id
stringlengths 1
7
| url
stringlengths 31
375
| title
stringlengths 1
208
| text
stringlengths 1
226k
|
|---|---|---|---|
1 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Amsterdam | Amsterdam | Amsterdam on Alankomaiden pääkaupunki. Amsterdam on väkiluvultaan Alankomaiden suurin kaupunki. Vuonna 2022 siellä asui 910 146 asukasta eli noin joka 20. hollantilainen asuu Amsterdamissa. Yhteensä Amsterdamissa ja sitä ympäröivällä kaupunkialueella asuu noin 1 550 000 ihmistä eli vajaa kymmenesosa Alankomaiden asukkaista. Vaikka Amsterdam on Alankomaiden perustuslain mukaan maan pääkaupunki, sijaitsevat niin kuningashuone, hallitus, parlamentti kuin korkein oikeuskin sekä ulkomaiden diplomaattiset edustustot Haagissa.
Amstel-joen suistoon 1100-luvulta alkaen rakennettu ja 1300-luvulta alkaen nopeasti kasvanut Amsterdam tunnetaan vanhoista taloistaan ja kauniista kanaaleistaan. Keskustan vanhat, puupaalujen varaan rakennetut rakennukset on suojeltu.
Aikoinaan kaupungilla on ollut merkittävä rooli Itämeren, Pohjanmeren ja Välimeren välisessä kaupankäynnissä. Noin seitsemän metriä merenpinnan alapuolella sijaitseva Amsterdamin lentokenttä Schiphol on merkittävä tavaraliikenteen keskus ja liikennemäärältään Euroopan toiseksi suurin.
Amsterdam on kuuluisa suvaitsevaisuudestaan ja kaupungista onkin muodostunut eurooppalaisen vapaamielisyyden vertauskuva. Punaisten lyhtyjen alue, kannabistuotteita myyvät coffee shopit ja monipuolinen yöelämä vetävät yhdessä kauniin arkkitehtuurin kanssa puoleensa runsaasti turisteja.
Maantiede ja ilmasto
Amsterdam sijaitsee Amstelin suistossa IJsselmeerin rannalla Alankomaiden Pohjois-Hollannin provinssissa. Kaupunki on tasaisella alankoalueella, ja osa siitä on merenpinnan tason alapuolella. Kaupunki on IJsselmeeriin kuuluvan IJ’n etelärannalla. Amsteljoki virtaa kaupungin läpi.
Amsterdamissa vallitsee lauhkea meri-ilmasto. Sen läheisyys Pohjanmereen vaikuttaa voimakkaasti säätiloihin. Talvet ovat leutoja, kylmimpien kuukausien (tammi- ja helmikuun) keskimääräinen alin lämpötila on hiukan plussan puolella. Toisinaan sataa hiukan lunta ja joskus harvoin kanavat jäätyvät ja niillä voi luiustella. Kesät ovat yleensä lämpimiä, harvoin kuumia, heinä'- ja elokuun keskimääräinen ylin lämpötila on 20 ja 25 asteen välillä. Syksyt ovat sateisia, syys-, loka- ja marraskuussa sataa tyypillisesti yli 70 mm.
Historia
Amsterdamin paikalle rakennettiin ensimmäiset puutalot 1200-luvun alkupuolella. Kaupunki linnoitettiin suojaksi vihollisilta; Amstel-joki padottiin nykyisen Damin aukion kohdalta. Padon avulla pystyttiin säätelemään veden korkeuden lisäksi myös kauppaa, sillä se esti merikelpoisia aluksia purjehtimasta yläjuoksulle. Siksi rahti jouduttiinkin siirtämään paikallisiin aluksiin jatkokuljetusta varten. Näin asukkaat saivat tästä koituneet tulot itselleen. Vuonna 1275 Amsterdam sai Hollannin kreiviltä oikeuden kuljettaa rahtia Amstel-joella ilman tulleja, ja sen seurauksena kyseisen joen kauppa monopolisoitui. Amsterdamin mahti kaupankäynnissä vain kasvoi, kun se pystyi viemään yhä useampaa tuotetta muualle Eurooppaan vapaasti, esimerkiksi olutta.
Kauppa laajeni ja 1300- ja 1400-luvuilla kaupungin asukasluku kasvoi nopeasti. Se kuitenkin kärsi tuhoisista tulipaloista vuosina 1421 ja 1452, jotka hävittivät suuren osan kaupunkia. Sen seurauksena puurakentaminen kiellettiin ja ensisijaiseksi rakennusmateriaaliksi tuli tiili. 1400-luvulla hallitsijasukujen väliset avioliitot johtivat siihen, että valtaan tuli maassa Espanjan Kaarle V, joka hallitsi myös Itävaltaa. Espanjan hallinta-aika oli erittäin julmaa. Tärkeänä kauppasatamana Amsterdam kuitenkin säästyi pahimmalta sorrolta ja väkivallalta. Sen väkiluku kolminkertaistui, kun sinne muutti pakolaisia muualta valtakunnasta, myös juutalaisia Portugalista. Jean Calvinin oppien juurruttua maahan Espanja alkoi kurittaa harhaoppisia. Damin aukiolla taas järjestettiin paavin vastaisia mielenosoituksia. Katoliset Espanjan johtajat kielsivät lopulta kalvinismin ja protestanttien vainoaminen jatkui. Vuonna 1578 amsterdamilaiset ryhtyivät kapinaan ja häätivät paavin kannattajat pois kaupungista. Katolisia kirkkoja hävitettiin ja katolisia käännytettiin protestanteiksi.
Espanjan vallan loputtua Amsterdamissa alkoivat paremmat ajat. Kaupankäynti laajentui jatkuvasti ja siitä seurannutta kukoistusaikaa kutsutaan Alankomaiden kulta-ajaksi. Amsterdamin elinkeinoelämän mahdollisuudet houkuttelivat kaupunkiin paljon uusia asukkaita. Vanha keskiaikainen kaupunki jäi liian pieneksi ja uusia kanavia alettiin rakentaa. 1600-luvulla kaupungin reunamille muodostui kolmen kanavan Kanavakehä (Grachtengordel), joka on vuodesta 2010 ollut Unescon maailmanperintöluettelossa. Kanavat Herengracht, Keizersgracht ja Prinsengracht rakentuivat täyteen toinen toistaan komeampia päätykolmiotaloja. Vauraus johti myös taiteen ja luonnontieteen kehitykseen. Rembrandt, Frans Hals, Vermeer ja Paulus Potter vaikuttivat siihen aikaan, ja heidän työnsä olivat erittäin kysyttyjä vauraamman väestönosan keskuudessa.
1700-luvulla Amsterdamista tuli maailman suurin pankkikeskus, mutta kulta-aika oli loppumassa. Todellinen rappio alkoi Ison-Britannian tuhottua maan laivaston sodassa vuonna 1780. Myös Yhdistynyt Itä-Intian kauppakomppania (VOC) teki vararikon vuonna 1791. Neljä vuotta myöhemmin Napoleon valloitti maan ja se oli taas vieraan vallassa.
1800-luvulla tilanne Amsterdamissa parani, kun Ranskan valta oli alkanut heiketä. Vuosisadan loppupuolella Amsterdamiin perustettiin suuria puistoja ja museoita, ja elintaso kohosi huomattavasti.
Alankomaat pysyi ensimmäisen maailmansodan puolueettomana. 1900-luvun alussa ponnistelut keskittyivät lähinnä maankuivaukseen, jolla pyrittiin lisäämään maataloutta ja elintilaa. Toisessa maailmansodassa maa kuitenkin vallattiin vuonna 1940 ja Amsterdamin juutalaisia vietiin keskitysleireihin, joista he eivät ikinä palanneet. Väestö alkoi nähdä nälkää, kun elintarvikkeiden ja polttoaineen jakelu lopetettiin. Maa vapautettiin vasta vuonna 1945.
Toisen maailmansodan jälkeen Amsterdamin suvaitsevaisuus houkutteli paljon hippejä ja muita vaihtoehtokulttuurien edustajia. Kun kaupungin vanhoja rakennuksia oltiin purkamassa, aiheutti tämä suuren vastalausemyrskyn. Näin ollen esimerkiksi Jordaanin alue säästyi. Sittemmin Amsterdamista on kehittynyt yksi maailman suosituimmista kaupunkimatkakohteista, johtuen varmasti historiallisesta keskustasta ja ainutlaatuisesta taidehistoriasta. Nykypäivänä amsterdamilaisten huolenaiheena on ilmaston lämpenemisestä johtuva vedenpinnan nousu, joka uhkaa nousta kriittiselle tasolle. Alankomaissa on tehtävä paljon töitä sen eteen.
Hallinto
Amsterdamia johtaa muiden Alankomaiden kuntien tapaan valtuusto. Amsterdamin kaupunginvaltuustoon valitaan edustajat neljän vuoden välein. Siihen kuuluu 45 jäsentä. Valtuusto puolestaan valitsee keskuudestaan 6–8 raatimiestä raatimieskollegioon, joka esittelee ja toimeenpanee valtuuston päätökset. Valtuusto voi kuitenkin myös hylätä kollegion päätökset. Pormestari on sekä kaupunginvaltuuston että raatimieskollegion puheenjohtaja, mutta hänellä ei ole äänioikeutta valtuustossa.
Amsterdam on jaettu seitsemään hallinnolliseen alueeseen, niin sanottuihin kaupunginosalautakuntiin. Niille on siirretty jonkun verran sitä valtaa, jota yleensä on kunnilla. Ne valvovat alueellaan kaupunginvaltuuston päätösten toimeenpanoa ja viestivät alueen asioista kaupunginvaltuustolle.
Kaupunginosien määrää on Amsterdamissa vähennetty 1900-luvun lopulta alkaen. Vielä vuonna 1990 niitä oli 16, mutta vuoden 2010 liitoksen jälkeen enää seitsemän. Viimeisimpänä asukasluvultaan pieni Westpoort siirrettiin suoraan keskushallinnon alaisuuteen. Amsterdamin kaupunginosat ovat:
Amsterdam-Centrum
Amsterdam-Noord
Amsterdam Nieuw-West
Amsterdam-Oost
Amsterdam-West
Amsterdam-Zuid
Amsterdam Zuidoost
Talous
Amsterdamin talous perustuu palveluihin, ja vain kymmenesosa työskentelee valmistusteollisuudesta. Kaikista työpaikoista noin viidennes on kiinni kansainvälisessä kaupassa ja liikenteessä. Muita merkittäviä palvelualoja ovat pankki- ja vakuutusala, terveys-, kulttuuri- ja yhteiskunnalliset palvelut sekä matkailu. Amsterdam on kansainvälisen rahatalouden keskus, ja kaupungissa on muun muassa pörssi ja useiden kansainvälisten pankkien toimistoja.
Amsterdamin teollisuuslaitokset ovat monipuolisia, vaikka niiden osuus taloudesta on pienentynyt koko ajan. Amsterdamissa on muun muassa laivanrakennusta, öljynjalostusta, ruoan jalostusta ja timanttien hiontaa.
Liikenne
Amsterdam on yksi pyöräily-ystävällisimmistä suurkaupungeista koko maailmassa ja se on pyöräilykulttuurin keskus. Vuonna 2011 Amsterdamissa oli arviolta yli 900 000 polkupyörää. Pyörävarkaudet ovat yleisiä; Amsterdamissa varastettiin vuonna 2005 noin 54 000 polkupyörää. Laajan pyörätieverkon ja kaupungin pienen koon takia pyöräily on suurimmalle osalle kaupunkilaisista helpoin tapa liikkua paikasta toiseen. Asukkaiden ajamat pyöräilykilometrit ylittävätkin autoilukilometrit. Keskustan 30 km/h:n nopeusrajoitus suosii pyöräilyä 1 200 kilometrin matkalla (80 % teistä). Kaupungissa on kahdeksan valvottua ilmaista pyöräparkkia.
Kaupungin keskustassa autolla ajamista ei suositella. Autojen parkkimaksut kerätään parkkirahastoon ja kunnan liikennerahastoon, joita käytetään autoilun vähentämiseen ja autoilun päästöjen vähentämiseen.
Julkinen liikenne Amsterdamissa koostuu lähinnä bussi- ja raitiovaunuverkosta. Tällä hetkellä Amsterdamissa on 16 raitiovaunulinjaa. Kaupungissa on myös neljä metrolinjaa ja viides on rakenteilla. Amsterdamista on hyvät junayhteydet muualle Eurooppaan. Kaupungin kanavia pitkin voi kulkea erilaisilla vesibusseilla. Jotkut vesikulkuneuvot ovat myös vuokrattavissa. Kaupungissa on myös useita ilmaisia lauttayhteyksiä Amstel-joen yli.
Lentoasema
Vajaan 18 kilometrin etäisyydellä Amsterdamista sijaitsee Schipholin lentoasema. Se on Hollannin suurin ja matkustajamäärillä mitattuna Euroopan viidenneksi suurin lentoasema. Sen kautta kulki vuonna 2019 noin 72 miljoonaa matkustajaa. Lentoasema on KLM:n kotikenttä. Lentokenttä on seitsemän metriä merenpinnan alapuolella.
Väestö
Vuonna 2015 Amsterdamissa oli Alankomaiden tilastokeskuksen mukaan 821 752 asukasta. Suurkaupunkialueella asui 1 313 889 ihmistä. Kaupungin väkiluku on ollut kasvussa 1990-luvun alun jälkeen. Vuonna 1990 Amsterdamissa asui noin 695 000 ihmistä. Sitä ennen väkimäärä oli kuitenkin laskenut usean vuosikymmenen ajan, sillä vuonna 1960 kaupungissa asui noin 870 000 ihmistä.
Amsterdamin väestönkasvu on seurausta syntyvyydestä ja maahanmuuttajista. Noin puolet kaupungin asukkaista on syntyperäisiä alankomaalaisia. Puolella Amsterdamin nuorista asukkaista on tausta muualla kuin Euroopassa. Kaupunkiin on tullut paljon siirtolaisia Alankomaiden entisistä siirtomaista, kuten Indonesiasta, Surinamista ja entisen Alankomaiden Antillien saarilta. Lisäksi kaupungissa on paljon vierastyöläisiä sekä turvapaikanhakijoita. Asukkaista kolmasosa on tullut Euroopan ulkopuolelta.
Kulttuuri
Amsterdam on pienuudestaan huolimatta merkittävä kulttuurikaupunki. Arkkitehtuuri on kaupungissa ainutlaatuista kanaalien hallitessa kaupunkikuvaa. Kaupungissa on useita merkittäviä museoita, muun muassa useita Rembrandtin töitä sisältävä valtionmuseo Rijksmuseum, Vincent van Goghin tuotantoon keskittyvä Van Gogh Museum sekä juutalaisvainojen ajoista kertova Anne Frankin talo.
Kaupungissa toimii yksi maailman kuuluisimmista orkestereista, Concertgebouw-orkesteri, joka esiintyy Museumpleinin kupeessa sijaitsevassa Concertgebouw-konserttitalossa. Bimhuis (lähellä keskusrautatieasemaa) keskittyy jazz- sekä improvisoituun musiikkiin. Leidseplein on yksi yöelämän keskuksista, ja sen ympäristössä sijaitsevat Melkweg ja Paradiso ovat areenoita monien eri alojen esiintyjille.
Kaupunki on kuuluisa monia vuosisatoja vanhasta suvaitsevaisuuden perinteestä ja siitä onkin muodostunut eurooppalaisen vapaamielisyyden vertauskuva. Prostituutio on laillista, ja punaisten lyhtyjen alue (), kannabistuotteita myyvät coffee shopit ja monipuolinen yöelämä (baareja ja kahviloita yhteensä noin 1 500) houkuttelevat runsaasti turisteja. Alankomaat on kuitenkin päättänyt rajoittaa kannabiksen käyttöä kahviloiden ottaessa käyttöön niin sanotut klubikortit, joita voidaan myöntää vain täysi-ikäisille hollantilaisille. Provinssit saavat itsenäisesti päättää rajoittavatko myyntiä vain paikallisille, eikä lakia ole otettu käyttöön Amsterdamissa.
Nähtävyydet
Kaupunginosat ja alueet
Kanavakehä (Grachtengordel)
Jordaan
Leidseplein
De Wallen (Punaisten lyhtyjen alue)
Rembrandtplein
Bos en Lommer
De Baarsjes
Kirkkoja (katolisia ja protestanttisia)
Nieuwe Kerk
Oude Kerk
Westerkerk
Zuiderkerk
Noorderkerk, jonka edessä on vuonna 1934 tapahtuneiden Jordaanoproer-mellakoiden uhrien muistopatsas
Monumentteja ja rakennuksia
Amsterdamin maaperä on huokoista suota. Kovaa hiekkamaata on vasta noin 13 metrin syvyydessä. 1600-luvulta alkaen talot tuettiin paaluttamalla niiden perustukset hiekkamaahan asti. Osa näistä puisista paaluista on mädäntynyt, jolloin talo saattaa vähitellen vajota. Turistikin havaitsee, että vanhat talot voivat olla hiukan vinossa. Vinouden syyksi on esitetty myös tahallista vinoon rakentamista, sillä kanavaan päin kaltevaan taloon voitiin nostaa tavaraa vinssillä helpommin. Tähän viittaa se, että vuonna 1565 määrättiin, että talojen kaltevuus saa olla enintään 1:25.
1600-luvun taloissa on varsin yhtenäinen rakennustyyli. Taloja verotettiin niiden viemän katutilan mukaan, joten niiden kadunpuoleinen sivu tehtiin lyhyeksi (8–10 metriä) ja pääty on kadulle päin. Päätykolmioita on erilaisia: perusratkaisuina ovat yksinkertainen kolmiopääty, kellomainen pääty, tornimainen pääty, varastojen harjakattopääty ja porraspääty. Päätyyn kuuluu lähes aina tavaroiden nostamiseen tarkoitettu vinssi ja siihen kuuluva koukku.
Merkittäviä rakennuksia ja monumentteja:
Koninklijk Paleis, kuninkaanlinna
Schreierstoren, kyyneltentorni, joka on kaupunginmuurin säilynyt osa
tuulimylly De Gooyer
Trippenhuis, asekauppiassuvun talo
Tiede- ja tekniikkakeskus NEMO, joka esittelee tieteen saavutuksia maallikoille
Homomonument, joka on maailman ensimmäinen homoseksuaaleille omistettu muistomerkki, pystytetty toisen maailmansodan homoseksuaalivainojen muistoksi
Museoita
Amsterdams Historisch Museum
Anne Frankin talo
Joods Historisch Museum
Madame Tussauds
Netherlands Filmmuseum
Rijksmuseum
Stedelijk Museum
Van Gogh Museum
Puistoja
Oosterpark
Vondelpark
Urheilu
Amsterdamissa pidettiin kesäolympialaiset 1928. Nykyään Amsterdamissa järjestetään vuosittain Amsterdamin maraton. Kaupungissa järjestetään myös useita rullalautailukilpailuja.
Kaupungin tunnetuin jalkapalloseura on AFC Ajax. Amsterdamissa on myös muun muassa jääkiekko- ja baseballjoukkueet. Lisäksi kaupungissa on kolme maahockeyseuraa.
Lähteet
Aiheesta muualla
Amsterdam.nl – Kaupungin virallinen kotisivu
Seulonnan keskeiset artikkelit |
2 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Aikido | Aikido | Aikido (, suom. harmonisen voiman tie) on nykyaikainen japanilainen budō-laji, jonka kehitti Morihei Ueshiba 1900-luvun alkupuolella. Teknisesti tärkein vaikuttaja aikidolle on ollut Daitō-ryū aiki jūjutsu. Aikidolle ominaista on hyökkääjän voimaan ja liikkeeseen mukautuminen ja sen hyväksikäyttö johdattamalla. Ueshiba painotti opetuksessaan myös lajin henkisiä puolia ja pyrkimystä rauhaan. Harjoittelussa tämä näkyy tekniikoiden pehmeydessä - aikidossa vastustajaa ei pyritä vahingoittamaan.
Morihei Ueshiban kuoltua 1969 dōshun asema siirtyi hänen pojalleen Kisshōmaru Ueshiballe ja 1999 edelleen Morihei Ueshiban pojanpojalle Moriteru Ueshiballe, joka tällä hetkellä johtaa kansainvälistä Aikikai-kattojärjestöä sekä järjestön pääpaikkaa, Aikikai honbudōjōta.
Aikikaista on vuosien aikana eriytynyt erilaisia tyylisuuntia, joita ovat mm. Shinshin tōitsu -aikidō eli ki-aikidō, Yōshinkai, Yōseikan budō, Tomiki aikido, Tendōkan aikidō ja Keijutsukai aikidō. Näistä Tomiki-tyyli sisältää jopa kilpailutoimintaa.
Sana aikidō muodostuu kolmesta kanji-merkistä:
合 ai : Harmonia
気 ki : Elämän energia, universaali voima Ki
道 dō : Tie
Aikido on useissa yhteyksissä käännetty suomeksi ”harmonisen voiman tieksi”.
Aikidon harjoittelu
Aikido sopii kaikenikäisille ja harjoittelijat ovat sekä miehiä että naisia. Harjoittelun päämääränä on kehittyä fyysisesti ja henkisesti hyvässä ilmapiirissä. Lajin perustaja Morihei Ueshiba korosti erityisesti vilpittömän tahdon, aikidon hengen, merkitystä harjoittelussa. Aikidotekniikat perustuvat vastustajan voiman hyväksikäyttöön. Tekniikoiden tavoitteena ei ole vastustajan voittaminen, vaan hänen hyökkäystahtonsa nujertaminen.
Aikidon harrastaja pukeutuu valkoiseen budō-pukuun (keikogi), joka vahvistustensa ansiosta kestää hyvin tarttumiset ja lattialla pyörähtelyt. Edistyneemmät harjoittelijat käyttävät lisäksi mustia, leveälahkeisia housuja eli hakamaa. Suomessa hakaman käyttö aloitetaan yleensä 3. kyūn suorittamisen jälkeen.
Aikidoa harjoitellaan tatamilla, jotka alkujaan olivat riisioljista käsin kudottuja paksuja mattoja. Nykyään tatamit ovat synteettisesti valmistettuja.
Harjoituksen rakenne
Harjoitus alkaa kumarruksilla. Oppilaat istuvat riviin harjoitustatamin reunalle ja opettaja istuu heidän edessään. Opettajan johdolla kumarretaan dōjōn keskustaa eli shōmenia kohti, jonka jälkeen opettaja ja oppilaat kumartavat toisilleen. Harjoituksen päätteeksi kumarrukset toistetaan.
Aikidoharjoituksen rakenne,
alkukumarrukset
alkuharjoitukset:
lämmittely ja venytykset (aikitaisō)
hengitys- ja keskustaharjoitukset
liikkumis- ja käännösharjoitukset (tenkan, irimitenkan, ikkyōundō)
kaatumisharjoitukset (ukemi)
vartalotekniikkaharjoittelu
asetekniikkaharjoittelu (jō, bokken, tantō)
loppujäähdyttely
loppukumarrukset
Tekniikoita harjoitellaan pareittain. Aluksi opettaja esittää harjoiteltavan tekniikan, minkä jälkeen oppilaat kumartavat opettajalle ja valitsevat harjoitusparinsa kumartamalla hänelle ja sanomalla onegaishimasu. Tämän jälkeen pari harjoittelee näytettyä tekniikkaa, kunnes opettaja taputtaa tekniikan vaihtumisen merkiksi. Tavallisesti kumpikin harjoittelija harjoittelee tekniikkaa toimien vuorollaan sekä nagena eli tekniikan tekijänä (puolustautuja) että ukena eli tekniikan vastaanottajana (hyökkääjä).
Aikidon tekniikat
Aikidon tekniikat voidaan jakaa heittoihin (nagewaza), sidontoihin (katamewaza) sekä asetekniikkaan. Tekniikat voidaan tehdä joko uken (hyökkääjä) etupuolelle (omote) tai taakse (ura). Harjoittelu voi tapahtua joko tavalliseen tapaan seisaaltaan (tachiwaza) tai siten, että joko molemmat (sekä hyökkääjä että puolustautuja) ovat perinteisessä japanilaisessa polviasennossa (suwariwaza) tai hyökkääjä on seisaaltaan ja puolustautuja polviasennossa (hanmihandachiwaza).
Edistyneempään harjoitteluun kuuluvat vapaa harjoittelu (jiyūwaza), toiminta useampaa samanaikaista hyökkääjää vastaan (randori) sekä vastatekniikat (kaeshiwaza).
Aseina aikidossa toimivat n. 130 cm pitkä puinen keppi jō, puinen harjoitusmiekka bokken sekä puinen tai kuminen harjoituspuukko tantō. Tantōta ei tavallisesti käytetä kuin hyökkäyksissä aseetonta nagea vastaan, mutta jōta ja bokkenia käytetään sekä keskenään että aseetonta nagea vastaan. Aikidon tekniikoiden muodot mahdollistavat myös hyvin jon tai bokkenin käytön apuna vartalotekniikkaa tehtäessä. Aikidossa harjoitellaan myös aikijōksi kutsuttuja jō-tekniikoita.
Vyökoejärjestelmä
Aikidossa käytetään monesta muusta budō-lajista poiketen pääasiallisesti vain kahta vyön väriä: valkoista ja mustaa. Edistyneemmillä harjoittelijoilla (3.–1. kyū) on monissa maissa oikeus käyttää japanilaisia hakama-housuja. Japanissa näin on vasta mustan vyön kanssa. Samoin ruskeaa vyötä voi käyttää, mutta se on varsin harvinaista. Ensimmäinen suoritettava vyöarvo on 6. kyū eli oppilasaste. Kyū-arvot etenevät pienentyen 6. kyūsta aina 1. kyūhun, joka on korkein oppilasaste. Kaikki oppilasasteen kokeet suoritettuaan harjoittelija voi suorittaa 1. danin eli 1. asteen mustan vyön. Arvoja voi suorittaa aina 4. daniin asti, minkä jälkeen korkeammat arvot myönnetään vain suosituksesta. Teoriassa korkein mahdollinen dan-arvo on 10. Vyöarvoja suoritetaan graduointitilaisuuksissa, usein leirien yhteydessä.
Aikikai-aikido ja siitä eriytyneitä muita aikidotyylejä
Aikidon harjoittelussa on lajin valtavirtaa edustavan Aikikai-aikidon ohella useita erilaisia tyylejä, jotka voidaan erottaa toisistaan monenlaisin perustein. Aikikai-aikidon katsotaan olevan aikidon perustajan Morihei Ueshiban ja hänen poikiensa edustamaa aikidoa. Jotkut Ueshiban lähioppilaat ja muutamat muut aikidoa harjoittaneet ovat muokanneet Aikikai-aikidosta jossakin määrin eroavia tyylisuuntia. Suurimmilla tyylisuunnilla on oma pääkonttori Japanissa ja tyylisuuntaa seuraavia harjoittelijoita ympäri maailmaa. Pienempien tyylisuuntien harjoittelu on useimmiten hyvin paikallista. Aikidon tyylisuunnat voidaan erotella esimerkiksi historiallisin perustein seuraavasti:
Ennen Morihei Ueshiban kuolemaa Aikikai-aikidosta eronneet aikidotyylit:
Yōseikan-aikidō: Perustettu 1931, perustaja Minoru Mochizuki.
Manseikan-aikidō: Perustettu 1954, perustaja Kanshū Sunadomari. Manseikan-aikido on erityisesti Japanin Kyūshūlla harjoitettu tyylisuuntaus.
Yōshinkan-aikidō: Perustettu 1955, perustaja Gōzō Shioda.
Shin’ei taidō: Hyvin läheisesti aikidon kaltainen. Perustettu 1956, perustaja Noriaki Inoue, Morihei Ueshiban veljenpoika ja oppilas ennen toista maailmansotaa.
Shōdōkan-aikido (Tomiki-aikidō): Perustettu 1967, perustaja Kenji Tomiki.
Morihei Ueshiban kuoleman jälkeen Aikikai-aikidōsta eronneet aikidotyylit:
Iwama Shinshin Aikishūrenkai: Hitohiro Saitōn vuonna 2004 perustama organisaatio. Hitohiron isä, Morihiro Saito oli Morihei Ueshiban lähimpiä oppilaita.
Shinshin tōitsu -aikidō eli ki-aikidō: Perustettu 1974. Perustaja Kōichi Tōhei.
Keijutsukai-aikidō: Virallisesti perustettu helmikuussa 1980 Tokiossa, perustaja Thomas H. Makiyama.
Tendō-ryū-aikidō: Perustettu 1982, perustaja Kenji Shimizu. Perusti ”Shimizu-dōjōn” vuonna 1969, mutta nimesi tyylin uudelleen Tendōkaniksi vuonna 1975.
Fugakukai International Association: Perustettu 1982, perustuu Shōdōkan-tyyliin, mutta ilman kilpailua.
Kokusai aikidōkenshūkai, Kobayashi Hirokazu -ha tai Kobayashi aikidō: Perustettu 1982. Perustaja Hirokazu Kobayashi.
Kokikai Aikido International: Perustettu 1986, perustaja Shuji Maruyama.
Yōshōkan: Perustettu 1991, perustaja Takashi Kushida, Yōshinkanaikidōn pääohjaajia.
Aikido Yuishinkai International: Perustettu 1996, perustaja Koretoshi Maruyama.
Seuraavien lajien nimessä on aikido, mutta kyseisillä lajeilla ei ole yhteyttä Ueshiban kehittämään aikidoon:
Kōrindō-aikidō: Perustaja Minoru Hirai.
Nihon Goshin Aikido: Perustaja Shōdō Morita.
Aikido Suomessa
Aikidon harjoittelu Suomessa alkoi vuonna 1970, jolloin Toshikazu Ichimura tuli esittelemään aikidoa Suomeen. Ensimmäinen alkeiskurssi järjestettiin Meido-Kanissa,
jossa alkoivat ensimmäisenä myös säännölliset harjoitukset.
Aikidon harrastajia on nykyään noin 3000, joista noin kolmasosa on naisia.
Aikidoliittoon rekisteröityneitä seuroja on 64 (v. 2008).
Alussa varsinaisia mustan vyön aikido-opettajia oli hyvin vähän, ja seuran opettaja saattoi usein olla amatööri ja esimerkiksi 1. kyūn haltija. Nykyisin löytyy useita 6. danin ja 5. danin miehiä sekä naisia, ja monien seurojen opetus on erittäin korkeatasoista, kiitos kiinteiden Japanin-yhteyksien.
Lähteet
Yleiset lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Aikikai Foundation
Suomen aikidoliitto
AikiWeb
Aikido Journal
Introduction of Aikido Japanese Aikido master Ichiro Shishiya teaches us a lot of techniques of Aikido.
Suomen Aikidoliiton jäsenseurat
Sandokai
Fudoshin
Nozomi
Seulonnan keskeiset artikkelit |
4 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Algebrallinen%20luku | Algebrallinen luku | Algebrallinen luku tarkoittaa sellaista reaali- tai kompleksilukua , joka on kokonaislukukertoimisen polynomin nollakohta eli toteuttaa yhtälön . Polynomin
aste tulee olla positiivinen, jolloin vähintään yksi kertoimista poikkeaa nollasta. Jos vain poikkeaa nollasta, on kyseessä vakiofunktio, joka ei täytä edellä mainittua ehtoa. Yleensä algebrallinen luku on kompleksinen, mutta tietyillä ehdoilla se voi olla myös reaalinen, rationaalinen tai kokonainen.
Polynomia, jonka korkeimman asteen termin kerroin on ja muut kertoimet ovat kokonaislukuja, kutsutaan pääpolynomiksi. Pääpolynomin nollakohtaa kutsutaan algebralliseksi kokonaisluvuksi tai kokonaiseksi algebralliseksi luvuksi.
Määritelmästä seuraa algebran peruslauseen mukaisesti, että polynomin nollakohdan avulla voidaan päätellä sen yhden tekijän olevan binomi . Algebralliseen lukuun voidaan liittää useita polynomeja, joissa on tämä tekijä. Sitä polynomia, jonka aste on matalin, kutsutaan minimaalipolynomiksi. Minimaalipolynomin aste on samalla algebrallisen luvun aste.
Voidaan todistaa, että algebrallisen luvun minimaalipolynomi on yksikäsitteinen ja että minimaalipolynomi on aina tekijänä muissa luvun polynomeissa. Lisäksi minimipolynomi on aina jaoton. Samaan polynomiin liittyvät algebralliset luvut ovat toistensa konjugaatteja.
Johdanto
Merkintä
Algebrallisten lukujen joukkoa merkitään joskus tai . Niitä kompleksilukuja, jotka eivät ole algebrallisia lukuja eli , kutsutaan transkendenttiluvuiksi.
Algebrallinen yhtälö
Algebrallisen yhtälön juuret ovat algebrallisia lukuja. Algebrallinen yhtälö muodostetaan laskettaessa polynomin nollakohtia
eli
missä Joskus yhtälön ensimmäisen termin kerroin jaetaan molemmista puolista pois, jolloin saadaan pääpolynomin yhtälö
ja jonka kertoimet ovat rationaalilukuja
Koska yhtälön molemmat puolet voi kertoa luvulla , voidaan algebrallisen yhtälön kertoimiksi sallia myös rationaaliluvut.
Esimerkkejä algebrallisista yhtälöistä ja -luvuista
Luvun voi todeta algebralliseksi, jos keksii sille rationaalilukukertoimisen polynomiyhtälön, jonka juuri luku on. Luvun asteen voi päätellä retusoimalla polynomin tekijöitä. Seuraavassa on joitakin esimerkkejä lukuisasta soveltamiskentästä.
Ensimmäisen asteen luvut
Jos polynomi kerroin , saadaan pääpolynomi. Tämän polynomin algebralliset luvut ovat kokonaislukuja, joiden aste on 1. Tällöin voidaan merkitä . Kaikki rationaaliluvut ovat algebrallisia lukuja, jotka toteuttavat 1. asteen polynomiyhtälön
Tästä nähdään, että .
Toisen asteen luvut
Erilaisia esimerkkejä:
Kokonaislukujen juuriluvut ovat pääpolynomin nollakohtina toisen asteen algebrallisia kokonaislukuja, jotka ovat lisäksi toistensa konjugaatteja.
Irrationaalinen on toista astetta oleva algebrallinen luku, sillä se on algebrallisen yhtälön juuri.
Kokonaislukukertoimisen toisen asteen polynomiyhtälön kaikki ratkaisut ovat algebrallisia lukuja. Joukossa on myös paljon erilaisia irrationaaliratkaisuja.
Kultainen leikkaus on luku
joka on polynomin nollakohta.
Imaginaariyksikkö on toista astetta oleva algebrallinen luku, sillä se toteuttaa yhtälön .
Muita algebrallisia lukuja
Kaikki luvut, jotka saadaan polynomin kertoimista peruslaskutoimituksilla ja n-asteisella juuretuksella, ovat algebrallisia lukuja.
Trigonometriset funktiot, joiden argumenttina olevalla :llä on rationaalikerroin, ovat algebrallisia lukuja. Esimerkiksi jokainen algebrallinen luku , ja on minimaalipolynomin nollakohta. Tämä tekee luvuista toistensa kolmannen asteen konjugaatteja.
Myös luvut , , ja ovat minimaali- ja pääpolynomin nollakohtia ja ovat toistensa neljännen asteen konjugaatteja ja algebrallisia kokonaislukuja.
Algebrallisten lukujen yleisiä ominaisuuksia
Algebralliset luvut
Voidaan myös todistaa, että kompleksiluku on toisen asteen algebrallinen luku, jos luvut ja ovat algebrallisia. Silloin on myös liittoluku algebrallinen.
Tiheys
Algebrallisten lukujen joukko on tiheä, jolloin kahden mielivaltaisen algebrallisen luvun välistä löytyy aina kolmas algebrallinen luku riippumatta kuinka lähellä ensin mainitut kaksi lukua olivat.
Algebrallisten lukujen mahtavuus
Algebrallisten luvut ovat numeroituvasti ääretön joukko, jonka mahtavuus on siis . Transkendenttisten lukujen mahtavuus on kuitenkin ylinumeroituvasti ääretön.
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Pahikkala, J.: Kirjoituksia matematiikasta
Halko, Aapo: Joukko-oppia reaaliluvuilla
Algebra
Lukuavaruudet |
5 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Alkuluku | Alkuluku | Alkuluku on lukua 1 suurempi luonnollinen luku, joka ei ole jaollinen muilla positiivisilla kokonaisluvuilla kuin yhdellä ja itsellään. Alkulukujen joukkoa merkitään kirjaimella P. Pienimmät kymmenen alkulukua ovat 2, 3, 5, 7, 11, 13, 17, 19, 23 ja 29. Alkulukuja on ääretön määrä. Lukua 1 suurempaa kokonaislukua, joka ei ole alkuluku, sanotaan yhdistetyksi luvuksi. Lukua 1 ei lueta alkuluvuksi, vaikka se onkin jaoton luku, jotta alkulukuja koskevien matemaattisten lauseiden muotoilu olisi yksinkertaisempaa.
Alkulukujen laskemiseksi on olemassa useita algoritmeja. Yksi yksinkertaisimmista algoritmeista on Eratostheneen seula, joskin se on työläs ja hidas suurten alkulukujen etsimiseen.
Kaksi lukua ovat alkulukuja toistensa suhteen eli keskenään jaottomia, jos niillä ei ole ykköstä suurempia yhteisiä tekijöitä.
Historiaa
1600-luvulla elänyt ranskalainen matemaatikko Pierre de Fermat tarkasteli ensimmäisiä lukuja epänegatiivisten kokonaislukujen n funktiossa
ja päätteli virheellisesti, että kaikki näin saadut luvut eli Fermat’n luvut (3, 5, 17, 257, 65537, …) olisivat alkulukuja.
Luonnolliset luvut tulona
Jokainen luonnollinen luku paitsi voidaan jakaa alkulukutekijöihin eli kirjoittaa alkulukujen tulona. Voidaan osoittaa, että tämä tekijöihin jako on yksikäsitteinen lukuun ottamatta tekijöiden järjestystä (aritmetiikan peruslause). Voidaan esimerkiksi kirjoittaa
.
Tekijöihinjakoa, jossa alkulukutekijät ovat suuruusjärjestyksessä, kutsutaan kanoniseksi alkulukuhajotelmaksi.
Ominaisuuksia
Jos p on alkuluku, niin (Wilsonin lause).
Mikäli ja ovat keskenään jaottomia, niin on olemassa äärettömän monta alkulukua muotoa , missä on luonnollinen luku.
Mikäli on alkuluku ja on kokonaisluku, niin on jaollinen luvulla (Fermat’n pieni lause).
Jokaiselle alkuluvulle on olemassa luonnollinen luku siten että .
Jokaiselle alkuluvulle on olemassa luonnollinen luku siten että .
Määrän äärettömyys
Eukleides antoi vanhimman tunnetun todistuksen alkulukujen määrän äärettömyydelle. Todistus on lyhyesti seuraava:
Ota äärellinen joukko perättäisiä alkulukuja. Kerro ne kaikki keskenään ja lisää yksi. Tulos ei ole jaollinen valitun joukon alkuluvuilla, koska jakojäännökseksi jää tällöin yksi. Niinpä sen täytyy olla joko uusi alkuluku tai jaollinen alkuluvulla, joka ei kuulunut valittuun joukkoon.
Tiheys
Alkuluvuille on olemassa laskufunktio . Merkintä tarkoittaa lukua n pienempien alkulukujen määrää. Alkulukujen tiheys on laskeva.
Alkulukulause antaa asymptoottisen arvion -funktion käyttäytymiselle. Sen nojalla
Tämä merkintä ei tarkoita sitä, että näiden funktioiden arvojen erotus lähestyy nollaa, kun x lähestyy ääretöntä, vaan sitä, että niiden arvojen osamäärä lähestyy yhtä, kun x lähestyy ääretöntä. Arvion antama virhe voi siis olla suurikin, mutta suhteutettuna x:ään se on tarpeeksi pieni, jotta arvio on hyödyllinen.
Alkulukuteoreeman esitti ensimmäisen kerran Gauss konjektuurina 1800-luvulla. Sen todistivat toisistaan riippumatta Hadamard ja de la Vallée Poussin vuonna 1896.
Eräs alkulukukaava
Seuraava funktio tuottaa luonnollisen luvun eri arvoilla kaikki alkuluvut ja vain ne:
.
Tämän lausekkeen arvo on , jos tämä on alkuluku, muussa tapauksessa 2. Luvun arvoilla 1 – 12 lauseke saa arvot 2, 3, 2, 5, 2, 7, 2, 2, 2, 11, 2 ja 13.
Kaavan hyöty on kuitenkin lähinnä teoreettinen, koska kertoman laskeminen on erittäin työlästä tietokoneillekin.
Esimerkiksi alkulukua varten täytyy laskea luvun kertoma, joka on .
Ohjelman pseudokoodi:
define factorial(n):
if n == 0 or n == 1:
return 1
else:
return n * factorial(n - 1)
k = read_integer()
for n in 1 to k:
c = factorial(n)
prime = 2 + (2 * c mod (n + 1))
if prime not in seen_primes:
seen_primes.insert(prime)
print prime
Suurimpia tunnettuja alkulukuja
Suurin tunnettu alkuluku on . Tässä luvussa on 24 862 048 numeroa. Se on 51. tunnettu Mersennen alkuluku.
Toiseksi suurin tunnettu alkuluku on . Tässä luvussa on 23 249 425 numeroa. Se on 50. tunnettu Mersennen alkuluku.
Kolmanneksi suurin tunnettu alkuluku on . Tässä luvussa on 22 338 618 numeroa. Se on 49. tunnettu Mersennen alkuluku. Alkuluvun löysi 7. tammikuuta 2016 GIMPS-projektissa mukana ollut tietokone.
Neljänneksi suurin tunnettu alkuluku on . Tässä luvussa on noin 17 miljoonaa numeroa. Se on 48. tunnettu Mersennen alkuluku. Alkuluvun löysi 25. tammikuuta 2013 Central Missourin yliopiston professori Curtis Cooperin tietokone, joka osallistui GIMPS-projektiin.
Viidenneksi suurin tunnettu alkuluku on . Tässä luvussa on 12 978 189 numeroa. Se on 45. tunnettu Mersennen alkuluku. Alkuluvun löysi 23. elokuuta 2008 University of California, Los Angelesin matematiikan osaston tietokone, joka osallistui GIMPS-projektiin.
Kuudenneksi suurin tunnettu alkuluku on . Tässä luvussa on 12 837 064 numeroa. Se on 47. tunnettu Mersennen alkuluku. Alkuluvun löysi 12. kesäkuuta 2009 Odd Magnar Strindmo, joka osallistui GIMPS-projektiin.
Seitsemänneksi suurin tunnettu alkuluku on . Tässä luvussa on 11 185 272 numeroa. Se on 46. tunnettu Mersennen alkuluku. Alkuluvun löysi 6. syyskuuta 2008 Hans-Michael Elvenich Saksan Langenfeldistä, joka osallistui GIMPS-projektiin. Tämä oli ensimmäinen epäjärjestyksessä löytynyt Mersennen alkuluku sitten vuoden 1988.
Suurin tunnettu alkuluku, joka ei ole Mersennen alkuluku, on . Tässä luvussa on 9 383 761 numeroa. Se löydettiin Seventeen or Bust -projektin avulla 31. lokakuuta 2016.
Avoimia kysymyksiä
Matematiikassa on monia alkulukuja koskevia avoimia kysymyksiä, joista varmastikin tunnetuin on Riemannin hypoteesi. Alla on lueteltu muita tunnettuja avoimia kysymyksiä.
Voidaanko jokainen lukua 2 suurempi parillinen luku esittää kahden alkuluvun summana? (Goldbachin konjektuuri)
Onko Fibonaccin lukujonossa ääretön määrä alkulukuja (Fibonaccin alkuluvut)?
Onko olemassa äärettömän monta sellaista alkulukua, joiden etäisyys lähimmästä alkuluvusta on 2, toisin sanoen, onko alkulukupareja äärettömän monta?
Katso myös
Jaksollinen funktio, Esimerkki 3.
Yhdistetty luku
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Seventeen or Bust -projekti, jonka tarkoituksena on löytää suuria alkulukuja ja määrittää pienin Sierpinskin luku.
GIMPS-projekti, jonka tarkoituksena on etsiä suuria Mersennen alkulukuja
Topics in Multiplicative Number Theory (väitös).
Lukujonot
Seulonnan keskeiset artikkelit
Alkuluvut |
6 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Au | Au | Au tarkoittaa seuraavia:
Afrikan unioni, AU, 53 Afrikan valtion muodostama yhteistyöjärjestö
Alastaron Urheilijat, AU, suomalainen urheiluseura
Alavuden Urheilijat, AU, suomalainen urheiluseura
aliupseeri, au, sotilasarvoltaan upseereiden ja miehistön väliin sijoittuva sotilasjohtaja
astronominen yksikkö, tunnus AU, au, a.u. tai ua, englannin sanoista astronomical unit, Maan keskimääräinen etäisyys Auringosta
au, äänitiedostomuoto
Au, Sydän, sydän -yhtyeen albumi
Au, kunta Sveitsissä, Sankt Gallenin kantonissa
Auran rautatieasema, liikennepaikkalyhenne Au, rautatieasema Suomessa
avioliiton ulkopuolella, au., avioliiton ulkopuolella syntyneestä lapsesta käytettävä merkintä
kaupungin vuonna, a.u., latinan sanoista anno urbis, vuosiluvun lisämerkintä, jonka pohjana on Rooman perustamisajankohta
. |
7 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Alankomaat | Alankomaat | Alankomaat eli Hollanti () on maa ja itsenäinen valtio, joka sijaitsee pääosin läntisessä Euroopassa, Pohjanmeren rannalla. Lisäksi Alankomaiden Karibia käsittää kolme Alankomaihin kuuluvaa saarta; Bonaire, Saba ja Sint Eustatius. Yhdessä Curaçaon, Sint Maartenin ja Aruban kanssa Alankomaat muodostaa Alankomaiden kuningaskunnan.
Euroopassa Alankomaat rajoittuu idässä Saksaan, etelässä Belgiaan ja pohjoisessa sekä lännessä Pohjanmereen. Maan pinta-ala on . Väkiluku oli vuoden 2021 lopussa 17,6 miljoonaa. Maan pääkaupunki on Amsterdam, mutta valtionhallinto sijaitsee Haagissa, joka on asukasluvultaan maan kolmanneksi suurin kaupunki. Maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Rotterdamissa on Euroopan suurin konttisatama. Maan neljänneksi suurin kaupunki on Utrecht. Maan tiheimmin asuttua aluetta, johon kuuluvat Amsterdamin, Rotterdamin, Haagin ja Utrechtin kaupungit sekä niiden ympäristö, kutsutaan Randstadiksi.
Maantieteellisesti Alankomaat on ainutlaatuinen, sillä lähes kolmasosa siitä sijaitsee merenpinnan tason alapuolella. Puolet väestöstä asuu merenpinnan tason alapuolella tai 350 kilometriä pitkällä rannikolla.
Alankomaita kutsutaan usein myös nimellä Hollanti, joka tarkasti ottaen tarkoittaa kahta maakuntaa, Etelä- ja Pohjois-Hollandia, jotka kuuluvat maan kahteentoista maakuntaan. Kotimaisten kielten keskuksen ohjeiden mukaan Hollanti on suomen kielessä käytössä oleva nimitys samaan tapaan kuin Alankomaat. Maan kansalaista kutsutaan Kotimaisten kielten keskuksen mukaan alankomaalaiseksi tai hollantilaiseksi.
Alankomaat on yksi Euroopan unionin perustajajäsenistä. Belgian ja Luxemburgin kanssa se muodostaa niin sanotut Benelux-maat.
Maantiede
Pinnanmuodot
Alankomaat on pieni ja alava maa, jolla on pitkä rantaviiva Pohjanmereen. Laajat alueet maan etelä- ja pohjoisosissa ovat meren pinnan alapuolella ja suuri osa maasta on vain 30 metriä merenpinnan yläpuolella. Esimerkiksi koko Flevolandin provinssi, jossa on myös maailman suurin tekosaari, on muodostettu valtaamalla alaa patoamalla merestä ja kuivattamalla näin syntynyt polderi. Kuivattamisen apuna on käytetty maavalleja ja kanavia, sekä tuulimyllyjen pyörittämiä pumppuja pumppaamaan vettä pois maavallien rajaamilta alueilta, jotka ovatkin nyt merenpinnan alapuolella.
Maan korkein kohta Vaalserberg maan kaakkoisimmassa pisteessä on 322,7 metriä merenpinnan yläpuolella ja se kuuluu Ardennien vuoristoon.
Pohjanmeren vuoden 1953 tulvakatastrofin jälkeen kehitettiin mittava patoamissuunnitelma Deltawerken Zeelandin suistoalueen tulvariskin vähentämiseksi. Työt käynnistettiin 1958, ja ne saatiin valtaosin valmiiksi vuonna 2002. Uloimpia ensisijaisia penkereitä korotettiin sekä toissijaisia matkalta, ja niitä on vahvistettu tämänkin jälkeen. Deltawerken on yksi suurimmista ihmiskunnan tekemistä rakennelmista.
Maan jakaa kahteen pääosaan kolme jokea: Rein (), Waal ja Maas. Alankomaiden lounaisosa on itse asiassa yksi iso jokien suistoalue.
Kallioperä
Alankomaiden vanhimmat kivet ovat peräisin kivihiilikaudelta. Slochterenin alueella kivihiilikauden kerrostuman pintakerros on hiekkakiveä. Alue tunnetaan maakaasuesiintymistään. Permikauden loppupuolella Alankomaiden pohjoisosiin muodostui suuria vuorisuolaesiintymiä.
Triaskauden jälkeen alkoi 20 miljoonaa vuotta kestänyt vaihe, jolloin syntyi sedimenttikiviä. Osa niistä sisältää öljyä, ja tällöin syntyivät öljykentät Pohjanmeren alle. Liitukaudella nykyinen Alankomaiden alue oli kokonaan meren alla. Kenotsooisella kaudella syntyneitä savikerrostumia kaivetaan nykyisin ylös tiilien tekemistä varten. Jääkaudet muuttivat maisemaa rajusti kerrostaen alueelle moreenia ja savea. Ne toivat myös suuria siirtolohkareita. Veiksel-jääkauden jäätikkö ei ulottunut Alankomaihin, mutta sen aikana alueelle tuli paljon hiekkaa.
Jääkausien jälkeen maisemaa on muovannut merenpinnan nousu ajan. Savea kerrostui aikaisempien turvemaiden päälle. Dyynit ovat alle vanhoja. Myös Drenthen ja Groningenin alueen laajat turvemaat ovat muodostuneet vasta jääkausien jälkeen.
Ilmasto
Alankomaita hallitsee meri-ilmasto. Maa on enimmäkseen tasaista, ja joet ja kanavat tuovat kosteutta ja tasaavat lämpötiloja. Niinpä ilmastolliset erot ovat pieniä. Rannikolla on leudompaa kuin sisämaassa. Esimerkiksi Vlissingenissä vuoden kylmimmän kuukauden, helmikuun, keskimääräinen alin lämpötila on 1,7 astetta, ja lämpimimmän kuukauden elokuun keskimääräinen ylin 21,3 astetta. Sadetta saadaan kuukausittain millimetriä, mutta kesällä sadepäiviä on vähemmän ja sade silloin rankempaa.
Sisämaata edustavassa De Biltissä on helmikuun keskimääräinen alin lämpötila , ja lämpimimmän kuukauden elokuun keskimääräinen ylin 22,3 astetta. Sadetilastot ovat samansuuntaiset kuin rannikollakin.
Sää vaihtelee päivästä ja vuodesta toiseen suuresti. Talvella sattuu kylmiä kausia, jotka kestävät viikosta kahteen kuukauteen, ja niiden aikana kanavat saattavat jäätyä, jolloin niillä voi luistella. Joinakin talvina jäätä ei tule lainkaan.
Luonto ja luonnonsuojelu
Alankomaat kuuluu lauhkeaan lehtimetsävyöhykkeeseen. Alkuperäinen kasvillisuus on ollut pyökkivaltaista lehtimetsää, mikä on tyypillinen metsätyyppi Pohjanmeren etelärannikoilla Euroopassa. Seassa kasvavat myös tammi, talvitammi ja saarni. Metsä peittää kymmenen prosenttia maa-alasta. Lähes puolet metsistä on Gelderlandin ja Pohjois-Brabantin maakunnissa. Valtion politiikkaan kuuluu edistää metsien monimuotoista käyttöä talouden, virkistyksen, ympäristönsuojelun ja biodiversiteetin näkökulmista. Vuonna 2001 havumetsää oli noin , lehtimetsää . Havumetsä ei ole Alankomaiden luonnollista kasvillisuutta, vaan se on istutusmetsää. Yleisin havupuulaji on mänty, yleisimmät lehtipuut pyökki ja tammi. Lähes kaikki metsät ovat istutettuja, useimmat vuosina 1940–1980, ja yli satavuotiaat metsät ovat hyvin harvinaisia.
Alankomaiden luonto kuuluu maailman tarkimmin tutkittuihin. Kattava lajiluettelo on julkaistu internetissä osana Encyclopedia of Life -hanketta. Maaliskuussa 2011 luettelossa oli yli , eläin- ja sienilajia.
Alankomaissa on kaksikymmentä kansallispuistoa. Niistä kaksi vanhinta, Hoge Veluwe ja Veluwezoom, syntyivät yksityisestä aloitteesta, ja valtio on perustanut 18 muuta 1980-luvun puolivälin jälkeen. Määritelmän mukaan puiston pinta-alan pitää olla ainakin tuhat hehtaaria, ja sillä pitää olla poikkeuksellisia luonnonarvoja. Hoge Veluwessa tavataan saksanhirviä, metsäkauriita, mufloneita ja villisikoja.
Historia
Varhaiselle uudelle ajalle saakka Alankomailla tarkoitettiin paljon nykyistä valtiota laajempaa aluetta, joka käsitti myös Belgian, Luxemburgin sekä osia nykyisestä Ranskasta ja Saksasta. Alue oli aiemmin kelttien asuttama, mutta 100-luvulla eaa. he joutuivat väistymään germaanikansojen (friisit, bataavit) tieltä. Alue liitettiin 50-luvulla eaa. Rooman valtakuntaan, ja kansainvaellusten myötä se tuli frankkien hallintaan. Frankkien valtakunnan vuonna 843 tapahtuneen jaon jälkeen alue pirstoutui vähitellen pieniksi ruhtinaskunniksi, jotka myöhemmin joutuivat Burgundin alaisuuteen ja tulivat Maksimilian I:n avioliiton myötä vuonna 1477 Habsburgien omistukseen.
Kaarle V antoi alueen perintönä Espanjan kuningas Filip II:lle, jonka uskonnollisesti jyrkkä politiikka uskonvainoineen johti vapaussotaan reformoidun opin omaksuneissa Alankomaiden pohjoisissa maakunnissa. Ne julistautuivat itsenäisiksi Alankomaiden tasavallaksi (Yhdistyneet provinssit) vuonna 1581, kun taas eteläiset maakunnat (nykyinen Belgia) jäivät Espanjan yhteyteen.
Saksa ja Espanja tunnustivat Alankomaat itsenäiseksi valtioksi Westfalenin rauhassa vuonna 1648. Rauhansopimus päätti kolmikymmenvuotisen sodan. Samalla päättyi myös Espanjan ja Alankomaiden kahdeksankymmenvuotinen sota.
Alankomaat oli vallannut jo kahdeksankymmenvuotisen sodan aikana siirtomaa-alueita Itä-Intiassa ja laajensi myöhemmin siirtomaitaan muun muassa Etelä-Afrikassa. Samalla Alankomaista tuli tärkeä merenkulku- ja kauppavaltio. Se puolusti asemaansa kahdessa sodassa Englantia vastaan vuosina 1652–1654 (Ensimmäinen Englannin–Hollannin sota) ja 1665–1667 (Toinen Englannin–Hollannin sota), sekä Ranskaa vastaan vuonna 1672 (Ranskan–Hollannin sota). Ranskan vallankumousta seuranneissa sodissa ranskalaiset valtasivat Alankomaat, josta tuli Haagin rauhansopimuksen myötä Ranskan alainen Batavian tasavalta vuonna 1795. Vuonna 1806 se muutettiin Napoleonin veljen Ludvigin hallitsemaksi Hollannin kuningaskunnaksi ja liitettiin vuonna 1810 kokonaan Ranskan toiseen keisarikuntaan.
Napoleonin tappion jälkeen Wienin kongressissa vuonna 1815 muodostettiin Alankomaiden kuningaskunta, jonka hallitsijaksi tuli Orania-Nassaun suvun Vilhelm I. Kuningaskuntaan liitettiin myös nykyinen Belgia, joka kuitenkin irrottautui itsenäiseksi kuningaskunnaksi vuonna 1830. Luxemburgista tehtiin suurherttuakunta, jonka suurherttuana oli Alankomaiden kuningas. Sotilaallisen merkityksensä tähden alueen ei annettu liittyä osaksi Alankomaiden kuningaskuntaa. Sen sijaan Luxemburg kuului Saksan liittoon ja sen puolustus oli annettu Preussin tehtäväksi. Vilhelm I luopui kruunusta vuonna 1840 poikansa Vilhelm II:n hyväksi. Tämän seuraajaksi tuli vuonna 1849 Vilhelm III. Kuningas Vilhem III:n kuoltua vuonna 1890 Vilhelmiina peri muun maan hallinnan, mutta Luxemburgin suurherttuakunta irtaantui hallintoliitosta ja siirtyi Nassau-Weilburgin suvulle vanhan saalilaisen lain mukaisesti.
Alankomaat pysyi puolueettomana ensimmäisessä maailmansodassa ja julistautui puolueettomaksi myös toisen maailmansodan puhjetessa. Saksalaiset kuitenkin miehittivät maan vuonna 1940, jolloin kuningasperhe ja hallitus pakenivat Lontooseen. Alankomaat vapautettiin vasta vuonna 1945. Sodan päätyttyä kuningatar Vilhelmiina palasi takaisin vuonna 1945 ja luopui kruunusta kolme vuotta myöhemmin tyttärensä Julianan hyväksi. Tämä puolestaan luovutti valtaistuimen tyttärelleen Beatrix’lle vuonna 1980. Vuonna 2013 Beatrix luopui vallasta poikansa Willem-Alexanderin hyväksi.
Alankomaat liittyi Natoon ja oli Euroopan unionin edeltäjän, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustajajäseniä. Siirtomaista on enää jäljellä Aruba, Curaçao ja Sint Maarten, kun Indonesia itsenäistyi 1949 ja Suriname 1975.
Politiikka
Alankomaat on ollut perustuslaillinen monarkia vuodesta 1815. Monarkki nimittää hallituksen, jota johtaa pääministeri (holl. Minister-president). Hallitukset ovat rakentuneet vuoroin keskustan ja vasemmiston, vuoroin keskustan ja oikeiston yhteistyölle. Äänioikeuden saa 18 vuoden iässä.
Alankomaiden parlamentti, yleinen säätyjen kokous () on kaksikamarinen ja koostuu alahuoneesta eli toisesta kamarista (Tweede Kamer) ja ylähuoneesta eli ensimmäisestä kamarista (Eerste Kamer). Toisessa kamarissa on 150 jäsentä, jotka valitaan yleisillä vaaleilla joka neljäs vuosi. Ensimmäisessä kamarissa, jolla on vähemmän vaikutusvaltaa kuin toisella kamarilla, on 75 jäsentä. Sen valitsevat ja nimittävät provinssien parlamentit provinssi-parlamenttivaalien jälkeen nelivuotiskaudelle.
Vuoden 2012 vaalien jälkeen toisessa kamarissa ovat edustettuina kristillisdemokraattis-konservatiivinen Kristillisdemokraattinen puolue , sosiaalidemokraattinen Työväenpuolue , vasemmistolainen Sosialistinen puolue , liberaali Vapauden ja demokratian kansanpuolue (VVD; , äärioikeistolainen Vapauspuolue (PVV, , punavihreä GroenLinks (neljä paikkaa), protestanttien ChristenUnie (viisi paikkaa), sosiaaliliberaali Demokraatit 66 ja muut (kymmenen paikkaa).
Vuoden 2017 parlamenttivaaleissa oli ennakoitu oikeistopopulistisen Vapauspuolueen voittoa, mutta sen paikkamäärä jäi kuitenkin 20:een, ja istuvan pääministerin Mark Rutten puolueen VVD:n paikkamääräksi tuli 33. Kristillisdemokraattien CDA-puolue ja liberaali D66-puolue saavat kumpikin 19 paikkaa ja sosialistit ja vihervasemmisto GroenLinks saavat kumpikin 14 paikkaa. Monella taholla tulosta luonnehdittiin torjuntavoitoksi, jolla populismin eteneminen pysähtyi.
Alankomaiden pääministerinä on ollut vuodesta 2010 lähtien liberaalipuolue VVD:n johtaja Mark Rutte, joka on muodostanut vaihtelevia hallituskoalitioita. Vuoden 2017 vaaleissa VVD tuli maan parlamentin suurimmaksi ryhmäksi.
Aluejako
Alankomaiden Euroopassa oleva osa on jaettu kahteentoista provinssiin (provincie). Vuoden 2010 lopussa Karibialla olevien osien hallintoa muutettiin siten, että Alankomaiden Antillit hajotettiin, Curaçaosta ja Sint Maartenista tuli autonomisia alueita ja niiden lisäksi muodostettiin kolme erityisasemassa olevaa kuntaa, Bonaire, St Eustatius ja Saba.
Taulukon lähteet: provinssit Alankomaissa, kunnat, ja itsehallintoalueet.
Väestö
Alankomaissa puhutaan pääosin hollantia, mutta maan pohjoisosassa on friisinkielinen ja eteläisimmässä osassa limburginkielinen vähemmistö. Itärajan tuntumassa puhutaan myös saksaa. Noin 87 prosenttia väestöstä puhuu vieraana kielenä englantia, 70 prosenttia saksaa ja 29 prosenttia ranskaa.
Vuonna 2006 kolmasosalla Amsterdamin, Rotterdamin ja Haagin asukkaista sukujuuret olivat muualla kuin Euroopassa. Puolella Alankomaiden suurten kaupunkien nuorista asukkaista on tausta muualla kuin Euroopassa. Kaiken kaikkiaan noin 11 prosentilla Alankomaiden asukkaista on juuret muualla kuin Euroopassa. Vuonna 2005 arvioitiin, että 80,9 prosenttia alankomaalaisista oli hollantilaisia ja friisejä, 2,4 prosenttia oli indonesialaisia, 2,4 prosenttia saksalaisia, 2,2 prosenttia turkkilaisia, kaksi prosenttia surinamelaisia, 1,9 prosenttia marokkolaisia ja muita väestöryhmiä oli 6,8 prosenttia.
Alankomaalaiset ovat maailman pisimpiä ihmisiä. Vuonna 2001 syntynyt alankomaalainen mies on keskimäärin 182,9 cm pitkä ja saman ikäinen nainen keskimäärin 169,3 cm pitkä. Väestön pituus vaihtelee maantieteellisesti niin, että pohjoisen Friisinmaasta kotoisin olevat ovat 3–3,5 cm pitempiä kuin etelän limburgilaiset. Alankomaalaiset ovat pitäneet maailman ykkössijaa pituudessa vuodesta 1958 lähtien. Viimeisimmät sukupolvet ovat kuitenkin entistä lyhyempiä: aiempi, vuonna 1980 syntynyt sukupolvi saavutti jopa 183,9 cm pituuden miehillä ja 170,7 cm pituuden naisilla. Muutokset väestön pituudessa johtunevat muutoksista ravitsemuksessa.
Uskonto
Vuonna 2015 Alankomaiden väestöstä enemmistö, 50,1 prosenttia, on uskontokuntiin kuulumattomia. Katoliseen kirkkoon kuuluu 23,7 prosenttia. Hollannin protestanttiseen kirkkoon (PKN) kuuluu 5,7 prosenttia ja muita protestantteja on 9,8 prosenttia. Muslimeja on 4,9 prosenttia, hinduja 0,6 prosenttia, buddhalaisia 0,4 prosenttia ja juutalaisia 0,1 prosenttia. Muita uskontoja edustaa 4,6 prosenttia väestöstä. Vuoden 2005 Eurobarometrissä 27 prosenttia hollantilaisista kielsi uskovansa minkäänlaiseen jumalaan ja Synovaten vuonna 2009 teettämän tutkimuksen mukaan joka viides uskoi Jumalan luoneen maailman kuudessa päivässä.
Talous
Alankomaat lähti toisen maailmansodan jälkeen Euroopan yhdentymisen edelläkävijäksi. Se oli mukana muun muassa Euroopan hiili- ja teräsyhteisössä.
Alankomaiden merkittävimmät luonnonvarat ovat Pohjanmeren maakaasu ja -öljy sekä hedelmällinen maaperä. Merkittävimmät vientituotteet ovat elintarvikkeet, koneet ja kulkuneuvot. Alankomaat on ollut elektroniikkateollisuuden edelläkävijä Philipsin johdolla. Muun muassa CD-levy on Philipsin lanseeraama. Alankomaiden 1920-luvulta asti menestyksellinen lentokonetehdas Fokker meni konkurssiin vuonna 1996 kilpailijoiden, etenkin brasilialaisen Embraer-yhtiön, vallatessa sen markkinat.
Vuonna 2009 palvelusektori tuotti 73,7 prosenttia maan bruttokansantuotteesta, teollisuus 24,4 prosenttia ja maatalous 1,9 prosenttia. Tärkeimpiä maatalouden tuotteita ovat viljat, perunat, sokerijuurikas, hedelmät, vihannekset ja karja.
2000-luvun alussa Alankomaat tuotti 60 prosenttia maailman leikkokukista ja 65 prosenttia kukkasipuleista. Siellä on viljelty kukkasipuleita myyntiin yli 400 vuoden ajan. Tyypillisiä sipulikasveja ovat tulppaanit, narsissit, gladiolukset, liljat, amaryllikset ja krookukset. Leikkokukiksi kasvatetaan krysanteemeja, ruusuja, gerberoita ja freesioita. Myös afrikkalaisia leikkokukkia tulee Euroopan markkinoille Alankomaiden kautta suurin määrin.
Rotterdamin syväsatama Europoort vilkastuttaa talouselämää. Se työllistää suoraan noin , ja sen kautta kulkee vuosittain noin 450 miljoonaa tonnia rahtia.
Liikenne
Alankomaissa on yhteensä 27 lentokenttää, joista kahdella on yli kolmen kilometrin pituinen kiitotie. Schipholin kansainvälinen lentoasema oli vuonna 2021 Euroopan kolmanneksi ja maailman matkustajamäärillä mitattuna. Maan toiseksi vilkkain Eindhovenin lentoasema palvelee sekä siviili- että sotilasliikennettä.
Rautatietä on lähes ja moottoritietä , maantietä yhteensä . Yli 50-tonnisille aluksille soveltuvia vesireittejä on . Satamakaupunkeja ovat Amsterdam, IJmuiden, Moerdijk, Rotterdam, Terneuzen ja Vlissingen. Rotterdamin satama Maasjoen suulla on yksi maailman rahtimäärältään suurimmista ja nykyaikaisimmista satamista. World Shipping Councilin vuoden 2020 tilastojen mukaan sen kautta kulki 14,35 miljoonaa TEU-yksikköä eli konttia. Se sijoittui tilastoissa Euroopan suurimmaksi ja maailman kymmenenneksi suurimmaksi rahtiliikennesatamaksi.
Kanavien verkoston ansiosta Alankomaissa on Euroopan tihein sisämaan vesiväylien verkosto. Kanavia pitkin pääsee kaupungista toiseen, ja niillä liikkuu kesäisin paljon huvialuksia. Vuonna 2004 arvioitiin, että kolmannes Alankomaiden sisällä liikkuvasta rahdista viedään vesireittejä pitkin. Vesireitit jatkuvat myös Saksaan ja Ranskaan Reiniä pitkin ja Belgiaan ja Ranskaan Mausea pitkin.
Kulttuuri
Alankomaiden kulttuuria leimaa kaksi jakolinjaa: jako urbaaniin Randstadin kulttuuriin ja maaseudun kulttuuriin sekä maaseudun jakaantuminen Reinjokea pitkin protestanttiseen pohjoiseen ja katoliseen etelään.
Kulttuurin kehittymiseen on vaikuttanut voimallisesti myös kalvinismi kohtuullisuuden, vaatimattomuuden ja yhdenvertaisuuden ihanteineen. Niinpä varakkaat kauppiaatkin rakennuttivat varsin vaatimattomia kaupunkitaloja kanaalien varrelle ranskalaisten ja brittien suosimien kartanoiden ja linnojen sijasta. Siisteys ja järjestys ovat arkkitehtuurin ja kodinsisustuksen tavoitteina. Myös ruokaa on pidetty välttämättömyytenä enemmän kuin ylellisyytenä. Alankomaalaisen keittiön perinneruokiin kuuluvat hernekeitto, kaalipata, ranskanperunat majoneesin kanssa ja silli. Vain lähimpiä ystäviä kutsutaan päivälliselle, mutta kahvittelu on yleinen sosiaalisen kanssakäymisen muoto niin kodeissa kuin työpaikoillakin. Kahvin kanssa tarjotaan tavallisesti yksi keksi, ei seitsemän sortin kakkuvalikoimia. Alankomaiden perinnemaisemissa laiduntaa lypsykarjaa, ja maitotuotteet, voi ja juusto ovat perinteisiä maataloustuotteita. Juustoa tuotetaan paljon vientiin. 60 prosenttia vientijuustosta on goudaa, kakkossijalla on edam.
Alankomaiden maalaustaiteen varhaisvuosien suuria nimiä olivat Pieter Brueghel vanhempi ja Hieronymus Bosch. Kultakaudelta tunnetaan ennen kaikkea Rubens (1577–1640) ja Rembrandt (1606–1669) mutta myös Johannes Vermeer ja Frans Hals. 1800-luvulla oli vähemmän menestystä, kunnes vuosisadan loppupuolella nousi Vincent van Gogh (1853–1890). 1900-luvulla Piet Mondrian oli De stijl -liikkeen kärkinimiä.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Alankomaista kahdeksan kohdetta. Niistä yksi, Vattimeri, on Saksan kanssa jaettu luontokohde. Kulttuurikohteita ovat Amsterdamin puolustusrintama, Droogmakerij de Beemster (Beemsterin polderi), Ir. D.F. Woudagemaal (D.F. Woudan höyrypumppaamo), Kinderdijk-Elshoutin myllyverkosto, Rietveld-Schröder-talo, Schokland ympäristöineen ja Grachtengordelin kanava-alue Amsterdamissa.
Vaikka Alankomaat on Euroopan unionin jäsenvaltio, se kuitenkin poikkeaa näkyvästi muista maista joissain vapaa-ajan viettoon liittyvissä asioissa. Alankomaat on muun muassa ainoa Euroopan maa, jossa kannabistuotteiden myynti on sallittua, kuitenkin vain erityisissä ’coffee shopeissa’. Lisäksi se on yksi harvoista EU-maista, joissa bordellit ovat sallittuja.
Urheilu
Jalkapallo on Alankomaiden suosituin urheilulaji, ja sitä pelaa lähes kaksi miljoonaa ihmistä. Maan miesten maajoukkue on saanut hopeaa kolmesti MM-turnauksessa vuosina 1974, 1978 ja 2010. Toukokuussa 2017 se oli FIFA-rankingissa sijalla 32, mutta parhaimmillaan joukkue on ollut peräti sijalla kaksi. Maan kolme suurta jalkapallojoukkuetta ovat AFC Ajax, Feyenoord Rotterdam ja PSV Eindhoven, ja legendaarisia pelaajia Johan Cruijff, Marco van Basten, Frank Rijkaard ja Ruud Gullit. Alankomaiden pääsarjaa Eredivisieta seurasi kaudella 2009–2010 paikan päällä keskimäärin ottelua kohden.
Alankomaat on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1900 alkaen. Se isännöi Amsterdamissa pidettyjä vuoden 1928 kesäkisoja. Eniten mitaleita maa on saanut pikaluistelussa, uinnissa ja pyöräilyssä. Alankomaiden menestynein olympiaurheilija mitalien määrässä on Anky van Grunsven, jolla on yhdeksän mitalia.
Retkiluistelu on suosittu ja perinteikäs harrastus. Alankomaissa on luisteltu kanavia pitkin yli ja kun vuonna 2009 kanavat jäätyivät pitkästä aikaa, peräti 2,3 miljoonaa alankomaalaista lähti kanaville luistelemaan. Kuuluisin luistelutapahtuma, 11 kaupunkia kiertävä Elfstedentocht, on yritetty järjestää vuodesta 1909 mutta se on onnistunut vasta 15 kertaa. Ilmastonmuutoksen myötä tapahtuman ennustetaan muuttuvan yhä harvinaisemmaksi. Hollantilaisten aloitteesta vastaavaa kilpailua alettiin järjestää Kuopion seudulla Kallavedellä 1980-luvulla.
Alankomaat on menestynyt pikaluistelumaa ja laji on myös hyvin suosittu siellä. Maa on olympialaisten toiseksi menestynein pikaluistelumaa yhdessä Norjan kanssa. Tunnettuja alankomaalaisia pikaluistelijoita ovat muun muassa miesten maailmanennätystä hallussaan pitävä Sven Kramer ja naisten matkoilla menestynyt Ireen Wüst.
Myös uinti on tärkeää alankomaalaisille. Alankomaalaisista lapsista 95 prosenttia osaa uida ja maa on saanut olympialaisista 57 mitalia. Alankomaat on hallinnut varsinkin naisten uintia, jossa se on saanut muun muassa 12 olympiamitalia vapaauinnista ja yhdeksän mitalia sadan metrin vapaauinnin henkilökohtaisesta kilpailusta. Judo on myös suosittua Alankomaissa. Tunnettuja judokoita ovat muun muassa Anton Geesink, Willem Ruska, Angelique Seriese, Mark Huizinga ja Edith Bosch.
Alankomaat on näkyvillä potkunyrkkeilyssä ja alankomaalainen potkunyrkkeily on käytännössä tyylisuuntaus potkunyrkkeilyssä. Alankomaalainen potkunyrkkeily on aggressiivista ja lyönnit ovat tärkeässä osassa.
Lähteet
Aiheesta muualla
EU:n virallinen verkkosivusto
Matkailutoimisto
Databank verkiezingsuitslagen
41.3 Keski-Eurooppa
Seulonnan keskeiset artikkelit |
8 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Alkuaine | Alkuaine | Alkuaine määritellään aineeksi, jonka atomien ytimissä on tietty määrä protoneja. Alkuaineita ei myöskään voida jakaa tai muuttaa toiseksi aineeksi kemiallisessa prosessissa.
Alkuaineet koostuvat atomeista, joiden ytimissä on protoneja, joita kiertää yhtäläinen määrä elektroneja. Protonien lukumäärä määrää alkuaineen järjestysluvun eli niin kutsutun atomiluvun. Saman alkuaineen atomeilla on siten sama atomiluku. Esimerkiksi atomit, joiden ytimessä on kuusi protonia, ovat hiiliatomeja. Ytimessä voi olla vaihteleva määrä neutroneja. Tällaisia saman alkuaineen erilaisia ytimiä kutsutaan alkuaineen isotoopeiksi.
Alkuaineet voivat muodostua joko ioni- tai molekyyliyhdisteeksi ja ne jakautuvat kahdeksi pääryhmäksi, metalleiksi ja epämetalleiksi kemiallisten ominaisuuksiensa suhteen. Jos alkuaineella on sekä metallien että epämetallien ominaisuuksia, sitä kutsutaan puolimetalliksi. Alkuaineet on ryhmitelty tarkemmin rakenteensa perusteella jaksolliseen järjestelmään, minkä avulla voi myös ennustaa alkuaineiden kemiallisia ominaisuuksia. Virallisesti varmennettuja alkuaineita tunnetaan nykyään 118 erilaista, joista 94 esiintyy luonnossa ja loput on valmistettu keinotekoisesti ydinreaktioiden avulla.
Alkuaineiden löytämisen historia
Alkuaine-käsitteellä on pitkä historia. Esimerkiksi Thales piti vettä alkuaineena, josta kaikki muut aineet olisivat syntyneet, myöhemmin eräät muut filosofit pitivät sellaisena ilmaa tai tulta. Myöhemmin tuli yleisesti hyväksytyksi alkujaan Empedokleen esittämä ja myös Aristoteleen kannattama käsitys, että oli olemassa neljä alkuainetta, maa, vesi, ilma ja tuli. Näitä kutsutaan usein klassisiksi alkuaineiksi. Kuitenkin jo vanhoista ajoista oli tunnettu useita sellaisiakin aineita (hiili, rikki ja joukko metalleja), joiden nykyisin tiedetään olevan alkuaineita, mutta yksikään niistä ei ollut sellaiseksi tunnistettu. Nykyinen käsitys alkuaineista on muodostunut vasta 1700–1800-luvuilla.
Varhaiset löydöt
Antiikin aikana tunnettiin alkuaineista hiili, hopea, kupari, rikki, tina, kulta, lyijy, rauta ja elohopea.
1200-luvulla Albertus Magnuksen uskotaan löytäneen arseenin.
1450-luvulla Johan Thölde kuvasi antimonin tieteellisesti.
1500-luvulla tunnettiin jo vismutti, mutta sen kuvasi tarkasti 1753 Claude François Geoffroy.
1526 Paracelsus tunnisti sinkin.
1669 Hening Brand kuvasi fosforin, hieman myöhemmin saman teki Robert Boyle.
1700-luvulla löydetyt alkuaineet
1700-luvulla löydettiin 19 alkuainetta:
1732 koboltti (Georg Brandt)
1741 platina (toisistaan riippumatta Antonio de Ulloa, jonka löytö julkistettiin 1748, ja Charles H. Wood – Amerikan intiaanit tunsivat tämän metallin)
1751 nikkeli (Axel Fredrik Cronstedt)
1755 magnesium (Joseph Black)
1766 vety (Henry Cavendish, sen nimesi Antoine Lavoisier)
1771 happi (Joseph Priestley)
1772 typpi (Daniel Rutherford)
1774 kloori (Carl Wilhelm Scheele) ja mangaani (Johan Gottlieb Gahn)
1778 molybdeeni (Scheele)
1782 telluuri (Franz-Joseph Müller von Reichenstein)
1783 volframi (Juan José ja Fausto Elhuyar)
1789 uraani ja zirkonium (Martin Heinrich Klaproth)
1793 strontium (Klaproth)
1794 yttrium (suomalainen Johan Gadolin)
1797 titaani (Klaproth) ja kromi (Louis Nicolas Vauquelin)
1798 beryllium (Vauquelin)
1800-luvulla löydetyt alkuaineet
1800-luvulla löydettiin pääosa alkuaineista ja huomattiin niissä olevan säännönmukaisuuksia, mikä johdatti Mendelejevin jaksollisen järjestelmän keksimiseen.
1801 vanadiini (Andrés Manuel del Río) ja niobium (Charles Hatchett)
1802 tantaali (Anders Gustaf Ekeberg)
1803 cerium (Martin Heinrich Klaproth, Jöns Jakob Berzelius ja Wilhelm von Hisinger), rodium ja palladium (William Hyde Wollaston), osmium ja iridium (Smithson Tennant)
1807 kalium ja natrium (Humphry Davy)
1808 kalsium ja barium (Davy) sekä boori (Joseph Louis Gay-Lussac ja Louis-Jacques Thenard)
1811 jodi (Bernard Courtois)
1817 litium (Johan August Arfwedson), kadmium (Friedrich Strohmeyer ja samanaikaisesti K.S.L Hermann) ja seleeni (Jöns Jakob Berzelius)
1823 pii (Berzelius)
1825 alumiini (Hans Christian Ørsted)
1826 bromi (Antoine Jérôme Balard)
1828 torium (Berzelius). Vuonna 1798 löydetty beryllium eristettiin puhtaana (Friedrich Wöhler ja samanaikaisesti Antoine Bussy)
1839–1841 lantaani (Carl Gustaf Mosander)
1843 terbium ja erbium (Mosander)
1844 rutenium (Karl Klaus)
1860 cesium ja rubidium (Robert Bunsen ja Gustav Kirchhoff; spektroskopian avulla)
1861 tallium (Sir William Crookes)
1863 indium (Ferdinand Reich ja Theodor Richter)
1868 helium (samanaikaisesti Pierre Jansen ja Norman Lockyer; auringon spektristä. Maapallolta sitä löydettiin vasta 1890-luvulla.)
1874 gallium (Paul Emile Lecoq de Boisbaudran; alkuaineen olemassaolon ja ominaisuudet ennusti Mendelejev 1871)
1878 ytterbium (Jean Charles Galissard de Marignac)
1879 tulium (Per Teodor Cleve), skandium (Lars Fredrik Nilson), holmium (Marc Delafontaine, Jacques-Louis Soret ja Per Teodor Cleve) sekä samarium (de Boisbaudran)
1880 gadolinium (de Marignac)
1885 praseodyymi (Carl Auer von Welsbach; Mosanderin 1839 erottama didymiumiksi kutsuttu aine osoittautui praseodyymiksi ja neodyymiksi)
1886 dysprosium (de Boisbaudran), germanium (Clemens Winkler) ja fluori (Henri Moissan). Monet fluoriyhdisteet oli tunnettu jo kauan aikaisemmin ja niiden oli oletettu sisältävän tuntematonta alkuainetta, jonka monet tutkijat olivat yrittäneet eristää, mutta vasta vuonna 1886 Moissan onnistui sen tekemään.
1894 argon (Lordi Rayleigh ja Sir William Ramsay)
1898 jalokaasut neon, krypton ja xenon (Ramsay), radium ja polonium (Pierre ja Marie Curie)
1899 aktinium (André Debierne)
1900-luvulla löydetyt alkuaineet
1900-luvulla löytyi vielä muutamia alkuaineita luonnosta, mutta suurin osa uusista löydöistä oli lyhytikäisiä keinotekoisia alkuaineita:
1900 radon (Friedrich Enrst Dorn)
1901 europium (Eugène-Anatole Demarçay)
1907 lutetium (Georges Urbain)
1913 protaktinium (Kasimir Fajans, Oswald Göhring, Frederick Soddy, John Cranston, Lise Meitner ja Otto Hahn)
1923 hafnium (Dirk Coster ja György Hevesy)
1925 renium (Walter Noddack ja Ida Tacke)
1937 teknetium (Carlo Perrier ja Emilio Segrè; ensimmäinen keinotekoinen alkuaine)
1939 frankium (Marguerite Perey; viimeinen luonnosta löytynyt alkuaine)
1940 astatiini (Dale R. Corson, K.R. Mackenzie ja Segrè)
1940 neptunium (Edwin McMillan ja Philip H. Abelson)
1940 plutonium (Glenn T. Seaborg, Arthur C. Wahl, Joseph W. Kennedy ja Segrè)
1944 curium ja amerikium (Seaborg)
1945 prometium (Jacob A. Marinsky)
1949 berkelium (Albert Ghiorso, Seaborg, Stanley G. Thompson ja Kenneth Street Jr.)
1950 kalifornium (Ghiorso, Seaborg, Thompson ja Street)
1952 einsteinium (sekä Argonnen ja Los Alamosin laboratorioissa että Kalifornian yliopistossa)
1953 fermium (sekä Argonnen ja Los Alamosin laboratorioissa että Kalifornian yliopistossa) ja mendelevium (Seaborg ja Evans G. Valens)
1958 nobelium (Ghiorso, Seaborg, John R. Walton ja Torbørn Sikkeland)
1961 lawrencium (Ghiorso, Sikkeland, Almon Larsh ja Robert M. Latimer)
1964 rutherfordium (Dubnan ydintutkimuskeskus Neuvostoliitossa)
1970 dubnium (Ghiorso)
1974 seaborgium (Kalifornian yliopiston ydintutkimuskeskus)
1976 bohrium (Juri Oganesjan Dubnan ydintutkimuskeskuksessa; varmistettiin GSI:ssä 1982)
1982 meitnerium (Peter Armbruster ja Gottfried Münzenberg)
1984 hassium (Armbruster ja Münzenberg)
1994 darmstadtium ja röntgenium (S. Hofmann ja V. Ninov)
1996 kopernikium (Hofmann ja Ninov)
1999 flerovium (Dubnan ydintutkimuskeskus)
2000-luvulla löytyneet alkuaineet
2000 livermorium (Dubnan ydintutkimuskeskus ja Lawrence Livermoren laboratorio)
2003 moskovium (Dubnan ydintutkimuskeskus ja Lawrence Livermoren laboratorio)
2004 nihonium (K. Morita työryhmineen (RIKEN japanissa))
2006 oganesson (Dubnan ydintutkimuskeskus ja Lawrence Livermoren laboratorio)
2010 tennessiini (Dubnan ydintutkimuskeskus ja Lawrence Livermoren laboratorio)
Maapallon ja maailmankaikkeuden yleisimmät alkuaineet
Happi on yleisin alkuaine maankuoressa ja pii toiseksi yleisin (massan perusteella). Koko maapallon yleisin on rautapitoisen ytimen vuoksi rauta, hapen ollessa toiseksi yleisin.
Kymmenen maailmankaikkeuden yleisintä alkuainetta esitettynä miljoonasosina (parts per million):
Uusien alkuaineiden etsiminen
Alkuaineita voidaan valmistaa laboratorio-olosuhteissa. Tällaisia keinotekoisia alkuaineita ovat mm. livermorium, einsteinium ja seaborgium. Kokeellisesti tuotetuille aineille annetaan ensin väliaikainen nimi joka muodostuu kolmesta peräkkäisestä lukusanaa ilmaisevasta latinalais- tai kreikkalaisperäisestä tavusta, kuten yksi-yksi-yksi (un + un + un + ium = unununium, alkuaine 111), riippuen aineen järjestysluvusta. Alkuaineen nimen perään lisätään myös liite -ium. Aineen päätymisestä virallisesti alkuaineiden listaan päättää IUPAC.
Katso myös
Luettelo alkuaineista
Nukleosynteesi
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Seulonnan keskeiset artikkelit |
10 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20alkuaineista | Luettelo alkuaineista | Tämä on luettelo tunnetuista alkuaineista.
Katso myös
Alkuaineiden jaksollinen järjestelmä
Huomautukset
Lähteet
Alkuaineista kemiallisen merkin mukaan
Alkuaineista kemiallisen merkin mukaan
Seulonnan keskeiset artikkelit |
12 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Avaruussukkula | Avaruussukkula | Avaruussukkula on uudelleen käytettävä miehitetty avaruusalus. Avaruussukkuloilla voidaan kuljettaa satelliitteja ja muuta rahtia sekä Maan matalalle kiertoradalle että takaisin Maahan. Toistaiseksi vain Nasa on ottanut avaruussukkulan käyttöön. Vuoden 1998 lopusta Nasa on käyttänyt avaruussukkuloitaan ennen kaikkea kansainvälisen avaruusaseman (ISS) rakennustöissä ja miehistön kuljetuksessa. Viimeinen Nasan avaruussukkulalento STS-135 laukaistiin Atlantis-avaruussukkulalla ISS-avaruusasemalle 8. heinäkuuta 2011. 30 vuotta kestänyt Nasan avaruussukkulaohjelma päättyi Atlantiksen laskeuduttua Kennedyn avaruuskeskukseen Floridaan 21. heinäkuuta 2011 kello 12.57 Suomen aikaa.
Ainoat käytössä olleet avaruussukkulat olivat Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinto Nasan omistuksessa. Nasa rakensi viisi avaruuslentoihin soveltuvaa sukkulaa (kuudes sukkula, testisukkulana käytetty Enterprise ei soveltunut avaruuslentoihin), joista kaksi tuhoutui onnettomuuksissa. Sukkulaohjelma maksoi Nasalle vuosina 1971–2010 192 miljardia dollaria eli 1,5 miljardia dollaria per lento.
Nasan lisäksi Neuvostoliitto lähetti täysimittaisen mutta miehittämättömän Buran-sukkulan avaruuteen koelennolle vuonna 1988; lento kuitenkin jäi neuvostoliittolaisen sukkulan ainoaksi. Lisäksi sukkulatyyppisiä avaruusaluksia on suunnitellut ESA sekä muutamat Länsi-Euroopan maat yhteistyössä keskenään.
Avaruussukkulat ovat monimutkaisimpia ihmisen rakentamia kulkuneuvoja. Nasan 135 avaruuslennosta kaksi päättyi onnettomuuteen (noin 1,5 % lennoista). Alun perin sukkuloista suunniteltiin helppokäyttöisiä ja turvallisia, mutta sukkulat eivät täysin vastanneet näitä suunnitelmia. Alkujaan suunniteltiin myös, että juuri lennolta laskeutunut sukkula voisi lähteä uudelleen matkaan jo viikon sisällä, mutta todellisuudessa aikaa saattaa kulua vähintään muutamia kuukausia.
Nasan avaruussukkula on viralliselta nimeltään Space Transportation System (STS), mutta käyttöön on vakiintunut termi Shuttle eli sukkula.
Nasan avaruussukkula
Historiaa
Ensimmäisenä sukkula-ajatusta kehitteli itävaltalainen Eugen Sänger 1930-luvulla.
Nasan avaruussukkuloiden kehittely alkoi tammikuussa 1972, jolloin Yhdysvaltain silloinen presidentti Richard Nixon ilmoitti halvan ja uudelleenkäytettävän avaruusaluksen kehitystyön aloittamisesta. Kehittelyn alussa yhden lennon keskihinnaksi arvioitiin 10-20 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Laskelmat osoittautuivat kuitenkin vääriksi, sillä vuoden 2005 arvion mukaan sukkulaohjelma on tullut maksamaan Nasalle kaikkiaan 145 miljardia dollaria. Kaavailtujen 10–20 miljoonan dollarin laukaisukulujen todelliseksi hinnaksi tuli keskimäärin noin 500 miljoonaa dollaria.
Nasan ensimmäinen avaruussukkula, eli Enterprise (OV-101) valmistui 17. syyskuuta 1976, muttei koskaan lentänyt avaruuteen asti. Enterprise oli alkujaan suunniteltu lentämään avaruuteen, mutta myöhemmin Challengerin muuttaminen avaruuslentoihin soveltuvaksi tuli halvemmaksi, ja Enterprise jäi maan pinnalle. Enterprisella tehtiin kuitenkin muutamia lentoja ilmakehässä vuonna 1977. Vähäisistä lennoista huolimatta Enterprisesta tehtiin kaikkien muiden Nasan avaruussukkuloiden perusmalli. Myös nyt jo tuhoutunut Challenger-sukkula oli alkujaan tarkoitettu vain testikäyttöön, mutta Nasan insinöörit muuttivat sen avaruuskelpoiseksi 1980-luvun alussa.
Ensimmäinen avaruuteen lentänyt sukkula oli vuonna 2003 tuhoutunut Columbia-sukkula. Sukkulan suunnittelusta ja rakentamisesta vastasi nykyään Boeing-yhtiöön kuuluva Rockwell. Valmis sukkula toimitettiin Kennedyn avaruuskeskukseen maaliskuussa 1979 ja se lähti neitsytlennolleen STS-1 12. huhtikuuta 1981 mukanaan kaksi astronauttia.
Vuonna 1983 Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ehdotti Space Station Freedom -nimisen avaruusaseman rakentamista. Avaruussukkulat olivat projektissa hyvin tärkeässä osassa, sillä niiden lisäksi vain jo käytöstä poistetuilla Saturn V -raketeilla pystyttiin viemään avaruusaseman suurimmat osat paikoilleen. Myöhemmin projekti nimettiin Space Station Alphaksi ja hankkeeseen tuli kansainvälisiä kumppaneita. Nykyään asema tunnetaan nimellä Kansainvälinen avaruusasema (ISS). Avaruussukkulat olivat projektissa tärkeässä osassa. Ensimmäinen avaruussukkulalento ISS-avaruusasemalle oli STS-88 joulukuussa 1998.
Vuonna 1986 tapahtuneen Challenger-sukkulan onnettomuuden jälkeen suuri yleisö alkoi menettää kiinnostustaan avaruusmatkailuun ja NASA joutui rahoitusvaikeuksiin. Kestikin kaksi vuotta, ennen kuin seuraava sukkula laukaistiin matkaan, koska sukkulaan tehtyjen turvallisuusparannusten toteuttaminen vei aikaa. NASA on tehnyt 91 avaruuslentoa Challengerin onnettomuuden jälkeen.
1980- ja 1990-luvuilla avaruussukkuloiden tärkeimpiin tehtäviin kuului viedä satelliitteja ja avaruusluotaimia avaruuteen. Päätehtäviin kuuluivat myös avaruusasemien, kuten ISS:n ja Mirin ruoka- ja happivarastojen täydentäminen. Vilkkainta sukkulaliikenne oli tilastollisesti katsottuna 1990-luvulla, jolloin Nasa laukaisi avaruuteen 64 lentoa. 1980-luvun vastaava määrä taas oli 32 ja 2000-luvulla 19.
Sukkulalennot keskeytettiin toistamiseen Columbian tuhoutumisen jälkeen 2003. Tämän onnettomuuden jälkeen sukkulalennot jäädytettiin tilapäisesti aina heinäkuuhun 2005 saakka, kunnes Nasa päätti laukaista Discovery-sukkulan avaruuteen. Columbian onnettomuuden jälkeen astronautit ovat tarkastaneet jokaisen avaruussukkulan lennon aikana ulkopuolelta ennen laskeutumista. Normaalisti tarkastus suoritetaan robottikäsivarren jatkeella heti laukaisun jälkeen ja vielä toisen kerran ennen maahan paluuta. Myös kansainväliseltä avaruusasemalta kuvataan sukkulan lämpökilpi ennen telakoitumista. 11. toukokuuta 2009 laukaistulla Hubble-teleskoopin huoltolennolla STS-125 astronautit käyttivät pelkästään aluksen Canadarm-robottikäsivarteen kiinnitettyä kameraa tarkastaakseen aluksen alapuolella sijaitsevat lämpötiilet. Avaruussukkula Endeavour STS-400 oli myös lähtövalmiina laukaisualustalla pelastaakseen Atlantiksen miehistön mikäli alus olisi vaurioitunut laukaisun aikana eikä turvallinen paluu ilmakehään olisi mahdollista. Sukkula ei pysty saavuttamaan sekä Hubblea että ISS:ää samalla lennolla.
Tulevaisuus
STS-125 oli suunnitelmien mukaan Atlantiksen viimeinen lento, Nasa uskoi pystyvänsä suorittamaan loput suunnitellut avaruusaseman kokoonpanolennot Discoveryllä ja Endeavourilla. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, ja kevään 2010 tilanne on se, että kaikki jäljellä olevat sukkulat lentävät vuorotellen jäljellä olevat lennot loppuun asti.
Sukkuloiden seuraajia on Orion-avaruusalus, jonka ensilento tapahtuu kuitenkin vasta 2015. Seuraaja on kuitenkin osa Obaman hallinnon keskeytettäväksi kaavailemaa ohjelmaa ja on epäselvää, jatkuuko Orionin kehitystyö. Republikaanipoliitikot sellaisista osavaltioista, joissa on paljon Nasan keskusten työntekijöitä työllistettyinä mm. Sukkula-ohjelmassa, esittivät maaliskuussa 2010 Sukkulan käytön jatkamista ainakin vuoden 2012 lopulle, mikä ei sitten toteutunut.
Nasan pääjohtaja Charles Bolden lupaili marraskuun lopulla 2010 ylimääräistä sukkulalentoa vuonna 2011, koska yhdysvaltalaiset kaupalliset miehitettyjen laukaisujen tekijät eivät ole valmiina paikkaamaan poistuvaa sukkulaa. Todellisuudessa sukkulan korvaavaa yhdysvaltalaista miehitettyä avaruusalusta joudutaan odottamaan vuosia vuoden 2011 loputtuakin.
Kunkin lentokelpoisen avaruussukkulan viimeinen lento sijoittui vuoteen 2011. Nämä sukkulaohjelman kolme viimeistä lentoa olivat aikajärjestyksessä: STS-133 Discovery, STS-134 Endeavour ja STS-135 Atlantis, mikä oli Boldenin lupaama ylimääräinen, sukkulaohjelman viimeinen lento.
Sukkulaohjelman loppuminen lopettaa työt myös sukkulaohjelmaan osallistuneilta. Korvaavaa selkeää miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmaa ei ole tiedossa, mikä on aiheuttanut tyytymättömyyttä avaruusohjelman kannattajissa Yhdysvalloissa. Kokeneiden työntekijöiden tietotaidon menetyksen on nähty heikentävän Yhdysvaltain asemaa avaruustoiminnassa. Nasa pyrkii siirtämään avaruustoimintoja kaupallisille yrityksille.
Rakenne
Nasan avaruussukkula koostuu neljästä osasta: kahdesta kiinteän ajoaineen moottorista, ajoainetankista ja itse avaruuteen matkaavasta sukkulasta. Se laukaistaan avaruuteen pystysuorassa kolmen perärungossa sijaitsevan päämoottorin ja kahden kiinteää ajoainetta polttavan apurakettimoottorin avulla. Sukkulan ainoa kertakäyttöinen osa on sen päämoottorin ajoainetankki (, lyhenne ET). Päämoottorit käyttävät nestemäisiä polttoaineita, vetyä ja happea. Tankki painaa tyhjänä noin 30 tonnia, ja sisältää 554 m³ nestemäistä happea ja 1 500 m³ nestemäistä vetyä. Täysi tankki painaa 750 tonnia ja siihen mahtuu noin kaksi miljoonaa litraa polttoainetta.
Sukkulan apurakettimoottorit (SRB, solid rocket booster) tuottavat lentoonlähdössä 71,4 % työntövoimasta (14,7 MN). Ajoaineena on ammoniumperkloraatti NH4ClO4, jota on 69,6 % massasta ja jota käytetään hapettimena, sekä alumiini, jota on 16 % ja jota apurakettimoottorit käyttävät itse polttoaineenaan. Polymeerimatriisissa on myös rautaa, joka toimii palamisreaktion katalysaattorina. Kukin kolmesta sukkulan päärakettimoottorista tuottaa 1,8 MN työntövoiman ja polttoaineena käytettävä nestehappi ja -vety tuottavat palaessaan noin 3300 celsiusasteen lämpötilan. Päämoottorien lisäksi sukkulassa on kaksi pienempää, hydratsiinilla (N2H4) toimivaa moottoria, joiden työntövoima on 27 kN ja joita käytetään laukaisuvaiheessa apurakettien irrotuksen jälkeen suorituskykyä parantamaan sekä polttoainesäiliön irrotuksen jälkeen ratamuutoksien tekemiseen. Kiertoradalle nousussa moottorien yhteisteho on 34,8 MN. Kaikkiaan sukkulassa on yli 30 rakettimoottoria, joista pääosaa käytetään sukkulan asennonsäätämiseen avaruudessa.
Vaikka avaruussukkula on monimutkaisin ihmisen rakentama laite, se voidaan laukaista täysin automaattisesti. Miehistöä tarvitaan kiertoradalla, avaruuskävelyllä, laskeutumisessa ja mahdollisissa hätätilanteissa. Avaruussukkulaa voidaan kiertoradalla ohjata pienten ulkoisten moottorien avulla (RCS, Reaction Control System) ja rataa voidaan muuttaa em. hydratsiinimoottoreilla. Laskeutumiseen käytetään sukkulan siipien ohjainpintoja lentokoneen tavoin.
Avaruuslento
Laukaisu
Avaruussukkulan laukaisu suoritetaan automaattisesti. Irrotettavat kiinteäajoainemoottorit (, lyhennettynä SRB) palavat muutaman minuutin ajan. Ne irrotetaan sukkulan ollessa 45,7 km:n korkeudessa. Polttoainetankki irrotetaan 8,5 minuutin kuluttua laukaisusta, jolloin sukkula on suunnilleen 109 km:n korkeudessa. Tässä vaiheessa hapen lämpötila on −253 °C, jolloin tankin ulkopintaan muodostuu jäätä ilman kosteuden härmistyessä kylmään pintaan. Sukkula pystyy nostamaan kiertoradalle 28,8 tonnia lastia. Miehistönä voi olla 10 astronauttia mutta suurin miehistön määrä oli kahdeksan henkeä. Pisin lento, STS-80 marraskuussa 1996, kesti 17 ja puoli vuorokautta.
Laskeutuminen
Avaruussukkula aloittaa laskeutumisensa ollessaan noin 120 kilometrin korkeudessa. Laskeutumisessa sukkula liikkuu nokka noin 40 astetta ylöspäin nopeudella Mach 25 mikä on suunnilleen 8,2 kilometriä sekunnissa. Myöhemmässä vaiheessa sukkula on pudottanut vauhtinsa nopeuteen Mach 3. Laskeutumisen viimeisten vaiheiden alkaessa sukkulan nopeus on laskenut jo alle äänennopeuden, mutta laskeutuminen tapahtuu yli kahdensadan kilometrin tuntinopeudessa.
Sukkula (OV) laskeutuu liitolennossa. Ilmakehään paluu aiheuttaa hyvin suuria lämpökuormia sukkulan nokkaan ja sen siipien etureunaan sekä aluksen alapintaan. Alumiinista valmistettu sukkulan runkorakenne on eristetty kuumasta rajakerroksesta rakenteen pinnalle liimattujen lämpöeristelaattojen avulla. Sukkulan lämpösuojausta on parannettu useita kertoja painon säästämiseksi ja työmäärän vähentämiseksi. Eristelaattojen sääsuojaus tuhoutuu sukkulan palatessa ilmakehään, joten se joudutaan uusimaan ennen jokaista laukaisua. Sukkula voi laskeutua vain hyvällä säällä, sillä vesipisaroita sisältävien pilvien läpi lentäminen kastelisi laatat läpimäräksi ja pisaroiden osumat kuluttaisivat niitä. Samoin irrotettavan polttoainetankin massaa on vähennetty viisi tonnia ohjelman aikana alkuaikojen valkoisen pintamaalin pois jättämisellä.
Lämpöeristelaatat on tehty eri materiaaleista riippuen niiden sijainnista. Laattoja on seitsemää mallia: RCC, HRSI, FRCI, FIB, LRSI, TUFI ja FRSI. RCC on käytössä korkeimpien lämpötilojen alueella ja FRSI alhaisimpien lämpötilojen alueella.
Lennon keskeytykset
Tilanteesta riippuen avaruussukkulalento voidaan hätätilanteessa keskeyttää viidellä eri tavalla. Lennonjohto valitsee tarvittaessa kaikkien nopeimman (jos esimerkiksi ohjaushytti vuotaa) tai kaikkein turvallisimman tavan (jos esimerkiksi yksi moottoreista lakkaa toimimasta).
ATO
ATO () on hidas, mutta turvallinen vaihtoehto, jos sukkula ei jostain syystä pysty saavuttamaan tavoitekiertorataansa. Tällöin sukkula ohjataan matalalle tilapäiskiertoradalle, josta maahan paluu tehdään samalla tavalla kuin normaalin lennon loppuvaiheessa.
AOA
AOA () on toinen hidas, mutta turvallinen keskeytyskeino. Siinä sukkula ikään kuin pysyttelee yläilmakehässä ja laskeutuu lähtöpaikalleen yhden kierroksen jälkeen. AOA:ta käytetään, jos sukkula ei voi saavuttaa ATO:n vaatimaa matalaa kiertorataa.
TAL
TAL () on laskeutuminen jollekin Euroopan tai Pohjois-Afrikan hätälaskeutumispaikoista. Se aloitetaan pian apurakettien irrotuksen jälkeen ja sukkulan päämoottorien voima käytetään kurssimuutokseen. Kun ulkoisen polttoainetankin polttoaine loppuu, se irrotetaan. Tällöin se putoaa vähän aikaa sukkulan vieressä kunnes putoaa Atlantin valtamereen. Sukkula pystyy siipiensä avulla liitämään jollekin laskeutumispaikoista, joita on muun muassa Espanjassa ja Afrikan länsirannikolla. Lennonjohto valitsee laskeutumispaikaksi kentän, jonka säätila ei ole vaaraksi. Sen lisäksi tarvitaan USA:n hallituksen hyväksyntä mahdollisten poliittisten syiden vuoksi.
RTLS
RTLS () on sananmukaisesti nopea paluu laukaisupaikalle. RTLS pitää aloittaa heti apurakettien irrottua. Autopilotti laskee, milloin jäljellä oleva suorituskyky riittää kääntämään sukkulan suunnan takaisin laukaisupaikalle niin että laskeutuminen on turvallista, ja kääntää sukkulan sitten perä menosuuntaan päin. Polttoainetankki irrotetaan vasta, kun päämoottoreiden poltto on loppunut ja sukkula on tulossa takaisin laukaisupaikalle. Tarvittaessa RCS-moottorit aloittavat polttoaineen tyhjentämisen, jotta sukkulan liito-ominaisuudet paranisivat massan vähetessä. Laskeutuminen tapahtuu samalla tavalla kuin normaalin lennon loppuvaiheessa. Kriittistä RTLS-tapauksessa on se, että irrottautuminen polttoainetankista on vaikeaa silloin kun sukkula on jo tulossa takaisin laukaisupaikalle. Irrottautuminen vaatii juuri oikean lentokulman alaspäin ja tämän jälkeen sukkulan on vielä kyettävä erottautumaan tankista turvallisesti.
Sukkulan hylkääminen
Pahimmassa tapauksessa sukkula joudutaan hylkäämään miehistön pelastamiseksi. Sukkula ohjataan syöksymään kohti vesistöä (jos mahdollista) ja eräänlainen tanko syöksyy ulos samalla kun ohjaamon ovi avataan. Miehistö kiinnittäytyy metallirenkaalla tankoon ja liukuu tangon päähän ja pudottautuu laskuvarjoilla. Tangon tehtävä on estää hyppäävien ihmisten törmääminen aluksen vasempaan siipeen.
Teknisiä tietoja
Orbiterin (kiertoradalle saakka nouseva osa) pituus 37,3 m
Kärkiväli 23,8 m
Lentoonlähtöpaino 2 040 000 kg
Ulkoisen polttoainesäiliön massa tankattuna 751 000 kg
Yhden kiihdytysraketin massa 590 000 kg (2 kpl)
Orbiterin (kiertoradalle nousevan osan) massa 109 000 kg
Suurin työntövoima 34,8 MN
Yksi SSME-päämoottori (3 kpl) 1,8 MN
SRB-kiinteäajoaineraketti 14,7 MN
Suurin laskeutumismassa 104 000 kg
Suurin hyötykuorma 28 800 kg
Lakikorkeus 185–1 000 km
Ratanopeus 7,7 km/s
Miehistö 2-8 henkilöä, yleensä 5-7
Nasan avaruussukkulat
Enterprise (OV-101) oli vain koekäyttöön rakennettu sukkula, joka valmistui 17. syyskuuta 1976. Sillä tehtiin muun muassa liitolentokokeita 1970-luvun lopulla. Enterprisea ei alkuperäisestä suunnitelmasta huolimatta koskaan muutettu varsinaisiin avaruuslentoihin soveltuvaksi. Challengerin muuttaminen oli halvempaa.
Columbia (OV-102) toimitettiin Kennedyn avaruuskeskukseen maaliskuussa 1979 ja laukaistiin ensimmäisen kerran 12. huhtikuuta 1981 mukanaan 2 hengen miehistö. Laukaisun aikana vaurioitunut siiven etureunan lämpöeristetiili johti Columbian tuhoutumiseen sen palatessa Maan ilmakehään 1. helmikuuta 2003.
Challenger (OV-099) toimitettiin heinäkuussa 1982, lensi ensimmäisen kerran huhtikuussa 1983. Alus tuhoutui onnettomuudessa 28. tammikuuta 1986 laukaisun aikana.
Discovery (OV-103) toimitettiin marraskuussa 1983. Ensilento elokuussa 1984.
Atlantis (OV-104) toimitettiin huhtikuussa 1985. Ensilento lokakuussa 1985.
Endeavour (OV-105) rakennettiin varaosista korvaamaan tuhoutunut Challenger. Toimitettiin toukokuussa 1991, ensilento 1992.
Nasan sukkulatehtävät
Avaruussukkulat museoissa
12. huhtikuuta 2011 Nasan pääjohtaja Charles Bolden ilmoitti Sukkuloiden sijoitukset eri yhdysvaltalaisiin museoihin
National Air and Space Museumiin kuuluva Udvar-Hazy Center Washington DC:ssä saa Discoveryn ja luovuttaa nyt kokoelmissaan olevan Enterprisen "Intrepid Sea, Air & Space Museum"-museoon Manhattanille.
Endeavour sijoitetaan California Science Centeriin Los Angelesiin, joka on lähellä sukkuloiden kokoamispaikkaa, joka oli Palmdalessa.
Atlantis jää Kennedy Space Centerin Visitor Complex-keskukseen.
Muiden valtioiden avaruussukkulaohjelmat
Yhdysvaltojen lisäksi moni muukin valtio on ollut kiinnostunut omasta avaruussukkulastaan.
Neuvostoliiton avaruussukkula
Neuvostoliitto kehitti omaa Buran-sukkulaansa 1970-luvulta alkaen. Vuonna 1988 miehittämätön Buran laukaistiin yhden kerran Energija-kantoraketilla Maan kiertoradalle.
ESA, Ranska, Saksa ja Englanti
Läntinen Eurooppa yritti kehittää omia avaruussukkuloitaan 1980-luvun lopulla. ESA otti kehitysohjelmaansa Ranskan Hermès-sukkulan. Se käytti Ariane 5-kantorakettia voimalaitteenaan. Saksa kehitti Sänger-sukkulaa ja Englanti HOTOL-sukkulaa, jotka olivat lentokoneen kaltaisesti lentoon lähteviä. Sängerissä oli kaksi lentolaitetta, kantoalus ja siitä laukaistava sukkula. HOTOLissa kantoalusta ei ollut. Myös nämä päättyivät rahoitusvajeisiin paljon ennen prototyypin rakentamista.
Euroopan avaruusjärjestöllä (ESA) on edelleen (2005) oma sukkulaohjelma (Phoenix). Tavoitteena on saada sukkula käyttöön noin 2015–2020. ESA teki toukokuussa 2004 Kiirunassa sukkulan pienoismallilla koelennon, jolla testattiin onnistuneesti automaattista laskeutumista.
Venäjä
Venäjän avaruusjärjestö ja ESA kehittävät yhdessä Kliper-sukkulaa (englannin kielessä käytetään, joskus ulkoasua Clipper), joka on nostava runko-tyyppinen avaruusalus. Se olisi Burania ja Yhdysvaltain avaruussukkulaa halvempi ja kevyempi. Kliperin on suunniteltu tekevän muun muassa ratamuutoksia satelliitteihin hinaamalla niitä.
15. maaliskuuta 2005 Ranskan CNES ja Venäjän avaruusjärjestö allekirjoittivat 5-vuotissopimuksen koskien Orel-projektia. Sopimuksen koko on 200 miljoonaa euroa. Sillä pyritään kehittämään sukkulan kaltainen raketti. Raketin ajoaine on nestehappi- ja -vety sekä metaani. Se perustuu muun muassa venäläiseen Orel 6-koealukseen.
Muut valtiot
Monilla valtioilla on suunnitelmat avaruussukkuloista paperilla, mutta itse sukkulan rakentaminen on aivan eri asia. Teknisten ongelmien lisäksi projektit ovat hyvin kalliita. Suurin osa projekteista kaatuu rahoitusvaikeuksiin ja osa teknisiin. Vain harvalla valtiolla on sekä taloudellista että teknistä kykyä sukkulan rakentamiseen.
Venäjän ja muutamien Euroopan valtioiden lisäksi myös Japani on ilmaissut halunsa saada oma avaruussukkula. Japanin avaruusjärjestö JAXA kehitti 1980-luvulta vuoteen 2003 asti HOPE-sukkulaa, mutta projekti peruttiin. Vuoden 2005 alussa Japani ilmoitti olevansa jälleen kiinnostunut oman avaruussukkulansa rakentamisesta.
Katso myös
Kansainvälinen avaruusasema
Luettelo Nasan avaruussukkulalennoista
Luettelo avaruussukkulaohjelmista
Lähteet
Avaruuslennot, suomenkielinen sivusto miehitetyistä avaruuslennoista.
Taulukko Nasan sukkuloiden lennoista vuoteen 2005 asti (pääosin englanniksi).
Sukkulan "käyttöohjeet" (HTML-muodossa)
Nasan avaruussukkulan virallinen kotisivu
Viitteet
Aiheesta muualla
Iso, kallis ja vaarallinen - kuvaraportti sukkulalennoista ja avaruusasemista (Tekniikka & Talous 2009)
Kuvaraportti sukkuloiden 30-vuotisesta historiasta (Tekniikka & Talous 2011)
Nasan avaruussukkulalentoja esittelevä sivu
Nasan avaruussukkulan tekniikkaa esittelevä sivu
NASA: Space Shuttle Era
Launching Our Dreams: A Shuttle Retrospective Nasan tuottama 30-minuuttinen video sukkulaohjelman 30-vuotisesta historiasta
Shuttle Reference Manual (tekniikkaa ja operaatioita esittelevä sivusto, päivitetty 1988)
Seulonnan keskeiset artikkelit |
14 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksis%20Kivi | Aleksis Kivi | Aleksis Kivi (oik. Alexis Stenvall; 10. lokakuuta 1834 Nurmijärvi – 31. joulukuuta 1872 Tuusula) oli suomalainen kirjailija. Kivi kirjoitti kansallisromaanin aseman saavuttaneen romaanin Seitsemän veljestä (1870), näytelmiä kuten Nummisuutarit (1864) ja runoja.
Kiven teksteissä on sekä romanttisia että realistisia piirteitä. Kivi kykeni luomaan usealla kirjallisuuden alalla korkeatasoisen tuotannon aikana, jolloin suomenkielisen kirjallisuuden perinnettä, kansanrunoutta lukuun ottamatta, ei ollut olemassa. Kivi oli ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija. 1900-luvun alun Kivi-renessanssista alkaen hän on ollut Suomen kansalliskirjailija.
Useita Aleksis Kiven runoja ja teoksiin sisältyviä laulutekstejä on sävelletty lauluiksi. Näitä ovat muun muassa ”Onnelliset”, ”Keinu”, ”Metsämiehen laulu”, ”Oravan laulu”, ”Sydämeni laulu”, ”Seitsemän miehen voima” ja ”Mitä minä huolin”.
Sukutausta
Kiven isoisän isällä Johan Stenvallilla oli ollut Nurmijärven Palojoella sotilastorppa vuodesta 1766. Vanhimmat tunnetut esivanhemmat ovat Yrjö Blomstedtin mukaan Janakkalasta. Äidinisä Antti Hamberg eli seppänä Tuusulan Nahkelassa. Aleksis Kiven isänisä Anders Johan Stenvall oli merimies. Kirjailijan oma isä Erik Stenvall oli asunut lapsuutensa Helsingissä.
Lukuisat henkilöt ja tahot ovat varsinkin Kiven kuoleman jälkeen esittäneet, että Kiven isä olisi ollut Adlercreutzin aatelissuvun avioton poika. Näin esitti esimerkiksi taidehistorioitsija Jaakko Puokka vuonna 1979 kirjassaan Paloon Stenvallit. Teemu Keskisarja pohti asiaa vielä vuonna 2018 Kivi-elämäkerrassaan Saapasnahka-torni, vaikka tutkijat olivat jo aiemmin kyseenalaistaneet Kiven sukulaisuuden Adlercreutzeihin. Vuonna 2019 Y-kromosomiin eli isälinjaan perustuva DNA-testi osoitti viimein, että Kiven veljen jälkeläiset ovat samaa isälinjaa kuin Kiven isoisän veljen jälkeläisten isälinja. Samassa yhteydessä tutkittiin myös Adlercreutzin suvun edustajan DNA, ja se edusti aivan eri haploryhmää.
Elämäkerta
Aleksis Stenvall syntyi vuonna 1834 Nurmijärvellä Palojoen kylässä räätäli Erik Johan Stenvallin (1798−1866) ja Anna-Kristiina Hambergin (1793−1863) perheeseen. Perheessä oli ennestään kolme poikaa, Johannes, Emanuel ja Albert. Aleksilla oli myös 1837 syntynyt sisar Agnes, joka kuoli vuonna 1851 vain 13-vuotiaana. Veljistä Juhani (Johannes) Stenvall (1825−1908) oli myöhemmin puotipalvelijana ja Siuntion Purnuksen ratsutilan ja Nurmijärven Myllymaan tilan tilanvuokraajana, Emanuel (Manu) Stenvall (1828−1885) toimi pitäjänräätälinä ja Albert (Alpertti) Stenvall (1831−1913) oli torpparina ja räätälinä Nurmijärven Raalassa ja Tuusulassa.
Kirjallisia taipumuksia Aleksis osoitti ilmeisen varhain uhotessaan kotiväelle ”rupeavansa runebergiksi”. Aleksis Stenvall kirjoitti etunimensä muodossa Alexis ja esiintyi läpi elämänsä Stenvallina. Kivi oli lähinnä kirjailijanimi.
Kiven äidinkieli oli suomi, mutta hänen vanhempansa osasivat myös ruotsia. Aleksis Kivi hankki ruotsin kirjakielen taidon muutettuaan 12-vuotiaana Helsinkiin kouluun, mikä oli edellytys ylioppilaaksi ja edelleen papiksi lukemiselle. Äiti toivoi Aleksiksesta pappia.
Varojen puute pakotti Kiven keskeyttämään säännöllisen koulunkäynnin ja eroamaan kolmannelta luokalta 1852. Sen jälkeen hän jatkoi lukujaan yksityisesti ja pääsi ylioppilaaksi 23-vuotiaana syksyllä 1857. Vuosina 1821–1868 kirjoitti ylioppilaaksi vain seitsemän nurmijärveläispoikaa. Näistä seitsemästä Aleksis oli ainoa tavallisen kansan lapsi, kaikki muut olivat säätyläislapsia. Ylioppilasvuotenaan 1857 Kivi päätti luopua pappishaaveista ja ryhtyä suomenkieliseksi kirjailijaksi.
Yliopisto-opintojen jälkeen Kivi muutti Siuntioon, ensin vuokra-asumukseen, mutta hän löysi sittemmin hyväntekijän parikymmentä vuotta vanhemmasta Charlotta Lönnqvististä, joka antoi Kiven asua täysihoidossa käytännöllisesti katsoen vastikkeetta. Myöhemmät tutkijat ovat väitelleet siitä, oliko Kiven ja Lönnqvistin välinen suhde eroottinen vai ei. Siuntiossa Fanjunkarsin torpassa Kivi kirjoitti muun muassa Seitsemän veljestä kolmeen eri kertaan.
Kiven merkittävin tukija oli Fredrik Cygnaeus, jolle Kivi suoritti ylioppilastutkinnon. Cygnaeus asetti toistuvasti koko asiantuntemuksensa ja arvovaltansa Kiven kirjailijanuran tueksi. Taloudellista tukea Kivi sai myös Julius Krohnilta ja tämän isältä.
Kiven parhaita ystäviä oli joukko J. V. Snellmanin suomalaismielisiä kasvatteja Pohjalaisesta osakunnasta: Jaakko Forsman, Johan Calamnius ja C. G. Swan. Muita Kiven tärkeitä ystäviä olivat Robert Svanström, Adolf Theodor Forssell, Ernst Albert Forssell, Emil Nervander, Thiodolf Rein ja Viktor Löfgren-Lounasmaa. Vuoden 1869 Lea-näytelmän esityksestä lähtien Kiven näytelmiä tutuksi tehnyt teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom oli Kiven ystävä vuodesta 1864. Parhaaksi ystäväkseen hän on kirjeissään maininnut edellä mainitun koulu- ja opiskelutoverinsa metsänhoitaja Robert Svanströmin.
Kivi oli innokas erälläkävijä, metsästäjä ja linnustaja. Luonto oli Kivelle konkreettinen innoituksen lähde, ja suomalainen luonto on merkittävässä osassa hänen teoksissaan.
Kivellä ei ollut lainkaan säännöllisiä tuloja. Kivi kärsi elämänsä viimeisinä vuosina unettomuudesta ja pahenevasta alkoholismista. Rahapula, velat, kirjojen heikko menekki, professori August Ahlqvistin ainainen kritiikki ja pakollinen maaseudulla asuminen masensivat Kiveä.
Kivi oli kärsinyt koko ikänsä kivuista ja ruumiillisesta heikkoudesta ja hän sairasti lisäksi lavantaudin useampaan otteeseen. Kiven kunnossa tapahtui selvä käänne huonompaan keväästä 1870 alkaen, ja hän alkoi kärsiä muun muassa kovasta päänsärystä, sydänoireista, pahoinvointikohtauksista ja lämmönsäätelyn häiriöistä.
Kiven romaani Seitsemän veljestä julkaistiin ensin Novelli-kirjaston vihkosina. Ahlqvistin kritiikin jälkeen kustantaja keskeytti vihkojen myynnin.. Syynä oli se, että Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori August Ahlqvist, joka oli teilannut kaikki Kiven aiemmatkin teokset, kirjoitti heti romaanin ilmestyttyä Finlands Allmänna Tidningissä julkaistun murhaavan arvostelun. Lukuisat ihmiset yhtyivät Ahlqvistin moitteisiin ilman, että kukaan olisi noussut puolustamaan romaania.
Kivi alkoi saada syksyllä ohimeneviä ”mielenhäiriökohtauksia”, ja hänet toimitettiin keväällä 1871 Helsingin Uuteen Klinikkaan, josta hänet lähetettiin edelleen Lapinlahden mielisairaalaan. Lapinlahdessa Kiven sairaus diagnosoitiin krooniseksi melankoliaksi, jonka arveltiin johtuvan verenvähyydestä, juoppoudesta ja loukatusta kirjailijakunniasta. Hoitoina käytettiin kiniiniä, ulostus- ja yskänlääkkeitä sekä morfiinia.
Kivi oli puhekykyinen vielä kesäkuussa sairaalaan joutuessaan, mutta menetti syksyn aikana puhe- ja liikuntakykynsä eikä tunnistanut lopulta edes veljeään. Kivi kotiutettiin helmikuussa 1872 lääkäreiden havaittua, ettei hoidoilla ollut suotuista vaikutusta potilaan kuntoon. Alpertti-veli otti hänet tuolloin asumaan luokseen Tuusulan Syvälahteen, jossa hän kuoli vain 38-vuotiaana joulukuussa 1872. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Minä elän."
Kiven todellisesta sairaudesta ja kuolinsyystä on esitetty erilaisia näkemyksiä. Psykiatri Lauri Saarnion mukaan Kiven oireet viittasivat johonkin elimelliseen aivosairauteen. 2010-luvulla esitettiin, että Kiven oireet ja kuolema olisivat johtuneet borrelia-bakteerin aiheuttamasta aivotulehduksesta tai Alzheimerin taudista. Vuonna 2018 Kiven sairaushistoriaa tutkinut ja aiheesta kirjan julkaissut psykiatri Raimo K. R. Salokangas päätteli muut vaihtoehdot pois sulkien Kiven sairastaneen neurosyfilistä.
Aleksis Kiven hauta on Tuusulan kirkon hautausmaalla.
Kiven kuoleman jälkeen Ahlqvist kirjoitti häpäisyrunon, joka ilmestyi kokoelmassa Säkeniä (1874):
Eräs runoilija haudastaan
Tuotanto, tyyli ja maine
Kiven kirjallisen kehityksen alkuvaiheita leimasi romantiikka, mutta hänen varsinaiset taipumuksensa viittasivat selvästi realismiin. Aleksis Kivi – jota nimeä hän käytti kirjailijanimenä ensi kerran Kullervon käsikirjoituksen yhteydessä 1860 – ei taloudellisten syiden vuoksi voinut lähteä ulkomaille, mutta Turussa hän sentään kävi. Hänen lukeneisuutensa piiri ulottui kuitenkin koulu- ja yliopistokirjoista maailmankirjallisuuteen. Kivi luki kaikkea Heldin ja Corvinin Maailmanhistoriasta kemian analyyseja käsitteleviin teoksiin, sanomalehtiin, Erik Stagneliuksen ja William Shakespearen näytelmiin. Kirjallisia vaikutteita hän sai etenkin Shakespearelta, Miguel de Cervantesilta ja Ludvig Holbergilta.
Kiven merkittävimmän kirjallisen tuotannon voi katsoa alkaneen sittemmin kadonneesta ruotsinkielisestä näytelmästä Bröllopsdansen. Vuonna 1860 Kivi voitti Kullervo-näytelmällä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa järjestetyn kilpailun. Palkintotoimikunta esitti lausunnossaan myös huomautuksia, joiden perusteella Kivi ryhtyi tekemään näytelmään korjauksia. Lopullinen versio Kullervo-näytelmästä valmistui vuonna 1864.
Bröllopsdansenin suomenkielisen version tuloksena syntynyt Nummisuutarit sai vuonna 1865 valtionpalkinnon. Palkinto jaettiin tuolloin ensimmäistä kertaa ja siitä kilpaili muun muassa aikansa johtava kirjailija Johan Ludvig Runeberg. Kilpailu palkinnosta Runebergin kanssa oli johtanut kiivaaseen polemiikkiin lehdistössä, ja palkintolautakunta oli tarvinnut puolitoista kuukautta päätöksen tekemiseen. Lautakunnan jäsenistä Z. Topelius ja O. Toppelius olivat kannattaneet Runebergin teosta Kungarne på Salamis, mutta Kiven puolella oli ollut useiden lautakunnan jäsenten lisäksi Fredrik Cygnaeuksen arvovalta. Nummisuutarit on yhä esitetyin kotimainen puhenäytelmä.
Vuonna 1866 ilmestyivät näytelmät Karkurit, Kihlaus ja Olviretki Schleusingenissä sekä Kiven itse kustantama runokokoelma Kanervala. Seuraavana vuonna ilmestyivät näytelmät Leo ja Liina, Yö ja päivä, Sankarteos, Lea ja Canzio. Kiven kaikkiaan viidestätoista näytelmästä esitettiin hänen elinaikanaan vain Lea, jonka ensiesityksestä 1869 lasketaan suomalaisen teatterin saaneen alkunsa.
Kansallisromaanin aseman saavuttanut Seitsemän veljestä julkaistiin 1870 Novelli-kirjaston vihkosina. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkijakunta antoi romaanista kiittävän lausunnon ja puolusti kirjailijaa seuran kokouksessa August Ahlqvistin murskakritiikin jälkeen. Myöhempiä lukijoita ovat puhutelleet muun muassa romaanin luonnekuvaus, huumori ja rikas kieli.
Kiven näytelmissä ja romaanissa yhdistyvät realismi ja huumori. Yhdistelmä on vieläkin suomalaisen kirjallisuuden leimallisimpia piirteitä. Myös luonnonläheisyys ja sopeutumattomien yksilöiden, kansanihmisten, ymmärtävä kuvaaminen ovat olleen noista ajoista alkaen keskeisiä suomalaisen kirjallisuuden teemoja.
Kivestä tuli kansalliskirjailija. Hän oli ensimmäinen suomeksi julkaissut ammattikirjailija. Hän osoitti työllään, että suomeksi voi kirjoittaa runoja ja näytelmiä, jopa romaanin. Kivi täytti Snellmanin kansalliskirjallisuudelle esittämät tavoitteet paremmin kuin kansallisromantiikan ajan kirjailijat: hän kirjoitti suomeksi ja kertoi omasta ajastaan.
Parhaat Kiven näytelmät ovat kuuluneet suomalaisen teatterin vakinaiseen ohjelmistoon. Elokuvasovituksiakin on tehty Nummisuutareista, Seitsemästä veljeksestä, Kihlauksesta ja Kiven elämästä. Hänen teoksiaan on käännetty arviolta 40 kielelle, muun muassa Seitsemän veljestä yli 20 kielelle ja Kullervo-näytelmä on käännetty kiinaksi.
Kiven valittuja teoksia on ilmestynyt useina laitoksina, ensimmäisen kerran vuosina 1877–1878. Otava julkaisi vuonna 1969 Erkki Tantun kuvittaman kolminiteisen valikoiman Aleksis Kiven mestariteokset. Kiven teoksista alettiin vuonna 2010 julkaista tekstikriittisiä editioita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamina. Editiot perustuvat käsikirjoitusten ja ensipainosten ja muun alkuperäisaineiston tutkimukseen. Tekstin liitteenä ovat esittely ja laaja kommentaariosio. Toistaiseksi on julkaistu Jyrki Nummen johdolla kirjevalikoima sekä näytelmät Nummisuutarit ja Kullervo.
Suuret suomalaiset -kilpailussa 2004 Kivi äänestettiin yhdeksännelle sijalle.
Ulkonäkö
Aleksis Kivestä ei tiettävästi ole säilynyt yhtään valokuvaa. Käsitys Kiven ulkonäöstä perustuu yhteen hänen kuolemansa jälkeen tehtyyn piirrokseen. Kiven ystävä Ernst Albert Forssell piirsi Kiven tämän hautajaisissa arkun ollessa avoimena kirkon pihalla. Tuolloin 18-vuotias taiteilija Albert Edelfelt, joka ei ollut koskaan tavannut Kiveä, teki Forssellin piirroksen pohjalta Pariisissa tarkemman piirroksen, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä toukokuussa 1873 ja johon kaikki myöhemmät Kiveä esittävät maalaukset ja veistokset perustuvat. Forssellin alkuperäinen piirros on kadonnut. Forssell piirsi 15 vuotta myöhemmin ulkomuistista Kivestä hieman toisennäköisen mutta vähemmän tunnetun kuvan, joka on säilynyt. Lisäksi on olemassa Kiven Albert-veljen vuonna 1903 Yrjö Weilinille myymä pelkistetty siluettikuva, jonka on väitetysti tehnyt Kiven koulutoveri J. Lindfors vuonna 1854.
Nykyään Kansallisteatterin aulassa olevan, kuvanveistäjä Erland Stenbergin 1870-luvun lopulla veistämän Kiven marmorisen rintakuvan on myös väitetty perustuneen henkilökohtaisiin muistikuviin kirjailijan ulkonäöstä, sillä on olemassa usean henkilön kautta kulkenut muistitieto, jonka mukaan Stenberg ja Kivi olisivat tunteneet toisensa. Toisten tietojen mukaan Stenberg olisi perustanut veistoksen mainittuun Forssellin piirrokseen Kivestä.
Huomionosoituksia
Aleksis Kiven päivää vietetään hänen syntymäpäivänään 10. lokakuuta, joka on myös suomalaisen kirjallisuuden päivä ja liputuspäivä. Myös Helsingin yliopiston Eteläsuomalainen osakunta viettää tuolloin vuosipäiväänsä. 1960-luvulle saakka päivä oli Suomen kouluissa yleisesti vapaapäivä. Seitsemällä veljeksellä on ollut vahva asema suomalaisessa kouluopetuksessa.
Aleksis Kiven mukaan nimetty
Kirjailijan ja runoilijan muistoksi on perustettu Aleksis Kiven Seura vuonna 1941. Turussa on vuodesta 1945 toiminut Turun Aleksis Kivi -kerho. Hänen syntymäkotinsa Nurmijärven Palojoella on entistetty ja järjestetty museoksi 1952. Aleksis Kiven kuolinmökki, jonka Helsingin yliopiston ylioppilaskunta osti Albert Stenvallilta vuonna 1910, on nähtävillä Tuusulassa. Mökissä on nähtävillä Kiven Raamattu ja kuolinsänky. Kirjailijan asuinpaikkoja merkitseviä muistolaattoja on Helsingin Katajanokalla, Forumin liikekeskuksessa, Tapaninkylässä ja Kaartinkaupungissa. Venäläiset purkivat vuokra-aikanaan Siuntiossa sijaitsevan Fanjunkarsin torpan, jossa Kivi kirjoitti pääosan tuotannostaan. Uusi Fanjunkars vihittiin kulttuuritaloksi 2006. Vuodesta 1953 lähtien Aleksis Kiven synnyinseudulla, Nurmijärven Palojoella, on järjestetty kesäisin Kivi-juhlat-teatteritapahtuma, jossa esitetään Kiven tuotantoa. Esityspaikka on Kiven lapsuuden leikkipaikka.
Aleksis Kiven katu löytyy useista Suomen kaupungeista, muun muassa Helsingin Alppiharjusta ja Tampereen keskustasta. Helsingin Alppiharjuun Kiven syntymän 100-vuotisjuhlavuonna 1934 valmistunut Suomen silloin suurin kansakoulu nimettiin Aleksis Kiven kouluksi. Nykyisin se on yhtenäinen vuosiluokkien 1-9 peruskoulu.
Vuonna 1938 löydetty pikkuplaneetta 4181 Kivi on nimetty Aleksis Kiven mukaan.
Elokuva, musiikki
Kiven elämästä on tehty seuraavat elokuvat:
Minä elän, ohj. Ilmari Unho 1946. Aleksis Kiveä näytteli Rauli Tuomi.
Aleksis Kivi, ohj. Tapani Itäranta 1984. Aleksis Kiveä näytteli Asko Sarkola.
Aleksis Kiven elämä, ohj. Jari Halonen 2002. Aleksis Kiveä näytteli Marko Tiusanen.
Harri Saksala on säveltänyt ja levyttänyt Kiven runoja albumillisen. Yksitoista teosta sisältävä Aleksis Kivi -levy ilmestyi vuonna 1984. Einojuhani Rautavaara on säveltänyt Aleksis Kivi -oopperan, joka kertoo tyylitellysti Kiven elämästä. Oopperassa käytetään runsaasti sekä Kiven omia että hänen vastustajansa August Ahlqvistin tekstejä.
Muistomerkit
Aleksis Kivestä on yhteensä 11 patsasta ja muistomerkkiä.
Helsingin Rautatientorilla, Kansallisteatterin edessä on vuonna 1939 pystytetty Wäinö Aaltosen veistämä Aleksis Kiven patsas. Nurmijärven kirjaston edessä olevassa puistikossa on Aukusti Veuron vuonna 1934 veistämä patsas.
Kiven rintakuvat ovat Nurmijärven yhteiskoulun juhlasalissa ja Erland Stenbergin (1879) veistämä Kansallisteatterissa. Stenberg suunnitteli myös kirjailijan hautapatsaan (1877).
Tampereella Kirjastonpuistossa on Wäinö Aaltosen veistämä, vuonna 1928 paljastettu veistos Runoilija ja muusa. Turun yliopiston silloisen päärakennuksen, entisen Hotelli Phoenixin edustalla paljastettiin vuonna 1949 Wäinö Aaltosen Aleksis Kiven patsas, joka pystytettiin uudelleen vuonna 1962 teatteritalon edustalle. Myös Mäntän Keskustorilla on Wäinö Aaltosen Aleksis Kiven muistopatsas (1930).
Tuusulan Hyrylässä, Jääkärin puistossa on Alpo ja Nina Sailon veistämä Aleksis Kiven patsas Metsän poika (1984).
Teokset
Näytelmät
Kullervo (1859/1864)
Lea (julkaistiin 1869)
Nummisuutarit (1864)
Karkurit (1865)
Kihlaus (1866)
Olviretki Schleusingenissa (1866)
Yö ja päivä (1866)
Leo ja Liina (1867)
Canzio (1868)
Alma (1869; loppuosa kadonnut)
Margareta (julkaistiin 1871)
Selman juonet
Romaani
Seitsemän veljestä (1870).
Runokokoelma
Kanervala (1866)
Runot; Lyhyet kertomukset (1916).
Kertomuksia
Vuoripeikot. Tarina Nurmijärveltä (1864)
Eriika (1859)
Koto ja kahleet (1850-luvulta)
Aleksis Kiven tarinoita. Kuvittanut Matti Visanti. Kustannusyhtiö Nide Oy, Hämeenlinna (ei julkaisuvuotta).
Kirjeitä
Aleksis Kiven kirjeitä digitoituna vuosilta 1855-1868. Agricola-Suomen historiaverkko. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Kivi, Aleksis: Kirjeet: Kriittinen editio. Toimittaneet Juhani Niemi (päätoimittaja), Sakari Katajamäki, Ossi Kokko, Petri Lauerma ja Jyrki Nummi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1386, Helsinki: SKS 2012. ISBN 978-952-222-390-6
Englanninkielisiä käännöksiä
Alex Matson, Seven Brothers. 1. laitos, New York: Coward-McCann, 1929. 2. laitos, Helsinki: Tammi, 1952. 3. laitos, toim. Irma Rantavaaran, Helsinki: Tammi, 1973.
Impola, Richard A., Seven Brothers. New Paltz, NY: Finnish-American Translators Association, 1991.
Douglas Robinson, Heath Cobblers (Nummisuutarit) and Kullervo. St. Cloud, MN: North Star Press of St. Cloud, 1993.
Douglas Robinson, The Brothers Seven. Bucharest, Romania: Zeta Books, 2017.
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Juutinen, Juha: Linnut Aleksis Kiven tuotannossa. Lintumies 4/1985, s. 174–181.
Kinnunen, Aarne: Nummisuutarit komedia viidessä näytöksessä. 1994.
Robinson, Douglas: Aleksis Kivi and/as World Literature. Leiden–Boston: Brill.
Aiheesta muualla
Vapaasti ladattavia Aleksis Kiven e-kirjoja Kansalliskirjaston Klassikkokirjastossa, Projekti Lönnrotissa sekä Project Gutenbergissa.
Aleksis Kiven runot, Runosto.net.
Tiet lähteisiin: Aleksis Kivi SKS:ssa -verkkojulkaisu, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.
Aleksis Kivi -korpus (SKS). Toim. Sakari Katajamäki, Ossi Kokko ja Elina Kela. Fin-clarin: Finnish Language Resource Infrastructure / CSC – Tieteen tekniikan keskus: Kielipankki 2013. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa laadittu korpus Aleksis Kiven kirjeistä, teoskäsikirjoituksista ja kirjailijan elinaikana julkaistuista painoksista.)
Aleksis Kiven Seura.
Kivi-juhlat.
