä, ja jota Bureau international des poids et mesures (lyhennetään BIPM) säilyttää Sèvresissä BIPM:n kellaritiloissa olosuhteissa, jotka 1. Conférence Générale des Poids et Mesures (lyhennetään CGPM) määritteli vuonna 1889. Sama sopimus määritteli, että kilogramman mittayksikkö on sama kuin kyseisen kappaleen K massa. Vuonna 1901 kolmannessa CGPM-kokoontumisessa otettiin kantaa sanaan paino ja vahvistettiin, että massan yksiköksi tulee kilogramma eli m(K) = 1 kg. Tämä on edelleen kilogramman määritelmän perusta, vaikka tiedetäänkin, että kappaleen K massa kasvaa metallin pinnan läpi ilmasta liukenevien aineiden johdosta. Metalliin liukenevien aineiden määrä on noin 1 μg eli gramman miljoonasosan vuodessa. Sen jälkeen kun metrille vuonna 1960 vahvistettiin krypton-86:n säteilyyn perustuva määritelmä, kilogramma oli ainoa SI-järjestelmän perusyksikkö, jonka määritelmä ei perustunut luonnonvakioihin vaan keinotekoiseen mallikappaleeseen. Perusmallin kopiot Alkuperäisestä kilogramman prototyypistä valmistettiin kuusi muuta kopiota, joita säilytetään samassa kassakaapissa. Näiden lisäksi on valmistettu ruostumattomasta teräksestä kappale, jota voidaan kuljettaa eri maihin sikäläisen kansallisen prototyypin kalibrointia varten. Vuosien aikana on tehty runsaasti tutkimuksia prototyyppien käytöstä ja on huomattu, että riittävän herkillä vaaoilla seitsemän kappaleen painoissa on tapahtunut eriytymistä. Ne eivät säily samoina, vaikka niitä säilytetään huolella. Siirtyminen uuteen määritelmään Vuonna 1999 esitettiin 21. CGPM:n konferenssissa kehotus kehittää menetelmä kiinnittää massan perusyksikkö luonnonvakioihin, jotta prototyypin epästabilisuudesta johtuvista ongelmista päästäisiin eroon. Vuonna 2011 CGPM tarttui tapaan määrittää kilogramma Planckin vakion avulla, joka saisi tarkkaan määrätyn arvon 6,626 0 × 10−34 Js. Vaikka näin sovittiin alustavasti vuonna 2011, sille jätettiin harkinta-aikaa, ja lopullinen päätös kilogramman prototyypistä luopumisesta tehtiin vasta Kansainvälisen paino- ja mittakomitean kokouksessa vuonna 2018. Kilogramman uusi määritelmä astui voimaan 20. toukokuuta 2019. 26. yleinen paino- ja mittakonferenssi (CGPM) äänesti aiheesta kokouksessaan 13.-16. marraskuuta 2018. Vaihtoehtona kilogrammalle ehdotettiin myös määritelmää, jonka mukaan kilogramma olisi (6, /12) × 1026 (eli 0,  × 1026) kertaa hiili-12-atomin massa. Tämä määritelmä olisi liittynyt läheisesti moolin määritelmään, sillä gramman ja atomimassayksikön suhde olisi ollut edelleen tarkalleen sama kuin Avogadron vakion lukuarvo. Muita massan yksiköitä SI-yksiköiden ohella käytettäväksi on (metrinen) tonni, jonka tunnus on t ja tarkoittaa 1 t = 1 000 kg = 103 kg. Vuonna 1879 sitä kutsuttiin nimellä tonne, mutta nimi on muuntunut Suomessa muotoon tonni. Englanninkielisissä maissa on käytössä nimitys metric ton. Pienet atomien massan kokoiset yksiköt on hyväksytty käytettäväksi SI-yksiköiden rinnalla. Ne ovat atomimassayksikkö, jossa 1 u = 1, ) × 10−27 kg, sekä dalton, jossa 1 Da = 1 u. Johdannaisyksiköitä Kilogrammaa on aikaisemmin käytetty myös voiman yksikkönä. Sellaisena se tarkoitti voimaa, jolla Maa vetää puoleensa yhden kilogramman massaa merenpinnan tasolla 45. leveyspiirillä, missä painovoiman kiihtyvyydellä on ns. normaaliarvo 9,806 65 m/s2. Tälle voimayksikölle annettiin myöhemmin nimi kilopondi, ja siihen perustui useilla teknisillä aloilla 1970-luvulle saakka käytetty tekninen mittajärjestelmä. Kilogrammasta ja muista perusyksiköistä on johdettu erilaisia johdannaisyksiköitä. tiheyden yksikkö kg/m3 pintatiheyden yksikkö kg/m2 voiman yksikkö newton (N) eli kg m/s2 paineen sekä mekaanisen jännityksen yksikkö pascal (Pa) eli N/m2 eli kg/(ms2) tehon yksikkö watti (W) eli J/s eli N m/s eli kg m2/s3 SI-kertoimet Kilogramma on SI-järjestelmän perusyksiköistä ainoa, jonka nimeen sisältyy etuliite (k eli kilo). Tämän vuoksi kilogramman kerrannaisyksiköitä ei, toisin kuin muiden SI-yksiköiden kerrannaisia, muodostetakaan lisäämällä suoraan sen eteen toinen etuliite vaan vaihtamalla etuliite kilo toiseen etuliitteeseen (tai jättämällä se pois). Niinpä vaikka kilogramma on perusyksikkö, sen kerrannaisyksiköt muodostetaan ikään kuin sen tuhannesosa eli gramma olisi perusyksikkö. Esimerkiksi miljoonasosa kilogrammasta eli 10−6 kg ei ole 1 μkg vaan 10−3 g = 1 mg eli milligramma. Gramman kerrannaiset muodostetaan normaaliin tapaan seuraavasti. Vaikka taulukossa gramma on lihavoitu, massan perusyksikkö ei siis ole gramma vaan kilogramma. Periaatteessa mahdollisia mutta harvoin käytettyjä ovat lisäksi muun muassa dekagramma (10 g), hehtogramma (100 g), senttitonni (10 kg) ja desitonni (100 kg). Lähteet Viitteet Massan yksiköt Seulonnan keskeiset artikkelit

538

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kristinusko

Kristinusko

Kristinusko on monoteistinen uskonto, joka perustuu Raamatun Uudessa testamentissa kuvatun Jeesuksen elämään ja opetuksiin. Kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla juutalaisuuden lahkona. Kristinuskon kannattajat eli kristityt uskovat että Jeesus on Kristus, jonka tulemista Messiaana ennustettiin heprealaisessa Raamatussa eli vanhassa testamentissa. Kristinusko on kulttuurisesti monimuotoinen ja jakautunut historian saatossa läntiseen ja itäiseen kristikuntaan sekä eri kirkkokuntiin ja suuntauksiin. Käsitykset pyhistä toimituksista eli kasteesta, ehtoollisesta ja sakramenteista eroaa kristinuskon sisällä. Kristinuskolle yhteinen perusta on uskontunnustus kolmiyhteiseen Jumalaan - Isään, Poikaan ja Pyhään henkeen. Kristinuskon perusteella Jeesus on Jumalan poika, joka palveli, kärsi ja kuoli ristillä, mutta nousi kuolleista ihmiskunnan pelastamiseksi. Kristinuskon mukaan Jeesukseen uskovat ja hänen opetuksiaan seuraavat ihmiset saavat pelastuksen, eli he eivät joudu kuoltuaan kadotukseen, vaan elävät ikuisesti onnellisina Jumalan kanssa paremmassa paikassa, taivaassa. Kristinusko on maailman suurin uskonto. Vuonna 2020 kristinuskolla oli yli 2,4 miljardia seuraajaa. Vuonna 2022 noin 32 prosenttia maailman väestöstä oli kristittyjä. Maailman suurin kristillinen kirkkokunta on katolinen kirkko, jonka jäsenmäärä oli vuoden 2019 lopussa 18 prosenttia maailman väestöstä. Kristityistä 67 prosenttia elää globaalissa etelässä. Suomen suurin kirkkokunta on Suomen evankelis-luterilainen kirkko, johon kuuluu 65,1 prosenttia suomalaisista. Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyn mukaan vuonna 2019 suomalaisista 25 prosenttia uskoi kristinuskon jumalan olemassaoloon. Etymologia Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksesta käytettyyn kreikankieliseen nimitykseen, voideltu (Χριστός) eli Kristus. Apostolien tekojen mukaan nimitys kristitty otettiin käyttöön ensimmäisenä Antiokian seurakunnassa. Varhaiset kristityt käyttivät itsestään nimitystä tien kulkijat, mikä erotti heidät juutalaisista ja roomalaisista. Historia Varhaiskristillisyys Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa, sillä Jeesus oli juutalainen ja suurin osa ensimmäisistä kristityistä olivat juutalaisia. Raamatun Vanha testamentti tulee Tanakista, juutalaisuuden ohjeellisesta tekstikokoelmasta. Suurin osa Uuden testamentin kirjoittajista oli myös juutalaisia, jotka elivät tunnustaen ja levittäen kristinuskoa. Muita kansallisuuksia ensimmäisten kristittyjen joukossa oli ainakin samarialaiset ja antiikin roomalaiset. Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus, joka eli evankeliumien mukaan Israelin alueella ajanlaskun alussa. Jeesuksen elämäntyö sekä hänen ylösnousemuksensa kiteytetään evankeliumeissa (). Uusi testamentti sisältää neljä evankeliumia: Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 33 jaa., jolloin Jeesuksen seuraajat perustivat Jerusalemiin alkuseurakunnan. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja apostolit eli lähettiläät. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, jonne he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten vainojen jälkeen. Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Kristinuskon menestystä auttoi pitkälle menevä yhteisöllisyys, kun kristityt kokoontuivat salaa toistensa kodeissa ja odottivat Kristuksen toista tulemista. Valtiovallan vainotessa kristittyjä ei-kristittyjä ihmetytti kristittyjen laaja peräänantamattomuus keisarikultin edessä. Kristittyjen määrän lisääntyessä alkoi yhdentyminen Rooman valtakunnan kreikkalaisen filosofisen ja sen hellenistisen kulttuurin kanssa. Varsinkin 200-luvulla eläneen Plotinoksen uusplatonistiset pohdiskelut jouduttivat kristinuskon filosofista ja kulttuurista eroa juutalaisilta juuriltaan Rooman valtakunnan kirkoksi, katoliseksi kirkoksi. Varhaiskeskiaika Myöhemmin kristinuskon asemaa edesauttoi keisari Konstantinus Suuren kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet vainot loppuivat. Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen noin vuonna 325, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nopeasti. Ei-kristitty keisari Julianus yritti vielä 300-luvun puolivälissä palauttaa vanhojen uskojen aseman. Lopulta keisari Theodosius I kielsi muiden uskontojen kuin kristinuskon harjoittamisen Rooman valtakunnassa noin vuonna 380. Muiden uskontojen temppelit hävitettiin, ja vuonna 416 keisari Theodosius I kielsi ei-kristityiltä julkiset virat. Myös Ateenan filosofikoulut lakkautettiin. Kiellettyjen uskontojen hävittämisessä käytettiin myös väkivaltaa. Tunnetuimpia tapauksia on munkkien vuonna 415 surmaama matemaatikko Hypatia Aleksandrialainen. Vainot kohdistuivat myös kristinuskon omiin vääräoppisiin. Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa julistettiin jo Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa asti. Raamattua käännettiin paikallisille kielille, ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Noin 900-luvulla islam kuitenkin syrjäytti kristinuskon valtauskontona lähes kaikkialta, muun muassa Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta sekä lähes kokonaan Egyptistä ja Syyriasta. Egyptissä ja Syyriassa vanhat kristilliset yhteisöt ovat silti säilyneet vähemmistöinä nykyaikaan saakka ja Etiopiassa pitkään valtaväestönäkin. Muslimit hallitsivat jonkin aikaa myös Espanjaa, mutta kristityt valloittivat sen takaisin vuoteen 1492 mennessä. Tähän aikaan kristinusko oli valtauskontona koko Euroopassa mutta ei muissa maanosissa joitakin alueita lukuun ottamatta. Pian kristinuskoa alettiin nopeasti levittämään muualle maailmaan, varsinkin Amerikan mantereelle. Keskiaika Kaikkien kristittyjen yhteiseksi käsitetyn kirkon, joka sai ajan myötä nimen katolinen kirkko, reunat rakoilivat jo ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet joitakin kirkon opetuksia. Toisella vuosituhanteella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö nopeutui. Niin sanottu suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkeaa paavin johtamasta kirkosta eron jälkeen myös siten, että se koostuu itsehallinnollisista eli autonomisista paikalliskirkoista. Katolinen ja ortodoksinen kirkko sopivat vuosina 1438-1445 niin sanotun Firenzen unionin eli Firenzen kirkolliskokouksessa solmitun liiton, joka Itä-Roomassa kuitenkin peruttiin pian teologisten syiden ja kansan vastustuksen takia. Myös ortodoksinen Venäjä kieltäytyi paavin alaisuudesta. Kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Vatikaaniin katkaistaviksi. Noin vuosina 1500-1900 katolisen kirkon yhteyteen liittyneitä tai liitettyjä ortodoksisia kirkkoja kutsutaan uniaattikirkoiksi. Kaikkia Rooman kirkon yhteyteen kuuluvia itäisiä kirkkoja kutsutaan idän katolisiksi kirkoiksi. Protestanttinen reformaatio Reformaatiossa eli uskonpuhdistuksessa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolista kirkkoa vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martti Luther, olivat sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla harhaoppisina. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Protestanttiset kirkot myös lakkauttivat luostarit ja vaatimuksen pappien naimattomuudesta. Kuningas Kustaa Vaasan toteuttamana Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa; vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa, ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoiset osat ovat protestanttista aluetta ja eteläiset osat katolista. Poikkeuksia ovat kuitenkin esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola. Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisen siirtomaavallan myötä, mutta koska paavi eivätkä kansalliset hallitukset hallinneet uskontoa, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus. Moderni aika 1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti hallitsemat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä uskontoriippumattomampaan suuntaan. Suomessa luterilaisen kirkon asema säilyi ennallaan maan itsenäistyessä. Kaavio kristillisten kirkkojen jakautumisesta Kristinusko nykyisin Kristinusko on suurin uskonto koko maailmassa noin 2,4 miljardilla kannattajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta uskontoa ovat islam noin 1,9 miljardilla ja hindulaisuus yli miljardilla kannattajallaan. Maanosittain tai kulttuurillisten alueiden mukaan laskettuna kristittyjä on eniten Afrikassa ja toiseksi eniten Latinalaisessa Amerikassa. Kristinuskoon kuuluu monia haaroja. Suurin kristinuskon haaroista on katolinen kirkko, jolla on noin miljardi kannattajaa eli noin puolet kaikista kristityistä. Toiseksi suurimmat kristinuskon haarat ovat karismaattiset suunnat ja helluntailaisuus, joilla vuonna 2000 oli noin 530 miljoonaa kannattajaa yhteensä. Ortodokseja on maailmassa noin 220 miljoonaa ja anglikaaneja 70 miljoonaa. Lisäksi on lukuisia pienempiä kristinuskon haaroja, joista merkittävimpiä ovat protestanttiset suuntaukset, kuten luterilaisuus. Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1700-luvun lopun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti tapahtumasarjan, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin sekä humanistisen ja ateistisen ajattelun leviämiseen sekä muiden uskontojen leviämiseen länsimaissa. Valistuksen ja nykyaikaistumisen vaikutuksesta kehittyi tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja. Näille vapaisiin suuntiin kuuluville liikkeille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen ja elävän omakohtaisen uskon korostaminen ja todeksi eläminen. Yhdysvalloissa ja Euroopassa valistus, modernisaatio ja liberalismi johtivat maallistumiseen. Monet kristityt eivät osallistu perinteisiin uskonnollisiin juhlamenoihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Monilla maallistuneilla on kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät kirkon jäseninä, mutta toisaalta ei-uskonnollinen länsimainen ajatusmalli ja elämäntapa ajavat heitä usein pois kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan usein tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumuksellisia kristittyjä. Vapaamielinen eli liberaali kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa vapaamielisten kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi vapaamielisten kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien evankelisten liikkeitten sekä karismaattisten suuntauksien noususta. Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden uskontokielteisessä ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahduksen jälkeen ollut voimakkaassa kasvussa. Myös protestanttisuus on levinnyt näihin maihin. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa käännytystyön suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Open Doors -niminen järjestö listaa joka vuosi maat sen mukaan, miten huonosti kristittyjen uskonnonvapaus niissä toteutuu ja miten paljon niissä esiintyy kristittyjen vainoa. Siinä tutkitaan myös, onko kristittyjä vangittu, pidätetty tai tapettu uskonsa vuoksi. Vuoden 2008 luettelossa kolme kristittyjen uskonnonvapauden kannalta hankalinta maata olivat Pohjois-Korea, Saudi-Arabia ja Iran. Vainot ovat todellisia Pohjois-Afrikassa ja monissa Aasian maissa paikallisia kristittyjä kohtaan. Uskon sisältö Kristillisen uskon perustana on Jeesuksen Kristuksen ja hänen seuraajiensa julistama evankeliumi, joka on nähtävissä Uuden testamentin kirjoituksissa, sekä Vanhan testamentin sekä varhaisten kristittyjen kirjoituksissa ja kirkolliskokousten päätöksissä. Kristillisten kirkkokuntien välillä on erilaisia käsityksiä siitä, missä määrin varhaisten kristittyjen kirjoitukset ja kirkolliskokousten opinmuotoilut ovat sitovia. Raamatun jonkinlaisen ohjaavan luonteen tunnustavat kaikki kristilliset kirkkokunnat. Protestanttisia kirkkokuntia on ohjannut reformaatiosta lähtöisin oleva perinne sola scriptura, jonka mukaan Raamattu on ainut opin lähde. Kristinusko syntyi juutalaisuuden sisällä. Jeesus Nasaretilainen ja hänen läheiset oppilaansa olivat kaikki juutalaisia. Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Kristinusko ymmärtää itsensä juutalaisen messiasodotuksen täyttymyksenä: Jeesus Nasaretilainen on kristittyjen mukaan juutalaisten odottama pelastaja, Jumalan lähettämä (öljyllä) voideltu kuningas (hepr. mašiah, kr. kristos). Jeesus Nasaretilaista kutsutaankin kristinuskossa Herraksi, joka on Vanhassa testamentissa sekä voidellun kuninkaan että Jumalan arvonimi. Varhaisin kristillinen uskontunnustus oli, että Jeesus Nasaretilainen tunnustettiin Herraksi. Kristinuskon mukaan Jeesus Nasaretilaisen kuolema ja ylösnousemus on pelastuksen lähtökohta, joka tarjoaa pelastuksen uskon kautta, kaikille ihmisille ja kansoille, ei vain juutalaisille. (Tämäkin tosin oli kristinuskon alkuvaiheissa kiisteltyä.) Matteuksen evankeliumin loppu on tallentanut varhaiskristillisen käsityksen siitä, että kristityt kokivat tehtäväkseen julistaa pelastusta kaikille kansoille. Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä erilaisia näkemyksiä. Niin sanotun korvausteologian kannattajat eivät näe juutalaisia enää Jumalan valittuna kansana. Toisissa näkemyksissä esimerkiksi korostetaan juutalaisten asemaa Jumalan kansana ja sen oikeutta Palestiinaan. Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä (inkarnaatio, "Sanan tuleminen lihaksi", ks. ), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Osa kristinuskon suuntauksista näkee, että pelastus koskee vain "valittuja", ei siis koko ihmiskuntaa. Eräs keskeisistä kristinuskon käsitteistä on Jumalan armo, jonka vuoksi Poika tuli ihmiseksi hankkien pelastuksen. Kristinuskon mukaan Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle pelastamaan ihmiset. Keskeinen opinkappale kristinuskon yleisimmissä muodoissa on usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kolminaisuuteen perustuvat opit sovituksesta ja pelastuksesta, ja tämän vuoksi monet kirkot ovat tehneet kolminaisuusopista kristinuskon päätunnuksen. Sellaisia kristillisiä liikkeitä, jotka kieltävät kolminaisuuden ja siten myös Jeesuksen jumaluuden, eivät kolminaisuusopin kannattajat pidä kristinuskoon kuuluvina. Keskeinen usko kristinuskossa on myös se, että Jeesuksen Kristuksen ristillä tapahtuneen uhrikuoleman ja ylösnousemuksen perusteella ihminen puhdistetaan synneistään ja hän täten pelastuu kadotukselta. Muiden Lähi-idän uskontojen tavoin kristinuskossa ajatellaan, että pahuuden takana on persoonalllinen paholainen, Jumalan vastustajaksi kääntynyt henkiolento eli enkeli. Keino syntien sovituksen omalle kohdalle tulemiseksi on yleensä nähty sakramenteissa tai uskossa. Protestanttisen (luterilaisen) korostuksen mukaan ihminen saa pelastuksen "yksin armosta", ilman ihmisen omia ansioita (monergia). Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella (synergia). Kristinuskon perinteisen käsityksen mukaan ylösnoussut Kristus ilmestyi oppilailleen 40 päivän ajan, kunnes hän nousi taivaaseen. Viimeisenä päivänä hän palaa takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Kristinuskon keskeiset pyhät toimitukset ovat kaste ja ehtoollinen. Ehtoollisen merkityksestä kristittyjen kesken on suurtakin erimielisyyttä. Useissa vanhoissa kirkkokunnissa (muun muassa katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja anglikaaninen kirkko) ehtoollisen katsotaan antavan yhteyden Kristuksen todelliseen ruumiiseen ja vereen ja siten yhteyden Jumalaan. Sen sijaan reformoidun kirkon käsityksen mukaan ehtoollinen on lähinnä muistoateria, jota vietetään Kristuksen käskyn johdosta. Reformoitua tulkintaa edustavat myös monet vapaakirkot. Monissa kirkoissa katsotaan sakramentteja olevan seitsemän: kaste, ehtoollinen, konfirmaatio tai mirhavoitelu, rippi eli katumuksen sakramentti, avioliittoon vihkiminen, pappeus ja sairaiden voitelu. Protestanttisissa kirkkokunnissa on kaksi sakramenttia, kaste ja ehtoollinen, ja muista viidestä toimituksesta käytetään nimitystä pyhä toimitus tai pelkästään kirkollinen toimitus. Kaikissa protestanttisissa vapaakirkoissa näitä toimituksia ei välttämättä tunnusteta tai käytetä. Joissakin kirkkokunnissa on myös muita pyhiä toimituksia, joita joskus nimitetään "sakramentaaleiksi" on esimerkiksi hautaan siunaaminen, munkiksi vihkiminen, kirkon vihkiminen ja veden pyhitys. Niiden ei katsota välittävän Jumalan armoa. Kristillisissä kirkkokunnissa on yleensä käsitys pappis- tai saarnavirasta, jonka tehtävänä on hoitaa pyhiä toimituksia sekä julistaa pelastuksen sanomaa niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet. Dogmit Kristinuskon yleisimmissä muodoissa on käytännössä kaksi yhteistä dogmia: dogmi kolmiyhteisestä Jumalasta ja dogmi inkarnoituneesta Kristuksesta eli siitä miten Kristus on tosi Jumala, joka syntyi ihmiseksi sovittaakseen ihmiskunnan synnit. Usein kaikkia oppeja kutsutaan virheellisesti dogmeiksi. Dogmaksi voidaan nimittää sekä kirkkokunnan koko oppia että virallisten dogmien joukkoa. Kristillinen teologia on pyrkinyt käsitteellisesti ilmaisemaan kristinuskon keskeisiä käsityksiä. Sen juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä sekä toisaalta antiikin opeissa, erityisesti platonismin eri muodoissa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuvat osittain juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, joista useimmat on koottu Vanhaan testamenttiin. Kristinuskossa kanonisointi viittaa ensisijaisesti prosessiin, jossa lopullisesti määriteltiin, mitkä kirjat kuuluvat Raamatun pyhien kirjojen kokoelmaan. 300-luvulta lähtien Raamatun kaanonista on vallinnut laaja konsensus kristikunnassa lukuun ottamatta Vanhan testamentin apokryfikirjojen asemaa. Kristinuskon keskeisimmät dogmit muotoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka katolinen kirkko sekä ortodoksiset ja protestanttiset kirkkokunnat yleensä (eivät aina) hyväksyvät, ovat seuraavat: Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen. Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä, "ennen kaikkia aikoja", ja mukana jo maailman luomisessa. Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon. Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen. Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla. Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari. Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja tehdä opetuslapsia. Jeesus oli kaikista synneistä vapaa. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta uskovaiset saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa. Kristityt kastetaan seurakunnan (sekä konkreettinen organisaatio että Kristuksen ruumis, kaikki maailman kristityt) jäseniksi. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa. Jeesus palaa tuomiopäivänä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Läntiset kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sana. Monet idän kristityt pitävät tätä ilmaisua liian lähellä ilmaisua "Jumalan Sanasta", joka on epiteetti Jeesuksesta Kristuksesta. He eivät kuitenkaan kyseenalaista Raamatun auktoriteettia. Kristittyjen keskuudessa on eriäviä mielipiteitä Raamatun tarkkuudesta ja siitä kuinka sitä tulisi tulkita. Protestantismissa korostetaan yksilön vastuuta kun taas katolisuudessa ja ortodoksisuudessa korostetaan kirkon yhteisöllistä luonnetta. Monet uudet uskonnolliset liikkeet, kuten mormonismi ja Jehovan todistajat, ovat syntyneet kristinuskoon pohjautuen 1800-1900-luvulla. Monilla kristillisperäisillä liikkeillä on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Valtavirran kristilliset kirkot eivät tunnusta tällaisia suuntauksia kristityiksi. Eri kristillisten kirkkokuntien laajalti hyväksymät apostolinen uskontunnustus sekä vuonna 1974 muodostettu Lausannen julistus ovat kristinuskoon tunnustusten perustyyppejä. Tunnukset Risti Teloitusvälinettä kuvaava risti on kristinuskon tunnetuin tunnuskuva. Kristinoppi nojaa siihen, että Kristus antoi naulita itsensä vapaaehtoisesti ristille. Vertauskuvallisia selityksiä ristille on esimerkiksi se, että tyhjä risti kuvaa toivoa: Kristus on noussut kuolleista ja istuu Jumalan oikealla puolella. Kala Kala on vanhimpia kristillisiä tunnuksia. Kalaa merkitsevä kreikankielinen sana koostuu kirjaimista (ikhthys), jotka ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa Iesous Khristos Theou Yios Soter eli Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja. Tunnusta on sanottu käytetyn kristityksi tunnustautumiseen alkukirkon aikana: henkilö piirsi maahan kepillä yhden kaarevan viivan ja toinen piirsi siihen toisen, niin että muodostui kyseessä oleva kalakuvio. Kristillisiä kirkkokuntia ja yhteisöjä Adventistit (Adventismi Suomessa) Anglikaanit Baptistit (Baptismi Suomessa) Helluntailaiset (Helluntaiherätys Suomessa) Katoliset (Katolinen kirkko Suomessa) Luterilaiset (Suomen evankelis-luterilainen kirkko) Metodistit (Metodismi Suomessa) Ortodoksit (Suomen ortodoksinen kirkko) Reformoidut Vapaakirkollisuus (Suomen Vapaakirkko) Rekisteröitymättömät uskonnolliset yhdyskunnat (muun muassa karismaattisuus ja uuskarismaattisuus) Katso myös Gospel Kirkkomusiikki Kristillinen etiikka Kristillinen filosofia Kristillinen lähetystyö Kristillinen mystiikka Kristillinen taide Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Uskontojen teemasivu BBC: Christianity. Seulonnan keskeiset artikkelit

539

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuopio

Kuopio

Kuopio on Suomen kaupunki ja Pohjois-Savon maakuntakeskus, joka sijaitsee Kallaveden rannalla Pohjois-Savon maakunnassa. Kaupungin väkiluku on noin , ja sen pinta-ala on km², josta km² on vesistöjä. Kuopion keskustaajama sijaitsee enimmäkseen Kallaveteen etelästä työntyvällä Kuopionniemellä, joka jakaa Kallaveden kahteen toisistaan lähes erilliseen osaan. Väestötiheys on asukasta/km². Pinta-alasta metsää on puolet, ja suurin osa vesialueesta on Kallavettä. Kuopio on saaristolain mukainen saaristo-osakunta. Keskustaajaman väkiluku oli vuoden 2018 lopussa 89 307. Kuopio on Itä-Suomen valtakunnanosan keskus ja asukasluvultaan suurin kaupunki. Kuopion naapurikunnat ovat Lapinlahti, Iisalmi, Leppävirta, Rautavaara, Siilinjärvi, Suonenjoki, Tervo, Pielavesi, Kaavi, Juuka ja Tuusniemi. Kuopio oli Kuopion läänin pääkaupunki vuoteen 1997 asti, jolloin Kuopion lääni sekä Pohjois-Karjalan ja Mikkelin läänit yhdistettiin Itä-Suomen lääniksi, jonka pääkaupungiksi tuli Mikkeli. Kuopio on tunnettu valtakunnallisesti yhtenä merkittävimmistä opiskelukaupungeista sekä vetovoima- ja kasvukeskuksista. Toisaalta Kuopion historiaa 1960-luvun lopulta lähtien leimaavat useat kuntaliitokset, joiden johdosta Kuopioon kuuluu nykyään myös paljon maaseutua. Kun Maaninka liittyi Kuopioon vuoden 2015 alussa, Kuopiosta tuli Suomen suurin maidontuottajakunta ja Suomen toiseksi suurin naudanlihantuottajakunta. Lisäksi Kuopiota ovat leimanneet 2010-luvun lopulla lukuisat suuret hankkeet ja projektit, joita kaupungissa on valtakunnallisesti eniten heti pääkaupunkiseudun jälkeen. Tahkon suuren matkailukeskuksen myötä Kuopiosta on kasvanut myös merkittävä matkailukaupunki. Vuoden 2017 Kuntaratingin mukaan 20 suurimman kaupungin joukosta Kuopiossa on tyytyväisimmät asukkaat, ja vuoden 2018 tutkimuksen mukaan Kuopio on asuntosijoittajalle paras kaupunki. Kuntien imago 2018 -tutkimuksessa Kuopio on suurista kaupungeista toisena. Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n helmikuussa 2019 julkaisemassa tutkimuksessa Kuopion seutukunta oli sijalla 14, mikä on Itä-Suomen toiseksi korkein sijoitus. Kyselytutkimuksessa, joka mittaa elinkeinoelämän edustajien tyytyväisyyttä, Kuopion seutukunta sijoittuu kaikilla mittareilla maan keskiarvoa korkeammalle. Kokonaissijoitusta vetää alas yksityisen sektorin heikko tulos tilastovertailussa, joka ottaa huomioon yrittäjyysasteen, yritysten lukumäärän suhteessa asukaslukuun ja aloittaneiden yritysten määrän suhteessa koko yrityskantaan. Kaupungin nimen alkuperä Historiankirjat tuntevat useita erilaisia alkuperiä Kuopio-nimelle. 1500-luvulla Tavinsalmella vaikuttanut Kauhanen vaihtoi nimensä muotoon Skopa, josta muotoutui kansan suussa Coopia ja edelleen Cuopio. Kuopion on selitetty tulevan myös verbistä kuopia. Kotuksen erikoistutkija Sirkka Paikkalan mukaan Kuopionniemen uskotaan periytyvän vanhan Jääsken pitäjän Kuopiolan kylän Kuopioisilta, jotka pitivät alueella eräsijojaan. Kuopioisten juuret taas juontanevat karjalaiseen Prokopij-miehennimeen. Myös nimistöntutkimuksen auktoriteetti Viljo Nissilä on ollut samalla kannalla. Maantiede Kuopio on satamakaupunki, jota ympäröi sisämaan suurimpiin kuuluva saaristo. Erikoispiirteenä ovat lisäksi suuret korkeuserot, Puijo ja Puijon torni näkyvät koko kaupunkiin. Kuopion tori on kaupungin kiistaton keskipiste ja keskusta noudattaa tiheästi rakennettua ruutukaavaa useine puistoineen ja kapeine rännikatuineen. Matkustajasataman alue on uusiutunut voimakkaasti 2000-luvulla, varsinainen kaupungin laajeneminen tapahtuu etelään, Saaristokaupungin alueelle. Nykyisiin kuntarajoihin nähden Kallavettä on pidetty Kuopion sisäjärvenä. Ympäristöltään kaupunki on varsin omaleimainen. Vesistön reunustaman keskustan pinnanmuodot ovat siinä määrin vaihtelevia, että tasainen tontti on haluttu harvinaisuus. Asutus on levinnyt keskustan ulkopuolelle joukkoliikenteelle edullisen tiiviin ja harvan sormimallin mukaisesti, ja uudet kaupunginosat on rakennettu kuntavetoisesti kerralla - esimerkiksi Saaristokaupunki oli edeltävät 25 vuotta rakennuskiellossa. Tällä Kuopion kaavoitusperinteellä on pitkä historia. Edellä mainituista seikoista johtuen Kuopion keskustaajaman asukastiheys on Suomen taajamista suurin. Petosen perustamisen ja lisääntyneen omakotirakentamisen myötä taajaman asukastiheys laski 1990-luvun puolivälissä Helsingin taajama-aluetta pienemmäksi, mutta 2010-luvulla Kuopion keskustaajama otti jälleen Suomen tiheimmin asutun taajaman paikan. Myös autoistumisaste on Helsingin jälkeen matalin (425 autoa per 1 000 asukasta, maan keskiarvo 551/1 000). Arvokas Kuopion lehtokeskus sijaitsee pääosin Kuopion ja Siilinjärven alueella. Rantaviivaa Kuopiolla on 6 340 kilometriä. Suomen kunnista Kuopiossa on eniten kesämökkejä ja vapaa-ajan asuntoja. Vuonna 2020 kesämökkien määrä oli 10 507. Kesäasuntojen lukumäärä Kuopiossa on kasvanut viime vuosina kuntaliitosten myötä. Ilmasto Vesistöjen runsauden johdosta Kuopiolla on suomalaisittainkin leveyspiiriin nähden huomattavan edullinen ilmasto. Vuotuinen tehoisan lämpötilan summa on Kuopiossa jokseenkin yhtä korkea kuin niinkin paljon etelämpänä sijaitsevilla paikkakunnilla kuin esim. Tampereella ja Lahdessa. Historia Ensimmäiset ihmiset saapuivat Kuopion seudulle noin 8000 eaa. Ennen kaupunkia 1550-luvun alussa muun muassa Mikael Agricolan vaikuttamana Kuopionniemelle perustettiin kirkko ja kirkkopitäjä, joista eräät katsovat Kuopion saaneen alkunsa. Kirkko olisi voitu perustaa myös pohjoisemmaksi Tavinsalmen kuninkaankartanon läheisyyteen, entisen Maaningan kunnan alueelle, jolloin Kuopiota ei olisi ehkä koskaan perustettu. Kaupungin muodostaminen Kenraalikuvernööri Pietari Brahe antoi Kuopion pitäjän kirkonkylälle kaupunginoikeudet vuonna 1653, mutta jo 1670-luvulla kaupunki kuihtui tavalliseksi kirkonkyläksi. Nykyinen Kuopion kaupunki on perustettu vuonna 1775. Perustamispäivänä pidetään 17. marraskuuta 1775, jolloin kuningas Kustaa III antoi määräyksen kaupungin perustamisesta Savo-Karjalan läänin pääkaupungiksi. Historialliset katunäkymät ja rakennukset Puu-Kuopiosta on jäljellä kolme aluekokonaisuutta tai katunäkymää: Kuninkaankatu - Minna Canthin katu ympäristöineen (mm. korttelimuseon rakennukset), Puistokatu ympäristöineen (mm. Puistokoulu, Puistokatu 13, 1899), Asemakatu ympäristöineen (mm. Asemakoulu 1897) sekä kasarmialue (puiset tarkk'ampujakasarmit ja venäläiset tiilikasarmit). Lisäksi on jäljellä muutamia yksittäisiä puutaloja. Luettelo eräistä merkittävistä rakennuksista 1700-1800-luvuilta: Tuomiorovastin pappila (Kuninkaankatu 12) on valmistunut 1780. Minna Canthin talo (Minna Canthin katu 22) vuodelta 1820 ei ole museokäytössä. Kuopion Lyseon lukio torin laidassa on C. L. Engelin suunnittelema ja valmistunut 1826. Sittemmin siihen on rakennettu jatko- ja siipiosia. J. V. Snellmanin kotimuseo (Snellmaninkatu 19) oli Snellmanin asuntona vuosina 1845-1849. Toiminut museona vuodesta 1981. Ravintola Sataman Helmi, Bastmanin talo, entinen Carlsonin rautakauppa Kauppakatu 2:ssa on vuodelta 1850. Haminalahden hovi Haminalahdessa on von Wright -veljesten synnyinkoti. Päärakennus on vuodelta 1848-1850. Kuopion kaupungintalo on vuodelta 1885, suunnittelija F. A. Sjöström. Kuopion lääninhallitusrakennus (Hallituskatu 12-14), suunnittelija Constantin Kiseleff, valmistunut 1882. Ravintola Vanha Satama, ent. Tulli- ja pakkahuone matkustajasatamassa, 1860. Suunnittelija Carl Albert Edelfelt. Victor Barsokevitschin ateljee, jossa on VB-valokuvakeskus (Kuninkaankatu 14), 1887-1926. Uudet liikenneyhteydet 1800-luvulla kaupungin kehitykseen vaikutti paremmat liikenneyhteydet: Varkauden Taipaleen kanavan valmistuminen 1840, Saimaan kanavan avautuminen 1856 (samana vuonna valmistui Puijon ensimmäinen torni) ja Savon radan valmistuminen 1889. Lisäksi vuonna 1858 Kuopio sai oikeuden suoraan ulkomaankauppaan. Kaupunkiin alkoi syntyä puutavarakaupan ympärille teollisuutta: sahoja, rullatehdas ja tulitikkutehdas. Myös ympäröivän maakunnan maataloustuotteet synnyttivät teollisuutta, esimerkiksi voi oli merkittävä vientituote. Koulutus ja kulttuuri Kuopion koululaitoksen historia on pitkä, ensimmäinen triviaalikoulu perustettiin Kuopioon vuonna 1788 (tosin Viipurin vuonna 1534 perustettu triviaalikoulu oli muuttanut jo vuonna 1777 Kuopioon) ja kimnaasi eli lukio 1844. 1800-luvun lopulla perustettiin myös teollisuuskoulu (1886), kauppakoulu (1887) ja sairaanhoitajakoulu (1896). 1897 rikkoontui myös 10 000 asukkaan rajapyykki. Koulutuksen kehittäjinä ja koulujen perustajina toimivat noihin aikoihin pääasiassa kaupungin kulttuuriväki (muun muassa J. V. Snellman), toimittajat (muun muassa Juhani, Kalle ja Pekka Aho) ja varakkaimmat liikemiehet (esim. G. Ranin ja H. Saastamoinen). Naisasialiikkeen (johon kuuluivat muun muassa Minna Canth ja Elisabeth Stenius-Aarneenkallio) tasa-arvotyö eteni vapaaehtois- ja hyväntekeväisyystyön mahdollistamisesta naisille kohti naisten kouluttamista käsityö- ja tyttökouluissa ja myöhemmin yhteiskouluissa - fennomaanien vaikutuksesta jo hyvissä ajoin suomen kielellä. Koulut elivät 1800-luvun puolella ja 1900-luvun alussa paljolti keräysten ja mesenaattien voimin. Kunnallistekniikka ja palvelut kehittyvät Kaupunki sai vesijohdon vuonna 1913 ja hallintokonttori valmistui 1915. Ensimmäinen päätös vesijohtoverkoston rakentamisesta oli tehty jo vuonna 1878. Valmistunut vesijohto korvasi talousveden nostamisen käsivoimin Kallavedestä, lammista ja lukuisista yksittäisistä kaivoista. Suodatusmenetelmät eivät olleet kuitenkaan riittävät (hiekkasuodatus), joten muun muassa lavantaudista päästiin eroon vasta 1939 Itkonniemelle rakennetun, kemialliseen vedenpuhdistukseen perustuvan laitoksen myötä. 1920-luvulla Kuopio kasvoi ripeästi ja 20 000 asukkaan raja rikottiin. Kaupunkikuva muuttui korkeiden kivitalojen rakentamisen myötä. Haapaniemen, Itkonniemen ja Linnanpellon kaupunginosat kaavoitettiin. Autoliikenne alkoi tuolloin rajoitetusti Kuopiossa. Liikenne oli kuitenkin vielä paljon höyrylaivojen ja Savon radan varassa. Kuopiosta liikennöineitä perinteisiä sisävesihöyrylaivoja ovat muun muassa S/S Heinävesi, S/S Karjalankoski (ent. S/S Apollo), S/S Koski (nyk. M/S Koski) ja S/S Lokki. Vuonna 1929 ensimmäiseksi kaupunginjohtajaksi valittiin Kaarlo Sallinen. Urheilupaikkoja perustettiin myös innolla Kuopioon, tuolta ajalta ovat peräisin Väinölänniemen urheilukentät, joita muiden muassa juoksija Hannes Kolehmainen käytti ahkerasti. Vuosikymmenen lopulla kurjuuden keskelle valmistuivat Kallansillat ja Niiralan koulu. Toisen maailmansodan jälkeinen kasvu Toisen maailmansodan jälkeen kaupungin väkiluku kasvoi huomattavasti, syynä muun muassa Karjalan evakkojen asuttaminen ja suuri syntyvyys. Väestön räjähdysmäinen kasvu pakotti laajentamaan kouluja. 1940-luvun lopussa alettiin myös tukea koulumatkoja ja tarjota ilmaista kouluruokaa (varattomat olivat saaneet sitä Kuopiossa jo vuodesta 1902). Suuri lukumäärä nuorisoa ja ajoittainen tekemisen puute synnytti myös erilaisia ilmiöitä kaupunkiin, kuten torimellakan vuonna 1965. 1960-luvulla aloitettiin ensimmäinen varsinaisen lähiön, Puijonlaakson, rakentaminen. Sittemmin uudet alueet kasvoivat kukin vuorollaan: 1960-luvulla Puijonlaakso ja Tiihotar (osana Saarijärveä); 1970-luvulla Saarijärvi, Kelloniemi ja Levänen; 1980-luvulla Jynkkä ja Neulamäki. Kuopion pinta-ala kasvoi huomattavasti vuonna 1969, kun Kuopion maalaiskunta liitettiin kaupunkiin, ja vuonna 1973, kun Riistavesi liitettiin kaupunkiin. Korkeakoulu Vuonna 1966 annettiin laki korkeakoulun perustamisesta Kuopioon ja sen toiminta aloitettiin vuonna 1972. Uusi korkeakoulu toi mukanaan paljon nuoria ihmisiä ja uusia mahdollisuuksia kaupungin kehitykseen. Korkeakoulusta tuli Kuopion yliopisto vuonna 1984. Vuoden 2010 alussa Kuopion ja Joensuun yliopistot yhdistyivät Itä-Suomen yliopistoksi. Viime vuosikymmenet Suuren Petosen alueen rakentaminen alkoi 1986. Vuonna 2003 siellä asui jo 14 000 ihmistä. Petosen ja keskustan yhdistävän Saaristokaupungin rakentaminen alkoi vuonna 2003 ja se jatkuu vuoteen 2015 saakka. Valmistuttuaan kaupunginosassa tulee asumaan 14 000 asukasta. Hankkeen kokonaiskustannukset ovat 1,6 miljardia euroa, josta kaupungin osuus on 160 miljoonaa euroa. Saaristokaupunki-hankkeessa on hyödynnetty monia uusia toimintamalleja. Siihen haettiin ideoita muun muassa osallistumalla Europan 8 -arkkitehtuurikilpailuun. Alueen rakentamista ohjaa puolestaan Taiteen kaava, joka on taiteen ja kulttuurin yleissuunnitelma, jonka pohjalta Saaristokaupunkia rakennetaan hyväksi asumisen kulttuuriympäristöksi. Taiteen kaava liittyy aikaisemmin tehtyyn päätökseen, jonka mukaan Kuopion kaupungin omissa rakennushankkeissa tulee olla taidetta 0,5-1,5 % rakennuskustannuksista. Saaristokaupungissa järjestettiin asuntomessut 2010. Kuopiossa oli asuntomessut myös vuonna 1980. Rajuimman muodonmuutoksen on kokenut Kuopion ruutukeskustan alue, joka oli vielä muutama vuosikymmen sitten pääasiassa puutalokaupunkia. Muutama vanha rakennus on säilytetty, muun muassa korttelimuseon alue on ehjä kokonaisuus. Keskustan entisestäänkin korkea asukastiheys kasvaa etenkin sataman alueella kerrostalorakentamisen myötä. Vaikka Kuopio kasvaa etelässä, eräät kaupungin pohjoispuolella lähellä Kuopion lentoasemaa sijaitsevat Siilinjärven osat ovat jopa lähempänä Kuopion keskustaa. Kyseisillä omakotitalovaltaisilla alueilla asuu erityisesti lapsiperheitä. Pendelöinti Siilinjärveltä on voimakasta - noin 3 600 käy töissä Kuopiossa. Siilinjärvi on puolestaan kuopiolaisten suosituin työssäkäyntipaikkakunta. Kokonaisuudessaan työmatkaliikenne oli vuonna 2004 noin 8 600 henkilöä Kuopioon päin ja noin 5 000 henkilöä Kuopiosta muihin kuntiin päin. Maatalousvaltaisen Maaningan liityttyä Kuopioon, kaupungista kasvoi suurin maidontuottajakunta Suomessa. Vuotta myöhemmin Kuopio kuitenkin menetti kyseisen aseman niukasti Kurikalle. Väestö Kuopio on Suomen kahdeksanneksi suurin kaupunki. Vuoden 2021 alussa väkiluku oli . Ulkomaan kansalaisia on yli 3000 henkeä (4.5.2018). Kuopiolaisten keski-ikä on 43,6 vuotta (2020). Väestönkehitys 1970-luvulle asti Kuopiossa asui 1900-luvun alussa vain noin 10 000 asukasta. Väestönkehitys nopeutui sotien jälkeen. 1920-luvulla asukasmäärä ylitti 20 000. Väestö 1970-luvun jälkeen Vakaan kehityksen johdosta asukasmäärä kaksinkertaistui välillä 1960-1990, jonka päätteeksi asukkaita oli noin 80 000. Väestö on kasvanut edelleen sekä kuntaliitosten että luonnollisen lisäyksen kautta. Vuosina 2004-2006 kaupunki oli muuttotappiollinen, mutta luonnollinen väestönlisäys riitti pitämään asukasmäärän kasvussa. Vuonna 2007 muuton suunta kääntyi ja voittoa tuli 30 henkeä. Luonnollinen väestönlisäys mukaan lukien kasvu oli yhteensä 340 henkeä. 2010-luvulla kaupungin väestönkasvu on selvästi nopeutunut. Ajanjaksolla 1995-2005 Kuopio oli Pohjois-Savon ainoa asukasmääräänsä kasvattanut kunta. Tarkastelujaksolla maakunnan asukkaiden kokonaismäärä väheni noin 7 500:lla. Kehitys on jatkunut samansuuntaisena. Vuonna 2007 Kuopion seutu oli Pohjois-Savon ainoa väestömääräänsä kasvattanut kaupunkiseutu. Se on kasvanut useimpina vuosina kuitenkin hitaammin kuin muu Pohjois-Savo tyhjenee, poikkeuksena tästä vuosi 2011. Kaupungin uusimmassa strategiassa Kuopion tavoitteena on kasvaa asukkaan kaupungiksi. Kuopion väestönkasvu oli rivakkaa 2010-luvun alkupuoliskolla, etenkin vuosina 2012, 2013 ja 2014. Kumulatiivinen väestönkasvu 2010 luvulla oli 8411 henkilöä ja nyt 2020 luvun alussa väestönkasvu on alkanut taas kiihtymään. Vuoden 2021 ennustetaan olevan Kuopiolle vahvasti muuttovoitteinen vuosi, sillä vuoden tammi-elokuussa muuttovoitto nousi jo 800 henkilöön, joka nosti Kuopion Suomen toiseksi suurimmaksi muuttovoittokunnaksi Tampereen jälkeen. Väestönkehitys Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kaupungin väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen. Taajamat Vuoden 2020 lopussa Kuopiossa oli asukasta [ joista asui taajamissa, 16 473 haja-asutusalueilla ja 1 395:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Kuopion taajama-aste on 85,9 %. Kuopion taajamaväestö jakautuu 16 eri taajaman kesken: Kuopion keskustaajama on asukastiheydeltään Suomen tiheimmin asuttu taajama. Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Asteriskilla (*) merkityt taajamat kuuluvat tähän kaupunkiin vain osittain. Toivala-Vuorelan taajama ulottuu pääosin Siilinjärven kunnan alueelle. Asuminen Kuopiolaisista 85 % asuu kaupunkimaisesti ja 15 % maaseudulla. Kuntaliitosten seurauksena Kuopiossa on maaseutua paljon. Vuonna 2013 Kuopiossa oli 49 821 asuntoa, joista kerrostaloissa 30 217, omakotitaloissa 11 776, rivitaloissa 6 203 ja muissa rakennuksissa 1 459. Asunnon keskikoko on 70,5 m². Keskimäärin asunnossa asuu 1,9 asukasta. Vuokra-asuntoyhtiöistä (yhteensä 18 300 vuokra-asuntoa) suurimmat ovat kaupungin omistamat Niiralan Kulma Oy (5 836) ja Kuopas (1 889). Muista merkittävimpiä ovat VVO Kiinteistöt (1 383) ja Kiinteistö KYS (1 165). Kuntaliitokset Pääosa Kuopion maalaiskuntaa (noin 7 600 asukasta) liitettiin kaupunkiin 1969 ja Riistaveden kunta (noin 2 200 asukasta) 1973. Vehmersalmen kunta (noin 2 000 asukasta) liittyi Kuopion kaupunkiin 1. tammikuuta 2005 ja Karttula (noin 3 500 asukasta) vuoden 2011 alussa. Nilsiä liittyi Kuopioon vuoden 2013 alusta, jolloin kaupungin asukasluku nousi yli :n. Maaninka aloitti kuntaliitosneuvottelut Kuopion kanssa vuonna 2011. Maaninka liittyi Kuopioon vuoden 2015 alussa. Kuntaliitos Siilinjärven kanssa on ollut ikuisuuskysymys, jota on pyritty jälleen viime aikoina edistämään Kuopion suunnasta. Siilinjärvi ei ole kuitenkaan ollut halukas etenemään asiassa. Tuusniemi on hakeutumassa Paras-hankkeen ja tulevaisuudennäkymien johdosta Kuopion seutukuntaan, ja voimakkaampaan yhteistyöhön Kuopion kaupungin kanssa, hakien muun muassa palvelutoiminnan keskittämistä suurempiin kokonaisuuksiin ja oman asukasmäärän nousua kasvukeskuksen imussa. Ensimmäisenä konkreettisena toimenpiteenä Tuusniemi erosi joulukuussa 2007 Koillis-Savon kansanterveystyön kuntayhtymästä. Kuopion kaupunki on tuottanut 1. tammikuuta 2009 alkaen Tuusniemen kunnan perusterveydenhuollon palvelut. Tuusniemen kunnanvaltuusto päätti kesällä 2014, ettei se lähde kuntaliitosselvitykseen Kuopion kanssa. Kuopio on ilmoittanut ettei se tule ilman kuntaliitosta tuottamaan Tuusniemelle enää terveyspalveluita. Juankoski puolestaan ehdotti kaikille naapurikunnilleen kuntaliitosselvitysten aloittamista vuonna 2008, johon on sittemmin ryhdytty. Juankosken ja Kuopion kaupunginvaltuustot hyväksyivät kuntaliitoksen syksyllä 2014 ja valtioneuvosto hyväksyi kesäkuussa 2016 kaupunkien yhdistymisen. Seurakunnat Vuoden 2018 aluejaon mukaan Kuopiossa on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Alavan seurakunta Järvi-Kuopion seurakunta Juankosken alueseurakunta Muuruveden alueseurakunta Nilsiän alueseurakunta Riistaveden alueseurakunta Säyneisen alueseurakunta Vehmersalmen alueseurakunta Kallaveden seurakunta (ent. Kuopion maaseurakunta) Karttulan alue Maaningan alue Kuopion tuomiokirkkoseurakunta Männistön seurakunta Puijon seurakunta Nämä seurakunnat muodostavat Kuopion evankelis-luterilaisen seurakuntayhtymän. Järvi-Kuopion seurakunta toimii myös Kaavin ja Tuusniemen kuntien alueilla, sen osalta on tässä mainittu vain Kuopion alueella toimivat alueseurakunnat. Suomen helluntaikirkon jäsenseurakunnista Kuopiossa toimivat Kuopion helluntaiseurakunta ja Kuopion Tukikohta-seurakunta. Itsenäisenä helluntaiseurakuntana Kuopiossa toimii Nilsiän helluntaiseurakunta. Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Kuopion alueella toimii Kuopion ortodoksinen seurakunta. Entiset seurakunnat Seuraavassa luettelossa on mainittu historiallisella ajalla lakkautetut seurakunnat Kuopion kaupungin nykyisellä alueella. Juankosken seurakunta (liitetty Järvi-Kuopion seurakuntaan 2011) Karttulan seurakunta (liitetty Kallaveden seurakuntaan 2011) Maaningan seurakunta (liitetty Kallaveden seurakuntaan 2011) Muuruveden seurakunta (liitetty Juankosken seurakuntaan 2003) Nilsiän seurakunta (liitetty Järvi-Kuopion seurakuntaan 2013) Riistaveden seurakunta (liitetty Järvi-Kuopion seurakuntaan 2011) Säyneisen seurakunta (liitetty Juankosken seurakuntaan 2003) Vehmersalmen seurakunta (liitetty Järvi-Kuopion seurakuntaan 2011) Aluejako Kaupunginosat Kuopiossa on yli 70 kaupunginosaa ja kylää. Kunnan suuralueet ja niihin kuuluvat tilastoalueet Keskusta lähialueineen: Keskusta, Niirala, Haapaniemi, Rönö ja sen lähisaaret, Siikalahti Läntinen Puijo: Puijonlaakso-Taivaanpankko, Julkula, Niuva-Länsipuijo-Rypysuo, Puijonsarvi (Päiväranta) Itäinen Puijo: Puijo (Inkilänmäki), Itkonniemi-Männistö-Linnanpelto, Saarijärvi-Rahusenkangas, Kettulanlahti, Kelloniemi-Likolahti Neulamäki: Savilahti, Neulamäki, Kolmisoppi-Vuorilampi Särkiniemi - Särkilahti Jynkkä ja Levänen: Levänen, Pieni Neulamäki, Jynkkä, Petosen puistokaupunki: Litmanen, Pitkälahti, Pirtti (pl. Savolanniemi) Saaristokaupunki: Savolanniemi, Lehtoniemi-Keilankanta, Rautaniemi Hiltulanlahti: Kiviharju, Vanuvuori, Hiltulanlahti Sorsasalo Eteläinen maaseutualue: Puutossalmi, Pellesmäki, Kurkimäki Länsiranta: Haminalahti, Hirvilahti Itäinen maaseutu ja Riistavesi: Ranta-Toivala, Jännevirta, Kurkiharju, Länsi-Riistavesi, Itä-Riistavesi, Melalahti Vehmersalmi Karttula: Itä-Karttula, Syvänniemi, Karttula Nilsiä: Tahko, Pajulahti, Murtolahti, Palonurmi, Nilsiä Maaninka: Käärmelahti, Pulkonkoski, Kinnulanlahti, Tuovilanlahti, Maaninka Suunnittelualueet Pieni Neulamäki Saarijärvi Maarekisterikylät 401 Neulaniemi, 404 Niuvanniemi, 405 Puijo, 406 Julkula, 407 Kuopio, 408 Hatsala, 409 Hakkarala, 410 Haminalahti, 411 Hiltulanlahti, 412 Hirvilahti, 413 Hirvimäki, 414 Koivusaari, 415 Jynkkä, 416 Jännevirta, 417 Kaislastenlahti, 418 Kurkiharju, 419 Lamperila, 420 Leväinen, 421 Muuruvesi, 422 Niemisjärvi, 423 Pappila, 424 Pellesmäki, 425 Pieksä, 426 Puutossalmi, 427 Ritisenlahti, 428 Ritoniemi, 429 Rytky, 430 Savilahti, 431 Savisaari, 432 Sotkanniemi, 433 Toivala, 434 Vaajasalo, 435 Vehmasmäki, 440 Kotasalmi, 441 Kuopion-Pelonniemi, 442 Leppäranta, 443 Lohilahti, 444 Melalahti, 445 Ohtaanniemi, 446 Pelonniemi, 448 Pölläkkä, 449 Riistavesi, 451 Ryönä, 452 Syrjänsaari, 453 Rissala, 454 Hakunila, 455 Iivarinsalo, 456 Enonlahti, 457 Enonsalo, 458 Hormastenlahti, 459 Juonianlahti, 460 Jänissalo, 461 Litmaniemi, 462 Miettilä, 463 Niinimäki, 464 Putroniemi, 465 Puutosmäki, 466 Roikansaari, 467 Räsälä, 468 Ukonlahti, 469 Vehmersalmi, 470 Vuorisalo. Muut kylät Asuma, Kortejoki, Niittylahti, Savulahti, Sikoniemi, Vartiala, Vehka, Pahkala Kulttuuri Kuopio on tehnyt itseään tunnetuksi muun muassa kalakukolla, savon murteella sekä Puijolla. Kuopiolaisiin on liitetty määrite lupsakkuus, jolla tarkoitetaan hyväntahtoisuutta, leikkimielisyyttä ja elämästä nautiskelua. Kuopiolaisia on myös pidetty vääräleukaisina, jotka hakevat aina vaihtoehtoisia kielellisiä ilmaisuja sanomalleen. Kuopion tori Kuopion tori on kaupungin kaupallinen keskipiste. Sen ympärille ovat keskittyneet muun muassa pankit, tavaratalot (Carlson ja Sokos) sekä kauppakeskukset (Vihtori, Aapeli, Minna, H-talo, Sektori, IsoCee). Itse torilla myydään jos jonkinlaista tavaraa, etenkin markkina-aikaan, mutta tunnetuimmat tuotteet lienevät muun muassa kalakukot ja lihapiirakat. Torin laidalla sijaitsevan vuonna 1902 valmistuneen kauppahallin yksi tunnetuimmista tuotteista, etenkin paikallisten keskuudessa, lienee jo kahden sukupolven ajan leivottu Kotileipomo Hiltusen ohrarieska. Torin lähistöllä, ruutukaava-alueella on myös vilkas ravintola- ja viihde-elämä. Kesäkausina myös Kuopion matkustajasataman seutu keskustan lähellä on toiminnaltaan elinvoimaista sen omalla torilla, ravintoloissa ja ravintolalaivoissa järjestettävien tapahtumien, sekä matkailun vuoksi. Kuopion sataman laajentaminen sekä useat alueelle kohdistuvat matkailuhankkeet ovat työn alla. Nähtävyydet Kuopion keskustassa sijaitsevat Kuopion museo ja Kuopion taidemuseo. Valtakunnallisesti merkittävä Suomen ortodoksinen kirkkomuseo on keskustan läheisyydessä Ison hautausmaan vieressä. Kuopion tuomiokirkko ja J.V. Snellmanin puisto muodostavat ympäristöllisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Kuopiossa sijaitsee myös autonomian aikaan rakennettu Pyhän Nikolaoksen katedraali, joka toimi Suomen ortodoksisen kirkon pääkirkkona vuosina 1940-2017. Lisäksi keskustan laidalla sijaitsee valtakunnallisestikin merkittävä ja maineikas Kuopion musiikkikeskus. Tanssiteatteri Minimi palkittiin vuoden 2007 teatterina. Kuopion kaupunginteatterin perusparannuksen yhteydessä valmistui kaksi uutta katsomoa: 464-paikkainen ja 212-paikkainen. Teatterin ulkopuolelle rakennettiin ulkoilmanäyttämö. Uudistunut teatterirakennus avattiin elokuussa 2014. Kuopiossa on eri puolille kaupunkia kiinnitetty muistolaattoja. Niitä on enemmän kuin missään muussa suomalaiskaupungissa, 67 laattaa, minkä lisäksi ulkotiloissa on muita julkisia taideteoksia ja muistomerkkejä vielä 59. Laattojen isänä pidetyn kanslianeuvos Heikki Viitalan aikana, alkaen 1970-luvulta, laattoja pystytettiin jopa 50. Uusia laattoja ei ole juurikaan 2000-luvulla enää tilattu. Spede Pasasen muistolaatta Päivärinteentie 21:n edustalla lähellä linja-autoasemaa paljastettiin huhtikuussa 2015. Sarka - Luova Pohjois-Savo hankkeen vuonna 2009 tehdyn yrityskartoituksen mukaan Kuopiossa toimi tuolloin 450 luovan alan yritystä, kun koko Pohjois-Savossa niitä toimi yhteensä 900. Kuopion alue on vuosina 2020-2021 eurooppalainen gastronominen maakunta. Se on kansainvälisesti arvostettu tunnustus, joka myönnetään vuosittain yhdelle tai useammalle eurooppalaiselle alueelle. Tunnustus on ensimmäinen laatuaan Suomessa. European Region of Gastronomy -yhteistyö tuo vuosittain kansainvälisiä tapahtumia ja seminaareja Kuopioon. Kokonaisuutta hallinnoivat Savonia AMK, Pro-Agria Itä-Suomi, Maa- ja kotitalousnaiset Itä-Suomi ja Savogrow. Tapahtumat Kuopiossa on järjestetty useita suuria kristillisiä kesätapahtumia. Herättäjäjuhlat on järjestetty Kuopiossa viisi kertaa: 1910 Julkulassa, 1938, 1959, 1989 sekä 2017 Nilsiässä. Vanhoillislestadiolaisten suviseurat on järjestetty Kuopiossa vuosina 1948 ja 1957. Tunnettuja Kuopiossa järjestettäviä tapahtumia ovat muun muassa Finland Ice Marathon -luistelutapahtuma, Kuopio Tanssii ja Soi, Kuopiorock, Puijon mäkihyppykilpailut, Kuopion kansainväliset viinijuhlat, ANTI - Contemporary Art Festival sekä BarokkiKuopio-festivaali. Kuopion urheilu Kuopio on perinteikäs urheilukaupunki, jonka joukkueita pelaa useissa eri lajeissa pääsarjatasoilla. 2010-luvun loppupuolella menestys on ollut nousujohteista myös salibandyssa (Salibandyseura Welhot) ja ennen kaikkea amerikkalaisessa jalkapallossa (Kuopio Steelers). 2017 perustettiin todellinen lentopallon suurseura, Savo Volley. Kaupungin urheiluelämä on varsin pitkälle keskittynyt Väinölänniemen stadionin, Kuopion keskuskentän (aik. Magnum Areena), Niiralan Monttuna tunnetun Hatsalassa sijaitsevan jäähallin sekä Puijon ympärille. Kuopioon on suunnitteilla keskuskentän paikalle uusi monitoimiareena urheilua sekä muita suurempia yleisötapahtumia varten. -luvulla rakennettua jäähallia eli Niiralan Monttua saneerataan ja laajennetaan. Jäähallin saneerauksen lisäksi Kuopioon on rakenteilla samalle alueelle uudenaikainen ja tilava uimahalli. Nämä liittyvät Kuopion kaupungin Kuntolaakso-hankkeeseen, mikä tuo myös asunto-, ravintola- ja pysäköintiratamista Niiralan Montun alueelle. Hankkeen on arvioitu valmistuvan vuonna 2020. Aikoinaan Kuopio oli myös merkittävä hiihto- ja mäkihyppykaupunki. Uudelleen 2010-luvun lopulla Kuopion mäkihyppy sai nostetta kun Mika Kojonkoski päätti rakentaa kiinalaisen mäkihypyn kotipesän Kuopioon. Myös hiihdon kansainvälisiä arvokisoja houkutellaan pidemmän tauon jälkeen takaisin Kuopioon Puijon urheilulaakson mittavilla parannuksilla. Nilsiän ja Kuopion kaupunkien yhdistyessä 1. tammikuuta 2013 Tahkovuoren laskettelu- ja lomakeskuksesta tuli kuopiolainen. Kuopiossa on myös sisäurheilua ja suuria yleisötapahtumia varten Kuopio-halli, sekä karting-rata, joka sijaitsee Neulamäessä. Kuopion ravirata on Sorsasalon kaupunginosassa. Katso: Kuopion jalkapallo Suurimpia urheiluseuroja Liikenneyhteydet Maantiet ja rautatiet Varkaus, Mikkeli, Lahti, Helsinki (Etelään) Jyväskylä, Tampere, Loimaa, Turku (Länteen) Iisalmi, Kajaani, Kuusamo, Sodankylä (Pohjoiseen) Joensuu, Niirala (Tohmajärvi) (Itään) Siilinjärveltä Viitasaari, Kyyjärvi (Länteen) Nurmes, Kuhmo (Koilliseen) Valtatie 5 kulkee moottoritienä kaupungin etelärajalta Vehmasmäestä aina Siilinjärvelle saakka. Ensimmäinen osa moottoritietä, keskustasta Päivärantaan valmistui 1968, ja toinen osa moottoritietä Hiltulanlahti-Vehmasmäki on vuodelta 2000. Lisäksi tie on ainoa yhteys Kuopiosta pohjoiseen. Rinnakkaistie, jota käyttävät myös hitaat ajoneuvot, valmistui 2014 moottoritien eteläpuolelle. Rautatie Päivärannan ja Vuorelan välillä sijoittuu moottoritien ja rinnakkaistien väliin. Junaliikennettä palvelee Savon rata, jota pitkin on suorat yhteydet Helsingin, Oulun ja Turun suuntiin. Lisäksi on hyvät vaihtoyhteydet Pieksämäen kautta länteen ja itään (Jyväskylä, Tampere, Turku, Joensuu). Junilla pääsee Helsinkiin/Helsingistä kahta reittiä, joko Tampereen tai Kouvolan kautta. Syksyllä 2006 valmistunut Kerava-Lahti-oikorata yhdessä VR:n aikataulumuutosten kanssa lyhensi matka-aikaa Helsinkiin noin tunnin. Linja-autoliikennettä Kuopiosta suuntautuu runsaasti Savon ja Pohjois-Karjalan lähikaupunkeihin sekä Jyväskylään ja Kajaaniin. Poikittainen pikavuoro Joensuun ja Vaasan välillä kulkee päivittäin Kuopion, Viitasaaren ja Seinäjoen kautta molempiin suuntiin. Näiden lisäksi linja-autoliikenne suuntautuu tiheästi myös Helsinkiin ja Ouluun. Ilmailu ja vesiliikenne Kuopion lentoasema (Rissala) sijaitsee 14 kilometrin päässä Siilinjärvellä. Kentältä on päivittäin useita vuoroja Helsinkiin ja lisäksi paljon lomaliikennettä. Kuopiossa on matkustajasatama, josta on kesäisin liikennettä Heinävedelle ja Savonlinnaan M/S Puijolla. sekä paikallisristeilyitä, sekä Hop-On Hop-Off laiva. Kuopion matkustajasatama oli aiemmin tunnettu sisävesihöyrylaivoistaan, mutta nykyään kaikki Kuopiosta vakituisesti liikennöivät sisävesilaivat ovat dieselmoottorialuksia. Kyseessä on Vuoksen vesistön vilkkain satama. Kuopiosta liikennöivät kesäisin muun muassa seuraavat alukset: M/S Koski, M/S Osmo ja M/S Queen R. Satamassa on myös ravintolalaiva, M/S Ukko. Satunnaisesti satamassa saattaa nähdä myös aiemmin sieltä säännöllisesti liikennöineitä höyrylaivoja, kuten S/S Karjalankoski. Kumpusaaressa on syväsatama, josta rahtiliikennettä Saimaan kanavan kautta Itämerelle. Lisäksi satamatoimintaa on Sorsasalossa. Kelloniemen öljysatama on jäänyt pois käytöstä (öljykuljetukset kielletty sisävesillä). Paikallisliikenne Paikallista linja-autoliikennettä hoitaa Vilkku. Paikallisliikenteen bussit liikennöivät laajasti myös Siilinjärven asuinalueilla. Osan Siilinjärvelle suuntautuvasta paikallisliikenteestä hoitaa Pohjolan Liikenne. Vuonna 2012 Kuopiossa ilmaistiin kiinnostusta lähijunaliikennettä kohtaan. Jos suunnitelmien mukainen lähijunaliikenne toteutuisi, se kattaisi laajimmillaan välin Iisalmi-Pieksämäki. Tosin näin laajalla yhteysvälillä kyseessä olisi pikemminkin taajamajunaliikenne. Pelkästään Kuopion kaupungin ja sen lähialueet kattava liikenne on kuitenkin asukastiheyden ja rautatie- sekä asemainfrastruktuurin nykyisen kunnon ja tulevaisuuden investointitarpeiden johdosta todennäköisempää. Taksitiheys Kuopiossa on 695 asukasta yhtä taksia kohden. Etäisyyksiä maanteitse Elinkeinoelämä Kuopion elinkeinorakenne on monipuolinen. Kuopiossa on yhteensä noin 5 050 yritystä ja yhteisöä, joista yli 190 käy kauppaa myös ulkomaille. Yhteensä työpaikkoja on ). Merkittävä rooli kuopiolaisen elinkeinoelämän kehittämisessä on Kuopion kaupungin yrityspalvelulla. Yrityspalvelu edesauttaa Kuopiossa toimivien yritysten kehittymistä ja parantaa yritysten toimintaympäristöjä. Toimintaympäristöjen kehittämisessä keskeisintä on tontti- ja toimitilatarjonnan parantaminen. Matkailulla on suuri merkitys Kuopion elinkeinoelämälle. Majoitus- ja ohjelmapalveluiden järjestäminen antaa monelle työpaikan. Rauhalahden leirintäalue on yksi osoitus kuopiolaisesta osaamisesta. Se on Suomen ainoa viiden tähden leirintäalue. Kuopiossa toimii Kuopion Yrittäjät, Savon Yrittäjien paikallisyhdistys. Vähittäiskauppa ja teollisuus 2000-luvun suuriin yrityshankkeisiin on kuulunut Honeywellin Suomen toimintojen keskittäminen Kuopioon, Ark Therapeuticsin geenilääketehtaan valmistuminen, Bella-Veneiden rakentama veneteollisuuden keskittymä Marine Park Haapaniemen Siikaniemeen sekä Junttanin vuoden 2008 lopussa Kylmämäkeen valmistuneen 15 miljoonan euron kokoonpanotehtaan rakentaminen. Junttanin entisen tehtaan tontille Särkilahteen valmistui vuonna 2012 Kauppapaikka Herman. Merkittävä teollinen toimija on myös Sorsasalossa toimiva Savon Sellu Oy, joka on nykyään Powerflute Oyj:n omistuksessa. Viime vuosien suurimpia hankkeita oli Finnpulpin maailman suurimman ja moderneimman havusellutehtaan rakentamisen valmistelu Kuopioon. Finpulp luopui hankkeesta 2022. Vähittäiskaupan investoinneista merkittävimmät ovat K-Citymarket Kolmisopen laajennus vuonna 2022 sekä satamaan syksyllä 2022 valmistunut Maljalahden S-market. Matkus Itellan (nyk. Posti Group) 22 600 neliömetrin postikeskus Matkuksen yritysalueella, noin 14 km kaupungin keskustasta etelään, valmistui tuotantokäyttöön vuoden 2010 alkupuolella. Vuoden 2012 lopulla Matkukseen avattiin IKANO-konsernin omistama IKEA-tavaratalo ja sen viereen kauppakeskus. Alatorihanke ja kävelykatualue Vuonna 2012 torin ja kauppahallin alle valmistui liiketiloja, jotka yhdistivät torin länsi-, etelä- ja itälaidat maanalaisella kauppakäytävällä. Samalla laajennettiin torin alla sijaitsevaa pysäköintilaitosta. Kävelykatualue saatiin valmiiksi syksyllä 2014. Kauppahallin ulkoremontti valmistui marraskuussa 2012 ja sisätilojen remontti toukokuussa 2013. Kauppahallin kyljessä aiemmin ollut kalahalli purettiin ja sen paikalle rakennettiin kahvilarakennus. Torin sekä keskustan muiden suurempien saneerausten jälkeen Kuopion kaupunkikeskusta on hiljalleen elävöitynyt nousujohteisesti. Huolimatta suurista kauppakeskuksista, Kuopion keskustan liiketilojen käyttöaste on suhteellisesti valtakunnan korkeimpia. Rakennusten korkeus kasvaa keskustassa sekä uudisrakentamisen että korotusten myötä. Täydennysrakentamista on tehty viime vuosina erityisesti sataman alueella. Tiivistyvän kaupunkirakenteen myötä myös pysäköintijärjestelyjä uusitaan. Maapohjaparkkipaikkoja on suunniteltu muutettavaksi parkkitaloiksi muun muassa Niiralan jääkiekkohallin yhteydessä. Matkakeskus Matkakeskuksen uudistushanketta edelsi vuosien kaavoitus- ja suunnittelutyö. Alueen infrastruktruuria uusittiin laajasti muun muassa siirtämällä maanalainen puro tulevien tornitalojen tieltä. Technopolis ilmoitti kesällä 2015 vetäytyvänsä hankkeesta. Matkakeskuksen, Kuopion Portin, rakentaminen käynnistyi keväällä 2018. Tiedepuisto ja korkeakoulut Savilahdessa sijaitseva Kuopion tiedepuisto on kasvanut nopeaa vauhtia läpi koko 2000-luvun. Tiedepuistossa sijaitseva Technopolis Kuopio on nykyisin jo 3 000 työpaikan yhteisö. Savonia-ammattikorkeakoulun 12 200 neliömetrin tilat sijaitsevat nykyään Technopoliksen kiinteistössä. Savilahdessa opiskelee noin 2 000 ammattikorkeakouluopiskelijaa. 2020-luvulla Savilahdesta kasvaa eurooppalaisittain merkittävä opiskelu- ja osaamiskeskittymä, minkä tarpeisiin alueelle rakennetaan kokonainen asuinalue. Hankkeet ja projektit ovat käynnistyneet 2010-luvun lopulla. Savilahden alueella on nykyään yli 9000 opiskelijaa ja 10 000 työpaikkaa, mutta määrä tulee kasvamaan useilla tuhansilla 2020-luvun aikana. Tilastoja Työpaikkoja vuoden 2016 lopulla oli yhteensä 50 877. Kuopion työttömyysaste syyskuun lopussa 2018 oli 9,6 %, kun vuotta aikaisemmin luku oli 11,0 %. Työttömyysaste laski 1,4 prosenttiyksikköä edellisen vuoden syyskuun loppuun verrattuna. Työttömiä oli 752 vähemmän kuin edellisen vuoden syyskuussa. Työllisenä oli 45 364 eli 89,3 % työvoimasta. Työvoiman ulkopuolella olevien suurin ryhmä on eläkeläiset (25 056 henkilöä). Eläkeläisten määrä on kasvanut 10 vuodessa (2002- ,1 %. Opiskelijoiden määrä on ollut vuodesta 2011 noin 10 000. Vuonna 2011 työpaikoista 81,9 % oli palvelujen toimialalla. Työpaikat aloittain vuonna 2011 Terveys- ja sosiaalipalvelut 10 755, kauppa-, majoitus- ja ravitsemistoiminta 7 479, julkinen hallinto ja koulutus 6 939, hallinto- ja tukipalvelut 3 588, rakentaminen 3 502, teollisuus 3 400, ammatillinen, tekninen ja tieteellinen toiminta 2 771, kuljetus ja varastointi 2 573, muut yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset palvelut 2 293, informaatio ja viestintä 1 522, maa-, metsä- ja kalatalous 1 248, rahoitus ja vakuutus 875, kiinteistöala 548, kaivostoiminta, energia-, vesi- ja ympäristönhuolto 544 sekä tuntematon 497. Vuonna 2011 miestyöntekijöistä 11,1 % ja naistyöntekijöistä 5,3 % toimi yrittäjinä. Yhteensä yrittäjiä oli 3 934. Kuopion työttömyysaste oli 11,8 % vuoden 2014 tammi-kesäkuun aikana. Vertailukaupunkien kesken Kuopio sijoittuu työttömyyden osalta viidenneksi. Kuopion työttömyys on koko maahan vertailtaessa alle keskitason. Koulutus- ja tutkimuslaitokset Kuopio on huomattava koulukaupunki. Kuopio on ollut edelläkävijänä useissa koulutuksen hankkeissa. 1780-luvulla Yrjö Maunu Sprengtportenin perustama Suomen ensimmäinen maavoimien upseerikoulu - Haapaniemen sotakoulu (nykyisessä Satamapuistossa) - aloitti vuonna 1780, ja suomenkielinen sokeainopetus alkoi Kuopiosta vuonna 1871 (kuuromykkäinkoulu 1862). Mm. Minna Canthin voimakkaan panoksen myötä perustettiin ensimmäinen suomenkielinen kauppakoulu vuonna 1887, jonka johtokunnassa Canth toimi aina kuolemaansa vuonna 1897 saakka, sekä yliopistoon johtava yhteiskoulu toisena, kuusi vuotta Helsingin jälkeen vuonna 1892. Nykyään kaupungissa on 40 peruskoulua (9 414 oppilasta) ja Alavan koulu (sairaalakoulu), 5 lukiota (2 287 opiskelijaa) ja aikuislukio (297 opiskelijaa) sekä kansalaisopisto. Esiopetuksen piirissä on 923 oppilasta. Tärkeimmät ammatillisen ja korkeakoulutuksen oppilaitokset ovat Itä-Suomen yliopisto ja Sibelius-Akatemian Kuopion osasto, Pelastusopisto, Savonia-ammattikorkeakoulu sekä Savon ammatti- ja aikuisopisto. Lisäksi koulutusta tarjoaa muun muassa Palvelualan Opisto Kuopio, johon on yhdistetty myös Kuopion talouskoulu, sekä Kuopion konservatorio, Pohjois-Savon opisto ja Humanistinen ammattikorkeakoulu. Itä-Suomen yliopisto on pärjännyt suomalaisittain kansainvälisissä vertailuissa merkittävän hyvin viime vuosina, ja Savonia-ammattikorkeakoulusta on kasvanut aikojen saatossa yksi Suomen monipuolisimmista ja suurimmista ammattikorkeakouluista. Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa opiskelijoita on noin 4 000, lukioissa 2 600, ammattikorkeakouluissa 5 300 ja yliopistoissa 6 500. Kaikki koulutusasteet (mukaan lukien esi- ja perusopetus) yhteenlaskettuna Kuopiossa on yli 30 000 oppilasta tai opiskelijaa, mikä muodostaa noin kolmasosan koko väestöstä. Kuopiossa työttömistä noin 56 % ja työllisistä noin 48 % oli keskiasteen koulutuksen saaneita vuonna 2012. Kuopiolaisten koulutustaso on korkea. 15 vuotta täyttäneistä kuopiolaisista 71,7 % on suorittanut vähintään keskiasteen tutkinnon (koko maa 65,5 %). Vuonna 2008 peruskoulun päättäneistä sijoittui 52,1 % lukiokoulutukseen, 38,1 % ammatillisiin ja 9,8 % ei jatkanut tutkintotavoitteista opiskelua. Koulutuksen ulkopuolelle jääneiden osuus on vähän pienempi kuin koko maassa (7,6 %), mutta suurten kaupunkien keskitasoa. Yliopiston ja ammattikorkeakoulun tutkimuslaitosten lisäksi muun muassa Eviralla, Geologian tutkimuskeskuksella, Ilmatieteen laitoksella, Kansanterveyslaitoksella, Puolustusvoimilla, Työterveyslaitoksella, ja Valtion teknillisellä tutkimuskeskuksella on omat yksiköt Kuopion Savilahdessa sijaitsevassa tiedepuistossa. Hallinto ja päätöksenteko Kuopion strategia vuoteen 2030 Kuopion kaupunginvaltuusto hyväksyi Kuopion kaupungille uuden strategian 11.12.2017. Strategia määrittää Kuopion visioksi olla hyvän elämän pääkaupunki. Strategiassa hyvään elämään kuuluvat terveys, alueen elinvoima ja arjen rikkaus. Visiota on täsmennetty päämäärillä, jotka kuvaavat kaupungin haluttua tavoitetilaa vuonna 2030: Kestävästi kasvava miljoonan ihmisen keskus - asukasta vuonna 2040 Uudistuva ja kansainvälinen elinkeinoelämä sekä hyvä yritysilmasto Savilahti Euroopan kiinnostavin oppimis- ja innovaatioympäristö Suomen nopeimmin kehittyvä kokous-, tapahtuma- ja matkailualue Terveys-, ympäristö- ja hyvinvointiosaamisen edelläkävijä Ympäristöltään ainutlaatuinen ja innostava. Paras paikka lapsille. Kaupunginvaltuusto Kaupunginhallitus Kuopion kaupunginhallituksessa on 11 jäsentä. Kaupunginhallituksen paikkajako: Hallituksen puheenjohtajana toimii Aleksi Eskelinen (kesk.). Kaupunginjohtajat Ystävyyskaupungit Jönköping, Ruotsi Bodø, Norja Svendborg, Tanska Alūksne, Latvia Pitkäranta, Venäjä Pihkova, Venäjä Castrop-Rauxel, Saksa Gera, Saksa Besançon, Ranska Opole, Puola Győr, Unkari Craiova, Romania Minneapolis, Yhdysvallat Winnipeg, Kanada Pudong, Kiina Lääne-Virun maakunta, Viro Tunnettuja kuopiolaisia Monet Suomen eturivin kirjailijoista, poliitikoista, toimittajista sekä urheilijoista ovat lähtöisin Kuopiosta. Katso myös Kuopion Energia Kuopion kauppahalli Luettelo Kuopion julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Luettelo Kuopion puistoista Nailonsukkamurhat Puijo Rissalan lentoturma Savolaiset Savonia-kirjallisuuspalkinto Savon Sanomat Lähteet Aiheesta muualla Kuopion kaupunki Tilastokeskus - Kuopion avainluvut Kuopio-info Kuopion kartta Seulonnan keskeiset artikkelit