Nurmijärven kunta: Aleksis Kiven syntymäkoti. (Archive.org)
Kivijalka. Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden järjestämien Kivijalka-seminaarien aineistoa 1999–2002
Sarvipäiden saartamana – Aleksis Kiven kirjailijavuodet.
Nurmijärven Aleksis Kivi -sivuston sisällysluettelo
V. Tarkiainen, Aleksis Kiven oleskelusta Siuntiossa SKS 1934, Tiivistelmät lopussa:
Ylen Aleksis Kivi -aineistoa
Aleksis Kivi. Yle Elävä arkisto.
Aleksis Kiven päivä, suomalaisen kirjallisuuden päivä 10.10. Yle
Aleksis Kiven jäljillä, Suomen Kuvalehti, 6.10.1934, nro 41, s. 24, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Aleksis Kiven hautajaiset. Nimimerkki E. N:n, Emil Nervanderin, v. 1901 Nuoressa Suomessa julkaisema kirjoitus, Suomen Kuvalehti, 6.10.1934, nro 41, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Oppiminen.
Yle Elävä arkisto: Olviretki Schleusingenissa -kuunnelma (1961).
Aleksis Kiven Seitsemän veljestä äänikirjana. Yle Areena.
Aleksis Kivi: hullu nero vai pelkästään nero? Aristoteleen kantapää. Yle Areena. Radio 1.
86.1 Yleinen kirjallisuudenhistoria
Vuonna 1834 syntyneet
Vuonna 1872 kuolleet
Seulonnan keskeiset artikkelit |
15 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Anna-Leena%20H%C3%A4rk%C3%B6nen | Anna-Leena Härkönen | Anna-Leena Mirjami Härkönen (s. 10. huhtikuuta 1965 Liminka) on suomalainen kirjailija, näyttelijä ja käsikirjoittaja, joka alkujaan tuli tunnetuksi esikoisromaanistaan Häräntappoase (1984).
Ura
Kirjailijana
Härkönen sai paljon julkisuutta jo esikoisromaanillaan Häräntappoase, joka ilmestyi vuonna 1984 hänen ollessaan Kempeleen lukion toisella luokalla. Kirja palkittiin samana vuonna J. H. Erkon esikoispalkinnolla. Härkönen kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1985. Häräntappoaseesta on tehty myös kaksi televisiosarjaa 1989 ja 2021 sekä teatterisovitus.
Härkönen on kirjoittanut pitkään kolumneja muun muassa Anna- ja Image-lehtiin. Ne käsittelevät usein nuorten kaupunkilaisten elämänpiiriä, heidän parisuhteitaan tai miesten ja naisten välisiä eroja. Naisena olemista Härkönen kuvaa kolumneissaan itseironisesti ja kärjistetysti. Mukana on myös huvittavia arkielämän sattumuksia. Härkönen on kirjoittanut myös omaelämäkerrallisia teoksia. Vuonna 2001 julkaistiin äitiydestä kertova Heikosti positiivinen ja vuonna 2005 Loppuunkäsitelty, joka käsittelee Härkösen sisaren Killin itsemurhaa.
Vuonna 2014 julkaistiin Kirjakauppaliiton kustantama kampanjateos Takana puhumisen taito, jota oli saatavilla vain kansainvälisenä Kirjan ja ruusun päivänä 23. huhtikuuta 2014 sekä kaksi päivää sen jälkeen.
Näyttelijänä
Härkönen opiskeli näyttelijäksi Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitoksella. Hän valmistui teatteritaiteen kandidaatiksi vuonna 1989.
Näyttelijänä Härkönen nousi julkisuuteen Mikko Niskasen elokuvan Mona ja palavan rakkauden aika (1983) kautta. Siinä hän näytteli nuorta lukiolaistyttöä, joka löytää Jeesuksen. Vuonna 1988 Härkönen näytteli nimiosan Minna Canthin näytelmään Anna Liisa perustuvassa Tuija-Maija Niskasen ohjaamassa televisioelokuvassa (1988). Härkönen tunnetaan myös Liisa Metsolan roolistaan televisiosarjassa Metsolat (1993–1995).
2000-luvulla Härkönen on näytellyt sivuosia esimerkiksi elokuvissa Kuutamolla (2002), Tyttö sinä olet tähti (2005) ja Onnen varjot (2005).
Käsikirjoittajana
Härkönen on käsikirjoittanut niin televisiosarjoja kuin elokuviakin. Pääosan esittäjän lisäksi Härkönen oli käsikirjoitusryhmän jäsen ensimmäisessä elokuvassaan Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Vuonna 1996 esitettiin Härkösen ja Pekka Milonoffin käsikirjoittama 12-osainen televisiosarja Vuoroin vieraissa, joka oli huumorilla höystetty tarina pettämisestä.
Härkönen käsikirjoitti myös televisioelokuvan Tähtikeinu (2003), joka kertoo Eino Leinon ja L. Onervan suhteesta. Leinoa näytteli Vesa-Matti Loiri ja L. Onervaa Härkönen itse. Hän käsikirjoitti myös Claes Olssonin ohjaaman ihmissuhde-elokuvan Onnen varjot (2005). Muita Härkösen käsikirjoituksia ovat tv-elokuva Pullahiiri (1989), tv-sarja Kuumia aaltoja (2003) sekä näytelmä Naisten juomaa (2005).
Vuonna 1977 Härkönen käsikirjoitti 12-vuotiaana kuvauksen perheensä joulunvietosta Kempeleessä. Tästä on olemassa TV-ohjelma Anna-Leenan jouluaatto (1978).
Sanoittajana
Härkönen on tehnyt myös lauluntekstejä monille eri artisteille, esimerkiksi Petri Laaksoselle, Essi Wuorelalle ja Laura Närhelle. Lisäksi hän on vieraillut kahdella levyllä "Hullut mielenterveyden puolesta" ja "Omin päin" laulajana ja sanoittajana.
Sävelletyistä laulunteksteistä osa on julkaistu kirjoissa Jos joku kysyis multa ja Vääränlainen mies.
Yksityiselämä
Härkönen ja Olli Turunen erosivat vuonna 2006. Syyskuussa 2009 hän meni naimisiin kirjailija Riku Korhosen kanssa. Härkönen ja Korhonen erosivat maaliskuussa 2020.
Teokset
Romaanit
Kenraaliharjoitus. Helsinki: Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33984-7
Rikospaikka. Helsinki: Otava, 2021. ISBN 978-951-1-39000-8
Kolumnikokoelmat
Novellikokoelmat
Omaelämäkerralliset teokset
Muut teokset
Käsikirjoitukset
Anna-Leenan jouluaatto, televisioelokuva, TV2, 1978
Pullahiiri, tv-elokuva, TV2, 1989
Vuoroin vieraissa, 12-osainen televisiosarja, TV1, 1997 (yhdessä Pekka Milonoffin kanssa)
Tähtikeinu, tv-draama, TV1 Kotikatsomo, 2003
Kuumia aaltoja, 15-osainen televisiosarja, MTV3, 2003
Onnen varjot, elokuva (ensi-ilta 11.2.2005)
Naisten juomaa, näytelmä (ensi-ilta 6.10.2005, ja tusinan verran muita naisia mukana kirjoittamassa), KOM-teatteri
Filmografia
Elokuvat
Mona ja palavan rakkauden aika, 1983 – Liisa, ”Mona”
Muistojeni albumi, 1985
Linna, 1986 – Amalia
Anna Liisa, 1988 – Anna Liisa
Kultainen Koskelo, 1989 – Naavisneito
Kultainen vasikka, 1992 – Katri
Tuomas Murasen rikos, 1994 – Anu
Tie naisen sydämeen, 1996 – baarityttö
Sylvin kamari, 2000 – Marja-Liisa Vartio
Young Love, 2001 – mallitoimiston johtaja
Kuutamolla, 2002 – Anna
Tähtikeinu, 2003 – L. Onerva
Onnen varjot, 2005 – Titta
Tyttö sinä olet tähti, 2005 – Hilkka
Suden arvoitus, 2006 – Vellun äiti
Napapiirin sankarit, 2010 – reseptionisti
Vares – Pimeyden tango, 2012 – Olga
Napapiirin sankarit 2, 2015 – reseptionisti
Veljeni vartija, 2018 – Cheekin äiti
Varasto 2, 2018 – henkilöstöpäällikkö
Teräsleidit, 2020 – autonkorjaaja
Vuosisadan häät, 2021 – Ulla
Televisiosarjat
Painajainen, 1988 – Nina Sundell
Metsolat, 1993–1995 – Liisa Metsola
Vuoroin vieraissa, 1997 – karaokelaulajatar
Elämän suola, 1997–1998 – Päivi Kärnä
Parhaat vuodet, 2000–2002 – Saga Abrahamson
Hovimäki, 2003 – Lilli Lindhof
Kuumia aaltoja, 2003 – Vuokko
Tahdon asia, 2004 – avioliittoleirin ohjaaja
Harvoin tarjolla, 2008 – Anni Alavus
Helppo elämä, 2010 – Teija Holmström
Maailma on valmis, 2012 – Anni Alavus
Kiiltokuvia, 2014 – Ulla Stenius
Downshiftaajat, 2015–2020 – Marja-Liisa Jalonen
Putous, 2018 – ilkeä opettaja
Härölä, 2018 – Anna-Leena Härkönen
Häräntappoase, 2021 – Hilja Nyyssölä
Mädät omenat, 2021 – Alaska
Roba, 2021 – oikea Mona
Pohjolan laki, 2023 – Erja Pohjola
Palkintoja
J. H. Erkon palkinto 1984
Kiitos kirjasta -mitali 1985
Oulun läänin taidepalkinto 1985
Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinto 1991, 1994 ja 1998
Helsingin seudun mielenterveysseuran tunnustuspalkinto 2005
Veijo Meri -palkinto 2014
Suomi-palkinto 2017
Lähteet
Aiheesta muualla
Skriver våra moderna prosaister in sig i litteraturhistorien?! På spaning efter blivande klassiker. Lysmasken 5.12.2008.
Anna-Leena Härkönen Prosak-proosaklubilla 12.4.2016, Kirjastokaista-video
Yle Areena. Ajankohtainen kakkonen (1984): Anna-Leena Härkönen (video)
Yle Areena. Aamun kirja (2014): Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein (video)
Yle Areena. Arkistovieraana (2017): Anna-Leena Härkönen (video)
Suomalaiset kirjailijat
Suomalaiset näyttelijät
Suomalaiset elokuvakäsikirjoittajat
Suomalaiset televisiokäsikirjoittajat
Suomalaiset sanoittajat
Vuonna 1965 syntyneet
Elävät henkilöt
Seulonnan keskeiset artikkelit |
16 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Arabia | Arabia | Arabia tarkoittaa seuraavia asioita:
arabia, afroaasialainen kieli
Arabian niemimaa eli Arabia, niemimaa Aasian länsiosassa
Arabia, entinen posliinitehdas Helsingissä, nykyinen Iittala Groupin omistama kodintuotebrändi
Arabia, Helsingin osa, jossa nykyisin sijaitsee Arabianranta
Arabia, kauppakeskus Arabianrannassa
Arabia Petraea eli Arabia, Rooman valtakunnan provinssi
Katso myös
Arabian laatta, Arabian niemimaan alueella oleva litosfäärilaatta
arabimaailma (Arabiaa laajempi maantieteellinen käsite)
Seulonnan keskeiset artikkelit |
17 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Andy%20McCoy | Andy McCoy | Antti Hulkko (s. 11. lokakuuta 1962 Pelkosenniemi), taiteilijanimeltään Andy McCoy, on suomalainen rock-muusikko. Hän oli Hanoi Rocks -yhtyeen kitaristi, taustalaulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Lisäksi McCoy tunnetaan muun muassa ensimmäisen suomalaisen levyttäneen punkyhtyeen Briardin ja Pelle Miljoona Oy:n ensimmäisen kokoonpanon kitaristina. McCoy on myös tunnettu värikkäänä ”elämäntaparokkarina”.
Elämä
Varhaiset vaiheet
Antti Hulkko syntyi Pelkosenniemellä. Perheeseen kuuluivat isän ja äidin ja Antin lisäksi Ilkka-isoveli ja vuonna 1967 syntynyt sisko. He asuivat Pelkosenniemellä, Kemijärven Tohmossa ja Oulussa. Myöhemmin perhe muutti Tukholmaan isän työn vuoksi. Hulkko on itse kertonut käyttäneensä alkoholia ja kannabista jo 9-vuotiaana ja raakaoopiumia 16-vuotiaana.
Andy McCoyn synnyinkunta Pelkosenniemi paljasti patsaan pojalleen heinäkuussa 2009. Mäntypuisen patsaan veisti McCoyn setä Matti Hulkko. Antti Hulkon serkku on lähes saman ikäinen entinen maavoimien komentaja kenraaliluutnantti Petri Hulkko.
Musiikkiuran alku
Hulkko oli kiinnostunut etenkin piirtämisestä, mutta Tukholmassa musiikki sai yhä suuremman merkityksen. Hulkon perheen naapurissa asui ruotsalainen naisjuristi, jonka mies oli jamaikalainen. Näiden pojalta Hulkko oppi englannin kielen. Hulkko oppi pian myös ruotsin kielen ja kitaran soiton. Hulkko alkoi Tukholmassa käyttää etunimenään ”Andy”. Näitä nimiä jaettiin sittemmin Hanoi Rocksin jäsenten kesken.
Vuonna 1976 Risto Hulkko sai työpaikan Helsingissä ja perhe muutti takaisin Suomeen. Syksyllä Hulkko aloitti opintonsa Helsingissä Botby Högstadieskolanissa (ent. Östra Svenska Läroverket), jossa hän pian tutustui 13-vuotiaaseen kitaristiin Jan Stenforsiin.
Hulkko on itse väittänyt, että hänelle paluumuutto Suomeen oli kulttuurishokki, eikä hän enää kunnolla osannut suomen kieltä. Ongelma oli sekin, että koulussa hän puhui riikinruotsia, kun taas muut puhuivat suomenruotsia. Hulkko harrasti jalkapalloa, jonka harrastuksen hän oli aloittanut jo Tukholmassa. Hulkko ei menestynyt koulussa kovin hyvin. Hän oli suomen kielen tukiopetuksessa, eivätkä häntä kiinnostaneet kuin taideaineet ja englanti. Koulu jäi yhä enemmän sivulle, kun Hulkko ja Stenfors olivat muodostaneet kitaraduon ja soittelivat koulun juhlissa ja tapahtumissa. Samoihin aikoihin Matti Fagerholm, Hulkko ja Jesu Hämäläinen ja joku muu muodostivat yhtyeen nimeltä Bolin.
Vuonna 1976 Andy Hulkon veli Ilkka Hulkko perusti Pete ”Räkä” Malmin kanssa punk-yhtyeen Briard. Malmi sai järjestettyä Briardin Linnanmäen vuoden 1977 kesäkauden päättäjäisjuhlien esiintyjäksi 1 400:lle ihmiselle. Konsertin jälkeen Finnlevyn Robbie Lindberg tuli tarjoamaan leyvytyssopimusta. Hulkko oli tällöin vasta 15-vuotias.
Briardista tuli Suomen ensimmäinen levyttänyt punk-yhtye singlellään I Really Hate Ya / I Want You Back. Briardin alkuaikoina Hulkko käytti taiteilijanimeä Andy von Hulkko. Kun Hulkko oli Tukholmassa ensimmäisen Briard-singlen julkaisun aikaan, levy-yhtiön edustajat Helsingissä kysyivät Pete Malmilta soolokitaristin nimeä. Pete Malmi vastasi tällöin: ”Real McCoy, se on se mitä se on, se on ehtaa kamaa se jäbä.” Kun Hulkko tuli takaisin Tukholmasta Helsinkiin, Briardin ensimmäiseen singleen oli jo painettu nimi Andy McCoy. Pete Malmin keksimää ja painattamaa nimeä ei enää lähdetty muuttamaan.
Hulkko sai suoritettua peruskoulunsa, mutta ei jatkanut lukioon. Hän meni koulun jälkeen töihin erääseen siivousyhtiöön ja kävi pari kuukautta Vapaata Taidekoulua.
Vuonna 1980 McCoyta pyydettiin kahteen yhtyeeseen, Pave Maijasen Mistakesiin ja Pelle Miljoonan juuri kokoamaan Pelle Miljoona Oy:hyn. McCoy päätyi jälkimmäiseen Johannan johtajan Atte Blomin vihjattua Pelle Miljoonan tekevän pian läpimurron. Blom oli oikeassa, ja McCoy sai jo 17-vuotiaana ensimmäisen kultalevynsä Pelle Miljoona Oy:n suomirockin menestysalbumista Moottoritie on kuuma.
Vuonna 1979 McCoyn lähdettyä Briardista Pelle Miljoona Oy:hyn hänen tilalleen kitaristiksi tuli Jan Stenfors. Vuosina 1978–1980 Fagerholm ja McCoy tekivät yhteistyötä Maukka Perusjätkän ja Ralf Örnin hankkeissa. Musiikkivideoilla ”Säpinää” ja ”Vaatteet (on mun aatteet)” näkyvät Fagerholm soittamassa saksofonia ja McCoy kitaraa. Fagerholm, Stenfors ja McCoy viettivät vuosina 1977–1980 aikaa punkkareiden ja rokkareiden suosimassa Kill Cityssä.
Vuonna 1979 Matti Fagerholm oli koonnut McCoyn vaikutuksella yhtyeen Hanoi Rocks. Yhtyeessä soitti jo McCoyn ystävä Stenfors. Alkuvuonna 1980 Andy McCoy muutti taiteilijanimekseen Andy Suicide ja antoi Hanoi Rocksissa soittavalle Jan Stenforsille taiteilijanimen Nasty McCoy. Ensimmäisen Hanoi Rocksin kokoonpano ei ollut pitkäikäinen, ja Hulkko eli Suicide oli vain sen taustavaikuttaja. Hulkko oli keksinyt yhtyeen nimen Monroen kanssa 14-vuotiaana yhdistämällä Johnny Thundersin kappaleen "Chinese Rocks" heroiinia tarkoittavan nimen ja pinkkiä Vietnamissa jalostettua heroiinia tarkoittavan ilmaisun Hanoi rocks. Hulkko ja Fagerholm päättivät elokuun tienoilla 1980 koota kesällä hajonneen Hanoi Rocksin uudella kokoonpanolla. Andy McCoy erosi juuri ennen syksyn kiertuetta erittäin suositusta Pelle Miljoona Oy:stä ja muutti Stenforsin ja Fagerholmin kanssa Tukholmaan. Hulkko otti uudelleen nimekseen Andy McCoy ja Stenfors sai nimen Nasty Suicide. Samoihin aikoihin Fagerholm otti nimekseen Michael Monroe, jonka sukunimi oli aiemmin ollut Hulkon käytössä. Kun McCoy kadotti basistiksi kaavaillun ruotsalaisen Björne Fröbergin puhelinnumeron, McCoy pyysi Pelle Miljoona Oy:n Sami Takamäkeä yhtyeeseen. McCoy nimesi Sami Takamäen Sam Yaffaksi, koska tämä näytti hänen mielestään appelsiinilta. Rumpaliksi löydettiin Michael Monroen ja McCoyn vanha tukholmalainen ystävä Jesper Sporre, joka sai taiteilijanimekseen Gyp Casino.
Hanoi Rocks
Hanoi Rocksin ensimmäinen single vuodelta 1980 I Want You / Kill City Kills oli alun perin suunniteltu McCoyn ensimmäiseksi soololevyksi. Suuren osan Hanoi Rocksin alkuaikojen kappaleista McCoy oli säveltänyt ja sanoittanut jo ennen kyseistä yhtyettä. McCoysta tulikin yhtyeen pääasiallinen sanoittaja ja laulujen tekijä. Tosin McCoylla oli tapana ottaa kaikki Hanoi Rocksin kappaleet omiin nimiinsä, vaikka ne olisivatkin olleet bändin yhdessä hiomia tai pääasiassa esimerkiksi Michael Monroen tekemiä.
Andy McCoy asui vuodet 1981–82 yhdessä muun yhtyeen kanssa Tukholmassa, josta muutti kesäkuussa 1982 Lontooseen. Vuosina 1981–85 McCoy kiersi yhä suurempaa suosiota saavuttaneen Hanoi Rocksin kanssa kolmella mantereella.
Hanoi Rocksin jälkeen
Vuodet 1985–1989
Elokuussa 1985 Hanoi Rocksin viimeinen kokoonpano (Andy McCoy, Nasty Suicide, Timo Kaltio, Terry Chimes) perusti McCoyn ja Suiciden johdolla Cherry Bombzin, jonka laulajaksi otettiin Toto Coelo -yhtyeessä vaikuttanut Anita Chellamah. Glam rock ja glam punk -linjalla jatkanut Cherry Bombz sai huomiota Hanoi Rocksin perijänä. Cherry Bombz esitti monia Hanoi Rocksin kappaleita, joita ei ollut ehditty levyttää Hanoi Rocks -albumeille. Ensimmäinen kokoonpano ehti levyttää Britanniassa alun perin julkaistun 7" singlen Hot Girls In Love / Feline Feeling ja Japanissa sekä Yhdysvalloissa julkaistun EP:n Hot Girls In Love / 100 Degrees In The Shade / Feline Feeling / Oil & Gasoline. Lisäksi yhtyeen piti levyttää kokonainen LP, mutta rahat eivät riittäneet kuin ”mini-LP:hen” eli käytännössä EP:hen The Cherry Bombz, joka sisälsi samat kappaleet kuin aiemmin julkaistu EP, lisättynä vain kappale ”Pin-Up Boy”. Loppuvuoden 1985 yhtyeessä jäsenenä ehtinyt olla Timo Kaltio korvattiin vuoden 1986 alusta lähtien Dave Tregunnalla (Lords of the New Church, Sham 69). Tämä kokoonpano ehti julkaista 7" singlen House Of Ecstasy / Declaration, EP:n House of Ecstasy / Declaration / Countryfield Inner City Blues /Running (Back To Your Lover) ja live-LP:n Coming Down Slow, joka julkaistiin vuonna 1987 yhtyeen jo hajottua. Lisäksi syntyivät vielä keikkavideot ”Hot Girls In Love” ja ”Live At The Marquee” ja kokoelmakasetti ”100 Degrees In The Shade” 1986. Yhtye ehti kiertää Yhdysvalloissakin, mutta syksyllä 1986 yhtye hajosi, kun McCoy antoi Chellamahille potkut. Yhtye oli jo kauan ollut tyytymätön laulajattareensa.
Andy McCoy ja Nasty Suicide julkaisivat kesällä 1986 The Suicide Twins -nimisenä duona akustisen albumin Silver Missiles And Nightingales jo ennen Cherry Bombzin ”House of Ecstasy” -singlejä. Syksyllä 1986 Cherry Bombzin hajottua The Suicide Twins teki muutamia kiertueita Suomessa, kunnes duo hajosi vuoden 1986 lopussa. Duon aikana ja albumilla Suicide käytti taiteilijanimenään Nasty Superstar.
Andy McCoy oli The Suicide Twinsin hajoamisen jälkeen aivan kadoksissa. Vuonna 1987 oli ilmestynyt McCoyn muistelmat Andy McCoy – Hanoista ikuisuuteen mutta ei mitään muuta. Vuonna 1988 McCoy asui Suomessa, jossa hän nauhoitti ensimmäisen sooloalbuminsa Too Much Ain’t Enough muun muassa Keimo Hirvosen ja Jone Takamäen avulla. Levy ei ollut kovin suuri menestys, koska siltä löytyi vain muutama kelvollinen kappale, joista tunnetuin ja melodisin lienee ”I Will Follow”. Tähän syynä oli se, että McCoyn heroiinin käyttö oli riistäytynyt Hanoi Rocksin jälkeen täysin käsistä. McCoy teki yksin myös muutamia akustisia keikkoja ja flamencokeikan Jukka Tolosen kanssa. Myöhemmin vuonna 1988 McCoy muutti perheineen Lontooseen ja sieltä Los Angelesiin, jossa McCoy solmi BMG-Virginin kanssa levytyssopimuksen. Samana vuonna McCoy sai ensimmäisenä suomalaisena kultalevyn Yhdysvalloista, kun Samantha Fox levytti cover-version McCoyn alun perin Silver Missiles And Nightingales -albumille säveltämästä kappaleesta ”The Best Is Yet to Come”.
Los Angelesissa Sex Pistolsin Steve Jones esitteli McCoyn Iggy Popille Instinct-kiertuekitaristiksi, koska ei itse päässyt kiertueelle. Aiemmin jonkin aikaa pimennossa ollut McCoy sai jälleen maailmalla paljon huomiota. McCoyn puuhailut pääsivät kiertuebasisti Alvin Gibbsin kirjaan Neighbourhood Thread – On Tour With Iggy Pop. Useat kappaleet, joissa McCoy soitti, pääsivät myöhemmin eri live-albumeille. Vuonna 1989 McCoy vieraili vielä UK Subsin Killing Time-albumilla. 9 kuukautta kestäneen kiertueen jälkeen McCoy ja hänen ensimmäinen vaimonsa Anastasia ”Stacy” Maisonneuve (m. 1986–1989) erosivat. Maisonneuve kuoli muutamien kuukausien kuluttua.
Vuodet 1990–1999
1990-luvun alussa McCoy asui Los Angelesin hienostoalueella yhdessä poikansa Sebastianin ja uuden naisystävänsä amerikanitalialaisen perijättären ja Johnny Thundersin serkun Angela Nicolettin kanssa. Andy ja Angela viettivät suihkuseurapiirielämää hyvien ystäviensä, muun muassa Guns N’ Rosesin jäsenten kanssa. McCoy alkoi keskittyä jälleen työhönsä päästyään irti pahasta heroiiniriippuvuudestaan 1991. Selvittyään McCoy kokosi yhtyeen Shooting Gallery ja meni naimisiin Angela Nicolettin kanssa syksyllä 1991. Lokakuussa McCoy kiersi Suomessa klubeja yhdessä Nicky Hopkinsin ja Dave Lindholmin kanssa samaan aikaan kuin Shooting Galleryn ensimmäinen albumi julkaistiin. Shooting Gallery oli kiertueella Kissin lämmittelijänä ja hajosi.
Vuosina 1993–1994 McCoy teki yhteistyötä useiden eri muusikoiden kanssa, muun muassa Skid Row’n Sebastian Bachin kanssa nimellä Bach/McCoy. Tämä yhteistyö poiki neljä koskaan julkaisematonta kappaletta. Keväällä 1994 Andy ja Angela McCoy muuttivat Helsinkiin. Kesällä 1994 McCoy kokosi Shooting Galleryn uudelleen muun muassa Hanoi Rocksin rumpalin Gyp Casinon kanssa. Kokoonpano teki muutamia kesäkeikkoja Suomessa. Samoihin aikoihin McCoy keikkaili muutamia kertoja Remu Aaltosen kanssa.
Andy McCoyta pidettiin suomalaisen Shooting Gallery -versionsa jälkeen menetettynä tapauksena, mutta alennustilassa ollut McCoy ryhdistäytyi ja vuonna 1995 syntyi toinen sooloalbumi Building On Tradition, joka on McCoyn menestynein julkaisu Hanoi Rocksin jälkeen. Albumi nauhoitettiin Tukholmassa McCoyn tuottamana. Albumin suurin hitti oli ”Strung Out”, joka sai paljon soittoaikaa Suomen radioissa. ”Strung Out” oli alun perin Shooting Gallery -kappale, mutta oli jäänyt pois itse yhtyeen albumilta. Levyllä kuultiin myös ensimmäistä kertaa McCoyn vaimon Angela Nicolettin ääntä. Albumin jälkeisille kiertueille McCoy kasasi yhtyeen Live Ammo, johon kuuluivat McCoyn (kitara, laulu) lisäksi Angela Nicoletti (laulu), Dan Lagerstedt (kitara, laulu) Andy Christell (basso), Gyp Casino (rummut) ja Christian Andrè (kosketinsoittimet). Yhtye piti osittain kotipaikkanaan Tukholmaa. Christellin kotipuolessa tapahtuneen onnettomuuden takia Lagerstedt siirtyi bassoon. Myöhemmin myös André jätettiin pois yhtyeestä. Live Ammon kehitys ja suosio oli noususuhdanteista, mutta lopulta kahden Suomen kiertueen jälkeen yhtye hajosi.
Vuonna 1995 McCoy soitti The 69 Eyesin kanssa kappaleessa ”Vietnamese Baby” ja albumilla Savage Garden kappaleessa ”Wild Talk”, jonka demon McCoy oli säveltänyt pari vuotta aiemmin. McCoy keskittyi tämän jälkeen nuoruuden harrastukseensa, maalaamiseen.
Vuonna 1996 McCoy ja Pete Malmi päättivät perustaa Briardin uudelleen 20 vuoden jälkeen. Kokoonpanoon tuli The 69 Eyesin jäseniä ja Angela McCoy. Kokoonpano esitti vanhoja ja uusia Briard-kappaleita. Uusi Briard teki albumin Briard ja sen kappale ”River of Dreams” menestyi. Samana vuonna McCoy soitti XL5:n singlellä Taas Mennään. Samana vuonna Pekka Lehto alkoi kuvata elokuvaa The Real McCoy, jossa yhdistettiin fiktiota ja Andy McCoyn elämää. 2.–13. joulukuuta 1997 Dave Lindholm, Andy McCoy ja Pelle Miljoona tekivät akustisen kiertueen. Vuonna 1998 The Real McCoy valmistui ja McCoy voitti 27. marraskuuta Jyrkin parhaan elokuvaan liittyvän musiikkivideon palkinnon elokuvansa kappaleella ”Mind Over Matter”. The Real McCoy ensiesitettiin 29. tammikuuta 1999 Göteborgin elokuvafestivaaleilla. Samoihin aikoihin ilmestyi elokuvan soundtrack. Elokuvan Suomen ensi-ilta oli elokuussa 1999. Kuvausten aikana McCoy loukkaantui ja katkaisi jalkansa pudottuaan kerrostalon kolmannesta kerroksesta. Onnettomuus muutti elokuvan juonta oleellisesti.
10. heinäkuuta 1999 Tampereen Tammerfestissä McCoy esiintyi ensi kerran pitkään aikaan. Samoin hän teki kiertueen vaimonsa Angelan ja Dan Lagerstedtin kanssa. McCoy vieraili myös 22 Pistepirkon levyllä.
Hanoi Rocksin uudelleen perustaminen
Michael Monroen ja Andy McCoyn välit lämpenivät uuden Hanoi Rocks CD-boksin julkistamistilaisuuden jälkeen. McCoy teki mm. yllätysvierailun Monroen esiintyessä Turussa Hellacoptersin lämmittelijäbändi Crystal Extasyn kanssa. Monroe ja McCoy kävivät myös maaliskuussa 2001 studiossa äänittämässä toistaiseksi julkaisemattoman kappaleen 'Best Of Both Worlds'. Keväällä 2001 Monroe ja McCoy ilmoittivat esiintyvänsä yhdessä nimellä Hanoi Revisited. Samana vuonna ilmestyi McCoyn elämäkerta Sheriffi McCoy.
Hanoi Revisited esiintyi 2001 Ruisrockissa Michael Monroen taustabändin toimiessa taustalla. Tammikuussa 2002 yhtye esiintyi Ranskassa Cannesin Midem-musiikkimessuilla. Tällöin taustalla oli lontoolainen kustannusyhtiö Rock Hard Publishing sekä suomalainen RLF Music, joiden taustavaikuttajina toimivat muun muassa Herman Rarebell (Scorpionsin entinen rumpali), Tatu Huhanantti, Juha Palotie, Ilkka Hulkko ja Marco Tikkanen. Hanoi Rocksin toinen tuleminen oli alkanut.
27. maaliskuuta 2002 Hanoi Rocksin paluu virallistettiin, kun yhtyeen kokoonpano (Andy McCoy, Michael Monroe, Costello Hautamäki, Lacu ja Timpa) julkistettiin. Pian ilmestyi single People Like Me ja ensimmäinen albumi 17 vuoteen, Twelve Shots on the Rocks. Yhtye julkaisi vuonna 2005 albumin Another Hostile Takeover ja 2007 albumin Street Poetry.
Music Televisionin tositelevisiosarjan The Osbournes menestyksen innoittamana MTV3 tuotti Suomessa samantapaisen sarjan Andy McCoysta ja hänen vaimostaan Angelasta. Vuonna 2003 esitetyn ohjelman nimi oli The McCoys Show.
Uuden Hanoi Rocksin hajoamisen jälkeen
Andy McCoy astui jälleen julkisuuteen ja kertoi perustavansa uuden yhtyeen. Nimeksi tuli The Real McCoy Band, Andy McCoy laulaja-kitaristina, Foo Fightersin kitaristi Chris Shiflett, Hanoi Rocksin entinen rumpali George Atlagic, basistina Dan Lagerstead ja kosketinsoittaja-laulajana Andyn vaimo Angela McCoy. Yhtyeen kappalelistaksi suunniteltiin Hanoi Rocksin ja Foo Fightersin hittejä sekä McCoyn uusia sävellyksiä. Yhtye aloitti Suomen kiertueella mutta ehti soittaa kuitenkin vain kolme keikkaa ennen kuin hajosi.
Andy meni helmikuussa 2011 mukaan Pelle Miljoonan yhtyeeseen, jossa hän soitti kesän 1980 ja Moottoritie on kuuma -albumin levytyssessiossa. Esiintymiset kuuluvat Albumiklassikot-konserttisarjaan.
Marraskuussa 2011 julkaistiin suomalaisen rock-yhtye Ember's Flamen debyyttialbumi Rock This. Andy McCoy toimi albumin tuottajana.
Andy McCoy soitti myös loppuvuodesta 2012 ensimmäisen levynsä julkaisseessa Grease Helmet -yhtyeessä.
Syyskuussa 2013 Andy osallistui Julkkis Big Brother -ohjelmaan. Jo 11. syyskuuta 2013, yhdeksäntenä päivänä talossa hän ilmoitti luovuttavansa kilpailun vedoten tulevaan taidenäyttelyynsä. Andyn piti poistua talosta seuraavan päivän iltana, mutta hänet kuitenkin poistettiin talosta sääntörikkomuksen vuoksi jo edeltävänä yönä.
McCoy on soittanut Pelle Miljoona Oy:n paluukeikoilla vuosina 2015–2016 ja 2018–2019. Lisäksi hän soitta yhtyeen uudella Anna Soihtusi Palaa -EP:llä, joka julkaistiin vuonna 2018. EP:n "Hei, Hei, Hei" -kappale on McCoyn säveltämä.
Marraskuussa 2018 julkaistiin myös hänen uusi soolo-EP:nsä Soul Satisfaction.
Syyskuussa 2019 julkaistiin McCoyn uusi sooloalbumi 21st Century Rocks. Edellisen sooloalbumin Building On Traditionin julkaisusta oli tuolloin kulunut 24 vuotta. 21st Century Rocksin julkaisua juhlittiin loppuunmyydyllä levynjulkaisukeikalla Suvilahti TBA -klubilla Helsingissä.
Avioliitot ja lapset
McCoylla on Sebastian-niminen poika (s. 1986) avioliitostaan 1986–1989 Anastasia ”Stacy” Maisonneuven kanssa. Maisonneuve kuoli pian eron jälkeen. McCoy meni uusiin naimisiin Angela Nicolettin kanssa vuonna 1991 ja lehtitietojen mukaan Nicoletti-Hulkko haki avioeroa McCoysta maaliskuussa 2021, mikä on vuonna 2021 astunut voimaan..
Diskografia
Andy McCoy
Studioalbumit
Soundtrack-albumit
Kokoelma-albumit
EP-albumit
Singlet
I Will Follow / Make Believe (1988)
Too Much Ain’t Enough / Knee Deep In Sky High (1991)
Foxfield Junction (1995)
Let It Rock (1995)
Strung Out (1995)
Xmas Song (2016) (feat. Ville Valo)
The Way I Feel (2017)
Seven Seas (2019)
Take Me I’m Yours (2022)
Hanoi Rocks
Pelle Miljoona Oy
Briard
Cherry Bombz
The Suicide Twins
Shooting Gallery
Grease Helmet
Filmografia
Kirjat
Andy McCoy, Måns Kullman: Hanoista Ikuisuuteen (1985)
Andy McCoy: Sheriffi McCoy (2001)
Andy McCoy, Ari Väntänen, Michael Monroe: Hanoi Rocks - All Those Wasted Years (2009)
Lamppu Laamanen: Andy – Rock'n'Roll Star (2018, Johnny Kniga)
Lähteet
Aiheesta muualla
Andy McCoyn kotisivu
Ylen Elävä arkisto: Andy McCoy ja Mike Monroe 1985
Ylen Elävä arkisto: Andy McCoy Nybergin vieraana 2005
Ylen Elävä arkisto: Andy McCoy, 17 vuotta
Vuonna 1962 syntyneet
Elävät henkilöt
Seulonnan keskeiset artikkelit |
18 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Aurinko | Aurinko | Aurinko (symboli: ) on tähti, jota Maa kiertää. Auringon ympärille syntyneet planeetat ja muut kappaleet muodostavat aurinkokunnan. Aurinko kiertää muiden Linnunrataan kuuluvien tähtien tavoin galaksin keskipistettä.
Aurinko muodostui vajaa viisi miljardia vuotta sitten, ja energiaa se alkoi tuottaa noin 4,6 miljardia vuotta sitten. Nykyvaiheessaan Aurinko on suhteellisen kirkas tähti. Sen aktiivisuus vaihtelee noin 11 vuoden sykleissä. Viiden miljardin vuoden kuluttua Aurinko on kuluttanut loppuun vetynsä, ja se alkaa muuttua punaiseksi jättiläiseksi.
Auringon säteily on maapallon merkittävin energianlähde, ja maapallon eliöille Aurinko on välttämätön. Entisaikoina Aurinkoa on monessa kulttuurissa palvottu jumalana.
Nimi
Sana Aurinko kirjoitetaan isolla alkukirjaimella silloin, kun sanaa käytetään taivaankappaleen erisnimenä. Kun sanaa käytetään kiintotähdistä yleisesti tai jotenkin muuten kuin tähtieteellisenä nimenä (esimerkiksi "Huomenna paistaa aurinko"), sana kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Nimitys aurinko on vanhastaan tunnettu vain suomen kielen länsimurteissa; itämurteissa sitä on vastannut myös samojedikielissä esiintyvä päivä. Pohjoissaamen kielessä aurinkoa kutsutaan nykyisinkin nimellä beaivi.
Nykyinen nimitys aurinko esiintyy kirjallisissa lähteissä 1500-luvulta alkaen. Sanan tarkka alkuperä on tuntematon, mutta sen on esitetty olevan mm. auer-sanan muunnos tai laina jostain balttilaisesta kielestä (vrt. liettuan aušrà, aamurusko). Koska sana esiintyy ensimmäisenä Agricolalla, sen on esitetty olevan jopa hänen luomansa uudismuodoste, pohjana ehkä latinan aurum, kulta. Joka tapauksessa saamelaiskielten epävarmoja vastineita lukuun ottamatta sukulaisissanoja muissa suomalais-ugrilaisissa kielissä ei ole.
Auringon elinkaari
Aurinko muodostui vajaa viisi miljardia vuotta sitten tähtienvälisestä kaasusta, joka romahti palloksi oman painonsa vetämänä. Auringon ytimessä alkoi noin 4,6 miljardia vuotta sitten vetyfuusio ja se alkoi tuottaa energiaa. Sytyttyään Aurinko puhalsi ympärilleen tiivistyneestä kiekosta pois irtokaasun, jolloin jäljelle aurinkokuntaan jäivät vain kiinteät kappaleet ja kaasuplaneetat.
Aurinko kirkastuu hiljalleen ikääntyessään kun sen ydinosien alkuainekoostumus muuttuu fuusion kuluttaessa vetyvarantoa. Aurinko säteilee nykyisin jo noin 50 prosenttia voimakkaammin kuin 4,5 miljardia vuotta sitten. Kirkastumisen jatkuessa maapallo kuumenee niin paljon, että 1–3 miljardin vuoden kuluttua meret höyrystyvät, kasvihuoneilmiö kiihtyy ja Maa muuttuu elinkelvottomaksi.
Viiden miljardin vuoden kuluttua vety loppuu Auringon keskustasta, ja se alkaa hitaasti laajentua ja muuttua punaiseksi. Vähitellen Auringosta tulee punainen jättiläinen, joka nielaisee sisemmät planeetat Merkuriuksen ja Venuksen. Maapallo sulaa laavapalloksi, ja osa sen kivikehästä höyrystyy avaruuteen. Samalla Aurinko puhaltaa uloimmat kerroksensa planetaariseksi sumuksi, jolloin keskustassa oleva tiivis ydin paljastuu ja muuttuu myöhemmin valkoiseksi kääpiöksi. Jäljelle jäänyt Auringon ydin jäähtyy hitaasti valkoisesta kääpiöstä mustaksi kääpiöksi.
Ominaisuudet
Aurinko on G-tyypin pääsarjan tähti, jonka spektriluokka on G2V. Vaikka Auringon tähtiluokkaa kutsutaankin keltaisiksi kääpiöiksi, todelliselta väriltään Aurinko on valkoinen. Aurinko on kirkkaampi kuin 85 prosenttia Linnunradan muista tähdistä. Auringolla ei ole kaksostähteä kuten useimmilla muilla tähdillä. Aurinko näkyisi paljain silmin suunnilleen 50 valovuoden etäisyydelle.
Auringon tärkeimpiä ominaisuuksia:
massa 1,989 × 1030 kg
säde 696 000 km
keskitiheys 1 409 kg/m3
tiheys keskustassa 1,6 × 105 kg/m3
pintalämpötila 5 777 K
lämpötila keskustassa 1,5 × 107 K
luminositeetti 3,9 × 1026 W
pyörähdysaika ekvaattorilla 25 vrk, leveydellä 60° 29 vrk
Auringon massaa, sädettä ja valovoimaa käytetään yleisesti yksikkönä muiden tähtien säteitä, massoja ja valovoimia käsiteltäessä.
Rakenne
Auringossa vallitsee niin korkea lämpötila, että aineet eivät esiinny kiinteässä, nestemäisessä tai kaasumaisessa olomuodossa, vaan kaikki aine on niin sanotussa neljännessä olomuodossa, plasmana.
Aurinko saa säteilemänsä energian siten, että vety muuttuu heliumiksi Auringon ytimessä tapahtuvassa fuusioreaktiossa. Tämä energia siirtyy, ensin lyhytaaltoisena röntgensäteilynä ja edelleen pidempiaaltoisempana röntgensäteilynä ja lopuksi konvektiovirtauksena (lämpösiirtymisenä) Auringon pinnalle.
Ydin
Ydin on Auringon sisin osa, jossa Auringon energian tuottavat fuusioreaktiot tapahtuvat. Sen läpimitta on noin 350 000 kilometriä, siis noin neljännes Auringon koko läpimitasta. Ytimen tiheys on korkeimmillaan 150 000 kg/m3 eli noin 150 kertaa veden tiheys. Paine on 225 miljardia ilmakehää. Lämpötila on noin 13 600 000 kelviniä, eli se on huomattavasti lämpimämpi kuin Auringon pinta, jossa lämpötila on 5 800 kelviniä. SOHO-luotaimen mittaustulokset viittaavat ytimen pyörivän pintaa nopeammin.
Lukuun ottamatta Auringon eliniän loppuvaiheita miltei kaikki Auringon energia syntyy ytimen fuusioreaktioissa, joissa vety-ytimet eli protonit yhdistyvät heliumytimiksi vapauttaen suuria määriä energiaa. Joka sekunti noin 600 miljoonaa tonnia vetyä fuusioituu 596 miljoonaksi tonniksi heliumia. Suhteellisuusteorian mukaisesti sekunnissa noin 4 miljoonaa tonnia ainetta muuttuu energiaksi. Auringon luminositeetti on noin 385 jottawattia sekunnissa. Silti Auringon ytimen tehotiheys on vain noin 277 wattia kuutiometrissä, sillä yksittäinen atomi törmää toiseen atomiin keskimäärin vain kerran viidessä miljardissa vuodessa.
Syntyneen energian täytyy kulkeutua Auringon ylempien kerrosten halki ennen vapautumista auringonvalona tai aurinkotuulen mukana. Arviot energian kulkeutumisajasta pintaan vaihtelevat 10 000 vuodesta 170 000 vuoteen.
Säteilyvyöhyke
Auringon ydintä ympäröi säteilyvyöhyke, jossa ydinreaktioita ei enää tapahdu. Sen halki ytimestä tuleva energia siirtyy pinnalle absorboitumalla ja emittoitumalla nousten säteilyvyöhykkeen pintaa kohden, joka on noin 0,7 Auringon säteen kohdalla.
Konvektiovyöhyke
Konvektiovyöhykkeessä energia siirtyy pääosin aineen konvektiovirtauksena pinnalle. Vyöhykkeen aine virtaa kohti Auringon pintaa. Pinnalla aine jäähtyy ja muuttuu täten tiheämmäksi ja vajoaa takaisin kohti Auringon ydintä.
Auringon pinta
Auringon pintakerroksista, fotosfääristä, energiaa säteilee valonnopeudella ympäröivään avaruuteen sähkömagneettisen säteilyn kaikilla aallonpituuksilla, pääasiassa näkyvänä valona ja infrapunasäteilynä, jonkin verran myös ultraviolettisäteilynä. Fotosfäärin keskimääräinen lämpötila on noin 5 800 K. Fotosfääri näyttää rakeiselta; siinä on kirkkaampia ja hieman tummempia kohtia. Tämä johtuu syvemmältä tulevista konvektiovirtauksista. 100 kilometriä paksussa fotosfäärissä esiintyy myös auringonpilkkuja, joiden kohdalla lämpötila on huomattavasti alhaisempi. Auringonpilkut muistuttavat epätasaisia reikiä. Auringonpilkun keskellä on tummin alue ja sen ympärillä vaaleampi alue. Muuta pintaa tummempi väri johtuu siitä, että auringonpilkun kohdalla pintalämpötila on noin 4 500 K, mikä on noin 1 500 astetta viileämpi kuin muualla. Alemman pintalämpötilan aiheuttaa magneettikenttä, joka estää konvektion. Tyypillisen auringonpilkun läpimitta on noin 10 000 kilometriä ja elinaika muutamasta päivästä kuukausiin.
Kaasukehä
Kaasukehä jakautuu suhteellisen ohueen, sisempään värikehään eli kromosfääriin ja kauas ulottuvaan koronaan. Koko kaasukehä on sen verran harvaa, ettei se ole nähtävissä paljain silmin muulloin kuin auringonpimennyksien yhteydessä, jolloin kromosfääri näyttäytyy ohuena punaisena renkaana Auringon ympärillä. Kromosfäärin paksuus on noin 2 000 km ja sen lämpötila noin 100 000 kelviniä.
Kaasukehän uloin osa korona muodostuu vielä harvemmasta, mutta hyvin kuumasta plasmasta, jonka lämpötila osittain on yli miljoona astetta, ja se ulottuu monen Auringon säteen verran siitä ulospäin. Etenkin sen ollessa aktiivisimmillaan auringon magneettiset roihupurkaukset irrottavat koronasta ainetta (mm. protuberansseista) massapurkauksina, joissa plasmaa sinkoutuu avaruuteen satojen kilometrien sekuntinopeudella. Varautuneiden hiukkasten törmätessä muutamaa päivää myöhemmin Maan magneettikenttään syntyy revontulia. Koronan plasmasta irtoavia varautuneita hiukkasia, pääasiassa elektroneja ja protoneja, liikkuu siitä poispäin avaruuteen jopa 900 km/s nopeudella. Tämä aurinkotuuleksi kutsuttu ilmiö ulottuu koko aurinkokunnan läpi. Sen hiukkasten ja magneettikentän vaikutuspiirissä oleva avaruuden osa on heliosfääri, jonka rajoilta, noin 50–100 AU:n etäisyydeltä olevasta heliopaussista katsotaan tähtienvälisen avaruuden alkavan.
Aktiivisuus
Auringon aktiivisuus vaihtelee keskimäärin 11 vuoden sykleissä. Vuonna 2018 ilmeisesti lopuillaan oleva sykli alkoi joulukuussa 2008. Aktiivisuussyklin lopussa aktiivisuusminimin aikana auringonpilkkuja ei esiinny juuri lainkaan.
Auringonpilkuissa esiintyy jopa 0,45 teslan magneettikenttiä. Magneettikentän voimaviivat tekevät kahden auringonpilkun kohdalla silmukan Auringon pinnan ulkopuolella.
Muita pinnalla tapahtuvia ilmiöitä ovat flaret eli roihupurkaukset, protuberanssit, granulat ja niin kutsutut auringonjäristykset, joita muun muassa ESA:n SOHO-avaruusluotain havaitsi. Aurinko myös virittää Maan lähiavaruuteen niin kutsutun avaruussään. Auringon aktiivisuuden huippukausina esiintyy niin kutsuttuja aurinkomyrskyjä, jotka näkyvät Maassa muun muassa voimakkaina ja laaja-alaisina revontulina ja esimerkiksi Kanadan ja Yhdysvaltain itärannikon pitkien sähkön siirtolinjojen jakeluhäiriöinä.
Säteily
Auringon säteilemä valo sisältää kaikki tunnetut värit. Avaruudesta katseltaessa Aurinko näyttäisikin valkoiselta. Maasta Aurinko kuitenkin näyttää usein keltaiselta, koska ilmakehä pysäyttää osan Auringon säteilemistä fotoneista.
Auringossa syntyy näkyvän valon ja infrapunasäteilyn lisäksi jonkin verran ultraviolettisäteilyä sekä pieniä määriä radiosäteilyä, röntgensäteilyä ja gammasäteilyä. Radiosäteily tulee pääasiassa atmosfäärin ylimmistä kerroksista, sillä säteily ei juuri pääse ulos Auringon sisäkerroksista. Röntgensäteily tulee yleensä koronasta.
Säteilyn merkitys maapallolle ja ihmiskunnalle
Aurinko on maapallon merkittävin energianlähde, joka kasveissa tapahtuvan yhteyttämisen kautta tuottaa melkein kaiken eliökunnan kuluttamasta energiasta. Myös ihmisten fyysinen käyttövoima on Auringosta lähtöisin, sillä kaikki ravinto alkaen kasvikunnasta päättyen ravintoketjun ylimpiin lenkkeihin edustaa varastoitunutta aurinkoenergiaa. Ydinvoimaa sekä geotermistä ja vuorovesienergiaa lukuun ottamatta kaikki ihmiskunnan kuluttama energia on peräisin Auringon fuusioreaktioista eri väylien kautta.
Terveysvaikutukset
Auringon säteily on merkittävä D-vitamiinin lähde etenkin pienillä leveysasteilla. Auringonvalo vaikuttaa pimeähormoni melatoniinin eritykseen.
Voimakkaalle ja pitkäaikaiselle auringonpaisteelle altistuminen voi polttaa ihon, mikä lisää melanooman riskiä. Toisaalta joissain tutkimuksissa on havaittu, että melanoomasta selviävät todennäköisimmin ne potilaat, jotka ovat saaneet elämänsä aikana eniten auringonvaloa. Tämä viittaa siihen, että auringolla on myös syövältä suojaavaa vaikutusta. Auringolta voi suojata ihonsa välttämällä keskipäivän aurinkoa, pukeutumalla peittävästi tai käyttämällä aurinkovoidetta.
Auringon katsominen paljain silmin on vaarallista silmille. Aurinkoa voidaan havaita turvallisesti esimerkiksi pimennyslaseilla tai käyttämällä suodinkalvoa kaukoputken tai kiikarin kanssa.
Tutkimus
Aurinkoa tutkitaan tieteellisesti hyvin monenlaisilla laitteilla. Kaukoputkilla ja teleskoopeilla havaitaan näkyvän valon, infrapunasäteilyn ja radiosäteilyn aallonpituuksia. Spektrografilla Auringon valo voidaan hajottaa eri aallonpituuksiin, mikä paljastaa esimerkiksi Auringon kaasun kemiallisen koostumuksen. Koronagrafilla tutkitaan Auringon koronaa. Aurinkoluotaimet tutkivat Aurinkoa lähietäisyydeltä. Lähimmäksi Aurinkoa on lähetetty Nasan Parker Solar Probe -luotain, joka ohitti huhtikuussa 2019 Auringon 24 miljoonan kilometrin päästä.
Aurinkoa tutkivia avaruusluotaimia ovat mm.
SOHO, sijainti Langrange L1-pisteessä
Advanced Composition Explorer (ACE), sijainti Langrange L1-pisteessä
Ulysses-aurinkoluotain, luotain, joka lensi Auringon napojen yli
Koronas, kolmen venäläisen 1990- ja 2000-luvun aurinkosatelliitin sarja
STEREO, Yhdysvaltain Aurinkoa tutkiva satelliittipari, joka kuvasi helmikuussa 2011 Auringon kummaltakin puolelta yhtä aikaa
Parker Solar Probe
Solar Orbiter
Kulttuurissa
Aurinkoa on monessa kulttuurissa palvottu jumalana joko sellaisenaan tai ihmisen tai jonkin eläimen hahmoisena. Auringon katsottiin olevan läheisissä tekemisissä arkielämän kanssa ja vaikuttavan ihmisten elämään. Aurinkoa palvottiin suurena Isänä samalla kun Kuuta palvottiin suurena Äitinä. Muun muassa Lähi-idässä Aurinkoa palvottiin entisaikaan yleisesti, ja muinaisen Egyptin uskonnossa Auringon palvonta oli keskipisteessä. Muinaissuomalaisilla ei ollut auringonjumalaa, mutta lappalaiset uhrasivat Auringolle, jotta se paistaisi.
Jo muinaisten aikojen ihmiset ovat havainnoineet Auringon nousu- ja laskukohtia taivaanrannassa sekä päiviä, jolloin Aurinko on ollut keskipäivällä korkeimmillaan tai matalimmillaan vuoden aikana. Joitain muinaisia temppeleitä ja muita rakennuksia, kuten Karnakin temppeli ja Stonehenge, on suunnattu tarkasti joihinkin näistä pisteistä. Noin puolessa suomalaisista jätinkirkoista on aurinkosuuntauksia.
Muinaiset kulttuurit keksivät auringonpimennyksille erilaisia syitä, kuten lohikäärmeen tai vihaisten jumalten hyökkäys. Muinaisskandinaaveilla maailmanloppu Ragnarök alkoi auringonpimennyksellä. Koska ilmiötä ei ymmärretty, sitä usein pelättiin.
Yksi aurinkoa kuvanneista symboleista on aurinkoristi.
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Seulonnan keskeiset artikkelit |
19 | https://fi.wikipedia.org/wiki/ASCII | ASCII | ASCII () on 7-bittinen eli 128 merkkipaikan laajuinen tietokoneiden merkistö, joka sisältää ensisijaisesti amerikanenglannissa tarvittavat kirjaimet, numerot, väli- ja erikoismerkkejä sekä eräitä ohjauskoodeja. Lähes kaikkien nykyisin yleisessä käytössä olevien tietokonemerkistöjen 128 ensimmäistä merkkiä ovat samat kuin ASCII:ssa, joten ne voidaan luokitella ASCII:n laajennuksiksi. Unicode-merkistön yhteydessä tätä ensimmäistä lohkoa kutsutaan latinalaiseksi perusosaksi.
Joskus kuulee virheellisesti puhuttavan ”8-bittisestä ASCII:sta” tai ”high-ASCII:sta”, jonka merkkipaikkojen määrä olisi kaksinkertaistettu 256:een ottamalla käyttöön ASCII:ssa ylimääräiseksi jäänyt tavun kahdeksas bitti. Tällaisia merkistöjä on ASCII:n pohjalta kuitenkin kehitetty useita, eikä niistä yhteenkään ole asianmukaista viitata nimellä ASCII. Koska 8-bittiseenkään merkistöön eivät mahdu edes kaikkien latinalaisin aakkosin kirjoitettavien kielten kirjaimet, alueittain on pitänyt kehittää keskenään yhteensopimattomia laajennusversioita, joista länsieurooppalaisittain ja suomalaisittain tärkein on ISO 8859-1 eli niin sanottu Latin 1 ‑merkistö. Lisäksi esimerkiksi MS-DOS-järjestelmän käyttämien ASCII-pohjaisten merkistöjen laajennusosat poikkeavat täysin Windowsin merkistöistä, jotka ovat ISO 8859 ‑standardien muunnelmia.
Historia
ASCII kehitettiin 1960-luvulla paperille tulostavien kaukokirjoitinlaitteiden ja tietokonepäätteiden merkistöksi ja ohjauskoodistoksi. Aikaisemmat laitteet käyttivät yleensä 5-bittistä Baudot-koodia.
Ennen ASCII:ta oli yli 60 tapaa merkistökoodaukselle tietokoneissa. Kehitystyöhön osallistuneista merkittäviin kuuluu Bob Bemer, jota on kutsuttu ASCII:n "isäksi". Vuonna 1961 IBM:lle työskentelevä Bemer toimitti American National Standards Institutelle (ANSI) ehdotuksen yhteiselle merkistökoodaukselle. X3.4-komitea perustettiin työskentelmään koodauksen parissa. 17. kesäkuuta 1963 ASCII hyväksyttiin standardiksi, mutta se ei heti saavuttanut suurta kannatusta koska IBM käytti EBCDIC-koodausta vuonna 1964 julkaistussa S/360-sarjassa. Myös IBM suunnitteli ASCII:n ottamista käyttöön, mutta kun S/360 oli lähellä julkaisua reikäkortti- ja tulostinlaitteet eivät olleet valmiita ja IBM päätti käyttää EBCDIC-merkistöä.
ASCII:ta kehitettiin ja muutettiin edelleen kunnes vuonna 1968 presidentti Lyndon B. Johnson antoi määräyksen, että ASCII olisi käytössä liittovaltion järjestelmissä ja että uusien järjestelmien olisi tuettava ASCII:ta.
Merkkivalikoima perustuu lähinnä Yhdysvaltojen tarpeisiin. Tämä on aiheuttanut jatkuvia ongelmia ei-englanninkielisen tekstin käsittelyssä: esimerkiksi suomen kielen aakkosista kirjaimet A–Z sisältyvät kaikkiin ASCII-merkistön muunnoksiin ja näkyvät siis käytännössä aina oikein, mutta niin sanotut ääkköset (Å, Ä, Ö) aiheuttavat yllättävän usein yhteensopivuusongelmia vielä nykyäänkin.
US-ASCII
ASCII-määritys julkaistiin Yhdysvalloissa ASA X3.4 ‑standardina alun perin vuonna 1963. Hieman myöhemmin, 1967, sitä täydennettiin pienaakkosilla ja symboleilla. Yhdysvaltain ASCII-standardista käytetään myös nimitystä US-ASCII, joka tarkoittaa täsmälleen samaa kuin ASCII. Sen nykyinen versio on määritelty ANSI-standardissa ANSI X3.4-1986.
ASCII-merkistö määrittää 128 merkkipaikkaa, joihin kuuluvat amerikanenglannin isot ja pienet kirjaimet A–Z, numerot 0–9, välilyönti sekä väli- ja erikoismerkit !"#$%&'()*+,-./:;<=>?@[\]^_`{|}~. Merkistön alkupäästä ja lopusta on yhteensä 33 merkkipaikkaa varattu ohjauskoodeille, joten erilaisia kirjoitusmerkkejä mahtuu ASCII-merkistöön 95.
Kansainväliseksi standardiksi
ISO-standardi merkistöstä tuli vuonna 1972. Kansainvälinen ISO-646-IRV (international reference version) ‑määritys erosi ASCII-merkistöstä sikäli, että dollarin merkin ($) tilalla oli yleinen valuuttamerkki (¤) ja aaltoviivan (~) tilalla oli yläviiva (¯). Vuonna 1991 kansainvälinen versio mukautettiin vallitsevaan käytäntöön korvaamalla valuuttamerkki dollarin merkillä. Se on nykyään aivan samanlainen kuin yhdysvaltalainen versio ISO-646-US eli US-ASCII.
ASCII ei sisällä Ä- ja Ö-kirjainten kaltaisia tarkkeellisia kirjaimia, joita tarvitaan muissa kuin englannin kielessä. Monet kansalliset kirjaimet sai kuitenkin paperipäätteillä ja kirjoittimilla aikaiseksi tulostamalla kaksi merkkiä päällekkäin, esimerkiksi ä ← a + " (a ja pystylainausmerkki) ja ñ ← n + ~ (n ja tilde). Eräät ASCII-merkit, nimittäin tilde ja sirkumfleksi (^), tarkoitettiinkin alun perin nimenomaan tarkkeiksi kansallisten kirjainten muodostusta varten. Alaviiva (_) puolestaan tarkoitettiin alleviivausten tuottamiseen. Usean merkin tulostaminen samaan kohtaan ei kuitenkaan ollut mahdollista näytöllä. Näyttöjen yleistyessä piti kansalliset kirjaimet viimeistään saada osaksi varsinaista merkistöä.
Kansalliset muunnelmat
Euroopan maissa kansalliset merkit saatiin käyttöön korvaamalla niillä osa erikoismerkeistä. Esimerkiksi ASCII-merkistön suomalainen versio (ISO646-FI) korvasi merkit [\]^ merkeillä ÄÖÅÜ ja merkit {|}~ merkeillä äöåü. @ korvattiin é:llä. Tämä merkistö tunnetaan myös suomalaisella nimellä SF-2. Monilla muillakin Euroopan mailla oli oma kansallinen standardinsa.
Ratkaisu oli kömpelö etenkin, jos merkistöä käytettiin ohjelmointiin. Tällöin oli usein tehtävä valinta ääkkösten ja ohjelmoinnissa välttämättömien hakasulkujen välillä. Tällaiset merkistöt olivat kuitenkin yleisiä vielä 1980-luvulla, kun käytössä oli paljon järjestelmiä, joiden merkistökoodauksen leveys rajoittui 7 bittiin.
ASCII-merkit
(merkkikoodit heksadesimaalisina)
Katso myös
ASCII-taide
ANSI X3.64
Lähteet
Aiheesta muualla
Jukka Korpela: Merkit ja koodaukset.
Lista ASCII- ja HTML-symbolien koodeista
ANSI X3.4-1977 (PDF)
Merkistöt
ISO
Seulonnan keskeiset artikkelit |
20 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Avaruus%20%28t%C3%A4smennyssivu%29 | Avaruus (täsmennyssivu) | Avaruus voi viitata seuraaviin asioihin:
avaruus, pääosin tyhjiön muodostama osa maailmankaikkeutta Maan ilmakehän ulkopuolella
fysikaalinen avaruus, klassisessa fysiikassa tila, jossa sijaitsevat kaikki materiset kappaleet
avaruus, matematiikassa joukko, jolla on jokin rakenne
Avaruus, Radiopuhelimet-yhtyeen albumi vuodelta 1997
Avaruus, suomenkielinen käännöskappale vuonna 1982 valmistuneen animaatioelokuvan Lumiukko tunnussävelmästä Walking in the Air. |
21 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Avoin%20joukko | Avoin joukko | Avoin joukko on topologian keskeisin peruskäsite. Avoimien joukkojen avulla voidaan suoraan määritellä muun muassa topologian keskeiset käsitteet raja-arvo, jatkuvuus ja yhtenäisyys.
Avoimen joukon käsite on eräänlainen reaalilukujen joukossa määritellyn avoimen välin käsitteen yleistys. Metrisessä avaruudessa avoin joukko määritellään sen metriikan avulla tietyt ehdot toteuttavaksi avaruuden osajoukoksi. Yleisessä topologiassa sen sijaan topologinen avaruus määritellään valitsemalla perusjoukosta kokoelma sen osajoukkoja, joita sanotaan avoimiksi joukoiksi ja jotka yhdessä määrittelevät avaruuden topologian.
Avoimet joukot metrisessä avaruudessa
Metrisessä avaruudessa avoin on osajoukko , jonka jokaisella pisteellä on kuulaympäristö , joka sisältyy kokonaisuudessaan joukkoon .
Yhtäpitävästi voitaisiin määritellä, että joukko A on avoin, jos mikään sen reunapiste ei kuulu joukkoon A.
Esimerkiksi reaalilukujen joukossa avoimia joukkoja ovat avoimet välit, avoimia välejä yhdistämällä saadut joukot, muotoa (a, ∞) tai (−∞, a) olevat avoimet puolisuorat, itse sekä tyhjä joukko.
Jokaisessa metrisessä avaruudessa pätee:
Avaruus kokonaisuudessaan sekä tyhjä joukko ovat avoimia.
Avoimien joukkojen yhdiste on avoin joukko, olipa yhdisteessä mukana äärellinen tai ääretön määrä avoimia joukkoja.
Sellainen avoimien joukkojen leikkaus, jossa on mukana vain äärellinen määrä avoimia joukkoja, on myös avoin joukko.
Avoimien joukkojen leikkaus, jossa on mukana äärettömän monta joukkoa, ei välttämättä ole avoin. Esimerkiksi reaalilukujen joukossa kaikkien avoimien välien (a - ε, a + ε) leikkaus, kun ε saa kaikki positiiviset reaalilukuarvot, käsittää vain pisteen a, eikä se ole avoin.
Annetun metrisen avaruuden A kaikki avoimet joukot muodostavat kokoelman, jota sanotaan avaruuden topologiaksi.
Avoimet joukot topologisessa avaruudessa
Jo metrisissä avaruuksissa avoimen joukon käsitteen avulla voidaan karakterisoisa monia topologisia käsitteitä kuten raja-arvo ja jatkuvuus. Näiden käsitteiden kannalta metriikka sinänsä kuitenkin on epäoleellinen; merkitystä on vain sillä, mitkä joukot ovat avoimia. Tämä on antanut aiheen määritellä yleisempi topologisen avaruuden käsite.
Topologinen avaruus määritellään valitsemalla annetusta joukosta X kokoelma sen osajoukkoja, joita nimetään avoimiksi. Tämä kokoelma on valittava niin, että se toteuttaa edellä todetut, jo metrisissä avaruuksissa pätevät tulokset:
Avaruus kokonaisuudessaan sekä tyhjä joukko ovat avoimia.
Avoimien joukkojen yhdiste on avoin joukko, olipa yhdisteessä mukana äärellinen tai ääretön määrä avoimia joukkoja.
Sellainen avoimien joukkojen leikkaus, jossa on mukana vain äärellinen määrä avoimia joukkoja, on myös avoin joukko.
Tätä avoimien joukkojen kokoelmaa sanotaan joukon X topologiaksi.
Samallekin joukolle voidaan määritellä avointen joukkojen kokoelma ja siten sen topologia monella eri tavalla, kunhan se vain täyttää edellä annetut ehdot. Esimerkiksi missä tahansa joukossa voidaan valita sellainenkin topologia, diskreetti topologia, jossa kaikki avaruuden osajoukot ovat avoimia, tai toisaalta myös sellainen, minitopologia, jossa vain avaruus itse ja tyhjä joukko ovat avoimia.
Olkoon topologinen avaruus. Tällöin joukko on siis avoin, jos ja vain jos . Toisin sanoen topologisen avaruuden topologian alkioita kutsutaan avoimiksi joukoiksi.
Esimerkkejä
Erityisen tärkeitä avoimia joukkoja ovat metrisen avaruuden avoimet kuulat, eli joukot, joihin kuuluvat avaruuden ne pisteet, joiden etäisyys jostakin annetusta pisteestä on pienempi kuin jokin vakio. Ne muodostavat kannan metrisen avaruuden ns. tavalliselle topologialle. Erityisesti reaaliakselin avoin väli on klassinen esimerkki avoimesta joukosta.
Ympäristöt
Avoimiin joukkoihin liittyy oleellisesti ympäristön käsite. Jos ja on olemassa avoin joukko , jolla , niin joukkoa U kutsutaan pisteen x ympäristöksi.
Avoin joukko voidaan karakterisoida myös ympäristöjen avulla. Voidaan nimittäin osoittaa, että joukko U on avoin, jos ja vain jos jokaisella joukon U pisteellä on olemassa ympäristö, joka sisältyy joukkoon U.
Ympäristöjen ja avoimien joukkojen avulla voidaan helposti määritellä keskeisiä topologian käsitteitä:
Topologisen avaruuden jonolla on raja-arvo pisteessä , jos ja vain jos jokaiselle pisteen ympäristölle löydämme indeksin , jolla kaikilla .
Jos ja ovat topologisia avaruuksia, niin kuvaus on jatkuva pisteessä jos ja vain jos jokaiselle pisteen ympäristölle löydämme pisteen a ympäristön , jolle . (tai yhtäpitävästi )
Joukko on yhtenäinen, jos ja vain jos sitä ei voi lausua epätyhjien avoimien joukkojen erillisenä yhdisteenä. Samaten joukko on yhtenäinen, jos sillä ei ole separaatiota.
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Topologia
Seulonnan keskeiset artikkelit |
24 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Assembly | Assembly | Assembly tarkoittaa seuraavia asioita:
Assembly, ohjelmointikielten joukko (symboliset konekielet)
Assembly, Suomessa järjestettävä tietokonefestivaali
The Assembly, brittiläinen synthpop-yhtye. |
25 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Algebra | Algebra | Algebra on geometrian ja analyysin ohella yksi matematiikan päähaaroista. Algebrassa tutkimuskohteina ovat laskutoimitusten yleiset ominaisuudet jossakin perusjoukossa, jossa ne on määritelty. Tällaisia laskutoimituksia voivat olla esimerkiksi yhteen- ja kertolasku. Laskutoimitusten määritteleminen joukkoon tuottaa algebran perusrakenteet: ryhmän, renkaan ja kunnan. Esimerkiksi vektorit muodostavat ryhmän, kokonaisluvut renkaan, rationaaliluvut ja reaaliluvut kunnan.
Eri yhteyksissä algebralla voidaan tarkoittaa seuraavia:
alkeisalgebra eli "kirjainlasku" on alkeismatematiikan haara, jossa perusjoukkona on rationaali- tai reaalilukujen joukko. Aritmetiikasta se eroaa pääasiassa siinä, että tunnettujen, numeroilla merkittyjen lukujen ohella siinä käytetään myös tuntemattomia lukuja ja muuttujia, joita merkitään yleensä kirjaimilla, varsinkin ratkaistaessa yhtälöitä.
Nykyaikaisessa puhtaassa matematiikassa:
abstrakti algebra on laaja matematiikan haara, joka käsittelee relaatiota ja laskutoimituksia.
algebra merkitsee myös matemaattista struktuuria. A-algebra on ykkösellinen vaihdannainen rengas B, joka on varustettu rengashomomorfismilla .
Alkeisalgebrassa, jota opetetaan peruskoulun yläasteella ja lukiossa, otetaan käyttöön muuttujat. Lausekkeissa, joissa niitä esiintyy, käytetään rationaali- tai reaalilukujen laskutoimituksia.
Algebra nykyaikaisen matematiikan haarana on paljon laajempi kuin alkeisalgebra. Se tutkii paitsi tavallisia lukuja, myös mitä tahansa joukkoa, jossa alkioiden välille voidaan määritellä laskutoimituksia. Sen mukaan, mitkä laskutoimitukset joukossa on määritelty ja mitä ominaisuuksia niillä on, puhutaan erilaisista algebrallisista struktuureista, joista tärkeimpiä ovat:
monoidi
ryhmä
rengas
kokonaisalue
kunta
Algebra on yksi puhtaan matematiikan päähaaroista geometrian, analyysin, topologian, kombinatoriikan ja lukuteorian ohella.
Historia
Algebran kehityksen voidaan katsoa alkaneen muinaisessa Babyloniassa, jossa kehitettiin aritmeettinen järjestelmä, jolla voitiin suorittaa laskutoimituksia algoritmisesti. Babylonialaiset keksivät kaavoja, joilla voitiin ratkaista probleemoja, jotka nykyisin ratkaistaisiin ensimmäisen tai toisen asteen yhtälön avulla. Sitä vastoin useimmat saman aikakauden egyptiläiset samoin kuin antiikin kreikkalaiset matemaatikot yleensä ratkaisivat yhtälöitä geometristen menetelmien avulla, joita on kuvattu esimerkiksi Rhindin papyruksessa sekä myöhemmin Eukleideen Elementassa. Kreikkalaisten geometrian tietämys, joka tyypillisimmillään esiintyy Elementassa, tarjosi lähtökohdan, jolla voitiin, paitsi ratkaista tiettyjä yhtälöitä, myös kehittää yleisempiä menetelmiä yhtälöiden laatimiseksi ja ratkaisemiseksi, joskin tämän toteuttivat vasta keskiajan islamilaiset matemaatikot.
Platonin aikaan mennessä kreikkalainen matematiikka oli suuresti muuttunut. Antiikin kreikkalaiset laativat geometrisen algebran, jossa suureita kuvattiin geometrisilla kohteilla, yleensä janoilla, joita merkittiin kirjaimilla.
Ajanlaskumme kolmannella vuosisadalla aleksandrialainen matemaatikko Diofantos, jota joskus sanotaan algebran isäksi, laati Arithmetica-nimisen kirjasarjan. Nämä kirjat käsittelevät algebrallisten yhtälöiden ratkaisemista.
Sana algebra on peräisin arabian kielestä ( ). Al-jabr tarkoittaa palauttamista, etenkin negatiivisten lukujen muuttamista positiivisiksi siten, että ne siirrettiin yhtälön toiselle puolelle. Käsitettä käytti persialainen matemaatikko al-Khwarizmi (noin 800–850). Hän kirjoitti teoksen "Hindunumeroitten avulla laskeminen", jossa algebraa käsitellään aritmetiikasta ja geometriasta riippumatta.
Hellenistiset matemaatikot Heron Aleksandrialainen ja Diofantos samoin kuin intialaiset kuten Brahmagupta kehittivät Egyptistä ja Babyloniasta perittyä matematiikkaa. Heidän teoksistaan huomattavimmat ovat Diofantoksen Arithmetica ja Brahmaguptan Brahmasphutasiddhanta . Esimerkiksi varhaisin täydellinen toisen asteen yhtälön ratkaisu, jossa myös nolla ja negatiiviset luvut on otettu huomioon, on peräisin Brahmaguptalta. Myöhemmin arabialaiset matemaatikot kehittivät algebralliset menetelmät paljon korkeammalle tasolle. Sen sijaan, että Diofantos ja babylonialaiset matemaatikot käyttivät enimmäkseen erilaisia ad hoc -menetelmiä yhtälöiden ratkaisemiseksi, Al-Khwarizmi kehitti yleisempiä menetelmiä. Hän ratkaisi ensimmäisen ja toisen asteen yhtälöitä käyttämättä kuitenkaan algebrallisia symboleja, negatiivisia lukuja tai nollaa, ja sen vuoksi hän erotti useita eri yhtälötyyppejä.
Klassisen algebran kehitys alkoi François Vièten töistä 1500-luvun lopulla. Vuonna 1637, René Descartes julkaisi teoksen La Géométrie, jossa hän esitteli keksimänsä analyyttisen geometrian ja otti käyttöön algebran nykyiset merkintätavat. Tärkeitä edistysaskelia olivat myös kolmannen ja neljännen asteen yhtälön ratkaisukaavojen keksiminen 1500-luvun puolivälissä. Determinantin idean esitti ensimmäisenä japanilainen Kowa Seki 1600-luvulla ja hänestä riippumatta Gottfried Leibniz kymmenen vuotta myöhemmin ratkaistaakseen lineaarisen yhtälöryhmän matriisien avulla. Myös Gabriel Cramer tutki matriiseja ja determinantteja 1700-luvulla. Permutaatioita tutki Joseph Lagrange vuonna 1770 artikkelissaan Réflexions sur la résolution algébrique des équations. Paolo Ruffini esitti ensimmäisenä permutaatioryhmän käsitteen, edeltäjiensä tavoin algebrallisten yhtälöiden ratkaisemisen yhteydessä.
Abstrakti algebra kehitettiin 1800-luvulla. Myös sen lähtökohtana oli yhtälöiden ratkaiseminen, ja alkuvaiheessa keskeisiä tutkimuskohteita olivat Galois'n teoria ja kysymys lukujen konstruoituvuudesta. Alan huomattavimpia tutkijoita olivat Évariste Galois, Richard Dedekind ja Leopold Kronecker.
Lähteet
Kirjallisuutta
R. B. J. T. Allenby: Rings, Fields and Groups. ISBN 0-340-54440-6
Donald R. Hill, Islamic Science and Engineering (Edinburgh University Press, 1994).
Ziauddin Sardar, Jerry Ravetz, and Borin Van Loon, Introducing Mathematics (Totem Books, 1999).
George Gheverghese Joseph, The Crest of the Peacock: Non-European Roots of Mathematics (Penguin Books, 2000).
I. N. Herstein: Topics in Algebra. ISBN 0-471-02371-X
John J O'Connor and Edmund F Robertson, MacTutor History of Mathematics archive (University of St Andrews, 2005).
Metsänkylä, Tauno; Näätänen, Marjatta: Algebra. Limes ry, 2003, ISBN 951-745-200-4
Aiheesta muualla
Matematiikkalehti Solmu, Erkki Luoma-aho: Matematiikan historia aihealueittain, Algebra ja aritmetiikka (pdf)
Understanding Algebra. James W. Brennan.
Algebra Software
Algebra Help
Algebra — the basic ideas.
Highlights in the history of algebra .
Explanation of Basic Topics .
Sparknotes' Review of Algebra I and II.
ExampleProblems.com Example problems and solutions from basic and abstract algebra.
Purplemath.com "Your Algebra Resource".
Seulonnan keskeiset artikkelit |
26 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Aurinkokunta | Aurinkokunta | Aurinkokunta on Auringon ja kaikkien Aurinkoa kiertävien kappaleiden, kuten planeettojen, kuiden, kääpiöplaneettojen, asteroidien, meteoroidien, komeettojen ja transneptunisten kohteiden muodostama järjestelmä.
Aurinkokunnan planeetat ovat Auringosta poispäin lukien Merkurius, Venus, Maa, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus. Neljä sisintä planeettaa ovat kiviplaneettoja, neljä ulointa kaasuplaneettoja.
Aurinkokunnan iäksi on arvioitu noin 4,6 miljardia vuotta. Myös muilla tähdillä on havaittu omia eksoplaneettojen muodostamia planeettakuntia.
Sijainti Linnunradassa
Aurinkokunta sijaitsee noin 25 000 valovuoden päässä kotigalaksimme Linnunradan keskustasta Orionin haarassa, joka on yksi Linnunradan pienistä sivuhaaroista. Aurinkokunta kiertää Linnunradan keskustaa 220 kilometrin sekuntivauhdilla, ja yksi kierros eli ”galaktinen vuosi” kestää 225 miljoonaa vuotta.
Aurinkokunnan ympyränmuotoinen kiertorata Linnunradan keskuksen ympäri on poikkeuksellinen ja teorian mukaan hyödyllinen elämän kannalta. Koska aurinkokunnan ratanopeus vastaa Linnunradan kierteishaarat muodostavan tiheysaallon nopeutta, aurinkokunta on pysynyt spiraalihaarojen ulkopuolella ja välttynyt supernovien säteilyltä, jota tiheämmissä kierteishaaroissa tapahtuu useammin ja joka estää muun kuin pienimuotoisen elämän synnyn planeetoilla. Myös aurinkokunnan etäisyys Linnunradan keskustasta on riittävä, jotta painovoima ja säteily eivät nouse vaaralliselle tasolle.
Elinkaari
Aurinkokunta on 4,57 miljardin vuoden ikäinen. Se muodostui, kun suuri tähtienvälinen kaasupilvi luhistui ja tiivistyi tähdiksi, kuten oma Aurinkomme. Auringon ympärille muodostui kiekko, joka koostui kaasupilven materiaalista: vety- ja heliumkaasusta sekä raskaammista alkuaineista, kuten hapesta, hiilestä ja typestä. Prosentti kiekon aineesta oli erilaisista yhdisteistä muodostunutta pölyä.
Pölyhiukkasten yhdistyessä muodostui suuria kiinteitä kappaleita, ja niistä muodostuivat miljoonien vuosien kuluessa aurinkokunnan planeetat. Niistä ensin syntyivät kaukana niin sanotun jäärajan takana sijaitsevat suuret kaasuplaneetat Jupiter, Saturnus, Neptunus ja Uranus. Ne muodostuivat jäätyneistä kaasuista, jotka kaasuuntuivat planeetan pinnalla uudelleen. Jäärajan sisäpuoliset kiviplaneetat Merkurius, Venus, Maa ja Mars muodostuivat pääasiassa pölystä. Niistä vain Maalla ja Venuksella on merkittävän paksut kaasukehät.
Aurinko kasvoi imettyään itseensä lisää materiaalia sitä ympäröivästä kiekosta, kunnes se lopulta alkoi muuttaa ytimessään vetyä heliumiksi. Aurinko myös puhalsi aurinkotuulen avulla kiekon ympäriltään, niin että vain planeetat jäivät jäljelle.
Viiden miljardin vuoden kuluttua vety loppuu Auringon keskustasta, ja se alkaa hitaasti laajentua ja muuttua punaiseksi. Vähitellen Auringosta tulee punainen jättiläinen, joka nielaisee Merkuriuksen ja Venuksen. Maapallo sulaa laavapalloksi, ja osa sen kivikehästä höyrystyy avaruuteen. Aurinko muuttuu myöhemmin valkoiseksi kääpiöksi, ja jäljelle jäänyt Auringon ydin jäähtyy hitaasti mustaksi kääpiöksi.
Koko ja mittasuhteet
Eräs määritelmä aurinkokunnan ulkorajaksi on se etäisyys, missä aurinkotuuli törmää tähtienväliseen aineeseen. Tätä rajaa kutsutaan heliopaussiksi, ja sen rajaama alue on heliosfääri. Heliosfääri ulottuu 150–200 AU:n päähän Auringosta. Toisen päämääritelmän mukaan aurinkokunnan alueella kappaleet ovat Auringon painovoimavaikutuksen piirissä ja pystyvät kiertämään sitä. Tämän alueen raja on arviolta 100 – 1 000 kertaa kauempana kuin heliopaussi.
Aurinkokunnan vaikutusalue ei ole symmetrinen pallo vaan epäsymmetrinen ”kananmuna”, joka on toiselta reunalta hieman litistynyt. Teorian mukaan syynä muotoon saattaa olla aurinkotuulen törmäily tähtienväliseen aineeseen.
Aurinkokunnan massasta 99,8 prosenttia on Auringossa, jonka massa on lähes 2×1027 tonnia. Jos halutaan havainnollistaa Aurinkokunnan mittasuhteita vertaamalla Maan kokoa pienen nuppineulan päähän (2,8 mm), olisi aurinko lähinnä verrattavissa koripalloon. Jos aurinkoa kuvataan vertaamalla sitä 10 senttimetrin läpimittaiseen appelsiiniin, olisi tällöin Maa tylsähköllä lyijykynällä tehdyn pisteen kokoinen (0,9 mm), joka kiertää appelsiinia 11 metrin etäisyydellä. Kuiperin vyöhykkeellä sijaitseva kääpiöplaneetta Pluto kiertäisi appelsiini-Aurinkoa keskimäärin yli 400 metrin etäisyydellä, ja vyöhykkeen alueelta elliptisellä radalla välillä kauemmas etääntyvän kääpiöplaneetta Eriksen kiertoradan keskietäisyys olisi yli 700 metrin päässä appelsiinista. Hyvin soikealla radalla kiertävän kaukaisen kohteen, Sednan, keskietäisyys olisi tässä mittakaavassa jo melkein 6 km, ja Oortin pilven kohteiden kiertoratojen etäisyys olisi jopa 55 – 1 100 km appelsiinista.
Osat
Aurinko
Aurinkokunnan keskuskappale on Aurinko. Se on tähti, joka koostuu pääasiassa ionisoituneesta vety- ja heliumkaasusta eli plasmasta. Auringon ytimessä plasman paine on korkeimmillaan ja lämpötila lähes 14 miljoonaa celsiusastetta. Näin korkeassa lämpötilassa tapahtuu fuusiota, jossa vety muuttuu heliumiksi tuottaen energiaa, joka säteilee Auringon pinnasta avaruuteen pääasiassa näkyvänä valona, infrapunasäteilynä ja ultraviolettisäteilynä. Aurinko vaikuttaa planeettoihin energiansa lisäksi myös magneettisen aktiivisuutensa kautta.
Planeetat
Aurinkokunnan planeetat ovat sisimmästä uloimpaan Merkurius, Venus, Maa, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus. Näistä neljä sisintä ovat kiviplaneettoja ja neljä ulointa kaasuplaneettoja. Suurin planeetta on Jupiter ja pienin Merkurius. Planeetan pinnan kuumuus riippuu sen läheisyydestä Aurinkoon. Kiviplaneetoista vain Maalla ja Venuksella on merkittävän paksut kaasukehät. Kaasuplaneettojen kaasukehät koostuvat pääosin kevyistä alkuaineista. Kaasuplaneetoilla on voimakkaat sisäiset magneettikentät, mutta kiviplaneetoista ainoastaan Maalla on voimakas sisäsyntyinen magneettikenttä. Planeettojen etäisyydet noudattavat suurin piirtein Titiuksen–Boden lakia.
Merkurius
Merkurius on aurinkokunnan pienin planeetta, vain hiukan Kuuta suurempi. Sen pinta on voimakkaasti kraatteroitunut, sillä ei ole kaasukehää, ja sen magneettikenttä on hyvin heikko. Merkuriuksella arvioidaan olevan hyvin suuri ja metallinen ydin, sillä se on painava tilavuuteensa nähden.
Venus
Venus on hiukan pienempi kuin Maa. Myös Venuksessa arvellaan olleen joskus vettä, jonka haihtumisen seurauksena planeetalla on hyvin paksu kaasukehä, joka koostuu lähes kokonaan hiilidioksidista. Pilvikerros peittää planeetan pinnan kokonaan näkyvistä. Kaasukehän vaikutuksesta Venuksen pintalämpötila on noin 460 celsiusastetta, mikä on jopa enemmän kuin Aurinkoa lähempänä olevalla Merkuriuksella. Venuksen pinnalla on myös peräti 92 Maan ilmakehän paine. Venuksen pinta on geologisesti varsin nuorta, ja sitä täplittävät tulivuoret ja vanhat laavavirrat. Aktiivista tulivuoritoimintaa ei kuitenkaan ole havaittu.
Maa
Maa eli maapallo on aurinkokunnan kiviplaneetoista suurin. Se on ainoa paikka maailmankaikkeudessa, jossa elämää tiedetään kehittyneen, ja ainoa paikka aurinkokunnassa, jossa on varmuudella havaittu juoksevaa vettä. Maa ja sen kiertolainen Kuu ovat ainoat taivaankappaleet, joilla ihminen on käynyt.
Mars
Mars on neljästä kiviplaneetasta ulommaisin. Se on Maata pienempi halkaisijaltaan ja tiheydeltään. Marsilla on ohut kaasukehä eikä magneettikenttää. Navoilla on vesijäätä, ja muitakin merkkejä vedestä on löydetty. Marsin pyörimisakselin kallistus sekä vuodenajat ovat samantyyppiset kuin Maassa, ja myös Marsilla on navoillaan jäätä. Varhaisessa historiassaan Marsin pinnalla oli todennäköisesti virtaavaa vettä, ja myös kaasukehä ja magneettikenttä olivat nykyistä suuremmat. Miehitetty lento Marsiin ja siirtokunnan perustaminen sinne ovat mahdollisia, mutta toistaiseksi vain puheiden ja suunnitelmien asteella. Joidenkin arvioiden mukaan Marsista saattaisi löytyä mikroskooppista elämää tai ainakin jälkiä muinaisesta elämästä.
Jupiter
Jupiter on sisin kaasuplaneetta ja aurinkokunnan suurin planeetta, halkaisijaltaan yli kymmenen kertaa Maan kokoinen. Jupiter painaa kaksi ja puoli kertaa niin paljon kuin aurinkokunnan kaikki muut planeetat yhteensä. Kaasuplaneettana Jupiterilla ei ole kiinteää pintaa, mutta sen ytimen uskotaan olevan kiinteää kiveä. Magneettikenttä on voimakas. Planeetan nestekerrosta ympäröi noin tuhat kilometriä paksu kaasukerros. Sen yläosaa peittää paksu pilvikerros, jossa on raitoja ja pyörremyrsky nimeltä suuri punainen pilkku. Jupiterilla on heikosti Maahan näkyvät renkaat.
Saturnus
Saturnus kiertää Aurinkoa kaksi kertaa kauempana kuin Jupiter. Se on vain vähän Jupiteria pienempi mutta paljon sitä kevyempi. Saturnuksen tiheys onkin pienempi kuin veden. Muutoin se muistuttanee sisäiseltä rakenteeltaan Jupiteria. Saturnuksella on näyttävät renkaat, jotka koostuvat vesijäästä. Renkaiden leveys on jopa 300 kertaa itse planeetan halkaisijaa suurempi, joskin uloimmat renkaat ovat hyvin himmeät. Renkaat lienevät itse planeettaa nuorempi väliaikainen ilmiö, ja ne tulevat katoamaan suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa.
Uranus
Uranus on niin sanottu jääjättiläinen, joka on 20 kertaa kauempana Auringosta kuin Maa. Se löydettiin vasta kaukoputken avulla. Uranuksessa on enemmän vettä, ammoniakkia ja metaania kuin Saturnuksessa ja Jupiterissa. Ne ovat planeetan sisäisen lämmön ja paineen vuoksi nestemäisessä tai kaasumaisessa olomuodossa. Uranuksen pinta on turkoosi ja piirteetön. Sen pohjois- ja etelänapa osoittavat suoraan sivulle, eli se ikään kuin kierii kyljellään pitkin rataansa. Tämä saattaa johtua varhaisesta törmäyksestä jonkin suuren kappaleen kanssa.
Neptunus
Neptunus on aurinkokunnan uloin planeetta ja 30 kertaa kauempana Auringosta kuin Maa. Sen kierto Auringon ympäri kestää 165 vuotta, ja se löydettiin planeetoista viimeisenä. Neptunus on jääjättiläinen, jonka koostumus muistuttaa Uranuksen koostumusta. Se säteilee avaruuteen enemmän lämpöä kuin saa Auringosta; ylimääräisen lämmön lähdettä ei varmuudella tunneta. Neptunuksen pinnalla näkyy pilviä sekä pyörremyrskyjä tummina pilkkuina. Neptunuksella on heikot renkaat.
Kuut
Kuut ovat kappaleita, jotka kiertävät jotakin Aurinkoa kiertävää kappaletta. Kuudella kahdeksasta planeetasta on ainakin yksi kuu, ja myös joillain kääpiöplaneetoilla ja asteroideilla on kuunsa. Aurinkokunnan planeetoilla on helmikuun 2023 tiedon mukaan seuraava määrä kuita: Jupiter 92, Saturnus 83, Uranus 27, Neptunus 14, Mars 2 ja Maa 1. Venuksella ja Merkuriuksella ei ole yhtään kuuta.
Maan kiertolainen Kuu on kuuksi suhteellisen suuri. Se on aurinkokunnan viidenneksi suurin kuu. Marsin kuut Phobos ja Deimos ovat pieniä ja muodoltaan epäsäännöllisiä. Ne lienevät Marsin painovoiman kaappaamia asteroideja.
Jupiterin suurimmat kuut ovat Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto. Näistä Ganymedes on aurinkokunnan suurin kuu, ja myös Io ja Kallisto ovat Maan kuuta suurempia. Io on aurinkokunnan geologisesti aktiivisin kappale, ja sen pinnalla on yli 400 aktiivista tulivuorta. Europan pinnan alla uskotaan olevan suolaisesta vedestä koostuva meri, ja sitä pidetään Marsin ohella aurinkokunnan lupaavimpana paikkana etsiä Maan ulkopuolista elämää. Saturnuksen suurin kuu Titan on aurinkokunnan toiseksi suurin kuu. Sillä on Maan lisäksi aurinkokunnan ainoana kappaleena paksu kaasukehä ja pinnalla vapaasti virtaavaa nestettä.
Uranuksen suurten kuiden radat ja pyörimisliikkeet ovat kallistuneet samaan tapaan kuin itse planeettakin, eli niiden kiertoradat ovat lähes kohtisuorassa planeettojen ratatasoon nähden. Uranuksen kuut on tapana nimetä Alexander Popen ja William Shakespearen hahmojen mukaan. Neptunuksen suurin kuu Triton on samalla aurinkokunnan suurin kuu, jonka kiertosuunta on planeetan pyörimisliikkeeseen nähden päinvastainen. Kyseessä on luultavasti Neptunuksen painovoiman kaappaama planetesimaali tai pikkuplaneetta.
Kääpiöplaneetat, asteroidit ja komeetat
Kääpiöplaneetoiksi määritellään kappaleet, jotka ovat riittävän isoja muotoutumaan pallomaisiksi mutta eivät riittävän massiivisia hallitsemaan painovoimallaan koko kiertoratansa ympäristöä. Tunnetuimpia kääpiöplaneettoja ovat Ceres ja Pluto. Ceresiä lukuun ottamatta kaikki kääpiöplaneetat kiertävät ulommassa aurinkokunnassa Neptunuksen radan ulkopuolella.
Asteroidit eli pikkuplaneetat ovat epäsäännöllisen muotoisia kappaleita, jotka kiertävät usein soikeammilla radoilla kuin planeetat. Asteroideja törmäilee joskus planeettoihin. Marsin ja Jupiterin välissä olevalla asteroidivyöhykkeellä on arvioitu olevan 700 000 – 1,7 miljoonaa yli kilometrin kokoista asteroidia. Asteroidivyöhykkeen suurin kappale on Ceres, joka luokitellaan asteroidiksi ja kääpiöplaneetaksi. Ceresin jälkeen asteroidivyöhykkeen suurimmat asteroidit ovat Vesta, Pallas ja Hygiea. Asteroideja on myös Maan radalla.
Komeetat eli pyrstötähdet ovat aurinkokunnan ulko-osista tulleita kappaleita, jotka sisältävät tyypillisesti kiviainesta ja jäätä. Lähestyessään Aurinkoa ne lämpenevät ja saavat taakseen näyttävän pyrstön. Päävyöhykkeen komeetoiksi kutsutaan asteroidivyöhykkeellä sijaitsevia kappaleita, joilla on komeetan piirteitä.
Ulompi aurinkokunta
Neptunuksen takaa alkaa Kuiperin vyöhyke, joka koostuu pääasiassa jäisistä kappaleista. Kuiperin vyöhyke on 20 kertaa leveämpi ja 20–200 kertaa massiivisempi kuin asteroidivyöhyke. Sen tunnetuin kappale on Pluto, jota pidettiin planeettana vuoteen 2006 asti, kunnes se luokiteltiin kääpiöplaneetaksi.
Kuiperin vyöhykkeen takana alkaa trumpettimaisesti leviävä hajanainen kiekko, joka sisältää samanlaisia jäisiä kappaleita kuin Kuiperin vyöhyke.
Toistaiseksi (tilanne 2015) etäisin havaittu kappale aurinkokunnassa on 15 miljardin kilometrin päässä Auringosta oleva 500 – 1 000 kilometrin halkaisijainen kappale V774104. Sen kiertorata ei ole toistaiseksi selvillä.
Aurinkokuntaa ympäröi luultavasti noin 50 000 AU:n etäisyydellä pallonkuorimainen pilvi komeetanytimiä, jota kutsutaan Oortin pilveksi.
Muita kappaleita
Muita aurinkokunnan pieniä kappaleita ovat asteroidikuut ja meteoroidit. Planeettoja kiertää lisäksi pölyä ja muuta pientä materiaalia, josta kaasuplaneettojen renkaatkin muodostuvat. Planeettainvälinen pöly näkyy eläinratavalona.
Kappaleiden radat
Planeetat kiertävät Aurinkoa lähes ympyränmuotoisilla radoilla. Radat ovat melkein samassa tasossa, joka on suunnilleen Auringon ekvaattorin tasossa. Planeetat liikkuvat radoillaan samaan suuntaan, ja useimmat myös pyörivät samansuuntaisesti, mukaan lukien Aurinko. Myös suurin osa asteroideista liikkuu lähellä samaa tasoa planeettojen kanssa. Komeettojen radat voivat sen sijaan olla missä tahansa asennossa.
Havaitseminen
Paljain silmin Maan pinnalta aurinkokunnan kohteista voidaan havaita Kuu ja Aurinko sekä planeetat Merkurius, Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus. Kaikki nämä kohteet onkin tunnettu jo vuosituhansien ajan. Kiikarilla voidaan havaita myös Uranus ja Neptunus, Jupiterin neljä suurinta kuuta, Saturnuksen suurin kuu ja muutama kirkkain asteroidi. Kirkkaimpia komeettoja voidaan havaita silloin, kun ne tulevat Auringon lähelle. Planeettojen paikat tähtitaivaalla muuttuvat jatkuvasti, koska ne kiertävät Aurinkoa toisin kuin tähdet. Planeettojen liikkeet tähtien suhteen ovat melko mutkikkaita, koska Maakin liikkuu Auringon ympäri.
Aurinkokunnan ymmärtäminen ja tutkimus
Aurinkokeskistä maailmankuvaa esitti jo antiikin Kreikassa Aristarkhos. Puolalainen tähtitieteilijä Nikolaus Kopernikus esitti vuonna 1543 julkaistussa teoksessaan, että planeetat kiertävät kehää Auringon ympäri. Hänen jälkeensä Johannes Kepler esitti, että planeettojen radat ovatkin elliptisiä. Kaukoputkea käyttänyt Galileo Galilei todisti 1600-luvun alussa aurinkokeskisen maailmankuvan paikkansapitäväksi havaitessaan Venuksen vaiheet. Giovanni Domenico Cassini laski Maan radan halkaisijan ja koko aurinkokunnan koon. Isaac Newton selitti ensimmäisenä planeettojen liikkeet fysiikan kaavojen pohjalta. Komeettojen osan järjestelmässä oivalsi ensimmäisenä Edmond Halley. Kaikki kahdeksan planeettaa oli löydetty vuoteen 1846 mennessä, kun Neptunus löytyi. Pluto löytyi myöhemmin, mutta sitä ei enää pidetä planeettana. Oortin pilven löysi vuonna 1950 Jan Oort.
Ihminen on käynyt Aurinkokunnan kappaleista Maan lisäksi vain Kuussa, jossa käytiin useita kertoja vuosina 1969–1972. Moni valtio suunnittelee uusia miehitettyjä kuulentoja, ja myös pysyvän tukikohdan rakentamisesta Kuuhun on puhuttu. Luotaimet ovat lentäneet planeettojen ohi ja laskeutuneetkin niille. Voyager 1 -luotain ylitti heliopaussin vuonna 2012 ja jatkaa matkaansa aurinkokunnasta poispäin.
Katso myös
Pajamäen aurinkokuntamalli
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
52 Tähtitiede
Seulonnan keskeiset artikkelit |
27 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Avaruus | Avaruus | Avaruus on tähtitieteessä pääosin tyhjiön muodostama osa maailmankaikkeutta Maan ilmakehän ulkopuolella. Tarkkaa rajaa maapallon ilmakehän loppumisen ja avaruuden alkamisen välille ei voida asettaa, koska ilmakehän tiheys alenee maapallon painovoimakentän heikentyessä Maasta loitonnuttaessa eikä ole olemassa selkeää rajaa, mutta avaruuden voidaan katsoa alkavan 100 kilometrin korkeudella sijaitsevasta Kármánin rajasta. Tällä korkeudella ilmakehän tiheys on enää vain noin 1/2 200 000 maanpinnan ilmakehän tiheydestä.
Avaruus on lähes yksinomaan tyhjiö. Tyhjiötä täyttävä massa on pimeässä aineessa, tähdissä ja planeetoissa. Tähtienvälisessä avaruudessa leijuu silti erittäin pienitiheyksisiä vetypilviä (tiheys on suuruusluokkaa yksi atomi kuutiosenttimetrissä) sekä fotoneita, neutriinoita ja muita alkeishiukkasia. Osa tähtienvälisestä aineesta on molekyyleinä (molekyylipilvet) sekä pölyhiukkasina, joiden arvellaan koostuvan etupäässä grafiitista ja silikaateista.
Suurin osa avaruuden massasta on nykytiedon mukaan niin sanottua pimeää ainetta. Pimeän aineen koostumusta ei tiedetä tarkasti, mutta on arveltu, että se voisi koostua esimerkiksi neutriinoista, pienistä mustista aukoista tai toistaiseksi tuntemattomista alkeishiukkasista.
Mistä avaruus alkaa?
Maan ilmakehä ohenee ylöspäin mennessä, eikä ilmakehän ja avaruuden välillä siksi ole selkeää rajaa.
8 000 metriä merenpinnasta: Kuolemanvyöhyke, jonka yläpuolella ilman happipitoisuus ei riitä elossapysymiseen.
8 848 metriä merenpinnasta: Mount Everest, maapallon korkein kohta.
10–18 kilometriä: Tropopaussi – troposfääri loppuu ja stratosfääri alkaa.
80,5 kilometriä (50 mailia): NASA:n käyttämä avaruuden raja.
100 kilometriä: Kármánin raja, avaruuden raja Fédération Aéronautique Internationalen mukaan.
110 kilometriä: Revontulten alin raja.
360 kilometriä: Kansainvälisen avaruusaseman keskietäisyys maasta
35 786 kilometriä: Geostationaarinen rata. Tällä radalla olevat satelliitit pysyvät maahan nähden paikallaan.
320 000 kilometriä: Yksi Lagrangen pisteistä, missä Maan ja Kuun vetovoimat ovat yhtä suuret.
Historiallisia käsityksiä
400-luvulla kreikkalainen filosofi Parmenides totesi, että avaruudessa ei mitenkään voi olla tyhjiötä. Länsimaissa uskottiin satoja vuosia tämän olevan totta. Vielä 1600-luvulla ranskalainen filosofi René Descartes väitti, että avaruuden on pakko koostua jostain.
Muinaisessa Kiinassa oli monenlaisia teorioita avaruudesta, jotka muistuttavat paljon nykyistä käsitystä. 100-luvulla tähtitieteilijä Zhang Heng oli vakuuttunut, että avaruus on loputon ja jatkuu kauas oman aurinkokuntamme ulkopuolelle. Hsüan Yeh -koulun nykyaikaan säilyneissä kirjoissa todetaan, että taivas on rajaton, ”tyhjä, ja vailla ainetta”. Lisäksi ”Aurinko ja Kuu, tähdet seuranaan, kelluvat tyhjässä avaruudessa, liikkuen tai paikoillaan”.
Italialainen tieteilijä Galileo Galilei päätteli, että ilmalla on massaa ja painovoima pystyy vaikuttamaan siihen. Vuonna 1640 hän osoitti, että vakaa voima vastustaa tyhjiön muodostumista. Hänen oppilaansa Evangelista Torricelli onnistui vuonna 1643 valmistamaan koneen, joka pystyi luomaan tyhjiön. Tämä kokeilu antoi alun ensimmäiselle elohopea-ilmapuntarille, joka oli vallankumouksellinen keksintö Euroopassa. Ranskalainen filosofi Blaise Pascal väitti, että jos elohopeapylväs olisi tuettu ilmalla, niin pylvään pitäisi olla lyhyempi korkealla, jossa ilmanpaine on matalampi. Vuonna 1648, hänen lankonsa Florin Périer kokeili laitetta Puy de Dôme-vuorella Keski-Ranskassa, ja totesi että elohopeapylväs oli noin kahdeksan senttiä lyhyempi. Tämä muutos ilmanpaineessa havaittiin myös, kun puoliksi täynnä oleva ilmapallo vietiin vuorenhuipulle ja sen huomattiin laajentuvan noustessa.
Vuonna 1650 saksalainen tieteilijä Otto von Guericke rakensi ensimmäisen tyhjiöpumpun. Tämä oli laite, joka todistaisi Aristoteleen teorian horror vacuin vääräksi. Von Guericke myös päätteli, että ilmakehä ympäröi maapalloa kuin kuori, ja että ilman tiheys vähenee noustessa ylöspäin. Hän myös totesi, että maapallon ja Kuun välissä on pakko olla tyhjiö.
1400-luvulla saksalainen teologi Nicolaus Cusanus arveli, että universumilla ei ole keskustaa tai ympärysmittaa. Hän uskoi, että universumi ei ehkä ole loputon, mutta niin suuri, että sillä ei voisi olla rajaa. Nämä ideat loivat spekulointia avaruuden loputtomuudesta, jota harrasti italialainen filosofi Giordano Bruno 1500-luvulla. Hän jatkoi Kopernikuksen aurinkokeskistä kosmologiaa niin pitkälle, että uskoi loputtoman universumin koostuvan aineesta nimeltä eetteri, joka ei loisi vastusta avaruudessa liikkuville massoille. Englantilainen filosofi William Gilbert oli osittain samaa mieltä. Hän totesi että tähdet ovat näkyvissä vain siksi, että niitä ympäröi ohut eetteri tai tyhjiö. Eetteri-konsepti sai alkunsa kreikkalaisilta filosofeilta kuten Aristoteleelta. Nämä kokivat avaruuden kankaana, jossa taivaalliset esineet ovat upotettuina.
Teoria universumista täynnä valoeetteriä pysyi suosiossa joidenkin tieteilijöiden kesken vielä 1900-luvulle asti. Valoeetterin nähtiin olevan aine, jonka läpi valo pystyisi leviämään. Vuonna 1887 Michelsonin–Morleyn koe yritti havaita maan liikkeitä valoeetterin avulla etsien muutoksia valonnopeudessa riippuen maan liikesuunnasta. Tulokseton koe osoitti, että teoriassa on jotakin vikaa, joten konsepti valoeetteristä hylättiin. Konsepti korvattiin Einsteinin suhteellisuusteorialla, joka sanoo että valonnopeus tyhjiössä on muuttumaton.
Katso myös
Astrofysiikka
Kaupallinen avaruustoiminta
Avaruustoiminta
Avaruustutkimus
Kármánin raja
Kosmologia
Planeettainvälinen avaruus
Lähteet
Aiheesta muualla
Maailmankaikkeuden rakenne WMAP:n mukaan
Seulonnan keskeiset artikkelit |
28 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Avaruus%20%28matematiikka%29 | Avaruus (matematiikka) | Matematiikassa avaruus on joukko, jolla on tietynlainen rakenne.
Avaruuksia on määritelty erilaisia ja ne on usein nimetty ihmisten mukaan.
Topologinen avaruus
Metrinen avaruus
Euklidinen avaruus
Vektoriavaruus (eli lineaariavaruus)
Normiavaruus
Banachin avaruus
Sisätuloavaruus
Hilbertin avaruus
Minkowskin avaruus
Riemannin avaruus
Mitta-avaruus
Todennäköisyysavaruus
Lähteet
Joukko-oppi
da:Rum#Matematik
es:Espacio#Matemáticas
fr:Espace (notion)#Mathématiques
gl:Espazo#Matemática
ko:공간#수학 |
29 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Anneli%20J%C3%A4%C3%A4tteenm%C3%A4ki | Anneli Jäätteenmäki | Anneli Tuulikki Jäätteenmäki (s. 11. helmikuuta 1955 Lapua) on suomalainen keskustaa edustava poliitikko ja entinen Suomen pääministeri (2003). Hän oli Euroopan parlamentin jäsen vuosina 2004–2019 ja Euroopan parlamentin varapuheenjohtaja vuosina 2015–2017. Jäätteenmäki toimi kansanedustajana vuosina 1987–2004.
Jäätteenmäki oli keskustan puheenjohtaja vuosina 2002–2003 ja Suomen pääministeri 17. huhtikuuta – 24. kesäkuuta 2003 (69 päivää). Hän oli ensimmäinen tehtävään valittu nainen Suomessa. Vuosina 1994–1995 hän oli Ahon hallituksen oikeusministeri. Koulutukseltaan Jäätteenmäki on juristi.
Tausta
Jäätteenmäki vietti lapsuutensa kuopuksena kolmilapsisessa viljelijäperheessä Lapualla. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1974. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi 1980, ja sai samana vuonna varatuomarin arvon. Hän toimi myös yhdistyksessä Suomen Demokraattiset Lakimiehet (nykyinen Demla ry).
Työuransa alkuvaiheissa Jäätteenmäki toimi vuoden työmarkkinajuristina kunnallisessa sopimusvaltuuskunnassa. Hän kävi ulkoministeriön kansainvälisten asiain valmennuskurssin 1982, ja hänet sijoitettiin ministeriön protokollaosastolle. Vuonna 1982 Jäätteenmäki sai vakinaisen viran Lapuan kaupungin lakimiehenä. Vuonna 1983 sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskoski pyysi Jäätteenmäkeä avustajakseen, ja hän jäi virkavapaalle Lapualta. Jäätteenmäki toimi keskustapuolueen eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä vuonna 1986.
Poliittinen ura
Eduskuntaan Jäätteenmäki valittiin ensimmäisen kerran vuoden 1987 vaaleissa yli 9 000 äänellä. Hän toimi oikeusministerinä Ahon hallituksessa vuosina 1994–1995.
Presidentinvaalit hävinneen Esko Ahon lähdettyä vuonna 2000 virkavapaalle Harvardin yliopistoon Jäätteenmäki toimi hänen sijaisenaan keskustan puheenjohtajana. Ahon jätettyä puheenjohtajan paikan lopullisesti vuonna 2002 Jäätteenmäki valittiin hänen seuraajakseen Hämeenlinnan puoluekokouksessa; hän sai puheenjohtajavaalin ensimmäisellä kierroksella 1 471 ääntä, kun kuudesta muusta ehdokkaasta seuraavaksi paras Olli Rehn sai 764 ääntä. Jäätteenmäki johdatti puolueen vaalivoittoon eduskuntavaaleissa 2003. Vaalien jälkeen hänet nimitettiin pääministeriksi ensimmäisenä naisena Suomessa. Tilanne oli myös historiallinen, sillä sekä tasavallan presidentti että pääministeri olivat naisia. Jäätteenmäki toimi eduskunnan puhemiehenä 25. maaliskuuta – 16. huhtikuuta 2003.
Suomen Kuvalehden politiikan toimittaja Tuomo Lappalaisen mukaan Jäätteenmäen nousu puheenjohtajaksi ja pääministeriksi johtui sanomalehti Keskisuomalaisen päätoimittaja Erkki Laatikaisen ja sanomalehti Ilkan Kari Hokkasen lehdillään harjoittamasta voimakkaasta agitoinnista.
Pääministeriys ja Irak-vuoto
Jäätteenmäen pääministerikausi jäi lyhyeksi. Jo 68 päivän kuluttua nimityksestä hän päätyi eroamaan virastaan, ja eduskunta valitsi hänen seuraajakseen Matti Vanhasen samasta puolueesta. Jäätteenmäki jätti myös keskustan puheenjohtajan paikan lokakuussa 2003.
Ennen eduskuntavaaleja 2003 Jäätteenmäki oli tuonut julkisuuteen katkelmia ulkoasiainministeriössä salaisiksi luokiteltujen asiakirjojen sisällöistä pääministeri Paavo Lipposen (sd) keskusteluista Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin kanssa Washingtonissa 9. joulukuuta 2002. Nämä keskustelut liittyivät valmisteluihin Suomen osallistumiseksi Yhdysvaltain johtamaan vapaaehtoisten koalitioon Irakin sotaa koskien.
Jäätteenmäki syytti Lipposta Suomen liittämisestä maan linjausten vastaisesti Yhdysvaltojen Irakin miehitystä kannattaneiden valtioiden koalitioon. Väitteet perustuivat Jäätteenmäen hallussa olleisiin asiapapereihin (muun muassa WASB-050). Vaalit hävinneen SDP:n syytöksiä seuranneessa kohussa selvisi, että Jäätteenmäki oli saanut asiapaperit haltuunsa presidentin neuvonantajalta, Martti Manniselta. Jäätteenmäki kielsi tämän toistuvasti huolimatta päivittäin keräytyvistä todisteista. Jäätteenmäen valehtelu johti hänen eroonsa. Tapauksessa tuli kuuluisaksi hänen lausahduksensa: ”Puhun niin totta kuin osaan”.
SDP:n eduskuntaryhmässä syntyi luottamuspula Jäätteenmäkeä kohtaan. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman toimitti SDP:n eduskuntaryhmän kantana keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kallille paperilapun, jonka mukaan SDP edellytti, että vain pääministeri vaihdetaan, ei muita muutoksia. Keskusta valitsi pääministeriksi seuraavaan hallitukseen ensimmäistä ministerikauttaan valtioneuvostossa hoitaneen puolustusministeri Matti Vanhasen.
Asiassa nostettiin syyte Jäätteenmäkeä sekä muistiot vuotanutta tasavallan presidentin neuvonantaja Martti Mannista vastaan. Mannista syytettiin virkasalaisuuden rikkomisesta ja Jäätteenmäkeä yllytyksestä ja avunannosta. Käräjäoikeus katsoi Mannisen syylliseksi mutta näytön puutteessa vapautti Jäätteenmäen vaikka pitikin tämän kertomusta epäuskottavana.
Jäätteenmäki palasi Irak-aiheeseen vielä yli kolme ja puoli vuotta kohun jälkeen 30. joulukuuta 2006 Iltalehden haastattelussa ja väitti, että kaiken takana oli tarkoitus palauttaa Paavo Lipponen pääministeriksi. SDP:n ryhmäjohtaja Jouni Backman kiisti Jäätteenmäen väitteet STT:lle antamassaan kommentissa. 4. tammikuuta 2007 kokoomuksen Ville Itälä ja Irak-skandaalin aikainen puoluesihteeri Heikki A. Ollila vahvistivat kuitenkin Iltalehden haastattelussa, että SDP:n tuolloinen puoluesihteeri Eero Heinäluoma yritti houkutella kokoomusta kaatamaan hallitusta välikysymyksen avulla. Itälä ei kuitenkaan halunnut omien sanojensa mukaan ryhtyä ”leikkiin mukaan”.
Europarlamentaarikkona
Jäätteenmäki valittiin ensimmäisen kerran Euroopan parlamenttiin 13. kesäkuuta 2004 lähes 150 000 äänellä. Europarlamentissa hän kuului Euroopan liberaalidemokraattien liiton ryhmään (ALDE). Kesällä 2005 hänet valittiin kaksivuotiskaudeksi Keskustanaisten puheenjohtajaksi. Hän jatkoi tehtävässä kolme kautta vuoteen 2011.
Vuoden 2007 eduskuntavaaleihin Jäätteenmäkeä pyysivät ehdolle niin silloinen keskustan puheenjohtaja Matti Vanhanen kuin puoluesihteeri Jarmo Korhonenkin. Hän ilmoitti 16. lokakuuta 2006 STT:n mukaan, ettei ryhdy kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, vaan haluaisi jatkaa europarlamentissa. Hänet valittiin jatkokaudelle vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa Ville Itälän jälkeen toiseksi suurimmalla äänimäärällä.
Vappupuheessa 2009 Matti Vanhanen toivoi keskustan ehdokkaaksi naista vuoden 2012 presidentinvaaleihin. Jäätteenmäki oli hänen mielestään yksi mahdollisista ehdokkaista. Myös keskustan silloinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen piti Jäätteenmäkeä varteenotettavana presidenttiehdokkaana, mikäli pääministeri Matti Vanhanen ei olisi käytettävissä. Jäätteenmäki kuitenkin kieltäytyi ehdokkuudesta, koska ei tuntenut ehdokkuuteen vaadittavaa intoa.
Vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa Jäätteenmäki valittiin jälleen jatkokaudelle keskustan kolmanneksi suurimmalla äänimäärällä. Vuodesta 2014 hän oli ympäristön, kansanterveyden ja elintarvikkeiden turvallisuuden valiokunnan (ENVI) jäsen. Varajäsen hän oli ulkoasiainvaliokunnassa (AFET), budjettivaliokunnassa (BUDG) ja turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alavaliokunnassa (SEDE). Jäätteenmäki painotti kauden kärkiteemoinaan biotaloutta ja ruokaturvaa. Jäätteenmäki on vaikuttanut europarlamentissa myös sisämarkkina- ja kuluttajansuojavaliokunnassa (2004–2007), naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokunnassa (2004–2009), ulkoasiainvaliokunnassa (2009–2014) sekä suhteista Yhdysvaltoihin vastaavassa valtuuskunnassa (2004–2014). Jäätteenmäki valittiin vuonna 2015 parlamentin varapuhemieheksi Olli Rehnin tilalle.
Paikallispolitiikkaan (2021–)
Jäätteenmäki palasi politiikkaan parin vuoden tauon jälkeen asettumalla ensimmäistä kertaa poliittisella urallaan keskustan ehdokkaaksi kuntavaaleissa vuonna 2021 kotikaupungissaan Lapualla. Jäätteenmäki sai vaaleissa ylivoimaisesti eniten ääniä, yhteensä 445. Hänet valittiin Lapuan kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi. Aluevaaleissa 2022 Jäätteenmäki asettui ehdolle Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialueella ja tuli valituksi 1 498 äänellä, kolmanneksi suurimmalla äänimäärällä koko Etelä-Pohjanmaalta.
Luottamustehtäviä
Kirkon neuvottelukunnan jäsen
Keskustanaisten puheenjohtaja (2005–2011)
Keskustan puoluehallituksen jäsen Keskustanaisten edustajana
Suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston hallitus (2019-)
Yksityiselämä
Jäätteenmäki on ollut vuodesta 1994 naimisissa toimittaja Jorma Mellerin kanssa. Helmikuun alussa 2006 Jäätteenmäellä havaittiin rintasyöpä, joka leikattiin pian sen jälkeen. Nyttemmin hän on toipunut.
Julkaisut
Populaarikulttuurissa
19. lokakuuta 2009 Yle TV1:n Kotikatsomo-sarjassa esitettiin Timo Harakan ja Antti Karumon kirjoittama draama Pääministeri, joka on tulkinta kevään 2003 tapahtumista. Jäätteenmäkeä elokuvassa esittää Jonna Järnefelt.
Jäätteenmäkeä imitoiva animaatiohahmo oli yksi Yle TV1:n Itse valtiaat -satiirisarjan (2001–2008) päähenkilöistä.
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Anneli Jäätteenmäen kotisivut
Ylen Elävä arkisto: Irak-vuoto johti pääministeri Anneli Jäätteenmäen eroon
Eduskunnan puhemiehet
Suomen pääministerit
Suomen oikeusministerit
Suomen Keskustan poliitikot
Suomen Keskustan puheenjohtajat
Suomen Keskustan europarlamentaarikot
Vaasan vaalipiiri
Helsingin vaalipiiri
Lapuan kaupunginvaltuutetut
Suomalaiset juristit
Vuonna 1955 syntyneet
Elävät henkilöt
Seulonnan keskeiset artikkelit |
30 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Antti%20Satuli | Antti Satuli | Antti Johannes Satuli (8. lokakuuta 1946 Helsinki – 17. huhtikuuta 2003 Inari) oli oikeustieteen kandidaatti, joka loi uransa Suomen ulkoasiainministeriön palveluksessa. Hän oli Suomen ensimmäinen suurlähettiläs ja pysyvä edustaja Euroopan unionissa siihen liittymisen jälkeen. Vuonna 2002 hänet nimitettiin ulkoministeriön valtiosihteeriksi.
Antti Satulin vanhemmat olivat hallitusneuvos Mauno Satuli ja Irma Kajander. Satuli valmistui ylioppilaaksi Helsingin ranskalais-suomalaisesta koulusta vuonna 1965. Oikeustieteen kandidaatiksi hän valmistui vuonna 1970 Helsingin yliopistosta. Hänen sotilasarvonsa oli kapteeniluutnantti.
Satuli avioitui vuonna 1971 Marjatta Anna-Liisa Mattilan kanssa ja heillä oli kaksi lasta, Tiina Johanna (s. 1974) ja Henri Johannes (s. 1975).
Antti Satuli oli ulkoministeriön palveluksessa vuodesta 1971 kuolemaansa saakka. Satuli kuoli sairauskohtaukseen ollessaan hiihtomatkalla Lapissa keväällä 2003.
Ura ministeriössä
1971– Ulkoministeriön palvelukseen
1973–1977 – Avustaja, Suomen suurlähetystö, Bryssel
1975–1977 – Lähtystösihteeri, Suomen suurlähetystö, Alger
1977–1980 – Jaostosihteeri (1.9.1988), ulkoasiansihteeri (1.3.1978), ulkoasiainministeriö, kauppapoliittinen osasto
1980–1983 – Lähetystösihteeri, Suomen suurlähetystö, Washington
1983–1986 – Lähetystöneuvos, Suomen pysyvä edustusto, Geneve
1986–1988 – Toimistopäällikkö, ulkoasiainministeriö, kauppapoliittinen osasto
1988–1990 – Apulaispäällikkö, ulkoasiainneuvos, ulkoministeriö, kauppapoliittinen osasto
1990–1994 – Ulkoministerion kauppapoliittisen osaston päällikkö, ulkoasiainministeriö
1994–Ulkoasiainministeriön kauppapoliittinen alivaltiosihteeri
1.1.1995–31.12.2001 – Suurlähettiläs ja Suomen pysyvä edustaja Euroopan unionissa Brysselissä
1.1.2002– Ulkoasiainministeriön valtiosihteeri.
Lähteet
Helsingin Sanomat 18.04.2003, muistokirjoitus. Artikkelin verkkoversio
Viitteet
Suomalaiset juristit
Suomen suurlähettiläät
Suomalaiset EU-virkamiehet
Suomalaiset alivaltiosihteerit
Suomalaiset valtiosihteerit
Vuonna 1946 syntyneet
Vuonna 2003 kuolleet |
35 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Azerbaid%C5%BEan | Azerbaidžan | Azerbaidžanin tasavalta () eli Azerbaidžan on sisämaavaltio Kaukasiassa Kaspianmeren rannalla. Naapurimaita ovat Georgia luoteessa, Armenia lännessä, Venäjä pohjoisessa ja Iran etelässä. Azerbaidžanille kuuluva Nahitševanin autonominen tasavalta sijaitsee erillään muusta maasta sen lounaispuolella Iranin, Turkin ja Armenian ympäröimänä. Azerbaidžanin keskellä sijaitsee itsenäiseksi julistautunut kiistanalainen Vuoristo-Karabahin alue. Azerbaidžanin tasavalta on ollut Euroopan neuvoston jäsen vuodesta 2001. Maan lähes 10 miljoonasta asukkaasta suurin osa on šiiamuslimeita ja etnisesti azereita. Valtio on virallisesti demokraattinen, mutta esimerkiksi Human Rights Watch ja Freedom House pitävät sitä autoritäärisenä. Kaikkien maassa järjestettyjen vaalien vapautta on arvosteltu.
Nimi
Azerbaidžanin nimen alkuperästä on kaksi teoriaa. Yhden teorian mukaan nimi tulee Aleksanteri Suuren aikana eläneen persialaisen ruhtinas Atropatesin nimestä. Toisen mukaan nimi on johdettu persian kielen tulta tarkoittavasta sanasta azer, jolla oli ehkäpä viitattu alueen zarathustralaisiin tulitemppeleihin. Historiallisesti nimeä Azerbaidžan on käytetty useammin nykyisen Iranin azeriväestön asuttamista pohjoisosista, kuin varsinaisesta nykyisen Azerbaidžanin alueesta. Ennen 1900-lukua ulkopuoliset viittasivat azereihin usein nimillä "Kaukasian tataarit", "turkkilaiset" tai yksinkertaisesti "muslimit".
Maantiede
Azerbaidžanin pinta-ala on 86 600 neliökilometriä, joka vastaa neljännestä Suomen pinta-alasta. Alueesta lähes puolet on vuoristoa. Maan kaakkoisosan rannikon kukkuloilla on subtrooppinen ilmasto, ja siellä kasvatetaan teetä, sitruunoita ja appelsiineja. Laajimmat tasangot sijaitsevat maan keskiosassa. Sinne virtaa Kaukasukselta kahdeksan suurta jokea. Kura-Arasin alanko on saanut nimensä Kurajoen ja sen suurimman sivujoen Arasin mukaan. Kura on padottu, ja näin syntynyt Mingəçevirin tekojärvi (Mingetšaurin tekoallas) on maan suurin sisävesialue, ja siitä saadaan vesivoimaa ja kasteluvettä.
Azerbaidžanin pienestä pinta-alasta huolimatta siellä on monenlaisia ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeitä subtrooppisesta vuoristokasvillisuuteen, ja tämä on johtanut etenkin lintulajiston monimuotoisuuteen. Siellä on havaittu noin 365 lintulajia flamingoista ja kotkista mehiläissyöjiin. Harvinaisiin nisäkkäisiin kuuluvat kuhertajagaselli (Gazella subgutturosa) ja kaukasianvuorikauris. Kaikkiaan maassa elää 97 nisäkäslajia, 67 matelija- ja sammakkoeläinlajia, 97 kalalajia ja yli 15 000 lajia selkärangattomia.
Hirkanin kansallispuisto (azer. Hirkan Milli Parkı) on perustettu suojelemaan subtrooppista luontoa Lankaran alangolla ja Talyšvuorilta. Siellä elää harvinaisia kasvi- ja eläinlajeja. Şirvanin kansallispuisto (Şirvan Milli Parkı) Širvanin alangolla on kuhertajagasellin ja vesilintujen lisääntymisaluetta. Ağgölin kansallispuisto (Ağgöl Milli Parkı) suojelee muuttolintujen talvehtimis- ja levähdyspaikkoja. Kaikkiaan Azerbaidžanissa on kahdeksan kansallispuistoa, 11 luonnonpuistoa sekä monia muita luonnonsuojelualueita.
Historia
Varhainen historia
Azerbaidžanissa yhdistyvät muinaisten seldžukkiturkkilaisten ja muinaisen Persian sivilisaation perinteet. Se oli muinaisina aikoina myös zarathustralaisuuden keskus.
Maasta ei tiedetä juurikaan mitään ennen arabien valloitusta vuonna 642, jonka jälkeen se oli osana islamilaisten kalifaattia. 1200–1400-luvuilla maahan hyökkäsivät mongolit. Myöhemmin sitä hallitsivat paikalliset shirvanilaiset šaahit ja Persian Safavidien dynastia.
Venäjän ja Neuvostoliiton valta
Euroopan ja Keski-Aasian välisillä reiteillä ja Kaspianmeren rannalla sijaitsevasta alueesta taistelivat osmanit, Venäjä ja Persia vuosisatoja. Viimein Persia ja Venäjä jakoivat Azerbaidžanin keskenään vuonna 1828 Turkmenchayn sopimuksella. Nykyisen Azerbaidžanin alue jäi Venäjälle, loput siitä on Iranin Itä- ja Länsi-Azerbaidžanin maakuntia. Samalla päättyi paikallisten kaanien valtakausi.
Azerbaidžanista tuli yksi maailman ensimmäisistä öljyntuotantopaikoista, kun siellä porattiin öljyä vuosina 1848–1849. Nobelin veljekset perustivat 1879 sinne öljyntuotantolaitokset. Samalla Bakusta kasvoi merkittävä teollisuuskeskus.
Venäjän keisarikunnan romahdettua ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa maan kansallinen puolue julisti itsenäisyyden 1918 epäonnistuneen Transkaukasian federaation hajottua. Valtio käytti nimeä Azerbaidžanin demokraattinen tasavalta. Osa valtioista ehti tunnustaa sen itsenäiseksi 1920, mutta jo huhtikuussa 1920 puna-armeijan joukkojen saapumisen myötä itsenäisyys päättyi. Vuonna 1922 Azerbaidžan liitettiin Transkaukasian sosialistiseen neuvostotasavaltaan ja tämän hajotessa 1936 Azerbaidžanista tuli neuvostotasavalta.
Perestroika nosti pintaan myös Neuvostoliiton kansojen väliset erimielisyydet. Vuonna 1988 armenialaiset alkoivat osoittaa mieltään azerivaltaa vastaan Vuoristo-Karabahissa ja Armeniassa. Vuoristo-Karabahin korkein neuvosto äänesti Azerbaidžanista eroamisen puolesta. Kostoksi armenialaisten separatismista ja azerien karkotuksista Vuoristo-Karabahista azerinationalistit hyökkäsivät Sumgaitissa armenialaisten koteihin, murhasivat armenialaissiviilejä ja ajoivat näitä väkivalloin pois kaupungista. Sumgaitin raaoissa väkivaltaisuuksissa kuoli ainakin 26 armenialaista ja kuusi azeria.
Vuoristo-Karabahin levottomuudet jatkuivat vuonna 1990. Azerinationalistit kohdistivat Bakussa armenialaisiin pogromin tammikuussa 1990. Neuvostoarmeija kukisti azerien mellakoinnin kovaotteisesti, ampuen 190 nationalistimielenosoittajaa Bakussa. Neuvostojohto julisti myös Vuoristo-Karabahiin hätätilan ja lähetti sinne armeijan. Huhtikuussa vapaaehtoiset azerijoukot ja neuvostojoukot taistelivat armenialaisia vastaan Vuoristo-Karabahissa. Moskova lähetti joukkoja myös Jerevaniin.
Itsenäisyys
Neuvostoliiton hajotessa Azerbaidžan julistautui itsenäiseksi 30. elokuuta 1991, jolloin presidentiksi valittiin entinen kommunistisen puolueen pääsihteeri Ayaz Mütəllibov.
Syyskuussa 1991 Moskova ilmoitti ettei enää tukisi Azerbaidžania Vuoristo-Karabahissa, jolloin armenien joukot kiihdyttivät toimintaansa. Lokakuussa 1991 Vuoristo-Karabahissa järjestetty kansanäänestys hyväksyi sen itsenäisyyden. Vuoden 1992 puolella tilanne puhkesi täydeksi sodaksi. Toukokuussa armenien ja karabahien joukot valtasivat Vuoristo-Karabahin historiallisen, pääasiassa azerien asuttaman pääkaupungin Şuşan ja Laçınin, joka yhdisti Vuoristo-Karabahin Armeniaan. YK:n turvallisuusneuvosto vaati 1993 lopettamaan kaikki vihollisuudet ja vaati Armenian joukkojen poistumista alueelta. Taistelut jatkuivat kuitenkin toukokuuhun 1994, jolloin Venäjän välityksellä saatiin aikaan tulitauko.
Noin 30 000 ehti kuolla sodassa vuosina 1992–1994. Armenien edetessä satojatuhansia asukkaita pakeni toisiin osiin Azerbaidžania.
Maaliskuussa 1992 azereita murhattiin Xocalıssa Vuoristo-Karabahissa. Mütəllibov jätti tämän johdosta eronpyyntönsä ja maa ajautui poliittisen epävakauden tilaan. Vanha kaarti palautti Mütəllibovin valtaan toukokuussa 1992, ja hän yritti peruuttaa presidentinvaalit ja kieltää kaiken poliittisen toiminnan, jonka jälkeen opposition Kansanrintamapuolue kaappasi vallan.
Valtakautensa aikana Kansanrintama hajotti kommunistien hallitseman korkeimman neuvoston ja siirsi sen vallan 50-jäseniselle ylähuoneelle, kansalliselle neuvostolle. Kesäkuussa 1992 Kansanrintaman johtaja Əbülfəz Elçibəy valittiin presidentiksi. Kansanrintamapuolueen hallitsema hallitus osoittautui kykenemättömäksi hoitamaan Vuoristo-Karabahin konfliktia tai taloutta ja monet sen viranomaisista olivat korruptoituneita.
Kansanrintamahallituksessa oli mukana turkkilaisesta nationalismista vaikutteita saaneita henkilöitä, jotka suunnittelivat Azerbaidžanista osaa Turkista Iraniin, Siperiaan, Intiaan ja Kiinaan ulottuvaa Suur-Turkin valtakuntaa ja uhkasivat Armeniaa ydinaseiskulla.
Kesäkuussa 1993 puhkesi kapina maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Gəncəssa ja kapinalliset etenivät ilman vastarintaa pääkaupunkiin, josta presidentti Elçibəy pakeni kotiseudulleen Nahitševaniin. Kansallinen neuvosto siirsi presidentinvallan puhemiehelleen Heydər Əliyeville, ja Elçibəy syrjäytettiin virallisesti elokuussa 1993. Lokakuussa Əliyev valittiin viisivuotiskaudelle presidentiksi. Uusi 125-jäseninen parlamentti valittiin ensimmäisen kerran 1995.
Vuonna 1994 Vuoristo-Karabahissa solmittiin Venäjän välityksellä aselepo, jossa Vuoristo-Karabah ja osa sitä ympäröiviä alueita jäi armenialaisten käsiin. Joulukuussa 2006 siellä järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys perustuslaista, jota Azerbaidžan ei hyväksynyt. Vuoden 2020 sodan aikana Azerbaidžan kuitenkin valloitti suurimman osan Vuoristo-Karabahista ja sitä ympäröivät alueet takaisin haltuunsa.
Əliyev valittiin uudelleen 1998. Lokakuun 2003 vaaleissa presidentiksi valittiin Əliyevin poika İlham Əliyev, ja isä kuoli saman vuoden joulukuussa. İlham Əliyev valittiin toiselle kaudelle vuoden 2008 vaaleissa, ja ulkomaisten tarkkailijoiden mukaan vaalit olivat aikaisempaa rehellisemmät, mutta eivät silti demokratian vaatimusten mukaiset.
Politiikka
Azerbaidžan on presidentillinen tasavalta, jossa on myös pääministerin virka. Azerbaidžanin presidentti valitaan viiden vuoden välein kansanäänestyksellä. Azerbaidžanin nykyinen presidentti on edellisen presidentin Heydər Əliyevin poika İlham Əliyev. Hänet valittiin virkaansa vuonna 2003 ja on hallinnut maata siitä lähtien. Viimeisimmät presidentinvaalit vuonna 2013 hän voitti 84,5 prosentin kannatuksella. Etyjin mukaan vaalit eivät täyttäneet kansainvälisiä standardeja.
Maaliskuussa 2009 maassa järjestettiin kansanäänestys, jossa poistettiin presidentinkausien rajoitukset.
125-paikkainen kansalliskokous valitaan vaaleilla viiden vuoden välein. Presidentti İlham Əliyevin puolue Uusi Azerbaidžan sai vuoden 2015 parlamenttivaaleissa 69 paikkaa 125 paikasta. Lisäksi lähes loput paikoista meni pienemmille Əliyeviä lähellä oleville puolueille tai sitoutumattomille ehdokkaille. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ei lähettänyt tarkkailijoita, mutta se pitää kaikkia Azerbaidžanin itsenäisyyden ajan vaaleja epärehellisinä. Kaikki merkittävimmät oppositiopuolueet boikotoivat vaaleja.
Azerbaidžan on Yhdistyneiden kansakuntien, Euroopan neuvoston, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön, Itsenäisten valtioiden yhteisön, Islamilaisen yhteistyöjärjestön, Mustanmeren talousjärjestön ja Turkkilaisten maiden neuvoston jäsen.
Alueet
Azerbaidžan jaetaan 66 alueeseen (rayonlar) ja 12 kaupunkiin (şəhərlər), joista seitsemän aluetta ja yksi kaupunki sijaitsevat Nahitševanin autonomisessa tasavallassa. Nahitševanin autonominen tasavalta sijaitsee eksklaavina muusta Azerbaidžanista erillään Armenian, Turkin ja Iranin ympäröimänä. Alle 400 000 hengen väestöstä 99 prosenttia on azereita ja loput pääosin venäläisiä ja kurdeja. Maisemaltaan se on vuoristoista puoliaavikkoa.
Nahitševanin autonominen tasavalta
Babək
Culfa
Kəngərli
Nahitševanin kaupunki (Naxçıvan Şəhər)
Ordubad
Sədərək
Şahbuz
Şərur
Talous
Azerbaidžan tuottaa muun muassa vehnää, teetä, hedelmiä ja tupakkaa. Tärkeintä viennin kannalta on öljy sekä vähäisemmässä määrin maakaasu. Myös joitakin metalleja kuten rautaa, kuparia ja kobolttia tuotetaan. Kauppa entisten Neuvostoliiton maiden kanssa on vähenemässä, mutta samaan aikaan kauppa Turkin ja länsimaiden kanssa kasvaa. Öljy ja kaasu muodostavat 90 prosenttia viennistä.
Liikenne
Maassa on 37 lentoasemaa, joista viidellä on yli kolmen kilometrin kiitotie. Rautatieverkkoa on lähes kolmetuhatta kilometriä. Baku on ainoa satamakaupunki.
Väestö
Azerbaidžanin väkiluku oli vuonna 2021 noin 10,3 miljoonaa. Väestöstä on 91,6 prosenttia azereita, kaksi prosenttia lezgejä, 1,3 prosenttia venäläisiä, 1,3 prosenttia armenialaisia (lähes kaikki Vuoristo-Karabahissa) ja 2,4 prosenttia muita (1999 arvio). Azereita asuu Iranissa lähteestä riippuen kaksin- tai kolminkertainen määrä verrattuna Azerbaidžanin azereiden lukumäärään. Esimerkiksi Ethnologue-kirjan mukaan Iranin azeria puhuu noin 17 miljoonaa, pohjoista ”Azerbaidžanin azeria” noin seitsemän miljoonaa. Kielet poikkeavat toisistaan ääntämisen ja sanaston, varsinkin lainasanojen osalta.
Azerbaidžanin valtauskonto on islam. 93,4 prosenttia väestöstä on islaminuskoisia, 2,5 prosenttia Venäjän ortodokseja ja 2,3 prosenttia Armenian ortodokseja (Vuoristo-Karabahissa, 1995). 1,8 prosenttia väestöstä kuuluu muihin uskontokuntiin tai ei tunnusta uskontoa ollenkaan.
Maan muslimeista noin 85 prosenttia on šiialaisia ja loput 15 prosenttia sunnalaisia. Sunnalaiset ovat historiallisesti olleet maan enemmistö etenkin sen pohjoisosissa. He olivat enemmistö vielä Venäjän vallan alussa 1830-luvulla, mutta 1860-lukuun mennessä tilanne muuttui, kun suuri osa sunnalaisista pakeni maasta. Vuonna 2007 tehdyn, nuorisolle suunnatun kyselyn mukaan 85 prosenttia vastanneista uskoi jumalaan ja neljäsosa hyväksyisi šarialain käyttöönoton. Kuitenkin samaan aikaan vain 13 prosenttia ilmoitti harjoittavansa uskoaan säännöllisesti.