540

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kanada

Kanada

Kanada (engl. ja ) on Pohjois-Amerikassa sijaitseva parlamentaarinen monarkia, ja liittovaltio, jonka valtionpäämies on kulloinkin hallitseva Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki. Tällä hetkellä hallitsijana toimii Kanadan kuningas Charles III, joka on myös 14 muun itsenäisen kansainyhteisön maan päämies. Monarkkia maassa edustaa ja toimii hänen puolestaan Kanadan kenraalikuvernööri. Kanadalla on pitkä maaraja Yhdysvaltojen kanssa etelässä ja luoteiskulmassa Yhdysvaltoihin kuuluvan Alaskan osavaltion suuntaan. Vuonna 2022 Kanada ja Tanska sopivat pienen asumattoman Hansinsaaren jakamisesta Kanadan ja Tanskalle kuuluvan Grönlannin kanssa. Tämän johdosta Kanadalla on maarajaa myös Tanskan kanssa. Pohjoisessa Kanada rajoittuu Pohjoiseen jäämereen (aluevesiraja Tanskan Grönlannin kanssa koillisessa), idässä Atlantin valtamereen (aluevesiraja Ranskan Saint-Pierre ja Miquelonin kanssa) ja lännessä Tyyneenmereen. Kanada on pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin valtio (noin 10 miljoonaa neliökilometriä). Harvaan asutun maan väkiluku oli vuonna 2022 noin 38,5 miljoonaa. Kanadan viralliset kielet ovat englanti ja ranska. Kanadan pääkaupunki on Ottawa ja suurin kaupunki on Toronto. Kanada on Kansainyhteisön, Yhdistyneiden kansakunnan (YK) ja Naton jäsen. Paleointiaanit saapuivat Kanadaan noin 16 000 vuotta sitten, ja nykyisten inuitien edeltäjä Thulen kulttuuri muodostui noin vuonna 1000. Viikingit asuttivat itärannikkoa hetkellisesti samoihin aikoihin, mutta Kanadan varsinaisesti löysi John Cabot tai Jacques Cartier. Ranska alkoi asuttaa maata 1530-luvulla ja Britannia kiinnostui alueesta sen turkismaiden ansiosta. Hudson's Bay Company hallitsi pitkään suurta osaa Kanadasta, ja Ranska menetti 1763 Kanadan Britannialle. Kanada itsenäistyi 1931 ja on sen jälkeen toiminut aktiivisesti kansainvälisissä järjestöissä, ja kuuluu muun muassa YK:n ja Naton perustajajäseniin. Kanadan sisäpolitiikkaa on 1900-luvulla hiertänyt ranskankielisen Quebecin kysymys. Provinssi on pyrkinyt kahteen otteeseen eroamaan liittovaltiosta. Palvelusektori on Kanadan talouden tärkein toimiala, mutta maa on myös merkittävä maataloustuotteiden tuottaja, ja lisäksi maalla on merkittävät kaivannaisvarat. Ulkomaankauppa suuntautuu suurimmaksi osaksi Yhdysvaltoihin, ja maa kuuluu Yhdysvaltain ja Meksikon lisäksi Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alueeseen. Kanada on monikulttuurinen valtio, mutta maahan ovat vaikuttaneet erityisesti englantilainen, ranskalainen ja amerikkalainen kulttuuri. Yhdysvaltalaisen kulttuurin on pelätty syrjäyttävän oman kulttuurin, joten hallitus on rohkaissut mediaa tuomaan esiin kanadalaista kulttuuria. Populaarikulttuurin edustajista useimmat ovat tehneet uransa ulkomailla, ja esimerkiksi useimmat tunnetuimmista kanadalaisista näyttelijöistä yhdistetään Hollywoodiin. Kanadan suosituin urheilulaji on jääkiekko, joka on haavipallon kanssa maan virallinen kansallisurheilulaji. Nimi Kanadan nimen uskotaan tulleen irokeesien sanasta kanata, joka tarkoittaa 'kylää' tai 'asutusta'. Vuonna 1535 paikalliset asukkaat käyttivät sanaa kertoakseen Jacques Cartierille, missä Stadacona, nykyisen Québecin kaupungin alue, sijaitsee. Cartier viittasi sanalla Canada Stadaconan lisäksi Stadaconan heimopäällikkö Donnaconan vallan alaisiin alueisiin. Vuonna 1547 kartoissa alettiin käyttää samaa nimeä alueesta ja sen ympäristöstä. Lopulta nimitys vahvistui käsittämään suurin piirtein nykyistä Kanadaa, kun Britannian Pohjois-Amerikan siirtomaat yhdistettiin 1867 Kanadan dominioksi. Maantiede Kanada käsittää Pohjois-Amerikan pohjoisosan Alaskaa lukuun ottamatta ja on kokonaispinta-alaltaan maailman toiseksi suurin valtio Venäjän jälkeen. Suuri osa Pohjois-Kanadasta on kuitenkin kylmyyden takia viljelykelvotonta, ja niinpä Kanada onkin viljelyskelpoiselta pinta-alaltaan vasta neljänneksi suurin valtio Venäjän, Kiinan ja Yhdysvaltojen jälkeen. Kanadan väestötiheys on 3,5 asukasta neliökilometriä kohden, mikä tekee siitä yhden maailman harvimmin asutuista maista. Maantieteellisesti Kanada voidaan jakaa kuuteen alueeseen: Kanadan kilpeen, sisämaan tasankoihin, Isojenjärvien-Saint Lawrencen alankoon, Appalakeihin, Kordillieereihin ja Arktisiin saariin. Kanadan kilpi on vanha peruskallioalue, joka muodostaa noin puolet Kanadan pinta-alasta. Alue on muinaista kulunutta vuoristoa, joka ympäröi Hudsoninlahtea. Kanadan kilven kaakkoispuolella on Isojenjärvien ja Saint Lawrence -joen alue, joka ulottuu Ontarion eteläosista Quebecin lounaisosiin. Quebecin itäpuolella kohoavat Appalakit. Kanadan kilvestä lounaaseen on Kanadaan ulottuva Suurten tasankojen jatke. Länteen päin mentäessä maa kohoaa. Tasankojen länsipuolella onkin useista vuoristoista muodostunut Kordillieerit. Kalliovuoret kohoavat tasankojen länsipuolella, ja Yukonissa sijaitseva Kanadan korkein vuori Mount Logan (5 959 m) kuuluu Saint Eliasin vuoriin. Kanadan pohjoisosan muodostavat Arktiset saaret, jossa on monia suuria saaria. Peräti viidesosa Kanadan pinta-alasta on järviä tai kosteikoita. Suurimmat järvet ovat Yhdysvaltain rajalla olevat Isotjärvet, Luoteisterritorioiden Iso Karhujärvi ja Iso Orjajärvi sekä Manitoban Winnipegjärvi. Noin kolme neljäsosaa Kanadasta kuuluu Jäämeren valuma-alueeseen. Jäämereen laskeva Mackenzie on Kanadan pisin joki (4 241 kilometriä) ja sen valuma-alue on neliökilometriä. Isotjärvet kuuluvat Atlanttiin laskevaan Saint Lawrence -joen vesistöön. Fraser on pisin kokonaan Kanadan puolella oleva joki, joka laskee Tyyneenmereen. Maan tiheimmin asuttu alue on Quebecin ja Windsorin välinen alue Itä-Kanadassa. Ilmasto Ilmasto on vaihtelevaa Kanadan eri osissa. Yli puolet maasta on subarktisen ilmaston vaikutusalueella. Siellä kesät ovat viileitä ja talvet erittäin kylmiä. Keskisissä eteläosissa, tasankoalueilla on puolestaan tyypillinen mannerilmasto kuumine kesineen ja kylmine talvineen. Isotjärvet puolestaan leudontavat Etelä-Ontarion ja Quebecin ilmastoa. Talvisin keskilämpötila on lähes koko maassa pakkasen puolella. Poikkeuksena on vain länsirannikko, ja esimerkiksi Vancouverin tammikuun keskilämpötila on 3 astetta. Kylmimmät talvilämpötilat ovat sisämaassa ja pohjoisosissa. Yukonin Snagissa on mitattu pakkasennätys, -63 astetta. Rannikkoalueiden lämpötila on kesäisin noin 20 C:n paikkeilla, kun taas keskisessä Kanadassa kesän keskimääräinen ylin lämpötila on yleensä noin 25-30 C. Arktisten alueiden kesäkuukausien lämpötilat ovat korkeintaan 15 C:n paikkeilla. Rannikkoalueilla sataa paljon, länsirannikolla erityisesti talvikuukausina. Kordillieerit aiheuttavatkin runsaasti orografista sadetta ja paikoin Brittiläisen Kolumbian rannikolla voi sataa jopa 2 500 millimetriä vuodessa. Lännen sateet jäävät Kordillieereille, minkä vuoksi preeria-alueilla sataa vähän, harvoin yli 400 millimetriä vuodessa. Arktiset alueet saavat kuitenkin vieläkin vähemmän sadetta. Isotjärvet, Hudsoninlahti ja Atlantti kosteuttavat Kanadan itäosia, ja aivan itärannikolla sataa taas yli tuhat millimetriä vuodessa. Kasvillisuus Pohjoinen puuraja kulkee Labradorin itärannalta Ungavan niemimaan yli etelään Hudsoninlahden itärantaa pitkin ja jatkuu sitten mutkitellen luoteeseen Mackenziejoen alajuoksulle saakka ja siitä edelleen Alaskaan. Puurajan pohjoispuolella on hyvin vähän tai ei ollenkaan hedelmällistä maaperää, ja pääosa maasta onkin tundraa. Eteläisimpien tundra-alueiden kasvillisuus koostuu matalasta pensaikosta, ruohikosta ja sarakasveista. Pohjoisimmat osat ovat matalampia, sillä kymmenesosa niistä on arktisille erämaille tyypillisen sammalen peitossa. Puurajan eteläpuolella, Alaskasta Kanadan pohjoisten territorioiden yli Newfoundlandiin, sijaitsee yksi maailman suurimmista havupuualueista. Se koostuu paljolti valko- ja mustakuusesta. Muita puita ovat palsamipihta, banksinmänty ja jotkin lehtipuut, kuten paperikoivu ja haavat. Idässä, Isoiltajärviltä Atlantin rannikolle, kasvaa pääasiallisesti sekametsiä, joissa esiintyy muun muassa sokerivaahteroita, amerikanpyökkejä, koivuja, mäntyjä ja kanadanhemlokkeja. Etelärajan hedelmälliset alangot ovat olleet lehtimetsien peitossa ennen kuin alueet otettiin viljelysmaaksi. Siellä kukkii kuitenkin harvoissa metsätilkuissa vielä jalopähkinäpuiden, tammien ja jalavien lisäksi amerikankastanjoita, vaahteroita sekä hikkoreita. Lännen vuoristoalueella ovat kuuset, douglaskuuset ja kontortamännyt laajimmin levinneitä. Ylängöillä kasvaa lisäksi haapoja ja keltamäntyjä. Sateisen Tyynenmeren rannikon kasvillisuutta hallitsevat paksut ja korkeat douglaskuuset, jättituijat ja hemlokit. Preeria-alueet ovat liian kuivia muuten kuin yksittäisten metsikköjen kasvattamiseen. Alkuperäisistä laajoista mäkisistä niittymaista on nykyään vain vähän jäljellä, sillä ne ovat kadonneet lähes kokonaan nykyään tunnettujen vehnävyöhykkeiden alta. Eläimistö Pohjoisen vesistöt tarjoavat ravintoa valaille, mursuille, hylkeille ja osittain vedessä eläville jääkarhuille. Tundralla elää myskihärkiä, karibuja, susia, naaleja ja sopuleja. Myös monet muuttolinnut, kuten ruokit, sorsat, lokit, tiirat ja monet muut merilinnut, viettävät kesän tundralla. Pohjoisen metsät ovat sopivaa elinympäristöä karibuille, vapiteille, ilveksille sekä musta- ja ruskeakarhuille. Majavat, näädät, piisamit ja minkit ovat myös vielä nykyäänkin laajalti turkiskaupan perusta. Etelässä on paljon vapiteja, kun taas tiheämmin asutuilla alueilla on ennen kaikkea pienempiä nisäkkäitä, kuten harmaa-, puna- ja maaoravia, kärppiä sekä amerikansaukkoja. Hyvin monimuotoiseen lintumaailmaan lukeutuvat muun muassa kardinaalit, kerttulit, idänlehtoturpiaalit ja naukumatkijat. Alueelle on levinnyt lisäksi eurooppalaisia lintuja, kuten varpusia ja kottaraisia. Preeria-alueilla elää pienempiä eläimiä, kuten jäniksiä, taskurottia ja suippopyrstökanoja sekä viimeiset biisonit ja hanka-antiloopit. Lännen vuoristoissa elää oloihin hyvin sopeutuneita eläinlajeja, kuten paksusarvilampaita ja lumivuohia. Luonnonsuojelu Kanadassa on 36 kansallispuistoa ja 6 kansallista luonnonsuojelualuetta. Kanadan kansallispuistojärjestelmän tarkoituksena on suojella alueita jokaiselta Kanadan 39 maantieteelliseltä alueelta. Puistoilla on suuria kokoeroja, sillä Saint Lawrencen saarten kansallispuisto on alle yhdeksän neliökilometrin laajuinen, kun Wood Buffalon kansallispuisto on lähes 45 000 neliökilometriä. Tunnetuimpia puistoja ovat Banffin ja Jasperin kansallispuistot. Historia Esihistoria ja löytäminen Ensimmäisten ihmisten arvellaan saapuneen Pohjois-Amerikkaan viimeisen jääkauden aikana Beringinsalmen kohdalla olleen Beringian maakannaksen yli noin 30 000-12 000 vuotta sitten. Noin 10 000 vuotta sitten vetäytyvän jään perässä muuttaneet paleointiaanit olivat asuttaneet Kanadan eteläosat. Toinen muuttoaalto alkoi noin 4 500 vuotta sitten, jolloin pohjoisosiin muuttivat inuittien esi-isät. Ensimmäiset kuuluivat Dorsetin kulttuuriin, jonka syrjäytti noin vuonna 1000 Thulen kulttuuri. Viikingit kävivät Newfoundlandin rannikolla jo noin vuonna 1000. Vuonna 1497 Englannin palveluksessa purjehtinut venetsialainen John Cabot nousi maihin Newfoundlandiksi kutsumallaan alueella mahdollisesti Saint Lawrence -joen suulla. Ei ole kuitenkaan varmaa, saapuiko Cabot todella nykyiseen Newfoundlandiin, Nova Scotiaan vai Maineen. Cabotin jälkeen Newfoundlandin rannikolle tuli muun muassa eurooppalaisia kalastajia ja portugalilaisia retkikuntia. Merkittävimmiksi tutkimusmatkoiksi osoittautuivat ranskalaisen Jacques Cartier'n kolme matkaa Saint Lawrence -joelle, jolle hän saapui 1535. Cartier'n oletetaan antaneen Kanadalle myös sen nimen. Siirtomaaksi 1500-luvun lopulla englantilaiset alkoivat etsiä luoteisväylää, ja Humphrey Gilbert julisti 1583 Newfoundlandin Elisabet I:n nimissä Englannin hallitsemaksi alueeksi. Ranskalaiset perustivat 1604 siirtokunnan, jota alettiin pian kutsua Uudeksi-Ranskaksi. Ensimmäiset asemat hylättiin, mutta vuonna 1608 Samuel de Champlain perusti Quebecin. Vuonna 1663 Ludvig XIV teki Uudesta Ranskasta Ranskan siirtomaan. Ranskalaiset alkoivat käydä turkiskauppaa laajalla alueella. Englantilaisetkin olivat kiinnostuneita ja perustivat 1670 Hudson's Bay Companyn. Seuraavan vuosisadan aikana ranskalaisten valta alueella alkoi murentua, ja James Wolfen johdolla englantilaiset valtasivat 1759 Quebecin ja Montrealin. Pariisin rauhassa 1763 Ranska luovutti kanadalaiset alueensa Britannialle. Kuvernööri Guy Carleton antoi kanadanranskalaisille muun muassa oikeuden omaan uskontoonsa ja varmisti näin ranskalaisten uskollisuuden Amerikan vallankumouksen aikaan. Vallankumouksen jälkeen noin 50 000 brittihallinnolle uskollista lojalistia pakeni Kanadaan Yhdysvalloista. Suurin osa heistä muutti Nova Scotiaan ja New Brunswickiin. Britit jakoivat 1784 Kanadan kahteen osaan: itäosassa sijainneeseen ranskalaiseen ja katoliseen Ala-Kanadaan, ja lännessä sijainneeseen brittiläiseen ja protestanttiseen Ylä-Kanadaan. Valta pysyi kummassakin siirtokunnassa englantilaisella kauppiaseliitillä, mikä aiheutti vastustusta varsinkin ranskalaisessa Ala-Kanadassa. Vuoden 1812 sota käytiin Yhdysvaltain ja Britannian välillä. Siinä Kanadasta tuli merkittävä taistelukenttä. Sodan aikana Yhdysvallat yritti liittää Kanadan itseensä, mutta sota päättyi lopulta umpikujaan. Gentin rauhassa 1814 palautettiin sotaa edeltävä tilanne, mutta siinä myös määritellään Yhdysvaltain ja Kanadan raja Lake of the Woodsille asti. Britannian kiinnostus oli suunnattu enemmän Euroopassa käytyihin Napoleonin sotiin, joiden päätyttyä Euroopassa marraskuussa 1815 alkoi laajamittainen siirtolaisuus Euroopasta Kanadaan. Vuoden 1812 sodan jälkeen pienen eliitin valta kasvoi, mikä kärjistyi 1837 kummassakin siirtokunnassa alkaneeseen kapinaan. Tämän jälkeen siirtokunnat liitettiin 1840 yhteen Kanadan provinssiksi ja perustettiin Kanadan parlamentti, johon kumpikin siirtokunnista sai yhtä monta paikkaa. Moderni Kanada syntyi, kun Nova Scotian, New Brunswickin, Prinssi Edwardin saaren, Ontarion ja Quebecin edustajat muotoilivat kansakunnan perustuksen. Perustuslaki hyväksyttiin 1867 ja itsehallinnollista konfederaatiota kutsuttiin alkujaan Kanadan dominioksi. Se alkoi heti pyrkimään laajentumaan länteen, ja ensimmäisen pääministerin John A. Macdonaldin hallitus osti 1869 Hudson's Bay Companylta Rupertinmaan punnalla. Louis Rielin johtaman Redjoen kapinan takia osto virallistui vasta seuraavana vuonna. Lisäksi kapinan seurauksena métiseille lohkaistiin uudesta Luoteisterritoriot-nimellä tunnetusta alueesta Manitoban provinssi. Brittiläinen Kolumbia liittyi 1871 dominioon talousvaikeuksien takia, ja sille luvattu Canadian Pacific Railway valmistui 1885. 1900-luku ja itsenäisyyden aika Osittain rautatien ansiosta maahanmuutto Kanadaan vilkastui 1800-luvun lopussa, ja vuosien 1885-1914 aikana noin 4,5 miljoonaa ihmistä tuli Kanadaan. Monet muuttivat preerioiden alueelle, ja Luoteisterritorioista irrotettiin 1905 heille kaksi uutta provinssia, Saskatchewan ja Alberta. Kanada oli mukana ensimmäisessä maailmansodassa osana brittiläistä imperiumia. Sodan alkuvuosina yli vapaaehtoista lähti sotaan, mutta vuonna 1917 otettiin maassa käyttöön asevelvollisuus, mikä kiristi erityisesti quebecilaisia. Sodan jälkeen William Lyon Mackenzie King alkoi ajaa Kanadan itsenäisyyttä, ja vuonna 1919 Kanadasta tuli Kansainliiton jäsen. Kanada itsenäistyi 1931, kun Britannian parlamentti hyväksyi Westminsterin säädöksen. Britannialle jäi silti oikeus puuttua Kanadan perustuslakiin. 1930-luvun lama koetteli pahasti Kanadaa ja erityisesti sen preeriaprovinsseja. Toiseen maailmansotaan Kanada osallistui itsenäisenä valtiona ja julisti sodan natsi-Saksalle 10. syyskuuta 1939. Sotaan osallistui yli miljoona kanadalaista, ja heidän panoksensa oli erityisen suuri taistelussa Atlantista. Sodan jälkeen Kanada ajoi aktiivisesti Yhdistyneiden kansakuntien perustamista. Kanada oli yksi 50:stä YK:n peruskirjan allekirjoittajasta vuonna 1945. Kanadalla oli keskeinen rooli myös Naton perustamisessa, ja maan ulkoministeri Lester B. Pearson sai Nobelin rauhanpalkinnon ehdotettuaan Suezin kriisin aikaan YK:n rauhanturvajoukkojen perustamista. Kanada on ollut myöhemminkin aktiivisesti mukana YK:n rauhanturvaoperaatioissa. Quebecissä alkoi itsenäisyysliike kukoistaa 1960-luvulla, ja Quebecin vapautusarmeijan terrori huipentui 1970, kun työministeri Pierre Laporte kaapattiin ja tapettiin. Pääministeri Pierre Trudeau ajoi kaksikielisyyspolitiikkaa, mutta Quebecissa valtaan noussut Parti Québécois (PQ) kannatti provinssin itsenäisyyttä ja heikensi englannin kielen asemaa. PQ järjesti 1980 provinssissa kansanäänestyksen itsenäisyydestä, mutta eroa vastusti 59 prosenttia äänestäjistä. Trudeau ajoi äänestyksen jälkeen perustuslakiin muutoksen, joka määritteli Kanadan monikulttuuriseksi ja kaksikieliseksi kokonaisuudeksi. Samalla perustuslaista poistettiin viimeiset hallinnolliset siteet Britanniaan. Liberaalien Pierre Elliott Trudeau toimi Kanadan pääministerinä vuosina 1968-79 ja 1980-84.Pääministeri Brian Mulroney yritti korjata liittovaltion ja Quebecin välejä kahdella sopimusehdotuksella, mutta kumpikin hylättiin. Quebecissa järjestettiinkin 1995 uusi kansanäänestys, jossa eron vastustajat saivat niukan enemmistön, 50,6 prosenttia äänistä. Samaan aikaan kärjistyivät myös liittovaltion ja alkuperäisasukkaiden välit, ja Okan selkkauksessa kuoli yksi poliisi. Riidat liittyivät lähinnä maanomistuskysymyksiin, joiden pohjalta myös luotiin Nunavutin territorio.Konservatiivien Brian Mulroney toimi Kanadan pääministerinä vuosina 1984-1993. Kanada, Yhdysvallat ja Meksiko perustivat 1992 NAFTA-vapaakauppasopimuksen. Vaikka Kanadan ja Yhdysvaltain taloudelliset suhteet ovat olleet tiiviit, niin maiden välistä politiikkaa hiersi kuitenkin muun muassa Jean Chrétienin hallinnon päätös jättää Kanada Irakin sodan ulkopuolelle.Liberaalien Jean Chrétienin toimi 10 vuotta Kanadan pääministerinä vuosina . Liberaalipuolue menetti johtavan asemansa, kun marraskuussa 2005 Paul Martinin hallitus sai epäluottamuslauseen korruptioskandaalin takia. Stephen Harper nousi tämän jälkeen pääministeriksi. Harperin aikana parlamentti antoi Quebecin provinssille kansakunnan statuksen. Vuonna 2008 alkaneesta taantumasta Kanada selvisi muita G8-maita paremmin. Joulukuussa 2011 Kanada irtaantui ensimmäisenä valtiona Kioton pöytäkirjasta. Kanada ajautui lamaan vuonna 2015 öljyn maailmanhinnan romahtamisen takia. Harperin asema heikentyi tästä syystä, ja liberaalipuolueen Justin Trudeausta tuli uusi pääministeri vuoden 2015 vaalien jälkeen. Kanada joutui vuosina 2017-2018 neuvottelemaan Yhdysvaltain ja Meksikon kanssa uudesta vapaakauppasopimuksesta, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump oli uhannut vetäytyä Nafta-sopimuksesta. Trudeau allekirjoitti uuden sopimuksen marraskuussa 2018. Trudeaulla oli vahva maine liberaalina ja tasa-arvon puolesta taistelevana poliitikkona, mutta hänen imagonsa koki kolauksen vuonna 2019. Trudeaun henkilökunnan todettiin painostaneen oikeusministeri Jody Wilson-Raybouldia lopettamaan SNC-Lavalin-yhtiön korruptio- ja petostutkinnat. Trudeausta itsestään puolestaan löytyi 1990-luvulta videomateriaalia, jossa hän on niin sanotussa blackface-meikissä. Liberaalit säilyttivät kohuista huolimatta vuoden 2019 parlamenttivaaleissa paikkansa maan suurimpana puolueena, mutta Trudeau joutui muodostamaan vähemmistöhallituksen. Politiikka Poliittinen järjestelmä Kanada on perustuslaillinen monarkia, mikä on Amerikan mantereella poikkeuksellista, sillä lähes kaikki muut Amerikan maat ovat tasavaltoja. Kanadan valtionpäämies on kulloinkin hallitseva monarkki, vuodesta 2022 Kanadan kuninkaana on toiminut Charles III, mutta Kanadan ylin todellinen vallankäyttäjä on Kanadan pääministeri. Kanadan poliittisen järjestelmän pääasiallisena esikuvana on entisen siirtomaaisännän Yhdistyneen kuningaskunnan järjestelmä, eikä siinä ole varsinaisesti erotettu lainsäädäntö- ja toimeenpanovaltaa. Hallintojärjestelmä on parlamentaarisen demokraattinen kuten Yhdistyneessä kuningaskunnassakin. Kuitenkin se eroaa brittiläisestä järjestelmästä siinä, että maa on provinsseista ja territoriosta koostuva liittovaltio ja siinä, että maalla on kirjoitettu perustuslaki, joka ohjaa maan laillisia puitteita ja muodostuu kirjoitetusta tekstistä sekä kirjoittamattomista käytännöistä. Perustuslain tärkeimmät osat ovat liittovaltion valtiomuodon ja perustuslailliset elimet asettanut vuoden 1867 säädös ja vuoden 1982 lisäys. Hallinnollinen valta on pääministerillä ja hallituksella. Kenraalikuvernööri nimittää liittoparlamenttivaaleissa eniten ääniä saaneen puolueen johtajan pääministeriksi. Yleensä vaalit voittanut puolue pystyy muodostamaan enemmistöhallituksen, ja loput ministerit nimitetään pääministerin suosituksesta. Hallituksen jäsenet tulevat joko edustajainhuoneesta tai senaatista - pääosa edustajainhuoneesta. Kanadan historian ensimmäinen pääministeri oli John A. Macdonald. Nykyinen pääministeri on Kanadan liberaalipuolueen johtaja Justin Trudeau. Kanadan parlamentti koostuu edustajainhuoneesta ja senaatista. Edustajainhuoneessa istuu 338 vaaleilla valittua jäsentä, ja parlamenttivaalit pidetään viiden vuoden välein. Edustajainhuoneella on enemmän valtaa, ja esimerkiksi vain se pystyy tekemään lakialoitteita, jotka vaativat julkisten varojen käyttöä. Vuoden 2019 vaaleissa Kanadan suurimmat puolueet olivat liberaalipuolue, konservatiivipuolue, Bloc Québécois, Uusi demokraattinen puolue ja vihreä puolue. Monarkki ja kenraalikuvernööri Monarkian historian Kanadassa voidaan katsoa alkaneen jo vuonna 1534, jolloin Ranskan kuningas nimesi nykyisen Kanadan alueella olevia siirtokuntia osaksi kuningaskuntaansa. Siitä alkaen niin Ranskan kuin Ison-Britanniankin monarkit ovat olleet vähintään muodollisesti vallassa. Kuningas Charles III:n virallinen titteli Kanadassa on "Kanadan kuningas" (eng. King of Canada, ran. Roi du Canada). Hänen edeltäjänsä Elisabet II oli ensimmäinen hallitsija, jonka nimenomainen arvonimi oli "Kanadan kuningatar". Monarkin rooli on lähinnä symbolinen, mutta esimerkiksi kaikki parlamentin lakialoitteet alkavat sanoin "Her Majesty, by and with the advice and consent of the Senate and House of Commons of Canada, enacts as follows …" eli ne säädettiin kuningattaren nimeen. Vaikka kuningatar olikin suosittu, merkittävä osa kanadalaisista pitää monarkiaa vanhentuneena valtiomuotona ja katsoo monarkian tulevaisuuden olevan vaakalaudalla Elisabet II:n kuoleman jälkeen. Kanadan suurimmat puolueet eivät kuitenkaan ole tuoneet esille aikeita luopua monarkiasta, mutta maassa toimii kansalaisjärjestöjä sekä monarkian puolesta että sitä vastaan. Molemmilla järjestöillä on kannattajia niin vasemmistossa kuin oikeistossakin. Kanada on osa Commonwealth realmia, yksi Kansainyhteisön jäsenistä, ja sen valtionpäämiehenä toimii Charles III. Kuninkaan edustaja Kanadassa on kenraalikuvernööri, jonka hallitseva monarkki nimittää Kanadan pääministerin ehdotuksesta. Kenraalikuvernööri on lähinnä muodollinen virka. Vuonna 2017 kenraalikuvernööriksi valittiin Julie Payette. Kenraalikuvernöörin tehtäviin kuuluvat mm. Parlamentin koolle kutsuminen ja hajottaminen. Kuninkaallisen suostumuksen antaminen (lakialoitteiden vahvistaminen). Kanadan puolustusvoimien ylipäällikkönä toimiminen. Maan edustaminen ulkomailla sekä ulkomaalaisten korkea-arvoisten vieraiden vastaanottaminen. Kanadan provinssien päämiehenä toimii varakuvernööri (eng. Lieutenant Governor, ran. lieutenant-gouverneur), jotka edustavat monarkin valtaa provinsseissa. Heillä on käytännössä samat velvollisuudet kuin kenraalikuvernöörillä, mutta vain provinssin tasolla. Quebecin kysymys Kanadan sisäpolitiikkaa on hallinnut 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Quebecin asemaan liittyneet kysymykset. Ranskankieliseen Quebeciin on kehittynyt omanlainen kulttuurinsa, ja monet quebecilaiset kannattavat separatismia ja eroa Kanadasta. Quebecin tilanteesta on järjestetty kaksi kansanäänestystä, jotka kuitenkin molemmat päättyivät eroamista vastustavien voittoon. Quebecin asemasta on pyritty tekemään myös sopimuksia, joita kaikki provinssit voisivat kannattaa. Aivan 1900-luvun lopussa Quebecin erohalut ovat kuitenkin vähentyneet. Lisäksi suurin osa nuorista ja maahanmuuttajista ei kannata eroa, joten todennäköisesti eron kannatus hiipuu entisestään. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka Ulkopoliittisesti Kanadan tärkein liittolainen on Yhdysvallat; maiden suhteet ovat erityisen tärkeitä taloudellisesti, sillä merkittävä osa kummankin maan viennistä suuntautuu naapurimaahan. Yhdysvaltain, Kanadan ja Meksikon välillä on solmittu NAFTA-vapaakauppasopimus. Maat eivät kuitenkaan aina myötäile toistensa poliittisia ratkaisuja, ja esimerkiksi Kanadan jättäytyminen Irakin sodan ulkopuolelle herätti närää Yhdysvalloissa. Kanada toimii ulkopolitiikassa laaja-alaisesti, ja se kuuluu kaikkiin keskeisiin maailmanjärjestöihin, kuten Yhdistyneisiin kansakuntiin, Natoon, Maailman kauppajärjestöön, OECD:hen, Maailmanpankkiin ja Kansainväliseen valuuttarahastoon. Puolustusvoimien vahvuus ei ole ikinä ollut Kanadan turvallisuuspolitiikan keskeisin osa, ja maa käyttää puolustukseensa vähemmän resursseja kuin suurin osa sen Nato-kumppaneista. Kanadalla on ammattiarmeija, ja sen puolustusvoimat jaetaan maavoimiin, ilmavoimiin ja merivoimiin. Kanada on ollut aktiivinen YK:n rauhanturvaoperaatioissa. Provinssit ja territoriot Pääartikkeli: Kanadan provinssit ja territoriot Kanada koostuu kymmenestä provinssista ja kolmesta territoriosta. Provinsseilla on melko suuri itsemääräämisoikeus, territorioilla taas pienempi. Provinssit vastaavat suurimmasta osasta yhteiskunnallisia toimintoja - kuten terveydenhuollosta, koulutuksesta ja hyvinvoinnista - ja lisäksi jokaisessa provinssissa on oma pääministerin johtama hallitus ja parlamentti. Kuningattaren edustajana provinsseissa toimii varakuvernööri. Provinssit keräävät yhdessä enemmän tuloja kuin liittovaltion hallitus. Liittovaltion hallitus voi panna alulle koko valtion kattavia linjauksia, joita provinssien ei ole pakko noudattaa. Kuitenkin provinssit noudattavat lähes aina valtion linjaa. Talous Yleistä Kanada on hyvin vauras, korkean teknologian teollisuusyhteiskunta, joka muistuttaa Yhdysvaltoja kauppaan keskittyneellä talousjärjestelmällään, tuotantomalleillaan ja korkealla elintasollaan. 1900-luvulla tapahtunut kasvu lopputuotannossa, kaivostoiminnassa ja palvelualalla on tehnyt maatalousyhteiskunnasta teollistuneen ja kaupungistuneen. Kanada on sekä OECD:n että G8:n jäsen, joten se on myös yksi maailman rikkaimmista ja merkittävimmistä talousmahdeista. Kanadan ostovoimakorjattu bruttokansantuote on vuonna 2022 noin 2,24 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria eli noin 1,4 prosenttia maailmantaloudesta. Kanadan ja Yhdysvaltain välinen vuoden 1989 vapaakauppasopimus (FTA) ja vuoden 1994 Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus (NAFTA) kasvattivat huomattavasti kauppaa ja taloudellista yhdentymistä Yhdysvaltain kanssa. Kanadan taloudella on mennyt hyvin useasti jopa laskusuhdanteiden aikana. Kansainvälinen taantuma vaikutti kuitenkin myös Kanadassa, ja vuonna 2010 talous kasvoi vain kolme prosenttia. Toimialat ja ulkomaankauppa Kuten myös muiden läntisten teollisuusmaiden, Kanadan taloutta hallitsee palvelusektori, joka työllistää noin kolme neljännestä Kanadan asukkaista ja tuottaa yli kaksi kolmasosaa bruttokansantuotteesta. Palvelualat ovat myös kasvaneet huomattavasti 2000-luvulla. Alan bruttokansantuote kasvoi vuosien 2000-2010 aikana 31,2 prosenttia, ja sen työvoiman määrä kasvoi 2,4 miljoonalla ihmisellä. Erityisen suurta kasvu on ollut Albertan provinssissa, jossa 2000-luvulla palvelujen bruttokansantuote kasvoi 51,2 prosenttia. Arvonlisäykseltään suurimmat palvelusektorit olivat 2008 rahoitus, vakuutus-, kiinteistö- ja hallintopalvelut, terveydenhuolto- ja sosiaalipalvelut, vähittäiskauppa, tukkukauppa ja julkinen hallinto. Turismi Kanadaan on myös kasvussa. Kanada on yksi maailman tärkeimpiä maataloustuotteiden toimittajia, ja Kanadan preeriat ovat maailman tärkeimpiä vehnän ja muiden viljojen toimittajia. Vain noin kahdeksan prosenttia Kanadan pinta-alasta on viljelykelpoista, ja vain noin kaksi prosenttia työvoimasta työskentelee maataloudessa. Se on silti merkittävä tekijä maan taloudessa, sillä se tuottaa paljon ruokaa sekä kotimaahan että vientiin ja lisäksi raakamateriaalia elintarviketeollisuuteen. Parhaat peltomaat sijaitsevat Isojenjärvien ja Saint Lawrence -joen lähistöllä, mutta neljä viidesosa peltomaasta sijaitsee preeriaprovinsseissa. Vuonna 2006 maassa oli maatilaa, ja niiden keskikoko oli noin 295 hehtaaria. Viljeltyä maa-alaa oli vuonna 2006 noin neliökilometriä, Vaikka maatilojen määrä vähenee koko ajan, viljelyala on pysynyt suurin piirtein samana 2000-luvulla. Kanada on epätavallinen muiden kehittyneiden länsimaiden joukossa, sillä alkutuotanto on tärkeässä osassa sen taloudessa. Kanadan mineraali- ja energiavarat ovat nousseet maan suurimmiksi talouden lähteiksi. Kanadalla onkin massiiviset mineraalivarat, ja maa on maailman suurimpia uraanin, sinkin, nikkelin, potaskan, asbestin, rikin, kadmiumin ja titaanin tuottajia. Muita merkittäviä kaivannaisia ovat rautamalmi, hiili, maaöljy, kulta, kupari, hopea ja lyijy. Tuotantoteollisuus muodostaa noin viidesosan Kanadan bruttokansantuotteesta ja työllistää noin seitsemäsosan työvoimasta. Bruttokansantuotteeltaan kuusi suurinta teollisuudenalaa ovat liikennevälineiden valmistus, metallien jalostus ja metallituotteiden valmistus, ruokateollisuus, kemikaaliteollisuus, koneiden valmistus sekä puutavaran ja -tuotteiden valmistus. Koska Kanadan kotimaanmarkkinat ovat suhteellisen pienet, ulkomaankaupan osuus taloudesta on korostunut. Vienti muodostaakin yli kolmanneksen bruttokansantuotteesta ja työllistää noin kolmanneksen työvoimasta. Yhdysvallat on Kanadan selvästi suurin kauppakumppani. Kanadan viennistä 72 prosenttia suuntautuu Yhdysvaltoihin ja tuonnista 61,7 prosenttia tulee Yhdysvalloista. Kiinan rooli on ollut selvässä kasvussa, ja maiden välinen kauppa on triplaantunut 2000-luvun aikana. Energia Kanada on energian suhteen omavarainen valtio. Sillä on maailman kolmanneksi suurimmat tunnetut raakaöljyvarat (Saudi-Arabian ja Venezuelan jälkeen). Suurin osa niistä on öljyhiekan muodossa. Maakaasun tuottajana se on maailman viides. Sen uraanivarat ovat maailman suurimmat, ja uraanin tuottajana se on maailman toinen. Maassa on käytössä 19 ydinreaktoria. Se suunnittelee myös pienvoimaloiden kehittämistä. Maa oli vuonna 2016 maailman kuudenneksi suurin sähköntuottaja, ja sen vuotuinen tuotanto oli 648 miljardia kWh. Sähköä se kulutti samana vuonna 549 miljardia kWh. Suurin osa maan sähköstä tuotetaan vesivoimalla, ja maa onkin Kiinan jälkeen toiseksi suurin vesisähkön tuottaja. Vesivoiman osuus tuotannosta on 59 prosenttia. Ydinvoima osuus oli 14 prosenttia, hiilivoiman 9 prosenttia. Öljyn ja maakaasun osuus oli kymmenen prosenttia, kun seitsemän prosenttia tuotettiin muilla uusiutuvilla kuin vesivoimalla. Liikenne Kanadan liikenne muodostuu pääasiallisesti suurista maantie- ja rautatiejärjestelmistä, jotka yhdistävät maan suuret kaupungit itä-länsisuunnassa. Maan arktisten alueiden liikennejärjestelmä on näiltä osin merkittävästi kehittymättömämpi, minkä vuoksi lentoliikenne onkin näille alueille hyvin tärkeässä osassa. Rautatieliikenne oli merkittävässä osassa Kanadaa muodostettaessa, mutta sen merkitys on vähentynyt 2000-luvulla pääosin auto- ja lentoliikenteen suosion vuoksi. Maassa on suuri ja kehittynyt rautatiejärjestelmä, jota käytetään pääasiassa tavarakuljetukseen. Maassa toimii kaksi suurta yksityistä tavaraliikennettä hoitavaa rautatieyhtiötä, Canadian Pacific Railway ja Canadian National Railway. Valtion omistama VIA Rail hoitaa matkustajaliikennettä lähes koko maan alueella. Kanadan tärkeimmät rautatielinjat ovat kaikki maan eteläosissa, ja suurin osa matkustajaliikenteestä on keskittynyt erityisesti niin sanotun Québecin-Windsorin käytävän alueelle. Maanalaista metroliikennettä Kanadassa on vain Torontossa ja Montrealissa. Vancouverissa on sen sijaan maanpäällinen monorail. Lisäksi Calgaryssä, Edmontonissa ja Ottawassa on toimiva pikaraitiotiejärjestelmä. Kanadan tiheästi asutetuilla alueilla maantieverkko on tiheä, mutta harvaan asutuilla alueilla myös tiet ovat harvassa. Moniin syrjäkyliin kulkee vain metsä- tai kaivosyhtiöiden rakentamia teitä, jotka eivät aina ole edes julkisessa käytössä. Suuri valtatiejärjestelmä, Trans-Canada Highway yhdistää Kanadan itä-länsi-suunnassa. Se valmistui 1962 ja mahdollisti 7 821 kilometrin mittaisen automatkan Newfoundlandin St. John'sista Brittiläiseen Kolumbiaan. Kanadassa oli vuoden 2016 tilastojen perusteella 1 594 lentoliikenteelle tarkoitettua liikennepaikkaa. Kanadan selvästi suurin lentoasema on Toronton Pearsonin kansainvälinen lentoasema. Se oli 2017 nousujen ja laskujen perusteella maailman 14. vilkkain lentoasema. Muita tärkeitä lentoasemia ovat Montreal-Pierre Elliott Trudeaun kansainvälinen lentoasema, Vancouverin kansainvälinen lentoasema sekä Calgaryn kansainvälinen lentoasema. Kanadan päälentoyhtiö on yhtenä turvallisimmista lentoyhtiöistä pidetty Air Canada. Vesiliikenteessä kuljetetaan iso osa Kanadan sisäisestä ja ulkomaille suuntautuvasta tavaraliikenteestä. Melkein 3 800 kilometriä pitkä Saint Lawrencen vesitie on tärkeä reitti, jota pitkin kuljetetaan muun muassa viljaa ja rautamalmia. Kanadan suurin satama on kuitenkin länsirannikolla sijaitseva Vancouverin satama, jota kautta liikkuu Aasian rahtiliikenne. Väestö Väestöjakauma Kanadan väkiluku on Kanadan tilastokeskuksen arvion mukaan asukasta (tammikuu 2022). Vuoden 2016 väestönlaskennan mukaan maan asukasluku oli . Kanadan asukasluku on kymmenkertaistunut sitten vuoden 1871, jolloin sen asukasluku oli vain 3,5 miljoonaa. Vuosien 2011 ja 2016 välillä maan asukasluku kasvoi keskimäärin noin 1 % vuodessa. Noin kaksi kolmasosaa väestönkasvusta johtui maahanmuutosta. Kasvavasta väestöstä huolimatta Kanada on edelleen hyvin harvaan asuttu maa. Vuonna 2016 väestötiheys oli vain 3,9 asukasta neliökilometriä kohden. Esimerkiksi etelänaapuri Yhdysvaltojen vastaava lukema oli 35,3 neliökilometriä kohden. Suurin osa Kanadan väestöstä asuu maan eteläosassa lähellä Yhdysvaltain rajaa. Kanadalaisista kaksi kolmasosaa asuu sadan kilometrin säteellä Yhdysvaltojen rajasta. Alue käsittää vain 4 % koko pinta-alasta. Väestö on siirtynyt Kanadan historian aikana kohti länttä ja vuonna 2016 Manitoban, Saskatchewanin, Albertan ja Brittiläisen Kolumbian alueella asui noin kolmasosa maan väestöstä. Suurimmat väestökeskittymät ovat Quebecin ja Windsorin välinen noin 1 150 kilometriä pitkä käytävä, jossa asuu noin 60 prosenttia Kanadan väestöstä, Vancouverin metropolialue Brittiläisessä Kolumbiassa, sekä Calgaryn ja Edmontonin välinen käytävä Albertassa. Kaupungeissa asuu noin 80 prosenttia väestöstä. Etniset ryhmät Kanadan vuoden 2016 väestönlaskennassa kysyttiin kansalaisten etnisestä taustasta. Väestönlaskennassa huomioitiin yli 250 eri etnistä ryhmää ja kanadalaiset saattoivat ilmoittaa kuuluvansa useampaan kuin yhteen eri ryhmään. Suurimmat yksittäiset ryhmät olivat Britteinsaarilta tai Ranskasta, mutta näiden ryhmien osuus on laskenut historiallisesti. Vuonna ,5 % ilmoitti taustakseen etniset ryhmät Britteinsaarilta ja 31,1 % Ranskasta. Vain 1 % kirjattiin kuuluvaksi alkuperäisväestöön. Vuonna 2016 suurin yksittäinen ilmoitettu ryhmä olivat kanadalaiset, joita oli noin 11,1 miljoonaa tai 32,3 % koko väestöstä. Seuraavaksi suurimmat ryhmät olivat englantilaiset (6,3 milj.), skotit (4.8 milj.), ranskalaiset (4.7 milj.) ja irlantilaiset (4.6 milj.). Kaikkiaan eri eurooppalaistaustaisiin ryhmiin kuului 20 miljoonaa kanadalaista. 20 suurimman ryhmän joukossa olivat myös kiinalaiset (1.8 milj.), itäintialaiset (1.4 milj.) ja filippiiniläiset ). Kanadassa arvioidaan asuvan noin 1,4 miljoonaa ukrainalaistaustaista ihmistä, mikä on enemmän kuin missään muussa maassa Ukrainan ja Venäjän jälkeen. Suurimmat ukrainalaisten keskittymät ovat Edmontonin ja Winnipegin alueilla. Kaikkiaan kanadalaista kuului niin sanottuihin näkyviin vähemmistöihin, joka terminä käsittää Kanadassa muut kuin valkoiset ja alkuperäisasukkaat. Vuonna 2016 kanadalaisista eli 4,9 % väestöstä ilmoitti kuuluvansa alkuperäiskansoihin. Alkuperäiskansat Kanadassa käsittävät ensimmäiset kansat, métisit ja inuitit. Ensimmäisiin kansoihin kuului henkilöä, métiseihin ja inuiteihin 65 025. Yli puolet ensimmäisistä kansoista asuu Kanadan länsiosissa. Suhteellisesti eniten heitä oli Luoteisterritorioiden väestöstä (32,1 %) ja määrällisesti eniten Ontariossa (1,8 % provinssin väestöstä, 24,2 % ensimmäisistä kansoista). Métisseistä 80,3 % asui Kanadan länsiosissa ja Ontariossa. Suurin keskittymä heitä oli Ontariossa ). Inuiteista 72,8 % asui inuitien historiallisella asuinalueella, joka tunnetaan myös nimellä Inuit Nunangat. Sen alueella inuiteista 63,7 % asui Nunavutissa ja 24,9 % Nunavikissa. Vuonna 2016 kanadalaisista eli 21,9 % koko väestöstä oli syntynyt ulkomailla. Heistä saapui vuosien 2011 ja 2016 välillä. Hiljattain Kanadaan muuttaneista 61,8 % saapui Aasiasta, 13,4 % Afrikasta, 12,6 % Amerikoista ja 11,6 % Euroopasta. Aasiasta hiljattain muuttaneiden viisi yleisintä kotimaata olivat Filippiinit, Kiina, Intia, Pakistan ja Syyria. Afrikasta vastaavasti Nigeria, Algeria, Egypti, Marokko ja Kamerun. Yli puolet maahanmuuttajista asuu Toronton, Vancouverin ja Montréalin seuduilla. Hiljattain muuttaneista noin 6/10 saapui taloudellisista syistä ja 3/10 perhesyistä. 1/10 oli pakolaisia. Uskonto Vuoden 2016 väestönlaskennassa ei kysytty kanadalaisten uskonnollista taustaa. Uskontoa kysyttiin kuitenkin vuonna 2011. Tuolloin suurimman uskonnollisen ryhmän muodostivat kristityt. Heitä oli yhteensä 22,1 miljoonaa, eli 67,3 % kaikista kanadalaisista. Kristityistä ryhmistä suurin oli 12,8 miljoonaa katolilaista. Muslimeja oli , hinduja , sikhejä , buddhalaisia ja juutalaisia . Yhteensä edellä mainittuihin ryhmiin kuului 2,4 miljoonaa kanadalaista, eli noin 7,2 % koko väestöstä. kanadalaista eli 23,9 % koko väestöstä ei mieltänyt itseään mihinkään uskonnolliseen ryhmään. Kieli Kanadalla on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska. Quebecin virallinen kieli on ranska, ja New Brunswick on maan ainoa virallisesti täysin kaksikielinen provinssi. Manitobassa ranska on englannin ohella virallinen kieli oikeuslaitoksissa ja julkishallinnossa, ja koulutusta on lain mukaan saatavilla molemmilla kielillä. Muiden provinssien ainoa virallinen kieli on englanti. Useilla alkuperäisasukkaiden kielillä on virallinen asema Luoteisterritorioissa. Inuittikielet ovat Nunavutin puhutuimmat kielet, ja niillä on myös virallinen asema territoriossa. Englanti on Kanadan kahdesta virallisesta kielestä suurempi. Vuonna 2016 sitä osasi noin 30 miljoonaa kanadalaista, tai 86,2 % kaikista kanadalaisista. Äidinkielenään englantia puhui vuonna kanadalaista, eli 58,1 % kaikista kanadalaisista. Toista virallista kieltä ranskaa osasi vuonna 2016 noin 10,36 miljoonaa henkilöä, tai 29,8 % kaikista kanadalaisista. Ranskan osaajien valtaosa, 7,6 miljoonaa henkilöä, asuu Quebecissä. Sen ulkopuolella ranskan osaajia on 2,7 miljoonaa. Äidinkielenään ranskaa puhui vuonna 2016 yhteensä henkilöä, eli 21,4  % kaikista kanadalaisista. Ranskaa äidinkielenään puhuvista noin miljoona asui Quebecin ulkopuolella. Englantia äidinkielenään, sekä ranskaa äidinkielenään ja kotonaan puhuvien suhteellinen määrä on ollut laskussa. Maahanmuuton seurauksena muita kuin kahta Kanadan virallista kieltä puhuvien määrä on lisääntynyt. Vuonna 2016 kanadalaisista eli 21,1 % koko Kanadan väestöstä puhui äidinkielenään jotakin maahanmuuttajien kielistä. Maahanmuuttajien eri kieliä on yli 140. Maahanmuuttajataustaisista äidinkielistä suurimpia vuonna 2016 olivat mandariinikiina ), kantoninkiina ), pandžabi ), tagalog ), espanja ), arabia ), italia ) ja saksa ). Yli :n puhujan maahanmuuttajataustaisia kieliä oli kaikkiaan 22. 75,5 % maahanmuuttajataustaisten kielten puhujista asui Kanadan kuudella suurimmalla metropolialueella. Kahden virallisen kielen ja maahanmuuttajataustaisten kielten lisäksi Kanadassa puhutaan yli 70 alkuperäiskansojen kieltä. Vuonna 2016 kanadalaisista osasi puhua jotakin alkuperäiskansojen kielistä. Alkuperäiskansoihin kuuluvista osaajien määrä muodostaa 15,6%. Kielten osaajien suhteellinen määrä on pienentynyt, mutta kokonaismäärä on kasvanut. Äidinkielenään alkuperäiskansojen kieliä puhui henkilöä, eli jonkin verran osaajia vähemmän. Kielten osaajien määrässä mitattuna suurimpia alkuperäiskansojen kieliä vuonna 2016 olivat cree (96 575), inuktitut (39 770), odžibwa (28 130), oji-cree (15 585), dene (13 005) ja montagnais (11 360). Suurimmat kaupungit Katso myös: Luettelo Kanadan kaupungeista ja Luettelo Kanadan 100 suurimmasta kaupungista Suurin osa Kanadasta on erittäin harvaan asuttua tai jopa asumatonta aluetta. Väestö on keskittynyt kaupunkeihin, pääasiassa Yhdysvaltojen vastaisen rajan läheisyyteen. Jopa noin neljäsosa kanadalaisista asuu jossakin kymmenestä suurimmasta kaupungista, ja yli 40 prosenttia jossakin näiden kaupunkien metropolialueista. 1 Osa Toronton metropolia. Koulutus Kanadassa koulutus on provinssien ja niiden opetusministeriöiden järjestämää, ja jokaisessa provinssissa on oma koululaitoksensa. Liittovaltion vastuulla on kuitenkin järjestää koulutus territorioissa, intiaanikouluissa, liittovaltion vankiloiden vangeille ja Kanadan asevoimien perheenjäsenille sotilastukikohdissa. Valtio kuluttaa noin viisi prosenttia bruttokansantuotteestaan koulutukseen. Suurimmassa osassa valtiota on mahdollisuus opiskella sekä englanniksi että ranskaksi. Vanhempien ei tarvitse laittaa lapsiaan julkiseen kouluun, ja arviolta 6-8 prosenttia oppilaista käykin yksityistä koulua. Kansainvälisellä tasolla Kanadan koulutustaso on korkeatasoista. Vuoden 2009 PISA-tutkimuksessa Kanada sijoittui kuudenneksi. Tutkimuksessa huomattiin kuitenkin myös merkittäviä eroja provinssien välillä. Valtion tarjoaman koulutuksen ensimmäinen aste on 4-5-vuotiaana aloitettu vapaaehtoinen kindergarten. Pakollinen peruskoulu alkaa kuuden vuoden iässä. Oppilaat siirtyvät 14-vuotiaina high schooliin tai muuhun toisen asteen oppilaitokseen, ja lasten täytyy osallistua opetukseen 16-vuotiaiksi. Useimmat kuitenkin käyvät neljävuotisen high schoolin loppuun. Yliopistojen suhteen suurin ero provinssien välillä on siinä, kuinka paljon julkista rahoitusta ne saavat toimintaansa. Albertan yliopistojen tuloista noin 72 prosenttia tuli julkisista varoista, kun Nova Scotian yliopistojen valtionosuus oli vain 49 prosenttia tuloista. Quebecin yliopistoissa sen sijaan on pienimmät koulumaksut. Shanghain Jiao Tong -yliopiston vuoden 2019 yliopistorankingissa kanadalaisista yliopistoista sadan parhaan joukossa olivat Toronton yliopisto, Brittiläisen Kolumbian yliopisto, McGill-yliopisto ja McMaster-yliopisto. Kulttuuri Erityispiirteet Kanadalaiseen kulttuuriin ovat vaikuttaneet erityisesti brittiläinen, ranskalainen ja yhdysvaltalainen kulttuuri. Kanada onkin monikulttuurinen valtio, ja monikulttuurisuus on ollut hallinnon virallinen politiikka vuodesta 1971. Yhdysvallat tunnetaan yleisesti kansojen "sulatusuunina", kun Kanada puolestaan on kansojen "mosaiikki", jossa jokainen kansanryhmä on muodostanut oman palan mosaiikkiin. Kanadan kulttuurin monimuotoisuutta lisää se, että Britannian ja Ranskan siirtomaavaikutus on ollut myös moninainen. Brittiuudisasukkaiden joukossa oli englantilaisia, irlantilaisia, walesilaisia ja skotteja. Ranskalaiset puolestaan jakautuivat 1760-luvulla kanadanranskalaisiin ja acadialaisiin. Lisäksi britit ja ranskalaiset sekoittuivat alkuperäisasukkaisiin, ja näin syntyivät métisit. Alkuperäiskansat ovat lisäksi jakaantuneet useisiin kulttuuriryhmiin, ja 1800-luvun puolivälistä lähtien maahan on muuttanut runsaasti maahanmuuttajia myös muista maista. Yhdysvaltalainen kulttuuri on myös vaikuttanut paljon Kanadaan, ja vuoden 1951 raportin mukaan kanadalainen kulttuuri oli jo lähes sulautunut naapurimaansa kulttuuriin erityisesti yhdysvaltalaisten elokuvien, radiolähetysten ja aikakauslehtien invaasion takia. Tämän jälkeen hallinto ilmoitti, että kanadalaisia medioita pitää rohkaista julkaisemaan kanadalaisia teoksia. Esimerkiksi televisio- ja radiokanavien sisällöstä osa täytyy olla kanadalaista tuotantoa, vaadittu osuus vaihtelee ohjelmien ja kanavien formaatin mukaan. Kanadan kansallissymboleihin ovat vaikuttaneet maan luonto, historia ja alkuperäiskansat. Erityisesti vaahteranlehti on tunnettu kanadalainen symboli, ja se esiintyykin muun muassa lipussa ja vaakunassa. Muita tunnettuja symboleja ovat muun muassa majava, vaahterasiirappi, ratsupoliisi ja monarkiaa kuvastava kruunu. Kanadan kansallislaulu on Calixa Lavalléen säveltämä "O Canada". Kanadalainen keittiö vaihtelee paljon alueittain. Itäisten provinssien keittiöön on vaikuttanut meren läheisyys, ja niissä syödään esimerkiksi paljon hummereita ja turskaa. New Brunswickissä on jo nähtävissä ranskalaisvaikutteet, ja siellä tarjoillaan sianlihalla täytettyjä perunoita, poutine râpée. Quebecin ruokakulttuuri on hyvin ranskalaista, mutta osavaltio on myös maailman suurin vaahterasiirapin tuottaja. Ontario puolestaan on Kanada pienoiskoossa, ja siellä yhdistyvät monien alueiden ruoat. Alberta on Kanadan naudanlihapääkaupunki. Manitobassa on laajat itäeurooppalaiset vaikutteet, ja sinne on tullut heidän mukanaan muun muassa pierogeita ja makkaroita. Brittiläisessä Kolumbiassa merenantimet ovat jälleen pääosassa. Alkuperäisasukkaiden keittiö on ihan omanlaisensa, ja esimerkiksi inuiteilla on monia eksoottisempia ruokalajeja, kuten valaanihosta tehty maktaaq. Taiteet Kanadan taiteet ovat käytännössä vasta 1900-luvulla alkaneet saada omaleimaisia piirteitä. Kanadalainen maalaustaide on tyypillisimmillään maisemamaalausta. Ensimmäisenä selvästi kanadalaisen tyyliin kehitti 1920-luvulla niin sanottu Seitsemän ryhmä, jonka jäsenet maalasi myös maisemia. Vaikka 1900-luvulla Kanadankin kuvataiteessa ovat vaikuttaneet vuosisadan länsimaiset taidesuunnat abstraktista taiteesta käsitetaiteeseen, niin silti maisemat ovat olleet monien taiteilijoiden suosikkiaiheita. Kanadan alkuperäisasukkaat tekivät veistoksia ja käsitöitä paljon ennen eurooppalaisten tuloa, ja niitä on alettu myös pitää taiteena vasta 1900-luvulla. Kirjallisuus jakautuu Kanadassa erityisesti englannin- ja ranskankieliseen kirjallisuuteen. Yleisimmät kanadalaisen kirjallisuuden teemat ovat suhtautuminen luontoon ja rajaelämään sekä Kanadan asemaan maailmassa. Joidenkin kirjallisuudentutkijoiden mielestä kansallista kanadalaista kirjallisuutta ei varsinaisesti ole. Monet kaupallisesti merkittävimmät kanadalaiskirjailijat, kuten Margaret Atwood, Mordecai Richler, Douglas Coupland ja Michael Ondaatje eivät olekaan teemoiltaan erityisen kanadalaisia. Eurooppalaisten maahanmuuttajien ansiosta taidemusiikilla on vahvat perinteet Kanadassa, ja esimerkiksi kaikissa suurimmissa kaupungeissa on oma sinfoniaorkesterinsa. Todennäköisesti tunnetuin kanadalainen klassinen muusikko on pianisti Glenn Gould. Kanada on tuottanut myös suuren määrän kansainvälisesti menestyneitä populaarimuusikoita, joista kuitenkin monet, kuten Neil Young, Joni Mitchell, Leonard Cohen ja The Band ovat tehneet uransa Kanadan ulkopuolella. Ensimmäinen todella tunnettu kanadalainen kevyen musiikin esittäjä oli Paul Anka, ja hänen jälkeensä ovat saavuttaneet suosiota muun muassa Shania Twain, k.d. lang, Justin Bieber ja Céline Dion. Viime aikoina myös muusikot kuten Shawn Mendes, Drake, The Weeknd ja Carly Rae Jepsen ovat kasvattaneet suosiotaan erityisesti Yhdysvalloissa. Kanadassa on syntynyt useita tunnettuja elokuvanäyttelijöitä ja -ohjaajia, mutta he tekevät uraansa usein Hollywoodissa eivätkä näin yleensä saa tunnustusta kanadalaisina. Kanadassa tuotetaan myös monia Hollywood-elokuvia, ja erityisesti Vancouverin seutua on alettu kutsua Pohjois-Hollywoodiksi. Kanadan oma elokuvatuotanto on kuitenkin vaikeuksissa, sillä yhdysvaltalaiset elokuvat valtaavat usein maan elokuvateatterit, joihin on vaikea saada mahtumaan kotimaassa tehtyjä elokuvia. Tunnetuimpia kanadalaisia ohjaajia ovat muun muassa David Cronenberg, Paul Haggis ja James Cameron. Tunnettuja näyttelijöitä ovat muun muassa Jim Carrey, Michael J. Fox, Keanu Reeves ja Donald Sutherland. Media Jokaisessa suuressa tai keskikokoisessa kaupungissa ilmestyy ainakin yksi sanomalehti, ja suurimmissa kaupungeissa on useampiakin päivälehtiä. Kanadassa ilmestyy kaksi suurta "kansallista" sanomalehteä, jotka ovat molemmat englanninkielisiä, The Globe and Mail ja National Post. The Globe and Mailin päivälevikki on suurin ). Seuraavaksi suurin lehti on Toronto Star. Maan suurin lehtikustantaja on Sun Media. Sanomalehtiä palvelee uutistoimisto The Canadien Press. Kanadan yleisradioyhtiö on CBC, Canadian Broadcasting Corporation, jolla on sekä englannin- että ranskankielinen televisio- ja radioverkko. Yksityinen CTV on toinen kansallinen verkko. Kanadassa toimii ) televisiokanavaa, joista 456 on englanninkielisiä, 103 ranskankielisiä ja 126 muilla kielillä. Maassa toimii myös 1 222 radiokanavaa, joista 912 on englanninkielisiä, 274 ranskankielisiä ja 36 lähettää ohjelmaa muilla kielillä. Tammikuussa 2006 julkaistun tutkimuksen mukaan noin 21,9 miljoonaa kanadalaista eli noin 66 prosenttia maan väestöstä käyttää Internetiä. Internetin käyttäjien määrässä Kanada sijoittuu maailman maista 12. sijalle. Laajakaistayhteyksien käyttäjiä maassa on noin 6,7 miljoonaa, mikä on 8. eniten maailmassa. Vuoteen 2009 mennessä koti-internet liittymiä oli 10,1 miljoonaa, joka on noin 75 prosenttia maan kaikista talouksista. Nopeiden liittymien käyttäjämäärät ovat myös lisääntyneet viime vuosina. Vuonna 2009 1,5 Mbps tai nopeampien liittymien määrä nousi 62 prosenttiin, edellisen vuoden 52 prosentista. Urheilu Kanadan viralliset kansallisurheilulajit ovat jääkiekko ja haavipallo eli lacrosse. Jääkiekko on kuitenkin selvästi suosituin laji, ja vuonna 1917 perustetussa NHL-liigassa kaikki joukkueet olivat alkujaan kanadalaisia. Nykyään sarjan 30 joukkueesta seitsemän tulee Kanadasta, mutta kanadalaispelaajia on kuitenkin enemmän kuin muiden maiden pelaajia yhteensä. Lisäksi monet jääkiekon kautta aikojen parhaista pelaajista, kuten Wayne Gretzky ja Gordie Howe, ovat kanadalaisia. Muita paljon seurattuja lajeja ovat muun muassa curling ja kanadalainen jalkapallo. Golfia, baseballia, hiihtoa, jalkapalloa, lentopalloa ja koripalloa harrastetaan paljon harrastelijatasolla, mutta ammattilaissarjat eivät ole niin laajoja. Kanadassa on pidetty kolmet olympialaiset, kesäolympialaiset 1976, talviolympialaiset 1988 ja talviolympialaiset 2010. Maa on osallistunut jokaisiin olympialaisiin kesäolympialaisista 1904 lähtien kesäolympialaisia 1980 lukuun ottamatta. Kanadan menestyneimmät olympiaurheilijat ovat pyöräilijä ja pikaluistelija Clara Hughes ja pikaluistelija Cindy Klassen. Kanadalla on yksi Formula 1 -sarjan maailmanmestari Jacques Villeneuve. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Valtion viralliset sivut Pääministerin viralliset sivut Kenraalikuvernöörin viralliset sivut The Atlas of Canada - karttoja Statistics Canada - tilastoja The Canadian Atlas Online Lonely Planet - Canada - matkailutietoa Suomi-Kanada Seura Globalis.fi - Kanadan maaprofiili Seulonnan keskeiset artikkelit 44 Pohjois-Amerikka