Terveys
Maailman terveysjärjestö WHO:n vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan Azerbaidžanissa käytettiin puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna 6,94 litraa aikuista kohti. Luku on samaa suuruusluokkaa kuin Uruguayssa (6,96).
Kulttuuri
Azerbaidžanin kulttuuri on saanut vaikutteita persialaisesta, turkkilaisesta, arabialaisesta, kaukasialaisesta ja venäläisestä kulttuurista.
Musiikki
Maan klassinen musiikkiperinne, Mugam, on saanut Unescon maailmanperintötunnustuksen. Mugam koostuu runoudesta ja musiikista ja siinä käytetään monenlaisia tekniikoita, kuten kurkkulaulua. Uskonnolliset elementit etenkin suufilaisuudesta ovat olennainen osa Mugamia. Lisäksi maan musiikkiperinteeseen kuuluu rap-tyylinen Meykhana-musiikki, joka kuitenkin on kehittynyt erillään afroamerikkalaisesta rap-musiikista. Nimitys tulee turkin kielen sanasta meyhane, joka tarkoittaa tavernaa. Neuvostoaikaan meykhana oli kielletty, mutta nykyaikana perinne on taas voimissaan. Lisäksi Azerbaidžanin musiikkikulttuuriin kuuluu kiertävien, saz-luuttua soittavien ashik-trubaduurien perinne.
Azerbaidžan osallistui ensimmäisen kerran Eurovision laulukilpailuihin vuonna 2008 ja voitti ne ensimmäisen kerran vuonna 2011.
Juhlapäivät
Virallisia uskonnollisia juhlapäiviä ovat kaksi päivää kestävät Qurban (Uhrijuhla, Qurban bayramıja) ja Ramadan (Ramazan bayramı). Niiden, samoin kuin keväisen Novruz-vapaan, ajankohta vahvistetaan edeltävänä vuotena. Qurban osuu yleensä loka-marraskuulle. Esimerkiksi vuonna 2014 Qurbania vietettiin 4.–5. lokakuuta.
Urheilu
Maan suosituin urheilulaji on jalkapallo ja maa kuuluu Euroopan jalkapalloliittoon Uefaan. Azerbaidžanin jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan selviytynyt arvokisojen lopputurnaukseen. Maaliskuussa 2021 se oli Fifan rankingissa sijalla 108.
Maa on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1996. Sillä on ollut kesäkisoissa 23–44 urheilijaa, talvikisoissa 2–4. Painijat Namiq Abdullayev, Rövşən Bayramov ja ampuja Zemfira Meftahətdinova ovat saaneet kaksi mitalia olympialaisissa, ja judoka Elnur Məmmədli on voittanut olympiakultaa.
Ihmisoikeudet
Vaikka Azerbaidžanin hallinnon mukaan maassa onkin sananvapaus, se on käytännössä estetty. Vuonna 2014, kun lehdistön- ja median vapaus oli vähentynyt jo useiden vuosien ajan, Azerbaidžanin hallitus piti kampanjan, jonka tarkoitus oli hiljentää kaikki hallitukseen kohdistuva kritiikki ja vastustajat. Kampanja vei paikalliselta medialta nopeasti paljon jalansijaa. On yleistä, että toimittajiin kohdistuu väkivaltaa ja että heitä vastaan nostetaan tekaistuja syytteitä. Kaikki ulkomaalaiset lähetykset ovat maassa kiellettyjä.
Freedom Housen lehdistönvapautta koskevan vuoden 2013 Freedom of the Press -raportin mukaan Azerbaidžanissa ei ole vapaata lehdistöä, ja se sijoittuu 197 maan joukossa sijalle 177. Committee to Protect Journalists -komitean mukaan Azerbaidžanissa oli vuonna 2015 eniten vangittuja toimittajia Euroopassa ja Keski-Aasiassa, ja se oli maailman viidenneksi sensuroiduin maa.
Amnesty Internationalin tutkija toteaa lokakuussa 2015 julkaisemassaan raportissa:"– – Azerbaidžanissa viime vuosina tapahtunut ihmisoikeuksien raju huononeminen. Valitettavasti Azerbaidžanille on sallittu harjoittaa ennennäkemätöntä sortoa ja samalla lähes tuhota kansalaisyhteiskuntansa." Amnestyn Azerbaidžanin vuosiraportin 2015–2016 mukaan poliittisten toisinajattelijoiden vainoaminen jatkui vuoden 2015 aikana, eivätkä ihmisoikeusjärjestöt voineet päättää työtään maassa. Vuoden 2015 lopussa pidätettynä oli ainakin 18 mielipidevankia. Kostoiskut itsenäisiä toimittajia ja aktivisteja sekä heidän perheitään kohtaan jatkuivat sekä maan sisällä että ulkomailla. Kansainväliset ihmisoikeusvalvojat kiellettiin ja karkotettiin maasta. Hallitus jatkoi vastustajiensa kidutusta ja muuta pahoinpitelyä.
Maassa järjestetty vuoden 2012 Eurovision laulukilpailu nosti Azerbaidžanin huonon ihmisoikeustilanteen esille, kun media alkoi uutisoida valtion pakkolunastamista tonteista Euroviisuja varten rakennetun Kristallihallin ympäristössä. Human Rights Watchin mukaan asukkaiden pakkohäädöt olivat alkaneet jo vuonna 2009, mutta pahentuivat maan voitettua Euroviisut vuonna 2011. Euroviisujen alla valokeilaan nousivat myös poliittisesti kantaa ottavia kappaleita julkaisseiden muusikoiden pidätykset ja kidutukset ja hallitusta vastaan puhuneiden mielenosoittajien väkivaltainen kohtelu.
Katso myös
Energia Azerbaidžanissa
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Azerbaijan: A Country Study Toim. Glenn E. Curtis. Washington: GPO for the Library of Congress, 1995.
42 Aasia
Seulonnan keskeiset artikkelit |
36 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Assam | Assam | Assam on Intian osavaltio maan koillisosassa. Se sijaitsee Himalajan juurella Brahmaputran laaksossa. Osavaltion pääkaupunki Dispur on alueen väkiluvultaan suurimman kaupungin Guwahatin esikaupunki. Suurimmasta osasta Assamia tuli osa Intiaa Intian jaon yhteydessä vuonna 1947 ja oma osavaltionsa siitä tehtiin vuonna 1950. Osavaltion virallinen kieli on assami ja alueella on myös huomattava bengalinkielinen vähemmistö. Alueella on ollut jännitteitä paikallisten ja pääosin maahanmuuttajataustaisten bengalinkielisten välillä. Suurin osa Assamilaisista on uskonnoltaan hindulaisia ja suurin osa assamilaisista asuu maaseudulla. Maatalous muodostaa alueen talouden kulmakiven. Assamin asukasluku oli vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan 31 205 576.
Maantiede
Assamin osavaltion pinta-ala on 78 438 km². Sen naapuriosavaltioita ovat Arunachal Pradesh pohjoisessa, Nagaland ja Manipur idässä, Mizoram ja Tripura etelässä, sekä Meghalaya ja Länsi-Bengali lännessä. Osavaltiolla on myös raja Bhutanin kanssa pohjoisessa ja Bangladeshin kanssa lännessä. Assam voidaan jakaa kolmeen erilliseen maantieteelliseen alueeseen, Brahmaputrajoen laaksoon pohjoisessa, Barakjoen laaksoon etelässä ja kukkulaiseen alueeseen keskellä osavaltion eteläosaa. Brahmaputran laakso on kolmesta alueesta suurin. Joki virtaa osavaltioon koillisesta kulkien kohti länttä ja kääntyen lopulta kohti etelää Bangladeshiin. Jokilaaksoa ympäröivät vuoret, joilta jokeen laskee useita pienempiä virtoja. Assam käsittää vain osan Barakjoen laaksosta, mutta sen tasanko on tärkeää maatalousaluetta. Eteläosan kukkulat kuuluvat Meghalayan ylänköön. Assamin alue on varsin altis maanjäristyksille.
Assamin korkein keskilämpötila on 36 °C elokuussa ja alin 7 °C tammikuussa. Alueella ei esiinny suurelle osalle muuta Intiaa tyypillistä kuumaa kuivaa kautta. Suurin osa alueen sateista saadaan monsuunikaudella kesäkuusta syyskuuhun, jolloin alueella esiintyy myös tulvia. Vuosittainen sadanta on osavaltion länsiosissa 1 800 mm ja itäosissa 3 000.
Noin kolmasosa Assamin alueesta on metsien peitossa. Alueella on useita luonnonsuojelualueita, joista Kazirangan kansallispuisto ja Manasin kansallispuisto kuuluvat Unescon maailmanperintöluetteloon. Alueen eläimistöön lukeutuvat esimerkiksi intiantiikeri, leopardi, intiansarvikuono, aasiannorsu, gauri, sekä monet kädellislajit, lintulajit ja matelijat.
Historia
Assamin ensimmäiset asukkaat olivat mahdollisesti australideja, jotka ovat kuitenkin sittemmin hävinneet alueelta omana ryhmänään heitä seuranneiden muuttoaaltojen seurauksena. Varhaisin tunnettu valtiomuodostelma nykyisen Assamin alueella oli Kamarupa, jonka pääkaupunki oli nykyisen Guwahatin paikalla sijainnut Pragjyotishapura. Kamarapuran ydinalue käsitti Brahmaputran laakson alueen, mutta se käsitti myös osia Bhutanista ja Länsi-Bengalista. Valtion tunnetuimpia hallitsijoita olivat Narakasura ja Bhagadatta. Vuoden 640 paikkeilla alueella liikkunut kiinalainen matkailija Xuanzang kirjoitti nykyisen Assamin alueesta, mutta seuranneiden vuosisatojen ajasta tiedetään huomattavasti vähemmän. Ajasta tiedetään pääosin arkeologisten löydösten perusteella. Alueella vaikutti sittemmin useita eri hallitsijasukuja, joita olivat esimerkiksi Pala, Koch, Kachari ja Chutiya-dynastia.
Ahomit valtasivat nykyisen Assamin alueen vuonna 1228. He lienevät saapuneet alueelle nykyisestä Myanmarista ja he kukistivat ensin Assamin yläosien alueen useat eri paikalliset hallitsijat ja lopulta myös alaosien dynastiat. Assamin nykyinen nimi on johdettu jo hävinnen ahomin kielen sanasta asama, joka vapaasti kääntäen tarkoittaa verratonta. Ahomien ehkä voimakkain hallitsija oli vuosina 1696–1714 hallinnut Rudra Singh. Ahomien onnistui voittaa Intian suurmogulien alueelle tekemät monet sotaretket, mutta 1700-luvun loppupuolella heidän valtansa oli heikentynyt merkittävästi. Heikkenemiseen johti etenkin eri ruhtinaiden keskinäiset kiistat. Kuningas Gaurinath Singh yritti tukeutua Kalkuttaa hallinneisiin britteihin, jotka eivät kuitenkaan jääneet alueelle vielä pysyvästi. Vuonna 1816 Assam päätyi kohti Intiaa levittäytyvien burmalaisten hallintaan.
Burmalaiset törmäsivät Intiaan levittäytyessään britteihin. Britit ajoivat lopulta burmalaiset pos Assamista vuonna 1824. Vallanvaihdos vahvistui ensimmäisen anglo–burmalaisen sodan jälkeen vuonna 1826 solmitulla Yanbon sopimuksella. Vuonna 1838 Assamista tehtiin hallinnollisesti osa brittiläisen Intian Bengalia. Vuonna 1854 vietiin läpi niin sanottu Assam Clearance Act, joka avasi suuret osat Assamista teetä kasvattaville eurooppalaisille plantaasinomistajille. Seuranneiden vuosikymmenten aikana Intiaan perustettiin satoja teeplantaaseja ja suurin osa niistä Assamiin. Vuonna 1874 Assam erotettiin hallinnollisesti Bengalista ja sen pääkaupungiksi asetettiin Shillong. Assam liitettiin vielä Itä-Bengaliin Bengalin jaon yhteydessä vuonna 1905, mutta Assamissa liitosta vastustettiin hanakasti. Lopullisesti Assamista tuli oma alueensa vuonna 1912. Toisen maailmansodan aikana Assam oli tärkeä huoltoreitti liittoutuneiden joukoille Burmassa.
Intian siirtomaavallan päättyessä vuonna 1947 ja Intian jaon myötä suurimmasta osasta Assamia tuli osa Intiaa. Osa Sylhetin alueesta liitettiin osaksi Pakistania, joka tuolloin hallitsi nykyisen Bangladeshin aluetta. Vuonna 1950 Assamista tuli yksi Intian osavaltioista. Kiinan joukot etenivät osiin Assamia Kiinan–Intian sodan aikana vuonna 1962, mutta he vetäytyivät sodan päätteeksi. Assamista erotettiin sittemmin suuria alueita omiksi osavaltioikseen. Nagaland perustettiin vuonna 1963, Meghalaya ja Mizoram 1971 ja Arunachal Pradesh vuonna 1972.
Jännitteet Assamissa kasvoivat etenkin 1970-luvun lopulta lähtien Intian jaon vuonna 1947 ja Bangladeshin itsenäisyyden vuonna 1971 jälkeen alueelle saapuneiden miljoonien bengalinkielisten ja paikallisen väestön välillä. Väkivaltaisuuksien kiihtyessä alueelle muodostui separatistijärjestöjä, kuten United Liberation Front of Assam (ULFA) ja poliittinen Prafulla Kumar Mahantan johtama All Assam Students’ Union. Myös bodot ajoivat omaa valtiotaan. Vuonna 1985 Mahanta oli mukana luomassa uutta poliittista puoluetta Asom Gana Parishad (Assam People’s Council tai AGP). Puolue voitti aluevaalit samana vuonna, mutta osavaltion hallitus hajotettiin vuonna 1990 AGP:n jäsenten ULFA:n yhteyksien takia. Hajottamista seurasi ULFA:n jäsenyyden kriminalisointi ja Intian armeijan sotilasoperaatio vuosina 1990–1991. AGP vaikuttanut osavaltion politiikassa sittemmin vaatien laajempaa autonomiaa, mutta tuomiten ULFA:n toiminnan. Hallitus ja Assamin aseelliset ryhmät pääsivät alustavaan rauhansopimukseen vuonna 2011. Jännitteet paikallisen väestön ja bengalilaisten välillä eivät ole kuitenkaan kokonaan kadonneet.
Talous
Maatalous muodostaa Assamin talouden kulmakiven. Maatalous työllistää noin puolet osavaltion työvoimasta ja tuottaa noin kolmanneksen sen bruttokansantuotteesta. Viljelykasveista tärkein on riisi. Tärkeitä vientituotteita ovat juutti ja tee. Huomattava osa koko Intian teestä kasvatetaan Assamissa ja alueella kasvatetaan myös silkkiä. Hallitus on pyrkinyt kasvattamaan ja tukemaan karjataloutta, mutta sen merkitys on edelleen vähäistä. Assamissa on myös huomattavia luonnonvaroja. Alueelta löytyy maaöljyä, maakaasua, hiiltä ja kalkkikiveä. Osavaltion teollisuussektori ei ole kovin kehittynyt. Alue on suhteellisen eristyksissä muusta Intiasta, liikenneverkko on huono ja paikallinen teollisuus palveleekin lähinnä paikallisen kysynnän tarpeita.
Väestö
Assamin asukasluku oli Intian vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan 31 205 576. Vuoden 2001 vastaavan laskennan asukasluku oli 26 655 528. Assamin väkiluku on kasvanut nopeasti 1900-luvun loppupuoliskolta lähtien ja väestö on keskittynyt suhteellisen pienelle maataloudelle suotuisalle alueelle jokilaaksoissa. Kukkulaiset ja metsäiset alueet ovat harvemmin asuttuja. Assamin asukkaat ovat pääasiassa aasialaiseen kansanosaan sekoittuneita indoiranilaisia kansoja. Alueen useat heimot eivät kuulu Intian perinteiseen kastilaitokseen. Heimoista suurin ovat bodot.
Vuonna 2011 suurin osa Assamin asukkaista (85,9%) asui maaseudulla. Kaupungeissa asui 14,1% väestöstä. Alueen neljä suurinta kaupunkia olivat Guwahati (957 352), Silchar (172 830), Dibrugarh (139 565) ja Nagaon (117 722). Miehiä alueen asukkaista oli 15 939 443 ja naisia 13 777 037. Väestötiheys oli 398 as./km² ja lukutaitoisuus 72,19%.
Assami on Assamin osavaltion virallinen kieli. Vuonna 2011 sitä puhui äidinkielenään 15 095 797 henkilöä. Muita suuria kieliä osavaltiossa olivat bengali (9 024 324), hindi (2 101 435) ja bodo (1 416 125). Assamin alueella puhutaan myös monia pienempiä kieliä, joiden valtaosa kuuluu tiibettiläis-burmalaisiin kieliin.
61,47% väestöstä oli hinduja. Suurimmat uskonnolliset vähemmistöt olivat muslimit (34,22%), kristityt (3,74%), buddhalaiset (0,18%), jainit (0,08%) ja sikhit (0,07%). Muita uskontoja harjoitti 0,09 % väestöstä. Hindujen valtaosa Assamissa harjoittaa uskon pääsuuntauksista vaishnavismia. Muslimit koostuvat pääasiassa alueelle suhteellisen hiljattain muuttaneista bangladeshilaisista. Kristinuskoa harjoittavat monet alueen heimoyhteisöistä, joista osa harjoittaa edelleen myös perinteisiä uskoja.
Kulttuuri
Bihujuhlat ovat tyypillinen assamilaisen kulttuurin piirre. Bihut olivat alun perin maatalouteen ja esimerkiksi sadonkorjuuseen liittyneitä juhlia. Bohag Bihu tai Rangoli Bihu on yleensä huhtikuun keskivaiheilla juhlittava kevätjuhla, jonka juhlintaan liittyvät tanssit ja laulut. Magh Bihu on puolestaan tammikuisin juhlittava sadonkorjuujuhla. Lokakuisin tai marraskuisin vietetään Kati Bihu-juhlaa. Bihujuhliin on perintisesti osallistuttu uskontoon tai kastiin katsomatta. Bihujuhlien lisäksi assamissa seurataan muualla Intiassa seurattavia intialaisia juhlapäiviä.
Kudonnalla on tärkeä rooli perinteisessä assamilaisessa kulttuurissa. Kudontaa ovat tehneet etenkin naiset ja lähes jokaisessa assamilaisessa talossa on kangaspuut. Kanasta valmistetaan silkistä ja puuvillasta.
Assamilaisen keittiön pääraaka-aineita ovat riisi, kala, kasvikset ja hedelmät. Tyypillinen piirre assamilaiselle aterialle on ruokailun aluksi tarjottavat kitkerät ruokalajit (khar) ja lopuksi tarjoiltavat happamat ruokalajit (tenga). Kitkerä maku voidaan saada aikaiseksi esimerkiksi banaaninlehtien tuhkasta ja kitkerä maku sarviapilan siemenillä ja sitruunamehulla.
Lähteet
Aiheesta muualla |
37 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Argentiina | Argentiina | Argentiinan tasavalta eli Argentiina (, IPA: [reˈpuβlika aɾxenˈtina] ) on valtio Etelä-Amerikan eteläosassa Atlantin länsirannikolla. Argentiina ulottuu trooppisesta pohjoisesta Etelä-Amerikan antarktiseen eteläkärkeen. Sen naapurimaita ovat Bolivia, Brasilia, Chile, Paraguay ja Uruguay. Argentiina on pinta-alaltaan maailman kahdeksanneksi suurin valtio ja se on Brasilian jälkeen Etelä-Amerikan toiseksi suurin. Se ulottuu tropiikista 54. leveyspiirille ja sen maisemat vaihtelevat Andien jäätiköistä pampan lakeuksille ja Amazonin sademetsään. Maan eläinpopulaatioon kuuluu niin apinoita, jaguaareja kuin pingviinejäkin.
Argentiina on YK:n perustajajäsen ja kuuluu G20-maihin. Argentiinasta, Brasiliasta ja Chilestä on toisinaan käytetty yhteisnimitystä ABC-valtiot. 1800-luvun alussa itsenäistyneen valtion johdossa ovat vuorotelleet niin sotilaat, konservatiivit kuin vasemmistolaisetkin johtajat.
Argentiina kuului 1900-luvun alussa maailman rikkaimpiin valtioihin, mutta myöhemmin talous on muuttunut epävakaaksi ja maassa on ollut useita talouskriisejä.
Maantiede ja luonto
Maantiede
Argentiina muistuttaa muodoltaan pitkää ja kapeaa kolmiota. Maan pinta-ala on 2 780 400 neliökilometriä, johon ei ole laskettu mukaan Argentiinan Etelämantereelta itselleen vaatimaa osaa, eikä Argentiinan vaatimia Falklandinsaaria. Valtio on leveimmältä kohdaltaan idästä länteen 1 580 kilometriä ja pisimmillään pohjoisesta etelään 3 694 kilometriä. Pohjoisin piste on leveyspiirillä 22 °S, joka lasketaan vielä tropiikkiin, Tulimaa ulottuu leveyspiirin 54 °S eteläpuolelle.
Argentiina voidaan jakaa pinnanmuodoiltaan neljään alueeseen, Andeihin, maan pohjoisosaan, Pampaan ja Patagoniaan. Argentiinan luoteisosa kuuluu Andien vuorijonoon, joka kulkee koko maan halki ja muodostaa länsirajan Chilen kanssa. Korkeimmat vuoret ovat alueen pohjoisosassa, ja siellä on myös Etelä-Amerikan korkein vuori, 6 959 metrin korkuinen Aconcagua. Andien itäpuolella on monia matalampien vuori- ja kukkulajonoja. Ilmasto on kuuma ja kuiva, mutta vettä riittää maissin viljelyyn. Sen sijaan esimerkiksi Mendozan viininviljely on paljolti keinokastelun varassa. Maan pohjoisalue voidaan jakaa kahteen osaan Andien ja Paranájoen väliseen kuivaan alankoon Gran Chacoon sekä Paranán ja Uruguayjokien väliseen Mesopotamiaan.
Argentiinan keskiosassa on laaja tasankoalue pampa. Tuhat kilometriä pitkä alue sijaitsee 33. leveyspiirin eteläpuolella. Graniittisen kallioperän päällä on hedelmällistä lössiä jopa satojen metrien paksuisena kerroksena. Patagonian aro puolestaan ulottuu Coloradojoelta 39. leveyspiiriltä etelään Magalhãesinsalmelle. Tuuli ja sateet kuluttavat sen pintamaata, ja vain jokilaaksot soveltuvat lampaankasvatukseen. Magalhãesinsalmelta pohjoiseen Argentinojärvelle (46 S) maa on ollut mannerjään painamana ja kohoaa edelleen. Andien noustessa täällä on ollut vulkaanista toimintaa. Jäätiköt ja joet ovat luoneet paikoin reheviä metsämaisemia ja oivallisia laidunmaita. Andeilla on kaksi jäätikköaluetta, eteläinen ja pohjoinen Patagonian jäätikkö.
Argentiinan suurin valuma-alue on Paraguay–Paraná–Río de la Plata. Viimeksi mainittu on laaja Paranán ja Uruguayn muodostama estuaari. Paranán alueella on aaltoilevia kukkuloita ja tulvametsiä. Pohjoisrajalla on vaikuttavia jokilaaksoja, kuten Iguassun putouksilla Brasilian rajalla. Paranán vesistöalueen ulkopuolella Argentiinan joet eivät ole kovinkaan suuria. Monet kulkevat läpi kuivien alueiden ja saattavat jopa olla kuivia osan vuodesta. Patagonian pohjoisosien Colorado ja Río Negro tulvivat kausittain, kun ne saavat Andien sulavesiä.
Argentiinan kallioperä kuuluu Etelä-Amerikan mannerlaattaan, joka jatkuu merenpinnan alla mannerjalustana, joka ulottuu yli tuhannen kilometrin päähän Falklandinsaarille asti. Laatta on liikkunut kauemmas Afrikan laatasta 125 miljoonan vuoden ajan. Laattaliikunnot ovat aiheuttaneet erilaisia maastonmuotoja, joista nykyisin näkyvin on Andien vuoristo, joka on kohonnut liitukaudelta alkaen. Kymmenentuhatta vuotta sitten jääkausi muovasi maisemaa suuresti. Laajimmillaan jäätikkö peitti kaiken 2 000 metrin yläpuolella olevan maaston ja lisäksi suurimman osan Patagoniasta. Jääkauden jäljiltä vuoristossa on järviä ja moreenia. Maaperän huomattavin piirre on pampan hienojakoinen, hedelmällinen maaperä, joka on syntynyt veden ja tuulen eroosiovaikutuksista.
Ilmasto
Argentiina sijaitsee melkein kokonaan lauhkeassa ilmastovyöhykkeessä. Maan eri osissa on silti suuria eroja. Itä- ja Keski-Argentiinan pampalla vuotuinen sademäärä on 500–1000 millimetriä. Pääosa sateista ajoittuu kesäpuolelle vuotta. Lämpötilat eivät ole kovin ääreviä; pakkasta on lähes joka talvi mutta pakkaskausi ei ole pitkä. Buenos Airesissa päivälämpötilat vaihtelevat kesä-heinäkuun neljästätoista tammikuun 29 asteeseen.
Koillisosan Gran Chacolla vallitsee trooppinen tai melkein trooppinen ilmasto. Lämpötila on korkea ympäri vuoden. Maan länsiosa on kuivaa aluetta. Monin paikoin vuoden keskimääräinen sademäärä on alle 250 millimetriä. Andeillakin lumisateet jäävät vähäisiksi. Andien itärinteet ja niiden juurella kohoavat kukkulat ovat puoliaavikkoa, alankomaat aavikkoa.
Maan eteläosassa Patagoniassa vallitsee tyypillinen keskileveysasteiden ilmasto, joka muistuttaa muuten Länsi-Eurooppaa, mutta on varsin kuiva.
Kasvillisuus ja eläimistö
Argentiinassa metsäalueet ovat vähäisiä, koska ihmiset ovat tuhonneet niitä. Maan kasvisto vaihtelee alueittain, pensaikkoalueilla kasvaa vaivaispensaita, sademetsissä taas jättiläissetrejä.
Kukonkorallipuun kukka on Argentiinan kansalliskukka. Maan pohjoisosassa Gran Chacolla kasvaa subtrooppista kasvillisuutta kuten kebratsopuiksi kutsuttuja kovia puita, brasilianpalisanteria ja sen sukulaisia sekä Prosopis-suvun puita. Pampa oli alkujaan puutonta, mutta viljelijät ovat istuttaneet sinne eukalyptuksia ja muita ulkomaisia puita. Pampan ainoa luontainen puun kokoinen laji on puukermesmarja (Phytolacca dioica), joka on ikivihreä ruohovartinen puutunut kasvi.
Suurin osa eteläisestä Patagoniasta saa Andien suojaavan vaikutuksen takia vain vähän sateita. Kasvillisuus on sopeutunut tähän kuivuuteen. Alueen länsiosassa ja Tulimaassa kasvaa havumetsää. Argentiinan luoteisosassa kasvaa monenlaisia kaktuksia.
Maan subtrooppisessa pohjoisosassa tavataan kissaeläimiä, kuten puumia, jaguaareja ja oselotteja, apinoita ja todella suuria matelijoita, kuten krokotiileja ja kaimaaneja sekä monenlaisia kilpikonnia. Muihin eläimiin kuuluvat kapybara eli vesisika, tapiirit ja muurahaiskarhut.
Ruohikkoalueella elävät pampakissa, vyötiäiset ja nandut. Siellä tavataan myös monenlaisia lintuja. Lännen vuoristoalueella on oma eläimistönsä. Tyypillisiä eteläamerikkalaisia elämiä ovat laama, guanako ja vikunja. Vuorilla elää myös Amerikan suurin lintu, andienkondori.
Maailmanperintökohteet ja kansallispuistot
Argentiinassa on kahdeksan Unescon maailmanperintöluettelon kohdetta. Neljä on kulttuurikohteita (Córdoban jesuiittakortteli ja -estanciat (karjatilat), Cueva de las Manos, Río Pinturas, Quebrada de Humahuaca ja Jesuiittojen guaranilähetysasemat) ja neljä luontokohteita (Iguazún kansallispuisto, Iguassun putousten sijaintipaikka, Ischigualaston ja Talampayan luonnonpuistot, Los Glaciaresin kansallispuisto ja Valdésin niemimaa).
Argentiinassa on 29 kansallispuistoa. Vanhin niistä on 1934 perustettu Nahuel Huapin kansallispuisto.
Historia
Varhaishistoria
Argentiinan asutushistoria alkoi jo 12 000 eaa. Patagonian alueelta. Silloin seudulla liikkui metsästäjä-keräilijäheimoja, jotka saalistivat sittemmin sukupuuttoon kuolleiden eläinlajien, kuten mammuttien ja jättiläislaiskiaisten, suuria laumoja. Chilen rannikolla he harjoittivat myös kalastusta. Nykyisen Koillis-Argentiinan alueella vaeltava elämäntapa keskeytyi ajoittain, ja silloin viljeltiin maissia ja maniokkia. Keski-Andien alueella syntyi kulttuurien kohtaamispaikka, jossa Chilen, Chacon ja Andien alueelle asettuneet kansat kohtasivat etelän metsästäjä-keräilijöitä. Luolamaalauksista ja kivikaiverruksista löytyy merkkejä, joiden symboliikkaa ei osata nykyisin tulkita.
Väestö kasvoi liian suureksi elämään pelkällä keräilyllä, ja maanviljelystä alettiin harjoittaa noin 1000–500 eaa. Viljelykasveina olivat peruna ja maissi, ja myöhemmin alluviaalitasangoilla alettiin paimentaa laamalaumoja. Ajanlaskun alkaessa alueella kudottiin kangasta ja poltettiin tupakkaa.
Suunnilleen vuosina 650–850 alueelle tuli vaikutteita Tiwanaku-kulttuurista. Uudet viljelykasvit levisivät, ja valmistettiin hienoja metalliesineitä muun muassa kullasta ja hopeasta. Vuosina 850–1480 jotkut ihmisryhmät rakensivat muurien suojaamia kaupunkimaisia asutuskeskuksia juomavesilähteiden lähelle. He tekivät taidokasta keramiikkaa ja palvoivat maaäiti Pachamamaa.
Inkat saapuivat Calchaquín laaksoihin 1400-luvulla. He rakensivat maantien Tyynenmeren rannalle koko Andien pituudelta. Siitä tuli vilkas kauppareitti, joka yhdisti alueen inkojen pääkaupunkiin. Ketšuasta tuli virallinen kieli, mutta Pachamaman palvonta sulautui inkojen uskontoon.
Maan harvaan asutussa eteläosassa metsästys-keräilykulttuuri säilyi pitempään, vielä espanjalaisvalloituksen jälkeenkin. Tulimaassa ja Patagonian eteläosassa eli neljä kansaa. Onat ja haushit pysyivät maalla, metsästivät kettuja ja guanakoita ja rakensivat asumuksikseen jurtan tapaisia vuotatelttoja. Rannikolla elivät yaghanit ja alacalufit, jotka kalastivat keihäillä, metsästivät hylkeitä ja rakensivat kanootteja. Tätä elämäntapaa nuo kansat jatkoivat 1800-luvulle asti. Kun alueella alettiin harjoittaa lampaankasvatusta, alkuperäiskansat katosivat 50 vuodessa.
Siirtomaakausi ja itsenäisyys
1500-luvun alusta alkaen Argentiinaan alkoi ilmestyä uudisasukkaita Perusta, Chilestä ja Paraguaysta. Ensimmäiset alueelle saapuneet eurooppalaiset olivat konkistadori Juan Díaz de Solísin johtamat espanjalaiset, jotka löysivät Rio de la Platan vuonna 1516. Perun varakuningaskuntaan perustettiin 1580 Buenos Airesin siirtokunta. Río de la Platan varakuningaskunta perustettiin 1776. Ranskan vallankumouksen ja Yhdysvaltain vapaussodan aatteiden siivittämänä Buenos Airesissa annettiin itsenäisyysjulistus 1810. Varakuningaskunnan muut osat olivat kuitenkin yhtä innokkaita itsenäistymään Río de la Platasta kuin Espanjasta.
Kenraaleiden José de San Martín ja Simón Bolívar johtamissa itsenäisyyssodissa espanjalaiset lyötiin, ja Argentiina itsenäistyi 9. heinäkuuta 1816. Tämän jälkeen vallasta kamppailivat keskusvaltaa kannattavat unitarios ja liittovaltiota kannattavat mazorqueros. Bolivia erosi liitosta 1825 ja Uruguay 1828. Tämän ajan merkittävä hahmo oli kenraali Juan Manuel de Rosas, joka hallitsi yksinvaltiaana 1829–1852. Uruguayn ja Brasilian tukemana kenraali Justo José de Urquiza johti vallankumousta, ja Argentiina sai perustuslain 1853. Vuosina 1865–1870 Argentiina, Brasilia ja Uruguay sotivat Kolmoisliiton sodan Paraguayta vastaan.
1800-luvun lopulla maa rikastui nopeasti uudenaikaisen maatalouden ja kaupan ansiosta. Vuosina 1880–1930 Argentiina kuului maailman kymmenen rikkaimman maan joukkoon.
Konservatiivit hallitsivat vuoteen 1916, jolloin heidän perinteiset kilpailijansa, rehellisiä vaaleja ja demokratiaa korostaneet radikaalit, nousivat valtaan. Vuoden 1929 suuren laman ja maailmanlaajuisten talousvaikeuksien aikana Argentiinan asevoimat syrjäyttivät 1930 vallasta presidentti Hipólito Yrigoyenin, ja sen jälkeen seurasi vuosikymmen konservatiivien valtaa.
Toinen maailmansota ja peronismi
Toisen maailmansodan puhjetessa Argentiina julistautui puolueettomaksi ja kieltäytyi katkaisemasta suhteita Saksaan ja Japaniin myöskään 1942. Vuonna 1943 akselivaltoja myötäilevä asevoimien juntta kaappasi vallan kenraali Pedro Pablo Ramírezin johdolla. Yksi sen johtajista oli eversti Juan Domingo Perón, joka nousi hallituksen näkyvimmäksi hahmoksi työvoimaministerinä. Argentiina katkaisi suhteet akselivaltoihin 1944 ja julisti niille sodan viimein 1945.
Juan Perón voitti presidentinvaalit sodan jälkeen 1946. Hän lupasi työläisille korkeammat palkat ja sosiaaliturvaa. Perónin politiikassa ensisijalla oli työllisyyden ylläpito ja ammattiyhdistysten laajentaminen. Ensimmäinen viisivuotissuunnitelma vuonna 1947 perustui kansallistetun teollisuuden tuomaan kasvuun. Hänen vaimonsa Eva Perón sai vastuun suhteista työväkeen. Evita Perónista tuli miltei pyhimys Argentiinassa. Hän perusti useita köyhien avustusohjelmia ja työskenteli ahkerasti myös naisten aseman parantamiseksi. Argentiinan naiset saivat äänioikeuden vuonna 1947. Useat kansallissosialistit pakenivat sodan päätyttyä Perónin Argentiinaan. Vuonna 1949 säädettiin uusi perustuslaki, joka vahvisti presidentin valtaa. Perónin tukijoiden hallitsema kongressi sääti lain, joka kielsi presidentin arvostelemisen. Vuonna 1951 Perón valittiin uudelleen presidentiksi suurella äänten enemmistöllä. Hänen vaimonsa kuoli syöpään 1952, ja sen jälkeen Perónin suosio alkoi hiipua.
Kesäkuussa 1955 laivasto yritti vallankaappausta, mutta uskollisina pysyneet maavoimat kukisti kaappausyrityksen. Syyskuussa kaikki puolustushaarat nousivat kuitenkin yhdessä kapinaan, ja kolmipäiväisissä taisteluissa kuoli tuhansia. Perón pakeni paraguaylaisella sotalaivalla maasta ja asettui Espanjaan. Vuoden 1853 Yhdysvaltain perustuslain malliin perustuva perustuslaki palautettiin voimaan.
1950-luvulla ja 1960-luvulla sotilas- ja siviilihallinto vuorottelivat. Talouskasvu hiipui ja työväki radikalisoitui. Kenraali Juan Carlos Onganía kaappasi vallan 1966 ja hallitsi diktaattorina vuoteen 1970. 11. maaliskuuta 1973 järjestettiin ensimmäiset vaalit kymmeneen vuoteen. Perónia estettiin osallistumasta, mutta hänen tukijansa Héctor José Cámpora valittiin presidentiksi ja Perónin seuraajat saivat hallintaansa myös kongressin molemmat kamarit. Cámpora erosi heinäkuussa 1973, jolloin piti järjestää uudet vaalit. Perón palasi maanpaosta ja asettui ehdolle varapresidenttinään kolmas vaimonsa Isabel Martínez de Perón. Tuolloin sekä vasemmiston että oikeiston terroristiryhmät uhkasivat jo maan järjestystä. Hallitus vetosi hätätilavaltuuksin ja sai vangita ihmisiä ilman syytteitä.
Tuolloin jo iäkäs Perón kuoli kesken kautensa 1. heinäkuuta 1974, ja häntä seurasi hänen vaimonsa ja varapresidenttinsä, Isabelita Perón. Maassa oli laajoja lakkoja ja poliittista terrorismia. Isabelita Perón oli entinen kabareetanssija ja heikkotahtoinen valtionpäämies, jolta asevoimien kaikkien puolustushaarojen muodostama juntta Jorge Rafael Videlan johdolla otti vallan 24. maaliskuuta 1976.
██ keskusta/vasemmisto
██ riippumaton/liberaali/keskustalainen
██ keskusta/oikeisto
██ (sotilas-)diktatuuri
Juntta ja Falklandin sota
Ihmisoikeusloukkauksista tuli juntan valtakaudella arkipäivää. Sen valtakaudella surmattiin tai katosi arviolta 9 000–30 000 argentiinalaista. Argentiinassa tätä vaihetta nimitetään likaiseksi sodaksi () ja nimellä El Proceso, lyhennelmä juntan käyttämästä nimestä Proceso de Reorganización Nacional ('Kansallinen uudelleenjärjestyminen'). Käytössä on myös nimitys la última junta militar ('viimeinen sotilasjuntta'). Ihmisoikeusloukkaukset rasittivat maan kuvaa ulkomailla, mutta juntta leimasi arvostelun Argentiinan vastaiseksi kampanjaksi. Ulkopoliittisesti juntalla oli kiistoja Chilen kanssa kolmesta asumattomasta saaresta Amerikan eteläkärjessä Beaglensalmessa, ja vuonna 1977 kenraali Augusto Pinochetin presidenttinä johtama Chile ja Argentiina olivat lähellä avointa sotaa.
Argentiina miehitti Britannian Falklandsaaret, mikä johti Falklandin sotaan 2. huhtikuuta 1982. Britit lähettivät paikalle vahvan laivasto-osaston, ja argentiinalaiset antautuivat taistelujen päätteeksi 14. kesäkuuta 1982. Sotilasjuntta kaatui, ja Argentiina palasi siviilihallintoon 1983. Inflaatio oli vuonna 1983 yli 900 %.
Siviilivalta ja talouskriisi
Ensimmäiseksi uudeksi presidentiksi valittiin 30. lokakuuta 1983 pidetyissä vaaleissa Unión Cívica Radicalin Raúl Alfonsín. Seuraavien 16 vuoden aikana järjestettiin kolmet vaalit ilman vallankaappauksia. Partido Justicialistan Carlos Menem voitti kaksi kertaa ja Fernando de la Rúa valittiin kerran.
Presidentti Raúl Alfonsínin hallitus aloitti tutkimuksen sotilasjuntan aikaisista ihmisoikeusloukkauksista ja järjesti asevoimat siviilien alaisuuteen. Talousvaikeuksien vuoksi Alfonsín menetti luottamuksen ja luopui kuusivuotisesta kaudestaan puoli vuotta ennenaikaisesti. Häntä seurasi presidenttinä Carlos Menem vuosina 1989–1999.
Presidentti Carlos Menem yritti leikata hyperinflaatiota liberaalilla talouspolitiikalla. Vuonna 1992 käyttöön otettu, australin korvannut Argentiinan peso sidottiin kiinteällä kurssilla Yhdysvaltain dollariin, valtionyrityksiä yksityistettiin sekä kaupan ja liiketoiminnan rajoituksia purettiin. Argentiina oli perustamassa Mercosur-tulliliittoa. Talouskasvu oli aluksi nopeaa. Side Yhdysvaltain dollariin osoittautui lopulta vääräksi päätökseksi, ja dollarin vahvistuminen tuhosi Argentiinan vientikaupan. Menem palautti diplomaattiset suhteet Britanniaan 1990 ja armahti sotilasjuntan edustajat. Hänet valittiin uudelle kaudelle 1995. Jo syyskuussa 1996 talousvaikeudet johtivat yleislakkoon. Valtiovarainministeri Domingo Cavallo erosi kyllästyneenä valtion korruptioon ja laittomuuksiin. Vasemmistolaisen Alianza-puolueen ehdokas Fernando de la Rúa valittiin presidentiksi 1999 ja hän toimi Argentiinan presidenttinä 10. joulukuuta 1999 – 21. joulukuuta 2001. Hän peri 114 miljardin dollarin valtionvelan. Suurin osa veloista oli aikaisempien diktaattorien, yksityisten pankkien ja yritysten yksityistä lainaa, jonka Argentiinan valtio oli moraalittoman velan teorian mukaisen kiellon vastaisesti ottanut maksettavakseen. 1990-luvulla Argentiinassa harjoitettua uusliberalistista valtio-omaisuuden yksityistämisen, omaisuuden keskittämisen, keskiluokan hävittämisen, köyhien köyhdyttämisen ja rikkaiden rikastuttamisen sekä poliittisten väärinkäytösten leimaavaa uusliberlistisen talouspolitiikan aikaa on kuvattu Fernandes Solanasin elokuvassa "Argentiinan ryöstö" (Memoria Del Saqueo) (2004) sosiaaliseksi kansanmurhaksi (social genocide) (https://www.youtube.com/watch?v=0CzS6eHqtnQ).
Vuoden 1998 Aasian talouskriisi johti valuuttapakoon ja nelivuotiseen taantumaan, joka päättyi talouspaniikkiin marraskuussa 2001. Vuoden 2000 suu- ja sorkkatautiepidemia oli tuhonnut Argentiinan maataloustuotteiden viennin. Kansainvälinen valuuttarahasto myönsi maalle 40 miljardin lisälainan.
Ministerien eroamisten vuoksi presidentti de la Rúa muodosti maaliskuussa 2001 kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, ja hallituksessa ehti olla kolmessa viikossa kolme eri henkilöä valtiovarainministerinä. Heinäkuussa koko maa pysähtyi yleislakkoon hallituksen leikkausten vuoksi. Opposition perónistit saivat haltuunsa kongressin molemmat kamarit. 3. joulukuuta 2001 valtiovarainministeri Cavallo rajoitti rahan nostamista tileiltä valuuttapaon vuoksi. Corralitoksi kutsuttua päätöstä seurasi yleislakko ja väkivaltaisia mielenosoituksia. De la Rúa erosi presidentin virasta 20. joulukuuta 2001. Vuoden 2001 lopussa väliaikainen presidentti Adolfo Rodríguez Saá julisti maan maksukyvyttömäksi 88 miljardin dollarin velkoihinsa. Seuraava väliaikainen presidentti Eduardo Duhalde katkaisi dollarin ja peson suhteen, mikä johti valuutan devalvaatioon. Talousromahdus heikensi keskiluokan asemaa, palkat pienenivät lähes puoleen ja pankkisäästöt haihtuivat olemattomiin.
2000-luvulla kohti normaalioloja
27. huhtikuuta 2003 järjestettiin presidentinvaalit, joissa kahden vuoden väliaikaishallinnon jälkeen presidentiksi valittiin vasemmistolainen peronisti Néstor Kirchner, joka toimi Argentiinan presidenttinä 25. toukokuuta 2003 – 10. joulukuuta 2007. Toiselle kierrokselle häntä vastaan noussut Menem luovutti ennen toisen kierroksen vaaleja. Kirchner vahvisti presidentin asemiaan lokakuun 2005 parlamenttivaaleissa.
Maaliskuussa 2005 Argentiina pääsi sopimukseen velkojiensa kanssa 103 miljardin dollarin velkojensa uudelleenjärjestelystä. Joulukuussa 2005 maa ilmoitti maksavansa Kansainväliselle valuuttarahastolle koko velkansa, noin 9,9 miljardia Yhdysvaltain dollaria.
Néstor Kirchner ei pyrkinyt toiselle kaudelle, vaan presidenttiehdokkaaksi asettui hänen vaimonsa Cristina Fernández de Kirchner, joka on myös kokenut poliitikko. Hän voitti lokakuussa 2007 pidetyt vaalit, ja vuonna 2011 hänet valittiin toiselle kaudelle. Hänen seuraajakseen tuli Mauricio Macri joka astui virkaan 10. joulukuuta 2015.
Lokakuun 2019 presidentivaaleissa peronistit palasivat valtaan, kun Alberto Fernández voitti istuvan presidentin Macrin. Fernández astui virkaansa 10.12.2019, ja varapresidentiksi tuli entinen presidentti Cristina Fernández de Kirchner.
Politiikka
Poliittinen järjestelmä
Argentiina on presidenttijohtoinen demokraattinen tasavalta ja liittovaltio, jossa presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johdossa. Presidentti ja varapresidentti valitaan samalla äänestyslipulla nelivuotiskausille, jotka on rajoitettu kahteen peräkkäiseen. Presidentti on myös asevoimien päällikkö ja nimittää monet virkamiehet.
Lainsäädäntövalta on kaksikamarisella kansankongressilla (Congreso de la Nación), johon kuuluu senaatti (senado), jossa on 72 jäsentä ja edustajainhuone (Cámara de Diputados), jossa on 257 jäsentä. Senaattoreista kolmasosa valitaan kerrallaan kuusivuotiskausiksi kahden vuoden välein ja edustajainhuoneen jäsenet nelivuosikausille suhteellisella vaalitavalla, siten että puolet valitaan kahden vuoden välein. Äänioikeus on 18 vuotta täyttäneillä, ja äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Puolueiden asettamista ehdokkaista kolmasosan täytyy olla naisia.
Argentiinan puoluekenttä on hajanainen, ja monet puolueet ovat lyhytikäisiä. Perinteisesti puolueet on voinut jakaa peronisteihin ja radikaaleihin. Peronistinen Partido Justicialista, joka hajosi kahdeksi puolueeksi ennen vuoden 2005 vaaleja, oli kansallismielinen ja 1990-luvulla myös neoliberaalinen ja Unión Cívica Radical keskusta-vasemmistolainen. Vuoden 2015 vaalit jakoivat Argentiinan puoluekentän uudestaan, sillä vaalit voitti keskusta-oikeistolainen Cambiemos-koalitio, johon kuuluu Unión Cívica Radical -puolueen lisäksi Propuesta Republicana ja Coalición Cívica ARI.
Oikeus on riippumaton lainsäädäntö- ja toimeenpanovallasta, mutta oikeuslaitosta on kritisoitu muun muassa tehottomuudesta ja siihen kohdistuneista poliittisista vaikutusyrityksistä. Pitkäaikaisia ongelmia ovat olleet esimerkiksi mielivaltaiset pidätykset, pitkät tutkintavankeusajat ja vankiloiden karut olosuhteet. Korkeimmassa oikeudessa on viisi tuomaria, ja presidentti nimittää heidät senaatin hyväksynnällä. Kaksi kolmasosaa senaatin jäsenistä pitää olla nimityksen kannalla. Tuomioistuimet toimivat sekä liittovaltion että maakuntien tasolla. Myös maakunnissa on korkein oikeus ja alempia tuomioistuimia.
Ulkopolitiikka
Argentiina on vuoden 1985 Argentiinan–Brasilian integraatio- ja yhteistyösopimuksesta alkunsa saaneen Mercosur-kauppasopimuksen jäsen. Se oli ainoa Latinalaisen Amerikan maa, joka osallistui vuoden 1991 YK:n valtuuttamaan Persianlahden sotaan ja vuoden 1994 Haitin operaation joka vaiheeseen. Argentiina on lähettänyt rauhanturvaajia El Salvador–Honduras–Nicaraguan operaatioon, Guatemalaan, Ecuadorin–Perun operaatioon, Länsi-Saharaan, Angolaan, Kuwaitiin, Kyprokselle, Kroatiaan, Kosovoon, Bosniaan ja Itä-Timoriin. Tunnustuksena Argentiinan ansioista kansainvälisen turvallisuuden alalla Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton nimitti Argentiinan merkittäväksi Nato-kumppanuusliittolaiseksi. Vuosina 2005–2006 Argentiina oli YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuva jäsenmaa.
Vuosina 1977 ja 2006 Argentiinan edustajainhuone on vaatinut Yhdysvaltoihin kuuluvan itsehallintoalueen, Karibianmeren saaren Puerto Ricon itsenäisyyttä. 4.–5. marraskuuta 2005 Mar del Platassa järjestettiin neljäs Amerikkojen huippukokous, jota sävyttivät Yhdysvaltain vastaiset mielenosoitukset. Nykyisin Argentiina luottaa enemmän Mercosuriin kansainvälisen suuntautumisen ensisijaisena kohteena, kun vielä 1990-luvulla se luotti suhteissaan Yhdysvaltoihin.
Argentiina on pitkään vaatinut Falklandsaaria, Eteläisiä Shetlandsaaria ja Etelä-Georgiaa, sekä 60°S eteläpuolista Etelämannerta 25°W ja 74°W välillä. Argentiinalla on Antarktiksella Orcadasin, joka on ollut miehitettynä vuodesta 1904, ja viisi muuta pysyvää tukikohtaa.
Argentiinan ja Perun välit rikkoutuivat vuonna 1995 puoleksitoista vuosikymmeneksi Argentiinan myytyä salaa aseita ja ammuksia Perun kanssa Cenepan sotaa käyvälle Ecuadorille. Tätä ennen Peru oli ollut Argentiinan liittolainen ja tukenut sitä 1980-luvulla Falklandin sodassa. Argentiinan presidentti Cristina Fernández teki ensimmäisen virallisen vierailun tapaamaan Perun Alan Garcíaa maaliskuussa 2010. Edellinen valtiovierailu tapahtui 1994.
Argentiinan ja Uruguayn välit ovat viilentyneet Uruguayn Fray Bentosiin rakennettavan sellutehtaan vuoksi, sillä argentiinalaiset uskovat tehtaan aiheuttavan ympäristöongelmia. Kirchnerin kaudella maa lähentyi etenkin Boliviaa ja Venezuelaa, jolta se sai avokätisen lainan, jolla se maksoi Kansainvälisen valuuttarahaston saatavat ja pääsi näin pois sen holhouksesta.
Yhteiskunnalliset ongelmat
Rikollisuus Argentiinassa lomittuu koko yhteiskuntaan eikä ole pelkästään marginaaliryhmien ongelma. Muun muassa presidentti Carlos Menem sotkeutui laittomaan asekauppaan ja joutui puoleksi vuodeksi kotiarestiin. Yllättäen maan korkein oikeus kuitenkin perui syytteet. Argentiina on huumeiden markkina-aluetta ja välityskeskus muualle maailmaan. Rikollisuus murentaa valtion taloutta, ja yhdeksi keinoksi kovien huumeiden aiheuttaman ongelman vähentämiseksi Argentiinan korkein oikeus laillisti 2009 pienimuotoisen kannabiksen käytön, jotta huomio kääntyisi kannabiksenkäyttäjistä huumekauppiaisiin. Päätökseen kohdistui arvostelua, ja muun muassa Buenos Airesin yliopiston kriminologian professori Elias Neuman oli sitä mieltä, että se on askel huumeidenkäytön yleiseen vapauttamiseen ja siten ongelman laajenemiseen. Kritiikkiä on tullut myös maassa vaikutusvaltaisen katolisen kirkon taholta ja huumeiden käyttäjien omaisten perheiltä. Vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan kuusi prosenttia 12–64-vuotiaista oli käyttänyt kannabista. Osuus oli kolminkertaistunut vuodesta 2004, kun se oli aiemmin ollut laskusuunnassa.
Vapauksien kehitys
Freedom Housen vuoden 2022 mukaan Argentiina on vapaa, elämää sykkivä demokratia, jossa on kilpailukykyiset vaalit, elävät media- ja yhteiskuntasektorit sekä rajoittamaton julkinen keskustelu. Samanaikaisesti kuitenkin epävakaus, korruptio hallituksessa ja oikeuslaitoksissa sekä huumeiden aiheuttama väkivalta ovat eräät Argentiinan vakavimmista haasteista.
Hallinnollinen jako
Argentiina jakaantuu 23 maakuntaan (provincias; provincia) ja Buenos Airesin autonomiseen kaupunkiin. Argentiinan paikallishallinto on monimutkainen koostumus, sillä maakunnilla on oikeus päättää paikallishallinnonsa muodostamisesta. Maakunnat jakaantuvat edelleen departementteihin, joiden tehtävä on neljää maakuntaa lukuun ottamatta lähinnä tilastollinen ja vaalijakoihin liittyvä. Vuonna 2017 departementteja oli 529. Kunnallishallinnollisia yksiköitä oli 2 277. Kuntien nimitykset vaihtelevat kuitenkin paljon maakunnasta riippuen.
* ei sisällä Argentiinan vaatimaa osaa Etelämantereesta eikä Falklandinsaaria
Talous
Argentiinan talouden vahvuuksia ovat rikkaat luonnonvarat, hyvin koulutettu väestö, vientipainotteinen maataloustuotanto sekä monipuolinen teollisuus. Argentiina kuului 1900-luvun alussa maailman rikkaimpiin valtioihin, mutta se kamppaili lähes koko 1900-luvun toistuvissa talousvaikeuksissa, jotka huipentuivat vuonna 2001 maan historian vakavimmaksi taloudelliseksi ja poliittiseksi kriisiksi. Seuraavina vuosina maan talous lähti uudestaan nousuun, mutta rupesi hidastumaan vuonna 2008 alkaneen kansainvälisen taloustaantuman myötä. Kaivosteollisuudessa Argentiina on maailman neljänneksi suurin litiumin, yhdeksänneksi suurin hopean ja 17. suurin kullan tuottaja vuoden 2019 tilastojen mukaan.
Maatalous tuottaa nykyään 9,1 % maan bruttokansantuotteesta ja työllistää viisi prosenttia työvoimasta. Maatalouden tuotteita ovat auringonkukansiemenet, sitruunat, soijapavut, viinirypäleet, maissi, tupakka, maapähkinät, tee, vehnä ja karjataloustuotteet. Karjatalous kärsi vuoden 2000 suu- ja sorkkatautiepidemiasta. Teollisuussektori tuottaa 30,5 % bruttokansantuotteesta ja työllistää 23 % työvoimasta. Tärkeitä teollisuudenaloja ovat elintarviketeollisuus, moottoriajoneuvot, kulutustavarat, tekstiilit, kemikaalit, petrokemian tuotteet, painotuotteet, metallurgia ja terästeollisuus. Vientituotteita ovat soija ja siitä jalostetut tuotteet, öljy ja kaasu, ajoneuvot, maissi ja vehnä. Palvelusektori tuotti vuonna 2012 yhteensä 60,4 % prosenttia maan bruttokansantuotteesta.
Argentiinasta on porattu öljyä yli sadan vuoden ajan, mutta sieltä ei ole tehty samanlaisia suuria löytöjä kuin Brasilian rannikoilta. Britannia poraa öljyä Falklandinsaarten ympäriltä, mutta Argentiinan aluevesiltä ulkomaalaiset yritykset eivät etsi öljyä. Syynä saattaa olla pelko kansallistamisesta. Maan suurin lentoyhtiö kansallistettiin vuonna 2009 valtion velkaantumisen hillitsemiseksi.
Vuonna 2006 Argentiina oli Etelä-Amerikan suurin viinintuottaja ja maailman viidenneksi suurin 1 539 miljoonalla litralla vuodessa. Maan tärkeimmät viinintuotantoalueet ovat Mendoza, San Juan, La Rioja, Rio Negro, Catamarca, Salta ja Neuguen. Suosituimmat lajikkeet ovat Malbec, Bonarda, Cabernet Sauvignon ja Syrah.
Vuonna 2018 Argentiina sai 50 miljardin dollarin lainan IMF:ltä valuutan vakauttamiseksi.
Argentiinassa on erityisen korkea inflaatio, vuonna 2020 se oli yli 35%. Taloustieteilijät kuitenkin pitävät sitä normaalitilanteena maassa. Vuonna 2022 inflaation ennustettiin kohoavan yli sataan prosenttiin.
Liikenne
Argentiinan liikenne nojautuu pitkälti laajaan maantieverkostoon (vuonna 2017 yli 281000 km) jossa halvat pitkänmatkan bussit ja rekkaliikenne ajaa ympäri maan. Rautatieliikenteen merkitys on pienentynyt aikojen saatossa, mutta erityisesti tavaraliikenne on kokenut jonkinlaista nousua viimeisimmän uudelleenkansallistamisen jälkeen. Suurkaupunkialueilla on jonkin verran rautateiden paikallisliikennettä ja suurimmassa kaupungissa Buenos Airesissa jopa metro. Argentiinan rataverkko on pituudeltaan 17.866 km (maailman 16. pisin verkosto).
Lentoliikenne on laajassa maassa vilkasta useiden kansainvälisten lentokenttien ansiosta. Kaikkiaan lentokenttiä joilla on päällystetty kiitorata löytyy 161 kappaletta. Argentiinan kansallinen lentoyhtiö on nimeltään Aerolíneas Argentinas.
Väestö
Väestöjakauma
Merkittävä osa argentiinalaisista (86,4 %) on eurooppalaisten jälkeläisiä. Mestitsejä oli 6,4 % ja arabeja 3,3 %. Lisäksi alkuperäisväestöä on vain noin 3,4 %. Argentiinan virallinen kieli on espanja. Muita merkittäviä kieliä ovat italia (noin 1,5 miljoonaa puhujaa), arabia (n. 1,0 miljoonaa), ketšua (n. 850 000) ja saksa (n. 400 000). Vuonna 2008 yhteensä 92 % argentiinalaisista asui kaupungeissa, ja noin kolmannes maan väestöstä asuu yli 14 miljoonan asukkaan Buenos Airesin kaupunkialueella.
Suurin osa Argentiinan eurooppalaisperäisen väestön esi-isistä on tullut Italiasta ja Espanjasta. Muista maista suuria määriä tuli myös Ranskasta, Saksasta, Sveitsistä, Isosta-Britanniasta sekä Ruotsista. Arabeja on tullut useista eri maista, mutta etenkin Syyriasta ja Libanonista.
Vuoden 2017 Latinobarometri-kyselyssä maan väestöstä katolilaisia on 66 %, protestantteja 10 %, muita uskontoja 3 % ja uskonnottomia 21 %. Argentiinan Buenos Airesin juutalaisyhteisö on Etelä-Amerikan suurin, ja kaupungissa sijaitsee myös maanosan suurin moskeija. Vuoteen 1994 saakka Argentiinan presidentin tuli perustuslain mukaan olla katolilainen.
Koulutus
Vuonna 2011 argentiinalaisista 97,9 % oli lukutaitoisia. Oppivelvollisuus jatkuu 18 vuoden ikään asti, toisten lähteiden mukaan 14-vuotiaaksi asti. Perusopetus on ilmaista, keskiasteen opetus edullista ja opiskelu valtionyliopistoissa ilmaista. Lukutaitoisten ja koulutettujen osuudet ovat Argentiinassa Etelä-Amerikan korkeimpia. Yliopistotutkinnon suorittaneiden osuus on korkea myös koko maailman mittakaavassa.
Argentiinassa on neljäkymmentä valtion ylläpitämää yliopistoa, joita käy yhteensä 1,3 miljoonaa perustutkinto-opiskelijaa. Maan 45 yksityisessä yliopistossa opiskelijoita on 245 000. Osa yksityisistä yliopistoista on uskonnollisten yhteisöjen, lähinnä katolisen kirkon, ylläpitämiä.
Kulttuuri
Musiikki ja tanssi
Tanssilaji tango syntyi Buenos Airesissa 1880-luvulla. Se on jalkapallon ohella toinen Argentiinan tärkeimmistä kulttuurillisista symboleista. Tangoa tanssitaan Buenos Airesin kadulla osittain turistien houkuttelemiseksi, mutta maassa olevat pelkkään tangoon erikoistuneet radioasemat ja tanssiklubit, joissa nuoret opiskelevat askelia, todistavat tangon jatkuvasta suosiosta argentiinalaisten keskuudessa. Tangossa yhdistyy vaikutteita Kuubassa muokkaantuneista englantilaisista maalaistansseista, espanjalaisista opereteista, mustien karnevaaleista ja Argentiinan satamien alaluokan tansseista. Soittimeksi vakiintui alkuperäisten viulujen ja huilujen rinnalle Saksasta tuotu näppäinharmonikka bandoneón. Varhaisista tangolaulajista tunnetuimpia oli Carlos Gardel, joka levytti satoja ja kirjoitti useita tangoja. Gardel oli lähtöisin vaatimattomista oloista, mikä lisäsi hänen suosiotaan myös työväenluokan keskuudessa.
Tangon lisäksi Argentiinassa elävät monet muut gauchojen kansantanssit ja perinteiset musiikinlajit, joita kutsutaan yleisnimellä folklore. Zamba on juhlallinen ja arvokas tanssi, jossa heilutetaan nenäliinoja, kun taas gato, chacarera ja escondido ovat nopeampia, ja niiden synkooppeja sisältävä rytmi muistuttaa laukkaavaa hevosta.
Kirjallisuus
Nykyajan Argentiinassa lukutaitoisten osuus on suuri, ja pienissäkin kaupungeissa on kirjakauppa. Koska 1800-luvulla kaupunkilaiset olivat enimmäkseen eurooppalaista alkuperää, Euroopan tuon ajan kirjailijoiden vaikutteet näkyvät Argentiinan oman kirjallisuuden kehityksessä. Kaupunkien ulkopuolella kirjallinen perinne on siirtynyt tarinankertojien ja gauchojen eeppisten laulujen mukana sukupolvelta toiselle.
Maailmalla tunnetuin argentiinalainen kirjailija lienee Jorge Luis Borges. Muita arvostettuja kirjailijoita ovat Roberto Arlt, Ernesto Sabato, Julio Cortazar, Victoria Ocampo, Leopoldo Marechal, José Hernández, Domingo Faustino Sarmiento, Manuel Puig, Luisa Valenzuela, Ricardo Piglia ja Adolfo Bioy Casares. Argentiinan jokavuotisille kirjamessuille osallistuu yli miljoona kävijää
Elokuva
Argentiina oli ensimmäisiä maita, jonne elokuva kotiutui. Maailman ensimmäiset pitkät animaatioelokuvat teki sarjakuvapiirtäjä Quirino Cristiani vuosina 1917 ja 1918. Jo vuonna 1922 Buenos Airesissa oli 27 miljoonaa elokuvakäyntiä vuodessa, ja maahan rakennettiin yli 1 600 elokuvateatteria vuoteen 1933 mennessä. Alkuaikoina niissä näytettiin pääasiassa Hollywood-elokuvia. 1950-luvulla alkoi kehittyä maan oma riippumattomien elokuvien kulttuuri, joka sai vaikutteita italialaisesta neorealismista. Leopoldo Torre Nilsson ja Fernando Birri olivat tuon ajan suuria nimiä. Perónin ja sotilasvallan aikana sensuuri oli tiukkaa ja monet tekijät lähtivät ulkomaille. 1980-luvun alussa sensuuri hellitti asteittain ja maan elokuvateollisuus lähti uuteen nousuun.
Argentiinalaisen Luis Puenzon elokuva La historia oficial (1985) sai parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon 1986, ja Juan José Campanellan ohjaama Katseeseen kätketty sai Oscarin vuonna 2010. 2000-luvulla on noussut uusi ohjaajasukupolvi, johon kuuluvat Lucrecia Martel, Lisandro Alonso ja Pablo Trapero. Nykyisin maassa tuotetaan noin 80 elokuvaa vuodessa. Buenos Airesissa järjestetään vuosittain riippumattoman elokuvan juhla Buenos Aires Festival International de Cine Indpendiente (BAFICI). Kun juhla vuonna 2009 järjestettiin 12. kerran, siihen osallistui noin neljännesmiljoona katsojaa, joille järjestettiin yli tuhat elokuvanäytöstä.
Ruokakulttuuri
Argentiinan ruokakulttuurista tunnetaan etenkin pampalla kasvatettava pihviliha, jota valmistetaan eri tavoin ja suurina annoksina. Naudanlihaa syödään maassa henkeä kohti vuodessa 74 kg, joka on maailman huippulukemia (Uruguayssa 86 kg henkeä kohti). Eurooppalaisten maahanmuuton myötä ruokavaikutteita on tullut etenkin Italiasta, josta ovat peräisin pizza, fainá () ja ñoquis-pasta (), ja Espanjasta, josta ovat kotoisin churrot, ensaïmada, alfajor-piiras ja tortilla. Argentiinalainen kotiruoka on monin tavoin välimerellisen jatkumo, mutta ravintoloissa on enemmän vaikutteita Keski-Amerikasta.
Päivän pääateria on perinteisesti ollut lounas. Illallista syödään noin klo 21–22. Aamiainen on kevyt, ja iltapäivällä nautitaan yleensä välipalaksi esimerkiksi kahvia ja kakkua. Espresson tai muiden kahvijuomien nauttiminen kahviloissa kuuluu sosiaaliseen elämään.
Viestimet
Argentiina on Etelä-Amerikan johtavia mediamaita. Siellä ilmestyy 150 sanomalehteä ja toimii satoja radioasemia ja kymmeniä televisiokanavia. Kaapelitelevision katsojaluvut ovat maailman suurimpien joukossa. Maahan on muodostunut suuria mediakonserneja, eikä valtion viestintätoiminnalla ole suurtakaan osuutta. Televisio on tärkein media, ja suurimmat ilmaiset kanavat ovat Telefe, América, Canal 7, Canal 9 ja Canal 13, joista vain Canal 7 on valtion omistama.
Lehdistö
Argentiinassa ilmestyi 2000-vuosisadan taitteen tienoilla 106 päivälehteä, joiden yhteislevikki oli 1,5 miljoonaa. Argentiinassa luetaan suhteellisesti eniten lehtiä koko Latinalaisessa Amerikassa. Merkittävimmät ilmestyvät Buenos Airesissa, esimerkiksi Clarín (perustettu 1945, arkilevikki 800 000), joka on espanjankielisen Latinalaisen Amerikan luetuin lehti. Sen omistaa viestintäalan monialayhtymä. Sen toimituksellinen linja on maltillisen keskusta-vasemmistolainen. La Nación (perustettu 1870, arkilevikki 500 000) on maan historian vaikutusvaltaisimpia lehtiä. Sen linjaa luonnehditaan keskusta-oikeistolaiseksi. Kevyiksi bulevardilehdiksi luonnehdittavia ovat Diario Popular ja Crónica (molempien levikki 300 000). Buenos Airesissa ilmestyvä Clarín-Gruppen julkaisema vasemmistolainen Página/12 (perustettu 1987, levikki 150 000) sisältää hyvin laajan kulttuuriosaston. Sen lukijakunta on leimallisesti älymystöä, ja se on jatkuvasti arvostellut hallituksen politiikkaa. Viime vuosina ovat merkittäväksi muuttuneet ilmaislehdet, joita jaetaan busseissa ja junissa, esimerkiksi La Razón ja El Diario del Bolsillo. Lisäksi maassa ilmestyy runsaasti aikakausjulkaisuja ja viikkolehtiä. Uutisviikkolehdistä tunnetuimpia ovat Noticias, joka on laajalevikkisin, ja Veintitres. Lisäksi maassa ilmestyy kansainvälisten lehtien paikallispainoksia.
Kohtalaisen laaja levikki on kahdella vieraskielisellä lehdellä. Vuodesta 1876 on Argentiinassa ilmestynyt englanninkielinen Buenos Aires Herald (levikki 100 000), joka vastusti vallassa ollutta sotilashallintoa 1976–1983 ja joutui sen vuoksi vaikeuksiin, niin että päätoimittaja Graham Yoll joutui lähtemään maanpakoon. Vuonna 2017 Buenos Aires Herald harvensi ensin ilmestymistään ja lakkautettiin sitten kokonaan.Maan saksalaisperäisen väestön vuoksi on Buenos Airesissa ilmestynyt vuodesta 1878 saksankielinen Argentinisches Tageblatt. Vuonna 1889–1981 se ilmestyi päivälehtenä, mutta taloudellisista syistä se on muuttunut viikkolehdeksi. Sen levikki on noin 10 000.
Urheilu
Argentiinan kansallislaji on pato-niminen pallopeli. Jalkapallo on kuitenkin maan suosituin urheilulaji; maassa on 3 377 jalkapalloseuraa ja 331 811 rekisteröityä pelaajaa. Argentiina on voittanut jalkapallossa kolmesti maailmanmestaruuden (1978, 1986) ja 2022. Olympiakultaa (2004 ja 2008) sekä Etelä-Amerikan-mestaruuden 14 kertaa. Maa oli FIFA-rankingissa tammikuussa 2011 sijalla viisi. Useat Eurooppaan lähteneet argentiinalaiset ammattilaisjalkapalloilijat pelaavat joko Italian Serie A:ssa (kaudella 2010 yhteensä 39 pelaajaa) tai Espanjan Primera Divisiónissa (kaudella 2010 yhteensä 46 pelaajaa). Argentiinan tunnetuimpia jalkapalloilijoita ovat Alfredo Di Stéfano, Diego Maradona, Ángel Di María ja Lionel Messi.
Olympialaisissa Argentiina on saavuttanut yhteensä 74 mitalia, jotka kaikki ovat tulleet kesäolympialaisista. Parhaiten maa on pärjännyt nyrkkeilyssä, jossa maa on saavuttanut yhteensä 24 mitalia.
Argentiina on menestynyt kansainvälisellä tasolla erinomaisesti myös lentopallossa ja koripallossa. Koripallossa maa voitti kultaa vuoden 2004 olympialaisissa, ja pronssia vuoden 2008 olympialaisissa. Myös autourheilu oli varsinkin entisaikaan vahva laji – Juan Manuel Fangio on viisinkertainen F1-sarjan maailmanmestari. F1-osakilpailu Argentiinan Grand Prix ajettiin vuosina 1953–1958, 1960, 1972–1975, 1977–1981 ja 1995–1998 Buenos Airesissa.
Naisten urheilussa Argentiina on menestynyt erityisesti maahockeyssä, jossa Argentiinan naisten maajoukkue Las Leonas () on tällä hetkellä maailman ranking-listalla ensimmäisellä sijalla. Miesten maajoukkue on oman rankinglistansa sijalla 11.
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Ylen Elävä arkisto: Argentiinan juntta loi järjestystä ihmisoikeuksien hinnalla
Seulonnan keskeiset artikkelit
45 Etelä-Amerikka |
38 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Ateismi | Ateismi | Ateismi eli jumalattomuus tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan jumalia tai Jumalaa ei ole olemassa. Ateismin vastakohta on jumalausko eli teismi. Uskontokriittisenä käsityksenä ateismi voimistui länsimaissa vähitellen valistuksen johdosta uudella ajalla, mutta saavutti merkittävän aseman vasta 1900-luvulla ajatuksenvapauden turvaavan lainsäädännön myötä.
Ateismi voidaan käsittää joko väitelauseena, joka ottaa kantaa kysymykseen jumalien olemassaolosta, tai käsityksenä, että jumalien olemassaolosta ei ole mitään tietoa. Tietoteoreettisena käsityksenä ateismi voidaan jakaa positiiviseen ateismiin, jossa otetaan jumalien olemassaolon vastainen kanta, ja negatiiviseen ateismiin, joka on uskon puutetta jumalien olemassaoloon.
Ateismin määritelmä
Ateismi voidaan määritellä kahdella tavalla. Ensiksi väitelauseena, joka koskee sitä, kuuluuko todellisuuteen Jumala tai jumalia vai ei. Ontologisena eli olemassaoloa koskevana käsityksenä ateismi on väitelause ”jumalia ei ole olemassa”. Ateismi ja sen vastakohta teismi ovat tällöin ainoat mahdolliset kannat: jumalia on olemassa tai jumalia ei ole olemassa. Toisessa määritelmässä ateismi on jonkin yksilön tiedollinen käsitys. Tällöin ateistit voidaan jakaa positiivisiin ateisteihin, jotka ovat sitä mieltä, ettei jumalia ole, ja negatiivisiin ateisteihin, joilta puuttuu usko jumalien olemassaoloon.
Filosofi Michael Scriven on muotoillut taulukossa olevan ateismin tietoteoreettiseen määritelmän, jossa käsitys tiedosta jumalien olemassaolosta määritellään asteikkona.. Filosofi Michael Martin on muotoillut jaottelun positiiviseen ateismiin ja negatiivisen ateismiin.
Negatiivisten ateistien mukaan jumalien olemassaolon puolesta ei ole esitetty mitään todisteita. Positiivisten ateistien mukaan jumalien olemassaoloa voidaan pitää todistettavasti epätotena.
Filosofi Julian Baggini on kuvaillut ateismin luonnetta seuraavasti. Tavallisesti henkilöistä, jotka eivät usko jonkin mielikuvitusolennon olemassaoloon, ei käytetä mitään eritystä nimitystä. Oletetaan, että niiden ihmisten määrä, jotka uskovat tiettyyn taruolentoon, alkaa kasvaa. Pian heitä aletaan kutsua erityisellä nimellä, kuten teisteiksi eli jumaliin uskoviksi. Kun teistejä alkaa olla paljon, teistejä aletaan pitää normaaleina, vaikka jumalien olemassaolosta ei ole mitään näyttöä. Niitä, jotka eivät ole teistejä, aletaan kutsua ei-teisteiksi eli ateisteiksi. Tavallisella ihmisellä on erilaisia todellisuutta koskevia käsityksiä. Teistit sanovat, että tämän lisäksi todellisuuteen kuuluu jumalia. Jos teistejä ei olisi, olisi kuitenkin ateisteja, mutta heitä ei kutsuttaisi ateisteiksi. Ateistien käsitys olisi sama vaikka teistejä ei olisi ollut koskaan olemassa.
Käsitteet ”agnostisismi” ja ”agnostikko” keksi Thomas Henry Huxley 1860-luvulla. Agnostikko ei välttämättä ole ateisti eli hän saattaa uskoa jumalien olemassaoloon, vaikkei väitä sitä tiedoksi. Ateismin kannattajat ovat arvostelleet agnostikkoja siitä, että agnostismin mukaan ei voitaisi todeta mitään tavallista väitelausetta, koska mikään kokemustieto ei ole täysin varma. Ateististen arvostelijoiden mukaan agnostikot eivät välttämättä tunne ateismin määritelmää ja perusteluita. Agnostikko-sanaa saatetaan myös käyttää peitekäsitteenä yhteisössä, jossa ateisteihin suhtaudutaan kielteisesti.
Ateismia on puolustettu esittämällä, että jumalauskolle ei ole perusteita. Tätä on nimitetty negatiiviseksi ateismiksi. Väitettä, että on perustellumpaa olla uskomatta jumaliin kuin uskoa, on nimitetty positiiviseksi ateismiksi. Michael Martin käy teoksessa Atheism: A Philosophical Justification (1990) läpi perinteisiä perusteluja jumalien olemassaolosta, jotka Martin arvioi kestämättömiksi. Martin katsoo osoittaneensa, että negatiivinen ateismi on tosi. Martinin mukaan myös positiivinen ateismi on älyllisesti kestävä näkökanta. Martinin mukaan edes positiivinen ateismi ei vaadi täydellistä tietoa. Käsityksen puolustajien mukaan ateismissa esitetään vain, että perustelut sille, ettei jumalia ole olemassa, ovat vahvemmat kuin perustelut sille, että jumalia on olemassa. Tietoteoreettisesti positiivinen ateismi on kanta, että todisteet jumalien olemassaoloa vastaan ovat riittävät sille, että on oikeutettua olla uskomatta jumaliin.
Joitakin itämaisia uskontoja kuten buddhalaisuuden tiettyjä suuntia, joiden oppiin ei kuulu oletusta persoonallisesta jumalasta, on toisinaan kutsuttu ateistisiksi.
Ateismin historia
Vanha aika
Intiassa vaikutti 600–200-luvuilla eaa. filosofinen koulukunta, joka edusti aineellista todellisuuskäsitystä ja arvosteli hindulaisuutta harhaluuloiksi.
Antiikin Kreikan varhaisimpana tunnettuna ateistisena ajattelijana on mainittu ainakin Diagoras (400-luku eaa.). Diogenes Laertios kirjoitti Theodoros Kyreneläisestä (noin 335–260 eaa.), liikanimeltään Theodoros Jumalaton, muun muassa: ”Theodoros hylkäsi kerta kaikkiaan jumalia koskevat uskomukset. Olen saanut käsiini hänen teoksensa Jumalista, eikä se ole millään muotoa vähäpätöinen kirja.”
Atomiopin kehittäjät Leukippos ja Demokritos laativat aineellisen todellisuuskäsityksen, joka ei viitannut jumalaan tai yliluonnolliseen. Monissa ateismin historioissa ensimmäisten ateististen ajattelijoiden ja kirjailijoiden joukkoon luetaan myös Epikuros ja Lucretius, joiden mielestä jumalat olivat olemassa, mutta sanoivat, että ne eivät vaikuta maailman tapahtumiin tai ihmisten asioihin. Lucretius kirjoitti noin vuonna 50 eaa. epikurolaisesta todellisuuskäsityksestä kertovan runoelman Maailmankaikkeudesta. Lucretius tunsi myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ymmärtäneet heidät synnyttäneen kaikkeuden toimintatapoja. Hän katsoi näiden tietämättömien ja kovaonnisten ihmisten tarvitsevan uskontoa selittämään alkuperänsä ja selittämään itselleen onnen ja onnettomuuden.
Lucretius mainitsee ihmisten nähneen unissaan jumalia ja sillä perusteella uskoneen jumaliin. Toiseksi hän mainitsee, että kun ihmiset eivät tunteneet ilmiöiden syitä, he selittivät tapahtumia jumalilla. Kolmanneksi hän mainitsee eräiden luonnon ilmiöiden synnyttämän pelon.
Uusi aika
Kristinuskon hallitseman keskiajan jälkeen uskontoon kohdistunut arvostelu alkoi Euroopassa lisääntyä 1500- ja 1600-luvuilla. Avoimen ateistiset ajattelijat ilmaantuivat valistuksen aikana 1700-luvulla, kun suvaitsevuus erilaisia näkemyksiä kohtaan oli lisääntynyt. Ennen valistuksen aikaa ateismia pidettiin yleisesti tuomittavana. Erityisesti ranskalaisten valistusajattelijoiden yhteinen piirre oli kriittinen asenne uskontoa kohtaan. He asettivat perinnettä vastaan järjen ja kokemuksen ja näkivät uskonnollisen ja poliittisen pakkovallan tukevan toisiaan. Näihin ajattelijoihin kuuluivat esimerkiksi La Mettrie sekä Encyclopédien päätoimittaja Denis Diderot. Paroni d’Holbach’n teos Systéme de la Nature (1770) tarkasteli ihmistä osana luontoa. D’Holbach katsoi, että jos ihmiset ymmärtävät itsensä oikein luonnon osana, he voivat oppia että onnellisuus saavutetaan elämällä rauhassa toisten kanssa.
1800-luvulla filosofi Ludwig Feuerbach arvosteli teoksissaan kristinuskon perusteita. Hänen ajattelunsa oli ateistista ja materialistista. Feuerbach katsoi, että jumala on ihmisen pelkojensa ja toiveidensa käsittelyyn keksimä luomus. Marxilaisuuden perustajat Karl Marx ja Friedrich Engels omaksuivat Ludwig Feuerbachin uskontoajattelun pääkohdat. Lisäksi Marx ja Engels painottivat uskonnon yhteiskunnallista ja taloudellista vaikutusta. Perinteisen marxilaisuuden mukaan uskonto ylläpitää epäoikeudenmukaista yhteiskunnallista järjestelmää ja toisaalta se passiivistaa sorrettua väestönosaa.
Luonnontieteilijä Charles Darwin, joka itse oli hylännyt kristinuskon, julkaisi vuonna 1859 evoluutioteoriansa. Kehitysopin avulla jumalan luomistyötä todistava ”suunnitelmallisuus” voitiin selittää satunnaisen muuntelun ja luonnonvalinnan periaatteiden avulla, vetoamatta yliluonnollisiin tekijöihin. Auguste Comten positivismi korosti tieteen tehtävää ilmiöiden kuvaajana ilman uskontoa. Darvinismin menestys yhdistyneenä positivismiin johti 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä uskontokriittisiin naturalismin ohjelmiin. Friedrich Nietzsche arvosteli voimakkaasti kristinuskoa valheellisena ja elämänvastaisena.
Uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu arvostelevasti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen, on kutsuttu vapaa-ajatteluksi. Vapaa-ajattelua ovat edustaneet yleensä ateistit. Nimitys vapaa-ajattelija alkoi levitä uudella ajalla. Vapaa-ajattelijaliike järjestäytyi 1800-luvun loppupuolella Britanniassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Ranskassa ja muualla Länsi-Euroopassa. Vapaa-ajattelijain maailmanliitto, alkuaan Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto perustettiin vuonna 1880 Brysselissä. Liiton kongressien julkilausumien mukaan vapaa-ajattelijat pyrkivät totuuteen tieteen, hyvyyteen etiikan, kauneuteen taiteen ja oikeudenmukaisuuteen yhteiskunnallisen työn avulla. Liikkeen kulta-aikana toteutettiin kirkon ja valtion ero Ranskassa 1905.
Uskonnottomien liikkeet käyttivät ateismin ja vapaa-ajattelun lisäksi nimityksiä sekularismi, rationalismi ja humanismi. Uskonnotonta humanismia kutsutaan sekulaariksi humanismiksi.
1900-luvun alkuvuosikymmeninä kehittynyt looginen empirismi vastusti uskoa yliluonnolliseen.
Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa marxilainen ateismi oli osa kommunistista aatetta. Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Vladimir Lenin erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Perustuslaissa säädettiin, että uskonnonvapauden lisäksi maassa vallitsee ateistisen propagandan vapaus. Vuoden 1917 jälkeen marxilainen versio ateismista sai käytännössä virallisen aseman Neuvostoliitossa. Aluksi bolsevikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 puolue kuitenkin omaksui ”taistelevan ateismin” periaatteen. Neuvostoliiton kommunistinen puolue perusti vuonna 1923 Jumalattomien liiton (myöhemmin Taistelevien jumalattomien liitto), joka suoritti ateismin levitystyötä. Vuoden 1937 väestönlaskennan tuloksien perusteella 57 % neuvostoliittolaisista kuitenkin edelleen luokitteli itsensä uskovaisiksi. Tuloksen johdosta Stalin toimeenpani Jumalattomien liitossa käyntiin laajat puhdistukset liian hitaan uskonnon hävittämisen vuoksi. Toisen maailmansodan aikana erityisesti ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Taistelevien jumalattomien liiton toiminta lopetettiin 1943. Maailman ainoa virallisesti täysin ateistinen valtio oli kommunistinen Albania, jossa vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen. Kommunististen valtioiden uskonnonvastaiset toimet lisäsivät ateismin vastaisuutta erityisesti Yhdysvalloissa, missä ateismi ja kommunismi liitettiin usein toisiinsa.
Suomi
Suomessa naturalistinen evoluutioteoria innoitti 1880-luvulta lähtien muun muassa tutkija Edvard Westermarckia. Työväenliike omaksui Suomessa marxilaisen ateismin ohjelman haasteena luterilaiselle valtionkirkolle. Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan ohjelmassa todettiin: ”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.” Ylioppilasyhdistys Prometheuksen toimintaan (1905–14) osallistuivat muun muassa Edvard Westermarck, Rafael Karsten, Rolf Lagerborg, Wilhelm Bolin, Viktor Heikel ja Ernst Lampén. Yhdistys vaati kirkon ja valtion eroa sekä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen poistamista kouluista.
Uskonnonvapauslain säätämisen jälkeen 1923 kaikkien uskontokuntien ulkopuolelle jääminen oli Suomessa sallittua. Vasta uskonnonvapauslaki antoi ateisteille täydet kansalaisoikeudet. Vaatimus täydellisestä valtion ja kirkon erottamisesta ei toteutunut.
Vuonna 1937 uskonnottomien järjestöksi perustettiin Vapaa-ajattelijain liitto. Liiton puheenjohtajina ovat toimineet muun muassa V. T. Aaltonen ja Väinö Voipio. 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa liiton pääsihteeri Erkki Hartikaisen tavoitteena oli saada Suomen kouluihin oma oppiaine uskonnottomille. Hartikainen teki vuonna 1978 kantelun Yhdistyneitten Kansakuntien ihmisoikeuskomitealle peruskoulun opetussuunnitelmasta Suomessa. Kantelu ratkesi 1981 ja Suomeen saatiin elämänkatsomustieto kouluihin oppiaineeksi.
Suomessa määriteltiin pitkään tietosanakirjoissa sekä koulujen uskonnonopetuksessa ateismi Jumalan kieltämiseksi, joissa Jumala ja helvetti olivat yleisesti kapitaalilla aloitettuna.
Ateismi nykyisin
Islamilaisessa maailmassa ateismilla tai uskonnon arvostelulla ei ole ollut juuri mitään sijaa. Islamin nousu, syyskuun 11. päivän terroriteot sekä kristillisen oikeiston nousu kiihdyttivät 2000-luvun alussa keskustelua uskonnoista uhkana maailmanrauhalle. ”Uusateisteiksi” kutsuttuja tunnettuja ateistisia uskontokriitikoita ovat muun muassa Richard Dawkins, Sam Harris, Daniel Dennett ja Christopher Hitchens. Ateismin näkyvyyteen vaikuttivat heidän teoksensa, Harrisin Uskon loppu (2004), Dawkinsin Jumalharha (2006), Dennettin Lumous murtuu (2006) ja Hitchensin Jumala ei ole suuri (2007). Ateistinen feminismi vastustaa uskontoa naisten alistamisen ja epätasa-arvon lähteenä.
Ateistien osuus väestöstä
Ateismi on yleisintä Länsi-Euroopassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Kanadassa ja Itä-Euroopassa. Eräiden arvioiden mukaan maailman ”ei-uskonnollisen” väestön määrä olisi noin 750 miljoonaa. Itseään ateistiksi kutsuvien määrä tästä noin 150 miljoonaa eli 2,5 % maailman väestöstä. WIN/GIA:n vuonna 2012 teettämän kyselytutkimuksen mukaan maailman väestöstä 13 % on ateisteja.
Ateistinen uskontokritiikki
Monet uskonnottomat ajattelijat ovat esittäneet, että tiede ei jätä tilaa uskonnoille muuna kuin ”historiallisesti ja kulttuurisesti tärkeänä todellisuuspaon muotona”. Ateististen arvostelijoiden mukaan uskonto on säilynyt yhteiskunnassa jäänteenä ajoilta, jolloin ihmisten tieto todellisuudesta oli rajoittuneempaa.
Esimerkiksi filosofi Kai Nielsenin mukaan on suorastaan uskomatonta, että eräät oppineet ajattelijat saattavat kannattaa jumalauskoa. Nielsenin mielestä luontoon perustuvaan todellisuuskäsitykseen luontevasti liittyvä ateismi on nykyajan järkevän ihmisen valinta ja osa yleissivistystä. Kukaan järkevä ihminen ei yksinkertaisesti voi enää suhtautua jumalauskoon tosissaan. Nielsenin mukaan ateismia ei kuitenkaan pitäisi omaksua pelkkänä itsestäänselvyytenä, vaan sen puolesta tulisi käydä kamppailuun älyllisesti vahingollisia uskonnollisia harhoja vastaan.
Filosofi Ilkka Niiniluodon mielestä uskontojen pyhiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on ristiriidassa tieteen menetelmän kanssa. Tiede pyrkii kertomaan millainen todellisuus on, etsimään totuutta, hankkimaan tietoa todellisuudesta. Tieteellinen menetelmä, jossa tietoa tavoitellaan avoimesti, arvostelevasti ja julkisesti koeteltavin havainnoin, on tieteen puolestapuhujien mielestä tehokkain ja järkiperäisin käsitysten muodostamisen menetelmä. Esimerkiksi Charles S. Peirce korosti itseäänkorjaavan tieteellisen menetelmän ylivertaisuutta ”itsepäisyyden”, ”arvovallan” ja kokemuksesta riippumattoman käsitysten muodostamisen menetelmiin nähden.
Ilkka Niiniluodon mukaan käsitys todellisuudesta on uskonnollinen, jos siihen sisältyy väitteitä, joiden ainoana tukena on vetoaminen joihinkin uskonnollisiin arvovaltoihin (esimerkiksi uskonnollisiin kirjoituksiin) tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Vaikka tieteessä ei olekaan ehdottomia takeita totuudesta, tieteellisten ja uskonnollisten väitteiden ristiriitatilanteessa on Niiniluodon mukaan järkiperäisempää hyväksyä tieteen tulokset. Näin ei tule menetellä siksi, että ne välttämättä olisivat tosia, vaan siksi, että ne on saavutettu kriittisen ja julkisesti valvottavissa olevan menetelmän avulla. Arvovaltoihin tai elämyksiin vetoavia perusteluja ei voi Niiniluodon mukaan pitää todistusvoimaisina, sillä ne rikkovat kriittisyyden ja puolueettomuuden menetelmällisiä vaatimuksia. Niiniluodon mukaan mikään arvovalta ei voi vaatia tieteessä itselleen ikuista asemaa. Vetoaminen uskonnollisiin arvovaltoihin sisältää lisäksi kehäpäätelmän. Yksityisten henkilöiden omat kokemukset ja elämykset eivät ole sisällöltään julkisesti koeteltavissa, joten ne eivät kelpaa todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta. Nämä elämykset voidaan kyllä asettaa psykologian tutkimuskohteeksi ja niiden syntytavalle voidaan pyrkiä antamaan tieteellinen selitys.
Uskontoa vastaan on esitetty arvostelua myös moraalisin perustein: uskonnot saavat aikaan sotia, tappamista ja kärsimystä. Uskonnottomat moraalifilosofit kuten Mario Bunge ovat esittäneet, että monet uskonnolliset näkemykset uskonnon oppien mukaan elämisen palkitsemisesta ikuisessa elämässä edustavat itsekästä nautinnontavoittelua. Arvostelijoiden mukaan kyseenalaistamaton usko on johtanut liian usein kärsimykseen ja tappamiseen. Esitetyistä historiallisista esimerkeistä tunnetuimpia ovat ristiretket, uskonnolliset sodat, inkvisitio ja noitavainot.
Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen mukaan uskonto on osa arkiajattelua, joka on ristiriidassa tieteen kanssa. Pyysiäisen mukaan ihmislaji on kehittynyt ympäristössä, joka ei ole suosinut nimenomaan tieteellisen ajattelun kehitystä. Monien ihmisten on edelleen helpompi uskoa esimerkiksi ihmeisiin kuin suhtautua kriittisesti omiin käsityksiinsä. Siksi uskonnottomat ovat monissa maissa vähemmistö. Nykyisin ihmisen ympäristö on kuitenkin erilainen. Kun tieteellinen tieto leviää hyvin laajalle ihmisten keskuuteen, siitä tulee eräänlainen normi: tietämättömien alkaa olla vaikeaa saada muiden luottamusta ja menestyä yhteisössä.
Ateismin kritiikki
Ateismin vastustajat voivat sanoa, että Jumalan olemassaolo on tarpeellinen selitysperuste kaikkeudelle ja sen ilmiöille tai että Jumalan olemassaolo on todistettu. Ateismia on vastustettu myös esittämällä, että Jumalan olemassaolo on välttämätön oletus moraalin olemassaolon kannalta.
Lähteet
Niiniluoto, Ilkka: Epäily, usko ja taikausko. Teoksessa
Niiniluoto, Ilkka: Ateismi. Teoksessa
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Artikkeleita
Hartikainen, Erkki & Vainio, Janne: Kannattaako Jumalaan uskoa? Vapaa ajattelija 2–3/2003.
Kurtz, Paul: Miksi olen skeptikko uskonnollisten väittämien suhteen? Vapaa ajattelija 4/2006.
Reime, Hannu: Tieteellinen ja uskonnollinen maailmankatsomus. Yle Radio 1 11.3.2005.
Tammisalo, Osmo: Mielen virukset. Vapaa ajattelija 4/1999.
Englanniksi
American Atheists.
Atheist Alliance International.
BBC: Atheism.
Internet Infidels: The Secular Web.
National Secular Society.
Seulonnan keskeiset artikkelit |
40 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Aksiooma | Aksiooma | Aksiooma on matematiikassa peruskäsitteiden epäsuora määritelmä, jota käytetään päättelyssä muiden tulosten todistamiseen.
Matematiikassa mikä tahansa ristiriidaton lausejoukko voidaan asettaa aksioomajärjestelmäksi. Toivottavaa on, että aksioomia ei voida johtaa toisista aksioomista vaan että aksioomajoukko on pienin mahdollinen peruskäsitteiden määrittelemiseen riittävä lausejoukko.
Toivottavaa on myös, että aksioomista voidaan johtaa mahdollisimman paljon lauseita. Aksioomien lisäksi tarvitaan päättelysääntöjä. Matematiikassa päättelysääntöinä käytetään enimmäkseen logiikan päättelysääntöjä. Myös logiikka on aksiomatisoitu. On myös eräitä yksinkertaisia logiikan järjestelmiä, jotka tulevat toimeen pelkillä päättelysäännöillä (Suppesin kehittämä logiikka).
Tunnettu ja matematiikan kehitykseen vaikuttanut aksiooma on euklidisen geometrian paralleeliaksiooma eli yhdensuuntaisuusaksiooma: annetun pisteen kautta voidaan piirtää täsmälleen yksi annetun suoran suuntainen suora. Tämän aksiooman epäiltiin pitkään olevan seurausta muista geometrian aksioomista. Myöhemmin on todistettu, ettei näin ole, ja kehitetty geometrioita, joissa paralleeliaksiooma ei ole voimassa. Tällainen epäeuklidinen geometria ei esimerkiksi sisällä lausetta "kolmion kulmien summa on 180 astetta".
Lähteet
Viitteet
Katso myös
Peruslause
Kalkyyli
Aiheesta muualla
Erkki Hartikainen: Wikipedia and the concept of the axiom.
Seulonnan keskeiset artikkelit |
41 | https://fi.wikipedia.org/wiki/ATV | ATV | Aluetelevisio (ATV) -kanava oli vuodesta 1999 vuoden 2003 alkuun pääkaupunkiseudulla vaikuttanut, 100 000 päivittäistä katsojaa saavuttanut televisiokanava.
Alku ja lupa-asiahankaluudet
ATV:stä piti tulla ensin valtakunnallinen uutiskanava, mutta telehallintokeskus hylkäsi analogiset kanavahankkeet. Näin ATV jäi vaille valtakunnallista lähetyslupaa. Liiketoimintaprosessin jo käynnistyttyä ATV päätti aloittaa toiminnan pääkaupunkiseudun kaapeliverkossa.
Ohjelmissa nuoret lukiopohjalta ponnistaneet toimittajat kuvasivat jokapäiväisiä katukyselyitä kansalaisten arkielämään vaikuttavista aiheista sekä tallensivat ruohonjuuritason kulttuurielämää siellä missä tapahtui. Mukaan mahtui myös toimittajien teatraalisia alter egoja, performanssitaidetta sekä johtavien poliitikkojen haastatteluita ja paikallishistoriallisia reportaaseja.
Ohjelmatuotanto oli ajankohtaista ja hyvin nopeaa. Päivän ohjelmisto suunniteltiin, kuvattiin, editoitiin ja lähetettiin useimmiten heti samana päivänä. Arkipäivien ohjelma koostui kuudesta 3–5-minuuttisesta ohjelmasta, joiden välissä oli mainoksia. Viikonlopun ohjelma pyöri samoilla ohjelmilla perjantaista sunnuntaihin. Öisin kanavalla näytettiin kovaa pornoa. Asema oli mainosrahoitteinen, eikä nauttinut minkäänlaisia tukia.
Myös muut kanavat kärsivät lupa-asioiden monimutkaisuudesta. Esimerkiksi MTV3:n suunnittelema City-TV jäi odottamaan tulevia päätöksiä.
ATV:tä aikaisemmin Suomessa toimi jo yksi vaihtoehtokanava, MoonTV.
Henkilöstö
Seuraavassa on kerrottu ATV:n toimihenkilöstöstä.
Omistajat
ATV:n omistajia olivat Christian Moustgaard, dokumenttiohjaaja Michael Franck, TV- ja elokuvatuotantoyhtiö Also Starringin pitkäaikainen omistaja ja toimitusjohtaja Juha ”Julle” Salminen, mainosmies Juha Louhivuori sekä Henrik de la Chapelle.
Toimittajat ja ohjelmantekijät
Toimittajakunnan muodostivat alussa Eetu Moustgaard sekä Untamo Lehto. Myöhemmin taloon palkattiin käyttömestariksi Jussi Hakola, editoijaksi Mikko Sippola sekä toimitussihteeriksi ja tuottajaksi Petteri Laine. ATV:llä työskentelivät myös Aki Laakso ja Jussi ”Käkkis” Arhinmäki sekä myöhemmin valtakunnallisessa televisiossa esiintyneet Jan-Erik Blomberg ja päätoimittajaksi palkattu Jussi Halli eli ”Kaarle Kimpulainen”. Toimituksen naisvoimaa edustivat Linda Melen, Ani-Jatta Törmälä, Riikka Huttunen sekä Laura Halminen. ATV:llä esiintyi useita korvaamattomia freelancereita, kuten naamioitunut ajankohtaiskommentaattori ”Ämpäripää”, Marko ”Konitohtori” Utter, Vuoden valopilkku -palkinnolla palkittu kanavan taidetoimittaja Erkki Pirtola, Herne, Maissi ja Paprika -orkesteri sekä Beats and Styles -kaverit Alimo, Ivo Corda ja Control.
Ohjelmarunko
ATV:n tyypillinen ohjelmarunko näytti seuraavalta:
4.00 Ajankohtaisaiheita, säätiedotus.
18.30 Levyraato.
19.00 Teinit; anatomia, kulttuuri ja elintavat, Ämpäripää kertoo asioita, Ajankohtaisaiheita, säätiedotus.
0.30 Seksiviihdettä Aikuisille osa 24.
Lähteet
Aiheesta muualla
Kaeraja.com (jäänteitä mm. Ämpäripäästä)
Warreteam.com (video, jossa Kimpulainen testaa Wartburgin)
Toimittaja/dokumentaristi Kim Finnin reportaasi City lehdessä 2/2002
Suomalaiset televisiokanavat
Vuonna 1999 perustetut televisiokanavat
Vuonna 2003 lakkautetut televisiokanavat |
42 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Arkeologia | Arkeologia | Arkeologia (< kreikk. arkhaios, ’muinainen’ + logos, ’tieto’), joskus myös muinaistutkimus tai muinaistiede, on humanistinen tiede tai oikeammin joukko tieteitä, jotka tutkivat ihmisen menneisyyttä analysoimalla muinaisjäännöksiä eli niitä jälkiä, joita ihmisten toiminta on jättänyt maaperään tai vesistöjen pohjaan. Tällaisia ovat esimerkiksi vanhat rakennukset ja niiden perustukset, esinelöydöt eli artefaktit, ihmisten hyödykseen käyttämien eläinten ja kasvien jäännökset (kuten makrofossiilit), haudat ja ihmisten jäännökset, laivanhylyt sekä ihmisen maisemassa aiheuttamat muutokset. Arkeologisen tutkimuksen lähdeaineisto saadaan useimmiten arkeologisista kaivauksista.
Arkeologia voi tutkia lähihistoriaa ja siten täydentää historiantutkimusta, joka perustuu kirjallisiin lähteisiin. Usein arkeologia tutkii kaukaista menneisyyttä, varhais- tai esihistoriaa, josta ei ole kirjallisia lähteitä. Arkeologiaan erikoistunutta tutkijaa kutsutaan arkeologiksi.
Tavoitteet
Arkeologisella tutkimuksella on neljä päätavoitetta. Löydettyjen artefaktien pohjalta konstruoidaan kulttuurihistoriaa luomalla kulttuureista ajallisia ja paikallisia yleiskuvia. Arkeologiassa kulttuuri tarkoittaa arkeologisen aineiston tyyppien avulla määriteltävää esihistoriallisen ajan kansaa. Arkeologi Vere Gordon Childe määritteli arkeologisen kulttuurin tai kulttuuriryhmän monimutkaiseksi kokonaisuudeksi, jossa esiintyy säännönmukaisesti yhdessä piirteitä kuten saviastioita, työvälineitä, koristeita, hautausriittejä ja talon muotoja. Nämä piirteet esiintyvät yhdessä, koska ne ovat yhden kansan luomuksia ja sen kollektiivisen kokemuksen avulla sopeutuneet ympäristöönsä.
Arkeologisessa tutkimuksessa selvitetään myös muinaisten ihmisten elintapoja kuten elannon hankkimista, yhteiskunnallista järjestystä ja uskonnollisia käsityksiä heidän käyttämiensä työkalujen, ruukkujen, aseiden, talojen ja muiden jäännösten pohjalta. Tutkimus pyrkii myös selvittämään kulttuurista ja yhteiskunnallista muutosta. Tällaisia muutoksia ovat esimerkiksi siirtyminen maanviljelyyn tai suuren kulttuurin romahdus. Tutkimuksen neljäs päätavoite on menneisyyden aineellisten jäänteiden taltioiminen ja suojeleminen tulevia sukupolvia varten.
Arkeologisen tutkimuksen tuloksia sovelletaan opetuksessa, näyttelyissä ja muinaisjäännössuojelussa.
Suhde muihin tieteisiin
Arkeologiaan kuuluu tieteidenvälisyys ja monitieteisyys, ja siihen on omaksuttu muilta tieteenaloilta lukuisia tutkimusmenetelmiä, käsitteitä ja teorioita. Luonnontieteet ovat vaikuttaneet arkeologian kaivaus- ja ajoitusmenetelmiin sekä monenlaisiin analyysi- ja rekonstruointimenetelmiin. Ihmiskulttuureja tutkivista tieteistä arkeologiaan on saatu käsityksiä ja teorioita siitä, miten ihmiset ja ihmisyhteisöt toimivat keskenään sekä suhteessa ympäristöönsä. Lisäksi filosofiasta on saatu keinoja jäsentää tieteellistä tutkimusprosessia.
Arkeologia tutkii menneisyyttä kuten historiankin tieteenala. Nämä erottaa toisistaan niiden lähdeaineistojen erilaisuus: historia käyttää kirjallisia lähteitä ja arkeologia muinaisjäännöksiä. Tästä on seurannut molemmille omanlaiset tutkimusongelmat, painopisteet ja tutkimustraditiot. Arkeologian voi katsoa jatkavan siitä, mihin historialliset muistiinpanot loppuvat. Arkeologia voi tutkia myös kirjallisten yhteisöjen vaiheita, jolloin sen antama kuva vahvistaa, valaisee tai muuttaa yhteisöstä kirjallisen ja kuvallisen aineiston pohjalta muodostunutta kokonaiskuvaa. Yhdysvalloissa arkeologia on liittynyt Eurooppaa enemmän antropologiaan. Amerikan eurooppalaisella väestöllä ei ollut menneisyyttä, jota tutkia, ja intiaanien kulttuureja ja niiden jatkumoa voitiin tutkia elävinä paikan päällä antropologisin tutkimusmenetelmin.
1980-luvulta lähtien yhteiskuntatieteellisten teorioiden ja tieteenfilosofian merkitys arkeologiassa on kasvanut voimakkaasti (ns. interpretatiivinen eli postprosessualistinen arkeologia). Sosiologista tutkimusta on tehty arkeologisesti esimerkiksi kaatopaikkojen muodostumista ja kulutustottumuksien muutoksia selvitettäessä.
Lähdeaineistot
Keskeistä arkeologiselle lähdeaineistolle on tieto sen kontekstista eli iästä, löytöpaikasta ja tavasta, jolla se on päätynyt tutkijoille, sekä sen ominaisuuksista, kuten materiaalista ja löytöpaikan maaperästä.
Irtaimet muinaisesineet tai artefaktit ovat esimerkiksi esineistöä, niiden valmistuksessa syntynyttä jätettä, tai ravinnontähteitä. Ne otetaan maastosta talteen arkeologisissa kaivauksissa ja inventoinneissa, ja ne sijoitetaan usein museoihin. Suomessa kaikki yli sata vuotta vanhat löydöt ovat valtion omaisuutta.
Kiinteitä muinaisjäännöksiä ovat esimerkiksi haudat, kalmistot, asuinpaikat tai linnat. Kiinteän muinaisjäännöksen keskeisiä osia ovat rakenteet ja kulttuurikerrokset. Kulttuurikerros on maata, johon ihmisen toiminta on vaikuttanut. Valtaosa kaikesta arkeologisesta löytöaineistosta on peräisin kulttuurikerroksista, muut ovat niin sanottuja irtolöytöjä.
Muita arkeologian lähdeaineistoja ovat esimerkiksi ilmakuvat, kartta-aineisto sekä maaperänäytteet. Ilmakuvien avulla arkeologit pystyivät havaitsemaan monia sellaisia arkeologisista kohteista kertovia maastomerkkejä, joita maan pinnalta ei pysty havaitsemaan. Tällaisia ovat esimerkiksi kummut, joiden varjot näkyvät hyvin kun aurinko on matalalla, sekä kasvillisuuden vaihtelun muodostamat kuviot, jotka kertovat alla olevista raunioista.
Menetelmät
Arkeologiassa käytetään monia tutkimusmenetelmiä. Niitä ovat erilaiset kenttätutkimusmenetelmät, aineiston käsittelyssä ja luokittelussa käytettävät menetelmät sekä ajoittamiseen, ilmiöiden sijaintiin, paikkaan ja ymmärtämiseen liittyvät menetelmät.
Tieteelliseen arkeologiaan kuuluu tieteellinen menetelmä: arkeologisen datan huolellinen kerääminen, sen objektiivinen tutkiminen, säännönmukaisuuksien tunnistaminen, syy- ja seuraussuhteiden päätteleminen, datan selitystapojen ehdottaminen sekä näiden hypoteesien testaaminen. Jos sen sijaan esitetään sellaisia ihmiskunnan menneisyyttä tai sen tutkimista koskevia näennäistieteellisiä väitteitä, jotka eivät noudata tieteellistä menetelmää, kyseessä on näennäisarkeologia.
Kenttätutkimusmenetelmät
Kenttätutkimusmenetelmillä hankitaan valtaosa arkeologisesta lähdeaineistosta. Kenttätutkimukseen kuuluu kohteen etsiminen, tutkiminen ja tallentaminen sekä näytteiden otto analyysejä varten.
Inventointi
Arkeologinen inventointi on arkistoselvitystä ja maastotarkastusta. Siinä kerätään arkistotietoja tunnetuista kohteista, tarkastetaan niitä maastosta ja etsitään tuntemattomia kohteita. Inventoinnin kohteena on tavallisimmin jokin alue, joskus teema. Inventoinnin lähdemateriaalina käytetään tutkimusraportteja, kirjallisia lähteitä, vanhoja nimiä, perimätietoa ja karttoja. Ennakkosuunnittelussa perehdytään tutkittavan alueen historiaan, myös sen luonnonhistoriaan. Inventoinnin kenttätyössä tehdään silmämääräinen pintahavainnointi paikan päällä. Siinä muinaisjäännöksistä etsitään merkkejä lähinnä maan pinnalta; tällaisia merkkejä ovat röykkiöt, kummut, kuopat ja painanteet. Joskus kaivetaan myös koekuoppia. Kohde sijoitetaan tarkasti peruskartalle, siitä tehdään kuvaukset, ja suojelua varten muinaisjäännös myös rajataan.
Prospektointi
Prospektointimenetelmillä kohteet etsitään ja paikallistetaan ennen kaivauksiin ryhtymistä. Menetelmät antavat viitteitä kohteen rakenteiden muodosta, koosta tai kulttuurikerroksen syvyydestä. Prospektointimenetelmiin kuuluu erilaisia maaperäkemiallisia analyysejä tai sovelletun geofysiikan mittauksia, mutta myös koekaivaus ja pintapoiminta eli irtaimien löytöjen etsiminen ja kerääminen maanpinnalta.
Kaivaus
Arkeologinen kaivaus on arkeologin tärkein lähdeaineiston hankintamenetelmä. Siinä maaperä poistetaan vähä vähältä ja löydöt sekä havaitut rakenteet dokumentoidaan. Arkeologisia kaivauksia ovat koekaivaus, pelastuskaivaus ja tutkimuksellinen kaivaus. Pelastuskaivauksia suoritetaan sellaisissa kohteissa, jotka tuhoutuvat rakennushankkeen alle. Siinä muinaisjäännös dokumentoidaan ennen tuhoutumista, ja irtaimet löydöt otetaan talteen. Tutkimuksellisella kaivauksella voi olla monenlaisia tutkimuksellisia tavoitteita. Kaivausten päätarkoitus ei ole esineiden kerääminen näyttelytarkoituksiin, vaan löytöjen kontekstin, käyttötarkoituksen ja merkityksen selvittäminen.
Yleisimpiä kaivausmenetelmiä ovat tasokaivaus, profiilikaivaus ja yksikkökaivaus. Tasokaivauksessa laaja kaivausalue kaivetaan tasaisen paksuisena kerroksena, minkä jälkeen pinta dokumentoidaan. Menetelmä soveltuu sellaisiin paikkoihin, joiden maaperässä ei ole tapahtunut suuria mullistuksia. Profiilikaivauksessa kulttuurikerrosta dokumentoidaan pystysuunnassa. Siinä kaivetaan esimerkiksi syviä neliönmuotoisia kuoppia rinnakkain. Menetelmä soveltuu sellaisiin muinaisjäännöksiin, joissa on paksulti päällekkäisiä kulttuurikerroksia. Yksikkökaivauksessa ihmisen toimista muodostuneet muinaisjäännökset yksilöidään ja kaivetaan erikseen nuorimmasta vanhimpaan. Menetelmää käytetään tyypillisesti klassillisessa arkeologiassa, Lähi-idän asuinpaikoilla ja Suomessa historiallisen ajan kaivauksilla.
Kaivauksen aluksi pintamaa poistetaan varovasti. Sen jälkeen maata raaputetaan vähä vähältä pois. Löytöjen ympäriltä maa poistetaan hellävaroen sudeilla, pensseleillä, lusikoilla tai palettiveitsillä. Löytöjen löytökohdat ja asennot merkitään ylös, ja ne otetaan talteen. Hauraimmat löydöt toimitetaan konservointiin. Kaivausta jatketaan kunnes saavutetaan koskematon pohjamaa. Sen jälkeen irtomaa palautetaan kaivaukseen ja se peitetään, jotta se palautuisi mahdollisimman entiselleen.
Ryhmittely
Kenttätutkimuksessa löydetty arkeologinen aineisto ryhmitellään erilaisten ominaisuuksien perusteella. Ryhmittelyn päämääriä ovat tyyppien ja löytöjen kuvailu, esineiden tarkastelu suhteessa muihin samantyyppisiin esineisiin sekä esineiden analyyttinen tarkastelu, eli esineistön piirteiden jakaminen pienimpiin mahdollisiin osiin, ja esineiden vertailu toisiinsa. Ryhmittelyn käsitteitä ovat esimerkiksi typologia, taksonomia, tyyppi, tyyli ja muoto.
Typologiassa jokainen esine luokitellaan yhteen tyyppiin. Typologia perustuu erilaisten esineiden yhteisiin piirteisiin ja sen perusteella tapahtuvaan ryhmittelyyn. Typologian avulla esineiden absoluuttinen tai suhteellinen ikä voidaan määritellä ja sitä kautta esihistoriaa jaksottaa. Typologista tutkimusta tekevä arkeologi vertailee löytöjä aiempiin löytöihin ja luokittelee esineet samankaltaisten kanssa samoihin tyyppeihin. Seriaatio tarkoittaa aineistojen ryhmittämistä kronologisesti. Siinä esinetyypin elinkaari kuvataan sen ilmaantumisesta esineiden määrän lisääntymisen kautta esinetyypin katoamiseen.
Taksonomia on järjestelmä, jossa esineet luokitellaan monien yksittäisten piirteiden avulla hierarkkisesti moneen tasoon, samantapaisesti kuin biologiassa. Numeerinen taksonomia on luonnontieteitä painottavan esinetutkimuksen käyttämä menetelmä. Siinä suurta muuttuja- ja attribuuttijoukkoa käsitellään tilastollisin menetelmin, kuten diagrammien, avulla. Esineistä tilastoidaan esimerkiksi pituuksia ja niiden keskiarvoja ja keskihajontaa. Havaitut poikkeamat voivat viitata jonkin tradition muuttumiseen.
Esineitä voidaan ryhmitellä myös niiden käyttötarkoituksen mukaan, jos sellainen pystytään selvittämään.
Sijaintitieto
Arkeologia on tieteenä hyvin spatiaalinen, eli ilmiöiden sijaintia käsittelevä. Kohteiden sijainti on yleensä hyvin tiedossa, ja löytöjen levintää sekä asuinpaikkojen sijoittumista analysoimalla saadaan niistä arvokasta tietoa. Arkeologi hyödyntää spatiaalisia menetelmiä tunnistaakseen ilmiöihin, niiden sijaintiin ja levintään liittyviä ominaisuuksia ja säännönmukaisuuksia. Hän yrittää myös ymmärtää, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet kohteen muotoutumiseen. Spatiaaliseen analyysiin kuuluvat erilaiset sijaintitietoa hyödyntävät analyysit kuten karttojen visuaalinen tarkastelu ja tilastollinen analyysi. Nykyisin siinä käytetään paikkatietojärjestelmiä. Spatiaalisiin analyyseihin liittyvät korologiset menetelmät ja kartografia.
Ennallistaminen
Ennallistaminen eli rekonstruointi on rikkoutuneen löydön korjaamista tai sellaisen ilmiön hahmottamista, jota ei tunneta tai joka on jo hävinnyt. Rikkoutunut keramiikka-astia voidaan koota ennalleen sirpaleista. Yhteisön talous, sen rakenne ja toiminta, asutusmalli ja uskonnolliset ilmiöt voidaan yrittää kuvata muinaisjäännösten pohjalta.
Ajoittaminen
Arkeologisen tutkimuksen lähdeaineisto täytyy ajoittaa aiheesta riippuen suhteellisesti tai absoluuttisesti. Joskus ajoitukseksi riittää periodi, mutta joskus vaaditaan täsmällistä vuosilukua. Arkeologien käyttämiä iänmääritysmenetelmiä ovat:
typologia, joka perustuu esinetyypin muotoon ja koristeaiheisiin sekä niiden muuttumiseen ajan kuluessa
raha-ajoitus, jossa löytöjen yhteydessä olevan nuorimman rahan lyöntivuoden perusteella saadaan määritettyä varhaisin ajankohta, jolloin aineisto on kätketty tai hukattu maahan.
rannansiirtymiskronologia, joka perustuu maankohoamiseen ja paljastaa alun perin veden läheisyydessä sijainneiden asuinpaikkojen nykyisen korkeuden perusteella niiden iän
radiohiiliajoitus, jossa näytteen nykyisestä radiohiilen määrästä lasketaan, miltä ajalta hiili on
termoluminesenssiajoitus eli lämpösäteilyajoitus, jossa saviesineen polttamisesta kulunut aika määritellään kappaleen uudelleen kuumentamisesta syntyvän lämpösäteilyn määrän perusteella
dendrokronologia eli puulustoajoitusmenetelmä, jossa puun vuosirenkaiden paksuuksia mitataan ja vertaillaan tunnettuihin lustosarjoihin.
Muut luonnontieteelliset menetelmät
Ajoittamisen lisäksi muita arkeologian käyttämiä luonnontieteellisiä menetelmiä ovat esimerkiksi:
makrofossiilitutkimus, jossa analysoidaan arkeologisissa kerrostumissa säilyneitä kasvinosia
siitepölyanalyysi
osteologia eli luututkimus, joka paljastaa ravinnoksi käytetyt eläimet sekä vainajan sukupuolen ja taudit
genetiikka, joka kertoo väestöjen sukulaisuudesta ja muuttoliikkeistä
isotooppianalyysi, jonka avulla saadaan tietoa esimerkiksi ihmisten ruokavaliosta ja maantieteellisestä alkuperästä
geofysikaaliset ja -kemialliset menetelmät, jotka auttavat löytämään arkeologisia kohteita ja mahdollistavat asuinpaikkojen sisäiset analyysit ja maanalaisten rakenteiden tutkimisen
kemialliset menetelmät, joilla tutkitaan kiviesineitä ja keramiikkaa niiden valmistuksen, raaka-aineiden ja alkuperän selvittämiseksi
maantieteen paikkatietojärjestelmät, jotka mallintavat asuinpaikkoja ja ihmisen toimintaa.
Tutkimussuuntaukset
Arkeologia ryhmitellään useimmin kronologisesti, alueellisesti, temaattisesti, metodologisesti tai teorianmuodostuksellisesti. Koska arkeologian tutkimuskenttä on tavattoman laaja, arkeologia on jakautunut suureksi joukoksi erilaisia tutkimussuuntauksia, joilla on omat erilliset instituutionsa, tutkimusperinteensä ja osittain oma metodiikkansakin. Arkeologian erilaisia osa-alueita ovat esimerkiksi seuraavat:
Historiaa
Arkeologian synty
Arkeologia alkoi syntyä nykyaikaisena tieteenä renessanssin aikana, kun matkailijat ryhtyivät keräilemään antiikin esineitä. Varhaista arkeologiaa kutsutaan antikvarismiksi. Ensimmäisenä arkeologina on pidetty Cyriacus Anconalaista (1391–1452). Aina 1800-luvun lopulle saakka arkeologiset kaivaukset olivat hyvin karkeita ja niukasti dokumentoituja, jopa antikviteettien ryöstelyä.
Esihistorian ymmärtämisen kehitys
Eurooppalaiset olivat 1500-luvulla alkaneet erottaa maassa lojuneiden kivien joukosta kivisiä artefakteja, kuten nuolenkärkiä. Aluksi niiden merkitystä ei ymmärretty, vaan niiden uskottiin olevan keijukaisten tai myrskypilvien pudottamia. Kun Amerikan löytäjät kertoivat intiaanien käyttämistä kivityökaluista ja -aseista, Euroopassakin alettiin yleisesti uskoa paikallisten muinaisjäännösten olevan varhaisten ihmisten tekemiä.
Vaikka kivityökalut olikin tunnustettu ihmisen tekemäksi, niitä pidettiin yhä paljon todellista uudempina. Kivisten esineiden samoin kuin Englannin Stonehenge-monumentinkin arveltiin olevan peräisin Rooman valtakunnan ajoilta. Eurooppalaisten ainoat historianlähteet olivat Raamattu ja antiikin kirjallisuus, eikä niitä vanhemmista ajoista tiedetty mitään. Maailman uskottiinkin aina 1800-luvun puoliväliin saakka olevan vain 6 000 vuoden ikäinen. Sen ajan tutkijat eivät nähneet työssään mitään, mikä olisi ollut ristiriidassa Raamatun kanssa. Ihmiskunnan todellisesta iästä päästiin selville vasta geologian kehittymisen ansiosta. Fossiileille annettiin pitkään erilaisia virheellisiä selityksiä. Robert Hooke ja Nicholas Steno havaitsivat 1600-luvulla, että erilaiset fossiilit esiintyivät eri kerroksissa, mikä kertoi, että ne olivat eläneet eri aikoina ja hyvinkin varhain. Samoihin aikoihin havaittiin, että ihminenkin oli elänyt jo joidenkin sittemmin sukupuuttoon kuolleiden eläinten aikana, joskin nämä löydöt selitettiin yhä usein väärin. 1700-luvun alkupuolella havaittiin, että maapallon täytyi olla hyvin vanha, sillä sen kuoren oli täytynyt ehtiä jäähtyä. Tämän löydön myötä luomiskertomuksen tarkkuutta alettiin epäillä, ja ranskalainen Georges Louis Leclerc ehdotti, että luomiskertomuksen ”päivät” olivatkin pidempiä ajanjaksoja. Geologi James Hutton kuvaili vuosina 1788 ja 1795 ilmestyneessä teoksessaan Theory of Earth, kuinka valtavan kauan Maan muodostuminen geologisten prosessien kautta on täytynyt kestää.
Vuonna 1797 englantilainen John Frere löysi kivisiä aseita ja niiden yläpuolelta maakerroksen, jossa oli sukupuuttoon kuolleiden eläinten jäännöksiä. Hän päätteli tästä sen, että ihminen oli ollut olemassa jo hyvin kauan aikaa. Freren teoriaan ei kuitenkaan kiinnitetty huomiota.
Vuonna 1833 brittiläinen Charles Lyell osoitti niin sanotun katastrofiteorian virheelliseksi ja vahvisti aiemmin kehitetyn uniformitarianismin asemaa. Pian sen jälkeen hyväksyttiin jääkausiteoria, joka selitti suurten siirtolohkareiden olemassaolon sekä muita Euroopan geologisia piirteitä. Kohta jo yleisesti uskottiin ihmisen todellakin eläneen yhdessä muinaisten jääkautisten eläinlajien kuten mammuttien kanssa.
Koska fossiileissa ei havaittu välimuotoja, lajien uskottiin vielä 1800-luvun alkupuoliskolla olevan muuttumattomia. Ihmiskunnan esihistoriasta saatiin lisää käsitystä kun vuonna 1859 löydettiin kivikautisia työkaluja samoista maakerrostumista sukupuuttoon kuolleiden eläinlajien luiden kanssa. Esihistoriallisen arkeologian katsotaankin syntyneen tieteenä vuonna 1859. Silloin ilmestyi Charles Darwinin Lajien synty, ja pian sen jälkeen evoluutioteoria hyväksyttiin. Ensimmäiset neandertalinihmisen jäänteet löydettiin 1857 ja cro-magnonin ihmisen jäänteet 1868. Näiden löytöjen ja Darwinin teorian ansiosta käsitys primitiivisten ihmisten olemassaolosta hyväksyttiin.
Jako kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen
Saksalainen Johann von Eckart esitti 1700-luvun alussa ensimmäisenä arkeologisen luokittelun kolmeen kauteen, kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen. Hän oli tutkinut muinaisten teutonien hautakumpuja ja havainnut, ettei niissä ollut lainkaan rautaisia esineitä, vaan joissain pronssisia ja toisissa ainoastaan kivisiä. Eckartin teoria ei kuitenkaan herättänyt huomiota, ja se unohdettiin sadaksi vuodeksi. Vasta vuonna 1816 Tanskan kansallismuseon kuraattoriksi nimitetty Christian Jürgensen Thomsen kehitti ja toi yleiseen käyttöön nykyisen arkeologisen luokittelun kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen. Hän julkaisi luokittelunsa 1836. Thomsenin jako ei ollut vain esineiden luokittelua, vaan se selitti myös ihmisen teknologisen kehityksen vaiheet. Thomsenin oppilas Jens Worsaae hyödynsi Thomsenin jakoa esihistoriallisten monumenttien ajoituksessa ja ihmisyhteisöjen liikkeiden ymmärtämisessä. Worsaae oli myös ensimmäinen, joka piti arkeologian päätarkoituksena tiedon keräämistä ihmiskunnan historiasta ja kulttuurin kehityksestä. Hän korosti mitättömimpienkin esineiden merkitystä tiedon lähteenä.
Ensimmäisen kronologisen luokittelun ihmisen paleoliittisesta kulttuurikehityksestä ja vanhemman kivikauden jaon epookkeihin teki vuonna 1882 ranskalainen Gabriel de Mortillet.
Kalliomaalausten löytäminen
Kivikautisten ihmisten uskottiin pitkään olleen apinankaltaisia primitiivisiä olentoja, minkä vuoksi monet kiistivät 1800-luvulla löytyneiden taidokkaiden luukaiverrusten olleen kivikaudella tehtyjä. Vuonna 1879 espanjalainen Marcelino Sanz de Sautuola kuitenkin löysi nuoren tyttärensä kanssa altamiralaisesta luolasta kalliomaalauksia. Löytöjen ei uskottu olleen kivikautisten ihmisten tekemiä ennen kuin vuonna 1895 Ranskan La Mouthesta löytyneet samankaltaiset maalaukset varmistivat asian.
Kronologiasta kulttuurien ymmärtämiseen 1900-luvulla
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen arkeologit ottivat tavoitteekseen pyrkiä ymmärtämään eri alueiden historiaa järjestämällä löydöt merkityksellisiksi malleiksi. Arkeologisia kulttuureita ryhdyttiin määrittelemään, ja niiden ajallista ja alueellista kasvua selittämään. 1800-luvulla syntynyttä käsitystä ominaislaatuisten piirteidensä erottamista kulttuureista alettiin soveltaa myös arkeologiaan 1900-luvun taitteessa. 1920-luvulla arkeologi Alfred Kidder loi lounaisen Pohjois-Amerikan kulttuureille yhdeksänkohtaisen lajittelun ja jokaiselle kulttuurille neljä vaihetta. Kidderin luokittelu oli vielä alkeellinen ja koostui lähinnä keramiikka- ja rakennustyyppien luettelointiin. Pian muutkin arkeologit alkoivat määritellä ja luokitella muiden alueiden kulttuureita niin Amerikassa kuin Vanhassakin maailmassa, ja vuosien kuluessa kulttuurien kronologiat tarkentuivat, ja niiden synnyn syistä alettiin päästä selville. 1930-luvulla alettiin puhua Lähi-idän ”neoliittisesta vallankumouksesta”, joka loi edellytykset korkeakulttuurien synnylle alueella sekä niiden leviäminen Eurooppaan. Arkeologit todistivat myös vääräksi yleisen uskomuksen siitä, että kulttuurien kehitys olisi ollut yksisuuntaista. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan kummunrakentajien havaittiin olleen edistyneempiä kuin heidän seuraajansa.
Yhdysvaltalainen Walter W. Taylor kehitti arkeologian tavoitteita ja menetelmiä 1940-luvulla esittämällä, että arkeologian tavoite ei ole pelkkä kronologioiden selvittäminen, vaan siitä pitäisi seurata vertaileva tutkimus kulttuurin kaavojen, toimintojen ja kehityksen piirteistä. Taylorin mukaan arkeologien pitäisi käyttää erilaisia tutkimusmenetelmiä arkeologisen datan analysoimisessa, jotta esihistoriallisia kulttuureja voitaisiin ennallistaa. Taylorin ajatukset ottivat tulta 1960- ja 1970-luvulla, kun lisääntynyt tieto teki kunnollisen ennallistamisen mahdolliseksi.
Menetelmien kehitys
Brittiläinen Mortimer Wheeler kehitti 1940-luvulla uudenlaisen kaivausmenetelmän, joka perustui pystyreunaisten neliönmuotoisten kuoppien kaivamiseen. Menetelmää käytti etenkin brittiläinen Kathleen Kenyon Jerikossa, ja menetelmä tunnetaankin Wheeler–Kenyonin-menetelmänä.
Ilmakuvaus tuli arkeologiassa käyttöön lentokoneiden kehityksen myötä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeen arkeologiassa otettiin käyttöön infrapunakuvaus, jonka avulla pystyttiin esimerkiksi löytämään satoja etruskihautoja. 1950-luvulla otettiin käyttöön magnetometri.
Puiden vuosirenkaisiin perustuva vuosirengasajoitus otettiin arkeologiassa käyttöön 1910-luvun jälkeen Yhdysvalloissa. Sen avulla Yhdysvaltain lounaisosista löytyneiden puuesineiden tekoajat pystyttiin selvittämään aina 2000 vuoden taakse. Radiohiiliajoituksen kehitti Chicagon yliopiston Willard Libby 1940-luvun loppupuoliskolla, ja menetelmä mullisti arkeologisen ajanlaskun 1950-luvulla. Sen ja samankaltaisten radioaktiivisten aineiden hajoamiseen perustuvien ajoitusmenetelmien avulla havaittiin, että ihmislaji oli aiemmin luultua vanhempi, jääkausi luultua myöhäisempi, maanviljelys ja kaupungistuminen luultua varhaisempia, ja Stonehenge vanhempi kuin pyramidit.
Kaivausten historiaa
Egypti
Muinaisen Egyptin arkeologiset tutkimukset aloitettiin 1800-luvun taitteessa. Sitä ennen kyvyttömyys tulkita egyptiläisten kirjoitusta sekä muinaisen perinteen katkeaminen olivat estäneet historiallisesti todenmukaisen kuvan luomisen Egyptistä.
Tärkeässä osassa egyptologian synnyssä oli Ranskan keisari Napoleon Bonaparten sotaretki Egyptiin vuonna 1798. Napoleon vei maahan suuren joukon tiedemiehiä, jotka alkoivat tutkia egyptiläisiä monumentteja johdonmukaisesti. 1820-luvulla ranskalainen Jean-François Champollion onnistui ratkaisemaan Rosettan kiven avulla hieroglyfien arvoituksen. Kun egyptiläisten kirjoituksia pystyttiin näin lukemaan, heräsi heidän historiansa ja kulttuurinsa jälleen eloon. Kiinnostus maan kulttuuriin kasvoi, ja Egyptin rakennelmia ja aarteita ostettiin ja ryövättiin lukemattomin määrin eri puolille maailmaa tai käytettiin rakennusmateriaaliksi. Vuonna 1880 brittiläinen egyptologi William Flinders Petrie (1853–1942) kehitti egyptologisen tutkimuksen tieteellistä metodia, minkä myötä Egyptin historiaa pystyttiin ajoittamaan entistä tarkemmin. Ensimmäiset tieteelliset hautatutkimukset aloitettiin 1800-luvun lopulla, ja merkittäviä löytöjä on tehty nykyaikaan saakka. Yksi tunnetuimpia löytöjä oli Howard Carterin vuonna 1922 löytämä Tutankhamonin hauta.
Muu Lähi-itä
Mesopotamian, Anatolian, Syyrian, Palestiinan ja Persian esihelleenisistä kulttuureista ei ollut jäänyt paljonkaan jälkiä, toisin kuin Egyptin sivilisaatiosta. Babylonia, Niniveä ja muiden entisajan suurkaupunkien raunioita peitti maa. Kun ranskalaiset alkoivat tutkia Egyptiä 1800-luvun alussa, myös muu Lähi-itä alkoi houkutella tutkijoita. Osa tuli paikalle selvittelemään Raamatun tapahtumien todenperäisyyttä.
Palestiinan ensimmäisiä tutkijoita 1800-luvun alussa olivat englantilainen Edward Daniel Clarke ja hänen oppilaansa sveitsiläinen Johann Ludwig Burckhardt. Burckhardt oli ensimmäinen eurooppalainen roomalaisten jälkeen, joka kävi Petrassa. Yhdysvaltalaisen Edward Robinsonin tutkimukset Palestiinassa loivat perustan myöhemmälle raamatulliselle arkeologialle.
Mesopotamialaista nuolenpääkirjoitusta opittiin tulkitsemaan 1850-luvun puoliväliin mennessä. Ranskalainen Paul-Émile Botta suoritti 1840-luvun alussa ensimmäiset kaivaukset Ninivessä ja englantilainen Austen Henry Layard vähän myöhemmin sen lähellä Nimrudissa. Vuoden 1869 ja 1900-luvun alun välillä ranskalaiset ja yhdysvaltalaiset arkeologit löysivät sumerilaisten sivilisaation ensimmäiset merkit. Turkkilaisen Boğazkalen kylän läheltä löydetyt rauniot tunnistettiin 1870-luvun lopulla heettiläisten sivilisaation jäänteiksi. 1900-luvun alussa Lähi-idän arkeologit oppivat käyttämään Flinders Petrien kehittämää ruukkujen ajoitusta apunaan koko alueen raunioiden ajoittamisessa. Saksalainen arkkitehti Robert Koldewey suoritti 1899–1917 välillä huolellisia kaivauksia Babylonissa ja löysi runsaasti polttamattomasta savitiilestä tehtyjen rakennusten jäänteitä, jotka olivat aiemmilta kävijöiltä jääneet huomaamatta. Walter Andrae löysi samoihin aikoihin assyrialaisten ensimmäisen pääkaupungin Assurin.
Kreikka ja Rooma
Klassisen Kreikan arkeologia alkoi kehittyä 1700-luvulla. Lontoossa perustettiin 1734 Society of Dilettanti -järjestö, joka rahoitti Ateenan monumenttien tutkimista. Johann Joachim Winckelmannin muinaisen taiteen historiikin (1764) myötä syntyi antiikin Kreikan ja Rooman muinaisesineiden arvostus historiallisesti tärkeinä yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksen ilmentyminä. 1800-luvulla moni Kreikan muinaisesine päätyi vielä British Museumin kokoelmiin. Kreikan itsenäistymisen jälkeen kreikkalaisetkin kiinnostuivat tutkimaan oman maansa historiaa, ja Kreikan arkeologinen seura perustettiin 1837. Sen jälkeen kaikki kaivaukset maassa tapahtuivat hallituksen säätelyn alla. Saksalainen Heinrich Schliemann teki merkittäviä kaivauksia ja löytöjä 1870-luvulla Troijassa ja Mykenessä. Englantilainen Arthur Evans suoritti kaivauksia Kreetan Knossoksella, mistä hän löysi esimykeneläisen minolaisen kulttuurin. Evans ei vain kaivanut Knossoksen raunioita esiin, vaan hän myös ennallisti ne muun muassa pystyttämällä muurit ja pylväät uudelleen ja maalauttamalla rapautuneet seinämaalaukset uudelleen.
Rooman rapautuneet rauniot alkoivat herättää Italiassa kiinnostusta renessanssin myötä 1400-luvulla. Myös etruskien menneisyydestä kiinnostuttiin. Vuonna 1738 aloitettiin kaivaukset Herculaneumin kaupungissa ja 1748 Pompejissa, jotka olivat hautautuneet hyvin säilyneinä tuhkan alle Vesuviuksen purkauksessa 79 jaa.
Italialainen arkeologia asetettiin valtion valvontaan vuoden 1870 jälkeen, ja kaivaukset alkoivat suuntautua menneisyyden tutkimiseen taide-esineiden keräilyn ja tutkimisen sijaan. Uudenaikaisen suhtautumistavan merkittävin seuraus oli Vejin etruskikaupungin löytäminen ensimmäisen maailmansodan alla.
Amerikka
Thomas Jefferson suoritti vuonna 1784 Virginian kummuilla kaivauksia ja teki stratigrafisia havaintoja. 1840-luvulla aloitettiin mayojen korkeakulttuurin sekä Pohjois-Amerikan pueblojen ja kummunrakentajien kulttuurien tutkiminen. 1900-luvun merkittäviä löytöjä olivat jalostettujen viljojen alkuperän selvittäminen Keski-Amerikassa ja olmeekkien sivilisaation löytäminen Meksikossa.
Muu maailma
1920-luvulla tehtiin arkeologisia kaivauksia Pakistanin Mohenjo-Darossa ja Harappassa, mistä löydettiin Indus-kulttuurin jäänteet. Kiinan Anyangissa löydettiin 1920-luvun lopulla esihistoriallinen kulttuuri Shang-dynastian ajalta. Louis Leakey löysi Tansanian Olduvain rotkosta kahden miljoonan vuoden ikäisiä ihmisen luita ja työkaluja. Muita merkittäviä 1900-luvun kaivauskohteita olivat Jeriko, Hassuna ja Çatal Hüyük.
Opiskelu Suomessa
Arkeologiaa voi Suomessa opiskella pääaineenaan Helsingin, Turun ja Oulun yliopistoissa. Arkeologia kuuluu humanistiseen koulutusalaan. Arkeologiaa opiskelleiden tyypillisiä työtehtäviä ovat tutkija, tiedottaja, arkistosihteeri ja amanuenssi .
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Arkeologia (Opintoluotsi) Tietoa arkeologian opiskelusta Suomessa.
90 Historian tutkimus
Seulonnan keskeiset artikkelit |
43 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Arkkitehtuuri | Arkkitehtuuri | Arkkitehtuuri eli rakennustaide on taiteen ja tekniikan muoto, jossa yhdyskuntia, rakennuksia ja niihin liittyviä osia suunnitellaan useasta näkökulmasta. Arkkitehtuurissa täytyy aina huomioida monia keskenään ristiriitaisia näkökulmia – arkkitehtonista teosta suunniteltaessa arkkitehdin täytyy yhteistyössä erityissuunnittelijoiden kanssa löytää hyväksyttävissä oleva tasapaino ainakin toiminnalliselta, tekniseltä, taloudelliselta, esteettiseltä, juridiselta ja yhteiskunnalliselta kannalta.
Arkkitehtuuri poikkeaa useista muista taiteista muun muassa siksi, että arkkitehtuurin toteuttamiseksi tarvitaan aina ryhmätyötä, neuvottelua, kompromisseja ja julkinen hyväksyntä (rakennuslupa) sekä viranomaisvalvontaa ennen kuin arkkitehtuuri (esimerkiksi rakennus) voidaan toteuttaa (rakentaa). Jotta arkkitehtuuria voitaisiin teknisessä ja juridisessa mielessä rakentaa, on suunnitelmien täytettävä muodon ja sisällön osalta rakentamista koskevan lainsäädännön, määräysten ja ohjeiden sekä kuntien ja kaupunkien viranomaisten vaatimukset.
Pienimuotoisimmillaan arkkitehtuuri voi olla ovenkahvan yksityiskohdan muotoilemista; toisaalta se voi käsittää myös kokonaisen maiseman tai kaupungin suunnittelun. Metaforana arkkitehtuurin voidaan ymmärtää käsittelevän minkä tahansa systeemin rakennetta.
Arkkitehtuuri on aina ilmentänyt aikakautensa tyyli-ihanteita. Lisäksi kulloinkin suosiossa tai parhaiten saatavilla olleet materiaalit ovat ohjanneet sen muotokieltä. Vastaavasti arkkitehtuuri on luonut tietynlaisen ilmeen infrastruktuuriin. Arkkitehtuurin fysikaalinen perusta on statiikassa eli siinä, miten eri elementit voivat tukea ja kannatella toisiaan eri voimien kohteina.
Arkkitehtuurin peruskäsitteitä
Etymologia
Sana ”arkkitehtuuri” on peräisin latinan termin architectus kautta kreikan kielen sanasta architékton (ἀρχιτέκτων). Se on yhdyssana, joka koostuu etuliitteestä archi- (αρχι-; ”pää-”) ja sanasta tékton (τέκτων; ”rakentaja”, ”puuseppä”).
Arkkitehtuurin määrittelyjä
Arkkitehtuurin tarkka tai yksiselitteinen määritteleminen on mahdotonta: vaikka kaikkea rakentamista ei voi pitää arkkitehtuurina, rajanveto muun rakentamisen ja arkkitehtuurin välille on vaikeaa, sillä ”muiden taiteiden tavoin myös rakennustaiteen arviointi perustuu pitkälti esteettisiin arvoihin”. Hyvään arkkitehtuuriin voidaan ajatella liittyvän ”harkittu suunnittelu, onnistunut muotoilu, hienot näkymät, tilalliset elämykset sekä paikan oma henki”. Arkkitehtuurissa yhdistyvät sekä käytännölliset, toiminnalliset vaatimukset että ekspressio, esteettiset päämäärät. Näitä kahta puolta ei voi erottaa toisistaan, mutta niiden suhteellinen painoarvo voi vaihdella.
Tila ja paikka ovat arkkitehtuurille keskeisiä käsitteitä, jotka ovat kytköksissä toisiinsa. Tila on fyysisesti rajattavissa oleva alueen osa. Arkkitehtuuri on etenkin tilojen suunnittelua: niitä voivat olla kaupunki- ja maisematilat, sisä- ja ulkotilat, yksityiset ja julkiset tilat, yksittäiset tilat ja tilasarjat. Arkkitehti suunnittelee tilojen ominaisuuksia ja tunnelmaa vaikuttamalla esimerkiksi niiden mittasuhteisiin, muotoon, materiaaleihin ja valaistukseen. Toisin kuin paikka, tila voi olla olemassa ilman ihmisen läsnäoloa; tilasta tulee paikka vasta silloin, kun sillä on ihmiselle omiin kokemuksiin liittyviä merkityksiä. Paikan henkeen (genius loci) voivat vaikuttaa myös sosiaaliset, historialliset tai symboliset ominaisuudet. Tilan kokemisessa oleellista on liike: tilan tarkkailu kolmiulotteisesti eri suunnista ja siirtyminen tilasta toiseen. Sigfried Giedion ehdotti, että arkkitehtuuria voi pitää neliulotteisena, sillä liikkeeseen kuluva aika on siinä yhtä merkityksellinen tekijä kuin kolme tilaulottuvuutta.
Arkkitehtuurissa dialektiikkaa syntyy useiden erilaisten toisiinsa vaikuttavien vastaparien välille: massa ja tyhjä tila, valo ja varjo, sisä- ja ulkopuoli, liike ja pysähtyminen. Niistä monet muodostavat jatkumoita, kuten siirtymä läpinäkyvästä läpikuultavaan ja läpinäkymättömään.
Arkkitehtuurin ekspressio
Ekspressio merkitsee arkkitehtuurissa rakennuksen toimintojen ja tekniikan tulkitsemista ja muuntamista taiteeksi. Ekspression selvästi toisistaan erotettavia muotoja tai kieliä kutsutaan tyyleiksi, jotka voivat vaihdella esimerkiksi aikakauden, maantieteellisen alueen, vallitsevan uskonnon tai aatesuunnan mukaan. Tyylisuunnan syntyyn vaikuttavat sekä ulkoiset tekijät kuten perinne ja aiempi arkkitehtuuri että yksittäisen arkkitehdin luova panos. Ekspression voidaan nähdä koostuvan sisällöstä eli konkreettisista merkityksistä ja muodosta.
Arkkitehtuurin ekspression sisältöä ovat merkitykset, joiden avulla yhteiskunta tulkitsee rakennusten funktion ja rakentamisen tekniikan: toisin sanoen rakennukset ja rakenteet kertovat olemuksellaan, mikä on niiden tarkoitus. Arkkitehtuurin muodot voivat sisältää symbolisia merkityksiä, jotka ymmärretään tietoisesti tai tiedostamattomasti, esimerkiksi liittämällä tietynmuotoinen torni tiettyyn rakennustyyppiin, kirkkoon. Modernissa arkkitehtuurissa muodon symboliikkaa on hyvin vähän; esimerkiksi pohjapiirroksen muodon kannalta tärkeitä tekijöitä ovat symbolisten merkitysten sijaan massoittelu ja käytön asettamat vaatimukset. Toinen näkökulma sisältöön on kommunikaatio rakennusmateriaalien ja -tekniikan kautta. Rakennustavasta kertovat materiaalien ominaisuudet, kuten rakenteen tyyppi, paino ja kestävyys, sekä tapa, jolla niitä on rakennuksessa käytetty. Kaikissa arkkitehtuurityyleissä tekniikan ekspressiota ei ole, vaan rakenteelliset osat piilotetaan näkyvistä, mutta 1900-luvun arkkitehtuurin teorialle se on ollut yksi keskeisimmistä kysymyksistä. Voidaan todeta, että ”[r]akentaminen ei ole arkkitehtuuria jos siihen ei liity ihmisyksilön ja -yhteisön luomia syvempiä merkityksiä”.
Arkkitehtuurin ekspression muodon peruselementtejä ovat tila ja massa, joiden jäsentämistä kutsutaan sommitteluksi tai massoitteluksi. Niille ilmaisuvoimaa antavat mittakaava, valo, tekstuuri ja väri. Joissakin arkkitehtuurin tyyleissä massaa voi pitää tärkeämpänä kuin tilaa – esimerkiksi antiikin kreikkalaisen temppelin sisätilalla on sen ulkopuolta pienempi merkitys – kun taas joissakin tyyleissä yksinkertainen ulkokuori kätkee sisäänsä mielenkiintoisia sisätiloja. Modernissa arkkitehtuurissa on aiempaa enemmän mahdollisuuksia häivyttää sisä- ja ulkotilan välistä rajaa ja siten tilan ja massan välistä kontrastia. Harmonisen sommittelun ja mittasuhteiden aikaansaamiseen on arkkitehtuurin historian aikana kehitetty erilaisia teorioita ja järjestelmiä. Arkkitehtonisen sommitelman suhdetta havainnoijaan kutsutaan mittakaavaksi. Suurikokoisissakin rakennuksissa mittakaavan auttaa pitämään ymmärrettävänä moduuliin, kuten esimerkiksi tiileen tai kerrostason korkeuteen, perustuva jäsentely.
Valo on voimakas ekspression väline, sillä se liikkuu ja muuttaa intensiteettiään valonlähteen mukana. Siten se tuo arkkitehtuuriin elävän luonnon ominaisuuksia; valon laatu ja voimakkuus eri maantieteellisillä alueilla onkin tärkeä tekijä paikallisen arkkitehtuurin ominaispiirteissä. Sisätiloissa valoa on helpompi hallita kuin ulkotiloissa, sillä arkkitehti voi päättää sen lähteen sijainnin, muodon ja koon. Tekstuurit antavat valolle ja materiaalille erilaisia visuaalisia ja taktiilisia ominaisuuksia. Värit ovat arkkitehtuurin elementeistä väliaikaisimpia, sillä ne voivat haalistua ja kulua, ja niitä on myöhemmin helppo muuttaa; ne tarjoavat kuitenkin muodosta ja materiaalista itsenäisen, monipuolisen ilmaisukeinon.
Arkkitehtuurin koristelusta voidaan erottaa kolme perustyyppiä: mimeettinen koriste, jolla on täsmällisiä tai symbolisia merkityksiä, orgaaninen koriste ja puhtaasti dekoratiivinen koriste. Mimeettinen koristelu on ollut yleisintä primitiivisten kulttuurien, antiikin ja Aasian sivilisaatioiden arkkitehtuurissa. Se menettää usein alkuperäisen merkityksensä ja muuttuu dekoratiiviseksi, kuten kreikkalaisiin pylväsjärjestelmiin liittyvät koristeet. Orgaaninen koristelu tarkoittaa koristelua, joka perustuu suoraan rakennuksen luonteeseen ja siinä käytettyihin materiaaleihin.
Arkkitehtuurin tekniikka
Tekninen tieto on olennainen osa kokonaisvaltaista arkkitehtonista ajattelua: arkkitehtuurin rakennusoppi tutkii rakentamisessa käytettäviä materiaaleja ja niiden käyttötapoja sekä rakenteiden ja rakenneosien suunnittelua. Perimmäinen tarkoitus on vakaan, tasapainoisen rakenteen suunnitteleminen. Kantaviin rakenteisiin vaikuttavat kuormitukset, jotka vetävät ja työntävät rakenneosia eri suuntiin: rakenteen oma paino ja sen kantama paino eli pääosin muiden rakenteiden aiheuttama kuorma mutta myös esimerkiksi ihmisten, esineiden ja tuulen aiheuttamat kuormat. Rakenteisiin kohdistuvat voimat voivat olla puristavia, venyttäviä tai kiertäviä. Jotkin materiaalit kestävät vain puristavia voimia, kuten kivi ja tiili, jotkin myös venyttäviä voimia, kuten puu ja teräs.
Yleisimmistä rakennusmateriaaleista monilla alueilla on etenkin monumentaaliarkkitehtuurissa suosittu kiveä, koska se on kestävä materiaali, jota voi veistää ja käyttää käsittelemättä. Sitä on kuitenkin vaikea louhia ja kuljettaa, ja nykyään sen ovatkin korvanneet edullisemmat ja tehokkaammat vaihtoehdot. Sitä käytetään kuitenkin edelleen laajalti julkisivumateriaalina. Tiili on kestävä, mutta kiveä helpompi materiaali tuottaa ja käyttää, ja sen historia ulottuukin 3000-luvulle eaa. saakka. Muita luonnonmateriaaleja joustavampi sekä helpommin saatavilla oleva ja työstettävä materiaali on puu, joka on kuitenkin altis lahoamiselle ja tulipaloille. Puu on ollut suosittu materiaali etenkin Itä-Aasiassa ja pohjoisten alueiden kansanomaisessa rakentamisessa, ja sen käyttöä kehitetään edelleen.
Merkittävin arkkitehtuurin innovaatio antiikin jälkeen oli rauta- ja teräsrakenteiden kehittäminen, sillä niiden avulla voidaan rakentaa huomattavasti korkeampia ja vahvempia rakenteita kuin muilla materiaaleilla. Teräsrakenteisen pilareihin ja palkkeihin perustuvan järjestelmän käyttöönotto 1900-luvulla mullisti arkkitehtuurin tekniikan perustavanlaatuisesti. Betonia vuorostaan käytettiin rakennusmateriaalina jo antiikin Egyptissä ja Roomassa, mutta merkittävä vaihtoehto siitä tuli teräsbetonin keksimisen myötä 1860-luvulla. Teräksellä vahvistettu betoni on monikäyttöinen ja vahva, sekä puristavia että venyttäviä voimia kestävä materiaali, jota voidaan käyttää veistoksellisesti. Huomattavia arkkitehtuuri-innovaatioita ovat mahdollistaneet keveät betonikuorirakenteet, esivalmistetut betonielementit ja esijännitetyt rakenteet.
Rakenteet voivat olla kantavia seiniä tai pilari-palkkirakenteita, joita on käytetty jo esihistoriallisista ajoista lähtien. Myös nykyrakentaminen perustuu pitkälti pilari-palkkijärjestelmään, jossa teräs- ja betonirakenteet muodostavat kuitenkin yhtenäisenä rakenneosana toimivan jäykän kehikon. Tällainen runkorakenne voidaan tehdä materiaalista, joka ottaa vastaan sekä työntäviä että venyttäviä voimia: puisia runkorakenteita on perinteisesti käytetty Itä-Aasiassa ja Pohjois-Euroopassa. Historiallisesti kaarien, holvien ja kupolien keksiminen ja niiden käyttöön liittyvät tekniset innovaatiot toivat muuraamalla rakennettuun arkkitehtuuriin monimuotoisuutta ja vapautta – nykyaikaisen rakennetekniikan myötä ne voivat toimia itsessään jäykkinä rakenteellisina osina, jotka eivät tarvitse ylimääräistä tukea.
Arkkitehtisuunnittelu
Tavallisesti arkkitehtisuunnittelu aloitetaan, kun rakennushankkeen paikka, tyyppi ja hinta on määritelty; sen tavoitteena on näiden kolmen tekijän, toisin sanoen ympäristön vaatimusten, rakennuksen käytön ja taloudellisten seikkojen yhteensovittaminen. Käytännön suunnitteluratkaisuja, kuten rakennuksen massoittelua ja tilojen sijoittelua, käsitellään aina osana esteettisiä, ekspressiivisiä kysymyksiä. Arkkitehtisuunnitteluun kompleksisuutta tuokin jatkuva tektonisten eli rakenteellisten kysymysten, käytön ja paikan yhteensovittaminen toisiinsa liittyvien mutta vähittäisten päätösten kautta.
Luonnonympäristö tuo suunnittelulle sekä rajoitteita että etuja: huomioon on otettava auringon, lämpötilan, tuulen ja kosteuden aiheuttamat voimat sekä alueesta riippuen esimerkiksi maanjäristysten tai tulvien uhka sekä kaupunkiympäristössä melu ja saasteet. Rakennuksen muoto, suunta tontilla ja eri tilojen sijainti määräävät, kuinka paljon tilat saavat auringonvaloa; niihin vaikuttavat vuorostaan ympäristön asettamat rajoitteet, kuten puut, maastonmuodot ja viereiset rakennukset. Sateelta ja auringolta suojaa antavat esimerkiksi räystäät, katokset, kuistit ja sisäpihat. Luonnonvalon saantia, intensiteettiä, suuntaa ja laatua säädellään ikkunoiden sijoittelun, koon ja muodon avulla; ikkunat tuovat lisäksi visuaalisen yhteyden rakennuksen sisä- ja ulkotilan välille.
Rakennusmateriaalien valinnassa on sovitettava yhteen materiaalin kestävyys sekä ihmisen toimintaan vaikuttavat ominaisuudet ja taloudelliset näkökohdat. Esimerkiksi lasi ja metalli ovat kestäviä, mutta ne johtavat hyvin lämpöä. Historiallisesti rakennusten sisätilojen olosuhteiden säätelyyn oli vain rajallinen määrä keinoja ennen erilaisten mekaanisten ja sähköisten laitteiden käyttöönottoa 1800-luvulta alkaen: lämpötilaa voitiin säädellä takoilla, valaistusta kynttilöillä ja öljylampuilla. Nykyään arkkitehtisuunnitteluun tuovat vapautta tehokkaat lämmitys-, eritys-, ilmastointi-, valaistus- ja akustiset ratkaisut.
Rakennuksen käyttöä ja toimintoja varten on otettava huomioon liikkeen ja levon vuorottelu. Eri toiminnoille suunnitellaan niiden tarvitsemat, erilliset tilat, ja järjestetään niiden välinen rakennuksen sisäinen liikenne. Tilojen suunnittelussa otetaan huomioon esimerkiksi koko, muoto ja sijoitus, käytön asettamat vaatimukset kuten käyttäjien määrä ja tyyppi, käytön kesto ja luonne sekä tarvittava sisustus. Yleensä rakennuksiin tarvitaan liikenteelle varattuja tiloja, kuten käytäviä, aulatiloja, portaita, luiskia ja hissejä. Tilojen suunnittelu perustuu ihmiskehon mittoihin ja liikkeisiin, minkä ansiosta tilaelementtien mitoitukseen on kehitetty erilaisia standardeita.
Lisäksi suunnittelussa on otettava huomioon taloudelliset seikat: kustannusten jakautuminen ja niiden säätely. Rakennuksen kokonaiskustannukseen vaikuttavat maan hinta, materiaalien hinta ja työvoiman hinta, jotka kallistuvat tarjonnan laskiessa. Korkea maan hinta johtaa usein korkeampiin ja kapeampiin rakennuksiin, kun rakennuksen vaatiman tilan suhteellinen kustannus nousee. Työvoiman kasvava hinta on johtanut rakennusmenetelmien yksinkertaistamiseen ja standardisoitujen ratkaisujen käyttöön käsityön sijaan.
Arkkitehtuurin teoria
Arkkitehtuurin teoriaan voidaan lukea kaikki näkökulmat, joiden perustella rakennettua ympäristöä voidaan arvioida, tai toisaalta kaikki tietous, jota arkkitehti käyttää työssään. Arkkitehtuurin teoria ja arkkitehtuurin filosofia voidaan nähdä joko osana laajempaa taiteen teoriaa tai siitä erillisenä ja itsenäisenä. Koska arkkitehtuurin teoriaa on vaikea johtaa rakennetusta ympäristöstä, käytännössä se vastaa arkkitehtuuria käsitteleviä kirjoituksia.
Arkkitehtuurin teoriaa on varsinaisen arkkitehtuuria käsittelevän kirjallisuuden lisäksi löydettävissä monenlaisista, erityisesti taiteen teoriaa käsittelevistä teksteistä. Valtaosin sen tarkoituksena on ottaa huomioon sekä esteettiset, sosiaaliset että käytännölliset näkökohdat, mutta näkökulma voi olla teoreettinen tai käytännönläheinen, esimerkiksi rakentamisen ohjekirja, kuten Suomen rakentamismääräyskokoelma. Arkkitehtuuria käsittelevät teoreettiset kirjoitukset ovat esimerkiksi luonnon- tai yhteiskuntatieteistä poiketen usein vähemmän muodollisia, yksittäisen arkkitehdin henkilökohtaisiin mielipiteisiin perustuvia kirjoituksia. Ne voidaan jakaa vähintään kolmeen eri aihepiiriin: arkkitehtuurin teknologiaa käsittelevät teoriat, historiaa käsittelevät teoriat ja suunnitteluperiaatteita käsittelevät teoriat. Historiallisesti arkkitehtuurin tutkimuksen merkittävin päämäärä onkin ollut suunnittelun ohjaaminen. Nämä suunnittelun teoriat voidaan jakaa teemallisiin eli analysoiviin teorioihin, joiden päämäärä on jonkin yksittäisen suunnittelutavoitteen toteuttaminen, ja synteesin teorioihin, jotka tähtäävät kaikkien tiedossa olevien suunnittelutavoitteiden huomioon ottamiseen. Ensimmäisten voidaan ajatella tuottavan omaleimaisia, mieleenpainuvia rakennuksia, jälkimmäisten tavanomaista, käytännöllisempää rakentamista.
Historiallisesti arkkitehtuurin teorialla on ollut läheiset suhteet arkkitehtuurin historiaan, taidehistoriaan ja renessanssista lähtien erityisesti arkeologiaan. Ennen 1700-lukua arkkitehtuurin historiaa ja teoriaa ei oppialoina erotettu toisistaan; menneisyyden rakennuksista onkin mahdotonta keskustella mielekkäästi ottamatta huomioon kontekstia, jossa ne on rakennettu. Oman aikansa arkkitehtuuri voidaan toisaalta ajoittain nähdä arkkitehtuurin teorian tuotoksena, toisaalta teoria jo rakennettua ympäristöä pohtivana. Arkkitehdille teorian jonkinasteinen tuntemus on välttämätöntä, etteivät suunnitteluvalinnat ole mielivaltaisia tai stereotyyppisiä. Vaikka arkkitehtuurin ”teoria” ja ”käytäntö” nähdään usein toisiaan täydentävinä, on arkkitehtuurin teorialla pohjimmiltaan konkreettinen ja käytännöllinen rooli: teoriat ovat läsnä jokapäiväisessä arkkitehtuurikeskustelussa, ja niiden avulla arkkitehti voi puolustaa omia näkökantojaan ja arvovalintojaan. Rakennuksissa teoriat saavuttavat fyysisen muodon. Väärin painottuneet tai virheelliset teoriat voivat toteutuessaan johtaa huonoihin ratkaisuihin, ja ajoittain arkkitehtuurin teoriaa ovat värittäneet erilaiset poliittiset ideologiat. Silti näissäkään tapauksissa teorian ja toteutuneen rakennetun ympäristön suhde ei ole suoraviivainen.
Länsimaisen arkkitehtuurin teorian vaikutusvaltaisin, varhaisin ja ainoa antiikin ajalta säilynyt arkkitehtuurin teoriaa käsittelevä teos on Vitruviuksen ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua kirjoittama De architectura libri decem. Vitruvius määritteli arkkitehtuurille kolme päämäärää: firmitas (kestävyys), utilitas (käyttökelpoisuus) ja venustas (kauneus). Sen jälkeen arkkitehtuurin teoriaa ei julkaistu ennen Leon Battista Albertin 1400-luvun lopulla kirjoittamaa teosta De re aedificatoria, joka pohjautuu Vitruviuksen työhön; De architectura muodostikin perustan kaikelle arkkitehtuurin teoriaa käsittelevälle keskustelulle renessanssista lähtien. Vitruviaaninen ajattelu pylväsjärjestelmineen ja mittasuhteineen alkoi menettää merkitystään 1800-luvulla, kun huomio keskittyi kertaustyylien myötä rakennuksen muotopiirteisiin ja historiallisuuteen. Modernismin myötä arkkitehtuuria ovat koskeneet esteettisten näkökohtien sijaan enenevässä määrin muut, teknologiset ja sosiaaliset kysymykset ja Vitruviuksen kolmen periaatteenkin käyttökelpoisuus on kyseenalaistettu eri näkökulmista.
Arkkitehtuurin historia
Arkkitehtuuri kuuluu taidehistorian alaan. Varsinainen arkkitehtuurin historia jakautuu ajallisiin ja paikallisiin tyyleihin:
Esihistoriallinen arkkitehtuuri
Muinaisen Egyptin arkkitehtuuri (3000 eaa.−0)
Antiikin Kreikan arkkitehtuuri (kukoisti 480−330 eaa.)
Antiikin Rooman arkkitehtuuri (ajanlaskun alun vuosisadat molemmin puolin)
Bysantin arkkitehtuuri (330–1450)
Karolinginen arkkitehtuuri (790−900)
Ottolainen arkkitehtuuri (962–1002)
Romaaninen arkkitehtuuri (1000–1250)
Goottilainen arkkitehtuuri (1150–1525)
Renessanssi (1400–1600)
Manierismi (1520–1600)
Barokki (1580–1800)
Rokokoo (1715–1774)
Uusklassisismi (1750–1850)
Kustavilaisuus (1760–1816)
Empire (1804–1835)
Uusgotiikka (1800–1920)
Jugend (1880–1915)
Kansallisromantiikka (1800–1910)
1920-luvun klassismi (1920–1930)
Orgaaninen arkkitehtuuri (1900-luku)
Modernistinen arkkitehtuuri (1900–1970)
Funktionalismi (1900-luku)
High-tech (1980–)
Postmodernismi (1970–2010)
Uusi urbanismi (1980–)
Dekonstruktivismi (1980–)
Nykyarkkitehtuuri (1990–)
Arkkitehtuurin lajeja
Rakennussuunnittelu
Asuntosuunnittelu
Asuntosuunnitteluun kuuluvat asuinrakennusten uudis- ja korjausrakentaminen sekä sosiaali- ja terveydenhuollon rakentaminen. Asuinarkkitehtuurin keskeisimpiä suunnittelukohteita ovat makuu-, ruoanvalmistus-, ruokailu- ja työtilat; asuinarkkitehtuuri tarjoaa suojaa ja turvaa yksilön ja perheen elämälle ja muille aktiviteeteille. Asuinarkkitehtuuri voi olla kansanomaista asuinrakentamista, talojen suunnittelua pientaloista huvilohin ja palatseihin sekä useita asuntoja käsittävien kerrostalojen suunnittelua.
Julkisten rakennusten suunnittelu
Julkisia rakennustyyppejä on hyvin suuri kirjo aina pienimuotoisesta ja arkisesta rakentamisesta, kuten päiväkodeista, suurimittakaavaiseen ja monumentaaliseen rakentamiseen, kuten konserttitaloihin saakka. Julkisten rakennusten suunnittelu onkin erityisen vaativaa, ja niiden rakentaminen ja ylläpito vaativat usein suuria panostuksia.
Muita julkisen rakentamisen suunnittelukohteita ovat hallinnon rakennukset, jotka ovat saavuttaneet hyvin erityyppisiä typologioita hallinnon muodosta riippuen, ja erilaiset vapaa-ajan toiminnoille tarkoitetut rakennukset, joiden typologiat ovat historiallisesti pysyneet yhdenmukaisempina. Niihin lukeutuvat pääosin passiivista osallistumista edellyttävät rakennukset, kuten teatterit, auditoriot ja urheilulle tarkoitetut areenat, sekä aktiivista osallistumista vaativat tilat, kuten museot ja kirjastot. Oman ryhmänsä muodostaa myös koulutuksen ja erilaisten julkisten palvelujen arkkitehtuuri, esimerkiksi koulut, sairaalat ja vankilat. Koulurakentamisen merkitys päiväkodeista yliopistoihin on kasvanut ja koulurakennuksille asetetut erityisvaatimukset tuottavat yhä monimuotoisempia typologisia ratkaisuja.
Sakraaliarkkitehtuuri
Erityinen merkitys arkkitehtuurin historiassa on ollut sakraaliarkkitehtuurilla eli uskonnollisilla rakennuksilla, kuten temppeleillä, kirkoilla, pyhäköillä ja moskeijoilla, sillä ne ovat olleet yhteiskunnan kannalta keskeisimpiä ja pysyvimpiä rakennuksia, joissa arkkitehtuuri on saavuttanut suurimman ilmaisuvoimansa. Sakraaliarkkitehtuurin typologiat ovat monimuotoisia, sillä eri uskonnoilla on erilaisia tilavaatimuksia ja yhdenkin uskonnon piirissä harjoitetaan monia erilaisia toimintoja.
Historiallisesti merkittävää on ollut myös hautausarkkitehtuuri, jonka tuottamiin monumentteihin kuuluvat esimerkiksi Egyptin pyramidit ja erilaiset mausoleumit kuten Taj Mahal.
Liike- ja teollisuusrakennusten suunnittelu
Teollisen vallankumouksen myötä taloudellinen toiminta siirtyi kodin ja yksilön piiristä koneiden ja prosessien hallitsemiin tiloihin, jotka vaativat aiempaa erikoistuneempia arkkitehtonisia ratkaisuja. Tällaisia tiloja ovat esimerkiksi erilaiset vaihtokaupan tilat, kuten toimistot, pankit, liiketilat ja näyttelytilat, liikenteen tilat, kuten rautatieasemat, lentoasemat ja hotellit, tiedonvälityksen vaatimat tilat sekä tuotannon tilat kuten tehtaat ja voimalat. Rakennukset, joiden päätarkoitus on tarjota tiloja ihmisten toiminnalle, ovat yleensä ekspressiivisempiä kuin lähinnä koneille tarkoitettu arkkitehtuuri, jonka ratkaisut ovat usein puhtaan käytännöllisiä, yksinkertaisia ja joustavia.
Yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelu
Yhdyskuntasuunnittelu (urban planning tai regional planning) tarkoittaa muun muassa maa- ja vesialueiden käytön sekä kaupungin eri toimintojen kuten palvelujen ja liikenteen suunnittelua asukkaiden lähiympäristön tasolla. Se on yleispiirteisempää suunnittelua, jossa painotetaan monialaisuutta ja suunnittelun tiedeperustaa. Kaupunkisuunnittelu (urban design) on taas tarkempaa kaupunkien maankäytön ja rakennusten sijoittelun suunnittelua, jossa painotetaan arkkitehtonista muodonantoa.
Maisema-arkkitehtuuri
Maisema-arkkitehtuuri tarkoittaa erityyppisten ulkotilojen rakentamisen ja hoidon suunnittelua. Suunnittelukohteita ovat esimerkiksi julkiset puistot ja muut viheralueet, asuin- ja työpaikka-alueiden ulkotilat sekä maiseman ja historiallisten ympäristöjen hoito, kunnostaminen ja suojelu.
Sisustusarkkitehtuuri
Sisustusarkkitehtuuri on rakennusten sisätilojen ja niiden uudelleenkäytön suunnittelua. Siihen kuuluvat esimerkiksi tilojen materiaalien, värien, valaistuksen ja huonekalujen suunnittelu.
Arkkitehti
Arkkitehtuurin ammattilaisia ovat arkkitehdit, jotka suunnittelevat rakennuksia ja valvovat niiden rakennustöitä. Arkkitehti on monessa maassa suojattu ammattinimike, jota voi käyttää vain tietyn koulutuksen ja työkokemuksen hankkinut, viranomaiselle rekisteröitynyt henkilö, kuten esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Toisaalta monilla kuuluisimmistakaan modernismin ajan arkkitehdeista ei ole ollut arkkitehdin tutkintoa, vaan he oppivat ammatin muuta kautta. Heihin kuuluvat esimerkiksi Frank Lloyd Wright, Le Corbusier, Mies van der Rohe, Tadao Andō ja Peter Zumthor.
Arkkitehdin työhön kuuluivat antiikissa ja keskiajalla myös rakennustöiden ohjaus ja rakennusten lujuusopillinen mitoitus. Renessanssin myötä arkkitehdit alkoivat kuitenkin keskittyä rakennusten ulkomuodon suunnitteluun, ja syntyi vähitellen erillinen insinöörien ammattikunta; sana on peräisin latinan nerouteen viittaavasta termistä ingenium, jota oli jo aiemmin käytetty erityisen taitavista arkkitehdeista. Nykymerkityksessään sanan otti käyttöön Vaubanin markiisi Ranskassa 1600-luvun lopulla.
Arkkitehtuurin opetus
1700-luvulta lähtien arkkitehtuuriin ja arkkitehtuuriopetukseen on suhtauduttu neljästä eri näkökulmasta: akateemisesta, muodonantoon ja kompositioon keskittyvästä näkökulmasta, käsityötaidon ja käytännön rakentamisen näkökulmasta, teknillistieteellisestä näkökulmasta ja myöhemmin viime vuosikymmeninä sosiologisesta ja yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta. Arkkitehtuurin olennaisia perusasioita lukuun ottamatta eri yliopistot ympäri maailmaa opettavatkin arkkitehtuuria omasta näkökulmastaan ja omassa kontekstissaan käyttäen erilaista pedagogiikkaa. Informaatioteknologian käyttöönotto on muuttanut arkkitehdin ammatin tavoin voimakkaasti myös arkkitehtuuriopetusta. Perinteisesti opetuksen ytimeen on kuulunut työskentely piirustusstudioissa. Opetukseen kuuluu esimerkiksi luentoja ja erilaisia yksilö- ja ryhmätöinä suoritettavia suunnittelutehtäviä.
Muodollinen arkkitehtikoulutus sai alkunsa 1800-luvun vaihteessa Ranskan École des Beaux-Artsin yhteydessä; arkkitehti nähtiin nyt mestarisuunnittelijana, joka esitti suunnitelmansa paperilla abstraktissa muodossa. Koulu perustui työskentelyyn ateljeissa. Écolen pedagogiikan haastoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan Bauhaus, jonka tavoitteena oli yhdistää rakennustaiteellinen kokonaissuunnittelu taiteeseen ja käsityöhön. Bauhausin malli otettiin laajalti käyttöön arkkitehtuuriopetuksessa. Erään luettelon mukaan maailman parhaimpiin arkkitehtuurikouluihin kuuluivat vuonna 2017 Massachusetts Institute of Technology, Bartlett School of Architecture, Delftin teknillinen yliopisto, Kalifornian yliopisto (Berkeley) ja ETH Zürich. Suomessa arkkitehtikoulutus aloitettiin vuonna 1872. Nykyään arkkitehtuuria voi opiskella kolmessa yliopistossa: Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, Tampereen teknillisessä yliopistossa ja Oulun yliopistossa.
Arkkitehtuurin instituutiot
Ammatti- ja edunvalvontajärjestöt
Arkkitehtien ammattijärjestöjen kansainvälisenä liittona toimii vuonna 1948 perustettu Union Internationale des Architectes eli UIA, jonka päämaja sijaitsee Pariisissa. Siihen kuuluvat arkkitehtiliitot yli sadasta maasta. Sen suomalainen jäsen on Suomen arkkitehtiliitto eli SAFA, joka toimii Suomen arkkitehtien edunvalvojana sekä ammatillisena ja aatteellisena yhteisönä. Siihen kuuluu vajaat 80 prosenttia Suomen arkkitehdeista, noin 3 000 arkkitehtia. Suomalaisia arkkitehtitoimistoja edustaa vuonna 1988 perustettu Arkkitehtitoimistojen liitto ATL. Liitto edistää luovaa suunnittelua, edustaa suomalaisia arkkitehtitoimistoja ja toimii arkkitehtitoimistojen edunvalvojana.
Arkkitehtuuripalkinnot
Arkkitehtuuripalkinnoista merkittävin on ”arkkitehtuurin Nobeliksikin” kutsuttu kansainvälinen Pritzker-palkinto, joka jaetaan vuosittain erityisen ansioituneelle arkkitehdille. Palkinnon perusti chicagolainen Pritzker-suku vuonna 1979, ja palkintosumma on 100 000 dollaria. Huomattava suomalainen arkkitehtuuripalkinto on kolmen vuoden välein jaettava Alvar Aalto -mitali.
Arkkitehtuurimuseot
Eri puolilla maailmaa sijaitsevat arkkitehtuurimuseot tallentavat ja levittävät tietoa arkkitehtuurista muun muassa järjestämällä arkkitehtuuriin liittyviä näyttelyitä, tapahtumia ja harjoittamalla julkaisutoimintaa. Suomessa tehtävää hoitaa vuonna 1956 perustettu Suomen arkkitehtuurimuseo, jonka tehtävänä on toimia ”siltana arkkitehtuurin ja sen käyttäjien välillä ja toisaalta alan ammattilaisten yhdyssiteenä sekä kansallisessa että kansainvälisessä vuorovaikutuksessa.” Arkkitehtuurimuseoiden kansainvälinen yhteistyöelin eli ICAM on perustettu vuonna 1979 ja siihen kuuluu runsaat sata yhteistyöjäsentä.
Arkkitehtuurikilpailut
Arkkitehtuurikilpailulla on ollut instituutiona jo 1800-luvulta saakka merkittävä asema paitsi ammattiaan harjoittavien arkkitehtien työssä myös arkkitehtuurikoulutuksessa. Kilpailusääntöjen käyttöönotto 1900-luvun vaihteessa tapahtui samaan aikaan, kun arkkitehdit järjestäytyivät ammattiliittoihin. Kilpailujen kautta on löydetty uusia ajattelutapoja ja arkkitehtuurinäkemyksiä. Euroopan unionin lainsäädännön myötä 1990-luvulta lähtien kilpailuille on muodostunut kaksi roolia: hyvien suunnitteluratkaisujen löytäminen arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun ongelmiin sekä muodollinen tapa hankkia suunnittelupalveluita julkisille rakennushankkeille. Kilpailut voivat olla avoimia kilpailuja tai suljettuja kutsukilpailuja. Suomessa arkkitehtuurikilpailuja on 1870-luvulta 2010-luvulle mennessä järjestetty noin 2 000, ja niitä ovat järjestäneet paitsi julkiset tahot myös yksityiset rakennuttajat.
Katso myös
Budapestin arkkitehtuuri
Kiinalainen arkkitehtuuri
Suomen arkkitehtuuri
Ympäristötaide
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
ArchDaily
Seulonnan keskeiset artikkelit |
44 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Antropologia | Antropologia | Antropologia (muinaiskreikan sanoista ἄνθρωπος, anthrōpos ’ihminen’ ja λογία, logia ’oppi’) eli ihmistutkimus on ihmislajille (Homo-suvun eläimet, myös muut kuin Homo sapiens) ominaisia piirteitä ja ihmisen kulttuuria tutkivan tieteen yleisnimitys. Sana ”antropologia” on viitannut eri aikoina moniin eri aloihin ja se on tiiviissä yhteydessä moneen muuhun tieteenlajiin, kuten luonnontieteisiin, kielitieteeseen ja arkeologiaan. Tässä artikkelissa tarkastellaan antropologiaa yhteiskuntatieteenä. Suomessa antropologian opetuksessa on painotettu kulttuurien vertailevaa tutkimusta.
Ihmisen biologian tutkiminen
Biologinen eli fyysinen antropologia on nimike, jota ovat käyttäneet pääasiassa yhdysvaltalaiset yliopistot. Näissä tutkimusyksiköissä on perinteisesti tutkittu ihmislajin biologisia ominaisuuksia kautta aikojen. Tutkimuksia on tehty esimerkiksi fossiilien perusteella eri kädellisten ja ihmislajien elintavoista, ympäristöstä ja ravinnon käytöstä. Lisäksi on tehty ihmisen rotuja koskevia tutkimuksia ja karttoja.
Biologisen antropologian nimen alla myös tehdään paljon tutkimusta, jonka voisi luokitella myös vaikkapa evoluutiopsykologiaan, arkeologiaan tai ekologiaan (esimerkiksi H. Clark Barrettin tutkimukset Ecuadorin shuar-intiaanien viljelystä tai Robert Boydin kulttuurin kehityksen teoriat).
Tunnetumpia antropologian alan tutkijoita ovat olleet esimerkiksi Paul Broca (1824–1880), joka kehitti kallonmittausmenetelmiä, ja Franz Boas (1858–1942), joka tutki muun muassa inuiiteiksi kutsumiensa ihmisten luita. Tunnettuihin nykyisiin tutkijoihin lukeutuu esimerkiksi Robert A. Foley, jonka tutkimusaiheita ovat olleet muun muassa ilmastonmuutoksen vaikutus ihmislajien sukupuuttoihin, kivityökalujen kehitys ja modernin käyttäytymisen tutkimus.
Kulttuurin tutkiminen
Kulttuurin symbolien ja merkityksien tutkimista psykologiaa, kielitiedettä ja sosiologiaa yhdistellen kutsutaan kulttuuriantropologiaksi. Kulttuuriantropologit ovat usein tuottaneet etnografioita, tutkimuksia joissa kuvaillaan omakohtaisesta kokemuksesta ja haastatteluihin perustuen jokin kulttuuri tai alakulttuuri kokonaisuudessaan. Kulttuuriantropologiassa on käytetty hyvin vähän jos laisinkaan kokeellisia menetelmiä, vaan kuten historiassakin etnografia on vain yksi tulkinta tutkimuskohteesta.
Ensimmäisenä kulttuuriantropologina on pidetty Bernardino de Sahagúnia, joka tutki 1520-luvulla asteekkien kulttuuria heidän pääkaupunkinsa Tenochtitlánin tuhoamisen jälkeen.
Varhaisen evolutionismin kausi
Evolutionismia ei tule sekoittaa biologiseen evoluutioteoriaan perustuvaan ihmistutkimukseen kuten evoluutiopsykologiaan ja siitä ammentaviin antropologisiin teorioihin, vaan sillä viitataan kulttuuriantropologisiin teorioihin, joissa ajateltiin kulttuurin kehittyvän kautta ihmishistorian primitiivisestä kehittyneempään.
Evolutionismi eli kehitysoppi voidaan jakaa kolmeen eri kauteen: varhaiseen (1725–1840), toiseen varhaiseen (1840–1890) ja uusevolutionismiin (1890 eteenpäin). Varhaiselle evolutionismille oli tyypillistä, että vieraat ulkoeurooppalaiset kulttuurit nähtiin alkukantaisina ja kehittymättöminä. Ajateltiin, että vain valkoinen eurooppalainen rotu oli saanut riittävät henkiset kyvyt korkeaan älyyn ja kulttuuriin.
Toinen varhaisen evolutionismin kausi
Toinen varhaisen evolutionismin kausi sai uusia näkökulmia darwinismista. Ajateltiin, että kulttuurilla oli alku- eli syntykehto, jossa järjestyksen tulo eli kulttuurin kehittyminen on saanut alkunsa. Kulttuurin ajateltiin väistämättä liikkuvan kohti korkeimpana muotona pidettyä eurooppalaista kulttuuria. Toisen varhaisen evolutionismin kauden aikana esiteltiin muun muassa uskonnon synty- ja kehitysteorioita ja yhteiskunnallisen järjestyksen muotojen kuten perheen ja avioliiton syntyteorioita.
Uusevolutionismi
Uusevolutionismi on kehittynyt 1950-luvulta lähtien. Se tutkii ihmisen ja kulttuurin muutosta irtisanoutuen 1700- ja 1800-lukujen painolastista. Uusevolutionismissa ajatellaan, että kehitys on välttämätön kaikissa yhteiskunnissa ja kaikkina aikoina vallitseva empiirisesti osoitettu tosiasia.
Lääketieteellinen antropologia
Lääketieteellinen antropologia on varsin uusi antropologisen tutkimuksen ala. Lääketieteellisen antropologian tutkimuksellisia aloja ovat esimerkiksi elintapojen vaikutukset terveyteen sekä lääketieteellisen kansantiedon kerääminen ja tutkimus (etnomedisiina). Lääketieteelliseen antropologian yksi alalaji on psykiatrinen antropologia, joka on erikoistunut tutkimaan mentaalisten häiriöiden, mielisairauksien, huumeongelmien yms. suhdetta kulttuuriin.
Uskontoantropologia
Uskontoantropologia tutkii ihmistä uskonnollisen maailman jäsenenä, uskonnollista käyttäytymistä. Se pyrkii selvittämään uskonnon kokemiseen ja ilmenemiseen ja muodostumiseen liittyviä tekijöitä. Tämän tutkimushaaran edustajia ovat muiden muassa Lucien Lévy-Bruhl (1857–1939), Paul Radin (1883–1959) ja Mircea Eliade (1907–1986).
Lévy-Bruhl oli pariisilainen antropologi, jonka pääteos Les fonctions mentales dans les sociétés inférieures julkaistiin vuonna 1910. Teoksessa pohditaan eroja "Länsimaisten kulttuurien" ja "primitiivisten kulttuurien" välillä. Pääteemana on, etteivät vähän kehittyneet kulttuurit osaa tehdä eroa todellisuuden ja taikauskon välillä, mutta kehittyneiden maiden kulttuurit sen sijaan käyttävät logiikkaa ja järkevää pohdiskelua. Lévy-Bruhlin teoriaan kuului käsitys kaikkien kulttuurien kehityksestä vähitellen primitiivisestä läntiseen. Teos edustaa etnosentrismiä, joka asettaa oman kulttuurin ja todellisuuskäsityksen ensisijaiseksi.
Lingvistinen antropologia
Lingvistinen antropologia eli etnolingvistiikka tutkii puhetta ja kieltä, niiden rakenteita, ominaisuuksia ja sosiaalisia merkityksiä. Etnolingvistiikkaa laajempi kielen tutkimuksen alue on semiotiikka.
Psykologinen antropologia
Psykologinen antropologia (etnopsykologia) on tutkimusalue, johon sisällytetään yleisesti myös kasvatusantropologia. Se tutkii ihmisen psyykkisiä ominaisuuksia, aistimuksia ja ihmisen tiedollisia ominaisuuksia. Psykologinen antropologia on myös kartoittanut juuri ihmislajille tyypillisiä universaaleja psyykkisiä ominaisuuksia. Tätä tutkimushaaraa edustavat muiden muassa A. I. Hallowell, Margaret Mead, Francis Hsu, Geoffrey Gorer, Ruth Benedict ja Erik H. Erikson.
Yhteiskuntarakenteiden tutkiminen
Sosiaaliantropologia
Sosiaaliantropologia tutkii sosiaalisia verkostoja, toisin sanoen, ne antropologit jotka ovat painottaneet tutkimuksissaan esimerkiksi hierarkioita, sukulaisuussuhteita yms. on luokiteltu liittämällä liite "sosiaali-" tieteenalan eteen.
Tutkimushaaran edustajia ovat esimerkiksi A. R. Radcliffe-Brown (1881–1965), W. H. R. Rivers (1864–1922), Raymond Firth ja E. E. Evans-Pritchard. Evans-Pritchard tutki Afrikassa Britannian entisissä siirtomaissa asuvien heimojen välisiä voimarakenteita ja konflikteja tarkoituksenaan selvittää siirtomaaisännälle kuinka maata voi parhaiten hallita. Tutkimusta hän teki vuosina 1926–1930 azandeista ja 1930-luvulla nuereista. Eräs hänen havainnoistaan oli se, että keskenään riidoissa olevat heimot liittyivät usein yhteen suuremman ulkopuolisen uhan äärellä. Evans-Pritchardiin vaikutti teoreettisesti toinen englantilainen antropologi Radcliffe-Brown, jonka pääteokset The Andaman Islanders (1922) ja The Social Organization of Australian Tribes käsittelevät yhteiskuntarakenteita Andamanien saarilla ja Australiassa. Radcliffe-Browinia ja Evans-Pritchardia pidetään keskeisimpinä funktionaalisen-strukturalismin teorian kehittäjinä.
Poliittinen antropologia
Poliittinen antropologia on kiinnostunut valtarakenteista ja vallan ilmenemismuodoista kulttuurissa ja sosiaalispoliittisissa ympäristöissä. Poliittiseen antropologiaan liittyy myös lakia tutkiva oikeusetnologian haara sekä sotaa tutkiva antropologian haara. Poliittista antropologiaa edustavat esimerkiksi Ronald Cohen, E. Adamson Hoebel, P. J. Bohannan (1920–2007).
Bohannan tutki Tiv-nimisiä ihmisiä Nigeriassa. Hän arvaili kirjassaan Tiv Economy (1968) että yhteisössä oli mahdollisesti useampi eri vaihdon kehä (sphere of exchange), jotka sisälsivät keskenään vaihtokelpoisia esineitä. Esimerkiksi eräs kehä saattoi sisältää elintarvikkeita, toinen maatalouseläimiä ja orjia ja kolmas naimakelpoisia naisia. Kehien sisällä olisi ollut moraalisesti sallittua vaihtaa esineitä, mutta vaihtaminen kehästä toiseen oli mahdollisesti kiellettyä.
Talousantropologia
Talousantropologia on erikoistunut tutkimaan talousjärjestelmiä. Se tutkii esimerkiksi talousjärjestelmien ja luonnon suhdetta, tuotannon ja hyvinvoinnin jakautumista yhteisössä sekä tekniikkaa ja teknisen kehityksen vaikutuksia talouteen.
Tämän tutkimushaaran edustajia ovat muiden muassa George Dalton, Karl Polanyi (1886–1964) ja M. Herskowits (1895–1963). Herkovitsin kirja Economic Life of Primitive People julkaistiin vuonna 1940.
Kuuluisia antropologeja
Franz Boas
Mary Douglas
E. E. Evans-Pritchard
Clifford Geertz
E. T. Hall
Claude Lévi-Strauss
Bronisław Malinowski
A. R. Radcliffe-Brown
Marshall Sahlins
Suomalaisia
Harri Englund
Hilma Granqvist
Martti Grönfors
Matti Sarmela
Marja-Liisa Swantz
Edvard Westermarck
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
AntroBlogi.fi (antropologiasta tieteenalana tiedottava sivusto, jolla on erillinen osio antropologian hyödyistä työelämässä)
DOAJ: Anthropology . Antropologian Open Access -aikakausjulkaisut (sivusto englanniksi, julkaisuista yksi myös suomeksi)
Antropologi.info.
Sosiaali- ja kulttuuriantropologia (Helsingin yliopisto)
Kulttuuriantropologia (Oulun yliopisto)
Mihin antropologiaa opiskelleet ovat sijoittuneet työelämässä (töissä.fi)
Seulonnan keskeiset artikkelit |
45 | https://fi.wikipedia.org/wiki/AAC | AAC | AAC on lyhenne sanasta Advanced Audio Coding (”kehittynyt äänen koodaus”). Se käyttää häviöllistä tiedonpakkausta ja on tarkoitettu tietokoneiden äänitiedostoille. AAC suunniteltiin korvaamaan MP3-tiedostot; se tarjoaa samalla bittinopeudella muun muassa paremman äänenlaadun kuin MP3.
AAC on standardoitu osana MPEG-4-standardia ISO/IEC 14496-3. Tämä standardi sisältää aikaisemman MPEG-2:n AAC-standardin.
Huhtikuussa 2003 Apple sai yleisen huomion kohdistumaan AAC:hen ilmoittamalla, että sen iPod- ja iTunes-tuotteet tulevat tukemaan AAC-muotoisia kappaleita (tiedoston pääte: .M4A) ja että kuluttajat voisivat ladata musiikkia tässä muodossa Internetin kautta.
Myös Nokian matkapuhelimissa on tuki AAC-standardiin. Ensimmäisissä Nokian malleissa tuki rajoittui MPEG-2 pohjaiseen AAC-standardiin ja vuoden 2005 jälkeen tuki kattoi myös MPEG-4 pohjaisen AAC-standardin. Uudemmat Nokian mallit (esimerkiksi N91) tukevat myös tiedostomuotoja AAC+ sekä eAAC+.
Nokian lisäksi myös moni muu matkapuhelinvalmistaja on enenevissä määrin ryhtynyt tukemaan AAC-formaattia. Etenkin yhdysvaltalainen Motorola sekä eteläkorealainen Samsung ovat lisänneet AAC-tuella varustettujen puhelimiensa määrää huomattavasti viime vuosina.
Patentit
AAC-formaattiin liittyy useita patentteja. Patenttien lisensointi on keskitetty Via Licensing -yhtiöön. Pakkaus- ja purkuohjelmat vaativat lisenssin ja näiden tekijöiden on maksettava rojaltimaksuja.
AAC-patenttisalkkuun sisältyy patentteja seuraavilta tahoilta:
AT&T
Dolby Laboratories
Fraunhofer IIS
Philips
Sony
Katso myös
Äänenpakkaus
Lähteet
Aiheesta muualla
EE Timesin artikkeli AAC:stä
Fraunhofer MPEG-2 AAC-tietoa
MPEG
Äänitiedostomuodot
Seulonnan keskeiset artikkelit |
46 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Atomi | Atomi | Atomi (, jakamaton) on alkuaineen kemiallisesti pienin osa. Toisin kuin sanan alkuperäinen merkitys antaa ymmärtää, nykyisin atomien katsotaan koostuvan pienemmistä osista.
Rakenne
Atomi jaetaan positiivisen varautuneeseen ytimeen ja ytimen ympärillä oleviin elektroneihin, jotka ovat negatiivisesti varautuneita. Ydin koostuu protoneista ja neutroneista. Atoimissa on sama määrä protoneita ja elektroneja.
Protonit ja neutronit ovat massaltaan moninkertaisesti elektroneja suurempia, ja atomin massa onkin pitkälti keskittynyt ytimeen. Elektronien kulloistakin todennäköistä sijaintia kuvataan teoreettisella todennäköisyysjakaumalla. Tätä aluetta, missä elektroni voi teoreettisesti sijaita, kutsutaan myös elektronipilveksi, -verhoksi tai -kuoreksi. Ytimen ja elektronipilven väliin jää täysin tyhjää tilaa ja suurin osa atomin tilavuudesta onkin tyhjää.
Atomin todellista rakennetta on hankala kuvata täsmällisesti, ja atomia kuvatessa joudutaan käyttämään eri tasoisia malleja, jotka antavat atomista issuurpiirteiseen ja yksinkertaistettuun kuvan. Rutherfordin atomimallissa elektroni kuvataan kiertämään tiettyä, usein pyöreää rataa, vaikka todellisuudessa tarkkaa rataa ei voi laskea. Ytimen ja elektroniverhon välinen etäisyys joudutaan kuvaamaan hyvin yksinkertaisesti, sillä jos atomin ydin olisi marmorikuulan kokoinen, elektroni sijaitsisi 50 metrin päässä.
Ydin
Atomin ydin sijaitsee keskellä atomia ja on varaukseltaan positiivinen. Ydin muodostuu nukleoneista: positiivisesti varautuneista protoneista (p+) ja varauksettomista neutroneista (n0). Eri alkuaineissa ytimessä on eri määrä nukleoneja. Ytimessä sijaitsevien hiukkasten lukumäärää sanotaan massaluvuksi.
Protonin ja neutronin on todettu koostuvan vielä pienemmistä osasista, kvarkeista. Protoni koostuu kahdesta ylös-kvarkista ja yhdestä alas-kvarkista. Neutroni vastaavasti kahdesta alas-kvarkista ja yhdestä ylös-kvarkista.
Elektronipilvi
Atomiytimen ympärillä sijaitsee protoneihin nähden sama määrä elektroneja (e−), joiden todennäköistä sijaintia kuvastaa teoreettinen todennäköisyysjakauma. Elektronit eivät kulje ympyräradalla eivätkä edes jatkuvaa käyrää pitkin, niillä ei ole määriteltyä kulmanopeutta eikä hetkellistä nopeutta. Elektroni ei sanan varsinaisessa merkityksessä siten "liiku" tai "kierrä" lainkaan vaan "on olemassa" tietyssä pisteessä tietyllä hetkellä, todennäköisyydellä ja etäisyydellä atomiytimestä.
Saman alkuaineen kaikissa atomeissa on yhtä monta protonia. Protonien lukumäärä on samalla alkuaineen järjestysluku jaksollisessa järjestelmässä. Saman alkuaineen atomeilla voi kuitenkin olla eri määrä neutroneja ja sen mukaisesti eri massaluku. Tällä tavalla toisistaan eroavia atomeja sanotaan alkuaineen eri isotoopeiksi. Saman alkuaineen eri isotooppien kemialliset ominaisuudet ovat samanlaisia, mutta ne voivat erota esimerkiksi radioaktiivisuutensa puolesta.
Atomin ydin määrää siis alkuaineen, mutta elektroniverho sen, millaisia ioneja ja yhdisteitä voi syntyä. Elektroniverhossa ovat mahdollisia vain tietyt muutokset, jotka määräytyvät elektronien energiatilan mukaan. Kaikista vakaimmat ja vähiten reagoivat alkuaineet ovat jalokaasut, koska niillä on 8 elektronia uloimmalla kuorellaan, eli ne ovat oktetissa.
Elektronit jakaantuvat eri pääkvanttitasoille eli elektronikuorille. Ytimestä ulospäin tasot ovat joko 1, 2, 3, 4, 5, 6 ja 7 tai vaihtoehtoisesti K-, L-, M-, N-, O-, P- ja Q-tasot. Elektroneja mahtuu ensimmäiselle eli K-tasolle vain kaksi kappaletta. Toiselle energiatasolle mahtuu 8 elektronia, kolmannelle tasolle 18 kappaletta, neljännelle 32 kappaletta, viidennelle 50 kappaletta, kuudennelle 72 kappaletta ja seitsemännelle 98 kappaletta. Q-taso on ytimestä katsottuna etäisin, jossa ei minkään nykyisin tunnetun alkuaineen atomilla ole perustilassa elektroneja. Elektronien maksimilukumäärä yhdellä energiatasolla voidaan laskea yksinkertaisella laskutoimituksella 2 · n², missä ’n’ korvataan tason järjestysluvulla. Näin teoreettisesti kuvitteelliselle kahdeksannelle tasolle mahtuvat elektronit lasketaan 2 · 8² = 128, eli kahdeksannelle tasolle mahtuisi teoriassa 128 elektronia.
Ioneja muodostuu, kun atomi tai kemiallinen yhdiste luovuttaa tai ottaa vastaan yhden tai useamman elektronin.
Kemiallisissa reaktioissa osa atomien elektroneista voi siirtyä myös kahden atomin yhteisille orbitaaleille. Tällä tavoin atomien välille syntyy kovalenttinen sidos, joka yhdistää atomit molekyyliksi. Kemialliset yhdisteet koostuvat yleensä joko tällä tavoin muodostuneista molekyyleistä tai positiivisista ja negatiivisista ioneista. Useat alkuaineetkin esiintyvät kahden tai useamman samanlaisen atomin muodostamina molekyyleinä.
Elektronipilven tarkempi rakenne
Eri atomien elektronipilvet vaihtelevat elektronien määrästä riippuen, niitä voidaan kuvailla erilaisina atomin ympärillä olevina tilvauusmalleina, joissa elektronit todennäköisimmiten ovat. Kvanttimekaaninen atomimalli kuitenkin antaa tarkemman kuvauksen elektronien paikasta elektronipilvessä. Kvanttimekaaninen atomimalli lähtee ajatuksesta, että elektronin sijainnin määrää neljä tekijää: pääkvanttiluku n, sivukvanttiluku l, magneettinen kvanttiluku ml ja spin s.
Jokainen elektronitaso eli pääkvanttiluku jakaantuu useisiin sivukvanttilukuihin eli orbitaaleihin. Jokaista pääkvanttilukua kohti on sivukvanttilukuja yksi vähemmän kuin pääkvanttiluvun järjestysnumero on eli tottelee kaavaa l = n − 1. Näin ollen se voi saada arvon nolla. Jokaista arvoa kohti on annettu oma kirjainsymboli, ja ne näkyvät taulukosta:
Jokaista pääkvanttilukua kohden ovat mahdollisia kaikki sivukvanttilukuarvot, jotka ovat itseään vähintään yhtä pienempiä. Toisin sanoen toinen energiataso saa sivukvanttiluvut 1 ja 0 eli toisella energiatasolla on sekä s-orbitaali ja p-orbitaali (p-orbitaaleja on kolme). Jokaisella orbitaalilla on yksilöllinen muoto: S-orbitaalit on pallomaisia ja p-orbitaalit ovat muodoltaan kahdeksikkoja. P-orbitaaleja on aina kolme kullakin energiatasolla; jokaiselle ulottuvuudelle yksi. Eri p-orbitaaleja merkitään px-, py- ja pz-orbitaaleiksi. Yleensä erikseen merkitseminen on turhaa, ja kaikki orbitaalit ilmoitetaan kuin yhtenä orbitaalina. Kaikki samalla energiatasolla olevat p-orbitaalit ovat samanenergisiä. Magneettinen kvanttiluku saa samat arvot kuin sivukvanttiluku, mutta se saa vastaavat arvot myös negatiivisina.
Spin on yksi tärkeimmistä elektronin ominaisuuksista, kun mietitään atomin elektronikonfiguraatiota eli elektronien sijoittumista elektronipilveen. Spinin voidaan ajatella olevan tietynlaista elektronin pyörimistä. Elektronin pyörimistä ei pidä sekoittaa pyörimiseen, jonka ihminen havaitsee, vaan se on jotakin muuta. Jos elektronin pyöriminen akselinsa ympäri olisi vastaavaa kuin klassisen fysiikan ymmärtämä pyöriminen, elektroni pyörisi lähes kymmenkertaisella valonnopeudella akselinsa ympäri. Elektronin spin voi olla joko ½ tai −½. Spin ilmoittaa ”pyörimissuunnan”.
Elektroneja sijoitetaan orbitaaleille kolmen säännön avulla: minimienergiaperiaatteen, Paulin kieltosäännön ja Hundin säännön avulla. Alkuaineen järjestysluvun ja samalla elektronien lukumäärän kasvaessa eri orbitaalit täyttyvät seuraavassa järjestyksessä:
1s, 2s, 2p, 3s, 3p, 4s, 3d, 4p, 5s, 4d, 5p, 6s, 4f, 5d, 6p, 7s, 5f, 6d, 7p.
Näissä merkinnöissä numerot tarkoittavat pääkvanttilukua, jäljessä olevat kirjaimet sivukvanttiluvun mukaan määräytyviä orbitaaleja. Huomattava on, että ylemmän kuoren s-orbitaalit täyttyvät ennen alemman kuoren d- ja f-orbitaaleja. Alkuaineet, joilla viimeksi tulleet elektronit ovat d-orbitaaleilla, ovat siirtymämetalleja. Alkuaineet, joilla ne ovat f-orbitaalilla, ovat lantanoideja tai aktinoideja.
Atomiteorian historia
Käsitteenä atomi on vanha. Jo Demokritos ehdotti, että kaikki koostuu "atomeista" ja tyhjyydestä, ja koska atomeissa ei ole tyhjyyttä, ne ovat jakamattomia, sillä ainoastaan tyhjyys voi erottaa kappaleet toisistaan.
Kemiassa atomin käsitteen otti käyttöön John Dalton 1800-luvun alussa. Sen avulla hän selitti etenkin kerrannaisten painosuhteiden lain. Tämä laki sanoo, että jos kaksi alkuainetta muodostaa useampia yhdisteitä keskenään, niin ne määrät yhtä alkuainetta, jotka voivat yhtyä samaan määrään toista alkuainetta, ovat yksinkertaisessa, yleensä pienillä kokonaisluvuilla ilmaistavassa suhteessa toisiinsa. Esimerkiksi 12 grammaa hiiltä voi yhtyä joko 16 grammaan happea muodostaen hiilimonoksidia tai tarkalleen kaksinkertaiseen määrään, 32 grammaan happea muodostaen hiilidioksidia. Tämä selittyy sillä, että hiilimonoksidin molekyylissä on yksi hiili- ja yksi happiatomi, hiilidioksidin molekyylissä taas yksi hiili- ja kaksi happiatomia.
Tämän teorian ja kemiallisten reaktioiden avulla pystyttiin jo 1800-luvun alkupuolella määrittämään varsin tarkoin eri alkuaineiden atomien massojen suhteet toisiinsa. Ei kuitenkaan vielä tiedetty, kuinka suuria niiden massat olivat gramman murto-osina, vain niiden suhteelliset massat tunnettiin. Siksi olikin otettava käyttöön erityinen atomimassayksikkö, joka alkujaan määriteltiin vetyatomin massaksi. (Nykyisin se on määritelty 1/12-osaksi hiili-12-atomin massasta.) Samoihin aikoihin kehittyivät nopeasti myös lämpöoppi ja siihen läheisesti liittyvä kineettinen kaasuteoria, joka myös edellytti kaasun koostuvat molekyyleistä. Kineettiseen kaasuteoriaan perustuva Avogadron laki osoittautui myös hyödylliseksi kaasumaisten alkuaineiden atomimassojen määrityksessä.
1800-luvulla atomiteoria sai kuitenkin erityisen suuren merkityksen orgaanisessa kemiassa. Erilaisten kemiallisten reaktioiden avulla tehtiin pitkälle meneviä päätelmiä orgaanisten molekyylien rakenteesta ja siitä, missä järjestyksessä niissä atomit sijaitsevat toisiinsa nähden. Kun paljon myöhemmin orgaanisten molekyylien rakenteita pystyttiin tutkimaan myös röntgensäteiden avulla, kemistien tekemät päätelmät osoittautuivat useimmissa tapauksissa oikeiksi.
Atomiteoria tuli nopeasti tiedemiesten yleisesti hyväksymäksi, joskin epäilijöitä oli vielä 1800-luvun lopullakin, esimerkiksi Ernst Mach. Vasta radioaktiivisuutta koskevat tutkimustulokset sekä Albert Einsteinin vuonna 1905 esittämä Brownin liikkeen selitys ratkaisivat kiistan lopullisesti ja tekivät myös mahdollisiksi määrittää atomimassayksikön ja gramman välisen suhteen.
Demokritoksen tavoin myös Dalton ja tiedeyhteisö vielä kauan hänen jälkeensäkin piti atomia jakamattomana. Elektrolyysin tutkimus johti kuitenkin vähitellen siihen päätelmään, että atomi voi saada sähkövarauksen eli ionisoitua, mikä antoi aihetta olettaa, että on olemassa atomiakin pienempiä sähköisesti varattuja hiukkasia.
Atomimalleja
Runsaat 2 000 vuotta sitten filosofi Platon esitteli teoksessaan Timaios eri alkuaineiden atomeja. Hän yhdisti jokaiseen klassiseen alkuaineeseen – maahan, ilmaan, tuleen ja veteen – säännöllisen monikulmion, niin kutsutun Platonin kappaleen, niin että maata vastasi kuutio, ilmaa oktaedri, vettä ikosaedri ja tulta tetraedri. Platon ajatteli jokaisen alkuaineen koostuvan omanlaisistaan atomeista, kuten nykyteoriatkin olettavat.
Nykyisistä, tieteellisiin havaintoihin perustuvista atomimalleista ensimmäinen on elektronin löytäjän Joseph Thomsonin rusinapullamalli. Atomin oli havaittu olevan sähköisesti neutraali, mutta koostuvan erimerkkisesti varautuneista hiukkasista. Klassisen teorian mukaan ainoa mahdollinen pysyvä atomimalli oli sellainen, jossa positiiviset ja negatiiviset hiukkaset ovat tasaisesti levittyneet atomiin kuin rusinat pullaan.
Ernest Rutherford teki kuitenkin kokeen, jossa hän pommitti ohutta kultakalvoa alfahiukkasilla. Suureksi yllätyksekseen hän havaitsi, että pieni osa hiukkasista kimposi kalvosta takaisin muiden mennessä läpi, ikään kuin suurin osa atomista olisi tyhjää täynnä ja vain pieni ydin sisältäisi kaiken massan. Rutherford päätyi aurinkokuntamalliin, jossa elektronit kiertävät positiivista ydintä samaan tapaan kuin planeetat aurinkoa. Rutherfordin atomimallin mukainen atomi ei kuitenkaan klassisen fysiikan mukaan olisi vakaa, sillä ympyräliikkeessä olevat elektronit säteilisivät energiansa pian pois.
Niels Bohr ratkaisi ongelman esittämällä, että elektronit kiertävät ydintä vain tietyillä pysyvillä, stationaarisilla radoilla. Bohrin mallissa elektronit säteilevät vain siirtyessään radalta toiselle absorboimalla tai emittoimalla fotonin. Mallin heikkoudet liittyvät siihen, että se ei mitenkään selitä kvantittumista. Lopulta fyysikot kuten Erwin Schrödinger saivat kehitettyä kvanttimekaanisen atomimallin, jossa elektronit muodostavat ytimen ympärille todennäköisyyspilviä: koskaan ei voi tietää varmasti, missä elektroni on, vaan se on ikään kuin levittäytynyt koko avaruuteen. Kvanttimekaniikan monimutkaisuuden ja järjenvastaisuuden vuoksi Rutherfordin ja Bohrin yksinkertaisia malleja käytetään edelleen opetuksessa, ja useimmat ihmiset ajattelevatkin atomeja edelleen pieninä aurinkokuntina. Kvanttimekaaninen atomimalli on kuitenkin todistettu päteväksi useilla äärimmäisen tarkoilla kokeilla.
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Opetus TV: Atomi
Hiukkasseikkailu
Hiukkasfysiikka
Atomifysiikka
Seulonnan keskeiset artikkelit |
47 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Analogisuus | Analogisuus | Analogisuus viittaa teknologiassa laitteisiin, joissa mekaaniset prosessit ja fysikaaliset prosessit toimivat analogioina suhteessa teknologian tuottamaan lopputulokseen. Analogiseen teknologiaan kontrastina on digitaalinen teknologia, jossa data on varastoitu binäärisinä koodeina, eikä muodosta minkäänlaista analogiaa.
Esimerkkejä analogisesta teknologiasta
Analogiseen teknologiaan perustuvassa laskimessa rattaiden ja akselien kulkemat matkat toimivat analogioina laskettujen numeroiden suuruuteen. Tiimalasit sekä aurinko- ja vesikellot mallintavat ajan kulun joko muutoksena materiaalissa tai jonkun luonnon säännönmukaisen suhteen asemana (kuten auringon asema suhteessa maahan), jolloin nämä seikat toimivat ajan määrän analogiana. Samoin analogisissa kelloissa rattaiden ja akselien kulkema matka on analogia ajan määriin. Muita analogisia teknologioita ovat esimerkiksi sekstantit ja astrolabit (jotka hyödyntävät analogiaan perustuvaa laskentaa), materiaalin muotojen ja äänen välille analogian tekevät perinteiset levysoittimet sekä perinteiset analogiset televisiot ja radiot, joissa radioaallot olivat analoginen fysikaalinen mallinnus äänestä ja kuvasta. Analogisessa filmissä taas pyörivät kelat ovat analogia liikkeeseen, joka syntyy yksittäisten liikkumattomien kuvien näyttämisestä peräkkäin. Spesifimpi analoginen teknologia olivat 1900-luvun alkupuolella käytetyt sähköverkkojen elektroniset pienoismallit, jotka olivat mittakaava-analogia suhteessa varsinaisiin sähköverkkoihin. Sähköisessä analogisessa teknologiassa esimerkiksi sähkövirran määrä voi olla analogia lukujen suuruuteen, joita kyseinen laite laskee.
Analogisen ja digitaalisen teknologian suhde
Teknologian historia on täynnä analogisia laitteita, mutta etenkin 1970-luvulta lähtien analogiset laitteet ovat alkaneet korvautua digitaalisilla laitteilla, kun digitaaliteknologian kehitys on mahdollistanut yhä pienempien ja halvempien digitaalilaitteiden käytön. Analogisen teknologian etu digitaaliseen oli pitkään sen suoraviivaisuuden aiheuttama nopeusetu. Analogisessa teknologiassa esimerkiksi yksinkertainen pluslasku tehdään suoraan, kun taas digitaalisessa joudutaan käyttämään mahdollisesti 14:ää loogista porttia (kuten transistoria). Tämän vuoksi digitaalinen teknologia ei varhaisessa kehitysvaiheessa pärjännyt analogisen teknologian nopeudelle. 1950-luvun loppupuolelle tultaessa digitaaliset tietokoneet kuitenkin alkoivat syrjäyttää analogisia tietokoneita. Vielä 2010-luvulla oli käynnissä tutkimusta, jossa selvitettiin, voisivatko analogiset tietokoneet olla joissakin monimutkaisissa tehtävissä (esimerkiksi tehtävät, joissa yhdistyvät hyvin suuret datamäärät ja Fourierin muunnokset) digitaalista nopeampi vaihtoehto.
Analogisuus tiedonsiirrossa
Analogisessa tiedonsiirrossa signaali vastaa arvoiltaan suoraan sitä dataa, joka siirretään. Digitaalisessa tiedonsiirrossa tehdään ensin analoginen-digitaalinen (eli AD) -muunnos ja varsinainen signaali koostuu dataa kuvaavista numeerisista arvoista. Tällä menettelyllä mahdollistetaan pienempi häiriötodennäköisyys (virhe signaalissa ei automaattisesti merkitse virhettä signaalin informaatiosisällössä) ja parempi virheenkorjaus. Analogisessa järjestelmässä voi siis olla ääretön määrä lukuja, kun taas digitaalisessa niitä on rajattu määrä. Analogisuutta voi verrata rajatulla lukualueella oleviin reaalilukuihin. Digitaalisuus taas on portaittaisuutta, jota voi verrata rajatulla lukualueella oleviin kokonaislukuihin.
Analogisen tiedonsiirron ominaisuuksia:
Signaali vaimenee ja vääristyy siirrettäessä
Signaalia vahvistettaessa vahvistetaan myös häiriötä
Vääristymiä voidaan korjata hyvin rajoitetusti, koska häiriötä ei voida erottaa varsinaisesta signaalista
Yksinkertaisuus (esimerkiksi kenttäpuhelin)
Muunnettaessa dataa analogisesta digitaaliseksi hukataan tietoisesti dataa. Tämä kannattaa, kun mitoitetaan virhe tarvittavan tarkkuustason ulkopuolelle. (Esimerkiksi sopivalla näytteenottotaajuuden ja kvantisointitasojen lukumäärän valinnalla.) Tällöin päästään analogista siirtoa huomattavasti parempaan virheensietokykyyn varsinaisessa siirrossa.
Lähteet
Tietoliikenne
Seulonnan keskeiset artikkelit |
48 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Auringonpilkku | Auringonpilkku | Auringonpilkku on Auringon pinnalla näkyvä tumma läiskä.
Muodostuminen ja rakenne
Auringonpilkkuja muodostuu Auringon pinnan kohtiin, joissa voimakas magneettikenttä estää lämpöä Auringon syvyyksistä nostavan plasman virtailun. Kun kaasu jää pinnalle jumiin, kohta säteilee energiaansa avaruuteen, jäähtyy ja tummenee. Pilkku katoaa, kun magneettikenttä heikkenee ja hajaantuu, jolloin kuuma ja kirkas plasma pääsee jälleen nousemaan pinnalle.
Pilkusta voidaan usein erottaa syvä tumma umbra ja sitä ympäröivä vaaleampi osa, penumbra. Tumman keskusosan lämpötila on 2 200 °C. ja puolitumman reunuksen penumbran lämpötila jopa 3 500 °C. Pilkun lämpötila alenee siis normaalista pinnan 6 000 asteesta noin 3 000 astetta. Koska kirkkaus on verrannollinen lämpötilan neljänteen potenssiin, pilkut ovat muuta aurinkoa tummempia.
Tyypillinen auringonpilkku on läpimitaltaan muutaman tuhatta kilometriä, ja suurimmat auringonpilkut ovat kymmenien tuhansien kilometrien levyisiä.
Auringonpilkut esiintyvät yleensä pareittain tai pieninä ryhminä. Lyhytikäisimmät auringonpilkut kestävät vain muutaman tunnin, mutta isoimmat voivat kestää jopa viikkoja.
Luokittelu
alfa: yksinapainen pilkku
beta: moninapainen laaja pilkku, napaisuudet täysin erillään
beta-gamma: kaksinapainen pilkkuryhmä, jossa ei ole tasaista rajaa napaisuuksien välillä
gamma: positiiviset ja negatiiviset pilkut hajallaan
delta: vastakkaiset umbrat, samannapaiset penumbrat
beta-delta: ryhmä, jossa on beta-magneettisuus ja delta-pilkkuja
beta-gamma-delta: ryhmä, jossa on beta-gamma-magneettisuus ja delta-pilkkuja
gamma-delta: ryhmä, jossa on gamma-magneettisuus ja delta-pilkkuja
Auringonpilkkuluku
Auringonpilkkujen määrää kullakin hetkellä kuvataan suhteellisella auringonpilkkuluvulla, jossa otetaan huomioon eritasoisilla laitteilla tehtyjen havaintojen erot. Pilkkuluvun avulla seurataan Auringon aktiivisuutta.
Zürichin auringonpilkkuluku:
jossa
s = yksittäisten pilkkujen määrä
g = pilkkuryhmien määrä
C = havainto-olosuhteista riippuva vakio
Vaihtelu
Auringonpilkkujen määrä vaihtelee 8–15 vuoden, keskimäärin 11 vuoden jaksolla, kun Auringon magneettikenttä kääntyy. Jakson aiheuttaa Auringon magneettikentän kääntyily 22 vuoden jaksoissa. Aurinkominimin aikana pilkkuja ei ole juuri lainkaan. Pilkkuja on eniten silloin, kun Auringon magneettikenttä on sotkuisimmillaan. Maksimien voimakkuus vaihtelee, ja 2000-luvulla Auringon magneettinen aktiivisuus on vähentynyt 1990-luvun loppupuolen ajoista. Niin sanotun Maunderin minimin aikana 1645–1715 auringonpilkkuna nähtiin erittäin vähän. Vastaavanlaisia pilkuttomia jaksoja on viimeisten 10 000 vuoden aikana esiintynyt parikymmentä.
Katso myös
Avaruussää
Lähteet
Aiheesta muualla
Aurinko |
49 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Andrei%20Linde | Andrei Linde | Andrei Linde (s. 2. maaliskuuta 1948, Moskova) on venäläis-yhdysvaltalainen kosmologi. Hän opiskeli Moskovan valtionyliopistossa ja Lebedevin fysiikan instituutissa. Vuosina 1972–1974 hän kehitti väitöskirjaansa David Kirzhnitsin kanssa. Vuonna 1985 hänestä tuli Lebedevin fysiikan professori. Linde siirtyi 1989 CERNiin Sveitsiin ja 1990 Stanfordin yliopistoon.
Linde ja yhdysvaltalainen Alan Guth kehittivät 1980-luvun alussa inflatorisen maailmankaikkeuden teorian, josta on vähitellen tullut vakio paradigma kosmologiassa alkuräjähdyksen klassisen mallin lisäksi. Linden malli korjasi suurimmat ongelmat Guthin mallista, samalla säilyttäen sen tärkeimmät piirteet. Vuonna 1983 hän ehdotti kaoottisesti inflatorista teoriaa, josta tuli uusien mallien prototyyppi.
Linde on kirjoittanut yli 200 julkaisua hiukkasfysiikasta ja kosmologiasta. Hänen kaksi inflatorista teoriaa käsittelevää kirjaansa ovat Inflation and Quantum Cosmology ja Particle Physics and Inflationary Cosmology. Linde sai vuonna 1978 Neuvostoliiton Lomonosov-palkinnon ja 2001 Oskar Klein -mitalin fysiikasta Tukholman yliopistolta. Vuonna 2002 hänelle ojennettiin Dirac-mitali. Vuonna 2004 hän sai Peter Gruber -palkinnon inflatorisen maailmankaikkeuden teorian kehittämisestä.
Lähteet
Aiheesta muualla
Kosmologit
Neuvostoliittolaiset fyysikot
Yhdysvaltalaiset fyysikot
Vuonna 1948 syntyneet
Elävät henkilöt |
50 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Ajatollah | Ajatollah | Ajatollah (, ) tarkoittaa ylintä uskonnollista oppinutta šiialaisessa islamissa. Ajatollahit ovat islamilaisten tieteiden asiantuntijoita. Kristilliseen hierarkiaan verrattuna heidät voisi rinnastaa piispaan. Islamilaisia tieteitä opettavat hauzat ovat muodostuneet tyypillisesti usean suurajatollahin ja heidän oppilaittensa ympärille.
Ajatollahiksi ei virallisesti nimitetä, vaan arvostettu ja oppinut uskonnollinen johtaja, jolla on paljon seuraajia, saa aluksi kannattajiltaan tämän kunnianimen, ja vähitellen muut ajatollahit voivat hyväksyä hänet vertaisekseen. Kunnianimi tarkoittaa kirjaimellisesti ”jumalan (tunnus)merkkiä”. Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkeen on otettu käyttöön myös korkeampi arvonimi, ayatullah-al-uzma, ”Jumalan korkein (tunnus)merkki”.
Marja'
Yksi tai useampi kulloinkin elävistä ajatollista on samalla marja'-i taqlid eli ”jäljittelyn alkulähde”. Marjan antamat uskonnolliset ratkaisut ovat sitovia hänen kannattajilleen. Jokaisen šiian tulee seurata jonkin marjan oppeja. Ajatollah Khomeini oli tällainen marja'-i taqlid jo 1960-luvulla.
Ajatollia
Ajatollah Ali Khameini
Ajatollah Beheshti
Hossein-Ali Montazeri
Ajatollah Khomeini
Katso myös
Mullah
Lähteet
Viitteet |
51 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20automerkeist%C3%A4 | Luettelo automerkeistä |
Luettelo automerkeistä
Nykyiset henkilöautomerkit
Tämä on osajoukko nykyisistä automerkeistä tai -valmistajista.
Alfa Romeo (Italia)
Alpina (Saksa)
ARO (Romania)
Aston Martin (Yhdistynyt kuningaskunta)
Audi (Saksa)
Bajaj-Tempo (Intia)
Beijing Jeep (Kiina)
Bentley (Yhdistynyt kuningaskunta)
Besturn (Kiina)
BMW (Saksa)
BMW Alpina (Saksa)
Brilliance (Kiina)
Buick (Yhdysvallat)
Bugatti Automobiles (Ranska)
BYD (Kiina)
Cadillac (Yhdysvallat)
Chaparral (automerkki) (Yhdysvallat)
Chery (Kiina)
Changhe (Kiina)
Changan (Kiina)
Chang'an-Suzuki (Kiina),(Yhdysvallat)
Chevrolet (Yhdysvallat, Brasilia ja Venäjä)
Chrysler (Yhdysvallat)
Citroën (Ranska)
Dacia (Romania)
Daihatsu (Japani)
Denza (Kiina)
De Tomaso (Italia)
Dodge (Yhdysvallat)
Dongfeng-Citroën (Kiina)
FAW-VW (Kiina)
FAW-Toyota (Kiina)
Ferrari (Italia)
Fiat (Italia, Argentiina, Puola ja Brasilia)
Fisker Karma
Ford (Yhdysvallat, Argentiina, Australia, Brasilia, Intia ja Saksa)
GAZ (Venäjä)
Geely (Kiina)
GMC (Yhdysvallat)
Golo (Kiina)
Great Wall (Kiina)
Guangtsou-Honda (Kiina)
Gumpert (Saksa)
Hafei (Kiina)
Haima (aiempi Hainan-Mazda, Kiina)
Haval (Kiina)
Hindustan (Intia)
Holden (Australia)
Honda (Japani)
Hongqi (Kiina)
Huansu (Kiina)
Huasong (Kiina)
Hyundai (Etelä-Korea)
Infiniti (Japani)
Isuzu (Japani)
IŽ (Venäjä)
Jaguar (Yhdistynyt kuningaskunta)
Jeep (Yhdysvallat)
Jinbei (Kiina)
KamAZ/Seaz (Venäjä)
Koenigsegg (Ruotsi)
Kia (Etelä-Korea)
KTM (Itävalta)
Lada (Venäjä)
Laibao (Kiina)
Lamborghini (Italia)
Lancia (Italia)
Land Rover (Yhdistynyt kuningaskunta)
Landwind (Kiina)
Lexus (Japani)
Lincoln (Yhdysvallat)
Lister (Yhdistynyt kuningaskunta)
Lotus (Yhdistynyt kuningaskunta)
Lobini (Brasilia)
Mahindra (Intia)
Maruti (Intia)
Maruti Suzuki (Intia)
Maserati (Italia)
Mastretta (Meksiko)
Maybach (Saksa)
Mazda (Japani ja Etelä-Afrikka)
McLaren Automotive (Yhdistynyt kuningaskunta)
Mercedes-Benz (Saksa)
MG (Yhdistynyt kuningaskunta)
Mini (uusi malli, Yhdistynyt kuningaskunta)
Mitsubishi (Japani ja Australia)
Morgan (Yhdistynyt kuningaskunta)
Moskvitš (Venäjä)
MVS (Ranska)
Nissan (Japani)
Opel (Saksa)
Pagani (Italia)
Peugeot (Ranska)
Porsche (Saksa)
PROTON Holdings (Malesia)
Rabo (Kiina)
Range Rover (Yhdistynyt kuningaskunta)
Renault (Ranska, Brasilia ja Turkki)
Roewe (Kiina)
Rolls-Royce (Yhdistynyt kuningaskunta)
Rover (Yhdistynyt kuningaskunta)
Saab (automerkki) (Ruotsi)
SAIC Motor (Kiina)
SAIC-GM (Kiina)
SAIC-VW (Kiina)
Samand (Iran)
San (Intia)
Santana (Espanja)
Saturn (Yhdysvallat)
SEAT (Espanja)
Senova (Kiina)
Škoda (Tšekki)
Smart (Saksa)
Spyker, (Alankomaat)
Ssangyong (Etelä-Korea)
Subaru (Japani)
Suzuki (Japani)
Tata (Intia)
Tesla (Yhdysvallat)
Tianjin-Toyota (Kiina)
Tofas-Fiat (Turkki)
Toroidion (Suomi)
Toyota (Japani, Australia, Etelä-Afrikka ja Venäjä)
TVR (Yhdistynyt kuningaskunta)
UAZ (Venäjä)
Vauxhall (Yhdistynyt kuningaskunta)
VAZ (Venäjä) markkinoidaan Euroopassa nimellä Lada
Volkswagen (Saksa, Argentiina, Brasilia ja Etelä-Afrikka)
Volvo (Ruotsi)
Weiwang (Kiina)
Xiali (Kiina)
Yueda-Kia (Kiina)
Zaschka (Saksa)
ZAZ (Ukraina)
Zhonghua (Kiina)
Kuorma-automerkit
Autocar (USA)
Baron (Yhdistynyt kuningaskunta)
Bedford (Yhdistynyt kuningaskunta)
BharatBenz
Commer (Yhdistynyt kuningaskunta)
Csepel (Unkari)
ERF
DAF (Alankomaat)
Deutz
Dodge (Yhdistynyt kuningaskunta)
Eicher (Intia)
Fargo
FAW (Kiina)
Foden
Foton (Kiina)
Freightliner (Yhdysvallat)
Fuso
Hanomag (Saksa)
Hino (Japani)
Hollming (Suomi)
Iveco (Italia)
International (Yhdysvallat)
Jiefang (Kiina)
KamAZ (Venäjä)
Karrier (Yhdistynyt kuningaskunta)
Kenworth (Yhdysvallat)
KrAZ (Venäjä)
LAZ (Ukraina)
Leyland (Yhdistynyt kuningaskunta)
Mack (Yhdysvallat)
Magirus-Deutz (Saksa, nyk. Iveco Magirus)
MAN (Saksa)
Mason (kuorma-auto) (Yhdysvallat)
MAZ (Valko-Venäjä)
MAZ-MAN (Valko-Venäjä, Saksa)
Mercedes-Benz (Saksa)
Oshkosh (Yhdysvallat)
Peterbilt (Yhdysvallat)
Rába (Unkari)
Renault (kuorma-auto)
REO (Yhdysvallat)
Saviem (Ranska)
Scania (Ruotsi)
Scania-Vabis (Ruotsi)
Sisu (Suomi)
Tatra (Tšekki)
Ural (Venäjä)
Vabis (Ruotsi)
Vanaja (Suomi)
Volvo (Ruotsi)
Western Star
White (Yhdysvallat)
ZIL (Venäjä)
Kadonneet ja harvinaiset automerkit
Abarth (Italia)
AC (Yhdistynyt kuningaskunta)
Acura (Japani)
Adler (Saksa)
Aero
AGA (auto) (Saksa)
Ajax, katso Nash
Aixam, (Ranska)
Albion (Yhdistynyt kuningaskunta)
Albis
Aleko (Neuvostoliitto)
Allard (Yhdistynyt kuningaskunta)
Alldays & Onions (Yhdistynyt kuningaskunta)
Alpine (Ranska)
Alvis (Yhdistynyt kuningaskunta)
AMC (Yhdysvallat)
American Austin (Yhdysvallat)
American Bantam (Yhdysvallat)
Amilcar (Ranska)
Amphicar (Saksa)
Angelli
Apollo (Saksa)
Armstrong Siddeley (Yhdistynyt kuningaskunta)
Arnolt (Yhdysvallat)
Arrol-Johnston (Yhdistynyt kuningaskunta)
Ascari (Yhdistynyt kuningaskunta)
Asuna (Yhdistynyt kuningaskunta)
Auburn (Yhdysvallat)
Austin (Yhdistynyt kuningaskunta)
Austro-Daimler (Itävalta)
Autobianchi (Italia)
ASA (Italia)
Autopsy
Auto Union (Saksa)
Avanti (Yhdysvallat)
AV Monocar (Yhdistynyt kuningaskunta)
Automobilwerk Eisenach, AWE (Saksa)
AWS Shopper
Baker
Barkas
Beijing
Benz, ks. Mercedes-Benz
Berkeley
Berliet
Bertone (Italia)
Bizzarrini (Italia)
BMC (Yhdistynyt kuningaskunta)
Bond
Borgward
Bricklin
Bristol (Yhdistynyt kuningaskunta)
BRM (Yhdistynyt kuningaskunta)
Brooks
BSA
Burney
Büssing
Callaway (Yhdysvallat)
Calthorpe (Yhdistynyt kuningaskunta)
Cartercar
CGV
Champion
Chandler
Chapelle
Checker (Yhdysvallat)
Cizeta (Italia)
Clas
Clic
Commer
Cooper
Cord, (Yhdysvallat)
Cottereau
Crosley
Csonka
Cudell
Cunningham
Daimler
Darracq (Ranska)
Datsun ks. Nissan
Dauer
De Dion-Bouton
Delage
Delahaye
DeLorean Motor Company (DMC) (Yhdysvallat)
DeSoto
Detroit Electric
Dixi
DKW (Saksa)
Doble
Donau
Donkervoort
Duesenberg
Durant
Dutton
Eagle
Edran
Edsel (Yhdysvallat)
Egg & Egli
Eclair
Ehrhardt
Ehrhardt-Szawe
Elcar
Elcat
Electromobile
Elizalde
Elmore
Emeraude
Emms
EMW (Saksa)
Enfield (auto)
Enger
Era
Eric-Campbell
Erskine
Essex
Evans
Excalibur
Excelsior (Belgia)
Excelsior (Sveitsi)
Eysink
Facel
Fafnir
Fargo
Farman
Fasto
Federal
Fejes
Flint
Framo Piccolo
Franklin
Frazer-Nash (Yhdistynyt kuningaskunta)
FSC
FSD
FSM
FSO (Puola)
FSR
Gemballa
Georges Richard
Gigliata Aerosa
Gigliato
Gillet
Ginetta (Yhdistynyt kuningaskunta)
Glas
GMC
GN
Goggomobil
Goliath
Gordini
Graham-Paige
Gray
Hansa
Healey
Heuliez
Hillman
Hispano-Suiza
Holden (Australia)
Hollming
Horch (Saksa)
Hotchkiss
HRG
HSV
Hudson (Yhdysvallat)
Humber (Yhdistynyt kuningaskunta)
Hummer (Yhdysvallat)
Hupmobile
Hydrocon
Ibana
IFA
IHC
Imperial (Yhdysvallat)
Innocenti
Innotech
Isdera
Iso (Italia)
Isotta-Fraschini
Jalta
Jensen (Yhdistynyt kuningaskunta)
Jimenez
Jordan
Josse Car
Jowett
Kaiser (Yhdysvallat)
Kaiser-Frazer
Karrier
Kiplinger
Koco (Saksa)
Korvensuu (Suomi)
Krieger
Krupp
Lagonda (Yhdistynyt kuningaskunta)
Lanchester
LaSalle (Yhdysvallat)
Latic
Lea-Francis
Leblanc
Leon Bollett
Ligier (Ranska)
Lincoln (Yhdysvallat)
Lister
Lloyd
Locomobile
Lohner
Lola
MÁG
March
Marcia
Marco
Marcos (Yhdistynyt kuningaskunta)
Marmon
Mathis
McIntyre Imp
McLaren (Yhdistynyt kuningaskunta)
MCV
Mebea
Mega
Mercer
Mercury (Yhdysvallat)
Metz
Minera
Minerva (auto)
Mini (vanha malli, Yhdistynyt kuningaskunta)
Mitsuoka (Japani)
Monteverdi (Sveitsi)
Moon
Moretti (Italia)
Morris (Yhdistynyt kuningaskunta)
Moskvitš (Moskvitch) (Venäjä)
Mosler (Yhdysvallat)
Multix (Intia)
MVS
NA
NAG
Napier
Nardi
Nash
Nash-Rambler (Yhdysvallat)
Neckar
Neoplan
Noble
NSU
Nysa
Oakland (Yhdysvallat)
Oldsmobile (Yhdysvallat)
Ohta
OM
Orient
Osca
Overland
Packard (Yhdysvallat)
Pagani (Italia)
Panhard (Ranska)
Panhard & Levassor, ks. Panhard
Panoz (Yhdysvallat)
Panthera
Parradine
Peel
Peerless (Ohio, USA)
Pegaso
Pente
Petrol Cycle
PFS
Pierce-Arrow
Piontek
Playboy
Pluto
Plymouth (Yhdysvallat)
PMC
Pobeda
Polski-Fiat (Puola)
Pontiac (Yhdysvallat)
Pope-Waverley
Railton
Rambler
Radical
Regal
Reliant
REO
Riley
Rinspeed
Rockne
Rosengart
Rovin
RUF (Saksa)
Rugby
Rush
Ruxton
Röhr
Sachenring
Saleen (Yhdysvallat)
Salmson
Saviem
Scammel
Scheibler
Schuppan
Sears
Selve
Sensor
Setra
Shelby (Yhdysvallat)
Shanghai
Siata
Simca
Singer
SPA
Spatz
Spectre
SRT (Yhdysvallat)
SS
SSC (Shelby SuperCars) (Yhdysvallat)
Standard
Stanley
Star
Stealth
Stearns
Steyr Puch (Itävalta)
Stoewer
Stola
Stover
Studebaker (Yhdysvallat)
Stutz
Sunbeam
Szawe
Talbot (Ranska)
Tarpan
Tatra
Tavria
Teijo (Suomi)
Tempo
Tepco Iza
Tianjin
Tommy Kaira
Trabant
Trekka
Trident
Triumph
Trojan
Tucker
Ultima (Yhdistynyt kuningaskunta)
Vanden Plas
Wanderer
Warszawa
Wartburg
VAZ
Vector
Vedette
Velie
Velorex
Venturi (Ranska)
Veritas (automerkki)
Weyher et Richemond
Veyrat
Whitlock
Victoria
Vidal
Wiesmann (Saksa)
Willys (Yhdysvallat)
Winton
Vision
Voisin (Ranska)
Volga (Venäjä)
Wolseley
YLM
Zastava (Serbia)
ZAG
Zalmers
Zbrojovka Brno
Zender
Zenvo
ZIG
ZIL (Venäjä)
ZIM
Zinickau
ZIS
Züst
Konsernit
AvtoVAZ-konserni: Lada, VAZ
BAIC Group tytäryhtiöineen ja yhteisyrityksineen: BAIC, Beiqi, Changhe, Changhe-Suzuki, Foton, Huansu, Hyundai, Jeep, Mercedes-Benz, Senova, Suzuki, Weiwang
BMW-konserni: BMW, Mini, Rolls-Royce
Brilliance China Automotive tytäryhtiöineen ja yhteisyrityksineen: BMW, Brilliance, Huasong ja Jinbei
China Changan Automobile Group tytäryhtiöineen ja yhteisyrityksineen: Changan, Hafei, Ford, Mazda, Volvo, Suzuki ja Landwind
China FAW Group tytäryhtiöineen ja yhteisyrityksineen: Audi, Besturn, FAW, Haima, Hongqi, Jiefang, Mazda, Toyota, Volkswagen
Daimler AG: Maybach, Mercedes-Benz, Smart
Dongfeng Motor Corporation tytäryhtiöineen ja yhteisyrityksineen (mm. Donfeng Honda, Donfeng Nissan, Donfeng PSA, Dongfeng Renault, Donfeng Yueda Kia, Dongfeng Yulon, Dongvo (Hangzhou) Truck Company): Citroën, Donfeng, Honda, Infiniti, Kia, Luxgen, Nissan, Peugeot, Renault, UD, Venucia
Ford Motor Company: Ford, Lincoln, Mazda
GAZ-konserni: GAZ, Gazel, Sobolga
General Motors: Buick, Cadillac, Chevrolet, Daewoo, GMC, Holden
Hyundai-konserni: Hyundai, Kia
Saab-Spyker-konserni: Saab, Spyker
SAIC Motor tytäryhtiöineen ja yhteisyrityksineen: Bao Jun, Buick, Cadillac, Chervolet, Hong Yan, Iveco, Lu ling, Maxus, MG, Roewe, Skoda, Sunwin, Volkswagen, ja Yue Jin
Stellantis: Alfa Romeo, Chrysler, Ferrari, Fiat, Iveco, Lancia, Maserati, Peugeot, Citroën, Opel, Vauxhall
Toyota-konserni: Toyota, Daihatsu, Hino, Lexus
Volkswagen-konserni: Audi, Bentley, Bugatti, Lamborghini, Man, Porsche, Scania, Seat, Škoda, Volkswagen
Katso myös
Auto
Liikenne
Autoteollisuus
Lähteet
Aiheesta muualla
Car makes of the World 1894- Present (Jacob Baartsen, hollantilaisen yksityishenkilön melko kattava luettelo maailman automerkeistä) (chello.nl)
20 vähiten luotettavaa automerkkiä
Automerkit hallussa - tunnistatko logot?
Automerkeistä
Seulonnan keskeiset artikkelit |
52 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Aprillip%C3%A4iv%C3%A4 | Aprillipäivä | Aprillipäivä on päivä, jolloin on tapana puijata ihmisiä leikkimielisesti. Se on joka vuosi 1. huhtikuuta. Latinan aprilis ja useiden nykykielten april tarkoittavat huhtikuuta.
Useissa lehdissä julkaistaan aprillipäivänä jokin pilailumielessä kirjoitettu artikkeli. Suomessa aprillipäivää ei ole otettu kalenteriin, vaikka sitä on joskus ehdotettu, koska sen teho perustuu yllätyksellisyyteen. Aprillipäivä voi osua joka vuosi eri viikonpäivälle. Vuoden 2019 aprillipäivä oli maanantaina ja vuoden 2020 aprillipäivä keskiviikkona.
Historia
Aprillipäivän perinteen sanotaan usein alkavan vuodesta 1582, jolloin Ranskassa siirryttiin gregoriaaniseen kalenteriin. Jos perinteen alkua haetaan ajanlaskusta, ranskalaisten uuden vuoden sijainnin muutos sopii paremmin, sillä se tapahtui jo ennen uuden kalenterin tuloa.
Ranskan kuningas Kaarle IX oli huomannut valtakuntaa kierrellessään, että eri hiippakunnissa vuosi laskettiin alkavaksi eri aikoina, ja että erot olivat merkittäviä. Silloin esimerkiksi Lyonissa vuosi alkoi jouluna, mutta Wienissä 25. maaliskuuta. Monin paikoin vuosi vaihtui juliaanisen kalenterin mukaisesti 1. maaliskuuta, mutta myös pääsiäinen oli vuoden vaihtumisen merkki, jolloin aikoinaan katsottiin uuden kirkkovuodenkin alkavan.
Suurista eroista aiheutui sekavuutta muun muassa sopimusten suhteen. Yhtenäistääkseen käytäntöä Kaarle IX lisäsi artiklan nro 42 julistukseen, jota kirjoitettiin tammikuun alussa Pariisissa vuonna 1563. Sen mukaisesti vuosi alkaa kaikkialla Ranskassa 1. tammikuuta. Tämä julistus sai lain voiman 9. elokuuta 1564 ja se tunnetaan allekirjoittamisen paikkakunnan mukaan Roussillonin ediktinä.
Kun uusi käytäntö kohdistui vain yhden merkkipäivän paikkaan, se antoi varmasti Ranskassa hyvät mahdollisuudet kiusoitella niitä, jotka eivät hyväksyneet uudistusta, ja narrata niitä, jotka eivät yksinkertaisesti tienneet siitä. Huijausperinne saattoi hyvin saada alkunsa aprillipäivän aikoihin pilailumielessä lähetetyistä uudenvuodenlahjoista tai kutsuista olemattomiin uudenvuodenjuhliin. 18 vuoden päästä Ranskassa siirryttiin uuteen kalenteriin ja saatiin vielä uusi sykäys päivämäärillä leikittelyyn.
Vanhan perinteen juuria
Aprillausperinteen leviämisestä muualle Eurooppaan ei ole tarkkaa käsitystä. Uuteen kalenteriin siirtyminen ei selitä sen tuloa ainakaan Englantiin, sillä aprillipäivä oli jo vakiintunut ennen vuotta 1752, jolloin siellä omaksuttiin uusi ajanlasku.
Keväinen hassutteluperinne tunnetaan kuitenkin ympäri maailmaa ja sen perinne tuntuu juontuvan 1500-lukua selvästi vanhempaan aikaan.
Jo roomalaiset viettivät Hilaria-juhlaa 25. maaliskuuta ja hindujen maaliskuun alussa viettämä värien juhla Holi on vähintään yhtä vanha. Molempiin kuuluu yleinen hilpeys ja sosiaalisen koodin keventyminen. Tämän perusteella on luultavaa, että hullutteluperinteen alku ei ole ajanlaskun muutoksissa 1500- ja 1700-luvuilla, vaan ne antoivat vain hyviä tekosyitä ilmaista kevään tulemiseen liittyvää ikiaikaista hulluttelumieltä.
Aprillipilat uutisvälineissä
Suomessa useat sanomalehdet piilottavat joka vuosi aprillipäivänä uutistensa sekaan yhden valheellisen uutisen. Usein sanomalehtien aprillipilat ovat sellaisia, ettei niitä voi ottaa kovin vakavasti. Esimerkiksi vuonna 2012 Savon Sanomat ilmoitti Suomen kieltävän perunoiden kotikasvatuksen ja MikroPC iPadien lähettävän käyttäjiensä sormenjäljet Yhdysvaltain tiedustelupalvelulle.
Jossain tapauksissa aprillipilat on otettu todesta. Kesäkuussa 2017 Yle julkaisi uutisen, joka kertoi "Neuvostoliiton sotahirvistä". Iltalehti kopioi uutisen ja höysti sitä omilla kommenteillaan. Iltalehden uutisessa hirvet jopa "hyökkäsivät raivokkaasti metsästäjien kimppuun, kun ne kuulivat suomenkielistä puhetta". Uutinen perustui Popular Mechanics -lehden venäjänkielisen version aprillipilaan vuodelta 2010. Sitä levitti eteenpäin Huuhkanmäen sotamuseo. Jutun korjaaminen kesti Ylellä yli kuukauden ja Iltalehti kieltäytyi aluksi sitä korjaamasta, eikä myöntänyt virhettä. Lopulta Julkisen sanan neuvosto antoi molemmille huomautuksen.
Aprillilorut
Onnistuneen huijauksen jälkeen lausutaan huijatulle lorunpätkä, jolloin hän tajuaa kyseessä olevan aprillipila. Aprillilorulla toivotellaan leikkimielisesti aprillipäivää ja samalla ivataan aprillipilaan langennutta. Suomessa tutuin aprilliloru on ”Aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle!”. Tämän hokeman lähteenä voidaan pitää sen ruotsinkielistä vastinetta ”April, april, din dumma sill!”
Aprillipäivä eri maissa
Aprillauksen uhria kutsutaan englannissa "aprillinarriksi" (), ranskassa ja italiassa "aprillikalaksi". Ranskassa aprillipäivänä on tapana tehdä poisson d'avril eli aprillikala. Se on paperista tehty kala, joka kiinnitetään toisen selkään. Espanjassa ja muissa espanjankielisissä maissa aprillipäivä on 28. joulukuuta eli Viattomien lasten päivänä.
Katso myös
Illuminatus, MikroBitti-lehden aprillipila tietokonepelistä.
San Serriffe
Uutisankka
Lähteet
Aiheesta muualla
Huhtikuun juhlapäivät
Kepposet
Seulonnan keskeiset artikkelit |
53 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Afrikka | Afrikka | Afrikka on maailman toiseksi suurin maanosa. Sen pinta-ala on 30 365 000 neliökilometriä, joka on 20,3 prosenttia Maan maapinta-alasta. Afrikan noin 1,4 miljardia asukasta muodostaa noin 15 prosenttia ihmiskunnasta.
Afrikka koostuu useista ylätasangoista. Mantereen suurin joki on Niili, laajin järvi Victorianjärvi ja korkein vuori Kilimanjaro. Suurin osa Afrikkaa kuuluu trooppiseen ilmastovyöhykkeeseen, pohjoisimmat ja eteläisimmät alueet subtrooppiseen. Pohjois-Afrikassa sijaitsee suuri Saharan aavikko, ja Keski- ja Länsi-Afrikka ovat tiheiden ja kosteiden trooppisten sademetsien peitossa. Afrikassa on monimuotoinen eläimistö.
Afrikassa on useita tuhansia etnisiä ryhmiä. Nykyisin Afrikassa on 54 itsenäistä valtiota. Niiden rajat ovat peräisin siirtomaa-ajalta, eivätkä perustu kansallisuuksiin tai heimoihin.
Pääosa Afrikan maista itsenäistyi 1960-luvulla. Sodat, epävakaus, väestönkasvu sekä taudit koettelevat maanosaa nykyäänkin.
Afrikka on luonnonvaroiltaan rikas, mutta taloudeltaan köyhä maanosa. Afrikassa kulminoituvat monet maailman pahimmista ongelmista, kuten köyhyys, AIDS, ruoan ja veden puute sekä huono hallinto. Afrikkalaiset kärsivät vuosisadan siirtomaajärjestelmästä ja tätä ennen orjuudesta.
Etymologia
Antiikin kreikkalaiset kutsuivat maanosan pohjoisosaa Libya-nimellä. Ensimmäinen tunnettu Africa-maininta on 100-luvun eaa. alusta roomalaiselta runoilijalta Enniukselta. Hän viittasi sanalla Karthagon seutuun. Roomalaiset hävittivät Karthagon vuonna 146 eaa. ja nimesivät ensimmäisen Välimeren eteläpuolisen provinssinsa Africaksi. Provinssi käsitti suurin piirtein nykyisen Tunisian ja osan Algeriaa. Myöhemmin Afrikka laajentui tarkoittamaan laajempaa aluetta, mutta vasta 1400-luvulta lähtien se on tarkoittanut koko maanosaa. Afrika-nimen alkuperä saattaa olla foinikian kielen sanassa afer, musta, monikossa afri. Roomalaiset kutsuivat alueella asuneita berbereitä afreiksi.
Maantiede
Afrikka rajautuu pohjoisessa Välimereen, koillisessa Suezin kanavaan ja Punaiseenmereen, idässä Intian valtamereen ja lännessä Atlanttiin.
Afrikka jaetaan maantieteellisesti viiteen osaan: Pohjois-Afrikka, Itä-Afrikka, Länsi-Afrikka, Keski-Afrikka ja Eteläinen Afrikka.
Afrikan pinta-ala on 30,365 miljoonaa neliökilometriä. Afrikan pohjoisimmasta kohdasta, Ras ben Sakkasta Tunisiassa (37°21' N), eteläisimpään, Cape Agulhasiin Etelä-Afrikassa on matkaa suunnilleen 8 000 kilometriä. Manteren läntisimmästä kohdasta, Kap Verden niemimaasta Senegalissa (17°33'22” W), itäisimpään kohtaan Sar Hafuniin Somaliassa (51°27'52” E), on noin 7 400 kilometriä.
Afrikan rantaviivan pituus on noin 26 000 kilometriä. Muihin maanosiin verrattuna Afrikan rannikot ovat melko suoria, ilman laajoja niemimaita tai lahtia. Afrikan kaakkoisrannikolla sijaitseva Madagaskar on maailman neljänneksi suurin saari.
Afrikka koostuu useista ylätasangoista, jotka Itä-Afrikan hautavajoama halkaisee mantereen itäosissa. Afrikan luoteisosissa ovat Atlasvuoret, jotka ovat geologisesti mantereen nuorinta osaa. Afrikan korkein vuori on Kilimanjaro, jonka huippu on 5 895 metriä merenpinnasta.
Afrikan suurin joki on Välimereen laskeva Niili, jota pidetään noin 6 690 kilometrin pituudellaan maailman pisimpänä jokena. Muita Afrikan suurimpia jokia ovat Kongojoki (4 630 km), Sambesi (2 735 km) ja Nigerjoki (4 100 km). Useimmat Afrikan suurista järvistä sijaitsevat Itä-Afrikan hautavajoaman alueella. Suurimpia järviä ovat esimerkiksi Victorianjärvi, Tanganjikajärvi, Njassajärvi, Albertinjärvi ja Tšadjärvi.
Ilmasto ja kasvillisuusvyöhykkeet
Suurin osa Afrikkaa kuuluu trooppiseen ilmastovyöhykkeeseen, pohjoisimmat ja eteläisimmät alueet subtrooppiseen. Pohjois-Afrikassa on suuri Saharan kuumuusaavikko. Sen pohjoispuolella on kapea Välimeren rannikkovyöhyke. Saharan eteläpuolella on Sahel, joka on kuiva, puoliaavikosta savanniksi asteittain muuttuva alue. Keski- ja Länsi-Afrikka ovat tiheiden ja kosteiden trooppisten sademetsien peitossa. Eteläisessä Afrikassa on Kalaharin puoliaavikko ja Namibin aavikko.
Eläimistö
Pleistoseenin lopun joukkotuho vaikutti Afrikassa vähemmän kuin muissa maanosissa. Osittain tämän vuoksi Afrikka onkin tullut tunnetuksi monimuotoisesta eläimistöstään. Siellä on maailman muihin alueisiin verrattuna huomattavan paljon suurikokoisia eläimiä, varsinkin nisäkkäitä. Sellaisia ovat petoeläimistä leijona, leopardi, gepardi ja hyeena, kasvissyöjistä esimerkiksi afrikannorsu, kirahvi, virtahepo, kafferipuhveli ja sarvikuono. Afrikassa on myös suuri joukko antilooppilajeja sekä kädellisiä, kuten paviaanit sekä ihmisapinoihin kuuluvat simpanssit ja gorillat. Afrikassa on myös suuria lintuja, kuten strutseja sekä matelijoita, kuten krokotiileja.
Ekologia
Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelma UNEP totesi vuonna 2008 metsäkadon olevan Afrikassa noin kaksi kertaa nopeampaa kuin muualla. On jopa väitetty, että 90 prosenttia Länsi-Afrikan alkuperäisistä metsistä olisi jo tuhoutunut. Madagaskarin alkuperäisistä metsistä 90 prosenttia on tuhoutunut sen jälkeen, kun ihmiset asuttivat saaren noin 2 000 vuotta sitten. Noin 65 prosenttia Afrikan viljelysmaasta kärsii maaperän köyhtymisestä.
Valtiot
Vuonna 2023 Afrikassa oli viisi sotilasjuntan alaista maata: Tšad, Sudan, Burkina Faso, Guinea ja Mali. Diktatuureja olivat Djibouti, Eritrea ja Päiväntasaajan Guinea.
Historia
Afrikan esihistoria alkaa aiemmin kuin minkään muun mantereen; arkeologisten löytöjen mukaan nykyihminen kehittyi Itä-Afrikassa. Esihistoriallisena aikana siellä ei sen enempää kuin muuallakaan ollut järjestäytyneitä kansallisvaltioita vaan metsästäjä-keräilijäheimot, kuten sanit (bushmannit) asuttivat mannerta. Noin 10 000 vuotta sitten alkoi maanviljely ja kotieläimiä kesytettiin. Maanviljelijät asettuivat paikalleen asumaan. Runsaampi ravinto mahdollisti väestönkasvun. Monin paikoin tehtiin runsaita kalliomaalauksia.
Historiallinen aika alkoi noin 3300 eaa. Egyptissä. Muita vanhan ja antiikin ajan suuria valtioita olivat Nubian kuningaskunta, Karthago ja Aksum. Kahden viimeisen vuosisadan aikana ennen ajanlaskumme alkua Rooman valtakunta valloitti vähitellen koko Pohjois-Afrikan. 600-luvulla alueen valloittivat arabit, minkä jälkeen arabian kieli ja islam tulivat vähitellen vallitseviksi koko alueella. Myöhempinä aikoina islam on levinnyt laajalle Saharan eteläpuolellekin, jossa kuitenkin jo aikaisemmin kristinuskoon kääntynyt Etiopia on jäänyt kristilliseksi saarekkeeksi nykyaikaan saakka.
Saharan eteläpuolisessa Afrikassa tapahtui noin 2000 eaa. – 1000 jaa. bantuekspansio, jossa nykyisen Länsi-Afrikan alueella Guineanlahdella asuvat bantukansat levisivät itään ja etelään Kongon ja Sambesin sademetsiin sekä Kalaharin autiomaahan aina Oranjejoelle nykyiseen Etelä-Afrikan tasavaltaan. He syrjäyttivät tai sulauttivat alkuperäiskansat ja toivat mukanaan raudan valmistustaidon.
Keskiajalla Afrikassa oli monia kuningaskuntia, kuten Ghana, Kanem, Songhai, Benin ja Mali. Kaupankäynti oli suurta, pohjoisesta Saharan alueelta karavaanit toivat hevosia, tekstiilejä ja Saharan kaivosten suolaa, etelästä Senegalin ja Nigerin kultaa, kolapähkinöitä ja orjia. Vauraus kasvatti kuningaskuntien varoja ja islaminuskoiset karavaanarit perustivat kouluja ja moskeijoita. He eivät tehneet käännytystyötä, mutta kuninkaat huomasivat heidän hyödyllisyytensä. Islamin mukana maihin levisi luku- ja kirjoitustaito.
Vuonna 1482 portugalilaiset perustivat kauppa-aseman Guineanlahden rannalle. Pääasialliset kaupan kohteet olivat orjat, kulta, norsunluu ja mausteet. Eurooppalaisten levittäytyessä Amerikkaan orjia haettiin Afrikasta työvoimaksi maatiloille.
Turkki valloitti 1500-luvulla koko Pohjois-Afrikan Marokkoa lukuun ottamatta. Vuonna 1830 se kuitenkin menetti Algerian Ranskalle ja myöhemmin Euroopan maille muutkin afrikkalaiset alueensa, viimeisenä Libyan Italialle vuonna 1912. Samana vuonna myös siihen saakka itsenäisenä pysynyt Marokko joutui Ranskan miehittämäksi.
Afrikan kolonisaation huippuvuosina 1880-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Saksa, Belgia, Italia, Portugali ja Espanja jakoivat siirtomaikseen lähes koko Afrikan. Maanosaan jäi lopulta vain kaksi itsenäistä valtiota, Liberia ja Etiopia. 1800-luvun Euroopan teollistuneet valtiot halusivat vallata alueita, joilta ne saisivat halpoja raaka-aineita ja työvoimaa. Siirtomaiden hankkimista alettiin pitää vallan tunnusmerkkinä. Länsimaalaiset pyrkivät levittämään Afrikkaan myös omaa elämäntapaansa. Sen sijaan, että siirtomaaisännät olisivat investoinneet paikalliseen infrastruktuuriin, investointeja tehtiin yksipuolisen kaupan kehittämiseen. Tämä loi pohjan Afrikan alikehittyneisyydelle.
Siirtomaat itsenäistyivät toisen maailmansodan jälkeen, useimmat 1960-luvulla. Nykyisin Afrikassa on 54 itsenäistä valtiota. Niiden rajat ovat peräisin siirtomaa-ajalta, eivätkä perustu kansallisuuksiin tai heimoihin. Myös Afrikan maiden viralliset kielet ja useissa tapauksissa pääuskonnotkin ovat peräisin siirtomaa-ajalta.
Vuonna 1963 perustettiin Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU tukemaan Afrikan maiden yhteistyötä ja itsenäistymispyrkimyksiä. Vuonna 2002 sen korvasi Afrikan unioni, jonka tavoitteena on tiivis taloudellinen ja poliittinen yhteistyö.
Kiina on 2010-luvulla vahvistanut yhteyksiään Afrikkaan, ja maa on noussut Afrikan tärkeimmäksi kauppakumppaniksi. Kiinan vaikutusvalta Afrikassa on kasvanut niin taloudellisesti, sotilaallisesti kuin kulttuurillisestikin. Myös Venäjä on moninkertaistanut kauppansa Afrikan kanssa. Länsimaiden Afrikan-politiikka nivoutuu 2010-luvun lopulla etenkin Afrikasta suuntautuvaan maahanmuuttoon sekä turvallisuuskysymyksiin.
Väestö ja kulttuuri
Väkiluku
YK:n arvioiden mukaan Afrikan väkiluku vuonna 2023 on noin 1,4 miljardia.
Afrikan väkiluvun odotetaan kasvavan vuoteen 2025 mennessä 1,4 miljardiin ja vuonna 2040 kahteen miljardiin. Afrikan väestö kasvaa noin 20 miljoonalla vuodessa. Unicefin vuonna 2014 julkaisema raportti ennusti seuraaville 35 vuodelle jopa 1,8 miljardia syntyvää lasta. Ennusteen mukaan vuoteen 2050 mennessä Afrikassa on yli miljardi alle 18-vuotiasta lasta, mikä on lähes 40 prosenttia kaikista maailman lapsista. Vuonna 2100 afrikkalaisia on tämän skenaarion mukaan neljä miljardia, joista miljardi Nigeriassa.
Kansat
Afrikassa on useita tuhansia (tarkkaa lukumäärää ei voi määrittää) erilaisia yhteisöjä ja etnisiä ryhmiä, joilla on omat kulttuurinsa, kielensä, uskontonsa ja historiansa. Ryhmien rajat eivät ole selviä varsinkaan ulkopuoliselle. Useimmat afrikkalaiset puhuvat useampaa kuin yhtä kieltä. Viime vuosisatoina etnisiä ja kulttuurillisia eroja on vuoroin korostettu, vuoroin vähätelty poliittisista syistä.
Pohjois-Afrikassa asuu arabeja ja berberejä. Saharan eteläpuolella olevilla kansoilla on yleensä tumma iho. Keski-Afrikan metsissä elää pygmejä. Eteläisen Afrikan karuilla seuduilla nykyisin asuvat khoisanit asuttivat aikaisemmin paljon laajempia alueita, kunnes bantut levittäytyivät alueelle noin 2000 vuotta sitten. Etelä-Afrikan rannikolla asuu 1600-luvulta alkaen tulleiden eurooppalaisten siirtolaisten jälkeläisiä kuten buureja. Monen Afrikan maan eurooppalaista syntyperää olevat asukkaat ovat 1880-luvun jälkeen tulleiden siirtolaisten jälkeläisiä. Madagaskarin asukkaiden esi-isät tulivat Indonesiasta noin 1500 vuotta sitten.
Uskonnot
Afrikan pohjoispuoliskon valtauskonto on islam ja eteläpuoliskon kristinusko. Suunnilleen puolet afrikkalaisista on muslimeja, ja heistä puolet puhuu muuta kuin arabiaa. Islam levisi Pohjois-Afrikkaan valloituksen seurauksena, mutta siitä eteenpäin kauppiaitten, etenkin orjakauppiaitten avulla, mitä seurasi yläluokan kääntyminen ja uuden uskonnon leviäminen myös maaseudulle. Islam sai Afrikassa afrikkalaisia erityispiirteitä, missä sen opit sulautuivat luonnonuskontojen antamalle pohjalle. Islam levisi etenkin paimentolaisvyöhykkeelle, mutta pysähtyi keskisen Afrikan sademetsäalueelle.
Kristittyjä on myös Etiopiassa ja Egyptissä, ja Itä-Afrikan rannikolla on muslimeja. Saharan eteläpuolella harjoitetaan myös erilaisia perinteisiä uskontoja, joilla on yhteisiä piirteitä.
Kielet
Afrikan kielet jaetaan usein neljään kielikuntaan: afroaasialaisiin kieliin, nilosaharalaisiin kieliin, nigeriläis-kongolaisiin kieliin ja khoisankieliin. Niiden lisäksi Madagaskarin saarella puhutaan austronesialaista kieltä malagassia, ja eri puolilla Afrikkaa puhutaan indoeurooppalaisia kieliä, jotka tulivat maanosaan eurooppalaisen kolonialismin mukana. Afrikassa puhutaan yhteensä noin kahta tuhatta kieltä.
Taide ja muu kulttuuri
Saharan eteläpuolisen Afrikan taiteen eri muodot, tarkoitukset ja käytännöt ovat niin monimuotoisia, ettei voida helposti puhua mistään yleisafrikkalaisesta taiteesta. Joitain afrikkalaisen taiteen yleispiirteitä ovat pyrkimys uudistumiseen ja luovuuteen, visuaalinen abstrahointi ja konventionaalisuus, tasapainoisen sommittelun ja asymmetrian yhdistely, kuvanveiston tärkeä asema, ihmiskehon muuttaminen ja koristelu, sekä merkitysten monilukuisuus. Afrikan perinteisen taiteen perusosia ovat esiintyminen ja kokoontuminen, joihin yhdistyy dynaamisesti ja merkityksellisesti musiikki, tanssi, pukeutuminen ja kehonkoristelu, maskit ja kuvanveisto.
Talous
Maatalous
Yli puolet Afrikan väestöstä saa elantonsa maanviljelyksestä. Omavaraistalous on yleistä. Vientitulot saadaan usein plantaasituotteista. Riisiä, maissia ja vehnää viljellään sateisilla ja keinokastelluilla alueilla. Muita suuria viljelytuotteita ovat esimerkiksi hedelmät, tee, kahvi, maapähkinät ja tupakka. Trooppisista metsistä saadaan arvopuita, kuten mahonkia.
Teollisuus
Afrikassa ei ole varsinaisia teollisuusmaita. Maanosa on luonnonvaroiltaan rikas, mutta louhitut mineraalit päätyvät lähes kokonaisuudessaan jalostamatta vientiin. Useat Afrikan valtiot saavat yli puolet vientituloistaan yhdestä kauppatavarasta. Suurimmat öljyntuottajat ovat Algeria, Libya ja Nigeria. Maakaasun tuottajia ovat Algeria, Libya ja Egypti. Keski-Afrikasta eteläiseen Afrikkaan ulottuu rikas malmiesiintymä, josta saadaan kuparia, sinkkiä, lyijyä ja rautamalmia. Etelä-Afrikka tuottaa lisäksi kultaa ja platinaa, ja eteläisen Afrikan alueelta louhitaan timantteja. Keski-Afrikan tasavalta tuottaa uraania. Jalostusteollisuutta on Etelä-Afrikassa, Egyptissä ja Keniassa.
Köyhyys
Afrikka on kokonaisuutena tarkastellen maailman asutetuista mantereista selvästi köyhin ja oli vuonna 2007 keskimääräisesti köyhempi kuin 30 vuotta aiemmin. Vuonna 2018 Inhimillisen kehitteneisyyden indeksillä mitattuna maailman kymmenen vähiten kehittynyttä valtiota olivat kaikki Afrikassa. Erot Afrikan maiden välillä ovat kuitenkin suuria, Afrikan kehittyneimpiä valtioita indeksillä mitaten olivat Seychellit, Algeria, Tunisia, Botswana, Libya ja Gabon, jotka sijoittuivat korkean inhimillisen kehittyneisyyden luokkaan ja kaikki esimerkiksi eurooppalaisen Moldovan edelle.
Afrikan nykyisen köyhyyden juuret ovat paikoin historiassa. Afrikan heikon taloudellisen tilanteen merkittävimpiä syitä ovat olleet epävakaa siirtyminen pois kolonialismista, kylmä sota, poliittisen korruption kasvu ja despotismi sekä protektionismi. Afrikan talouskehitys on polkenut paikallaan verrattuna Kiinan, Intian ja Etelä-Amerikan nopeaan talouskasvuun, joka on nostanut miljoonia ihmisiä köyhyysrajan yläpuolelle. Afrikan talous on jopa taantunut ulkomaankaupalla, investoinneilla ja BKT:lla mitattuna. Köyhyydellä on kauaskantoisia vaikutuksia, kuten alhainen elinikä, väkivalta ja epävakaus. Vuosikymmenten aikana Afrikan taloutta on yritetty useasti kasvattaa, mutta huonolla menestyksellä.
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Seulonnan keskeiset artikkelit |
54 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Ateena | Ateena | Ateena (, ) on Kreikan pääkaupunki ja samalla maan suurin kaupunki. Se on myös Attikan alueen pääkaupunki.
Varsinainen Ateenan kaupunki muodostaa samannimisen kunnan (Δήμος Αθηναίων, Dímos Athinaíon) ja on Keski-Ateenan alueyksikön hallinnollinen keskus. Kunnan pinta-ala on 38,964 neliökilometriä ja väkiluku 664 046. Ateenan metropolialue koostuu lisäksi neljästä muusta alueyksiköstä, Pohjois-Ateenan, Etelä-Ateenan, Länsi-Ateenan ja Pireuksen alueyksiköistä, ja siihen voidaan lukea myös suuri osa Itä-Attikan ja Länsi-Attikan alueyksiköiden kunnista, yhteensä noin 60 kuntaa. Koko metropolialueen pinta-ala on 2 928,717 ja väkiluku 3 737 550 (vuonna 2011). Lisäksi alueella asuu noin 500 000 maahanmuuttajaa, joiden status ei ole pysyvä. Ateenan varsinainen kaupunki on erittäin tiheään asuttu, sen väestötiheys on noin 20 000 asukasta/km². Ateenan metropoli on kasvamassa ja levittäytymässä sekä pohjoiseen että itään päin.
Ateena on Kreikan politiikan, talouden, yritysmaailman, teollisuuden ja kulttuurin keskus. Antiikin aikaan Ateena hallitsi muuta Attikaa ja oli yksi Kreikan johtavista kaupunkivaltioista. Kaupungista ovat lähtöisin niin länsimainen demokratia-käsite kuin filosofiakin. Ateenan nimi pohjautuu kreikkalaisen jumaltaruston Pallas Athene -nimiseen viisauden jumalattareen.
Nimen merkitys
Tarun mukaan Ateenan nimi on peräisin kreikkalaisten jumalten Athenen ja Poseidonin kilpailusta. Poseidon ja Athene kilpailivat siitä, kumpi saisi toimia kaupungin suojelusjumalana. He päättivät, että se kumpi antaisi kaupungille parhaimman lahjan voittaisi. Poseidon puhkaisi lähteen Akropoliille ja Athene loi oliivipuun, jonka öljyä voitiin käyttää moniin eri tarkoituksiin, kuten valaistukseen. Öljy oli kansalaisille arvokas lahja, joten Athene voitti ja kaupunki nimettiin hänen kunniakseen Ateenaksi.
Kaupungin muinaiskreikkalainen nimi on monikossa ("Ateenat"), kuten monet muutkin antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten kaupunkien nimet. Tämä näkyy edelleen monien kielien nimissä Ateenalle, esimerkiksi latinaksi Athenae, espanjaksi Atenas ja englanniksi Athens. Monikollisuus saattaa johtua esimerkiksi siitä, että Ateena on syntynyt useiden kylien yhdistyessä.
Maantiede
Ateena sijaitsee manner-Kreikassa Attikan niemimaan eteläreunalla. Kaupunki levittäytyy Attikan tasangolle, jonka itäpuolella kohoaa Ymittós- eli Hymettosvuori, koillispuolella Pentéli- eli Pentelikonvuori, pohjoispuolella Párnitha- eli Parnesvuori ja länsipuolella Aigáleo- ja Poíkilo-vuoret. Lounaassa kaupunkialue ulottuu Saroninlahdelle. Tasangolla kaupungin alueella sijaitsee useita kukkuloita, joista tunnetuin on Akropolis, muinaisen Ateenan linnavuori. Muita kukkuloita ovat Akropoliin viereiset Areiopagi, Filopáppou (Filopappos) ja Pnyks sekä Akropoliista koilliseen sijaitseva Lykavittós (Lykabettos). Ilisós- ja Kifisós-jokien laaksot sijaitsevat Ateenan länsiosissa.
Ateenan vanha keskusta, nykyinen Plákan vanhakaupunki ja Monastirákin alue, sijaitsee Akropoliin itä-, koillis- ja pohjoispuolella. Ateenan tultua Kreikan pääkaupungiksi kaupungille suunniteltiin uusi asemakaava, jonka keskeiseksi piirteeksi tuli vanhan keskustan pohjoispuolella sijaitseva kolmion muotoinen alue, jota rajaavat Stadíou-, Peiraiós- ja Ermoú-kadut. Sen sisäpuolella on Psyrín kaupunginosa. Kolmion itäisen sivun kulmissa ovat keskusaukiot Sýntagma ja Omónoia. Tämän vanhan keskustan ympärillä ovat muun muassa kaupunginosat Thiseío, Makrygiánni, Akadimía, Exárcheia, Kolonáki ja Mets sekä Kansallispuutarhan ja Záppeion puiston alueet.
Nykyään Suur-Ateena on levinnyt koko tasangon alueelle, mikä vaikeuttaa kaupungin tulevaa laajenemista. Kaupungin nopea kasvu 1900-luvulla ja siihen liittynyt teollisuuden ja autoliikenteen lisääntyminen ovat aiheuttaneet vakavia ympäristöongelmia, muun muassa savusumua ja vesistöjen saastumista.
Kaupunginosat
Varsinainen Ateenan kunta (dímos) on jaettu seitsemään suuralueeseen (dimotikí koinótita, ”kunnallisyhdyskunta”). Suuralueet sekä niissä sijaitsevat kaupunginosat ja muut alueet ovat:
Suur-Ateena ja Ateenan metropolialue
Ateenan kaupunkialueeseen kuuluvat varsinaisen Ateenan kaupungin ja kunnan lisäksi Keski-Ateenan, Pohjois-Ateenan, Etelä-Ateenan ja Länsi-Ateenan alueyksiköiden kunnat. Nämä neljä alueyksikköä muodostavat Suur-Ateenan alueen. Aiemmin alue muodosti Ateenan prefektuurin, joka lakkautettiin vuoden 2011 alussa. Alueen väkiluku on 2 640 701 (vuonna 2011).
Suur-Ateenaan kuuluvat seuraavat 35 kuntaa:
Ateenan taajaan asuttuun kaupunkialueeseen voidaan lukea Suur-Ateenan lisäksi Suur-Pireus eli Pireuksen alueyksikön viisi kuntaa. Ne ovat Pireus, Keratsíni-Drapetsóna, Korydallós, Níkaia-Ágios Ioánnis Réntis ja Pérama. Näin laskettuna koko Ateenan suurkaupunkialueen väkiluku on 3 089 698.
Ateenan metropolialueeseen voidaan lukea mainittujen viiden alueyksikön lisäksi myös suuri osa niitä ympäröivien Itä-Attikan ja Länsi-Attikan alueyksiköiden kunnista. Koko metropolialueen väkiluku on noin 3 737 550.
Ilmasto
Historia
Varhaisvaiheet
Varhaisimmat jäänteet asutuksesta Ateenassa ovat neoliittiselta kaudelta noin 4000–3000 eaa. Tuolloin asutus keskittyi Akropolis-kukkulalle, mutta viimeistään keskisellä pronssikaudella 2000–1600 eaa. asutus oli levinnyt myös kukkulaa ympäröivälle tasangolle muun muassa myöhemmän Agoran alueelle. Varsinaisena kaupunkina Ateenasta voidaan kuitenkin puhua vasta mykeneläisellä ajalla 1500-luvulta eaa. lähtien, jolloin Athene-jumalatar voitti tarun mukaan kaupungin herruuden meren jumala Poseidonilta. Samoihin aikoihin sijoittuu myös tradition mukaan kaupungin perustaminen, joka tapahtui Kekropsin hallituskaudella vuonna 1581 eaa.
Todennäköisenä pidetään, että Ateena on useimpien muiden Kreikan kaupunkivaltioiden tavoin ollut alkujaan kuningaskunta. Akropoliilla oli kuninkaanpalatsi noin 1400–1100 eaa. Antiikin lähteissä mainitut Ateenan kuninkaat ovat kuitenkin, joitakin myöhäisimpiä mahdollisesti lukuun ottamatta, ilmeisesti taruhenkilöitä. Mykeneläisen ajan päättymisestä Ateena vaikuttaa selvinneen muita keskuksia rauhallisemmin. Se ei tuhoutunut doorilaisvalloituksissa muiden mykeneläisten keskusten tavoin, mutta koki silti kulttuurisen muutoksen niin kutsuttujen pimeiden vuosisatojen aikana.
Arkaainen ja klassinen aika
Viimeistään 600-luvulla eaa. Ateenan hallintoa johtivat arkontit, eikä kuningasta enää ollut. Mainitun vuosisadan arkonteista tunnetuin on Drakon, joka myös sääti Ateenan vanhimmat tunnetut lait.
Viimeistään arkaaisella ajalla 500-luvulla Akropoliilla oli varhaisia temppelirakennuksia. Solon uudisti kaupungin hallintoa, lakeja ja taloutta noin 594 eaa. Uudistuksia voidaan pitää eräänä Ateenan demokratian alkupisteistä. Hieman myöhemmin Peisistratos kuitenkin nousi kaupungin tyranniksi. Peisistratoksen suvun tyrannia kesti vuodet 561–555 ja 546–528 eaa. Pysyvästi demokratian vakiinnutti vasta Kleistheneen valtiosääntöuudistus vuonna 510 eaa. Uudessa järjestelmässä Ateenan köyhimmätkin vapaat miespuoliset kansalaiset saivat olla mukana päättämässä valtion asioista, sitä vastoin eivät edelleenkään naiset, orjat eivätkä kansalaisoikeutta vailla olevat maahanmuuttajat. Kansalaiset kokoontuivat kansankokouksessa eli ekklesiassa.
Jo 500-luvulla Ateena valtasi koko Attikan maakunnan. Kun Vähän-Aasian joonialaiskaupungit kapinoivat Persian valtakuntaa vastaan, Ateena lähetti joukkoja heidän tuekseen. Tämä sai persialaiset lähettämään kaksi retkikuntaa Kreikkaan (niin kutsutut persialaissodat). Dareios I:n aloittama sotaretki päätyi Ateenan voittoon Marathonin taistelussa vuonna 490 eaa. Kymmenen vuotta myöhemmin Dareioksen poika Kserkses I aikoi vallata koko Kreikan. Tässä yrityksessä, vuonna 480 eaa., persialaiset hävittivät Ateenan kaupungin, mutta Ateenan ja muiden kaupunkivaltioiden laivastot löivät persialaisten laivaston pian tämän jälkeen Salamiin taistelussa.
Persialaiset lyötiin lopullisesti Plataiain taistelussa 479 eaa. Sen jälkeen Ateena jälleenrakennettiin. Klassisen antiikin aikana Ateena oli merkittävin kreikkalainen kaupunki ja koko kreikkalaisen maailman kulttuurin ja kaupankäynnin keskus. Kaupunkiin rakennettiin myös suuri kaupunginmuuri, Themistokleen muuri, sekä myöhemmin Pireuksen satamakaupunkiin ulottuvat niin kutsutut Pitkät muurit. Ateena perusti niin sanotun Deloksen meriliiton, johon kuului suurin osa Egeanmeren saarista. Seuraavien vuosikymmenien aikana liitosta muodostui Ateenan imperiumi ja muista liiton jäsenistä tuli Ateenan alamaisia. Tuon ajan merkittävin johtaja oli Perikles. Akropoliin suuret rakennushankkeet, mukaan lukien Parthenon, toteutettiin 447–425 eaa.
Ateenan kasvava valta sai Spartan aloittamaan peloponnesolaissodan vuonna 431 eaa. Sota loppui Ateenan tappioon vuonna 404 eaa. Spartalaiset asettivat Ateenan johtoon niin sanotut kolmekymmentä tyrannia, mutta demokratia saatiin palautettua jo seuraavana vuonna. 300-luvulla eaa. Ateena sai osittain jälleenrakennettua vanhan imperiuminsa, mutta Makedonian kuningas Filippos II kukisti Ateenan ja Theban joukot vuonna 338 eaa.
Hellenistinen ja roomalainen aika
Hellenistisellä ajalla Ateena ei enää ollut itsenäinen vaan Makedonian vallan alla. Vuonna 146 eaa. se joutui Rooman valtakunnan vallan alle. Rooman valtakunnan osana Ateena kuului aluksi Macedonian provinssin alueeseen, mutta vuodesta 27 eaa. eteenpäin uuteen Achaean provinssiin, johon kuuluivat Kreikka, Thessalia ja Epeiros. Vuonna 86 eaa. Sulla hävitti ja ryösti Ateenaa, sillä se oli asettunut Pontoksen kuninkaan Mithridates VI:n puolelle roomalaisia vastaan. Myös Pompeiuksen ja Caesarin välisessä taistelussa sekä Brutuksen taistelussa Octavianusta ja Antoniusta vastaan kaupunki oli asettunut väärälle puolelle, mutta voittajat kohtelivat kaupunkia kuitenkin lempeästi.
Roomalaisen ylemmän luokan nuorukaisen koulutukseen kuului useimmiten opiskelu Ateenan filosofikouluissa. Rikkaat roomalaiset suosivat kaupunkia myös tekemällä sille lahjoituksia, ja varsinkin keisari Hadrianus (117–138) piti kaupungista erityistä huolta. Hän muun muassa rakennutti sinne yhden kokonaan uuden kaupunginosan ja restauroi useita vanhoja rakennuksia.
Vuonna 267 gootteihin kuulunut herulien heimo tuhosi kaupunkia, mikä tarkoitti käytännössä klassisen kaupungin loppua. Väestö vetäytyi pienelle alueelle Akropoliin pohjoispuolelle. Sata vuotta myöhemmin, vuonna 396 länsigootit ryöstivät kaupunkia Alarikin johdolla. Kaupunki kuitenkin rakennettiin uudelleen näiden hyökkäysten jälkeen.
Antiikin aikana klassiselta ajalta aina roomalaisajalle kaupungissa toimi useita filosofikouluja, joista tunnetuimmat olivat Platonin Akatemia ja Aristoteleen perustama Lykeionin peripateettinen koulu. Kyyninen koulukunta sai nimensä Kynosargeen gymnasionista, stoalainen koulukunta puolestaan Stoa poikilesta. Ateena säilyi tärkeänä opiskelukaupunkina vuoteen 529, jolloin sen viimeisetkin filosofikoulut lakkautettiin. Kaupungin pakanallisia temppeleitä muutettiin kirkoiksi jo 400-luvulta lähtien.
Bysanttilainen aika
Rooman valtakunnan jakautuessa Ateenasta tuli osa Itä-Roomaa, myöhempää Bysantin valtakuntaa. Ateenasta tuli arkkipiispanistuin noin vuonna 850. 1000- ja 1100-lukuja kutsutaan Ateenan bysanttilaisen taiteen kultakaudeksi. Tuolloin kaupunki vaurastui saippuan ja väriaineiden tuottajana ja sinne rakennettiin lukuisia bysanttilaisia kirkkoja ja luostareita.
Ateena säilyi Bysantin osana 1200-luvun alkuun. Vuonna 1205 italialais- ja frankkiristiretkeilijät valtasivat kaupungin. 1200–1400-luvut Ateena oli osa erilaisia ristiretkeläisvaltioita, kuten Ateenan herttuakuntaa vuodesta 1259.
Osmanivallan aika
Osmaanien valtakunnan sulttaani Mehmed II valloitti kaupungin vuonna 1458. Sulttaani ihastui kaupunkiin ja kielsi tuhoamasta sen raunioita kuoleman uhalla. Parthenon muutettiin moskeijaksi.