543

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarle%20XII

Kaarle XII

Kaarle XII (17. kesäkuuta 1682 Tukholma, Ruotsi - 30. marraskuuta 1718 Fredrikshald (nyk. Halden), Norja) oli Ruotsin kuningas 1697-1718. Naapurivaltiot Tanska, Venäjä ja Puola-Liettua päättivät käyttää tilaisuutta hyväkseen ja julistaa Ruotsille sodan yhtä aikaa vuonna 1700, koska kuvittelivat vasta 17-vuotiaan Kaarle XII:n olevan heikko vastus. Sota tunnetaan nimellä suuri Pohjan sota, ja se päättyi vuonna 1721 Fredrik I:n hallitessa Ruotsia. Lapsuus ja nuoruus Kaarle XIIn vanhemmat olivat kuningas Kaarle XI ja tanskalaissyntyinen Ulriika Eleonoora vanhempi. Pikku prinssi vietti varhaiset vuotensa tiiviisti äitinsä kanssa. Neljävuotiaana hän sai kotiopettajaksi Uppsalan professorin, kielimies Andreas Nordenhielmin. Prinssin täytettyä seitsemän vuotta kuningas otti vastuun hänen koulutuksestaan. Kaarle sai oppia latinaa, saksaa ja ranskaa, teologiaa, matematiikkaa ja fysiikkaa sekä sota- ja linnoitustaitoa aikakauden parhaiden asiantuntijoiden johdolla. Kuningatar kuoli vuonna 1693, ja siitä lähtien Kaarle kulki isänsä mukana matkoilla ja kaikissa virallisissa tilaisuuksissa. Kaarle XI kuoli huhtikuussa 1697, ja Kaarle XII:sta tuli kuningas hädin tuskin viisitoistavuotiaana. Kaarle XI oli etukäteen sopinut sijaishallitsijamenettelystä kuolemansa varalta, mutta nimetyt holhoojat noudattivat Kaarlen toiveita kaikissa asioissa, ja marraskuussa 1697 parlamentti julisti hänet täysivaltaiseksi. Tanskan kuningashuone ehdotti avioliittoa Kristian V:n tyttären kanssa, mutta Ruotsi halusi ensin katsoa, miten Tanskan muut liittoutumiset etenivät. Tanska liittoutui Venäjän ja Puola-Liettuan kanssa, ja liittouma julisti nimellä suuri Pohjan sota tunnetun sodan vuonna 1700. Ne olivat toivoneet nopeaa voittoa ja ruotsalaisen aateliston nousua kapinaan itsevaltiasta vastaan. Kumpikaan toive ei toteutunut. Kaarle XII sotapäällikkönä Ruotsin hyökkäysvaihe Sodan alkupuolella Kaarle XII löi nopeasti tanskalaiset ja pakotti maan rauhaan. Tämän jälkeen Kaarle käänsi armeijansa Venäjää vastaan. Venäjän armeijan päävoimat olivat tuolloin piirittämässä Ruotsille kuulunutta Narvan kaupunkia. Narvan taistelussa alivoimainen Kaarle XII:n johtama ruotsalaisarmeija hyökkäsi sankassa lumipyryssä venäläisten joukkojen kimppuun ja löi vihollisen hajalle. Seurauksena oli Venäjän aktiivisen sodankäynnin päättyminen useiksi vuosiksi. Viimeisenä vihollisena oli Puola, jonka Kaarle XII kukisti vastaavalla tehokkuudella. Puolan lyömisen jälkeen Kaarle XII keskittyi Puolan sisäpolitiikkaan ja kahakointiin. Samalla hän valmisteli sotaretkeä Venäjälle, joka kehitti omaa armeijaansa ja laivastoaan nopealla tahdilla Pietari Suuren johdolla. Sotaretkeen ryhdyttiin, mutta huollolliset kysymykset pakottivat Ruotsin armeijan suuntaamaan viljavaan Ukrainaan, jossa Ivan Mazepan johtamat kapinalliset kasakat lupasivat Ruotsille tukea. Ukrainassa Kaarle XII juuttui piirittämään Pultavan kaupunkia, jonka avuksi Venäjän armeijan päävoima saapui. Samaan aikaan Ruotsin armeijan huoltotiet katkesivat, ja sen oli pelastuakseen ryhdyttävä alivoimaisena taisteluun. Pultavan taistelussa Ruotsin armeija tuhoutui, ja Kaarle XII pakeni Osmanien valtakuntaan, jossa hän pyrki taivuttelemaan sulttaania julistamaan sodan Venäjää vastaan. Kaarle XII osmanien vieraana Kaarle onnistui tavoitteessaan, ja marraskuussa 1710 sulttaani Ahmed III julisti Venäjän-Turkin sodan alkaneeksi. Osmanien sotaretki oli voittoisa mutta lyhyt, eikä sen päättänyt Prutin rauha tyydyttänyt Kaarlea, joka jatkoi juonittelua poliittisten liittolaistensa kanssa uuden sodan aloittamiseksi. Sulttaani ehti julistaa parikin uutta sotaa, jotka kuitenkin loppuivat alkuunsa diplomaattien ponnistelujen ansiosta. Vihdoin keväällä 1713 sulttaani väsyi hankalaan vieraaseensa ja määräsi tämän kotiarestiin. Pidätyksen yhteydessä Kaarlen noin tuhannen miehen kaarti ja turkkilaiset ottivat yhteen Benderin kalabaliikissa. Yhteenotto sai myöhemmässä ruotsalaisessa historiankirjoituksessa myyttiset puitteet. Kaarle pidätettiin ja vietiin Edirneen kotiarestiin. Sulttaani salli hänen palata Ruotsiin vuonna 1714. Huolimatta lupauksistaan Kaarle ei elinaikanaan maksanut velkoja, joilla hän oli rahoittanut oman ja miestensä oleskelun Osmanien valtakunnassa. Turkissa hänet tunnetaankin nimellä "Demirbaş Şarl", "Käyttöomaisuus-Kaarle". Demirbaş tarkoittaa käytäntöä, jolla kuninkaan velat vakuutettiin kiinteää omaisuutta vastaan. Liikanimi on joskus hyväuskoisesti käännetty "Rautapääksi" tai "Leijonanpääksi". Velalla oli rakentaviakin seurauksia, sillä myöhemmin 1700-luvulla Ruotsiin velkaa perimään lähetetyt osmaniylimykset perustivat maiden välille pysyvät diplomaattisuhteet. Paluu Ruotsiin Kaarle XII lähti 20. syyskuuta 1714 Turkista sekalaisen, hitaasti liikkuvan seurueen kanssa. 27. lokakuuta hän lähti pääjoukon edelle kahden upseerinsa kanssa ja ratsasti Euroopan poikki Stralsundiin, jonne hän saapui 11. marraskuuta. Vauhdikas ratsastusretki osoitti epäilijöille kuninkaan olevan täysissä voimissaan. Hän piti pääesikuntaansa ja hoviaan Stralsundissa runsaan vuoden verran, osallistui useisiin taisteluihin ja haavoittui. Joulukuussa 1715 hän siirsi hovinsa Skåneen, ensin Ystadiin ja sitten Lundiin. Tukholmassa istunut valtaneuvosto, jonka merkitys oli kasvanut kuninkaan poissa ollessa, jäi täysin sivuun. Kuninkaan yksinvallan aika oli palannut. Viimeisinä elinvuosinaan Kaarle XII keskittyi toisaalta sotatoimien rahoittamiseen, toisaalta pyrkimyksiin saada sota vihdoin päätökseen. Valtakunnassa tehtiin monia hallinnollisia uudistuksia, jotka on allekirjoittaut holsteinilainen virkamies Georg Heinrich von Goertz. Kuninkaan osuus niissä on epäselvä, mutta ainakin hän on hyväksynyt uudistukset. Hän oli myös paneutunut Ruotsin toivottoman vanhanaikaisen verotusjärjestelmän ongelmiin jo Turkin vuosinaan. Norjan sotaretki Palattuaan Ruotsiin Kaarle XII muutti sotatoimien painopistettä. Hän suunnitteli hyökkäävänsä Tanskaan vuoden 1716 alussa, mutta jäät eivät olleet tarpeeksi vahvat kantamaan armeijaa. Niinpä hän kiinnitti huomionsa Norjaan, jonne oli maayhteys. Helmikuun 1716 hyökkäys 7000 miehellä epäonnistui. Loppusyksystä 1718 Kaarle iski Norjaan toisen kerran. Kuningas johti noin 37 000 miestä, joista 13 000 oli ratsuväkeä Bohuslänin kautta piirittämään Fredrikshaldin linnoitusta (nykyisessä Haldenissa). Samaan aikaan Jämtlannista Trondheimiin hyökkäsi noin 8 000 miestä kenraaliluutnantti Carl Gustaf Armfeltin johdolla. Piiritys oli päättymäisillään hyökkäykseen, kun ohimoon osunut luoti kaatoi juoksuhautoja tarkastamassa olleen kuninkaan marraskuun 30. päivän iltana 1718 piirityksessä. Jälkeenpäin on kiistelty siitä, tuliko luoti norjalaisten vai omien puolelta. Kuninkaan hauta avattiin tutkimuksia varten vuonna 1917. Varsinaisia todisteita sen puolesta, että kuninkaan olisi tappanut maanmies ei ole, mutta epäilyjä on herättänyt esimerkiksi se, miten nopeasti Fredrik I ja tämän liittolaiset osasivat reagoida Kaarlen kuolemasta saatuun tietoon. Toisaalta on todennäköistä että kuninkaan kuolemaan oli varauduttu, sillä tämä oli jo kauan elänyt jatkuvassa kuolemanvaarassa. Mahdollisina ampujina on mainittu kruununprinssi Fredrikin pääadjutantti André Sicre, kenraalimajuri Carl Cronstedt ja henkivartiokaartin korpraali Magnus Stierneroos. 200 vuotta myöhemmin kirjattiin kansantarina, jonka mukaan Kaarle XII:tä oli pidetty lähes kuolemattomana, mutta hänet oli surmannut hänen omasta univormunnapistaan tehty hopealuoti, jonka eräs sotamies löysi surman jälkeen juoksuhaudasta. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla The Blazing Career and Mysterious Death of "The Swedish Meteor" Smithsonian Magazine Kaarle XII:n salaperäinen kuolema, Hakkapeliitta, 10.05.1932, nro 19, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Ruotsin kuninkaat Suuri Pohjan sota Vuonna 1682 syntyneet Vuonna 1718 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

544

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kvasaari

Kvasaari

Kvasaari, toiselta nimeltään kvasistellaarinen objekti () eli tähtimäinen kohde, on optisen kaukoputken kuvassa näkyvä tähteä muistuttava piste, jolla on tähdestä poiketen erittäin suuri punasiirtymä. Yleisen tulkinnan mukaan tämä johtuu Hubblen laista ja merkitsee sitä, että kvasaarit ovat hyvin kaukaisia kohteita ja täten liikkuvat meistä nopeasti poispäin. Koska pystymme havaitsemaan kvasaarit valtavasta etäisyydestä huolimatta (miljardeja valovuosia), niiden täytyy säteillä enemmän energiaa kuin kymmenet tavalliset galaksit. Joidenkin kvasaarien kirkkaus vaihtelee erittäin nopeasti, mikä viittaa niiden pieneen kokoon. Kvasaarit näyttävät olevan aktiivisten galaksien erikoistapaus, ja vallitsevan näkemyksen mukaan monissa pelkkä katselukulma erottaa ne muista aktiivisista galakseista, blasaareista ja radiogalakseista (katso: radiogalaksien yhtenäismalli). Kvasaarien valtavan kirkkauden arvellaan syntyvän, kun kvasaarin keskustassa olevaan mustaan aukkoon putoaa materiaa ympäröivästä galaksista. Mustan aukon ympäristössä materia kuumenee ja säteilee sen takia paljon voimakkaammin kuin koko muu galaksi yhteensä. Osa kvasaareista säteilee hyvin voimakkaasti radioalueella. Radiosäteily syntyy mustan aukon pyörimisakselin suuntaisissa massasuihkuissa, joissa kertymäkiekosta peräisin oleva materia syöksyy ulos avaruuteen liki valonnopeudella. Nämä suihkut ja niiden aikaansaamat laajat rakenteet voivat ulottua kauas isäntägalaksin ulkopuolelle. Kvasaarien ominaisuuksia Radiospektri Radiotaajuuksilla tehdyt havainnot kertovat kvasaarien säteilymekanismin olevan synkrotronisäteilyä. Tästä kertovat säteilyn energiajakauman ei-terminen luonne, voimakas korkeiden taajuuksien vaihtelu sekä vuon polarisaatio. Säteilyn lähteiden muuttuminen puolestaan viittaa siihen, että synkrotronisäteilyä emittoivat relativistiset elektronit saavat alkunsa shokkirintamissa, jotka liittyvät massasuihkuihin. Infrapunaspektri Kvasaarien infrapuna- ja alimillimetrialueen säteilyssä on viitteitä kuuman pölyn läsnäolosta. Siinä on myös nähtävillä kaksi selvästi erillistä komponenttia. Pölyn lisäksi on olemassa nopeiden purkauksien aiheuttama komponentti, mikä havaitaan vain kestoltaan lyhyiden mutta voimakkaiden purkausten aikana. Purkaukset aiheuttavat suuria muutoksia pölystä aiheutuvaan taustaan. Niiden aikana on myös havaittavissa normaalia huomattavasti suurempaa, muutaman prosentin suuruista polarisaatiota. Siksi on syytä uskoa, että purkaukset liittyvät synkrotronisäteilyyn tavalla tai toisella. Purkaukset saavat todennäköisesti energiansa massasuihkun kineettisestä energiasta. Optinen alue Optisella ja UV-alueella kvasaareilta löytyy yleensä ylimääräistä emissiota verrattuna infrapunakontinuumista ekstrapoloituun arvoon. Tätä ylimäärää kutsutaan siniseksi kummuksi (blue pump). On ehdotettu, että sininen kumpu aiheutuisi geometrisesti ohuen mutta optisesti paksun kertymäkiekon pinnasta vapautuvasta säteilystä. Kiekon lämpötilajakauma, kuuma keskeltä ja viileämpi reuna-alueilta, voisi aikaansaada mustan kappaleen säteilyspektrien superposition, joka sitten näkyisi optisesti. Viivaemissio Spekriviivojen tarkastelu tuottaa tyypillisesti enemmän informaatiota havaittavasta kohteesta kuin pelkkä kontinuumi. Kvasaareissa emissioviivat syntyvät tavallisesti ionisoidun kaasun pyöriessä nopeasti mustan aukon ympäri. Tämä malli vastaa hyvin havaittuja viivoja muuten paitsi FeII:n osalta, mihin ongelmaan ei vielä ole löydetty ratkaisua. Yleisesti raskaiden metallien spektriviivat ovat voimakkaita, mikä tarkoittaa, että kvasaareissa esiintyvä kaasu on läpikäynyt monta tähtisukupolvea ennen päätymistään kvasaarin keskustaan. Massasuihkut Parhaiten kvasaarit tunnistaa ytimestä kahteen vastakkaiseen suuntaan vapautuvista massasuihkuista. Niissä relativistiset elektronit törmäävät galaksienväliseen aineeseen vapauttaen runsaasti polarisoitunutta synkrotronisäteilyä. Suihkut ovat huomattavasti suurempia kuin itse kvasaarit, jotka näkyvät parhaimmissakin havainnoissa vain pistemäisinä kohteina. Usein vain Maata kohti purkautuva massasuihku on näkyvissä, sillä pois suuntautunut suihku katoaa äärimmäisen voimakkaan punasiirtymän vuoksi näkyvistä. Lähteet T. J.-L. Courvoisier 1998, The bright quasar 3C 273, Astronomy and Astrophysics, 9, 1-32. Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

545

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kustaa%20II%20Aadolf

Kustaa II Aadolf

Kustaa II Aadolf (Gustav II Adolf, 9. joulukuuta 1594 Tukholma - 6. marraskuuta 1632 Lützen juliaanisen kalenterin mukaan) oli Ruotsin kuningas (arvonimenään Ruotsein, Gööttein ja Vendein kuningas) vuosina 1611-1632. Kutsumanimen "Pohjoisen Leijona" saanut valloittajakuningas oli yksi historian suurimmista sotapäälliköistä. Sekä Napoleon Bonaparte että sotateoreetikko Carl von Clausewitz olivat Kustaan ylimpiä ihailijoita. Kustaa II Aadolf teki myös huomattavia valtiollisia uudistuksia "oikean kätensä", kansleri Axel Oxenstiernan kanssa. Ruotsissa hänet tunnetaankin myös Kustaa Aadolf Suurena (). Elämänvaiheet Kustaa Aadolf syntyi Ruotsin silloisen valtionhoitajan, Södermanlannin herttuan Kaarlen ja tämän toisen vaimon Holstein-Gottorpin Kristiinan vanhimpana poikana. Kustaan ollessa lapsi hänen isänsä vähitellen (1598-1600) kukisti katolisen kuningas Sigismundin, otti kuninkaanarvon vuonna 1604 ja lopulta 1607 hänet kruunattiin kuningas Kaarle IX:ksi. Koulutus Kustaa Aadolfilla oli kaksi opettajaa, valtio-oppinut Johan Skytte ja muinaistutkija Johannes Bureus. Hän opiskeli historiaa, kieliä, valtio-oppia ja sotataitoa. Puhetaidon opetus oli tärkeä, ja Kustaa Aadolfista kehittyi erinomainen puhuja. Nuoresta pitäen hän oli myös kiinnostunut sotataidosta, mutta yhtenäistä sotilaskoulutusta hän ei saanut. Hänet oli nimitetty kruununperijäksi 1599, ja kasvatus oli sen mukaista. Valtaannousu Kun Kaarle IX kuoli, oli Kustaa Aadolfin ohella toinenkin mahdollinen kruununperillinen: Juhana III:n poika ja Sigismundin velipuoli herttua Juhana, joka oli muutamaa vuotta Kustaata vanhempi. Tämän mahdollisuuksia kruunuun Kaarle-vainaja ja Kustaan sukulaiset olivat pyrkineet torjumaan ja heikentämään (esimerkiksi valtiopäiväpäätöksillä, sekä torjumalla liittolaisten hankkimisen avioliiton kautta naittamalla Juhana Kaarlen omalle tyttärelle, jonka perhe tuki Kustaata), ja vahvistamaan Kustaa Aadolfin asemaa (esimerkiksi siirtämällä hänelle joitakin valtaoikeuksia ja antamalla hänelle voimavaroja). Kustaa Aadolf nousi kuninkaaksi, koska Juhana ei pystynyt saamaan riittävää tukea, eikä siten todella yrittänyt valtaannousua. Väite, ettei Juhana ollut kiinnostunut kuninkuudesta, on jäänyt todistamattomaksi puoleen tai toiseen. Kun Kustaa nousi valtaistuimelle vuonna 1611, valtakunnan tila oli huono. Sotaa käytiin Venäjää, Tanskaa ja Puolaa vastaan. Kustaa kohdisti ensin huomionsa Tanskaan, ja vuonna 1613 saatiin aikaiseksi rauhansopimus, jossa Ruotsi luopui vaatimuksistaan Jäämeren rannikkoon Ruijassa. Stolbovan rauha Venäjän kanssa solmittiin vuonna 1617. Kustaa II Aadolfin kruunajaisia vietettiin Stolbovan rauhan jälkeen lokakuussa 1617. Puolan kanssa sovittiin rauhassa Altmarkissa vuonna 1629 sen jälkeen kun Kustaa oli tehnyt sotaretken Liivinmaalle. Kustaa Aadolfin niin sisä- kuin ulkopolitiikkaakin ohjasi koko hänen valtakautensa ajan vallankaappauksessa kuninkaan aseman menettäneen Sigismundin pelko. Sisäpoliittiset uudistukset Kustaa II Aadolfin hallitsijakaudella Ruotsissa säädettiin uusi valtiopäiväjärjestys vuonna 1617 ja ritarihuonejärjestys 1626. Niiden mukaan säätyvaltiopäivät kutsuttiin koolle joka vuosi, tarvittaessa useamminkin. Hän pani myös alulle uuden hallitusmuodon valmistelun, joka kuitenkin tuli voimaan vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1634. Myös oikeuslaitosta uudistettiin, ja hänen hallitsijakaudellaan perustettiin hovioikeudet, ensin Svean hovioikeus Tukholmaan vuonna 1614, sitten Turun hovioikeus 1623 ja Tarton hovioikeus 1629. Kolmikymmenvuotinen sota Saksassa oli vuonna 1618 syttynyt sota, joka aikanaan venyi kestämään kolmekymmentä vuotta, ja Kustaa II Aadolf suostui vuonna 1628 auttamaan Stralsundin kaupunkia katolisia vastaan. Hän nousi 1630 armeijansa kanssa maihin Saksassa. Ruotsin armeija kukisti helposti kaikki sitä vastaan lähetetyt joukot. 7. syyskuuta 1631 käydyssä Breitenfeldin taistelussa Kustaa II Aadolfin joukot löivät kenraali Johann Tillyn johtamat viholliset. Eurooppalaisista poiketen Kustaa II Aadolf taisteli myös talvisin ja teki armeijastaan liikkuvamman ja nopeamman lisäämällä ratsuväen, jalkaväen ja tykistön yhteistyötä. Kustaa II Aadolf kuoli 6. marraskuuta 1632 käydyssä Lützenin taistelussa. Tarinan mukaan omat joukot löysivät hänet illalla hevosten tallaamana, päähän ammuttuna ja miekan lävistämänä; häneltä oli myös riistetty vaatteet. Sota Saksassa jatkui vielä pitkään, eikä sitä saatu loppuun ennen Westfalenin rauhaa vuonna 1648. Kustaa II Aadolfin seuraaja oli hänen tyttärensä Kristiina. Perhe Kustaa II Aadolf oli vuodesta 1620 naimisissa Brandenburgin Maria Eleonooran kanssa. Usean epäonnisen raskauden jälkeen syntyi vihdoin tytär, josta tuli kuningatar Kristiina. Hänellä oli myös yksi poika Kustaa Kustaanpoika, Vasaporin kreivi (Gustaf Gustafsson af Wasaborg), jonka hän sai rakastajattarensa Margareta Slotsin kanssa. Avioliitto oli jokseenkin onneton. Hänen nuoruudenrakkautensa oli Ebba Brahe, mutta leskikuningatar vastusti avioliittoa, sillä avioliitto yhden aristokraattisuvun tyttären kanssa olisi aiheuttanut valtataisteluja ja sisäpoliittisia ongelmia. Tätä rakkaustarinaa on myöhemmin vaalinut muun muassa runoilija Tuomas Keskimäki teoksessaan Sinä, taivaani: Kustaa II Aadolfin & Ebba Brahen lauluja sekä Ursula Pohjolan-Pirhonen teoksessaan Lumikuninkaan sydän. Jälkimaine Kustaa II Aadolfin kuolinpäivä 6. marraskuuta on Ruotsissa ja Suomessa liputuspäivä. Suomessa päivää juhlitaan ruotsalaisuuden päivänä () ja Hakkapeliittain päivänä. Ruotsissa Kustaa II Aadolfin kuolinpäivänä syödään Kustaa Aadolfin leivoksia. Kustaa Aadolf oli karismaattinen ihminen. Hänen myyttinen maineensa alkoi syntyä jo hänen elinaikanaan. Nimitys "Pohjolan Leijona" on peräisin Paracelsuksen ennustuksesta, jonka mukaan Pohjolan leijona "kukistaisi jumalattomat viholliset ja perustaisi uuden valtakunnan". Myytin rakennus jatkui hänen kuolemansa jälkeen. Valtiopäivien päätöksellä hänen nimeensä lisättiin arvonimi "den store" Hän oli sankarihahmo ja Suomessakin hyvän kuninkaan symboli, jonka mainetta loi erityisesti Zacharias Topelius. Hänen legendaansa liittyi romantisoitu kuvaus hakkapeliitoista. Ruotsalainen power metal -yhtye Sabaton on tehnyt Kustaa II Aadolfista kappaleen "The Lion from the North". Katso myös Pohjolan Leijona Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Gustav II Adolf. Svenskt biografiskt lexikon. Ruotsin kuninkaat Kolmikymmenvuotinen sota Vuonna 1594 syntyneet Vuonna 1632 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

546

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kustaa%20III

Kustaa III

Kustaa III (24. tammikuuta (J: 13. tammikuuta) 1746 Tukholma - 29. maaliskuuta 1792 Tukholma) oli Ruotsin kuningas vuosina 1771-1792. Hän palautti ylimmän hallitusvallan säädyiltä kuninkaalle, edisti kulttuuria ja kävi sodan Venäjää vastaan (ns. Kustaan sota, 1788-1790). Hänen itsevaltainen hallitsemistapansa aiheutti lopulta vakavan konfliktin aateliston kanssa, ja häntä vastaan syntyi salaliitto, joka johti hänen murhaansa. Jälkipolvien silmissä Kustaa III on ollut Ruotsin historian kiehtovimpia persoonallisuuksia, ja häntä pidetään myös yhtenä Ruotsin lahjakkaimmista hallitsijoista. Hänen vahvuuksiaan olivat terävä äly ja taiteellinen lahjakkuus. Heikkouksia puolestaan olivat impulsiivisuus sekä taipumus teeskentelyyn ja teatraaliseen käytökseen. Kustaa herätti jo omana aikanaan ihmisissä hyvin ristiriitaisia tunteita. Myös nykyhistorioitsijoilla on vaikeuksia saada otetta Kustaan monitahoisesta persoonallisuudesta. Kustaa III kaappaa vallan Kustaa III tuli kuninkaaksi 25-vuotiaana, isänsä Aadolf Fredrikin kuoleman jälkeen. Ruotsin hallitusvalta kuului tuolloin säädyille, joten kuninkaan tehtäväksi jäi muodollisena valtionpäämiehenä toimiminen. Kustaalle ei kuitenkaan tällainen sivustakatsojan rooli riittänyt, sillä hänet oli kasvatettu valistuneen yksinvaltiuden kannattajaksi. Hänen mielestään kuninkaan piti toimia aktiivisesti valtakunnan politiikassa, sovitellen puolueriitoja ja lieventäen säätyjen välisiä jännitteitä. Hän oli myös aidosti huolestunut Ruotsin turvallisuudesta: Venäjä ja muut ulkovallat jakelivat anteliaasti lahjuksia ruotsalaisille poliitikoille ja sekaantuivat yhä enemmän Ruotsin sisäisiin asioihin. Oli jopa pelättävissä, että pidemmän päälle Ruotsille kävisi kuten Puolalle, joka menetti kokonaan itsenäisyytensä vuonna 1795. Yritettyään ensin turhaan vaikuttaa asioihin laillisilla keinoilla päätti Kustaa lopulta turvautua armeijan avulla tehtävään vallankaappaukseen. Upseeristo oli ollut jo pitkään tyytymätön siihen, miten armeijan tarpeet huomioitiin valtiopäivillä. Kustaa arvioi, että armeija todennäköisesti asettuisi säätyjen ja kuninkaan välisessä konfliktissa kuninkaan puolelle. Vallankaappauksen suunnittelu alkoi keväällä 1772. Kustaan tärkeimpinä avustajina suunnittelussa olivat suomalaissyntyinen vapaaherra Jakob Magnus Sprengtporten ja ruotsalainen ylijahtimestari Johan Christopher Toll. Sprengtportenin tehtävänä oli nostaa kapinaan Suomenlinnaan sijoitetut armeijan yksiköt, kun taas Tollin vastuulla oli Skåneen sijoitettujen joukkojen suostuttelu Kustaan puolelle. Tätä suunnitelmaa ryhdyttiin toteuttamaan elokuussa 1772. Säädyt saivat kuitenkin vallankaappaushankkeesta vihiä, joten Kustaalla ei ollut aikaa odottaa kapinahankkeiden onnistumista. Hän päätti luottaa omaan puhetaitoonsa: lyhyessä ajassa hän puhui Tukholmaan sijoitetut joukko-osastot puolelleen ja sai siten pääkaupungin haltuunsa. Kustaan uhkapeli kannatti. Säätyjen 50 vuotta kestänyt valta romahti yllättävän nopeasti. Kustaa saneli 21. elokuuta 1772 uuden hallitusmuodon, joka säätyjen edustajien oli pakko hyväksyä sotilaiden läsnä ollessa. Kansalla ei juurikaan ollut halua puolustaa säätyjä, sillä säätyvallan viimeiset vuodet olivat olleet poliittisesti hyvin riitaisia ja sekavia. Valtiontalous oli käynyt konkurssin partaalla. Kustaa osasi varmistella kansansuosiotaan taitavalla propagandalla, joka liioitteli säätyvallan epäkohtia ja lupasi kuningasvallan tuovan vakautta ja parempaa elintasoa. Hän myös virkisti kansan muistoja Ruotsin aiemmasta suurvalta-asemasta ja esitteli itsensä Kustaa Vaasan ja Kustaa II Aadolfin urotekojen jatkajana. Ruotsin naapurimaille vallankaappaus oli huono uutinen, sillä se vähensi niiden mahdollisuuksia vaikuttaa Ruotsin sisäisiin asioihin. Venäjä, Preussi ja Tanska olivat jopa aiemmin julistaneet, että muutokset Ruotsin hallitusmuotoon ovat casus belli, eli oikeutus sotatoimille. Venäjä oli kuitenkin vallankaappauksen aikaan sodassa Turkkia vastaan, ja lisäksi sitä työllisti Puolan ensimmäinen jako, johon myös Preussi osallistui. Tanska puolestaan kyllä keskitti joukkoja Ruotsin rajalle ja uhkasi sodalla, mutta ei lähtenyt kuitenkaan yksin sotaan Ruotsia vastaan. Vuoden 1772 hallitusmuoto Uusi hallitusmuoto siirsi toimeenpano- ja nimitysvallan kuninkaalle. Aiemmin toimeenpanovaltaa käyttänyt valtaneuvosto muuttui neuvoa-antavaksi hallintoelimeksi. Myös budjettivalta siirtyi kuninkaalle, tosin hän joutui määrävälein selvittämään valtakunnan rahojenkäyttöä säädyille. Uusille veroille oli saatava säätyjen suostumus. Lainsäädäntövalta jaettiin kuninkaan ja säätyjen kesken, eli molemmilla oli toisaalta aloiteoikeus uusiin säädöksiin, toisaalta mahdollisuus estää uusien säädösten voimaantulo (ns. veto-oikeus). Valtiopäivien koollekutsumiseen oli oikeus vain kuninkaalla. Tuomiovalta annettiin valtaneuvostolle, jonka äänestyksissä kuninkaalla oli kaksi ääntä. Kustaa otti hallitusmuotoonsa runsaasti vaikutteita Kustaa II Aadolfin vuoden 1611 hallitsijanvakuutuksesta. Sanamuodoltaan hallitusmuoto oli monin paikoin hyvin tulkinnanvarainen. Tämä saattoi johtua kiireellisestä laatimisaikataulusta, mutta tulkinnanvaraisuus saattoi myös olla tahallista. Kun syntyi epäselvyyttä jonkin säännöksen tarkoituksesta, saattoi kuningas tulkita sen omalta kannaltaan parhain päin. Vuoden 1772 hallitusmuoto muutti Ruotsin perustuslailliseksi monarkiaksi, jossa kuninkaalla oli hyvin vahva asema. Vaikka Kustaa lisäsikin huomattavasti kuninkaan valtaa, oli hänellä eurooppalaisiin virkaveljiinsä verrattuna varsin vaatimaton asema. Esimerkiksi Ranskassa ja Preussissa kuningas oli ehdoton itsevaltias, jonka ei tarvinnut jakaa valtaansa kenenkään kanssa. Kustaa III - valistunut hallitsija Kustaa III oli monessa suhteessa hyvin edistyksellinen hallitsija. Hän uudisti oikeuslaitosta lopettamalla kidutuksen käytön kuulusteluissa. Hän myös vähensi kuolemanrangaistuksen käyttöä. Uskonnollisissa asioissa hän oli suvaitsevainen: papiston enemmistön vastustuksesta huolimatta juutalaiset saivat vuonna 1782 oikeuden harjoittaa uskontoaan tietyissä Ruotsin kaupungeissa. Kulttuurielämän kannalta Kustaa oli hyvin merkittävä hallitsija. Hän perusti vuonna 1773 kuninkaallisen oopperan, vuonna 1786 Ruotsin Akatemian ja vuonna 1788 kuninkaallisen draamateatterin. Hän suosi erityisesti näyttämötaidetta, ja esiintyi itsekin näyttelijänä. Kustaan kiinnostus arkkitehtuuriin ja sisustamiseen näkyy etenkin siinä, että hänen mukaansa on nimetty kokonainen tyylisuunta, "kustavilaisuus". Enonsa Fredrik II Suuren tavoin Kustaa oli erityisen kiinnostunut ranskalaisesta kulttuurista ja puhui sujuvasti ranskaa. Mielenkiintoa riitti myös Suomen asioihin. On jopa väitetty, ettei yksikään Ruotsin hallitsija ole osoittanut niin paljon kiinnostusta Suomen kehittämiseen kuin Kustaa. Kustaa vieraili ensimmäisen kerran nykyisen Suomen alueella vuonna 1775. Vaasaan perustettiin tuolloin hovioikeus. Kustaan hallintokaudella perustettiin myös Tampereen (1779) ja Kuopion (1775) kaupungit, ja Hämeenlinna siirrettiin Kustaan aloitteesta linnan puolustusvarustusten tieltä nykyiselle paikalleen vuonna 1777. Kustaa ei ollut kuitenkaan kiinnostunut valtiontalouteen liittyvistä asioista, joten hän delegoi vastuun niistä muille. Aluksi valtiontaloudesta vastasi Johan Liljencrantz. Hän onnistui vakauttamaan valuutan arvon lunastamalla setelirahat pois liikenteestä. Ruotsi siirtyi hopearahakantaan. Valtion tuloja yritettiin lisätä säätämällä vuonna 1775 viinanpolttomonopoli valtiolle. Kansa kuitenkin jatkoi ahkerasti viinan kotipolttoa. Kun viranomaiset alkoivat sakottaa kotipolttajia ja takavarikoida viinapannuja, aiheutui tästä suurta katkeruutta, ja kuninkaan kansansuosio heikkeni. Kustaa rauhoitti tilanteen palauttamalla kotipoltto-oikeuden vuonna 1777. Kustaalla oli myös huonot puolensa. Hänen tunteellinen ja oikutteleva luonteensa teki politiikasta epäjohdonmukaista. Kuninkaan tuhlaavaisuus heikensi vaarallisella tavalla valtiontaloutta. 1780-luvulla hän alkoi hallita yhä itsevaltaisemmin ja asetti virkanimityksissä usein henkilökohtaiset mieltymyksensä pätevyyden edelle. Kuninkaan ympärille kasvoi liehittelijöiden ja juonittelijoiden verkosto, mikä heikensi valtionhallinnon toimivuutta. Hän myös perui joitakin aiemmin tehtyjä edistyksellisiä säädöksiä. Esimerkiksi vuoden 1774 painovapauslaki kavensi huomattavasti sananvapauden rajoja. Perhe-elämä Kustaa avioitui vuonna 1766 tanskalaisen prinsessan Sofia Magdalenan kanssa. Kihloihin he olivat menneet jo viisivuotiaina. Avioliitosta tuli onneton, sillä Sofia Magdalena ei uskonnollisena ja ujona koskaan sopeutunut Kustaan eloisaan hoviin. Lisäksi Kustaan äiti, leskikuningatar Loviisa Ulriika, joka oli vastustanut poikansa avioliittoa, teki parhaansa pilatakseen sen kokonaan. Kustaan ja Sofia Magdalenan välinen kirjeenvaihto on arkistoitu Uppsalan yliopiston kirjastoon. Kustaa kohteli pitkään puolisoaan varoen, mutta suomalaisen hovitallimestari Adolf Fredrik Munckin avustamana puolisot lähenivät toisiaan. Liikkui tosin huhuja näiden kolmen jakamasta vuoteesta ja mahdollisuudesta, että Munck olisi kruununperillisen Kustaa Aadolfin isä. Myöhempi historiankirjoitus on kuitenkin yleisesti vapauttanut Munckin isyysepäilyistä ja kuningasta pidetään kruununperillisen todellisena isänä, vaikka esimerkiksi kuninkaan äiti uskoikin muuta. Kustaan toinen poika Kaarle Kustaa kuoli jo vauvaiässä. Pojan kuolema oli Kustaalle niin suuri järkytys, että hän ei kyennyt osallistumaan hautajaisiin. Hyökkäys Venäjälle Vaikka Kustaa III viihtyi parhaiten teatterissa, eivät sotilasasiatkaan olleet hänelle vastenmielisiä. Ulkopolitiikassa suurin painoarvo oli idänpolitiikalla, eli Ruotsin suhtautumisessa Venäjän uhkaan. Kustaa osoitti suurta mielenkiintoa Suomen itärajan puolustusta kohtaan ja valtuutti Göran Magnus Sprengtportenin (Yrjö Maunu Sprengtporten) perustamaan rajalle pieniä helposti liikuteltavia yksiköitä, jotka soveltaisivat vihollisen torjumiseen sissitaktiikkaa. Viaporin ja Svartholman linnoituksia vahvistettiin sekä laivastoa kehitettiin. Rantasalmelle perustettiin Sprengtportenin aloitteesta Haapaniemen kadettikoulu. Sprengtporten oli erittäin lahjakas upseeri, mutta hän ajautui vuonna 1780 välirikkoon kuninkaan kanssa ja erosi virastaan. Hänen eronsa on arvioitu olleen korvaamaton vahinko Suomen puolustukselle. Sprengtporten ei ollut ainoa mies, jolla oli vaikeuksia tulla toimeen kuninkaan kanssa. 1780-luvulla aateliston tyytymättömyys kuninkaan itsevaltaiseen hallintotapaan kasvoi. Tässä tilanteessa Kustaa alkoi etsiä sotilaallisia keinoja oman kunniansa kirkastamiseksi. Ruotsin suurvalta-aseman palauttaminen valloitussodan avulla oli alun alkaenkin ollut keskeinen osa hänen ulkopolitiikkaansa. Taustalla vaikutti myös hänen halunsa esiintyä suurena Kustaa II Aadolfin kaltaisena soturikuninkaana. Ensin Kustaa suunnitteli hyökkäystä Norjaan, mutta muutti sitten mielensä ja otti tavoitteekseen Venäjälle vuosina 1721 ja 1743 menetettyjen alueiden palauttamisen. Hyökkäyssotaan olisi kuitenkin tarvittu valtiopäivien lupa, joten Kustaa tarvitsi tekosyyn sodanjulistukseen. Sellainen saatiin kesäkuussa 1788, kun venäläinen rajapartio eksyi Suomen puolelle. Sota sujui kokonaisuutena huonosti. Vaikka Venäjä oli samaan aikaan sodassa Turkkia vastaan, se pystyi puolustautumaan menestyksellisesti. Maavoimien hyökkäys Haminaa kohti pysähtyi heti alkuunsa, eikä Suursaaren meritaistelussa pystytty lyömään Venäjän laivastoa. Alkuperäinen suunnitelma Pietarin valtaamisesta osoittautui täysin epärealistiseksi. Upseerien keskuuteen levisi kapinamieliala: jotkut ottivat maanpetoksellisella tavalla yhteyttä Venäjän keisarinna Katariina II:een (ns. Liikkalan nootti), ja 112 upseeria oli mukana ns. Anjalan liitossa, jossa kuningasta arvosteltiin laittoman hyökkäyssodan aloittamisesta. Tavallisten sotilaiden keskuuteen kapina ei kuitenkaan levinnyt, vaikka olosuhteet rintamalla olivatkin enimmäkseen kurjat. Vaikeassa tilanteessa Kustaa pohti jopa kruunusta luopumista. Tanskan sodanjulistus antoi hänelle kuitenkin sopivan syyn poistua ongelmalliselta itärintamalta. Tanskalaisten hyökkäys torjuttiin, ja Kustaa levitti propagandaa, jossa hänet esiteltiin isänmaan pelastajana. Anjalan liiton upseereista puolestaan tuli kansan silmissä maanpettureita, vaikka tosiasiassa upseerit olivat vain vaatineet Ruotsin lakien noudattamista ja rauhan palauttamista. Anjalan liiton johtajat vangittiin, ja heistä yhdeksän tuomittiin kuolemaan, mutta vain yksi lopulta teloitettiin. Venäjän vastaisen sodan ratkaisutaistelut käytiin Suomenlahdella. Ruotsinsalmen ensimmäisessä meritaistelussa elokuussa 1789 Ruotsi kärsi tappion, mutta Ruotsinsalmen toinen meritaistelu heinäkuussa 1790 päättyi Ruotsin suureen voittoon. Ruotsi ja Venäjä olivat nyt molemmat saaneet tarpeekseen sotimisesta. Maiden välillä solmittiin 14. elokuuta 1790 Värälän rauha, jossa rajat pysyivät entisellään. Yhdistys- ja vakuuskirja Lujittaakseen asemaansa Kustaa III:n oli ennen kaikkea pyrittävä aateliston vallan vähentämiseen. Niinpä hallitusmuotoon lisättiin vuonna 1789 ns. yhdistys- ja vakuuskirja, joka muun muassa lakkautti valtaneuvoston ja kavensi aateliston yksinoikeutta moniin valtion virkoihin. Talonpoikien asemaa sen sijaan parannettiin, sillä heidän omistusoikeutensa perintötiloihin turvattiin. Aatelisto luonnollisestikin vastusti jyrkästi yhdistys- ja vakuuskirjaa. Kustaa ratkaisi ongelman käskemällä aateliston edustajat poistumaan asiaa käsittelevästä kokouksesta. Hänen itsevaltainen käytöksensä saavutti näin uuden huipun. Tällainen menettely voidaan jopa tulkita uudeksi vallankaappaukseksi, sillä hän muutti hallitusmuodon vastaisesti aateliston etuoikeuksia ilman sen hyväksyntää. Kuningas murhataan Kustaa III joutui hallintokautensa lopussa yhä enemmän etsimään tukea alemmilta säädyiltä. Varsinkin talonpojat olivat hyvin kuningasmielisiä. Tilanne oli Kustaan kannalta erikoinen. Hän oli erittäin hienostunut ihminen, joka viihtyi oopperassa, tanssiaisissa ja naamiaisissa. Hänen tukijansa puolestaan olivat maaseudun köyhissä oloissa asuvia talonpoikia, joille kevytmielinen hovielämä oli täysin vierasta. Kustaan taipumus luottaa vain omiin suosikkeihinsa kasvoi hänen hallintokautensa loppua kohti, mikä herätti paljon katkeruutta vallasta syrjään joutuneissa aatelismiehissä. Vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja johti lopulta kuninkaan ja aatelistoon täydelliseen välirikkoon. Tyytymättömyys kuninkaaseen kasvoi niin suureksi, että syntyi hänen murhaamiseensa tähtäävä salaliitto. Siihen kuului noin sata miestä, enimmäkseen aatelisia. Osa salaliittolaisista toivoi, että kuninkaan murhan jälkeen voitaisiin palata aiempaan hallintojärjestelmään, jossa säädyt ja varsinkin aatelisto käytti ylintä valtaa. Osa puolestaan oli mukana puhtaasti henkilökohtaisen kaunan vuoksi. Murhatyön tekijäksi valikoitui kapteeni Jacob Johan Anckarström. Hän ampui 16. maaliskuuta 1792 Kustaata kylkeen Tukholman oopperatalon naamiaisissa. Kuninkaan haavoja ei pidetty ensin hengenvaarallisina, mutta ammuksena käytetty ruostunut rautanaula aiheutti kuolion, ja kuningas kuoli kaksi viikkoa myöhemmin. Uudeksi kuninkaaksi tuli hänen alaikäinen poikansa Kustaa IV Aadolf. Salaliittolaiset eivät saavuttaneet poliittisia tavoitteitaan, sillä kuninkaan murhaa pidettiin kansan keskuudessa raukkamaisena tekona. Kustaan luoma kuningasvaltainen hallintojärjestelmä jäi voimaan. Koska Kustaa IV Aadolf oli alaikäinen, valta siirtyi Kustaa III:n veljelle, Södermanlannin herttua Kaarlelle, joka syrjäytti Kustaa III:n suosikit laillisuuden rajoja hiponein keinoin oman suosikkinsa vapaaherra Gustaf Adolf Reuterholmin avulla. Kustaa III:n murha sai paljon huomiota myös ulkomailla. Kustaa oli ollut jyrkästi Ranskan vallankumousta vastaan, ja oli jopa laatinut kunnianhimoisia suunnitelmia siitä, miten hänen avustuksellaan vanha hallinto palautettaisiin Ranskaan. Paljon myöhemmin, 1850-luvulla, italialainen Giuseppe Verdi sävelsi oopperan nimeltä "Naamiohuvit", joka perustuu väljästi Kustaa III:n murhaan. Lähteet Fagerlund, Rainer - Villstrand, Nils Erik - Jern, Kurt: Kuninkaita ja alamaisia. Suomentanut Mirja Itkonen. Schildt 2000. ISBN . Grenholm, Gunvor (toim.): Den svenska historien 9. Bonniers 1978. ISBN . Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta. Werner Söderström Osakeyhtiö 1999. ISBN . Virrankoski, Pentti: Suomen historia 1, s. 321-342. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001. ISBN . Viitteet Aiheesta muualla Ruotsin kuninkaat Ruotsalaiset henkirikosten uhrit Vuonna 1746 syntyneet Vuonna 1792 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