Osmaniajalla kaupungin väkiluku laski ja muutoinkin kaupunki taantui muun valtakunnan mukana 1600-luvulla. Ajan myötä antiikin rakennuksista ei enää pidetty huolta, ja Parthenonkin päätyi ammusvarastoksi venetsialaisten hyökkäyksen aikana 1687. Temppeliin osui taistelujen aikana tykinlaukaus, mikä aiheutti sille suurta tuhoa. Propylaia oli vaurioitunut ruutivaraston räjähdyksessä jo 1656. Kaupunki oli venetsialaisten vallassa 1687–1688 ja sen jälkeen tyhjillään kaksi vuotta. Kreikkalaiset ja turkkilaiset palasivat kaupunkiin 1690.
Kaupungin antiikin aikaiset muistomerkit olivat 1800-luvulle tultaessa rappeutuneen niin pahoin, että usein ajateltiin niiden säilymisen kannalta olevan parasta viedä ne pois maasta. Tunnetuimpana tapauksena ovat Lordi Elginin Parthenonista irrottamat marmorit (niin kutsutut Elginin marmorit), jotka vietiin Lontooseen.
Kreikan itsenäisyyssodan (1821–1831) aikana kaupunki oli vuoroin osmaanien, vuoroin itsenäisyystaistelijoiden hallinnassa. Ateenalaiset piirittivät Akropoliilla olleita turkkilaisia 1821–1822 ja tämän jälkeen karkottivat nämä. Kaupunki oli kreikkalaisten valvonnassa vuoteen 1826, jolloin turkkilaiset puolestaan piirittivät Akropoliilla olleita kreikkalaisia. Ateena antautui turkkilaisille 1827 ja nämä pitivät Akropoliin hallussaan vuoteen 1833. Tuona aikana taisteluissa pahoja vaurioita kärsinyt muu osa kaupungista oli pari vuotta tyhjillään, mutta 1831 kreikkalaiset alkoivat jo rakentaa uutta Ateenaa Akropoliin ympärille. 31. maaliskuuta 1833 turkkilaiset lopulta antautuivat ja Ateenasta tuli osa Kreikkaa.
Kreikan itsenäisyyden aika
Ateenasta tuli vastasyntyneen Kreikan kuningaskunnan pääkaupunki 18. syyskuuta 1834. Perusteluna valinnalle oli lähinnä kaupungin loistava menneisyys. Tuolloin kaupungissa oli asukkaita vain noin 8 000. Kuningas ja hovi muuttivat Ateenaan Náfpliosta. Ateenaa alettiin rakentaa maan pääkaupungiksi. Valtionhallinto toimi aluksi kirkoissa ja moskeijoissa.
Ateena kasvoi huomattavasti seuranneina vuosikymmeninä. Kaupungista rakennettiin moderni kaupunki uusklassiseen tyyliin. Samaan aikaan sai alkunsa kaupungin arkeologinen tutkimus sekä antiikin monumenttien aktiivinen suojelu. Kaupungissa järjestettiin vuoden 1896 kesäolympialaiset, jotka olivat ensimmäiset modernit olympialaiset.
Uudemman kerran Ateena alkoi laajeta voimakkaasti 1920-luvulla, kun siihen liitettiin useita esikaupunkialueita, jotta saataisiin tilaa Vähästä-Aasiasta Kreikan ja Turkin väestönvaihdon seurauksena tulleille pakolaisille. Kaupunkiin syntyi useita kaupunginosia, joiden nimet viittasivat Vähä-Aasian entisiin kreikkalaisalueisiin. Pireus kasvoi käytännössä yhteen Ateenan kanssa.
Toisen maailmansodan aikana kaupunki oli saksalaisten miehittämä toukokuusta 1941 lähtien. Kaupunki kärsi suuresta nälänhädästä vuosina 1941–1942. Ateena ja Kreikka vapautettiin 12. lokakuuta 1944. Sodan jälkeen kaupunki jatkoi kasvuaan kiivaaseen tahtiin ja lähes hallitsemattomasti aina noin vuoteen 1980. Väkiluvun nousu johti saasteongelmiin, joita on 1990-luvulla pyritty ratkaisemaan muun muassa rajoittamalla autoliikennettä keskustassa ja parantamalla julkista liikennettä. Toimet ovat tehonneet, ja varsinkin smogin aiheuttamat ongelmat pienenneet huomattavasti.
Nähtävyydet
Antiikin rauniot
Antiikin aikana kaupunki levittäytyi Ateenan linnavuoren Akropoliin ympärille. Muinaisen kaupungin rakennuksista on jäljellä jonkin verran raunioita eri puolilla keskustaa. Persialaissotien aikana vuonna 480 eaa. Akropoliin koko siihenastinen rakennuskanta hävitettiin, mutta pian sen jälkeen alueelle rakennettiin entistä komeampia rakennuksia, joista osa on säilynyt nykyaikaan saakka. Kuuluisin on Athene-jumalattarelle omistettu Parthenonin temppeli, jota on kunnostettu pitkään. Akropoliilla sijaitsi myös muita temppeleitä, muun muassa Erekhtheion, joka on tunnettu naishahmoisista pylväistään eli karyatideista, sekä pieni Nikelle eli voiton jumalattarelle omistettu temppeli kukkulan länsireunalla. Ainoa sisääntuloreitti kukkulalle oli antiikin aikaan, kuten nykyäänkin, sen länsireunalla, jossa edelleen kohoaa mahtava porttirakennelma, Propylaia.
Akropoliin länsipuolella sijaitsee Areiopagin kukkula. Siellä toimi antiikin aikana Ateenan korkein tuomioistuin, jonka tehtävät tosin eri aikoina vaihtelivat. Areiopagi on tullut tunnetuksi myös apostoli Paavalin siellä Raamatun (Ap.t. 17:19-34) mukaan pitämästä puheesta, jonka vaikutuksesta syntyi Ateenan ensimmäinen kristillinen seurakunta. Puhe on nykyisin kaiverrettuna myös paikalle kiinnitettyyn metallilaattaan.
Antiikin aikaisen kaupungin keskusta sijaitsi Agoralla eli torilla Akropoliin luoteispuolella. Alueella on suoritettu arkeologisia kaivauksia 1930-luvulta lähtien, ja löytöihin kuuluu muun muassa useita stoia eli pylväshalleja (esim. Kuninkaallinen stoa ja Stoa poikile), roomalaisaikainen Agrippan odeion, temppeleitä ja hallintorakennuksia (esim. bulen eli neuvoston kokoontumispaikka Buleuterion). Alueen näyttävimpiä rakennuksia ovat Hefaistoksen temppeli, jota kutsuttiin aiemmin virheellisesti Theseuksen temppeliksi, sekä 1950-luvulla uudelleen rakennettu Attaloksen stoa.
Klassisen Ateenan maamerkkejä olivat myös Akropoliin etelärinteellä sijainnut Dionysoksen teatteri, jolla useimmat meille säilyneistä antiikin kreikkalaisista näytelmistä on kantaesitetty. Akropoliin etärinteessä sijaitsevat myös Asklepioksen kulttipaikka Asklepieion, Eumeneen stoa ja hyvin säilynyt Herodes Atticuksen odeion, jossa järjestetään edelleen näytelmä- ja musiikkiesityksiä.
Roomalaisaikana kaupungin painopiste siirtyi agoralta hieman itään, minne muodostui uusi torialue, Roomalainen agora. Se sijaitsee nykyisen Monastiráki-aukion lähellä. Roomalaisajan innokkaimpia kaupungin uudistajia oli keisari Hadrianus 100-luvulla jaa. Hän rakennutti muun muassa suuren kirjastorakennuksen, niin kutsutun Hadrianuksen kirjaston, roomalaisen agoran tuntumaan, sekä saattoi loppuun noin 650 vuotta aiemmin aloitetun Zeus Olympioksen temppelin (Olympieion) rakentamisen noin puoli kilometriä Akropoliista kaakkoon sijaitsevalla alueella, jossa on tehty myös muita arkeologisia löytöjä. Kyseinen temppeli on suurin antiikin kreikkalaisista temppeleistä.
Agoran luoteispuolella sijaitsi antiikin aikana Kerameikoksen kaupunginosa. Se tunnettiin erityisesti savenvalajien kaupunginosana, ja sen nimikin on samaa alkuperää kuin sana keramiikka. Kaupungin muuri jakoi Kerameikoksen sisempään ja ulompaan Kerameikokseen. Muurin ulkopuolella sijaitsi myös Kerameikoksen hautausmaa, sillä hautaaminen muurien sisäpuolelle oli antiikin aikana kielletty. Alueella on suoritettu arkeologisia kaivauksia. Hautakivien lisäksi sieltä on löydetty myös jäänteitä kaupungin muureista ja Dipylon-portista.
Muita antiikin raunioita kaupungissa ovat muun muassa Pnyks-kukkulalla säilyneet jäänteet kansankokouspaikasta (muun muassa puhujan koroke) sekä Lysikrateen muistomerkki Plákassa. Platonin Akatemiasta on säilynyt joitakin jäänteitä sen mukaan nimetyssä Akadimía Plátonoksen kaupunginosassa noin 1,5 kilometriä Dipylon-portilta luoteeseen. Lykeionin osia on arveltu löydetyn Rigíllis-kadun varrelta Kolonákista.
Uudempi Ateena
Elävän Ateenan suosituimpia ja idyllisimpiä alueita on vanha kaupunki Pláka, jonka kadut säästyivät 1960- ja 1970-luvulla suurimmassa osassa kaupunkia tapahtuneelta uudelleenrakentamiselta. Alueen kadut ovat kapeita ja sokkeloisia ja vanhoissa taloissa toimii paljon ravintoloita, kauppoja ja hotelleja. Plákan alueeseen voidaan lukea myös Monastiráki sekä Akropoliin koillisrinteessä sijaitseva pieni Anafiótikan alue, joka muistuttaa rakennustyyliltään perinteistä kykladista saaristokylää.
Plákan alueella sijaitsevat myös useat Ateenan lukuisista bysanttilaisista kirkoista. Niistä vanhimpia on Panagía Kapnikaréan kirkko, joka sijaitsee Plákan pohjoislaidalla keskellä Ermoú-katua. Toinen tunnettu bysanttilaisaikainen kirkko on Ateenan entinen piispankirkko Pikku-Mitrópolis eli Panagía Gorgoepíkooksen kirkko, joka on rakennettu 1100–1200-luvulla ja jossa on upeat seinämaalaukset. Pikkuruinen kirkko sijaitsee aivan Ateenan arkkihiippakunnan nykyisen katedraalin eli Neitsyt Marian ilmestyksen katedraalin (”Suuren Mitrópoliksen”) kyljessä Plateía Mitropóleos -aukiolla.
Modernin Ateenan keskusaukio on Sýntagma eli Perustuslain aukio. Sen laidalla sijaitsee muun muassa entinen kuninkaallinen palatsi eli nykyinen Kreikan parlamenttitalo, Tuntemattoman sotilaan hauta sekä joitakin kaupungin kalleimmista hotelleista, kuten kaupungin ensimmäinen hotelli Grande Bretagne. Aukio on myös tärkeä liikenteen solmukohta: kaksi Ateenan kolmesta metrolinjasta kulkee sen ali ja lisäksi sieltä lähtee useita linja-autolinjoja. Sýntagmalta länteen kulkee Ermoú-katu, joka on kaupungin keskeisimpiä ostoskatuja.
Parlamenttitalon takana levittäytyy Kansallispuutarha, joka on vihreä keidas kaupungin keskellä. Muutoin Ateenassa on kokoonsa nähden suhteellisen vähän puistoja. Kansallispuutarhan läheisyydessä sijaitsee Panathinaïkó-stadion. Se rakennettiin 1800-luvun lopulla kaupungin antiikin aikaisen stadionin paikalle ja sen mallin mukaan ensimmäisiä nykyaikaisia olympialaisia varten. Stadion tunnetaan myös nimellä Kallimarmaron eli ”Kauniin marmorinen”, sillä se on maailman ainoa stadion, joka on rakennettu kokonaisuudessaan valkoisesta marmorista.
1800-luvun uusklassisen tyylin parhaita esimerkkejä kaupungissa ovat Panepistimíou-kadulla sijaitsevat Ateenan yliopisto, Ateenan akatemia ja Kreikan kansalliskirjasto. Kaikki kokonaisuuden kolme rakennusta ovat kööpenhaminalaisten Hansenin veljesten suunnittelemia. Ensimmäisenä valmistui Christian Hansenin suunnittelema yliopisto 1841, sitten Theofil Hansenin suunnittelemat akatemia 1885 ja kansalliskirjasto 1891. Merkittäviin uusklassisiin rakennuksiin kuuluu myös Theofil Hansenin suunnittelema Zappeion.
Museot
Ateenassa toimii lukuisia museoita. Osa niistä on valtion, osa yksityisten tahojen ylläpitämiä. Tärkeimmät museot ovat:
Akropolis-museo
Antiikin Agoran museo
Benaki-museo
Bysanttilainen ja kristillinen museo
Epigrafinen museo
Islamilaisen taiteen museo
Kansallinen arkeologinen museo
Kansallinen historiallinen museo
Kansallisgalleria
Kerameikóksen arkeologinen museo
Kykladisen taiteen museo
Numismaattinen museo
Sotamuseo
Väestö
Asukasmäärän kehitys
Liikenne
Ateenan julkisen liikenteen muodostavat linja-auto-, raitiovaunu- sekä metroliikenne.
Raideliikenne
Ateenan metro koostuu kolmesta linjasta, Linja 1, Linja 2 ja Linja 3. Linja 1 vihittiin alun perin käyttöön 27. helmikuuta 1869 höyryjunayhteytenä Ateenan ja Pireuksen välillä. Linja sähköistettiin vuonna 1904. Nykyään metrolinja 1 kulkee Pireuksesta Kifisián esikaupunkialueelle, ja se tunnetaan myös vihreänä linjana. Se on edelleen pääosin maanpäällinen. Varsinaisten metrolinjojen 2 ja 3 rakentaminen alkoi marraskuussa 1991. Metrolinjojen lisäämisellä tavoiteltiin liikenneruuhkien pienentämistä ja Ateenan yllä leijuvan savusumun vähentämistä. Linjat vihittiin käyttöön vuonna 2000. Metrolinja 2, josta käytetään myös nimitystä punainen linja, kulkee Ellinikósta Peristérin Anthoúpoliin. Metrolinja 3, joka tunnetaan sinisenä linjana, kulkee Pireuksesta Ateenan kansainväliselle lentoasemalle. Metron keskeisimmät risteysasemat ovat keskustan Sýntagma, Monastiráki ja Omónoia sekä Pireus.
Ateenan rautatieasema sijaitsee kaupungin keskustan luoteispuolella, ja sinne kulkee metron Linja 2. Asemalta kulkee kaukojunia muun muassa Thessalonikiin, josta pääsee edelleen muun muassa Sofiaan, Skopjeen ja Belgradiin. Ateenan paikallisjunaliikenteen junista käytetään nimitystä proastiakós. Myös paikallisjunalinjoja on kolme, Linja 1, Linja 2 ja Linja 3. Junia kulkee muun muassa lentoasemalle sekä Áno Liósiaan, Kiátoon ja Chalkídaan.
Ateenan raitiotieliikenne aloitettiin uudestaan vuonna 2004. Linjasto koostuu kolmesta linjasta.
Lentoliikenne
Ateenan kansainvälinen lentoasema sijaitsee kaupungista noin 20 kilometriä itään pääosin Spáta-Artémidan kunnan alueella. Kenttä aloitti toimintansa vuonna 2001 ja korvasi vanhan vuonna 1938 rakennetun Ellinikón kansainvälisen lentoaseman, joka suljettiin uuden lentoaseman valmistuttua. Lentokenttä on Kreikan tärkein ja vilkkain, ja sille laskeutuu noin 500 lentokonetta päivässä.
Koulutus ja tutkimus
Ateenassa toimii kuusi yliopistoa. Nämä ovat Ateenan yliopisto, Ateenan kansallinen teknillinen korkeakoulu, Ateenan kauppakorkeakoulu, Ateenan maatalousyliopisto, Ateenan taidekorkeakoulu ja Charokópeio-yliopisto. Lisäksi siellä toimii osa Länsi-Attikan yliopistosta, jonka pääpaikka on Aigáleossa. Ateenan metropolialueella sijaitsevat lisäksi Kallithéassa toimiva Panteion-yliopisto sekä Pireuksessa toimiva Pireuksen yliopisto.
Ateenassa toimii useita ulkomaisia arkeologisia instituutteja. Eräs niistä on Suomen Ateenan-instituutti, jonka rakennus sijaitsee Makrygiánnin kaupunginosassa Akropoliin eteläpuolella. Pohjoismaisia instituutteja palvelee yhteinen Pohjoismainen kirjasto.
Urheilu
Olympialaiset
Ensimmäiset nykyaikaiset olympialaiset olivat Ateenassa järjestetyt vuoden 1896 kesäolympialaiset. Ateena on ollut olympialaisten isäntäkaupunki myös vuoden 1906 kesäolympialaisissa (niin kutsutut välikisat) sekä vuoden 2004 kesäolympialaisissa.
Urheiluseuroja
Ateenasta ovat kotoisin urheiluseurat AEK, Panathinaikos ja Panionios. AEK:lla on toimintaa muun muassa jalka- ja koripallossa, Panathinaikosilla jalka-, kori- ja lentopallossa sekä Panioniosilla jalka- ja koripallossa.
Ystävyyskaupungit
Ateenalla on 34 ystävyyskaupunkia:
Kirjallisuutta
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Δήμος Αθηναίων. Ateenan kaupungin ja kunnan verkkosivut.
Historiallinen Ateena
Seulonnan keskeiset artikkelit |
55 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Arto%20Paasilinna | Arto Paasilinna | Arto Tapio Paasilinna (20. huhtikuuta 1942 Kittilä – 15. lokakuuta 2018 Espoo) oli suomalainen kirjailija.
Paasilinna julkaisi uransa aikana kolmekymmentäviisi romaania ja lukuisia muita teoksia. Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa lukeutuvat romaanit Jäniksen vuosi, Ulvova mylläri ja Hurmaava joukkoitsemurha. Hänen teoksiaan on käännetty yli 40 kielelle ja niitä on myyty maailmanlaajuisesti yli kahdeksan miljoonaa kappaletta. Erityisen suosittu Paasilinna on ollut Ranskassa.
Nuoruus
Arto Tapio Paasilinna syntyi 20. huhtikuuta 1942 Kittilän Alakylässä. Hänen vanhempansa olivat poliisikonstaapeli ja asioitsija Väinö Paasilinna (ent. Gullstén) ja emäntä Hilda-Maria "Maija" Paasilinna (o.s. Niva). Myös hänen veljensä Erno, Reino ja Mauri Paasilinna ovat kirjailijoita.
Paasilinnat olivat kotoisin Petsamon Salmijärveltä. Talvisodan sytyttyä vuonna 1939 perhe pakeni Norjaan. He palasivat Suomeen seuraavan vuoden huhtikuussa ja asuivat eri puolilla Lappia. Perheen viides lapsi Arto syntyi Mäkivaara-nimisessä autiotalossa, jonka vanhemmat olivat vuokranneet Kittilästä. Arton ollessa 1,5-vuotias Paasilinnat jättivät Kittilän taakseen. He asuivat useilla paikkakunnilla, ennen kuin asettuivat Tervolaan Kuikeron asutustilalle syksyllä 1948. Sota ja pitkä evakkotaival olivat suistaneet perheen köyhyyteen. Väinö Paasilinna hoiti asioitsijan töitä, mutta asiakkailla ei aina ollut varaa maksaa palkkioita. Tilannetta pahensi hänen sairastamansa tuberkuloosi. Väinö-isä kuoli maaliskuussa 1950.
Paasilinnan perheessä arvostettiin kirjasivistystä, ja Arto osasi lukea ja kirjoittaa jo ennen kouluun menoa. Koulumatkoillaan hän viihdytti usein nuorempia sisaruksiaan Sirpaa ja Mauria kertomalla tarinoita.
Paasilinnan ensimmäiset kirjoitukset julkaistiin Pohjolan Sanomien nuortensivuilla.
Paasilinna suoritti asepalveluksen Pohjan prikaatissa Oulussa ja pääsi siviiliin helmikuussa 1960 sotamiehenä.
Ura
Toimittajana
Paasilinna opiskeli Lapin kansankorkeakoulussa vuosina 1962–1963. Hän työskenteli 1960- ja 1970-luvulla toimittajana useissa lehdissä. Hän aloitti Lapin Kansan toimitusharjoittelijana vuonna 1963. Vuosina 1963–1964 Paasilinna oli Warkauden Lehden uutistoimittaja, 1964–1965 Koillissanomien toimitussihteeri, 1965–1966 Kainuun Sanomien erikoistoimittaja, 1966–1968 Pohjolan Työn päätoimittaja, 1968–1970 Apu-lehden toimittaja ja vuosina 1964–1968 ja 1970–1974 Suomen Kuvalehden vakituinen avustaja. Vuosina 1973–1974 hän oli Nuoren Voiman ja vuosina 1974–1975 Viikkosanomien päätoimittaja. Paasilinna toimi Avun kolumnistina vuodet 1975–1988 ja teki 1970-luvulta alkaen lehtiartikkeleiden ja pakinoiden lisäksi myös radio- ja televisiotyötä.
Kirjailijana
Paasilinna julkaisi esikoisteoksensa Karhunkaataja Ikä-Alpi vuonna 1964 ja ensimmäisen romaaninsa Operaatio Finlandia vuonna 1972. Vapaaksi kirjailijaksi hän ryhtyi vuonna 1975.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Kirjallisuuden vientikeskus Filin tilastojen mukaan Arto Paasilinnan käännetyimmät teokset olivat Jäniksen vuosi (käännetty 26 kielelle) ja Ulvova mylläri (24 kielelle). Kaikkiaan Paasilinnan kirjoja oli Filin mukaan käännetty 35 kielelle. Teoksia on filmattu sekä Suomessa että Ranskassa Jäniksen vuosi ja Ulvova mylläri, Saksassa Suloinen myrkynkeittäjä. Suomessa on tehty elokuviksi myös Ere Kokkosen ohjaamina Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä, Hurmaava joukkoitsemurha ja Kymmenen riivinrautaa sekä televisiosarjaksi Suloinen myrkynkeittäjä. Muita elokuvia ovat Hannu Kahakorven ohjaama Onnellinen mies ja Jouko Suikkarin ohjaus Hirtettyjen kettujen metsä. Paasilinnan kirjoista on myös Suomessa tehty kymmeniä näytelmiä sekä ammatti- että harrastajanäyttämöille. Painettuja romaaneja Suomessa ja ulkomailla on arviolta 4–6 miljoonaa nidettä.
Paasilinnan teoksista on elokuva- ja näytelmäsovituksien lisäksi tehty myös sarjakuvasovituksia. Hannu Lukkarinen on piirtänyt kaksi Paasilinnan romaaneihin perustuvaa sarjakuvateosta. Vuonna 2002 ilmestyi Ronkoteus-sarjakuva, joka perustuu Paasilinnan romaaniin Lentävä kirvesmies. Karvainen kamaripalvelija ilmestyi vuonna 2006, ja se perustuu Rovasti Huuskosen petomainen miespalvelija -romaaniin.
Ranskalaisen L'Express-lehden kriitikko on verrannut Arto Paasilinnaa Marcel Ayméhen.
Viimeiset vuodet
Paasilinna tuomittiin maaliskuussa 2009 liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, vammantuottamuksesta ja liikennepaosta 80 päiväsakkoon sekä maksamaan korvauksia hänen kolaroituaan toisen auton kanssa moottoritiellä. Paasilinna ajoi kiellettyyn ajosuuntaan. Vuonna 2012 tämän arveltiin johtuneen Paasilinnan aiemmin kärsimien epileptisten kohtausten aiheuttamasta näkökentän kapenemisesta.
Paasilinna sai lokakuussa 2009 aivoinfarktin ja samalla aivoverenvuodon, ja huhtikuussa 2010 hänet siirrettiin hoitokotiin. Keväällä 2011 Paasilinnan vointi koheni, mutta entiselleen hänen ei enää odotettu palaavan. Hän asui sairaalahoidon jälkeen hoivakodissa. Huhtikuussa 2012 kerrottiin Paasilinnan toipuneen niin hyvin, että hän oli pystynyt kirjoittamaan ja oli tehnyt hoitokodissa 80-sivuisen luonnoksen uudesta kirjasta.
Arto Paasilinna kuoli 15. lokakuuta 2018 espoolaisessa hoitokodissa 76-vuotiaana.
Teokset
Romaanit
36 romaania:
Muut teokset
Kootut teokset
Elokuvat
Listassa ovat elokuvat ja tv-sarjat, jotka pohjautuvat Arto Paasilinnan romaaneihin. Lisäksi itse kirjailijasta on tehty dokumentteja, jotka eivät ole tässä listassa.
Jäniksen vuosi (1977, Risto Jarva)
Onnellinen mies (1979, Hannu Kahakorpi, tv-elokuva)
Natalia (1979, Matti Kassila)
Ulvova mylläri (1982, Jaakko Pakkasvirta)
Hirtettyjen kettujen metsä (1986, Jouko Suikkari, tv-elokuva)
Suloinen myrkynkeittäjä (1995, tv-sarja, Ere Kokkonen)
Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996, Ere Kokkonen)
Hurmaava joukkoitsemurha (2000, Ere Kokkonen)
Kymmenen riivinrautaa (2002, Ere Kokkonen)
Le lièvre de Vatanen (2006, Marc Rivière)
Neitosten karkuretki (2012, Hannu Peltomaa)
Kuunnelmat
Isoisää etsimässä : 5-osainen kuunnelma, ohjaus: Arto Paasilinna ja Rauni Ranta (1978)
Juttukaveri : kuunnelma, ohjaus: Tuija Rovamo (1980)
Hirtettyjen kettujen metsä : 6-osainen kuunnelma, ohjaus: Rauni Ranta (1985)
Radioteatteri esitti vuonna 2012 Arto Paasilinnan 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kuunnelmasovitukset teoksista Onnellinen mies ja Operaatio Finlandia.
Palkinnot
Jussi-palkinto 1978, käsikirjoitus A. P., Kullervo Kukkasjärvi, Risto Jarva (Jäniksen vuosi)
Kirjaviisas-veistos vuonna 1988
Air Inter -kirjallisuuspalkinto vuonna 1989 (Jäniksen vuosi)
Pro Finlandia -mitali vuonna 1993 kirjasta Jäniksen vuosi
Giuseppe Acerbi -kirjallisuuspalkinto vuonna 1994 (Jäniksen vuosi)
Koivu ja tähti -henkilö vuonna 1999
Pro Tapiola -palkinto vuonna 2002
Yksityiselämä
Paasilinna oli vuodesta 1972 naimisissa Terttu Annikki Paasilinnan (o.s. Kasper) kanssa. Hänellä on kaksi poikaa aiemmasta avioliitosta (1963–1967) Hilkka Onerva Nousun kanssa.
Lähteet
Jouni K. Kemppainen: Onnellinen mies – kirjailija Arto Paasilinnan elämä. Espoo: Paasilinna, 2012
Viitteet
Aiheesta muualla
Suomalaiset kirjailijat
Pro Finlandia -palkitut
Jussi-palkinnon saajat
Suomalaiset päätoimittajat
Suomalaiset kolumnistit
Vuonna 1942 syntyneet
Vuonna 2018 kuolleet
Seulonnan keskeiset artikkelit |
58 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Aino%20R%C3%A4s%C3%A4nen | Aino Räsänen | Aino Alina Räsänen (o.s. Heikkinen; 23. lokakuuta 1910 Nakkila – 14. syyskuuta 1995 Siilinjärvi) oli suomalainen kirjailija.
Räsäsen 1940-luvulta 1970-luvun lopulle kirjoittamista Helena-kirjoista on otettu toistakymmentä painosta, sarjan ensimmäisestä romaanista Soita minulle, Helena peräti 26 painosta. Sarjan 12 romaania painettiin yhteensä yli miljoona kappaletta.
Räsänen kirjoitti kirjojen lisäksi myös lehtikirjoituksia ja pakinoita. Varsinaiselta ammatiltaan hän oli opettaja: hän valmistui Jyväskylän seminaarista vuonna 1931 ja toimi opettajana vuoteen 1941 asti. Hän oli vuodesta 1934 naimisissa maanviljelijä Toivo Räsäsen kanssa ja asui suurimman osan elämästään Maaningalla.
Kirjat
Soita minulle, Helena! (1945) (Elokuvasovitus Soita minulle, Helena! 1948. Ohj. Hannu Leminen.)
Olen odottanut sinua (1947)
Onnen kanssa piilosilla (1948)
...ja Helena soittaa. Junkkerin perheen vaiheita (1950) (Elokuva ... ja Helena soittaa 1952. Ohj. Lasse Pöysti.)
Kartano odottaa isäntää (1951)
Näkemiin, Helena (1953) (Elokuva Näkemiin Helena 1955. Ohj. Lasse Pöysti)
Pää pystyyn, Helena (1955) (Elokuva Pää pystyyn Helena 1957. Ohj. Esko Töyri)
Päivi, Helenan tytär (1957)
Tuulenpesä (1958)
Helena ja Etelän tyttö (1959)
Tyttö ja länsimyrsky (1960)
Tuuli vei, tuuli toi (1962)
Nuotio palaa (1963)
Helena ei tottele (1964)
Katariina ja Anu-Riikka (1965)
Leikki leikkinä ja henki pois (1966)
Helenan suku (1967)
Muuttolintu (1968)
Helenan terveiset (1969)
Annika tulee kaupunkiin' (1971)
Kartanon musta majuri (1972)
Helenan askeleissa (1974)
Kohti suurta seikkailua (1974) (Kuvitus: Helga Sjöstedt)
Eevastiina (1976)
Helenan muisto (1978)
Sirpale onnea'' (1980)
Lähteet
Aiheesta muualla
Aino Räsäsen muistokirjoitus Helsingin Sanomissa.
Aino Räsänen: Näkemiin, Helena! – Koe nuoren sukupolven kaukokaipuu Yle 101 Kirjaa
Yle.fi: Helena-elokuvista kiitetyimmät syntyivät Pöystin ohjauksessa
Suomalaiset kirjailijat
Pakinoitsijat
Vuonna 1910 syntyneet
Vuonna 1995 kuolleet |
59 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Arabian%20kieli | Arabian kieli | Arabia (arabiaksi اللغة العربية) on seemiläinen kieli, jota puhuu äidinkielenään yli 300 miljoonaa ihmistä etenkin Arabian niemimaalla ja muualla Lähi-idässä sekä Pohjois-Afrikassa. Se on maailman viidenneksi tai neljänneksi puhutuin kieli. Lisäksi arabiaa käyttää lähes kaksi miljardia muslimia päivittäisissä rukouksissaan. Arabia jakautuu standardiarabiaan ja lukuisiin alueellisiin kieliin, joista osa poikkeaa toisistaan huomattavan paljon. Standardiarabiaa käytetään kirjallisuudessa ja virallisissa yhteyksissä, mutta kukaan ei puhu sitä. Arabiaa kirjoitetaan 28 perusmerkistä koostuvalla aakkostolla oikealta vasemmalle.
Asema
Arabiaa puhuu äidinkielenään maailmassa yli 300 miljoonaa ihmistä. Arabimaiden lisäksi se on enemmistökieli Afrikan Tšadissa sekä vähemmistökieli esimerkiksi Afganistanissa, Israelissa, Iranissa ja Nigeriassa. Lisäksi yli puolitoista miljardia muslimia käyttää arabiaa päivittäisissä rukouksissaan. Arabiasta tuli vuonna 1974 Yhdistyneiden kansakuntien kuudes virallinen kieli.
Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2020 lopussa 34 282 henkilöä, joiden äidinkieleksi oli rekisteröity arabia. Vuonna 2020 arabia oli Suomen kolmanneksi puhutuin vieras kieli venäjän ja viron jälkeen. Vuonna 2016 arabia nousi kolmanneksi suurimmaksi vieraskieleksi somalin ja englannin ohi. Arabian puhujia oli Suomessa vuonna 2016 21 783.
Virallinen asema maittain
Historia
Arabia kuuluu afroaasialaisen kielikunnan seemiläisiin kieliin yhdessä esimerkiksi heprean kanssa. Vanhin säilynyt arabiankielinen kirjoitus on 300-luvulta jaa. peräisin oleva kaiverrus Syyrian aavikolta. Arabit alkoivat kirjoittaa rikasta suullista perinnettään muistiin järjestelmällisesti kuitenkin vasta 800-luvulla. Arabiasta tuli islamin leviämisen myötä pyhä kieli ja Koraanin arabiasta tyylikkään arabian malli myös muille kuin arabeille.
Arabien ekspansion seurauksena arabian kieli levisi laajoille alueille Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään ja syrjäytti entiset valtakielet kuten aramean, koptin kielen ja kreikan. Espanja ja Persia säilyttivät omat kielensä arabivallasta huolimatta, mutta näissäkin maissa kieliin lainattiin arabiankielisiä sanoja etenkin hallinnon ja tieteen aloilla. Nykyarabian katsotaan syntyneen 1800-luvulla.
Kirjakieli ja useat puhekielet
[[Kuva:Arabic Varieties Map.svg|thumb|upright=1.35|Kartta arabian murteista.
Yhden ainoan kielen sijaan arabia on kattotermi useille paikallismurteille, jotka poikkeavat niin paljon toisistaan, että eri alueiden puhujat eivät aina ymmärrä toisiaan. Eroja on sekä sanastossa, ääntämisessä että kieliopissa. Puhekielen murteista käytetään nimitystä ammiya (puhekieli). Fusha eli moderni standardiarabia kehittyi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Fushaa käytetään kautta arabimaailman yhteisenä kirjoitettuna kielenä.
Standardiarabian ja puhekielen ero on johtanut siihen, että arabit elävät diglossiassa eli käyttävät saman kielen eri muotoja eri yhteyksissä. Murteita käytetään puhekielenä, mutta kirjoitetussa viestinnässä käytetään fushaa. Sitä käytetään kirjoitettuna ja osin myös puhuttuna yleiskielenä tiedotusvälineissä, kouluissa, kirjallisuudessa, lainsäädännössä ja tieteessä.
Koska standardiarabia ei ole kenenkään äidinkieli, arabiaa puhuvat ovat joutuneet tilanteeseen, jossa esimerkiksi kirjallisuutta on niukasti saatavilla varsinaisesti omana pidetyllä kielellä eli puhutulla murteella. Jos arabi käyttäisi fushaa puheessa, se herättäisi ihmetystä. Sen sijaan on luonnollista, että henkilö puhuu fushaa, jos arabia ei ole hänen äidinkielensä.
Länsimaissa katsotaan, että on vielä kolmas arabian kielen tyyppi, nimittäin Koraanissa esiintyvä klassinen arabia. Arabimaailmassa tätä eroa ei tehdä. Siellä katsotaan, että fusha on sama asia kuin Koraanin kieli tai muodostaa ainakin sen kanssa jatkumon. Todellisuudessa eroja on paljon sekä sanastossa että kieliopissa, joka fushassa on yksinkertaisempi. Syntyperäiset arabian puhujat eivät enää täysin ymmärrä Koraanin kieltä. Lännessä onkin arveltu, että fushan rinnastaminen klassiseen arabiaan on ollut keino siirtää Koraanin kielen arvostusta myös standardiarabiaan.
Neljäskin kielimuoto on olemassa, sillä koulutetut arabit voivat käyttää yhteisenä puhekielenään fushan ja tavallisen puhekielen sekoitusta.
Kirjakielen lisäksi Egyptin murteella on merkitystä arabien yhteisenä kommunikaatiovälineenä. Tämä johtuu Egyptin merkittävästä asemasta koko arabimaailman populaarikulttuurituotannossa – esimerkiksi egyptiläisiä elokuvia katsotaan laajalti maan rajojen ulkopuolella. Egyptissä myös puhekielisellä teatterilla on pitkät perinteet, vaikka kaunokirjallisuus laaditaankin arabialaisella kielialueella lähes yksinomaan kirja-arabiaksi.
Kirjoitusjärjestelmä
Arabiaa kirjoitetaan arabialaisen kirjaimistoon perustuvalla 28 merkistä koostuvalla arabian aakkostolla. Aakkosilla on neljä eri kirjoitusmuotoa: itsenäinen muoto, aloitusmuoto, keskimuoto ja lopetusmuoto, joita käytetään riippuen siitä, missä kohden sanaa ne esiintyvät. Kirjoitussuunta on oikealta vasemmalle ja ylhäältä alas. Kirjoituksessa merkitään konsonantit, puolivokaalit ja pitkät vokaalit. Lyhyet vokaalit merkitään vain poikkeustapauksissa, kuten oppikirjoissa, lastenkirjoissa ja Koraanissa. Lyhyiden vokaalien ääntämys vaihteleekin suuresti murteesta toiseen, ja egyptinarabian murteissa konsonattien ج sekä ق ja غ ääntämys vaihtelee.
Kirjaimia on tapana jakaa aurinko- ja kuukirjaimiksi ääntämiskohdan mukaan. Aurinkokirjaimet ääntyvät suun etuosassa. Näillä on merkitys äänteiden assimilaation kannalta. Isoja ja pieniä kirjaimia ei arabiassa ole erikseen.
Luettelo kirjaimista
Luettelo modernin standardiarabian kirjaimista itsenäisinä. Sanan alussa, keskellä tai lopussa ne ovat erimuotoisia. Arabiankielisen tekstin translitterointi latinalaisiin kirjaimiin on vakiintumatonta. STT on antanut ohjeita sanojen siirtämisestä englannin kielestä suomen kieleen. Wikipediassa on myös annettu ohjeita sanojen transkriboinnista.
Diakriiteistä fatḥatan, kasratan ja ḍammatan esiintyvät vain sanan lopussa ja toimivat ainoastaan akkusatiivin, nominatiivin ja genetiivin sijapäätteinä.
Alif-aakkosella () ei ole täysin itsenäistä äännearvoa, vaan se vaihtelee riippuen muista asioista kuten ylimääräisistä merkeistä. Vokaalimerkkinä se merkitsee pitkää /a:/-vokaalia. Sanan alussa se merkitsee sanan alkamista vokaalilla. Alifin yläpuolella oleva hamza () tarkoittaa vokaalin olevan tai , alapuolella oleva hamza () taas . Jos sananalkuisessa alifissa ei ole hamzaa, vokaali voi olla mikä tahansa, mutta se elidoituu pois, kun edeltävä sana päättyy vokaaliin; tätä voidaan joskus merkitä erityisellä alif waslalla (). Sananalkuista pitkää vokaalia merkitään alif maddalla ().
Lyhyitä vokaaleja ei tavallisessa kirjoituksessa merkitä lainkaan, ellei se ymmärtämisen kannalta ole merkittävää. Pitkät vokaalit kuitenkin merkitään: alifilla (), yaalla () ja wāwilla (). Hamzaa () ei aina pidetä aakkosena lainkaan.
Diakriitit
Perusaakkoston lisäksi käytetään eri murteissa ja ortografioissa vaihtelevasti lisämerkkejä eri tarkoituksiin.
Hamza äännetään glottaaliklusiilina. Se voi esiintyä yksinään (), wāwin tai pisteettömän yān yläpuolella tai alifin ylä- tai alapuolella.
Välimerkit
Klassinen arabia ei tunne välimerkkejä, mutta niitä on nykykielessä käytössä, ja pitkälti ne ovat eurooppalaisista kielistä muunneltuina lainattuja.
Sanojen muodostus
Arabian sanat muodostetaan seemiläisille kielille tyypillisesti yleisimmin kolmesta juurikonsonantista, jotka määrittävät sanan yleisemmän merkityksen, sekä vokaaleista koostuvasta osasta, joka antaa sanalle kieliopillisen merkityksen. Esimerkiksi sanajuuri k-t-b yhdistettynä vokaaleihin i-ā tuottaa sanan kitāb, 'kirja', ja sama sanajuuri yhdistettynä vokaaleihin ā-i tuottaa sanan kātib, 'kirjoittaja' eli 'kirjuri'.
Äännerakenne
Puhuttua standardiarabiaa käytetään lähinnä uutislähetyksissä ja puheissa sekä muissa muodollisissa yhteyksissä. Muissa tilanteissa arabian puhujat käyttävät lähes yksinomaan omia murteitaan.
Vokaalit
Standardiarabiassa on kolme vokaalia, , jotka voivat esiintyä pitkinä tai lyhyinä. Näiden lisäksi on kaksi diftongia, . Vokaaleissa esiintyy murteesta toiseen hyvin suurta vaihtelua, ja standardiarabiassakin niiden tarkka äännearvo vaihtelee ympäröivien konsonanttien perusteella.
ääntyy takaisempana emfaattisten konsonanttien sekä konsonanttien läheisyydessä; eräissä murteissa myös konsonanttien läheisyydessä. Useimpien muiden konsonanttien läheisyydessä se ääntyy etisempänä .
Konsonantit
Emfaattisiksi kutsutut konsonantit ääntyvät faryngaalistuneina eli kieli lähempänä nielua.
Marginaalifoneemi esiintyy ainoastaan sanassa ’Jumala’; jos sitä edeltää vokaali , se ääntyy kuitenkin , esimerkiksi ’Jumalan nimeen’.
Kielioppi
Lauseet
Arabian kielessä lauseet jakantuvat nominaalilauseisiin ja verbaalilauseisiin. Nominaalilauseet ovat sellaisia, joissa ei ole verbiä. Näiden käännöksissä vastaavasti käytetään olla-verbiä, jota arabiassa ei yleisesti ottaen käytetä. Verbaalilauseet alkavat jollain verbillä.
Verbit
Arabian verbit taipuvat säännöllisesti. Aikamuotoja on kaksi: perfekti ja imperfekti. Perfekti muodostetaan jälkiliitteillä, ja sillä ilmaistaan mennyttä aikaa. Imperfekti muodostetaan etuliitteillä, ja sillä ilmaistaan nykyhetkeä tai tulevaisuutta. Muita verbimuotoja ovat käskytavat, aktiivin ja passiivin partisiipit sekä verbisubstantiivi. Verbien moduksia on varsinaisesti neljä: indikatiivi, imperatiivi, subjunktiivi ja jussiivi. Verbit taipuvat kolmessa persoonassa, kolmessa luvussa (yksikkö, kaksikko ja monikko) ja kahdessa suvussa. Klassisessa arabiassa ensimmäisen persoonan sukua tai kaksikkoa ei ole, ja nykymurteista kaksikko on kadonnut. Klassisessa arabiassa on myös passiivimuotoja.
Nominit
Klassisessa arabiassa substantiivien sijamuotoja ovat nominatiivi, genetiivi ja akkusatiivi. Nykymurteissa substantiiveja ei enää taivuteta sijamuodoissa. Pronominit esiintyvät sekä jälkiliitteinä että itsenäisesti.
Substantiiveilla on kaksi sukua, maskuliini ja feminiini. Näihin liittyvät adjektiivit noudattavat pääsanan sukua ja lukua. Feminiiniin viittaavat äännetty a-pääte sekä kahdella pisteellä merkitty ha-kirjain sanan lopussa.
Substantiiveilla on sekä epämääräinen että määrätty muoto, joista jälkimmäistä käytetään arabiassa enemmän kuin esimerkiksi indoeurooppalaisissa kielissä. Epämääräisen muodon tunnus on nunaatio eli n-äänteen lisääminen sanan loppuun. Määrätyssä muodossa on yleensä al-etuliite.
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Wikipedian ohje transkriboinnista
Hannu Reime: Viikon kieli: Arabia. Ylen 10.2.2006.
Aishi Zidan: Arabian kieli siivitti kansannousuja. Helsingin Sanomat 1.5.2011.
Seulonnan keskeiset artikkelit |
60 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Adult%20contemporary%20music | Adult contemporary music | AC () on formaattiradioihin liittyvä käsite, jolla tarkoitetaan pop- ja rockmusiikkia ”aikuiseen makuun”; ei kovaa rockia.
Hot AC on genre, joka sisältää nopeatempoisia aikuishittejä uutuuksista kymmenen vuotta vanhoihin kappaleisiin. Formaattikuvailu ja musiikki ovat paljon lähempänä AC:tä kuin CHR:ää.
MOR (middle of the road) on ei-rock-tyylisiä pophittejä, jotka ovat yleensä 15–45 vuotta vanhoja. Sisältää jotain soft AC -musiikkia; eli yleisesti sanoen tämä on ”aikuisstandardi”.
Populaarimusiikki |
62 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Anni%20Polva | Anni Polva | Anni Kyllikki Polva (oik. Polviander, o.s. Heinonen; ) oli suomalainen kirjailija. Hänet tunnetaan erityisesti Tiina-kirjoista, jotka ilmestyivät vuosina 1956–1986.
Varhainen elämä
Polva syntyi Pietarissa Venäjällä, mutta asui lapsuutensa, nuoruutensa ja opiskeluaikansa Tampereella. Hän työskenteli kirjanpitäjänä, tarjoilijana ja kutojana. Avioiduttuaan Unto Polvianderin kanssa vuonna 1938 hän muutti Turkuun, missä asui kuolemaansa saakka. Omaelämäkerrallinen teos Elettiin kotirintamalla kertoo kirjailijan muutosta Turkuun ja sotavuosista.
Ura
Polva kirjoitti niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin kirjoja. Hän kirjoitti urallaan 106 kirjaa. Hänen kirjojaan on myyty lähes kolme miljoonaa kappaletta, joista Tiina-kirjojen osuus on yli miljoona kappaletta.
Vuonna 2000 Polva sai Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon. Lisäksi hän sai Tiina-kirjoistaan kolme Plättä-palkintoa. Polva oli ensimmäinen, jolle palkinto myönnettiin. Vaikka Polva saikin tunnustusta monelta taholta, hän arvosti korkeimmalle juuri Plättä-palkinnon, koska sen olivat kirjastoa käyttävät lapset hänelle äänestäneet.
Lounais-Suomen kirjailijat ry on jakanut vuodesta 2007 joka toinen vuosi Anni Polva -palkintoa kirjasarjassa ilmestyneelle lasten- tai nuortenkirjalle.
Tuotanto
Tiina-sarja
Tiina (1956)
Tiina aloittaa oppikoulun (1957)
Tiina kesälaitumilla (1958)
Tiina toimii (1959)
Tiina ei pelkää (1960)
Tiinalla on hyvä sydän (1961)
Tiina epäilee Juhaa (1962)
Tiina seikkailee (1963)
Tiina on aina Tiina (1964)
Tiinan uusi ystävä (1965)
Tiina saa ehdot (1966)
Tiinastako näyttelijä (1967)
Tiinaa harmittaa (1968)
Tiinalla on hauskaa (1969)
Tiinaa ei ymmärretä (1970)
Tiinan ampiaiskesä (1971)
Tiinaa tarvitaan (1972)
Tiina joutuu sairaalaan (1973)
Tiinakin ratsastaa (1974)
Tiina ottaa vastuun (1976)
Tiinalle otetaan pikkusisko (1978)
Tiina ei löydä Tinttamaria (1979)
Tiina saa suukon (1980)
Tiina eksyy (1981)
Tiina etsii juuriaan (1982)
Älä itke, Tiina (1983)
Tiina ja vieras poika (1984)
Tiina vauhdissa (1985)
Taitaa olla rakkautta, Tiina (1986)
Muut lasten- ja nuortenkirjat
Me tytöt (1946)
Kaatunut penkki (1951)
Maija panee tuulemaan (1954)
Leena ja kaksoset (1962)
Marjuli (1965)
Mikko ja Mökö (1971)
Juppe nuuski (1971)
Ei, sanoi Hantti (1972)
Minttu tahtoo koiran (1973)
Pimpe karkaa (1974)
Varokaa pojat, Kaisa tulee (1975)
Sami löytää taikasolmun (1975)
Samin satukynä (1976)
Kaisa tykkää Rikasta (1976)
Kaisa kiipeää katolle (1977)
Inkku ja varpunen (1977)
Saarallakin on taikasolmu (1978)
Kivoja kavereita. Lue ja kirjoita (1978)
Pata päässä (1979)
Minna, Jonne ja Vinku (1979)
Satusaappaat ja Nappi (1980)
Timppa ja hännätön kissa (1981)
Nopeasti karkuun, Kalle (1981)
Sammakko nieli herhiläisen (1982)
Joni saa oman Ransun (1984)
Ransusta tulee sankari (1986)
Hanna-Leena (1987)
Uskallat kai, Hanna-Leena (1989)
Sotkua kerrakseen, Hanna-Leena (1990)
Taidat uhota, Hanna-Leena (1992)
Aikuisten romaanit
Rakasta minua hiukan (1945)
Anna suukko, kultaseni (1946)
Tuletko aviomiehekseni (1947)
Oletko sinäkin lemmensairas (1948)
Sinä olet minun (1949)
Kelpaanko sinulle (1950)
Varo rakkautta (1951)
Otan sinut, äkäpussi (1952)
Minäkö muka mustasukkainen (1953)
Vihaan hameväkeä (1954)
Rakkaus rasittaa (1955)
Mieheni on uskoton (1956)
Etsin miestä itselleni (1957)
Sinäkö se olitkin (1958)
Kumman teistä otan (1959)
Et edes huomaa minua (1960)
Rakkautta ja kaalintaimia (1961)
Voi noita miehiä (1962)
Päävoittona mies (1963)
Otan sinut vaikka väkisin (1964)
Rakkaus ajaa ojaan (1965)
En rakastu kiusallakaan (1966)
Älä leiki lemmellä (1967)
Älähän pyristele, kultaseni (1968)
Odotahan mokoma (1969)
Vanha suola janottaa (1970)
Isoa miestä lapsettaa (1971)
Olen saanut tarpeekseni (1972)
Vihellä minulle, Viki (1973)
Minulla ei ketään (nimellä Kyllikki Heino, 1973)
Tule ja puserra (1974)
Ne rakkaat miehet (1975)
Kumpi vei sydämeni (1976)
Anna mun kaikki kestää (1977)
Taisin erehtyä ovesta (1978)
Nyt lähden minä (1979)
Penni ajatuksistasi (1980)
Älähän änkee (1981)
Elettiin kotirintamalla (1981)
Aina sattuu ja tapahtuu (1982)
Kun olin pieni (1986)
Joulumuisto (Gummerus) (1986)
Hyvästi lapsuus (1987)
Antaa soittaa (1988)
Ota minut mukaasi (1993)
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Suomalaiset kirjailijat
Suomalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat
Vuonna 1915 syntyneet
Vuonna 2003 kuolleet |
63 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Antiikki | Antiikki | Antiikki eli vanha aika on aikakausi erityisesti kreikkalaisessa ja roomalaisessa historiassa, noin 800 eaa. – 500 jaa.
Antiikin ajaksi kutsutaan muinaisen Kreikan ja Rooman suuruuden aikaa. Ajanjaksoa on pidetty merkittävänä, koska on katsottu, että länsimainen sivistys ja yhteiskunta juontavat juurensa tuosta ajasta. Muun muassa monet keksinnöt, tavat, arvostukset ja tyylit ovat joko antiikin kreikkalaisten tai roomalaisten luomia tai heidän kauttaan länsimaiseen kulttuuriin omaksuttuja. Antiikista ovat peräisin myös latinalaiset aakkoset – foinikialaisilta peräisin oleva kirjaimisto kehittyi kreikkalaisten ja roomalaisten muokkaamana niin sanotuksi latinalaiseksi kirjaimistoksi, joka on käytössä useimmissa länsimaissa, myös Suomessa.
Klassisella tai klassillisella kulttuurilla tarkoitetaan yleensä erityisesti antiikin ajan kulttuuria.
Antiikintutkimus on poikkitieteellinen antiikkia tutkiva tieteenala, johon kuuluvat muun muassa klassillinen filologia ja klassillinen arkeologia.
Kreikkalainen antiikki
Antiikin Kreikkaa on pidetty eurooppalaisen sivistyksen kehtona. Kreikkalainen kulttuuri perustui monilta osin aikaisempien korkeakulttuurien, esimerkiksi egyptiläisten ja foinikialaisten luomalle perinnölle.
Roomalainen antiikki
Rooman valtakunta alkoi laajentuessaan dominoida antiikin maailmaa. Se paitsi loi omia kulttuurimuotojaan (muun muassa kristinusko, roomalainen laki), myös välitti antiikin kreikkalaista kulttuuria edelleen keskiajalle ja uudelle ajalle.
Aihepiireittäin
Filosofia
Klassinen kreikkalainen filosofia suuntautui ennen kaikkea inhimilliseen järkeen, hyveisiin, kyselemällä tehtyyn tutkimukseen ja asioiden perusteiden etsintään. Se perustui kreikkalaisiin ihanteisiin, joissa tärkeintä oli hyveen kehittäminen ja hyvä elämä kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa, poliksessa.
Kreikkalainen filosofia laski pohjan modernille tieteelle ja filosofialle monilla tavoilla. Varhaisesta kreikkalaisesta filosofiasta kulkevat selkeät katkeamattomat linjat varhaiseen islamilaiseen filosofiaan, keskiajan filosofiaan, renessanssiin, valistusaikaan ja nykyajan kriittisiin tieteisiin.
Kirjallisuus
Antiikin kirjallisuuden alkuvaihetta aina hellenistisen kauden alkuun saakka kuvaa vahva suullinen perinne ja se, että kirjallisuus oli tarkoitettu pitkälti esitettäväksi. Antiikin varhaisinta kirjallisuutta ja samoin länsimaisen kirjallisuuden alkua edustavat Homeroksen runoelmat, jotka kirjoitettiin ylös suhteellisen varhain kreikkalaisen kirjaimiston kehittämisen jälkeen, todennäköisesti 700-luvulla eaa. Kreikan klassisella ajalla (noin 508–323 eaa.) ja Rooman klassisella ajalla (noin 80 eaa. – 14 jaa.) syntyivät monet suuret teokset, jotka ovat edelleen homeerisen kirjallisuuden ohella länsimaisen kirjallisen kulttuurin ytimessä. Kreikkalainen kirjallisuus vaikutti merkittävästi roomalaisen kirjallisuuden syntyyn.
Musiikki
Musiikilla oli kreikkalaisessa kulttuurissa keskeinen asema ja joitain katkelmia kreikkalaisesta musiikista nuottikirjoituksena on säilynyt nykyaikaan asti. Musiikilla oli keskeinen osa kreikkalaisessa koulutuksessa ja pojille opetettiin musiikkia kuudesta ikävuodesta eteenpäin. Antiikin pääsävellyslajit olivat doorinen, fryyginen ja lyydinen. Doorinen oli vakavahko asteikko, lyydinen pehmeä ja nautinnollinen, fryyginen intohimoinen. Asteikot soitettiin ylhäältä alas.
Tiede
Antiikin tieteen historia liittyy läheisesti antiikin filosofian historiaan, koska useimmat tieteet eivät olleet vielä tuolloin erkaantuneet filosofiasta, vaan ne luettiin sen osaksi. Antiikin tieteen tunnuspiirteitä ovat instituutiomaisuus, teoreettisuus yhdistettynä filosofiseen pohdiskeluun uskonnoista ja mytologioista riippumatta.
Urheilu
Antiikin kulttuurissa urheilulla oli merkittävä rooli. Urheileminen oli kreikkalaisille itsestäänselvyys ja hyve. Liikkumattomuutta pidettiin sivistyksen puutteena ja sopusuhtainen lihaksikas keho oli osa kreikkalaista kauneusihannetta. Urheilulla oli myös tärkeä osa sotaväen kunnon ylläpitämisessä. Urheilu oli kreikkalaisia yhdistävä tekijä sen uskonnollisen ulottuvuuden kautta. Urheillessaan kreikkalainen palveli jumalia ja teki heille kunniaa, ja suurimmat urheilukisat pidettiinkin tärkeimpien uskonnollisten juhlien yhteydessä.
Kirjallisuutta
Lähteet
Aiheesta muualla
Antiikin historiaa vanhojen opetuskuvataulujen kertomana
Seulonnan keskeiset artikkelit |
65 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Auto-Tune | Auto-Tune | Auto-Tune on Antares Audio Technologiesin valmistama, äänitysstudioissa käytettävä, pääasiassa laulussa esiintyvien sävelkorkeuden epätarkkuuksien korjaamiseen tarkoitettu tietokoneohjelma. Auto-Tune pystyy prosessoimaan muutakin materiaalia kuin laulua, mutta kuitenkin vain yksiäänistä signaalia, jonka sävelkorkeus on helposti tunnistettavissa digitaalisesti.
Auto-Tune virittää käsiteltävän signaalin käyttäjän määrittelemän sävelasteikon mukaisesti. Käyttäjän on myös mahdollista piirtää haluamansa sävelkulku, johon käsiteltävä materiaali viritetään. Muita säädettäviä parametreja ovat muun muassa herkkyys, reagointinopeus ja vibrato. Auto-Tune on saatavana myös erillisenä, ilman tietokonetta toimivana laitteena, käytettäväksi esimerkiksi live-esiintymisten yhteydessä.
Myös monet muut valmistajat ovat kehittäneet erilaisia virekorjaukseen tarkoitettuja ohjelmia ja laitteita. Näistä esimerkiksi Melodyne osaa korjata ja manipuloida myös moniäänisen signaalin virettä ja sävelkorkeutta. Englanninkielinen yleisnimitys tämänkaltaisille sovelluksille on "pitch corrector", ja niiden käyttämästä tekniikasta käytetään yleisnimitystä "pitch correction". Puhekielessä termiä "autotune" käytetään usein viittaamaan virekorjaukseen huolimatta siitä, millä ohjelmistolla tai laitteella efekti on toteutettu.
Normaaliasetuksille säädetyn Auto-Tunen käyttöä on vaikeaa havaita valmiista musiikkikappaleesta, kunhan korjauksen määrä pysyy kohtuullisena. Tarpeeksi vahva virekorjaus voi tehdä laulusta steriilin ja konemaisen.
Virekorjausta hyödynnetään toisinaan myös efektiluonteisesti, jolloin ääriasetuksilla saavutetaan luonnottoman nopeat ja tarkat siirtymät eri sävelkorkeuksien välillä. Ensimmäinen edellä kuvattua efektitekniikkaa hyödyntänyt suuren yleisön tietoisuuteen noussut kappale oli Cherin vuonna 1998 julkaistu kappale "Believe".
Lähteet
Aiheesta muualla
Antares Audio Technologiesin kotisivu
Mari Koppinen: Lähes kaikkea musiikkia korjataan nykyään Auto-Tunella. Helsingin Sanomat 23.1.2012.
Musiikkiohjelmistot
Musiikkilaitteet
Seulonnan keskeiset artikkelit |
67 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Algoritmi | Algoritmi | Algoritmi on yksityiskohtainen kuvaus tai ohje siitä, miten tehtävä tai prosessi suoritetaan; jota seuraamalla voidaan ratkaista tietty ongelma. J.G. Brookshearin määritelmän mukaan algoritmi koostuu järjestyksessä olevista, yksiselitteisistä toiminnoista jotka voidaan suorittaa ja jotka määrittelevät lopputulokseen johtavan prosessin.
Algoritmin käsite ja historia
Algoritmien tutkimus alkoi matematiikan aiheena ja algoritmit ovat tietojenkäsittelytieteessä keskeinen käsite. Epämuodollisesti algoritmi on joukko askeleita, joka määrittää miten tehtävä suoritetaan. Esimerkiksi on olemassa algoritmeja ruuanlaittoon (reseptejä), ohjeet paikan löytämiseen kaupungissa (suuntaohjeet), pesukoneen käyttöön (käyttöohjeet), musiikin soittamiseen (nuottikirjoitus) ja taikatemppujen suorittamiseen.
Algoritmeja ovat jo nekin koulun alaluokilla opetetut menetelmät (allekkain kertomisesta ja jakokulmassa jakamisesta), joilla mitkä tahansa luvut voidaan kertoa tai jakaa keskenään, mutta toisinaan termillä on tarkoitettu nimenomaan Eukleideen algoritmia kahden kokonaisluvun suurimman yhteisen tekijän etsimiseksi. Nykyisin algoritmin käsite kuitenkin liittyy ennen kaikkea tietokoneiden ohjelmointiin ja tietojenkäsittelytieteeseen, joissa niillä on erityisen suuri merkitys etenkin tietorakenteiden yhteydessä.
Universaalia Turingin konetta on käytetty määrittelemään mitä on mahdollista ratkaista laskennallisesti: kun jokin ongelma ei ole ratkaistavissa universaalilla koneella se ei ole ratkaistavissa laskennallisesti lainkaan.
Churchin–Turingin teesi ehdottaa, että algoritmi on vastaava kuin Turingin kone.
On väitetty, että Churchin–Turingin teesi oli vain askel ymmärtämään algoritmeja, mutta että se ei ratkaissut ongelmaa mikä algoritmi on.
Algoritmeissa sekä tietokoneilla että ilman tietokonetta informaation käsittelyyn liittyy abstraktio todellisesta maailmasta: tietokoneelle valittu data on ongelman ratkaisun kannalta olennainen osa, jotta voidaan saada haluttu lopputulos.
Sana algoritmi tulee persialaisen matemaatikon ja tähtitieteilijän Muhammed ibn-Musa al-Khwarizmin nimestä. Al-Khwarizmi kirjoitti kirjan Kitab al jabr wa'l-muqābala, josta on peräisin sana "algebra".
Sana "algoritmi" ilmestyi vuonna 1957 Webster's New World Dictionary -sanakirjassa.
Ada Lovelace julkaisi vuonna 1843 kuvauksen ("Note G") askeleittain tehtävästä toimintojen sarjasta matemaattisen ongelman ratkaisemiseen, jota on kutsuttu ensimmäiseksi julkaistuksi algoritmiksi tietokoneelle.
Algoritminen periaate
Esimerkkinä algoritmista voidaan käyttää Eukleideen algoritmia suurimman yhteisen nimittäjän löytämiseen kahdelle luvulle. Kahdelle positiiviselle kokonaisluvulle m ja n voidaan löytää suurin yhteinen nimittäjä seuraavasti:
(etsi jakojäännös) Jaa m luvulla n ja aseta r jakojäännökseksi. (Tällöin 0 ≤ r < n).
(onko jakojäännös nolla?) Jos r on yhtä kuin nolla (r = 0), algoritmi päättyy; n on vastaus.
(vähennä) Aseta m arvoksi n (m ← n) ja n arvoksi r (n ← r) ja palaa ensimmäiseen askeleeseen.
Eukleides ei esittänyt algoritmiaan tässä muodossa, mutta tätä voidaan käyttää esimerkkinä algoritmien esitystavasta.
Algoritmin käsitteen määrittelyyn liittyy viisi ominaisuutta:
Äärellisyys: algoritmin on aina päätyttävä äärellisellä määrällä askeleita. Määrä voi olla suuri, mutta kuitenkin rajallinen.
Tarkkarajaisuus: algoritmin jokainen askel on oltava täsmällisesti määritelty. Toiminnot on kuvattava ilman monia tulkintoja jokaiselle tapaukselle.
Syötteet: algoritmilla on nolla tai useampia syötteitä eli alkuarvoja tai arvot päätellään dynaamisesti suorituksen aikana.
Tulosteet: algoritmilla on yksi tai useampi lopputuloste eli arvoja, jotka liittyvät syötteisiin.
Tehokkuus: algoritmin odotetaan olevan tehokas siten, että sen toiminnot ovat yksinkertaisia ja periaatteessa suoritettavissa rajallisella määrällä aikaa käyttäen kynää ja paperia.
Algoritmit riippuvat tietorakenteiden suunnittelusta ja tietyt algoritmit ja rakenteet ovat toisia tehokkaampia samaan tarkoitukseen. Kun algoritmin kuvauksen pitää olla riittävän tarkka ihmisen ymmärrettäväksi niin tietokoneohjelman pitää olla sopiva tietokoneen suoritettavaksi. Tietokone tarvitsee lisää informaatiota formaalilla kielellä, jolloin algoritmi toteutetaan jollakin ohjelmointikielellä.
Algoritmien analyysi
Algoritmien analyysi koskee pääasiassa algoritmin muisti- (tila) ja aikavaatimuksia (kompleksisuus). Muistivaatimuksien määrittelyyn käytettävät tekniikat ovat alijoukko aikavaatimuksen määrittelyyn käytettävistä. Algoritmin aikavaatimus määritetään ratkottavan ongelmajoukon koon funktiona.
Perinteisesti algoritmien analyysi koskee operaatioiden ja vaiheiden määrän laskemiseen, joka oli perusteltu tapa aikana, jolloin tietokone käytti enemmän aikaa operaation suorittamisee kuin muistihakuun. Nykyään suorituksen kustannus on merkittävästi pienempi kuin tiedon muistista hakemisen kustannus ja tämän seurauksena monien algoritmien suoritusaikaa hallitsee muistiviittausten määrä sekä välimuistihutien määrä. Tästä johtuen algoritmien suunnittelussa on otettava huomioon muistilatenssi.
Analyysissa voi usein keskittyä heikoimpaan suoritusaikaan eli pisimpään suoritusaikaan millä tahansa syötteellä. Heikoin suoritusaika on antaa ylärajan suoritusajalle. Tietyille algoritmeille heikoin tapaus tapahtuu usein. "Keskivertotapaus" voi olla karkeasti ottaen yhtä huono kuin heikoin. Myös suoritusajan kasvutahti on merkittävä.
Algoritmien suunnittelu
Algoritmi on menetelmä tietyn tehtävän suorittamiseen ja ollakseen hyödyllinen algoritmin on ratkaistava yleinen täsmällisesti määritelty ongelma. Algoritminen ongelma määritellään kuvaamalla tapaukset (instanssit), joissa sen on toimittava ja sen tuloste jonkin tapauksen suorittamisen jälkeen. Erottelu yleiseen ongelmaan ja ongelman tapaukseen on olennainen. Yleisen tapauksen tunnistaminen on ensimmäinen askel ratkaisemiseen.
Hyvällä algoritmilla on kolme haluttavaa ominaisuutta: oikeellisuus, tehokkuus sekä toteutuksen helppous. Kaikki ominaisuudet eivät ole aina yhtä aikaa saavutettavia. Tietorakenteen vaihtaminen ei vaikuta oikeellisuuteen, mutta se voi tarjota vaihtoehtoja ja vaikuttaa operaatioiden tehokkuuteen, jolloin suorituskyky voi parantua dramaattisesti. Haastavimmat ongelmat algoritmeissa liittyvät optimointiin, jolloin etsitään ratkaisua, joka maksimoi tai minimoi funktion.
Lakiasiat
Ohjelmistopatenttien käsittely on kiistanalaista, mutta patenttien laajentaminen algoritmeihin on tyrmätty. "Matemaattisia algoritmeja" ei ole voinut patentoida, mutta eräät ihmiset sijoittavat tietokoneohjelman toteuttaman algoritmin eri kategoriaan pohtiessaan patentoivuutta.
Muutamia algoritmeja
Hakualgoritmit
Lajittelualgoritmit
Valinta-algoritmit
Kryptografiset tiivistealgoritmit
Hajautusalgoritmit
Pakkausalgoritmit
Merkkijonohakualgoritmit
A*-algoritmi
FFT, nopea Fourier'n muunnos
Bresenhamin algoritmi
Dijkstran algoritmi
Myös äänen- ja kuvanpakkaukseen liittyvät koodekit käyttävät erilaisia algoritmeja.
Matemaattisia algoritmeja:
Eukleideen algoritmi
Eratostheneen seula
Neliöjuurialgoritmit
Newtonin menetelmä
Katso myös
Luettelo algoritmeista
Online-algoritmi
Kvanttialgoritmi
Asymptoottinen suoritusaika
Tiedonpakkaus
Videonpakkaus
Äänenpakkaus
Puheen pakkaaminen
Ultranopea kaupankäynti
Algoritmit viestinnässä
Koneoppiminen
Lähteet
Aiheesta muualla
Algorithm Encyclopedia of Mathematics
Kirjallisuutta
Brookshear, J. Glenn (1989). Theory of Computation: Formal Languages, Automata, and Complexity. Redwood City, California: Benjamin/Cummings Publish Company, Inc. ISBN 0-8053-0143-7.
Seulonnan keskeiset artikkelit |
69 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Alfred%20Hitchcock | Alfred Hitchcock | Alfred Joseph Hitchcock () oli englantilainen elokuvaohjaaja. Hän siirtyi 1939 Hollywoodiin, jossa hän teki useimmat merkittävimmistä elokuvistaan.
Hitchcockia pidetään jännityselokuvan mestarina (The Master of Suspense), jonka juonenkuljetus oli taidokasta. Hänen katsottiin olleen aikansa muodikkaimpia ja kokeilunhaluisimpia elokuvantekijöitä. Hitchcock ohjasi useita klassikkomaineen saaneita elokuvia, joiden tunnuspiirre on musta huumori.
Ranskalaiset elokuvateoreetikot nostivat vain viihdeohjaajana pitkään pidetyn Hitchcockin 1960-luvulla suureksi auteuriksi. Hitchcockin ainoa Oscar-palkinto on vuonna 1967 myönnetty Irving G. Thalbergin muistopalkinto.
Hitchcock on yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista elokuvaohjaajista. Hän julkaisi kaikkiaan yli 50 elokuvaa, joista huomattava osa on saanut klassikkomaineen. Hän tuli tutuksi myös menestyneiden televisiosarjojen Alfred Hitchcock esittää (1955–1962) ja The Alfred Hitchcock Hour (1962–1965) isäntänä. Edellistä on jopa pidetty yhtenä kaikkien aikojen parhaista televisiosarjoista. Vuonna 2002 MovieMaker-lehti nimesi Hitchcockin kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmaksi elokuvaohjaajaksi. Hitchcockia on sanottu ”kaikkien aikojen kuuluisimmaksi elokuvaohjaajaksi”.
Hitchcockin ura elokuvan parissa kesti noin kuusikymmentä vuotta. Hän aloitti elokuvauransa välitekstien suunnittelijana ja lavastajana vuonna 1919. Hän kokeili ohjaamista jo vuosina 1922 ja 1923, mutta hänen ohjaustyönsä tältä ajanjaksolta ovat suurelta osin kadonneet. Hitchcockin ensimmäinen täysin säilynyt ohjaustyö oli rikosdraamaelokuva The Pleasure Garden vuodelta 1925. Ensimmäinen varsinainen ”Hitchcock-elokuva” on vuoden 1926 elokuva Vuokralainen, ja sen myötä hänestä tuli arvostettu ohjaaja. Hitchcockin ”kultakautena” voidaan pitää vuosia 1951–1963, sillä tänä aikana ilmestyivät esimerkiksi Muukalaisia junassa, Vertigo – punainen kyynel, Mies joka tiesi liikaa, Psyko ja Linnut. 1960-luvun lopulla Hitchcock ohjasi useita epäonnistuneita elokuvia ja menetti suosiotaan. Vuoden 1972 elokuva Frenzy ja vuoden 1976 elokuva Perintö sen sijaan olivat menestyselokuvia.
Englanti (1899–1939)
Lapsuus ja nuoruus
Alfred Joseph Hitchcock syntyi sunnuntaina 13. elokuuta 1899 Leytonstonessa Lontoossa William ja Emma Jane Hitchcockin kolmantena ja nuorimpana lapsena. Isällä oli ruokatavarakauppa Leytonstonessa. Perhe oli katolinen, sillä Emma Hitchcock oli Irlannin katolisia toisessa polvessa ja William Hitchcock oli saanut äidiltään katolisen kasvatuksen, vaikka hänen isänsä kuului anglikaaniseen kirkkoon ja Williamin vanhemmat oli vihitty vain anglikaanisen kirkon menoin.
Hitchcock on sanonut lapsuutensa olleen yksinäistä. Hän kertoi lapsuudestaan mielellään tarinaa, kuinka hänen ollessaan noin viisivuotias isä rankaisi häntä jostakin pahanteosta lähettämällä hänet paikalliselle poliisiasemalle paperilapun kanssa. Asemalla päivystävä poliisi luki lapun ja lukitsi Alfredin vähäksi aikaa selliin. Tapahtuman todenperäisyydestä ei ole minkäänlaista varmuutta. Donald Spoto on analysoinut tätä kertomusta Hitchcock-elämäkerrassaan 1983. Jos tarina on tosi, William Hitchcockin kasvatusmenetelmät ovat olleet varsin kyseenalaisia. Jos se taas on ollut Hitchcockin omaa keksintöä, se heijastaa aikuisen Hitchcockin kokemusta omasta lapsuudestaan ja isästään. Spoto huomauttaa myös, että Hitchcock oli tunnetusti monenlaisten tarinoiden ja kaskujen kertomisen mestari, ja tämä kertomus on saattanut olla tietoinen harhautus, joka antoi haastattelijoille pätevältä kuulostavan psykologisen selityksen lukuisiin Hitchcockin elokuviin. Olipa tarina totta tai ei, se kuitenkin kuvastaa syyllisyyden keskeistä asemaa Hitchcockin koko tuotannon kantavana teemana.
Vuoden 1907 lopulla Hitchcockit muuttivat lähemmäksi Lontoon keskustaa Poplariin East Endiin. William Hitchcockin ruokakauppa oli laajentunut ja oli nyt myös kalakauppa. Poplarissa Hitchcock aloitti myös koulunkäynnin, joka jostakin tuntemattomasta syystä ei ollut alkanut Hitchcockin ollessa 7-vuotias 1906. Pari vuotta myöhemmin perhe muutti läheiseen Stepneyyn, jossa Hitchcock aloitti koulunkäynnin syksyllä 1910 jesuiittojen perustamassa Sankt Ignatius Collegessa. Hitchcock lopetti koulun heinäkuussa 1913 ja antoi omalta osaltaan panoksensa perheen toimeentuloon. 1913–1914 hän kävi iltakoulua, joskaan varmaa tietoa ei ole siitä, mitä kursseja hän kävi, sillä niistä ei ole olemassa merkintöjä. Melko varmasti voi kuitenkin sanoa, että Hitchcock opiskeli ainakin navigoinnin, sähköopin, mekaniikan ja piirtämisen perusteita.
William Hitchcockin kuolemalla 12. joulukuuta 1914 oli suuri vaikutus Hitchcockin ja hänen äitinsä toimeentuloon. Alkuvuodesta 1915 Hitchcock sai toimistotyötä sähkökaapeleita valmistavassa W. T. Henley Telegraph Companyssa. Hänen toimenkuvaansa kuului muun muassa kapasitanssin mittaaminen. Samanaikaisesti hän opiskeli iltaisin taiteita ja harrasti vapaa-ajallaan piirtämistä ja maalausta. Henleyn yrityslehdessä Hitchcock julkaisi karikatyyripiirroksia ja kertomuksia. Niiden ansiosta hän sai pian ylennyksen mainospiirtäjäksi, ja hän vastasi Henleyn ilmoitusten ja mainosten suunnittelusta ja muotoilusta.
Elokuvaura
Alkuvuodet
Yhdysvaltalainen Famous Players-Lasky -elokuvatuotantoyhtiö perusti vuonna 1919 tytäryhtiön Famous Players-Lasky British ja elokuvastudion Islingtoniin. Kun Hitchcock kuuli, että ensimmäinen elokuva olisi Marie Corellin romaanin The Sorrows of Satan filmatisointi, hän osti romaanin ja suunnitteli siihen välitekstit. Famous Players-Laskyyn ne eivät kuitenkaan tehneet vaikutusta, sillä yhtiö oli päättänyt kuvata toisen romaanin The Great Dayn. Hitchcock palasi seuraavana päivänä uusien piirustusten kanssa ja saikin aluksi muutamia pieniä töitä – ensimmäisenä The Great Dayn (1921) – ennen kuin hän sai välitekstien suunnittelijana täysipäiväisen työpaikan vuoden 1920 loppupuolella ja irtisanoutui Henleyltä.
Islingtonin studioilla Hitchcockin kokeili myös ensimmäisen kerran ohjaamista: Mrs. Peabody (eli Number 13) vuonna 1922. Famous Players-Lasky British oli kuitenkin ajautunut selvitystilaan, ja elokuvan kuvaukset keskeytettiin. Sittemmin kaikki kuvattu materiaali on kadonnut. Seuraava ohjausmahdollisuus tuli jo seuraavana vuonna, kun Islingtonin studioilla kuvatun Always Tell Your Wife -elokuvan ohjaaja Hugh Croise sairastui ja Hitchcock sai ohjata elokuvan loppuun. Hitchcock suoriutui tehtävästä hyvin, ja hän sai apulaisohjaajan paikan Balcon-Saville-Freedman-elokuvatuotantoyhtiöstä, joka oli vuokrannut Islingtonin studiot Famous Players-Lasky Britishin jouduttua vuonna 1923 konkurssiin. Uuden yhtiön henkilökuntaan kuului myös Alma Reville, josta pari vuotta myöhemmin tuli Hitchcockin vaimo.
Balcon-Saville-Freedman ehti tuottaa vain kaksi elokuvaa: Nainen naista vastaan (1923) ja Valkoinen varjo (1923), joissa kummassakin Hitchcock oli apulaisohjaajana, käsikirjoittajana ja lavastajana. Ensimmäinen menestyi hyvin, mutta toinen epäonnistui niin pahasti, että tuotantoyhtiön omistajat lopettivat yrityksen. Tuottaja Michael Balcon perusti kuitenkin heti uuden tuotantoyhtiön Gainsborough Picturesin, jonne myös Hitchcock siirtyi. Balcon etsi jatkuvasti yhteistyökumppaneita ja solmi 1924 sopimuksen elokuvasta Die Prinzessin und der Geiger UFA:n kanssa. UFA hoiti rahoituksen, ja Gainsborough Pictures vastasi puolestaan tuotannosta ja levityksestä Saksan ulkopuolella. Elokuva kuvattiin UFA:n Babelsbergin studioilla, jonne Hitchcock lähti muun kuvausryhmän mukana 1924. Kuvausmatkalla oli suuri vaikutus Hitchcockiin. Hän oli Englannissa työskennellyt vain pienessä brittiläisessä studiossa ja oli nyt tuon ajan suurimmassa ja merkittävimmässä elokuvastudiossa. Viereisessä studiossa F. W. Murnau kuvasi Viimeistä miestä, jolla oli Hitchcockiin suuri vaikutus. Murnaulta Hitchcock oppi monia lavastukseen, trikkikuvaustekniikkaan ja elokuvakerrontaan liittyviä asioita. Murnaun – ja myös Fritz Langin, G. W. Pabstin sekä saksalaisen ekspressionismin – vaikutus näkyy ennen kaikkea Hitchcockin mykkäelokuvissa (esimerkiksi Vuokralaisessa ja Puhtauden lunnaissa).
Die Prinzessin und der Geiger -elokuvan kuvaukset eivät kuitenkaan sujuneet hyvin. Naimisissa olleella ohjaaja Graham Cuttsilla oli suhde virolaiseen tanssijattareen, ja kuvausten loppupuolella he karkasivat. Hitchcock ja Alma Reville joutuivat ohjaamaan elokuvan loppuun. Elokuvan jälkituotanto tehtiin Englannissa (paluumatkalla Hitchcock oli kosinut Alma Revilleä ja saanut myöntävän vastauksen). Seuraavan elokuvan The Prude’s Fall kuvausten aikana Hitchcock oli huomannut, että ohjaaja Cuttsin suhtautuminen häneen oli muuttunut pahansuovaksi. Cutts ilmoittikin, ettei hän halunnut Hitchcockia seuraavaan elokuvaansa.
Mykkäohjaukset
Gainsborough oli tässä vaiheessa laajentumassa, ja tuottaja Michael Balcon ehdotti Hitchcockille oman elokuvan ohjaamista. Balcon oli tarkkaillut Hitchcockin työskentelyä vuosien ajan ja oli vakuuttunut, että Hitchcock pystyisi ohjaamaan elokuvan. Cutts, joka oli myös yhtiön osakas, vastusti sitä. Balconin perusteluina oli, että tuotannon laajentuessa Cutts ei mitenkään ehtisi ohjata kaikkia Gainsboroughin elokuvia, ja lisäksi oli halvempaa käyttää jo palkkalistoilla olevaa työntekijää kuin palkata joku ulkopuolinen. Balcon sai tahtonsa läpi ja Hitchcock sai ensimmäisen elokuvan ohjattavakseen.
Hitchcockin ensimmäinen ohjaustyö oli brittiläis-saksalainen yhteistuotanto The Pleasure Garden 1925. Ulkokuvaukset tehtiin Italiassa ja studiokuvaukset Saksassa. Sen vastaanotto oli myönteinen, mutta se ei ollut arvostelu- tai yleisömenestys. Kunnolliseen levitykseen se pääsi vasta, kun Hitchcockin Vuokralaisesta (ensi-ilta syyskuussa 1926) oli tullut menestys. Seuraavaksi valmistunut melodraama The Mountain Eagle (1926) on ainoa Hitchcockin ohjaamista elokuvista, joka on kadonnut (jollei oteta huomioon keskeneräiseksi jäänyttä elokuvaa Number 13).
Vuonna 1927 ensi-iltansa saanut Vuokralainen oli Hitchcockin ensimmäinen jännityselokuva. Se oli myös Hitchcockin ensimmäinen yleisö- ja arvostelumenestys. Sitä pidettiin jopa kaikkien aikojen parhaana brittielokuvana, ja teknisten innovaatioidensa ansiosta Hitchcock sai ”ihmepojan” maineen. Hitchcockin omasta mielestä Vuokralainen oli ensimmäinen ”Hitchcock-elokuva”. Siinä Hitchcock käytti myös ensimmäisen kerran syyttömänä syytteeseen joutuvan miehen teemaa, jota hän muunteli lukuisissa myöhemmissä elokuvissaan. Vuokralaisessa on myös Hitchcockin ensimmäinen cameorooli.
Vuokralaisen kuvausten jälkeen Alfred Hitchcock ja Alma Reville vihittiin 2. joulukuuta 1926. Heidän ainoa lapsensa Patricia Hitchcock syntyi 7. heinäkuuta 1928.
Vuokralaisen menestystä seurasi kuitenkin alamäki. Alamäkeen (1927), Kevytkenkäinen (1928) ja Kehä (1927) saivat vielä melko myönteisen vastaanoton, mutta Farmarin naimakauppa (1928), Champagne ja Man-saaren tuomari (1929) menestyivät jokseenkin kehnosti. Kevytkenkäisen jälkeen (kuvattu 1927 mutta ensi-ilta vasta 1928) Hitchcock oli siirtynyt Gainsboroughilta British International Picturesille (BIP), joka oli luvannut suurempia budjetteja ja suurempaa taiteellista vapautta. Vuokralaisen nostattamat odotukset Hitchcockin kyvyistä alkoivat jo laantua, kunnes Puhtauden lunnaat sai ensi-iltansa 1929.
Äänielokuvaan
Puhtauden lunnaiden kuvaukset alkoivat mykkäelokuvana, mutta viime hetkellä siitä päätettiin tehdä äänielokuva. Elokuva oli välitön yleisö- ja arvostelumenestys, ja jopa kaikkein penseimmät kriitikot suhtautuivat siihen myötämielisesti.
Äänielokuvan tulon myötä musikaali- ja revyyelokuvia tehtiin runsaasti, koska se koettiin oivaksi tavaksi osoittaa äänielokuvan mahdollisuudet. Niinpä Hitchcock joutuikin osallistumaan episodielokuvaan Elstree Calling (1930), jonka Hitchcockin elämäkertoja John Russell Taylor kuittaa sanoilla ”omituinen välinäytös”. Junoa ja riikinkukkoa (1930) voidaan pitää Hitchcockin ensimmäisenä todellisena äänielokuvana, sillä elokuva tuotettiin alusta alkaen äänielokuvana. Irlantilaisia käsittelevä aihe oli perienglantilaiselle Hitchcockille täysin vieras, mutta kriitikoiden mielestä hän käsitteli irlantilaisia mestarillisesti. Epäiltynä murhasta (1930) vahvisti jälleen Hitchcockin mainetta jännityselokuvien ohjaajana, vaikka se olikin enemmän tyypillinen ”kuka sen teki” -tarina kuin jännitykseen perustuva Hitchcock-elokuva. Sitä seurannut Rikkauden huuma (1931) epäonnistui kuitenkin täydellisesti. Hitchcockin viimeiset elokuvat British International Picturesille olivat nopeasti tehdyt tilaustyöt Talo numero 17 (1932) ja Lord Camber’s Ladies (1932), joka oli Hitchcockin ainoa pelkkänä tuottajana tekemä elokuva.
BIP:n jälkeen Hitchcock siirtyi Gaumont Britishille, joka oli BIP:n ohella Britannian johtava elokuvatuotantoyhtiö. Hitchcockin ura Gaumontilla ei kuitenkaan alkanut hyvin, sillä hän sai ohjattavakseen Waltzes from Vienna -musiikkielokuvan (1933), jota hän itse piti uransa pohjanoteerauksena.
Jännityksen mestarin synty (1934–1939)
Hitchcockin ura ennen vuotta 1934 oli ollut hyvin epätasainen. Vuokralainen ja Puhtauden lunnaat olivat olleet suuria yleisö- ja arvostelumenestyksiä, mutta niiden vastapainona oli ollut runsaasti epäonnistuneita elokuvia. Waltzes of Vienna -elokuvan kuvausten aikana Gaumont Britishin johtaja Michael Balcon – jonka Gainsborough Pictures oli nyt osa Gaumontia – tarjosi Hitchcockille mahdollisuuden ohjata haluamansa elokuva heti, kun Hitchcock vain löytäisi sopivaa materiaalia. Hitchcockilla oli jo sellainen tiedossa, ja hän osti BIP:ltä Sapperin Bulldog Drummondin elokuvaoikeudet ja ohjasi siitä vuonna 1934 elokuvan Mies joka tiesi liikaa. Siitä alkanutta ja vuoteen 1939 kestänyttä ajanjaksoa Hitchcockin elämäkertoja John Russell Taylor nimittää Hitchcockin Englannin-kauden suuruuden ajaksi. Robert A. Harris ja Michael S. Lasky puolestaan puhuvat ”jännityksen mestarin synnystä”.
Tuottajat Michael Balcon ja Ivor Montagu antoivat Hitchcockille vapaat kädet elokuvan Mies joka tiesi liikaa tekoon, ja se oli sekä arvostelu- että yleisömenestys. Vaikka se rikkoi kaikki siihenastiset brittiläiset yleisöennätykset, se oli tappiollinen, koska sitä esitettiin kakkoselokuvana kiinteään hintaan. Hitchcockille Mies joka tiesi liikaa merkitsi läpimurtoa, jonka ansiosta hän sai seuraavan elokuvan tekoon vapaammat kädet ja suuremman budjetin.
39 askelta (1935) oli suuri menestys Britannian lisäksi myös ulkomailla ja etenkin Yhdysvalloissa. Sen ansiosta Hitchcock sai Hollywoodista ensimmäiset tarjoukset, joskin British Gaumont pimitti niistä useimmat, koska se ei halunnut menettää tuottoisinta ohjaajansa. 39 askeleen nopeatempoisuus ja yllättävät siirtymät muistuttavatkin Hitchcockin Vaarallista romanssia. Taylor on todennut, että jos jonkun kriitikon mielestä 39 askelta on Hitchcockin paras brittielokuva, niin samaisen kriitikon mielestä Vaarallinen romanssi on puolestaan Hitchcockin paras yhdysvaltalainen elokuva. 39 askeleen vakoiluteema jatkui myös seuraavissa elokuvissa Salainen asiamies (1936) ja Sabotaasi (1936). Niiden saama vastaanotto ei ollut niin hyvä kuin 39 askeleen, ja varsinkin Sabotaasin pommikohtauksen julmuus sai aikalaisilta runsaasti kritiikkiä.
Nuori ja viaton (1937) menestyi yhtä vaatimattomasti kuin sitä edeltäneet kaksi elokuvaa, ja varsinkin jälkikäteen elokuvatutkimus on pitänyt sitä elokuvan Nainen katoaa (1938) sormiharjoituksena. Nainen katoaa oli ennennäkemätön menestys. Siitä tuli pian Britannian menestynein elokuva, ja menestys Yhdysvalloissa oli samaa luokkaa. Aikalaiskriitikot olivat lähes hurmostilassa, ja elokuvaa verrattiin jopa Paul Cézannen ja Igor Stravinskyn töihin. Myöhemmissä arvioissa elokuvaa on pidetty Hitchcockin parhaana brittielokuvana ja ylipäätään yhtenä hänen parhaista elokuvistaan.
Muutto Yhdysvaltoihin
Nainen katoaa -elokuvan myötä Hitchcockin sopimus Gaumont-Britishin kanssa umpeutui. Hitchcock oli jo neuvotellut 1937 RKO:n ja Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa, mutta neuvottelut kariutuivat Hitchcockin palkkapyyntöihin. Nainen katoaa -elokuvan kuvausten aikana David O. Selznick teki Hitchcockille tarjouksen Titanic-aiheisesta elokuvasta. Hitchcock lensi heinäkuussa 1938 Yhdysvaltoihin neuvottelemaan sopimuksesta, joka loppujen lopuksi takasi hänelle elokuvasta. Palkka oli lisäksi säännöllinen, eli Hitchcock sai palkkansa riippumatta siitä, kuvasiko hän elokuvaa vai ei. Lisätäkynä neuvotteluissa Selznickillä oli ollut Hitchcockia kiinnostaneet elokuvaoikeudet Rebekkaan, josta tulisi Hitchcockin toinen Hollywood-elokuva.
Titanic-elokuva peruttiin, ja Hitchcockien muutto Yhdysvaltoihin siirtyi alkuvuoteen 1939. Väliaikana Hitchcock suostui ohjaamaan elokuvan Jamaica Innin rannikkorosvot (1939). Vaikka se oli yleisömenestys, kritiikki oli nuivaa niin ensi-illan jälkeen kuin myöhemminkin. Maaliskuussa 1939 Hitchcockit lähtivät Yhdysvaltoihin. Mukaan lähti, kokin ja palvelijan lisäksi, myös Joan Harrison, joka oli ollut Hitchcockin sihteeri vuodesta 1933 alkaen.
Yhdysvallat (1940–1980)
Elokuvaura
Selznickin vuodet (1940–1947)
Hitchcock aloitti Selznickillä huhtikuussa 1939 ja ryhtyi Joan Harrisonin kanssa muokkaamaan Rebekan käsikirjoitusta. Rebekan tuotannon aikana Hitchcock joutui totuttelemaan Hollywoodin tuotantojärjestelmään. Selznickin kaltainen kaikkeen – myös luovaan työhön – sekaantuva tuottaja oli Hitchcockille aivan uutta, sillä Britanniassa studioiden johtajat olivat olleet vain voitosta kiinnostuneita liikemiehiä. Työskentelytavastaan Hitchcock ei kuitenkaan luopunut Selznickin painostuksesta huolimatta. Hollywoodissa oli tapana kuvata kohtauksista useita versioita eri kuvakulmista, ja kuvatusta materiaalista tuottaja pystyi halutessaan leikkaamaan itseään tyydyttävän version. Hitchcock suunnitteli elokuvat etukäteen viimeistä piirtoa myöten ja myös kuvasi vain ja ainoastaan sen, mitä oli suunnitellut. Leikkausvaiheessa kuvatusta materiaalista saattoikin tehdä vain Hitchcockin haluaman version.
Rebekka oli suuri yleisö- ja arvostelumenestys ja toi Selznickille toisen parhaan elokuvan Oscar-palkinnon (edellisenä vuonna hän sai saman palkinnon elokuvasta Tuulen viemää). Hitchcock oli ehdolla ensimmäistä kertaa parhaasta ohjauksesta mutta hävisi John Fordille. Tuulen viemän ja Rebekan suurten tuottojen vuoksi Selznick joutui verojen välttämiseksi tekemään monimutkaisia pääomatulojen siirtoja, ja niiden takia hän joutui keskeyttämään elokuvien tuottamisen kolmeksi vuodeksi. Siksi Selznick lainasi Hitchcockin muille studioille seuraavien vuosien aikana.
Hitchcockin ensimmäinen elokuva ”David O. Selznickin ystävällisellä luvalla” oli Ulkomaankirjeenvaihtaja (1940) itsenäiselle tuottajalle Walter Wangerille. Se on sota-ajan Alankomaihin sijoittuva jännityselokuva, jossa on monia piirteitä Hitchcockin elokuvasta 39 askelta. Se oli arvostelumenestys ja menestyi hyvin myös taloudellisesti.
Ulkomaankirjeenvaihtajan jälkeen Selznick lainasi Hitchcockin RKO Picturesille kahta elokuvaa varten. Ensimmäinen oli Hitchcockille epätavallinen perinteinen komediaelokuva Herra ja rouva Smith (1941), joka menestyi taloudellisesti hyvin, mutta sen saamat arvostelut olivat vaihtelevia. Toinen oli romanttinen jännityselokuva Vaarallisia valheita, joka oli Hitchcockin ensimmäinen yhteinen elokuva Cary Grantin kanssa. Elokuva oli suuri yleisömenestys, mutta arvostelijat kritisoivat etenkin elokuvan vesitettyä loppua.
Selznickin piti toimia Hitchcockin seuraavan elokuvan Viidennen kolonnan mies (1942) tuottajana, mutta Selznick myi koko paketin Universalille. Sota-aikaan sijoittuvan elokuvan teema on sama kuin 39 askeleessa ja Vaarallisessa romanssissa: syylliseksi epäilty joutuu todistamaan syyttömyytensä. Elokuvan yleisö- ja arvostelumenestys oli yllätys niin Hitchcockille kuin studiollekin, sillä lukuisten kompromissien takia kukaan ei ollut tyytyväinen valmistuneeseen elokuvaan.
Epäilyksen varjossa (1943) Hitchcock kuvasi ulkokohtaukset studion ulkopuolella aidossa ympäristössä, mitä hän oli suurimittaisesti tehnyt viimeksi mykkäelokuvan aikoina. Amerikkalaiseen pikkukaupunki-idylliin sijoittuva jännityselokuva oli Takaikkunan ohella Hitchcockin suurimpia suosikkeja omasta tuotannostaan. Donald Spoto arvelee sen johtuvan siitä, että missään muussa elokuvassaan Hitchcock ei anna näin paljon viitteitä omasta tunne-elämästään ja persoonastaan.
Hitchcockin kolmas sota-aikaan sijoittuva elokuva on Pelastusvene (1944), jonka kaikki tapahtumat sijoittuvat pelastusveneeseen. Perinteisen cameoroolinsa Hitchcock ratkaisi esiintymällä laihdutustuotteen mainoksessa lehdessä, jota eräs pelastusveneessä oleva luki. Pelastusvene sai jokseenkin murskaavat arvostelut, sillä sen katsottiin ihannoivan natseja. Muutamaa yhdysvaltalaista suurkaupunkia lukuun ottamatta se ei innostanut myöskään katsojia. Pelastusveneen kuvausten päätyttyä Hitchcock vietti 1944 kahdeksan kuukautta Englannissa. Siellä hän ohjasi Britannian tiedotusministeriölle ranskankieliset propagandalyhytelokuvat Aventure Malgachen ja Bon Voyagen. Matkan tärkein anti oli kuitenkin yhteistyön tiivistyminen vanhan ystävän Sidney Bernsteinin kanssa, joka oli erittäin kiinnostunut yhteisestä, itsenäisestä tuotantoyhtiöstä Hitchcockin kanssa.
Hitchcockin elämäkertoja John Russell Taylor pitää Noiduttua (1945) Hitchcockin ensimmäisenä todellisena amerikkalaisena elokuvana. Sitä edeltäneet yhdysvaltalaiset elokuvat olivat olleet periaatteessa joko englantilaisia elokuvia tai propagandaelokuvia. Myös amerikkalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva Epäilyksen varjo on Taylorin mielestä elokuva, jonka vain ulkomaalainen saattoi tehdä.<ref name="Taylor228">Taylor 1980, 228. Muita tällaisia elokuvia ovat Taylorin mukaan esimerkiksi Jean Renoirin Suursuon salaisuus ja John Schlesingerin Keskiyön cowboy</ref> Noiduttu oli välitön yleisö- ja arvostelumenestys, ja se oli myös ensimmäinen psykoanalyysia popularisoiva menestyselokuva.
Romanttinen jännityselokuva Kohtalon avain (1946) on Hitchcockin arvostetuimpia elokuvia. Se oli valtava yleisö- ja arvostelumenestys, ja varsinkin elokuvan pääosassa esiintynyt Ingrid Bergman sai ylistäviä arvosteluja. Hitchcockin ohjaus on kuin oppitunti elokuvan teosta: tapahtumien kulku ja jännityksen rakentaminen on moitteetonta. Elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia ovat pitkä kamera-ajo juhlavieraiden yleiskuvasta erikoislähikuvaan Bergmanin kädessä olevaan avaimeen ja Cary Grantin ja Bergmanin pitkä suutelukohtaus.Spoto 1984, 340, 349.
Oikeussalidraama 2 pisaraa viiniä (1947) oli Hitchcockin viimeinen Selznickille tekemä elokuva, ja se epäonnistui lähes täydellisesti. Elokuvan valtavat tappiot vaikuttivat osaltaan siihen, että Selznickin itsenäinen levitysyhtiö joutuu lopettamaan toimintansa.
Itsenäisenä tuottajana ja Warnerin vuodet (1948–1954)
Alfred Hitchcock oli ollut jo useita vuosia tyytymätön Selznickin kanssa tekemäänsä sopimukseen. Toisaalta kyse oli ollut rahasta, toisaalta valinnanvapauden puutteesta.Taylor 1980, 237. Ajatus omasta tuotantoyhtiöstä alkoi konkretisoitua Hitchcockin Lontoon-matkalla 1944, kun hän keskusteli asiasta vanhan ystävänsä Sidney Bernsteinin kanssa. Neuvottelut jatkuivat kesällä 1945 ja Transatlantic Pictures -yhtiön perustamisesta kerrottiin julkisuudessa huhtikuussa 1946, kun 2 pisaraa viiniä oli vielä tuotannossa ja Hitchcockin välinpitämättömyys koko elokuvaa kohtaan oli julkinen salaisuus Hollywoodissa. Transatlantic Picturesin ensimmäinen elokuva oli jännityselokuva Köysi (1948), joka oli samalla Hitchcockin ensimmäinen värielokuva. Elokuvan vastaanotto oli laimeaa, mutta se onnistui kuitenkin tuottamaan voittoa. Transatlanticin toinen elokuva, Britanniassa valmistunut historiallinen pukudraama Kauriin merkeissä (1949), epäonnistui kuitenkin niin täydellisesti, että yhtiö ajautui konkurssiin.
Transatlanticin konkurssin jälkeen Hitchcock solmi Warnerin kanssa sopimuksen useasta elokuvasta. Niistä ensimmäinen, Esirippu laskee (1950), sai kuitenkin edellisten elokuvien tapaan laimean vastaanoton. Sitä seurannut Muukalaisia junassa (1951) oli kuitenkin valtava menestys ja aloitti Hitchcockin paluun elokuvamaailman huipulle. Teemallisesti elokuvan murhia ”vaihtavat” miehet jatkavat jo Epäilyksen varjossa esiintynyttä teemaa kahdesta samankaltaisesta ihmisestä, jotka edustavat tavallaan yhden persoonan hyvää ja pahaa puolta.Spoto 1984, 373–390.Minä tunnustan -elokuvan (1953) tekemistä Hitchcock oli suunnitellut jo 1930-luvulta lähtien. Rippisalaisuuteen perustuva elokuva ei kuitenkaan menestynyt. Perinteisempi – tai ”hitchcockmaisempi” – Täydellinen rikos (1954) menestyi jo paremmin. Sen pääosaan Hitchcock valitsi Grace Kellyn, jonka hän varasi heti myös kahteen seuraavaan elokuvaansa. Täydellinen rikos oli Hitchcockin viimeinen Warnerille tekemä elokuva, jonka jälkeen hän siirtyi Paramount Picturesille.Spoto 1984, 402–406.
Huippuvuodet (1954–1962)
Kesällä 1953 Hitchcock solmi sopimuksen Paramountin kanssa yhdeksästä elokuvasta. Viiden elokuvan tekijänoikeudet siirtyisivät Hitchcockille ja neljän elokuvan oikeudet jäisivät Paramountille. Loppujen lopuksi Hitchcock teki Paramountille vain kuusi elokuvaa, ja Paramountille jäivät vain elokuvan Varkaitten paratiisi oikeudet.
Hitchcockin ensimmäinen elokuva Paramountille oli Takaikkuna (1954), jonka tapahtumat sijoittuvat yhteen ainoaan lavasteeseen. Elokuva kuului Epäilyksen varjon ohella Hitchcockin omiin suosikkeihin, ja se on ylipäätään Hitchcockin arvostetuimpia ja suosituimpia elokuvia. Pääosaa näytteli Grace Kelly, joka oli myös seuraavan Hitchcockin elokuvan Varkaitten paratiisi (1955) pääosassa. Varkaitten paratiisi kuvattiin Ranskan Rivieralla kesällä 1954. Kuvausmatkan merkittävin anti liittyi Hitchcockin arvostukseen elokuvantekijänä. Hitchcock tapasi silloin vaikutusvaltaisen ranskalaisen elokuvakriitikon André Bazinin. Bazinin vähän myöhemmin Cahiers du cinéma -lehdessä julkaisema artikkeli laukaisi keskustelun siitä, oliko Hitchcock vakavasti otettava taiteilija vai vain lahjakas tarinankertoja ja elokuvatekniikan soveltaja. Bazinin mielestä Hitchcock oli vain lahjakas tarinankertoja, mutta nuorempi kriitikkopolvi suhtautui asiaan toisin. Kiistelyn yksi tulos oli kuitenkin, että Éric Rohmer ja Claude Chabrol julkaisivat 1957 ensimmäisen Hitchcockin elokuvia käsittelevän kirjan.Mutta... kuka murhasi Harryn? (1955) oli Hitchcockin omien sanojen mukaan hänen yhdysvaltalaisista elokuvistaan englantilaisin. Elokuvan brittiläinen musta huumori ei kuitenkaan purrut yhdysvaltalaiseen yleisöön ja arvostelijakaartiin, mutta sitä paremmin elokuva menestyi Britanniassa ja Ranskassa. Hitchcockin kuuluisuuden kannalta paljon merkittävämpi oli vuoden 1955 toinen projekti: televisiosarja Alfred Hitchcock esittää (1955–1965). Hitchcockia edustanut agentuuri oli ajautunut viihdekonserni MCA:n omistukseen, ja sitä kautta Hitchcockilta kysyttiin kiinnostusta televisiosarjan tekemiseen. Hitchcock suostui ja perusti sitä varten Shamley Productions -yhtiön. Sarjan tuottajaksi hän kutsui entisen luottotyöntekijänsä Joan Harrisonin. Hitchcock itse esitteli jokaisen jakson omalla sarkastisella, mustan huumorin höystämällä tyylillään. Televisioesiintymiset tekivät Hitchcockista etenkin Yhdysvalloissa ennennäkemättömän kuuluisan. Televisiosarjan suosio poiki myös lukuisia oheistuotteita, kuten taskukirjoja, joiden nimet olivat tyyliin ”Tarinoita, joita en saanut tehdä televisiossa”, sekä jännityslukemisto Alfred Hitchcock Magazinen (1956–). Televisiotuotannon ansiosta Hitchcockin varallisuus kasvoi huomattavasti, ja vuonna 1964 hän oli jo MCA:n (ja sitä kautta myös Universalin) viidenneksi suurin omistaja.Mutta kuka murhasin Harryn? jälkeen Hitchcockin seuraava elokuva oli uudelleenfilmatisointi Mies joka tiesi liikaa, joka perustui Hitchcockin omaan elokuvaan vuodelta 1934. François Truffaut’n haastattelussa Hitchcock sanoi ensimmäisen version olleen lahjakkaan amatöörin tekemä, kun taas toinen oli ammattilaisen. Elokuva oli kassamenestys: parissa viikossa siitä tuli vuoden tuottoisin elokuva Yhdysvalloissa. Vuonna 1957 ensi-iltansa saanut Väärä mies käsittelee Hitchcockin suosikkiteemaa väärin perustein syytetystä miehestä. Erikoista on kuitenkin, että elokuva perustui tositapahtumiin ja että Hitchcock jopa säilytti tosielämän repliikit, vaikka ne heikensivät elokuvan draamallista rakennetta. John Russell Taylor pitääkin elokuvaa nopeasti tehtynä mustavalkoisena välityönä, Hitchcockin ystävänpalveluksena Warner Brothersille.Väärän miehen jälkeen Hitchcock aloitti elokuvan Vertigo – punainen kyynel valmistelut, jotka kestivät odotettua kauemmin. Elokuvan pääosassa piti olla Vera Miles, mutta hänen tultuaan raskaaksi tilalle palkattiin Kim Novak. Vertigon ensi-iltavastaanotto oli vaisu: kriitikot kehuivat vain Kim Novakin roolisuoritusta. 1960-luvulla Hitchcock veti Vertigon pois levityksestä, ja se sai uusintaensi-iltansa pari vuosikymmentä myöhemmin 1983. Sen jälkeen Vertigon maine Hitchcockin parhaana ja syvällisimpänä elokuvana on vain kasvanut. Sight & Sound -lehden äänestyksessä 2012 se valittiin maailman parhaaksi elokuvaksi.Vertigon tuotantovaiheessa Hitchcock teki sopimuksen MGM:n kanssa Hammond Innesin romaanin S/S Mary Dearen haaksirikko filmatisoinnista. Innesin romaanin aihe osoittautui kuitenkin epäkiitolliseksi, ja siksi Hitchcock ja käsikirjoittaja Ernest Lehman ryhtyivät laatimaan studion tietämättä käsikirjoitusta, johon kuuluisi takaa-ajo Mount Rushmorella. Lopputuloksena syntyi Vaarallinen romanssi (1959). Vertigon vaimean vastaanoton jälkeen Vaarallinen romanssi sai haltioituneen vastaanoton. Elokuva tuotti erittäin hyvin, ja arvostelut olivat ylistäviä.Psykon taustalla oli Hitchcockin pyrkimys tuottaa halvalla laadukas kauhuelokuva. Elokuva-alaa tiiviisti seuranneena Hitchcock oli huomannut, miten esimerkiksi American International Pictures tuotti mitättömällä budjetilla pökkelömäisiä elokuvia, jotka kuitenkin tuottivat huomattavia voittoja. Psykon tuotanto eteni ripeästi, sillä sitä tehtiin kuin Alfred Hitchcock esittää -sarjan jaksoa: mustavalkoinen kuvaus, pieni budjetti, ei uusia lavasteita. Psykon ensi-ilta oli erittäin suuri yleisömenestys. Pelkästään Yhdysvalloissa se tuotti yli 15 miljoonaa dollaria, ja 800 000 dollarin budjetin elokuva olikin Hitchcockin tuottoisin. Kriitikkojen mielipiteet olivat ristiriitaisia, ja monet kriitikot olivat närkästyneitä jo siitä, että joutuivat katsomaan elokuvan "tavallisten" katsojien joukossa. Psyko mullisti kauhuelokuvan lajityypin perusteellisesti, sillä se esitteli tavallisen oloiselta vaikuttavan psykopaattisen murhaajan ja siirsi kauhuelokuvan tapahtumapaikat arkielämän ympyröihin. Psykon menestys laukaisikin lukemattomien samankaltaisten elokuvia tulvan.Linnuissa (1963) Hitchcock jatkoi kauhuelokuvalinjalla. Se oli Hitchcockin siihenastisen uran kallein elokuva ja elokuvan mainoskampanja oli myös poikkeuksellisen suuri. Elokuvassa ei ollut lainkaan musiikkia. Hitchcockin vakiosäveltäjä Bernard Herrmann vastasi kuitenkin koko elokuvan äänimaailmasta, joka suunniteltiin äärimmäisen tarkasti. Arvostelijoiden reaktio oli laimeahko, ja vaikka lintuja ja erikoistehosteita kehuttiin, henkilöitä pidettiin latteina ja elokuvan alkua hidastempoisena. Katsojia tämä ei kuitenkaan haitannut, vaan Linnuista muodostui suuri yleisömenestys.
Alamäki (1964–1969) Lintujen yleisömenestyksen jälkeen Marnie – vaarallisella tiellä (1964) sai nuivan vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Hitchcockille Marnie oli myös jäähyväiset monelle pitkäaikaiselle työtoverille. Kuvaaja Robert Burks, joka oli kuvannut kaikki Hitchcockin elokuvat vuodesta 1951 alkaen Psykoa lukuun ottamatta, kuoli tulipalossa pian elokuvan valmistumisen jälkeen. Myös leikkaaja George Tomasini kuoli pian elokuvan valmistumisen jälkeen. Säveltäjä Bernard Herrmannillekin se jäi viimeiseksi Hitchcock-elokuvaksi.
Kriitikot repivät Hitchcockin seuraavan elokuvan Revitty esirippu (1966) täysin riekaleiksi, ja yleisö oli samaa mieltä. Vuonna 1969 ensi-iltansa saanut Topaz sai murhaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojiltakin.Spoto 1984, 590. Hitchcockin ura ja maine olivat vaakalaudalla. Kolmen toinen toistaan huonomman elokuvan jälkeen Hitchcockin ura oli vuonna 1969 pohjalukemissa. Katsojat ja kriitikot alkoivat jo arvella Hitchcockin olevan vanhuudenhöperö.
Paluu juurille ja uusi nousu Topaz oli Hitchcockin uran kallein elokuva ja samalla myös tappiollisin. Frenzy (1972) oli monin tavoin paluu juurille. Se kuvattiin Englannissa, ja budjetti oli vaatimaton. Monet kohtaukset tuovat mieleen Vuokralaisen (1926), ja elokuvan alkukohtaus on kuin suoraan Nuoresta ja viattomasta (1937). Frenzystä tuli suuri arvostelu- ja yleisömenestys. Se tuotti yhtä paljon kuin Psyko kaksitoista vuotta aikaisemmin. Nihkeimmät arvostelut tulivat Britanniasta, jossa ei pidetty elokuvan vanhanaikaisesta Lontoo-kuvasta.
Vuonna 1976 valmistunut Perintö jäi Hitchcockin viimeiseksi elokuvaksi. Se oli komediallinen jännityselokuva, jonka vastaanotto oli suopeahko, ja varsinkin sen humoristisuutta arvostettiin.
Alkuvuonna 1978 Hitchcock aloitti The Short Night -elokuvan valmistelut. Käsikirjoittajana oli aluksi Ernest Lehman mutta hänen tilalleen palkattiin loppuvuodesta David Freeman, joka sai käsikirjoituksen valmiiksi toukokuussa 1979. Käsikirjoituksen ohella myös esituotanto oli käynnissä: storyboardin tekeminen alkoi kuten myös sopivien näyttelijöiden etsintä. Koko projekti peruttiin kuitenkin, kun Hitchcock erosi 9. toukokuuta 1979. Universal ei haikaillut, sillä Hitchcockin toimisto tyhjennettiin parissa päivässä. Hitchcockille myönnettiin Yhdysvaltain elokuvainstituutin elämäntyöpalkinto vuonna 1979.
Kuolema
Alfred Hitchcock kuoli munuaisten vajaatoimintaan ja sydänvaivoihin Los Angelesin kodissaan 29. huhtikuuta 1980. Hänen vaimonsa kuoli kaksi vuotta myöhemmin.
Kuningatar Elisabet II oli saman vuoden alussa myöntänyt hänelle KBE-arvon (Knight Commander of the Order of the British Empire), jonka Hitchcock vastaanotti toimistossaan 3. tammikuuta 1980.
Elokuvallinen tyyli
Hitchcockin elokuvallisen kerrontatavan perusperiaatetta voi ehkä parhaiten kuvata Hitchcockin omalla määritelmällä šokista ("shock") ja jännityksestä ("suspense"). Šokki on Hitchcockin mukaan kohtaus, jossa miehet pelaavat korttia huoneessa, jossa tapahtuu yllättäen räjähdys – Hitchcockilla pitkäveteinen kohtaus, jonka lopussa on paljon melua. Jännitystä on sen sijaan sama kohtaus, jossa katsoja tietää, että pöydän alla on aikapommi. Hitchcock myönsi tosin, että tällaisessa jännitystilanteessa pommi ei saisi räjähtää. Hitchcock rikkoi kuitenkin omaa "sääntöään" useasti (esimerkiksi Sabotaasi ja Psyko). Parhaita esimerkkejä tästä lienee Vertigo – punainen kyynel, jossa Hitchcock paljastaa elokuvan keskeisen yllätyksen jo puolivälissä elokuvaa. Vertigon tekovaiheessa Hitchcock joutui puolustelemaan tätä poikkeuksellista juonenkäännettä. Hitchcockin mukaan oli tärkeää, että katsoja tietää enemmän kuin sankari, sillä silloin katsoja ymmärtää kumpaakin osapuolta ja myös tajuaa, mitä kumpikin ajattelee ja miksi he toimivat niin kuin toimivat. Hitchcockille juuri tämä oli elokuvan todellista draamaa – ei šokeeraava yllätysloppu.
Hitchcockin elokuville tyypillinen piirre on myös MacGuffin – elokuvan henkilöille erittäin tärkeä asia mutta katsojalle täysin yhdentekevä. Se esiintyy etenkin Hitchcockin vakoiluelokuvissa, ja niissä se on tavallisesti vain tekosyy syyttömän sankarin pakomatkan kuvaukseen. Parhaita esimerkkejä MacGuffinin mestarillisesta käytöstä ovat 39 askelta (1935) ja Vaarallinen romanssi (1959) – kummassakaan elokuvassa ei selviä kunnolla, minkä takia kaikki olivat niin hanakasti elokuvien sankareiden perässä. Mielenkiintoisena sivukommenttina voitaneen mainita, että kriitikot, joiden mielestä Vaarallinen romanssi oli Hitchcockin paras yhdysvaltalainen elokuva, ovat myös sitä mieltä, että 39 askelta oli Hitchcockin paras englantilainen elokuva.
Elokuvauksen tekniset haasteet olivat Hitchcockille henkilökohtaisesti kaikkein mielenkiintoisimpia. Ensimmäisessä menestyselokuvassaan Vuokralainen Hitchcock käytti eräässä kohtauksessa lasilevyä kattona kuvatakseen yläkerrassa asuvan salaperäisen vuokralaisen salamyhkäisyyttä. Puhtauden lunnaissa (1929) Hitchcock käytti Schüfftanin menetelmää luomaan mielikuvaa, että elokuva olisi tosiasiassa kuvattu British Museumissa. Hitchcockin uran kuuluisimmat kohtaukset ovat Psykoa lukuun ottamatta pitkiä kamera-ajoja. Nuoressa ja viattomassa elokuvan päähenkilöt etsivät rikollista, jolla on elohiiri. Elokuvan loppukohtauksessa kamera lähtee katonrajasta yleiskuvasta ja etenee 45 metriä, kunnes kuvassa näkyy vain elohiiren nykimä silmä. Amerikan-kaudelta vaikuttavin kamera-ajo on elokuvasta Kohtalon avain (1946), jossa kamera-ajo alkaa yleiskuvasta ja päätyy lähikuvaan Ingrid Bergmanin kädessä olevasta avaimesta.
Hitchcockin käyttämiä näyttelijöitä
Monissa Hitchcockin elokuvissa on romanttinen sivujuoni. Hänen elokuviensa naishahmot ovat usein mystisiä vaaleaverikköjä. Kun Grace Kelly vetäytyi Hollywoodista Monacoon, Hitchcock palkkasi naispääosiin Tippi Hedrenin, Kim Novakin, Janet Leighin ja Eva Marie Saintin.
Hitchcockin vakionäyttelijöitä olivat Kellyn lisäksi Ingrid Bergman, James Stewart ja Cary Grant. Muita kuuluisia pääroolien esittäjiä olivat Henry Fonda, Montgomery Clift, Sean Connery, Janet Leigh ja Anthony Perkins.
Myöhempinä vuosinaan Hitchcock katsoi paremmaksi työskennellä vielä läpimurtoaan odottavien näyttelijöiden kanssa ajan kohunimien sijasta. Yhdeksi syyksi tähän on sanottu kahnauksia Revityn esiripun'' miespääosan esittäjän Paul Newmanin kanssa metodinäyttelemisestä. Toinen syy lienee ollut Hitchcockin halu karsia budjettia käyttämällä halvempia (mutta ei huonompia) näyttelijöitä.
Hitchcockin on sanottu kohdelleen näyttelijöitään tylysti. Haastatteluissa hän sanoi, että näyttelijöitä tulee ohjata kuin karjaa laitumella. Monet hänen näyttelijöistään pitivät itseään suuren ohjaajan oppipoikina. Hitchcock vaati molemminpuolista kunnioitusta eikä antanut näyttelijöiden puuttua ohjaukseen. Kuvausvaiheessa Hitchcockin elokuva oli jo valmis, se vain täytyi ”pistää purkkiin”. Kaikki oli huolellisesti valmisteltu storyboardissa. Hitchcock pitikin kuvausvaihetta äärimmäisen tylsänä, hänhän oli jo ”nähnyt” elokuvansa.
Hitchcockin kerrotaan suhtautuneen joihinkin elokuviensa naisnäyttelijöihin suorastaan pakkomielteisesti, ja muun muassa Tippi Hedren on paljastanut myöhemmin joutuneensa Hitchcockin seksuaalisen häirinnän kohteeksi.
Hitchcock näyttäytyi elokuvissaan lyhyissä cameo-rooleissa 37 kertaa.
Filmografia
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
The Alfred Hitchcock Wiki
Alfred Hitchcock British Film Institute
Vuonna 1899 syntyneet
Vuonna 1980 kuolleet
77.4 Elokuvataide
Seulonnan keskeiset artikkelit |
71 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Arizona | Arizona | Arizona ( tai ; amerikkalaisittain ) on 48. Yhdysvaltoihin liitetty osavaltio. Osavaltion naapurit ovat Meksiko etelässä, New Mexico, Utah, Nevada ja Kalifornia. Suurimmat kaupungit ovat Phoenix, Tucson ja Mesa; muita tunnettuja paikkoja Yuma ja Flagstaff. Grand Canyonin lisäksi osavaltiossa on useita muita kansallispuistoja, monumentteja ja intiaanireservaatteja. Osavaltion asukasluku vuonna 2014 oli noin 6,7 miljoonaa.
Maantiede
Osavaltion naapurit ovat Meksiko etelässä, New Mexico idässä, Utah pohjoisessa, Nevada ja Kalifornia lännessä.
Coloradon ylänkö pohjoisessa muodostaa kaksi viidesosaa osavaltiosta. Sen halki virtaava Coloradojoki on kaivertanut Grand Canyonin osavaltion luoteisosaan, ja ylänköä halkovat muutkin teräväreunaiset jokilaaksot. Ylänköalueella on myös vuoria, joista korkein on Humphrey’s Peak 3 850 metriä merenpinnan yläpuolella. Monument Valleyssa Utahin rajalla nähdään eroosion muovaamia kallionmuotoja. Osavaltion eteläosaa halkovat luode–kaakko-suuntaiset vuorijonot, joiden välissä on viljavia laaksoja. Siellä missä saadaan riittävästi vettä, nämä laaksot sopivat hyvin vihannesten viljelyyn.
Noin puolet Arizonasta on puoliaavikkoa, kolmannes aavikkoa ja loput kosteaa aluetta. Coloradon ylängöllä talvet ovat kylmiä, ja siellä sataa tyypillisesti 250–375 mm vuodessa. Osavaltion eteläosassa sateet tulevat rajujen ukonilmojen yhteydessä kesäkuukausina, kun Meksikonlahdelta virtaa sinne kuumaa ja kosteaa ilmaa.
Vuoden kuumin kuukausi on heinäkuu, jolloin keskimääräinen ylin lämpötila Phoenixissa on noin 41 astetta. Viileimpinäkin kuukausina, tammi- ja helmikuussa keskimääräinen alin on siellä +7 asteen yläpuolella. Flagstaffissa heinäkuun keskimääräinen ylin on 27 astetta, ja joulu- ja tammikuun keskimääräinen alin −8 astetta.
Arizonassa on kolme kansallispuistoa: Grand Canyonin kansallispuisto, Petrified Forestin kansallispuisto ja Saguaron kansallispuisto.
Historia
Arizonan ensimmäiset merkit ihmisasutuksesta ovat löytyneet yli 12 000 vuoden takaa. Vuoteen 500 mennessä Arizonan alueelle oli kehittynyt maanviljelyskulttuureja: Anasazin kulttuuri kukoisti osavaltion koillisosissa, Mogollonin kulttuuri itäisellä vuoristoseudulla ja Hohokamin kulttuuri osavaltion keski- ja eteläosissa. 1200-luvun kuivuus ajoi esihistorialliset kulttuurit rappiolle. Arizonan kirjoitetun historian aika alkoi espanjalaisten Meksikosta tulleiden löytöretkeilijöiden myötä. Fransiskaani Marcos de Niza teki löytöretken alueelle 1539. Coronadon löytöretki alueelle tapahtui 1540–1542. Tuolloin Arizonassa eli intiaaneja kolmesta eri kieliperheestä; vanhin ryhmistä oli anasazeista polveutuvat hopi-intiaanit.
Ensimmäisiä tutkimusmatkailijoita seurasi myös lähetyssaarnaajia, jotka perustivat Arizonaan lähetysasemia. Vuonna 1692 alueelle tullut Eusebio Kino perusti muun muassa San Xavier del Bacin lähetysaseman lähelle nykyistä Tucsonia. Tubac oli puolestaan Arizonan ensimmäinen merkittävä asutuskeskus, jonka espanjalaiset perustivat 1752 etuvartioasemaksi. Eusebio Kinon lähetystyö loi asutuskeskuksineen Pimeria Altan alueen, joka koostui nykyisen Sonoran pohjoisosasta ja nykyisen Arizonan eteläosasta. Etelä-Arizona kuului Uuden-Espanjan varakuningaskunnan Uuden-Navarran provinssiin, jonka siirtolaisväestö koostui erityisesti baskeista ja navarralaisista. Alue tunnettiin myös Sonora-Sinaloan provinssina.
Pohjois-Arizona eli suurin osa tulevasta Arizonasta kuului Uuden Espanjan Kalifornioiden provinssiin vuosina 1767–1804, kunnes siitä tuli Alta Californian (Ylä-Kalifornia) osa. Alueen asukkaat olivat Espanjasta tulleiden siirtolaisten ja mestitsien jälkeläisiä. Vuonna 1821 Meksiko itsenäistyi ja nykyisestä Pohjois-Arizonasta tuli osa Alta Californian territoriota ja Etelä-Arizonasta osa Sonora-Sinaloan osavaltiota.
Vuosien 1847-1848 Meksikon–Yhdysvaltain sodassa Meksiko menetti Gilajoen pohjoispuoliset alueet eli Kalifornian Yhdysvalloille. Alue liitettiin 1850 New Mexicon territorioon, ja nykyisen osavaltion eteläisimmät osat hankittiin 1853 Gadsdenin ostossa.
Sonora Exploring and Mining Co. järjesti 1856 Charles Debrille Postonin johtaman seurueen, joka perusti Tubaciin hopeakaivoksia. Tätä seurasi nousukausi, ja Tubacista tuli laaksonsa suurin asutuskeskus. Arizonalaiset alkoivat samalla haaveilla myös omasta territoriostaan. Yhdysvaltain sisällissodan alussa Arizona julistautui etelävaltioiden territorioksi. Virallisesti Arizonan territorio perustettiin 24. helmikuuta 1863. Sen ensimmäinen pääkaupunki oli Prescott. Tucsonista tuli pääkaupunki 1867, Prescottista uudestaan 1877 ja Phoenixista 1889. Vuonna 1868 perustetusta Phoenixista kasvoi nopeasti maatalouden keskuskaupunki.
Arizonasta tuli 14. helmikuuta 1912 Yhdysvaltain 48. osavaltio. Puheet osavaltion asemasta olivat alkaneet jo 1880-luvulla, mutta vuonna 1910 kongressi hyväksyi lain, joka mahdollisti Arizonan tulemisen osavaltioksi.
Hallinto
Arizonan lainsäädäntövaltaa käyttää kaksikamarinen osavaltion parlamentti. Ylähuoneessa eli senaatissa on 30 jäsentä, alahuoneessa eli edustajainkokouksessa on 60 jäsentä. Jäsenet valitaan kaksivuotiskausille, jokaisesta 30 vaalipiiristä valitaan yksi senaattori ja kaksi alahuoneen jäsentä. Kukin jäsen voi olla parlamentissa korkeintaan neljä kautta yhteen menoon, mutta yhden kauden poissaolon jälkeen hänet voidaan valita taas uudelleen.
Ylintä toimeenpanovaltaa käyttää kuvernööri. Vuodesta 2023 kuvernöörinä on ollut Katie Hobbs.
Osavaltio on jaettu 15 piirikuntaan.
Arizona kuuluu niihin osavaltioihin, jotka ottivat kuolemanrangaistuksen jälleen käyttöön vuodesta 1972 alkaen.
Tämän jälkeen osavaltio on teloittanut 38 vankia. Viimeisin teloitus suoritettiin toukokuussa 2022.
Talous
Arizona tuottaa enemmän kuparia ja muita kaivannaisia (polttoaineita lukuun ottamatta) kuin mikään muu Yhdysvaltojen osavaltio.
Arizonan bruttokansantuote vuonna 2010 oli 254 miljardia Yhdysvaltain dollaria, mikä tekee siitä 20. suurimman talouden Yhdysvalloissa.
Arizonalaisista 161 166 työskenteli korkean teknologian sektorilla vuonna 2003, tehden noin 8,3 prosenttia yksityisen sektorin 1,9 miljoonan ihmisen työvoimasta. Erityisiä aloja olivat tietokoneohjelmistot ja tietokoneet (34 314); elektroniikkakomponenttivalmistus (30 358); ilmailuvalmistus (25 641); arkkitehtuuri ja rakennus (21 378); telekommunikaatio (21 224); ja instrumenttivalmistus (13 056).
Arizona kerää henkilökohtaisia tuloveroja viidessä luokassa: 2,87 prosenttia, 3,20 prosenttia, 3,74 prosenttia, 4,72 prosenttia ja 5,04 prosenttia. Arizonan Transaction Privilege Tax (arvonlisävero) ja käyttöverot ovat yleisesti noin 6,3 prosenttia.
Liikenne
Arizonassa on kaikkiaan 42 lentoasemaa. Suurin niistä on Sky Harborin kansainvälinen lentoasema Phoenixin lähellä.
Väestö
Arizonan 6,4 miljoonasta asukkaasta 84,4 % on valkoisia. Kaikkiaan 30,2 % luokitellaan hispaanoiksi tai latinoiksi.
Suurimmat kaupungit
Vuonna 2008 Arizonassa oli vain yksi miljoonakaupunki, ja yhteensä seitsemän yli 200 000 asukkaan kaupunkia:
Phoenix 1 567 924
Tucson 541 811
Mesa 463 552
Glendale 251 522
Chandler 247 140
Scottsdale 235 371
Gilbert 216 449
Kulttuuri
Osavaltion nimen on selitetty tarkoittavan ’pientä lähdettä’ (papago-intiaanikielen sanoista ari 'pieni' ja šonak 'lähde'). Kansanetymologian mukaan nimi puolestaan johtuisi espanjan sanoista arida zona ’kuiva alue’.
Arizonan kansalliskukka on saguarokaktuksen kukka, jalokivi turkoosi, nisäkäs kissafretti ja lintu kaktuspeukaloisen alalaji Campylorhynchus brunneicapillus couesi.
Tunnettuja urheiluseuroja
Lähteet
Aiheesta muualla
Seulonnan keskeiset artikkelit |
72 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Aasia | Aasia | Aasia on maapallon suurin maanosa niin väestöltään kuin pinta-alaltaankin. Sen pinta-ala on noin 44 miljoonaa neliökilometriä, mikä tarkoittaa 29,4 prosenttia maapallon maapinta-alasta ja 8,6 prosenttia kokonaispinta-alasta. Aasiassa asuu vähän yli 4,6 miljardia ihmistä eli yli 60 prosenttia maailman väestöstä.
Maanosan nimi tulee antiikin kreikkalaisilta, jotka käyttivät nimeä Anatolian alueesta. Valtauskonnot ovat islam, buddhalaisuus ja hindulaisuus.
Aasiassa sijaitsee maailman korkein vuoristo Himalaja. Keski-Aasia on kuivaa tai puolikuivaa aluetta, mutta Intian niemimaalla ja Kaakkois-Aasiassa vallitsee kuuma ja kostea ilmasto. Pohjoisen Siperiassa on laaja havupuumetsäalue.
Luonnonmaantiede
Pinnanmuodot ja geologia
Aasia on geologisesti hyvin aktiivinen maanosa, ja siellä on laajalti vuoristoja ja vulkaanisia alueita. Aasian ja koko maailman korkein vuoristo on Himalaja. Sen pohjoispuolella on Tiibetin ylänkö, joka on maailman korkein ylänkö. Indonesiassa on vulkaaninen kaari sekä Japanissa ja Filippiineillä tulivuorijonoja. Aasiassa on myös maailman vanhinta kallioperää, varsinkin Intian ja Arabian niemimailla sekä Siperiassa.
Aasiassa on 19 suurta virtaa, joiden pituus on vähintään 2 500 kilometriä. Pisimpiä jokia ovat Jangtse, Keltainenjoki, Indus, Ganges ja Mekong.
Ilmasto ja kasvillisuus
Aasia voidaan jakaa ilmastollisesti Etelä-, Kaakkois- ja Itä-Aasian kosteaan monsuunivyöhykkeeseen sekä kuivaan tai puolikuivaan Keski-Aasiaan. Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa vallitsee kuuma ja kostea ilmasto. Himalajalla ja Keski-Aasian vuoristoissa talvet ovat kylmiä ja runsaslumisia. Keski-Aasia on kuivaa tai puolikuivaa aluetta, jossa kesät ovat lämpimiä ja talvet kylmiä.
Kaakkois- ja Etelä-Aasiassa on trooppisia sademetsiä, jotka on tosin suurimmaksi osaksi hakattu. Subtrooppista Itä-Aasiaa peittävät osin ikivihreät lehtipuumetsät. Pohjoisempana on kesävihantia lehtimetsiä. Tiibetin ylänkö on lähes puutonta tundraa. Vähäsateisia alueita peittävät ruohostot, ja Intian sekä Thaimaan ylängöillä on trooppista ruohostoa. Keski-Aasian puolikuivat alueet ovat lauhkean vyöhykkeen ruohostoa. Siperiassa on laaja havupuumetsikköalue taiga.
Luonto ja luonnonvarat
Aasian alueen luonto on erittäin rikasta ja siellä elää paljon sellaisia eläimiä, joita ei muualla tavata. Lisäksi Aasian alueella on maaperässä runsaasti mineraaleja ja arvometalleja. Persianlahden ympärillä ovat maailman runsaimmat maaöljyesiintymät. Kiinalla on enemmän vesivoimavaroja kuin millään muulla maailman maalla, jopa kaksi kertaa enemmän kuin Venäjällä. Hiilivarantojen suhteen Venäjä ja Kiina kuuluvat maailman suurimpiin.
Aasian valtiot
Epäitsenäiset alueet
Talous
Aasian maiden tulotasot vaihtelevat suuresti. Aasiassa on muutamia hyvin rikkaita maita, esimerkiksi Japani, ja eräitä alueellisia finanssikeskuksia, kuten Hongkong ja Bahrain. Monet Aasian maat ovat teollistuneet viime vuosikymmeninä. Toisaalta Aasiassa on myös vähiten kehittyneisiin maihin kuuluvia kehitysmaita, esimerkiksi Afganistan, Bangladesh ja Nepal.
Maatalous
Aasian väestöstä suurin osa asuu monsuunivyöhykkeellä ja saa maataloudesta elantonsa. Vehnän ja riisin viljely on intensiivistä tuolla vyöhykkeellä. Aasian väestön nopean kasvun seurausta oli valtaisa ravinnontarve. Tämän vuoksi viljeltyä aluetta jouduttiin lisäämään ottamalla autiomaiden reuna-alueita ja muita maataloudelle marginaalisia alueita käyttöön sekä hakkaamalla metsää. Niin sanottu ”vihreä vallankumous” oli onnistunut yritys lisätä maatalouden tuotantoa. Lannoitteita ja torjunta-aineita käyttämällä sekä parantamalla siemenlaatua saatiin usein jopa kolminkertaiset sadot. Aasiassa huolta on kuitenkin aiheuttanut muun muassa kemikaaleista johtuvat ympäristöongelmat. Laidunnus ja vehnän viljely ovat Keski-Aasian maatalouden tärkeimmät muodot johtuen alueen kuivuudesta. Lisäksi alueella viljellään laajalti puuvillaa kastelun ansiosta.
Teollisuus
1980-luvulla monet Itä-Aasian valtiot saavuttivat korkean teollistumisasteen. Tämän vuoksi ne myös tulivat riippuvaisiksi polttoaineiden, mineraalien sekä muiden raaka-aineiden maahantuonnista. Kehittyneimmissä maissa tyypillisiä teollisuuden muotoja ovat auto-, tietokone- ja elektroniikkateollisuus, esimerkiksi Japani on hyvä esimerkki tällaisesta valtiosta. Myös Singapore, Taiwan, Hongkong ja Etelä-Korea ovat teollistuneet nopeasti. Näiden maiden jäljessä tulevat muun muassa Malesia, Thaimaa ja Filippiinit. Myös Kiinan ja Intian vienti on siirtynyt kohti teollisuustuotteita. Molemmilla valtioilla on merkittävää tieteellistä asiantuntemusta muun muassa satelliittiohjelmien ja avaruusteknologian aloilta.
Myös entiset Keski-Aasian neuvostotasavallat ovat siirtymässä hitaasti vapaaseen markkinatalouteen. Näiden maiden teollisuus on kuitenkin vielä vähäistä. Azerbaidžanilla on huomattavat öljyvarat ja Kazakstan tuottaa kemikaaleja ja metalleja.
Kulttuuri
Kielet
Aasiassa puhutaan moniin eri kieliryhmiin kuuluvia kieliä. Lähi-idässä valtakieli on seemiläisiin kieliin kuuluva arabia. Keski-Aasian valtioissa puhutaan muun muassa turkinsukuisia kieliä. Aasian eteläosissa Iranista Bangladeshiin saakka puhutaan indoeurooppalaisen kielikunnan indoiranilaiseen haaraan kuuluvia kieliä, kuten persiaa, urdua ja hindiä, joiden ohella Etelä-Intiassa puhutaan myös dravidakieliä, joista laajimmalle levinnyt on tamili. Austronesialaiset kielet, kuten malaiji ja indonesia ovat Kaakkois-Aasian pääkieliä. Myös thain ja burman kielillä on paljon puhujia mantereen puolella.
Kaikista maailman kielistä eniten äidinkielisiä puhujia on mandariinikiinalla. Sen ohella Itä-Aasian eniten puhuttuja kieliä ovat sille lähisukuiset wu- ja kantoninkiina sekä lisäksi korea ja japani.
Entisissä neuvostotasavalloissa käytetään yleisesti venäjän kieltä.
Uskonnot
Kaikki laajimmalle levinneet uskonnot ovat syntyneet Aasiassa. Lähi-idästä ovat peräisin juutalaisuus, kristinusko ja islam, joista viimeksi mainittu on nykyisin Aasiassa laajimmalle levinnyt. Keski- ja Itä-Aasian valtauskontoja ovat buddhalaisuus ja hindulaisuus. Kiinan ja Intian vanhojen filosofisten perinteiden pohjalta on kehittynyt useita uskontoja tai uskontoon rinnastettavia suuntauksia:
sikhiläisyys, jainalaisuus
taolaisuus, kungfutselaisuus, šintolaisuus
zarathustralaisuus
Historia
Varhainen historia
Aasian varhaiset korkeakulttuurit syntyivät mantereen eri puolilla suurten jokien varsilla. Mesopotamian ja Indus-jokilaakson kulttuurin välillä oli yhteyksiä, mutta Jangtse-joen ympäristö oli lähes eristyksissä niistä. Silti tietyt yhteiset kulttuuripiirteet osoittavat, että jo varhaisen Kiinan ja Lähi-idän kulttuurien välillä oli tuntemattomia yhteyksiä. Vain hevosilla kulkevat paimentolaiset pääsivät suurten arojen yli, ja Himalaja, Kaukasus sekä Siperian suot ja metsät muodostuivat heillekin liikenne-esteiksi. Vasta silkkitie yhdisti Kiinan Lähi-itään ja Eurooppaan.
Eurooppalaiset Aasiassa
Itä-Intian komppaniat, Brittien Intia, Siperian rata, Ranskan Indokiina, Portugalin Macao ja Goa.
Eräitä sotia ja rajakiistoja 1940-luvulta nykyaikaan
Toisen maailmansodan jälkeen aseelliset yhteenotot ovat jatkuneet mantereella. Taiwan eli Kiinan tasavalta erosi Kiinasta maan kommunistisen vallankumouksen jälkeen. Kiina ei ole hyväksynyt eroa. Sodan jälkeen myös Vietnam ja Korea jakautuivat kahdeksi eri valtioksi; kapitalistiseen etelään ja kommunistiseen pohjoiseen. Etelä-Vietnam ja Pohjois-Vietnam yhdistyivät vuonna 1975, Vietnamin sodan päätyttyä. Etelä-Korea ja Pohjois-Korea taas ovat yhä sotatilassa, tosin vain muodollisesti. Myös Himalajan vuoristossa sijaitsevan Kashmirin osavaltion kysymys on yhä vailla ratkaisua. Vuonna 1971 Pakistanin ja Intian välille syntyi sota. Sodan seurauksena syntyi Bangladeshin valtio. Aseellisia yhteenottoja Kiinalla on ollut Vietnamin, Neuvostoliiton ja Intian kanssa johtuen kiistoista Kiinan rajalinjasta. Filippiinien, Vietnamin, Malesian, Taiwanin ja Kiinan välillä on nykyään jännitteitä johtuen Spratlysaarten omistuksesta.
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Seulonnan keskeiset artikkelit |
73 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Asteroidi | Asteroidi | Asteroidi (muinaiskreikan sanoista aster ’tähti’ ja -eides ’muotoinen’) on varsinaista planeettaa pienempi ja meteoroidia suurempi kivinen kappale, joka kiertää Aurinkoa. Nimityksiä pikkuplaneetta ja planetoidi on käytetty pitkään synonyyminä asteroidi-sanalle, mutta nykyään kaikissa lähteissä kaikkia pikkuplaneettoja kuten transneptunisia kohteita ei aina luokitella asteroideiksi. Esimerkiksi vuoden 2006 planeetan määritelmässä pienkappaleita koskevassa osiossa asteroidit ja transneptuniset kohteet on mainittu erikseen. Asteroidi-sanan voikin katsoa viittaavan aurinkokunnan sisempien osien pikkuplaneettoihin. Suurin osa aurinkokuntamme tunnetuista asteroideista sijaitsee 2,8 au:n päässä Auringosta sijaitsevalla asteroidivyöhykkeellä.
Etymologia
Hakuteoksissa mainitaan sanan "asteroidi" keksijäksi saksalais-englantilainen tähtitieteilijä William Herschel, mutta asteroidi-spesialisti Glifford Cunningham on löytänyt arkistoista uutta tietoa. Kun keväällä 1802 astronomit väittelivät kahdesta Marsin takaa havaitusta kappaleesta, jotka enemmistön mielestä olivat planeettoja, Herschelin mielestä ne poikkesivat planeetoista niin paljon, että hän halusi nimetä ne toisin. Herschelin runoilijaystävä Charles Burney tuli nimipulmassa avuksi ehdotuksillaan "asterisko" ja "stelulla". Runoilijan poika Charles Burney Junior oli kreikan kielen tutkija, ja hänen ehdotuksensa oli "asteroidi", 'tähden kaltainen'. Herschel tarjosi nimitystä kollegoilleen kirjoittamassaan tieteellisessä artikkelissa, mutta sana ei saanut vastakaikua, koska "planeetat olivat planeettoja". Vasta 1850-luvulla asteroidi-sana otettiin käyttöön, kun Marsin takaa tällaisia kappaleita löydettiin kymmenen.
Yleistä
Suurin osa asteroideista on epäsäännöllisen muotoisia, sillä niiden painovoima ei riitä muovaamaan niistä säännöllisen pallomaisia. Ne luokitellaankin pienkappaleiksi. Asteroidit koostuvat lähinnä kivistä ja pölystä.
Asteroideja pienemmät kappaleet ovat meteoroideja. Kokorajasta ei kuitenkaan ole yksimielisyyttä: lähteestä riippuen se vaihtelee 10 metristä 200 metriin.
Suurin asteroideista on kääpiöplaneetta Ceres, joka on läpimitaltaan noin 1 000 kilometriä. Giuseppe Piazzin uudenvuodenyönä 1801 löytämä Ceres oli ensimmäinen löydetty asteroidi. Ceres on tällä hetkellä ainoa kääpiöplaneetaksi luokiteltu asteroidi, sillä se on niistä ainut, joka on oman painovoimansa pyöristämä. Cerestä ja kolmea sen jälkeen löytynyttä asteroidia (Pallas, Juno ja Vesta) pidettiin puolen vuosisadan ajan planeettoina. Astraean löydyttyä ne poistettiin planeettojen joukosta 1850–1860-luvulla.
Nykyään suurin osa numeroiduista pikkuplaneetoista on asteroideja, ja uusia löydetään noin 4 000 kappaleen kuukausivauhdilla. Suomalaiset löysivät asteroideja paljon 1930- ja 1940-lukujen taitteessa Yrjö Väisälän johdolla (katso luettelo Väisälän löytämistä asteroideista). Löydettäessä asteroideille ja muille pikkuplaneetoille annetaan ensin väliaikainen nimi (esim. 1898 DQ), seuraavaksi numero (esim. 433) ja lopulta nimi (esim. Eros).
Asteroideja tutkimalla saadaan tietoa aurinkokuntamme synty- ja varhaisvaiheista, sillä useimpien asteroidien uskotaan olevan hyvin vanhoja. Osa asteroideista on niitä suurempien kappaleiden pirstaleita. Joillakin asteroideilla on kuita. Monien planeettojen pienet kuut taas ovat luultavasti kiertoradalle siepattuja asteroideja.
Fyysiset ominaisuudet
Asteroidien koostumus vaihtelee kivisestä ja metallisesta jäiseen ja niiden seoksiin. Raja asteroidien ja komeettojen välillä ei ole selvä. Asteroidivyöhykkeellä kiertää kappaleita, joissa tumma kuona peittää jäistä ydintä. Joskus niistä purkautuu kaasua kuten komeetoista. Ne luokitellaankin myös komeetoiksi, ja niitä kutsutaankin päävyöhykkeen komeetoiksi.
Asteroidi Ceresin tiheys on 2,1 g/cm3, mikä on enemmän kuin jään ja vähemmän kuin kiven – Jään tiheys on 0,94 g/cm3, silikaatin 3,36 g/cm3 ja raudan 4,80 g/cm3. Tämä viittaa 350–425 km:n läpimittaiseen silikaattiytimeen, ja sen yllä olevaan jäävaippaan joka on 25 % kohteen massasta. Ceresin spektrissä näyttää olevan veden, ammoniakin tai raudan rikastamia fytosilikaatteja.
Tiheyteen vaikuttaa asteroidin aineiden lisäksi myös sen huokoisuus. Alle 1020 kg massaiset, alle 500 km:n läpimittaiset asteroidit lienevät hyvinkin huokoisia, 6–25 %, jopa yli 50 %.
Ceresin rakenne saattaa muistuttaa Saturnuksen kuun Dionen rakennetta. Vertailun vuoksi muut asteroidit voivat olla tiheämpiä, 2 Pallas 4,2 ± 0,2 g/cm3 ja 4 Vesta 3,9 ± 0,3 g/cm3.
Eroksen tiheys on 2,67 ± 0,03 g/cm3. Monien asteroidien massat ja siksi tiheydet tunnetaan epätarkasti. Monien asteroidien tiheydet näyttävät olevan välillä 1,2–4,4 g/cm3.
Mitä kauempana Auringosta kohde sijaitsee, sitä suurempi on tavallisesti jään osuus. Asteroidit ovat lähes kokonaan kivisiä tai metallisia; komeetat puolestaan koostuvat lähestulkoon kokonaan jäästä ja pienistä määristä kiveä. Asteroidit muistuttavat meteoriitteja koostumukseltaan. Asteroidien pinnalla on kraattereita ja pölyä, ja pienten asteroidien rakenne on monesti löyhähkö, pöly- ja kivikasamainen. Suurimmat asteroidit, Ceres, Pallas ja Vesta ovat taas varsinaisten planeettojen tapaan kehittyneitä taivaankappaleita. Ne ovatkin selvinneitä protoplaneettoja.
Asteroidivyöhykkeellä on asteroideja kaikkiaan 2,3x1021 kg eli 3 % Kuun massasta. Cereksen massa (940–950x1018 kg) on 40 % asteroidivyöhykkeen kokonaismassasta. Seuraavat kolme asteroidia nostavat yhteisen massan 66 %:iin: 4 Vesta (12 %), 2 Pallas (9 %) ja 10 Hygiea (4 %). Tämän jälkeen 511 Davida (1,6 %), 704 Interamnia (1,4 %) ja 3 Juno (1,2 %) lisäävät 4 % kokonaismassaan.
Asteroidien luokittelu
Asteroideja luokitellaan muun muassa sijaintinsa tai koostumuksensa mukaan.
Maan lähelle tulevat asteroidit tulevat lähimmillään 1,3 AU:n päähän Auringosta. Ne voidaan edelleen jakaa Aten, Apollo ja Amor-asteroideihin ratojensa mukaan.
Aten-asteroidit leikkaavat Maan radan ja niiden keskietäisyys Auringosta on vähäisempi kuin Maan. Ne on nimetty 2062 Atenin mukaan.
Apollo-asteroidit leikkaavat Maan radan, mutta niiden keskietäisyys on suurempi kuin Maan. Ne on nimetty 1862 Apollon mukaan.
Amor-asteroidit leikkaavat Marsin radan, mutta eivät Maan rataa. Ne on nimetty 1221 Amorin mukaan.
Asteroidivyöhykkeellä Marsin ja Jupiterin ratojen välissä sijaitsee valtaosa asteroideista.
Troijalaiset asteroidit kiertävät Jupiterin radalla. Myös muilla planeetoilla on troijalaisia.
Koostumukseen perustuvia luokitusjärjestelmiä on useita erilaisia. 75 % asteroideista on tummia ja hiilipitoisia ja 17 % silikaattipitoisia.
Asteroidien massajakautumasta aurinkokunnassa
Kaikkien asteroidien yhteenlaskettu massa on 3x1021 kilogrammaa, eli 1/2000 Maan massasta tai 1/20 Kuun massasta, tai kolme kertaa suurimman asteroidin Ceresin massa. Seuraavaksi suurimman, Pallasin massa on 0,28 ja Vestan 0,30. Kymmenenneksi suurin asteroidi on massaltaan 1/60 Ceresin massasta. 90 % kokonaismassasta on yli sadan kilometrin läpimittaisissa asteroideissa.
Yli 25 km:n läpimittaisista asteroidivyöhykkeen asteroideista tunnetaan luultavasti kaikki, mutta vain 50 % 10 km:n läpimittaisista.
Suurempia asteroideja on vähemmän kuin pienempiä. Alle 5 km:n läpimittaisten asteroidien massajakautuma noudattaa kaavaa N=D^-2,3 ja suurempien N=D^-4. Yli 900 km:n läpimittaisia asteroideja on 1, yli 800 km:n läpimittaisia 3 ja yli 250 km:n läpimittaisia 15. 200–300 km:n läpimittaisia asteroideja on 23.
Yli 150 kilometrin läpimittaisia asteroideja on sata kappaletta, yli 100 km:n kokoisia on 250 ja yli 30 km:n läpimittaisia on 1 150. Yli 1 km:n läpimittaisia asteroideja on 100 000–1 000 000.
Asteroidien massajakauma selittyy osin keskinäisillä törmäyksillä. Vain yli 500 km:n läpimittaisen kohteet selviävät 5 km/s törmäyksistä vastaavan kokoisten kappaleiden kanssa.
Asteroiditörmäykset Maahan
Pieni osa asteroidivyöhykkeen ulkopuolisista asteroideista uhkaa törmätä Maahan. Erotukseksi meteoroideista, jotka Maan ilmakehään iskeytyessään yleensä hajoavat suurimmaksi osaksi, asteroidit voivat selvitä lähes sellaisenaan pinnalle asti ja aiheuttaa suurta tuhoa. Asteroidin törmätessä maahan se kaasuuntuu törmäyskitkan kuumentaessa sen nopeasti, ja tämä kaasu leviää räjähdyksenä ympäristöön.
Asteroiditörmäys aiheuttaa pahimmillaan maailmanloppumaisen katastrofin Maassa, jossa suuri osa elämästä pyyhkiytyy pois. Pienemmät törmäykset voivat aiheuttaa suurkaupungin tai valtion kokoisella alueella suurta tuhoa.
Suurimmat tunnetut asteroidit
Pääartikkeli: Luettelo tunnetuista asteroideista
Muutamia suurimpia asteroideja. Asteroidien kokojakauma noudattaa kaavaa N=d^(-4) yli 10 km kappaleiden osalta ja alle 1 km kappaleiden osalta N=d^(-2,3).
Katso myös
Maan lähelle tuleva asteroidi
Impakti
Meteoriitti
Asteroidivyöhyke
Päävyöhykkeen komeetta
Asteroidiluokat
Kuiperin vyöhyke
Komeetta
Palermon asteikko
Pikkuplaneetta
Pikkuplaneetan kuu
Torinon asteikko
Lähteet
Aiheesta muualla
Minor Planet Center (MPC) – International Astronomical Union (IAU)
Asteroidit
Seulonnan keskeiset artikkelit |
74 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Adolf%20Hitler | Adolf Hitler | Adolf Hitler () oli itävaltalaissyntyinen saksalainen poliitikko, joka nousi Saksan valtakunnankansleriksi ja johti natsihallinnon aikana 1933–1945 maata diktaattorina, Saksan valtakunnanjohtajana (Führer).
Hitlerin politiikka perustui hänen kehittämäänsä kansallissosialismina tunnettuun aatesuuntaan, joka pohjautui nationalismiin, rasistiseen rotuoppiin ja jyrkkään antisemitismiin. Johtamansa Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen avulla Hitler perusti Saksaan totalitaarisen hallinnon, jossa toisinajattelijat kukistettiin väkivalloin. Hitlerin aloittamat valloitussodat johtivat toisen maailmansodan syttymiseen Euroopassa, ja hänen hallintonsa harjoittama hirmuvalta johti rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja holokaustina tunnettuun kansanmurhaan. Tästä huolimatta Hitler oli monien aikalaistensa kannattama ja palvoma johtaja. Hänen valtakautensa päättyi Saksan tappioon ja Hitlerin itsemurhaan keväällä 1945.
Hitler oli taitava propagandisti ja puhuja, ja hyödyntäen räikeää juutalaisvastaista propagandaa, saksalaisten keskuudessa vallinnutta tyytymättömyyttä ensimmäisen maailmansodan lopputuloksesta sekä 1920-luvun lopun talousvaikeuksia hän kohosi Saksan diktaattoriksi maaliskuussa 1933. Hänen valtakautensa alkoi Versailles’n rauhansopimuksen yksipuolisella mitätöinnillä ja sitä seuranneella asevarustelulla sekä valtiojohtoisilla teollistamishankkeilla, jotka nostivat Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä talouskriisistä. Samalla Saksasta muotoutui yksipuoluediktatuuri.
Hitlerin aloittamat valloitussodat sytyttivät vuonna 1939 toisen maailmansodan, jonka kestäessä Saksa liittolaisineen valloitti suuren osan Eurooppaa. Sodan uhrien lisäksi Saksan hallitus järjestelmällisesti surmasi noin kuusi miljoonaa juutalaista ja miljoonia muita ihmisiä ”ei-toivottuna” pidetyn rodun, uskonnon, poliittisen vakaumuksen tai vamman vuoksi. Saksan häviön käytyä epäonnistuneen Neuvostoliiton valloitusyrityksen jälkeen väistämättömäksi Hitler teki itsemurhan bunkkerissaan puna-armeijan saartamassa Berliinin hallituskorttelissa sodan viimeisinä päivinä.
Elämäkerta
Lapsuus ja nuoruus
Adolf Hitlerin isä Alois Hitler loi uransa Saksan ja Itävallan välisellä rajalla tullivirkailijana. Alois Hitler avioitui kolmesti, ensimmäistä kertaa Anna Glasl-Hörerin kanssa. Avioliitto oli lapseton ja erottuaan Annasta Alois nai talouden keittäjättären, Franziska Matzelsbergerin. Franziska synnytti Aloisille pojan Alois junior. Pian tämän jälkeen syntyi toinen lapsi, tytär Angela. Franziskan kuoltua 1883 tuberkuloosiin Alois avioitui piispan erikoisluvalla serkkunsa Klara Pölzlin (s. 1860) kanssa, jonka kanssa hänellä oli ollut suhde vielä toisen vaimonsa eläessä.
Alois Hitler oli luonteeltaan kova, tiukkaan kuriin ja järjestykseen uskova väkivaltainen mies. Katkeroitunut ja ajan myötä alkoholisoitunut Alois pieksi vaimoaan ja perhettään usein pienimmistäkin syistä. Alois ja Klara saivat yhdessä kuusi lasta, joista kolme ensimmäistä kuolivat alle kaksivuotiaina. Vasta neljäs, Adolf, eli pitempään. Adolfin syntyessä Alois oli 52-vuotias. Miestään 23 vuotta nuorempi Klara Pölzl puolestaan oli siisti, vakava ja ahkera nainen, joka hoiti taloutta parhaansa mukaan miellyttääkseen puolisoaan. Syvästi uskovainen Klara oli onneton ärtyisän ja väkivaltaisen Aloisin puolisona ja suri syvästi kolmea ensimmäistä vauvaiässä kuollutta lastaan. Neljännen lapsen Adolfin jälkeen perheeseen syntyivät myös Edmund, joka kuoli kuusivuotiaana tuhkarokkoon, ja Paula, joka eli sisarusparvesta pisimpään, vuoteen 1960 saakka.
Adolf Hitler syntyi 20. huhtikuuta 1889 Braunau am Innissä Itävalta-Unkarissa, Salzburger Vorstadt-kadun varrella olevan talon toisessa kerroksessa. Hänet kastettiin katolisen kirkon jäseneksi nimellä Adolfus Hitler. Pariskunta pelkäsi, ettei heidän neljäskään lapsensa sisarustensa tapaan selviäisi kovin vanhaksi; pariskunnan kuudesta lapsesta vain Adolf ja hänen nuorempi sisarensa Paula elivät aikuisikään asti. Kun hän kuitenkin jäi henkiin ja kasvoi, hemmotteli Klara poikaansa parhaansa mukaan. Lapsuudessaan Adolf joutui usein hakemaan yhä enemmän juopottelevan isänsä kotiin lähiseudun kapakoista. Kirjassaan Taisteluni (Mein Kampf) Hitler kuvaa isäänsä tiukaksi kurinpitäjäksi, jonka karskin kuoren alla piili lempeä ja perheestään huolehtiva tunnollinen mies. Yksityisesti Hitler, muistellessaan lapsuuttaan, kuvasi isäänsä todellisuudessa sadistiseksi ja väkivaltaiseksi öykkäriksi, joka kulutti perheen rahat alkoholiin.
Pieni Adolf hakikin kepeillä, vöillä ja remmeillä annettujen selkäsaunojen jälkeen lohtua ja turvaa lempeästä ja rakastavasta äidistään. Selkäsaunoista huolimatta Adolf ei alistunut, vaan pani vastaan isälleen, joka puolestaan rankaisi poikaansa aina vain kovemmin, varsinkin velipuolensa Alois juniorin karattua kotoa 14-vuotiaana. Sisaren Paulan mukaan Adolf sai selkäänsä päivittäin.
Lapsuutensa leikeissä Hitler pyrki olemaan johtaja. Hän johti joukkonsa muun muassa villin lännen taisteluihin, joihin hän sai mallin suositulta saksalaiselta lännenkirjailijalta Karl Maylta. Samoin buurisodan taistelut innoittivat Hitlerin leikkejä. Niin ikään ”seuraa johtajaa” oli Hitlerin lempileikkejä, jos hän itse sai johtaa. Vaikka Hitlerillä oli lapsena ystäviä, perhe muutti usein ja Hitler joutui toistuvasti erilleen vanhasta kaveripiiristään. Siksi hän vietti välillä yksinäisiä kausia ja joutui joskus myös tappeluihin. Ainoat Hitlerin lapsuuden paikoista, joita hän aikuisena muisteli lämpimästi, olivat Linz ja tämän lähellä sijaitseva maalaiskylä Leonding.
Kouluvuodet
Hiukan ennen kuudetta ikävuottaan Adolf laitettiin Fischlhamnin kylän kansakouluun. Siellä hän oppi lukemaan ja kiinnostui jo lukutaipaleensa alussa historiasta. Vuonna 1897 Klara laittoi hänet lambachilaiseen luostarikouluun toivoen, että Adolfista tulisi munkki. Hänet kuitenkin erotettiin, koska hänet oli saatu kiinni tupakoinnista luostarin alueella. Lambachin benediktiiniläisen apottiluostarin kirkon pääkulkuväylän varrella oli myös edesmenneen apotti Theoderich Hagnin vaakuna, jonka keskeisin piirre oli hakaristi.
Perhe muutti pian Linziin, jossa Adolf jatkoi kansakoulua pärjäten vielä hyvin. Eri opettajat ovat kuvanneet häntä eri tavoin, mikä johtuu siitä, että nuori Hitler pärjäsi lempiaineissaan piirtämisessä, historiassa ja liikunnassa hyvin, kun taas vastenmieliset aineet hän läpäisi rimaa hipoen. Pääsääntöisesti opettajien mukaan Hitler oli asenteellinen, omapäinen ja uhmakas, mutta toisaalta ujo ja haaveileva. Vuonna 1900 Alois asetti vastentahtoisen poikansa oppikouluun ja toivoi hänestä tulevan itsensä lailla valtion virkamiehen. Aloisilta tämä oli kuitenkin jonkinlainen huolen ja ohjauksen osoitus poikaansa kohtaan, sillä oppikoulu vaati taloudellista sijoitusta.
Kansallinen koulutus
Taisteluni-kirjassaan Hitler kuvailee ensimmäisiä kouluvuosiaan tärkeiksi kansallisen identiteettinsä määrittelemisen kannalta. Eri kansallisuusaatteitten villitsemässä 1800–1900-lukujen vaihteen Itävallassa Saksan vastaisella rajalla ihailtiin eniten juuri saksalaisuutta. ”Saksalainen poika, älä unohda olevasi saksalainen” ja ”Tyttö, muista, että sinusta pitää tulla saksalainen äiti” olivat aikansa isku- ja oppilauseita, joita viljelivät muun muassa innokkaimmat opettajat. Erityisellä lämmöllä Hitler muistelee oppikoulun historianopettajaansa tohtori Leopold Pötschiä, jonka Saksan historiasta pidetyt oppitunnit olivat hänelle ikimuistoisia. Muutoin Hitler vihasi kouluaan ja varsinkin isänsä ajatusta tulevaisuudestaan virkamiehenä. Piirtämistaidoistaan äidiltään, tovereiltaan ja opettajiltaan kehuja saanut Hitler oli vakuuttunut halustaan tulla taiteilijaksi. Hänellä oli kyky katsoa rakennusta ja tallentaa se myöhemmin paperille yksityiskohtaisen tarkasti.
Isän kuolema
Isän äkillinen kuolema keuhkoverensyöksyyn kodin lähellä sijainneessa oluttuvassa vuoden 1903 alussa vapautti tuolloin 14-vuotiaan Hitlerin unelmoimaan taiteilijanurasta. Äitinsä toiveesta Hitler kuitenkin jatkoi oppikoulussa Steyrissä, jossa hän alkuun pärjäsi hyvin. Hänen keskiarvonsa alkoivat kuitenkin laskea ja 1905 ne olivat jo selvästi keskitasoa huonommat. Steyrissä hän myös joi itsensä humalaan elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Opettajiensa mukaan hän oli lahjakas ja älykäs, mutta vastahakoinen, omahyväinen ja laiskahko. Hitler sairastui keuhkotautiin ja lääkärin neuvosta hän joutui ilokseen keskeyttämään opintonsa ainakin vuodeksi. Hitler palasi syksyllä kouluunsa hakemaan todistuksen, mutta vakuuttuneena pärjäämisestään taiteilijana ja opettajiinsa kyllästyneenä, hän lopetti ennen kirjoittamistaan ylioppilaaksi.
Onnen päivät
Klara Hitler vei teini-ikäisen poikansa Spitaliin maaseudulle sukulaistensa luo toipilaaksi. Tuon ajan Hitler nautti kiertelemällä kaunista ympäristöä piirtäen ja maalaten. Peltotöitä välttääkseen Hitler vetosi heikkoon kuntoonsa. Samaan aikaan Klara muutti Adolfin sisaren Paulan kanssa Linziin, jonne Hitlerkin palasi maalta. Oopperassa hän tapasi August Kubizekin, nuoren muusikonalun, joka hyvänä kuuntelijana osoittautui täydelliseksi ystäväksi Hitlerille. Nuoret kiertelivät ympäri kaupunkia keskustelemassa arkkitehtuurista ja taiteesta haaveillen loistavasta tulevaisuudesta kulttuurin parissa. Hitler hahmotteli myös ensimmäisiä poliittisia mielipiteitään Kubizekille, joka ajoittain säikähti Hitlerin raivokasta paatosta, hänen päästessään vauhtiin.
Kubizekin mukaan Hitler myös rakastui nuoreen naiseen nimeltä Stephanie Jansten, jolle hän kirjoitti useita rakkausrunoja, mutta jonka kanssa hän ei koskaan edes keskustellut. Hitler selitti parin viestivän pelkin katsein, mutta Stephanie menikin naimisiin nuoren ratsuväenupseerin kanssa. Tapahtuneen masentama Hitler suunnitteli jopa itsemurhaa, jonka hän suorittaisi Stephanien kanssa. Kuultuaan toisen maailmansodan jälkeen ihailijastaan Stephanie oli järkyttynyt, mutta muisti saaneensa oudon ja nimettömän kosiokirjeen.
Hitler toipui kuitenkin onnettomasta rakkaudesta nopeasti, otti pianotunteja, luki, sepitti runoja ja maalasi. Myöhemmin Hitler kuvailikin huoletonta aikaa Linzissä elämänsä onnellisimmaksi. Ainoa elämäniloa himmentävä seikka oli äidin sairastelu: Klaralla todettiin rintasyöpä ja hänet leikattiin tammikuussa 1907. Klaran päästyä sairaalasta Hitler hoiti äitiään, siskoaan ja perheen taloutta. Kun äiti loppukesään mennessä näytti voivan paremmin, Hitler jätti äitinsä sisarensa Paulan hoiviin ja matkusti Wieniin pääsykokeisiin.
Vuodet Wienissä
Pikkupojasta asti innokkaasti piirtänyt Hitler keräsi 18-vuotiaana rohkeutensa toteuttaakseen unelmansa ja haki arvostettuun Wienin kuvataideakatemiaan. Hitler oli optimistinen ja itsevarma, mutta pettyi pahasti, sillä hän putosi jo pääsykokeen toisessa vaiheessa. 113 hakijasta Hitler oli niiden 85 joukossa, jotka eivät päässeet sisälle. Hitlerin kyky hahmottaa ja jäljentää rakennuksia huomattiin ja häntä kannustettiin hakemaan akatemian arkkitehtiosastolle. Tullakseen hyväksytyksi arkkitehtiosaston pääsykokeisiin Hitler olisi kuitenkin tarvinnut kahta vuotta aiemmin lopettamansa oppikoulun päästötodistuksen.
Äidin kuolema
Vuosi toi lisää murheita. Hitler matkusti takaisin Linziin pitämään huolta äidistään, jonka terveydentila heikkeni. Hitlereiden juutalainen perhelääkäri Eduard Bloch kuvaili Adolfin huolenpitoa myöhemmin vuonna 1938: ”Hän oli mitä hellimmin kiintynyt äitiinsä ja tarkkaili tämän jokaista liikettä voidakseen auttaa häntä pienimmissäkin asioissa”. Hitlerin äiti kuoli muutamaa päivää ennen jouluaattoa. Tohtori Bloch muisteli, ettei 40-vuotisen uransa aikana nähnyt toista niin surun murtamaa nuorta miestä, eikä ottanut kuin pienen palkkion tavallisesti kalliista hoidosta. Hitler oli tästä Blochille ikuisesti kiitollinen ja suojeli häntä poikkeustapauksena myöhempien juutalaisvainojen aikana.
Loppukesästä 1908 Hitler haki taideakatemiaan toistamiseen, muttei onnistunut tälläkään kertaa. Kubizek vuorostaan menestyi musiikkiopinnoissaan ja kerran palatessaan Linzistä Kubizek huomasi Hitlerin muuttaneen ilmoittamatta pois heidän yhteisestä asunnostaan. Syy oli osittain heikentyneessä rahatilanteessa, mutta ratkaiseva tekijä oli Kubizekin mielestä se, ettei menestymätön Hitler enää kokenut olevansa auktoriteetti ystävyssuhteessa.
Taiteilija
Euroopassa elettiin vaikeita aikoja ja unelmiensa lisäksi molemmat vanhempansa menettänyt Hitler ajautui pummiksi. Hän nukkui puistonpenkeillä ja söi hyväntekeväisyyskeittiöiden soppajonoissa. Talvisin hän asui asuntolassa ja köyhien yhteisasumuksissa. Michael Burleigh arvioi näiden kokemusten jäädyttäneen lopullisesti Hitlerin inhimilliset tunteet. Hitler alkoi kohota aallonpohjasta päästyään kaupungin yömajasta laadukkaampaan miesten asuntolaan, joka oli rahoitettu Rothschildin kaltaisten sukujen hyväntekeväisyydellä. Elantonsa Hitler sai tekemällä vesi- ja öljyvärimaalauksia Wienin nähtävyyksistä, joita hän ja hänen asuntolatoverinsa Reinhold Hanisch myivät. Myynnillä ja satunnaisilla tilaustöillä he tulivat kohtuullisesti toimeen. Vuonna 1910 Hitler saattoi vuokrata pienen huoneiston ja hänen sanotaan ostaneen ainoastaan parasta laatua olevia värejä, siveltimiä ja kankaita. Yhteistyö Hanischin kanssa katkesi, kun Hitler ilmoitti poliisille Hanischin varastaneen häneltä pari maalausta. Myöhemmin, ennen natsien valtaannousua Hanisch yritti kostaa tuomioksi saamaansa viikon vankeutta kertomalla lehdistölle skandaalinkäryisiä, mutta väritettyjä tai keksittyjä tarinoita Hitlerin elämästä Wienissä.
Kirjassaan Taisteluni Hitler kertoi poliittisen ajattelunsa ja antisemitisminsä heränneen Wienissä. Siellä hän olisi myös ensimmäistä kertaa ymmärtänyt rodullisen ja kansallisen paremmuutensa. On kuitenkin epävarmaa tapahtuivatko asiat juuri näin, sillä kirjaa ei voi pitää kaikilta osin luotettavana lähteenä. Se on kirjoitettu poliittiseksi muistelmaksi tilanteessa, jolloin Hitler luultavasti koki tarvetta propagoida tekstillään. Wienissä Hitlerillä oli myös juutalaisia ystäviä, joista eräälle hän antoi talven lähestyessä päällystakkinsa. Myös monet hänen asiakkaistaan olivat juutalaisia, kuten myös hänen taulujensa uusi välittäjä unkarilainen kauppias Neumann. Hitler oli kuitenkin kyllästynyt heikkona pitämäänsä Habsburgien Itävaltaan, jonka ”Babylonin kaltaisessa rodullisesti ja kansallisesti sekasortoisessa pääkaupungissa” hän ei ollut kokenut muuta kuin pettymyksiä ja kurjuutta. Hitler, joka ei tuntenut Itävaltaa kohtaan lojaaliutta, oli vuonna 1909 jättänyt menemättä asevelvollisuuskutsuntoihin ja tiesi kutsuntaviranomaisten etsiskelevän häntä. Niinpä täytettyään 24 vuotta ja saatuaan osuutensa isänsä perinnöstä hän pakkasi tavaransa ja lähti toukokuussa 1913 ”todellisen kansansa” luokse Müncheniin, Saksaan.
Münchenissä ennen suurta sotaa
Keväällä 1913 Hitler muutti Baijerin pääkaupunkiin Müncheniin, Schwabingin alueelle. Hitler maalasi yhä elääkseen, luki ja kirjoitti runoja. Münchenissä hän tunsi voivansa hengittää ja tulla taloudellisestikin toimeen paremmin kuin kalliimmassa Wienissä. Hitler vietti puolittaista erakkoelämää yksinkertaisessa huoneistossaan, mutta iltaisin hän kävi pitkiä keskusteluja politiikasta vuokraisäntänsä kanssa, joka kertomansa mukaan seurasi Hitlerin pitkiä ja kiihkeitä yksinpuheluja hämmentyneesti ihaillen.
Luterilaisuuden perustajan Martti Lutherin näkemykset juutalaisista olivat parhaiten esillä juuri Münchenissä. Siellä toimivat erilaiset poliittiset liikkeet, ryhmät ja salaseurat, joista monet olivat luonteeltaan hyvin antisemitistisiä. Mikäli Hitlerin juutalaisvastaisuus ja inho marxismiin olivat syttyneet Wienissä, täällä ne saivat varmasti lisää pontta. Hitler seurasi vielä enimmäkseen kuitenkin Saksan sisä- ja ulkopolitiikkaa, sekä Saksan ja Itävallan välisiä suhteita.
Itävallan armeija tavoitti Hitlerin tammikuussa 1914 ja vaati tätä tulemaan kutsuntalääkärintarkastukseen. Helmikuussa Hitler matkusti vastahakoisesti Salzburgiin, jossa vetosi vanhaan keuhkotautiinsa niin uskottavasti, että kutsuntalääkäri totesi hänet kelpaamattomaksi palvelukseen. Kesäkuussa tuli uutinen, että Itävallan kruununperillinen Franz Ferdinand oli murhattu Sarajevossa. Hitler oli innoissaan ensimmäisen maailmansodan syttymisestä ja halusi palvella nimenomaan Saksan eikä Itävallan armeijassa. Hitler ilmeisesti ilmoittautui lähimmällä kutsuntapaikalla, jossa hänen kansalaisuuttaan ei kysytty.
Ensimmäinen maailmansota
Münchenin Elisabetinkoulun kasarmilla annetun vajaan kolmen kuukauden koulutuksen jälkeen Hitler saapui lokakuussa 1914 rintamalle Baijerin 16. reservijalkaväkirykmentin, komentajansa mukaan nimetyn ”Listin rykmentin” ensimmäiseen komppaniaan. Hitler sai tulikasteensa vielä saman kuukauden 29. päivän aamuna Lillen laitamilla Pohjois-Ranskassa. Runsasta kuukautta myöhemmin, joulukuun 2., hänet palkittiin urheudesta lähettinä vihollistulen alla Wytschaeten taistelussa toisen luokan rautaristillä. Entiselle vuokraisännälleen hän kirjoitti sen olleen elämänsä onnellisin päivä.
Hitler palveli vaikeissakin tilanteissa ensiluokkaisesti ja sai kiitoksia useilta komentajiltaan sodan aikana ja sen jälkeen. Juoksuhautojen Hitler oli upseerien ja rintamamiesten muistoissa toverillinen, harkitseva, erityisen urhea, reipas ja altis vapaaehtoinen. Toisin kuin kouluaikoina hän ei niskuroinut eikä kyseenalaistanut käskyjä. Kaikesta huolimatta jo ensimmäisenä vuonna saavutettu ylennys korpraaliksi jäi Hitlerin ainoaksi. Tähän olivat syynä puuttuvat johtajanominaisuudet, yleensä epäsotilaallinen käytös ja huolittelematon univormu.
Michael Burleigh’n mukaan sotakokemukset raaistivat entisestään Hitlerin persoonaa.
Elokuussa 1918, lähes neljän sotavuoden jälkeen, Hitler palkittiin ensiluokkaisesta palveluksesta rivimiehille harvoin myönnetyllä ensimmäisen luokan rautaristillä. Tällä mitalilla palkittiin sodan aikana 220 000 henkilöä. Vertailun vuoksi II luokan rautaristin sai 5,5 miljoonaa henkilöä. Erään kertomuksen mukaan mitalin myöntämiseen ja pian saatuun lomaan saattoi vaikuttaa muutamaa viikkoa aiemmin Courthiezyssa tehty uroteko, jossa Hitler raahasi kranaatin pahoin haavoittaman komppanianpäällikön takaisin omien linjoille. Tämä mitali myönnettiin rykmentin adjutantin, Hugo Guttmanin esityksestä. Tarina ei tiettävästi pidä paikkaansa, vaan se mielletään osoitukseksi Hitlerin sotilasuran ympärille kansallissosialismin aikakaudella kerääntyneestä mytologiasta ja yksityiskohtien tarkoituksellisesta vääristelemisestä. Todennäköisesti Hitler sai kunniamerkkinsä rykmenttinsä adjutantin esityksestä suoritettuaan taistelulähettitehtävän, jota pidettiin yleisesti sekä tavallisena että vaarallisena. Helsingin yliopiston tutkijatohtorina toimineen Oula Silvennoisen mukaan ”rautaristin I luokkaa jaettiin suhteessa selkeästi enemmän Hitlerin kaltaisille esikuntajoukoille kuin rintamasotilaille, eikä sen saamisen taustalla ollut niinkään taistelukentällä osoitettu urheus, vaan läheisyys kunniamerkkejä myöntäviin esikuntiin.”
Haavoittumiset
Sodan aikana Hitler osallistui länsirintamalla noin 40 taisteluun, mukaan lukien Ypres, Fromelles, Messines, Wytschaeten, Somme, Artois, La Basse, Arras, Chemin des Dames, Marne ja La Montagne. Hän haavoittui kahdesti, ensimmäisen kerran jalkaan lokakuussa 1916. Melko tarkkaan kaksi vuotta myöhemmin Ypresin edustalla Wervickin eteläpuolella englantilaiset ampuivat kaasukranaatteja yön ajan rintamalle. Hitler kesti yön kaasunaamarinsa turvin, mutta sai viimein aamulla keltaristikaasumyrkytyksen. Hän menetti näkönsä tilapäisesti. Pasewalkin sotasairaalaan kuljetettu Hitler pelkäsi menettävänsä näkönsä kokonaan ja oli ajoittain hysteerinen. Sairaalan psykiatrin Edmund Robert Forsterin mukaan hänen näönmenetyksensä saattoi johtua psykologisista syistä. Forster analysoi Hitlerin myös psykopaatiksi.
Sodan loppu
Marraskuun alussa hänen näkökykynsä palautui, mutta hetkellisen ilon ja helpotuksen pilasi musertava uutinen sodan päättymisestä Saksan häviöön. Pian sodan jälkeen katkera Hitler, joka ei rintamapalveluksen aikana osoittanut juutalaisvastaisuutta, tukeutui selkäänpuukotusteoriaan. Teorian mukaan juutalaiset ja juutalaisjohtoiset kommunistit työskentelivät kotirintamalla Saksan häviön eteen, jotta he voisivat ottaa vallan Venäjän vallankumouksen tapaan. Vaikka Hitler tiesi useiden yksikössään palvelleiden olleen juutalaisia, hän nielaisi teorian sellaisenaan ja käytti sitä myöhemmin propagandassaan.
Sodan päätyttyä Saksan tappioon se joutui luovuttamaan suuria maa-alueita ja maksamaan suuret sotakorvaukset.
Sodan jälkeisessä Saksassa
Hitlerin palatessa Müncheniin Baijeria hallitsi sosiaalidemokraattien muodostama ja radikaalin juutalaisen Kurt Eisnerin johtama vallankumouksellinen väliaikaishallitus; sotilaskasarmeilla pitivät valtaa vallankumoukselliset sotilasneuvostot. 30-vuotias Hitler, jolla ei ollut selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia, päätti jäädä toistaiseksi sotilaspalvelukseen. Ansioituneena veteraanina hän saattoi pysyä armeijassa, joka supistettiin 100 000 mieheen Versailles’n rauhan vaatimusten mukaan.
Radikaalein vasemmisto pyrki jatkamaan vallankumousta Saksassa ja keväällä 1919 kommunistit perustivat muutaman viikon ikäiseksi jääneen Baijerin neuvostotasavallan, jonka vastavallankumoukselliset Freikorps-joukot toukokuussa kukistivat. Hitler oli sodan jälkeen aluksi pari kuukautta vartijana Traunsteinin sotavankileirillä ja tammi–helmikuusta 1919 alkaen vartiotehtävissä Münchenin kaupungilla. Hän toimi jonkin aikaa komppaniansa luottamusmiehenä, mahdollisesti helmikuusta lähtien, ja neuvostotasavallan aikana hänet valittiin 15. huhtikuuta sotilasneuvoston vaalissa pataljoonan varaluottamusmieheksi, mikä tarkoitti periaatteessa vallankumoushallintoon osallistumista. Tämä herätti myöhemmin huhuja, että hän olisi ollut tuolloin sosiaalidemokraattien tukija. Todellisuudessa Hitler kuitenkin inhosi koko ajan vallankumousta ja lienee osallistunut sotilasneuvostotoimintaan lähinnä opportunistisista syistä. Hän ei osallistunut neuvostotasavallan kukistamiseen, mutta oli nopeasti sen jälkeen ilmiantamassa kumousta tukeneita sotilastovereitaan.
München oli nyt sotilashallinnon alainen ja armeija järjesti ”antibolševistisia” puhujakursseja propagandisteiksi koulutettaville sotilaille, joiden oli tarkoitus kitkeä kumoukselliset ajatukset miehistön keskuudesta. Kesäkuussa kapteeni Karl Mayr määräsi vastavallankumouksellisena tunnetun Hitlerin ensimmäiselle näistä kursseista. Kurssilla Hitler kuuli muun muassa Gottfried Federin innostavan luennon ”korko-orjuuden” murtamisesta ja huomasi ensi kertaa kykenevänsä itse vaikuttamaan puhujantaidoillaan muihin. Kurssin aikana Hitlerissä heräsi ajatus poliittisesta urasta. Mayr vakuuttui Hitlerin kyvyistä ja nimitti hänet poliittiseksi koulutusupseeriksi Reichswehrin sotilasleirille Lechfeldiin. Hitlerin pitämien puheiden ja esitelmien sanotaan saaneen helposti sotilaiden mielenkiinnon. Hän hyökkäsi puheissaan mielellään varsinkin juutalaisia vastaan ja Mayr alkoi pitää häntä aiheen asiantuntijana. Hitleristä tuli vähäksi aikaa Mayrin oikea käsi.
Kansallissosialistisen puolueen synty
Armeijan vakoilija liittyy puolueeseen
Vallankaappausten pelossa armeija tarkkaili Münchenissä tapahtuvaa poliittista toimintaa. Urkkijana toiminut Hitler määrättiin vakoilemaan erään pienpuolueen toimintaa. Kun hän osallistui 12. syyskuuta 1919 sivustakatsojana Saksan työväenpuolueen DAP:n (Deutsche Arbeiterpartei) kokoukseen Sterneckerbräu-ravintolassa, paikalla oli lähes koko puolueen jäsenistö, 23 henkilöä. Alkuun järjestettiin kolehti, jolla pyrittiin kartuttamaan puolueen kassaa, jossa ennestään oli muutama kymmenen markkaa. Hitler seurasi kokousta ikävystyneenä kunnes erään professori Baumannin puheenvuoro, jossa vaadittiin Baijerin eroa Saksasta, pakotti hänet lausumaan oman mielipiteensä. Kiihkeän puheenvuoron jälkeen hämmentynyt professori vetäytyi ja Hitler kääntyi kannoillaan poistuakseen. Hitlerin puhevoimasta lumoutunut puolueen puheenjohtaja Anton Drexler sujautti hänelle kirjoittamansa lehtisen ja ehdotti puolueeseen liittymistä.
Kasarmilla Hitler kirjoitti kokouksesta raportin, johon hän oli hahmotellut lisäksi omia poliittisia ajatuksiaan. Mayr luki ihastuneena raportin ja pyysi Hitleriä täsmentämään joitain ajatuksiaan juutalaisista. Hitler kirjoitti juutalaismietintönsä, jossa hän vaati juutalaisten täydellistä poistamista saksalaisesta yhteiskunnasta. Hitler sai pian kutsun DAP:n seuraavaan kokoukseen, ja lisäksi tiedon, että hänet oli jo liitetty puolueeseen jäsennumerolla 55. Hitler oli ajatellut perustaa oman puolueensa, mutta päättikin tehdä DAP:sta mieleisensä. Myöhemmin jäsenkirjaan kirjoitettiin numero 555, sillä puolue halusi vaikuttaa suuremmalta kuin se oli. Hitler itse mainitsee kirjassaan oikean jäsennumeron olleen 7. Hän kuitenkin piti päätöstään puolueeseen liittymisestä elämänsä merkittävämpänä. Jäsenenä oli myös vanhempi äärioikeistolainen ja antisemitistinen runoilija Dietrich Eckart, jolla oli suuri vaikutus Hitlerin vielä kehittyvään poliittiseen ideologiaan. Hitler, joka aikaisemmin oli ahminut kaikenlaista kirjallisuutta, luki nyt mieluiten poliittisia ja yhteiskunnallisia tekstejä.
Karl Mayr väitti myöhemmin määränneensä Hitlerin liittymään DAP:n jäseneksi, jolloin ratkaisu ei olisikaan ollut Hitlerin oma. Käytännöstä poiketen Hitlerin ei tarvinnut erota armeijasta puolueeseen liityttyään ja hän saattoi näin nauttia armeijan palkkaa aloitellessaan uraansa poliittisena agitaattorina. Hitler vapautettiin armeijan palveluksesta vasta 31. maaliskuuta 1920.
Poliitikko syntyy
Puolueen nimi vaihdettiin 1920 Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi. Hitler suunnitteli sille myöhemmin kuuluisaksi tulevaa rekvisiittaa tervehdyksistä, hakaristisymboleista ja -lipuista lähtien. Hitlerin Ernst Hanfstaenglilta lainaamilla rahoilla puolue perusti oman lehden, Völkischer Beobachterin, jonka päätoimittajaksi tuli hänen ystävänsä Eckart. Alkuun jäsenmäärän kasvu oli hidasta, mutta Hitler ei lannistunut. Hän kehitti puhetaitojaan ja käytti hyväkseen jokaisen mahdollisuuden saada huomiota. Hitler laati Drexlerin ja Eckartin kanssa 25-kohtaisen kansallissosialistisen puolueohjelman. Erityisesti Versailles’n ”häpeärauhan” purkaminen vetosi aikalaisyleisöön.
Puolueen johtajaksi
Vähitellen räiskyvästä ja energisestä Hitleristä tuli puolueen keulahahmo. Hitlerin ollessa vierailulla Berliinissä, kasvavasta yksinapaisuudesta huolestunut Anton Drexler ja muut perustajajäsenet yrittivät heikentää hänen valtaansa puolueessa kirjoittamalla syytekirjelmän, jossa Hitleriä syytettiin diktatorisista otteista ja jopa juutalaismaisesta toiminnasta. Hitler teki tästä teeman julkisessa kokouksessa ja Drexler joutui eroamaan. Kirjassaan Hitler kuvasi Drexleriä yksinkertaiseksi työläiseksi, armeijaa käymättömäksi ja sotaa kokemattomaksi, lahjattomaksi puhujaksi, intohimottomaksi ja liian heikoksi johtamaan puoluetta, jonka johtoon kaivattiin miestä, joka on ”nopea kuin vinttikoira, sitkeä kuin nahka ja kova kuin Kruppin teräs”.
Hitlerin voimakkaan esiintymisen avulla natsiaate veti puoleensa myös muita tulevia kuuluisuuksia, kuten Hermann Göringin, Joseph Goebbelsin, Ernst Röhmin ja Rudolf Hessin. Kustantaja Ernst Hanfstaenglin avulla Hitler tutustui varakkaaseen väestönosaan, jolta puolue saikin taloudellista tukea. Inflaatio alkoi vaikuttaa kansalaisten elämään ranskalaisten suorittaman Ruhrin miehityksen aikoihin vuonna 1921. Tämä toi Hitlerille rutkasti lisää kannatusta ja puolueesta alkoi tulla merkittävä tekijä Baijerissa, kun myös arvostettu kenraali Erich Ludendorff liittyi sen tukijaksi. Hitler alkoi kerätä kannatusta muuallakin Saksassa. Puoluejohtajan henkivartiokaartiksi 1920 perustettu Ernst Röhmin johtama Sturmabteilung (SA) laajeni puolueen omaksi pienarmeijaksi.
Oluttupavallankaappaus
Hitlerin suuresti ihailema fasistijohtaja Benito Mussolini kaappasi vallan Italiassa vuonna 1922. Seuraavana vuonna Baijerin kolmijäseninen osavaltiohallinto (niin kutsuttu Baijerin triumviraatti) riitaantui Berliinin kanssa ja alkoi Hitlerin myötävaikutuksella suunnitella vallankaappausta koko maassa. Triumviraatti vastusti natseja periaatteessa, mutta käytännössä joutui ottamaan heidät huomioon poliittisena tekijänä. Hitler, innoittuneena Mussolinin menestyksestä päätti ottaa vallankaappauksen omiin käsiinsä.
Osavaltiohallinnon johtajan Gustav Ritter von Kahrin pitäessä suurta kokousta müncheniläisessä oluttuvassa Bürgerbräukellerissä Hitler hälytti SA:n piirittämään talon ja keskeytti kokouksen tarkoituksenaan pakottaa triumviraatti toimimaan natsijohtoisen vallankaappauksen puolesta. Hitlerin poistuessa vartijaksi jäi kenraali Ludendorff, jonka hyväuskoisuuden vuoksi triumviraatti pääsi pakenemaan ja hälyttämään armeijan vallankaappaajia vastaan. Natsit kokoontuivat mielenosoituskulkueeseen, jonka marssin aseistautunut poliisi keskeytti. Seuranneessa tulituksessa Hitler loukkaantui henkivartijansa vetäessä hänen käsivartensa sijoiltaan. 16 SA-miestä kuoli ja suuri osa natsijohtajista pakeni maasta tai pidätettiin seuraavina päivinä. Hitler pakeni Hanfstaenglien huvilaan, jossa Helene Hanfstaengl kertomansa mukaan esti Hitleriä ampumasta itseään.
Oikeudenkäynti venyi pitkäksi, mutta natsit saivat heitä sympatisoineelta tuomarilta rikoksen laatuun nähden vain vähäiset tuomiot. Hitler sai lisäksi tuoda poliittisia ajatuksiaan julki kansainvälisen lehdistön seuratessa aitiopaikalta. Sodassa ansaittu rautaristi oli myös eduksi. Vaikka Hitler ei ollut Saksan kansalainen, häntä ei ajettu maanpakoon, koska hän oli palvellut maan armeijassa rintamalla. Huhtikuussa 1924 hänet tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen Landsbergin vankilaan, mutta ehdonalaisuutta hän saattoi hakea jo puolen vuoden kuluttua.
Landsbergin vankilassa
Masentunut Hitler ryhtyi nälkälakkoon. Lisäksi hänelle kehittyi hermostollinen oire, joka sai hänen vasemman kätensä ja jalkansa vapisemaan. Oire katosi muutamassa vuodessa, kunnes palasi toisen maailmansodan loppupuolella. Ernst Hanfstaengl sai kuitenkin itsemurhaa hautovan Hitlerin piristymään vaimonsa Helenan vierailujen avulla. Landsbergin vankilassa Hitler vietti verrattain mukavia aikoja, sillä hänen vartijansa olivat suureksi osaksi häntä palvovia kansallissosialisteja. Vankilaan puolueen naisjäsenet lähettivät ihailijakirjeitä sekä leivonnaisia ja makeisia. Vankilassa Hitler saneli kirjaansa Taisteluni ja suunnitteli poliittisen strategiansa uudelleen. Kahdeksan kuukauden jälkeen Hitler vapautui joulukuussa 1924 ja palasi kovasti pienentyneen puolueensa johtajaksi.
Mein Kampf
Hitler halusi todistaa jo julkaisseille natsijohtajille, kuten Goebbelsille ja Alfred Rosenbergille, että hänkin kykenisi laittamaan poliittisen ajattelunsa paperille. Hän aloitti kirjansa sanelemisen heinäkuussa 1924 Landsbergissa. Aluksi hänen sihteerinään toimi Emil Maurice ja myöhemmin Rudolf Hess. Nimeksi hän kaavaili ”Neljä ja puoli vuotta taistelua valheita, typeryyttä ja pelkuruutta vastaan”. Hänen julkaisijansa ja entinen sotakaverinsa Max Amann vaihtoi nimeksi Taisteluni. Kirjan ensimmäinen muistelmallinen osa valmistui vankila-aikana ja toisen, poliittisohjelmallisen osan työstämistä hän jatkoi 1925–1926.
Kirjan alkuosassa, joka julkaistiin erikseen loppuvuonna 1925, Hitler käy läpi 35-vuotista henkilöhistoriaansa. Muistelmaosaa ei ole pidetty luotettavana lähdeteoksena Hitlerin nuoruuden vuosilta, sillä hän kirjoitti sen vaiheessa, jolloin hänellä oli tarve propagoida jopa omalla menneisyydellään. Toinen osa julkaistiin 1926. Siinä Hitler esittelee poliittisia aikomuksiaan, natsipuolueen luonnetta ja Saksan ja saksalaisten tarpeita ja tulevaisuutta. Hitlerin poliittinen ajattelu sitoutui vahvasti rodullisuuteen ja erityisesti antisemitismiin. Juutalaisuus oli Hitlerin mukaan kaiken pahan alku ja juuri.
Kun ensimmäinen painos julkaistiin, kirjailija Lion Feuchtwanger laski teoksesta tuhansia kielioppivirheitä. Teos oli huonosti kirjoitettu, se oli sekava, siinä käytettiin outoja ilmaisuja ja viljeltiin pitkiä sanoja. Sitä ei voitu verrata Hitlerin sujuviin ja voimakkaisiin puheisiin. Huolimatta sekavuudestaan Hitlerin kirjasta tuli aikaa myöten kansallissosialistien raamattu. Natsihallinnon aikana se oli tavallinen hää- ja ristiäislahja. Vuoteen 1939 mennessä teos oli julkaistu 11 kielellä ja sitä oli myyty 5,2 miljoonaa kappaletta. Myynti teki Hitleristä rikkaan miehen.
Nousu valtaan
Vuonna 1925 Weimarin tasavallan olot olivat vakiintuneet. Vuoden loppuun mennessä Hitlerin puolueessa oli 27 000 jäsentä ja vuonna 1929 jo 178 000. Hitler jakoi maan kannattajiensa kesken alueisiin, jotka vastasivat suunnilleen Saksan vaalipiirejä. Näiden alueiden johtajina toimivat piirijohtajat, joille jakautui suuresti valtaa myöhemmin natsi-Saksassa. Hän perusti myös lasten ja nuorten järjestön Hitler-Jugendin (Hitler-nuoret) samoin kuin muutkin ammatti- ja kansalaisryhmille suunnatut järjestönsä. Niin ikään hän jakoi puolueosastot tehtävien mukaan eri ryhmiin. Vaikka kannattajakunta oli toistaiseksi pieni, sen korvasi tehokas organisaatio. SA:n mellakointia rauhoitettiin ja Hitler lähestyi myös porvaristoa ja teollisuusjohtajia. Niinpä koko järjestelmä oli valmis, kun 1930-luvun lama ja työttömyys iskivät Saksaan. Hitlerin vankilassa kehittämä uusi suunta osoittautui toimivaksi.
Uhmakkaan vallankumouksellisen sijasta hänestä oli tullut juonikas reaalipoliitikko. Baijerin sijasta hän liikkui koko Saksan alueella vahvistamassa kansallissosialistien kannatusta ja rintamaa. Hän tarjosi kaikille jotakin omaa sekä uuden ajatuksen saksalaisesta ykseydestä. Hitler myös liikkui kansan parissa kätellen ihmisiä. Jopa SA esiintyi edukseen, kommunistien pieksämisen ohella se järjesti soppakeittiöitä köyhille ja kodittomille. Myös raivoisat hyökkäykset juutalaisia kohtaan vähenivät, vaikka hän säilytti puheissaan arvostelevan ja ylenkatsovan asenteen heitä kohtaan. Niinpä vuoden 1930 vaaleissa natsit saivat yllätysvoiton, 18 prosenttia kaikista äänistä ja 107 paikkaa nousten toiseksi suurimmaksi puolueeksi valtiopäivillä eli Saksan parlamentissa.
Perheongelmia
Pätevä organisaatio antoi Hitlerille myös vapaa-aikaa, sillä puolue hoiti itsensä paremmin kuin kaappausta edeltäneenä aikana. Laman tullen Hitler oli ehtinyt ansaita jo mukavasti kirjansa myyntituloilla ja omisti tilavan, joskin makunsa mukaan askeettisesti sisustetun kattohuoneiston Münchenissä. Hän lomaili ajoittain kauniissa Obersalzbergissä, jossa hänellä oli loma-asunto. Vuonna 1928 Hitler otti sisarpuolensa Angela Raubalin mökkinsä taloudenpitäjäksi. Hitler ihastui Raubalin tyttäreen, tuolloin 20-vuotiaaseen Geliin, ja ryhtyi tämän holhoajaksi. Noihin aikoihin Hitler tutustui myös Eva Brauniin. Gelin ja Hitlerin välisestä suhteesta kohuttiin, mutta sen seksuaalisesta luonteesta ei ole todisteita. Geli oli kuitenkin onneton yliholhoavan enopuolensa otteessa ja todennäköisesti ampui itsensä riideltyään Hitlerin kanssa syyskuussa 1931. Hitler menetti jälleen ruokahalunsa ja lähes luhistui surusta. Usein aiemminkin kasvisruokavaliota harkinnut Hitler lopetti lihan syömisen Gelin itsemurhan jälkeen. Hän kuitenkin toipui tyypilliseen tapaansa nopeasti pitämään kokouksen merkittävimmille SA-johtajille ja Gauleitereille Hampurissa.
Ongelmia puolueessa
Uusi poliittinen suunta ei miellyttänyt kaikkia. Puolueen vasemmistosiiven johtoon kuuluvat veljekset Gregor ja Otto Strasser arvostelivat Hitleriä työläiskeskeisen vallankumouksellisuuden hylkäämisestä. Niin ikään Ernst Röhm tunsi olonsa levottomaksi Heinrich Himmlerin johtaman SS:n syödessä hänen SA-miestensä arvovaltaa. Hampurin kokouksessa Hitler ojensi rivejään. Sekä puolueessa että sen järjestöissä tapahtui muutoksia hänen ajamaansa suuntaan.
Vuoden 1932 alussa taloudellisen nousukauden lähestyessä valtaa pitävät konservatiivit olivat haluttomia pitämään presidentinvaaleja. Hitler kiirehti saamaan kansalaisuutensa, jonka hänelle myönsi Braunschweigin kansallissosialisteihin lukeutunut sisäministeri. Vaikka Hitler tiesi ettei tulisi valituksi, tuore kansalainen kuitenkin vaati vaaleja pidettäväksi ja asettui itse ehdokkaaksi lähinnä mittauttaakseen kannatuksensa. Lupaavan alun jälkeen natsien kampanja tehostui toiselle kierrokselle mentäessä. Istuva presidentti sotamarsalkka Paul von Hindenburg kampanjoi poliittisilla teemoilla, kun natsien vaalilause oli laman keskellä houkuttelevan yksinkertainen: ”Vapauden ja leivän puolesta!” Hindenburg voitti, mutta natsien saama suosio oli jälleen yllättävän suuri vaikka SA oli mellakoinut vaalien aikana. Juhlan pilasi sosiaalidemokraattisen sanomalehden etusivulla julkaistu uutinen, joka paljasti Ernst Röhmin homoseksuaalisuuden. Hitler oli tiennyt Röhmin seksuaalisesta suuntautumisesta jo kauan ja omannut siihen yllättävän vapaamielisen suhtautumisen. Asian tultua julki hän haukkui punastelevan ja kiemurtelevan Röhmin pahanpäiväisesti. Tässä vaiheessa hän ei kuitenkaan antanut skandaalin häiritä valtapyrkimyksiään.
Erotettuaan vanhan hallituksen Hindenburg nimitti uuden johtoon Franz von Papenin, joka järjesti uudet parlamenttivaalit. Heinäkuussa 1932 natsipuolueesta tuli 230 paikalla valtiopäivien suurin puolue. Hallitus jäi lyhytikäiseksi natsien ja toiseksi suurimman ryhmän kommunistien välisten riitojen vuoksi. Marraskuun vaaleissa natsit menettivät kannatustaan säilyttäen yhä suurimman puolueen asemansa. Hindenburg korvasi Papenin tehokkaaseen juonitteluun kyenneellä kenraali Kurt von Schleicherilla, joka pyrki muodostamaan enemmistöhallituksen muun muassa kristillisten, sosiaalidemokraattien ja Gregor Strasserin vasemmistosiiven kanssa. Lojaali Strasser kieltäytyi. Hitler, joka Goebbelsin kiihotuksen vuoksi epäili Strasserin pettävän hänen puolueensa, ajautui riitaan Strasseria vastaan, joka johti lopulta Strasserin eroon. Työväenluokan suosion menettämistä pelänneen Hitlerin sanotaan purskahtaneen itkuun Strasserin lähdettyä. Hän kuitenkin kokosi itsensä ja piti työväestön houkuttamiseksi yhden parhaista puheistaan.
Unelman täyttymys
Kenraali Schleicher jäi juonittelutaidoissa toiseksi Hitlerille, joka kävi salaisia keskusteluja Papenin kanssa, joka tunsi itsensä Schleicherin pettämäksi. Papen puolestaan sai sosiaalidemokraatteja kosiskelleen Schleicherin suosion laskemaan heihin epäluuloisesti suhtautuneen Hindenburgin silmissä. Kun Schleicher onnistui kääntämään lähes jokaisen poliittisen ryhmän itseään vastaan, Hindenburg erotti hänet 28. tammikuuta 1933. Papenin kehotuksesta Hindenburg, väsyneenä jatkuviin poliittisiin ongelmiin ja niiden seurauksia peläten päätti vihdoin nimetä Hitlerin valtakunnankansleriksi.
30. tammikuuta 1933 Adolf Hitler seisoi sotamarsalkka Hindenburgin edessä vannoen noudattavansa Weimarin tasavallan perustuslakia ja ratkaisevansa maansa kaikki poliittiset ja taloudelliset ongelmat. Vastahakoinen Hindenburg nimitti Hitlerin Saksan 24. valtakunnankansleriksi ilman seremonioita, lausuen yksinkertaisesti: ”Jumalan haltuun, herrat.” Toisin kuin usein sanotaan, natseja ei äänestetty valtaan. Hitler oli kuitenkin ylpeä siitä, että kaikki tapahtui laillisesti. Vallan otto, jota he kutsuivat nimityksillä Machtergreifung ja Machtübernahme oli vain nimellisesti laillinen.
Väkivallan politiikka
Natsit pystyttivät Saksaan totalitaarisen järjestelmän. Säilyttääkseen asemansa ylimmän vallan haltijana Hitler harjoitti ”hajota ja hallitse” -politiikkaa, jossa hän suosi puolueen ja valtion eri organisaatioiden välistä kilpailua.
Taloudellinen nousu oli ensisijaisesti Hjalmar Schachtin kaltaisten pätevien virkamiesten ja teollisuusmiesten kuten Fritz Thyssenin ansiota, mutta natsit ottivat siitä kunnian ja hyödyn. Yhteiskuntaluokkien välille luotiin sovinto, jonka Hitler järjesti muun muassa pitämällä salaisen kokouksen teollisuusjohtajille. Kokouksessa hän lupasi, että vapaita vaaleja ei enää pidettäisi, eikä ammattijärjestöjä sallittaisi. Kokous oli niin menestyksekäs, että entinen natsien vastustaja Gustav Krupp von Bohlen und Halbach liittyi välittömästi kansallissosialistiseen puolueeseen ja Hitlerin ylistäjiin.
Valtiopäivätalon palo
Täydellisen sovinnon aikaansaamiseksi riitaisimmat on hiljennettävä. Vahvimpien vastustajien alistamiseksi tarjoutui syy, kun hollantilaissyntyinen anarkokommunisti Marinus van der Lubbe sytytti 27. helmikuuta 1933 palamaan Berliinin valtiopäivätalon, raatihuoneen ja linnan. Muut sammutettiin nopeasti, mutta valtiopäivätalon paloa ei saatu hillityksi. Goebbelsien luona illallisella ollut Hitler tuli paikalle ja kuuli Göringiltä, että teosta oli pidätetty kommunisti. Hitler kutsui tulta taivaan merkiksi itselleen, mutta kommunisteille se oli hänen mukaansa tarkoittanut merkkiä vallankaappauksen aloittamiseksi. Levottomien aikojen päättymistä toivoneet saksalaiset eivät nyt suvainneet rauhanrikkojia ja hyväksyivät seuraavana päivänä säädetyn ihmisoikeuksia ja sananvapautta jyrkästi rajoittaneen valtakunnanpresidentin määräyksen kansan ja valtion suojelemiseksi. Kuolemantuomio tuli rangaistukseksi useista rikoksista, varsinkin jos ne koskivat valtiota tai puoluetta.
Lubben aikomus kannustaa teollaan tovereita taisteluun natsivallan torjumiseksi kääntyi saman tien kommunisteja itseään vastaan, ja osansa saivat myös muut kansallissosialistien viholliset, kuten sosiaalidemokraatit ja äänekkäimmät Weimarin tasavallan kannattajat. Kommunistipuolueen johtajat vangittiin ennen seuraavia vaaleja, ja puolue kiellettiin 3. maaliskuuta 1933. Ensimmäiset keskitysleirit perustettiin Münchenin lähelle Dachauhun ja Berliinin kylkeen Oranienburgiin, joihin aluksi joutuivat hankalina pidetyt poliittiset viholliset.
Diktaattori
Kansallissosialistinen puolue sai 43,9 prosenttia äänistä 5. maaliskuuta 1933 pidetyissä vaaleissa. Hitlerin hallitus sai enemmistön, noin 52 prosenttia, valtiopäivillä vain liittoutumalla Saksalaiskansallisen kansanpuolueen kanssa. Kun valtiopäivät kokoontuivat ensimmäistä kertaa palon jälkeen, Hitler ajoi läpi lain kansan ja valtakunnan kurjuuden helpottamiseksi (Gesetz zur Erhebung der Not von Volk und Reich) eli valtalain 24. maaliskuuta 1933. Kun kommunistit oli vangittu, ainoastaan sosiaalidemokraatit uskalsivat äänestää lakia vastaan, mutta SA:n joukot ”taivuttelivat” muut edustajat vaadittavaan kahden kolmasosan enemmistöön. Hitler sai Weimarin tasavallan lait kumoavat diktaattorin valtaoikeudet ja käytännössä kaikki valta Saksassa keskittyi kansallissosialisteille. Lain säätämisen jälkeen myös sosiaalidemokraattinen puolue kiellettiin, eikä heinäkuun 1933 jälkeen uusia puolueita enää saanut perustaa. Hitlerille diktaattorin oikeudet takaava Ermächtigungsgesetz uudistettiin säännöllisesti neljän vuoden välein, myös sodan aikana. Muut puolueet päättivät hajottaa itsensä välttääkseen pidätykset ja keskitysleirituomiot. 14. heinäkuuta Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue julistettiin ainoaksi lailliseksi puolueeksi.
Ammattiyhdistysliike Allgemeiner Deutscher Gewerkschaftsbund murskattiin 2. toukokuuta 1933, kun SA ja Nationalsozialistische Betriebszellenorganisation valloittivat sen tilat ja sen johtajat vangittiin. Tärkeimmät liitot määrättiin yhdistymään virallisesti 10. toukokuuta perustettuun ammattijärjestöön Deutsche Arbeitsfrontiin, joka oli kansallissosialistinen järjestö.
Tammikuun 30. päivänä vuonna 1934 Saksan osavaltiot lopetettiin lailla ja niiden tehtävät siirrettiin keskushallitukselle.
Kesällä 1934 tapahtui kansallissosialistisen puolueen puhdistus, pitkien puukkojen yö (30. kesäkuuta – 1. heinäkuuta). Hitler määräsi SS:n surmaamaan SA:n Ernst Röhmin ja muut johtajat, entisen valtakunnankansleri von Schleicherin sekä muutamat Papenin alaisista. Puhdistuksen aikana SS surmasi ainakin 85 ja joidenkin arvioiden mukaan jopa 200.
Führer
Valtakunnanpresidentti Hindenburg kuoli 2. elokuuta 1934 kello yhdeksän aamulla. Kolme tuntia aikaisemmin hallitus oli säätänyt lain, joka astuisi voimaan hänen kuoltuaan. Uusia presidentinvaaleja ei järjestetty, vaan Hitler määräsi valtakunnankanslerin ja valtakunnanpresidentin virat yhdistettäväksi ja siirrettäväksi ”Führer und Reichskanzler Adolf Hitlerille”, kuten laki määräsi. Muutos hyväksyttiin kansanäänestyksessä, jossa Hitler sai 88 % annetuista äänistä. Tästä lähtien Hitler käytti arvonimeä Führer, joka tarkoittaa yksinkertaisesti johtajaa. Pian Hitler määräsi jokaisen asevoimien jäsenen vannomaan hänelle henkilökohtaisen uskollisuudenvalan. Vala kuului seuraavasti:
Minä vannon jumalan edessä ehdotonta uskollisuutta Saksan valtakunnan ja kansan johtajalle sekä Wehrmachtin ylipäällikölle Adolf Hitlerille, ja rohkeana sotilaana vakuutan noudattavani tätä valaa aina, kuoleman uhallakin.
Saatuaan diktatuurisen valta-aseman ilman äänestäjien enemmistön hyväksyntää Hitler hankki kansan luottamuksen puhetaidoillaan ja propagandaministeri Joseph Goebbelsin avulla. Valtion hallinnassa oleva lehdistö sai kansan uskomaan Hitlerin olevan vapahtaja lamasta, kommunismista, Versailles’n sopimuksesta ja juutalaisista (Führer-myytti). Vuoden 1935 Nürnbergin lakien mukaan juutalaiset menettivät kansalaisuutensa ja heidät erotettiin valtion viroista, heiltä kiellettiin monet ammatit ja kaupankäynti. Seksuaalinen kanssakäyminen ja avioliitto juutalaisen kanssa kiellettiin rangaistuksen uhalla, joka pahimmillaan oli vankeustuomio muutamaksi kuukaudeksi. Juutalaisvastaista propagandaa harjoitettiin laajasti. Määräykset tiukkenivat etenkin vuoden 1938 niin sanotun kristalliyön jälkeen, jonka jälkeen maasta pakeni ennen sodan alkua yli 180 000 juutalaista. Maastamuutto oli kielletty, jollei jättänyt omaisuuttaan jälkeensä.
Maaliskuussa 1935 Hitler julisti Versailles’n rauhansopimuksen mitättömäksi ja otti jälleen käyttöön asevelvollisuuden. Hän aloitti massiivisen sotakoneiston, Wehrmachtin, rakentamisen. Siihen kuuluivat myös uusi laivasto, Kriegsmarine ja ilmavoimat Luftwaffe. Työttömyys väheni nopeasti laajojen rakennushankkeiden ja sotateollisuuden ansiosta. Maaliskuussa 1936 Hitler rikkoi jälleen Versailles’n sopimusta miehittämällä demilitarisoidun Reininmaan. Kun Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska eivät reagoineet, Hitler jatkoi eteenpäin. Heinäkuussa 1936 alkoi Espanjan sisällissota, jossa kenraali Francisco Francon johtamat kansalliset kapinoivat tasavaltalaista kansanrintamahallitusta vastaan. Hitler lähetti joukkoja Espanjaan tukemaan Francoa ja testaamaan Saksan uusia asevoimia.
Neuvotteluissa Italian ulkoministerin Galeazzo Cianon kanssa julistettiin 25. lokakuuta 1936 syntyneeksi Rooma–Berliini-akseli, jonka ympäri muut Euroopan maat pyörisivät. Saksan ja Italian epämuodollinen ystävyyssopimus muuttui toukokuussa 1939 solmitulla ”terässopimuksella” muodolliseksi sotilasliitoksi. Kesäkuussa 1940 solmittu kolmen vallan sopimus toi Japanin mukaan samaan liittoon, johon myöhemmin yhtyivät Unkari, Romania ja Bulgaria. Nämä maat tunnettiin akselivaltoina.
Hitlerin hallitus sijoitti arkkitehtuuriin valtavasti varoja, ja Albert Speer tuli tunnetuksi valtakunnan johtavana arkkitehtina. Berliini isännöi vuoden 1936 kesäolympialaisia, jotka Hitler avasi. Koreografit esittelivät avajaisissa ”arjalaisen rodun” ylivoimaisuutta suhteessa muihin. Elokuvaohjaaja Leni Riefenstahl teki kisoista dokumentaarisen propagandafilmin.
Valmistautuminen sotaan
Vuonna 1935 aloitettiin Hitlerin suunnitelman mukaisesti jälleenvarustautuminen, jonka Hitler esitti Nürnbergin puoluepäivillä. Siitä alkaen varustelumenot alkoivat kasvaa parantuneen talouden myötävaikutuksesta. Taustalla oli kuitenkin myös hallinnon pitkäaikainen ja johdonmukainen pyrkimys paisuttaa varustelumenoja sen valmistautuessa sotaan. Vuodesta 1936 lähtien Hitler itse muutti Saksan talouden sotateollisuuden tarpeisiin asettamalla aina vain korkeampia vaatimuksia aseistautumiselle ja vaatimalla talouden ja työvoiman valmistautumista armeijan täyteen liikekannallepanoon. Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmasta innoittunut natsipuolue laati oman nelivuotissuunnitelmansa, jonka johtoon tuli Göring. Suunnitelman tarkoitus oli kehittää teollisuutta ja alusrakennetta sekä vähentää työttömyyttä. Hitlerin erityisestä vaatimuksesta juutalaiset tuli poistaa liike-elämästä kokonaan. Tavoitteena oli saavuttaa taloudellinen omavaraisuus vuoteen 1940 mennessä, jolloin Saksan tuli olla valmis sodankäyntiin.
Blomberg–Fritsch-kriisi
Hitler järjesti 5. marraskuuta 1937 salaisen kokouksen valtakunnankansliassaan. Paikalla olivat Hitlerin lisäksi asevoimien komentajat ja ulkoministeri Konstantin von Neurath. Kokouksessa Hitler täsmensi laajentamissuunnitelmaa, jonka hän oli laatinut tuleviksi vuosiksi. Saksan tuli käydä pieniä ryöstösotia Euroopassa hankkiakseen ”elintilaa”, mutta välttää joutumista sotaan Britannian tai Ranskan kanssa. Taloudelle hän asetti vaatimukseksi omavaraisuuden, jotta Saksa voisi käydä sotaa ilman huolta teollisuuden ja voimavarojen riittävyydestä.
Asevoimien komentaja Werner von Blomberg, maavoimien komentaja Werner von Fritsch ja ulkoministeri vastustivat suunnitelmaa peläten sen johtavan suursotaan. Hitler raivostui ja halusi korvata vastustajat myötämielisellä henkilöstöllä. Hitler sai tekaistujen syytteiden avulla erotettua Blombergin, Fritschin, Neurathin ja monia muita. Blombergin Hitler korvasi Wilhelm Keitelillä. Samoin muut erotetut korvattiin natsimielisillä upseereilla. Näin Hitler sai siirrettyä itselleen korkeimman vallan myös armeijassa.
Itävallan liittäminen Saksaan
Helmikuussa 1938 Hitlerin uhka pakotti Itävallan diktaattori Schuschniggin eroamaan. Itävallan johtoon nousi maan kansallissosialistisen puolueen Arthur Seyss-Inquart. Hän kutsui Saksan joukot ”apuun”, ja Itävalta liitettiin kansanäänestyksessä Saksaan (Anschluss). Seuraavaksi Hitler aloitti kansainvälisen kriisin Tšekkoslovakian saksalaisten asuttaman sudeettialueen kysymyksestä. Syyskuussa 1938 päätettiin Hitlerin, Mussolinin, joka toimi välittäjänä kokouksessa, Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Chamberlainin ja Ranskan pääministeri Daladierin kesken Münchenissä sudeettialueen luovuttamisesta Saksalle.
Tammikuussa 1939 Yhdysvaltalainen Time-lehti valitsi Adolf Hitlerin ”Vuoden mieheksi” 1938. Yhdysvaltalaisessa lehdistössä sävy oli kuitenkin muuttunut. Enää ei kirjoitettu ”komeasta Adolfista”, joka nähtiin Saksan nykyaikaisena johtajana ja uudelleenrakentajana. Sen sijaan kristalliyön tapahtumien, juutalaisvainojen, diktatorisen ja sortavan sisäpolitiikan sekä aggressiivisen ulkopolitiikan ansiosta Hitleristä oli tullut ”demokratian ja vapautta rakastavan maailman suurin uhka”. Väestön keskuudessa alkoi nousta natseja vastustava henki ja maiden väliselle kaupalle vaadittiin asetettavaksi boikotteja.
Saksassa sarja verettömiä voittoja toi Hitlerille laajan kansansuosion ja ruokki hänen kuvaansa voittamattomuudesta. Saksan laajeneminen toi sille myös tärkeitä voimavaroja, kuten Tšekkoslovakian teollisuuden, joita ilman riittävien sotavoimien rakentaminen olisi ollut mahdotonta. Vuonna 1939 Hitler oli vakuuttunut, etteivät Versailles’n sopimuksen allekirjoittajat enää vastustaisi Saksan laajenemista itään, ja että pienemmistä maista tulisi Saksan satelliittivaltioita. Hitler kerskaili mielellään uuden armeijansa voimakkuudella, mutta se ei ollut vielä niin vahva kuin hän julkisesti vakuutteli. Heinäkuun 1938 ja tammikuun 1939 välillä armeijan vahvuutta lisättiin laajoin varusteluohjelmin kaikissa kolmessa puolustushaarassa.
Wehrmacht eteni Prahaan 10. maaliskuuta 1939. Nykyisin Tšekkiin kuuluvista alueista muodostettiin Böömi ja Määrin protektoraatti eli suojelualue. Slovakiasta tuli Hitlerin hyväksymä nukkevaltio, joka sai muodollisen itsenäisyyden. Kuitenkin käytännössä Saksa oli miehittänyt maan. Vähän myöhemmin Saksa sai myös Memelin alueen Liettualta. Lisäksi Hitler vaati Saksan Puolalle Versailles’n rauhassa menettämiä alueita. Tällöin Hitler kohtasi ensi kertaa vastarintaa tavoitteilleen; Puola ei suostunut luovuttamaan alueita eikä alistumaan Saksan tahtoon. Hitlerin reaktiona oli rangaista puolalaisia heidän taipumattomuudestaan.
Molotov–Ribbentrop-sopimus
Elokuussa Hitlerin Saksa liittoutui yllättäen Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kanssa. Solmittu Molotov–Ribbentrop-sopimus (myös Hitler–Stalin-sopimus) 23. elokuuta 1939 oli luonteeltaan hyökkäämättömyyssopimus, mutta sen salainen lisäpöytäkirja jakoi Itä-Euroopan etupiireihin maiden kesken. Kauppasopimuksia solmittiin Romanian ja Jugoslavian kanssa; Puola oli nyt eristettynä.
Sotapäällikkö
Hitler ja pääosa Wehrmachtin sodanjohdosta eivät tulleet keskenään toimeen. Hitler ympäröi itsensä mieluummin luottamillaan puolueen jäsenillä kuin sotilailla, joihin hän suhtautui epäluuloisesti ja jäisesti, jopa vihamielisesti erityisesti aatelistoon kuuluvien sotilaiden kohdalla. Tähän oli syytäkin, sillä kenraalit laativat natsihallinnon aikana useita vallankaappaus- ja attentaattisuunnitelmia. Sodan jälkeen upseerien muistelmissa ja tulkinnoissa Saksa hävisi sodan juuri Hitlerin sekaantumisen vuoksi ja se olisi mahdollisesti voittanut, mikäli Wehrmacht olisi saanut toimia itsenäisesti. Tämä ei pidä täysin paikkaansa, sillä ansio sodan alun menestyksistä kuuluu myös Hitlerille.
Ensimmäisellä maailmansodalla oli myös suuri vaikutus Hitlerin komentajan kykyihin myöhemmin toisessa maailmansodassa. Hitler olisi tarkkaavaisena ja yksityiskohtiin huomiota kiinnittävänä ollut ehkä hyvä taktikko pelkästään rintamakokemuksensa nojalla. Strategina, jolta vaaditaan kykyä ymmärtää laajoja yhteyksiä, hän ei juuri loistanut lupaavan alun jälkeen. Hitlerin johtaessa sotaa hänen pikkumaisuutensa, epävakaisuutensa, epävarmuutensa ja äkkipikaisuutensa pääsivät vahvasti esille ja koituivat monen saksalaisen sotilaan turmaksi ja lopulta koko sodan tappioksi. Hitlerin maailmankuva oli pieni eikä hänellä ollut käsitystä, minkälaisia voimavaroja joukkojen riittävä huolto tuhansien kilometrien päähän itärintamalle vaati. Niin ikään hän ei ymmärtänyt siellä vallitsevia oloja, vaan hän käsitti Venäjän alusrakenteen yhtä hyväksi ja talven yhtä leudoksi kuin Keski-Euroopassa. Samoin hänen mielessään jokainen divisioona oli aina täysi ja taistelukuntoinen. Hitler kiinnitti eniten huomiota maavoimiin muun kustannuksella. Ilmasodan hän jätti mieluusti Hermann Göringin harteille ja merisodankäyntiä hän ei ymmärtänyt juuri ollenkaan. Hitlerillä oli myös taipumus panna suurta painoa tapahtumien propagandistiselle ja poliittiselle arvolle. Tämä vaikutti tuhoisasti hänen sotilaallisiin päätöksiinsä, kuten kävi esimerkiksi Stalingradin taistelussa. Hitlerin heikkenevällä terveydellä ja joidenkin teorioiden mukaan myös häntä hoitaneiden lääkäreiden hoidoilla oli suuri vaikutus siihen, että sota päättyi natsien kannalta katastrofiin.
Sota alkaa
1. syyskuuta 1939 Hitler käynnisti Puolan offensiivin, minkä katsotaan aloittaneen toisen maailmansodan. Hitler ei uskonut, että länsivallat sekaantuisivat kriisiin. Tavoitteena oli lyhyt sota syksyn aluksi, vaikka neuvonantajat ja sotilasjohtajat varoittelivat, että Saksa ei ollut valmis sotaan. Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan julkinen mielipide oli Saksan pysäyttämisen kannalla. Hitler kuitenkin uskoi, että niiden johtajat olisivat heikkoja eivätkä uskaltaisi julistaa sotaa. Maat olivat kuitenkin luvanneet tukensa Puolalle, joten ne julistivat syyskuussa sodan Saksalle. Saksassa mieliala oli yleisesti sodan vastainen, mutta Hitler nautti kuitenkin suurta kansansuosiota ja suhtautuminen länsivaltoihin oli kansankin keskuudessa yleisesti ottaen vihamielistä. Saksalainen propaganda oli leimannut länsimaat sotasyyllisiksi ja esittänyt Hitlerin tehneen kaiken mahdollisen sodan estämiseksi. Tästä huolimatta sotaa vastustanut schwabenilainen puuseppä Georg Elser yritti salamurhata Hitlerin pommilla oluttupavallankaappauksen muistojuhlassa reilut kaksi kuukautta sodan alkamisen jälkeen. Pommi räjähti, mutta Hitler oli jo lopettanut puheensa, jonka aikana pommin oli tarkoitus räjähtää ja poistunut rakennuksesta.
Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan sodanjulistuksesta huolimatta hyökkäystä ei kuitenkaan tapahtunut, ja länsirintaman sotaa nimitetäänkin nimellä Sitzkrieg, istumasota. Hitler oli sodanjulistuksesta raivoissaan; hän määräsi armeijan valmistautumaan talvihyökkäykseen Ranskaa vastaan ja ehti antaa lähes 30 kertaa hyökkäyskäskyn, mutta sotilaskomentajat suostuttelivat johtajaansa lykkäämään sotaliikettä, lopulta huono sää pakotti luopumaan hyökkäyksestä. Myöhemmin hän syytti kenraaleita siitä, että oli menettänyt tilaisuuden yllättää sotaan varautumaton Ranska ja heikot Yhdistyneen kuningaskunnan joukot.
Vuoden 1939 lopulla Hitler valvoi henkilökohtaisesti kevään hyökkäyksen valmistelua. Hän ei hyväksynyt puolustuksellista vaihtoehtoa, vaan päätti tuhota länsivallat yhdellä ratkaisevalla iskulla. Hyökkäyssuunnitelma, operaatio keltainen, perustui valmistuessaan ensimmäisen maailmansodan Schlieffen-suunnitelmaan, johon oli lisätty hyökkäys myös Hollannin kautta kiertäen. Sen tarkoituksena oli saartaa koko Ranskan armeija, jonka päävoimat tukeutuivat vahvasti linnoitettuun Maginot-linjaan. Erich von Mansteinia suunnitelma ei vakuuttanut ja hän laatikin suunnitelman, jossa perusajatuksena oli, että länsiliittoutuneet olettavat Saksan hyökkäävän operaatio keltaisen eli Schlieffen-suunnitelman mukaan. Von Manstein laati Guderianin avustuksella suunnitelman, jossa hän ehdotti hyökkäystä Ardennien metsien läpi. Tämä aiheutti ylijohdossa skandaalin ja von Manstein siirrettiin Pommeriin johtamaan reserviarmeijakuntaa. 17. helmikuuta 1940 von Manstein tapasi Hitlerin uusien armeijakunnankomentajien esittelyssä, missä hän yllättyi, ettei Hitler ollut hänen suunnitelmastaan tietoinen. Von Manstein laati nopeasti yhteenvedon, johon Hitler ihastui varsinkin pohdiskeltuaan itse samantyyppisiä ajatuksia. Maaliskuun 8. päivänä Hitler ilmoitti lopullisen suunnitelman olevan se, että Saksa aluksi hyökkää operaatio keltaisen mukaisesti, jolloin länsiliittoutuneet lähtisivät Belgiaan vastaan ja kaksi päivää myöhemmin hyökättäisiin päävoimilla von Mansteinin suunnitelman mukaisesti. Tästä Hitler piti kiinni vastoin kaikkia varoituksia ja neuvoja. Suunnitelmasta lähes luovuttiin siinä pelossa, että Yhdistynyt kuningaskunta valtaisi Skandinavian päästen Saksan joukkojen sivustaan. Jälleen Hitler vaati varoituksista huolimatta Norjan valtausta ennen kuin Yhdistynyt kuningaskunta ehtisi tehdä sen.
Hyökkäys länsirintamalla
Hiljaiselo päättyi huhtikuussa, kun Saksan joukot hyökkäsivät Tanskaan ja Norjaan. Länsirintaman sota alkoi toukokuussa, kun Saksa hyökkäsi Ranskaan, valloitti Alankomaat, Luxemburgin ja Belgian. Ranska antautui 22. kesäkuuta 1940. Suurista riskeistä huolimatta molemmat hyökkäykset johtivat suuriin voittoihin. Voittojen sarja sai Hitlerin pääliittolaisen, Benito Mussolinin Italian liittymään sotaan toukokuussa 1940.
Kesällä 1940 Saksa oli saanut mantereen hallintaansa. Hitler tarjosi rauhaa Yhdistyneelle kuningaskunnalle, mutta Winston Churchillin johtama hallitus hylkäsi kaikki tarjoukset. Yhdistynyt kuningaskunta jäi yksin sotaan Saksaa vastaan. Hitler aloitti heinäkuussa ilmasodan, joka oli tarkoitettu edeltämään operaatio Merileijonana tunnettua maihinnousua. Kuninkaalliset ilmavoimat pääsivät viimein niskan päälle Luftwaffea vastaan lokakuussa 1940, sillä Yhdistynyt kuningaskunta tiesi lähestyvien saksalaisten lentokoneiden sijainnin uuden keksintönsä, tutkan, avulla. Pommitukset (Blitz) kestivät toukokuuhun 1941.
Keväällä 1941 ilmahyökkäykset Britanniaan päättyivät, ja armeija valmistui hyökkäykseen Neuvostoliittoon toukokuussa. Suunnitelman keskeytti kuitenkin brittien väliintulo Balkanille, kun Yhdistyneen kuningaskunnan joukot saapuivat Kreikkaan. Samaan aikaan juuri kun Jugoslaviassa vallassa ollut Hitler-mielinen hallitus oli allekirjoittamassa sopimuksen akselivaltoihin liittymisestä, maassa tapahtui natseja vastustaneiden upseerien järjestämä vallankaappaus.
Hyökkäys Neuvostoliittoon
Huhtikuussa Jugoslavia vallattiin ja Yhdistyneen kuningaskunnan joukot ajettiin Kreikasta. Laskuvarjojoukot valtasivat Kreetan. Hitlerin mukaan Neuvostoliitto oli Yhdistyneen kuningaskunnan ainoa toivo. Hitler arvioi, että jos Saksa kukistaisi Neuvostoliiton, Yhdistynyt kuningaskunta antautuisi. Puna-armeijan surkea suoriutuminen Suomea vastaan talvisodassa 1939–1940 loi esikunnassa vaikutelman, että Neuvostoliitto olisi helppo kukistaa. Hyökkäys Neuvostoliittoon, ”ristiretki bolševismia vastaan”, pääsi käynnistymään kuukausi aikataulusta myöhässä. 22. kesäkuuta 1941 Saksan kolmen miljoonan miehen joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon rikkoen aiemmin solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen. Operaatio Barbarossaksi nimetty hyökkäys eteni syvälle Baltian maihin, Ukrainaan ja Venäjälle. Hitler suunnitteli jo tulevaa ja määräsi sotatuotannon keskittymään maavoimien kaluston sijasta ilmavoimiin ja laivastoon valmistellakseen uutta hyökkäystä Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja mahdollisesti Yhdysvaltoja vastaan.
Hitler ilmoitti jo maaliskuussa 1941 Neuvostoliittoa vastaan käytävän ”tuhoamissotaa” ja joukko Hitlerin päämajasta maalis–kesäkuussa 1941 annettuja päiväkäskyjä antoivat saksalaisille joukoille luvan teloittaa ”juutalais-bolševikkinen älymystö” ja poliittiset komissaarit. Tämä käsky, jossa määrättiin muun muassa neuvostovaltion, puna-armeijan tai kommunistisen puolueen palveluksessa olevien juutalaisten miesten murhaamisesta, oli natsi-Saksan ensimmäinen suorasanainen juutalaisten järjestelmälliseen tuhoamiseen valtuuttanut määräys. Toinen, 13. toukokuuta annettu käsky poisti siviileihin kohdistuvat rikokset sotaoikeuden piiristä ja poisti velvollisuuden rangaista sotilaita ”vihamielisiä siviileitä” vastaan tehdyistä rikoksista.
Saksan hyökkäys Neuvostoliitossa pysähtyi syksyn mutiin ja neuvostojoukot aloittivat vastahyökkäyksen Moskovan edustalla joulukuussa 1941. Tappioista huolimatta Hitler määräsi, että rintaman täytyi pitää. 19. joulukuuta 1941 hän päätti ottaa armeijan suoraan komentoonsa. 11. joulukuuta 1941 Saksa julisti myös sodan Yhdysvalloille liittolaisensa Japanin tueksi. Nyt Saksa oli sodassa Yhdistyneen kuningaskunnan ja Neuvostoliiton lisäksi Yhdysvaltoja vastaan. Yhdysvalloista Hitlerillä oli pinnallinen kuva. Hän piti Rooseveltia ”imbesillinä” ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ”huijauspolitiikkana”. Hän ei pitänyt Yhdysvaltoja suurena uhkana vaan uskoi Japanin kykenevän pidättelemään maata, kunnes Saksa olisi lyönyt Neuvostoliiton.
Kevään 1942 saapuessa Hitler ymmärsi, että armeija oli riippuvainen öljystä. Edellissyksynä hän oli tehnyt virheen määrätessään eteläisen armeijaryhmän vaihtamaan etenemisen kohteeksi viljavan Ukrainan ja Kaukasian öljykenttien sijasta Moskovan. Nyt hän vaati, että itärintaman taisteluissa painopiste siirrettäisiin rintaman eteläosaan. Saksalaiset yksiköt etenivät öljykenttien laita-alueille, mutta koska Puna-armeija oli vetäytyessään sytyttänyt tuleen tai tuhonnut öljynporaustornit eivät saksalaiset juuri hyötyneet valtauksestaan.
Päätös joukkotuhonnasta
31. heinäkuuta 1941 Hermann Göring antoi Sicherheitsdienstin johtajalle Reinhard Heydrichille tehtäväksi hahmotella lopullinen ratkaisu niin sanottuun juutalaiskysymykseen. Heydrich keräsi viisitoista johtavaa edustajaa natsien eri virastoista kokoontumaan Berliinin lähiössä Wannsee-järven rannalla olevassa huvilassa 20. tammikuuta 1942. Konferenssin pöytäkirjassa puhutaan juutalaisten maastamuuton lopettamisesta. Sen sijaan heistä työkykyiset kuljetettaisiin tienrakennustyövoimaksi itään. Tässä tehtävässä suuri osa heistä tulisi odotetusti menehtymään, minkä jälkeen loput ”käsiteltäisiin sopivalla tavalla”. Vaikka Hitleriä ei voida nimetä suoraan Wannseen konferenssin taustavoimaksi, hän teki monta kertaa selväksi aikomuksensa vapauttaa maailma juutalaisista. Lisäksi pöytäkirjoissa suunnitellun ohjelman toteuttamiselle oli ehtona Hitlerin lupa. Pöytäkirjaan päässyttä suunnitelmaa ei toteutettu kirjaimellisesti, mutta Adolf Eichmannin todistuksen mukaan juutalaisten tuhoamisesta tehtiin päätöksiä, jotka toteutuivat konferenssissa käsitellyllä tavalla. Konferenssin jälkeen juutalaisten joukkomurha käynnistyi toden teolla.
Sodan käännekohta
Sotaonni kääntyi talvella 1942–1943 Saksalle epäsuotuisaksi. Lähi-idän ja Suezin kanavan valloitus pysähtyi El Alameinin taisteluihin marraskuussa 1942. Hitlerin periaatteena oli, että vetäytyminen oli mahdotonta. Tämän seurauksena menetettiin suuri joukko laivoja yrityksessä huoltaa Rommelin Pohjois-Afrikan joukkoja, jotka Saksa lopulta menetti kokonaan. Itärintamalla Stalingradin taistelussa Saksa menetti mottiin jääneen 6. armeijansa Hitlerin vaadittua sitä pitämään asemansa siitä huolimatta, että murtautuminen saarrosta olisi saattanut olla mahdollista. Kun kriisi paheni, Hitler hyväksyi Göringin lupauksen huoltaa joukot ilmateitse, mutta tämä johti suuriin tappioihin myös ilmavoimissa. Seuraavana kesänä saksalaisjoukot kärsivät tappion Kurskissa. Samaan aikaan Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan joukot nousivat maihin Sisiliassa.
Hitler menetti liittolaisensa Italian, kun kuningas Viktor Emanuel III irtisanoi Mussolinin pääministerin virasta ja pidätytti hänet heinäkuussa 1943. Hitlerin määräyksestä saksalaiset erikoisjoukot vapauttivat Mussolinin ja asettivat hänet Italian sosiaalisen tasavallan, Saksan miehittämän pohjois-Italian nukkehallitsijaksi.
Hitlerin terveys rapistui. Hänen vasen kätensä alkoi vapista ja sitä oli vaikea ohjata.
Kahden rintaman loppusota
Kesäkuussa 1944 alkoivat yhtä aikaa Normandian maihinnousu ja suurhyökkäys itärintamalla. Saksassa realistit päättelivät tappion olevan väistämätön. Joukko upseereja, virkamiehiä ja poliitikkoja yhdisti voimansa heinäkuun 20. päivän salaliittona tunnetun vallankaappausyritykseen. Eversti Claus von Stauffenberg asetti pommin heinäkuussa 1944 Hitlerin Itä-Preussin päämajaan Wolfsschanzeen, mutta Hitler pelastui täpärästi. Hitlerin salamurhaa oli aiemminkin suunniteltu ja jopa yritetty, mutta yksikään ei ollut päässyt kovin lähelle onnistumista Hitlerin hyvän onnen ansiosta. Seuranneissa kostotoimenpiteissä Gestapo vangitsi yli 7 000 ihmistä. Kansantuomioistuin jakoi kuolemantuomioita ja lähes teloitettiin. Vastarintaliike murskattiin.
Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa käyty ilmasota oli vakuuttanut Hitlerin siitä, että vihollisen teollisuuden pommittamisella ei saavutettu juuri mitään, ja hän otaksui pitkän aikaa liittoutuneiden strategisten pommitusten olevan vain terroritaktiikkaa, johon vastattiin omalla terrorilla. Saksan strategisia aseita olivat muun muassa V1- ja V2-ohjukset. Mitään laajempaa yritystä yhdentää ilmavoimia laajempaan kokonaisstrategiaan ei kuitenkaan tehty. Vuosina 1943 ja 1944 Hitler suhtautui vihamielisesti sotilaskomentajien ehdotuksiin keskittyä pommituksilta puolustautumiseksi hävittäjäkoneiden tuotantoon hävittäjäpommittajien ja kevyiden pommittajien sijaan. Kuitenkin vuonna 1944 laajamittaisten pommitusten kiihtyessä hän raivostui ilmavoimien komentajille, koska he eivät olleet tehneet tarpeeksi pysäyttääkseen hyökkäykset, ja uhkasi koko Luftwaffen lopettamisella. Luftwaffelta puuttui kunnollinen komentaja koko loppusodan ajan, mutta Hitler kieltäytyi erottamasta Göringiä suosituksista huolimatta.
Sodan loppu
Sodan loppua kohden Saksan tilanne heikentyi molemmilla rintamilla. Hitler kääntyi jopa omia joukkojaan vastaan, syyttäen heitä pelkuruudesta ja pätemättömyydestä ja erotti kaikki, jotka uskalsivat uhmata häntä. Hitlerin näkemykset olivat peräisin korpraalina toimimisesta ensimmäisessä maailmansodassa ja hänen katsantokantansa mukaan armeijalla oli yksi tehtävä: tuhota vihollinen hyökkäyksellä eikä perääntyä. Kenraalit kuitenkin vetäytyivät ja ryhmittyivät puolustuskannalle, mikä suututti Hitleriä. Pitkän vetäytymisen ja liikkuvan puolustuksen aikana saavutettujen voittojen voidaankin katsoa tulleen pikemmin Hitleristä huolimatta, kuin hänen ansiostaan. Saksan sodanjohdossa nähtiin sarja itsemurhia alkaen Luftwaffen Ernst Udetista (1941) ja Hans Jeschonnekista (1943) sotamarsalkkoihin Rommel (1944), von Kluge (1944) ja Model (1945).
Kuolema
Puna-armeijan joukot saavuttivat lopulta Berliinin huhtikuussa 1945. Hitlerin avustajat kehottivat häntä pakenemaan Baijerin tai Itävallan vuorille, mutta hän oli päättänyt kuolla pääkaupungissa ja vetäytyi Führerbunkeriin. Heinrich Himmler yritti antautua länsiliittoutuneille ruotsalaisen diplomaatin Folke Bernadotten välityksellä.
Itsemurhaansa edeltävänä päivänä Hitler halusi testata sinihapon tehoa ja niin hänen koiransa Blondi lopetettiin sinihappokapselilla bunkkerin ulkopuolella olevassa puutarhassa. Huhtikuun 29. kello neljältä aamulla Hitler viimeisteli testamenttinsa. Hän meni naimisiin Eva Braunin kanssa bunkkerinsa karttahuoneessa 30. huhtikuuta pian puolenyön jälkeen. Tämän jälkeen hän saneli poliittisen testamenttinsa sihteerilleen Traudl Jungelle ennen menemistään nukkumaan neljän aikaan.
Testamentissaan Hitler erotti Himmlerin ja Göringin puolueesta ja kaikista viroista. Hän nimitti suuramiraali Karl Dönitzin valtakunnanpresidentiksi ja Goebbelsin valtakunnankansleriksi. Goebbels ja hänen vaimonsa Magda tekivät kuitenkin itsemurhan 1. toukokuuta Magdan myrkytettyä ensin syanidilla heidän kuusi lastaan.
Iltapäivällä Hitler piti tapaamisen puolueen sihteerin Martin Bormannin kanssa. Adolf ja Eva Hitler hyvästelivät Führerbunkerin henkilökunnan ja asujat, kuten Goebbelsin perheen, Bormannin, sihteerit ja upseerit. Tämän jälkeen he vetäytyivät yksityistiloihin. Kun kamaripalvelija Heinz Linge ja Bormann avasivat oven, Hitlerit istuivat sohvalla kuolleina. Adolf Hitler oli ampunut itseään ohimoon pistoolilla niellen samalla sinihappokapselin.
Saksan armeija antautui ehdoitta 8. toukokuuta 1945 Reimsissä. Hitlerin tuhatvuotiseksi julistama valtakunta oli kestänyt kaksitoista vuotta. Saksa koki täydellisen tappion ja maa alistettiin voittajavaltioiden hallintaan vuosiksi.
Hitlerin ja Braunin ruumiit löysi myöhemmin puna-armeijan vastavakoilun yksikkö. Hitlerin ruumis haudattiin aluksi salaa Magdeburgiin neuvostoarmeijan paraatikentän alle, myöhemmin Hitlerin jäänteet tuhkattiin ja huuhdeltiin kaupungin viemäriin.
Hitlerin perintö
Koko Hitlerin vallassaolon aikana Saksassa ja sen miehittämillä alueilla sovellettiin kansallissosialistista rotuoppia, jonka tarkoituksena oli nostaa ”arjalainen rotu” muiden yläpuolelle. Hitlerin tavoitteena oli myös levittää arjalaista rotua hankkimalla sille lisää elintilaa idästä (Lebensraum). Monet ihmisryhmät (esimerkiksi homoseksuaalit, romanit, vammaiset, marxilaiset, kommunistit, sosialidemokraatit, tunnetuimpina juutalaiset ja Jehovan todistajat) joutuivat vainon kohteiksi. Kansallissosialistit perustivat jo 1930-luvulla keskitysleirejä joihin he kokosivat edellä mainittuja ryhmiä ja myös rikollisia.
Myöhemmin jo sodan sytyttyä perustettiin useita tuhoamisleirejä, joissa pantiin toimeen lopullista ratkaisua, jonka tarkoituksena oli hävittää juutalaiset, kommunistit ja muut ”yhteiskuntaan kelpaamattomat” ihmiset massiivisissa tuhoamisoperaatioissa. Suurin osa tuhoamisleireistä perustettiin nykyisen Puolan alueelle. Tunnetuin näistä lienee Auschwitzin Birkenau. Hitlerin hallinto oli vastuussa jopa 17 miljoonan ihmisen murhaamisesta. Heistä yli viisi miljoonaa oli juutalaisia.
Hitler taiteilijana
Siirryttyään politiikkaan Hitler suunnitteli puolueelle monenlaista rekvisiittaa ja tarpeistoa: hakaristitunnuksen, merkkejä, julisteita, käsivarsinauhoja sekä kirjojen ja puoluelehtien kansia. Kun natsit nousivat valtaan 1933, hän sai mahdollisuuden toteuttaa kykyjään arkkitehtina. Hän piirsi luonnoksia rakennuksista, joita hänen suosimansa arkkitehdit, kuten Paul Ludwig Troost ja myöhemmin Albert Speer, toteuttivat.
Rudolf von Altin lisäksi Hitlerin suurimpia suosikkeja maalaustaiteessa olivat koristeellinen mystikko Hans Makart sekä maalaisromantikot Franz von Defregger ja Eduard von Grützner. Nämä taidemaalarit edustavat 1800-luvun realismin tyylisuuntia: maisemamaalausta, uusklassista historiamaalausta sekä kansallisromantiikkaa. Kolmannen valtakunnan maalaustaide rajoittui Hitlerin maun mukaiseksi. Kuvanveistäjistä Arno Breker ja Josef Thorak olivat Hitlerin suosikkeja. Hitler vihasi modernisteja ja piti heitä puhtaan arjalaisen tradition katkaisseen juutalaisvaikutuksen uhreina. Heidän tekemäänsä taidetta natsit kutsuivat ”rappiotaiteeksi” (Entartete Kunst).
Terveys
Hitlerin persoonallisuudesta ja mielenterveydestä on esitetty erilaisia teorioita. Useiden historioitsijoiden sekä yhdysvaltalaiselle tiedustelutoimistolle psykologisen profiilin laatineen psykoanalyytikkoryhmän mukaan Hitler saattoi olla psykopaatti.
Piristeeksi Hitler sai varsinkin sodan aikana muun muassa kofeiinia ja pervitiiniä, joka on metamfetamiinia. Lääkitys vaikutti hänen persoonallisuuteensa ja teki hänestä entistäkin ehdottomamman ja hysteerisen, vuodesta 1938 hän ei sietänyt minkäänlaisia vastaväitteitä keneltäkään. Hänen vointinsa huononi keväällä 1942. Hitleriä aiemmin vaivannut vasemman käden vapina palasi helmikuussa 1943 kärsityn influenssatartunnan ja Stalingradin tappion jälkeen. Hitler sai raivokohtauksia, eikä tinkinyt päähänpistoista ja käsityksistään. Helmikuussa 1945 Hitler oli vain raunio entisestään.
Kansalaisuus
Hitler syntyi Itävalta-Unkarissa, ja hänellä oli Itävallan kansalaisuus aina vuoteen 1925 asti, jolloin Hitler luopui tästä. Tämän jälkeen hän oli valtioton henkilö seitsemän vuoden ajan. Saksan kansalainen Hitleristä tuli 25. helmikuuta 1932, kun hänet nimitettiin virkamieheksi Braunschweigissa, minkä johdosta hän sai kansalaisuuden automaattisesti. Kansalaisuuden saatuaan Hitler pystyi asettumaan ehdolle ja tulemaan valituksi poliittisiin luottamustehtäviin.
Vuonna 2007 Ala-Saksin paikalliset sosiaalidemokraatit ehdottivat Hitlerin denaturalisaatiota, eli kansalaisuuden poistamista, symbolisena eleenä.
Hitlerillä oli myös kotikaupunkinsa, Braunaun, kunniakansalaisuus, jonka hän sai vuonna 1933. Tämä poistettiin kuitenkin vuonna 2011.
Kunnianosoituksia
Rautaristi (Saksan keisarikunta, I luokka 1918 ja II luokka 1915)
Baijerin sotilasansioiden risti (Saksan keisarikunta, 1917)
Kunniaristi (Saksan keisarikunta, 1934)
Katso myös
Hitler-Jugend
Holokausti
Kansallissosialismi
Kansallissosialistinen Saksa
Hitlerin sisäpiirin jäsenet
Adolf Hitlerin suku
Adolf Hitlerin seksuaalisuus
Huomautukset
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Adolf Hitler: Tuhatvuotisen valtakunnan korpraali Verkkouutiset
The Rise of Adolf Hitler. (Hitlerin elämä syntymästä diktaattoriksi) The History Place.
Adolf Hitler. Spartacus Educational.
The avatar of fascism posed the century’s greatest threat to democracy and redefined the meaning of evil forever (artikkeli Hitleristä). Time.
Adolf Hitler: Man and monster. BBC.
Hitlerin salaa tallennettu keskustelu Suomessa Yle Elävä arkisto.
Hitlerin kirjoittama Kansallissosialistisen työväenpuolueen 25 kohdan ohjelma.
Vuonna 1889 syntyneet
Vuonna 1945 kuolleet
Seulonnan keskeiset artikkelit |
75 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Albert%20Einstein | Albert Einstein | Albert Einstein (; saks. ; ) oli saksanjuutalainen teoreettinen fyysikko, joka loi suhteellisuusteorian. Hän vaikutti myös merkittävästi kvanttimekaniikan ja kosmologian kehitykseen, ja häntä pidetään yleisesti 1900-luvun tärkeimpänä fyysikkona.
Einstein sai vuonna 1921 Nobelin fysiikanpalkinnon valosähköisen ilmiön selittämisestä sekä ”muista ansioista”. Svante Arrheniuksen pitämästä puheesta käy ilmi, että näihin ”muihin ansioihin” kuuluu myös se, että Einstein osoitti 1905 ensimmäisenä Brownin liikkeen avulla atomien olemassaolon. Tästä hänelle ehdotettiin Nobelia jo vuonna 1910. Einstein osoitti teoreettisesti, miten hiukkasen siksak-liike johtuu molekyylien lämpöliikkeestä.
Einstein sai vuonna 1925 arvostetun Copley-mitalin, ja neljä vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin ensimmäinen Max Planck -mitali.
Elämä
Lapsuus
Albert Einstein syntyi pienessä eteläsaksalaisessa kaupungissa, Ulmissa osoitteessa Bahnhofstraße B 135, maaliskuun 14. päivänä vuonna 1879 Pauline ja Hermann Einsteinin perheeseen. Einsteinin suvun juuret ovat Buchaun kaupungissa, 60 kilometriä hänen synnyinpaikkakunnaltaan etelään.
Vuosi Albertin syntymästä perhe muutti Müncheniin, jossa he asuivat Hermannin veljen Jakob Einsteinin yrityksen tiloissa. Myöhemmin veljekset keskittyivät kokonaan sähkötekniikkaan. Albert siis varttui sähkötekniikan yrityksen vaikutuspiirissä, mikä vaikutti osaltaan hänen tieteelliseen työhönsä.
Einstein kehittyi kielellisesti varsin hitaasti, minkä hän itse myönsi. Hän halusi luoda ainoastaan täydellisiä lauseita, ja siksi hän ensin mietti mielessään lauseen rakenteen, toisti sen kuiskaten, ja vasta varmistuttuaan lauseen täydellisestä muotoilusta hän esitti vastauksen kysyjälle. Tästä tavasta hän luopui vasta seitsemän- tai kahdeksanvuotiaana.
Einstein viihtyi paremmin omissa oloissaan rakennellen palapelejä ja pystyttäen torneja. Hän ei piitannut muiden lasten pihaleikeistä eikä muiden pikkupoikien tappeluista. Einstein osasi olla myös hyvin ärhäkkä, elleivät asiat menneet hänen tahtonsa mukaan. Hänen ollessaan viisivuotias hänelle palkattiin kotiopettaja, joka lopetti työnsä pian Einsteinin raivonpuuskien vuoksi.
Kouluvuodet
Einstein aloitti syksyllä 1885 koulun katolisessa kansakoulussa Peterschulessa, sillä muita kouluja ei ollut. Yksityisopetuksen ansiosta Einstein pääsi suoraan toiselle luokalle. Einstein oli luokkansa ainoa juutalainen, mutta osallistui mielellään katolisille uskonnontunneille. Koulumatkoilla kokemansa kiusanteon vuoksi Albert kuitenkin tunsi itsensä ulkopuoliseksi.
Opettajat pitivät Einsteinista tämän kypsyyden vuoksi. Einstein oli luokkansa priimus toisella luokalla eli ensimmäisenä kouluvuotenaan. Hänet siirrettiin luokaltaan toiselle äkillisten raivonpuuskiensa vuoksi.
Einstein kasvatettiin juutalaisia periaatteita noudattaen, mutta hän kasvoi perheessä, jossa hän pystyi opiskelemaan luonnontieteitä. Luonnontiede vieraannutti Einsteinin uskonnosta, ja siksi hänellä ei ollut bar-mitsvaa eikä häntä hyväksytty oikeaksi juutalaiseksi. Einsteinin sukulaiset ja vanhemmat eivät olleet vihoissaan, vaikka pojasta tuli vapaa-ajattelija.
Jakob-setä opetti Albert Einsteinille algebraa yli koulutason. Albert oli niin kiinnostunut matematiikasta ja varsinkin euklidisesta geometriasta, että käytti 12-vuotiaana kolme viikkoa todistaakseen onnistuneesti Pythagoraan lauseen. Sedän lisäksi häntä opettivat Max Talmud, joka aika ajoin toi Einsteinille uusia oppikirjoja luettavaksi. Talmud toteaa, että pian Einsteinin kyvyt kehittyivät niin paljon, että hänellä itsellään oli vaikeuksia pysyä perässä. Talmud sanoo myös, että heidän keskustelunsa olivat hyvin filosofisia. 13-vuotiaana Einstein luki Immanuel Kantin teosta Puhtaan järjen kritiikki.
Matematiikan ohella Einstein kiinnostui musiikista. Hermann-isä ei juuri ymmärtänyt musiikkia, mutta Pauline oli pianonsoitonopettaja. Kun Einstein oli kuusivuotias, Pauline palkkasi hänelle viulunsoitonopettajan. Einstein oli tyytymätön opettajiensa tasoon, sillä heille ”musiikki ei ollut käsityötä korkeampaa”. Einstein soitti äitinsä kanssa duettona Mozartia ja Beethovenia. Einstein itse piti erityisen paljon Mozartin musiikista.
Einstein siirtyi syksyllä 1888 Münchenin Luitpold-lyseoon. Lyseossa opetettiin klassista kreikkaa ja latinaa, joista Einstein sai aina vähintään kakkosen eli toiseksi parhaan arvosanan. Lyseon opetussuunnitelman aineet eivät olleet Einsteinin mieleen, sillä suurin osa oppitunneista oli kieliä ja vähemmälle jäivät matematiikka, fysiikka ja maantieto. Einstein opiskeli matematiikkaa ja fysiikkaa itsenäisesti hyvin paljon ja pystyi näin täyttämään opetussuunnitelman vaatimukset ennen kuin niitä opiskeltiin itse tunneilla.
Viimeisenä vuonna uusi luokanvalvoja oli kyllästynyt Einsteinin piittaamattomuuteen muita kouluaineita kohtaan ja sanoi Einsteinille kuuluisat sanat: ”Sinusta ei ikinä tule mitään.” Luokanvalvoja pyysi Einsteinia häipymään koulusta, koska jo tämän läsnäolo vei tehon koulun toiminnasta. Einstein oli samaa mieltä, sillä hän inhosi aina koulunsa mekaanista opetusta. Einstein pyysi matematiikanopettajaltaan todistusta siitä, että hän osasi matematiikkaa yli opintovaatimusten. Einstein sai todistuksensa, minkä jälkeen hän pyysi eroa ja lopetti lyseon jo seitsemän opiskeluvuoden jälkeen.
Koulusta erottuaan Einstein matkusti Milanoon vanhempiensa luo. Einsteinin vanhemmat eivät olleet tyytyväisiä poikansa omavaltaiseen toimintaan ja pelkäsivät tämän tulevaisuuden puolesta. Jakob-setä kuitenkin ehdotti Einsteinin seuraavaksi opiskelupaikaksi Zürichin Eidgenössische Polytechnikumia, jonne pääsyn edellytyksenä ei ollut ylioppilastutkinto. Einstein valmistautui Zürichin korkeakoulun pääsykokeisiin kirjoittamalla ensimmäisen tieteellisen esseensä vuonna 1895. Esseen nimi oli Über die Untersuchung des Aetherzustandes im magnetishen Felde (). Einstein itse piti sitä roskana. Hän käsittelee esseessään eetteriä ja Heinrich Hertzin vuonna 1888 löytämiä sähkömagneettisia säteitä. Einsteinin essee on tuskin ollut kokonaan hänen oma taidonnäytteensä, sillä esseen ja tuon ajan populaarien tiedejulkaisujen väliltä on löydetty monia yhtäläisyyksiä.
Opiskeluvuodet
Einstein oli 16-vuotiaana liian nuori korkeakouluun, mutta perhe sai hankittua hänelle poikkeusluvan pääsykokeisiin. Einstein kuitenkin reputti kokeen. Suurimmat ongelmat olivat sanallista kuvailua vaativissa aineissa. Einsteinin lahjat matematiikassa ja fysiikassa tekivät kuitenkin vaikutuksen professori Heinrich Friedrich Weberiin, joka pyysi Einsteinia tulemaan toisen vuoden opiskelijoille tarkoitetuille luennoilleen. Einstein kieltäytyi ja päätti siirtyä opiskelemaan vuodeksi Aaraun kantonikouluun. Aaraun koulusta Einsteinille jäi toisenlaiset muistot kuin Luitpold-lyseosta. Koulu oli tunnettu vapaamielisyydestään, ja lisäksi fysiikkaa painotettiin enemmän kuin Luitpold-lyseossa. Opettajien kokouksessa todettiin, että uudella opiskelijalla on ranskan kielen taidossa suuria puutteita, jotka tulisi paikata pikaisesti. Einstein sai vapautuksen liikunnasta. Lisäksi sovittiin, että viulutunneilla käynti korvaisi lauluopetuksen.
Einstein luopui Saksan kansalaisuudesta vuonna 1896, koska hän ei halunnut liittyä armeijaan.
Einstein kirjoittautui lokakuussa 1896 Zürichin Teknillisen korkeakoulun osastolle VI, jossa koulutettiin matematiikan ja luonnontieteiden opettajia. Samalla osastolla opiskeli 23 oppilasta, joista yksi oli hänen tuleva vaimonsa Mileva Marić. Einsteinia opetti kaksi arvostettua matematiikan opettajaa, Adolf Hurwitz ja Hermann Minkowski. Hyvistä opettajista huolimatta Einstein laiminlöi opiskelujaan eikä käynyt erityisen aktiivisesti luennoilla, koska kuvitteli, ettei fyysikko tarvitse matematiikasta kuin perustiedot. Hyvän ystävänsä Marcel Grossmannin avulla hän sai kuitenkin muistiinpanot, joista oli paljon apua tentteihin valmistautuessa. Einstein katui myöhemmin, ettei käynyt luennoilla.
Opintosuunnitelman mukaisesti Einstein suoritti lokakuussa 1898 välitutkinnon. Hän oli mielestään keskinkertainen opiskelija eikä pitänyt kokeisiin lukemisesta. Kokeita edeltävän kesän hän vietti lähes kokonaan lukemalla kokeisiin Marcel Grossmannin kanssa, ja heidän työntekonsa tuotti hyvät arvosanat: Einstein sai kahdesta aineesta kuusi eli korkeimman arvosanan ja muista 5 ½. Einsteinin keskiarvo oli näin 5,7 eli vuosiluokkansa korkein.
Einstein valmistautui kesälomalla yhdessä tyttöystävänsä Mileva Marićin kanssa pian koittaviin vuoden 1900 diplomitöihin. Einstein käsitteli työssään lämmön johtumista. Hän kuvaili myöhemmin, ettei koko aihe kiinnostanut häntä ollenkaan. Einstein sai arvostelussa pisteiksi 4,5. Elämäkerturi Albrecht Fölsingin mukaan Einstein luotti diplomityön jättämisen jälkeen suorittamassaan lopputentissä ehkä liiaksi Grossmannin muistiinpanoihin, sillä hän ei yltänyt entiseen tasoon. Erilaisten painotusten jälkeen Einsteinin keskiarvo oli 4,91, ja hän sai diplomin.
Einsteinin rahatilanne alkoi heikentyä, kun vanhemmat ja muut sukulaiset eivät enää lähettäneet rahaa. Heikko menestys loppututkinnossa ei kuitenkaan ollut lannistanut Einsteinia, vaan hän ryhtyi tutkimaan kapillaari-ilmiötä. Hän sai sitä koskevan käsikirjoituksen valmiiksi joulukuussa 1900, ja kirjoitus julkaistiin Annalen der Physik -lehdessä 1. maaliskuuta 1901. Kirjoitus oli pieni läpimurto kapillaari-ilmiön selittämisessä, mutta se sisälsi vielä paljon virheitä.
Kirjoituksen ansiosta saksalaiset fyysikot kuitenkin noteerasivat Einsteinin. Niin kiinnostuneita he eivät silti olleet, että olisivat palkanneet hänet assistentikseen. Einstein haki paikkaa kymmeniltä kuuluisilta fyysikoilta, mutta näyttää siltä, ettei yksikään edes vastannut. Siksi Einstein poti ajoittain masennusta. Sitten Einstein sai yllättäen Marcel Grossmannilta kirjeen, jossa tämä kertoi Bernin patenttiviraston hakevan apulaista.
Työ patenttitoimistossa
Ennen patenttitoimistoon pääsyä Einstein työskenteli opettajana, niin yksityisenä kuin kouluissakin. Hän toimi Bernin patenttitoimistossa 3. luokan asiantuntijana, ja hänen työnkuvaansa kuului sähkömagneettisille laitteille tehtyjen patenttihakemusten arviointi. Bernin patenttitoimiston työpaikkailmoitus oli ollut hieman johdatteleva, sillä ilmoituksessa sanottiin, että hakijalla pitäisi olla ”perusteellista korkeakoulusivistystä mekaanis-teknisellä tai fysiikan alalla”. Näyttäisi siltä, että hakemus olisi suunnattu juuri Einsteinille, sillä patenttivirasto ei ollut aikaisemmin palkannut fyysikoita.
Työpaikan varmistuminen Bernissä olisi suuri helpotus rahavaikeuksissa olevalle Einsteinille ja hänen tulevalle puolisolleen Mileva Marićille, sillä Marić odotti heidän esikoistaan. Einsteinin asuessa Bernissä ja pitäessä väliaikaisesti yksityiskoulua vuokran kattamiseksi Marić synnytti 1902 tyttölapsen äitinsä ja isänsä luona Novi Sadissa. Einstein ymmärsi tuolloin, ettei lapsen saaminen niin nuorena ja varsinkin naimattomana ollut sopivaa. Tilanne oli vaikea Einsteinin vanhemmille, jotka olivat hyvin vihoissaan sekä poikansa vaimolle että tämän perheelle. Aika patenttivirastossa oli Einsteinille erityisen surullinen, sillä hänen isänsä oli kuollut. Hän oli kuitenkin saanut isältään luvan avioitua Mileva Marićin kanssa. He avioituvat vuonna 1903.
Einstein valittiin 23. kesäkuuta 1902 virkaan vuosipalkalla. Einstein piti kahdeksantuntista työpäivää puuduttavana ja raskaana, sillä hän antoi päivittäin yksityisopetusta ja teki myös aktiivisesti työtä fysiikan parissa. Tuolloin hän syventyi erityisesti termodynamiikkaan. Patenttivirkailijan mieli kuitenkin muuttui, ja hän alkoi pitää työtään uusia ajatuksia herättävänä ja virikkeitä fysiikan tutkimukseen antavana. Einstein kävi patentteja läpi vielä sittenkin, kun ei enää ollut patenttiviraston palveluksessa. Myöhempinä vuosinaan hän toimi eräänlaisena asiantuntijana patenttiriidoissa.
Einsteinin hyväksymiä tai hylkäämiä patentteja on säilynyt vain yksi kappale. Lain mukaisesti kaikki patentit on hävitetty 18 vuoden kuluttua patentin hakemisen jälkeen, jolloin patenttisuoja oli kulunut loppuun. Säilynyt patentti on sähkökongressi AEG:n hakemus vaihtovirtakoneelle. Einstein hylkäsi hakemuksen liian epäselvänä.
Patenttitoimistossa työskenteli myös Einsteinin ystävä Michele Besso. Einstein ja Besso perustivat pienen ryhmän nimeltä "Akademie Olympia", joka kokoontui viikoittain puhumaan tieteestä ja filosofiasta. He lukivat yhdessä muun muassa David Humen, Henri Poincarén ja Ernst Machin teoksia.
Patenttiviraston työvuosina Einstein sai valmiiksi neljä suurta työtä. Kaikki valmistuivat samana vuonna, annus mirabilis 1905. Töihin kuuluivat suppea suhteellisuusteoria, valosähköinen ilmiö, Brownin liike sekä massan ja energian verrannollisuus (E=mc²), joka kuitenkin usein liitetään suppeaan suhteellisuusteoriaan. Kaikki työt saivat muiden fyysikoiden huomion. Työ patenttivirastossa ei ehkä ollut Einsteinille kovin haastavaa, mutta sen ansiosta hänelle jäi aikaa uusimpien fysiikanteorioiden lukemiselle ja omalle itsenäiselle ajattelulle. Tämän uskotaan olleen merkittävä asia hänen vuonna 1905 julkaisemiensa teorioiden kehittymisen kannalta..
30. huhtikuuta 1905 Einstein sai valmiiksi väitöskirjansa Zürichin teknillisellä yliopistossa.
Professorina Zürichissä ja Prahassa
Einsteinilla oli jo mainetta tunnettujen fyysikkojen keskuudessa, ja ihmeteltiinkin, miksi hän yhä työskenteli patenttivirastossa. Hän sai 15. lokakuuta 1909 työn Zürichin yliopiston professorina. Einstein sai kunniatohtorin arvon jo ennen tehtävään astumista. Mukaansa hän otti vaimonsa ja lapsensa, Hans Albertin. Työ oli yllättävän raskasta kokemattomalle puhujalle. Opiskelijat kuitenkin pitivät Einsteinista ja laativat jopa vetoomuksen, että tämä yritettäisiin pitää yliopistossa mahdollisimman kauan, hän kun osasi selittää fysiikan vaikeat ongelmat ymmärrettävästi. Einsteineille syntyi kolmas lapsi 28. heinäkuuta 1910. Hänen nimekseen tuli Eduard.
Einstein ei kuitenkaan viipynyt Zürichissä kauan vaan etsi itselleen toista paikkaa. Se löytyi Prahasta, josta hän sai vahvistuksen nimitykselleen 11. tammikuuta 1911. Siellä hänellä oli kuitenkin ongelmia uskontonsa takia, koska Prahassa ei voinut oleskella uskontokuntaan kuulumaton. Siksi Albert Einstein merkitsi itsensä juutalaiseksi. Prahassa Einstein tajusi haluavansa sieltä pois mahdollisimman nopeasti, koska perhettä pidettiin muukalaisena, eivätkä tšekit pitäneet saksalaisista. Hän palasikin Zürichiin jo 25. heinäkuuta 1912. Tällä kertaa hän ansaitsi Zürichin yliopistossa huippupalkkaa.
Berliinin aika, yleinen suhteellisuusteoria ja Nobel-palkinto
Zürichissä ollessaan Einstein sai kutsun opettamaan Berliiniin. Hän suostui siihen ja oli Berliinissä keväällä 1914. Marić ja lapset tulivat ensin Einsteinin mukaan Berliiniin, mutta he palasivat Zürichiin jo kesäkuussa 1914. Einstein piti tuossa vaiheessa avioeroa väistämättömänä.
Euroopassa alkoi sota 1. elokuuta 1914. Einstein oli sodan vastustaja mutta jäi Berliiniin. Hän liittyi poliittiseen järjestöön, joka pyrki nopeaan rauhaan ja siihen, ettei tulevaisuudessa olisi sotia.
Einstein sai valmiiksi yleisen suhteellisuusteorian 25. marraskuuta 1915. Silloin hän ilmestyi fysikaalis-matemaattiseen kokoukseen kertomaan teoriastaan. Toukokuussa Einstein valittiin kahdeksi vuodeksi Saksan fysikaalisen seuran puheenjohtajaksi. Einstein alkoi sairastella ja joutui maksasairauden vuoksi luopumaan matkasta Hollantiin. Lääkärin mukaan hänellä oli sappikiviä. Sairaudet johtuivat todennäköisesti raskaasta työstä ja huonosta ravinnosta, sillä Berliinissä vallitsi sodan takia ruokapula. Tieteellisellä rintamalla alkoi kuitenkin voittokulku.
Vuoden 1919 auringonpimennys mahdollisti Einsteinin teorian mukaisen auringon lähellä tapahtuvan valon taipumisen testaamisen, joka sitten osoitti ennusteen todeksi. Syntyi valtava kohu, ja Einstein sai osakseen paljon huomiota eri puolilla maailmaa. Einstein itse ihmetteli suhteellisuusteorian saamaa huomiota, olihan se kuitenkin niin kaukana käytännön elämästä. Vaikka julkisuus toi rahaa ja hänellä oli hyvä palkka, se ei riittänyt Marićin elatusapujen maksamiseen, sillä saksan markan kurssi laski kovaa vauhtia. Tästä syystä Einstein kävi eri yliopistokaupungeissa luennoimassa hyvää korvausta vastaan. Einstein oli eronnut vaimostaan vuonna 1919.
Einstein matkusti Yhdysvaltoihin keräämään rahaa kaavaillulle Jerusalemin juutalaiselle yliopistolle. New Yorkissa Einsteinia vastassa oli muun muassa kaupungin pormestari. Kerätessään rahaa Einstein myös luennoi suurissa yliopistoissa. Luennot jouduttiin kääntämään saksasta englantiin, koska Einsteinin kielitaito oli huono. Hänet vihittiin New Jerseyn Princetonin yliopistossa kunniatohtoriksi. Hän palasi Eurooppaan Britannian kautta. Sielläkin hän luennoi ja sai Manchesterin yliopistossa kunniatohtorin arvon. Kolmen kuukauden matka vahvisti Einsteinin juutalaista identiteettiä, ja matkan jälkeen häntä pidettiin sekä juutalaisten että Weimarin tasavallan lähettiläänä. Sen takia hän osallistui paljon politiikkaan ja kuului esimerkiksi Kansainliiton henkisen yhteistyön komiteaan.
Berliinin epävakaan tilanteen vuoksi Einstein pakeni vähäksi aikaa turvaan Kieliin mutta palasi pian takaisin. Seuraavana vuonna hän sai kutsun Japaniin luennoimaan ja aikoi paluumatkalla vierailla Palestiinassa ja Espanjassa, jonne oli saanut vierailukutsun. Einstein saapui Japaniin 17. marraskuuta 1922 ja lähti sieltä 29. joulukuuta. Palestiinan matka oli hänelle juutalaisena liikuttava kokemus. Matka jatkui Ranskaan, mutta ennen paluuta Berliiniin hän vietti kaksi viikkoa Espanjassa. Siellä hänet nimitettiin akatemian kunniajäseneksi, vihittiin kunniatohtoriksi ja vietiin kuninkaan puheille. Matkan aikana marraskuussa 1922 Albert Einstein sai kuulla, että hänelle oli myönnetty Nobelin palkinto, jonka takia hänestä oli tullut virallisesti saksalainen ja preussilainen.
Heinäkuussa 1923 Einstein matkusti Ruotsiin ottaakseen vastaan Nobelin palkinnon. Palkintoa oli yritetty saada Einsteinille jo pitkään, mutta vasta suhteellisuusteorian varmistaminen vuonna 1919 oli tuonut mukanaan vahvan ehdokkuuden. Nobel myönnettiin Einsteinille loppujen lopuksi valosähköisen ilmiön selittämisestä eikä suhteellisuusteoriasta, koska Nobelin palkinnot myönnettiin keksinnöille, ja suhteellisuusteoria ei ollut keksintö siten kuin se oli määritelty Alfred Nobelin testamentissa. Rahapalkinnon Einstein antoi suoraan Marićille siten, että he saisivat vuosittain sen korot. Marićille järjestely ei sopinut ja sovittiin, että ostettaisiin taloja, joiden vuokratulot menisivät Marićille.
Palkinnon valmisteluvaiheessa Sveitsin suurlähettiläs oli katsonut edustavansa maata, jonka kansalainen Einstein oli. Samaa oli kuitenkin korostanut myös Saksan suurlähettiläs. Sveitsin suurlähettiläs antoi periksi, ja Saksan suurlähettiläs otti palkinnon vastaan. Pian kuitenkin huomattiin, ettei Einstein kuitenkaan ollut saksalainen vaan sveitsiläinen. Välttääkseen nolon tilanteen Berliinin ulkoministeriö keksi, että Einsteinista oli vuonna 1920 virkaan astuessaan tullut saksalainen.
Einstein oli saanut kolme vuotta aiemmin kutsun Etelä-Amerikkaan mutta kieltäytynyt. Nyt aika oli otollinen, ja hän lähti matkalle maaliskuun alussa 1925. Politiikan ja tieteen johtomiehet osoittivat ihailuaan. Hänet vihittiin Argentiinan akatemian ulkomaiseksi jäseneksi. Hän vietti kolme viikkoa Argentiinassa ja matkusti sitten Uruguayihin. Lopuksi hän matkusti Brasiliaan, ja kolme kuukautta kestäneen matkan jälkeen hän palasi Berliiniin. Matkansa jälkeen Einstein alkoi keskittyä kenttä- ja kvanttiteoriaan. Sen lisäksi hän jatkoi työtään Jerusalemin heprealaisen yliopiston kuraattorikunnassa ja Kansainliiton henkisen yhteistyön komissiossa.
Einstein kutsuttiin Osram-konserniin Sveitsiin maaliskuussa 1928. Kun hän yöllä saapui määräasemalle Zuoziin, hän joutui raahaamaan matkalaukkujaan kinosten keskellä alppimajalle. Seurauksena oli verenkiertohäiriö, joka vei hänet lähelle kuolemaa. Palattuaan Berliiniin hän oli huonossa kunnossa ja joutui olemaan kymmenen viikkoa vuodelevossa. Tervehtyäkseen hän lähti lomailemaan Itämeren rannikolle. Vielä palattuaankin syyskuussa hän oli heikkokuntoinen. Hänen 10. tammikuuta 1929 ilmestynyt yhtenäisyysteoriansa sai suuren huomion.
Kohti Yhdysvaltoihin muuttoa
Ennen matkaa Yhdysvaltojen länsirannikolle Einstein kiersi parisen viikkoa Euroopassa. Ensin hän osallistui Brysselissä Solvay-konferenssiin. Sen jälkeen hän vietti kolme päivää Lontoossa, josta hän matkusti Brysseliin tapaamaan Belgian kuningatarta Elisabetia. Sitten hän jatkoi Zürichiin, jossa hän osallistui kunniavieraana Teknillisen korkeakoulun 75-vuotisjuhlaan. Berliiniin palattuaan Einsteinilla oli kolme viikkoa aikaa ennen Kalifornian matkaansa.
Matka alkoi 2. joulukuuta 1930 Antwerpenistä. Mukaansa hän otti vaimonsa Elsan sekä sihteerinsä, kotiapulaisensa ja ”laskijansa”, sillä hän aikoi työskennellä matkan aikana. Laiva pysähtyi New Yorkin edustalle viideksi päiväksi. Einstein aikoi olla niiden aikana laivan sisätiloissa. Toimittajat haastattelivat Einsteinia jo laivassa. Vastoin suunnitelmia Einstein kulki niiden viiden päivän aikana tilaisuudesta toiseen. Hänestä tehtiin New Yorkin kunniakansalainen. Matka jatkui Panaman kanavan kautta San Diegoon, jonne laiva saapui 30. joulukuuta 1930. Matkalla hän tapasi Charlie Chaplinin ja kirjailija Upton Sinclairin.
Kahden kuukauden kuluttua Einstein sai tarpeekseen Yhdysvalloista ja lähti junalla halki Yhdysvaltojen takaisin kohti Eurooppaa. 28. helmikuuta 1931 hän saapui New Yorkiin, josta lähti keskiyöllä laiva Eurooppaan. Einstein piti puheen pasifistisille järjestöille ja synnytti suuren hurmoksen. Illalla hän puhui juutalaisten Palestiinassa tekemän rakennustyön tukemisen puolesta. Palattuaan Berliiniin Einstein pelkäsi Saksan muuttuvan diktatuuriksi. Lisäksi Saksassa oli talouslama ja natsien katumellakoita. Hän tajusi, että hänen on pian muutettava pois Saksasta.
Einstein palasi pian Kaliforniaan. Tällä kertaa laiva vei hänet ja Elsan suoraan Kaliforniaan ilman pysähdystä New Yorkissa. Laivamatka alkoi 2. joulukuuta 1931. Sitä ennen he olivat viettäneet muutaman päivän Belgiassa ja Hollannissa. Einstein saapui Los Angelesiin juuri ennen vuoden vaihtumista. Einstein piti muutamia luentoja ja kertoi myös pasifistisista ajatuksistaan. Einstein tapasi matkalla Abraham Flexnerin, joka aikoi perustaa New Jerseyhyn instituutin, jossa tiedemiehet voisivat keskittyä tutkimustyöhön ilman normaaleja yliopiston rutiineja. He aikoivat jatkaa keskusteluaan seuraavana keväänä Oxfordissa.
Maaliskuun alussa 1932 Einstein palasi jälleen Eurooppaan. Hän tiesi palaavansa Yhdysvaltoihin seuraavana vuonna, mutta ajatus pysyvästä muutosta Yhdysvaltoihin ei miellyttänyt häntä. Vietettyään pari viikkoa Berliinissä hän matkusti Cambridgeen pitämään muutaman luennon. Sieltä matka jatkui Oxfordiin, jossa hän tapasi Flexnerin. He sopivat, että Einstein muuttaisi lokakuussa 1933 Flexnerin instituuttiin, joka perustettiin Princetonin yliopiston yhteyteen mutta oli siitä riippumaton. Einstein ilmoitti kuitenkin lehdistölle, ettei muuttaisi Yhdysvaltoihin pysyvästi. 10. joulukuuta 1932 Einstein lähti puoleksi vuodeksi Yhdysvaltoihin. Laiva meni Panaman kautta Los Angelesiin.
Adolf Hitler nousi Saksassa valtaan 30. tammikuuta 1933, ja saatuaan siitä tiedon Einstein sanoi, ettei uskalla enää palata Saksaan. Hän lähti vaimonsa Elsan kanssa Kaliforniasta junalla mantereen halki. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Chicago, jossa oli rahankeruutilaisuus Jerusalemin heprealaisen yliopiston hyväksi. Matka jatkui New Yorkiin, jossa oli päivittäin vastaanottoja ja kokouksia. Sitten he lähtivät laivalla takaisin Eurooppaan. Heti Antwerpeniin saavuttuaan Einstein ajoi Brysseliin ja luovutti Saksan passinsa sikäläiselle Saksan edustustolle ilmoittaen luopuvansa Saksan kansalaisuudesta. Hän oli jo aikaisemmin tehnyt kirjeitse eroilmoituksen Preussin akatemialle. Akatemian lisäksi Einstein kuului useihin muihin tieteellisiin yhdistyksiin ja seuroihin, ja hän pyysi ystäväänsä virallisesti erottamaan hänet niistä. Einsteinin rahat Saksassa takavarikoitiin, mutta onneksi hän oli säilyttänyt rahaa Saksan lisäksi myös Leidenissä ja New Yorkissa. SA ryösti Einsteinin Berliinin-talon. Ennen paluutaan Yhdysvaltoihin Einstein vietti neljä viikkoa Englannin rannikolla Norfolkissa.