547

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kustaa%20IV%20Aadolf

Kustaa IV Aadolf

Kustaa IV Aadolf (1. marraskuuta 1778 Tukholma, Ruotsi - 7. helmikuuta 1837 Sankt Gallen, Sveitsi) oli Ruotsin kuningas 1792-1809. Hän oli viimeinen Suomea hallinnut Ruotsin kuningas. Nuori ja vakavamielinen kuningas Kustaa IV Aadolf oli Kustaa III:n ja Sofia Magdalenan vanhin poika. Kun Kustaa III murhattiin maaliskuussa 1792, oli Kustaa IV Aadolf vasta 13-vuotias. Holhoojahallituksen johtoon tuli hänen setänsä Kaarle-herttua, mutta käytännössä valta oli kreivi Gustaf Adolf Reuterholmilla, joka oli Kaarle-herttualle läheinen vapaamuurariveli. Holhoojahallituksen kausi kesti vuoteen 1796 saakka, jolloin Kustaa IV Aadolf tuli täysi-ikäiseksi ja ryhtyi hallitsemaan itsenäisesti. Hän erotti lähes välittömästi Reuterholmin ja nimitti korkeisiin virkoihin samoja miehiä, joihin hänen isänsä oli luottanut. Muun muassa Johan Christopher Toll ja Gustaf Mauritz Armfelt nousivat merkittävään asemaan hänen hovissaan. Kustaa III:n ajan vilkas ja kulttuuripainotteinen hovielämä ei kuitenkaan palannut takaisin, sillä Kustaa IV Aadolf oli vakavamielinen ja syvästi uskonnollinen mies. Hänen mielenkiintonsa suuntautui maatalouden tuottavuuden parantamiseen ja muihin vastaaviin käytännöllisiin hankkeisiin. Isänsä Kustaa III:n tavoin Kustaa IV Aadolf pyrki hallitsemaan itsevaltaisesti. Hän yritti välttää valtiopäivien koolle kutsumista, sillä hän pelkäsi ranskalaisten vallankumousaatteiden tarttuneen myös ruotsalaisiin alamaisiinsa. 1700-luvun lopun katovuodet ja rautamalmin vientivaikeudet ajoivat kuitenkin Ruotsin valtiontalouden niin syvään kriisiin, että kuninkaan oli pakko kutsua valtiopäivät koolle Norrköpingiin vuonna 1800, jotta hän saisi säätyjen suostumuksen lisäveroille. Valtiopäivillä oli varsinkin aateliston taholta odotettavissa vastarintaa, sillä se suhtautui penseästi kuninkaan vahvaan valta-asemaan. Aatelisto ei kuitenkaan halunnut ajautua välirikkoon kuninkaan kanssa, sillä tämä oli varsin suosittu kansan keskuudessa. Oli myös yleisesti tiedossa, että talouskriisi ei ollut Kustaa IV Aadolfin tuhlaavaisuuden syytä, sillä hän oli hyvin säästäväinen mies. Kuningas sai lopulta suostumuksen lisäveroille. Jotkut lisäverojen vastustajat oli tosin pitänyt hiljentää kiristyksen avulla: kuningas uhkasi aloittaa uudelleen Kustaa III:n murhan tutkimukset, mikä olisi saattanut paljastaa kiusallisia asioita monien vastustajien menneisyydestä. Lisäveroja alettiin periä muun muassa sokerista, pelikorteista, taskukelloista ja koirista. Valtiopäivien yhteydessä päätettiin myös rahauudistuksesta, jolla yritettiin saada setelirahan inflaatio kuriin. Ruotsi joutui lopulta myymään Wismarin kaupungin Mecklenburgille saadakseen riittävästi hopeaa setelirahojen lunastamista varten. Ulkopoliittiset ongelmat kasaantuvat Napoleonin sodat levisivät 1800-luvun alussa lähes koko Eurooppaan. Kustaa IV Aadolf yritti aluksi pitää Ruotsin sotien ulkopuolella ja solmi vuonna 1800 puolueettomuusliiton Venäjän, Preussin ja Tanskan kanssa. Iso-Britannia ei kuitenkaan hyväksynyt puolueettomuutta, vaan vaati kaikkia valtioita lopettamaan kaupan vihollisensa Ranskan kanssa. Brittien laivasto iski Tanskaan ja uhkasi myös Ruotsia, jolla ei ollut edellytyksiä torjua brittien hyökkäystä. Ruotsi joutui luopumaan puolueettomuudestaan ja käymään jatkossa ulkomaankauppaansa brittien sanelemin ehdoin. Kustaa IV Aadolf alkoi vuoden 1803 paikkeilla siirtyä selkeästi Ison-Britannian puolelle Ranskaa vastaan. Liittoutuminen Ison-Britannian kanssa olisi ollut perusteltavissa järkevästi, sillä Iso-Britannia oli Ruotsin tärkein kauppakumppani. Kuninkaan ulkopoliittinen suunnanmuutos perustui kuitenkin lähinnä tunteisiin. Kustaa IV Aadolfin oikeustajua nimittäin loukkasi se, että Napoleon I oli röyhkeästi kaapannut vallan Ranskassa ja oli alkanut vaatia itselleen kuninkaille kuuluvaa kunnioitusta. Vähitellen hänen Napoleon-vihansa kasvoi niin suureksi, että hän alkoi pitää tätä Raamatun ennustamana Antikristuksena. Ruotsi liittyi Napoleonin vastaiseen sotaan vuonna 1805 ja siirsi joukkoja Pommeriin. Kustaa IV Aadolf johti henkilökohtaisesti sotatoimia, mutta hän ei ollut Napoleonin kaltainen strateginen nero, vaan antoi sodanjohtajana itsestään melko naurettavan vaikutelman. Myös Ruotsin armeija oli heikosti varautunut sodankäyntiin. Napoleonin joukot ajoivat ruotsalaiset nopeasti täydellisen tappion partaalle, ja Ruotsin oli pakko vetäytyä vähin äänin sodasta. Kustaa IV Aadolf ei kuitenkaan ottanut tästä opikseen, vaan uskoi yhä jääräpäisesti siihen, että Ruotsin kannattaa jatkaa jyrkkää Napoleonin vastaista politiikkaansa. Suomen sota ja kuninkaan syrjäyttäminen vallasta Venäjän keisari Aleksanteri I ja lähes koko Euroopan valloittanut Ranskan keisari Napoleon Bonaparte sopivat Tilsitissä heinäkuussa 1807, että Venäjä yrittäisi taivuttaa Ruotsin mukaan Ison-Britannian vastaiseen kauppasaartoon eli mannermaasulkemukseen ensin diplomaattisin keinoin ja mikäli se ei auta, niin tarvittaessa vaikka voimatoimin hyökätä Ruotsiin vastatoimeksi sen epäviisaasta liittoutumisesta Ison-Britannian kanssa. Kustaa IV Aadolf ei taipunut Venäjän keisarin vaatimuksiin. Kuningasta varoitettiin useasti Venäjän hyökkäysaikeista idässä, mutta hän ei jostain syystä uskonut varoituksiin. Suomen puolustus laiminlyötiin, kuningas odotti kevättä ja Englannista meritse saapuvia apujoukkoja. Kun Venäjä talvella 1808 hyökkäsi ilman sodanjulistusta, oli Ruotsin armeijan pääjoukko toisella puolella valtakuntaa Skånessa, varautuneena Tanskan suunnalta tulevaan hyökkäykseen, jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Suomen sota 1808-1809 oli Ruotsille sotilaallinen katastrofi, sillä lähes koko Suomi menetettiin viholliselle muutamassa kuukaudessa ja lopulta Ruotsi joutui luovuttamaan kolmasosan alueestaan Venäjälle. Kustaa IV Aadolfin sodanjohtokyvyt osoittautuivat jälleen vähäisiksi, ja kun hänen johtamansa vastahyökkäys epäonnistui, sai hän raivokohtauksen ja syytti upseereitaan petoksesta. Vastoinkäymiset johtivat vähitellen siihen, että kuninkaan mielenterveys alkoi horjua. Yleinen mieliala alkoi kääntyä kuningasta vastaan, ja varsinkin armeijassa oltiin katkeria kärsityistä tappioista. Syntyi kuninkaan vastainen salaliitto, ja 13. maaliskuuta vuonna 1809 seitsemän sotilasta Carl Johan Adlercreutzin johdolla ryntäsivät kuninkaan linnaan ja pidättivät ja vangitsivat kuninkaan ja tämän perheen. Häntä pidettiin kotiarestissa Gripsholmin linnassa. Valta siirrettiin väliaikaiselle hallitukselle, jonka johtoon tuli Kaarle-herttua, josta myöhemmin tuli lyhyaikainen kuningas Kaarle XIII. Tämä kutsui valtiopäivät koolle. Kustaa IV Aadolf luopui vapaaehtoisesti vallasta 29. maaliskuuta 1809, säästääkseen kruununsa pojalleen, mutta 19. toukokuuta 1809 valtiopäivät päättivät, että hänen jälkeläisensä ovat menettäneet oikeuden Ruotsin kuninkuuteen. Lisäksi hänet päätettiin joulukuussa 1809 karkottaa perheineen Ruotsista. Perhe matkusti Badeniin Saksaan, jonne perhe jäi syrjäytetyn kuninkaan jatkaessa matkaa Sveitsiin. Kustaa IV Aadolf oli aluksi hyvin masentunut kohtalostaan, ja hänen avioliittonsakin päätyi eroon vuonna 1812. Kustaa IV Aadolf vietti kiertelevää elämää eurooppalaisissa kaupungeissa vuoteen 1833 asti, jolloin hän asettui asumaan St. Galleniin, Sveitsiin. Siellä Kustaa IV Aadolf kuoli vuonna 1837. Ainoa tapa, jolla entinen kuningas saattoi maanpaossa ollessaan vaikuttaa politiikkaan, oli kirjoittaminen sanomalehtien mielipidepalstoille. Vähäisestä vaikutusvallastaan huolimatta hän toisinaan epäili, että ruotsalaiset agentit yrittivät tappaa hänet. Niinpä hän käytti maanpakolaisvuosinaan muun muassa salanimiä "eversti Gustafsson" ja "Gottorpin kreivi". Kuningas Oskar II:n aikana Kustaan ruumis tuotiin Ruotsiin ja haudattiin Riddarholmskyrkaniin, Tukholmaan. Avioliitto ja perhe Kustaa IV Aadolfin puoliso oli vuosina 1797-1812 Fredrika Dorotea (1781-1826). Avioliitosta syntyi kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Kustaa IV Aadolfin vanhin poika Kustaa, Vaasan prinssi (1799-1877) loi menestyksekkään sotilasuran Itävallan armeijassa. Hän piti isänsä kuoleman jälkeen itseään Ruotsin laillisena hallitsijana, mutta ei koskaan ryhtynyt konkreettisiin toimiin syrjäyttääkseen Ruotsia Kaarle XIII:n jälkeen hallinneen Bernadotten hallitsijasuvun. Jälkimaine Historioitsijat ovat yleensä pitäneet Kustaa IV Aadolfia huonona hallitsijana. Häntä on luonnehdittu ahdasmieliseksi ja jääräpäiseksi mieheksi, joka syyllistyi karkeisiin ulkopoliittisiin virheisiin ja vei siten Ruotsin yhteen historiansa pahimmista kriiseistä. Kaunokirjallisuudessa hänestä on jopa tehty mahtipontinen typerys: J. L. Runebergin runossa "Kuningas" (Vänrikki Stoolin tarinat, osa 1) Kustaa IV Aadolf pukee ylleen suuren edeltäjänsä Kaarle XII:n univormun, esiintyy juhlallisesti tuossa asussa avustajilleen ja kuvittelee tällä teollaan vahvistavansa suomalaisten taistelutahtoa venäläisiä vastaan. Kuningas juhlallisna, kuin mikä jumala, kahdennentoista Kaarlen nyt nähtiin puvussa. Täll' erää liian ylväs hän oli puhumaan, salissa pitkill' astui hän askelilla vaan. Runeberg kohteli kuningasta kuitenkin tarpeettoman tylysti. Kustaa IV Aadolf ei ollut typerys, vaan ymmärsi hyvin muun muassa valtiontalouteen liittyviä asioita. Hänellä oli myös aitoa kiinnostusta kansansa elinolojen parantamiseen. Lähteet Alf Henrikson (1966): Svensk historia, sivut 741-759, 3. painos, Bonniers, ISBN Aiheesta muualla Ruotsin kuninkaat Vuonna 1778 syntyneet Vuonna 1837 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

548

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kreikkalaiskatolisuus

Kreikkalaiskatolisuus

Kreikkalaiskatolisuus voi tarkoittaa: kaikkia tai eräitä idän katolisia kirkkoja vanhahtavassa kielenkäytössä ortodoksisia kirkkoja; sanan tämä merkitys on kuitenkin oleellisesti muuttunut. Kielitoimiston sanakirjassa vuodelta 2017 ainoa merkitys kuitenkin on yhä ortodoksisuus.

549

https://fi.wikipedia.org/wiki/Behaviorismi

Behaviorismi

Behaviorismi on psykologian lähestymistapa, joka perustuu oletukseen, että ihmisten ja eläinten käyttäytymistä voidaan selittää vain kolmannen persoonan näkökulmasta eli ulkoisen, muille näkyvän toiminnan kautta käyttäytymistä tutkivan tieteen keinoin turvautumatta sisäisiin selittämisen keinoihin eli viittaamatta mieleen, ajatuksiin, tunteisiin tai vastaaviin ihmisen mielensisäisiin ilmiöihin. Keskeistä lähestymistavalle on ihmisen tutkiminen luonnontieteellisen objektiivisuuden ihanteen mukaisesti. Behavioristisessa lähestymistavassa on erilaisia korostuksia. "Löyhemmät" behavioristit väittävät yksinkertaisesti, että käyttäytymisen havainnointi on paras tai otollisin keino tutkia psykologisia ja psyykkisiä tapahtumia. Toiset katsovat, että se on itse asiassa ainoa keino selvittää tällaisia tapahtumia, kun taas toiset väittävät, että käyttäytyminen itsessään on ainoa otollinen psykologian tutkimuskohde, ja että yleisillä psykologisilla termeillä (kuten uskomus, päämäärät jne.) ei ole muita viittauksia tai ne viittaavat vain käyttäytymiseen. Radikaalien behavioristien mielestä psykologian tulisi olla luonnontiede samalla tavalla kuin fysiikka tai kemia, ilman mitään viittauksia eliöiden olettamuksellisiin sisäisiin tiloihin niiden käyttäytymisen syynä. Teoreettinen behaviorismi sallii sisäiset tilat, mutta ei vaadi sitä että ne olisivat henkisiä tai että niillä olisi mitään suhdetta yksilölliseen kokemukseen. Behavioristinen psykologia syntyi pitkälti positivistisena vastalauseena psykodynaamiselle psykologialle. Behaviorismi hallitsi psykologiaa suuren osan 1900-lukua. Kognitivismi syrjäytti behaviorismin vuosisadan loppupuolella ja on nykyisin psykologian valtavirta. Behavioristisen psykologian historia Psykologiassa behaviorismi kehittyi vasteena introspektionismin puutteisiin. Jonkun henkilön omaan sisäiseen havainnointiin perustuvat selostukset omasta sisäisestä henkisestä elämästään eivät mahdollista tarkkaa tutkimusta eikä niitä voi käyttää ennustavien yleistyksien tekemiseen. Behavioristit katsoivat, että psykologia ei voi olla tieteellistä ilman yleistettävyyttä ja mahdollisuutta jonkun kolmannen persoonan suorittamaan tutkimukseen. Näin psykologiasta tuli poistaa kokonaan ajatus sisäisestä henkisestä elämästä (ja samalla ontologisesti itsenäisestä mielestä) ja siinä tuli keskittyä sen sijaan havaittavan käyttäytymisen kuvaamiseen. Ensimmäiset psykologiaa behavioristisesti lähestyneet tutkijat olivat venäläisiä. Kuuluisin heistä oli Ivan Pavlov, jonka luoma klassisen ehdollistumisen esimerkki tunnetaan nimellä Pavlovin koira: koiran kielelle ripoteltiin lihajauhoa samalla kelloa soittaen. Lihajauho sai koiran kuolan valumaan, ja kun tätä oli toistettu tarpeeksi, koira alkoi kuolata myös pelkän kellon äänestä. Yhdysvaltalaisista 1900-luvun alkupuolen behavioristeista tunnetuimmat ovat Edward Lee Thorndike, John B. Watson (1878-1958) ja B. F. Skinner. Watsonin kuuluisuuteen liittyy myös varjopuoli — hänen kokeensa Pikku Albertina tunnetun lapsen kanssa ovat muodostuneet varoittavaksi esimerkiksi kontrolloitujen psykologisten kokeiden saralla. Watson katsoi ihmisen olevan syntyessään "tyhjä taulu" (tabula rasa, lat.), ja koko persoonallisuus on ehdollistumisen tulosta. Yhdeksänkuukautisen Albertin lisäksi koetilanteessa oli valkoinen kesyhiiri. Aina, kun lapsi kurotti hiirtä leikkiäkseen sen kanssa, hänet säikäytettiin metallisella kolahduksella. Hän ehdollistui pelkäämään hiiriä, ja pian pelon havaittiin laajentuneen koskemaan myös muita karvaisia eläimiä. Albertille kaavailtua pelon poisoppimiskoetta ei ehditty tehdä, koska hän muutti äitinsä kanssa toiselle paikkakunnalle. Psykologi Hall P. Beck työryhmineen sai vuonna 2009 selvitettyä Pikku-Albertin myöhemmät vaiheet. Albert, oikealta nimeltään Douglas Merritte, sairastui ja kuoli aivojen nestekierron häiriöön kuuden vuoden ikäisenä 10. toukokuuta 1925. Psykologit olettavat, että ilman toistoa vahvatkin ehdollistumat lientyvät jokseenkin helposti. Nykybehavioristit myöntävät, että myös kognitiolla on sijaa psykologiassa, ja alkuaikojen tabula rasa -käsityksestä on luovuttu. Behaviorismi mielenfilosofiassa Mielenfilosofiassa behaviorismi on reduktionistinen käsitys, jonka mukaan mielen ja tietoisuuden käsitteet voidaan palauttaa käyttäytymiseen. Filosofinen behaviorismi kehittyi samaan aikaan kun behavioristinen kehitys oli käynnissä psykologiassa. Sitä on joskus kutsuttu myös loogiseksi behaviorismiksi. Filosofista behaviorismia luonnehti voimakas verifikationismi, joka piti todentamisen ulkopuolella olevia väittämiä sisäisestä henkisestä elämästä mielettöminä. Behavioristille henkiset tilat eivät olleet sisäisiä tiloja, joista voitiin antaa sisäiseen havainnointiin perustuvia selostuksia. Ne olivat vain kolmannen osapuolen tekemiä kuvauksia joidenkin henkilöiden käyttäytymisestä tai taipumuksista käyttäytyä tietyllä tavalla, tarkoituksena muiden käyttäytymisen selittäminen ja ennustaminen. Behaviorismi hallitsi mielenfilosofiaa suuren osan 1900-lukua, erityisesti sen ensimmäisellä puoliskolla. Se menetti suosionsa 1900-luvun loppupuolella kognitivismin nousun myötä. Kognitivistit hylkäsivät behaviorismin useiden ilmeisten ongelmien vuoksi. Behaviorismi on esimerkiksi arkikäsitysten vastaista nimittäessään myös jonkun tuntemaa päänsärkyä käyttäytymiseksi. Analyyttiseen filosofiaan on kuulunut näkemyksiä, joiden kannattajat ovat kutsuneet niitä tai joita on kutsuttu behavioristisiksi. Loogisessa behaviorismissa, jota ovat kannattaneet esimerkiksi Rudolf Carnap ja Carl Hempel, psykologisten väittämien merkitys seurasi suoraan niiden todentamisehdoista: psykologinen tila oli olemassa vain jos se ilmeni käyttäytymisenä. W. V. O. Quine hyödynsi kielifilosofiassaan tietyn tyyppistä behaviorismia, joka sai vaikutteita joistakin Skinnerin ajatuksista. Gilbert Ryle puolusti tietyn tyyppistä behaviorismia teoksessaan The Concept of Mind. Myös Daniel Dennett on pitänyt itseään tietyn tyyppisenä behavioristina. On usein katsottu, että Ludwig Wittgenstein olisi puolustanut behavioristista näkökantaa. Vaikka hänen näkemystensä ja behaviorismin välillä on paljon yhtäläisyyksiä, väite siitä että hän olisi ollut behavioristi on kuitenkin kiistelty. Myös matemaatikko Alan Turingia on joskus pidetty behavioristina, mutta hän ei itse katsonut olevansa sellainen. Behavioristinen oppimiskäsitys Behavioristisen oppimiskäsityksen taustalla on luonnontieteellinen ajattelu, jossa ihmisen ja eläimen oppiminen nähdään samanlaisena. Oppija on "tyhjä taulu" (tabula rasa), johon kokemukset ja aistihavainnot piirtävät tietoa. Keskeisiä pedagogisia periaatteita ovat vahvistaminen, välitön palaute, opeteltavan aineksen pilkkominen pieniin osiin ja virheellisten vastausten nopea sivuuttaminen. Oppimistilanteessa käyttäytymistä säädellään ulkopuolelta joko palkitsemalla toivottua käytöstä (vahvistaminen) tai rankaisemalla ei-toivottua (heikentäminen). Tavoitteena on synnyttää ärsyke-reaktiokytkentöjä, joissa ympäristöstä tuleva ärsyke muodostaa opitun reaktion. Katso myös Kognitivismi Lähteet Aiheesta muualla Mielenfilosofia Psykologian koulukunnat Seulonnan keskeiset artikkelit

551

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4kuu

Kesäkuu

Kesäkuu on gregoriaanisessa ja juliaanisessa kalenterissa vuoden kuudes kuukausi. Suomessa sitä pidetään yleisesti ensimmäisenä kesäkuukautena. Kesäkuussa on 30 päivää. Toukokuu edeltää kesäkuuta ja heinäkuu seuraa sitä. Suomessa kesäkuu on etelässä lämpenevien kesäsäiden ja alkukesän ja keskikesän valoisten öiden aikaa, pohjoisessa se on yöttömän yön ja kesän alkamisen aikaa. Kesäkuun nimi Kesäkuun nimi ei tule lämmintä vuodenaikaa tarkoittavasta kesä-sanasta, vaan suomen lounaismurteiden kesantoa tarkoittavasta sanasta kesä. Kesantopelto kynnettiin ensimmäisen kerran kesäkuussa. Lämmintä vuodenaikaa lounaismurteissa tarkoittaa sana suvi. Kesäkuun latinankielinen nimi Iunius tulee roomalaisen jumalattaren Junon nimestä. Juppiterin puoliso Juno oli avioliiton, äitiyden ja naisten suojelija. Sääolot kesäkuussa Keskilämpötila Kesäkuun keskilämpötilat eri puolilla Suomea vaihtelevat. Vantaalla kesäkuun keskilämpötila on noin +15 C, Lahdessa noin +14,8 C, Tampereella noin +14,5 C, Kuopiossa noin +14 C, Oulussa noin +13,5 C ja Sodankylässä noin +11 C. Etelä-Suomessa tyypillinen päivälämpötila kesäkuun alussa noin 18-20 astetta ja kesäkuun loppupuolella noin 20-22 astetta. Pohjois-Suomessa päivälämpötilat ovat kuun alussa noin 14-16 astetta ja kuun lopussa noin 19-21 astetta. Myös hellejaksot ja pohjoisen kylmänpurkaukset ovat kummatkin tähän aikaan vuodesta mahdollisia, mutta kuitenkaan mitään takatalvia ei enää kesäkuussa onnistu syntymään Suomessa, vaikkakin räntäsateet ovat mahdollisia. Etelä-Suomessa on kesäkuussa keskimäärin 5-6 hellepäivää ja Lapissa 2-3 hellepäivää. Sädemäärät Kesäkuussa pohjolan ilmasto alkaa jo hiljalleen kostua kevään jäljiltä, mikä näkyy etenkin iltapäivän rankkasateiden lisääntymisenä. Lämmin ilmamassahan on yleensä kosteaa, mutta sateet kuuroluonteisempia kuin viileän ilmamassan. Tästä aiheutuu myös ukonilmoja. Sateisuuden lisääntymisestä huolimatta kesäkuu lienee koko Suomessa vuoden aurinkoisin kuukausi. Kasvien kukinta Kesäkuinen luonto Suomessa on hyvin rehevä ja monet kukkakasvit kukkivat juuri kesäkuussa. Kesäkuun alussa luonnossa kukkivat muun muassa pihlaja, metsämarjat ja orvokit. Kesäkuun lopulla huomion arvoisin kukkiva kasvi on lupiini, joka on nykyään varsinkin Etelä-Suomessa hyvin runsaslukuinen, etenkin teiden varsilla. Puutarhoissa kukkivat kesäkuussa esimerkiksi omenapuut, juhannusruusu, alppiruusu ja pihasyreeni. Pohjois-Lapin tunturikoivikot tulevat lehteen yleensä vasta kesäkuun alussa. Lapin tunnuskukka, kullero kukkii juhannuksen tienoilla. Keväällä laulantansa aloittaneet laululinnut jatkavat yleensä laulantaansa läpi kesäkuun. Kesäkuussa monilla linnuilla on jo pesäpoikasia. Suurten nisäkkäiden keväällä syntyneet jälkeläiset kasvavat ja voimistuvat kesäkuulla. Muuta Vanha kansa kutsui juhannusta edeltävää kesää lyhyeksi eli pikkukesäksi. Sen jälkeen alkoi pitkä eli isokesä. Koululaisten lomakausi alkaa kesäkuun alkupäivinä. Kesäkuussa Lapissa on selvä yötön yö, ja Etelä-Suomenkin yöt ovat hyvin valoisia. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

552

https://fi.wikipedia.org/wiki/Keskusta

Keskusta

Keskusta tarkoittaa seuraavia: keskusta, kaupungin tai muun taajaman ydin Keskusta, edelliseen liittyen erisnimenä: Keskusta, Forssan kaupunginosa Keskusta, Jyväskylän keskeisin kaupunginosa Keskusta, yksi Keravan kaupunginosista Keskusta, yksi Parkanon kaupunginosista Keskusta, Pietarsaaren kaupunginosa Keskusta, yksi Tampereen suuralueista Keskusta, yksi Turun suuralueista keskusta, poliittisesti vasemmiston ja oikeiston väliin sijoittuva poliittinen ryhmä Suomen Keskusta, lyhyemmin Keskusta, suomalainen puolue keskusta, shakkipelissä pelilaudan keskiosa Keskusta, keskustanuorten vuosina 1966-2013 julkaisema järjestölehti. Katso myös 1. kaupunginosa

554

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kielipolitiikka

Kielipolitiikka

Kielipolitiikka on kielen tai kielten ja yhteiskunnan välisten suhteiden järjestämistä tietoisilla toimilla. Kielipolitiikan piiriin kuuluu muun muassa uhanalaisten kielten elvyttäminen sekä koulutuksen kielen valitseminen. Kielipoliittiset toimet voivat kohdistua myös kieleen itseensä. Tällaisia toimenpiteitä ovat esimerkiksi jonkin kielimuodon vakiinnuttaminen yleiskieleksi ja kielenhuolto. Kielipolitiikka Suomessa Suomen kielipolitiikan keskeisiä piirteitä on ollut maan kahden kansalliskielen väliset suhteet vaikka viime vuosikymmeninä huomioita on kiinnitetty enemmän myös muihin kielivähemmistöihin. Lähteet

555

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarle%20XI

Kaarle XI

Kaarle XI (24. marraskuuta 1655 - 5. huhtikuuta 1697) oli Ruotsin kuningas 1660-1697. Kaarle syntyi kuningas Kaarle X Kustaan ja kuningatar Hedvig Eleonooran perheeseen. Hän oli isänsä kuollessa vasta 4-vuotias. Kaarlen holhoojahallitus oli heikko, kun Kaarle itse ryhtyi hallitsemaan ja sai täysivaltaisuuden vuonna 1672. Kaarle pani toimeen ison peruutuksen, jossa valtion tulot yksin Suomessa Käkisalmen lääniä lukuun ottamatta lisääntyivät peruutettujen lahjoitusmaiden takia noin hopeataalarilla. Sotalaitos järjestettiin jo aikaisemmin alkuunpannun ruotujaon pohjalla. Kaarle XI ylläpiti järjestystä ja valvoi virkamiesten toimia ankarasti. Viljelystä edistettiin autiotiloja asuttamalla ja uudisasutuksella. Piispat, etenkin Juhana Gezelius vanhempi toimittivat uskonnollista kirjallisuutta ja vaativat papistoa pitämään huolta lukutaidon opettamisesta. Kirkko, jossa jäykkä oikeaoppisuus oli vallalla, ylläpiti ankaraa kuria. Tälle rauhalliselle kehitykselle tuottivat suurta tuhoa Suomea 1695-1697 kohdanneet ankarat kadot ja niiden jäljessä kulkeva puute ja taudit. Kaarle XI kuoli 5. huhtikuuta 1697 vatsasyöpään. Hänen puolisonsa oli tanskalaissyntyinen Ulriika Eleonoora vanhempi. Lähteet Aiheesta muualla Ruotsin kuninkaat Vuonna 1655 syntyneet Vuonna 1697 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

556

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarle%20X%20Kustaa

Kaarle X Kustaa

Kaarle X Kustaa () oli Ruotsin kuningas vuosina 1654-1660. Hän kävi Pohjan sotaa Puola-Liettuan ja Venäjän johtamaa liittoumaa vastaan, tavoitteena luoda Pohjois-Eurooppaan mahtivaltio. Kaarle X Kustaa oli ensimmäinen hallitsija niin sanotusta pfalzilaisesta suvusta, joka nostettiin Ruotsin valtaistuimelle Vaasan hallitsijasuvun sammuttua. Elämäkerta Ennen kuninkuutta Kaarlen isä oli pfalzkreivi Juhana Kasimir ja hänen äitinsä Kustaa II Aadolfin siskopuoli Katariina. He olivat paenneet Ruotsiin kolmikymmenvuotista sotaa. Kaarle syntyi Nyköpingshusissa 8. marraskuuta 1622. Nuorukaisena Kaarle otti osaa sotaan ja sai opetusta Lennart Torstenssonilta. Hän kunnostautui Breitenfeldin taistelussa vuonna 1642 ja Jankowin taistelussa vuonna 1645. Vuonna 1645 Kaarle palasi Ruotsiin aikeenaan kosia serkkuaan, kuningatar Kristiinaa. Tästä ei tosin tullut mitään, mutta Kaarle sai komennuksen takaisin Saksaan, jossa hän otti osaa Westfalenin rauhan toimeenpanoon. Vuonna 1649 Kristiina, Vaasa-suvun viimeinen edustaja, nimitti aatelin vastustuksesta huolimatta Kaarlen kruununperillisekseen. Kaarle vetäytyi Öölantiin. Kristina luopui kruunustaan 6. kesäkuuta 1654 ja samana päivänä Kaarle Kustaasta tuli Ruotsin kuningas. Hän meni samana vuonna naimisiin Holstein-Gottorpin prinsessan Hedvig Eleonooran kanssa. He saivat yhden lapsen, josta sittemmin tuli Kaarle XI. Avioliiton poliittinen merkitys oli suuri, sillä se tuki liittoa Ruotsin ja Holstein-Gottorpin ruhtinaskunnan välillä. Holstein-Gottorpilla oli pitkään ollut konflikteja Tanskan kanssa. Sota Puolaa vastaan Vain vuosi kruunauksensa jälkeen Kaarle aloitti sodan Puolaa vastaan. Puolassa oleva Vaasa-suvun haara vaati Ruotsin kruunua. Puola kärsi nyt kasakoiden kapinasta, ja vuonna 1654 myös Venäjä oli hyökännyt Puolaan. Ensi alkuun sota kävi hyvin ja Varsova vallattiin elokuussa 1655. Armeija jatkoi Krakovaan, joka vallattiin kaksi kuukautta myöhemmin. Kaarle löi Puolan kruununarmeijan Voinczin taistelussa 23. syyskuuta. Puolan kuningas Juhana II Kasimir pakeni Sleesiaan. Kaarlen ajatus oli jakaa Puola sen vihollisten kesken, jolloin Ruotsi olisi ottanut itselleen Itämeren rannikon eli Itä-Preussin. Preussi tosin kuului Brandenburgin vaaliruhtinaalle Fredrik Vilhelmille, joka ei katsonut suopeasti Ruotsin aikeita, mutta Kaarle sai pakotettua Brandenburgin liittolaisekseen. Puolan kansa nousi Kaarlea vastaan, ja sotaonni kääntyi. Koko vuoden 1656 kevät kului Ruotsin armeijan liikkuessa ympäri Puolaa lyömässä kapinoita. Muitakin vihollisia Ruotsilla riitti. Kesäkuussa 1656 Venäjä hyökkäsi Ruotsin Liivinmaahan ja valtasi Laatokan länsirannat tunkeutuen seuraavana vuonna sissijoukoilla Saimaalle asti niin sanotussa ruptuurisodassa. Ruotsin entinen vihollinen Saksan keisari Ferdinand III alkoi myös varustaa maanpaossa olevaa Puolan kuningasta. Alankomaat eivät pitäneet Ruotsin aikeista vallata koko Itämeren rannikko, ja selustassa odotti perivihollinen Tanska. Vuoden 1657 alussa Ruotsin asema Puolassa oli erittäin tukala. Brandenburg vetäytyi pois Ruotsin kanssa tekemästään liitosta. Keisari solmi liiton Puolan kanssa toukokuussa 1657, ja kaiken lisäksi Tanska julisti sodan Ruotsille kesäkuussa. Sota Tanskaa vastaan Kaarle X Kustaa teki nyt täyskäännöksen ja suuntasi armeijansa Tanskaa kohti. Puolaan hän jätti vain vähäisiä varuskuntia Preussiin. Vuoden 1657 syksyn aikana Kaarle valloitti Jyllannin, ja tammi-helmikuussa Ruotsin armeija ylitti jään peittämät Vähän-Beltin ja Ison-Beltin. Armeijan ollessa vain parinkymmenen kilometrin päässä Kööpenhaminasta solmittiin rauha, jossa Skåne, Halland, Blekinge, Bornholm, Bohuslän ja Trondheimin lääni siirtyisivät Ruotsille. Tämän jälkeen Kaarle olisi halunnut jatkaa sotaa Saksassa, tällä kertaa Itävaltaa ja Brandenburgia vastaan. Saksan sotaretkestä ei kuitenkaan tullut mitään. Armeijalle, joka melkein kokonaan koostui palkkasotureista, oli pakko löytää tekemistä. Toinen sota Tanskaa vastaan Elokuussa 1658 Kaarle lähetti armeijansa jo toiseen kertaan Tanskaa vastaan. Tällä kertaa tavoitteena oli pyyhkiä Tanska kokonaan pois maailmankartalta. Sota ei sujunutkaan niin hyvin kuin ensimmäisellä kerralla. Lokakuussa 1658 Alankomaiden laivasto saapui Tanskan avuksi. Kööpenhamina saatiin piiritettyä, ja Ruotsin armeija teki epäonnistuneen rynnäkön kaupunkia vastaan helmikuussa 1659. Samalla Itävalta, Puola ja Brandenburg tulivat Tanskan avuksi ja valloittivat Jyllannin. Ruotsin joukot lyötiin marraskuussa 1659, ja Kaarle ehdotti rauhaa Tanskalle ja Puolalle, vaikka vielä toivoikin, että sotaonni kääntyisi hänelle edulliseksi. Kaarle kutsui koolle valtiopäivät Göteborgiin tammikuussa 1660. Siellä hän sairastui äkillisesti ja kuoli helmikuun 12. ja 13. päivien välisenä yönä. Kaarle X Kustaan suku hallitsi Ruotsia vuoteen 1720. Lähteet Aiheesta muualla Kirjallisuutta Lappalainen, Jussi T., Kaarle X Kustaan Venäjän-sota v. 1656-1658 Suomen suunnalla : 'räikkä, häikkä ja ruptuuri'. ISBN Englund, Peter, Voittamaton'. ISBN Ruotsin kuninkaat Vuonna 1622 syntyneet Vuonna 1660 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

557

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kustaa%20Vaasa

Kustaa Vaasa

Kustaa Vaasa (, myös Gustav I, todennäköisesti 12. toukokuuta 1496 Uplanti - 29. syyskuuta 1560 Tukholma; alun perin Gustav Eriksson) oli Ruotsin kuningas vuosina 1523-1560. Hän oli valtaneuvos Eerik Vaasan poika. Kustaa Vaasa oli ruotsalaisten kansannousun näkyvin johtaja, ja hänen johdollaan Ruotsi irtaantui kokonaan Kalmarin unionista. Hän nousi kuninkaaksi karismansa ja hyvän poliittisen vaistonsa avulla sekä myös siksi, koska hänen Lyypekin kanssa tekemänsä sopimus näytti lyypekkiläisten mielestä siten paremmalta. Hänen kruunajaispäivänään 6. kesäkuuta vietetään Ruotsin kansallispäivää. Kustaa Vaasan hallintokauden alkuaikana Ruotsin taloustilanne oli huono ja ympäri Ruotsia oli talonpoikaiskapinoita. Kustaa Vaasa toteutti Ruotsin uskonpuhdistuksen ja perusti Ruotsin kirkon pian sen jälkeen, kun hän oli taloustilannetta parantaakseen määrännyt kirkolle erinäisiä veroja ja esittänyt vaatimuksia. Hän myös määräsi ulkomaankaupan käytäväksi ainoastaan kaupungeissa, mikä johti kaupunkien kehitykseen. Vuosina 1542-1543 tapahtunut, Kustaa Vaasan yllättänyt Dacken kapina sai kuninkaan vahvistamaan valtakunnan puolustusta eri tavoin. Vuonna 1544 Västeråsin valtiopäivillä hyväksyttiin hänen ehdotuksensa perintökuninkuuteen siirtymisestä. Suomessa Kustaa Vaasa muistetaan myös Helsingin kaupungin perustajana. Perinteisessä historiankirjoituksessa Kustaa Vaasa on usein nähty hyvänsuopana ja tarmokkaana "maan isänä", koska hän loi perustan Ruotsin kansallisvaltiolle. Uudemmat tulkinnat ovat tuoneet esiin myös hänen negatiivisia ja julmia luonteenpiirteitään ja maalanneet hänestä kuvaa jopa tyrannina. Varhainen elämä Kustaa Vaasa syntyi todennäköisesti Lindholmenin tilalla Roslagenin saaristossa, nykyisessä Vallentunan kunnassa lähellä Tukholmaa. Hän kuului Vaasa-sukuun ja hänen vanhempansa olivat Ruotsin ylhäisaatelia: hänen isänsä oli Sten Sture vanhemman sisarenpoika. Kustaa opiskeli jonkin aikaa Uppsalassa, mutta hänen opintonsa sujuivat huonosti. Noin vuonna 1514 hän liittyi valtionhoitajana toimineen Sten Sture nuoremman hoviin. Kustaa puolusti Tukholmaa tanskalaisia vastaan ja toimi vuonna 1518 lipunkantajana Brännkyrkan taistelussa. Hän joutui vuosiksi 1518-1519 vankeuteen Tanskaan, ja talven 1519-1520 hän oli maanpaossa Lyypekissä. Nousu kuninkuuteen Kalmarin unionin loppuvaiheessa Ruotsissa esiintyi halua irtaantua unionista. Unionikuningas Kristian II yritti tukahduttaa kaiken vastarinnan ruotsalaisten keskuudessa Tukholman verilöylyllä vuonna 1520. Verilöyly tapahtui Kristian II:n kruunajaisissa, joihin hän oli kutsunut paljon Ruotsin ylhäisaatelia. Juhlallisuuksien aikana oikeus tuomitsi kaikki häntä vastustaneet vieraat kuolemaan, minkä jälkeen Kristian II mestautti tai vangitutti heidät. Kustaa Vaasa pelastautui verilöylystä jättäytymällä juhlista pois, mutta hänen isänsä, lankonsa ja kaksi enoaan teloitettiin, ja hänen äitinsä ja kaksi siskoaan kuolivat myöhemmin vankeudessa. Verilöyly synnytti Ruotsissa laajan kapinaliikkeen, jonka johtoon nousi vankeudesta Tanskasta paennut Kustaa Vaasa. Kustaa Vaasan vetovoimaan vaikuttivat hänen hyvä poliittinen vaistonsa ja hyvät puheenlahjansa. Kapinaliike menestyi ja sai sisämaan nopeasti haltuunsa. Rannikkolinnoituksia talonpoikaisarmeija ei kuitenkaan saanut vallattua ilman ammattisotilaita ja sotalaivoja, ja saadakseen rahaa niiden hankkimiseen Kustaa Vaasa pyysi apua Kristian II:n viholliselta Lyypekiltä. Hän sai Lyypekin markan lainan, ja lisäksi hänen oli luvattava Lyypekille tulliton kauppaoikeus Ruotsiin. Elokuussa 1521 Kustaa Vaasa lupautui vastahakoisesti valtionhoitajan tehtävään, ja lopulta vuonna 1523 lyypekkiläisten painostuksesta järjestettiin hänen kruunajaisensa. Kustaa Vaasan kruunaaminen kuninkaaksi sai lyypekkiläisten kanssa tehdyn sopimuksen näyttämään arvokkaammalta, ja se merkitsi myös Ruotsin lopullista eroa Kalmarin unionista. Ruotsin alueeksi nimettiin samana vuonna myös Itämaa eli Suomi. Suomen liittyminen Ruotsin kuningaskuntaan paransi Kustaa Vaasan asemaa monen muun valtion edessä, ja sai hänet näyttämään varteenotettavalta poliitikolta. Kuninkaana Ruotsin uskonpuhdistus Kustaa Vaasan asema kuninkaana oli hänen hallituskautensa alussa hyvin epävarma, koska hänellä oli vaikeuksia maksaa takaisin Lyypekiltä saatua lainaa. Samaan aikaan ympäri Ruotsia oli myös jatkuvasti talonpoikaiskapinoita. Valtaneuvoskunnan 30 jäsenestä oli toisaalta hengissä enää vain yhdeksän Kustaa Vaasan aloittaessa hallituskautensa, mikä helpotti hänen tehtäväänsä. Kustaa oli vuosina 1522-1523 lyhentänyt Lyypekin velkaa noin kolmanneksella kirkolta otettujen hopeaverojen avulla. Vuosina 1524-1526 Kustaa Vaasa antoi kirkolle useita määräyksiä, joiden tarkoitus oli parantaa valtion taloustilannetta: keväästä 1524 Suomen luostarien tuli ottaa sotilaita linnaleiriin, vuonna 1525 valtio otti kirkon sen vuotiset kymmennykset itselleen ja vuonna 1526 kaksi kolmannesta pitäjäkirkkojen kymmennyksistä määrättiin luovutettavaksi kruunulle. Kustaa Vaasa romahdutti kirkon taloudellisen vallan lopullisesti Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1527, kun valtiopäivillä toteutettiin Ruotsin uskonpuhdistus. Valtio sai kirkon omaisuuden ja verotulot, mikä olennaisesti helpotti valtion taloustilannetta. Kustaa Vaasa myös lupasi palauttaa aatelistolle niiden aiemmin omistamat, mutta vuoden 1454 jälkeen kirkon omistukseen päätyneet tilukset. Sittemmin uskonpuhdistusta on myös kritisoitu niillä perustein, että Kustaa Vaasa olisi siten katkaissut henkiset siteet muuhun Eurooppaan ja samalla eristänyt Ruotsin. Katolisella kirkolla oli myös suuri osa ruotsalaisessa kulttuurielämässä ja opetuslaitoksessa, mutta Kustaa Vaasa ei luonut niiden tilalle mitään uutta. Kritiikin mukaan Kustaa Vaasa olisikin tuhonnut sivistyksen Ruotsista. Talous ja Lyypekin velka Kuningas korvasi usein omia etujaan ajaneet linnanisännät kruunulle lojaaleilla voudeilla, jotka muun muassa valvoivat verotusta. Valtiontaloudessa Kustaa sovelsi varhaismerkantilismia, eli hän määräsi ulkomaankaupan käytäväksi ainoastaan kaupungeissa. Kaupan keskittäminen kaupunkeihin johti kaupunkien kehitykseen. Taloustilanteen edistämiseksi Kustaa Vaasa pyrki myös edistämään kaivosteollisuutta, koska kruunu sai merkittäviä verotuloja raudan, kuparin ja hopean tuottamisesta. Lyypekillä oli vielä 10 vuotta Kustaa Vaasan hallituskauden alettuakin oikeus tullittomaan kauppaan Ruotsissa, ja vapaakaupunki käytännössä hallitsi koko Ruotsin kauppaa. Kustaa Vaasalle tarjoutui mahdollisuus päästä Lyypekin holhouksesta, kun Lyypekki ja Tanska ajautuivat kreivisotaan 1533-1536. Lyypekki vaati Ruotsilta tukea, mutta Kustaa kieltäytyi ja perui Lyypekin erioikeudet. Lyypekki hävisi sodan eikä voinut sen jälkeen enää vaatia tullitonta kauppaoikeutta Ruotsissa. Vuonna 1538 Kustaa Vaasa toteutti verouudistuksen Suomessa: hän määräsi Henrik Klaunpoika Hornin yhdenmukaistamaan ja yksinkertaistamaan verotusta sekä lisäämään verojen tuottoa. Verouudistus kaksinkertaisti Suomesta saatujen verotulojen määrän. Saksalaiskausi ja kuninkuuden perinnöllistäminen Kreivisodan jälkeen vuonna 1536-1539 Ruotsissa alkoi niin sanottu saksalaiskausi, jonka aikana Kustaa Vaasa otti palvelukseensa ulkomaalaisia sotilaita ja asetti paljon saksalaisia henkilöitä poliittisesti merkittäviin asemiin. Kustaa asetti heitä vastuullisiin asemiin siksi, koska saksalaiset tomihenkilöt eivät vaatineet palkakseen läänityksiä, vaan heille riittivät rahapalkka ja luontaisedut. Ruotsin keskushallinto järjestettiin saksalaiskauden aikana uudelleen Keski-Euroopasta lainatun mallin mukaan. Valtaneuvosto sai vain neuvoa-antavan luonteen, ja kuninkaalliseen kansliaan perustettiin saksalainen ja ruotsalainen osasto. Saksalainen osasto keskittyi ulkomaiseen kirjeenvaihtoon. Lisäksi rahavarainhoitajan johtama kamari jaettiin tili- ja laskukamareihin. Uudistukset jäivät lyhytaikaisiksi, koska Ruotsista puuttui niiden vaatima koulutettu henkilöstö. 1540-luvun alussa Kustaa Vaasa luopui ruotsalaisilta kohtaamansa vastustuksen takia saksalaisista neuvonantajista. Sitä ennen kirkollisministeri Georg Norman ja kansleri Conrad von Pyhy ehtivät kuitenkin esitellä kuninkaalle uuden valtion ideologian, jonka perustana oli kuninkaan ehdoton valta. Kustaa keskitti valtaa itselleen muun muassa perinnöllistämällä kuninkuuden. Örebron valtiopäivillä 1540 kuningas määräsi säädyt ottamaan uskollisuudenvalan kuninkaan rintaperillisille, ja lopulta uutenavuotena 1544 Västeråsin valtiopäivillä hyväksyttiin hänen ehdotuksensa perintökuninkuuteen siirtymisestä niin, että kuninkaan valta siirtyisi Vaasa-suvussa isältä pojalle. Kustaa perusti valtakautensa aikana kaikille pojilleen suuria, melko autonomisia ruhtinaskuntia. Hänen tavoitteenaan oli yhtenäinen, Vaasa-suvun hallitsema valtio. Kustaan kuoleman jälkeen ruhtinaskunnat kuitenkin hajottivat valtakuntaa, kun hänen poikansa alkoivat käydä sisällissotia. Tyttärilleen Kustaa lupasi vastaavasti erittäin suuret, taalerin myötäjäiset. Hänen kuoltuaan kruunulla oli vaikeuksia maksaa kaikkien siskosten myötäjäisiä: esimerkiksi Cecilia Vaasa ei ollut saanut kaikkia rahoja vielä vuosia häidensä jälkeenkään. Dacken kapina Vuosina 1542-1543 Smoolannissa tapahtui aseellinen kansannousu, jolle annettiin kirjallisuudessa nimeksi Dacken kapina. Tavallisesti kapinoita ei tapahtunut Smoolannissa, joten Dacken kapina oli Kustaa Vaasalle yllätys. Kapina sai alkunsa Nils Dacken tyytymättömyydestä vuonna 1542 voimaan tulleeseen, kymmennyksien maksamiseen liittyneeseen määräykseen, jonka mukaan talonpoikien oli vahvistettava valalla kylvönsä ja satonsa määrä. Kapina sai aluksi paljon kannatusta talonpoikien keskuudessa, ja Dacken joukoissa oli kapinan alussa 3500-4000 talonpoikaa. Noin kolmekymmentä katolista pappia ilmaisi tukensa kapinalle, ja todennäköisesti kaupunkien porvareissakin ilmeni myötätuntoa kapinallisia kohtaan. Kapina levisi pian koko Smoolantiin ja osaan Öölantia ja Itä-Götanmaata, ja kapinalliset pärjäsivät sotilaallisesti hyvin epätasaisten voimasuhteiden vuoksi: kapinan aluksi kuninkaan joukoissa oli vain 2500-3000 sotijaa, ja vuonna 1542 talonpojat voittivat kahdesti kuninkaalliset sotajoukot. Kustaa Vaasa tarvitsikin aikaa kootakseen riittävän suuren armeijan uutta hyökkäystä varten. Kapinan aikana kuninkaan upseerit solmivat useita aselepoja Dacken joukkojen kanssa. Kustaa Vaasa pyrki heikentämään kapinaa myös propagandaa levittämällä. Maaliskuussa 1543 kuninkaalla oli käytettävissään ulkomaalaisia palkkasotilaita, jotka käytännössä kukistivat Smoolannin kapinalliset. Myöhemmin keväällä ja kesällä 1543 kuninkaan joukot kukistivat Itä-Götanmaan ja Öölannin kapinalliset. Kapina hiipui vähitellen, ja heinäkuussa 1543 Nils Dacke kuoli. Kustaa Vaasa teloitti ja karkotti hänen kannattajiaan ja sukulaisiaan. Osa teloituksista oli julmia. Toisille kapinallisia auttaneille hän määräsi suuriakin sakkoja. Dacken kapinan seurauksena Kustaa Vaasa vahvisti valtakunnan puolustusta vahvistamalla ja rakentamalla linnoituksia ja perustamalla uuden sotalaivaston. Hän myös alkoi siirtyä palkkajoukoista lain alla hankittuun kotimaiseen jalkaväkeen. Kapinan tukahduttaminen vahvisti hänen otettaan valtakunnasta, ja talonpojat tyytyivät sen jälkeen yrittämään vaikuttaa valtakunnan asioihin rauhanomaisesti valtiopäivillä ja tuomioistuimessa. Kustaa Vaasa Suomessa Kustaa perusti Helsingin kaupungin 12. kesäkuuta vuonna 1550 kilpailemaan Itämeren kaupankäynnistä Räävelin, nykyisen Tallinnan kanssa. Kustaa Vaasa määräsi, että Rauman, Ulvilan, Tammisaaren ja Porvoon porvareiden piti muuttaa Helsinkiin. Osa kauppiaista muuttikin Helsinkiin, mutta varsinkin kauempana asuvat Rauman ja Ulvilan kauppiaat vastustivat Helsinkiin muuttoa. Ennen pitkää hekin taipuivat kuninkaan tahtoon. Savolaisasutus oli levinnyt jo 1400-luvulla ennen Kustaa Vaasan valtaannousua yli Pähkinäsaaren rauhan rajan, mikä johti rajaselkkauksiin Novgorodin ja Venäjän kanssa. Asutus oli Ruotsin kruunulle paras tapa osoittaa erämaiden kuuluminen Ruotsi-Suomen valtakuntaan, ja Kustaa Vaasa tukikin savolaisten asutusliikettä julistamalla erämaat kruunun omaisuudeksi ja lupaamalla niihin muuttaville talonpojille verovapauden muutamaksi vuodeksi. Suomen asutus levisi muun muassa Pohjois-Savoon, Kainuuseen ja Satakuntaan osittain pakkomuuttojen avulla, mikä kaksinkertaisti suomalaisten asuinalueen ja oli edellytys valtakunnan aluelaajennukselle. Uudisasutus myös loi yli tuhat uutta verotilaa, millä oli positiivinen vaikutus valtakunnan talouteen, ja toisaalta myös maanomistuksellisiin ongelmiin. Kustaa Vaasa oleskeli suuren Venäjän sodan aikana lähes vuoden Suomessa vuosina 1555-1556. Se on pisin aika, jonka Ruotsin hallitsija on koskaan viettänyt yhtäjaksoisesti Suomessa. Matkan pyrkimys oli saada rahvas suopeammaksi sodasta seuraaville lisäveroille ja menetyksille. Sotatoimien ohella Kustaa Vaasa tutustui Jaakko Teitin keräämään valituskirjaan, jossa suomalaiset talonpojat esittivät valituksensa aateliston heitä kohtaan tekemiä vääryyksiä kohtaan. Kuningas myös rankaisi osaa mainituista aatelisista. Kuningas vietti suurimman osan ajastaan Turussa ja Kastelholman linnassa, mutta vieraili myös Helsingissä ja Viipurissa. Huomattuaan helsinkiläisten valitukset kaupunkinsa epäedullisesta sijainnista ja kehittymättömyydestä aiheellisiksi Kustaa Vaasa antoi porvareille oikeuden muuttaa halutessaan takaisin kotiseuduilleen, josta heidät oli aiemmin määrätty muuttamaan Helsinkiin. Helsingistä ei ollut muodostunut sellaista vastapainoa Tallinnalle, jota siitä alun perin suunniteltiin, koska kauppalaivat eivät päässeet satamaan sen mataluuden takia. Samaan aikaan Ruotsi kävi myös Venäjän vastaista sotaa. Viipurin puolustus oli päässyt pahasti rappeutumaan, joten kuningas pani käyntiin kaupungin puolustuksen vahvistamisen. Vuoteen 1559 mennessä Viipurin asema kauppakaupunkina oli merkittävästi parantunut muun muassa Venäjän ja Saksalaisen ritarikunnan välisen sodan takia, ja saksalaistuonnin arvo nousi voimakkaasti. Vuonna 1559 Kustaa Vaasa määräsi parempien verotulojen toivossa, että saksalaiskaupan tulli oli nostettava yhdestä tai kahdesta prosentista viiteen prosenttiin. Se kuitenkin heikensi Viipurin kauppaa, koska myyjät ja ostajat pitivät muutosta epäedullisena. Kustaa Vaasa Suomen vierailunsa päätteeksi Kustaa Vaasa perusti pojalleen Juhanalle Suomen herttuakunnan. Herttua sai alueellaan kuninkaan valtuudet omaa ulkopolitiikkaa lukuun ottamatta. Kuolema Keväällä 1560 kuningas oli 64-vuotias. Hänen terveydentilansa oli heikentynyt jo vuosia, ja hän tunsi loppunsa lähestyvän. Kustaa Vaasa kutsui säädyt Tukholman linnaan valtiopäiville, joilla hän piti pitkän ja tunteellisen jäähyväispuheen muistellen aikaa, jolloin oli paennut kuningas Kristian II:n sotilaita. Sen jälkeen hänen testamenttinsa luettiin. 29. syyskuuta kuningas kuoli. Hänet haudattiin Uppsalan tuomiokirkkoon entisten aviopuolisoidensa Katariina Saksi-Lauenburgilaisen ja Margareeta Leijonhufvudin viereen. Hänen kolmas puolisonsa Katariina Stenbock jäi leskikuningattareksi. Kruunu periytyi Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen hänen vanhimmalle pojalleen Eerik XIV:lle. Maine Kustaa Vaasalla oli hyvä muisti, työkyky ja käytännön lahjakkuus, mutta heikko opillinen sivistys. Hänellä oli erinomaiset puhelahjat ja voimakas temperamentti. Hän oli toisaalta keinoja kaihtamaton, häikäilemätön ja epäluuloinen. Perinteisessä historiankirjoituksessa Kustaa Vaasa on usein nähty hyvänsuopana ja tarmokkaana "maan isänä", koska hän loi perustan Ruotsin kansallisvaltiolle. Eräiden uudempien tulkintojen mukaan hän oli myös melkoinen tyranni: Kustaa Vaasa syyllistyi valtakautensa aikana samanlaisiin väkivaltaisiin tekoihin kuin Kristian II:kin, ja hän saattoi etenkin oman taloudellisen etunsa vuoksi perua kirjallisiakin lupauksiaan. Hänen lupauksiinsa ei voinut siis luottaa. Toisaalta on arvioitu, että Kustaa Vaasa oli menestyksekäs kuningas, koska hänen hallituskaudensa aikana Ruotsin tila parani paljon. Peder Svartin kronikka Kustaa Vaasa pyrki kasvattamaan mainettaan keksityillä tarinoilla uroteoistaan. Hänen kirjurinsa, Västeråsin piispa Peder Svart kirjoitti niitä kuninkaan sanelun mukaan. Tarinat tulivat ruotsalaisille niin tutuiksi, että niitä alettiin pitämään tosina. Yksi tarina kertoi Vaasahiihdosta. Sen mukaan Kustaa pakeni vuodenvaihteessa 1521 hiihtäen kohti Norjan rajaa, koska taalainmaalaiset eivät uskoneet hänen tarinaansa Tukholman verilöylystä eivätkä halunneet liittyä hänen kapinahankkeeseensa. Kun Moran kaupungin asukkaat kuulivat asiasta tietoja muualtakin, he nolostuivat, lähettivät kaksi nopeaa hiihtäjää Kustaan perään ja saivat tämän kiinni 90 km:n päässä Sälenissä ja toivat hänet sankarina takaisin Moraan. Perhe Puolisot Kustaalla oli vaikeuksia löytää vaimoa, kun hän ensimmäisen kerran liittyi Euroopan naimamarkkinoille. Hän kosiskeli eurooppalaisten ruhtinassukujen tyttäriä, mutta perheiden näkökulmasta Kustaa Vaasa oli pelkkä nousukas, eivätkä he halunneet naittaa tyttäriään hänelle. 24. syyskuuta 1531 hän kuitenkin nai Katariina Saksi-Lauenburgilaisen, jonka kanssa hän sai pojan. Pojasta tuli myöhemmin kuningas Eerik XIV. Katariina kuoli vuonna 1535 keskenmenon aiheuttamiin komplikaatioihin. Kustaa Vaasan mielestä hänen huono menestyksensä Euroopan avioliittomarkkinoilla oli ollut noloa, ja Katariinan kuoltua hän hankkikin jatkossa puolisonsa ruotsalaisista aatelissuvuista. Vuonna 1536 Kustaa Vaasa meni naimisiin toisen vaimonsa, Margareeta Leijonhufvudin kanssa. Margareeta ja Kustaa saivat kymmenen lasta. Kun Margareeta kuoli vuonna 1551 todennäköisesti keuhkotulehdukseen, aikalaiset kuvailivat Kustaa Vaasan muuttuneen pysyvästi vähemmän vireäksi. Margareetan kuolema oli hänelle vaikeaa. Vuonna 1552 Kustaa Vaasa meni kuitenkin vielä kerran naimisiin, ja Katariina Stenbockin ja Kustaan häät vietettiin Vadstenan linnassa elokuussa 1552. Katariina sai toukokuussa 1556 tiettävästi keskenmenon, mutta jäi lopulta lapsettomaksi. Lapset Tiedetään, että Kustaa Vaasa huolehti paljon lastensa hyvinvoinnista ja kasvatuksesta. Hän kirjoitti paljon ohjeita ja kirjeitä liittyen siihen, kuinka lapsia tuli hoitaa ja miten he parhaiten pysyisivät terveinä. Kustaa Vaasa ei itse ollut hyvin koulutettu, mutta hän halusi kouluttaa lapsensa sitäkin paremmin ja varmistua siitä, että he saivat samanlaisen kasvatuksen kuin muissakin ylhäisperheissä. Kaikki hänen lapsensa saivatkin kuninkaallisen tapakasvatuksen ja hyvän yleissivistyksen sekä oppivat vieraita kieliä. Tyttäret saivat epätavallisen hyvän koulutuksen muihin 1500-luvun eurooppalaisten ylhäissukujen tyttäriin nähden. Kuninkaan mielestä oli kuitenkin tärkeää, että hänen tyttärensä oppisivat enemmänkin kuin ajan tavallisia naisten töitä, kuten ompelua. Katariina Saksi-Lauenburgilaisen kanssa: Eerik XIV (1533-1577) Ruotsin kuningas 1560-1568 Margareeta Leijonhufvudin kanssa: Juhana III (1537-1592) Ruotsin kuningas 1568-1592 Katariina (1539-1610) puoliso Edzard II, Itä-Friisian kreivi Cecilia (1540-1627) puoliso Kristoffer II, Baden-Rodemachernin rajakreivi Magnus (1542-1595) Itä-Götanmaan herttua Karl (1544-1544) Anna (1545-1610) puoliso Georg Johan I, Pfalz-Veldenzin kreivi Sten (1546-1549) Sofia (1547-1611) puoliso Magnus II, Saksi-Lauenburgin herttua (1543-1603), Katariina Saksi-Lauenburgilaisen veljenpoika Elisabet (1549-1597) puoliso Kristofer, Mecklenburgin herttua Kaarle IX (1550-1611) Ruotsin valtionhoitaja 1599-1604 ja kuningas 1604-1611 Katso myös Rydboholmin linna, Kustaa Vaasan mahdollinen syntymäpaikka. Lähteet Keränen, Jorma: "Kustaa Vaasa ja uskonpuhdistuksen aika", Suomen historian pikkujättiläinen. Toimittanut Seppo Zetterberg. Porvoo: WSOY, 2003. ISBN . Lindqvist, Herman: Villit Vaasat. WSOY, 2016. ISBN . Tarkiainen, Kari: "Kustaa Vaasasta Ruotsin ajan loppuun (1523-1809)", Suomen hallitsijat: Kuninkaat, keisarit ja presidentit. Toimittaneet Päiviö Tommila ym. Weilin+Göös, 2000. ISBN . Viitteet Kirjallisuutta Larsson, Lars-Olof: Gustav Vasa - landsfader eller tyrann? Prisma, 2002. Larsson, Olle: Gustav Vasa : en furste bland furstar. Historiska media, 2020. ISBN . Ringmar, Richard: Gustaf Eriksson Vasa: Kung, kamrer, koncernchef. Återblick på en monark av Guds nåde. Atlantis, 2002. Aiheesta muualla Louise Stjernströmin (Carl Blinkin) teokset Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa I: Ruotsin vapauttaja ja II: Aurinko laskee vapaasti ladattavina e-kirjoina Project Gutenbergista. Gustav I. Svenskt biografiskt lexikon. Ruotsin kuninkaat Ruotsin valtionhoitajat Vuonna 1496 syntyneet Vuonna 1560 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit Uskonpuhdistus Ruotsissa

558

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarle%20IX

Kaarle IX

Kaarle IX (, 4. lokakuuta 1550 - 30. lokakuuta 1611) oli Ruotsin hallitsija vuosina 1599-1611, kuningas virallisesti vuodesta 1604. Hän oli yksi kuningas Kustaa Vaasan pojista. Kaarlesta on käytetty myös nimitystä Kaarle-herttua viitattaessa tapahtumiin ennen hänen kuninkuuttaan. Kustaa Vaasa luovutti hänelle testamentissaan oman herttuakunnan Sveanmaan alueelta. Kaarle käytännössä johti kapinaa veljeään Eerikiä vastaan, jonka seurauksena Juhana III tuli Eerikin tilalle valtaistuimelle. Kaarlen ja Juhanan välit olivat kuitenkin kireät. Juhana olisi halunnut rajoittaa Kaarlen valtaa, mutta Juhanan luovuttua tästä tavoitteesta kiistanaiheeksi nousi uskonto. Kryptokalvinismia tukenut Kaarle ei hyväksynyt sitä, että Juhana muutti Ruotsin kirkon toimintaa korkeakirkollisempaan suuntaan. Kaarle ei myöskään hyväksynyt unionia katolisen Puola-Liettuan kanssa. Ristiriidat pahenivat, kun katolinen Sigismund tuli isänsä Juhanan kuoltua Puolan ja Ruotsin kuninkaaksi. Kaarle painosti Sigismundin allekirjoittamaan Uppsalan päätöksen, jossa hän tunnusti Ruotsin olevan protestanttinen valtio. Tämä ei riittänyt Ruotsin ylimystölle, jonka enemmistö piti Sigismundia ulkomaalaisena ja harhaoppisena. Vuonna 1595 Söderköpingin valtiopäivät valitsivat Kaarlen valtionhoitajaksi. Kaarle vaati Suomen käskynhaltijaa Klaus Flemingiä itsensä eikä Sigismundin alaiseksi, minkä seurauksena maassa syttyi sisällissota. Sisällissota Suomen aatelisto ja johtava porvaristo oli yleisesti Klaus Flemingin ja Sigismundin puolella: unionin Puola-Liettuan kanssa esimerkiksi uskottiin tuovan turvaa Venäjää vastaan ja auttavan kauppaa. Kovin kaukana ei ehkä ollut sekään mahdollisuus, että Suomi olisi eronnut Ruotsista ja liittynyt yksin tähän puolalais-balttilaiseen valtiomuodostelmaan. Sigismundille tämä ei kuitenkaan kelvannut, vaan hän halusi Ruotsin kruunun. Monet talonpojat sen sijaan vastustivat Klaus Flemingiä. Eräänä syynä olivat tämän Kaarle-herttuan varalta ylläpitämät linnaleirit, jotka ottivat varsin siekailematta ylläpitonsa talonpojilta. Kaarle-herttua käytti talonpoikia hyväkseen ja antoi vastauksessaan pohjalaistalonpoikien valituskirjelmään sytykkeen vuosien 1596-1597 talonpoikaiskapinalle, nuijasodalle. Klaus Fleming kukisti tämän kapinan verisesti, mutta kuoli samana vuonna. Kaarle nousi maihin Suomeen syyskuussa 1597 kukistaakseen Sigismundia yhä kannattavan aateliston. Turun linna antautui muutamien viikkojen taisteluiden jälkeen, ja sen johto korvattiin Kaarlen kannattajilla. Kaarle joutui kuitenkin palaamaan pian Ruotsiin, jota uhkasi Puolan maihinnousu. Harvalukuiset Kaarlen puolustajat joutuivat Suomessa pian tappiolle, ja Turun linna oli jälleen Sigismundin kannattajien käsissä. Seuraavana vuonna Sigismund yritti lähettiläänsä välityksellä vaikuttaa Uppsalan valtiopäiviin, ja sai jonkin verran vastakaikua ajatuksilleen. Kaarle kuitenkin sai läpi mieleisensä päätökset. Kuultuaan että Puola suunnitteli sotaretkeä Ruotsiin, vannoi Suomen poliittinen johto yhä uskollisuuttaan Sigismundille ja torjui Uppsalan valtiopäivien päätökset 1598. Suomessa alettiin koota joukkoja luvattua Puolan hyökkäyksen tukemista varten, joka kuitenkin oli sotien koettelemassa maasta vaikeaa. Heinäkuussa 1598 nousi Arvid ja Yrjänä Hornin, Akseli Kurjen ja Antti Boijen komentama vajaan 3 000 miehen joukko maihin Uplannissa. Kun suomalaiset kuulivat Puolan armeijan myöhästyneen, he kuitenkin vetäytyivät ilman taisteluita. Puolalaisten 5 000 miehen armeija nousi maihin Etelä-Ruotsiin, jossa ratkaiseva Stångebron taistelu käytiin syyskuussa 1598. Kaarlen armeija voitti lopulta taistelun. Akseli Kurjen armeija oli samaan aikaan noussut maihin Tukholmassa, mutta saatuaan kuulla Sigismundin hävinneen, se vetäytyi. Sigismund palasi Puolaan, ja sotaretkeen pettyneenä erotti joukon Suomen johtomiehiä, joita ei pitänyt riittävän luotettavina. Syksyllä 1599 ennen kuin Sigismund ja Suomen aateliset ehtivät toteuttaa uusia suunnitelmiaan, tapahtui pelätty Kaarlen maihinnousu Suomeen. Hän löi Akseli Kurjen komentamat suomalaisjoukot Marttilan taistelussa, minkä jälkeen Suomen kaikki linnat vallattiin. Taistelujen päätyttyä Kaarle toimeenpani oikeudenkäynnit, joiden päätteeksi useita Suomen johtohenkilöitä mestattiin muun muassa Turun verilöylyssä. Kaikkiaan mestattuja aatelisia oli viitisenkymmentä, ja useat muut tuomittiin vankeuteen. Kaarle myös korvasi suomalaista ylimystöä ruotsalaisilla. Suomen kuningasmielinen puolue oli saanut katkeran lopun, ja samalla päättyi myös Kustaa Vaasan vuonna 1556 perustamasta herttuakunnasta jatkunut Suomen erillisasema Ruotsin valtakunnassa. Kaarlen Suomeen tekemistä sotaretkistä on sittemmin Kantelettareen liitetty aikalaisrunoilijan laatima runo Kaarle-herttuan runo, joka on säilynyt kahtena 1700-luvun käsikirjoituksena. Kuninkaana Linköpingin valtiopäivät ilmoittivat 24. helmikuuta 1600, että Sigismund ei ollut enää Ruotsin kuningas, ja Juhana III:n kymmenvuotias poika Itä-Götanmaan herttua Juhana tunnusti Kaarlen Ruotsin hallitsijaksi. Vasta kun poika vuonna 1604 luopui perintöoikeudestaan kruunuun, alkoi Kaarle käyttää titteliä kuningas. Vallanperimys oli kuitenkin kiistanalainen, sillä Sigismundin poika Vladislav oli ollut kruununperillinen ja Kaarle oli siten vallankaappaaja. Hän ei uskaltanut pitää kruunajaisia, koska naapurivallat olivat kiistassa suuressa määrin Sigismundin puolella. Vuonna 1604 säädettiin uusi vallanperimysjärjestys. Kaarle otti vastaan kruunun, joka määrättiin periytymään Kaarlen miespuolisille perillisille. Kaarlen kruunajaiset pidettiin vuonna 1607, ja vielä silloinkin hänen saksalaiset liittolaisensa pitivät asiaa epäviisaana. Asia ei ollutkaan tällä loppuun käsitelty, ja hovi pelkäsi jatkuvasti Vladislavin tai hänen velipuolensa Johanin kruununtavoittelua - erityisesti Puolan hyökkäykseen liitettynä. Hallitsijana Kaarle ei ollut yhtä taitava kuin vallankaappaajana. Kaarle IX:n lyhyt hallintokausi oli jatkuvaa sodankäyntiä. Vihollisuus Puolan kanssa ja Moskovan Venäjän sekasorto johtivat sotimiseen Liivinmaasta ja Inkeristä. Tanskan kanssa Ruotsi soti Lapin omistuksesta. Ruotsin kannalta sodat eivät juuri sujuneet. Sisäpolitiikassa ei tapahtunut Kaarlen kaudella merkittäviä muutoksia tai uudistuksia. Kaarle pyrki edistämään etenkin kauppaa, ja hänen aikanaan perustettiin vuosina 1605 ja 1606 Oulun ja Vaasan kaupungit. Muutoin Kaarlen aika oli Suomessa raskasta katojen, ankaran verotuksen ja balttilaisen aatelin mielivallan vuoksi. Suomeen tuli balttilaista aatelia, koska Suomen oma aatelisto oli harventunut sisällissodassa. Uudet aatelismiehet eivät ymmärtäneet maan talonpoikien itsenäistä asemaa. Kaarle IX kruunattiin vuonna 1607 näyttävin menoin. Hän otti hallitsijanimikkeeseensa ainoana Ruotsin kuninkaista myös "suomalaisten kuninkaan" arvon. Suomeksi tuo koko titulatuura eli arvonimiluettelo kuuluu Kaarle IX:n 20. joulukuuta 1608 lähettämässä Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa säilytettävässä suomenkielisessä kirjeessä seuraavasti: Puolisot ja lapset Kaarle IX:n ensimmäinen puoliso vuodesta 1579 oli saksalainen Pfalzin ruhtinatar Maria (k. 1589) ja toinen puoliso vuodesta 1592 Holstein-Gottorpin herttuatar Kristiina (k. 1625). Jälkimmäisestä avioliitosta syntyivät pojat Kustaa II Aadolf ja Kaarle Filip (Karl Philip). Jakob De la Gardie taivutti vuonna 1611 venäläiset valitsemaan Kaarle Filipin (1601-1622) Venäjän tsaariksi, ja vuonna 1613 oli määrä sopia ehdoista Viipurissa. Sillä välin oli tsaariksi valittu kuitenkin Mikael Romanov. Kaarle IX:n tytär Katariina oli kuningas Kaarle X Kustaan äiti. Lähteet Aiheesta muualla Louise Stjernströmin (Carl Blinkin) teokset Kaarle ja Sigismund: I: Protestanttiko vai katolinen? ja II: Lehti kääntyy vapaasti ladattavina e-kirjoina Project Gutenbergiltä. Kaarle herttuan avoin kirje Suomen rahvaalle 2.10.1597, Turku(Agricola-Suomen historiaverkko, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus) Ruotsin kuninkaat Ruotsin valtionhoitajat Vuonna 1550 syntyneet Vuonna 1611 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

562

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kristiinankaupunki

Kristiinankaupunki

Kristiinankaupunki () on kaupunki Pohjanmaan maakunnassa. Kristiinankaupungissa asuu henkilöä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on sisävesiä ja  km² merialueita. Väestötiheys on  asukasta/km². Kaupunki on kaksikielinen, ja  % sen asukkaista puhuu äidinkielenään suomea ja  % ruotsia. Kristiinankaupunki on Suomen pisin nykyisin käytössä oleva kunnan nimi. Nimen alkuperä Kaupungin nimi oli aluksi Koppöstad. Kenraalikuvernööri Pietari Brahe nimesi kaupungin uudelleen 1. maaliskuuta 1651 Kristiinankaupungiksi (). Brahe antoi kaupungille nimen senhetkisen kuningattaren Kristiinan mukaan, mutta on hyvin mahdollista, että hän ajatteli myös omaa vaimoaan, kreivitär Kristina Katarina Stenbockia, joka kuoli vuonna 1650. Historia Esihistoria ja asutuksen syntyminen Kristiinankaupungin alueella on ollut asutusta jo kivikaudella, jolloin asutus keskittyi merenrannan tuntumaan. Kivikautisia asuinpaikkoja on mm. Riarbäckin, Bergåsenin, Norrvikenin ja Lillsjön alueella. Pronssikautisia hautaröykkiöitä on löydetty mm. Uttermossan ja Ömossan alueelta ja rautakautisia Murmossbergeniltä. Asutus vakiintui keskiajalla. Kristiinankaupunki ja Tiukka mainitaan ensimmäistä kertaa virallisissa kirjoituksissa vuonna 1303. Kaupungin alue oli alun perin hämäläisten asuttamaa aluetta. Ruotsista tulleet siirtolaiset saivat 1300-luvulla luvan asettua "hämäläisten maahan". Asutus keskittyi 1560-luvulla Lapväärttin- ja Tiukanjoen varsille. Lapväärtti erotettiin 1594 omaksi kappeliksi Närpiöstä, 1607 seurakunnaksi ja seuraavana vuonna pitäjäksi. Alun perin Ulvilaan kuulunut Siipyy liitettiin 1600-luvun alussa Närpiön kappeliksi. Kaupungin perustaminen ja kaupankäyntiä Alueen viljelijät hakivat 1500-luvulla lupaa rakentaa kaupungin Tiukanjoen suulle. Tuolloin lähin kaupunki, Vaasa, oli matkojen päässä ja tavaroiden kuljettaminen mutkaisilla ja kuoppaisilla teillä vaati kovaa työtä. Kristiinankaupunki perustettiin vuonna 1649 Lapväärttin pitäjään Koppön saarelle. Pietari Brahe allekirjoitti Koppöstadin perustamisasiakirjan ja kaksi vuotta myöhemmin maanmittaaja Claes Claesson piirsi kaupungille asemakaavan Pietari Brahen pyynnöstä vuonna 1651 renessanssiajan ruutukaavamallin mukaan. Asemakaava on edelleen suurimmalta osin käytössä. Samana vuonna kaupunki sai maakaupungin oikeudet. Kristiinankaupunki kasvoi nopeasti perustamisensa jälkeen. Ensimmäisessä henkikirjassa 1654 mainitaan 94 ruokakuntaa. Koulutoimi alkoi vuonna 1653 kun Kristiinankaupungin pedagogio perustettiin. Valtakieli oli ruotsi, mutta suomella oli tärkeä asema, sillä osa porvareista ja palveluskunnasta oli muuttanut kaupunkiin suomenkieliseltä alueelta. Kaupankäynti oli 1600-luvulla Kristiinankaupungin merkittävin elinkeino ja kauppasuhteet ulottuivat Tukholmaan, Tallinnaan, Narvaan ja Lyypekkiin. Lapväärttiläiset ja närpiöläiset kävivät kauppaa kristiinalaisten kanssa, mutta jatkoivat myös omin venein talonpoikaispurjehdusta. 1700-luvulta on säilynyt Ulrika Eleonoran kirkko, joka rakennettiin kirkkovuorelle vuosina 1698-1700. 1700-luvun puolivälin rakennuskantaa edustavat kantakaupungin laajemmat puutalokokonaisuudet. Kauppalaivaston pääkaupunki Kristiinankaupungista muodostui tärkeä laivakaupunki 1800-luvulla, kun Kristiinankaupungille myönnettiin tapulikaupungin oikeudet. Ulkomaanpurjehdus ja -kauppa lisääntyivät voimakkaasti ja Kristiinankaupungissa sijaitsi yksi maan suurimmista kauppalaivastoista. Varsinaiset pitkänmatkanpurjehdukset alkoivat 1840-luvulla, jolloin Hoppet-alus purjehti Länsi-Intiaan kapteeninaan J. V. Snellmanin veli Carl August Snellman. Kristiinalaisalukset kävivät mm. New Yorkissa, Rio de Janeirossa, Sydneyssä ja Yokohamassa. Vuonna 1853 Kristiinankaupungin kaupanvaihdon arvo oli noin 11 % koko maan kauppavaihdosta ja tärkeimmät vientiartikkelit olivat terva ja puutavara. Varallisuuden kasvu näkyi myös henkisessä elämässä. Kauppiaat ja laivanvarustajat pitivät yllä värikästä seura- ja kulttuurielämää, jonka näkyvintä muotoa edusti Sällskapsteatern. Kristiinankaupunkiin valmistui vuonna 1856 uusi E. B. Lohrmannin suunnittelema kivinen raatihuone ja muutamaa vuotta aiemmin massiivinen tiilikirkko. 1800-luvun lopulla Kristiinankaupungin taloudellinen kehitys taantui ja laivanrakennus menetti merkitystään höyrylaivojen yleistyttyä. Kristiinan satama jäi Porin ja Vaasan satamien varjoon ja myös seudun talonpoikaispurjehdus tyrehtyi. Siipyyn kappeliseurakunta erotettiin omaksi seurakunnaksi 1860 ja Kristiinankaupungin kappeliseurakunnasta muodostettiin itsenäinen seurakunta 1897. Tiukan ja Puskamarkin kylät pysyivät kaupunkiseurakunnan yhteydessä. Kehittyminen kaupunkina Kaupunkia ympäröivä maaseutu kehittyi 1800-luvun lopulla. Tiukassa sijaitsi kruunun tislaamo ja Tiukanjoen rannalla sijaitsi useita myllyjä. 1800-luvulla seudun väkiluku lisääntyi nopeasti, mikä johti myös väestöpaineeseen. Kristiinasta käytiin vilkasta siirtolaisuutta Pohjois-Amerikkaan. 31. tammikuuta 1918 käytiin Kristiinankaupungin taistelu, joka oli Suomen sisällissodan ainoa Etelä-Pohjanmaalla käyty punaisten ja valkoisten välinen taistelu. Väestön jatkuva väheneminen ja heikko taloudellinen kehitys johtivat vuonna 1972 suureen kuntaliitokseen. Nykyiseen Kristiinankaupunkiin ovat kuuluneet vuodesta 1973 Kristiinankaupungin keskustan lisäksi entiset kunnat Tiukka, Siipyy ja Lapväärtti. Liitoshetkellä Kristiinankaupungista tuli pinta-alaltaan yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Maantiede Kristiinankaupunki sijaitsee noin sadan kilometrin päässä sekä Vaasasta, Seinäjoelta että Porista. Sen naapurikunnat ovat Isojoki, Karijoki, Merikarvia, Närpiö ja Teuva. Kristiinankaupungissa entisen Lapväärtin kunnan alueella sijaitsee Pohjanmaan maakunnan korkein maastonkohta, Bötombergen eli Pyhävuori, jonka monesta huipusta korkein ulottuu 130 metrin korkeudelle merenpinnasta. Arkkitehtuuri Kristiinankaupunki on ainoa Pohjanmaan kuudesta 1500- ja 1600-luvun kaupungista, joka on säästynyt suurilta paloilta. Kaupunkia pidetään yhtenä Pohjoismaiden parhaiten säilyneistä puukaupungeista. Kaupungin ensimmäinen kirkko paloi 1700-luvun lopulla salaman iskun sytytettyä sen. Tämän tilalle rakennettiin Ulrika Eleonoran kirkko vuonna 1700, joka on nykyään entisöity alkuperäiseen tilaansa ja on osittain käytössä. Nykyinen pääkirkko rakennettiin 1890-luvulla. Teuvanjoen suun ympärillä sijaitsevaa kaupunkia yhdistää yli 300 metrin pituinen kivisilta. Uusklassisen tyylin Raatihuoneelta lähtevä Raatihuoneen puisto johtaa aukiolle ja kivisillalle. Kasbergetin huipulla sijaitseva koulurakennuksen on suunnitellut Lars Sonck. Monet kaupungin rakennukset ovat peräisin 1700- ja 1800-luvulta. 1700-luvulta peräisin olevassa Lebellin kauppiaantalossa sijaitsee nykyään museo. Vesistöt Kristiinankaupungissa on kaikkiaan 35 järveä. Niistä suurimmat ovat Härkmerifjärden, Storträsket ja Blomträsket. Luonto Kristiinankaupungin Natura-kohteita ovat keskustan itäpuolella sijaitsevat metsäalueet Pohjoislahden metsä ja Tiilitehtaanmäki, sekä Kristiinankaupungin saaristo, Lapväärtin kosteikot, Lapväärtinjokilaakso ja Pyhävuori, jota pidetään sekä geologisesti että biologisesti yhtenä Länsi-Suomen arvokkaimmista kallioalueista. Taajamat Vuoden 2017 lopussa Kristiinankaupungissa oli 6 638 asukasta, joista 4 438 asui taajamissa, 2 152 haja-asutusalueilla ja 48:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Kristiinankaupungin taajama-aste on 67,3 %. Kristiinankaupungin taajamaväestö jakautuu kolmen eri taajaman kesken: Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Kylät Entisen Lapväärtin kylät Dagsmark, Härkmeri, Lappfjärd (Lapväärtti), Lålby, Uttermossa, Åback (Peninkylä). Entisen Siipyyn kylät Sideby (Siipyy), Skaftung, Ömossa (Metsälä) Entisen Tiukan kylät Påskmark (Puskamarkki), Tjöck (Tiukka). Talous Kristiinankaupungin suurimmat toimialat ovat matkailu ja maatalous. Maataloudessa pääpaino on perunan viljelyssä ja Kristiinankaupunki on Suomen suurin ruokaperunantuottajakunta. Kristiinankaupungin suurimpia työnantajia ovat pintamateriaaleja valmistava Puucomp ja tukinkäsittelyyn erikoistunut Nordautomation. Liikevaihdollisesti suurimpia yrityksiä ovat logistiikka-alan yritys RL-Trans sekä peruna-alan yritys Potwell. Kristiinankaupungin suurimpiin yritystuloverojen maksajiin kuului vuonna 2021 myös ruuvituotteiden valmistaja Botnia Bolt. Perunan viljelyala oli vuonna 2009 noin 2 700 hehtaaria. Suomen Estrellalla oli perunalastutehdas . Sour cream -makuiset perunalastut keksittiin Kristiinankaupungin perunalastutehtaalla. Väestö Väestönkehitys Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kaupungin väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen. Muutama vuosi ennen Kristiinankaupungin ja sen lähikuntien liitosta pidettiin vuoden 1970 väestönlaskenta. Sen mukaan Kristiinankaupungin kaupungissa oli suomenkielinen enemmistö (54,2 prosenttia) ja liitoskunnissa ruotsinkielinen enemmistö: Lapväärtissä 70,1 prosenttia, Siipyyssä 58,5 prosenttia ja Tiukassa 92,0 prosenttia. Vielä vuoden 1960 väestönlaskennassa myös kaupungissa oli ruotsinkielinen enemmistö (51,7 prosenttia). Kuntaliitoksen jälkeen Kristiinankaupunki on ollut enemmistöltään ruotsinkielinen. Kristinusko Vuoden 2018 aluejaon mukaan Kristiinankaupungissa on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Kristinestads svenska församling (ent. Lappfjärd-Kristinestads församling) Kristiinankaupungin suomalainen seurakunta Nämä seurakunnat muodostavat Kristiinankaupungin seurakuntayhtymän (). Evankelisuuden evankeliumijuhla järjestettiin Kristiinankaupungissa vuonna 2009. Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Kristiinankaupungin alueella toimii Vaasan ortodoksinen seurakunta. Suomen helluntaikirkon jäsenseurakunnista Kristiinankaupungissa toimii Kristiinan helluntaiseurakunta. Seuraavassa luettelossa on mainittu historiallisella ajalla lakkautetut seurakunnat Kristiinankaupungin nykyisellä alueella. Kristiinankaupunki-Tiukan seurakunta (, jaettu Kristiinankaupungin suomalaiseksi ja ruotsalaiseksi seurakunnaksi 1978) Lappfjärds församling (kaksikielinen vuoteen 1977, liitetty Lappfjärd-Kristinestads församlingiin 2006) Sideby församling (kaksikielinen vuoteen 1977, liitetty Lappfjärd-Kristinestads församlingiin 2006) Kulttuuri Perinteet Kristiinankaupungin perinteisiin kuuluvat Pohjanmaalle tyypilliseen tapaan jouluristien pystyttäminen. Jouluristin pystyttäminen juontaa pakanalliseen aikaan, jolloin ristin avulla haluttiin pelottaa pois pahoja henkiä. Kristiinankaupungilla on oma jouluristinsä, jota kutsutaan Wendelinin ristiksi. Kristiinankaupunki on tunnettu perinteisistä markkinoistaan, jotka järjestetään neljästi vuodessa. Vuonna 2021 heinäkuussa järjestetyillä kesämarkkinoilla oli kolmen päivän aikana 360 myyjää ja yli 60 000 kävijää. Ruoka Kristiinankaupungin ruokaperinteessä perunalla on iso rooli ja kaupunki on Suomen suurin perunantuottaja. Kaupungissa kasvatetaan perunaa noin 3000 hehtaarilla ja peräti kolmannes Suomen ruokaperunasta viljellään Kristiinankaupungissa. Kristiinankaupungin pitäjäruoaksi nimettiin 1980-luvulla silakkaperunat. Nähtävyydet Kristiinankaupungin keskusta mataline puutaloineen ja kapeine kujineen on harvinainen koko Pohjolan mittakaavassa. Kaupungissa ei ole koko sen 350-vuotisen olemassaolon aikana sattunut yhtään laajaa tulipaloa. Kantakaupungissa sijaitsee myös kapeudestaan tunnettu Kissanpiiskaajankuja. Nykyään hyvin säilynyt vanhakaupunki toimii seudun kaupan ja huvielämän keskuksena, ja siellä on erilaisia liikkeitä ja palveluita. Turismista ja vapaa-ajan asumisesta on 2000-luvulla tullut kaupungille tärkeä tulonlähde. Kristiinankaupungin ja Karijoen rajalla sijaitsee Susiluolaksi kutsuttu, kalliononkalossa sijaitseva mahdollisesti vuotta vanha ihmisen leiriytymispaikka. Kaupunki ja Museovirasto pyrkivät yhdessä kehittämään luolan kulttuurikäyttöä. Urheilu Kristiinankaupungista kotoisin olevia urheiluseuroja ovat muun muassa Kristiinan kärpäset (jääkiekko), Kristiinan Urheilijat (yleisurheilu, hiihto, uinti), IF Länken (voimanosto, sulkapallo, yleisurheilu, hiihto, pyöräily), Sporting Kristina (jalkapallo) ja SC Saragoza (salibandy). Kuvia Kristiinankaupungista Hallinto ja politiikka Hallinto Kristiinankaupungin kaupunginjohtaja oli vuosina 2005-2018 Riitta El-Nemr. Mila Segervall aloitti virassa El-Nemrin jäätyä eläkkeelle. Politiikka Kristiinankaupungin valtuustossa on 27 paikkaa, joista 15 on RKP:n hallussa kaudella 2021-2025. Annetut äänet viimeisimmissä kunnallisvaaleissa. Tunnettuja kristiinalaisia Otto Wendelin (1824-1888), kauppias, laivanvarustaja ja valtiopäivämies Katso myös Luettelo Kristiinankaupungin julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Kristiinankaupungin kotisivut Tilastokeskus - Kristiinankaupungin avainluvut Kristiinankaupunki matkailukohteena Kristiinankaupungin museot Seulonnan keskeiset artikkelit

564

https://fi.wikipedia.org/wiki/Konservatiivisuus

Konservatiivisuus

Konservatiivisuus tai konservatiivinen tarkoittaa yleismerkityksessään vallitsevien olojen säilyttämisen kannattamista. politiikassa konservatiivisuus viittaa konservatismin aatteeseen lääketieteessä konservatiivinen hoito tarkoittaa muuta kuin kirurgista hoitoa.

566

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kreationismi

Kreationismi

Kreationismi eli luomisusko on uskonnollinen oppi, jonka mukaan kaikkeus ja sen elolliset olennot ovat syntyneet luomistapahtumassa. Kreationismilla voidaan suppeimmillaan tarkoittaa nk. nuoren maan kreationismia, laajimmillaan sillä voidaan tarkoittaa uskoa jonkinlaiseen luomistapahtumaan. Kreationismin lajit Kreationismin eri lajien luokittelemiseksi on tehty useita yrityksiä. Taulukossa alla on lueteltu erilaisten kreationistien näkemyksiä. Arvostelu Kreationismin arvostelijoiden mukaan kreationismi on näennäistiedettä. Heidän mielestään kreationistien väitteet on tehty tukemaan perusteetonta oletusta kaikkeuden luojasta. Euroopan neuvoston päätöslauselman 1580 (vuonna 2007) mukaan kreationistit käyttävät kirjoituksissaan tunnettujen tieteenharjoittajien lausuntoja valikoivasti ja vääristellen. He käyttävät myös niiden tutkijoiden lausuntoja, jotka eivät ole asiantuntijoita asiassa, jonka kreationisti esittää. Tunnettuja kreationismin julkisia arvostelijoita ovat muun muassa Eugenie Scott, Richard Dawkins ja Massimo Pigliucci Yhdysvalloissa National Center for Science Education on vastustanut kreationistien pyrkimyksiä kieltää evoluution opettaminen kouluissa tai rajoittaa sitä. Katso myös Lähteet Aiheesta muualla Kreationismi leviää Suomeen. Ylen Elävä arkisto. Kreationismia kannattavia sivustoja Access Research Network. Reasons. Creation Research Society. Kolbecenter. Creation Ministries International Kreationismin arvostelua Risto Selin: Kreationismi. Teoksessa Sampo Marski: Kreationismi - aukkojen tiede. Havina 1/2010. Talk.Origins. Seulonnan keskeiset artikkelit

567

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kannabis

Kannabis

Kannabis (myös marihuana) on hamppukasvista valmistettava päihde- ja lääkeaine. Kannabiksen päihdyttävä ja lääkinnällinen vaikutus perustuu kasvin erittämiin kannabinoideihin, joita on löydetty kasvista ainakin 113 kappaletta sekä terpeeneihin, joita on löydetty kasvista yli 200 kappaletta. Kannabista käytetään yleisimmin sen psykoaktiivisten ja fyysisten vaikutusten takia, joihin kuuluu kohonnut mieliala, euforia, rentoutuneisuus, lisääntynyt ruokahalu, sekä assosiaatioiden ja aistikokemusten korostuminen. Epätoivottuina sivuvaikutuksina saattaa esiintyä lyhytmuistin häiriöitä, suun kuivumista, motorisen toiminnan häiriöitä sekä silmien punoitusta. Varsinkin kokemattomilla käyttäjillä tai suurista annoksista voi seurata ahdistusta ja vainoharhaisuutta. Sen ohessa voi esiintyä myös paniikkikohtauksia, sekavuustiloja, harhaisuutta, epämiellyttäviä mielentiloja ja masentuneisuutta, jotka yleensä menevät ohi päihtymyksen lakatessa. Pulssin lyöntitiheys voi kiihtyä, mikä muuttaa verenpainetta ja saattaa aiheuttaa huimausta ja pyörtymistä. Kannabis on kiellettyjen aineiden joukossa Yhdistyneiden kansakuntien huumausaineyleissopimuksessa, ja sen päihdekäyttö on laitonta useimmissa maissa. Viime vuosikymmenen aikana asenteet kannabista kohtaan ovat kuitenkin lieventyneet merkittävästi ja vaatimukset sen laillistamisesta ovat nousseet yleiseen keskusteluun. Monet Yhdysvaltojen osavaltiot ovat viime vuosina laillistaneet kannabiksen lääkinnällisen ja/tai viihdekäytön. Colorado järjesti vuonna 2012 kansanäänestyksen kannabiksen viihdekäytön laillistamisesta, jonka seurauksena siitä tuli 2014 ensimmäinen osavaltio, joka laillisti kannabiksen viihdekäytön. Sittemmin Coloradon esimerkkiä ovat seuranneet Kalifornia, Nevada, Oregon, Washington, Alaska, Maine, Massachusetts sekä pääkaupunki Washington D.C. Vuonna 2018 Vermontista tuli ensimmäinen osavaltio, joka hyväksyi kannabiksen osavaltiohallinnon päätöksellä. Maailman maista Uruguay laillisti kannabiksen kokonaan vuonna 2013 ja Kanada teki päätöksen laillistamisesta vuonna 2018. Näiden lisäksi kannabiksen käyttö on ainakin osittain dekriminalisoitua Alankomaissa ja kokonaan dekriminalisoitua Portugalissa. Yhteensä kannabiksella on käyttäjiä maailmanlaajuisesti arviolta 125-203 miljoonaa. Suomessa kannabiksen hallussapito ja käyttö, sekä hampun viljely kannabiksen raaka-aineeksi, on kielletty Suomen rikoslaissa. Kannabinoidit kannabiksessa Historia Hampun historiaa on yleisemmin artikkelissa hamppu. Hamppua (Cannabis sativa, Cannabis indica) on viljelty pitkään hyötykasvina sen öljyn ja kuitujen takia. Kannabiksen päihdyttävä vaikutus perustuu kasvin erittämässä hartsissa olevaan tetrahydrokannabinoliin (THC) ja muihin niin sanottuihin kannabinoideihin, joita on kukinnoissa ja ylimmissä lehdissä. Kasvista saatavasta hartsista valmistetaan hasista ja kasvin kukintoja ja versoja kuivatetaan kannabikseksi. Kiinasta on löytynyt noin 2 700 vuotta vanha kannabiserä šamaanina pidetyn miehen haudasta. Myös Siperiasta on löytynyt noin 2 500 vuoden takaisen naisen haudasta pieni erä kannabista. Vanhoja kannabislöytöjä on tehty myös muinaisesta Egyptistä. Lähi-idässä kannabis tuli päihteenä yleiseen käyttöön arabialais-islamilaisessa maailmassa 1100-luvulla. Yhteiskunnallinen ongelma siitä tuli parisataa vuotta myöhemmin. Lähi-idässä päähuumeet ovat aina olleet oopiumi ja hamppu eri muodoissaan. Arabian kielen sana hašīš tarkoittaa "ruohoa" ja saattaa viitata sekä hasikseen että kannabikseen. Hamppu kasvaa Lähi-idässä villinä, joten tuote oli halpaa. Lisäksi islam suhtautuu viiniin kielteisesti. Huumeiden käyttö oli periaatteessa kiellettyä ja liikakäyttöä paheksuttiin. Oikeudelliset toimet hasista vastaan olivat kuitenkin melko harvinaisia. Euroopassa hamppuvalmisteet tunnettiin jo antiikin aikana. Kansanlääkinnässä sitä käytettiin vain vähän. Osasyynä tähän on se, että Euroopassa viljelty hamppu on teholtaan heikompaa kuin Intiassa kasvava Cannabis indica, sillä kasvi tarvitsee enemmän lämpöä ja auringonvaloa kehittyäkseen huumaavaksi. Herodotos mainitsee Historiateoksessaan skyyttien polttavan hamppua kuumilla kivillä teltan sisällä ja hengittävän sen savua. Ennen 1800-luvun puoliväliä kannabis mainitaan länsimaisessa kirjallisuudessa lähinnä matkakuvausten yhteydessä. 1840-luvulla pariisilaiset taiteilijapiirit kiinnostuivat hasiksesta. Sen psykoaktiivisia vaikutuksia kuvasivat värikkäästi muun muassa Alexandre Dumas kirjassaan Monte-Criston kreivi (1844), sekä amerikkalainen Fitz Hugh Ludlow omaelämäkerrallisessa teoksessaan Hashiksenkäyttäjä (1857). Kannabis kiellettiin ensimmäisenä Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella. Yhdysvalloissa kannabiksen kriminalisointi perustui rodullisiin käsityksiin sen käyttäjistä. Rotuennakkoluulot afroamerikkalaisia ja meksikolaisia vastaan sai osavaltiot ja paikallishallinnot kieltämään sen käytön. Ennakkoluulot meksikolaisista toimi sytykkeenä kannabiksen kieltämiselle. Yhdysvaltojen kannabiksen kieltolait perustuivat määritelmiin, jotka olivat epätieteellisiä. Yhdysvaltojen aloitteesta kannabiksen kielto levisi Kansainliiton vuoden 1925 oopiumsopimuksen ja sen korvanneen YK:n huumausaineyleissopimuksen kautta lähes kaikkiin maailman maihin. Erityisesti 1960-luvun yhdysvaltalaisten nuorisokulttuurien vaikutuksesta kannabiksen päihdekäyttö yleistyi Britanniassa ja muualla Länsi-Euroopassa. Myös Suomessa nähtiin vuosiin 1966-1972 painottunut kannabiksen käytön "ensimmäinen aalto", joka oli keskittynyt lähinnä Helsingin alueelle. Käyttötavat Kannabista käytetään yleisimmin poltettuna joko piipussa, vesipiipussa tai savukkeena, joko tupakkaan tai knasteriin (eli ei-päihdyttävään yrttiin tai vastaavaan) sekoitettuna tai sellaisenaan. Tupakoitsijat päätyvät muita todennäköisemmin kannabiksen käyttäjiksi, koska kannabistuotteet ovat pääsääntöisesti poltettavia aineita. Kannabiksen imelä haju tarttuu useiksi tunneiksi käyttäjän hengitykseen, vaatteisiin ja hiuksiin. Kannabista voidaan käyttää myös juomissa (Green Dragon, kannabistee), kannabisleivonnaisina tai muutoin syötynä. Mahdollista on myös vaikuttavien aineiden höyrystäminen kukinnosta. Vaikutus Kannabiksen käytön tyypillisiä vaikutuksia ovat mielihyvän tunne, innovatiivisuuden ja ajattelukyvyn lisääntyminen, ruokahalun lisääntyminen, lisääntynyt passiivisuus, naurukohtaukset, rentoutuneisuus, suun kuivuminen, silmien sidekalvon verestys (punaiset silmät) sekä harvemmin sydämen sykkeen kiihtyminen. Kannabispäihtynyt on usein erityisesti aluksi ulospäin suuntautunut, puhelias, aktiivinen ja hyväntuulinen. Hän voi vaikuttaa myös sisäänpäin kääntyneeltä, mutta ajatusten lento ja assosiointi on vilkasta. Kannabiksen vaikutuksen alaisena erilaisiin yksityiskohtiin kiinnitetään paljon huomiota ja aistikokemukset korostuvat. Päihtymys voi aiheuttaa myös erilaisia aistiharhoja, jotka käyttäjä kuitenkin yleensä tunnistaa päihtymyksen aiheuttamiksi ja ohimeneviksi. Päihtymys kestää poltettaessa muutamia tunteja ja syötäessä jonkin verran pidempään. Kannabis voi aiheuttaa ahdistus- ja paniikkikohtauksia, masentuneisuutta tai sekavuustiloja. Suurina annoksina, erityisesti syötynä, voi seurauksena olla sekavuustila, joka lievenee muutamassa tunnissa päihtymyksen mentyä ohi. Vieroitusoireita ovat yleensä levottomuus, hermostuneisuus, ärsyyntyminen sekä ruokahalu- ja unihäiriöt. Vieroitusoireiden voimakkuus vaihtelee käytön laajuuden mukaan. Tutkimukset eivät tunne yhtään kannabiksen yliannostuksesta aiheutunutta kuolemantapausta. Kannabiksen käyttö heikentää koordinaatiokykyä, tasapainoa, reaktioaikaa, muistia, tarkkaavaisuutta ja arvostelukykyä. Kannabis vaikuttaa kielteisesti esimerkiksi ajokykyyn. Käytön haitat Säännöllisessä käytössä kannabiksen sietokyky eli toleranssi kasvaa. Kannabiksen säännöllinen ja päivittäinen käyttö voi aiheuttaa ensisijaisesti psyykkistä riippuvuutta. Kannabiksen käytön äkillisestä lopettamisesta seuraa joskus vieroitusoireita, kuten ärtymystä, ahdistusta, vapinaa, hikoilua, huonovointisuutta ja unettomuutta. Kannabiksen käyttäjistä noin kymmenen prosentin arvioidaan tulevan riippuvaiseksi siitä. Kannabisriippuvuutta hoidetaan tavallisesti avohoidon menetelmin. Pulssin nousu ja verenpaineen muutokset saattavat altistaa sydän- ja verisuonihäiriöille. Kannabis vahvistaa alkoholin ja joidenkin muiden päihteiden vaikutuksia, mikä saattaa altistaa päihderiippuvuuksille ja tapaturmille. Riski joutua vakavaan liikenneonnettomuuteen jopa kaksinkertaistuu, jos ajoneuvoa ajaa kannabiksen vaikutuksen alaisena. Fyysiset sairaudet Poltettaessa kannabiksen tärkeimpien terveyshaittojen on oletettu olevan samankaltaisia kuin tupakan. Kannabiksen säännöllinen polttaminen saattaa vaurioittaa keuhkoja. Pitkäaikaista kannabiksenkäyttöä on yhdistetty yskään, hengityksen vinkumiseen, rinnan ahtauteen ja keuhkojen ilmavirtauksen heikentymiseen. Keuhkosyövän riskin lisäksi kurkunpään, nielun ja suun alueiden syöpäriski kasvaa. Hengityselinten sairauksien ja syövän riskit ovat kuitenkin vältettävissä jos kannabista ei käytä polttamalla. Kannabis myös heikentää elimistön puolustusmekanismeja saattaen näin lisätä erilaisia infektioita. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan kannabis nostaa erään kivessyövän muodon, ei-seminooman, riskiä. Sairauden riski on kaksinkertainen niillä, jotka polttavat kannabista viikoittain tai ovat käyttäneet sitä säännöllisesti murrosiästä. Tutkimus viittaa siihen, että alle 18-vuotiaana poltettu kannabis voi vaikuttaa kivesten epäkypsiin soluihin niin, että niistä tulee myöhemmin pahanlaatuisia. Fred Hutchinson Cancer Research Centre ryhtyi tutkimaan kannabiksen käytön ja kivessyövän välistä yhteyttä, kun oli selvinnyt, että kiveksissä on huumeen vaikuttavaan aineeseen (THC) reagoivia reseptoreita. Tutkijat mainitsivat sekä kivessyövän että kannabiksen käytön yleistyneen 1950-luvulta lähtien. Harvardin yliopiston tutkija Murray Mittlemanin mukaan kannabiksen polttamista seuraavan tunnin aikana sydänkohtauksen riski saattaa olla ihmisellä jopa lähes viisinkertainen. Hänen mukaansa sydänkohtauksen absoluuttinen riski ensimmäisen tunnin kuluessa on kuitenkin vain yksi :sta 50-vuotiaalla henkilöllä, jolla ei ole muita sydänkohtaukselle altistavia riskitekijöitä. 2000-luvulla tutkimus kannabiksen vaikutuksista verenkiertojärjestelmään sekä kannabiksen käytön ja sydän- ja verisuonitautien yhteydestä on yleistynyt. Kannabiksen käyttö voi heikentää siemennesteen laatua, jopa aiheuttaa lapsettomuutta. Naisille seurauksena saattaa olla kuukautiskierron häiriöitä ja seksuaalisuuden halukkuuden vähentymistä. Bostonin yliopiston tutkimuksessa ei kuitenkaan löydetty vaikutusta lisääntymiskykyisyyteen. Tutkimuksen mukaan kannabista käyttävät pariskunnat harrastavat useammin seksiä, ja esimerkiksi siemennesteen laatu on vain yksi tekijä siinä saavatko parit lapsia. Vuonna 2019 julkaisussa tutkimuksessa havaittiin, että siemennesteen laatu oli parempi niillä miehillä, jotka olivat joskus polttaneet kannabista. Kannabista raskausaikana polttaneiden äitien lapsilla on tavattu alhaisempaa syntymäpainoa ja hidastunutta kasvua. Käyttö odotusaikana lisää ennenaikaisen synnytyksen riskiä. Kannabiksen käyttö raskauden aikana saattaa aiheuttaa lapselle leukemiariskiä ja kognitiivisten kykyjen ja koulumenestyksen heikentymistä myöhemmällä iällä. Kannabiksen vaikuttaja-aine erittyy äidinmaitoon ja imettäessä vauvalle. Kognitiiviset häiriöt Kannabis on keskushermostoon vaikuttava päihde. Amerikkalais-uusiseelantilaisen tutkijaryhmä teki päätelmän, että jatkuva kannabiksen käyttö kytkeytyy neuropsykologiseen rapautumiseen ja otaksuvat, että kannabiksen käytöllä teini-iässä on myrkyllinen vaikutus kehittyviin aivoihin. Kannabiksen kokeilemisen tai satunnaiskäytön ei ole havaittu aiheuttavan päihtymyksen jälkeisiä kognitiivisia häiriöitä. Kannabiksen pidempiaikainen ja runsas käyttö saattaa heikentää ajattelu- ja havaintotoimintoja ja muistia. Vaikutuksia voivat olla lähimuistin heikkeneminen, uuden oppimisen ja tarkkaavaisuuden ylläpidon vaikeutuminen. Jo muutama käyttökerta puolessa vuodessa voi johtaa muistiongelmiin. Kannabista käyttäneellä voi olla uneen liittyviä ongelmia vielä päihtymyksen jälkeen. Nuorena aloitettu kannabiksen säännöllinen käyttö haittaa henkistä kehitystä ja aikuistumisprosessia. Sen pitkäaikaiskäyttö aiheuttaa kognitiivisten kykyjen rappeutumista, jonka oireita ovat muun muassa ongelmanratkaisu- ja keskittymiskyvyn heikkeneminen, muistiongelmat, välinpitämättömyys, ärsyyntyminen ja vuorovaikutustaitojen heikentyminen. Kannabis heikentää oppimiskykyä ja voi heikentää nuorten koulumenestystä sekä aikuisten pärjäämistä työtehtävissä, jotka vaativat älyllistä suorituskykyä. Kannabiksen käyttö lisää riskiä skitsofreniaan, masentuneisuuteen, ahdistuneisuuteen ja mielialahäiriöihin. American Psychological Associationin vuonna 2015 julkaisemassa tutkimuksessa runsaallakaan kannabiksen käytöllä varhaisesta teini-iästä 25-vuotiaaksi ei huomattu olevan vaikutusta käyttäjien fyysiseen tai psyykkiseen terveyteen 35-vuotiaana. Psyykkiset sairaudet Australialaisessa 83 tutkimuksen meta-analyysissä todettiin, että kannabis aikaistaa psykoosien puhkeamista. Yleisesti kannabiksen käyttäjät sairastuvat psykoosiin normaaliväestöä useammin. Erityisessä vaarassa ovat nuorten ihmisten aivot, sillä kannabiksen käyttö voi häiritä nuorten aivojen kehitystä. Aivot kehittyvät vielä yli 20-vuotiaillakin, ja jokainen päihde, jota käytetään niiden vielä kehittyessä, on haitallista. British Medical Journalissa julkaistun raportin mukaan teini-ikäisinä kannabista käyttäneiden todennäköisyys saada psykoosi 26 vuoden ikään mennessä on 10 % siinä, missä koko väestössä riski on 3 %. Tutkijaryhmä Maastrichtin yliopistolta tutki lähes 2 500:ta 14-24-vuotiasta saksalaista ja tuli siihen tulokseen, että kannabiksen poltto nuoruusiässä kasvatti psykoottisten piirteiden kehittymisen vaaraa kohtalaisesti. Paljon suurempi riski oli niillä kannabista polttaneilla, joilla oli psykoosialttius ennestään. Näillä henkilöillä riski kasvoi sitä suuremmaksi, mitä enemmän ja varhemmin he olivat kannabista polttaneet. Ryhmän vetäjä päätteli kannabiksen käytön aiheuttavan mahdollisesti jopa 13 % Alankomaiden skitsofreniatapauksista. The Lancet -lehdessä julkaistussa 35 tutkimuksen meta-analyysissä tutkijat totesivat kannabiksen käytön lisäävän riskiä sairastua psyykkisiin sairauksiin kuten skitsofreniaan 41 %, mutta käyttöannoksista riippuen se saattoi lisääntyä jopa 50-200 %. Katsauksessa arvioitiin, että 14 % psyykkisistä sairauksista Britanniassa olisi kannabiksen aiheuttamia. Mikäli kannabiksen käytöstä luovuttaisiin, ehkäistäisiin maassa vuosittain noin 800 skitsofreniatapausta. Lancet ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta, etteikö taustalla olisi muita seikkoja, jotka lisäisivät psyykkisten sairauksien riskiä tai mahdollisuutta siihen, että mielenterveysongelmista kärsivät ovat todennäköisemmin kokeilemassa kannabista. Suomen Lääkärilehden mukaan tutkimuksen merkittävin uusi tieto on se, että hyvin satunnaisella ja yksittäisellä kannabiksen käytöllä havaittiin selvästi suurentunut riski psykooseihin. Suomalaisten asiantuntijoiden mukaan kannabiksen ja psykoosien suhde on kaksisuuntainen: kannabis voi laukaista psykoosin, mutta toisaalta sitä käyttää myös hoidon huonosti tavoittamia skitsofreenikoita ja muita mielenterveysongelmaisia. Kannabiksen vaikuttavien ainesosien THC:in ja kannabidiolin vaikutuksia onkin tutkittu myös skitsofrenian hoidossa. Psykiatrian erikoislääkäri Kristiina Kajansalon mukaan Lancetin tulokset sopivat hyvin skitsofrenian haavoittuvuus-kuormitusmalliin: skitsofreniaan altistuneilla ihmisillä sen käyttö voi laukaista psykoosin. Vuodelta 2008 olevan tutkimuksen mukaan kannabispsykoosi ja alkava skitsofrenia saattavat olla sama asia. On tavallista, että akuutin päihtymystilan alaisena olevat kokevat joitakin psykoosin kaltaisia oireita kuten herkkyyttä äänille ja vainoharhaisuutta, mutta nämä katoavat päihtymystilan myötä. Eräs Britanniassa suoritettu tutkimus ei havainnut aikaisempien tulosten ennustamaa kasvua psyykkisiin sairauksiin sairastuneiden potilaiden määrässä kannabiksen käytön yleistymisestä huolimatta, vaan diagnoosien määrä on vuosina 1996-2005 pysynyt samana tai jopa hieman laskenut. Toisaalta kuitenkin British Medical Journal of Psychiatryn mukaan esimerkiksi Uudessa-Seelannissa käytön loppuminen vähentäisi skitsofrenian ilmaantuvuutta arviolta 8 %. Kannabis lääkkeenä Lääkekannabis on lääkinnällisissä tarkoituksissa käytettyä kannabista, jota käytetään esimerkiksi syövän aiheuttamiin kipuihin. Suomessa sen käyttö on ollut lääkärin määräämänä sallittua pienelle potilasryhmälle vuodesta 2008 alkaen. Varsinkin Yhdysvallat, Britannia, Alankomaat ja Australia tekevät lääkekannabistutkimusta. Yhdysvalloissa lääkekannabis on sallittu 22 osavaltiossa sekä pääkaupunki Washington DC:ssä. Kannabista käytetään monien eri sairauksien hoidossa. Kannabiksen vaikutus perustuu siinä oleviin kannabinoideihin. Lääkekäytön kannalta kasvin kannabinoideista merkittävimpiä on kannabidioli, jonka on osoitettu eläinkokeissa lievittävän levottomuutta. Eläinkokeiden perusteella kannabidioli vaikuttaa myös tulehduksia hillitsevästi, sillä se heikentää immuunivastetta. Kannabidiolista johdettujen yhdisteiden on myös havaittu laboratoriokokeissa hillitsevän ihmisen syöpäsolujen jakautumista. Ihmisen elimistön omien, kannabiksen kaltaisesti vaikuttavien endokannabinoidien säätelystä odotetaan lupaavaa keinoa esimerkiksi kivun hoitoon. Lääkeaineilla, jotka estävät aivojen endokannabinoidien hajoamista, arvellaan saavutettavan hyödyllisiä vaikutuksia vähäisin haitta- ja sivuvaikutuksin, toisin kuin kannabiksen kaltaisesti vaikuttavilla valmisteilla. Tällöin myös kannabiksen väärinkäyttöriski poistuisi. Käyttäjät Kannabis on useimmissa maissa ylivoimaisesti käytetyin huume. YK:n vuonna 2004 tekemän arvion mukaan noin 162 miljoonaa ihmistä oli käyttänyt kannabista kuluneen vuoden aikana. Eurooppalaisista 15-24-vuotiaista kannabista on kokeillut keskimäärin maittain 9-45 %, valtaosan maista jääden välille 20-35 %. Lääketieteellisen Lancet-lehden vuonna 2012 julkaiseman tutkimuksen mukaan huumeidenkäyttäjiä olisi maailmassa 149-271 miljoonaa. Ylivoimaisesti käytetyin huume on selvityksen mukaan kannabis, jota käyttää arviolta 125-203 miljoonaa ihmistä. Euroopassa tehdyistä huumetakavarikoista 80 prosenttia on kannabistakavarikkoja. Kannabis on käytetyin huume myös Suomessa. Suomeen kannabiksen, kuten muidenkin huumeiden käyttö levisi niin kutsutun ensimmäisen huumeaallon myötä 1960-luvulla. Myös kannabiksen kasvatus Suomessa alkoi, aluksi pienimuotoisena. Kannabis kriminalisoitiin asetuksin vuonna 1966. Kannabiksen käyttö väheni 1970-luvun puoliväliin mennessä. Kannabiksen ja muiden laittomien huumeiden käyttö lisääntyi 1990-luvun jälkipuolella Suomessa etenkin nuorten ja koululaisten keskuudessa. Tätä ilmiötä on kutsuttu toiseksi huumeaalloksi. Sen yksi edellytys oli kansainvälisen huumetuotannon ja huumekaupan järjestäytyminen. Suomalaisessa kyselytutkimuksessa vuonna 1992 5 prosenttia ilmoitti käyttäneensä elämänsä aikana kannabista, kun vuonna 2014 osuus oli noussut 19 prosenttiin. Huumeiden ongelmakäyttäjien aliedustus aineistossa saattaa vaikuttaa tuloksiin. Useimmat heistä käyttävät kannabiksen lisäksi myös alkoholia. Keskusrikospoliisin vuoden 2009 arvion mukaan Suomessa on ainakin tuhat laitonta hamppuviljelmää. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2011 tutkimus arvioi, että 40 000 - 60 000 suomalaista on joskus elämässään kasvattanut kannabista. Vuonna 2012 Suomessa takavarikoitiin 714 kiloa kannabishartsia ja 18 150 kiloa kannabiskasveja. Kannabiskasvatus on lisääntynyt internetin välittämien ohjeiden vaikutuksesta. Omatekoiset valaistusjärjestelmät sisältävät tulipalon vaaran. Myös muut vahingot ovat mahdollisia. Sisäkasvatuksen lisäksi esiintyy myös ulkoviljelyä maastossa. Tutkimuksia Lancet-lehdessä julkaistun asiantuntijapaneelin laatiman 20 päihteen vaarallisuuslistan mukaan kannabis on 11. vaarallisin päihde. Maailman terveysjärjestön WHO:n raportissa on arvioitu, että eri päihteiden haittojen kvantitatiivisen vertailun luotettavuus on kyseenalaista. WHO:n asiantuntijoiden mukaan kannabiksen käyttöön liittyvät kvantitatiiviset riskit ovat luotettavien epidemiologisten tutkimusten puutteen vuoksi enimmäkseen tuntemattomia ja eri päihteiden vaarallisuuden vertaaminen on enemmän spekulatiivista kuin tieteellistä. 2000-luvulla tieteellinen näkökanta on ollut, että YK:n huumausaineyleissopimuksessa oleva kannabiksen luokittelu erittäin vaaralliseksi aineeksi on ollut yliampuvaa. Vuonna 2012 San Diegon ja Pittsburgh Medical Center -yliopistoissa tehdyn tutkimuksen mukaan alkoholi vaurioittaa nuorten aivoja enemmän kuin kannabis. Tutkimuksessa ei testattu nuorten suorituskykyä, tutkijat ainoastaan katsoivat aivojen röntgenkuvia. 18 kuukautta kestäneen tutkimusjakson jälkeen tutkijat huomasivat, että viiden tai useamman alkoholijuoma-annoksen käyttäminen vähintään kahdesti viikossa vähensi aivokudoksen tietoa välittävää valkoista kudosta. Kannabiksen käyttäminen ei aiheuttanut aivokudosmuutoksia tutkimuksessa oleville nuorille. Vuonna 2008 julkaistussa EU-raportissa todettiin kannabiksen olevan tupakkaa ja alkoholia turvallisempaa. Tutkimuksen perusteella todettiin, että kannabis oli vähiten vaarallisin huume. Vaarallisimpia olivat ekstaasi, kokaiini, alkoholi ja heroiini. Päihtymyksen astetta mitattaessa kannabis oli listan neljäntenä. Vahvimman päihtymyksen aiheutti alkoholi. Seuraavina tulivat heroiini ja kokaiini. Riippuvuutta mitattaessa pahinta riippuvuutta aiheutti tupakka, seuraavina tulivat heroiini, kokaiini ja alkoholi. Kannabis oli tutkimuksen mukaan vähiten riippuvuutta aiheuttava päihde. Suomen akatemian tutkimuksen mukaan nuorilla, jotka ovat aloittaneet tupakoinnin varhain oli moninkertainen riski aloittaa myöhemmin myös kannabiksen käyttö. Tutkijoiden mukaan tulokset tukevat niin sanottua porttiteoriaa, jonka mukaan lailliset päihteet, kuten tupakka ja alkoholi, toimivat porttina laittomien huumeiden käytön aloittamiseen. Muita kannabiksen käyttöön vaikuttavia tekijöitä olivat nuoren impulsiivisuus ja toisen vanhemman alkoholinkäyttö. Jos nuoren yleinen asenne päihteitä kohtaan on kielteinen, ei hän luultavasti kokeile kannabistakaan. Lainsäädäntö Suurimmassa osassa maita kannabis on luokiteltu huumausaineeksi ja sen käyttö ja hallussapito on kielletty liittyen YK:n huumausaineita koskevaan yleissopimukseen. YK:n huumausaineyleissopimus sallii harkintavaltaa kansallisessa lainsäädännössä. Euroopassa Ruotsissa kannabiksen käyttö on kriminalisoitu. Alankomaissa kannabiksen myynti kannabiskahviloissa, hallussapito ja käyttö on käytännössä pienissä määrin sallittuja. 2000-luvulla Alankomaat on kiristänyt lainsäädäntöään ja sen seurauksena monet kannabiskahvilat on suljettu tai muutettu anniskelupaikoiksi. Kannabiksen käyttö kaikissa maissa on edelleen ehdottoman kiellettyä alle 18-vuotiailta. YK:n huume- ja rikostoimisto on arvostellut kannabiksen laillistamishankkeita ja ilmaissut huolen laillistamisen vaikutuksista kansanterveyteen ja ihmisten hyvinvointiin. UNODC pitää Euroopassa Ruotsin mallia menestyksellisenä. Päihdetyöntekijöiden mukaan osa kannabiksen käyttäjistä päätyy käyttämään muita huumeita. Pitkään käytettynä kannabis lamaannuttaa, jolloin käyttäjä saattaa hakea piristäviä huumeita. Käytöstä aiheutuvia masennus- tai unioireita saatetaan lääkitä laittomasti myydyillä psyykenlääkkeillä. Huumeiden välittäjillä on usein tarjottavanaan kannabiksen lisäksi myös muita huumeita ja myyjien on kannattavaa markkinoida kannabista ostavalle asiakkaalle kalliimpia huumeita. Suomi Suomessa huumeiden käyttö kriminalisoitiin vuonna 1966. Samalla tuli laittomaksi myydä, välittää, luovuttaa toiselle tai muulla tavoin levittää kannabista. Myös kannabiksen hallussapito tai kasvattaminen on laitonta. Huumausainerikokseen syyllistynyt voidaan tuomita sakkoon tai enintään kahdeksi vuodeksi vankeuteen, ja törkeästä huumausainerikoksesta vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Vankeusrangaistuksesta tulee myös merkintä rikosrekisteriin. Kiinnijäämisestä tulee aina pysyvä merkintä poliisin rekistereihin. Useat koulut ja työpaikat järjestävät huumetestejä. Nuoren kohdalla merkintä rikosrekisterissä tai positiivinen testitulos voi estää ajokortin saamisen tai johtaa opiskelujen keskeytymiseen. Se voi myös estää joihinkin tiettyihin ammatteihin tai työpaikkoihin pääsemisen tulevaisuudessa. Kannabista kokeilleille nuorille on tarjolla apua järjestöistä, klinikoilta ja terveyskeskuksista ja auttavista puhelimista. Suomen kannabisyhdistyksen tarkoituksena on vaikuttaa Suomen lainsäädäntöön siten, että kannabiksen käyttö, saatavuus ja kotimaassa omaan käyttöön tuotettu kannabis tulee lailliseksi täysi-ikäisille ihmisille. Kannabisaktivistit ovat muun muassa järjestäneet vuosittaisia hamppumarsseja. Kannabisaktivistien arvostelijoiden mukaan kannabis ei ole sille myönteisten tahojen mainostama "mieto huume" On väitetty että 1980-luvulla kasvin THC-pitoisuus oli 1-5 prosenttia, kun nykyiset pitoisuudet voivat olla jopa 15-20 prosenttia. Poliisin edustajat ovat sanoneet, että myönteisen kuvan antaminen kannabiksesta julkisuudessa madaltaa kynnystä käyttää sitä. Kannabiksen laillistamisen vastustajien mukaan käytön vapauttaminen lisäisi käyttöä ja siten myös haittoja. Laillistaminen lisäisi todennäköisesti kannabiksen ja alkoholin sekakäyttöä. Poliisin mukaan kannabiksen laillistaminen veisi poliisin voimavaroja enemmän. Häiriökäyttäytyminen ja ongelmat liikenteessä lisääntyisivät. Ihmisten syrjäytymisen riski kasvaisi. Kannabiksen käyttö on Suomessa edelleen melko harvinaista ja maassa vallitsee huumekielteinen ilmapiiri. Viestimissä julkisuutta saanut ulkomainen keskustelu kannabisbisneksen laillistamisesta ei ole löytänyt Suomessa vastakaikua. Suomalaisista lähes 70 prosenttia pitää kannabiksen käyttöä rangaistavana tekona. Vuonna 2014 tehtyjen kyselyjen mukaan suuri enemmistö kansanedustajista ja europarlamentaarikoista katsoo, että kannabista ei tule laillistaa. Euroopan unionissa kannabiksen kieltolaista pidetään pääsääntöisesti kiinni. Suomi on noudattanut huumepolitiikassa unionin yhteistä linjaa ja politiikan muutos edellyttäisi yhteisen EU-linjan muutosta. Naapurimaa Ruotsi edistää täysin huumevapaata yhteiskuntaa. Myös Venäjällä kannabikseen suhtaudutaan tiukasti. Vuonna 2014 tehdyn kyselyn mukaan saksalaisista 65 prosenttia vastustaa kannabiksen vapauttamista. Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n kanta on, että kannabiksen käyttöä ei pidä laillistaa tai normalisoida. Samoin kuin tupakoinnista suomalaisessa yhteiskunnassa pyritään eroon, on kannabiksen käytön yleistyminen pyrittävä estämään. Viranomaisten tulee edistää päihdekasvatusta ja tukea käytön lopettamista. Malta Maltan parlamentti päätti laillistaa kannabiksen käytön ja kasvatuksen ensimmäisenä Euroopan maana joulukuussa 2021. Parlamentti äänesti lainmuutoksen puolesta äänin 36-27. Yhdysvallat Yhdysvalloissa kannabiksen myynti ja käyttö päihteenä on laillistettu 19:ssä osavaltiossa sekä pääkaupunki Washington DC:ssä. Coloradossa myynnistä kertyvät verotulot ovat olleet tuntuvia. Samaan aikaan murrot ja ryöstöt ovat vähentyneet 4-5 prosentilla. New York Times raportoi aiemmin keväällä, että Colorado on vasta nyt alkanut erotella rattijuoppoja ja huumaantuneena ajaneita kuljettajia. Ajokunnottomista kuljettajista kannabiskuskeja on ollut 12,5 prosenttia. Syötävän kannabiksen myyntiehtoja kiristettiin kahden psykoosiin liittyvän kuolemantapauksen jälkeen. Coloradon asukkaista yhdeksän prosenttia käyttää joskus kannabista. Enemmistö kannabiksen ostajista koostuu osavaltion asukkaista, jotka ovat kannabiksen suurkuluttajia. Kannabista eniten ostava viidennes kuluttaa kaksi kolmasosaa osavaltiossa käytetystä kannabiksesta. Vuonna 2014 The New York Times vaati pääkirjoituksessaan kannabiksen täydellistä laillistamista Yhdysvalloissa ja vertasi kannabiksen laittomuutta alkoholin kieltolakiin. Kuten alkoholin kieltolain kanssa kävi, myös kannabiksen kieltolaista aiheutuu yhteiskunnalle suurta vahinkoa. Pääkirjoituksen mukaan kannabiksen aiheuttama riippuvuus on suhteellisen pieni verrattuna alkoholiin ja tupakkaan. Lehti totesi myös, että kannabiksen kohtuullinen käyttö ei näytä aiheuttavan vaaraa muuten terveille aikuisille. Lehden mukaan kannabiksen kieltävät lait Yhdysvalloissa ovat rasistisia, koska ne kohdistuvat suhteettomasti erityisesti nuoriin mustiin miehiin. Huumausainerikostuomiot pilaavat heidän tulevaisuutensa. Valkoisen talon huumetoimisto ONDCP vastasi The New York Timesin kirjoitukseen, että kannabista lähestytään hallinnossa kansanterveydellisenä kysymyksenä. Kannabiksen käyttö vahingoittaa kehittyviä aivoja, aiheuttaa riippuvuutta ja vaarantaa liikenneturvallisuutta. Kasvavan kulutuksen tuottamat ongelmat rasittavat julkista terveydenhuoltoa ja kansantaloutta. Jo nyt alkoholi tuottaa yhteiskunnalle kustannuksia arviolta 15 kertaa enemmän kuin mitä se tuo tuloja verotulojen kautta. Laillistamisen ei odoteta poistavan kokonaan pimeitä markkinoita. Uruguay Uruguay laillisti kannabiksen kotikasvatuksen ja myynnin Uruguayn kansalaisille apteekeissa vuonna 2014, koska huumeiden vastainen sota ei ollut vähentänyt käyttöä ja se lisäsi väkivaltaa. Maassa aloitettiin kannabiksen laillinen myynti apteekeissa ensimmäisenä maana maailmassa 19. heinäkuuta 2017. Ostajien, joita myynnin alkaessa oli noin 5 000, pitää olla rekisteröityneitä ja 18 vuotta täyttäneitä. Kannabista myydään 16:ssa valtion hyväksymässä apteekissa. Kanada Joulukuussa 2015 Kanadan hallitus julkisti aikeensa laillistaa kannabis. Huhtikuussa 2017 hallitus julkaisi asiasta lakiluonnoksen. Kannabis tuli lailliseksi 17. lokakuuta 2018. Liittovaltion asettama ikäraja on 18 vuotta, mutta provinssit ja territoriot saavat halutessaan asettaa omat, korkeammat ikärajat. Laillisesti ostettua kannabista saa pitää kerralla hallussaan enimmillään 30 grammaa. Yritystoiminta Joulukuussa 2018 Altria Group osti osuuden kannabista tuottavasta Cronos Groupista. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Vanha-Majamaa, Anton: Kannabiskirja. Kosmos, 2018. ISBN . Aiheesta muualla Kannabis Huume-Suomen Historia verkkodokumentti. Opas sinulle, joka haluat lopettaa kannabiksen käytön. Päihdeneuvola, Lundin kaupunki. (pdf) Kannabismyönteinen 2010-luvun Suomi. Ylen Elävä arkisto. Puhutaan huumeista -kannabisseminaari Tampereella 18.2.2014 Savua ilman tulta -kannabisseminaari Helsingissä 29.4.2014 tapahtuman paneelikeskustelu Jo kohtuupössyttely muuttaa aivoja. Tiede 18.4.2014. Seulonnan keskeiset artikkelit