Hän nousi 8. syyskuuta 1933 Southamptonissa Yhdysvaltoihin lähtevään laivaan, johon hänen vaimonsa oli noussut jo Antwerpenissa. He matkustivat vierailuviisumilla, sillä heidän tarkoituksensa oli viettää Amerikassa vain puoli vuotta ja palata sitten taas Eurooppaan. Toisin kävi, sillä hän ei palannut enää koskaan. Kun laiva lähestyi New Yorkin satamaa, sen vierelle tuli moottorivene, joka otti Einsteinin mukaansa. Kun tullimuodollisuudet oli hoidettu, lähdettiin pikaisesti Princetoniin. Einstein oli siellä jo ennen kuin itse laiva saapui satamaan. Einstein tapasi Yhdysvaltojen presidentin Rooseveltin tämän kutsusta 24. tammikuuta 1934. Elsan tytär Ilse sairastui Pariisissa, ja Elsa lähti yksin Pariisiin. Ilse kuoli lopulta 37-vuotiaana. Instituutin kesäloman aikana Einstein purjehti Rhode Islandin rannikolla. Elsa palasi järkyttyneenä Pariisista. Päätettyään pysyä Princetonissa Einstein anoi Yhdysvaltojen kansalaisuutta. Sen takia Einstein matkusti brittiläiseen Bermudaan, sillä muuttolupa oli anottava Yhdysvaltojen ulkomaisessa konsulaatissa. Elsan silmiin oli ilmestynyt pahaa turvotusta, joka oli oire verenkierto- ja munuaisongelmista. Hän kuoli 20. joulukuuta 1936 kotonaan Princetonissa.
Einstein vietti kesän 1939 Long Islandilla. Häntä saapui sinne tapaamaan kaksi hänen ystäväänsä, professorit Eugene Wigner ja Leó Szilárd, jotka olivat huolissaan atomipommeista. He tulivat Einsteinin puheille, koska pelkäsivät Belgian myyvän uraania Saksalle ja hän tunsi Belgian kuningattaren. Belgian Kongossa oli suuret esiintymät uraania, josta pystyttäisiin ehkä tekemään suurta vahinkoa aiheuttava atomipommi. Einstein kirjoittikin kirjeen Belgian hallitukselle. Koska tämä kirje ei vaikuttanut juuri mitään, Einstein kirjoitti 7. maaliskuuta 1940 uuden kirjeen, molemmat turhaan.
Einsteinin luona kävi toukokuussa 1943 laivaston luutnantti, joka johti tehoräjähteisiin erikoistunutta tutkimusryhmää. Einsteinia pyydettiin laivaston neuvonantajaksi tehoräjähteisiin koskevissa kysymyksissä, ja hän suostui. Tästä lähtien hänen luonaan vieraili silloin tällöin räjähdeasiantuntijoita, jotka pyysivät häntä selvittämään torpedojen optimaalista räjäytystä. Näillä tutkimuksilla ei kuitenkaan ollut mitään seurauksia.
Järjestö, joka huutokauppasi kuuluisien kirjailijoiden käsikirjoituksia ja antoi rahat Yhdysvaltain sotakassaan, tuli pyytämään suhteellisuusteorian käsikirjoitusta. Einstein oli kuitenkin tuhonnut sen suhteellisuusteorian ilmestyttyä painettuna, mutta tarjosi tilalle bivektorikenttiä koskevaa käsikirjoitustaan, ja se otettiin kiitollisena vastaan. Lisäksi hän kirjoitti uudelleen suhteellisuusteorian käsikirjoituksensa. Huutokaupassa uudelleen kirjoitetusta suhteellisuusteorian käsikirjoituksesta saatiin 6,5 miljoonaa dollaria ja bivektorikenttien alkuperäisestä käsikirjoituksesta viisi miljoonaa dollaria.
Kun Einstein sai tietää, että Yhdysvalloilla oli ydinpommeja, hän kirjoitti ystävänsä Leó Szilárdin pyynnöstä Rooseveltille kirjeen, jossa hän ilmaisi huolensa poliitikkojen atomipommeja koskevasta tietämyksestä ja hallituksen kyvystä käyttää aseita oikealla tavalla. Roosevelt ehti kuitenkin kuolla ennen kirjeen perille tuloa. Sodan loputtua julkaistiin Smythin raportti, jossa selostettiin atomipommin kehittelyä. Siinä mainittiin Einsteinin kirjoittama kirje, ja siksi hän ei enää voinut olla osallistumatta atomipommista käytävään keskusteluun. Nähtyään atomipommin vaikutukset Hiroshimassa Einstein alkoi puoltaa yleisen aseistariisunnan ajatusta. Hiroshimassa vierailtuaan Einstein kärsi valtavista henkisistä tuskista, ja hän tunsi itsensä miltei suurimmaksi syylliseksi tuhoon. Hän ei kuitenkaan koskaan tuominnut pommien pudottamista Japaniin. Tavoitteena hänellä oli edelleen lopettaa sodat lopullisesti.
New Yorkissa järjestettiin Nobelin muistoksi juhlatilaisuus 10. joulukuuta 1945, ja Einstein piti siellä puheen, jossa käsitteli tiedemiesten vastuuta ja syyllisyydentuntoa ja kertoi myös omasta osuudestaan atomipommin synnyssä. Einstein vaati tässä tilanteessa rohkeita tekoja ja ajattelutapojen muutosta. Einsteinia pyydettiin puheenjohtajaksi komiteaan, joka halusi valistaa suurta yleisöä ja poliitikkoja atomipommiin liittyvistä vaaroista. Einstein suostui siihen, ja hän onnistui rahankeruussa ja asian puolesta puhumisessa. Einstein puhui usein komitean puheenjohtajana radiossa ja lehdissä. Komitea sai aluksi paljon julkisuutta mutta lopetti toimintansa loppuvuodesta 1948. Einstein myös sairasteli, mihin syynä oli vatsanpohjan valtimon pullistuma.
Torjuttu presidenttimahdollisuus
16. marraskuuta 1952 Albert Einsteinille tarjottiin Israelin presidentin virkaa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Israelin presidentti Chaim Weizmann oli kuollut 9. marraskuuta, ja Israelin lehdistössä oli ehdotettu tilalle Einsteinia, koska hän oli aikansa kuuluisin juutalainen. Ajatuksen puolustajat toivoivat Einsteinin presidenttiyden myös korostavan Israelin yhteyttä tieteelliseen humanismiin. Israelin pääministeri otti siksi yhteyttä Israelin Yhdysvaltain-lähettilääseen ja pyysi tätä tarjoamaan virkaa Einsteinille. Lähettiläs ei ehtinyt kysyä asiaa Einsteinilta itseltään, koska tämä soitti hänelle kuultuaan asiasta tietotoimistosta. Einstein pyysi lähettilästä kertomaan Israeliin, ettei ottaisi virkaa vastaan, mutta piti tarjousta suurena kunniana. Lähettiläs ei hyväksynyt viran torjumista puhelimessa ja lähetti siksi Einsteinille kirjeen. Vastauksen Einstein oli kirjoittanut jo valmiiksi.
Kohtalokas sairastuminen ja loppuvaiheet
Lääkärit totesivat kesällä 1950, että Einsteinin aortta-aneurysma oli alkanut kasvaa. Sen jälkeen hän tiesi kuolevansa pian. Hän allekirjoitti testamenttinsa 18. maaliskuuta 1950. Siinä määrättiin hänen käsikirjoituksensa luovutettavaksi Jerusalemin heprealaiselle yliopistolle. 11. huhtikuuta 1955 Einstein allekirjoitti vetoomuksen kilpavarustelua vastaan.
Muutaman päivän kuluttua alkoivat suuret kivut, ja hänen lääkärinsä pelkäsi, että aneurysmassa oli ilmennyt vuoto. Hänet vietiin sairaalaan, jossa tila koheni sen verran, että hän alkoi valmistella radiopuhetta, jota hän ei kuitenkaan ehtinyt saattaa valmiiksi. 18. huhtikuuta kello 1.15 yöllä hän kuoli sanottuaan sitä ennen saksaksi muutaman sanan, joita hoitaja ei ymmärtänyt.
Tohtori Thomas Stoltz Harvey teki hänelle ruumiinavauksen, jossa kuolinsyyksi vahvistui puhjennut aneurysma. Harvey poisti Albert Einsteinin aivot ja säilöi ne tutkimustarkoituksiin. Einsteinin ruumis polttohaudattiin iltapäiväneljältä Trentonissa, New Jerseyssä, hänen kuolinpäivänään ilman seremonioita, ja tuhkat levitettiin hänen omasta toivomuksestaan tuntemattomaan paikkaan.
Einsteinin mahdollinen autismi
Harvardin lääketieteellisen tiedekunnan professori Erik H. Erikson havaitsi 1980-luvulla, että Einsteinin hidas kielellinen kehitys, haluttomuus olla tekemisissä muiden lasten kanssa sekä ennen kouluikää ilmenneet ajoittaiset raivokohtaukset antoivat aihetta epäillä niin sanottua lapsuuden laaja-alaista kehityshäiriötä eli autismin kirjon häiriötä. Myös maailman tunnetuimpiin autismitutkijoihin kuuluva Cambridgen yliopiston kehityspsykopatologian professori Simon Baron-Cohen on havainnut, että Einsteinin kohdalla täyttyivät monet autismin kirjoon kuuluvan Aspergerin oireyhtymän tunnuspiirteet. Einstein oppi puhumaan vasta kolme vuotta täytettyään.
Einsteinin elinaikana ei tunnettu laaja-alaisia kehityshäiriöitä, joten mainitut arviot perustuvat Einsteinin elämäkerralliseen aineistoon. Farmakologian tohtori Glen Elliottin mukaan elämäkerrallisen aineiston perusteella tehdyt diagnoosit ovat hyvin epäluotettavia ja ihmisen käyttäytyminen voi johtua monista eri syistä. Lisäksi Elliot huomauttaa, että Einsteinilla oli hyvä huumorintaju, mitä vaikeasti aspergerinsyndroomaisilla ei ole käytännöllisesti katsoen koskaan. Autismin kirjon henkilöiden huumorintajun puutteesta ei ole kuitenkaan olemassa tutkimusnäyttöä, eikä sitä mainita myöskään diagnostisissa kriteereissä.
Einsteinin avioliitot
Einstein seurusteli 17-vuotiaana häntä muutamaa vuotta vanhemman, opettajaksi opiskelevan Marie Wintelerin kanssa. Albert tutustui Marieen hänen vanhempiensa välityksellä, koska asui heidän luonaan täysihoidossa muutettuaan Sveitsiin suorittamaan lukion viimeistä luokkaa. Einsteinin tunteet Marieta kohtaan laimenivat, kun hän muutti Zürichiin suorittamaan yliopisto-opintoja. Suhde päättyi lopullisesti keväällä 1897. Syynä arvellaan olevan Einsteinin serbialaisen kurssitoverin Mileva Marićin, jonka kanssa Einstein ryhtyi sittemmin seurustelemaan.
Albert Einstein ja Mileva Marić seurustelivat lähes koko opiskeluaikansa, mutta Einsteinin vanhemmat vastustivat vuosikaupalla heidän avioitumistaan, vaikkeivät olleet edes tavanneet miniäkandidaattiaan. Etenkin Einsteinin äiti katsoi, ettei Mileva ollut kyllin hyvä puoliso hänen pojalleen, koska hän oli neljä vuotta Albertia vanhempi ja lisäksi hän ontui nuorena sairastamansa tuberkuloosin vuoksi. Äidillä oli myös epäilys, ettei kirjaviisas nainen kykenisi huolehtimaan riittävällä tarmolla tulevasta perheestään.
Einsteinin isä kuoli 55-vuotiaana 10. lokakuuta 1902 ja antoi kuolinvuoteellaan luvan Einsteinin ja Mileva Marićin avioliittoon. Pian äitikin taipui lopulta poikansa tahtoon. Einstein avioitui Marićin kanssa 6. tammikuuta 1903. Ennen avioitumista he olivat saaneet Lieserl-tyttären. Lieserlistä ei tiedetä paljoakaan, mutta todennäköisesti hänet annettiin adoptoitavaksi, ja hän kuoli syyskuussa 1903. Abram Ioffe väittää Einstein-elämäkerrassa, että Marić auttoi miestään huomattavasti vaativissa laskutoimenpiteissä suhteellisuusteorian laadinnan yhteydessä. Albrecht Fölsing antaa omassa elämäkerrassaan Marićin roolista maltillisemman kuvan. Marićille ja Einsteinille syntyi myöhemmin vielä kaksi poikaa, Hans Albert Einstein ja Eduard Einstein.
Marić muutti poikien kanssa pois miehensä luota, kun sai selville, että Einsteinilla oli suhde serkkunsa Elsa Löwenthalin kanssa. Asumusero astui voimaan vuonna 1914, ja Marić ja pojat palasivat Sveitsiin.
Marić suostui lopulliseen eroon vasta helmikuussa 1919. Marić määrättiin lasten huoltajaksi ja Einstein joutui sopimuksen mukaan maksamaan vuodessa elatusapua Marićille. Kesäkuussa Einstein avioitui Elsa Löwenthalin kanssa. Einstein valitti jo pian ystävilleen ”avioliiton koettelevan raskaasti kärsivällisyyttä”. Myös Elsa piti avioliittoa Einsteinin kanssa ”joka suhteessa hermoille käyvänä ja hankalana”. Kaikkein hankalinta oli Albertin jatkuva uskottomuus. Einsteinin ja Löwenthalin avioliitosta ei syntynyt lapsia, mutta Einstein adoptoi Elsan tyttäret Ilsen ja Margot’n, jotka olivat hänelle sukua sekä äidin että isän puolelta. Myöhemmin Einstein piti avioitumisiaan virheinä.
Viimeiset elinvuotensa Einstein seurusteli Johanna Fantovan kanssa. Einstein tunsi häntä 22 vuotta nuoremman Fantovan jo Prahan professuurinsa ajoilta, jolloin hän vieraili kaupungin juutalaisen kulttuurieliitin suosimassa, Fantovan silloisen miehen vanhempien isännöimässä, Fantan Salongissa. Fantova pakeni juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin vuonna 1939, jolloin Einstein palkkasi hänet järjestämään kirjastoaan.
Työ ja saavutukset
Annus mirabilis
Einsteinin menestyksekkäin vuosi fysiikan saralla oli 1905. Tuona vuonna hän esitteli yhteensä viisi tieteellistä julkaisua, joista jokainen vaikutti paljon nykyfysiikan kehittymiseen. Vuotta 1905 kutsutaan fysiikkapuheessa usein nimellä annus mirabilis (”ihmeiden vuosi”). Alun perin annus mirabilis -termiä käytettiin vuosista, jolloin Isaac Newton keksi omat teoriansa.
Valon kvanttiluonne ja valosähköinen ilmiö
Valosähköisen ilmiön selittäminen on kvanttimekaniikan kivijalka. Ilmiön avulla huomattiin sähkömagneettisella säteilyllä olevan aaltomaisen luonteen lisäksi myös hiukkasluonne. Tästä kehittyi myöhemmin aalto-hiukkasdualismi. Valosähköisessä ilmiössä on kyse siitä, että kun metallia säteilytetään tietyn taajuisella sähkömagneettisella säteilyllä, kuten valolla, metallista irtoaa elektroneja. Einstein keksi, että valon energia absorboituu elektroneihin kvantteina. Jos säteilyllä on tarpeeksi energiaa, se saa elektronin irti metallista. Ilmiön selittämisestä Einstein sai Nobelin fysiikanpalkinnon. Valon hiukkasluonnetta vahvistavat muun muassa mustan kappaleen säteily ja Comptonin sironta. Ilmiö on havaittavissa useilla aineilla, mutta parhaiten se kuvastuu juuri metalleissa. Materiaalista karanneita elektroneja kutsutaan usein fotoelektroneiksi. Fotonin energia saadaan kaavasta:
,
missä
on Planckin vakio
on taajuus
on jokaiselle metallille ominainen irrotustyö. Se on pienin mahdollinen energia, jolla delokalisoitunut elektroni saadaan irrotetuksi.
on irronneen elektronin suurin mahdollinen liike-energia
Jos fotonin energia (Planckin vakion ja taajuuden tulo) ei ole suurempi kuin irrotustyö (φ), elektroni ei irtoa.
Gustav Kirchhoff esitti jo vuonna 1860 ongelman, joka koski mustan kappaleen säteilyä. Kirchhoffin aikainen tekniikka ei ollut tarpeeksi kehittynyttä, jotta hänen emissiota ja absorptiota koskevia teesejään, jotka ovat voimassa kaikilla aineilla, olisi voitu testata. Kirchhoffin mukaan mustien kappaleiden emissiokyvyn määrittelee funktio, joka riippuu lämpötilasta ja säteilyn taajuudesta. Kirchhoffin mukaan funktion keksiminen olisi todella tärkeää koko fysiikan kannalta. Kirchhoff kuoli vuonna 1887, ja vasta tämän jälkeen tekniikka kehittyi niin paljon, että teoriaa voitiin arvioida mittaustulosten perusteella. Wilhelm Wienin keksimä kaava oli parhaimpia siihenastisista, mutta se ei toiminut infrapunan matalilla taajuuksilla.
Max Planck keskittyi ongelmaan vuodesta 1894 lähtien. Hänen mukaansa kaiken takana oli jotakin absoluuttista. Heinrich Rubens ja Ferdinand Kurlbaum keksivät niin sanotun jäännössäteilymenetelmän, joka antoi aivan omaa luokkaansa olevia tuloksia infrapunasäteilystä korkeissa lämpötiloissa. Rubens vieraili vaimonsa kanssa Planckien luona 7. lokakuuta 1900. Rubens kertoi saamistaan mittaustuloksista Planckille, joka oli oletettavasti innoissaan asiasta, koska vieraiden lähdettyä hän alkoi luoda teoriaa ja keksi samana iltana säteilykaavan. Seuraavina viikkoina hän pohti kaavan teoreettista tulkintaa. Planck esitteli 14. joulukuuta 1900 tulkintansa, jonka mukaan lämpövärähtelyjen energia koostuu täsmälleen yhtä suurista paketeista. Planck ja muut tuon ajan fyysikot pyrkivät yhtenäistämään Planckin tulkintaa klassisesta fysiikasta. Fyysikot eivät kyseenalaistaneet valon aaltoluonnetta, toisin kuin Albert Einstein.
Einsteinia innostivat Planckin teoria energiapaketeista ja myös Heinrich Hertzin huomio siitä, että kipinän kirkkaus kasvaa, kun kipinöintialueelle kohdistetaan ultraviolettisäteilyä. Einstein kyseenalaisti eetterin jo opiskeluvuosinaan, ja vaikuttaisi siltä, että Einstein keksi valokvantit jo vuonna 1901. Einstein ei kuitenkaan julkaissut ajatustaan missään virallisesti. Ihmevuotenaan 1905 hän julkaisi viisisivuisen artikkelin, joka käsitteli sähkömagneettisen säteilyn kvanttiluonnetta ja valosähköistä ilmiötä. Sen sijaan, että Planckin vuonna 1900 esittämän teorian mukaan vain lämpösäteily syntyy tietyn suuruisina kvantteina, Einsteinin mukaan kvanttiluonne on aina ominaista valolle ja muille sähkömagneettisen säteilyn muodoille, syntyvätpä ne millä tavalla tahansa. Tämän olettamuksen avulla Einstein selitti valosähköisen ilmiön ominaisuudet. Valokvantti sai myöhemmin nimen fotoni.
Ilmiön selittäminen on vaikuttanut suuresti teknologian kehittymiseen. Valosähköistä ilmiötä käytetään hyväksi muun muassa fotodiodeissa ja aurinkopaneeleissa, joilla tuotetaan sähköä mm. satelliitteihin tai ladataan kesämökin akkuja.
Brownin liike
Brownin liikkeellä tarkoitetaan pienten hiukkasten epämääräistä liikettä nesteessä tai kaasussa. Mikroskoopilla tarkasteltaessa huomataan, että hiukkaset liikkuvat nesteessä epämääräisiä ratoja. Einstein esitti, että satunnainen liike johtuu molekyylien lämpöliikkeestä. Brownin liike oli ensimmäinen kokeellinen todistus atomien olemassaolosta. Liike johtuu siitä, että hiukkasiin törmäilee jatkuvasti muita hiukkasia, toiselle puolelle enemmän ja toiselle vähemmän. Suurilla hiukkasilla törmäysten suhde on keskimäärin sama, jolloin suuret hiukkaset pysyvät lähes paikallaan.
Brownin liike on nimetty 1800-luvulla eläneen kasvitieteilijä Robert Brownin mukaan. Vastaava liike on tunnettu aikaisemminkin, mutta varsinaisesti liike huomattiin vuonna 1827, jolloin Robert Brown tutki siitepölyä nesteessä. Ennen Einsteinia liikettä yrittivät selittää muun muassa Thorvald Thiele ja Louis Bachelier. Einstein ja Marian Smoluchowski huomasivat, että jos kineettinen kaasuteoria pitää paikkansa, vesimolekyylien pitäisi liikkua satunnaisesti. Tämän vuoksi hiukkasiin kohdistuisi iskuja. Iskut johtaisivat Brownin havaitsemaan liikkeeseen.
Suppea suhteellisuusteoria
Ihmevuotenaan Einstein esitti teorian, jonka mukaan aika ja avaruus olisivat kytköksissä toisiinsa. Näin syntyi käsite neliulotteisesta avaruudesta (4D). Einstein esitti teoriansa Annalen der Physik -lehdessä artikkelissa, jonka nimi on Zur Elektrodynamik bewegter Körper, suomeksi ”Liikkuvien kappaleiden sähködynamiikasta”. Einsteinin mukaan aika ja avaruus ovat molemmat suhteellisia, eivät absoluuttisia niin kuin Newton oli aiemmin väittänyt. Samalla Einstein kiisti eetterin olemassaolon.
Ennen Einsteinia skotlantilainen fyysikko James Maxwell oli arvellut valon olevan aaltomaista, ja myöhemmin sen todisti Heinrich Hertz. Tuolloin arveltiin valon tarvitsevan jonkinlaisen väliaineen, eetterin, jota pitkin valo ja muu sähkömagneettinen säteily etenisi. Eetteri oli monimutkainen ja ristiriitainen käsite, eetterin kun olisi pitänyt olla samaan aikaan kovaa, nestemäistä ja vielä kitkatonta. Eetteriä ei löydetty kokeissa, ja koko käsite joutui huonoon valoon. Tarvittiin muutosta silloiseen fysiikan tuntemukseen tai väliaineen unohtamista. 1900-luvun alussa ehdotettiin ajan ja pituuden käsitteiden muuttamista.
1900-luvun alussa ranskalainen Henri Poincaré ja hollantilainen Hendrik Lorentz julkaisivat uusia laskelmia aika-avaruudesta ja liikkeestä. Näyttää siltä, ettei Einstein ollut kovin hyvin perillä kollegoidensa tuloksista vaan keskittyi omaan teoriaansa. Hän piti aikaa ja pituutta suhteellisina käsitteinä.
Suppean suhteellisuusteorian perusperiaatteet ovat:
Valonnopeus on vakio, riippumatta havaitsijasta ja valolähteen nopeudesta.
Suhteellisuusperiaate: Fysiikan lait ovat samat jokaisessa tasaisella nopeudella liikkuvassa koordinaatistossa. Avaruudessa ei siis ole mitään toisia parempaa erityispistettä tai suuntaa, jonka voisi määrätä olevan paikaltaan tai nopeudeltaan nolla.
Teorian lopputulokset poikkeavat täysin klassisesta fysiikasta. Suhteellisuusteorian seurauksia ovat esimerkiksi:
Aikadilaatio, jossa liikkeessä olevan kappaleen aika kulkee hitaammin kuin paikallaan olevan havaitsijan.
Pituuskontraktio eli Lorentz-kontraktio, jonka mukaan kappaleen pituus pienenee, mitä lähempänä sen nopeus on valonnopeutta.
Einstein julkaisi suppean suhteellisuusteorian kesällä 1905 mutta täydensi sitä muutaman kuukauden päästä kolmisivuisella artikkelilla. Samalla suppeaan suhteellisuusteoriaan lisättiin ehkä kaikkein kuuluisimmaksi yhtälöksi noussut E=mc². Tämä työ luetaan usein neljänneksi annus mirabilis -työksi, vaikka se on vain suppean suhteellisuusteorian täydennys.
Muut työt
Yleinen suhteellisuusteoria
Yleinen suhteellisuusteoria on suppean suhteellisuusteorian laajennus. Einstein esitteli yleisen suhteellisuusteorian vuonna 1915. Teoria kilpaili suomalaisen Gunnar Nordströmin kaksi vuotta aikaisemmin julkaiseman teorian kanssa. Einstein kehitti ja luennoi hyvin paljon Nordströmin teoriasta. Nordströmin teoria oli kuitenkin vajavainen, eikä se selittänyt kaikkia ilmiöitä tai ei selittänyt niitä oikein.
Suppeassa suhteellisuusteoriassa Einstein tarkasteli tasaista liikettä. Yleisessä suhteellisuusteoriassa Einstein yleisti näkemystä ja lisäsi siihen voimia, etenkin painovoiman. Ollessaan vuonna 1907 töissä Bernin patenttitoimistossa hän alkoi pohtia painovoimaa. Einstein kuvitteli tilanteen, jossa mies on vapaasti alaspäin putoavassa hississä. Mies ei tunne omaa painoaan, kun hissi putoaa vapaasti painovoimakentässä. Tämän pohjalta Einstein ajatteli painovoiman olevan näennäisvoima, joka johtuu koordinaatiston valinnasta.
Einstein ajatteli liikkeen olevan aina suoraviivaista, mutta massan käyristävän avaruutta lommolle ja aiheuttavan poikkeaman suoraviivaisessa liikkeessä: tämä taas havaitaan voimana. Einstein myös uudisti aikakäsitystään yleisessä suhteellisuusteoriassa. Aika on suhteellista mutta lisäksi paikallista. Avaruuden kaareutuminen vaikuttaa myös ajan kulkuun.
Myöhemmin Einstein lisäsi yleiseen suhteellisuusteoriaan niin sanotun kosmologisen vakion. Suhteellisuusteorian mukaan näytti siltä, että avaruus joko laajenee tai romahtaa. Einstein joutui kehittelemään jotakin, joka pitäisi maailmankaikkeuden vakaana ja kehitti kosmologisen vakion. Myöhemmin Einstein sanoi tämän olleen hänen ”suurin munauksensa”. Kosmologinen vakio voi kuitenkin olla perusteltu hypoteesi. 1990-luvulla tehdyt havainnot supernovista osoittavat, että maailmankaikkeus laajenee kiihtyvällä nopeudella. Tämä voidaan selittää kosmologisen vakion arvolla, joka on hieman nollasta poikkeava.
EPR-paradoksi
Einstein, kuten monet muutkin fyysikot, oli tyytymätön kvanttimekaniikan antamaan kuvaan fysikaalisesta todellisuudesta. Tämän pohjalta Einstein, Boris Podolsky ja Nathan Rosen loivat ajatuskokeen, joka horjutti kvanttimekaniikan tukijalkaa, Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta. Heisenbergin epätarkkuusteorian mukaan esimerkiksi nopeutta ja paikkaa ei voida mitata äärettömän tarkasti yhtä aikaa. EPR-ajatuskokeen mukaan tämä taas on mahdollista.
Kun kaksi hiukkasta lähetetään samasta pisteestä ja mitataan toisen hiukkasen nopeus ja toisen paikka, EPR-paradoksin mukaan voidaan tämän pohjalta päätellä toisen hiukkasen paikka ja toisen aika. Ajatuskoe tuotti runsaasti harmaita hiuksia Niels Bohrille, joka kuitenkin sai vielä samana vuonna vastauksen valmiiksi ja onnistui kumoamaan EPR-ajatuskokeen.
Kaiken teoria
Einstein yritti suhteellisuusteorioidensa jälkeen yhdistää kvanttimekaniikan ja suhteellisuusteorian. Hän työskenteli kaiken teorian parissa lähes 30 vuotta onnistumatta, mutta loi pohjaa tulevalle. Einstein työsti kaiken teoriaa vielä kuolinvuoteellaan. Einstein saattoi tehdä virheen siinä, ettei yrittänyt luoda kaiken teoriaa kvanttimekaniikan päälle. Hänen suurimmaksi kompastuskivekseen osoittautui suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan yhdistäminen ja varsinkin halu poistaa fysiikasta kvanttimekaniikkaan kuuluva epävarmuus.
Poliittiset näkemykset
Sosialismi
Albert Einstein oli sosialisti opiskeluvuosista lähtien ja kannatti demokratiaa ja valtiojohtoista taloutta kapitalismin sijalle. Einsteinin ehkä tunnetuin ei-luonnontieteellinen kirjoitus on Monthly Review -lehdessä 1949 julkaistu ”Why Socialism”. Hän oli mukana monien ihmisoikeusjärjestöjen toiminnassa, ja häntä pidetään usein humanistina. Einstein arvosti Vladimir Leniniä ja sanoi hänestä: "Kunnioitan Leniniä miehenä, joka täydellisesti uhrasi itsensä ja antoi kaiken energiansa sosiaalisen tasa-arvon toteuttamiseksi. En pidä hänen menetelmiään käytännöllisinä, mutta yksi asia on varma: hänen tapaisensa miehet ovat ihmisyyden suojelijoita ja palauttajia.
Yhdysvalloissa suhtauduttiin Einsteiniin varoen. FBI keräsi kansion Einsteinin toiminnasta ja suositteli, ettei tälle myönnettäisi kansalaisuutta. Perusteena esitettiin Yhdysvaltojen lainsäädäntöä (Alien Exclusion Act) ja Einsteinin kytköksiä kommunismiin.
Pasifismi
Einsteinin sanotaan olleen pasifisti, mitä hän olikin julkisesti nuorena muun muassa ensimmäisen maailmansodan aikaan. Hän yllytti miehiä kieltäytymään asevelvollisuuden suorittamisesta. Esimerkiksi vuonna 1930 hän kirjelmöi Suomen puolustusministeri Juho Niukkaselle aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen tueksi.
Einstein kuitenkin osallistui sota-aikana lentokonesiipien suunnitteluprojektiin, jossa hänen ideansa epäonnistuivat. Sodan jälkeen Einstein osallistui hyrräkompassin kehittämiseen eikä potenut omantunnonvaivoja, vaikka keksinnöstä olivat kiinnostuneita lähinnä sotalaivastot. Hän sai jonkin verran tuloja kompassista, mutta toisen maailmansodan alettua patenttimaksut lakkasivat, vaikka Einstein kyseli niiden perään Saksasta. Saksan ja Japanin merivoimat käyttivät hyviksi osoittautuneita kompasseja toisessa maailmansodassa.
Einstein hylkäsi julkisen pasifismin Hitlerin päästyä valtaan Saksassa. Hän kirjoitti belgialaisille aseistakieltäytyjille: ”Jos olisin belgialainen, en nykyisissä olosuhteissa kieltäytyisi asepalveluksesta. Sen sijaan astuisin palvelukseen iloisena siinä uskossa, että auttaisin täten eurooppalaisen sivilisaation pelastamisessa.” Einstein auttoi juutalaisia pakenemaan natsi-Saksasta ja Yhdysvalloissa asuessaan hän otti kantaa maassa harjoitettua mustien rotusortoa vastaan.
Einstein suositteli Yhdysvalloille atomipommin kehittämistä, jottei Hitler ehtisi ensin, ja jopa lähetti kollegojensa taivuttelemana presidentti Franklin D. Rooseveltille kirjeen, jossa suositteli ydinaseen kehittämiseen tähtäävän ohjelman aloittamista. Itse aseen kehittämiseen hän ei kuitenkaan osallistunut, koska Yhdysvallat piti häntä poliittisesti epäluotettavana. Atomiasetta käytettiin Saksan sijasta Japanin pakottamiseksi rauhaan, ja Einstein katui lähettämäänsä kirjettä, koska oli lähettänyt sen uskoen Saksalla olevan valmisteilla atomiaseita. Sodan jälkeen Albert Einstein alkoi kampanjoida ydinaseriisunnan puolesta. Einsteinin ehdottama ratkaisu oli maailmanhallitus, jonka alaisuuteen Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja muut sotilasmahdit antaisivat asevoimansa.
Natsismivastaisuus
Adolf Hitler äänestettiin Saksan valtakunnankansleriksi vuoden 1933 tammikuussa. Ensimmäisinä tekoinaan hänen hallituksensa säädätti lain, ”Gesetz zur Wiederherstellung des Berufsbeamtentums”, joka esti juutalaisia ja muita ”epämääräisiä ryhmiä” työskentelemästä hallintotöissä, ja säädös koski myös yliopistojen professoreita. Poikkeuksena olivat henkilöt, jotka olivat osoittaneet poikkeuksellista lojaalisuutta Saksaa kohtaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuukautta ennen Hitlerin valintaa Einstein oli matkustanut Yhdysvaltoihin luennoimaan Abraham Flexnerin juuri perustamaan Institute for Advanced Study -nimiseen korkeakouluun. Einstein hylkäsi jälleen Saksan kansalaisuutensa ja päätti asettua pysyvästi Yhdysvaltoihin. Einstein suhtautui hyvin kielteisesti entiseen kotimaahansa myös toisen maailmansodan päätyttyä.
Sionismi
Einstein oli sionisti kulttuurisessa mielessä, mutta hän ilmaisi usein varauksensa sionismin nationalistisen soveltamisen suhteen. Hän esimerkiksi sanoi eräässä puheessa: ”Ymmärrykseni juutalaisuuden olennaisimmasta luonteesta vastustaa ajatusta juutalaisvaltioista rajoineen, armeijoineen ja aineellisen voiman määrää, olkoon se kuinka hillittyä tahansa.” Lisäksi hän allekirjoitti New York Timesissa julkaistun avoimen kirjeen, jossa hän tuomitsi Menachem Beginin ja tämän nationalistisen Herut-puolueen – erityisesti tavan, jolla Herutin edeltäjä Irgun oli kohdellut alueen alkuperäisväestöä edustaneita arabeja. Einstein kieltäytyi Israelin presidentin virasta, jota hänelle tarjottiin vuonna 1952: ”Politiikka on vain tätä päivää, mutta yhtälöt ovat ikuisia.” Einstein kuitenkin vaikutti voimakkaasti esimerkiksi Jerusalemin heprealaisen yliopiston toiminnan aloittamiseen.
Suhde uskontoon
Einstein piti elämänsä loppuvaiheissa henkiolentoihin uskomista lapsellisena eikä uskonut jumalaan, joka olisi antropomorfinen, itsenäinen persoonallisuus ja rankaisisi tai palkitsisi. Nuoremmalla iällä hän mainitsi, vuonna 1929, rabbi Herbert Goldsteinille uskovansa Spinozan jumalaan. Toisin sanoen jumalaan, joka on substanssi eli luonto. Einstein käytti paljon uskoon ja jumalaan perustuvia vertauksia, mutta ne eivät silti todista Einsteinin uskovan jumalaan. Kuuluisin tällainen ilmaisu lienee "Jumala ei heitä noppaa". Einstein merkitsi virallisiin dokumentteihin usein olevansa uskontokuntaan kuulumaton, mutta kirjoitti olevansa juutalainen, jos uskontokunta oli pakko valita.
Einstein kirjoitti tiedelehti Natureen vuonna 1940 artikkelin Science and Religion, jossa pohti uskonnon ja tieteen välistä ristiriitaa. Artikkeli antaa kuvan, että Einstein piti tieteen ja uskon välisiä eroavaisuuksia väärinymmärryksinä. Vuonna 1954 hän taas kirjoitti erittäin uskontovastaisen kirjeen saksalaisfilosofi Eric Gutkindille. Kirjeessä hän kuvailee uskontoa lapselliseksi taikauskoksi ja haukkuu Raamatun kokoelmaksi alkukantaisia legendoja. Einstein myös kieltää juutalaisten aseman valittuna kansana. Hän kirjoittaa: ”Heillä [juutalaisilla] ei ole mitään erityisominaisuuksia muihin ihmisiin nähden. Minulle juutalainen uskonto on kuten kaikki muutkin: lapsellisten taikauskojen ruumiillistuma.” "Minulle sana "jumala" ei ole muuta kuin inhimillisen heikkouden ilmaisu ja tuote. Raamattu on kokoelma kunniallisia mutta alkukantaisia legendoja, jotka ovat melko lapsellisia. Edes hienostuneet tulkinnat eivät voi tätä asiaa muuttaa," Einstein toteaa kirjeessään.
Einsteinin vaikutus tekniikkaan
Arkipäivän tasolla Einsteinin vaikutus on ollut mullistava. Jo vuonna 1917 Einstein esitteli stimuloidun emission, joka myöhemmin toteutettiin laserina. Valokennojen toiminta perustuu valosähköiseen ilmiöön, jonka Einstein selitti ja loi siten pohjan sen kehittämiselle aurinkokennojen ja ovisilmien kaltaisiin käytännön sovelluksiin. Lisäksi Einsteinin keskeinen oivallus oli se, että valo kvanttiutuu luonnostaan. Tämä loi pohjaa kvanttimekaniikalle, jota käytetään sellaisenaan esimerkiksi kemiassa proteiinien laskostumisen simulointiin lääkekehitystä varten sekä elektroniikkatutkimuksessa. Suhteellisuusteorian merkittävä käyttökohde on GPS-paikannus. Suoranaista hyötyä tavoittelemattoman perustutkimuksen ulkopuolella Einstein myös paransi jääkaapin toimintaa kehittämällä tehokkaampia lämpöpumppuja.
Einstein kulttuurissa
Vaikutus moderniin taiteeseen
Einsteinilla oli ensisijainen vaikutus moderniin tieteeseen, mutta sen kautta hän vaikutti olennaisesti modernin taiteen muotoutumiseen. Einsteinin julkaisemat suhteellisuusteoriat osoittivat maailman olevan täysin erilainen kuin aiemmin oli ajateltu. Tämä yhdessä muiden tieteellisten ja filosofisten edistysten kanssa aiheutti 1900-luvun alussa maailmankuvan muuttumisen, jota taiteilijat hyödynsivät. Einsteinia on perinteisesti pidetty yhtenä merkittävimpänä tekijänä Pablo Picasson luomaan kubistiseen taiteeseen, jossa tietty kappale on samanaikaisesti kuvattu eri suunnista. Arthur I. Millerin esittää teoksessaan Einstein, Picasso: Space, Time and the Beauty That Causes Havoc (2001) kuitenkin, että ranskalainen matemaatikko Henri Poincaré on linkki suhteellisuuden ja kubismin välillä. Picasso ja Einstein tutkivat samanaikaisesti yhtäaikaisuuden parissa – Einstein ajallisen ja Picasso avaruudellisen samanaikaisuuden. Millerin mukaan molempien ajatuksiin vaikutti Poincarén La Science et l’hypothèse -teos.
72-vuotissyntymäpäiväkuva
Kenties kuuluisin otos Albert Einsteinista on UPI:n Arthur Sassen valokuva tiedemiehestä tämän 72-vuotissyntymäpäivänä. Valokuvasta on tullut yleinen aihe ympäri maailman niin t-paidoissa kuin mainosjulisteissa ja kahvikupeissakin.
Einstein oli ollut juuri lähdössä Princetonissa pidetyiltä syntymäpäiväjuhlilta. Einsteinin kävellessä tohtori Frank Aydelotten ja tämän vaimon kanssa autolle ulkona odottaneet toimittajat ja valokuvaajat ottivat valokuvia Einsteinista ja yrittivät saada häntä hymyilemään. Einstein oli tilaisuuden jälkeen siinä määrin kyllästynyt hymyilemiseen, ettei suostunut kuvaajien pyyntöihin. Vielä Einsteinin istuessa auton takapenkillä toimittajat yrittivät houkutella hymyä Einsteinilta, mutta hänen kerrotaan vain huutaneen sen riittävän. Huudot eivät kuitenkaan tehonneet, vaan toimittajat jatkoivat kuvien ottamista seurueesta. Toimittajan pyytäessä vielä kerran Einsteinia poseeraamaan syntymäpäiväkuvaa varten, fyysikkokuuluisuus päätti näyttää heille kieltä. Samalla hetkellä Arthur Sasse otti valokuvan seurueesta. Einstein piti kuvasta erittäin paljon sen nähtyään. Hän leikkasi kuvan siten, että vain hänen päänsä näkyi, rajaten näin Aydelottet pois. Einstein teetti kuvasta muutaman kopion ja kuvia kiitoskortteihin.
Populaarikulttuurissa
Einstein on innoittanut suuresti kirjallisuutta, elokuva- ja näyttämötaidetta. Vuonna 2005 ilmestynyt Jean-Claude Carrier'n romaani Einstein s'il vous plaît (. Nicolas Roeg on ohjannut elokuvan Yhtä tyhjän kanssa, jossa näyttelijä Michael Emil esitti – tosin nimeämättä jätettyä mutta ilmiselvästi Einsteinia tarkoittavaa – fyysikkoa, ja Fred Schepisi elokuvan I.Q. Einstein oli myös aiheena Philip Glassin oopperassa Einstein on the Beach.
Sanasta einstein on tullut nerouden ja neron synonyymi. Tässä mielessä on myös nimetty viihteellinen tiedeohjelma Nelosella. Sanan saattomielteenä saattavat tosin olla myös hajamielisyys ja kehnot sosiaaliset taidot.
Yhdistyneet kansakunnat julisti vuoden 2005 fysiikan vuodeksi, koska Albert Einsteinin suppea suhteellisuusteoria täytti sata vuotta. Juhlavuonna kunnioitettiin erityisesti Albert Einsteinia ja hänen saavutuksiaan.
Einsteinin hahmo esiintyy myös tietokonepeleissä, muun muassa Westwood Studiosin strategiapelissä Command & Conquer: Red Alert, jonka alussa Einstein päättää estää toisen maailmansodan käynnistymisen rakentamalla aikakoneen.
Einsteinin aivot ovat keskeisessä roolissa BBC:n dokumenttielokuvassa Relics: Einstein's Brain (1994).
Nimeämisiä ja palkintoja
Valokemiassa käytetty yksikkö einstein on nimetty Albert Einsteinin mukaan. Yksi einstein vastaa yhden fotonin energiamäärää kerrottuna Avogadron luvulla
Alkuaine einsteinium on nimetty hänen mukaansa
Asteroidi 2001 Einstein on nimetty hänen mukaansa
Albert Einstein -palkinto
Albert Einstein -rauhanpalkinto
HEAO-2 nimettiin Einstein-observatorioksi
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Elämäkerrat ja yleistä
Tiede
Politiikka ja uskonto
Aiheesta muualla
Albert Einstein Archives
Albert Einstein Ylen Elävässä arkistossa
Kuvia Albert Einsteinin teoksista
Albert Einstein Gutenbergissä
Albert Einsteinin lausumia
American Institute of Physicsin ylläpitämä sivu Einsteinista ja kuvia
Albert Einstein Nobelprize.
FBI:nkeräämä 1 427 sivuinen dokumentti Einsteinista
Albert Einstein World Award of Science
The Secret to Learning Anything: Albert Einstein’s Advice to His Son
Albert Einstein: Why Socialism?
Agnostistiset ajattelijat
Einsteinit
Kosmologit
Max Planck -mitalin saajat
Nobelin fysiikanpalkinnon saajat
Copley-mitalin saajat
Pasifistit
Saksalaiset fyysikot
Sveitsiläiset fyysikot
Yhdysvaltalaiset fyysikot
Vuonna 1879 syntyneet
Vuonna 1955 kuolleet
Seulonnan keskeiset artikkelit
Juutalaiset |
76 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Akatemia | Akatemia | Akatemia on korkeasti oppineiden yhteisö, kuvaannollisesti sekä myös kirjaimellisesti, kun puhutaan akateemikkojen ryhmistä.
Akatemia voi olla
Platonin Akatemia, Platonin noin vuonna 385 eaa. perustama koulu, jonka perillinen sulki ovensa keisari Justinianus I:n aikana 529 jaa., yleisemmin Platonin koulukunta
tiede- taide- tai kirjallinen seura, joka pyrkii edistämään alansa tutkimusta ja opetusta, esimerkiksi Suomen Akatemia
korkeakoulu, alan ylin oppilaitos, esimerkiksi Sibelius-Akatemia
tieteellisen tutkimuksen rahoitus- ja suunnittelujärjestö
Akateeminen voi tarkoittaa
yliopistollista, korkeakouluun liittyvää tai sille ominaista, tai jotakin teoreettista
käsitteellistä, muodollista, käytännölle vierasta
kielteisessä sävyssä jotain vanhoillista, paikalleen jähmettynyttä, sovinnaista tai kaavamaista
yliopistotutkinnon suorittanutta henkilöä (esim. järjestöjen nimissä, ”tekniikan akateemiset”)
Akateemikko voi olla
akateemikko, akatemian jäsen
Platonin Akatemia
Alkuperäinen Akademeia (aikaisemmin Hekademeia) oli puistomainen urheilupaikka, joka oli saanut nimensä Hekademos-nimisen kreikkalaisen sankarin mukaan. Se sijaitsi hivenen Ateenan ulkopuolella. Myöhemmin sinne perustettiin opiskelun pyhättö. Platon, jolla itsellään oli maita lähistöllä, valitsi sen opetuspaikakseen. Niin tekivät sitten myös hänen seuraajansa, joita alettiin kutsua nimellä akadēmikoi, "akatemialaiset". Akatemiassa opetettiin ideaoppia ja muita platonistisia ajatuksia.
Myöhemmät akatemiat
Klassillisten opintojen viritessä uudelleen 1400-luvun Italiassa alettiin oppineiden yhdistyksiä yleensä kutsua akatemioiksi. Antiikin Kreikan mallin mukaan Cosimo de' Medici perusti epämuodollisen, taiteilijoiden ja ajattelijoiden piirin, Firenzen Akatemian. Ensimmäisenä virallisena taideakatemiana pidetään kuitenkin Giorgio Vasarin vuonna 1561 Firenzeen perustamaa Accademia del Disegnoa. Akatemioiden rooli voimistui ja niistä tuli kunkin maan taide-elämän keskuksia Euroopassa, ja ne myös kouluttivat kuvataiteilijoita, kuten taidemaalareita ja kuvanveistäjiä. Ne sanelivat huolellisesti laadittuja ohjeita ja kauneudellisia oppeja, joten sana akateeminen alkoi ennen pitkää tarkoittaa enemmänkin näitä oppeja soveltavaa kuin jotain luovaa.
Koska sanaan "akatemia" liittyi ja liittyy yhä paljon myönteisiä mielleyhtymiä älyllisestä loistosta, monet laitokset ja koulut ovat valinneet sen osaksi nimeään. Nykyään akatemioiksi kutsutaan korkeakouluja, yliopistoja, tiede-, taide- tai kirjallisuusseuroja, ja akateemisella ajatellaan tarkoitettavan mitä tahansa nimenomaan korkeakouluihin ja yliopistoihin sekä korkeaan tieteelliseen tutkimukseen liittyvää.
Kirjallisista akatemioista kuuluisin on Ranskan akatemia (, perustettu 1635), Pohjoismaissa huomattavin on Svenska Akademien (1786) Ruotsissa. Tieteellisistä akatemioista mainittakoon Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia (1739), Det Kongelige Danske Videnskabernes Selskab (1742) Tanskassa, Videnskabs-selskabet (1857) Norjassa, Royal Society (1662) Englannissa ja Akademie der Wissenschaften (1700) Saksassa.
Suomessa tieteellisiä akatemioita vastaavat lähinnä Suomen Tiedeseura (, 1838) ja Suomalainen Tiedeakatemia (1908), kirjallista akatemiaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (1831). Tekniikan alalla toimivat Teknillisten Tieteiden Akatemia ja Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finland.
Akatemioita
Academici dei Lincei
Akademie der Wissenschaften
Ciceron Akatemia
Firenzen Akatemia
Kuvataideakatemia
Platonin Akatemia
Ranskan akatemia
Royal Society
Ruotsin akatemia
Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia
Sibelius-Akatemia
Suomalainen Tiedeakatemia
Suomen Akatemia
Teknillisten Tieteiden Akatemia
Turun akatemia
Åbo Akademi
Lähteet
Koulutus |
79 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Aldous%20Huxley | Aldous Huxley | Aldous Leonard Huxley (26. heinäkuuta 1894 Godalming, Englanti – 22. marraskuuta 1963 Los Angeles, Yhdysvallat) oli englantilainen kirjailija. Hänet tunnetaan erityisesti dystooppisesta tieteisromaanistaan Uljas uusi maailma (1932).
Elämä ja ura
Aldous Huxley syntyi arvostetun biologin Thomas Henry Huxleyn sekä koulutuksessa ja kirjallisuudessa ansioituneen suvun tyttären Julia Frances Arnoldin perheeseen kolmantena poikana vuonna 1894.
Huxley aloitti 14-vuotiaana opinnot Etonissa. Kolme vuotta myöhemmin hänen silmänsä sairastui, mikä teki hänestä lähes sokean puolentoista vuoden ajaksi, jätti pysyvän näkövamman ja pakotti hänet lopettamaan opintonsa Etonissa ja hylkäämään lääkärin urahaaveensa. Tämän tragedian lisäksi Huxley menetti teini-ikäisenä sekä äitinsä että yhden veljistään.
Koska Huxleylla ei ollut tulevaisuutta tieteessä, hän alkoi kirjoittaa. Hän kävi Balliol Collegea Oxfordissa ja julkaisi runojaan ja novellejaan. Hänelle myönnettiin Stanhopen palkinto historiallisesta esseestä. Vuosina 1916–1919 hän työskenteli rehtorina kirjoittamisen ohella, kunnes teki kirjoittamisesta päätyönsä.
Huxley meni naimisiin vuonna 1919 ja aloitti työt kirjallisuusjournalistina eri julkaisuissa, kirjoittaen samalla romaaneja, novelleja ja esseitä. Saatuaan julkaistua kolme proosatekstiä, kolme runokokoelmaa ja esseekokoelman 1920-luvun alussa Huxley teki julkaisusopimuksen Chett & Windus Publishersin kanssa, joka julkaisi Huxleyn teoksia tämän kuolemaan asti. Tämä antoi Huxleylle perheineen taloudellisen turvan.
Esikoisromaaninsa Crome Yellow (1921) ja toisen romaaninsa Antic Hay (1923) myötä Huxleysta tuli tunnettu kirjailija. Hän satirisoi molemmissa teoksissa aikansa Englannin kirjallisuus- ja älymystöpiirejä. Myös seuraavat teokset Those Barren Leaves (1925) ja Elämän kontrapunkti (1928) jatkoivat samalla linjalla.
Aldous Huxley julkaisi elämänsä aikana 47 fiktioteosta, tietokirjoja, runoutta ja näytelmiä. Hänen satiiriset romaaninsa 1920-luvulta tekivät hänestä tunnetun joskin kiistanalaisen kirjailijan, sillä kriitikot näkivät niiden markkinoivan erilaisia kielteisiksi koettuja asenteita ja kuvaavan latteita ja vastenmielisiä hahmoja. Huxleyn kirjalliseksi tyyliksi muodostuikin kiinnostus ideoihin eikä tarinankerrontaan sekä hänen romaaniensa hahmottomuus. Huxleyn ihailijat arvostivat hänen nokkeluuttaan ja piittamattomuuttaan kirjallisuuden säännöistä sekä kykyä paljastaa aikansa onttous, josta kaivattiin vapautusta.
Huxleyn tunnetuin teos on satiirinen dystopia Uljas uusi maailma (1932). Romaani kuvaa tieteen ja teknologian uusimpien keinojen avulla hallittua yhteiskuntaa, jossa ihmiset juoksevat pelkän nautinnon perässä. Romaani jakoi aikanaan mielipiteet hyvin voimakkaasti, ja se kiellettiinkin joissain maissa. Myös Huxleyn myöhempi tuotanto herätti kiistoja, sillä hän käsitteli mielellään teemoja, jotka eivät olleet suosiossa. Hänen teoksensa kärsivät sensuurista muun muassa Australiassa, Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa ja Irlannissa. Suomessakin Huxleyn sensurointia ilmeni teosten tietoisen kääntämättä jättämisen muodossa.
Kun suursota alkoi näyttää väistämättömältä, Huxley muutti vuonna 1937 perheineen Yhdysvaltoihin ja asettui lopulta Etelä-Kaliforniaan. Hän asui Yhdysvalloissa lopun ikäänsä, vaikka matkustelikin paljon ympäri maailmaa.
Huxley kiinnostui 1940-luvulla mystiikasta ja julkaisi aiheesta sarjan kirjoja. Hän teki myös kokeiluja psykedeeleillä ja julkaisi kokeiluistaan kirjan Tajunnan ovet (1954).
Vaimonsa kuoltua vuonna 1955 Huxley meni seuraavana vuonna uudelleen naimisiin. Viimeisinä vuosinaan hän jatkoi kirjoittamista mutta käytti aikansa enimmäkseen luennoimalla yliopistoissa ja muissa laitoksissa sekä osallistumalla konferensseihin ympäri maailmaa. Hänen kotinsa Los Angelesissa paloi vuonna 1961 ja sen mukana koko hänen kirjastonsa. Huxley kuoli syöpään vuonna 1963.
Suomennetut teokset
Lähteet
Aiheesta muualla
Aldous Huxley Wikisitaateissa
Aldous Huxleyn teoksia Gutenberg-projektissa
somaweb.org: Aldous Huxley
Englantilaiset kirjailijat
Englantilaiset tieteiskirjailijat
Vuonna 1894 syntyneet
Vuonna 1963 kuolleet
Seulonnan keskeiset artikkelit |
81 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Alabama | Alabama | Alabama ([alabama], amerikkalaisittain [ˌælə'bæmə]) on Yhdysvaltain osavaltio, joka kuuluu kulttuurisesti etelävaltioihin. Sen pääkaupunki on Montgomery. Osavaltion väkiluku vuonna 2014 oli noin 4,8 miljoonaa.
Alabama on saanut nimensä Alabamajoen mukaan, jonka puolestaan nimesivät varhaiset eurooppalaiset tutkimusmatkailijat intiaaniheimon mukaan.
Maantiede
Alabama rajoittuu idässä Georgian osavaltioon, pohjoisessa Tennesseehen, lännessä Mississippiin ja etelässä Floridaan. Eteläosastaan Alabamalla on myös merenrantaa Meksikonlahteen Alabamajoen ja Tembigbeejoen suistoalueella Mobilen kaupungin kohdalla.
Alabaman maasto muodostuu Meksikonlahden laakeista rannikkotasangoista ja niiden pohjoispuolelle levittäytyvistä kukkuloista. Osavaltion korkein kohta on Cheha-vuori, 734 metriä.
Vuoden kuuminta aikaa on heinä-elokuu, jolloin keskimääräinen päivän ylin lämpötila on Birminghamissa lähellä 33 celsiusastetta. Viileintä on tammikuussa, keskimääräinen alin yksi celsiusastetta.
Historia
Varhaishistoria
Alueen ensimmäisiä asukkaita olivat intiaanit, kuten alabamat, cherokeet ja creekit. Vuosien 1000–1600 jälkeen ajanlaskun alun alue oli osa Mississipin kulttuuria. Ensimmäiset eurooppalaiset alueella olivat ranskalaiset, jotka perustivat Mobilen siirtokunnan vuonna 1702. Aluetta hallitsivat vuorotellen Ranska, Espanja ja Englanti, kunnes se liitettiin Yhdysvaltoihin 1783. Alabamasta tuli Yhdysvaltojen 22. osavaltio 14. joulukuuta 1819.
Sisällissota
Yhdysvaltain sisällissodan lähestyessä liittovaltiosta erkanemaan pyrkivät 11 Etelävaltiota perustivat Amerikan konfederaation (englanniksi Confederate States of America) Alabaman Montgomeryssä. Etelävaltiot antautuivat 1865. Osavaltion orjat vapautettiin samana vuonna, kun Yhdysvaltain perustuslain 13. lisäys astui voimaan.
Alabama oli sotilashallinnon alaisuudessa toukokuusta 1865 vuoteen 1868, jolloin osavaltio liittyi virallisesti takaisin unioniin.
1900-luvun alusta nykypäivään
Osavaltion nykyinen perustuslaki astui voimaan 1901.
Alabamassa kasvatettiin puuvillaa lukuisilla plantaaseilla, kunnes puuvillakärsäkäs esti sen viljelyn vuonna 1915.
Osavaltion Jim Crow -rotuerottelulait lakkautettiin asteittain 1900-luvun puolivälissä.
Hallinto
Alabaman lainsäädäntövaltaa käyttää osavaltion kaksikamarinen lainsäädäntöelin. Ylähuoneessa eli senaatissa on 35 jäsentä, alahuoneessa eli edustajainhuoneessa on 105 jäsentä. Ylintä toimeenpanovaltaa käyttää kuvernööri, joka vuodesta 2017 lähtien on ollut republikaanien Kay Ivey.
Osavaltion vuonna 1901 ratifioitu perustuslaki on maailman pisin. Se on neljäkymmentä kertaa Yhdysvaltain perustuslakia pidempi ja sisältää melkein 900 lisäystä sekä .
Alabama on jaettu 67 piirikuntaan.
Kuolemanrangaistus on käytössä Alabamassa. Joinakin vuosina kuolemantuomioita on annettu jopa enemmän kuin Texasissa, jolla on viisinkertainen väkiluku Alabamaan verrattuna. Ensisijaisena teloitusmenetelmänä käytetään myrkkyruisketta.
Politiikka
Muiden etelävaltioiden tapaan Alabama tunnetaan konservatiivisena osavaltiona. Demokraattisen puolueen vanhoillinen, rotuerottelua kannattava siipi hallitsi osavaltion politiikkaa 1970-luvun alkuun asti, jolloin puolue alkoivat siirtyä liberaalimpaan suuntaan. Tämä johti republikaanipuolueen nousuun osavaltiossa.
Toukokuussa 2019 kuvernööri Kay Ivey allekirjoitti Yhdysvaltain tiukimman aborttilain, joka rajaa aborttioikeuden niihin tapauksiin, jossa äidin henki on vaarassa tai sikiö on hengenvaarallisesti vaurioitunut. Laittoman abortin suorittaneille lääkäreille maksimirangaistus on 99 vuoden vankeus.
Talous
Pääelinkeino on maatalous, lähinnä siipikarjan ja munien tuotanto. Merestä kalastetaan katkarapuja, taskurapuja ja ostereita. Kalaviljelmillä kasvatetaan monneja. Pohjoisen kukkuloilla on hiilikaivoksia, ja osavaltion lounaisosassa maakaasu- ja öljylähteitä. Birminghamin lähistöltä louhitaan kalkkikiveä. Osavaltiossa on myös paperi- ja puutavarateollisuutta sekä kumi- ja muoviteollisuutta.
Alabaman teollisuuden perusta oli Birminghamin rauta- ja terästeollisuus, joka perustui paikallisiin rautamalmiin ja kivihiileen sekä kalkkikiveen. Kuuluisaa marmoria louhitaan edelleen, nykyisin sitä käytetään lähinnä murskeena monenlaisiin tarkoituksiin kuten paperiteollisuudessa.
Vuonna 2013 osavaltion neljä suurinta työllistäjää olivat Alabaman energiayhtiö, Huntsvillen sairaala, kiinteistöyhtiö Manske John ja Birminghamin yliopistosairaala. Kukin niistä tarjosi töitä noin viidelletuhannelle hengelle.
Liikenne
Alabamassa on kaikkiaan 25 lentoasemaa. Suurin niistä on Birminghamin kansainvälinen lentoasema.
Alabamassa on kaikkiaan 19 satamaa, joista vilkkaimmat sijaitsevat Alicevillessä, Colombiassa ja Mobilessa.
Väestö
Vuonna 2010 Alabamassa asui , joista arviolta 22 prosenttia on maassa laittomasti. Suurin etninen ryhmä on valkoiset, joita on 68,5 prosenttia väestöstä. Sukujuurien kautta määritellen suurin ryhmä osavaltiossa on afroamerikkalaiset, joita on 26 prosenttia. Amerikkalaisia oli 17 (heistä suurin osa on taustaltaan englantilaisia, mutta tunnistavat itsensä amerikkalaisiksi johtuen sukupuittensa pitkästä amerikkalaisesta perinteestä), englantilaisia 7,8, irlantilaisia 7,7, saksalaisia 5,7 sekä Ulsterin skotteja kaksi prosenttia. Arviolta 23 prosenttia Alabaman väestöstä on pääosiltaan englantilaista. Myös taustaltaan Ulsterin skotteja on todellisuudessa enemmän kuin kaksi prosenttia. Alabama kuuluu niin sanottuun raamattuvyöhykkeseen. Mobilessa asuu suuri määrä katolilaisia johtuen alueen ranskalaisesta ja espanjalaisesta kulttuuriperinnöstä.
Vuonna 2010 Alabaman kolme suurinta uskonnollista yhteisöä olivat Eteläinen baptistikonventio , Yhdistynyt metodistikirkko ja katolinen kirkko . Mikäli tunnustuskuntiin sitoutumattomat protestanttiset seurakunnat olisivat yksi ryhmä olisivat ne kolmantena .
Suurimmat kaupungit asukaslukuineen vuonna 2017
Birmingham,
Montgomery,
Huntsville,
Mobile,
Tuscaloosa,
Hoover,
Dothan,
Auburn,
Decatur,
Kuuluisia alabamalaisia
baseball-pelaaja Hank Aaron
näyttelijä Tallulah Bankhead
kuvernööri George Wallace
muusikko Nat King Cole
raskaansarjan nyrkkeilijä Evander Holyfield
pikajuoksija ja pituushyppääjä Carl Lewis
rap-artisti Gucci Mane
pikajuoksija Jesse Owens
ihmisoikeusaktivisti Rosa Parks
elokuvahahmo Forrest Gump
Kulttuuri
Alabama on kulttuurisesti Syvää Etelää (). Alabamaa ovat tehneet tunnetuksi esimerkiksi Lynyrd Skynyrdin kappaleessa ”Sweet Home Alabama” sekä Reese Witherspoonin esittämässä samannimisessä elokuvassa.
Alabaman gospellaulu on edelleen tärkeä osa musiikkielämää. Kevyen musiikin varhaisia nimiä olivat Hank Williams ja W. C. Handy.
Alabaman tunnuslintu on kultatikka, nimikkokukka kamelia, puu pitkäneulasmänty ja hedelmä persikka.
Urheilu
Alabamassa ei ole yhtään joukkuetta ammattilaisurheilun korkeimmalla sarjatasolla. Muutamia ammattilaisjoukkueita osavaltiosta kuitenkin löytyy:
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Viralliset sivut
Seulonnan keskeiset artikkelit |
83 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Abba | Abba | Abba on ruotsalainen pop-yhtye, joka on yksi kaikkien aikojen suosituimmista ja tunnetuimmista yhtyeistä. Abba nousi kansainväliseen suosioon vuonna 1974 voitettuaan Euroviisut kappaleellaan ”Waterloo”. Tuon jälkeen yhtye sai suurta menestystä levylistoilla ympäri maailmaa ja se on säilyttänyt suosionsa myös vuonna 1982 tapahtuneen hajoamisensa jälkeen. Vuoteen 2018 mennessä Abban levyjä oli myyty noin 400 miljoonaa kappaletta.
Yhtyeen jäsenet, Agnetha Fältskog, Björn Ulvaeus, Benny Andersson ja Anni-Frid "Frida" Lyngstad, esiintyivät yhdessä jo vuonna 1970 nimellä Festfolk. Yhtyeen ensimmäinen single vuonna 1972 julkaistiin nimellä Björn & Benny, Agnetha & Anni-Frid. Vuonna 1973 he esiintyivät nimellä Björn & Benny, Agnetha & Frida. Nimi Abba syntyi, kun yhtyeen manageri Stig ”Stikkan” Anderson loi sen jäsenten etunimien etukirjaimista.
Abban musiikkiin perustuvan Mamma Mia! -musikaalin vuodelta 1999 on nähnyt yli 60 miljoonaa ihmistä, mikä tekee siitä yhden maailman menestyneimmistä musikaaleista. Musikaalin elokuvaversio vuodelta 2008 oli myös suurmenestys. Elokuvan jatko-osa sai ensi-iltansa vuonna 2018.
Huhtikuussa 2018 uutisoitiin yhtyeen äänittäneen uutta musiikkia. Abban manageri Görel Hanser kertoi tiedotustilaisuudessa, että yhtyeeltä ilmestyy kaksi uutta kappaletta. Yhtye ilmoitti virallisesti 2. syyskuuta 2021 paluustaan sekä julkaisevansa uutta musiikkia.
Historia
Alkuvaiheet
Abban tulevat muusikot Björn Ulvaeus ja Benny Andersson tapasivat ensimmäisen kerran kesäkuussa 1966. Ulvaeus oli menestyksekkään folkyhtye Hootenanny Singersin jäsen, kun taas Andersson soitti kosketinsoittimia Ruotsin suosituimmassa popyhtyeessä The Hep Starsissa. Kaksikko kirjoitti ensimmäiset laulunsa myöhemmin samana vuonna, ja vuosikymmenen loppuun mennessä he olivat vakiinnuttaneet asemansa lauluntekijäkaksikkona. Näihin aikoihin Andersson oli jo lähtenyt Hep Starsista, ja Ulvaeuksen Hootenanny Singers työskenteli ainoastaan studiossa. Se levytti Polar Music -nimiselle yhtiölle, jota johti Stig ”Stikkan” Anderson. Hänestä tuli myöhemmin Abban manageri, joka yhtyeen ensimmäisinä vuosina myös sanoitti monia sen kappaleita.
Ulvaeus ja Andersson tapasivat keväällä 1969 kaksi naista, joista tuli Abban toinen puolisko sekä myöhemmin heidän aviopuolisonsa. Agnetha Fältskog oli ollut menestyksekkäällä soolouralla vuonna 1967 julkaistusta ensisinglestään lähtien. Hän ja Björn Ulvaeus avioituivat heinäkuussa 1971. Anni-Frid ”Frida” Lyngstad oli aloittanut oman soolouransa hieman ennen Fältskogia. Hän oli syntynyt Norjassa, mutta muuttanut jo lapsena Ruotsiin. Benny Andersson avioitui Lyngstadin kanssa lokakuussa 1978.
Vuonna 1970 nelikon lauluäänien hyvä yhteissointi innoitti Festfolk-nimisen kabareeyhtyeen perustamiseen. Yritys epäonnistui, mutta keväällä 1972 he levyttivät kappaleen ”People Need Love”, josta tuli kohtalaisen iso hitti Ruotsissa. Yhtye käytti tuolloin itsestään nimeä Björn & Benny, Agnetha & Anni-Frid. Suosion innoittamana se osallistui myös vuoden 1973 Ruotsin euroviisukarsintaan kappaleella ”Ring Ring”. Se jäi karsinnan kolmanneksi, mutta maan myyntilistoilla ”Ring Ring” ja samanniminen albumi menestyivät erittäin hyvin. ”Ring Ring” -kappale saavutti menestystä myös muissa Euroopan maissa.
Kultakausi
Yhtye muutti nimensä vuonna 1974 Abbaksi jäsenten etunimien ensimmäisten kirjaimien mukaan. Abba oli myös ruotsalainen purkitettua kalaa valmistanut yhtiö, joka antoi yhtyeelle luvan käyttää nimeä. Samana vuonna yhtye osallistui jälleen Ruotsin euroviisukarsintoihin, tällä kertaa kappaleella ”Waterloo”. Tällä kertaa Abba valittiin Ruotsin edustajaksi 6. huhtikuuta Ison-Britannian Brightonissa järjestettyyn loppukilpailuun, jonka se myös voitti. ”Waterloo” nousi listojen kärkeen ympäri Eurooppaa sekä Yhdysvaltain top 10:een. Myös samanniminen albumi oli suuri menestys Ruotsissa.
Euroviisuvoitto aiheutti kuitenkin myös sen, ettei yhtyettä tahdottu ottaa vakavasti. Abba joutuikin odottamaan seuraavaa suurta hittiään puolentoista vuoden ajan, kunnes ”SOS” muodostui kansainväliseksi menestykseksi. Se julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumilla Abba. Toinen siltä peräisin oleva kappale, ”Mamma Mia”, palautti Abban Britannian listaykköseksi. ”Mamma Mia” nousi kärkeen myös Australiassa, jossa yhtyeellä oli seuraavina vuosina kaikkiaan kuusi listaykköstä.
Abba vakiinnutti paikkansa yhtenä maailman suosituimmista yhtyeistä vuonna 1976. Kyseisenä vuonna Britanniassa ja Australiassa julkaistut kokoelmat Greatest Hits ja The Best of Abba ovat edelleen näiden maiden kaikkien aikojen myydyimpiä albumeja. Suuria hittejä maailmalla olivat ”Fernando” ja ”Dancing Queen”. Jälkimmäisestä muodostui lisäksi yhtyeen ainoa listaykkönen Yhdysvalloissa. ”Dancing Queen” sisältyi vuoden 1976 lopulla julkaistulle menestyksekkäälle Arrival-albumille, jonka muita hittejä olivat ”Money, Money, Money” ja ”Knowing Me, Knowing You”. Arrivalin julkaisua seurasi suosittu konserttikiertue Euroopassa ja Australiassa vuoden 1977 alussa. Australiassa aloitettiin myös yhtyeestä kertovan Abba: The Movie -elokuvan kuvaukset. Sen ensi-ilta oli joulukuussa 1977, jolloin julkaistiin myös yhtyeen uusi levy The Album. Sillä olivat hitit ”The Name of the Game” ja ”Take a Chance on Me”.
Yhtyettä alettiin vahvasti promotoida Yhdysvalloissa keväällä 1978, minkä myötä ”Take a Chance on Me” nousi listan kärkisijoille ja The Album top 20:een. Yhtye oli siirtymässä diskotyylisempään ilmaisuun, mistä esimerkkinä vuoden 1978 single ”Summer Night City”. Vuonna 1979 ilmestyi ensin single ”Chiquitita”, jota seurasi huhtikuussa kuudes studioalbumi Voulez-Vous. Se jatkoi diskotyylistä linjaa ja sisälsi listahitit ”Does Your Mother Know”, ”Chiquitita”, ”Voulez-Vous” ja ”I Have a Dream”. Björn Ulvaeuksen ja Agnetha Fältskogin avioero oli astunut voimaan aiemmin samana vuonna. Se ei merkinnyt Abban loppua, mutta loi särön yhtyeen imagoon, jossa kaksi onnellista paria teki yhdessä musiikkia. Syksyllä ilmestyi single ”Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight)”, jota seurasi kiertue Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Samoihin aikoihin julkaistiin myös yhtyeen järjestyksessään toinen kokoelma Greatest Hits Vol. 2.
Abba aloitti maaliskuussa 1980 kiertueen Japanissa, missä se piti samalla viimeiset konserttinsa. Loput vuodesta käytettiin uuden Super Trouper -albumin työstämiseen. Sen kuuluisia kappaleita ovat ”Super Trouper” ja ”The Winner Takes It All”. Myös ”Lay All Your Love on Me” saavutti menestystä. Uuden vuosikymmenen myötä yhtyeen musiikillinen ilmaisu oli muuttunut runsaampien syntetisaattoreiden myötä. Myös sanoitukset olivat aiempaa henkilökohtaisempia.
Benny Anderssonin ja Anni-Frid Lyngstadin avioero astui voimaan helmikuussa 1981. Se oli samalla viimeinen isku Abban imagolle, joka koostui kahdesta onnellisesta parista. Musiikin teko kuitenkin jatkui. Vuoden lopulla ilmestyi yhtyeen kahdeksas ja viimeinen studioalbumi The Visitors, jonka suurin hitti oli ”One of Us”. Se saavutti maailmanlaajuista menestystä joulukuussa 1981.
Abban jäsenten kiinnostus yhtyeeseen alkoi hiipua vuonna 1982, ja Björn Ulvaeus ja Benny Andersson käsikirjoittivat Chess-nimisen musikaalin. Agnetha Fältskog ja Anni-Frid Lyngstad puolestaan alkoivat luoda uudelleen soolouriaan. Vuoden ainoa Abba-albumi oli kokoelma The Singles: The First Ten Years, joka sisälsi myös kaksi uutta kappaletta. Niistä ”The Day Before You Came” on myöhemmin luettu Abban parhaiden sävellysten joukkoon, mutta sen kaupallinen menestys oli verrattain heikkoa.
Vuoden 1982 lopulla Abba päätti jäädä tauolle. Yhtyeen jäsenet järkeilivät, että halutessaan he voisivat palata muutaman vuoden päästä.
Tauolle vetäytyminen
Tauon alettua yhtyeen naisjäsenet lähtivät soolourille ja miesjäsenet ryhtyivät kirjoittamaan musikaaleja (Chess, Kristina från Duvemåla). Viimeisen kerran Abba levytti touko–elokuussa 1982. Osa levytyksistä, kuten ”Under Attack” julkaistiin singleinä, jotka päätyivät myös yhtyeen marraskuussa 1982 ilmestyneelle kokoelmalle The Singles: The First Ten Years. Loput julkaistiin 11 vuotta myöhemmin. Vuonna 1986 yhtye teki lyhyen paluun esittämällä ruotsalaisessa tv-ohjelmassa kappaleen nimeltä ”Tivedshambo”.
Abban suosion toinen aalto alkoi vuonna 1992, kun kokoelma Abba Gold julkaistiin. Abba Gold on Britanniassa toiseksi myydyin levy (5,1 miljoonaa myytyä levyä; myydyin on Queen-yhtyeen Greatest Hits 6 miljoonalla). Musikaali Mamma Mia! sai ensi-iltansa Lontoossa vuonna 1999, ja siitä tuli menestys. Uusi Abba-video Our Last Video Ever nähtiin Istanbulin Eurovision laulukilpailun semifinaalissa vuonna 2004.
Vuonna 2008 ruotsalainen yhtye The Airwaves levytti kappaleen ”Hey You, Ring Me Tonight”, joka on kunnianosoitus Abba-yhtyeelle. Laulun on kirjoittanut englantilaisen Black Widow -yhtyeen jäsen Clive Jones.
Comeback-huhut
Keväällä 2004 Istanbulin Euroviisujen semifinaalissa nähtiin Abban uusi video Our Last Video Ever. Uutuusvideon vuoksi lehdistö alkoi spekuloida comebackilla. Huhuista huolimatta yhtye ei tehnyt comebackia, vaikka heille on tiettävästi vuonna 1999 tarjottu comeback-kiertueesta miljardi dollaria. Björn Ulvaeus on toistuvasti sanonut, että Abban paluu olisi ennen kaikkea pettymys faneille, koska lavalla olisi neljä yli 60-vuotiasta laulajaa. Björn haluaa fanien muistavan Abban sellaisena kuin se oli 1970-luvulla.
Mamma Mia -musikaali sai Ruotsin-ensi-iltansa helmikuussa 2005 Tukholman Cirkus-teatterissa. Kaikki Abban neljä jäsentä saapuivat esitykseen. Se oli ensimmäinen kerta, kun Abban jäsenet ilmestyivät samaan tilaisuuteen julkisesti sitten vuoden 1986. He tosin eivät nousseet lavalle yhdessä. Abba lauloi yhdessä vuonna 1999 entisen yhteistyökumppaninsa 50-vuotispäivillä Tukholman Skeppsholmenilla, mutta tapahtuma ei ollut julkinen. Abba esitti tuolloin vain yhden kappaleen, ruotsalaisen onnittelulaulun "Med en enkel tulipan".
Benny Andersson vihjasi keväällä 2010 The Times -lehdelle, että paluu olisi mahdollinen. Joulukuussa 2010 myös Agnetha Fältskog sanoi M-magasinille antamassaan haastattelussa, että Abba voisi vielä esiintyä yhdessä kerran: "Yksittäinen tilaisuus, ehkä jonkin aatteellisen asian yhteydessä." Lausuma herätti Ruotsissa runsaasti huomiota, ja iltapäivälehdissä sitä siteerattiin jo ennen kuin lehti oli ehtinyt ilmestyä.
Uutta musiikkia
Huhtikuussa 2018 Abba ilmoitti levyttäneensä kaksi uutta kappaletta 35 vuoden tauon jälkeen. Kappaleet ovat ”I Still Have Faith in You” ja ”Don’t Shut Me Down”. Abba julkaisi kappaleet syyskuussa 2021 ja uutuusalbumi Voyage julkaistiin 5. marraskuuta 2021. Albumilla kuullaan yhteensä kymmenen uutta kappaletta. Björn Ulvaeusin ja Benny Anderssonin mukaan yhtye ei kuitenkaan enää aio tehdä fyysisesti konsertteja, mutta sen sijaan Abba nähdään Lontoossa vuonna 2022 virtuaalisesti Abba Voyage -nimisissä konserteissa, jotka alkoivat 27. toukokuuta 2022. Ensi-illassa olivat he myös itse paikalla, mutta eivät esiintyneet.
Suosio ja merkitys
Abba oli 1970-luvun kaupallisesti suosituin popyhtye. Vuoteen 2018 mennessä sen levyjä oli myyty noin 400 miljoonaa kappaletta. Rock and Roll Hall of Fameen Abba valittiin maaliskuussa 2010. Tukholman Djurgårdeniin avattiin toukokuussa 2013 Abba-museo.
Esiintymiset Suomessa
Kaikki Abban jäsenet olivat esiintyneet Suomessa jo ennen Abba-uraansa; Agnetha ja Frida sooloartisteina, Benny Hep Stars -yhtyeessään ja Björn Hootenanny Singers -yhtyeessään.
Abba on esiintynyt Suomessa kerran, konsertissa osana Pohjoismaista kiertuettaan 20. tammikuuta 1975, Finlandia-talossa Helsingissä. Konsertissa Abba esitti kappaleet "Gonna Sing You My Love Song", "Hasta Mañana", "He Is Your Brother", "Hey, Hey Helen", "Honey, Honey", "Intermezzo No. 1", "I've Been Waiting for You", "King Kong Song", "Ring Ring", "Rock 'n' Roll Band", "Rock Me", "Sitting in the Palmtree", "So Long", "Watch Out", encorena "Waterloo". Varsinaisen konsertin jälkeen yhtye astui lavalle myös Hesperian yökerhossa.
Abban hajottua on yksittäisistä jäsenistä Frida Lyngstad esiintynyt Suomessa kahdesti: Helsingissä vuosina 1984 ja 1996. Ensimmäinen esiintyminen oli osa Shine-albumin promootiokiertuetta, jälkimmäinen puolestaan Svenska Teaternin järjestämässä hyväntekeväisyysiltamassa.
Diskografia
Abba teki 10 albumia, minkä lisäksi tähän mennessä on julkaistu 12 kokoelmaa. 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa nuorisoyhtye A*Teens sai luvan levyttää Abban vanhoja kappaleita uudestaan, ja uudelleenlevytykset nousivat musiikkilistoille ympäri maailman. Vuonna 2005 poplaulaja Madonna sai luvan käyttää "Gimme Gimme Gimme (A Man After Midnight)" -kappaleen huilusamplea kappaleessaan "Hung Up".
Myös ruotsalainen kitaristi Yngwie Malmsteen on tehnyt cover-version kyseisestä kappaleesta. Mike Oldfield teki "Arrival"-kappaleesta version albumilleen QE 2.
Albumit
Ring Ring (1973)
Waterloo (1974) (sijoitus Suomen albumilistalla 4)
Abba (1975) (sijoitus 6)
Arrival (1976) (sijoitus 2)
The Album (1977) (sijoitus 2)
Voulez-Vous (1979) (sijoitus 1)
Super Trouper (1980) (sijoitus 2)
Gracias Por La Música (1980)
The Visitors (1981) (sijoitus 3)
Abba – Live (1986)
Abba Live At Wembley Arena (2014)
Voyage (2021)
Viralliset kokoelmat
Greatest hits (1975)
Greatest hits vol. 2. (1979)
The Singles – The First Ten Years (1982)
Abba Gold – Greatest Hits (1992)
Oro – Grandes Exitos (1993)
More Gold: More Abba Hits (1993)
Thank You For The Music (4 cd box) (1994)
The Defintive Collection (2001)
The ABBA Story (2004)
The Complete Studio Recordings (2005)
18 Hits (2005)
Number Ones (2006)
The Albums (2008) (ABBAn kokoelmaboksi, josta löytyvät ABBAn kaikki studiolevyt)
Singlet
People Need Love / Merry Go Round (1972)
He's Your Brother / Santa Rosa (1972)
Love Isn't Easy / I Am Just A Girl (1973)
Ring, Ring / Rock'n Roll Band (1973)
Waterloo / Watch Out (1974)
Honey, Honey / King Kong Song (1974)
So Long / I've Been Waiting For You (1974)
I Do, I Do, I Do, I Do, I Do / Rock Me (1975)
SOS / Man In Ihe Middle (1975)
Mamma Mia / Intermezzo No.1 (1975)
Fernando / Hey Hey Helen (1976)
Dancing Queen / That's Me (1976)
Money, Money, Money / Crazy World (1976)
Knowing Me, Knowing You / Happy Hawaii (1977)
The Name of The Game / I Wonder (1977)
Take A Chance On Me / I'm A Marionette (1977)
Eagle / Thank You For The Music (1977)
Summer Night City / Medley (1978)
Chiquitita / Lovelight (1979)
Does Your Mother Know / Kisses of Fire (1979)
Voulez-Vous / Angel-eyes (1979)
Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight) / The King Has Lost His Crown (1979)
I Have A Dream / Take A Chance On Me (Live) (1979)
The Winner Takes It All / Elaine (1980)
Super Trouper / The Piper (1980)
One Of Us / Should I laugh Or Cry (1981)
Head Over Heels / The Visitors (1982)
The Day Before You Came / Cassandra (1982)
Under Attack / You Owe Me one (1982)
Dancing Queen / Lay all Your Love On Me (1992)
Voulez-Vous / Summer Night City (1992)
Thank You For The Music / Happy New Year (1992)
Happy New Year (1999)
I Still Have Faith In You (2021)
Don’t Shut Me Down (2021)
Little Things 2021
Just a Notion (2021)
Pelit
SingStar ABBA, 2008 PS2 & PS3
ABBA: You can Dance, 2011 Wii
Katso myös
Luettelo Abban kappaleista
Lähteet
Kirjallisuutta
Andersson, Benny & Ulvaeus, Björn & Craymer Judy: Mamma Mia! How Can I Resist You? The Inside Story of Mamma Mia! And the Songs of ABBA, Phoenix, 2008.
Biaciotto, Jordi: ABBA, Editorial La Mascara, 2000.
Bingham, Pete & Dolan, Bernadette & Clough, Michael: ABBAMANIA Volume 1: The Singles, Vinyl Addicts, 1997.
Bingham, Pete & Dolan, Bernadette & Clough, Michael: ABBAMANIA Volume 2: Agnetha & Frida, Vinyl Addicts, 1997.
Edgington, Harry: ABBA, Everest, 1977.
French, Karl: ABBA Unplugged, Portrait, 2004.
Heileman, Wolfgang "Bubi": Abba – Photographs 1974–1980, Shwartzkof & Shwartzkof, 2006.
Oldham, Andrew & Clader, Tony & Irwin, Colin: ABBA – Koko tarina (alkuteos: ABBA – The Name of the Game), Ajatus Kirjat, 2005, ISBN 951-20-6949-0.
Palm, Carl-Magnus: The Complete Recording Sessions, 22 Century, 1994.
Palm, Carl-Magnus: ABBA – Människor och musiken.
Palm, Carl Magnus: Bright Lights Dark Shadows – The Real Story of ABBA.
Palm, Carl-Magnus: Benny's Road to ABBA, Premium Publishing, 2004.
Palm, Carl-Magnus: The Complete Guide to Their Music, Omnibus Press, 2005.
Palm, Carl-Magnus: ABBA (alkuteos: Abba: The Story), Like Kustannus, 2009, ISBN 978-952-01-0260-9.
Potiez, Jean-Marie: ABBA The Book.
Potiez, Jean-Marie: ABBA The Scrapbook, Plexus, 2009.
Robert, Scott: The Stories Behind Every Song – ABBA Thank You for the Music", Carlton Books, 2002.
Sheridan, Simon: The Complete ABBA, 2009.
Tobler, John: Abba - For the Record, 96 sivua, Cheshire, 1980.
Tobler, John: ABBA, Their Story, St. Michael, 1984.
Tobler, John: ABBA Gold The Complete Story, 22 Century, 1993.
Vincentelli, Elisabeth: 33 1/2, ABBA – Gold, Continuum, 2004.
Åhman, Brita: As I Am, ABBA Before & Beyond, Virgin, 1997.
Aiheesta muualla
Abbasite.com
The ABBA Internet Database
ABBA Fan Club
The Hep Stars International Official website - Benny before ABBA
ABBA-sivut suomeksi
Björn Ulvaeus paljasti Abban poliittiset kytkökset Iltasanomat.fi. (24.6.2011)
ABBA The Museum tai
Seulonnan keskeiset artikkelit |
85 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Australia | Australia | Australia eli Australian yhteisö () on valtio eteläisellä pallonpuoliskolla. Australia on ainoa valtio, joka kattaa kokonaisen mantereen. Australian nimi tulee latinan sanasta australis, ’eteläinen’. Australian lähivaltioita ovat pohjoisessa Indonesia, Itä-Timor ja Papua-Uusi-Guinea, koillisessa Salomonsaaret ja Vanuatu ja kaakossa Uusi-Seelanti.
Australian väkiluku oli vuonna 2018 noin 25 miljoonaa, ja se on keskittynyt enimmäkseen suuriin rannikkokaupunkeihin: Sydneyyn, Melbourneen, Brisbaneen, Perthiin ja Adelaideen. Aboriginaaleja eli Australian alkuperäisasukkaita on koko väestöstä 2,2 prosenttia.
Maantiede
Australia on ainoa asuttu maanosa, joka sijaitsee kokonaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Se sijaitsee Intian valtameren ja Tyynenmeren välissä. Australian ja Aasian välisiä merialueita kutsutaan Arafuran- ja Timorinmeriksi.
Australia on myös maanosista pienin, kuivin ja laakein. Itä-Australiassa kohoavat Australian Kordillieerit, joiden rinteet ulottuvat lumirajan yläpuolelle, jolloin laskettelukin on mahdollista. Kordillieerit laskeutuvat länsiosassaan alangoksi, jossa virtaavat maanosan tärkeimmät joet, kuten Darling ja Murray. Alangon keskialueilla on useita laskujoettomia suolajärviä. Alankoalueen länsipuolella pinnanmuodot kohoavat keskimäärin noin 300–500 metriä korkeaksi ylängöksi, joka on lähinnä kuivaa pensasaroa ja aavikkoa.
Australian suurimmat kaupungit ovat Sydney (4,4 milj. as.), Melbourne (3,9 milj.), Brisbane (1,9 milj.), Perth (1,6 milj.) ja Adelaide (1,2 milj.). Pääkaupunki Canberrassa on 345 000 asukasta.
Ilmasto
Australian pohjoisosat kuuluvat kuumaan, keskiosat lämpimään ja eteläosat lauhkeaan ilmastovyöhykkeeseen. Keskiosat ovat pysyvien korkeapaineiden leveysasteilla, ja muistuttavat Saharaa ja Kalaharia. Sateisemmat alueet reunustavat mantereen kuivaa ydintä. Trooppisessa pohjoisosassa sadekausi ajoittuu marraskuun ja huhtikuun välille, kun pasaatituulten kohtaamisvyöhyke liikkuu alueelle. Samaan aikaan syntyy Australian monsuuni, ja vallitseva tuulensuunta on koillisesta.
Australian itä- ja kaakkoisosissa sateita saadaan ympäri vuoden. Keskiosan aavikko ulottuu länsirannikolle 18. ja 30. eteläisen leveyspiirin välisellä alueella sekä etelärannikolle 125. ja 135. itäisen pituuspiirin välisellä alueella.
Trooppiset syklonit osuvat Australiaan pari kertaa vuodessa, yleensä maan pohjois- ja luoteisosaan.
Luonto
Koska Australia on ollut pitkään eristyksissä muista maanosista, sen luonto on saanut rauhassa kehittyä omanlaisekseen. Varsinkin mantereen eläimistö on kehittynyt pitkään muista erillään. Australiassa elää monia endeemisiä eläin- ja kasvilajeja, joita ei tavata missään muualla maapallolla. Tunnetuimpia australialaisista kasveista ovat eukalyptukset. Australia on suurimmaksi osaksi aavikkoa tai savannia. Vain itärannikolla on trooppisia ja subtrooppisia sademetsiä ja lounaisosassa on nahkealehtistä kasvillisuutta.
Australiassa on arvioitu elävän 300 000 eläinlajia, joista tunnetaan vasta kolmannes. Nisäkkäitä tunnetaan 280 lajia, lintuja yli 700 lajia, matelijoita 380 lajia, sammakkoeläimiä 120 lajia ja makeanveden kaloja noin 200 lajia. Loput lajit ovat selkärangattomia.
Mantereelle erityisen luonteenomainen on runsas pussieläinlajisto, johon kuuluvat muun muassa yli 50 kengurulajia sekä koala ja vompatit. Australian eläimistöön kuuluu myös vesinokkaeläin, joka on neljän nokkasiililajin ohella yksi maailman viidestä munivasta nisäkäslajista. Australian pohjoisosien sademetsäalueilla elää krokotiileja, joiden saaliiksi jää silloin tällöin ihmisiäkin.
Historia
Varhaisasutus
Australian asuttivat noin 40 000–50 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua Aasiasta muuttaneet kivikauden ihmiset, jotka ovat nykyisten aboriginaalien esi-isiä. He saapuivat Australiaan luultavasti pohjoisesta veneillä tai kanooteilla.
Eurooppalaisten saapuessa 1600-luvulla aboriginaalit olivat metsästäjiä ja keräilijöitä ja käyttivät aseinaan keihäitä, nuijia ja bumerangeja. Viljan viljely, kotieläimet, saviastiat ja metallit olivat heille tuntemattomia. Vaeltavasta elämäntavasta johtuvan eristymisen vuoksi heistä muodostui yhteensä noin 500 heimoa, joista jokaisella oli oma kielensä tai murteensa sekä oma yhteiskunta- ja kulttuurimuotonsa.
Tutkimusmatkailijat ja uudisraivaajat
Hollantilaiset tutkimusmatkailijat vierailivat Australiassa 1600-luvulla. Ensimmäinen Australian mantereen nähnyt eurooppalainen oli hollantilainen Willem Janszoon, jonka alus purjehti Cape Yorkin niemimaan läheltä vuonna 1606. 1600-luvun aikana hollantilaiset tutkivat Australian länsiosien rannikkoa ja alkoivat nimittää aluetta Uudeksi-Hollanniksi, mutta he eivät perustaneet sinne siirtokuntia. Kilpailevan teorian mukaan portugalilaiset löysivät Australian jo 1500-luvun alkupuolella.
Englantilainen William Dampier kävi Australiassa vuosina 1688 ja 1699. Kapteeni James Cook julisti alueen Britannian omaisuudeksi vuonna 1770. Vuonna 1788 britit perustivat rangaistussiirtokunnan nykyisen Sydneyn paikalle. Noin 160 000 vankia joutui alueelle, ennen kuin vankien kuljetukset Britanniasta lopetettiin 1800-luvulla. Alueelle saapui myös monia omasta tahdostaan muuttaneita siirtolaisia, ja 1850-luvulla kultakuume houkutteli yhä uusia muuttajia. Myös Australian sisämaa-alueet tulivat vähitellen kartoitetuiksi, kun niitä tutkivat 1840-, 1850- ja 1860-luvuilla useat tutkimusmatkailijat, kuten Ludwig Leichhardt, Charles Sturt, John McDouall Stuart ja Augustus Charles Gregory.
Itsenäistyminen
Villan ja vehnän viennin turvattua taloudellisen perustan uudisasukkaat alkoivat vaatia suurempaa itsenäisyyttä Britannialta. Vuonna 1850 Itä-Australian siirtokunnille myönnettiin osittainen itsehallinto. Uusi Etelä-Wales oli saanut saman etuoikeuden jo vuonna 1842. Siirtolaisten alettua asuttaa maata ja laiduntaa lampaita aboriginaalit karkotettiin sisämaahan, mikä yhdessä sairauksien ja vähentyneen syntyvyyden kanssa aiheutti aboriginaalien määrän selvän vähenemisen.
Kuusi osavaltiota muodostivat vuonna 1901 liittovaltion, Australian kansainyhteisön (Commonwealth of Australia). Vielä sen jälkeen se kuului brittiläiseen imperiumiin autonomisena dominiona, mutta vuonna 1931 säädetty Westminsterin säädös vahvisti sen aseman itsenäisenä valtiona. Vuonna 1986 annettu asetus katkoi viimeisetkin määräykset, joilla Australia oli ollut Britannian alainen.
Sodat
Ensimmäisessä maailmansodassa sadattuhannet australialaiset taistelivat Britannian joukoissa. Monet saivat surmansa Gallipolin taisteluissa vuonna 1915.
Toisessa maailmansodassa Australia seurasi Britannian esimerkkiä ja julisti sodan Saksalle vuonna 1939. Japani valloitti Singaporen 1941, jolloin Australia haki turvaa Yhdysvalloilta ja antoi sen käyttää aluettaan Tyynenmeren taisteluiden tukikohtana.
Vuonna 1965 Australia osallistui Vietnamin sotaan Yhdysvaltojen puolella.
Nykyaika
Työväenpuolueen hallituskausi kesti vuodet 1983–1996. Pääministeri Paul Keating pyrki lähentämään maata Aasiaan ja tekemään siitä tasavallan. Tasavallan kannatus kansanäänestyksessä vuonna 1999 jäi kuitenkin 45 prosenttiin. Tasavaltaa olisi johtanut parlamentin nimittämä presidentti. John Howardin johtama liberaalipuolue piti hallitusvaltaa yhteistyössä kansallispuolueen kanssa vuosina 1996–2007. Howard veti tiukkaa linjaa: Australia tuki Irakin sotaa, vastusti Kioton ilmastoprotokollaa, kohteli tylysti turvapaikanhakijoita ja kieltäytyi pyytämästä anteeksi aboriginaaleilta näiden kokemaa riistoa ja syrjintää. Vuonna 2007 vaalit voitti työväenpuolue Kevin Ruddin johdolla, ja Rudd toimi pääministerinä kesäkuuhun 2010 asti, jolloin pääministeriksi nousi Ruddin varapääministeri Julia Gillard, Australian ensimmäinen naispääministeri.
Vuonna 2002 yökerhopommi surmasi 88 australialaista Balilla. Vuonna 2004 pommi Australian lähetystön edessä Jakartassa tappoi ainakin yhdeksän ja vahingoitti kymmeniä.
Kesäkuussa 2013 Kevin Rudd nousi taas Australian pääministeriksi kolme vuotta sen jälkeen, kun Julia Gillard oli syrjäyttänyt Ruddin työväenpuolueen johdosta ja noussut Ruddin tilalle pääministeriksi. Nyt Ruddin toivottiin pystyvän kohentamaan työväenpuolueen heikkoja kannatuslukuja, joten hänet äänestettiin uudelleen puolueen johtoon.
Syyskuussa 2013 parlamenttivaaleissa oppositiossa ollut liberaalien-kansallispuolueen koalitio kuitenkin voitti työväenpuolueen. Koalitio sai 88 paikkaa ja työväenpuolue 57 paikkaa 150-paikkaisessa Australian parlamentissa. Koalitio palasi valtaan kuuden vuoden tauon jälkeen ja pääministeriksi nousi liberaalipuolueen johtaja Tony Abbot, joten Ruddin toinen pääministerikausi jäi vain muutaman kuukauden mittaiseksi. Kevin Rudd ilmoitti myös jättävänsä työväenpuolueen johtajuuden vaalitappion takia.
Syyskuussa 2015 Malcolm Turnbull tuli Australian uudeksi pääministeriksi sen jälkeen, kun hän oli liberaalipuolueen johtajaäänestyksessä voittanut pääministeri Tony Abbotin. Puolueen huonot lukemat mielipidemittauksissa olivat Abbotin syrjäyttämisen taustalla. Heinäkuun 2016 parlamenttivaaleissa pääministeri Turnbullin koalitio sai vaalivoiton ja Turnbull jatkoi pääministerinä.
Elokuussa 2018 puolestaan Turnbull syrjäytettiin liberaalipuolueen johdosta, joten puolueen uusi johtaja Scott Morrison nousi Austaralian pääministeriksi Turnbullin tilalle.
Parlamenttivaaleissa toukokuussa 2019 hallitseva liberaalien-kansallispuolueen koalitio kiri yllätysvoittoon, vaikka mielipidemittaukset olivat luvanneet vaalivoittoa oppositiossa olleelle työväenpuolueelle. Vaalien jälkeen työväenpuolueen johtaja Bill Shorten ilmoitti jättävänsä puoluejohtajan tehtävät ja pääministeri Scott Morrison ilmoitti johtamansa koalition jatkavan hallitusvallassa. Vaalien keskeiset kysymykset olivat olleet ilmastonmuutos ja verouudistus. Työväenpuolue oli vaatinut ilmastonmuutoksen takia tiukkoja vähennyksiä maan ilmastopäästöihin. Vaalitulos oli hallitsevalle koalitiolle 77 paikkaa, työväenpuolueelle 66 paikkaa ja 6 paikkaa itsenäisille. Enemmistöön vaaditaan 76 paikkaa, joten pääministeri Scott Morrisonin oikeistolainen hallituskoalitio saattoi jatkaa hyvin pienellä parlamentaarisella enemmistöllä.
Australian maastopalot ovat jotka alkoivat vuoden 2019 puolella ja jatkuivat vuoden 2020 keväälle olivat poikkeuksellisen rajuja ja aiheuttivat paljon tuhoja.
Politiikka
Australian valtiomuoto on perustuslaillinen monarkia. Sen valtionpäämies on kuningas Charles III, joka on myös Yhdistyneen kuningaskunnan kuningas ja asuu siksi Lontoossa. Australiassa hänen valtaansa edustaa liittovaltiotasolla kenraalikuvernööri ja osavaltiotasolla kuvernöörit. Käytännössä maata johtaa pääministeri, jolla on laajat toimeenpanovaltuudet.
Australian kenraalikuvernöörinä on ollut heinäkuusta 2019 lähtien David Hurley. Toukokuussa 2022 pääministerinä aloitti Anthony Albanese.
Australiassa on kaksikamarinen liittoparlamentti. Senaattiin eli ylähuoneeseen valitaan kuuden vuoden kaudeksi 76 senaattoria, 12 kustakin osavaltiosta ja kaksi kustakin mantereen territoriosta. Kolmen vuoden välein pidettävissä vaaleissa valitaan yleensä puolet senaattoreista kerrallaan. Senaatin vaalitapa on suhteellinen. Edustajainhuoneeseen eli alahuoneeseen valitaan 150 edustajaa yhden edustajan vaalipiireistä, jotka on jaettu väkiluvun mukaan. Puolue, jolla on enemmistö alahuoneessa, muodostaa hallituksen. Myös alahuoneen vaalikausi on kolme vuotta.
Australian politiikkaa hallitsee kolme puoluetta:
Australian kansallispuolue (konservatiivinen, maanviljelijät) National Party of Australia
Australian liberaalipuolue (porvarillinen) Liberal Party of Australia
Australian työväenpuolue (sosiaalidemokraattinen) Australian Labor Party (ALP)
Vuoden 2013 parlamenttivaalien jälkeen kansallispuolueen ja liberaalien koalitiolla on 90 paikkaa, työväenpuolueella 55 paikkaa, vihreillä yksi paikka ja muilla neljä paikkaa. Australiassa on voimassa äänestyspakko ja naiset saivat äänioikeuden vuonna 1902.
Parlamentissa, vaalitavan takia lähinnä ylähuoneessa, on edustettuna myös muutama pienempi puolue. Vihreillä on liittovaltion senaatissa yhdeksän paikkaa.
Parlamenttivaalit on järjestetty viime aikoina vuosina 2013, 2016 ja 2019. Liberaalien-kansallispuolueen koalitio on saanut vaalivoiton näissä kolmessa viimeisimmissä vaaleissa ja työväenpuolue on ollut oppositiossa vuodesta 2013. Työväenpuolue puolestaan voitti vuosien 2007 ja 2010 vaalit. Vuosina 1996–2007 pääministerinä oli liberaalipuolueen John Howard. Tätä ennen työväenpuolueen valtakausi kesti vuodet 1983–1996, jolloin pääministeri oli Bob Hawke vuosina 1983–1991 ja Paul Keating vuosina 1991–1996. Pääministeri vuosina 1975-1983 oli liberaalipuolueen Malcolm Fraser.
Kiinan vaikutusvallan lisääntyminen on Australiassa huolta aiheuttanut asia. Australian talous on Kiinasta varsin riippuvainen, kolmannes viennistä menee Kiinaan ja maassa on suuri kiinalaisvähemmistö. Yhdysvallat on Australian perinteinen poliittinen liittolainen.
Australian historian pahin massamurha tapahtui Tasmaniassa 28.–29.4.1996. Tuolloin Martin Bryant ampui 35 ihmistä ja haavoitti 23:a. Hän sai tuomion 35 murhasta, murhan yrityksistä ja ruumiinvamman tuottamisista. Tuomioksi tuli 1 035 vuotta vankeutta ilman mahdollisuutta päästä vapauteen. Bryantin tekojen jälkeen Australia sääti maailman tiukimmat aselait. Puoliautomaattiaseet kiellettiin kokonaan. 20 vuoden aikana viranomaisten haltuun tuli yli miljoona asetta, ja aseita omistavien kotitalouksien määrä puolittui. Aseilla tehdyt veriteot vähenivät Australiassa 20 vuodessa 72 prosentilla, 0,54 teosta sataatuhatta asukasta kohden 0,15 tekoon sataatuhatta asukasta kohden. Vuonna 2014 Australiassa tilastoitiin 238 murhaa, ja niistä vain 38 tehtiin ampuma-aseilla.
Osavaltiot ja territoriot
Australia koostuu kuudesta osavaltiosta sekä useista territoriosta, joista kaksi sijaitsee mantereella. Osavaltiot ovat Uusi Etelä-Wales, Queensland, Etelä-Australia, Tasmania, Victoria ja Länsi-Australia. Manner-Australiassa sijaitsevia territorioita ovat Pohjoisterritorio ja Australian pääkaupunkiterritorio. Territoriot toimivat suurimmaksi osaksi samalla tavalla kuin osavaltiotkin, mutta Australian liittovaltion parlamentilla on oikeus puuttua niiden lainsäädäntöön. Osavaltioiden lainsäädäntöön sen sijaan liittovaltio voi puuttua vain Australian perustuslain 51. tai 52. pykälän niin salliessa.
Kaikilla osavaltioilla on oma kaksikamarinen parlamenttinsa, lukuun ottamatta Pohjoisterritorion, Australian pääkaupunkiterritorion ja Queenslandin yksikamarisia parlamentteja. Parlamentin alahuone on nimeltään lakiasäätävä kokous, Legislative Assembly, tosin Etelä-Australiassa ja Tasmaniassa se tunnetaan nimellä House of Assembly. Parlamentin ylähuone puolestaan on lakiasäätävä neuvosto, Legislative Council.
Osavaltioiden tehtävänä on järjestää paikallishallinto. Osavaltiot ja Pohjoisterritorio jakautuvat kuntia vastaaviin paikallishallintoalueisiin, Local Government Areas, joilla on vain rajoitetusti valtaa.
Australialla on myös useita pienempiä, asutettuja territorioita, joihin kuuluvat Uuden Etelä-Walesin rannikolla sijaitseva sotilastukikohta Jervis Bay sekä Norfolkinsaari, Joulusaari ja Kookossaaret, jotka tunnetaan myös nimellä Keelingsaaret. Asuttamattomia territorioita ovat Ashmore- ja Cartiersaaret, Korallimerensaaret, Heardsaari ja McDonaldinsaaret sekä Australian Antarktinen territorio.
Talous
Australialla on rikas, länsimainen markkinatalous, jonka bruttokansantuote henkeä kohti on suunnilleen sama kuin Saksassa ja hieman korkeampi kuin Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Ranskassa tai Suomessa (2017). Maa oli toisella sijalla Yhdistyneiden kansakuntien vuoden 2014 inhimillisen kehityksen indeksillä mitattuna ja kuudentena The Economist -lehden maailmanlaajuisessa elämänlaatuindeksissä vuonna 2005.
Vuonna 2011 konservatiivisen Heritage Foundationin julkaisemassa Economic freedom -raportissa Australia määriteltiin maailman kolmanneksi vapaimmaksi markkinatalousmaaksi heti Hongkongin ja Singaporen jälkeen. Raportin mukaan liberaalit rahoitusmarkkinat, minimaalinen työmarkkinoiden sääntely, korkea liiketoiminnan vapaus, vahva yksityisomaisuuden suoja ja kaupankäynnin esteiden redusoiminen ovat pääsyitä Australian korkeaan sijoitukseen.
Australialla on maailman suurimmat tunnetut uraanivarannot, ja se on merkittävä uraanin tuottaja. Australian kolme uraanikaivosta tuottavat yhteensä keskimäärin 9 600 tonnia uraanioksidia vuodessa.
Vuonna 2017 Australian bruttokansantuote oli 50 400 Yhdysvaltojen dollaria henkeä kohti, eli maailman 28:nneksi korkein. Palvelusektori tuotti siitä noin 71 prosenttia, teollisuus 25 prosenttia ja maatalous vajaat neljä prosenttia. Työttömyysaste oli 5,6 prosenttia.
Australian merkittävimpiin luonnonvaroihin kuuluvat kivihiili, rautamalmi, bauksiitti, kupari, uraani, hopea, tina, jalokivet ja kulta. Merkittävimmät vientituotteet ovat villa, kivihiili, vehnä, koneet ja kulta. Australiassa harjoitetaan vehnänviljelyä erityisesti Länsi-Australian osavaltiossa.
Liikenne
Australian rautatieverkon pituus on 33 343 kilometriä, maanteitä on 873 573 km. Koko mantereen poikki Adelaidesta Alice Springsin kautta Darwiniin kulkee säännöllinen junavuoro The Ghan.
Merkittäviä matkustajaliikenteen merisatamia ovat Brisbane, Cairns, Darwin, Fremantle, Geelong, Gladstone, Hobart, Melbourne, Newcastle, Port Adelaide, Port Kembla, Sydney. Näistä Melbourne ja Sydney ovat konttisatamia. Nesteytettyä kaasua viedään neljästä satamasta: Darwin, Karratha, Burrup ja Curtis Island. Suuria rahtisatamia ovat Dampier, Dalrymple Bay (hiilisatama), Hay Point (hiilisatama), Port Hedland (rautamalmia), Port Walcott (rautamalmia).
Australiassa toimii 25 lentoyhtiötä, joilla on yhteensä 583 rekisteröityä lentokonetta. Ne käyttävät 480 lentopaikkaa, joista 11:llä on pitkiin lentoihin tarvittava yli kolmen kilometrin kiitotie.
Sydneyssä pääkonttoriaan pitävä australialainen Qantas-lentoyhtiö nimettiin saksalaisen Aero International -aikakauslehden listalla maailman turvallisimmaksi lentoyhtiöksi.
Väestöjakauma
Suurin osa australialaisista on kolonialismin aikana Australiaan tulleiden eurooppalaisten jälkeläisiä, jotka muodostavat noin 90 prosenttia väestöstä. Suurin osa eurooppalaisista tuli Britteinsaarilta. Vuoden 2006 väestönlaskennassa suurin osa ilmoitti olevansa taustaltaan ”australialaisia”, heitä oli 37,13 prosenttia väestöstä. Muita ryhmiä olivat englantilaiset (31,65 %), irlantilaiset (9,08 %), skotit (7,56 %), italialaiset (4,29 %), saksalaiset (4,02 %), kiinalaiset (3,37 %) ja kreikkalaiset (1,87 %).
Vuonna 2007 alkuperäisasukkaita oli noin 460 000. Torresinsalmen saarten asukkaat eivät ole Australian alkuperäisasukkaita, vaan he ovat etnisesti melanesialaisia. Nykyisin monet alkuperäisistä asukkaista asuvat reservaateissa Länsi-Australian, Pohjoisterritorion ja Queenslandin syrjäisimmillä seuduilla. Osa heistä on muuttanut kaupunkeihin. Alkuperäisasukkaita syrjivät kohdat poistettiin maan perustuslaista toukokuun 1967 kansanäänestyksen jälkeen, kun yli 90 prosenttia australialaisista kannatti muutosta. Vuonna 2008 Australian hallitus pääministeri Kevin Ruddin johdolla esitti parlamentissa anteeksipyyntönsä alkuperäisasukkaille. Anteeksipyyntö televisioitiin koko maahan, sille hurrattiin, mutta alkuperäisasukkaiden edustajat sanoivat, että pahoittelun lisäksi heidän pitäisi saada korvauksia.
Australialla ei ole valtionuskontoa, mutta kristinusko on maan valtauskonto. Kristittyjen osuus väestöstä on jo pitkään ollut laskeva. Vuoden 2016 tilaston mukaan maan väestöstä 52,1 prosenttia on kristittyjä, joista katolilaisia on 22,6 prosenttia ja anglikaaneja 13,3 prosenttia. Saman tilaston mukaan 30,1 prosenttia väestöstä on uskonnottomia ja heidän osuutensa kasvaa nopeimmin. Islam (2,6 %) on maan toiseksi suurin uskonto, ja sitä seuraavat buddhalaisuus (2,4 %) ja hindulaisuus (1,9 %). Yhteensä 8,2 prosenttia maan väestöstä kuuluu ei-kristillisiin uskontoihin. 9,6 prosenttia vastaajista kieltäytyi määrittelemästä uskonnollista vakaumustaan. Viikoittain kirkossa kävi vuonna 2004 vain 7,5 prosenttia australialaisista, eikä uskonnolla ole keskeistä asemaa suurelle osalle maan väestöä.
Ikäjakauma alkaa Australiassa painottua vanhusväestöön. Vuonna 2018 joka seitsemäs australialainen oli yli 65-vuotias. Vuonna 2057 iäkkäitä on maan väestöstä ennusteiden mukaan 22 prosenttia.
Kulttuuri
Aluksi Australian kulttuuri oli leimallisesti brittiläistä kulttuuria, joka hitaasti sopeutui uudenlaiseen ilmastoon. 1960-luvulta alkaen kulttuuri on saanut enemmän vaikutteita sekä aasialaisten ja keskieurooppalaisten maahanmuuttajien että aluksi syrjittyjen alkuperäisasukkaiden kulttuureista.
Alkuvuosista alkaen Australiassa on ollut kuvataiteilijoita ja kirjailijoita, kuten Nobel-palkittu Patrick White. Sydneyn oopperatalo tunnetaan arkkitehtuuristaan, ja joka toinen vuosi järjestettävät Adelaiden festivaalit tuovat maahan kansainvälisiä tähtiä, kuten Royal Shakespeare Companyn ja Kirov-baletin.
Elokuvaohjaaja Peter Weir on ollut useita kertoja sekä Oscar- että Golden Globe -ehdokkaana. Weirin läpimurtoelokuva Huviretki hirttopaikalle oli ensimmäisiä kansainvälisesti menestyneitä australialaiselokuvia. Weirin myöhempiä australialaisia elokuvia olivat Gallipoli (1981) ja Rakkaus veitsenterällä (1982), joissa kummassakin oli pääosassa tuolloin vielä jokseenkin tuntematon australialainen näyttelijä Mel Gibson.
Didgeridoo on erikoislaatuinen Australian alkuperäisasukkaiden puhallinsoitin, joka valmistetaan termiittien ontoksi kaivertamasta puunrungosta.
Australialaiset ovat menestyneet maailmalla kevyen musiikin eri osa-alueilla. Australialaisia yhtyeitä ja artisteja ovat muiden muassa AC/DC, Kylie Minogue, Nick Cave, Air Supply, Sia, Iggy Azalea ja Mirusia Louwerse.
Ennen eurooppalaisten tuloa alkuperäisasukkaat söivät paikallisia kasveja ja eläimiä monipuolisesti. Ensimmäiset eurooppalaiset söivät pääasiassa perunoita ja lihaa, aluksi riistaa, myöhemmin nautaa ja lammasta. Kalan ja äyriäisten syöminen on kasvanut 1930-luvulta, ja vihannesten kulutus 1950-luvulta alkaen. Nykyisin australialaiset huippukokit tunnetaan fuusiokeittiöstä eli eri maiden perinteiden yhdistämisestä. Tavalliset ihmiset kuluttavat pikaruokaa enemmän kuin missään muualla maailmassa.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Australiasta 17 kohdetta. Niistä kolme on kulttuurikohteita (Australian rangaistussiirtolat, Royal Exhibition Building ja Carlton Gardens sekä Sydneyn oopperatalo), neljä sekakohdetta (Kakadun kansallispuisto, Tasmanian erämaat, Uluru-Kata Tjutan kansallispuisto ja Willandran järvialue) ja loput luontokohteita: Australian itä-keskiosien sademetsien suojelualueet, Australian nisäkäsfossiililöydökset (Riversleigh/Naracoorte), Fraser Island, Greater Blue Mountains -alue, Heard ja McDonaldinsaaret, Iso Valliriutta, Lord Howen saariryhmä, Macquariensaari, Purnululun kansallispuisto, Queenslandin tropiikki ja Shark Bay.
Urheilu
Australia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1896 alkaen. Ensimmäisen kerran sillä oli edustaja talviolympialaisissa vuonna 1936. Australia on isännöinyt olympialaisia kahdesti: vuonna 1956 Melbournessa ja vuonna 2000 Sydneyssä. Vuoden 2032 olympialaiset on tarkoitus järjestää Brisbanessa.
Maa on menestynyt parhaiten perinteisissä brittiläisissä joukkuelajeissa: kriketissä, rugbyssa, maahockeyssa ja verkkopallossa. Yksilölajeista uimarit, pyöräilijät, yleisurheilijat, soutajat ja purjehtijat ovat saaneet useita olympiamitaleita; eniten kultamitaleita (viisi) on saanut uimari Ian Thorpe.
Australiassa on käytössä useita jalkapallokoodeja. Suosituimmat ovat rugbyn eri lajit eli australialainen jalkapallo, rugby league ja rugby union. Eurooppalainen jalkapallo on suosituimmuudessa toissijainen edellä mainittuihin jalkapallokoodeihin verrattuna. Australian jalkapallomaajoukkue oli tammikuussa 2019 Fifan rankingissa sijalla 41. Jalkapallomaajoukkue on voittanut OFC Nations Cupin neljästi ja Aasian-mestaruuden kotikisoissa 2015. Maailmanmestaruuskilpailuissa Australia on ollut kolmesti, paras sijoitus on Saksassa 2006 saavutettu neljännesvälieräpaikka.
Golf on Australiassa suosittua kaikissa yhteiskuntaluokissa. Australian avoin tennisturnaus on yksi neljästä arvostetusta Grand Slam -turnauksesta. Australian jääkiekkomaajoukkue on osallistunut kansainvälisiin kisoihin vuodesta 1986 lähtien, ja joukkue on vuoden 2015 maailmanrankingissa sijalla 36. Australia on Kansainyhteisön kisoissa eniten mitaleja voittanut maa.
Moottoriurheilussa tunnettuja australialaisia autourheilijoita ovat Jack Brabham, Alan Jones ja Daniel Ricciardo (kaikki Formula 1) sekä Mark Webber (Formula 1/WEC-kestävyysajot). Kaksipyöräisissä tunnettuja kuljettajia ovat Casey Stoner (ratamoottoripyörät) ja Stefan Merriman (enduro). Australiassa ajetaan vakioautojen V8 Supercars -sarjaa. Formula 1:sten Australian osakilpailu on järjestetty Adelaiden katuradalla vuosina 1985–1995 ja Melbournen katuradalla vuodesta 1996 lähtien.
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Dundernews – Australian Suomi-yhteisön verkkolehti
Satelliittikuva Australiasta – Google Maps
Valokuvia – Terra Galleria
Valokuvia – Virtual Australia
Commonwealth Online – Australian viralliset Internet-sivut
Suomi-Australia -yhdistysten Liitto ry
46 Australia, Oseania, Napamaat
Seulonnan keskeiset artikkelit |
86 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Animaatio | Animaatio | Animaatio (latinan sanasta animatio ’elävöittäminen’) on tekniikka, jossa elokuva tai jokin muu liikkuvaa kuvaa sisältävä tallenne toteutetaan käyttämällä esimerkiksi piirroksia, nukkeja tai tietokonegrafiikkaa. Animaatio voidaan valmistaa kuvaamalla peräkkäin piirrettyjä pieniä muutoksia sisältäviä kuvia filmille tai videolle tai vastaavasti tekemällä pieniä muutoksia fyysiseen malliin (esimerkiksi esineeseen, animaationukkeen tai vahaan) ja kuvaamalla muutokset. Kun kuvattu tallenne näytetään normaalinopeudella, peräkkäin nopeasti vaihtuvat kuvat luovat illuusion liikkeestä. Animaatio voidaan toteuttaa myös tietokoneen avulla.
Animaation historia
Esihistoria
Muinaisten luolamaalausten eläimillä saattaa olla monta päätä ja jalkaa, ja jotkut ovat arvelleet, että tällaiset kuvat antoivat lepattavan soihdun valossa tarkoituksellisesti vaikutelman laukkaavasta eläimestä. Joissakin ranskalaisissa ja Pyreneiltä löydetyissä esihistoriallisissa luulevyissä on eri puolilla kuva eläimestä eri asennossa. On ehdotettu, että tällaisia esineitä pyöritettiin narussa ja saatiin vaikutelma liikkeestä. Iranista Shahr-e Sukhtehin kaupungista yli 4 000 vuoden takaa on löydetty savimalja, jonka pinnalle oli maalattu pukki liikeradan eri vaiheissa. Nopeasti pyöritettynä tällainen malja olisi saanut pukin loikkimaan paikallaan.
Animaation synty 1800-luvulla
Euroopassa oli katseltu jo 1600-luvulla pieniä selattavia vihkosia, joiden avulla esitettiin etenkin pornografisia animaatioita. 1800-luvulla viktoriaanisissa salongeissa olivat suosittuja taikalyhtyesitykset, joissa heijastettiin yleisön nähtäville kuultokuvia. Tuolloin oli jo huomattu, että näyttämällä nopeasti peräkkäin kuvia toiminnan eri vaiheista saatiin aikaan vaikutelma liikkeestä. Joseph Plateau keksi vuonna 1832 fenakistoskoopin ja William George Horner vuonna 1834 zoetroopin, joitka hyödynsivät tätä periaatetta. Näissä kummassakin vain yksi tai muutama henkilö kerrallaan pystyi katsomaan elävöitettyä kuvaa. Näitä vekottimia käytettiin tivoleiden ohjelmanumeroina ja torien markkinahuvina.
Ranskalainen Émile Reynaud kehitti vuonna 1876 praksinoskoopin, jossa liikkuvat kuvat pystyttiin vihdoin heijastamaan taikalyhdyn tavoin kankaalle, suuremman yleisön nähtäväksi. Praksinoskoopissa piirrokset oli sijoitettu pyörivälle rummulle, ja ne heijastettiin valkokankaalle peilien avulla. Reynaudin Theatre optiquessa oli mukana myös musiikkia ja tehosteääniä, ja hänen animaatioissaan oli juoni.
Kehitys 1900-luvun alussa
Ensimmäinen kokonaan animaatiolle perustunut elokuva oli ilmeisesti James Stuart Blacktonin 1906 valmistunut Noiduttu hotelli, jossa esineet oli saatu liikkumaan stop motion -tekniikalla. Blackton kuvasi samana vuonna myös ensimmäisenä varsinaisena piirroselokuvana pidetyn Humorous Phases of Funny Faces -filmin.
Pilapiirtäjänä aloittanut Émile Cohl oli yksi ranskalaisen animaation perustajia. Hän aloitti vuonna 1908 tekemällä liitutauluanimaatioita, jotka perustuivat tikku-ukkohahmojen muodonmuutoksiin. Sen jälkeen hän siirtyi Yhdysvaltoihin ja teki siellä animaatiosarjaa Newlyweds, joka sai paljon jäljittelijöitä.
Yhdysvaltalainen Winsor McCay valmisti vaudeville-numeroiden vetonauloiksi animaatioitaan ja teki useita animaatioon liittyneitä keksintöjä, muun muassa avainpiirrosten ajatuksen. Hänen tunnetuin animaationsa on Dinosaurus Gertie (1914).
Argentiinassa Quirino Cristiani teki mahdollisesti maailman ensimmäisen kokoillan animaation El Apóstol (1917) ja ensimmäisen kokoillan äänianimaation Peludópolis (1931). Kumpikin elokuva on jo tuhoutunut.
Vuonna 1919 Pat Sullivan kehitti ilkikurisen kissan nimeltä Felix, jota piirtämään hän otti studiolleen Otto Messmerin. Felix oli ajalleen poikkeuksellisen ilmeikäs hahmo, joka myös tiesi olevansa piirroshahmo piirretyssä maailmassa ja pystyi hyödyntämään sitä kekseliäästi. Sullivan ei kuitenkaan siirtänyt Felixiä väri- ja äänielokuvaksi, mikä lopetti sen suosion.
Newyorkilaiset Max ja Dave Fleischer loivat animaation supertähdet Koko-klovnin (Out of the Inkwell, 1919), Betty Boopin (1930) ja Kippari-Kallen (1929). He valmistivat myös historian toisen kokoillan värianimaation Gulliverin retket (1939). Fleischerit toimivat alalla yli kaksikymmentä vuotta, mutta he eivät suostuneet valmistamaan mitään oheistuotteita ja jäivät Disneyn varjoon.
Disney
Yhdysvaltalainen Walt Disney aloitti animaatiouransa Liisasta Ihmemaassa (1924), kehitti Oswald-jäniksen 1927 ja lopulta läpimurtohahmonsa Mikki Hiiren. Disneyn Höyrylaiva Ville (1928) oli edistynyt äänianimaatio, joka nosti animaation tunnustetuksi teatteriviihteeksi. Disney perusti Disney-yhtiöt ja nousi 1930-luvulla Hollywoodin suurimmaksi itsenäiseksi elokuvatuottajaksi. Disneyn studio teki vuonna 1937 maailman ensimmäisen kokoillan värianimaatioelokuvan Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Sen jälkeen Disney on tuottanut useita klassikon asemaan nousseita kokoillan animaatioita ja niiden lisäksi paljon lyhytanimaatioita ja myös sota-animaatioita. Disney on säilyttänyt asemansa johtavana animaatiotalona vielä nykyaikanakin.
Warner, MGM ja UPA
Yhdysvalloissa lyhyitä piirroselokuvia tekivät 1930-luvulta alkaen myös Warner Bros., Metro-Goldwyn-Mayer ja United Pictures of America.
Warner aloitti animaatiotuotantonsa 1930, ja se keskittyi Merrie Melodies- ja Looney Tunes -lyhytfilmisarjoihin. Warnerin animaatiot olivat Disneyyn verrattuna räväkämpiä, ja 1940-luvulla ne alkoivat ottaa mallinsa screwball-komedioista. Warnerin tunnetuimpia animaatiohahmoja ovat Väiski Vemmelsääri, Repe Sorsa sekä Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä, ja merkittävimpiä tekijöitä Chuck Jones, Friz Freleng ja Tex Avery sekä ääninäyttelijä Mel Blanc. MGM:n animaatio-osaston tunnetuimpia tekijöitä olivat Tex Avery sekä Hanna-Barbera-kaksikko, ja sen tunnetuimpia hahmoja Lurppa, Susi sekä Tom ja Jerry.
Yhdysvalloissa teatterilyhytanimaatioiden tekeminen lopetettiin liian kalliina vuonna 1957. Sen jälkeen piirrosfilmien julkaisu siirtyi televisioon, ja niitä alettiin tehdä paljon aiempaa halvemmalla. Menestyneimpiä piirrossarjoja oli Hanna-Barberan Kiviset ja Soraset, jota alettiin esittää televisiossa 1960.
1990-luvun uudet aikuisten televisiosarjat
1970- ja 1980-luvuilla yhdysvaltalaisen television piirrosohjelmista oli lasten suojelemiseksi karsittu kaikki väkivaltaan viittaavakin, eikä niissä ollut aiempaa pilkallisuuttakaan. Kaapelikanavilla alkoi kuitenkin 1980-luvun lopulla nousta uusi animaattorisukupolvi, joka palautti animaatioon sen alkuaikojen hillittömyyden, tosin näiden uusien sarjojen animaation laatuun ei kiinnitetty paljon huomiota. Näistä uusista, usein poliittisesti epäkorrekteista ja kantaa ottavista, aikuisille suunnatuista sarjoista tunnetuimpia ovat Simpsonit, South Park, Ren ja Stimpy sekä Beavis ja Butt-head.
Eurooppa
Saksalainen mainosanimaatio oli 1920-luvulla rohkean kokeilevaa. Oskar Fischingeristä tuli 1930-luvulla merkittävä animaattori Saksassa, mutta hän joutui poistumaan Yhdysvaltoihin 1936 jouduttuaan natsihallinnon epäsuosioon. Adolf Hitler piti Disneyn piirroselokuvista, ja Joseph Goebbels perusti vuonna 1940 saksalaisen animaatioteollisuuden. Sodan jälkeen DDR:ssä animaatio sai valtion tukea, ja siellä tuotettiin esimerkiksi Nukkumatti-sarjaa (1959–). Länsi-Saksan tunnetuimpia animaatiosarjoja oli Nikke Knatterton (1978).
Britannian tunnetuimpia animaatioelokuvia ovat olleet esimerkiksi Eläinten vallankumous (1954), Keltainen sukellusvene (1968), sekä Aardmanin tuottamat Wallace ja Gromit -vaha-animaatiot (1989–).
Ranskassa Paul Grimault oli 1940-luvulla maan tunnetuimpia animaatioelokuvien tekijöitä. Hänen jälkeensä tärkeimmät ranskankieliset animaatiot valmistettiin Belgiassa, tunnetuimpina Tintin, Asterixin ja Strumffien sarjakuvista mukaillut tarinat.
Neuvostoliitossa kehitettiin omaperäinen, pehmeä tapa kuvata liikettä, josta tuli maan animaation tunnusmerkki. Alkuvuosikymmeninä animaation tehtävä oli tuottaa materiaalia kommunismin rakentamiseksi. Myöhemmin maassa alettiin käyttää paljon rotoskooppausta. Piirrosmainen animaatio alkoi nousta maassa 1960-luvulla. Yksi maan arvostetuimmista animaationtekijöistä oli Juri Norstein 1960-luvun lopulta alkaen.
Tšekkoslovakian tunnetuimpia ja kansainvälisesti arvostetuimpia animaattoreita oli nukkeanimaattori Jiří Trnka (1912–1969). Lastenanimaatioista tunnetuimpia on Zdeněk Milerin Myyrä (1956–).
Suomi
Animaatiota on Suomessa tehty melko pienimuotoisesti, ja tekijöitä on aina ollut vähän. Animaattoreiden suurin työllistäjä on ollut televisio ja varsinkin lastenohjelma Pikku Kakkonen, jossa on esitetty muun muassa Camilla Mickwitzin ja Heikki Partasen lyhyitä pala-animaatioita.
Animaation pioneeri Suomessa oli Ola Fogelberg, Pekka Puupään luoja. Fogelberg teki 1920-luvulla viisiminuuttisen Puupää-piirrosfilmin, joka ei kuitenkaan tiettävästi ole säilynyt jälkipolville. Vuonna 1953 ilmestyneen elokuvan Lentävä kalakukko alkutekstit esitettiin animaationa, jossa kalan päällä ja pyrstöllä varustettu pahvijuna liikkui eteenpäin, esiintyjien nimet vuorollaan vaunuissa.
Animaation kukoistuskausi Suomessa oli 1970-luku, jolloin pala-animaatio tuli suosituimmaksi animaatiotekniikaksi. Riitta Nelimarkka teki 1970-luvulla yhdessä Jaakko Seeckin kanssa useita pitempiä animaatioelokuvia, kuten 1979 valmistuneen Seitsemän veljestä. Heikki Prepula on tehnyt pala-animaatiota 1960-luvun lopulta lähtien, muun muassa Kössi Kenguru.
Selluloidianimaatiota Suomessa on tehnyt trikkikuvaajana tunnettu Jan-Eric Nyström. Hänen tunnetuin animaatioelokuvansa on 1974 valmistunut Kidnapping. Tietokoneanimaation edelläkävijä Suomessa oli Tööt-Filmi Oy, jonka tuottamista animaatioelokuvista tunnetuin on 1982 valmistunut Mennyt Manner. Suomalaisista nukkeanimaation tekijöistä tunnetuin on Katariina Lillqvist, jonka animaatio Tyttö ja sotamies (1996) palkittiin Tampereen lyhytelokuvajuhlilla. Lumifilm Oy on tuottanut nukkeanimaatiosarjat Turilas ja Jäärä (2001) sekä Urpo ja Turpo (1996–1997).
Suomalainen animaatio on 1990-luvulta lähtien kokenut uuden nousun, mikä johtuu sekä alan opetustarjonnan kasvusta että erilaisten tietokoneavusteisten animointiohjelmien kehityksestä. Vuonna 2001 aloitti tietokoneanimoitu Itse valtiaat -satiirisarja, ja sarjan tekijöiltä valmistui vuonna 2006 ensimmäinen kokopitkä tietokoneanimaatioelokuva Keisarin salaisuus. Vuonna 2007 valmistunut Röllin sydän on osittain suomalaisten tekemä kokoillan piirretty. Vuonna 2008 ilmestyi suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalaisena yhteistyönä valmistunut elokuva Niko – Lentäjän poika, josta tuli myös kaikkien aikojen laajimmalle levitetty suomalainen elokuva, sillä sen markkinointioikeudet on myyty jo yli sataan maahan.
Japani
Toisen maailmansodan jälkeen japanilainen animaatio, anime, alkoi kehittyä voimakkaasti. Osamu Tezuka antoi töillään animelle suuntaviivat. Japanista on tullut animaation suurvalta, ja siellä tuotetaankin animaatiota enemmän kuin missään muualla. Maailmanlaajuisesti tunnettuja anime-elokuvia ovat esimerkiksi Akira, Ghost in the Shell – aaveääni ja Henkien kätkemä.
Tietokoneanimaatio
Tietokoneanimaatio sai alkunsa vuonna 1967, kun yhdysvaltalaiset Charles Csuri ja James Shaffer julkaisivat kymmenminuuttisen Hummingbird-animaationsa. Sen jälkeen lyhytanimaatioita alettiin tehdä muissakin maissa. Vuonna 1982 Disney julkaisi tietokonegrafiikkaa käyttävän tieteiselokuvan Tron, jota oli valmistettu seitsemän vuoden ajan. Pixar-animaatiostudio julkaisi ensimmäisen kokonaan tietokoneella tehdyn kokoillan animaatioelokuvan Toy Story – leluelämää vuonna 1995.
Käyttö näytelmäelokuvissa
Animaatiota ja näytelmäelokuvaa on usein yhdistetty. King Kongin (1933) apinajaksot oli toteutettu animaatiolla. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (1988) -elokuvassa klassiset animaatiosankarit liikkuvat elävinä ihmisten joukossa. Yksi esitysmuoto ovat pitkien näytelmäelokuvien alkuteksti-animaatiot. Usein animaatioissa näytetään päähenkilöiden karikatyyrihahmoja tai muuta aiheeseen etäisesti liittyvää alkutekstien yhteydessä. Esimerkiksi Kaupunkicowboyt käytti tätä. Animaatio voi olla myös aiheeseen varsinaisesti liittymätön, kuten Vaaleanpunainen pantteri -sarjassa, jonka spin-offina syntyi piirrossarja kissahahmon ympärille.
Animaatiotekniikoita
Animaatiotekniikoita on monenlaisia ja niitä voi myös yhdistellä.
Piirrosanimaatio on kuva kuvalta piirrettyä animaatiota, joka yleensä liitetään taustamaalaukseen. Nykyisin piirrosanimaatio tehdään usein tietokoneella, jolloin puhtaaksipiirretyt kuvat skannataan kuvankäsittelyohjelmaan, jossa ne väritetään ja koostetaan kuvasarjaksi. Ennen tietokoneita piirrosanimaatiot tehtiin selluloidikalvoille, joiden yhdelle puolelle piirrettiin ääriviivat ja toiselle puolelle maalattiin väripinnat. Piirrosanimaattori piirtää ensin pääkuvat eli liikkeen kannalta olennaiset piirrokset, minkä jälkeen niiden väliin piirretään välikuvat. Piirretyissä animaatioissa samoja kuvasarjoja eli syklejä käytetään melko usein, sillä se säästää aikaa.
Stop motion -animaatio on mikä tahansa animaatio, joka kuvataan ruutu ruudulta.
Nukkeanimaatiossa ja vaha-animaatiossa rakennetaan nuket tai vahahahmot, jotka sitten kuvataan pienoismallinomaisissa lavasteissa.
Pala-animaatiossa hahmot muodostetaan paperista tai sen kaltaisesta materiaalista irti leikatuista paloista, joita liikutellaan kuvauspöydällä ja kuvataan ylhäältäpäin monitasokameralla. Pala-animaatio on suhteellisen nopeaa ja halpaa tehdä.
Esineanimaatiossa liikutellaan esineitä ja kuvataan niitä ruutu ruudulta. Piksillaatioanimaatio kuvataan ihmisnäyttelijöillä, joita käytetään samaan tapaan kuin nukkeanimaatiossa.
3D-animaatiossa käytetään 3D-tietokoneohjelmistoa, jossa mallinnetuilla hahmoilla animaatio toteutetaan. Tietokone laskee animaation liikesarjat, valaistuksen, kameran liikkeet ja tekstuurit.
Animaation ilmaisu
Hahmojen luominen eli karakterisointi määrittelee kaiken hahmolle tunnusomaisen, kuten miltä animaation hahmo näyttää, miten hän liikkuu ja ääntelee, ja myös sen, kuka hän on. Animaatiohahmot ovat usein monin tavoin liioiteltuja mutta samalla visuaalisesti pelkistettyjä. Myös hahmojen liikkeet ovat usein vakiintuneella tavalla liioiteltuja. Ennakoiminen on varsinaista liikettä edeltävä vastaliike, esimerkiksi kun hahmo venyy taaksepäin ennen juoksuun ampaisemista. Todellisessa maailmassakin tapahtuvat venyminen, litistyminen, kiihtyminen ja hidastuminen sekä primäärinen ja sekundäärinen liike (voimakkaan liikkeen aiheuttaessa pienempiä liikkeitä) täytyy animaatiossa esittää huolellisesti. Tauot ja rytmitys ovat myös tärkeitä, sillä ilman niitä animaatiosta tulee levoton. Animaatioelokuvan maailmaan voi myös luoda täysin uusia olosuhteita, kuten elastisia esineitä ja seiniä, joiden läpi voi juosta.
Animaatioelokuvan äänet tehdään yleensä valmiiksi ennen varsinaista animointia. Animaatioelokuvan ilmaisussa musiikilla on usein tärkeä osa. Ääntä ja musiikkia voi käyttää paitsi luonnollisena taustana, myös tulevien tapahtumien ennakoimiseen. Liikkeiden ajoituksen laskeminen on erityisesti animaatiossa olennaista. Täysanimaatiossa hahmot liikkuvat enintään 12 kuvan sekuntivauhdilla, jolloin jokaista liikettä kuvataan kahdesti, sillä elokuva pyörii 24 kuvaa sekunnissa. Vähemmällä kuvamäärällä liike muuttuu nykiväksi.
Animaatiostudioita
Aardman Animation
Cartoon Network Studios
DreamWorks SKG
Filmation
Film Roman
Hanna-Barbera
Nickelodeon Animation Studios
Pixar
Studio Ghibli
Se-Ma-For
Sojuzmultfilm
Walt Disney Television Animation
Warner Bros. Animation
Animointi-ohjelmia
Pivot Stickfigure Animator
EasyToon
FrozenMATOR (luonut Frozensolid/Frozenball)
Scratch
Anime studio
Adobe Animate
Flipaclip
Blender (ohjelma)
Firealpaca
Katso myös
Luettelo animaatioelokuvista
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Animaation, television ja videotaiteen teemanumero, Filmihullu 6/2001.
Aiheesta muualla
Animaatioklinikka - Suomessa animaatioalalla työskenteleville sekä alasta kiinnostuneille tarkoitettu yhdistys.
Finnaanimation - Suomalaisten animaatiotuottajien verkosto.
Matkalla Muumilaaksoon Dokumentti animaatiosarjan tuotannosta. (areena.yle.fi)
Seulonnan keskeiset artikkelit |
87 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Aikakone%20%28yhtye%29 | Aikakone (yhtye) | Aikakone on suomalainen, nelihenkinen popyhtye, joka oli 1990-luvulla yksi Suomen popmusiikin näkyvimpiä ilmiöitä. Yhtye toimi nimellä Aikakone vuosina 1995–1998 ja kolmen vuoden tauon jälkeen vuodet 2001–2003 nimellä Aika. Vuonna 2003 yhtye vaihtoi nimensä takaisin Aikakoneeksi ja jäi tauolle viimeisen kiertuekeikkansa jälkeen. Paluun Aikakone teki vuonna 2008 uuden helmikuussa 2008 ilmestyneen kokoelmalevyn Greatest Hits myötä.
Historia
Aikakone julkaisi debyyttialbuminsa Tähtikaaren taa vuonna 1995. Se myi triplaplatinaa ja sisälsi läpimurtokappaleet ”Alla vaahterapuun”, ”Odota”, ”Taas saan lentää”, nimikkokappaleen ”Tähtikaaren taa” ja ”Matkustanut oon”, jotka kaikki saivat runsaasti radiosoittoaikaa. Samana vuonna duettona Samuli Edelmannin kanssa Sanin esittämä kappale ”Tuhat yötä” nousi hitiksi.
Aikakoneen seuraava levy, Toiseen maailmaan, ilmestyi vuonna 1996. Siltä hiteiksi nousivat ”Nti Groove”, ”Opettelen salaa” ja ”Keltainen”. Tuolloin Aikakone osallistui Eurovision laulukilpailujen karsintoihin ensimmäistä kertaa kappaleellaan ”Ihan hiljaa”, joka on levyn 12. raita. Sijoitus karsinnoissa oli kuudes.