568

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuukausi

Kuukausi

Kuukausi (lyhenne kk) on ajanlaskun yksikkö, joka perustuu Kuun kiertoaikaan Maan ympäri. Yleensä sillä tarkoitetaan nykyisen kalenterin kalenterikuukautta (28-31 vrk). Muissa kalentereissa on myös muun mittaisia kuukausia. Lisäksi tähtitieteessä on määritelty muutamia erilaisia kuukausia. Kuukausi ajanlaskussa Yleisessä kielenkäytössä kuukausi on gregoriaanisen kalenterin 28-31 kalenterivuorokauden mittainen nimetty ajanjakso eli kalenterikuukausi. Sekä gregoriaanisen että juliaanisen kalenterin mukaan vuodessa on 12 kuukautta, joiden latinalaiset nimet ovat kummassakin kalenterissa Ianuarius, Februarius, Martius, Aprilis, Maius, Iunius, Iulius, Augustus, September, October, November ja December. Nämä latinalaiset nimet ovat yhä käytössä yleensä vain vähän muuntuneina useimmissa eurooppalaisissa kielissä. Suomen kielessä kuukausilla on kuitenkin täysin omakieliset nimet tammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu, kesäkuu, heinäkuu, elokuu, syyskuu, lokakuu, marraskuu ja joulukuu. Kuukausi on alun perin tarkoittanut kahden uudenkuun välistä ajanjaksoa. Tämä synodinen kuukausi on keskimääräiseltä pituudeltaan 29,53 vuorokautta. Monissa kulttuureissa eri puolilla maailmaa on tai on ollut käytössä kuukalenteri tai yhdistetty aurinko- ja kuukalenteri eli lunisolaarinen kalenteri, jossa kalenterikuukauteen kuuluu tosin aina kokonainen määrä vuorokausia mutta sen keskimääräinen pituus on mahdollisimman lähellä synodista kuukautta ja kuukausi vaihtuu näin ollen aina uudenkuun aikoihin. Sitä vastoin aurinkokalentereissa kuten gregoriaanisessa kalenterissa kuukausi on hieman pitempi eikä sillä ole suoraa yhteyttä kuun vaiheisiin. Tähtitieteelliset kuukauden määritelmät Tähtitieteessä käytetään useita erilaisia kuukauden määritelmiä: Synodinen kuukausi on aika uudestakuusta seuraavaan uuteenkuuhun, keskimäärin 29,53 vuorokautta. Sideerinen kuukausi on Kuun kiertoaika Maan ympäri kiintotähtien suhteen, ja sen pituus on 27,32 vuorokautta. Ero synodisen ja sideerisen kuukauden välillä johtuu siitä, että kuukauden kuluessa Maa ehtii jo kulkea noin kahdestoistaosan kierrosta radallaan Auringon ympäri. Trooppinen kuukausi on aika, joka Kuulta kuluu radallaan kierrokseen kevättasauspisteen suhteen. Maan akselin prekession vuoksi tämä on noin kymmenen sekuntia lyhempi kuin sideerinen kuukausi. Anomalistinen kuukausi on Kuun kiertoaika perigeumista perigeumiin. Perigeum on se kohta Kuun radalla, jossa se on lähimpänä Maata. Koska Kuun radan elliptisyyden suunta vaihtelee, anomalistinen kuukausi on hieman pidempi kuin sideerinen, noin 27,55 vuorokautta. Lähteet Aiheesta muualla Jussi Katajala: Suomalaiset kuukaudet. Katajala.net 4.10.2007. Ajan yksiköt Seulonnan keskeiset artikkelit

570

https://fi.wikipedia.org/wiki/Klassinen%20musiikki

Klassinen musiikki

Klassinen musiikki voi tarkoittaa klassismin musiikkia eli wieniläisklassismia, jonka merkittävimmät edustajat olivat Joseph Haydn, Wolfgang Amadeus Mozart ja Ludwig van Beethoven. taidemusiikkia, jota usein puhekielessä kutsutaan "klassiseksi" aikakaudesta riippumatta

571

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiehutusvesireaktori

Kiehutusvesireaktori

Kiehutusvesireaktori (BWR) () on painevesireaktorin (PWR, ) jälkeen toiseksi yleisin ydinvoimaloissa käytetty ydinreaktorin perustyyppi, jolla on paljon samanlaisuuksia painevesireaktorin (PWR) kanssa. Pääasiallinen ero tyyppien välillä on se, pidetäänkö vesi lämmönsiirtoaineena, joka ei kiehu vaan menee toissijaiseen lämmönvaihtimeen (PWR) vai keittääkö reaktoriytimestä tullut lämpö suoraan vettä joka sitten höyrynä pyörittää turbiinia (BWR). Kiehutusreaktorilaitos kokonaisuutena on suunniteltu toimimaan siten, että 12-15 prosenttia vedestä ytimen yläosassa on höyryä. Höyry ohittaa kuivatuslevyt (höyryerottimet) ytimen yläpuolella ja menee sen jälkeen suoraan turpiineille, jotka ovat osa ensisijaista reaktorikiertoa. Tuossa tarkoituksena on pitää höyry lähellä kyllästeistä, jotta sillä olisi korkea lämmönsiirtokyky, mutta samalla kuivanpuoleisena, jottei se vahingossa tiivistyisi seuraavan turpiinin lapoja rikkoviksi pisaroiksi. Vesihöyry ei kuitenkaan tässä voi olla aivan yhtä kuumassa lämpötilassa kuin painevesireaktorin nestemäinen vesi, mikä voi johtaa tiettyihin häviöihin. Historia Kiehutusvesireaktorin kehittivät alun perin yhdysvaltalaiset General Electric- ja Allis-Chalmers -yhtiöt. General Electric tuottaa reaktoria edelleen, muita versioita tarjoavat monikansallinen Westinghouse ja japanilainen Hitachi. Suomessa on kaksi ruotsalaisen ASEA-Atomin valmistamaa kiehutusvesireaktoria Eurajoella sijaitsevassa Teollisuuden Voiman omistamassa Olkiluodon ydinvoimalaitoksessa. Yhdessä Fortumin Loviisan voimalaitoksen korkeapainereaktorien kanssa, ne muodostavat suomalaisen ydinvoimateollisuuden, ennen kuin Olkiluoto 3 EPR-III-tyypissään valmistuu, sekä ehkä aikanaan Fennovoiman Hanhikiven laitos. Molemmat jälkimmäiset laitokset on suunniteltu korkeapainetyyppiin, erona kiehutusvesireaktorista. Tyypin reaktoreita ovat ainakin: GE BWR SBWR ABWR ESBWR Ydinreaktion säätely Reaktoria säädetään säätösauvoilla, jotka absorboivat neutroneita. Lisäämällä säätösauvoja reaktoriin, reaktio hidastuu ja vastaavasti poistamalla reaktio voimistuu. Polttoaineena käytetään yleensä noin 3 prosentin uraani-235-pitoisuuteen väkevöityä uraanioksidia, joka on niputetuissa zirkonium-sauvoissa pelletteinä. Myös plutonium käy kiehutusvesireaktorin polttoaineeksi, kuten myös thorium, sikäli kuin neutronispektriä säädetään eri aktinideille sopivaksi. Tavallisesti polttoainepaketti sisältää 90-100 polttoainesauvaa ja reaktoriytimessä on 750 pakettia, jotka sisältävät yhteensä 140 tonnia uraania. Suurta osaa säätelyssä näyttelevät myös ns. passiiviset tekijät, kuten void coefficient (aukkokerroin), eli kuinka paljon veden höyrystyminen ja tilavuusvaihtelu vaikuttavat ydinreaktion kulkuun, veden ollen moderaattori, kuten myös thermal coefficient of reactivity (reaktiivisuuden lämpötilakerroin), joka viittaa itse polttoaineen lämpötilan vaikutukseen neutronikaappauksen tehokkuuteen. Jälkimmäinen on siksi, että BWR ja PWR ovat molemmat ns. termisiä reaktoreja: ne hidastavat ydinreaktion tuottamia neutroneja jotta ne voisivat tulla lähemmäksi termodynaamista tasapainoa, ja siis lähemmäs sitä neutraalin hiukkasen nopeutta jolla uraani kaappaa ne, hajoten ja luovuttaen lisää neutroneja. Niin että ketjureaktio tulee mahdolliseksi. Tässä niin sanotussa termaalisten neutronien spektrissä lämpötila, eli neutronienkin liike-energia, vaikuttaa voimakkaasti ydinreaktion tuotokseen. Niin vaikuttaa pommitettavan uraaniytimen lämpövärinäkin. Jälkimmäinen ilmiö leventää sitä energiakaistaa jolla ydin voi neutronin tavatessaan vain sulauttaa sen itseensä hajoamatta, ainakaan heti, eli ehkäisee lämpötilan kohotessa fissiota. Tuo on merkittävä tekijä siinä etteivät reaktoriytimet tai atomimiilut karkaa hallinnasta. Englanniksi termi sille olisi doppler broadening. Muitakin ydinteknisiä vakautusmekanismeja on pelissä. Voimantuottoperiaate Painevesi- ja kiehutusvesireaktorien ero on siinä miten lämpöenergia kuljetetaan reaktioytimestä hyötykäyttöön. Samankaltaisuus johtuu siitä, että molempiin pätee termodynaaminen tehokkuusraja, höyrysykliin (Rankine) perustuvia lämpökoneita kun lopulta ovat. Tuota sääntelee aivan viimeksi lämpökoneissa ns. Carnot-tehokkuus, joka riippuu yksinomaan lämpötilaerosta koneen sisäänmeno- ja ulostulopuolilla. Koska tuossa suurempi ero on parempi, on hyödyllistä nostaa väliaineen, eli tässä veden, kiehumispistettä, käyttämällä hyväksi kiehumispisteen sidonnaisuutta paineeseen. Molemmat reaktorityypit siksi toimivat äärimmäisessä paineessa, ja siirtävät ydinpolttoaineen tuottaman lämmön suoraan veteen, jolla on poikkeuksellisen korkea lämpökapasiteetti niin itsessään kuin vaihesiirtymissäänkin. Myös alhainen viskositeetti, eli sitä on helppoa pumpata lämpöineen paikasta toiseen. Ero taas on siinä, että PWR käyttää niin korkeita paineita, ettei vesi koskaan pääse kiehumaan vesihöyryksi; sitä käytetään ainoastaan korkean lämpökapasiteetin siirtonesteenä, toissijaiseen lämmönvaihtokiertoon, joka voi tuottaa kuumempaa höyryä tai kaasua alhaisemmassa paineessa. Hintana ovat häviöt kahden kierron tähden, kuten pumppaushäviöt, sekä vaatimus paljon suuremmalle alkuinvestoinnille tukevammassa paineastiassa. BWR taas on reaktorityyppinä yksinkertaisempi ja sen mekaaniset häviöt ovat alhaisempia, mutta se ei pääse yhtä korkeisiin käyntilämpötiloihin, eli lämpötehokkuuteen. Se ei voi tuottaa tulistettua höyryä, eli se voi kuluttaa turpiinia rajummin, tiivistyvän veden tuottaman pisaraeroosion tähden. Yhden jäähdytyskierron takia BWR-reaktori myös tuottaa neutroniaktivaatiotuotteita jäähdykkeeseen, koska ensikierron veteen syntyy lyhytaikaisia ja voimakkaasti gammasäteileviä tytärisotooppeja. Tärkein niistä lienee metastabiili 16mN, jonka puoliintumisaika ṇ. 17 sekuntia on juuri riittävä että se säteilee höyrystä koviten tavoittaessaan turpiinihallin. Se kuitenkin relaksoituu niin nopeasti vakaampaan tilaan, että turbiinihalliin voidaan mennä pian höyrykierron sammuttamisen jälkeen. Tämän takia BWR-voimaloissa, kuten Olkiluodossa, pidetään turbiinihallin ovet kiinni voimantuotannon aikana, ja ovissa on paksusti lyijyä. Halliin voi mennä varsin nopeastikin käytön loputtua, mutta ei sen aikana. Koska isot turbiinit ovat varsin hitaita käynnistää ja ajaa alas, muista syistä, BWR:n säteily tekee mahdottomaksi hoitaa voimalaitosta kun se käy, ja sitä kautta vähentää voimalan teoreettista käyttöastetta merkittävästi. Turbiinihallin eristämiskustannukset yleensä kuitenkin on suunniteltu kompensoitumaan taloudellisesti yksinkertaisemman rakenteen muilla eduilla. Turvallisuus Nykyään usein todetaan, että Fukushima I:n reaktorit olivat myös kiehutusvesireaktoreita. Reaktorityypillä ei kuitenkaan liene ollut tekemistä onnettomuuden synnyn tai seuranneiden päästöjen kanssa. Ne lähtivät odottamattomasta luonnonkatastrofista, ei suunnitteluperiaatteistaan. Toisin oli vaikkapa Tšernobylin onnettomuudessa, jossa grafiittihidasteinen reaktori tiedettiin jo alun perin epävakaaksi käytössä, ja räjähtäessään sen ejektiotuotteet radioaktiivisia palokaasuja vapauttaviksi. Asiaa on käsitelty muun muassa IAEA:n raportissa Fukushimasta sekä Tšernobylistä, erikseen. Yleisesti ottaen painevesi- ja kiehutusvesireaktorien turvallisuudessa ei ole huomattu toisistaan poikkeavia turvallisuusvajeita, samalla kun grafiittihidastetta nykyään pidetään epävakaana ja siis turvattomana. Ydinreaktorityypit

572

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kulta

Kulta

Kulta on alkuaine, joka kuuluu metallien ryhmään. Kullan järjestysluku on 79 ja kemiallinen merkki Au (, 'hohtava sarastus'). Kulta kuuluu siirtymämetalleihin ja jalometalleihin. Kultaa on käytetty tuhansien vuosien ajan vaihdon välineenä sekä kolikkojen ja korujen materiaalina, ja nykyisin sitä käytetään muun muassa elektroniikkateollisuudessa sähkönjohtavuutensa, mutta ennen kaikkea hapettumattomuutensa ja hyvän lämmönjohtokykynsä vuoksi. Kulta on myös suosittu sijoituskohde. Ominaisuudet Kulta on keltaista, kiiltävää, suhteellisen pehmeää, erittäin helposti muokattavaa, ja hyvin sähköä johtavaa. Se on hyvin taottavaa ja venyvää; yhdestä grammasta kultaa - kuten noin 5 mm halkaisijaltaan olevasta kuulasta - voidaan tehdä 4 neliömetriä lehtikultaa tai kahden kilometrin pituinen kultalanka. Kulta ei reagoi useimpien kemikaalien kanssa, mutta kuningasvesi ja kloori pystyvät syövyttämään sitä. Kulta on erittäin haluttua materiaalia teollisuuden käyttöön, sillä se osaltaan mahdollistaa elektroniikassa tehokasta lämmönsiirtoa ja heikosti hapettuvana liitinten pitkäikäisyyttä. Kultaa ei käytetä sähkönjohtavuutensa vuoksi - kuten usein luullaan, sillä hopea on parempi johde ja myös edullisempaa. Metallinen kulta on myrkytöntä eikä sillä ole ihoa ärsyttävää vaikutusta. Se ei liukene vatsassa, siksi sitä voidaan käyttää ruoan lisäaineena (yleensä näyttävyyden vuoksi). Se ei aiheuta elimistössä mitään reaktioita, vaan tulee muuttumattomana ulos. Kullan E-koodi on 175. Kulta ei ole täysin reagoimatonta, vaan muodostaa useita yhdisteitä, kuten esimerkiksi syanidikomplekseja, klorideja ja oksideja. Liukoiset kultayhdisteet, kuten kultaamisessa käytettävä kaliumtetrasyanoauraatti ovat myrkyllisiä ja aiheuttavat maksa- ja munuaisvaurioita. Kulta on painavampaa kuin lyijy. Kulta painaa 19,32 tonnia kuutiometriä kohden ja lyijy 11,34 tonnia. Yksi kuutio vettä painaa yhden tonnin. Kullan väri on poikkeuksellisen keltainen, toisin kuin lähes kaikki muut metallit kuparia ja cesiumia lukuun ottamatta. Kulta-atomin uloimmat elektronit värähtelevät eräänlaisena "plasmana", ja värähtelyä vastaa energiataso ja taajuus. Muilla metalleilla värähtelytaajuus on ultraviolettialueella, mutta kullan tapauksessa näkyvän valon alueella. Jos elektronien rata laskettaisiin klassisen mekaniikan mukaan, kullankin pitäisi olla harmaata, kuten hopea, jonka d-orbitaali (4d) on myös täynnä. Kun suhteellisuusteoria otetaan laskuihin mukaan, havaitaan, että sisemmät s-, ja p-orbitaalit ovat vakaampia ja ulommat d-, ja f-orbitaalit epävakaampia ja harvempia. Kullan tapauksessa 5d-orbitaalin laajeneminen johtaa matalampaan energiaan, matalampaan taajuuteen ja täten näkyvän valon alueelle ja keltaiseen väriin. Isotoopit Kaikki luonnon kulta koostuu alkuaineen ainoasta pysyvästä isotoopista 197Au. Kullalle tunnetaan 37 radioisotooppia, joiden massaluvut ovat välillä 170-206. Niistä pitkäikäisin on vuonna 1948 löydetty 195Au, jonka puoliintumisaika on hieman yli 186 päivää. Isotoopit, joiden massat ovat alle 197, hajoavat β+-hajoamisella, α-hajoamisella ja harvoin protonin emissiolla, poikkeuksena 195Au, joka hajoaa elektronisieppauksella. Raskaammat radioisotoopit massaluvun 197 jälkeen hajoavat pelkästään β-hajoamisella. Kullan isotoopeilla on lisäksi runsaasti ydinisomeereja. Esiintyminen Kultaa esiintyy maapallolla niin ytimessä kuin vaipassa ja kuoressakin. Ytimen kulta on peräisin maapallon syntyajoilta, ja se vajosi sinne muiden raskaiden metallien kuten raudan tapaan. Maankuoressa ja vaipassa oleva kulta on peräisin 3,9 miljardia vuotta sitten maahan iskeytyneistä meteoriiteista. Hyödynnettävissä oleva kulta esiintyy maankuoressa, irrallisina kultahippuina maaperässä, sekä meressä. Kulta esiintyy luonnossa yleensä metallisena, sekä lähes puhtaana kultana että metalliseoksina. Yleisimmin kulta esiintyy seoksena hopean kanssa, mutta vähäisissä määrin myös kuparin, raudan ja palladiumin kanssa. Maanpinnan kulta on muodostunut syvällä maankuoressa, josta se on noussut veden mukana ylös ja kiteytynyt, yleensä kvartsin sisään. Kun eroosio ja kemiallinen rapautuminen kuluttavat kalliota, kultasuonet paljastuvat ja kulta irtoaa ajan myötä. Näin syntyneet kultahiput asettuvat maaperään ja joenuomiin. Alle kaksi prosenttia kullasta esiintyy kultahippuina. Kultahiput ovat 20-23 karaatin kultaa. Suurin koskaan löydetty kultahippu oli Australian Victoriasta vuonna 1869 löydetty "Welcome Stranger", jonka nettopaino oli 72,02 kilogrammaa. Suurin yhä olemassa oleva kultahippu on 27,21 kilogramman painoinen "Hand of Faith", joka löydettiin Victoriasta vuonna 1980. Suurin Suomesta löytynyt hippu on vuonna 1935 löytynyt 393-grammainen "Evert". Maailman valtamerissä on yli kymmenen miljoonaa tonnia kultaa, mutta sen pitoisuus on hyvin alhainen, eikä sen erottelu ole ollut kannattavaa. Tuottaminen Soran seassa toisinaan esiintyvät kultahiput on jo tuhansia vuosia sitten kyetty erottamaan huuhtomalla. Malmeista, joissa sitä on vain pieninä pitoisuuksina, se voidaan erottaa muun muassa syanidi-, klooraus- tai amalgaamiprosessilla: Syanidiprosessissa kulta reagoi natriumsyanidiliuoksessa muodostaen natriumsyanoauraattia, joka pelkistetään elektrolyyttisesti. Kloorausprosessissa malmi reagoi kloorin kanssa korkeassa lämpötilassa muodostaen kulta(III)kloridia (AuCl3). Liuos pelkistetään vetysulfidilla, jolloin saadaan kultasulfidia, joka voidaan puhdistaa sulattamalla. Amalgaamiprosessissa kulta liuotetaan lietteestä amalgaamiksi elohopeaan ja erotetaan siitä tislaamalla. Booraksimetodissa kullan sulamislämpötilaa lasketaan booraksin avulla, jotta se voidaan sulattaa jopa pelkän kaasupuhaltimen avulla. Keksitty Ruotsissa, käytössä muun muassa Filippiineillä. Pelkistämällä oksaalihapolla tai muulla vastaavalla aineella kulta(III)kloridiliuoksesta saatua hienojakoista kultaa on kutsuttu nimellä kultasieni. Tuotanto Vuoteen 2011 mennessä kultaa on tuotettu arviolta 171 miljoonaa kiloa, noin 27 grammaa jokaista maapallon ihmistä kohti. Vuotuinen kullan tuotanto on vakiintunut noin 2,5 miljoonaan kilogrammaan. Suurimmat kullantuottajamaat vuonna 2012 olivat: Kullan tuotanto kilogrammoissa maailmanlaajuisesti vuonna 2006: Malminetsintä ja kaivostoiminta Suomessa Vuonna 2008 Suomesta tunnettiin yli 200 kairauksin todettua kulta-aihetta. Geologian tutkimuskeskuksen tietokantaan on sisällytetty kulta-aiheet, joissa on kairaamalla tai muuten todettu yli yhden metrin paksuinen lävistys kultamineralisaatiosta. Malmi on kalliomassa, joka voidaan taloudellisesti kannattavasti hyödyntää sen sisältämien arvometallien tai -mineraalien vuoksi. Suomen yli 200:sta kulta-aiheesta vain muutama on tähän mennessä täyttänyt nämä vaatimukset ja niitä voitaisiin kutsua varsinaisiksi malmiesiintymiksi. Monissa tapauksissa hyödynnettäviä metalleja tai mineraaleja on useita, ja hyödynnettävien ainesten yhteisarvo saattaa ratkaista sen, onko kohde malmia vai ei. Useimmissa kultamalmeissa kulta on joko ainoa tai ylivoimaisesti merkittävin arvometalli. Kallioperän kivilajeissa, vaikkapa graniitissa tai liuskeessa, on kultaa 1,5 milligrammaa (ppb) tonnissa. Jotta kalliomassa olisi kultamalmi, on kivessä oltava tuhatkertaisesti kultaa "tavalliseen kiveen" verrattuna. Jo pari grammaa kultaa tonnissa saattaa riittää malmiksi, jos malmikiveä on vähintään miljoonia tonneja, ja jos louhinta voidaan tehdä helposti avolouhintana. Mikäli kullan rikastaminenkaan ei vaadi erikoismenetelmiä, ja mikäli lähellä on laadukasta infrastruktuuria, voi kultamalmi olla louhintakelpoista. Mikäli esiintymä on pieni, avolouhinta kannattanee vasta pitoisuuksilla 3-10 grammaa (ppm) kultaa tonnissa. Maanalainen louhinta tai ongelmallinen, kallis rikastus vaativat samoilla malmimäärillä usein kaksinkertaisen tai suuremmankin kultapitoisuuden kuin edellä mainituissa edullisissa tapauksissa. Olennaista ja ratkaisevaa on kullan hinta - mitä korkeampi hinta, sitä suuremmin kustannuksin metallin tuotanto kannattaa. Suomessa on ollut kultakaivos Haverissa Ylöjärvellä, Saattoporassa Kittilässä, Pahtavaarassa Sodankylässä, ja Kutemassa Orivedellä. Kanadalainen kaivosyhtiö Agnico-Eagle Mines avasi Euroopan suurimman kultakaivoksen Kittilän Suurikuusikkoon vuonna 2008. Kaivos tuottaa noin 5 000 kiloa kultaa vuodessa. Pahtavaaran ja Oriveden kaivokset ovat 2011 uudelleen tuotannossa. Myös Huittisissa (Jokisivu) tuotetaan kultamalmia, jota rikastetaan Vammalan rikastamolla Oriveden Kutemajärven malmin ohella. Vuonna 2011 Ilomantsissa (Pampalo) ja Raahessa (Laiva) avattiin kaivokset. Suomen Lapissa harjoitetaan kullanhuuhdontaa konekaivuna ja käsinkaivamalla. Suurin osa kullanhuuhtojista toimii harrastepohjalla ja kyse on virkistystoiminnasta. Lisäksi Lapissa toimii muutamia konekaivajia, joille kullanhuuhdonta on joko sivutoimi tai pääasiallinen elinkeino. Suomen Lapin konekaivajien vuosittain nostama kultamäärä on muutamia kymmeniä kiloja. Lapin kullalla on oma arvo, ja kauniin hipun markkinahinta voi olla moninkertainen sen sisältämän metallin hintaan verrattuna. Käyttötarkoitukset Kultaa käytetään muun muassa koruihin, hammaspaikkoihin ja aiemmin myös proteeseihin. Hyvän sähkönjohtavuuden ja korrodoitumattomuuden takia kultaa käytetään myös elektroniikkateollisuudessa mm. liitin- ja kytkinpinnoissa. Kulta on aiemmin ollut ensisijainen reuman hoidossa sekä pistoksina että suun kautta, vaikka kultayhdisteiden vaikutustavat eivät ole täysin selviä. Aito kultaesine varustetaan virallisella leimalla, josta ilmenee yleensä pitoisuus, valmistaja ja valmistusvuosi. Kultaus on menetelmä, jossa esine pinnoitetaan lehtikultakerroksella, jonka paksuus on vain 0,0001 millimetriä. Kultausmenetelmiä on kaksi: vesikultaus ja öljykultaus. Vesikultauksessa pinta puhdistetaan aluksi usealla hienojakoisella liimakittikerroksella, jotta se ei epätasaisena rikkoisi haurasta lehtikultaa. Liimakitti voidaan värjätä sivelemällä pintaan pulimenttikerroksia. Sen jälkeen pintaan sivellään kullan laskuviinaa, jossa on spriitä, vettä ja hiukan liimaa. Kultalehti lasketaan tämän kerroksen päälle ja kiillotetaan akaattikärkisellä kynällä, kun se on kuivunut. Öljykultauksessa pinta maalataan aluksi kiinnitysaineella, joka on tartuntaöljyä. Öljyn kuivuttua silkkipaperista irrotettu siirtokulta asetellaan paikalleen. Kullan puhtausasteet Kultaesineitä ei yleensä valmisteta puhtaasta kullasta vaan erilaisista kultaseoksista. Tavallisimmin seosaineina käytetään hopeaa ja kuparia. Yleisimmissä Suomessa käytetyissä kultaseoksissa on kuparia ja hopeaa yhtä paljon. Seosaineita käytetään metalliseoksen lujittamiseksi ja hinnan laskemiseksi. Seoksen lujittuminen edellyttää, että seoksessa on sekä kuparia että hopeaa. Kultaseosten kultapitoisuutta mitataan perinteisesti karaatteina eli kahdeskymmenesneljäsosina. Toisin kuin jalokivillä, kullan karaatti ei ole siis ole massan vaan seoksen kultapitoisuuden yksikkö. Puhdas kulta on 24 karaatin kultaa ja esimerkiksi 22 karaatin kulta sisältää kultaa 22/24 = 91,6 %. Kultaesineisiin lyötävissä leimoissa kultapitoisuutta ei kuitenkaan ilmoiteta karaatteina vaan promilleina. Suomessa leimoihin merkittävät kultapitoisuudet ovat 375, 585, 750, 916 ja 999, mitkä vastaavat 9, 14, 18, 22 ja 24 karaattia. Tällöin esineen kultapitoisuuden on oltava vähintään niin monta promillea kuin leima osoittaa; poikkeamat alaspäin eivät ole sallittuja. Seoksen kultapitoisuus voidaan määrittää kultakokeella. Puhtaan kullan tiheys on 19,32 g/cm³ ja sulamispiste 1 064 C. Seossuhteella 50 % Ag / 50 % Cu seostettujen kultaseosten tiheydet ovat: Au585 13,5 g/cm³ Au750 15,3 g/cm³ Au900 17,3 g/cm³ Au916 17,6 g/cm³ Kultaseosten väri Puhdas kulta on keltaista, kuten myös yleisimmin käytetyt kultaseokset, keltakulta, joissa seosaineena on sekä kuparia että hopeaa. Eri seosmetalleja käyttämällä voidaan kuitenkin valmistaa myös muunvärisiä kultaseoksia. Sellaisia ovat: valkokulta, jossa kultaan on seostettu nikkeliä tai palladiumia punakulta, jossa kultaan on seostettu yksinomaan tai lähes yksinomaan kuparia viherkulta, jossa kultaan on seostettu noin 30-40 % hopeaa, mutta ei sanottavasti kuparia Historia Itä-Euroopassa käytettiin kultaa koriste-esineissä 4000-luvulla eaa. Sumerilaiset käyttivät kultaa monentyylisissä koruissa 3000-luvulla eaa. Muinaiset egyptiläiset käyttivät Nubiasta louhittua kultaa ja hautasivat varhaisten dynastioidensa kuninkaat kultaesineiden kanssa. Kullasta tuli vuoteen 1500 eaa. mennessä kansainvälisen kaupan vaihdantaväline. 11,3-grammainen sekeli oli Lähi-idässä yleinen raha: se oli tehty elektrumista, metalliseoksesta, jossa oli kaksi kolmasosaa kultaa ja yksi kolmasosa hopeaa. 1200-luvulla eaa. Egyptissä opittiin kullan työstäminen lehtikullaksi sekä sen kovuuden ja värin muuttaminen sekoittamalla se muihin metalleihin. Mustanmeren seuduilla opittiin kultahiukkasten erottaminen jokihiekasta lampaantaljojen avulla. 1000-luvulla eaa. suorakulmaisista kultapaloista tuli Kiinassa virallinen raha. 500-luvulla eaa. Lyydiassa Vähä-Aasiassa lyötiin ensimmäiset kultakolikot. 200-luvulla eaa. roomalaiset kartuttivat kultavarantojaan kaivamalla kultaa Espanjan vuorilta. Julius Caesar toi Gallian-sotaretkeltään Roomalle runsaasti kultaa, ja vuonna 50 eaa. Roomassa alettiin painaa aureus-kultakolikkoa. Vuonna 1284 venetsialaiset alkoivat lyödä kultadukaattia, josta tuli maailman käytetyin kolikko viideksi sadaksi vuodeksi. Samalla Britanniassa alettiin lyödä floriinia ja myöhemmin muitakin kultakolikoita, kuten guineaa. 1500-luvulla espanjalaiset alkoivat tuoda kultaa vasta löydetystä Amerikasta, jonne he menivätkin suureksi osaksi kullan vuoksi. Konkistadori Francisco Pizarro vangitsi inkakuningas Atahualpan ja sai tästä lunnaaksi huoneellisen inkavaltakunnalta kerättyjä kultaesineitä, jotka sulatettiin rahaksi Espanjassa. Portugalin siirtomaasta Brasiliasta tuli maailman suurin kullantuottaja vuoteen 1720 mennessä. Espanjan ja Portugalin siirtomaistaan tuoma kulta ei pysynyt kuitenkaan Euroopassa, vaan se käytettiin mausteiden, teen, silkin ja muiden ylellisyystuotteiden ostamiseen Aasiasta. Espanjan uusi valtava kultavarallisuus ei tehnyt Espanjasta vaurasta maata vaan johti tuhlaukseen ja näivetti maan oman tuotannon. Venäjän Jekaterinburgin kvartsijuonista löydettiin kultaa vuonna 1744, minkä seurauksena Venäjän kullantuotanto elpyi. 1800-luku oli suurten kultaryntäysten aikaa. Yhdysvaltojen Kaliforniasta löydettiin kultaa vuonna 1848, mikä aloitti Kalifornian kultaryntäyksen. Australian Uudesta Etelä-Walesista löydettiin kultaa vuonna 1850. Etelä-Afrikan kultaesiintymät löydettiin vuonna 1868: Sen jälkeen lähes 40 % kaikesta kullasta on louhittu Etelä-Afrikasta. Vuonna 1898 löydettiin kultaa Alaskasta, mistä seurasi Klondiken kultaryntäys. 80 % kaikesta koskaan tuotetusta kullasta on tuotettu vuoden 1910 jälkeen. On arvioitu, että jos kaikki koskaan tuotettu kulta valettaisiin kuutioksi, sen sivu olisi 20 m (eli 8 000 m³). Symbolisia merkityksiä Harvinaisuutensa, kauniin värinsä ja kiiltonsa sekä kemiallisen kestävyytensä vuoksi kultaa on kautta aikojen pidetty hyvin arvokkaana materiaalina. Siitä on sananparsissakin tullut monien arvokkaiden asioiden sekä myös rikkauden ja vallan ehkä merkittävin symboli. Siitä on tehty myös kuninkaiden kruunut ja muut vallan symbolit. Urheilukilpailuissakin kultamitali on ensimmäinen palkinto. Kultakannan aikana se oli myös rahajärjestelmän perustana. Toisaalta kullan suuri arvostus on jo vanhoina aikoina herättänyt myös arvostelua, ja eräissä yhteyksissä kullasta on tullut myös ahneuden ja muiden kielteisten asioiden vertauskuva, mitä osoittavat esimerkiksi taru kuningas Midaksesta ja Vanhan testamentin kertomus kultaisesta vasikasta. Kullan arvostus Kullan hinta noteerataan yleensä yksikössä: USD/troy oz (99,98 % Au). (Troy oz = troy-unssi = 31, grammaa.) Kultakolikkoina kultaa on käytetty vuosituhansien ajan ja yhä edelleen sillä voidaan katsoa olevan rahantapainen arvo, vaikkei minkään maan valuutta enää virallisesti olekaan sidottu kultaan. Kultaa voidaan pitää neljäntenä maailmanvaluuttana Yhdysvaltain dollarin, euron ja jenin lisäksi. Kullalla on valuuttakoodi XAU, joka vastaa yhtä unssia kultaa. Suuri määrä kultaa on talletettuna keskuspankkien kassaholveissa. Suomen Pankin kultavaranto on pysynyt pitkään 49 tonnissa. Kultaan halutaan sijoittaa, koska se on ollut ihmiskunnan yleisin vaihdannan väline yli 6 000 vuoden ajan. Historiallisesti kulta on säilyttänyt arvonsa huonoina aikoina (lamat, sodat) ja suojannut jossain määrin inflaatiota vastaan. Kultaan voi sijoittaa ostamalla kultaharkkoja tai -kolikoita tai sekä sijoittamalla erilaisiin kultaan sidottuihin rahastoihin tai johdannaisiin. Vuodesta 2000 lähtien fyysinen sijoituskulta on ollut Suomessa arvonlisäverosta vapaata. Sijoituskullan kultapitoisuuden on kolikkojen osalta oltava vähintään 900 promillea ja laattojen/harkkojen osalta vähintään 995 promillea. Katso myös Alkemia Luettelo maailman kultavarannoista Kulta (heraldiikka) Lähteet Tina Frederiksen: Tieteen maailma uusin silmin, Tieteen kuvalehti s. 86, nro 15/2008 Viitteet Aiheesta muualla HS.fi Alkuaineet - Kulta villitsi kaikki sivilisaatiot Periodictable: Technical data for Gold ) Human Metabolome Database (HMDB): Gold Mindat: Gold Webmineral: Gold Mineral Data Webmineral: Mineral Species containing Gold (Au) Americanelements: Gold Technical and Safety Data Handbook of Mineralogy: Gold (pdf) Dr. Duke's Phytochemical and Ethnobotanical Databases: Gold London Metal Exchange: Gold price InfoMine: Gold Prices and Gold Price Charts Seulonnan keskeiset artikkelit

573

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kieli

Kieli

Kieli on ihmisten sopimuksenvarainen äännesymbolien järjestelmä. Kieli on ensisijaisesti puhetta, jota tuotetaan puhe-elimillä. Kirjoitetussa kielessä puhe muunnetaan osittain luettavaksi. Viittomakieltä tuotetaan käsin viittomalla. Kielen avulla ihminen voi viestiä ajatuksiaan toisille ihmisille, ja kieli on tehnyt mahdolliseksi esimerkiksi tieteen, taiteen ja uskonnon kehittymisen. Kielellinen ilmaus voi olla myös teko, kuten julistus tai kauppa, ja kieltä käytetään lisäksi esimerkiksi sosiaalisten suhteiden ylläpitämisessä. Maailmassa on useita tuhansia kieliä. Ne voidaan jakaa sukupuun tapaisesti kielikuntiin, ja ne voidaan ryhmitellä myös alueellisesti tai ominaisuuksiensa perusteella. Tärkeimmät kielitoiminnot sijaitsevat vasemman aivopuoliskon aivokuoressa. Ihmislapsi oppii oman äidinkielensä spontaanisti ilman ohjausta. Kieltä tutkii kielitiede useine osa-alueineen. Alkuperä Kielen alkuperän ja kielen varhaisen kehityksen tutkiminen on vaikeaa. Kielen syntyminen on tapahtunut kauan sitten, eikä riittävää aineistoa ole säilynyt - puheesta ei jää minkäänlaisia jälkiä, eivätkä fossiilit paljasta aivojen kykyjä. Kielen alkuperästä on esitetty monenlaisia teorioita. Vanhoja teorioita kohtaan on esitetty arvostelua, jopa pilkkaa, ja niitä on kutsuttu liian rajoittuneiksi. Joidenkin nykyajan tutkijoiden mukaan ihmisen kielikyky syntyi yhdessä mutaatiossa, joka teki mahdolliseksi ilmaista monimutkaisia merkityksiä äänteitä yhdistelemällä. Toisten mukaan kielikyky kehittyi vaiheittain jopa miljoonien vuosien aikana. Siitä on edelleen erimielisyyttä, perustuiko kielen viimeinen kehitysvaihe eli kieliopin monimutkaistuminen nykyiselle tasolleen perimään vai kulttuuriin. FOXP2-geenillä uskotaan olevan jotain tekemistä kielikyvyn kanssa. Nykyajan teoriat ihmisen kielikyvystä jaetaan kahteen ryhmään. Generatiivisen kieliteorian koulukunnan mukaan ihmisen kielikyky juontuu erityisestä "kielielimestä" eli "universaalikieliopista". Sen väitetään olevan geneettisesti määräytynyt mielen moduuli, joka kehittyi vaiheittain normaalin luonnonvalinnan muovaamana. Funktionaalinen eli kognitiivinen kielitiede taas ei pidä kielielintä välttämättömänä. Vanhojen ihmisfossiilien käyttö kielen ja puheen alkuperän tutkimisessa on sikäli vaikeaa, että puhe-elimistön pehmeät osat eivät säily fossiileina. Luiden pohjalta on kuitenkin päätelty, että varhaisimpien hominidien fysiologia miljoonia vuosia sitten ei mahdollistanut puhetta. Vielä neanderthalilaisenkin arvellaan pystyneen tuottamaan vain paljon rajoitetumman määrän äänteitä kuin missään ihmisen nykykielessä on. Joillain hominideilla oli kuitenkin nykyihmisen kaltainen puhe-elimistö jo vuotta sitten. On arvioitu, että puhe kehittyi ajanjaksolla - 20 000 vuotta sitten. Senaikaisissa ihmisyhteisöissä on arveltu täytyneen olla jonkinlainen tapa, kuten kieli, välittää tietoa ihmiseltä toiselle esimerkiksi työkalujen käytön opettamisessa. Puhetta on saattanut edeltää viittomakieli. Kirjoitettu kieli syntyi paljon myöhemmin, alle 10 000 vuotta sitten. Yhden näkemyksen mukaan kaikki maailman kielet ovat syntyneet yhdestä lähteestä. Ihmisten hajaantuessa uusille elinalueille tämä kieli sitten olisi haarautunut useaksi kieleksi. Toisen näkemyksen mukaan eri paikoissa syntyi samanaikaisesti eri kieliä. Nykykielten samankaltaisuudet selittyvät tämän teorian mukaan ihmisten fysiologian ja ympäristön samanlaisilla rajoitteilla sekä eri kieliä puhuvien ihmisten kontakteilla. Kolmannen teorian mukaan kaikki nykykielet ovat haarautuneet yhdestä ja samasta alkukielestä, mutta sen rinnalla oli muitakin kieliä, jotka kuitenkin katosivat. Käyttö ja merkitys Kieli antaa ihmiselle mahdollisuuden ilmaista itseään nopeasti ja tehokkaasti. Kielen symbolien, niin puhuttujen kuin kirjoitettujenkin, ansiosta ihminen pystyy koodaamaan ja välittämään monimutkaisia ja monivivahteisia ajatuksia. Niiden ymmärtäminen edellyttää vastaanottajalta saman kielen hallintaa. Kieli on mahdollistanut muun muassa tieteen, taiteen ja uskonnon syntymisen. Kielen toinen tarkoitus on interaktiivinen ja sosiaalinen. Kielen avulla suoritetaan tekoja, kuten annetaan käskyjä ja julistuksia tai tehdään kauppoja. Kielen avulla ihminen voi myös ilmaista omia tunteitaan, tutustua toiseen ihmiseen ja ylläpitää sosiaalisia suhteitaan. Kieli muovaa ihmistä monella tavalla. Pieni lapsi sosiaalistuu eli kasvaa ryhmänsä jäseneksi oppiessaan puhumaan vanhempiensa kieltä. Puhekieli on keskeisin yhteisön elämää ohjaavista normijärjestelmistä. Luonnolliset kielet toimivat kieliyhteisön keskeisimpänä välineenä maailman hahmottamisessa - lingvistinen suhteellisuushypoteesi olettaa jopa, että ensikieli määrää yksilön maailmankuvan eli hänen todellisuuskäsityksensä. Kielen sanastoon on koodattu sitä käyttävän yhteisön keskeiset kulttuuri-ilmiöt, ja monet kulttuurikäyttäytymisen muodot myös edellyttävät luonnollista kieltä perustakseen. Kielellä on lisäksi merkittävä osuus yksilön identiteetin hahmottumisessa. Etninen identiteetti perustuu ratkaisevasti etnisen ryhmän oman kielen hallintaan. Yksilön identiteettiin kuuluu myös hänen oma nimensä, joka ilmaistaan kieleen kuuluvina sanoina. Luonnollisen kielen ominaispiirteitä Vain ihmisellä on kieli, ja kaikilla normaaleilla ihmisyksilöillä on kielellinen kyky. Muutkin eläimet pystyvät viestimään eleillä toisilleen, ja simpanssi voidaan opettaa käyttämään jonkinlaista ihmiskielen muunnelmaa. Ihmisen tapa käyttää kieltä on kuitenkin ainutlaatuinen. Luonnollinen kieli on "luonnollinen" kolmessa eri mielessä: Se on kehittynyt vuosituhansien aikana jossakin ihmisyhteisössä. Se on jonkun yksilön ensikieli eli äidinkieli, jonka hän on lapsena omaksunut (ei opiskellut tietoisesti). Sitä käytetään erilaisissa tilanteissa yhteydenpitovälineenä ja maailman hahmotustapana. Luonnollisen kielen ominaispiirteitä ovat: Äänellisyys, eli kieli välittyy ensisijaisesti puhe-elinten avulla muodostetun äänen avulla (tästä poikkeuksena viittomakielet). Sisällön riippumattomuus muodosta, eli esimerkiksi sana lapsi ei mitenkään muistuta lasta. Sisällön ja muodon konventionaalinen suhde, eli tietyssä kielessä tietty ilmaus (muoto) on vakiintunut tarkoittamaan juuri tiettyä asiaa (sisältöä). Esimerkiksi suomessa tietynlaista eläintä sanotaan kissaksi, mutta muissa kielissä muoto on erilainen, kuten , , ja . Vapaus tilannesidonnaisuudesta, eli kielen avulla voidaan puhua asioista, jotka eivät ole läsnä tietyssä tilanteissa tai joita ei ole lainkaan olemassa. Kielikyvyn myötäsyntyisyys, eli ihmislapsella on synnynnäinen kyky omaksua kieli, jota hänen ympäristössään puhutaan. Kieli on systemaattista, ja kaikki kielet ovat monimutkaisia ja säännöllisiä kaikilla tasoilla äänteistä lauseenmuodostukseen. Kielioppi ja kielen rakenne Kielioppi tarkoittaa kielen järjestelmää ja rakennetta sekä niiden kuvausta. Kieliopin osa-alueita ovat morfologia eli muoto-oppi, syntaksi eli lauseoppi, fonologia eli äänneoppi ja semantiikka eli merkitysoppi. Kielessä voidaan ylimmällä tasolla erottaa äännetaso ja merkitystaso. Äänteiden yhdistelyä säätelee kunkin kielen fonotaksi. Morfi (epätäsmällisemmin morfeemi) on pienin mahdollinen yksikkö, jolla on itsenäinen merkitys tai joka osoittaa muiden yksiköiden välisiä suhteita. Kielellinen ilmaus syntyy, kun äänteet seuraavat toisiaan ja merkitysyksiköt ovat peräkkäin, muodostaen sanoja ja lauseita. Sen lisäksi puheessa on samanaikaisia ominaisuuksia, kuten sävelkulut ja painotus. Kieli ja aivot On havaittu, että ihmisen aivoissa on kielelle erillinen kognitiivinen moduuli, ja että kielessä on lisäksi erillisiä osastoja, joiden toimivuuteen vaikuttavat aivojen eri osiin kohdistuvat aivovammat. Afasiasta eli aivovamman tai aivosairauden aiheuttamasta kielellisestä häiriöistä kärsivien potilaiden avulla on opittu tuntemaan erilaisten kielellisten toimintojen sijaintia aivoissa. Ihmisen kolme tärkeintä kielialuetta löytyvät useimmilta ihmisiltä aivojen vasemmasta puoliskosta, ja neljä muuta tärkeää kielialuetta oikeasta aivopuoliskosta. Vasemman puoliskon tehtäviä ovat puheen tuottaminen, puheen ymmärtäminen ja sanojen tunnistus. Oikean puoliskon tehtäviä ovat sävyn tunnistaminen, rytmi, painotus ja intonaatio, puhujan tunnistaminen ja eleiden tunnistaminen. Erityyppiset kielelliset tehtävät aktivoivat joukon eri alueita aivoissa. Monien aivokuoren alueiden tarkat tehtävät kielen kannalta ovat yhä epäselviä. Kielen lokalisaatio aivojen vasempaan puoliskoon alkaa ihmisellä hyvin varhaisessa iässä. Jo yhden viikon ikäinen vauva reagoi kieleen vasemmalla aivopuoliskollaan enemmän kuin oikealla. Myös oikea aivopuolisko osallistuu pienemmässä määrin kielen varhaiseen kehitykseen, ja aivovamman seurauksena oikea aivopuolisko voi ottaa tehtäväkseen vasemman puoliskon kielelliset toiminnot. Kielen prosessointi tapahtuu pääasiassa vasemman aivopuoliskon Brocan ja Wernicken alueilla. Kun ihminen kuulee sanoja, Wernicken alue sovittaa äänet niiden merkitykseen sitä ympäröivän Geschwindin alueella olevien hermosolujen avulla. Kun ihminen puhuu, Wernicken alue etsii oikeat sanat, jotka välitetään Brocan alueelle, joka muuttaa sanat ääniksi liikuttamalla kieltä, suuta ja leukaa sekä aktivoimalla kurkunpään. Brocan alueen vammasta kärsivän ihmisen kyky tuottaa lauseopin mukaisia lauseita vaikeutuu, ja puheesta saattaa puuttua muun muassa artikkeleita, prepositioita, pronomineja ja apuverbejä. Wernicken alueen vammasta kärsivä ihminen voi puhua lauseopillisesti oikein, mutta hän tuottaa semanttisesti poikkeavaa tai jopa käsittämätöntä puhetta, jossa on vääriä sanoja. Kielen omaksuminen Pikkulapsella on kyky oppia kieli spontaanisti ja ilman ohjausta. Kielen omaksumisnopeus vaihtelee alkuvaiheessa suuresti, mutta erot tasaantuvat 4-5 vuoden ikään mennessä. Omaksumisnopeus ei ole yhteydessä älykkyyden, myöhemmän koulumenestyksen tai muun vastaavan kanssa. Noin kahdeksan vuoden iässä lapsi hallitsee pääpiirteittäin kielen rakenteet, vaikkei niiden hahmottaminen ja käyttäminen olekaan tällöin vielä aikuismaista. Yleensä lapset ymmärtävätkin enemmän kuin pystyvät itse tuottamaan. Kielenomaksumisen kriittinen ikä -hypoteesi olettaa, että kielenomaksumisen on lähdettävä käyntiin 7-9 vuoden ikään mennessä, muussa tapauksessa se ei koskaan luonnistu normaalisti. Kielet ja niiden luokittelu Maailmassa on tuhansia luonnollisia kieliä. Arviot ovat vaihdelleet 3 000 ja 10 000 kielen välillä. Ethnologue -julkaisun arvion (2005) mukaan kieliä on noin 7 000. Eniten kieliä on Papua-Uusi-Guineassa, jossa tunnetaan noin 840 kieltä. Myös Indonesiassa ja Nigeriassa on yli 500 kieltä. Kielten moninaisuus on suurinta maailman trooppisilla alueilla ja harvenee napoja kohti mentäessä, jopa suhteessa väestötiheyteen. Maailman suurimmat 23 kieltä kattavat noin puolet maailman väestöstä, mutta suurimmalla osalla maailman kielistä on vain muutama kymmenen tai sata puhujaa. Kielten kuolemat ovat kiihtyneet voimakkaasti 1900-luvulta alkaen. Kielen ja murteen välinen rajanveto tuottaa vaikeuksia kielten määrän määrittelemiseen. Kielitieteellisen määritelmän mukaan kielimuodot ovat saman kielen murteita silloin, kun niiden puhujat ymmärtävät toisiaan, mutta eri kieliä silloin, kun keskinäistä ymmärrettävyyttä ei ole. Murteiden välillä on jatkumoita, joissa murre vaihtuu asteittain alueelta toiselle siirryttäessä niin, että jatkumon sisällä maantieteellisesti vierekkäisten murteiden puhujat ymmärtävät toisiaan, mutta jatkumon ääripäiden murteiden puhujat eivät enää ymmärräkään toisiaan. Euroopassa tällaisia jatkumoita ovat esimerkiksi skandinaavisten kielten jatkumo, muiden germaanisten kielten jatkumo, romaanisten kielten jatkumo ja eteläslaavilaisten kielten jatkumo. Kiinan kielessä on satoja murteita, jotka voidaan jakaa kahdeksaan ryhmään, joiden puhujat eivät ymmärrä muiden ryhmien puhetta. Kaikkia kiinan kieliryhmiä yhdistää kuitenkin sama kirjoitettu kieli. Murteiden eroista huolimatta kiinan puhujat pitävätkin kiinaa yhtenä kielenä. Käytännössä murteet jaetaan eri kieliin kuitenkin usein poliittisin perustein, kuten valtionrajojen mukaisesti. Tällainen tilanne on esimerkiksi Balkanilla, jossa serbiaa ja kroatiaa pidetään nykyisin eri kielinä. Luonnolliset kielet voidaan luokitella kolmella tavalla: Genealogisessa eli geneettisessä luokittelussa kielet yhdistetään toisiinsa niiden sukulaisuussuhteiden perusteella. Toisiinsa yhdistetään kielet, joiden oletetaan kehittyneen yhteisestä kantakielestä. Näin voidaan piirtää kielten sukupuut ja saadaan luettelo kielikunnista. Typologisessa luokittelussa kielet ryhmitellään niiden rakenneominaisuuksien ja näissä havaittavien yhtäläisyyksien ja erojen pohjalta. Tässä keskeistä on taivutusoppi, jonka mukaan kielet jaetaan isoloiviin, agglutinoiviin ja flekteeraaviin kieliin. Areaalinen eli alueellinen luokittelu tehdään maantieteellisestä näkökulmasta. Kielet vaikuttavat toisiinsa helpoimmin sanojen ja sanontojen lainaamisella, mutta toisen kielen kieliopilliseen rakenteeseen vaikuttaminen vaatii intensiivisempää ja pitkäaikaisempaa kontaktia. Kielialue on maantieteellinen alue, jolla voidaan havaita kielikontakteista johtuvia yhteyksiä kielten rakenteessa. Makroalueet ovat hyvin laajoja kielialueita, joita yhden jaottelun mukaan maailmassa on kuusi. Kieliliitolla viitataan hyvin selviin vaikutuksiin eri genealogisiin ryhmiin kuuluvien kielten välillä. Tunnetuin kieliliitto on Balkanin kieliliitto, johon kuuluvilla kielillä on rakenteellisia yhtäläisyyksiä, jotka eivät johdu niiden kielisukulaisuudesta. Kielen muutokset Kaikki kielet muuttuvat ajan myötä eri tavoin, ja jokainen kieli on jatkuvassa muutoksen tilassa. Joskus kielestä erkaantuu murteita. Maailman muuttuessa kielikin pysyy muuttumalla käyttökelpoisena. Kieli voi muuttua kielensisäisistä tai kielenulkoisista syistä. Kielensisäistä muutosta syntyy kielen luontaisen variaation pohjalta. Kieleen syntyy variaatiota, kun kielen käyttäjät tasapainottelevat monin eri tavoin kielen taloudellisuuden sekä ymmärrettävyyden kannalta tarpeellisen redundanssin välillä. Kielenulkoista muutosta puolestaan syntyy kielten välisten suhteiden, kielenpuhujien ympäristön ja kielen aseman vaikutuksesta. Kieleen omaksutaan esimerkiksi lainasanoja ja rakenneominaisuuksia muista kielistä, ja uusille asioille keksitään uusia ilmauksia. Jotkin osat kielessä ovat erityisen alttiita muutoksille. Sanasto lainautuu paljon helpommin kuin kieliopilliset elementit, joskin perussanasto on melko hitaasti muuttuvaa. Äänteenmuutoksilla on alkamis- ja loppumisaika, ja ne käyvät yleensä säännönmukaisesti läpi koko kielen. Äänteenmuutosten seurauksena kielen morfologia menettää usein säännöllisyyttään. Sanojen merkityksen muutoksissa vaikuttaa voimakkaasti etenkin metafora. Kielen variaatio Kieli vaihtelee eri tilanteissa ja eri ihmisten käyttämänä. Vaihtelua aiheuttavia kielenulkoisia muuttujia ovat ajan lisäksi puhujan ikä, kotipaikka, sosioekonominen luokka, sukupuoli, kielenkäyttötilanne tai rekisteri, yksilölliset pyrkimykset ja kanava. Yksilön puheenpartta kutsutaan idiolektiksi. Jokainen puheyhteisö käyttää kielestä omaa variaatiotaan. Maantieteellisiä kielen variaatioita ovat paikallismurteet. Aluepuhekielet perustuvat vanhoihin aluemurteisiin, mutta ne sisältävät myös yleiskielisiä piirteitä. Sosioekonomiselta taustaltaan samankaltaiset ihmiset voivat puhua samaa sosiaalimurretta eli sosiolektia. Kieli vaihtelee myös puhetilanteen ja kirjoitettavan tekstityypin mukaan, jolloin puhutaan kielen eri rekistereistä. Naisten puhe on enemmän norminmukaista kuin miesten, ja naiset mukautuvat meneillään oleviin kielenmuutoksiin miehiä nopeammin. Naiset myös esimerkiksi käyttävät miehiä enemmän adjektiiveja, tunneilmaisuja ja pronomineja. Keinotekoiset kielet Keinotekoinen kieli eli tekokieli ei ole kehittynyt luonnollisesti osana kulttuuria, vaan sen fonologia, kielioppi ja sanasto on luotu tietoisesti. Useat keinotekoiset kielet on suunniteltu ihmisten käytettäväksi, useimmiten toimimaan kansainvälisinä apukielinä, mutta niille on muitakin käyttötarkoituksia. Jotkut on luotu kirjallisuudessa käytettäväksi, kielitieteellisiin kokeiluihin, salailuun, tai harrastuksena pelkästään tekemisen ilon vuoksi. Tällaisia taidekieliä käytetään usein keinotekoisissa maailmoissa. Kansainvälinen apukieli on kehitetty universaalikieleksi eli erikielisten ihmisten väliseksi apukeinoksi. Sen taustalla on yleensä ihanteellisia pyrkimyksiä: on haluttu ratkaista maailman monikielisyyden aiheuttamat ongelmat ja pyritty maailmanrauhaan. Menestyksellisimmät apukielet perustuvat luonnollisiin kieliin. Sanasto perustuu yleensä romaanisiin tai germaanisiin kieliin, ja kieliopista on pyritty tekemään mahdollisimman yksinkertainen. Apukieliä ovat esimerkiksi volapük, esperanto, ido, novial, interlingua ja lingua franca nova Formaalisia kieliä ovat esimerkiksi propositiologiikka ja tietokoneen ohjelmointikielet. Formaaliset kielet on kehitetty tiettyjä tarkoituksia varten, joten niiden käyttömahdollisuudet ovat rajalliset luonnollisiin kieliin verrattuna. Symboleita on vähemmän kuin luonnollisissa kielissä, ja ilmaukset ovat täsmällisiä, kun taas luonnolliset kielet joustavat ilmaisutarpeen mukaan. Taidekieliä ovat esimerkiksi klingon, quenya ja sindar. Leikkikieliin kuuluu esimerkiksi kontinkieli. Katso myös Kielenhuolto Kielellinen käänne Kielifilosofia Vihellyskieli Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Kielistä kiinni. Jyväskylän yliopisto. Seulonnan keskeiset artikkelit

574

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kouvola

Kouvola

Kouvola on Kymenlaakson maakunnassa Kymijoen varrella sijaitseva Suomen kaupunki. Se on Kotkan ohella toinen Kymenlaakson maakunnan keskuksista. Kouvolassa asuu ihmistä, mikä tekee siitä Suomen 11. suurimman kaupungin. Kaupunki on pinta-alaltaan  km2 suuruinen (josta  km2 vesistöjä) ja sen väestötiheys on asukasta/km2. Kouvolan naapurikunnat ovat Hamina, Heinola, Iitti, Kotka, Lapinjärvi, Loviisa, Luumäki, Miehikkälä, Mäntyharju, Pyhtää ja Savitaipale. Ennen yhdistymistä Kouvolalla oli kolme naapurikuntaa, Elimäki, Kuusankoski ja Valkeala. 1800-luvun loppupuolella silloiseen Valkealan kuntaan kuulunut Kouvolan asemakylä kasvoi Riihimäki-Pietari -radan valmistuttua rautatieläisten asuttamaksi taajaväkiseksi yhdyskunnaksi. Ennen vuosisadan vaihdetta rakennetut Savon ja Kotkan radat sekä rautatieyhteys nopeasti teollistuneen Kuusankosken paperitehtaille tekivät Kouvolasta risteysaseman ja liike-elämän keskuksen. Vuonna 1917 perustettu taajaväkinen yhdyskunta erotettiin Valkealasta omaksi kunnakseen vuonna 1922. Kouvola kuului vuosina 1922-1945 Viipurin lääniin. Se sai kauppalanoikeudet heti seuraavana vuonna ja kaupunkioikeudet vuonna 1960 yhtenä ensimmäisistä Suomen uusista kaupungeista. Vuosina 1940 ja 1944 pääosa Viipurin läänistä luovutettiin Neuvostoliitolle ja jäljelle jääneistä alueista muodostettiin vuonna 1945 Kymen lääni. Siihen mennessä Kouvolasta oli ehtinyt tulla myös hallinnollinen keskus: Kymen läänin pääkaupunkina se toimi vuodesta 1955 vuoden 1997 lääniuudistukseen saakka. Uusi Kouvolan kaupunki syntyi 1. tammikuuta 2009, kun vanha Kouvola, Anjalankoski, Kuusankoski, Elimäki, Jaala ja Valkeala yhdistyivät muodostaen uuden, valtaosan Pohjois-Kymenlaaksosta kattavan kaupungin, jonka nimeksi tuli keskuspaikkansa mukaan Kouvola. Jo pitkään ennen yhdistymistä Kouvolan keskustaajama ulottui useamman kunnan alueelle; esimerkiksi kaikki Kuusankosken taajama-alueet ja pieni osa Valkealasta olivat kasvaneet kiinni Kouvolaan. Muita Kouvolan suuria taajamia ovat keskustaajaman läheisyydessä, Kymijoen vastarannalla sijaitseva Koria, Valkealan päätaajama, joka käsittää Jokelan ja Valkealan kirkonkylän, sekä eteläisen radanvarren Myllykoski ja Inkeroinen. Historia Vanhan suomen kielen sana "kouvo" tarkoittaa karhua, aavetta, sutta, täitä ja huutavaa lintua. Ennen vuotta 2009 nimi tarkoitti entisen Kouvolan kaupungin aluetta, joka on nykyisen kaupungin keskustaa. Kouvolan kylässä on ilmeisesti ollut asutusta jo keskiajalta lähtien, ja se on kuulunut vuorotellen Hollolan, Iitin ja Valkealan kirkkopitäjiin. Varsinainen kehitys lähti kuitenkin käyntiin vasta 1870-luvulla, kun Riihimäki-Pietari-rata rakennettiin ja Kouvolasta tuli Valkealan asemakylä. Kouvolan rautatieasema rakennettiin Kymintehtaan perustajan Axel Wilhelm Wahrenin rautatiehallinnolle tekemästä anomuksesta, minkä pohjalta ratainsinöörit päätyivät suosittelemaan viidennen luokan aseman perustamista puolen virstan päähän Otavan vahtituvan itäpuolelle otolliselle hiekkakangas-maaperälle. Seuraavalla vuosikymmenellä rakennettiin Savon rata Kouvolasta pohjoiseen ja Kotkan rata Kouvolasta etelään. Näin Kouvolan asemasta tuli yksi Suomen vilkkaimmista risteysasemista. Kouvolassa riehui punainen ja valkoinen terrori ankarana Suomen sisällissodassa vuonna 1918. Kunnassa surmattiin yli 200 taisteluiden ulkopuolista ihmistä. Kauppala ja kaupunki Rautatien ansiosta kiivaasti kasvanut Kouvola irrotettiin vuonna 1922 Valkealan kunnasta ja liitettiin Viipurin lääniin vuosiksi 1922-1945. Kauppalanoikeudet se sai vuonna 1923. Kaupungiksi Kouvola korotettiin 1960. Silloisessa Kouvolan vaakunassa oli kaksi punaista avainta ristissä musta-hopeisella pohjalla, millä kuvataan kaupungin avainasemaa liikenteellisenä solmukohtana. Vuosina 1955-1997 Kouvola oli Kymen läänin pääkaupunki. Kasarmi hallitsi kouvolalaisten elämää 1800-luvulta vuoteen 1990 asti. Ennen vuoden 2009 kuntaliitosta Kouvolan pinta-ala oli hyvin pieni. Pinnanmuodoiltaan se oli pitkälti mäkistä eikä sen alueella ollut paljon vesistöjäkään, lukuun ottamatta pientä Käyrä- ja Kalalampea. Lähes mikä tahansa Kouvolan osa oli tavoitettavissa polkupyörällä noin viidessätoista minuutissa. Kouvolan rakennuskanta on 1960−1970-lukujen massiivista betoniarkkitehtuuria, kuten tornitaloja ja kaupungintalo. Alueliitokset Vuonna 1922 Valkealan kunnan Kouvolan kylän pohjoisosista erotettu Kouvola käsitti pienehkön alueen kaupungin nykyisen ydinkeskustan ympäristössä, rautatien molemmin puolin. Kauppalan pinta-ala laajeni hiukan vuonna 1939, kun Käpylän ja Kotiharjun alueet liitettiin siihen Valkealasta. Vuonna 1950 kauppalaan liitettiin Tornionmäen, Viitakummun ja Palokankaan käsittänyt laaja alue. 1956 Ravikylältä Käyrälammelle ulottunut alue liitettiin kauppalaan niin ikään Valkealasta, lisäksi Kellomäen ja Tanttarin alueet liitettiin Kouvolaan Kuusankoskesta. Vuonna 1966 muun muassa Rekolan, Eskolanmäen, Lehtomäen ja Tykkimäen alueet liitettiin Kouvolaan Valkealasta ja Korjalan alue Kuusankoskesta. Vuonna 1985 Korjalan alueen Valtatien 6 pohjoispuolinen osa siirrettiin takaisin Kuusankoskeen, Lahti-Kouvola-radan eteläpuolisen Kymijoen ranta-alueen ja Ravikylän ja Valkealanväylän välisen maa-alueen siirtyessä Kuusankoskesta Kouvolaan. Kouvolan viimeiset alueliitokset ennen vuoden 2009 kuntaliitosta tapahtuivat 1991, kun alueita Kymijoen pohjoisrannalta, Vahteronmäen eteläpuolelta, Lehtomäen ja Valkealanväylän väliltä sekä Tykkimäen itäpuolelta siirrettiin Valkealasta osaksi Kouvolaa. Vuoden 2009 kuntaliitos 31. joulukuuta 2008 siihenastinen Kouvolan kaupunki lakkautettiin ja yhdistettiin viiden muun kunnan kanssa uudeksi kunnaksi 1. tammikuuta 2009 alkaen. Tällöin siihenastinen Kouvolan kaupunki, Anjalankosken kaupunki, Elimäen kunta, Jaalan kunta, Kuusankosken kaupunki ja Valkealan kunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin niiden silloiset alueet käsittävä uusi kunta, joka otti käyttöönsä Kouvola-nimen ja kaupunki-nimityksen. Samalla kaupungille vahvistettiin uusi vaakuna. Kouvolan seutukunnasta Iitti jäi kuntaliitoksen ulkopuolelle. Kouvolan seutukunta on kokenut suuria muuttotappioita 1990-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvulla. Seutukunnan asukasluku on ollut parhaimmillaan yli , kun se vuonna 2008 oli alle 96 000. Kouvolan asukasluku oli vuoden 2009 alussa lähes 90 000 ja pinta-ala noin 2 800 neliökilometriä. Asukasluvultaan se on Suomen . suurin kaupunki. Pinta-alaltaan se on Etelä-Suomen suurin kunta ja koko maan kunnista 19. suurin. Kunnat/kaupungit, joista tehtiin Kouvola vuonna 2009: Maantiede Vuoden 2009 kuntaliitoksen myötä Kouvolan alue käsittää laajan alueen Pohjois-Kymenlaaksossa. Ensimmäinen Salpausselkä jakaa alueen runsasjärviseen ja metsäiseen pohjoisosaan ja vähäjärviseen, tasaisempaan ja enemmän viljelyksiä käsittävään eteläosaan. Suomen maisemamaakuntajaossa kaupungin pohjoisosat kuuluvat itäisen Järvi-Suomen Lounais-Savon järviseutuun ja eteläosat eteläisen rantamaan eteläiseen ja kaakkoiseen viljelyseutuun. Suurin osa kaupungin alueesta kuuluu Kymijoen vesistöön. Kymijoki virtaa kaupungin alueella Pyhäjärvestä alajuoksulle läntisen laskuhaaran eli Hirvikoskenhaaran alkuosaan saakka. Kaupungin kaakkoisosat kuuluvat Summanjoen vesistöön. Lisäksi pieniä alueita kaakossa kuuluu Vehkajoen ja Virojoen vesistöihin ja lännessä Taasianjoen vesistöön. Suurin järvi on pohjoisosassa sijaitseva Vuohijärvi, jonka kautta Mäntyharjun reitin vedet virtaavat Kymijokeen. Ensimmäisen ja toisen Salpausselän välissä virtaa Valkealan reitti länsiosiltaan kaupungin alueella. Ilmasto Väestö Vielä 1980-luvulla muuttovoittoa saanut Kouvolan kaupunki on 1990-luvulta alkaen kärsinyt muuttotappiosta. Ajansaatossa tappio on vain syventynyt siten, että 2010-luvun lopulla Kouvola oli Suomen pahin muuttotappioalue. Myös luonnollinen väestönkehitys on ollut tappiollista kun esimerkiksi vuonna 2017 kaupungissa kuoli yli 450 ihmistä enemmän kuin syntyi uusia. Syyksi on pitkälti todettu työpaikkojen radikaali vähentyminen alueella sekä Itäradan puuttuminen. Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kaupungin väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen vuodesta 2010 eteenpäin. Taajamat Vuoden 2020 lopussa Kouvolassa oli 81 187 asukasta, joista 69 512 asui taajamissa, 11 128 haja-asutusalueilla ja 547:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Kouvolan taajama-aste on 86,2 %. Kouvolan taajamaväestö jakautuu kymmenen eri taajaman kesken: Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Vuonna 2018 määritellyistä taajamista Sippola lakkasi olemasta taajama vuoden 2019 taajamarajauksessa, mutta palasi takaisin taajamien joukkoon vuoden 2020 taajamarajauksessa. Entisen vuonna 2009 lakkautetun Kuusankosken kaupungin keskuspaikka, Kuusankoski ja Voikkaa eivät enää nykyisin muodosta omia taajamiaan, vaan ovat osa Kouvolan keskustaajamaa. Aluejako Kouvola on tilastointia varten jaettu kuuteen suuralueeseen, 43 tilastoalueeseen ja 193 pienalueeseen. Kouvolan kuusi suuraluetta muodostuvat liitoskunnista. Suuralueet ovat: Kouvolan suuralue (1) Kuusankosken suuralue (2) Anjalankosken suuralue (3) Valkealan suuralue (4) Elimäen suuralue (5) Jaalan suuralue (6) Suuralueet jakautuvat edelleen kaupunginosiin. Kaupunginosia on vuodesta 2015 lähtien ollut 39. Kaupunginosat ovat kunnallishallinnon yksiköitä, joita tarvitaan muun muassa kaavoituksessa, kiinteistötunnuksissa, erilaisissa luvissa, lausunnoissa ja inventoinneissa. Aluetoimikunnat Osa-alueiden ja kaupunginosien lisäksi Kouvola on vuodesta 2018 lähtien jakautunut myös viiteen aluetoimikuntaan. Niiden tarkoituksena on turvata hyvät ja toimivat kunnallispalvelut nykyisen Kouvolan entisten kuntien alueilla. Aluetoimikuntien tehtäviä ovat mm. alueen palvelutarpeen arviointi ja kehittämissuunnitelman laatiminen, kaupungin myöntämän vuosittaisen kehittämisrahan käytöstä päättäminen, lausuntojen antaminen, verkostoituminen eri toimijoiden kanssa sekä osallistuminen alueen palveluiden ja hankkeiden suunnitteluun yhdessä kaupungin kanssa. Aluetoimikuntien toiminta-alueet ovat Anjalankoski, Valkeala, Elimäki (ml. Koria), Kouvolan keskusta-alue ja Kuusankoski (ml. Jaala). Aluejaon lähtökohtana on käytetty tilastollisia suuralueita. Kouvolan seudun entisistä kunnista eli nykyisistä suuralueista vain Jaala ei muodosta omaa aluetoimikuntaa, vaan on osa Kuusankosken aluetoimikuntaa. Tilastotiedot ovat vuoden 2015 mukaiset. Lähde: Väestötiedot on otettu Kouvola sanomien 9. tammikuuta 2017 julkaistusta uutisesta, jonka nimi on "Muuttoliike voi vaihtaa lähikoulun". Kristilliset kirkkokunnat Luterilaiset seurakunnat Vuoden 2018 aluejaon mukaan Kouvolassa on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Anjalankosken seurakunta Elimäen seurakunta Kouvolan seurakunta Kuusankosken seurakunta Jaalan kappeliseurakunta Valkealan seurakunta Nämä seurakunnat muodostavat Kouvolan seurakuntayhtymän. Entiset luterilaiset seurakunnat Seuraavassa luettelossa on mainittu lakkautetut luterilaiset seurakunnat Kouvolan kaupungin nykyisellä alueella. Anjalan seurakunta (liitetty Anjalankosken seurakuntaan 1999) Inkeroisten seurakunta (liitetty Anjalankosken seurakuntaan 1999) Jaalan seurakunta (liitetty Kuusankosken seurakuntaan 2009) Myllykosken seurakunta (liitetty Anjalankosken seurakuntaan 1999) Sippolan seurakunta (liitetty Anjalankosken seurakuntaan 1999) Muut seurakunnat Suomen helluntaikirkon jäsenseurakunnista Kouvolassa toimivat Elimäen helluntaiseurakunta, Inkeroisten helluntaiseurakunta, Kouvolan helluntaiseurakunta ja Valkealan helluntaiseurakunta. Itsenäisinä helluntaiseurakuntina Kouvolassa toimivat Tuohikotin helluntaiseurakunta ja Voikkaan Saalem. Kouvolassa sijaitsee Katolisen kirkon Helsingin hiippakunnan Pyhän Ursulan seurakunta. Seurakunnan alue kattaa Kymenlaakson, Päijät-Hämeen ja Etelä-Karjalan. Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Kouvolan alueella toimii Haminan ortodoksinen seurakunta. Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan Paulus-seurakunta on toiminut Kouvolassa vuodesta 2005 lähtien. Seurakunnan jäsenet ovat etupäässä Pohjois-Kymenlaaksosta. Kunnallishallinto Kaupunginvaltuusto Kouvolan kaupunginvaltuustossa on 59 valtuutettua. Sen paikkajako vuosina 2021-2025 on: Kokoomus 14 paikkaa SDP 14 paikkaa Perussuomalaiset 12 paikkaa Keskusta 8 paikkaa Vihreät 4 paikkaa Kristillisdemokraatit 3 paikkaa Vasemmistoliitto 2 paikkaa Mainio Kouvola 1 paikka Juha Huhtala 1 paikka Kaupunginvaltuuston puheenjohtajisto kaudella : Paula Werning (Puheenjohtaja, Sd.) Ville Kaunisto (1. varapuheenjohtaja, Kok.) Sheikki Laakso (2. varapuheenjohtaja, Ps.) Jenny Hasu (3. varapuheenjohtaja, Kesk.) Lautakunnat Kouvolalla on seitsemän lautakuntaa: Keskusvaalilautakunta Kymen jätelautakunta Kasvatus- ja opetuslautakunta Liikuna- ja kulttuurilautakunta Tarkastuslautakunta Tekninen lautakunta Teknisen lautakunnan lupajaosto Liikenneyhteydet Kouvolan kautta kulkevat yleiset tiet eri ilmansuuntiin: Koskenkylä (Loviisa), Kouvola, Lappeenranta, Joensuu, Kajaani (Lounaaseen / Itään) Rauma, Tampere, Lahti, Kouvola (Länteen) Kotka, Kouvola, Mikkeli (Etelään / Koilliseen) Heinola (Luoteeseen) Kouvolasta pääsee rautateitse neljään suuntaan: 1) Lahden kautta Helsinkiin ja Riihimäelle, 2) Kotkaan, 3) Mikkeliin ja sieltä edelleen Pieksämäelle (Savon rata) sekä 4) Luumäelle, josta rata haarautuu Lappeenrannan kautta Joensuuhun (Karjalan rata) ja Vainikkalan raja-aseman kautta Venäjälle. Varsinkin Venäjän läheisyydellä on suuri vaikutus Kouvolan junaliikenteeseen. Kaupungin ratapihalla näkyykin paljon venäläisiä öljyvaunuja. Junamatka Kouvolasta Helsingin keskustaan kestää nopeimmillaan tunnin ja 16 minuuttia. Oulun ja Kouvolan välillä junamatka kestää nopeimmillaan 6 tuntia ja 54 minuuttia Riihimäen kautta, ja Kuopion kautta saman verran. Viipuriin matkaa on 1 tunti ja 11 minuuttia. Pietari on 2 tunnin ja 20 minuutin päässä. Kouvolan kautta kulkevat myös valtatiet 6 (Koskenkylä-Kouvola-Lappeenranta-Joensuu-Kajaani) ja 15 (Kotka-Kouvola-Mikkeli). Lisäksi sinne päättyy valtatie 12 (Rauma-Tampere-Lahti-Kouvola). Valtatie 6 kulki aikoinaan kaupungin keskustan läpi, mutta vuonna 1978 valmistui keskustan pohjoispuolitse sivuuttava ohikulkutie. Linja-auton pikavuorolla 138 kilometrin matka Kouvolasta Helsingin keskustaan kestää nopeimmillaan 2 tuntia ja 10 minuuttia. Linja-auton pikavuorolla 214 kilometrin matka Kouvolasta Heinolan kautta Jyväskylään kestää nopeimmillaan 3 tuntia ja 15 minuuttia. Junalla Kouvolan ja Jyväskylän välinen matka Pieksämäen kautta kestää nopeimmillaan 2 tuntia ja 31 minuuttia. Kouvolan paikallisliikenne hoidetaan busseilla ja linjoja on 19, niillä kulkee linja-auto noin tunnin välein. Kouvolan lähin matkustajaliikennettä tarjoava lentoasema sijaitsee noin 85 kilometrin etäisyydellä Lappeenrannassa. Helsinki-Vantaan lentoasemalle on matkaa noin 130 kilometriä. Kaupungin alueella sijaitsee sotilaskäytössä oleva Utin lentoasema sekä Saveron, Selänpään ja Ummeljoen lentokentät. Talous Kouvola on kaupunkiseutunsa liikenteellinen, kaupallinen, hallinnollinen, oikeudellinen ja koulutuksellinen keskus. Kouvolalaiset saavatkin toimeentulonsa pääosin palveluammateista ja kaupungin työpaikkaomavaraisuus on 121 %. Stockmannilla oli tavaratalo Kouvolassa vuosina 1976-1982. 2000-luvulla merkittävä taloudellinen hanke Kouvolassa on ollut logistiikkakeskuksen kehittäminen. Keskustan itäpuolelle Kullasvaaraan on rakenteilla yhdistetty rautatie- ja maantieterminaali Kouvola RRT, joka valmistunee vuonna 2023. Sen ympärille on suunnitteilla laaja logistiikka- ja yritysalue. Kouvolasta pyritään tekemään Kouvolasta "Euroopan unionin ja Venäjän välisen raja-alueen johtava rautatieosaamis- ja liiketoimintakeskus". Suomen kunnista Kouvolassa on kolmanneksi eniten kesämökkejä, vuoden 2009 alussa kaikkiaan 7 150. Kouvolan palvelurakenne on seuraavanlainen: Alkutuotanto 1,2 % Teollisuus 21,8 % Kauppa 13,0 % Liikenne 11,1 % Liike-elämän palvelut 13,6 % Julkiset ym. palvelut 34,9 % Elinkeino tuntematon 1,3 % Työpaikkojen toimialarakenne on seuraavanlainen: Työssäkäyvä alkutuotanto 0,8 % Jalostus 21,1 % Palvelut 77,1 % Tuntematon 1,1 % Talousongelmat Nykyisellä Kouvolalla on ollut talousongelmia miltei koko olemassaolon ajan; esimerkiksi vuonna 2019 kaupunki teki jopa tappiota yli 27 miljoonan euroa. Talousongelmat ovat johtaneet palvelujen karsimiseen etenkin maanseudulta. Marraskuussa 2018 laadittiin uusi kouluverkko, jossa Kouvolan nykyinen 34 koulun verkko pienenee, niin että kaupunkiin jää 17 koulua. Vuonna 2019 harkittiin myös liikuntapaikkojen sulkemista. Kouvolan keskusta-alueen ulkopuolella asuvat asukkaat ovat tuominneet Kouvolan kaupunkia siitä, että suurin osa kaupungin palveluista keskitetään keskustaan ja puolestaan keskustan ulkopuolisten alueiden, etenkin maaseudun palveluja karsitaan. Koulutus Yliopistotasoista tutkimusta liiketalouden ja logistiikan alalla tehdään LUT-yliopiston Kouvolan yksikössä. LUT-yliopisto aloitti Kouvolassa yliopistotason tutkintokoulutuksen johtavan opetusohjelman vuonna 2022. Aiemmin kaupungissa toimi myös kääntäjiä kouluttanut Helsingin yliopiston käännöstieteen laitos (alkuaan Kouvolan kieli-instituutti, sittemmin Helsingin yliopiston kääntäjänkoulutuslaitos), mutta sen toiminta siirrettiin Helsinkiin vuonna 2009. Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu tarjoaa Kouvolassa liiketalouden sekä muotoilun ja median ammattikorkeakouluopetusta. Useiden alojen ammatillista koulutusta järjestää Kouvolan seudun ammattiopisto. Perusopetus Kouvolassa on 33 peruskoulua, jotka tarjoaa yleissivistävää opetusta kouvolalaisille 7-16-vuotiaille lapsille. Kouluista 22 on ala-asteita, 5 yläasteita ja 6 koulua on yhtenäiskouluja eli yhdistettyjä ala- ja yläasteita. Kouvolan peruskoulujen määrä on laskenut kuntaliitoksen jälkeen paljon, sillä vielä vuonna 2010 Kouvolassa oli 47 peruskoulua. Kouvolan kaupunki on lakkauttanut muun muassa paljon pieniä maalaiskylien kouluja, pääosin säästösyistä. Vuonna 2017 Kouvolan kaupunki aloitti suuren kouluverkkoselvityksen, ja marraskuussa 2018 kaupunki tuli siihen lopputulokseen, että Kouvolaan jää 18 peruskoulua ja 16 koulua lakkautetaan. Kouvolaan rakennetaan seuraavan 10 vuoden aikana yhdeksän uutta koulua, ja joitakin nykyisiä kouluja peruskorjataan. Kaupunki on perustellut kouluverkon supistamista säästöjen hakemisella ja sillä, että suurin osa nykyisistä koulurakennuksista on vanhoja ja todella huonossa kunnossa. Peruskoulut Tässä on luettelo Kouvolan peruskouluista. Kouvolan suuralue Eskolanmäen koulu (yhtenäiskoulu) Kaunisnurmen koulu (ala-aste) Mansikkamäen koulu (ala-aste) Sarkolan koulu (ala-aste) Vahteron koulu (ala-aste) Kouvolan yhteiskoulu (yläaste) Urheilupuiston koulu (yläaste) Kuusankoski Naukion yhtenäiskoulu Kymintehtaan koulu (yhtenäiskoulu) Keskustan koulu (ala-aste) Pilkan koulu (ala-aste) Pilkanmaan koulu (ala-aste) Tähteenkadun koulu (ala-aste) Voikkaan koulu (ala-aste) Hirvelän koulu (yläaste) Svenska skolan (ruotsinkielinen yhtenäiskoulu) Anjalankoski Inkeroisten yhteiskoulu (yhtenäiskoulu) Anjalan koulu (ala-aste) Kaipiaisten koulu (ala-aste) Saviniemen koulu (ala-aste) Sippolan koulu (ala-aste) Tehtaanmäen koulu (ala-aste) Viialan koulu (ala-aste) Myllykosken yhteiskoulu (yläaste) Valkeala Jokelan koulu (ala-aste) Kirkonkylän koulu (ala-aste) (toimii väistötiloissa kesällä 2018 puretun vanhan koulun vieressä, uusi Valkealan yhtenäiskoulu valmistuu vuonna 2024 ) Kääpälän koulu (ala-aste) Niinistön koulu (ala-aste) Utin koulu (ala-aste) Valkealan yläkoulu Elimäki Elimäen yhtenäiskoulu Korian koulu (ala-aste) Jaala Jaalan koulu (ala-aste) Lukiot Kouvolan Yhteislyseo, jonka tiloissa toimii myös Kouvolan iltalukio. Kuusankosken lukio Nykyisen Kouvolan aikana kaupungissa on lakkautettu kolme lukiota. Entisen Anjalankosken kaupungin Inkeroisissa sijainnut Anjalankosken lukio suljettiin vuonna 2015. Valkealan lukio ja Elimäen lukio suljettiin lopullisesti kesäkuussa 2021. Päiväkodit ja varhaiskasvatus Kouvolassa on yhteensä 45 päiväkotia, joista 38 on kaupungin ja loput yksityisten yritysten päiväkoteja. Osassa päiväkodeista on myös esikoulupalvelut. Kansalaisopistot Kouvolassa toimii Kouvolan kansalaisopisto, jonka päätoimipiste sijaitsee Kouvolan Salpausselänkadulla. Sillä on toimintaa myös Elimäellä, Jaalassa, Kuusankoskella sekä Valkealassa. Kulttuuri Kirjallisuus Kaupunginkirjaston päärakennus valmistui vuonna 1971. Tuolloin, uuden kirjastorakennuksen myötä Kouvolan kaupunginkirjastosta tuli myös Kymenlaakson maakuntakirjasto. Maakunnan kirjastoilla on yhteinen kirjastojärjestelmä, ja sama kirjastokortti käy koko alueella. Kouvolan kaupunginkirjasto järjestää kesäisin suositut Kouvolan dekkaripäivät Kouvolan teatterin tiloissa. Kouvolan kaupungin kirjastolaitokseen kuuluu pääkirjaston lisäksi 8 lähikirjastoa ja kaksi kirjastoautoa. Musiikki Kouvolan kulttuuritarjontaa edustaa muun muassa Kymi Sinfonietta, joka on 29 päätoimisen ammattimuusikon muodostama, Kouvolan ja Kotkan yhteinen pieni sinfoniaorkesteri. Julkisia konsertteja on vuosittain lähes sata. Ohjelmisto on laaja: se ulottuu barokista ja wieniläisklassisesta musiikista viihteeseen ja rockiin. Lisäksi Pohjois-Kymen musiikkiopistossa voi opiskella lähes kaikkea musiikin alaan liittyvää. Musiikkiopiston suojissa toimii myös harrastajapohjainen Vox musicae -kamariorkesteri. Tapahtumat Kouvolassa on järjestetty useita suuria kristillisiä kesätapahtumia. Herättäjäjuhlat on järjestetty Kouvolassa kaksi kertaa: 1963 sekä 1997. Tunnettuja kouvolalaisia yhtyeitä Aleksanteri Hakaniemi Aste Ikinä Kivesveto Go Kivimetsän Druidi Lasten hautausmaa Loose Prick Maho Neitsyt Mira Kunnasluoto Mistreat Norma John Nost3 & Protro Peer Günt Raivopäät Rymäkkä The Barefoot Brothers The Legends The Souls To/Die/For Viikate Ruokakulttuuri Kouvolan pitäjäruoiksi nimettiin 1980-luvulla silakkarullat, hernekeitto, etikkasienet ja talkkunahyve. Kouvolan lakritsi on nimetty vuonna 1995 Suomen parhaaksi lakritsiksi sekä maailman parhaimmaksi lakritsiksi kolmena vuotena putkeen 2019, 2021 ja 2022. Ystävyyskaupungit Nykyisellä Kouvolalla on kolme ystävyyskaupunkia: Balatonfüred Unkarissa, Mülheim an der Ruhr Saksassa ja Vologda Venäjällä. Kouvolalla on yhteistoimintaa ystävyyskaupunkiensa kanssa hallinnon tasolla ja elinkeinoelämän, koulutuksen, liikunnan ja kulttuurin aloilla. Toiminta on ainakin toistaiseksi ollut kuitenkin varsin pienimuotoista. Urheilu Kouvolalaiset urheilijat ja urheilujoukkueet ovat menestyneet useissa lajeissa. Viime vuosina kouvolalaiset seurat ovat menestyneet erityisesti koripallossa, jalkapallossa ja amerikkalaisessa jalkapallossa. Myös Kymenlaakson ylpeys KPL on päässyt takaisin Superpesiksen kirkkaimpaan kärkeen. Jääkiekko kuuluu myös kestosuosikkeihin Kouvolassa jota edustaa KooKoo. Lumon Areena (Kouvolan jäähalli) Kouvolan keskustassa on yksi Suomen suurimmista areenamaisista jäähalleista. Kouvolan keskusurheilukenttä on toiminut pitopaikkana suurillekin yleisurheilukilpailuille. Näiden lisäksi Kouvolassa on lukuisia urheilukenttiä, useita liikuntahalleja, UEFA määräykset täyttävä jalkapallokenttä, 4 jäähallia ja 4 uimahallia. Keskustan läheisyydessä sijaitsee Palomäen pururata. Keskustan läheisyydessä Ravikylässä sijaitsee Kouvolan ravirata ja Tykkimäessä moottorirata. Lisäksi palolaitoksen vieressä sijaitsee Palomäen mäkikeskus. Urheiluseuroja Kouvola Indians: amerikkalainen jalkapallo Kouvolan Hiihtoseura Kouvolan Pallonlyöjät: pesäpallo Kouvolan Suunnistajat Kouvolan Urheilijat Kouvolan taitoluistelu Kouvot: koripallo Kouvottaret: koripallo Sudet: salibandy ja jalkapallo KoLe: lentopallo Kouvola Rock n Rollers: roller derby KooKoo: jääkiekko KooKoo Jäätaiturit MYPA: jalkapallo Kuusankosken Kumu: jalkapallo Kuusankosken Urheiluseura Kuusankosken Puhti Kuusankosken Veto Kuusankoski Cowboys: amerikkalainen jalkapallo HC Kuusankoski: jääkiekko Voikkaan Pallo-Peikot: jalkapallo Kouvolan Tennisseura Kouvolan Painijat Kouvolan uimarit Valkealan Kajo Valkealan Kiekko: jääkiekko Korian Ponsi Korian Klubi: salibandy Sippolan Kunto Selänpään Jäykät Anjalankosken Kiekko: jääkiekko Inkeroisten Terho Tutustumiskohteita Nähtävyyksiä Kouvolan kaupunkialue Apteekkimuseo Käpylän kirkko, Käpylä Kouvolan Prismakeskus, Korjala Kauppakeskus Hansa Kauppakeskus Valtari Kaunisnurmen museokortteli, rautatieläiskortteli Kaupungintalo Kasarminmäen vanha kasarmialue Keskuskirkko Kouvola-talo ja Kouvolan taidemuseo Kouvolan kaupunginkirjasto Kouvolan pienoisrautatiemuseo Kouvolan rautatieasema Kouvola RRT Kouvolan RR-terminaali (rautatie-maantieterminaali, Rail-Road) Kouvolan teatteri Käyrälammen leirintäalue (Tykkimäki Camping), Tykkimäki Mielakan hiihtokeskus Ortodoksinen kirkko Putkiradiomuseo Ratamokeskus (sairaala) Tykkimäen huvipuisto Tykkimäen moottoriurheilukeskus Ahvionkoski ja Kuovinkallio Anjala Anjalan kartano Ankkapurha Anjalan kirkko Anjalan Kirkkovuori Sippolan hovi (nykyään koulukoti), Suomen suurin puukartano Sippolan kirkko, Sippola Wreden suvun hautausmaa Anjalan kylässä Elimäki Arboretum Mustila Elimäen kirkko Elimäen kotiseutumuseo Koulumuseo Korian Pioneeripuisto Korian silta Moision kartano Inkeroinen Alvar Aallon suunnittelema Tehtaanmäen asuntoalue Paperintekijän patsas Inkeroisten tehtaankirkko (Tehtaanmäen kirkko) Jaala Vuohijärvi Verlan tehdasmuseoalue Kuusankoski Kauppakeskus Kuusaantori Kauppakeskus Veturi, Tervaskangas Kuusankoskitalo Kuusankosken kirkko UPM Kymi (Kymintehdas) Kettumäen kotiseututalo Myllykoski Keskikosken silta Rauhalan museo ja matkustajakoti Myllykosken kirkko Puolakan talomuseo Valkeala Utin vallit, Utti Repoveden kansallispuisto Tapahtumia Kouvola-päivää vietetään 7.5., jolloin linja-autolla matkustaminen on ilmaista koko kaupungin alueella. Kasarminmäellä järjestetään kesäisin keskiajalle sijoittuvat Wiipurintien markkinat Elovalkeat Kymijoki beer festival Elokuun loppupuolella vietetään Kouvola Pride -ihmisoikeustapahtumaa Kiina-viikko Kouvolan Dekkaripäivät Kouvolan Komia -musiikkiviikko Meduusa-festivaali Taikapäivät Taiteiden yö Vappugospel Löytty Open Air Pioneerifestivaali (Koria-Roll) Muodin yö Vonteenin valssi Tunnettuja kouvolalaisia Nykyisen Kouvolan alueella syntyneet tai kasvaneet on lajiteltu henkilön alkuperäisen syntymä- tai asuinkunnan mukaan (kunnat on suuruusjärjestyksessä eli Kouvolan suuralueiden numerointijärjestyksessä). Kouvola Juhani Aaltonen, jazzmuusikko Teemu Bergman, muusikko, punkrock Arto Bryggare, aitajuoksija ja SDP:n kansanedustaja Toni Gardemeister, rallikuski Aleksanteri Hakaniemi, laulaja-lauluntekijä (syntynyt ja elänyt nuoruutensa Kouvolassa) Niilo Halonen, mäkihyppääjä Juha Huhtala, poliitikko Henkka Hyppönen, tv-esiintyjä Jyrki Hyttinen, poliitikko Juuso Karikuusi, tubettaja (syntynyt ja elänyt nuoruutensa Kouvolassa) Tuure Kilpeläinen, muusikko Ari Koivunen, laulaja Timo Lahti, speedwaykuljettaja Lotta Lehtikari, näyttelijä Ville Nousiainen, hiihtäjä Arttu Pelli, jääkiekkoilija Rico Ryöpäs, jalkapalloilija Hannu Salama, kirjailija Timo Susi, jääkiekkoilija Leena Tirronen, laulaja Kaarle Viikate, muusikko ja metalliyhtye Viikatteen perustaja Kuusankoski Antti Ahtinen, näyttelijä (syntynyt Kuusankoskella) Arvo Askola, yleisurheilija (asunut ikänsä Kuusankoskella) Kaj Chydenius, muusikko ja säveltäjä (syntynyt Kuusankoskella) Vieno Elomaa, taidemaalari ja -graafikko "Twist" Erkinharju, muusikko (syntynyt ja opiskellut Kuusankoskella) Kristiina Halkola, näyttelijä, laulaja (syntynyt Kuusankoskella) Janni Hussi, näyttelijä ja fitnessmalli (syntynyt Kuusankoskella) Jyrki Hyttinen, optiikka-alan yrittäjä, Inarin ex-kunnanjohtaja (2015-16 n.1 v.) Sami Hyypiä, jalkapalloilija (voikkaalainen) Lasse Johansson, mäkihyppääjä ja mäkihyppyvalmentaja (syntynyt Kuusankoskella) Jussi Johnsson, näyttelijä Aulis Kallakorpi, mäkihyppääjä Aki Kaurismäki, akateemikko (asunut nuoruutensa Kuusankoskella) Mika Kaurismäki, elokuvaohjaaja (asunut nuoruutensa Kuusankoskella) Ari Koivunen, laulaja (syntynyt Kuusankoskella) Valto Koski, poliitikko Esa Kotilainen, muusikko (syntynyt Kuusankoskella) Jarmo Lindberg, puolustusvoimien komentaja (asunut nuoruutensa Kuusankoskella) Jari Lindström, poliitikko Pekka Lukka, näyttelijä (syntynyt ja asunut nuoruutensa Kuusankoskella) Harri Marstio, muusikko (syntynyt Kuusankoskella) Niko Nakari, jalkapalloilija Anne Niilola, näyttelijä Anu Pentik, muotoilija (syntynyt Kuusankoskella) Pirkka-Pekka Petelius, näyttelijä, ohjaaja (asunut nuoruutensa Kuusankoskella) Maija-Liisa Peuhu, näyttelijä Olli Pousi, yleisurheilija (asunut nuoruutensa Kuusankoskella) Wilma Schlizewski taiteilija (ent. Hannele Laine/Krause) Aste, (oik. Jani Sutelainen), laulaja (voikkaalainen) Taisto Tammi, laulaja Esko Tirronen, kuvataiteilija (asunut Kuusankoskella) Tarja Turunen, laulaja (asunut Kuusankoskella) Eeva-Kaarina Volanen, näyttelijä Raino Westerholm, poliitikko Anjalankoski Heikki Hasu, yhdistetyn hiihdon urheilija, olympiavoittaja ja kansanedustaja Erkki Sihvola (1885-1956), maanviljelysneuvos, valtion hevoshoidon tarkastaja Valkeala Visa Hongisto, pikajuoksija Elina Knihtilä, näyttelijä Lauri Lepistö, maastohiihtäjä Alexander Madsen, koripalloilija Michaela Madsen, lentopalloilija Mika Saukkonen, toimittaja ja MTV3:n uutistenlukija Satu Silvo, näyttelijä Vili Sopanen, jääkiekkoilija Sami Tamminen, jääkiekkoilija Roope Tonteri, lumilautailija Elimäki Mira Kunnasluoto, entinen tangokuningatar Ilmari Salminen, kestävyysjuoksija ja olympiavoittaja Elmo Lakka, juoksija K. M. Rickman (1891-1966), maanviljelysneuvos, Hämeenkylän kartanon omistaja Jaala Pedro Hietanen Katso myös Luettelo Kouvolan julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Aiheesta muualla Kouvolan kaupungin kotisivut Tilastokeskus - Kouvolan avainluvut Kouvolan Matkailun kotisivut Kouvola 2009 -projektin kotisivut Innorail Kouvola, Railway transport and development Kuntalaisaloite - Kunnallinen kansanäänestys Kouvolan kuntaliitoksen täydellisestä tai osittaisesta purkamisesta Seulonnan keskeiset artikkelit

576

https://fi.wikipedia.org/wiki/Keski-Eurooppa

Keski-Eurooppa

Keski-Eurooppa on alue keskellä Eurooppaa. Aluetta ei ole määritelty yksiselitteisesti, mutta usein siihen sisällytetään Itävalta, Liechtenstein, Puola, Saksa, Slovakia, Slovenia, Sveitsi, Tšekki ja Unkari sekä Venäjän Kaliningradin alue. Nämä kaikki mukaan lukien Keski-Euroopan asukasluku on yli 165 miljoonaa. Historia Keski-Eurooppa tunnettiin käsitteenä 1800-luvulla, mutta jo keskiajalla, vuonna 1335 järjestettiin Unkarin, Puolan ja Böömin kuninkaiden kokous. Nykyaikaisen Keski-Euroopan syntymisenä voisi pitää 21. tammikuuta, vuonna 1904, jolloin perustettiin Keski-Euroopan talousyhdistys. Tämän päätarkoituksena oli Saksan ja Itävalta-Unkarin taloudellinen yhteistyö. Muutenkin Keski-Eurooppa pitkälti yhdistettiin Saksaan ja sen taloudelliseen, kulttuurilliseen sekä poliittiseen vaikutusympäristöön. Maantiede Maantieteellisesti Keski-Eurooppa sijoittuu Alppien, Karpaattien, Itämeren ja Reinin joen rajaamalle alueelle. Kasvimaantieteellisenä alueena Keski-Eurooppa ulottuu Alpeilta Itämerelle. Lännessä se ulottuu pitkälle Ranskan puolelle. Lähteet Katso myös Keski- ja Itä-Eurooppa Euroopan maantiede Seulonnan keskeiset artikkelit

578

https://fi.wikipedia.org/wiki/Koillis-Eurooppa

Koillis-Eurooppa

Koillis-Eurooppa on eri yhteyksissä eri tavoin määritelty Euroopan koillisia osia tarkoittava alueellinen käsite. Sopimuksessa Afrikan ja Euraasian muuttavien vesilintujen suojelemisesta sillä tarkoitetaan Uralin länsipuolista Pohjois-Venäjää. Joissakin yhteyksissä mukaan saatetaan lukea myös Suomi ja Baltian maat. Eräässä Euroopan työterveys- ja työturvallisuusviraston kyselyssä Koillis-Euroopan muodostavat Tšekin tasavalta, Viro, Unkari, Latvia, Liettua, Puola, Slovakia ja Slovenia. Lähteet Euroopan maantiede

579

https://fi.wikipedia.org/wiki/Salaus

Salaus

Salaus eli kryptaus viittaa kryptologiassa prosessiin, jolla koodataan viestejä tai tietoja niin, että vain valtuutetut osapuolet voivat lukea niitä. Salaus ei estä viestin sieppaamista, vain sen lukemisen. Salausjärjestelmä muuttaa viestin tai tiedon selkotekstin () salatekstiksi () salausalgoritmia () käyttäen. Viestin tai tiedon voi tämän jälkeen lukea vain jos salatekstin salaus puretaan avaimella tai se murretaan kryptoanalyysillä. Teknisistä syistä salausjärjestelmä käyttää tyypillisesti algoritmin tuottamaa näennäisesti satunnaista salausavainta. On periaatteessa mahdollista purkaa salaus ilman avainta, mutta tähän tarvitaan hyvin paljon laskentatehoa, jos salausjärjestelmä on toteutettu hyvin. Valtuutettu vastaanottaja voi helposti purkaa viestin salauksen avaimella, jonka salatun viestin lähettäjä antoi hänelle. Sanastoa Salauksella tarkoitetaan prosessia, jossa selväkielinen teksti eli selkoteksti muutetaan sellaiseksi, ettei sitä pysty tulkitsemaan (salattu teksti, salateksti). Salauksen purkaminen on vastakkainen prosessi, jossa salattu teksti muutetaan selkotekstiksi. Salain on algoritmipari, jolla nämä muutokset tehdään. Algoritmien toimintaa säätelee salausavain, jonka vain viestin lähettäjä ja vastaanottaja tuntevat. Enkryptaus tarkoittaa kryptaamista (salaamista). Dekryptaus tarkoittaa kryptauksen purkamista (salauksen ratkaiseminen). Selkoteksti (M) salataan salatuksi tekstiksi (C) menetelmällä (E), jonka vastapari (D) palauttaa alkuperäisen luettavaan muotoon. Näin ollen voidaan esittää: E(M) = C, ja vastaavasti D(C) = M, jolloin D(E(M) = M. Modernissa salauksessa käytetään salausavainta (K), jolloin E(M) = C ja D(C) = M, josta seuraa D(E(M) = M. Epäsymmetrisessä salauksessa käytetään eri avainta (K ja K) salaamiseen ja purkamiseen. Yleistä Jo antiikin aikana tunnettujen symmetristen salakirjoitusmenetelmien ideana oli se, että viestin lähettäjä ja vastaanottaja käyttivät viestin salaamiseen ja salakirjoitetun viestin purkamiseen samaa avainta. Nykyisten, 1970-luvulta lähtien kehitettyjen epäsymmetristen salakirjoitusmenetelmien avulla voidaan kuitenkin toteuttaa aivan uudentyyppinen järjestelmä. Kuka tahansa voi salakirjoittaa viestin tietyn vastaanottajan julkisella salakirjoitusjärjestelmällä hänen ilmoittamaansa julkista avainta käyttäen. Kuitenkin ainoastaan viestin vastaanottaja voi purkaa viestin omalla salaisella avaimellaan. Nykyisten tietoverkkojen, erityisesti Internetin, toiminta perustuu epäsymmetrisiin (julkisiin) salakirjoitusjärjestelmiin pohjautuviin PKI- (public key infrastructure) protokolliin. Jo klassisia esimerkkejä käytetyistä järjestelmistä ovat Diffie-Hellman-avaintenvaihtoprotokolla ja RSA- ja ElGamal-salausjärjestelmät. Protokollien tehtävä on määrittää, miten luonteeltaan matemaattisia salakirjoitusjärjestelmiä käytetään. Niiden tavoitteena on varmistaa tietoliikenteen turvallisuus. Varsin yleinen tietoturvaongelma on protokollasta poikkeaminen, jonka syynä voi olla vaikkapa ns. social engineering -tyyppinen tiedusteluyritys (ks. Kevin Mitnick). Protokollat on tarkoitettu sellaisiksi selkeiksi ohjesäännöiksi, että kuka tahansa tietoverkon käyttäjä voi niitä käyttäen varmistua oman tietoliikenteensä turvallisuudesta. Protokollien suunnittelu ja niiden syvällinen ymmärtäminen edellyttää kuitenkin pitkällistä matemaattista koulutusta. Protokolla-asiantuntijan tulee olla perehtynyt lukuteorian, algebran ja erityisesti algoritmiteorian viimeisimpiin tutkimustuloksiin. Satunnaisluvut Salauksessa käytettyjen satunnaislukujen tulisi olla mahdollisimman aidosti satunnaisia. Aidosti satunnaisten lukujen tuottaminen on kuitenkin vaikeaa. Nykyään parhaina tapoina tuottaa todellisia satunnaislukuja pidetään luonnollisia systeemejä, kuten radioaktiivisten aineiden luonnollisen hajoamisen tuottamat säteilyhiukkaset, tai esimerkiksi laavalampun vahan liike. Useimmiten tietokoneissa käytetään näennäissatunnaislukugeneraattoreita, jotka eivät välttämättä kelpaa salauskäyttöön. Tietokoneiden salauksessa käytetty satunnaisuus perustuu yleensä käyttäjän tekemien toimenpiteiden ja ympäristössä tapahtuvien tapahtumien satunnaisuuden keräämiseen. Käytännön esimerkkejä edellä mainitusta ovat esimerkiksi käyttäjän hiiren liikkeiden tai mikrofonin vastaanottaman kohinan käyttäminen salausavaimen luomiseen. Salauksen käyttökohteita Tietokoneiden myötä kryptografia sai uuden sovelluskohteen datan salauksen, allekirjoitusten ja eheyden varmistamisesta. Tästä esimerkkejä ovat erilaiset sovellukset ja protokollat etäyhteyksien (SSH) ja www-liikenteen (HTTPS) salaamiseen sekä sähköpostiviestien salaamiseen ja allekirjoittamiseen (PGP). Televisio Maksutelevisioissa käytetään eri salausjärjestelmiä. Salauksen purkamiseen tarvitaan dekooderi ja TV-kortti. Salausalgoritmeja Symmetrisiä salausalgoritmeja DES, Data Encryption Standard AES, Advanced Encryption Standard ( Rijndael ) IDEA Blowfish, Twofish 3DES Epäsymmetrisiä eli julkisen avaimen salausalgoritmeja Diffie-Hellman-avaintenvaihto RSA ElGamal Elliptiset käyrät Yksisuuntaisia tiivisteitä MD5 (Message digest) SHA-1 (Secure Hash Algorithm) Sähköisen allekirjoituksen menetelmiä DSA (Digital Signature Algorithm) X.509 Varmenteet Kryptografiaa käyttäviä sovelluksia GPG HTTPS-protokolla Kerberos-tunnistusprotokolla PGP (Pretty Good Privacy) SSH-protokolla Katso myös Transpositiosalaus on menetelmä, jossa kirjainten järjestystä muutetaan sovitulla tavalla. Salauksen purku Lähteet Aiheesta muualla Kirjallisuutta Hallamaa, Reino: Salakirjoitustaidon perusteet (1937), Kerttula, Esa: Tietoverkkojen tietoturva. ISBN Järvinen, Petteri: Salausmenetelmät. ISBN -X Singh, Simon: Koodikirja: salakirjoituksen historia muinaisesta Egyptistä kvanttikryptografiaan. ISBN Schneier; Bruce: Applied Cryptography. 2nd edition. ISBN Hutcherson, Norman B.: Command and Control Warfare; Putting Another Tool in the War-Fighter's Data Base. Air University Press, USA 1994 Salakirjoitustekniikka Seulonnan keskeiset artikkelit

580

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kontrabasso

Kontrabasso

Kontrabasso on jousisoitinperheen suurikokoisin jäsen. Kamari- ja sinfoniaorkesterissa sillä on tärkeä rooli, sillä matalan äänialansa ansiosta se luo orkesterin sointiin syvyyttä. Tavallisesti kontrabasso soi oktaavin selloa alempaa. Taidemusiikissa kontrabasson käyttö soolosoittimena on yleistynyt modernien teräskielien kehityksen johdosta. Nykymusiikin säveltäjille kontrabasson pitkä soiva kielenpituus tarjoaa monia mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Jazzmusiikissa kontrabassolla on keskeinen osa ja sillä soitetaan usein myös sooloja. Populaarimusiikissa bassokitara syrjäytti kontrabasson 1950-luvun loppuessa, mutta se oli sitä ennen hyvin yleinen. Soitinta käytetään paljon myös kansanmusiikissa. Klassisessa musiikissa kontrabassoa soitetaan jousella tai näppäillen, populaari- ja jazzmusiikissa soitetaan usein näppäillen. Historia Varhaisimmat kontrabassot ovat peräisin 1600-luvun alusta, ja niiden muoto kehittyi violonesta, gambaperheen bassosoittimesta. Toisin kuin violonessa, kontrabassoissa ei ollut otenauhoja, ja kieliä oli useimmiten neljä violonen kuuteen verrattuna. Kielinä käytettiin suolikieliä. 1600-luvulla Itävallassa ja Saksassa käytettiin viisikielisiä kontrabassoja. 1700-luvun alussa 3-kieliset soittimet olivat tavallisia. Muoto ja erot muihin jousisoittimiin Kontrabasson muoto poikkeaa hieman viuluperheen jousisoittimista. Myös mitat ja muodot vaihtelevat paljon enemmän kuin esimerkiksi viuluissa. Sillä on kaksi vaihtoehtoista perusmuotoa: viola da gamban (johdantokuvassa) tai viulun muoto. Myös muun mallisia kontrabassoja on rakennettu, kuten busetto ja esimerkiksi kitaran muotoon. Kontrabasson alkuperä on viola da gamba -suvussa, mikä ilmenee yksityiskohtina soittimen rakenteessa. Kontrabassossa on gamba-tyyliset kapeammat 'olkapäät' (erona viuluperheen soittimien pyöreämpään malliin) ja soitin on mahdollisesti tasapohjainen (viuluperheen jousisoittimissa pohja on kupera). Kontrabasso poikkeaa myös viritysjärjestelmältään: se viritetään kvarttivireeseen (muut sinfoniaorkesterissa esiintyvät jousisoittimet ovat kvinttivireisiä). Kontrabasson soitettavuuden vuoksi soittimen koko on huomattavasti pienempi kuin akustisen teorian ennustama optimaalisesti soivan instrumentin koko. Kontrabassoja myös rakennetaan varsin moneen eri kokoon, eikä soittimen mittoja ole standardisoitu. Tyypillisesti sooloteoksia ja kamarimusiikkia soitetaan pienempikokoisimmilla soittimilla kuin sinfoniamusiikkia. Viulu ja sello puolestaan ovat mitoiltaan hyvin standardoituneet (alttoviulun mitoissa on sen sijaan ollut jonkin verran vaihtelua). Yleisimmin kontrabasso on ¾-kokoinen (vaikkakin tämä kokoluokitus kontrabasson kohdalla on harhaanjohtava), ja kielen soiva pituus on 100-110 senttimetriä. Viritysjärjestelmät Kontrabasson kielet viritetään yleensä kvarteittain E1-A1-D-G -viritykseen tai IPN:n merkinnöillä E1-A1-D2-G2. Korkein kieli tuottaa lyhentämättömänä soidessaan suuren oktaavin G-sävelen (undesimi eli oktaavi plus kvartti keski-C:n alapuolella, taajuus noin 98 hertsiä), matalin kieli taas kontraoktaavin E:n (kaksi oktaavia ja pieni seksti keski-C:n alapuolella, taajuus noin 41 hertsiä). Useita eri viritysmalleja ja kielten lukumääriä käytettiin laajasti 1500-luvulta lähtien aina 1900-luvun alkupuolelle asti, jolloin nelikielinen puhtaisiin kvartteihin perustuva viritys hyväksyttiin lähes maailmanlaajuisesti. Yksi näistä erikoisista viritysjärjestelmistä on wieniläinen viritys (matalimmasta korkeimpaan soivat sävelet A1-D-F-A), joka oli suosiossa 1700- ja vielä 1800-luvun alkupuolella. Esimerkiksi nykyäänkin usein soitetut Dittersdorfin sekä Vanhalin kontrabassokonsertot on sävelletty wieniläisvireen tarjoamia mahdollisuuksia silmällä pitäen. Toisaalta italialainen bassovirtuoosi Giovanni Bottesini (1821-1889) käytti lähes yksinomaan kolmikielistä kontrabassoa (kuten nykyinen viritys, mutta ilman alinta E-kieltä). Klassisen musiikin sooloesityksiä varten kontrabasso viritetään tavallisesti kokosävelaskeleen verran korkeammalle (kielet matalimmasta korkeimpaan soivina sävelinä F1, H1, E ja A). Tätä viritystä kutsutaan sooloviritykseksi, tavallista viritystapaa orkesteriviritykseksi. Soolovirityksessä käytetään ohuempia, matalajännitteisimpiä kieliä kuin orkesterivirityksessä, sillä tavallisten orkesterikielten virittäminen soolovireeseen aiheuttaa kireäsointisuutta lisääntyneestä kanteen kohdistuvasta paineesta johtuen ja haittaa soittotuntumaa kielten joustavuuden vähentyessä. Sinfoniaorkesterissa kontrabassolta vaaditaan matalia ääniä jopa kontra-E:n alapuolelta. Kontrabasso voidaan tätä varten varustaa snekkaan eli virityskoneiston "simpukkaan" asennettavalla jatkeella, johon voidaan rakentaa mekaaninen koneisto. Tällöin matalimman vapaan kielen ääni on kontra-C,ja muut kielet pysyvät samoina. Tällöin kontrabassolla pääsee oktaavin alemmas kuin sellolla. Toisaalta yleinen vaihtoehto on viides lisäkieli, joko soi joko kontra-C:nä tai subkontra-H:na. Kontrabasso eroaa muista jousisoittimista virityksen suhteen siinä, että viritystapit on varustettu erityisellä hammasrataskoneistolla. Kontrabasso soi kirjoitettua sävelkorkeutta oktaavia matalammin. Näin vältetään kohtuuton apuviivojen tarve nuottimerkinnöissä. Huiluäänien eli flageolettien notaatio vaihtelee säveltäjillä. Kontrabasson nimet Kontrabassoa nimitetään usein eri nimillä (etenkin kansanmusiikissa, bluegrassissa ja jazzissa), kuten pystybasso, jousibasso, akustinen basso, höyrybasso, bassoviulu, läskibasso, isoviulu, sonniviulu, koirankoppi, "slap-bass", "doghouse bass", "dog-house" ja "bull fiddle". Kontrabassosta käytetään lyhennettä cb. Soittotekniikka Soittaja seisoo tai istuu ja pitelee soitinta pystyasennossa siten, että soitin nojaa häneen itseensä päin. Soittaessa seisten basson pää on likimain samalla korkeudella kuin soittajan pää. Basson pohjassa on pituudeltaan säädettävä piikki eli stakkeli, joka osuu lattiaan. Kuten muitakin jousisoittimia, kontrabassoa soitetaan joko jousella (arco) tai näppäillen kieliä (pizzicato), mutta kontrabassoa voi myös "släpätä", joka tarkoittaa sitä, että kieliä lyödään kämmenellä, ja sitten kieltä vedetään. Tämä tekniikka, slap-picking, on erityisen tunnusomainen bluegrass- ja rockabilly-musiikille. Jousi Kontrabassonsoitossa käytetään kahdentyyppisiä jousia: saksalaisia ja ranskalaisia. Ne eroavat toisistaan sekä muotoilultaan että soittotekniikaltaan. Ranskalainen jousi on raskaampi versio jousesta, jota käytetään nykyaikaisessa jousisoitinperheessä, ja sitä pidellään samalla tavoin: kämmen alaspäin, sormet leväten jousen mustan pään (frossi, englanniksi frog) päällä ja peukalo omassa kolosessaan. Saksalainen jousi on lyhyempi ja sitä pidetään siten, että peukalo lepää frossin yläpuolella olevan puun päällä, kun taas pikkusormea pidetään frossin alapuolella. Etu-, keskisormi ja nimetön asetetaan pyöreästi jousen puuosia ja frossia vasten. Ajoittain basson jousessa käytetään mustia hevosen häntäjouhia, vastakohtana tavanomaisille valkoisille jouhille, joita käytetään muissa viuluperheen soittimissa. Hieman karkeampaa mustaa jouhta käytetään selkeämmän artikulaation aikaansaamiseksi. Jouseen lisättävä hartsi on bassonsoittajilla usein pehmeämpilaatuista, jotta tarvittava kitka jouhen ja kielen välillä saadaan aikaan. Tunnettuja kontrabasisteja Klassinen musiikki Kuuluisia kontrabasisteja ovat muun muassa klassisen puolen italialaiset säveltäjä-basistit Domenico Dragonetti (1763-1846) sekä Giovanni Bottesini (1821-1889); nykyisistä basisteista tunnettuja ovat esimerkiksi amerikkalaiset Gary Karr sekä Edgar Meyer. Suomalaisen bassonsoiton isänä voidaan pitää Oiva Nummelinia, joka kasvatti kokonaisen sukupolven basisteja, tunnetuimpina oppilainaan Olli Kosonen (1938-2004) ja Jorma Katrama sekä merkittävä pedagogi Jussi Javas. Nuoremman polven kontrabasisteista ovat kuuluisimpia Berliinin Filharmonikoiden jäsenet Janne Saksala ja Esko Laine. Jazz Jazzbasisteista merkittävimpiä ovat Duke Ellingtonin yhtyeessä soittanut Jimmy Blanton, Miles Davisin yhtyeissä vaikuttaneet basistit Paul Chambers, Ron Carter ja Dave Holland sekä Charles Mingus. Nykyajan kontrabasistivaikuttajiin kuuluvat lisäksi esimerkiksi Eddie Gomez, Charlie Haden, Anders Jormin ja Niels-Henning Ørsted Pedersen (1946-2005). Katso myös Luettelo kontrabasisteista Lähteet Aiheesta muualla Sinfonian soittimet: Matalaääninen kontrabasso on terapeuttinen soitin (ti 29.9.2015, ohjelman kesto 9 min) (areena.yle.fi) Suomen kontrabassoklubi ry:n verkkosivusto. Double Bass Guide Valaiseva kontrabassosivusto International Society of Bassists International Society of Bassists -verkkosivusto Kontrabasso Seulonnan keskeiset artikkelit

581

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuu

Kuu

Kuu (symboli: ) on Maan ainoa luonnollinen kiertolainen ja aurinkokunnan viidenneksi suurin kuu. Sen säde on 27 prosenttia Maan säteestä, mikä tekee siitä aurinkokunnan suhteessa emoplaneettaansa suurimman kuun. Kuun massa on 1,23 prosenttia ja tiheys 61 prosenttia Maan vastaavasta. Se kiertää Maata keskimäärin noin kilometrin etäisyydellä. Kuu on vuorovesilukkiutunut Maan kanssa. Tämä tarkoittaa, että Kuusta on kääntynyt Maahan päin aina sama puoli, jolloin niin sanottu Kuun etäpuoli jää aina näkymättömiin. Kuu heijastaa Auringon valoa, ja on taivaan toiseksi kirkkain kohde Auringon jälkeen. Noin kuukaudessa Kuu käy läpi säännölliset vaiheet uusikuusta puolikuun kautta täysikuuhun. Erityisesti tämä on tehnyt Kuusta tärkeän kulttuurillisen ikonin, jolla on ollut suuri vaikutus eri kansojen ajanmittaukseen, mytologiaan ja taiteeseen. Kuun uskotaan syntyneen samoihin aikoihin kuin Maankin, lähes 4,5 miljardia vuotta sitten. Synnystä on esitetty useita erilaisia teorioita, joista suosituin on törmäyshypoteesi. Törmäyshypoteesin mukaan nuoreen Maahan törmäsi noin planeetta Marsin kokoinen kohde, protoplaneetta Theia. Törmäyksessä Maan kiertoradalle jääneestä materiaalista muodostui Kuu. Kuu on ainoa vieras taivaankappale, jonka pinnalla ihminen on kävellyt. Ensimmäinen miehittämätön luotain laskeutui Kuun pinnalle vuonna 1959, ja vuosina 1969-1972 sinne suuntautui kuusi miehitettyä avaruuslentoa, joista ensimmäinen oli Apollo 11. Vuoden 1972 jälkeen Kuussa on vieraillut vain tieteellistä työtä tekeviä miehittämättömiä luotaimia. Historia Synty Useimmat tieteilijät ovat nykyisin sitä mieltä, että Kuu syntyi 4,5 miljardia vuotta sitten Theia-nimisen protoplaneetan törmättyä Maahan. Tämä teoria syrjäytti kilpailevat teoriat 1980-luvulla. Teorian todisteena ovat Apollo-astronauttien Kuusta keräämät kivet, joista on löytynyt materiaalia toisesta planeetasta. Theian törmättyä Maahan kummankin kappaleen ytimet sulautuivat yhteen. Osa ympäröivästä vaippa-aineksesta sinkoutui ulos ja höyrystyi. Siitä muodostui Maata kiertävä irtoaines- ja pölypilvi, joka tiivistyi Kuuksi ehkä satojen miljoonien vuosien kuluessa. Kuun kiertorata alkoi loitontua, koska Kuun Maahan aiheuttama vuorovesipullistuma vetää Kuulle lisää vauhtia ja siirtää energiaa Maan pyörimisestä Kuuhun. Muotoutuminen Kuun syntymän jälkeen sen pintaa pommitti lähes puolen miljardin vuoden ajan aurinkokunnan planeettojen syntymästä ylitse jäänyt aines. Törmäysten energia synnytti Kuuhun yli 480 kilometrin syvyisen sulan magmameren. Sen pinnalle kohosi alumiinista, piistä, hapesta ja kalsiumista muodostuneista kiteistä eli plagioklaasista muodostunutta kuonaa. Sen jäähtyessä anortosiitiksi Kuu sai ensimmäisen kuorensa, josta Kuun ikivanhat ylänköalueet ovat muodostuneet. Pommitusten lakattua kuori jäähtyi lähes kokonaan ja muuttui liikkumattomaksi noin 50 miljoonassa vuodessa. Kuoreen kertyi lisää ainetta altapäin, ja paikoittain sen puhkaisivat magmavirrat, jotka synnyttivät ylänköalueille tulivuoria. Raskaimpien alkuaineiden painuessa alaspäin Kuulle muodostui rauta-nikkeliydin. Samalla sen pinnalle syntyi laajoja altaita suurissa törmäyksissä 500 miljoonan vuoden aikana 4,5-4 miljardia vuotta sitten. Noin 100 kilometrin läpimittaiset asteroidit synnyttivät Australen, Nubiumin, Tranquilitatiksen ja Focunditatiksen altaat. Uudemmat törmäykset hävittivät vanhempien törmäyksien jälkiä, joita saattaa kuitenkin vielä heikosti erottua. Yksi suurimmista törmäyksistä synnytti Kuun etelänavan ympärille valtavan Aitkenin altaan, joka on aurinkokunnan suurin kuoppa. Kaikki suuret altaat olivat syntyneet viimeistään 3,9 miljardia vuotta sitten, kun aurinkokunnassa vaeltaneet suuret kappaleet olivat jo ehtyneet. Altaat täyttyivät seuraavien satojen miljoonien vuosien aikana Kuun sisuksista nousseesta sulasta laavasta. Koska Kuun kääntöpuolella kuori on paksumpaa, sinne ei tummia laava-altaita eli "meriä" juurikaan syntynyt. Laavan purkautuminen päättyi 3,5 miljardia vuotta sitten. Sen jälkeen ovat vielä syntyneet jotkin nykyisin parhaiten näkyvistä kraattereista, kuten Kopernikus vähän yli miljardi vuotta sitten ja Tycho hieman yli 100 miljoonaa vuotta sitten. Geologisesti Kuussa ei enää tapahdu paljoakaan, sillä vulkaaninen toiminta on lakannut ja törmäyksiäkin tapahtuu paljon aikaisempaa harvemmin. Fyysiset ominaisuudet Koostumus Kuun mineraalit ovat samoja kuin Maassa. Kuussa on merkittävä määrä jäätynyttä vettä, joka on todennäköisesti peräisin aurinkotuulesta. Kuun kuoren paksuus on 50-65 kilometriä, kääntöpuolella noin 13 kilometriä enemmän kuin Maahan näkyvällä puolella. Kuun pinnan vaaleat alueet ovat koostumukseltaan Maan vaipan kaltaisia. Ne koostuvat lähinnä anortosiitista ja breksiasta. Tummat alueet, "meret", koostuvat basaltista, joka nousi pinnalle valtavissa törmäyksissä yli kolme miljardia vuotta sitten. Sen jälkeen Kuun sisus on ollut melko rauhallinen. Kuoren alapuolella on vaippa, joka ulottuu yli 1 000 kilometrin syvyyteen. Vaippa koostuu lähinnä silikaattimineraaleista, kuten Maankin vaippa. Metalleja Kuun vaipassa on vähemmän kuin Maassa. Kuun massa 7,346 × 1022 kg on 1,2 prosenttia ja keskitiheys 3,344 g/cm3 on 61 prosenttia Maan vastaavasta. Kuun matala tiheys merkinnee sitä, että sen rautaydin on pieni, arviolta noin 450 kilometriä halkaisijaltaan. Ydin on osittain sulanut. Sen massa on noin 4 prosenttia Kuun kokonaismassasta. Raudan vähäisyydestä johtuen Kuun magneettikenttä on heikko. Kuulla ei ole varsinaista kaasukehää. Sen vuoksi pinnan lämpötilat vaihtelevat Kuun vuorokauden aikana +130 ja −200 celsiusasteen välillä. Pinnanmuodot Kuun maisemaa hallitsevat tummat basalttimeret ja vaaleat ylängöt. Meret muodostavat pinta-alasta 17 prosenttia. Ylängöt ovat rosoisia ja täynnä törmäyskraattereita, joita on enemmän eteläisellä pallonpuoliskolla kuin pohjoisella. Kuun kraatterit ovat syntyneet asteroidien, komeettojen ja meteoriittien törmäyksissä. Ne jaetaan neljään luokkaan: vallitasankoihin, rengasvuoriin, varsinaisiin kraattereihin sekä pikkukraattereihin tai kraatterikuoppiin. Vallitasangot ovat halkaisijaltaan 60-300 kilometriä. Niitä ympäröi mahtava reunavalli, joka voi olla jo sortunut tai myöhempien meteoriittien murskaama. Vallitasangon pohjalla on usein kraattereita, rotkoja ja kukkuloita. Rengasvuoret ovat halkaisijaltaan noin 20-100 kilometriä. Niitä ympäröi tasainen ja selvästi erottuva reunavalli, jonka sisärinteet laskeutuvat tavallisesti portaittain. Kraatterin pohjalla kohoaa keskusvuori. Varsinaiset kraatterit ovat halkaisijaltaan 5-60 kilometriä. Ne ovat useimmiten pyöreitä ja selväpiirteisiä, eikä niiden sisärinteissä ole portaittaista rakennetta tai pohjalla keskusvuorta. Pikkukraatterit tai kraatterikuopat ovat halkaisijaltaan alle 5 kilometriä. Kuun suurin törmäyskraatteri Aitkenin allas on halkaisijaltaan 2 500 kilometriä. Kuun eteläpuolella erottuu hyvin Tycho, josta lähtee sädemäisesti kirkkaita viiruja. Kuun vuoret ovat muotoutuneet törmäyksissä. Useimmat niistä reunustavat jättimäisiä, laavan täyttämiä törmäysaltaita. Näkyvän puolen korkeimmat huiput ovat Montes Apenninus -vuoristossa. Korkein vuori on Mons Huygens, joka kohoaa yli 5 kilometriä tasangon yläpuolelle. Kuun vuoret ovat laakeampia kuin Maan vuoret. Niiden rinteiden kaltevuus on yleensä alle 20 astetta, harvoin yli 30 astetta. Yksittäiset vuoret ovat reunavallien jäännöksiä, ja niitä on ainoastaan merissä ja valtamerissä. Kraatterilaaksoja on syntynyt, kun meteoriitti on hajonnut sirpaleiksi ja aiheuttanut pitkän yhtenäisen päällekkäisten törmäysaltaiden jonon. Laavalaaksot ovat romahtaneita laavaonkaloita tai -kanavia. Murtumalaaksot ovat syntyneet luultavasti Kuun kuorikerrosten murtuessa. Kanavan kaltaiset laaksouomat eli rillit voivat olla satojen kilometrien pituisia. Eniten niitä on merialueilla. Mutkaiset uomat ovat luultavasti muinaisia laavatunneleita tai -kanavia ja suoremmat uomat halkeamia. Vallit ovat pitkittäisiä harjannemuodostumia, joiden toinen rinne on toista korkeampi. Niiden pituus, korkeus ja muoto vaihtelevat suuresti. Vallit ovat mahdollisesti syntyneet Kuun kuoren siirroksissa, joita ovat aiheuttaneet törmäykset ja laavapurkaukset. Useimmat Kuun muodostumien nykyisistä nimistä antoi italialainen astronomi Giovanni Riccioli, joka myös kehitti vuonna 1651 periaatteen Kuun pinnanmuotojen nimeämiselle. Kraatterit on nimetty kuuluisien tiedemiesten ja filosofien mukaan, meret säiden ja mielentilojen mukaan ja vuoret ja vuoristot Maan vuoristojen mukaan. Alla olevassa kuvassa on Kuun näkyvän puolen kohteita nimineen ja niiden englanninkielisine käännöksineen. Sinisellä meret, keltaisella kraatterit. Suhde Maahan Etäisyys ja rata Kuun etäisyys Maasta vaihtelee noin kilometristä noin kilometriin. Tämän vuoksi myös Kuun näennäinen halkaisija vaihtelee 29,4:stä 33,5:een kaariminuuttiin. Kuu etääntyy Maasta noin 3,8 senttimetriä vuodessa. Kuu kiertää Maata ellipsin muotoisella radalla, joka on 5,1 astetta kallellaan Maan ratatason suhteen. Kuun ratataso kiertyy ja tekee yhden kierroksen 18,6 vuodessa. Myös Kuun deklinaation vaihteluväli muuttuu samassa jaksossa. Lisäksi Kuun radan Maata lähinnä olevan pisteen suunta tekee 8,8 vuodessa täyden kierroksen. Kuun kiertoaikaa Maan ympäri kutsutaan kuukaudeksi. Kuun kiertoaikaa ympäröivään tähtiavaruuteen verrattuna kutsutaan sideeriseksi kuukaudeksi. Sen pituus on 27 vuorokautta 7 tuntia 43 minuuttia. Kuun vaiheisiin liittyvää, esimerkiksi kahden täydenkuun välistä aikaa kutsutaan synodiseksi kuukaudeksi. Sen pituus on 29 vuorokautta 12 tuntia 44 minuuttia. Näiden kuukausien pituuksien ero johtuu siitä, että Maa kiertää Aurinkoa. Kuun pyörähdysaika oman akselinsa ympäri on lukkiutunut samaksi kuin sen kiertoaika Maan ympäri. Siten Kuusta on aina sama puoli Maata kohti. Lukkiutuminen johtuu Maan aiheuttamasta massajakauman epäsymmetrisyydestä ja vääntömomentista, joka hidasti Kuun pyörimistä ja lopulta kulutti sen lähes kokonaan. Myös Kuu hidastaa koko ajan Maan pyörimistä. Koska Kuusta on aina sama puoli kääntyneenä Maata kohti, vasta avaruusluotaimilla pystyttiin kartoittamaan kokonaan Maahan kaukoputkella suoraan näkymätön Kuun kääntöpuoli. Näkyvä osa Kuun pinnasta on kuitenkin hiukan enemmän kuin puolet (noin 59 %), sillä pääasiassa Kuun radan muodon vuoksi se näennäisesti hieman huojahtelee puolelta toiselle. Vaiheet Kuun vaihe viittaa siihen, kuinka suuri osa Kuun Maahan näkyvästä puoliskosta on Auringon valaisemaa ja kuinka suuri osa siitä on Aurinkoon nähden Kuun takapuolella auringonsäteiden ulottumattomissa. Vaihe riippuu kiertoradallaan etenevän Kuun sijainnista Maahan ja Aurinkoon nähden. Uudenkuun aikaan Maata kohti kääntynyt puolisko ei heijasta valoa, koska Kuu ja Aurinko ovat taivaalla melkein samalla suunnalla. Kuunkierron ensimmäisessä neljänneksessä puoliskon länsipuoli on valaistuna (Maassa pohjoiselta pallonpuoliskolta nähtynä Kuun oikea puoli). Täydenkuun aikaan koko Maata kohti kääntynyt puolisko on valaistuna. Viimeisessä neljänneksessä Kuun puoliskon itäpuoli on valaistuna (Maassa pohjoiselta pallonpuoliskolta nähtynä Kuun vasen puoli). Valon ja varjon rajaa Kuun pinnalla kutsutaan terminaattoriksi. Valaistusvoima ja väri Täysikuu valaisee noin 0,1 luksin voimalla. Puolikuu valaisee noin 0,03-0,04 luksin ja neljänneskuu 0,01 luksin voimalla. Kuu on väriltään todellisuudessa harmaa pintansa mineraalien vuoksi, minkä voi todeta avaruudesta otetuista kuvista. Maasta Kuu voi näyttää muunkin väriseltä. Päivänvalossa keskellä sinistä taivasta Kuu näyttää himmeän valkoiselta. Yöllä Kuu näyttää kirkkaan keltaiselta. Matalalla taivaanrannassa sekä täydellisen kuunpimennyksen aikana Kuu näyttää punertavalta tai tiilenpunaiselta. Kuun värin vaihtelu johtuu Maan ilmakehän aiheuttamasta valon aallonpituuksien sironnasta. Mitä pitemmän matkan kuunvalo kulkee ilmakehässä, sitä enemmän siitä häviää sinistä valoa, mikä aiheuttaa punertavan sävyn. Kuunpimennys ja auringonpimennys Kuunpimennys tapahtuu, kun Kuu joutuu Maan varjoon, eli Maa on Auringon ja Kuun välissä. Täydellisessä kuunpimennyksessä Maan täysvarjo pimentää koko Kuun. Osittaisessa kuunpimennyksessä vain osa Kuusta kulkee Maan täysvarjon kautta. Puolivarjopimennyksessä Kuu kulkee ainoastaan Maan puolivarjon kautta, eikä Kuun kirkkaus tällöin muutu kovin paljoa. Kuu aiheuttaa Maassa auringonpimennyksen menemällä Maan ja Auringon väliin. Vuorovesi Kuu on Maan vuorovesi-ilmiön pääasiallinen aiheuttaja. Kuun painovoima nostaa Maassa pullistuman Kuun puoleiseen valtamereen ja toisen pullistuman vastakkaiselle puolelle. Aika Kuun omaa aikastandardia ei ole määritelty, ja jokainen kuulento ja kuuluotain on toistaiseksi sitonut kellonsa maanpäälliseen aikaan, koordinoituun yleisaikaan. Kuun oman aikastandardin määrittelyä vaikeuttaa se, että aika kuluu Kuussa yleisen suhteellisuusteorian mukaan nopeammin kuin Maan pinnalla, koska Kuun painovoimapotentiaalin kuoppa on Maan kuoppaa matalampi. Kuun aika edistää Maahan nähden noin 20 millisekuntia Maan vuoden aikana. Perusvaihtoehtoja Kuun oman aikastandardin määritelmäksi ovat virtuaalinen kuuaika, joka perustuu maanpäälliseen UTC-aikaan, mutta asianmukaisilla korjauslaskuilla, sekä itsenäinen kuuaika. Kuun tutkimus ja kuulennot Varhainen havainnointi ja tutkimus Jo ennen ajanlaskun alkua eläneet antiikin kreikkalaiset tähtitieteilijät kykenivät selittämään kuunpimennyksen syitä ja laskemaan Kuun etäisyyden Maasta. Kuun todellista olemusta rosoisena kivipallona ei kuitenkaan tunnettu ennen kuin kaukoputki otettiin käyttöön 1600-luvun alussa. Kuun piirteet teki tunnetuksi Galileo Galilei. Hänen herättämänään syntyi uusi tiede selenografia, joka kartoittaa, nimeää ja tulkitsee Kuun pinnanmuotoja. Galilein jälkeen muutkin tähtitieteilijät alkoivat tutkia Kuuta kaukoputkilla ja piirtää omia kuukarttojaan. Kaukoputkien alettua kehittyä nopeasti vuoden 1640 jälkeen kartoistakin voitiin tehdä yksityiskohtaisia. Hollantilaisen Michael van Langrenin kuukartta vuodelta 1645 antoi suuntaviivat kaikille myöhemmille kuukartoille. Saksalainen Johannes Hevelius julkaisi vuonna 1647 laajan ja yksityiskohtaisen Selenografia-kuukartastonsa. Italialainen Giovanni Riccioli antoi omassa kuukartassaan vuodelta 1651 monelle Kuun kohteelle nimen, joilla ne edelleen tunnetaan. Kuusta etsittiin 1600- ja 1700-luvuilla ratkaisua merenkulkijoita pitkään vaivanneeseen pituusasteiden määritysongelmaan. Kuutaulukoiden avulla pituusaste voitiin lopulta määritellä yhden asteen tarkkuudella, mutta siihen liittyvien työläiden laskelmien vuoksi menetelmän korvasi helpompi laivakronometri. Ensimmäisen valokuvan Kuusta otti Louis Daguerre vuonna 1839. Muutaman vuosikymmenen kuluessa valokuvaamalla alettiin tekniikan kehityksen myötä saada tarkempia kuukarttoja kuin käsin piirtämällä. Parhaat tulokset saatiin kuitenkin vielä pitkälle 1900-luvulle asti yhdistämällä valokuvat piirroksiin kaukoputkella havaituista yksityiskohdista. Pitkään Kuuta oli tutkittu vain sen pinnanmuotojen kannalta. 1900-luvun alussa Kuuta alettiin tutkia myös geologian näkökulmasta, ja esimerkiksi Kuun vulkaanisesta toiminnasta ja kraattereiden syntytavoista esitettiin teorioita. Vuonna 1919 perustetun Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin jaos 17 sai vastuulleen Kuun nimistön. Kuuluotaimet ja kuumatkat Sen jälkeen kun neuvostoliittolainen Sputnik 1 oli käynyt Maan kiertoradalla ensimmäisenä tekokuuna vuonna 1957, suurvaltojen avaruusponnistukset suuntautuivat Kuun tutkimiseen. Neuvostoliiton Luna 1- ja Yhdysvaltain Pioneer 4 -luotaimet lensivät kahden vuoden sisällä Kuun ohi. Niitä seurasi 1960-luvun aikana joukko miehittämättömiä aluksia: Neuvostoliitolta Lunan lisäksi Zondit sekä Yhdysvalloilta Ranger-, Surveyor- ja Lunar Orbiter -luotaimet, jotka toivat Kuusta paljon uutta tietoa. Neuvostoliitto otti avaruuskilvassa aluksi johtoaseman. Ensimmäinen alus Kuun pinnalla oli miehittämätön Luna 2, joka iskeytyi Kuuhun 14. syyskuuta 1959. Ensimmäiset kuvat Kuun kääntöpuolelta lähetti Luna 3 samana vuonna. Ensimmäinen Kuuhun pehmeästi laskeutunut luotain oli Luna 9 vuonna 1966. Se onnistui myös lähettämään ensimmäiset Kuun pinnalta otetut kuvat. Ensimmäinen Kuun kiertänyt ja takaisin palannut luotain oli Zond 5 vuonna 1968. Kummankin suurvallan luotaimet etsiskelivät tutkimuksen ohella myös sopivaa laskeutumispaikkaa miehitetylle kuulennolle. Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy julisti vuonna 1961 Yhdysvaltain sitoutuvan lähettämään ihmisen Kuuhun ja takaisin vuosikymmenen loppuun mennessä. Tätä seurasi sarja miehitettyjä Apollo-lentoja, joilla Kuun pintaa kartoitettiin valokuvaamalla sitä kiertoradalta. Ensimmäisen Kuun kiertäneen miehitetyn lennon teki Apollo 8 vuonna 1968. Ensimmäinen ihminen laskeutui kuunpinnalle 20. heinäkuuta 1969, jolloin Yhdysvaltain avaruusalus Apollo 11 laskeutui Kuuhun, mukanaan kaksi astronauttia, Neil Armstrong ja Buzz Aldrin. Kaiken kaikkiaan Kuussa kävi 12 astronauttia vuosina 1969-1972. Yhdysvallat pystytti Kuuhun lippunsa vuonna 1969 ja Kiina vuonna 2020. Kuun pinnalle Apollo-ohjelmassa tehdyillä tutkimusretkillä kerättiin pinta-aines- ja kivinäytteitä, tarkasteltiin geologisia paljastumia sekä dokumentoitiin Kuun pintaa valokuvaamalla. Kuututkimuksia varten suunniteltiin tutkimusohjelma ALSEP, jolla mitattiin muun muassa seismisyyttä, painovoimaa, magneettikenttää, lämmönsiirtoa ja aurinkotuulta. Kuuautoa käytettiin kolmella viimeisellä lennolla (Apollo 15-17). Kuussa kävijät jättivät Kuuhun yli 202 tonnin edestä roskaa. Tämä määrä sisältää muun muassa 70 avaruusalusta ja muuta kulkuneuvoa; 5 Yhdysvaltain lippua, 2 golfpalloa, 12 paria saappaita; useita patsaita, valokuvia, muistoesineitä, kameroita, työkaluja, reppuja, lapioita, peittoja, ruoka-astioita; sekä satakunta virtsa-, uloste- tai oksennuspussia. Ihminen ei ole astunut Kuun pinnalle vuoden 1972 jälkeen. Kuuhun on kuitenkin edelleen lähetetty luotaimia, joiden avulla sitä on tutkittu. Yhdysvaltojen mielenkiinto kuututkimuksia kohtaan heikkeni Apollo 17:n jälkeen. Maa laukaisi pienen miehittämättömän Clementine-luotaimen vuonna 1994 ja Lunar Prospectorin vuonna 1998. Yhdysvallat on 2000-luvulla suunnitellut perustavansa Kuuhun pysyvän tukikohdan ja laukaisi vuonna 2009 kaksi luotainta, LROn ja LCROSSin. Japani on laukaissut Hiten-luotaimen vuonna 1990 ja Kaguya-luotaimen vuonna 2007. Euroopan avaruusjärjestö laukaisi vuonna 2003 ensimmäisen kuuluotaimensa Smart 1:n. Kiina lähetti Kuun kiertoradalle vuoden 2007 lokakuussa Chang'e-1-avaruusaluksen, joka tutki kuuta maaliskuuhun 2009 saakka sen kiertoradalla ja lopulta lennettiin suunnitellusti päin kuuta. Lokakuussa 2010 lähetetty Chang'e-2-avaruusalus tutki ja kuvasi kuuta kesäkuuhun 2011 saakka, jolloin se jatkoi matkaansa avaruuteen. 14. joulukuuta 2013 Chang'e-3-avaruusalus laskeutui kuuhun ja toimi siellä kolmen kuukauden ajan ja liikkui noin 10 kilometriä kuun pinnalla. Kiina lähetti vuonna 2018 Kuun pinnalle ekosysteemisäiliön, jonka avulla tutkitaan kasvien ja hyönteisten kasvatusta Kuussa. Kiinan Chang'e-4-avaruusalus oli ensimmäinen, joka laskeutui pehmeästi Kuun kääntöpuolelle tammikuussa 2019. Aluksen kuljettamat puuvillansiemenet ovat versoneet Kuussa. Intian ensimmäinen kuuluotain Chandrayaan-1 laukaistiin vuonna 2008. Kuumatkojen tulevaisuus Kiinnostus Kuuta kohtaan on herännyt uudelleen 2000-luvulla. Yksityiset avaruusteknologiayritykset, kuten SpaceX ja Blue Origin, ovat tulleet mukaan avaruustutkimukseen. Tulevaisuuden kuumatkojen tarkoituksena voisi olla Kuun arvometallien ja Maassa harvinaisten alkuaineiden tuominen Maahan. Kuusta toivotaan myös löydettävän avaruusalusten polttoainetta. Kuuhun suunniteltu teleskooppi näkisi kaukaisiin kohteisiin asti. Pysyvän tutkimusaseman perustamista Kuuhun onkin selvitelty kansainvälisissä yhteistyöprojekteissa. Aseman yksi tarkoitus olisi valmistella vielä syvemmälle avaruuteen suuntautuvia matkoja. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on kehottanut Nasaa tekemään jälleen miehitetyn lennon Kuuhun. Nasan Artemis-kuuohjelman tavoitteeksi on otettu lento Kuun pinnalle viimeistään vuonna 2024 ja jatkuva miehitys Kuun ympäristöön vuoteen 2028 mennessä. Havainnointi Maasta Kuu näkyy taivaalla toisinaan samassa suunnassa kuin Aurinko, toisinaan vastakkaisella suunnalla. Täysikuun aikaan Kuu on korkeimmillaan, etenkin talvella. Kesällä täysikuu jää matalammalle ja nousee Suomessa juuri ja juuri eteläisen taivaanrannan yläpuolelle - pohjoisessa se ei aina edes näy. Iltataivaalla Kuu näkyy ensimmäisen neljänneksensä aikana, aamuyön taivaalla viimeisellä neljänneksellään. Kapea kuunsirppi näkyy parhaiten kevätiltoina ja syysaamuina. Maasta katsottuna paljaalla silmällä Kuusta erottuvat suuret tummat vyöhykkeet eli Kuun meret, jotka peittävät Kuun näkyvästä puolesta noin 30 prosenttia. Kiikarilla erottuvat pienimmätkin meret sekä monet kraatterit. Yli 60-millisellä linssikaukoputkella erottuu pienempiä yksityiskohtia, kuten vuoristoja ja vuoria, laaksoja ja uomia. Satakertainen suurennos on yleensä riittävä, sillä sitä suurempi suurennos tuo näkyviin lisää yksityiskohtia vain, kun Maan ilmakehä on poikkeuksellisen rauhallinen eikä väreile. Muodostumat erottuvat parhaiten silloin, kun ne osuvat lähelle terminaattoria eli pimeän ja valaistun alueen rajaa, sillä silloin niistä lankeaa pitkä musta varjo. Täydenkuun aikaan, kun Kuun pinta on kirkas, siitä erottuvat selvästi muutamien kraatterien sädejärjestelmät. Kuu kulttuurissa Kuu on aina näyttänyt ihmisen silmään erilaisten merkitysten ja mysteerien täyttämältä paikalta, ja ihminen onkin olemassaolonsa aikana reagoinut Kuuhun monenkirjavasti. Kuu on muun muassa aiheuttanut uskonnollista pelkoa ja taikauskoa, inspiroinut myyttejä, taiteita ja tieteiskirjallisuutta sekä ollut vaikuttamassa tieteellisten keksintöjen syntyyn. Lähes kaikissa kulttuureissa on aikaa mitattu kuukalenterin avulla. Uskonnossa ja mytologiassa Kuun jumaluuksia on esiintynyt ilmeisesti kaikkien kulttuurien varhaishistoriassa. Kuun jumalattaret olivat yleisempiä kuin jumalat, mikä saattaa selittyä kuunkierron ja kuukautiskierron näennäisellä yhteydellä. Kuu on edustanut ihmisille muutosta siinä kun Aurinko on edustanut pysyvyyttä. Kuunjumalia ja -jumalattaria ovat esimerkiksi kreikkalaisten Selene ja Artemis, egyptiläisten Thot, babylonialaisten Nannar, syyrialaisten Aglibol, intialaisten Soma, nepalilaisten Chandra sekä asteekkien Xochipili ja Coyolxauhqui. Kuusta kertovissa taruissa on kuvattu, kuinka kuunpimennys ja kuunvaiheet selittyvät nälkäisellä lohikäärmeellä tai palkitsemattomalla rakkaudella. Kuun on kerrottu pystyvän kontrolloimaan eläimiä tai muuttamaan ihmisen pedoksi tai hulluksi. Kuukiven, erään maasälvän muodon, on uskottu olevan kivettynyttä kuunvaloa, jolla on suunnaton parantava ja suojeleva voima. Astrologiassa Kuu on yhdistetty naisenergiaan, tunneherkkyyteen ja kasvuvoimaan sekä ihmispsyyken vaistonvaraiseen puoleen, kuten ailahtelevaan vihaan sekä kykyyn luoda ja tuhota. Ihmiset ovat nähneet Kuun pinnanmuodoissa erilaisia hahmoja: kiinalaiset naisen tai jäniksen, keskiajan britit keppiä kantavan vanhuksen, skandinaavit kaksosia ja jotkin intiaaniheimot rupikonnan. Taiteissa ja populaarikulttuurissa Kuu on ollut merkittävässä roolissa niin uskonnollisessa kuin maallisessakin kuvataiteessa kautta aikain. Kuu esitettiin usein kuunsirppiin piirtyneenä kasvona tai kaapuun pukeutuneena jumalattarena. Runoilijat Dantesta ja Shakespearesta nykyajan populaarimusiikin tekijöihin ja lastenloruilijoihin ovat toistuvasti kertoneet kuun muodosta. Kirjallisuudessa kuumatka on ollut yleinen aihe, josta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Johannes Kepler, Cyrano de Bergerac, Jules Verne ja Arthur C. Clarke. Klassikoksi nousseita kuuaiheisia tieteiselokuvia ovat esimerkiksi Matka kuuhun (1902) ja 2001: Avaruusseikkailu (1968). Katso myös Kuun lyhytkestoiset ilmiöt Superkuu Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Karttoja ja kuvamateriaalia Zoomattava Kuun kartta. 52 Tähtitiede Seulonnan keskeiset artikkelit

582

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinan%20kansantasavallan%20valtioneuvosto

Kiinan kansantasavallan valtioneuvosto

Kiinan valtioneuvosto on Kiinan kansantasavallan valtionhallinnon ylin toimeenpaneva elin. Se koostuu pääministeristä, varapääministereistä, ministereistä, valtion valtuutetuista, päätilintarkastajasta ja pääsihteeristä. Presidentti nimittää pääministerin ja kansankongressi hyväksyy nimityksen. Presidentti voi myös erottaa pääministerin. Pääministeri nimittää muut valtioneuvoston jäsenet ja kansankongressi tai sen pysyvä toimikunta hyväksyvät nimitykset. Presidentti voi erottaa heidätkin. Virkakausi valtioneuvostossa kestää viisi vuotta eikä kukaan voi olla valtioneuvostossa enempää kuin kaksi peräkkäistä kautta. Pääministeri on vastuussa valtioneuvostosta ja kukin ministeri on vastuussa omasta ministeriöstään tai komissiostaan. Ulkopolitiikassa valtion valtuutetut voivat hoitaa tärkeitä toimia pääministerin puolesta mikäli pääministeri uskoo heille tällaisen tehtävän. Päätilintarkastaja johtaa valtion tilintarkastushallintoa ja vastaa talouden valvonnasta ja tilintarkastuksista. Pääsihteeri toimii pääministerin alaisuudessa ja on vastuussa valtioneuvoston työstä ja johtaa valtioneuvoston päätoimistoa. Valtioneuvosto on vastuussa Kiinan kommunistisen puolueen periaatteiden ja politiikan sekä kansankongressin hyväksymien lakien ja säädösten noudattamisesta ja sellaisista asioista kuin Kiinan sisäpolitiikka, diplomatia, kansallinen puolustus, talous, kulttuuritoimi ja koulutus. Nykyisen perustuslain voimassa ollessa valtioneuvostolla on hallinnollisen lainsäädännön valta, valta esittää ehdotuksia, hallinnollisen johdon valta, taloudenhoidon valta, diplomatian hallinnon valta, sosiaalihallinnon valta ja muut vallat jotka kansankongressi tai sen pysyvä toimikunta sille myöntää. Valtioneuvoston johto 2013- Maaliskuusta 2013 alkaen valtioneuvostoa ovat johtaneet Pääministeri: Li Keqiang Varapääministerit: Zhang Gaoli, Liu Yandong, Wang Yang ja Ma Kai Valtion valtuutetut: Yang Jing, Chang Wanquan, Yang Jiechi, Guo Shengkun ja Wang Yong Valtioneuvoston pääsihteeri: Yan Jing Ministeriöt ja niistä vastuussa olevat ministerit Vuonna 2014 ministereinä olivat Ulkoasiainministeriö: Ministeri Wang Yi Kansallisen puolustuksen ministeriö: Ministeri Chang Wanquan Valtion kehitys- ja uudistusministeriö: Vastuuministeri: Xu Shaoshi Opetusministeriö: Ministeri Yuan Guiren Tiede- ja teknologiaministeriö: Ministeri Wan Gang Teollisuus- ja viestintäministeri: Miao Wei Etnisten asioiden komissio: Vastuuministeri: Wang Zhengwei Yleisen turvallisuuden ministeriö: Ministeri Guo Shengkun Valtion turvallisuuden ministeriö: Ministeri: Geng Huichang Valvontaministeriö: Ministeri Huang Shuxian Siviiliasiain ministeriö: Ministeri Li Liguo Oikeusministeriö: Ministeri Wu Aiying Valtiovarainministeriö: Ministeri Lou Jiwei Henkilökuntaministeriö: Ministeri Zhang Bolin Työvoima ja sosiaaliturvaministeriö: Ministeri Yin Weimin Maan ja luonnonvarojen ministeriö: Ministeri Jiang Daming Rakennusministeriö: Ministeri Jiang Weixin Liikenneministeriö: Ministeri Yang Chuantang Vesivarojen ministeriö: Ministeri Chen Lei Maatalousministeriö: Ministeri Han Changfu Kauppaministeriö: Ministeri Gao Hucheng Kulttuuriministeriö: Ministeri Luo Shugang Valtion väestönkasvun ja perhesuunnittelun komissio: Vastuuministeri: Li Bin Kiinan kansanpankki: Pääjohtaja: Zhou Xiaochuan Kansallinen tilintarkastustoimisto: Päätilintarkastaja: Liu Jiayi Katso myös Valtioneuvoston valtion omaisuuden valvonta ja hallintokomissio Kiinan kommunistisen puolueen keskuskomitea Kiinan kansankongressi Kiinan kansantasavallan presidentti Kiinan keskussotilaskomissio Kiinan korkein oikeus Kiinan kansan korkein protektoraatti Lähteet Valtioneuvosto

584

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kvartsiitti

Kvartsiitti

Kvartsiitti on metamorfoitumalla eli Maan kuoressa kovassa paineessa ja kuumuudessa pääasiassa kvartsihiekkakivestä syntynyt kivilaji, jossa alkuperäinen, hiekkakivelle ominainen kerrosrakenne on usein säilynyt. Kvartsiitti voi olla myös voimakkaasti liuskeista. Väriltään se voi olla vaalea, harmaa, punertava tai vihertävä. Suomen kallioperässä kvartsiitti on varsin yleinen kivilaji, ja monet Keski-Lapin tuntureista koostuvat kvartsiitista. Joillakin alueilla, mm. Pohjois-Savon joillakin vaaroilla, sitä esiintyy myös puhtaana ortokvartsiittina. Kauneutensa ja puhtautensa vuoksi kvartsiitti on suosittu rakennusaineena, erityisesti verhouskivenä. Lähteet Aiheesta muualla Metamorfiset kivilajit

585

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiasma

Kiasma

Kiasma on Helsingin keskustassa sijaitseva nykytaiteen museo. Kiasma on osa Kansallisgalleriaa. Kiasma esittää, kerää ja tekee tunnetuksi nykytaidetta. Näyttelyiden lisäksi Kiasmassa järjestetään esityksiä ja tapahtumia. Yhdysvaltalaisen arkkitehdin Steven Hollin suunnittelema Kiasma-rakennus valmistui 1998. Ennen sitä Nykytaiteen museo toimi ensin Valtion taidemuseon väliaikaisissa tiloissa Kansakoulukadulla ja sen jälkeen toukokuusta 1991 lähtien Ateneumin taidemuseon rakennuksessa. Kiasman johtaja on Leevi Haapala. Toiminta Kiasma toimii järjestämällä erilaisia tapahtumia ja museotoimintaa, kuten näyttelyitä, omien kokoelmien esittelyjä, Kiasma-teatterin esityksiä, seminaareja ja luentoja. Kiasma osallistuu myös kaupunkitaiteen projekteihin. Suuri kansainvälisen nykytaiteen esittely on ollut vuodesta 1961 järjestetyt Ars-näyttelyt. Ars on järjestetty Kiasmassa vuodesta 2001 alkaen. Kiasma-teatterissa on nuorisolle suunnattuja urbaanin kaupunkikulttuurin URB-festivaaleja vuodesta 2000 lähtien. Vuoden 2013 helmikuun alussa Kiasmassa järjestettiin Wikimaraton-tapahtuma, jossa täydennettiin Wikipedian artikkeleita muun muassa Kiasmaa, sen toimintaa ja taidetta koskevilla tiedoilla 24 tunnin ajan. Kiasma on herättänyt koko olemassaolonsa ajan vilkasta keskustelua. Keskustelua on käyty niin museon sijainnista, arkkitehtuurista kuin sisällöistäkin. Johtajanvaihdosten yhteydessä on käyty keskustelua museon kulloisestakin linjasta. Myös yleisö on osallistunut aktiivisesti Kiasmasta käytävään keskusteluun, museo on yhdellä Helsingin keskeisimmistä paikoista osana Töölönlahden ympäristössä sijaitsevien kulttuurirakennusten kokonaisuutta. Kiasma rohkaisee yleisöään keskustelemaan ja jättämään palautetta käyntinsä yhteydessä kirjoittamalla, piirtämällä ja kyselyihin vastaamalla. Facebook-sivujen ja Twitter-tilin kautta museon toimintaa voi kommentoida myös reaaliajassa. Kokoelma ja teosten valinta Kiasman kokoelmatoiminta on osa museon kansallista ja kansainvälistä ydintoimintaa, johon kuuluvat taidehankinnat, tuotannot, taideteoslainat ja talletukset sekä näyttely- ja julkaisutoiminta kotimaassa ja ulkomailla. Kiasman taidekokoelmassa on yli 8 000 teosta. Kartuttamisen painopiste on Suomen taiteessa. Toinen painotus ovat maamme lähialueet eli Pohjoismaat, Baltian maat sekä Venäjä ja lopulta muun maailman taide. Vuosittain hankitaan noin 100-200 taideteosta sekä vastaanotetaan taideteoslahjoituksia. Kokoelmassa on vuoden 1960 jälkeen debytoineiden taiteilijoiden teoksia. Teoksia valitaan erilaisin kriteerein, joita ovat esimerkiksi teoksen, taiteilijan tai esiteltävän ilmiön merkitys Suomen taide-elämässä tai taiteen kehityksessä yleisesti. Valintoihin vaikuttavat myös ajankohtaiset, kiinnostavat teemat ja piirteet, sekä taiteilijan työn korkeatasoisuus, jonka määrittelyyn vaikuttavat muun muassa näkökulma ja tarkasteluympäristö. Myös sellaisten taiteilijoiden teoksia on mukana, joiden asema taidekentällä ei ole vielä vakiintunut. Kokoelmaan hankitaan esinekeskeisten teosten lisäksi mediataidetta, nykytaiteen ja populaarikulttuurin raja-alueelle luettavia teoksia sekä ns. katoavaa taidetta ja sen taltiointeja. Esimerkiksi performanssit voidaan liittää kokoelmiin auktorisoituina dokumentteina. Kiasma käyttää kokoelmansa kartuttamiseen vuosittain noin euroa. Vuosina 2008-2012 yli puolet teoksista hankittiin suoraan taiteilijoita. Lisäksi teoksia hankitaan gallerioilta. Kiasmassa kokoelmat ovat aktiivisesti käytössä ja esillä sekä teemallisissa, noin vuoden välein vaihtuvissa kokoelmanäyttelyissä, että vaihtuvien näyttelyiden osana. Tiedot Kiasman sekä Ateneumin ja Sinebrychoffin taidemuseoiden kokoelmiin kuuluvista taideteoksista ovat sovelluskehittäjien ja muiden kiinnostuneiden käytettävissä ohjelmointirajapinnan eli APIn kautta, tai ne voi ladata itselleen datapakettina. Data avattiin lokakuussa 2013. Kiasman suurimmat kokoelmanäyttelyt Puheenvuoroja (30.5.1998-14.2.1999) Kiasma-kokoelma, Kiasma ja Forum Box (19.6.-28.11.1999) Pohjoinen postmodernismi, kokoelmat (20.1.2000-2001) Popcornia ja politiikkaa. Taiteen aktivistit, teoksia Kiasman kokoelmista 1960-luvulta lähtien (16.2.2002-2003) Yöjuna, surrealistisia reittejä Kiasman kokoelmiin (15.3.2003-29.2.2004) Rakastaa, ei rakasta …, kokoelmien valitut (3.4.2004-27.2.2005) Arjen murtumia, nykytaide ottaa kantaa Kiasman kokoelmissa (2.4.-27.11.2005) Maisema Kiasman kokoelmissa (23.9.2006-2.9.2007) Kuvan jälkeen (11.1.2008-11.1.2009) Oikeilla jäljillä… (27.3.2009-14.2.2010) Järjestetty juttu (26.3.2010-20.2.2011) Tosi kyseessä (2.11.2012-10.3.2013) Kiasma Hits (27.9.2013-7.9.2014) Kävijät Kiasman viisivuotista taipaletta arvioitaessa vuonna 2003 silloinen johtaja Tuula Karjalainen totesi, että se oli neljä vuotta Suomen suosituin museo ja edelleen maan tunnetuin. Hän arvioi, että Kiasma on todennäköisesti maailman suosituin nykytaiteen museo, silloin kun kävijämäärää vertaa maan väkilukuun. Nykytaiteen museosta on tullut eräs Helsingin suosituimpia nähtävyyksiä. Sen yhteenlaskettu kävijämäärä ylitti kolme miljoonaa vuonna 2011. Kiasmassa on käynyt vuosina 2007-2011 noin - kävijää vuodessa. Vuonna 2010 se oli kolmanneksi suosituin museo Suomessa. Vuonna 2016 Kiasma oli toiseksi suosituin museo Suomessa, ja siellä vieraili noin kävijää. Kävijöistä 65 prosenttia on alle 35-vuotiaita. Keskimääräinen Kiasmassa vierailija on 20 vuotta nuorempi kuin yleensä taidemuseoissa. Noin 30 prosenttia Kiasmassa vierailevista on ulkomaalaisia ja 20 prosenttia Helsingin ulkopuolelta. Vuonna 2011 havaittiin venäläisten vieraiden määrän lisääntyvän nopeasti. Nykytaiteen museon historia Nykytaiteen museon perustamisen juuret ulottuvat 1930-luvulle. Vuonna 1939 perustettiin Nykytaide ry, joka organisoi nykytaiteeseen keskittyviä näyttelyitä. Yhdistys toimi aktiivisesti 1950-luvulla ja muun muassa vuonna 1961 ensimmäistä kertaa järjestetyn Ars-näyttelyn järjestämiseksi. Nykytaiteen museo oli esillä Taide-lehden pääkirjoituksessa vuonna 1961. Vuonna 1964 Nykytaide ry julistautui nykytaiteen museohankkeen tukijärjestöksi ja se lopetti toimintansa vuonna 1990, kun Nykytaiteen museo perustettiin. Museo toimi aluksi Ateneum-rakennuksessa, kunnes sai omat tilat Kiasman valmistuttua. Tukisäätiö Helmikuussa 2008 perustettiin Kiasman tukisäätiö, jonka tehtävänä on tukea näyttely- ja julkaisutoimintaa sekä museon kokoelmien kartuttamista. Säätiön välityksellä museon on mahdollista ottaa vastaan taide-, raha- ja testamenttilahjoituksia. Säätiön tarkoitus on vahvistaa muun muassa dialogia suomalaisten taiteen keräilijöiden ja Kiasman välillä. Säätiön perustamiseen päädyttiin, koska nähtiin, että museon saama julkinen rahoitus ei ole kasvanut. Mallia on otettu muista maista, muun muassa 40 vuotta Kiasmaa vanhempi Tukholman Moderna Museet (jonka nykyinen rakennus on samalta vuodelta kuin Kiasma, eli 1998) on jo aiemmin kääntynyt keräilijöiden ja Ruotsin talouselämän vaikuttajien puoleen. Tukisäätiön perustajajäsenet ovat Berndt Arell, Carl Gustaf Ehrnrooth, Pentti Kouri ja Rafaela Seppälä. Vuonna 2018 hallitukseen kuuluvat Pekka Lehtinen (puheenjohtaja), Fanny Borgström, Leevi Haapala, Jere Järvenpää, Kyösti Kakkonen, Riitta Lindegren, Katariina Lipsanen, Riitta Nelimarkka, Jussi Nurmio, Liisa Ollila, Jyri Sarpaniemi (varapuheenjohtaja), Iiris Ulin-Miettinen ja Poju Zabludowicz. Kiasman johtajat Kiasman johtajina ovat toimineet: Tuula Arkio 1990-2001 Tuula Karjalainen 2001-2006 Berndt Arell 2007-2010 Pirkko Siitari 2010-2015 Leevi Haapala 2015- Johtajavalinta 2010 Kun Berndt Arell ilmoitti loppuvuodesta 2009 siirtyvänsä Svenska Kulturfondenin johtajaksi, alkoi keskustelu uudesta johtajasta ja Kiasman linjasta. Johtajan paikkaa hakenut saksalainen kulttuurihistorioitsija Nicolaus Schafhausen haukkui Kiasman kuolleeksi museoksi. Schafhausenin ei suomen kieltä taitamattomana ollut mahdollista tulla valituksi. Myös Kiasman ensimmäinen johtaja Tuula Arkio arvosteli museon linjaa voimakkaasti ja sanoi, että Nykytaiteen museo Kiasma on kriisissä. "Samalla se on menettänyt kansainvälisen läpimurtonsa etsikkoajan, joka sille avautui 1990-luvun lopulla, kun museo perustettiin." Kiasman entinen johtaja Arell totesi kirjoittamassaan artikkelissa kokeneensa rikkautena sen, että hänen oli mahdollista "palkata Kiasmaan nuoria, näkemyksellisiä kollegoja, joiden taidekäsitys ei kummunnut 1970-luvulta". Helmikuussa 2010 Valtion taidemuseo esitti 12 hakijasta parhaaksi Pariisin Suomi-instituutin johtajan, filosofian tohtori Marja Sakarin. Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin valitsi kuitenkin tehtävään Kiasmassa johtajan sijaisena toimineen filosofian kandidaatti Pirkko Siitarin. Hän siirtyi johtajaksi Kiasman kokoelmaintendentin tehtävästä. Nimitys herätti keskustelua julkisuudessa. MTV3 Uutisten toimittaja Merja Sundströmin mukaan taustalla on poliittinen valtataistelu. Hänen mukaansa Sakari edustaa vasemmistolaisempaa näkemystä ja Kiasman ensimmäisen johtajan Tuula Arkion linjaa. Sundström toteaa, että Ruotsalaista Kansanpuoluetta edustavalle Wallinille Siitarin ilmeisesti arellilaisempi linja oli mieluisampi. Lähteet Kulttuurin laajakaista Viitteet Aiheesta muualla Kiasman verkkosivut Kuvia Kiasmasta Flickr-palvelussa Helsingin taidemuseot Kluuvi Helsingin nähtävyydet Seulonnan keskeiset artikkelit

586

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kenraalibasso

Kenraalibasso

Kenraalibasso on musiikin sävellyskäytäntö, joka on kehittynyt barokin aikana käytetystä basso continuosta. Kenraalibasso pyrki alun perin säästämään aikaa, vaivaa ja nuottipaperia, ilmaisten kuitenkin (riittävän) tarkasti sävellyksen muodon. Kenraalibasso-nimellä on laaja merkityssisältö ja sitä pidetään 1600-luvun saksalaisen harmoniaopin esiasteena. Satsioppi, joka korosti säveltämisen tarkkuutta, muutti kenraalibasson sisältämään numeroita, signatuureja, joilla haluttiin välttää sekaannukset. Kenraalibasso oli barokkiajan sävellystekniikka, jolla luotiin harmonis-kontrapunktinen metakieli, homofoninen tyyli, josta kehittyi länsimaisen musiikin harmoniaoppi. Kenraalibasso-tekniikasta kehittyi sääntöoppi ja sitä sovellettiin mm. musiikkiteosten harmonis-kontrapunktin analysointiin ja selvittämiseen. Kenraalibassossa nuottiviivastolle on merkitty ainoastaan bassoääni. Soitettaessa bassoääni täydennetään neliääniseksi kenraalibasson sääntöjen mukaisesti. Nuottien yläpuolelle merkitään tarvittaessa intervallimerkintöjä, jotta oikea sointu ja sointukäännös tulevat selville. Kenraalibassomerkintä ei määritä soinnun asemaa, eli sitä, minkä äänen tulee olla ylimpänä. Kenraalibasson neliääninen sointukudos on homofonista. Äänet eivät siis ole itsenäisiä, vaan soinnussa pyritään mahdollisimman hyvään yhteissointiin. Toisaalta usein saadaan aikaan myös itsenäiseltä kuulostavia melodioita ylä-ääniinkin, ja elävässä musiikissa kenraalibasson säännöistä usein poiketaankin. Termejä kenraalibasso, harmoniaoppi ja basso continuo käytetään joskus tarkoittaen samaa asiaa. Sääntöjä ja kieltoja sointujen yhdistäminen harmonisesti tai melodisesti kielletyt rinnakkaiskulut (esimerkiksi rinnakkaiset kvinttikulut samaan suuntaan) kielletyt melodiakulut kahdennus kadenssi Lähteet Aiheesta muualla Musiikin teoria de:Generalbass es:Bajo continuo eo:Figurita baso fr:Basse continue nl:Basso continuo pl:Basso continuo sv:Basso continuo

587

https://fi.wikipedia.org/wiki/Korkeakoulu

Korkeakoulu

Korkeakoulu on ylemmän asteen oppilaitos, joka voidaan suorittaa toisen asteen jälkeen. Korkeakouluiksi määritellään tavallisesti yliopistot ja ammattikorkeakoulut. Korkeakoulut Suomessa Ammattikorkeakoulujen vakinaistamisen yhteydessä sanalla korkeakoulu alettiin tarkoittaa sekä yliopistoja että ammattikorkeakouluja. Pian tämän jälkeen osa entisistä korkeakouluista vaihtoi nimensä yliopistoksi. Valtioneuvoston asetuksen mukaan ammattikorkeakoulut määritellään korkeakouluiksi, kun yliopistot ja yliopistoja vastaavat korkeakoulut määritellään yliopistoiksi. Yliopistot Suomessa on 14 valtion rahoittamaa yliopistoa. Lisäksi Suomessa toimii yksi yksityinen suomalainen yliopisto HELBUS Helsinki School of Business. Yliopistojen perustehtävänä on yliopistolain mukaan harjoittaa tieteellistä tutkimusta ja antaa siihen perustuvaa ylintä opetusta. Erityisesti aiemmin korkeakoululla tarkoitettiin yliopistoa, jossa on vain yksi tiedekunta. Yliopistossa voi suorittaa perustutkintoina alempia ja ylempiä yliopistotutkintoja. Alemmat tutkinnot ovat kandidaatin tutkintoja tai oikeustieteessä oikeusnotaarin tutkinto. Ylemmät tutkinnot ovat maisterin tutkintoja paitsi lääketieteessä, jossa ne ovat kuusivuotisia lisensiaatin tutkintoja. Yliopistoissa voi suorittaa myös jatkotutkintoja, joita ovat lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot. Vuonna 2014 Suomen yliopistoissa opiskeli alempaa korkeakoulututkintoa 89 900 opiskelijaa ja ylempää korkeakoulututkintoa 49 700 opiskelijaa. Tämän lisäksi tohtoritutkintoa opiskelija 18 500 opiskelijaa. Ulkomaisista yliopistoista Suomessa toimii ainakin englantilainen Henley Business School (Readingin yliopisto), joka Suomen osalta toteuttaa lähinnä täydennyskoulutusta (Executive MBA). Yliopistoihin haki keväällä 2015 noin 74 000 hakijaa, joista ensisijaisia hakijoita oli 66 000. Opintoihin valittiin noin 18 700 henkilöä, joista 15 562 aloitti opiskelun. Eniten hakijoita keräsivät Helsingin yliopisto (24 283), Turun yliopisto (16 348) ja Tampereen yliopisto (14 654). Syksyn 2015 haussa 1 695 hakijasta valittiin opiskelut aloitti 211. Eniten syksyn haussa valittiin opiskelijoita Jyväskylän yliopistoon (139). Ammattikorkeakoulut Suomessa on opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuudessa 23 osakeyhtiömuotoista ammattikorkeakoulua. Lisäksi Ahvenanmaalla toimii Högskolan på Åland ja Tampereella sisäasiainministeriön alaisuudessa Poliisiammattikorkeakoulu. Ammattikorkeakoululaki säätää ammattikorkeakouluille kolme tehtävää: opetuksen lisäksi ammattikorkeakoulujen tehtäviä ovat tutkimus- ja kehitystyö sekä alueellinen kehittäminen. Ammattikorkeakoulut pyrkivät kouluttamaan alueensa työnantajien tarpeisiin vastaavaa työvoimaa asiantuntija-, suunnittelu-, kehittämis- ja esimiestehtäviin sekä osallistumaan tutkimus-, innovaatio- ja tuotekehitystoimintaan yhdessä alueensa yritysten ja muiden toimijoiden kanssa. Ammattikorkeakouluissa voi suorittaa ammattikorkeakoulututkintoja ja ylempiä ammattikorkeakoulututkintoja. Ammattikorkeakoulututkinto on laajuudeltaan 210, 240 tai 270 opintopistettä ja sen suorittaminen kestää yleensä 3,5-4,5 vuotta. Ammattikorkeakoulututkinto antaa pätevyyden sellaisiin julkisiin virkoihin ja toimiin, joihin on säädetty kelpoisuusehdoksi korkeakoulututkinto, alempi korkeakoulututkinto tai ammattikorkeakoulututkinto. Ylempi ammattikorkeakoulututkinto on Bolognan prosessin mukainen toisen syklin (eli maisteritason) tutkinto ja se antaa julkisiin virkoihin saman kelpoisuuden kuin yliopistoissa suoritettava ylempi korkeakoulututkinto. Ammattikorkeakouluissa opiskeli vuonna 2015 noin tutkinto-opiskelijaa, joista noin 10 000 suoritti ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Ammattikorkeakouluihin haki keväällä 2015 noin hakijaa, joista ensisijaisia hakijoita oli 89 300. Opintoihin valittiin 32 147, joista opinnot aloitti 27 472. Eniten hakijoita oli Metropolia Ammattikorkeakouluun (26 724), Tampereen ammattikorkeakouluun (20 873) ja Laurea-ammattikorkeakouluun (16 209). Syksyllä 2015 ammattikorkeakouluihin haki kaikkiaan noin 27 300 hakijaa, joista opinnot aloitti 5 920. Syksyn haku oli siis ammattikorkeakouluissa selvästä laajempi kuin yliopistoissa. Lähteet Korkeakoulutus Seulonnan keskeiset artikkelit

589

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kebab

Kebab

Kebab on mausteinen liharuoka, jota myydään enimmäkseen pikaruokana. Nykyään tarjoiltu hampurilaista muistuttava kebab on alun perin kotoisin Lähi-idän ja Keski-Aasian kansojen keittiöistä, ja se on kuulunut jo kauan myös useiden muiden Välimeren kansojen ruokavalioon. Lajityypin monista muunnelmista turkkilaistyylinen döner-kebab on yleisin. Kebabissa kartionmuotoista, jopa metrin korkuista, hiljalleen kääntyvää lihavarrasta paistetaan hiljaisella tulella niin, että ylhäältä valuva rasva voitelee alemmat kerrokset pitäen lihan mureana. Tarjoilemista varten kartiosta veistellään suikaleita veitsellä. Joitakin versioita voi ostaa tavallisesta ruokakaupasta pakasteina, ja moni kebabia myyvä ravintola käyttää teollisesti valmistettua lihaa. Alkuperämaissa kebab voi tarkoittaa mitä tahansa paahdettua naudan- tai lampaanlihaa tai kanaa, ja kebablajeja on useita. Monissa maissa, kuten Irakissa, kebab tarkoittaa lihakuutioista, lihapaloista vartaissa kypsennettyä lihaa. Turkkilainen şiş kebap, Kreikassa souvlaki, on grillivarras. Kreikassa döner-kebabia hyvin paljon muistuttava ruokalaji on nimeltään gyros. Pakistanista kotoisin oleva shami-kebab, joka on maahanmuuttajien mukana löytänyt tiensä myös Isoon-Britanniaan, taas muistuttaa makkaraa tai jauhelihapihviä. Suomessa kebabina tunnettu döner tunnetaan useissa maissa arabiasta lähtöisin olevalla nimellä shawarma. Kebab tarjoillaan usein riisin tai perunoiden kanssa lautasella tai pitäleivän sisässä, salaatin ja erilaisten kastikkeiden kera. Kebabia on markkinoilla nykyään myös vegaanisena versiona. Historia Alun perin sana kebab (persiaksi کباب, kabāb ja turkiksi kebap) tarkoittaa grillattua tai paahdettua lihaa. Lähi-idässä kebabia on syöty jo niin kauan, että nimen alkuperä on hämärän peitossa, vaikka Persiaa ja Irania arvellaankin ruokalajin kodiksi. Varhaisin maininta kebabista on bagdadilaisen Ibn Sayyar al-Warraqin keittokirjasta Kitab al-tabikh 900-luvulta. Pitakebab Eurooppalaistyylisen kebabin isäksi on kutsuttu Turkissa syntynyttä Mahmut Aygünia (1921-2009), joka muutti Saksaan 16-vuotiaana ja tarjoili ensimmäisen kerran ravintolassaan Berliinissä kebabia pitaleivällä (lavash) vuonna 1971. Tätä ennen kebabia oli saanut riisin kanssa, mutta leipään kääriminen muutti sen mukaan otettavaksi pikaruoaksi. Aygün kehitti myös jogurttikastikkeen. Kebab Suomessa Suomeen kebab tuli 1980-luvun alussa, kun Veikko ja Tuula Huhtakangas perustivat Suomen ensimmäisen kebab-ravintolan Giros-grillin Porin Otavankadulle vuonna 1982. Idean Veikko Huhtakangas oli saanut syödessään kebabia tamperelaisen pihviravintoloitsijan Hannu Wissin kanssa Lontoon Sohossa. Tietotaidon Huhtakankaat ostivat Tukholmasta. Tätä ennen kebab oli kuulunut hotelli Tornin Balkan Grill -ravintolan tarjontaan jo 1960-luvulla. Suomessa kebabiin käytetään lähinnä naudanlihaa ja broileria, Pohjois-Suomessa myös poronlihaa. Viime vuosina on yleistynyt myös kasvispohjainen kebab, kuten suomalainen Vöner. Perinteisenä lahtelaisena grilliruokana pidetään usein lihamukia, johon kuuluvat kebabliha ja kastike. Tyypillisiä kebabannoksia Rullakebab (myös nimillä kebabrulla, Yufka) - sisältää kebablihaa ja sen välissä on useimmiten tomaatteja, suolakurkkua, kurkkua sekä kaalia tai salaattia majoneesipohjaisessa kastikkeessa. Täytteet kääritään ohueen pitaleipään, pizzapohjaan tai tortillaan. Iskender-kebab - suosittu kebab-annos, joka sisältää kebablihan lisäksi paahdettuja leipäpaloja sekä jogurttia. Dönerkebab, jota joissakin maissa kutsutaan šavermaksi. Kebakko, vartaaseen kiinnitetty kebabin tapainen liha-annos. Lähteet Aiheesta muualla Kebabille.com Suomalainen kebabsivusto, jossa muun muassa kebabravintoloiden arvosteluja. tee-se-itse -kebabohje Naudanliha Lampaanliha Liharuoat Lähi-idän keittiö Turkkilainen keittiö Pikaruoka Seulonnan keskeiset artikkelit