Vuotta myöhemmin 1998 ilmestyi uusi pitkäsoitto, Maa. Maa-albumin ensimmäinen hittisingle oli Veran tulkitsemana ”Tulisitko”. Sitä seurasivat ”Magiaa/Perhosten yö” ja Veran kirjoittama joulun ajalle tarkoitettu ”Hiljaisuus”. Niiden lisäksi julkaistiin EP. Se sisälsi neljä kappaletta: ”Rakkauden lähetti”, joka tehtiin Suomalaisen työn liitolle, ”Anna mun bailaa (’99 remix)”, ”Aikapyörä” ja ”Seis”. Single myi tuplaplatinaa. Sen jälkeen yhtye jäi pitemmälle tauolle.
Uudistuminen vuonna 2001
Yhtye teki paluun vuonna 2001 esiintyen uudella nimellä Aika. Esiintymiskieli oli vaihdettu englantiin, syystä että se oli ollut yhtyeen jäsenten pitkäaikainen haave. Ensimmäisestä kappaleesta ”Little by Little” tuli pitkäsoiton Hear Me Now avausraita, mutta siitä tuli vähemmän tunnettu single. Seuraava suosittu single oli albumin nimikappale ”Hear Me Now”, josta tuli myös suosittu kesäbiisi. Kyseinen kappale oli myös syksyllä ilmestyneen Young Love -nuorisoelokuvan tunnusmusiikki. Samassa elokuvassa olivat elokuvamusiikkina myös Ajan kappaleet ”Glittering Lights” ja ”Rock Me Baby”. Hear Me Now -albumi myi kultaa.
Aika-yhtye päätti osallistui toistamiseen Euroviisuihin vuonna 2002 kappaleella ”Stay” ja sijoittui toiseksi Suomen karsinnassa. Kappale ei kuitenkaan saanut toivottua radiosoittoaikaa. Hear Me Now -albumilta julkaistiin kuitenkin vielä yksi single, ”Glittering Lights”.
Lopettaminen vuonna 2003
Vuonna 2003 Aika ilmoitti jäävänsä tauolle ja lopettavan toimintansa. Jäähyväiskiertueen jälkeen kaikki siirtyivät omille urilleen: Sani soolouralle, Alex elämäntapavalmentajaksi ja elokuvamusiikkisäveltäjäksi, Maki tekemään sävellyksiä muille artisteille ja Vera kirjoittamaan.
Yhtye julkaisi vielä jäähyväissinglen ”Uudet tuulet” sekä hittikokoelmalevyn saman vuoden toukokuun loppuun. Levyllä on mukana kaikki Aikakoneen suurimman suosion saaneet kappaleet. 23. toukokuuta 2003 jäi yhtyeen viimeiseksi esiintymiseksi klubilla, joka oli Helsingin Kaivohuoneella ja samalla myös toistaiseksi viimeiseksi päiväksi, jolloin yhtyeen jäsenet esiintyivät nimellä Aikakone. Lähes vuosikymmenenmittaisen uransa aikana yhtye myi yhteensä noin 400 000 levyä, teki 2 500 keikkaa ja edustaa hittimäärällään 1990-luvun suomalaisen popmusiikin kärkeä.
Paluu vuonna 2008
Aikakone teki paluun vuonna 2008, jolloin helmikuun lopulla julkaistiin kokoelmalevy. Kahdelle CD:lle mitoitettu kokoelmalevy sisältää Aikakoneen suosituimmat hitit sekä myös joitain yhtyeen tutuimmista hiteistä remiksattuja versioita. Lisäksi levyllä on kolme kokonaan uutta kappaletta, ”Vuoristorata”, ”Nostan sut” ja ”Karnevaali”. Yhtye valitsi yhdeksi esiintymisekseen Suomen euroviisukarsinnat toimien siellä väliaikaesiintyjänä.
Vuoden 2009 kiertueella oli Veran äitiysloman aikana tuuraamassa Susanna Laine.
Vuonna 2010 Aikakoneelta ilmestyi jälleen uusi single. SIG-yhtyeen hitistä ”Vuosisadan rakkaustarina” tehty cover-versio oli myös mainosmusiikkina R-kioskille televisiomainoksessa. Singleä seurasi samanniminen albumi, jolla on 11 uutta kappaletta.
Aikakone julkaisi toukokuussa 2012 singlen ”Historiaan” ja osallistui saman vuoden Syksyn sävel -kilpailuun kappaleella ”Nirvana”. Yhtye oli mukana kappaleilla vielä täydessä kokoonpanossaan ja alkuperäisjäsenistönä.
Heinäkuussa 2013 julkisuudessa liikkui tieto, että Vera oli lähtenyt yhtyeestä. Hänen tilalleen yhtyeeseen tuli myöhemmin samana vuonna Jasmin ”Jazu” Hertzberg.
Toukokuussa 2015 Aikakone julkaisi uuden singlen ”Liian vanha”. Kappale on osa Reumaliiton Liikkeestä hyvinvointia -kampanjaa. Kappale oli ensimmäinen single 23. lokakuuta 2015 julkaistulta 2.0-albumilta.
Vuodesta 2020 eteenpäin Jenna jatkaa Aikakoneen riveissä nykyään satunnaisesti vierailevana laulajana keskittyäkseen soolouran luomiseen Jenna Veen-taiteilijanimellä.
Jäsenet
Sani (Saija Aartela) (1994–)
Vera (Heidi Puurula) (1994–2013)
Alex (Alex Ojasti) (1993–)
Maki (Marko Kolehmainen) (1993–)
Jazu (Jasmin Hertzberg) (2013–2016)
Jenna (Jenna Välikangas) (2016-2020)
Sessiojäsenet
Sune (Susanna Laine) (2009-2010)
Julkaisut
Pophitit 1995-2003 (2003)
Greatest Hits (2008)
Menestys
Aikakone on saanut kaksi kertaa Emma-palkinnon, vuosina 1995 (vuoden tulokas) ja 1996 (vuoden yhtye).
Suosikki-lehden vuoden 1995 vuosiäänestyksessä Aikakone valittiin sekä parhaaksi tulokkaaksi että parhaaksi yhtyeeksi.
Radiomafian radiokanavan vuosiäänestyksessä 1995 Aikakone valittiin parhaaksi yhtyeeksi, Samuli Edelmannin ja Sanin Tuhat yötä taas parhaaksi biisiksi.
Jyrki Dance Music Awardissa Aikakone valittiin vuoden 1995 kotimaiseksi Tv-artistiksi, Odota taas vuoden diskobiisiksi.
Dean Martin Boozing Society nimesi Aikakoneen vuoden 1996 bändiksi.
Aikakoneen Kristallipallo-verkkosivusto kruunattiin komeimmaksi Radio Cityn Vuoden kotisivu 1996 -mittelössä.
Huhtikuussa 1997 Aikakone valittiin Finnish Dance Music Awardsissa vuoden tanssiaktiksi, lisäksi bändi sai palkinnon sekä parhaasta tanssivideosta että parhaasta tanssimiksauksesta.
Tähtikaaren taa on myynyt triplaplatinaa, Toiseen maailmaan taas tuplaplatinaa, ja Maakin rikkoi aikoinaan platinarajan.
Kun Anna mun bailaa -sinkku ilmestyi keväällä 1999, Aikakone sai samalla ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä julkaisuunsa Suomalaisen Työn Liiton myöntämän Avainlippu-merkin.
Lähteet
Aiheesta muualla
Aikakoneen viralliset Facebook-sivut
Aikakoneen fanisivut
Suomalaiset popyhtyeet
Suomalaiset eurodanceartistit ja -yhtyeet
1990-luvun yhtyeet ja sooloartistit
Emma-palkinnon saajat |
88 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Akustiikka | Akustiikka | Akustiikka eli äänioppi ( ’kuulla’) on tieteenala, joka tutkii ääntä. Akustiikka on monitieteinen ala: Äänen syntymekanismien ja etenemisen tutkimus kaasussa, nesteessä tai kiinteässä väliaineessa liittyy läheisesti fysiikkaan, erityisesti mekaniikkaan, kun taas äänen havaitsemisen ja kuulon tutkimus eli psykoakustiikka on lähellä psykologiaa ja lääketiedettä.
Toisaalta akustiikalla tarkoitetaan arkikielessä äänen kuuluvuuden laatua tilassa. Konserttisalissa on ”hyvä akustiikka”, jos musiikki kuulostaa siellä miellyttävältä. Puhumisen kannalta huoneen akustiikka on huono, jos puheesta ei saa siellä selvää, esimerkiksi koska huoneen jälkikaiunta-aika on liian pitkä.
Akustiikka liittyy läheisesti hyvin moniin aloihin, kuten musiikkiin, arkkitehtuuriin ja meritieteeseen. Akustiikan sovelluksia kutsutaan äänitekniikaksi, jonka pohjana on nykyisin yleensä elektroniikkaa ja signaalinkäsittelyä. Audiotekniikassa äänen taajuus on rajattu ihmiskorvalle kuultaviin ääniin eli taajuusalueelle 20 Hz – 20 kHz. Meluntorjunta on akustiikan osa-alue, joka pyrkii vaimentamaan ei-toivottua ääntä ja vähentämään sen aiheuttamia haittoja. Melua syntyy liikenteessä, työpaikoilla ja rakennuksissa, joten meluntorjunnalla on yhteyksiä konetekniikkaan ja rakennustekniikkaan.
Akustiikan alalla toimivaa henkilöä kutsutaan akustikoksi. Akustikko on äänitekniikan asiantuntija, joka toimii usein konsulttitehtävissä tai tutkimuksen ja tuotekehityksen parissa. Suomessa akustikkoja työskentelee konsulttiyrityksissä, tieto- ja viestintätekniikan alalla, ministeriöissä, raskaassa teollisuudessa ja yliopistoissa sekä ammattikorkeakouluissa.
Akustiikan osa-alueet
Akustiikka voidaan jakaa 13 osa-alueeseen Lindsayn pyörän mukaan. Musiikkiakustiikan keskeisiä kohteita ovat soittimien mekaniikka, musiikin kuuleminen ja ymmärtäminen sekä soitetun musiikin analyysi ja synteesi. Sähköakustiikan alaa ovat äänen tallentaminen, muokkaaminen ja toisto käyttäen elektroniikkaa, kuten mikrofoneja, kaiuttimia ja mikroprosessoreita. Puheakustiikka keskittyy puhutun kielen tuottamisen, tallentamisen, etenemisen ja havaitsemisen tutkimiseen. Akustinen signaalinkäsittely muokkaa ääniä laskennallisesti esimerkiksi spektrianalyysiä, äänentoistoa tai aktiivista kuulonsuojausta varten.
Akustiikkasuunnittelu kuvaa eri osa-alueisiin liittyvää suunnittelutyötä. Meluntorjunta keskittyy melulähteiden ja melun etenemisen vaimentamiseen esimerkiksi äänenvaimentimilla ja rakenteilla, kuten meluvalleilla. Rakennusakustiikka tarkastelee äänen kulkeutumista ja vaimentumista rakennuksen tiloissa ja tilojen välillä ilman ja rakenteiden välityksellä.
Rakenteellinen tärinä ja värähtelyakustiikka tutkivat mekaanisten järjestelmien tärinää ja niiden vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa. Fysikaalinen akustiikka tutkii äänen etenemistä kaasuissa, nesteissä ja kiinteissä väliaineissa. Psykologiseen ja fysiologiseen akustiikkaan kuuluvat kuulon ja äänen havaitsemisen tutkimus eli psykoakustiikka sekä äänen fysiologiset vaikutuksia, kuten kuulovauriot ja melun aiheuttama stressi.
Akustinen merentutkimus käyttää akustisia menetelmiä meren fysikaalisen, biologisen, geologisen ja kemiallisen koostumuksen mittaamiseen, kuten meren suolapitoisuus, kalojen liikkeet ja meriarkeologia. Ultraäänitekniikka soveltaa ihmisen kuuloaluetta taajuudeltaan korkeampia ääniä esimerkiksi lääketieteelliseen kuvantamiseen ja sukellusveneiden kaikuluotaukseen veden alla. Bioakustiikan alaa ovat eläinten kuulo ja ääntely.
Akustiikan koulutus Suomessa
Akustikolla voi olla peruskoulutus eri aloilta, joita ovat ainakin akustiikka, arkkitehtuuri, fysiikka, rakennustekniikka, konetekniikka, sähkötekniikka ja tietotekniikka. Useimmilla akustikoilla on diplomi-insinöörin tai maisterin tutkinto. Joillain akustiikan asiantuntijoilla on filosofian tohtorin tai tekniikan tohtorin tutkinto.
Aalto-yliopistossa voi opiskella diplomi-insinööriksi akustiikan ja audiotekniikan pääaineesta, joka kuuluu englanninkieliseen CCIS-maisteriohjelmaan. Pääsyvaatimuksena on kandidaatin tutkinto soveltuvalta alalta. Koulutus on kaksivuotinen ja sen järjestävät yhteistyössä Aalto-yliopiston sähkötekniikan korkeakoulu ja perustieteiden korkeakoulu.
Aalto-yliopistossa voi myös opiskella tekniikan tohtoriksi akustiikan alalta. Tällöin jatko-opintojen tutkimusala on akustiikka ja äänenkäsittelytekniikka, ja opetuksen järjestää Aalto-yliopiston sähkötekniikan korkeakoulu. Pääsyvaatimuksia ovat mm. maisterin tutkinto soveltuvalta alalta ja riittävä opintomenestys. Tekniikan tohtorin opintojen nimelliskesto on neljä vuotta.
Katso myös
Akustinen Seura ry
Akustiikan suureita ja yksiköitä
Akustiikkalevy
Kuuloaisti
Lentomelu
Peittoilmiö
Äänentoisto
Ääneneristys
Äänenväri
Lähteet
Karjalainen, Matti: Hieman akustiikkaa . Suomenkielinen opetusmoniste. Espoo: TKK, Akustiikan ja äänenkäsittelytekniikan laboratorio, 2000.
Viitteet
Kirjallisuutta
Pulkki, Ville: Kommunikaatioakustiikan perusteet. Suomenkielinen opetusmoniste. Espoo: Aalto-yliopisto, Signaalinkäsittelyn ja Akustiikan laitos, 2016.
Pulkki, Ville & Karjalainen, Matti: Lyhyt johdatus kommunikaatioakustiikkaan. Suomenkielinen opetusmoniste. Espoo: TKK, Akustiikan ja äänenkäsittelytekniikan laboratorio, 2015.
Stanley Smith Stevens: A scale for the measurement of the psychological magnitude: loudness. In: APA Journals (Hrsg.): Psychological Review, Volume 43, Issue 5, pp. 405–416, 1936. ]
Zwicker, Eberhard: Subdivision of the audible frequency range into critical bands, The Journal of the Acoustical Society of America, Volume 33, Issue 2, pp. 248−248, 1961.
Aiheesta muualla
(englanniksi)
Seulonnan keskeiset artikkelit |
89 | https://fi.wikipedia.org/wiki/ARPANET | ARPANET | ARPANET (Advanced Research Projects Agency Network) oli Yhdysvaltalainen pakettikytkentäinen tietokoneverkko, josta kehittyi Internet. Verkko siirtyi käyttämään TCP/IP-protokollapinoa 1. tammikuuta 1983. ARPA:n johtajan Charles Herzfeldin mukaan verkko perustettiin, koska tehokkaat tietokoneet ja niitä käyttävät tutkijat olivat maantieteellisesti etäällä toisistaan.
ARPANETin projektijohdossa toiminut Lawrence Roberts esitti lokakuussa 1967 paperin nimeltä Multiple Computer Networks and Intercomputer Communication, joka tiivisti suunnitelman ARPANETin rakentamiseen.
Verkkoa varten käytettiin Interface Message Processor (IMP) minitietokoneita verkkoliikenteeseen, joka salli verkkoon liitettävien suurtietokoneiden toiminnan verkosta riippumatta. IMP:n korvasivat myöhemmin reitittimet. Ensimmäisen verkkoa kuvaavan RFC-dokumentin () kirjoitti Steve Crocker 7. huhtikuuta 1969 otsikolla Host Software. Network Control Protocol (NCP) oli ARPANETissä ensimmäinen standardi tietoliikenneprotokolla, joka otettiin käyttöön joulukuussa 1970.
Neljä ensimmäistä tietokonetta verkossa olivat:
UCLA:n SDS Sigma 7
Stanford Research Instituten (SRI) SDS 940, jossa oli oN-Line System (NLS)
UCSB:n IBM 360/75
Utahin yliopiston PDP-10
Ensimmäinen viesti Arpanetissä lähetettiin 29. lokakuuta 1969. UCLA:n opiskelija Charley Kline lähetti viestin UCLA:n tietokoneelta SRI:n tietokoneelle tarkoituksena kirjautua sisään. Tavoitteena oli lähettää viesti log, jolloin SRI:n tietokone lisäisi in täydentääkseen sanan login. Kirjainten L ja O jälkeen Stanfordin kone kuitenkin kaatui. Toisella yrityksellä koko sana kulki Sigma 7:ltä 940:lle.
ARPANET vaikutti myös Ranskalaisen CYCLADES-verkon kehitykseen. Sekä CYCLADES että NPL-verkko vaikuttivat ARPANETin kehitykseen. Eri verkot käyttivät erilaisia yhteensopimattomia protokollia, joka johti TCP- ja IP-protokollien kehitykseen. Yhdistelmästä käytetään nykyään nimitystä TCP/IP. Protokollien kehitystä on dokumentoitu SRI:n oN-Line System -järjestelmässä. ARPANETin siirtyminen NCP-protokollasta TCP/IP-pinoon on kuvattu dokumentissa NCP/TCP Transition Plan (, 1981).
Tiedot verkossa olevista koneista olivat alkuun jokaisella koneella olevassa tiedostossa, joka korvattiin ensin keskitetyllä tiedolla ja myöhemmin DNS-nimipalvelujärjestelmällä verkon kasvaessa.
Vuonna 1983 ARPANET jakaantui kahteen eri verkkoon: MILNET ja ARPANET. ARPANET jäi tutkimus- ja siviilikäyttöön ja levisi yliopistojen ja tutkimuslaitosten välisestä verkostosta huimaa vauhtia nopeasti halventuvan teknologian takia. Siihen liittyi pian runsaasti ulkomaisia solmuja, etenkin Länsi-Euroopasta: University College London (Englanti) ja NORSAR (Norja). Vuonna 1988 EUnetiin lisättiin reitittimet, joilla verkko liittyi ARPANETiin.
ARPANET suljettiin vuonna 1990, ja Internet korvasi sen.
Vuonna 1971 Yhdysvaltain asevoimien tutkimusrahoitusorganisaatio ARPA nimettiin DARPA:ksi (Defense Advanced Research Projects Agency). Tämän takia verkkoa kutsuttiin joskus nimellä DARPANET.
Lähteet
Aiheesta muualla
Internet Society -järjestön historiasivut
ARPANET
The Computer History Museum – Kuvia ARPANET-verkon arkkitehtuurista eri aikakausilta
Karttoja verkosta
Brief History of the Internet
Internetin historia
Tietokoneverkko
Seulonnan keskeiset artikkelit |
90 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Airbus%20A340 | Airbus A340 | Airbus A340 on eurooppalaisen Airbusin valmistama nelimoottorinen laajarunkokone. Konetyyppi on suunniteltu pitkille reiteille, joilla kulkee paljon matkustajia.
Koneen suunnittelu aloitettiin 1980-luvun puolessa välissä ja siinä hyödynnettiin Airbus A320 -konetta varten kehitettyjä osia sekä tekniikoita kuten fly-by-wire -ohjausjärjestelmää ja komposiittirakenteita. A330- ja A340-koneissa on pienempien A320-perheen koneiden kanssa yhtenevät ohjaamot, jolloin lentäjien koulutus siirryttäessä konetyypistä toiseen lyhenee viikoista muutamiin päiviin. Lisäksi koneiden rungon halkaisija on sama kuin vanhemmissa Airbus A300- ja A310-koneissa, joten eri Airbus-laajarunkokoneita operoivat lentoyhtiöt voivat käyttää olemassa olevia matkustamotarvikkeita ja -sisustuksia.
A340:ssa on A330:n sama runko, laskutelineet (A340 4 kpl, A330 3 kpl), ohjaamo sekä siiven ulkomuoto. Airbus A330 on kaksi- ja A340 nelimoottorinen kone. Erilaisten moottoriratkaisujen lisäksi konetyyppien siivissä on rakenteellisia eroja moottorien sovittamiseksi. A330 on kahden moottorinsa ansiosta halvempi operoida kuin A340, jolla puolestaan on pidempi toimintamatka.
Koneversiot
A340-200 on 261-paikkainen kone, jonka toimintamatka on 14 800 km. Koneessa on CFM-56-moottorit ja se lensi ensilentonsa 1. huhtikuuta 1992. Tyypin valmistus on sittemmin lopetettu.
A340-300 on ensimmäinen version A340-koneesta. Siihen mahtuu 295 matkustajaa ja sen toimintamatka on 13 700 km. Moottorit ovat samat kuin A340-200-koneessa ja lensi ensilentonsa 25. lokakuuta 1991
A340-500-koneella oli suurempi toimintamatka kuin millään muulla liikennekonetyypillä, 16 020 km, ennen Boeing 777-200LR ensilentoa huhtikuussa 2006. Koneeseen mahtuu 313 matkustajaa ja se on varustettu Rolls-Royce Trent 500 -moottoreilla. Konetyyppi on mahdollistanut suorat lennot Tyynen valtameren yli kaukoidästä Yhdysvaltoihin. Kone lensi ensimmäisen kerran 11. helmikuuta 2002
A340-600 on pisin Airbus A340 -sarjan koneista. Se kuljettaa 372 matkustajaa ja sen toimintamatka on 13 900 km. Kone lensi ensilentonsa 23. huhtikuuta 2001. Konetta voidaan kapasiteettinsa puolesta pitää ensimmäisenä varteenotettavana kilpailijana Boeing 747 -koneelle.
A340-500 ja -600 -koneissa on aikaisempia malleja suurempi siipi sekä uudelleen suunniteltu siiven kiinnitys runkoon. Ratkaisuilla saatiin kasvatettua koneiden siipipinta-alaa sekä polttoainekapasiteettia sekä suurinta sallittua lentoonlähtöpainoa. Lisäksi keskimmäiseen päälaskutelineeseen lisättiin yksi rengaspari kantamaan kasvanutta massaa.
Tekniset tiedot
Katso myös
Airbus A320
Airbus A330
Lähteet
Aiheesta muualla
Kuvia
www.airliners.net Air Tahiti Nuin Airbus A340-300:n matkustamo
www.airliners.net Lufthansan Airbus A340-300:n matkustamo
www.airliners.net Lufthansan Airbus A340-600:n portaat alakertaan
www.airliners.net Iberian Airbus A340-600:n ohjaamo
www.airliners.net Finnairin A340-300:n matkustamo
1990-luvun matkustajalentokoneet
Airbusin ilma-alukset
Seulonnan keskeiset artikkelit |
91 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Ahvenanmaan%20maakunta | Ahvenanmaan maakunta | Ahvenanmaa () on Itämerellä sijaitseva saariryhmä sekä Suomen historiallinen ja nykyinen maakunta, jolla on maakunnista ainoana oma itsehallinto. Ahvenanmaan muodollinen virkakieli on ruotsi, mutta sekä Suomen perustuslain että Ahvenanmaan itsehallintolain nojalla suomenkielisellä on täysin vastaavanlainen oikeus käyttää omassa asiassaan Ahvenanmaan viranomaisessa suomen kieltä kuin ruotsinkielisellä on oikeus käyttää omaa kieltään Manner-Suomen alueella. Väestöstä 88 prosenttia puhuu äidinkielenään ruotsia ja noin 5 prosenttia on suomenkielisiä. Muunkielisiä asukkaita on yhteensä noin seitsemän prosenttia. Ahvenanmaa on sekä väkiluvultaan ( henkeä ) että maapinta-alaltaan Suomen pienin maakunta mutta on kuitenkin väestötiheydeltään (19 as./km²) maakuntien mediaanissa.
Maakunta sai eduskunnan päätöksellä laajan itsehallinnon jo vuonna 1920, ja Kansainliitto päätti 1921 alueen kuuluvan Suomelle. Ahvenanmaalla on 16 kuntaa, mutta sen ainoa kaupunki on maakunnan hallintokeskus Maarianhamina. Elinkeinorakenne on painottunut palveluihin. Tärkein elinkeino on merenkulku, joka synnyttää lähes 30 prosenttia alueen bruttokansantuotteesta. Ahvenanmaa saa myös poikkeuksellisen suuria tulonsiirtoja muualta Suomesta: valtion nettomenot yhtä ahvenanmaalaista kohden ovat noin 4 500 euroa vuodessa. Ahvenanmaan elintaso onkin Suomen korkein.
Ahvenanmaan tuhansista saarista 60 on asuttuja. Jääkausi on hionut saarten punaisen graniitin monin paikoin silokallioiksi. Kasvillisuus on rehevää ja runsaslajista. Sekä kasvillisuus että eläimistö poikkeavat Manner-Suomen lajistosta, ja maakunnalla on omia rauhoitusmääräyksiä.
Nimen etymologia
Ruotsin sana å tarkoittaa yksinään pientä jokea, mutta Ahvenanmaan ruotsinkielisen nimen Åland alkuosan arvellaan olevan muuta alkuperää, sillä Ahvenanmaalla ei juuri ole jokia. Lars Huldénin esittämän teorian mukaan Åland-nimen alkuosa on muunnos muinaispohjoismaisesta sanasta ”ahva”, joka on sama sana kuin latinan aqua (vesi). Toisaalta hän pitää mahdollisena sitäkin, että lähtökohtana voisi olla suomalainen sana ahvena (’ahven’), josta kielen äännekehityksen sääntöjen mukaan on voinut kehittyä maakunnan nimen alkuosa å.
Maantiede
Ahvenanmaa sijaitsee Saaristomeren lounaisosassa Ahvenanmeren itäpuolella ja Selkämeren eteläpuolella. Ahvenanmaan itäpuolella on Turun saaristo Varsinais-Suomessa, jonka suuntaan rajana on Kihti. Maakunnan pääsaaren Manner-Ahvenanmaan keskellä on Lumparnin merenselkä ja Vårdön ja Kumlingen välillä Teili-niminen merenselkä. Manner-Ahvenanmaalta on Ruotsin mantereelle 40 kilometriä ja Suomen mantereelle 100 kilometriä. Suomen ja Ahvenanmaan välillä on kuitenkin saaristo, Ruotsiin päin avomeri. Ahvenanmaahan kuuluvalla Märketin luodolla on Suomen läntisin kiinteän maan kohta.
Ahvenanmaan saaristoon lasketaan kuuluvan 6 757 vähintään 0,25 hehtaarin kokoista saarta ja luotoa, joista 60 on asuttuja. Maakunnan suurimmaksi järveksi lasketaan joko Finströmin ja Saltvikin kunnissa sijaitseva Vandöfjärden (5 km2) tai, jos se lasketaan merenlahdeksi, kanavan yhdistämät Östra och Västra Kyrksundet Sundin kunnassa. Niiden pinta-ala on noin kolme neliökilometriä.
Manner-Ahvenanmaa on pohjoisesta etelään 50 kilometriä pitkä ja idästä länteen 45 kilometriä leveä. Saaren pinta-ala on 689 neliökilometriä. Siihen ovat siltayhteydessä kapean Marsundin erottama Eckerö ja Lemströmin kanavan mantereesta erottama Lemland, josta on edelleen siltayhteys Lumparlandiin. Muita huomattavia saaria ovat Vårdö, Föglö, Sottunga, Kumlinge, Kökar ja Brändö. Ahvenanmaan korkein huippu on Orrdalsklint (132 metriä) Saltvikin kunnassa Manner-Ahvenanmaalla.
Kallioperä
Ahvenanmaan peruskallio on enimmäkseen karkearakeista punertavaa graniittilajia, ahvenanrapakiveä. Ahvenanmaan rapakivigraniitti on yksi Suomen laajimmista rapakivi-intruusioista. Lumparnin selältä on tavattu ordovikikauden kalkkikiviä. Ahvenanmaalta on löytynyt ordovikikauden fossiileita, kuten trilobiitteja, ajalta, jolloin nykyisen Ahvenanmaan sisältänyt manner oli lähellä päiväntasaajaa.
Viime jääkauden jäljet näkyvät Ahvenanmaan kallioissa. Saarten jäätikön tulosuunnan puoleiset sivut ovat hioutuneet viistoiksi silokallioiksi, kun taas saarten vastakkaisella sivulla on jyrkemmät seinämät. Kivikkoisia pirunpeltoja on vanhoilla Yoldiameren ja Ancylusjärven rannoilla.
Ilmasto
Ahvenanmaan ilmasto on lauhkeampaa kuin muualla Suomessa, vuoden keskilämpötila +6 °C, helmikuun −3 °C. Oheinen ilmastotaulukko kuvastaa Ahvenanmaan pääsaaren sisäosien ilmastoa.
}}
Puuvartisten kasvien menestymisvyöhykkeissä Ahvenanmaa kuuluu suotuisimpaan vyöhykkeeseen 1A.
Elävä luonto
Ahvenanmaa on yksi Suomen luonnontieteellisistä maakunnista. Se kuuluu hemiboreaaliseen kasvillisuusvyöhykkeeseen. Lehdot ja lehtoniityt ovat tyypillisiä, mutta myös havumetsiä on runsaasti. Kasvillisuus on yleensä rehevää. Kasvisto on runsaslajinen, siemenkasveja on noin 750 lajia; niistä mainittakoon harvinainen, Suomessa vain Ahvenanmaalla kasvava euroopanmarjakuusi ja rantamaisemiin leimaa antava tyrni.
Jalot lehtipuut kasvavat yleisempänä Ahvenanmaalla kuin eteläisessä Manner-Suomessa, esimerkiksi Etelä-Suomessa harvinaisiksi tai harvalukuisiksi luokitellut puulajit, kuten vuorijalava ja saarni, ovat Ahvenanmaalla yleisiä. Ahvenanmaan rantaniityillä lajirunsaus on suurempi kuin missään Suomessa.
Ahvenanmaalla on omat ympäristösäännöksensä, joihin sisältyy erityisiä rauhoitusmääräyksiä. Riistalajeja lukuun ottamatta nisäkkäät (esimerkiksi saukko ja itämerennorppa) ja linnut ovat rauhoitettuja. Lisäksi maakunnan hallituksen päätöksellä on rauhoitettu neljä matelijaa, viisi sammakkoeläintä, yksi nilviäinen (ahmattikotilo), 15 perhoslajia, yksi kovakuoriainen (isolampisukeltaja) ja kaksi korentoa. Lajien suojelusta vastaa Ahvenanmaan maakunnan hallitus. Noin 50 kasvia on rauhoitettu, niiden joukossa ovat useimmat kämmekkälajit. Ahvenanmaalla on kaikkiaan 44 luonnonsuojelualuetta ja noin 30 luontopolkua.
Hirviä kaadetaan nykyisin vuosittain 150–200 ja metsäkauriita 2 000–3 000. Harmaahylkeitä on metsästetty vuosittain noin sata.
Kangaskäärmettä tavataan Ahvenanmaalla, muttei Manner-Suomessa.
Ahvenanmaan kunnat
Ahvenanmaan kuntien sijainti käy ilmi oheisesta kartasta. Maakunnan 16 kuntaa ovat:
Manner-Ahvenanmaalla: Maarianhamina (kaupunki), Finström, Geta, Hammarland, Jomala, Saltvik, Sund
Muilla saarilla, siltayhteydessä Manner-Ahvenanmaan kanssa: Eckerö, Lemland, Lumparland
Muilla saarilla ilman siltayhteyttä: Brändö, Föglö, Kumlinge, Kökar, Sottunga ja Vårdö
Ahvenanmaalla ei ole tehty kuntaliitoksia. Vuonna 1961 toteutettiin osakuntaliitos, kun Jomalasta liitettiin Maarianhaminaan alue, jossa oli 2 039 asukasta. Ahvenanmaan maakuntahallitus päätti, että Sottunga liitettäisiin naapurikuntaan vuoden 2019 eduskuntavaaleihin mennessä, mutta päätös jäi toteuttamatta.
Ahvenanmaalla on kolme seutukuntaa. Mariehamns stadin seutukuntaan kuuluu vain Maarianhamina, Ålands landsbygdin seutukuntaan kuuluvat Eckerö, Finström, Geta, Hammarland, Jomala, Lemland, Lumparland, Saltvik ja Sund sekä Ålands skärgårdin seutukuntaan Brändö, Föglö, Kumlinge, Kökar, Sottunga ja Vårdö.
Historia
Ahvenanmaan historia alkoi, kun Ahvenanmaan muodostama maa-alue asutettiin n. 4200 eaa. Vanhoissa kansanrunoissa alueesta käytetään nimeä Luotola.
Ahvenanmaan väestö kääntyi kristinuskoon 1000-luvun alussa. Ahvenanmaa oli osa Ruotsia vuoteen 1809, jolloin Suomi ja Ahvenanmaa Haminan rauhassa joutuivat Venäjän vallan alle. Venäjän aikana vuosina 1809–1917 rakennettiin Bomarsundin linnoitus ja perustettiin Maarianhamina. Kun Suomi on julistautunut itsenäiseksi 1917, ahvenanmaalaiset halusivat liittyä uudelleen Ruotsiin. Sen sijaan Ahvenanmaa saavutti rajoitetun autonomian osana Suomea vuonna 1922 Kansainliiton päätöksellä.
Hallinto ja politiikka
Käytännössä itsehallinto antaa ahvenanmaalaisille oikeuden säätää lailla omista sisäisistä asioistaan ja päättää maakunnan tulo- ja menoarviosta.
Itsehallintolakia voidaan muuttaa tai se voidaan kumota vain Suomen eduskunnan ja Ahvenanmaan maakuntapäivien yhtäpitävällä päätöksellä, jonka eduskunta on hyväksynyt perustuslain säätämisjärjestyksessä ja maakuntapäivät vähintään kahden kolmasosan enemmistöllä.
Ahvenanmaan itsehallinnon uudistusta on valmisteltu vuodesta 2013 alkaen. Työn odotettiin alun perin valmistuvan kesällä 2017, mutta lakiluonnos lähti lausuntokierrokselle vasta vuoden 2021 lopussa. Lain on tarkoitus tulla voimaan vuoden 2024 alusta.
Lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta
Lainsäädäntövaltaa itsehallintolaissa määritellyissä asioissa käyttää Ahvenanmaan maakuntapäivät. Maakuntalait säädetään maakunnan hallituksen aloitteesta. Itsehallintolaki sisältää yksityiskohtaiset säännökset siitä, millaisista asioista maakunta saa säätää omia lakeja ja millaisista asioista Suomen valtion lait ovat voimassa myös Ahvenanmaalla.
Ylintä toimeenpanovaltaa maakunnan itsehallintoon kuuluvissa asioissa käyttää Ahvenanmaan maakunnan hallitus, jonka valitsee maakuntapäivät.
Presidentin veto-oikeus
Tasavallan presidentillä on ehdoton oikeus määrätä säädetty laki raukeamaan kokonaan tai osittain. Ennen veto-oikeuden käyttöä presidentin on pyydettävä asiasta korkeimman oikeuden lausunto.
Kansainväliset sopimukset, jotka vaikuttavat maakunnan itsehallinnon piiriin kuuluviin asioihin, tulevat voimaan maakunnan osalta vasta kun maakuntapäivät ovat ne ratifioineet. Lainvalmistelussa ja riitakysymyksissä maakunnan ja valtakunnan kantojen yhteensovittamiseksi sekä lausuntojen antamiseksi toimii Ahvenanmaan valtuuskunta, johon kuuluu kaksi valtioneuvoston ja kaksi maakuntapäivien valitsemaa jäsentä sekä puheenjohtajana maaherra tai muu tasavallan presidentin maakuntapäivien puhemiehen suostumuksella tehtävään määräämä henkilö.
Maakunta ja valtionvirasto
Seuraavilla aloilla itsehallinnollinen Ahvenanmaan maakunta toimii lähinnä kuten itsenäinen valtio omine lainsäädäntöineen ja hallintokoneistoineen:
opetustoimi, kulttuuri ja muinaismuistojen suojelu
terveyden- ja sairaanhoito
ympäristöasiat
elinkeinoelämän edistäminen
sisäinen liikenne
kunnallishallinto
poliisitoimi
postilaitos
radio ja televisio
Ahvenanmaan valtionvirasto toimii Ahvenanmaan maakunnan alueella Suomen tasavallan aluehallintoviranomaisena. Se toimii Suomen tasavallan edustajana itsehallintolaissa määritellyissä asioissa, kuten verotoimiston ja käräjäoikeuden asioissa. Maakunnan itsehallinnon takia valtionvirastolla on kuitenkin tietyiltä osin erilaiset tehtävät kuin muun Suomen aluehallintovirastoilla.
Ahvenanmaan valtionviraston johtaja on muista aluehallintovirastoista poiketen maaherra. Maaherra on maakunnassa ensi sijassa Suomen hallituksen edustajana. Maaherra avaa ja päättää presidentin puolesta Ahvenanmaan maakuntapäivät. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös toimia Ahvenanmaan valtuuskunnan puheenjohtajana.
Edustus Suomen eduskunnassa ja puolueet
Ahvenanmaalta valitaan Suomen eduskuntaan aina yksi edustaja riippumatta alueen asukasluvusta. Ahvenanmaan vaalipiiri on yksi eduskuntavaalien vaalipiireistä. Ahvenanmaalta valittu edustaja, vuodesta 2015 Mats Löfström, kuuluu perinteisesti ruotsalaiseen eduskuntaryhmään. Kun RKP jäi oppositioon, Löfströmille ehdotettiin siirtymistä keskustan riveihin, sillä hän itse edustaa Ahvenanmaan keskustaa. Hän ei kuitenkaan siirtynyt.
Ahvenanmaalla toimivat eri puolueet kuin Manner-Suomessa, ja näistä osalla on suora vastine maakunnassa. Ne toimivat eduskuntavaaleissa, maakuntapäivien vaaleissa ja kunnallisvaaleissa. Presidentinvaaleissa ja europarlamenttivaaleissa ahvenanmaalaiset äänestävät samoja ehdokkaita kuin mannersuomalaisetkin. Ahvenanmaalla toimivia puolueita ovat:
Ahvenanmaan keskusta (Ålands Center)
Liberaalit (Liberalerna på Åland)
Maltilliset (Moderaterna på Åland)
Sitoutumaton kokoomus (Obunden Samling)
Sosiaalidemokraatit (Ålands Socialdemokraterna)
Kestävä aloite (Hållbart Initiativ)
Ahvenanmaan tulevaisuus (Ålands Framtid)
Åländsk Demokrati
Euroopan unioni ja Ahvenanmaan maakunta
Suomen liittyessä Euroopan unioniin sovittiin erikseen Ahvenanmaan itsehallinnon ja EU-jäsenyyden yhteensovittamisesta, minkä lisäksi ahvenanmaalaiset saivat itse päättää omasta jäsenyydestään. Vaihtoehtona oli myös Ahvenanmaan jääminen unionin ulkopuolelle Tanskalle kuuluvien Grönlannin ja Färsaarten tavoin. Suomen liittymissopimukseen liitettiin niin sanottu Ahvenanmaan pöytäkirja, johon ahvenanmaalaiset saivat menestyksekkäästi lähes kaikki erityisvaatimuksensa, joskaan eivät toivomaansa omaa edustajaa Euroopan parlamenttiin. Ahvenanmaa oli mukana Suomen EU-kansanäänestyksessä 16. lokakuuta 1994, mutta piti myös oman erillisen kansanäänestyksensä 20. marraskuuta. Valtakunnallisessa äänestyksessä EU-jäsenyyttä kannatti vain 51,9 prosenttia ahvenanmaalaisista, mutta omassa äänestyksessä kuukautta myöhemmin peräti 73,6 prosenttia. Maakuntapäivät hyväksyi EU-jäsenyyden 2. joulukuuta äänin 26–4.
EU-jäsenyyden myötä Ahvenanmaan itsehallinto vahvistui. Ahvenanmaa on osana Suomea EU:n jäsen, mutta se ei kuulu EU:n veroliittoon. Tämä mahdollistaa verottoman myynnin laivaliikenteessä Ahvenanmaan ja EU:n välillä. Tavaran lähettäminen verorajan yli Manner-Suomeen tai muualle EU:hun katsotaan maahantuonniksi. Tällöin alle 22 euron arvoiset postilähetykset (pl. alkoholi, tupakka ja kosmetiikka) voidaan myydä Suomeen ilman arvonlisäveroa. Ahvenanmaa on täten niin kutsuttu veroparatiisi.
Euroopan unionin asioissa maakunnalle on varattu mahdollisuus tuoda omat näkemyksensä esille lainsäädännön valmisteluvaiheessa. Maakunnan hallituksen puheenjohtajalla on oikeus tulla kuulluksi EU-ministerivaliokunnassa silloin, kun asia kuuluu Ahvenanmaan maakunnan toimivaltaan tai on muutoin maakunnalle erityisen tärkeä. Ahvenanmaalla on myös oma erityisasiantuntijansa Suomen pysyvässä EU-edustustossa Brysselissä.
Euroopan unionin asioissa maakunnalle on varattu mahdollisuus tuoda omat näkemyksensä esille lainsäädännön valmisteluvaiheessa. Mikäli maakunta jättää panematta täytäntöön jonkin unionin säädöksen, joka kuuluu sen toimivaltaan, ja Suomi tuomitaan tästä laiminlyönnistä rahalliseen seuraamukseen, maakunta vastaa sakosta täysimääräisesti.
Mallia maailmalle
Ahvenanmaan malli herättää jonkin verran kiinnostusta maailmalla. Maakuntaan saapuu usein tutkijoita, toimittajia ja poliitikkoja tutustumaan itsehallintojärjestelmään, joka on kansainvälisesti katsoen varsin epätavallinen. Esimerkiksi Serbia on ehdottanut Kosovon kysymyksen ratkaisuksi sille annettavan Ahvenanmaan kaltaisen aseman itsenäistymisvaatimuksien sijaan.
Demilitarisointi
Ahvenanmaa on ollut demilitarisoitu Krimin sodan päättymisestä vuonna 1856 lähtien. Tämän jälkeen siellä on oleskellut sotajoukkoja ainoastaan maailmansotien aikana.
Ahvenanmaan demilitarisaatiosta on sovittu Suomen, Saksan, Tanskan, Ruotsin, Britannian, Ranskan, Italian, Latvian ja Puolan kesken vuoden 1922 sopimuksella Ahvenanmaan saarten linnoittamattomuudesta (SopS 1/1922). Lisäksi Ahvenanmaan saarten demilitarisaatiosta on erikseen sovittu vuonna 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä (SopS 24/1940). Molemmat sopimukset kieltävät Suomea rakentamasta alueelle mitään kiinteitä puolustuslaitteita, sotilaslentokenttiä tai muita sotilaallisiin tarkoituksiin suunniteltuja laitteita.
Sotatilanteessa Suomella on vuoden 1922 sopimuksen mukaan oikeus miinoittaa Ahvenanmaan vesiä ja sijoittaa alueelle sen puolueettomuutta uhkaavan hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellisia joukkoja. Sopimuksen perusperiaatteena on kuitenkin, että allekirjoittajavallat jättäisivät sotatilanteessakin Ahvenanmaan sotatoimien ulkopuolelle.
Ne ahvenanmaalaiset, joilla on kotiseutuoikeus, ovat nykyisin käytännössä vapautettuja asevelvollisuuden suorittamisesta. Asepalveluksen sijasta heidät voitaisiin Ahvenanmaan itsehallintolain mukaan velvoittaa palvelemaan luotsi- ja majakkalaitoksessa tai muualla siviilihallinnossa, mutta niin kauan kuin asiasta ei ole erikseen säädetty lakia, he ovat vapautettuja asevelvollisuudesta. Vapautus ei koske niitä, jotka 12 vuotta täytettyään ovat muuttaneet maakuntaan. Jotkut ahvenanmaalaiset kuitenkin suorittavat varusmiespalveluksen vapaaehtoisina lähinnä Uudenmaan prikaatissa. Toisen maailmansodan aikana työikäiset ahvenanmaalaiset olivat työvelvollisina merimiehinä korvauksena siitä, etteivät joutuneet sotaan.
Kotiseutuoikeus
Ahvenanmaalla on voimassa kotiseutuoikeusjärjestelmä (hembygdsrätt). Henkilöllä tulee olla kotiseutuoikeus, ennen kuin hänen on mahdollista omistaa kiinteää omaisuutta saarella, äänestää maakuntapäivävaaleissa tai harjoittaa elinkeinoa. Kotiseutuoikeuden saa automaattisesti, jos se on jommallakummalla vanhemmista. Kotiseutuoikeutta voi hakea ruotsin kielen taitoinen Suomen kansalainen, joka on asunut maakunnassa vähintään viisi vuotta. Suomen kansalaisella on oikeus itsehallintolain mukaan käyttää Ahvenanmaalla suomea tuomioistuimissa ja ollessaan tekemisissä valtion viranomaisten kanssa. Tarvittaessa käytetään tulkkia.
Ahvenanmaan itsenäisyyskysymys
Ahvenanmaan itsenäisyyttä ajaa maakunnan sisällä toimiva Ahvenanmaan tulevaisuus -puolue. Itsenäisyydellä pyritään turvaamaan maakunnan ruotsinkielinen kulttuuri. Itsenäisyyden kannatus on kymmenen prosentin luokkaa. Ahvenanmaan tulevaisuus on myös pyrkinyt tuomaan esille muiden vastaavien alueiden, kuten Färsaarten, itsenäistymispyrkimyksiä esimerkkeinä Ahvenanmaalle.
Professori Göran Djupsundin mukaan yleinen harhaluulo Manner-Suomessa suomalaisten keskuudessa on, että ahvenanmaalaisilla olisi haluja kuulua Ruotsiin. Tammikuussa 2020 julkaistun kyselyn tulos paljasti kuitenkin, että 78 prosenttia ahvenanmaalaisista haluaa säilyttää maakunnan autonomisena osana Suomea. Saman kyselyn mukaan 9 prosenttia väestöstä kannattaisi Ahvenanmaan itsenäistymistä ja vain 4 prosenttia kannattaisi Ahvenanmaan liittymistä Ruotsiin.
Väestö
Väkiluvun kehitys vuodesta 1880
Seuraavassa kuvaajassa on esitetty Ahvenanmaan väestönkehitys kymmenen vuoden välein vuodesta 1880 lähtien.
Maakunnan väkiluku oli henkeä.
Äidinkieli, syntymäpaikka ja kansalaisuus
Vuonna 2021 Ahvenanmaan 30 344 asukkaasta ruotsia puhui äidinkielenään 26 105 henkeä (86,0 %), suomea 1 396 henkeä (4,6 %) ja vieraskielisiä oli 2 843 henkeä (9,4 %). Suomen jälkeen suurimmat vähemmistökielet ovat romania (noin 550 puhujaa), latvia (noin 400 puhujaa), viro (noin 200), englanti, thai, venäjä (kullakin noin 160 puhujaa) sekä saksa (noin sata puhujaa). Vuonna 1990 Ahvenanmaalla oli 24 604 asukasta, joista ruotsia puhui 23 243 (94,5 %), suomea 1 128 (4,6 %) ja muita kieliä 233 henkeä (0,9 %). Vuodesta 1990 vuoteen 2021 kaikkien kolmen ryhmän koko on kasvanut ja ruotsinkielisten suhteellinen osuus väestöstä pienentynyt.
Ahvenanmaan väestöstä 10 379 asuu syntymäkunnassaan, 8 459 on syntynyt jossain toisessa Ahvenanmaan kunnassa, muualla Suomessa syntyneitä on 5 529, Ruotsissa syntyneitä 3 101 ja muissa maissa syntyneitä 2 876 henkeä (tiedot vuodelta 2021). Vuonna 2014 muut maat, joissa syntyneitä Ahvenanmaalla asuu vähintään sata henkeä olivat Latvia, Romania, Viro, Thaimaa ja Iran. Ahvenanmaalaisista 26 079 oli Suomen ja 1 257 Ruotsin kansalaisia. Yli sadan hengen suuruisia ulkomaiden kansalaisten ryhmiä olivat Liettuan, Romanian, Viron ja Thaimaan kansalaiset.
Taajamat
Vuoden 2014 lopussa Ahvenanmaan 28 916 asukkaasta 17 389 asui taajamissa, 11 232 haja-asutusalueilla ja 295:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Maakunnan taajama-aste oli 60,8 prosenttia. Maarianhaminassa 99,6 prosenttia väestöstä asui taajamissa. Maarianhaminan lisäksi taajamaväestöä oli Eckerössä, Finströmissä, Hammarlandissa, Jomalassa, Lemlandissa ja Saltvikissä. Muissa kunnissa ei ollut taajamia. Vuoden 2017 lopussa Ahvenanmaalla sijaitsi yhdeksän taajamaa.
Maakuntakeskusta vastaava keskustaajama on lihavoitu.
Kylät ja kaupunginosat
Suomenmaa-kirjasarjan Ahvenanmaata koskevan osan mukaan Ahvenanmaalla oli 245 kylää ja yksinäistilaa vuonna 1920. Ålands statistik- och utredningsbyrån tilaston perusteella Ahvenanmaalla on 267 kylää ja 27 Maarianhaminan kaupunginosaa. Osassa kylistä ei ole lainkaan pysyviä asukkaita. Vuonna 2014 suurin kylä oli 927 asukkaan Godby ja muut yli 300 asukkaan kylät olivat Vesterkalmare, Storby, Prästgården, Österkalmare, Söderby, Ödkarby, Ingby ja Sviby.
Uskonto
Vuonna 2020 kuului 70,5 prosenttia ahvenanmaalaisista Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Muihin uskontokuntiin kuului 1,3 prosenttia ja uskontokuntiin kuulumattomia oli 28,1 prosenttia. Kirkkoon kuuluvien osuus on ollut jatkuvassa laskussa; vuonna 1990 kirkkoon kuului 94,9 prosenttia ahvenanmaalaisista, vuonna 2000 luku oli 92,8 prosenttia ja vuonna 2010 enää 83,3 prosenttia.
Ahvenanmaan evankelisluterilaiset seurakunnat ovat ruotsinkielisiä ja kuuluvat siksi Porvoon hiippakuntaan. Seurakuntia on kaikkiaan kymmenen, joista puolet ovat yhden kunnan omia ja puolet useamman kunnan yhteisiä: Brändö-Kumlinge, Eckerö, Finström-Geta, Hammarland, Jomala, Lemland-Lumparland, Maarianhamina, Saltvik, Sund-Vårdö sekä Föglössä, Kökarissa ja Sottungassa toimiva Ahvenanmaan eteläinen saaristoseurakunta. Kappeliseurakuntia ovat lisäksi Föglö, Geta, Kökar, Sottunga ja Vårdö. Seurakunnat muodostavat Ahvenanmaan rovastikunnan. Lääninrovastina toimii Eckerön kirkkoherra Mårten Andersson.
Luterilaisen kirkon sisäisistä herätysliikkeistä Ahvenanmaalla toimii ainakin evankelisen herätysliikkeen ruotsinkielinen järjestö Svenska Lutherska Evangeliföreningen eli SLEF. Järjestöllä on kokoontumistilat Maarianhaminassa sekä rukoushuone Vårdössä. Myös vanhoillislestadiolaisten Turun rauhanyhdistys järjestää Ahvenanmaalla välillä seuroja.
Ahvenanmaan ortodoksit kuuluvat Turun ortodoksiseen seurakuntaan, joka on osa Helsingin hiippakuntaa.
Ahvenanmaan katoliset kuuluvat Pyhän Birgitan ja autuaan Hemmingin seurakuntaan Turussa. Seurakunta järjestää messuja Maarianhaminassa.
Helluntaiherätystä maakunnassa edustaa Pingstkyrkan på Åland, jolla oli vuonna 2007 noin 100 jäsentä. Seurakunta toimii Maarianhaminasta käsin.
Missionskyrkan i Finlandilla on myös seurakuntansa maakunnassa, nimeltään Missionskyrkan på Åland, jonka keskuspaikka on Maarianhamina. Seurakunta on perustettu jo vuonna 1882.
Maarianhaminassa toimii myös Församlingen Ordet, joka on taustaltaan osa tunnustuskuntiin sitoutumatonta uuskarismaattisuutta ja on perustettu vuonna 2001.
Muista uskonnoista islamia edustaa vuonna 2005 perustettu Ålands Muslimska Förening rf.
Talous
Ahvenanmaan elintaso kuuluu Suomen alueista korkeimpiin. Vuonna 2011 markkinahintainen bruttokansantuote henkeä kohti oli siellä Suomen tilastoalueista toiseksi suurin Uudenmaan jälkeen.
Vielä vuonna 1950 yli puolet työskenteli maataloudessa, mutta 2000-luvulla sen osuus työllisistä laski noin 4 prosenttiin. Vuonna 2011 Ahvenanmaan työllistäjiä olivat yhteiskuntapalvelut 40 %, kauppa ja liikenne 30 %, rahoitus 10 %, teollisuus 8 %, rakentaminen 7 %, maatalous 4 % ja muut 1 %. Työttömiä oli 3,1 %. Vieraskielisten on Ahvenanmaalla ollut helpompi löytää töitä kuin muualla Suomessa.
Saarimaakunnan tärkein elinkeino on merenkulku, joka vuonna 2003 toi 36 prosenttia sen bruttokansantuotteesta. Maarianhaminassa pitävät pääkonttoriaan Viking Line, Eckerö-konserni, Lillgaard ja Godby Shipping. Ahvenanmaalaisten omistama kauppalaivasto ylitti miljoona bruttotonnia vuonna 2015. Vuosina 2000–2015 Ahvenanmaan lipun alla purjehtivien alusten osuus pieneni viidenneksellä, kun taas ulkomaille liputettujen alusten tonnimäärä kasvoi 63 prosenttia. Merenkulun parissa ahvenanmaalaisissa yrityksissä työskenteli 6,6 prosenttia työvoimasta vuonna 2013.
Vuoden 2014 lopussa Ahvenanmaalla oli noin 2 500 yritystä. Niistä neljännes toimi kaupan ja matkailun alalla, viidennes rahoitus- ja viidennes rakennusalalla. Teollisuus on jäänyt saarimaakunnassa melko pienimuotoiseksi: suurin teollisuusyritys Chips Group (nykyisin osa Orkla Confectionery & Snacks -konsernia) jalostaa perunoista lähinnä snack-tuotteita. Sipsi- ja ranskanperunatehdas on käyttänyt Ahvenanmaan koko perunasadon ja lisäksi Manner-Suomessa tuotettua perunaa, yhteensä noin 28 miljoonaa kiloa vuodessa. Se vaikuttaa välillisesti myös kuljetus- ja maatalousalan työllisyyteen. Vuonna 2016 Orkla ilmoitti harkitsevansa tehtaan sulkemista.
S-ryhmään kuuluvista alueosuuskaupoista Varuboden-Osla toimii Uudenmaan lisäksi Ahvenanmaalla. Ålandsbanken on ahvenanmaalainen pankki, jonka pääkonttori on Maarianhaminassa. Ålands Centralandelslag myy meijerituotteitaan myös Manner-Suomeen ja Ruotsiin. Osuuskunnan tavaramerkkejä ovat Ålandsmejeriet ja Ålandsbagarn.
Ahvenanmaalla on käynyt vuosittain noin kaksi miljoonaa matkailijaa, joista yli 80 prosenttia tuli Ruotsista ja muut pääosin Suomesta. Yöpyjiä on vuosittain yli 400 000. Vuonna 2013 ruotsalaisia yöpyjiä oli hiukan enemmän kuin suomalaisia. Maakunnassa on noin 5 600 kesämökkiä.
Ahvenanmaalla tuotetaan yli puolet Suomen omenasadosta.
Ahvenanmaan itsehallintolain 49 §:n mukaan jos maakunnassa verovuodelta maksuun pantu tulo- ja varallisuusvero ylittää 0,5 prosenttia vastaavasta verosta koko maassa, ylimenevä osa kuuluu maakunnalle (verohyvitys). Verohyvityksen lisäksi valtio maksaa tasoitusmaksun Ahvenanmaan verotuksesta, joka on 0,45 prosenttia valtion kokonaistuloista. Vuonna 2016 verohyvitys oli 7 miljoonaa euroa ja tasoitusmaksu 221 miljoonaa euroa. Vuosina 2000–2015 Ahvenanmaan osuus valtion verotuloista suhteessa Manner-Suomeen oli 0,57–0,65 %, kun taas osuus valtion menoeristä vaihteli 0,71–0,90 % välillä. Ahvenanmaan maakunta on ilmoittanut halukkuutensa saada itselleen ansiotuloveron veronkanto-oikeuden, mutta valtion kannalta tässä on haitallisen verokilpailun ja kiellettyihin valtiontukiin liittyvä ongelma.
Ahvenanmaalla toimii Ahvenanmaan raha-automaattiyhdistys Paf. Sillä on oikeus tarjota raha- ja uhkapelejä Ahvenanmaalla, merillä ja internetissä. Se jakaa Veikkauksen tapaan avustuksia, ja niitä voivat saada myös esim. mannersuomalaiset projektit.
Palvelut ja infrastruktuuri
Liikenne
Ahvenanmaan tienumerointi on osittain päällekkäinen Manner-Suomen kanssa. Päätie 1, päätie 2 ja päätie 3 lähtevät Maarianhaminasta ja vievät Eckeröhön, Vårdöhön ja Lumparlandiin. Päätie 4 kulkee Godbystä Getaan. Pienempiä teitä ovat tie 40 Jomalasta Hammarlandiin ja tie 50 Saltvikissä. Tie 10, tie 20 ja tie 30 ovat Maarianhaminassa. Ahvenanmaan ja Manner-Suomen yhdistävän tien rakentamista pohdittiin Varsinais-Suomessa 1960-luvulla.
Maarianhaminan lentoasema on Ahvenanmaan ainoa kaupallisessa käytössä oleva lentoasema. Se sijaitsee Jomalan kunnassa kolme kilometriä Maarianhaminan keskustasta pohjoiseen. Vuonna 2015 lentoaseman kautta kulki noin 42 000 matkustajaa kotimaan lennoilla ja 17 000 matkustajaa kansainvälisessä liikenteessä. Ahvenanmaalla on myös Kumlingen lentokenttä.
Maarianhaminan matkustajalaivaterminaali sijaitsee kaupungin länsisatamassa, noin kilometrin päässä keskustasta. Yöllä suuret Ruotsin ja Suomen väliä kulkevat matkustajalautat pysähtyvät Maarianhaminan sijasta Långnäsin satamassa, noin 30 kilometriä Maarianhaminasta itään. Kolmas matkustajaterminaali on Berghamnin satama Eckerössä.
Ahvenanmaalla sijaitsevia majakoita ovat Bogskär Flötjan, Gustaf Dalén, Kökarsören, Lågskär, Marhällan, Märket ja Sälskär. Nyhamnin majakka ei ole enää toiminnassa.
Maarianhaminassa on ilmainen paikallisbussiliikenne. Sieltä lähtee myös viisi eri linja-autoreittiä Ahvenanmaan pääsaaren eri osiin.
Ålandstrafikenin saaristolautoilla ihmiset ja polkupyörät kulkevat maksutta, mutta moottoriajoneuvojen kuljetus on maksullista. Kesällä liikkuu myös erityisiä polkupyörälauttoja. Pohjoinen saaristoreitti johtaa Kumlingesta Brändön ja Kumlingen saaristokuntien kautta Vårdön Hummelvikiin satamaan. Eteläinen saaristolauttareitti kulkee Galtbyn satamasta Korppoosta Kökarin, Sottungan ja Föglön Överön sataman kautta Manner-Ahvenanmaalle Långnäsin satamaan Lumparlandissa.
Lemströmin kanava yhdistää toisiinsa Lumparnin ja Maarianhaminan itäpuolella sijaitsevan Slemmernin.
Energia
Ahvenanmaalaisella energiayhtiö Kraftnät Åland AB:lla, on väliaikainen laillinen monopoli Ahvenanmaan pääsähkönsiirtoverkkoon, jonka se myös omistaa. Kraftnät Åland hoitaa sähköverkkoa ja tarjoaa sähkönsiirtopalveluja Ahvenanmaalla. Lähinnä maakunnan ja kuntien omistamaa vuonna 1997 perustettua Kraftnät Ålandia voidaan pitää yleishyödyllisenä yhteisönä, jonka tulot kertyvät pääasiassa siirtopalveluista, mutta se saa tuloja myös tasepalveluista sekä käyttämättömien päästöoikeuksien myynnistä ja valokuidun vuokrauksesta. Varavoimana Kraftnät Åland käyttää vuonna 2005 käyttöön otettua omistamaansa 20 megawatin kaasuturbiinilaitosta. Lisäksi yrityksellä on sopimus Mariehamns Energi Ab:n kanssa sen koko varavoimakapasiteetin käytöstä, yhteensä 48 megawattia.
Valtaosa Ahvenanmaan sähköstä tulee Ruotsista Kraftnät Ålandin omistaman vuonna 2000 käyttöön otetun 80 megawatin vaihtosähkökaapelia pitkin, ja Ahvenanmaa kuuluu Ruotsin sähköverkkoon. Poikkeustilanteiden varalta Ahvenanmaan ja Manner-Suomen välille rakennettiin uusi Ahvenanmaa–Naantali-merikaapeli, joka valmistui vuonna 2015 ja se kulkee merenpohjassa 160 kilometrin matkan Jomalasta Naantaliin. Ahvenanmaalla on myös poikkeustilanteita varten muutamia iäkkäitä kaasuturbiinilaitoksia. Merikaapeliyhteys on varayhteyskäytössä, mutta se yritetään saada osittain markkinoiden käyttöön vuonna 2016. Sopimusten mukaan merikaapeliyhteyttä ei voi käyttää tuulivoimaloiden ylijäämän myymiseen, vaan ylijäämäsähkö myydään Ruotsiin.
Vuonna 2015 Ahvenanmaalla käytetystä energiasta noin 20 prosenttia tuotettiin tuulivoimalla. Muutaman vuoden sisällä määrän odotetaan kasvavan 70 prosenttiin.
Terveydenhuolto
Perusterveydenhoitoa antavat terveyskeskukset, joita on Maarianhaminassa ja Godbyssä, sekä terveysvastaanotot, joita on lähes jokaisessa kunnassa. Vastaanotolla annetaan rokotuksia, mitataan verenpainetta, hoidetaan akuutit vaivat ja tarvittaessa tilataan sairaankuljetus jatkohoitoon. Yli 75-vuotiaiden luokse tehdään kotikäyntejä. Erikoissairaanhoitoa saa Maarianhaminassa. Hammashoitoa on tarjolla julkisella puolella alle 28-vuotiaille sekä erityisryhmille.
Koronaviruspandemia
Ahvenanmaan maakuntahallitus yritti viikolla 12 rajoittaa vuoden 2020 koronaviruspandemian aikana matkustusta Manner-Suomesta Ahvenanmaalle asettamalla vahvan kahden viikon karanteenisuosituksen. Ahvenanmaan sosiaali- ja terveysministeri Annette Holmberg-Jansson perusteli asiaa sillä, että muiden maiden tavoin ”myös Suomi on Ahvenanmaan ulkopuolella”. Hän kuitenkin myöhemmin tarkensi, että se on vain suositus, mutta silti monet työntekijät joutuivat jäämään kotiin. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson linjasi kuitenkin, että Ahvenanmaan maakuntahallituksella ei ole toimivaltuuksia asettaa Suomen sisäisiä liikkumisrajoituksia, eikä työmatkaliikenteelle Ahvenanmaan ja muun Suomen välillä ole siten estettä.
Opetus ja tutkimus
Vuonna 2010 Ahvenanmaalla toimi 22 peruskoulua. Niistä kahdeksan kattoi sekä ylä- että alakoulun, kaksi oli yläkouluja ja 12 alakouluja (luokat 1.–6.). Peruskoulun jälkeisiin opintoihin voi valita joko Ålands Lyceumin perinteisen lukion tai Ahvenanmaan ammattilukion, jossa suoritetaan kaksoistutkintona lukion ja ammattiopintojen aineita. Ahvenanmaan ammattikorkeakoulu antaa opetusta merenkulussa, konetekniikassa, sähkötekniikassa, IT:ssä, talous-, hotelli-, ravintola- ja hoitoaloilla.
Suomen kieli on ollut lukiossa pakollinen, mutta peruskoulussa vapaaehtoinen aine, jonka kuitenkin 80 prosenttia oppilaista on valinnut. Vuonna 2006 ehdotettiin pakollisen suomen poistamista lukioista.
Ulkomailla opiskeli vuonna 2014 noin 1 400 ahvenanmaalaista, joista Ruotsissa noin 950 ja Suomessa noin 400 henkilöä. Lähes 70 prosenttia heistä opiskeli korkeakoulussa tai yliopistossa.
Ahvenanmaalla toimii Ahvenanmaan rauhaninstituutti, joka on sekä tutkimuslaitos että käytännön toimista vastaava organisaatio. Se vastaa myös rikosoikeudellisesta sovittelusta Ahvenanmaalla.
Oikeustoimi
Ahvenanmaan poliisin toimipaikka on Maarianhaminassa, ja sivukanslia sijaitsee Kumlingessa. Maakunnassa toimii Ahvenanmaan käräjäoikeus, joka kuuluu Turun hovioikeuden alaisuuteen.
Kulttuuri
Juhannus on Ahvenanmaalla tärkeä juhla. Lähes jokaiseen kylään pystytetään juhannussalko. Kullakin kylällä on oma perinteinen salkomallinsa.
Ahvenanmaan perinteisen ruokakulttuurin pohjana on kala, etenkin silakka. Silakkaa kalastettiin syksyisin ja suolattiin talven varalle. Ahvenanmaan maakuntaleipä mustaleipä sopii hyvin suolakalojen seuraan. Saaristossa kasvatetaan myös lampaita. Ahvenanmaan pannukakku sisältää puuroa ja kardemummaa.
Vuonna 1999 ahvenanmaalaisten identiteettiä tutkittiin kyselytutkimuksella. Asteikolla 0–4, vastaajat kokivat olevansa eniten ahvenanmaalaisia (keskimäärin 3,4 pistettä), sitten pohjoismaalaisia (2,4), suomalaisia (2,1), suomenruotsalaisia (1,7) ja eurooppalaisia (1,5).
Nähtävyydet
Maakunnan nähtävyyksiä ovat muun muassa kulttuuritalo Alandica, Ahvenanmaan museo, Ahvenanmaan merenkulkumuseo ja museolaiva Pommern Maarianhaminassa, Ahvenanmaan metsästys- ja kalastusmuseo ja Eckerön posti- ja tullitalo Eckerössä, Bomarsundin linnoituksen rauniot, Kastelholman linna ja Jan Karlsgårdenin ulkoilmamuseo.
Jomalan kirkko on Suomen vanhin kivinen pitäjänkirkko ja vanhin muurattu kivirakennus. Myös Eckerön, Finströmin, Föglön, Getan, Hammarlandin, Kumlingen, Kökarin, Lemlandin, Saltvikin, Sundin ja Vårdön kirkot ovat keskiaikaisia kivikirkkoja. Lisäksi Lemlandissa on Lemböten kappeli, joka on keskiaikaisen kivikirkon raunio. Brändön, Lumparlandin ja Sottungan kirkot on rakennettu puusta. Maarianhaminassa sijaitsevat Pyhän Yrjön kirkko ja 1969 rakennettu Pyhän Martin kirkko.
Maakuntatunnukset
Ahvenanmaalle on muiden Suomen maakuntien tavoin valittu maakuntatunnukset. Maakuntaeläin on metsäkauris, maakuntajärvinä ovat Östra och Västra Kyrksundet, maakuntakala on hauki, maakuntakukka kevätesikko, maakuntakiveksi on valittu eloperäinen kalkkikivi ja maakuntalinnuksi merikotka. Maakuntalaulu on Ahvenanmaalaisten laulu. Ahvenanmaan vaakunassa on kuvattu saksanhirvi ja Ahvenanmaan lippu on vuodelta 1954.
Ahvenanmaa fiktiossa
Maakuntaan sijoittuvia romaaneja ovat Sally Salmisen Katriina ja Anni Blomqvistin viisiosainen romaanisarja Myrskyluoto, josta on tehty televisiosarja Myrskyluodon Maija. Ahvenanmaalle sijoittuu myös elokuva Oppipoika.
Urheilu
Ahvenanmaan palloilupääsarjojen urheiluseuroja ovat jalkapallon Veikkausliigassa pelaava IFK Mariehamn ja naisten jalkapallon liigajoukkue Åland United sekä IF Åland. Saarimaakunnan tunnetuin urheilija on kestävyysjuoksija ja Euroopan-mestari Janne Holmén. Ahvenanmaalaisista jalkapalloilijoista Suomen maajoukkueessa ovat pelanneet Mikael Granskog, Anders Eriksson, Daniel Sjölund ja Annica Sjölund.
Alandia Cup on Suomen suurin 11-vuotiaiden jalkapalloturnaus. Se on myös Ahvenanmaan suurin urheilutapahtuma, jonne kerääntyy tuhansia jalkapallojunioreita ja heidän vanhempiaan. Island Games on järjestetty Ahvenanmaalla 1991 ja 2009.
Urheiluareenat ovat keskittyneet Maarianhaminaan. Jalkapalloa pelataan Wiklöf Holding Arenalla. Suurin sisähalli on Eckerö-halli ja pääsaarella on jäähalli Islandia. Jomalassa sijaitsee Maarianhaminan ravirata, jossa pelattavien totopelien järjestäjä on Ruotsin totopeliyhtiö ATG.
Koulutus
Ahvenanmaan koulutusjärjestelmä koostuu useammasta peruskoulusta, Ahvenanmaan lukio (), Ahvenanmaan ammattikoulusta (), Ahvenanmaan ammattikorkeakoulusta () ja Ahvenanmaan kansanopisto (). Kaikki Ahvenanmaan merenkulkukoulutukset ovat osa Alandica Shipping Academya.
Viestintä
Ahvenanmaan omasta radio- ja televisiotoiminnasta vastaa Ålands Radio och TV -yritys. Tämä Ahvenanmaan maakuntahallinnon omistama osakeyhtiö päättää, mitä radio- ja tv-kanavia Ahvenanmaalla lähetetään. Televisioverkossa näkyvät kanavanippu A:sta Yle TV1:n, Yle TV2:n ja Yle Teema & Femin ohjelmat.
Vuonna 2009 tutkittiin eri televisiokanavien katselua. Ruotsin TV:n kanavia katsoi 70–90 prosenttia vastanneista, eniten kanavaa 4. Ylen ruotsinkielistä kanavaa katsoi runsaat 40 prosenttia vastanneista, kun taas suomenkielisistä kanavista TV1:tä katsoi 20 prosenttia, TV2:ta ja MTV3:a vielä vähemmän.
Ahvenanmaalaisilta ei peritä yleisradioveroa. Sen sijaan Ahvenanmaalla on oma televisiomaksu (televisionsavgift). Vuonna 2017 maakuntahallitus teki ehdotuksen ns. mediaverosta (medieskatt), jolla korvattaisiin televisiomaksu. Vero, jonka suuruudeksi ehdotettiin 110 €, koskisi kaikkia yli 14 800 € vuodessa tienaavia. Ehdotus meni läpi ja se koskee yksityishenkilöiden lisäksi myös yrityksiä.
Sanomalehdistä Ålandstidningen ilmestyy kolme kertaa viikossa. Nya Åland ilmestyy seitsemän kertaa viikossa: arkisin paperilla ja viikonloppuna sähköisenä lehtenä.
Åland Post vastaa postinjakelusta ja julkaisee Ahvenanmaan postimerkit.
Katso myös
Ahvenanmaan hallintotuomioistuin
Ahvenanmaan kihlakunta
Ahvenanmaan lääni
Ahvenanmaan tuomiokunta
Luettelo Ahvenanmaan julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä
Luettelo Ahvenanmaan kansakouluista
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Sarja Det åländska folkets historia
Aiheesta muualla
Det offentliga Åland
Ålands landskapsregering
Ålands kulturdelegation
Ahvenanmaan esittely suomeksi
Visit Åland
Ålands statistik- och utredningsbyrå
Maailman monilukuisin saaristo, Kuva, 9.11.1938, nro 23, s. 5, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
41.1 Suomi
Seulonnan keskeiset artikkelit |
92 | https://fi.wikipedia.org/wiki/AMD | AMD | AMD eli Advanced Micro Devices, Inc. on vuonna 1969 perustettu yhdysvaltalainen puolijohdevalmistaja.
Yhtiö valmistaa muun muassa suorittimia, RAM-muistipiirejä, grafiikkasuorittimia ja emolevyjen piirisarjoja. Yhtiö on Intelin jälkeen maailman toiseksi suurin x86- ja x86-64-arkkitehtuurien suoritinvalmistaja. Yhtiö kilpailee Nvidian kanssa grafiikkasuorittimien valmistuksessa.
Historia
AMD:n perusti 1969 ryhmä Fairchild Semiconductorilla työskennelleitä insinöörejä. Yhtiö aloitti valmistamalla logiikkapiirejä ja RAM-piirien valmistuksen se aloitti vuonna 1975. Myöhemmin yhtiö aloitti Intel-kloonien valmistamisen, tarjoten muun muassa 286 ja 386 vastaavia suorittimia huokeampaan hintaan.
AMD on valmistanut menestyksekkäästi aritmetiikkasuorittimia kuten vuonna 1977 esitelty AM9511.
AMD osti ATI Technologiesin vuonna 2006.
GlobalFoundries irtaantui AMD:stä vuonna 2009, jolloin AMD jäi ilman omaa piirien valmistusta. AMD on ilmoittanut vuonna 2018 valmistuttavansa tulevia piirejä TSMC:n tehtailla Samsungin ollessa vielä vaihtoehtona. GlobalFoundries osti IBM:n piirivalmistuksen vuonna 2014.
Yhtiön toimitusjohtajaksi tuli Lisa Su lokakuussa 2014 aiemman toimitusjohtajan Rory Readin siirryttyä sivuun. Sun ansioiksi lasketaan AMD:n pelastaminen taloudellisesti heikosta tilanteesta.
Yhtiö ilmoitti lokakuussa 2020 Xilinxin ostamisesta 35 miljardin dollarin arvoisella kaupalla, joka suoritetaan kokonaan osakkeiden vaihdolla. Kauppa valmistui helmikuussa 2022 ja AMD:n osakkeiden nousun johdosta kaupan arvoksi tuli 50 miljardia dollaria.
Vuoden 2022 aikana AMD:n arvo ylitti ensimmäistä kertaa kilpailijansa Intelin arvon.
Toukokuussa 2022 yhtiö ilmoitti, että se on saanut valmiiksi Pensando Systemsin ostamisen 1,9 miljardin dollarin arvoisessa kaupassa.
Helmikuussa 2023 kerrottiin, että yhtiö on saavuttanut yli 30 prosentin osuuden x86-suorittimien markkinoista. Mercury Researchin mukaan AMD:n osuus on 31,3 prosenttia ja Intelin 68,7 prosenttia. AMD:n eduksi sanotaan vahva suunnitelma palvelimiin tarkoitetuissa suorittimissa.
Käyttökohteet
Yhtiön valmistamia komponentteja on muun muassa Applen tietokoneissa, pelikonsoleissa ja lukemattomissa muissa elektroniikkalaitteissa.
Yrityksen Zen- ja Radeon-arkkitehtuureihin perustuvia tuotteita käytetään eksaluokan supertietokoneissa.
Epyc-sarjan suorittimia käytetään datakeskuksissa.
Tuotteet
Am2900/Am29000
AMD on valmistanut useita Am2900 ja Am29000 -sarjojen suorittimia.
Am2900-sarja oli bit-slice-prosessori, jota käytettiin minitietokoneissa 1970- ja 1980-luvuilla.
Am29000-sarja oli suosittu sulaututetuissa järjestelmissä.
AMD Accelerated Processing Unit
AMD Accelerated Processing Unit (APU) on AMD:n tuotelinja, jossa samalle prosessoriytimelle yhdistetään keskussuoritin ja grafiikkaprosessori. APU-mallistosta (aiemmin myös nimellä AMD Fusion) on tarkoitettu kannettaviin ja edullisempiin pöytäkoneisiin. Mallistoa käytetään myös PlayStation 4 ja Xbox One -pelikonsoleissa.
Uudemmissa APU-malleissa sovelletaan HSA-arkkitehtuuria.
AMD64
Vuonna 2000 esitelty AMD64 on 64-bittinen suoritinarkkitehtuuri. Siinä on lisäksi x86-arkkitehtuurin laajennus, joka tukee suoraan vanhoja x86-käskyjä ja on siten yhteensopiva myös vanhojen ohjelmistojen kanssa. Muita etuja edellseen arkkitehtuuriin nähden on
kaksinkertaistettu rekisterien määrä ja SSE-käskykanta.
Käskykantaa on käytetty AMD K8 -arkkitehtuurista lähtien.
Mikroarkkitehtuurit
AMD on käyttänyt mikroarkkitehtuurista nimiä AMD K8 ja AMD K10.
AMD:n aiemmin käyttämästä K-termistä on luovuttu: K-sarjan suorittimet (alkaen AMD K5:stä vuonna 1994) saivat nimen inspiraationa krytoniitista.
Uudemmissa sarjoissa käytetään perhe-numeroa, jonka perässä on kirjain h.
AMD 15h -sarjan mikroarkkitehtuuri (Bulldozer), josta julkaistiin useampia sukupolvia (Piledriver, Steamroller, Excavator).
Vähävirtaisiin kuuluvat AMD Bobcat (14h), AMD Jaguar (16h) ja AMD Puma (16h).
Uusin mikroarkkitehtuuri on AMD Zen.
Radeon
Radeon (ent. ATI Radeon) on AMD:n grafiikkaprosessorien (GPU) nimi.
Radeoniin perustuvien näytönohjainten ajurit olivat aiemman nimetty Catalyst, mutta myöhemmin nimeksi on tullut Crimson.
Graphics Core Next (GCN) on Radeon-grafiikkasuorittimissa käytetty mikroarkkitehtuuri, josta on julkaistu useampia sukupolvia. Arkkitehtuurin seuraajat ovat Radeon DNA (RDNA) ja Compute DNA (CDNA).
Huhtikuussa 2017 AMD julkaisi tuoreimman RX 500 -sarjan grafiikkasuorittimet, jotka perustuvat RX 400 -sarjan Polaris mikroarkkitehtuuriin.
Elokuussa 2017 julkaistu RX Vega -sarja perustuu Graphics Core Next -arkkitehtuurin viidenteen sukupolveen. Sarjaan kuuluvat RX Vega 64 ja RX Vega 56 -mallit, jotka tukevat HBM2-muistiteknologiaa.
Radeon Instinct on syväoppimiseen suunnattu sarja.
Radeon Open Compute (ROCm) on ohjelmistoalusta grafiikkasuorittimien ohjelmointiin, jonka ensimmäisen version AMD julkaisi vuoden 2016 huhtikuussa.
Instinct
Instinct MI100 on Compute DNA (CDNA) -arkkitehtuuriin perustuva kiihdytinkortti, joka on suunnattu tekoälyohjelmistojen ja vaativien matematiikkakuormien kanssa supertietokoneisiin ja huippuluokan palvelimiin. MI100 käyttää Arcturus-koodinimellä tunnettua grafiikkasuoritinta.
MI250X-mallia käyttävät Frontier- ja LUMI-supertietokoneet.
Kesäkuussa 2022 AMD esitteli CDNA 3 -arkkitehtuuria ja MI300-sarjan Instinct-piirejä.
Zen
AMD Zen on AMD:n mikroarkkitehtuuri, jota käytetään Ryzen-, Threadripper- ja Epyc-malleissa. Zen-arkkitehtuurin sukupolvia ovat: Zen, Zen+, Zen 2 ja Zen 3.
Zeniä on pidetty käänteentekevänä tuotteena yhtiön historiassa, sillä ennen sen julkaisua AMD keikkui konkurssin partaalla. Zen on nostanut AMD:n markkinaosuuden x86-suorittimien markkinoilla suurimmaksi yhtiön historiassa.
Epyc on Zen-arkkitehtuuriin perustuva palvelinkäyttöön suunniteltu suoritin, joka kilpailee Intelin Xeon-suorittimien kanssa.
Infinity Fabric on HyperTransport-väylän jatkokehitystä, jota käytetään AMD Zen -arkkitehtuurin kanssa. AMD on laajentanut Infinity Fabricia grafiikkaprosessorien välisiin yhteyksiin.
AMD:n valmistamia prosessoreita
8086 (valmistettu Intelille)
8088 (valmistettu Intelille)
Am286
Am386 (1991)
Am486 (1993)
Am5x86 (1995)
AMD K5 (1995)
AMD K6 (1997)
AMD K6-2
AMD K6-III
AMD Am2900 -sarja
AMD Am29000 (29k) -sarja
Athlon (1999)
Duron (2000)
Athlon XP, Athlon MP (2001)
Mobile Athlon 4 (2001)
Mobile Athlon XP (2002)
Mobile Duron (2002)
Sempron
Opteron (2003)
Athlon 64, Athlon 64 FX, Athlon 64 X2 (2003-2007)
Turion 64 (2005), Turion 64 X2 (2006)
Opteron X2
Phenom X4, Phenom FX (2007-2008)
Athlon X2
Phenom II
Athlon II
Turion II
Bulldozer (seuraajat Piledriver, Steamroller, Excavator)
Zen (Ryzen, Threadripper, Epyc)
AMD K5
AMD aloitti 90-luvulla omien suorittimien suunnittelun, jäljitellen Intel Pentium Pro -arkkitehtuuria. Ensimmäisen oman AMD K5 suorittimen tuotanto aloitettiin vuonna 1996. Prosessorilla oli paljon ongelmia ja se oli huomattavasti Intelin vastaavaa hitaampi kokonaislukunopeudessa ja liukulujen käsittelyssä, joten suoritin ei käynyt hyvin kaupaksi. AMD oli juuri rakentanut uuden Fab 25 -tehtaan Austinin Texasiin valmistamaan K5-suoritinta, joten sillä ei ollut resursseja suunnitella nopeasti uutta.
AMD K6
AMD osti vuonna 1996 NexGen-nimisen yhtiön jolla sai oikeuden Nx686-suorittimeen. AMD nimesi uudelleen AMD K6:ksi ja muutti rakenteen käyttämään Intelin kanssa samaa Socket 7-kantaa. Näin K6-suorittimen pystyi asentamaan mihin tahansa Intel Pentium -emolevyyn. Intel -yhteensopivuuden lisäksi siihen oli lisätty RISC -suorittimissa yleisiä ominaisuuksia.
AMD K6-2
Vielä samana vuonna julkaistiin 3dNow! -SIMD-multimedialaajennuksella varustettu AMD K6-2. Sen laajennettu käskykanta sisälsi ominaisuuksia nopeampaan liukulukulaskentaan, jota tarvittiin etenkin 3D-grafiikan kiihdyttämiseen. AMD:n markkina-asema ei ollut vielä niin vahva, että ohjelmistovalmistajat olisivat suuremmissa määrin hyödyntäneet näitä ominaisuuksia. Sitä vastoin ohjelmistovalmistajat tukivat vähän aiemmin julkaistua Intelin MMX-käskykantaa.
AMD K6-III
Tammikuussa 1999 viimeinen K6-sarjaan kuuluva suoritinmalli näki päivänvalon. Se oli 450 MHz:n K6-III ja kilpailukykyinen Intelin kärkisuorittimien kanssa. Tämä suoritin oli K6-2:n päivitetty versio, johon oli lisätty 256 kilotavua täydellä nopeudella toimivaa L2-välimuistia integroituna ytimeen ja parempi haarautumisen ennakointi (). Vaikka se vastasi kokonaislukulaskuissa Pentium II/III-suoritinta, liukulukuyksikkö oli vanhentunut eikä voinut kilpailla Intelin uusimpien suorittimien kanssa.
Athlon
Athlon on AMD:n seitsemännen sukupolven x86 prosessori, joka julkaistiin kesäkuussa 1999. Toisin kuin aiempi K6, tätä ei voinut lisenssisyistä asentaa Intelin emolevyhin (Slot 1), joten AMD siirtyi käyttämään Slot A:ta. AMD sai vihdoin nopeuskruunun ja Intel vastasi lähtemällä nopeuskilpailuun, joten 1 GHz raja ylitettiin ennen vuosituhannen vaihdetta. AMD piti nopeuskruunua vuosikaudet. Yhtiön toimitusjohtajana pitkään ollut, yksi perustajista, Jerry Sanders jäi eläkkeelle vuonna 2002.
Opteron, Athlon 64 ja Phenom
AMD julkaisi ensimmäisen AMD64-suorittimensa Opteronin maaliskuussa 2003. Opteron suunniteltiin työasemiin ja palvelimiin, sisältäen myös ne joissa on enemmän kuin yksi suoritin. AMD julkaisi Athlon 64 ja Athlon 64 FX-mallit syyskuussa 2003, jotka päättäväisesti ottivat nopeuskruunun itselleen. Molemmat suorittimet voittivat Pentium 4:n ja sen huippumallin, Pentium 4 Extreme Editionin) lähes kaikissa tehokkuustesteissä. Joulukuussa 2007 julkistettiin Phenom-nimellä kulkevat neliytimiset K10-suorittimet.
Turion
Turion 64-suorittimen oli tarkoituksena on kilpailla kannettavien suoritin markkinoilla Intelin Pentium M:n kanssa. Turion 64 tukee AMD64-käskykantaa ja sitä voi pitää käytännössä vähävirtaisena Athlon 64:nä.
Sempron
Sempron on Athlon 64:n pikkuveli ja tarkoitettiin budjettiluokan kokoonpanoihin.
Muuta
Kellotaajuuden maailmanennätys
Bulldozerilla saavutettiin maailman korkein x86-suorittimen kellotaajuus, 8429 MHz ja se on Guinnessin maailmanennätys.
Katso myös
AMD Radeon
HSA-arkkitehtuuri
HyperTransport
Luettelo AMD:n suorittimista
AMD:n suorittimet
Lähteet
Aiheesta muualla
AMD:n kotisivu
NASDAQ-100-indeksi
Seulonnan keskeiset artikkelit |
94 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Avoin%20l%C3%A4hdekoodi | Avoin lähdekoodi | Avoin lähdekoodi () tarkoittaa ohjelmistojen tuottamis- ja kehitysmenetelmiä, jotka tarjoavat käyttäjälle mahdollisuuden tutustua ohjelman lähdekoodiin ja muokata sitä omien tarpeidensa mukaisesti. Avoimen lähdekoodin periaatteisiin kuuluu myös vapaus käyttää ohjelmaa mihin tahansa tarkoitukseen ja kopioida ja levittää sekä alkuperäistä että muokattua versiota.
Paitsi ohjelmistojen kehitysmenetelmiin avoimella lähdekoodilla voidaan viitata myös niiden avulla tuotettuihin ohjelmistoihin sekä kehittäjäyhteisöön. Käytännössä avoin lähdekoodi tarkoittaa pitkälti samaa asiaa kuin vapaat ohjelmistot, joista puhuttaessa halutaan usein painottaa ohjelmistokehityksen eettisiä ulottuvuuksia. Avoimesta lähdekoodista puhuttaessa huomio saattaa pikemminkin kiinnittyä vapaudesta ja avoimuudesta seuraaviin käytännön hyötyihin. Vapaiden ohjelmistojen ja avoimen lähdekoodin vastakohtana voidaan pitää omisteisia ohjelmistoja ja suljettua lähdekoodia.
Tunnetuimpia avoimen lähdekoodin tuotteita ovat Firefox-selain, LibreOffice-toimisto-ohjelmisto ja Linux-käyttöjärjestelmä, joka pääosin muodostuu Linux-ytimestä ja GNU-hankkeen ohjelmistoista. Myös älypuhelimissa yleinen Android-käyttöjärjestelmä on avointa lähdekoodia.
Historia
1960- ja 1970-luvuilla ohjelmointia tehtiin akateemisissa ympäristöissä ja yritysten laboratorioissa, jotka jakoivat ja muokkasivat ohjelmistoja vapaasti. 1980-luvulla ohjelmointi siirtyi omisteisiin ohjelmistoihin ja Richard Stallman kirjoitti vapaan ohjelmiston ideologiasta sekä ohjelmistojen tekijänoikeuksista. Vuonna 1998 tapahtui merkittävä muutos kun Bruce Perens ja Eric Raymond ilmaisivat epäilyksenä etteivät yritykset ole vakuuttuneita Stallmanin näkemyksistä: tämä johti avoimen lähdekoodin liikkeeseen.
Avoin lähdekoodi viittasi aluksi avoimen lähdekoodin ohjelmistoihin, mutta avoimesta lähdekoodista on tullut liike, joka ulottuu ohjelmistotuotannon ulkopuolelle. Termin avoin lähdekoodi on esittänyt Christine Peterson. Termi kehitettiin vaihtoehdoksi, koska termi "vapaa ohjelmisto" vaati aina selityksen sen tarkoittavan oikeuksia eikä hintaa ja oli tarve selkeämmälle termille. Raymond otti termin käyttöön, Perens perusti Opensource.org:in sekä Tim O'Reilly sopi käyttävänsä sitä useissa projekteissa. Termiä käytettiin Netscape Navigatorin lähdekoodin julkaisussa ja O'Reilly & Associatesilla: 7. huhtikuuta 1998 järjestettiin ensimmäinen Open Source Summit -kokoontuminen.
Määritelmä
Pelkkä mahdollisuus päästä tutustumaan lähdekoodiin ei vielä tee ohjelmistosta avoimen lähdekoodin edustajaa, vaan oikeudellisesta näkökulmasta avoimeen lähdekoodiin liittyy lisenssi, jolla ohjelman tekijä tarjoaa teoksensa yhteisön käytettäväksi ja muokattavaksi. Lisenssi voi kuitenkin asettaa ehdoksi, että ohjelmaan tehtävät muutoksetkin on julkaistava samalla lisenssillä, jotta myös alkuperäinen tekijä pääsisi hyötymään muiden tekemistä parannuksista. Tekijänoikeudet säilyvät koodin kirjoittajilla, jolleivät nämä erikseen niistä luovu.
Avoimen lähdekoodin tunnuspiirteet on täsmällisesti määritellyt Open Source Initiative (OSI) -järjestö, joka pyrkii edistämään avoimen lähdekoodin ohjelmistojen käyttöä:
Ohjelman täytyy olla vapaasti levitettävissä ja välitettävissä.
Lähdekoodin täytyy tulla ohjelman mukana tai olla vapaasti saatavissa.
Myös johdettujen teosten luominen ja levitys pitää sallia.
Lisenssi voi rajoittaa muokatun lähdekoodin levittämistä vain siinä tapauksessa, että lisenssi sallii erillisten korjaustiedostojen ja niiden lähdekoodin levittämisen. Voidaan myös vaatia, ettei johdettua teosta levitetä samalla nimellä tai versionumerolla kuin lähtöteosta.
Yksilöitä tai ihmisryhmiä ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan.
Käyttötarkoituksia ei saa rajoittaa.
Kaikilla ohjelman käsiinsä saaneilla on samat oikeudet.
Lisenssi ei saa olla riippuvainen laajemmasta ohjelmistokokonaisuudesta, jonka osana ohjelmaa levitetään, vaan ohjelmaan liittyvät oikeudet säilyvät, vaikka se irrotettaisiin kokonaisuudesta.
Lisenssi ei voi asettaa ehtoja muille ohjelmille. Ohjelmaa saa levittää myös yhdessä sellaisten ohjelmien kanssa, joiden lähdekoodi ei ole avointa.
Lisenssin sisällön pitää olla riippumaton teknisestä toteutuksesta. Oikeuksiin ei saa liittää varaumia jakelutavan tai käyttöliittymän varjolla.
Näiden kriteerien mukaan esimerkiksi seuraavilla lisensseillä julkaistuja ohjelmistoja voidaan pitää avoimen lähdekoodin edustajina: GNU General Public License (GPL) ja GNU Lesser General Public Licence (LGPL), BSD-lisenssit, Mozilla Public License (MPL), Apache-lisenssit, IBM Public License, Intel Open Source License, Apple Public Source License, Nokia Open Source License sekä Sun Microsystemsin Sun Industry Standards Source License ja Sun Public License. Eri lisenssityyppejä käsitellään julkisen hallinnon suosituksessa JHS 169 Avoimen lähdekoodin ohjelmien käyttö julkisessa hallinnossa.
Avoin lähdekoodi vai vapaa ohjelmisto?
Eric Raymondin essee The Cathedral and the Bazaar huomioi avoimen lähdekoodin merkityksen ohjelmiston kehitysmenetelmään vuonna 1997.
Richard Stallmanin mukaan termit vapaa ohjelmisto ja avoin lähdekoodi kuvaavat lähes samoja asioita, mutta eri arvoihin perustuvia näkemyksiä: avoin lähdekoodi on kehitysmenetelmä kun taas vapaa ohjelmisto on sosiaalinen liike.
Termi avoin lähdekoodi kehitettiin helmikuussa 1998 vastauksena Netscapen päätökseen julkaista verkkoselaimensa lähdekoodit vapaalla lisenssillä. Osa vapaiden ohjelmistojen liikkeen edustajista halusi ottaa etäisyyttä liikkeen ideologiseen taustaan ja muotoilla toimintamallinsa pragmaattisemmin termein, jotka sopisivat myös yrityselämän käyttöön paremmin kuin englanninkielinen sana free, joka voi tarkoittaa paitsi vapaata myös ilmaista. Linux-ytimen alkuperäinen kehittäjä Linus Torvalds asettui heti tukemaan uutta nimitystä ja sen edustamaa näkökulmaa.
Uuden termin omaksumista harkitsi aluksi myös vapaan ohjelmiston määritelmän kehittänyt GNU-hankkeen ja Free Software Foundationin johtaja Richard Stallman, joka päätyi kuitenkin torjumaan sen. Stallman on arvostellut avoimen lähdekoodin liikettä liiasta pragmaattisuudesta ja vapaiden ja ”puolivapaiden” ohjelmien rajan hämärtämisestä. Stallman rinnastaa ohjelmistojen vapauden sananvapauteen, joka on itseisarvo, ja sanoo, että jos avointa lähdekoodia perustellaan vain käytännön hyödyillä, avoimuudesta on helppo luopua silloin, kun se edellyttää ylimääräiseltä tuntuvaa vaivannäköä.
Vaikka termistössä ja ajattelutavoissa on siis vivahde-eroja, avoimen lähdekoodin ja vapaiden ohjelmistojen liikkeiden väliset ristiriidat eivät ole olleet yhteensovittamattomia. Käytännössä kaikki vapaat ohjelmistot ovat myös avoimen lähdekoodin ohjelmistoja ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot vapaita. Englanniksi vapaista ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoista käytetäänkin usein yhdistettyä akronyymiä FOSS (free and open source software) tai FLOSS (free/libre and open source software). Suomeksi voidaan vastaavasti joskus käyttää akronyymiä VALO.
Avoimen ja suljetun lähdekoodin ero
Avoimeen lähdekoodiin pääsee kuka tahansa tutustumaan, ja halutessaan käyttäjä voi korjata ohjelman virheitä ja lisätä uusia ominaisuuksia – tai pestata jonkun muun tekemään sen puolestaan, jos ei itse osaa tai ehdi. Tästä seuraa, että korjaukset tehdään yleensä nopeasti: parhaissa tapauksissa muutos on saatavilla muutamassa tunnissa, mikä on tärkeää esimerkiksi tietoturvahaavoittuvuuksia korjattaessa.
Omisteisen ohjelmiston käyttäjä ei yleensä pääse näkemään lähdekoodia. Mikäli ohjelmassa on puutteita, käyttäjä joutuu raportoimaan niistä ohjelman tekijälle tai vain sopeutumaan tilanteeseen yrittäen vähimmäistää haitat. Jos lähdekoodi on avoin, voi käyttäjä itse muokata koodia tai palkata kenet tahansa tekemään siihen haluamansa muutokset.
Avoimen lähdekoodin kehitystä tekevät sekä yritykset että vapaaehtoiset henkilöt. Yritykset osallistuvat avoimen lähdekoodin kehitystyöhön, koska tulisi kalliimmaksi kehittää vastaavanlainen kokonaan uusi tuote tai ostaa jonkin omisteisen tuotteen lisenssi.
Avointa lähdekoodia kehitetään jatkuvasti ja sitä ei pidetä sanan perinteisessä mielessä valmiina tuotteena vaan jatkuvana prosessina.
Suosio
Avoimen lähdekoodin suosion syy ei ole ohjelmiston ilmaisuus. Avoimen lähdekoodin todellinen voima on yhteistyössä. Avoimen lähdekoodin projektin parissa työskentelee lukuisia ihmisiä, jotka kykenevät tekemään siitä entistä paremman, kun taas suljettua lähdekoodia kehittää vain yksi henkilö tai yksi yritys. Avoimeen lähdekoodiin perustuvaa yhteistyötä on ollut jo vuosikymmenten ajan. Tekniikan alan suuryritykset Google ja Facebook ovat tehneet suuria kontribuutioita avoimen lähdekoodin maailmaan avaamalla osan ydintuotteistaan.
Avoimen lähdekoodin eduiksi mainitaan kynnyksen madaltaminen ohjelman kokeiluun: muun muassa Xen levisi laajalti ilman omaa markkinointia. Ohjelman käyttö on ydinasia ja ilman käyttäjiä ohjelma ei materialisoidu. Perinteiseen malliin verrattuna, joka riippui markkinointilupauksista ja yksittäisistä esittelyversioista, avoimen lähdekoodin ohjelmissa käyttäjä tietää täsmälleen mitä saa eikä luota pelkkiin lupauksiin: lähdekoodin voi nähdä yksi tai 100 henkilöä ja kehittäjät eivät voi tehdä lepsusti.
Kehittäjäyhteisö
Avoimen lähdekoodin ohjelmien kehitys perustuu julkiseen kehitysympäristöön. Ympäristöön kuuluu tyypillisesti versionhallinnalla varustettu lähdekoodin talletuspaikka (palvelin). Kehitysympäristöön kuuluu myös keskustelualueita ja virheenilmoitusjärjestelmä (johon voi kirjata myös toiveita).
Kehitysyhteisöön voi kuulua kotoistusryhmiä, jotka kääntävät ohjelman eri kielille. Kotoistukseen kuuluu ohjelman kansainvälistäminen (internationalisointi) ja sitten kotoistus (lokalisointi). Kotoistukseen liittyvät tietokoneohjelman käyttämän kielen lisäksi idiomit, tekstin vierityssuunta, päivämäärän esitysmuoto, valuutta, desimaalierotin ja värit. Kotoistus kattaa myös käyttöoppaat ja lisenssit.
Kehittäjäyhteisöön voi kuulua laaturyhmä, joka huolehtii ohjelman laadusta. Ulkonäöllisiin seikkoihin kiinnittää huomion siihen keskittyvä ryhmä.
Avoimen lähdekoodin kehitysyhteisöihin voi liittyä kuka tahansa. Jäsenet voivat kertoa mielipiteensä uusista ominaisuuksista, testata ohjelmistojen toimivuutta, tarkistaa lähdekoodia, korjata virheitä ja kirjoittaa uutta lähdekoodia. Kilpailu kehittäjien välillä on kovaa. Etuna on se, että koodia kehitetään kunnianhimoisesti. Kovan kilpailun haittavaikutuksia ovat yhteisön sisäiset erimielisyydet teknisistä yksityiskohdista, termeistä, toteutuksesta, projektien organisoinnista ja tavoitteista. Kiistoista tunnetuin koskee termejä avoin lähdekoodi vai vapaa ohjelmisto.
Avoimen lähdekoodin kehittäjäyhteisöjen sanotaan olevan puoliksi organisoituneita joukkoja avustajia, jotka tyypillisesti toimivat ohjelmistoon liittyvissä projekteissa. Yhteisössä olevilla henkilöillä on jaettuja intressejä tehdä jotain, joka voidaan jakaa yhteisön sisällä tai sen ulkopuolella. Avoimen lähdekoodin projekti ovat lähes aina hajautettujen yhteisöjen tuotosta.
Avoimen lähdekoodin projekteissa on jonkinlainen rakenne ja projektin hallinta voi olla dokumentoitu projektin verkkosivuilla tai projektin dokumentaatiossa. Projekteissa voi olla henkilöitä tietyissä rooleissa, jotka ovat usein samankaltaisia eri projekteissa. Rooleja voivat olla johtajat (jotka tekevät lopullisen päätöksen ominaisuuksista, julkaisuista ja niin edelleen), ylläpitäjät, avustajat ja käyttäjät. Osallistuminen voi vaatia tiettyjen ohjenuorien noudattamista ja osallistujan on oltava saatavilla palautteeseen vastaamiseen.
Monilisensointi
Jotkin ohjelmistot, kuten MySQL, ovat saatavilla vapaasti GNU GPL:n alaisena ja lisäksi maksullisena versiona niille, jotka haluavat sisällyttää koodin osaksi omaa suljetun lähdekoodin tuotettaan. Tällöin tulee korostetusti esille, että vapaa ohjelmisto ei ole ilmainen siinä mielessä, että sen saisi omia itselleen, vaan muokattu koodi tulee antaa muiden käyttöön. Näin varmistetaan se, että kehittäjät saavat nauttia muiden työstä ja ohjelmiston kehittäminen jatkuu.
Kaupallisessa käytössä GNU GPL ei vaadi lähdekoodien julkaisua, mikäli muokattua lähdekoodia ei käytetä julkaistussa tuotteessa.
Kehitysmallit
Avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kehitysmallien ominaispiirre on joukko toisistaan riippuvia ohjelmakoodin laatua parantavia prosesseja eikä täysin lineaarista etenemistä julkaisuun. Perinteisessä kehitysmallissa on joukko itsenäisiä jaksoja aktiviteetteja, joiden sarja johtaa julkaisuun. Avoimen lähdekoodin kehitysmallissa on ryhmien välistä yhteistyötä, jatkuvan integraation ja jatkuvan testaamisen hyödyntämistä, sekä suurempi loppukäyttäjien mukanaolo. Perinteisen "suuren paljastuksen" mallin sijaan avoimen lähdekoodin malli kannustaa jatkuvaan ja itsenäiseen ominaisuuksien kehittämiseen. Uudet ominaisuudet voidaan integroida nopeammin ja niiden varaan voidaan kehittää aikaisemmin. Varhainen ja usein tapahtuva julkaisu ("Release early, release often") johtaa varhaisempaan koodin katselmointiin hyvissä ajoin ennen julkaisua ja malli kannustaa jatkuvaan katselmointiin, jossa kaikki yhteisön jäsenet voivat kommentoida. Malli myös kannustaa pieniä, asteittaisia muutoksia jotka ovat helpompia ymmärtää ja testata kehittäjien ollessa aktiivisesti mukana. Avoimen lähdekoodin malli korostaa katselmointia koko kehityskaaren läpi.
Useissa avoimen lähdekoodin ohjelmistoprojekteissa käytettyä kehitysprosessia on kuvattu jatkuvan kehityksen mallina ().
Kritiikkiä
Avoimen lähdekoodin kehitystä on myös kritisoitu: useat osallistujat tekevät vain muutamia pieniä bugikorjauksia ja suuri osa kehityksestä on edelleen pienen ydinryhmän vastuulla. Ydinryhmän vastuulla on myös bugiraporttien käsittely ja kritiikkiin vastaaminen, joka lisää työmäärää. Jotkin yritykset kuten Facebook ja Google maksavat työntekijöille avoimen lähdekoodin projekteissa työskentelystä täysipäiväisesti, jonka avulla projektit ovat virkeitä. Joitakin huolestuttaa osallistumisesta maksamisen muuttavan miten ja miksi sitä ylipäätään tehdään.
Ohjelmistojen ulkopuolella
Avointa lähdekoodia sanotaan myös sosiaaliseksi liikkeeksi.
Tietokoneohjelmistojen ulkopuolella avoimen lähdekoodin konseptia on käytetty luomaan vapaita verkossa olevia tietokantoja ja kaupalliset toimijat täyttävät arvosteluja myytävistä asioista.
Wikipedian perustaja Jimmy Wales kutsuu sitä mieluummin "vapaan kulttuurin liikkeeksi" kuin avoimeksi lähdekoodiksi. Avoimen lähdekoodin projekteissa on tyypillisesti organisaatio tai henkilö johdossa, joka on vastuussa siitä, kun taas Wikipediasta puuttuva keskeinen hallinta erottaa sen avoimen lähdekoodin mallista.
Katso myös
Avoimet sisällöt
Avoin laitteisto
Open Source Initiative
Jaettu lähdekoodi
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Kansainvälisiä:
Open Source Initiative
Analysis of the Impact of Open Source Software (PDF)
Understanding Open Source Software Evolution: Applying, Breaking, and Rethinking the Laws of Software Evolution
Open Sources: Voices from the Open Source Revolution
Suomalaisia:
Suomen avoimien tietojärjestelmien keskus - COSS ry
Validos (esim. yrityskäytön UKK )
Julkisen hallinnon suositus JHS 169 Avoimen lähdekoodin ohjelmien käyttö julkisessa hallinnossa
Lokalisointi (avointen ohjelmistojen lokalisoinnista kiinnostuneille yhteisön sivusto)
Ohjelmointi
Seulonnan keskeiset artikkelit |
95 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Yhdistyneet%20arabiemiirikunnat | Yhdistyneet arabiemiirikunnat | Yhdistyneet arabiemiirikunnat () eli Arabiemiirikunnat, myös Emiraatit (vanha nimi Arabiemiirikuntien liitto) on pääosin autiomaan peittämä valtio Arabian niemimaan koillisosassa Persianlahden rannikolla. Sen rajanaapurit ovat Oman ja Saudi-Arabia. Maa koostuu seitsemästä emiirikunnasta, ja sen pinta-ala on noin 83 600 neliökilometriä. Väkiluvuksi on arvioitu noin yhdeksän miljoonaa, joista suurin osa on kansalaisuutta vailla olevia vierastyöläisiä. Arabiemiirikuntien pääkaupunki on Abu Dhabi.
Arabiemiirikunnat on historiansa aikana kuulunut muun muassa Persian sassanidien, Portugalin ja Osmanien valtakunnan vaikutuspiiriin. 1800-luvun lopulta lähtien se oli Brittiläisen imperiumin alainen protektoraatti, kunnes kuusi alueen šeikkikunnista yhdistyi ja perusti itsenäisen valtion vuonna 1971. Nykyään Arabiemiirikunnilla on muista arabimaista poiketen suhteellisen vahva ja monipuolinen talous, joka on suuntautunut öljyn ja maakaasun lisäksi kauppaan ja matkailuun. Valtaosa maan asukkaista on muslimeja, ja islam on vaikuttanut merkittävästi sen kulttuuriin.
Maantiede
Arabiemiirikunnat sijaitsee Omanin ja Saudi-Arabian välissä, Omaninlahden ja Persianlahden rannalla. Sillä on myös 19 kilometriä rajaa Qatarin kanssa. Tästä rajasta samoin kun Persianlahden saarten omistuksesta on kiistaa, ja siksi arviot maan pinta-alasta ovat vaihdelleet. Omanilla on pieni eksklaavi Arabiemiraattien alueella.
Maan itäosassa on vuoria; suurin osa alueesta on hiekka-aavikkoa. Maan sijainti on strateginen Hormuzinsalmen puolustuksen takia. Rannikolla on monia saaria, hiekkasärkkiä ja koralliriuttoja, joten navigointi on vaikeaa. Dubai on paras luonnonsatama. Abu Dhabin alueella on kaksi merkittävää keidasta, joiden pohjavesivarat riittävät maanviljelyyn.
Arabiemiraattien ilmasto on pääosin kuuma ja kuiva. Kuuminta on heinä- ja elokuussa, jolloin lämpötila rannikkotasangolla nousee 48 asteeseen. Vuorilla on selvästi viileämpää. Loppukesällä kostea kaakkoistuuli tekee rannikkoalueiden säästä erityisen epämiellyttävää. Rannikolla sataa vuodessa alle 120 mm, vuorilla paikoin jopa 350 mm. Rankkasateet saavat toisinaan aikaan paikallisia tulvia. Hiekkamyrskyt haittaavat säännöllisesti näkyvyyttä.
Rannikon ekosysteemeissä, saarilla, koralliriutoilla, vuorovesirannikolla ja mangrovesoilla elää monenlaisia kasvi- ja eläinlajeja. Arabiemiraattien ensimmäiset meriluonnonsuojelualueet perustettiin 1995 ja vuonna 2012 ne kattoivat yhteensä 6 563 km² Aavikoilla on käynnissä metsitysohjelmia. Itäosan Hajarvuoristo tarjoaa turvapaikan harvinaisille eläimille, kuten leopardille ja arabiantarille (Hemitragus jayakari).
Historia
Nykyisellä Yhdistyneiden arabiemiirikuntien alueella on ollut asutusta jo pronssikaudella. Yli kaksituhatta vuotta eaa. Umm al-Nariksi kutsuttu kulttuuri kehittyi nykyisen Abu Dhabin lähellä. Sen vaikutus levisi pitkälle sisämaahan ja rannikkoa pitkin Omaniin asti. Islam saapui alueelle vuonna 636, ja kristityt nestoriolaiset perustivat Sir Bani Yasin luostarin samannimiselle saarelle lähelle Abu Dhabia 600-luvulla. Keskiajalla Hormuzin eli Ormusin kuningaskunta hallitsi koko aluetta.
Pian sen jälkeen, kun Vasco da Gama vuonna 1498 oli purjehtinut Afrikan ympäri Intiaan, Persianlahden etelärannikon šeikkikunnat joutuivat Portugalin ylivallan alaisiksi. Portugalin valta alueella kesti 1600-luvulle saakka, minkä jälkeen alue oli pitkään Osmanien valtakunnan vaikutusvallan alaisena. Britannian valta alkoi kasvaa 1800-luvulla ja lopulta vuonna 1892 alueesta tuli Britannian protektoraatti
Helmenkalastus oli tärkeä elinkeino, ja kun luonnonhelmien kysyntä väheni 1900-luvun alussa, alue vajosi köyhyyteen. Šeikit olivat keskustelleet öljyn etsimisestä, ja ensimmäiset kaivausluvat annettiin 1939. Ensimmäinen raakaöljylasti lähti 1962 Abu Dhabista ja Dubaista 1969. Britannia päätti vetäytyä alueella 1968, ja Arabiemiirikunnat itsenäistyi vuonna 1971 alueen emiirikuntien yhdistyessä.
Politiikka
Korkein neuvosto, presidentti ja liittovaltion neuvosto
Arabiemiirikuntia hallitsee korkein neuvosto, johon kuuluvat kaikkien seitsemän emiirikunnan johtajat. Abu Dhabin ja Dubain emiireillä on neuvostossa veto-oikeus. Neuvosto valitsee presidentin ja varapresidentin.
Parlamentissa eli Liittovaltion neuvostossa (Majlis al-Ittihad al-Watani) on 40 paikkaa. Edustajista 20 valitaan emiirikuntien vaalilautakunnissa. Kunkin emiirikunnan johto saa valita, ketkä saavat äänestää, joten äänioikeus on vain noin 13 prosentilla asukkaista. Kunkin emiirikunnan edustajapaikat määräytyvät sen väkiluvun mukaisesti: Abu Dhabi ja Dubai saavat kummatkin neljä, Sharja ja Ras al-Khaima kolme sekä Ajman, Fujaira ja Umm al-Qaiwain kaksi edustajaa. Loput 20 edustajaa nimitetään suoraan emiirikuntien johdon toimesta. Nimetyt edustajat valitaan niin, että neuvostossa on aina puolet naisia, puolet miehiä.
Oikeuslaitos
Yhdistyneiden arabiemiirikuntien lakijärjestelmä pohjaa Koraaniin. Myös Ranskan oikeusjärjestelmän vaikutus näkyy lakiteksteissä. Islamin lakia, šariaa, noudatetaan etenkin perhelainsäädännössä kuten avioeroa ja perintöasioita koskevissa määräyksissä.
Arabiemiraattien huumelait ovat ankaria. Turisteja on tuomittu vuosien vankeusrangaistuksiin heidän vaatteistaan löytyneiden huumausainejäänteiden vuoksi.
Seitsemän emiraattia ja niiden nykyiset johtajat
Liittovaltio muodostuu seitsemästä emiirikunnasta. Niiden nykyiset emiirit ovat:
Abu Dhabi – Šeikki Khalifa ibn Zayid Al Nahyan (), vuodesta 2004
– Šeikki Humaid ibn Rašid al-Nu’aimi (), vuodesta 1981
– Šeikki Muhammad ibn Rašid Al Maktum (), vuodesta 2006
– Šeikki Hamad ibn Muhammad al-Šarqi (), vuodesta 1974
– Šeikki Saud bin Saqr al Qasimi (), vuodesta 2010
Sharja – šeikki Sultan ibn Muhammad al-Qasimi (), vuodesta 1987
– Šeikki Rašid ibn Ahmad al-Mu’alla (), vuodesta 1981
Vapauksien kehitys
Freedom Housen vuoden 2022 raportin mukaan Yhdistyneet arabiemiirikunnat ei ole vapaa maa. UAE on seitsemän emiraatin liitto, jota käytännössä johtaa Abu Dhabi, pinta-alaltaan suurin ja luonnonvaroiltaan rikkain. Liittovaltion neuvoa-antavalle elimelle järjestetään rajoitetut vaalit, mutta poliittiset puolueet on kielletty, ja kaikki toimeenpano-, lainsäädäntö- ja oikeusvalta kuuluu viime kädessä seitsemälle perinnölliselle hallitsijalle. Sekä kansalaisten että ei-kansalaisten, jotka muodostavat ylivoimaisen enemmistön väestöstä, kansalaisvapauksiin kohdistuu merkittäviä rajoituksia.
Asevoimat
Yhdistyneet arabiemiirikunnat on 2000-luvun alkupuolella aseistautunut voimakkaasti, vuonna 2008 se oli maailman kolmanneksi suurin aseiden tuoja, Kiinan ja Intian jälkeen. Maa on hankkinut muun muassa 80 F-16E ja 50 Mirage 2000-9 -hävittäjää vuosina 2004–2008. Maan sijainti Hormuzinsalmen äärellä on strateginen öljykuljetuksien kannalta.
Yleinen asevelvollisuus miehille otettiin käyttöön vuonna 2014. Varusmiespalvelus kestää 24 kuukautta, korkeakoulututkinnon suorittaneille riittää 16 kuukauden palvelus, naiset voivat osallistua vapaaehtoisina palvelukseen yhdeksän kuukauden ajan. Merkittävä osa värvätystä henkilöstöstä tulee ulkomailta.
Talous
Abu Dhabista löytyi öljyä vuonna 1958. Se tuottaa edelleen valtaosan maan öljystä, ja siellä sijaitsevat myös emiraattien suurimmat maakaasukentät. Energiantuotannon riippuvuutta fossiilisista polttoaineista on pyritty vähentämään ydinvoiman ja aurinkoenergian avulla.
Muista arabimaista poiketen Arabiemiirikuntien liitolla on poikkeuksellisen vahva ja monipuolinen talous, joka ei ole täysin riippuvainen öljystä ja maakaasusta. Erityisesti Dubai on matkailun ja vapaan kaupan voimalla kohonnut koko Persianlahden liikekeskuksen asemaan. Yksi monipuolistamisen suurimmista tuloksista on vakaasti kehittyvä matkailuteollisuus, joka on keskittynyt rannikolle, aavikolle, urheilukohteisiin ja infrastruktuuriin. Matkailuteollisuuden lisäksi myös edulliset kuluttajahinnat, lämmin ilmasto, tekniikan ihmeet kuten Burj al-arab -hotelli ja Palmusaaret ja ystävällisyys lännelle ovat johtaneet kutsumaan Dubaita Lähi-idän Hongkongiksi. Emiraattien suurten rakennusprojektien valmistuminen on pitkälti noin 120 euron kuukausipalkalla työskentelevien siirtotyöläisten ansiota. Tällä hetkellä yli 80 prosenttia maan väestöstä on siirtotyöläisiä, joilla ei ole kansalaisoikeuksia. Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa ei ole lakko-oikeutta eikä ammattiyhdistysliikettä. Siirtotyöläisten ihmisoikeudet ovat herättäneet runsaasti kansainvälistä keskustelua.
Maatalous on keskittynyt Ras al-Khaiman ja Fujairan emiraatteihin. Sen osuus kansantaloudesta on pieni, mutta keinokastelun turvin maa pystyy olemaan liki omavarainen hedelmien ja vihannesten osalta. Tärkeimpiä viljelykasveja ovat taatelit, tomaatti ja kurkku.
Liikenne
Maassa on 43 lentokenttää ja 4 080 kilometriä maantietä. 1960- ja 1970-luvulla rakennettu tieverkko on hyvälaatuinen. Dubaissa toimii automaattimetro. Abu Dhabin ja Dubain välille valmistui rautatie vuonna 2022, rautatieverkkoa on suunniteltu laajennettavaksi kaikkiin sietsemään emiraattiin.
Dubaissa on suuri konttisatama, Das-saarella nesteytetyn maakaasun eli LNG:n lastaussatama. Muita satamakaupunkeja ovat Al Fujayrah, Mina' Jabal 'Ali (Dubai), Khor Fakkan (Khawr Fakkan) (Sharja), Mubarraz Island (Abu Dhabi), Mina' Rashid (Dubai) ja Mina' Saqr (Ras al-Khaima)
Väestö
Vuonna 2022 YK arvioi maan väkiluvuksi noin kymmenen miljoonaa. Väestöstä 88% on siirtolaisia. Asutus on keskittynyt voimakkaasti maan koillisosaan Musandamin niemimaalle. Lähes 85% asukkaista elää kolmen suurimman emiraatin alueella: Abu Dhabi, Dubai ja Sharja.
Islam on valtionuskonto. Muslimit muodostavat 76 prosenttia ja kristityt 9 prosenttia väestöstä. Muiden uskontojen osuus väestöstä on 15 prosenttia, josta pääosa on hinduja ja buddhalaisia. Arabia on maan virallinen kieli ja sitä käytetään hallituksessa ja byrokratiassa, mutta englannin kielen merkitys talouselämässä on kasvanut: se toimii lingua francana arabiantaidottomille maahanmuuttajille.
Koulutus on ilmaista ja pakollista 6–18-vuotiaille lapsille ja nuorille. 2010-luvulta alkaen suurin osa väestöstä on ollut lukutaitoista. Maan korkeakouluihin hakeutuu ennen kaikkea naisopiskelijoita.
Kulttuuri
Arabiemiirikunnilla on vahvat siteet muuhun arabimaailmaan. Hallitus on omistautunut perinteisten taide- ja kulttuurimuotojen säilyttämiselle muun muassa Abu Dhabin kulttuurihallinnon kautta, jonka ohella myös muissa emiraateissa on omat kulttuurihallintonsa. Vuodesta 2009 rakennettu Louvre Abu Dhabi valmistui vuonna 2017. Kuitenkin sosiaalisessa elämässä tapahtuu suuria muutoksia: asenteet naisia kohtaan ovat muuttumassa, ja uusista urheilulajeista on tulossa suosittuja perinteisten kameliajojen rinnalle. Islamin vuoksi sianlihaa ja alkoholia ei tarjoilla yleisesti, mutta myös vähemmistöuskontoja kunnioitetaan: muun muassa hindutemppeleiden rakentaminen on sallittu.
Emiraattien perinteinen keittiö muistuttaa libanonilaista ja muita arabikeittiöitä. Siihen kuuluvat meze-alkupalat, täytetty lammas, lammaspata, maustettu riisi ja linssikeitto. Jälkiruoat ovat perinteisesti makeita.Talouskasvun myötä maahan on perustettu huippuravintoloita, joita pyörittävät kuuluisat ravintoloitsijat ja kokit Gordon Ramsaystä alkaen.
Urheilu
Olympialaisiin Arabiemiirikunnat on osallistunut vuodesta 1984 alkaen. Ainoan olympiamitalin on voittanut Ahmed Al Maktoum, joka voitti kaksoistrapissa olympiakultaa Ateenan olympialaisissa 2004. Arabiemiirikuntien jalkapallomaajoukkue on esiintynyt kertaalleen MM-kisoissa vuonna 1990, jolloin se putosi ensimmäisellä kierroksella. Maajoukkue on esiintynyt Aasian-mestaruuskilpailuissa kahdeksan kertaa, ja sen paras sijoitus on toinen vuodelta 1996. Lokakuussa 2011 se oli FIFA-rankingissa sijalla 113. Muita suosittuja urheilulajeja ovat kameli- ja hevoslaukat, haukkametsästys, kriketti, golf ja tennis. Moottoriurheilun osalta Formula 1 -sarjan osakilpailu Abu Dhabin Grand Prix on ajettu vuodesta 2009 lähtien Yas Marinan radalla.
Katso myös
Ihmisoikeudet Arabiemiirikunnissa
Arabiemiirikunnat olympialaisissa
Lähteet
Aiheesta muualla
42 Aasia
Seulonnan keskeiset artikkelit |
96 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Duron | Duron | AMD Duron on x86-yhteensopiva suoritin, jota valmisti AMD. Se julkaistiin kesällä 2000 edulliseksi vaihtoehdoksi yhtiön omalle Athlon-suorittimelle. Se kilpaili myös Intelin Pentium III- ja Celeron-suorittimien kanssa.
Duronin kanta on yhteensopiva Athlonin kanssa, joten ne toimivat samoilla emolevyillä. Ero näiden suorittimien välillä on sisäinen. Duronissa ja Athlonissa on sama 128 kilotavun L1-välimuisti, mutta Duronissa on vain 64 kilotavua L2-välimuistia, kun Athlonissa on 256 kilotavua. Tämän takia Duron on Athlonia hitaampi toimisto-ohjelmissa, mutta yhtä nopea liukulukuoperaatioissa. Alkuperäinen Duron toimi 100 MHz:n väylänopeudella, kun Athlon pystyi toimimaan 133 MHz:n nopeudella. Myöhemmin myös Duron tuki 133 MHz:n väylää.
Alkuperäistä Duronia valmistettiin Spitfire-ytimellä vuosina 2000 ja 2001 nopeuksilla 600–950 MHz. Se pohjautui Athlonin Thunderbird-ytimeen. Seuraavaa Duronia Morgan-ytimellä valmistettiin nopeuksilla 1 000–1 300 MHz ja se perustui Athlon XP:n Palomino-ytimeen, jossa oli lisänä muun muassa tuki SSE-käskyille sekä muutamia pikkuparannuksia. Erona näissä Duroneissa Athlon-isoveljiinsä oli L2-välimuistin koon lisäksi myös valmistusprosessi; Duronit oli valmistettu 180 nm:n alumiinijohdinprosessilla, Athlonit 180 nm:n kuparijohdinprosessilla, minkä takia Duronit eivät kellottuneet yhtä suuriin kellotaajuuksiin kuin Athlonit.
Vuonna 2003 AMD julkaisi seuraavan Duron-ytimen, joka perustui Athlon XP:n Thoroughbred-ytimeen, eli se oli valmistettu 130 nm:n valmistustekniikalla. Ytimen nimi oli Applebred. Sitä oli saatavilla 1 400, 1 600 ja 1 800 MHz:n kellotaajuuksilla, jotka kaikki käyttivät 133 MHz:n väylää.
Duron-mallisto lopetettiin vuonna 2004. Sen korvasi Sempron.
Lähteet
Aiheesta muualla
Duron-tietoa AMD:ltä
Duron |
97 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Arnold%20Schwarzenegger | Arnold Schwarzenegger | Arnold Alois Schwarzenegger (/ˈʃvɑːrtsnɛɡər/; saks. [ˈaʁnɔlt ˈʃvaʁtsn̩ˌʔɛɡɐ]; s. 30. heinäkuuta 1947 Thal, Itävalta) on itävaltalais-yhdysvaltalainen kehonrakentaja, näyttelijä ja poliitikko.
Schwarzenegger voitti urallaan kaikki tärkeimmät kansainväliset kehonrakennuskilpailut, muun muassa kehonrakennuksen suurimman tittelin Mr. Olympian ennätyksellisesti seitsemän kertaa (1970–1975 ja 1980). Hän on lisäksi tehnyt lajia tunnetuksi monin tavoin niin kilpailu-uransa aikana kuin sen jälkeenkin.
Schwarzeneggeristä tuli Conan – barbaarin (1982) pääosan myötä kansainvälisesti tunnettu elokuvanäyttelijä ja seuraavien elokuviensa myötä toimintaelokuvien supertähti. Hänen tunnetuimpia toimintaelokuviaan ovat Terminator – tuhoaja (1984), Commando (1985), Total Recall – Unohda tai kuole (1990) ja Terminator 2 – Tuomion päivä (1991). Hän on esiintynyt myös komedioissa.
Vuosina 2003–2011 republikaaneja edustanut Schwarzenegger toimi Kalifornian kuvernöörinä kahden kauden ajan. Sen jälkeen hän on palannut näyttelemään Hollywood-elokuviin.
Lapsuus ja nuoruus
Schwarzenegger syntyi vuonna 1947 pienessä Thalin maalaiskylässä lähellä Grazia Steiermarkissa, Itävallan kaakkoisosassa. Hänen isänsä Gustav Schwarzenegger oli kylän poliisipäällikkö ja äitinsä Aurelia kotirouva, joka oli miestään 15 vuotta nuorempi. Arnoldilla oli myös isoveli nimeltä Meinhard. Veli oli isän suosikki, eivätkä ylimielisen Meinhardin ja Arnoldin välit olleet hyvät. Meinhard joutui erilaisten ilkitöidensä seurauksena lopulta koulukotiin.
Isä Gustav oli roteva mies, joka piti perheessään kovaa kuria ja järjestystä. Kotona oli tiukat kotiintuloajat, ja kaikenlaisesta velvollisuuksista laistamisesta Gustav rankaisi poikiaan kurittamalla. Myös Thalin koulussa pidettiin kovaa kuria. Schwarzenegger on kertonut, että ankara kuri kuului saksalais-itävaltalaiseen mielenlaatuun ja sen tarkoituksena oli murtaa lasten oma tahto, jotta heistä ei kasvaisi yksilöitä. Arnold kapinoikin nuorena isänsä julmuutta vastaan usein tekemällä asiat tarkoituksellisesti päinvastoin kuin piti. Gustav kuoli vuonna 1972. Jälkeenpäin Schwarzenegger on kertonut oppineensa ymmärtämään sotavammoista kärsinyttä isäänsä ja tämän kurinpitoa ja juomista ja pitävänsä isäänsä pohjimmiltaan hyvänä ihmisenä. Äitinsä Aurelian kanssa Arnold tuli hyvin toimeen, ja äiti opetti Arnoldille lempeyttä ja hyväntahtoisuutta, joita Arnold ei isältään saanut.
Arnoldin lapsuusvuosina Thalin kylää koetteli sodanjälkeinen niukkuus ja köyhyys, ja alue oli brittijoukkojen miehittämä. Arnold oli lapsena myös melko sairaalloinen ja veljeään pienikokoisempi.
Arnold oli jo nuorena luonteeltaan seurallinen ja hyväntuulinen kujeilija. Koulunkäynnistä tai isänsä tuputtamasta korkeakulttuurista hän ei koskaan perustanut. Isä halusi Arnoldista poliisin ja äiti puusepän, ja Arnold menikin puusepän oppiin Graziin.
Ura kehonrakentajana
Teini-ikä ja harjoittelun aloittaminen
14-vuotiaana Schwarzenegger näki grazilaisen kaupan ikkunassa kehonrakennuslehden ja osti sen vähillä rahoillaan. Lehden kannessa oli kuva Heraklesta näytelleestä Reg Parkista, josta tuli saman tien Arnoldin roolimalli ja idoli. Hän asetti tuolloin tavoitteekseen seurata Parkin jalanjäljissä ensin kehonrakennuksen Mr. Universeksi, ja sitten filmitähdeksi ja rikkaaksi.
Kehonrakennuksesta urheilullinen, itsenäinen ja kurinalainen Schwarzenegger löysi kutsumuksensa. Hän alkoi harjoitella ahkerasti grazilaisen voimailuliitto Athletik Unionin alkeellisessa kuntosalissa. Hän sopeutui hyvin lajin sosiaaliseen ja rempseään ilmapiiriin ja alkoi jo teini-ikäisenä rakentaa koko elämänsä kehonrakennuksen ympärille. Hän aloitti anabolisten steroidien käytön 15-vuotiaana, aikana jolloin ne eivät olleet vielä kiellettyjä.
Armeija
Vuonna 1965 Schwarzenegger aloitti vuoden mittaisen pakollisen asepalveluksen. Atleettisuutensa ja kurinalaisuutensa ansiosta armeija sujui häneltä helposti, ja hän herätti armeijatovereissaan kunnioitusta. Hän sai mahdollisuuden jatkaa kovaa harjoittelua, kun kehonrakennuksesta pitävä upseeri pystytti hänelle kuntosalin, jota hän sai käyttää vapaasti. Hän sai myös ensimmäistä kertaa elämässään syödä kyllikseen, minkä ansiosta hän sai armeijavuotensa aikana yli 11 kiloa lisää lihasmassaa. Vuoden 1965 syksyllä Schwarzenegger karkasi varuskunnan aidan yli luvattomalle lomalle osallistuakseen Stuttgartissa Saksassa pidettävän Mr. Europe -kisan juniorisarjaan, jonka hän voittikin. Matkallaan hän loi myös tärkeitä kontakteja Saksan kehonrakennuspiireihin ja tutustui sardinialaiseen kehonrakentajaan Franco Columbuun, josta tuli hänen pitkäaikainen ystävänsä. Palattuaan kasarmille hänet lukittiin viikoksi selliin, mutta teosta ei koitunut hänelle muuta vahinkoa, ja esimiehet näkivät Schwarzeneggerin uskaliaan teon jopa hänelle ansioksi.
Muutto Müncheniin ja Mr. Universe
Kotiuduttuaan armeijasta vuonna 1966 Schwarzenegger muutti Müncheniin Saksaan. Hän pääsi ensin asumaan pieneen huoneeseen kuntosalin yhteydessä ja onnistui pian säästämään kunnolliseen vuokra-asuntoon. Hän herätti jo tuolloin huomiota kehonrakennuspiireissä sekä ison kokonsa että kovan harjoittelunsa ansiosta. Jo samana vuonna Schwarzenegger osallistui ensimmäisiin Mr. Universe -kilpailuihinsa, jotka pidettiin Lontoossa. Alkeellisesta poseeraustekniikastaan huolimatta hän sijoittui amatöörisarjan kakkoseksi.
Seuraavana vuonna Schwarzenegger voitti Mr. Universe -kilpailun amatöörisarjan. Tuohon aikaan hän harjoitteli jo viisi–kuusi tuntia päivässä ja oli kuntosalin osakas. Voittonsa jälkeen Schwarzenegger teki Etelä-Afrikassa kiertueen Reg Parkin kutsumana, jonka kanssa hän oli jo aiemmin ystävystynyt. Noihin aikoihin Saksan maaperä oli alkanut polttaa Schwarzeneggerin jalkojen alla joidenkin hänen hämärien liiketoimiensa vuoksi, ja hän alkoi suunnitella muuttoa Yhdysvaltoihin, missä hän voisi toteuttaa unelmansa.
Muutto Yhdysvaltoihin ja ammattilaisuran alku
Vuonna 1968 Schwarzenegger voitti ammattilaisten Mr. Universe -kilpailun Lontoossa ja lensi Miamiin Yhdysvaltoihin sikäläiseen Mr. Universe -kilpailuun, jossa hän sijoittui toiseksi. Hän oli pettynyt häviöstään mutta päätti jäädä joksikin aikaa Yhdysvaltoihin kehittyäkseen paremmaksi.
Tunnettu liikemies, lehtimagnaatti ja kehonrakennuksen markkinoija Joe Weider ryhtyi edistämään Schwarzeneggerin uraa, ja Arnold muutti Kaliforniaan, kehonrakennuksen mekkaan. Hän alkoi treenata Venicen kuuluisalla Gold’s Gymillä, oppi puhumaan englantia ja sai lempinimen ”The Austrian Oak” (”Itävallan tammi”). Joe Weider järjesti Schwarzeneggerin vanhalle ystävälle Franco Columbulle töitä Los Angelesista, ja Columbu muutti Schwarzeneggerin kanssa samaan kaksioon. Schwarzenegger myös kävi englannin kielen, liiketalouden, matematiikan ja taiteen kursseilla.
Vuonna 1969 Schwarzeneggeristä oli tullut Weiderin lehden Mr. America vakituinen kansikuvapoika. Hän mainosti lehdessä jatkuvasti Weiderin tuotteita ja esiintyi lehden valokuvissa ja jutuissa. Hän kävi markkinointimatkalla myös Suomessa syyskuussa 1971.
Lehti hyödynsi Schwarzeneggerin viriilin naissankarin elämäntyyliä ja loi hänelle miehekästä imagoa, osin vastavetona kehonrakennukseen silloin liittyneille homoseksuaalisille mielikuville, jotka usein perustuivatkin todellisuuteen.
Nousu kehonrakennuksen huipulle
Vuonna 1969 Schwarzenegger voitti yhdysvaltalaisen Mr. Universe -kilpailun, mutta jäi ensimmäisessä Mr. Olympia -kilpailussaan toiseksi. Vuonna 1970 Schwarzenegger voitti Lontoon Mr. Universe -tittelin, uuden Mr. World -tittelin ja vihdoin myös ensimmäisen Mr. Olympia -tittelinsä.
Schwarzenegger oli kehonrakentajan uransa huipulla: hän voitti Mr. Olympia -tittelin kuusi kertaa peräkkäin 1970–1975 ja ansaitsi suuren osan tuloistaan kehonrakennusnäytöksillä ympäri maailmaa. Vuonna 1974 hän suunnitteli jo kilpauransa lopettamista ja kehonrakennuksen suojelijaksi ja promoottoriksi siirtymistä. Hän jatkoi kuitenkin uraansa tulevan dokumenttielokuvaprojektin Arnold on rautaa vuoksi ja lopetti vasta voitettuaan kuudennen peräkkäisen Mr. Olympia -tittelinsä. Seuraavana vuonna Schwarzenegger oli jo ryhtynyt promoottoriksi ja järjesti itse Mr. Olympia -kilpailut. Arnold on rautaa -elokuvan myötä hän oli oppinut myös paljon elokuvanteosta, ja hän piti röyhkeän ja itsevarman miehen mainettaan yllä provokatiivisella käyttäytymisellään ja televisioesiintymisillään. Hän kirjoitti omaelämäkerrallisen treenioppaan Arnold: The Education of a Bodybuilder (1978), josta tuli myyntimenestys, ja teki lisäksi videoita kehonrakennuksesta ja suuren markkinointikiertueen Yhdysvalloissa. Hän palasi vielä kerran kilpailulavoille, vaikkakaan ei enää parhaassa kunnossaan, ja voitti kiistanalaisesti vuoden 1980 Mr. Olympia -tittelin, jota hän piti hyvänä mainoksena tulevalle Conan – barbaari -elokuvalleen.
Schwarzeneggerin kilpailupaino oli ja hänen rinnanympäryksensä . Pisimmillään Schwarzenegger oli noin . Vuonna 2013 hän kertoi olevansa pitkä, ja Celebheights.com-sivuston arvion mukaan hän on nykyisin pitkä.
Schwarzenegger on kertonut käyttäneensä suhteellisen pieniä annoksia anabolisia steroideja kahden kuukauden ajan ennen kilpailuja. Hänen mukaansa steroidit auttoivat häntä säilyttämään lihaksensa tiukan dieetin aikana. Hän piti käyttöä välttämättömänä kilpauransa kannalta ja on sanonut, ettei siitä koitunut hänelle myöhempiä terveysongelmia. Uransa jälkeen hän on vastustanut dopingin käyttöä.
Vuonna 1988 Schwarzenegger loi yhdessä Jim Lorimerin kanssa vuotuisen huipputason kehonrakennuskilpailun nimeltä Arnold Classic, josta kehittyi myöhemmin monilajinen Arnold Sports Festival.
Luettelo urheilukilpailuista
Schwarzeneggerin kilpailu-ura kehonrakennuksessa ja voimanostossa. Voittaja ellei toisin mainittu.
Ura näyttelijänä
Uran alkuvaiheet
Schwarzenegger oli haaveillut jo teini-ikäisenä filmitähteydestä. Hänen ensimmäinen pääroolinsa oli elokuvassa Hercules New Yorkissa (1970). Schwarzenegger esitti olemukselleen sopivaa roolia kreikkalaisena puolijumalana, jota myös hänen esikuvansa Reg Park oli useasti elokuvissa esittänyt. Elokuvaa varten Schwarzenegger käytti taiteilijanimeä Arnold Strong. Schwarzeneggerin puhe dubattiin, sillä hän ei osannut puhua englantia selkeästi. Vuoden 1990 DVD-julkaisussa on kuitenkin mukana hänen oma äänensä. Elokuva ei menestynyt, ja sitä on aina pidetty surkeana.
Schwarzeneggerin valmistautumisesta vuoden 1975 Mr. Olympia -kilpailuihin tehtiin dokumentti Arnold on rautaa (1976). Dokumentti toi Schwarzeneggerin tutuksi suurelle yleisölle, ja sillä on myös arveltu olleen suuri merkitys fitness-kulttuurin suosion kasvussa Yhdysvalloissa. Rooli kehonrakentajana elokuvassa Loputon treeni (1976) toi Schwarzeneggerille parhaan uuden näyttelijän Golden Globe -palkinnon 1977.
Lopetettuaan kehonrakentajan kilpailu-uransa 1970-luvun lopulla Schwarzenegger aikoi vakavasti otettavaksi näyttelijäksi ja ryhtyi käymään metodinäyttelemisen opettaja Eric Morrisin tunneilla. Lopulta hän turhautui omaan rajoittuneisuuteensa ja luopui tavoittelemasta vakavaa näyttelijänuraa. Sen sijaan hän otti tavoitteekseen nousta suureksi tähdeksi ja viihdyttäjäksi. Schwarzenegger kertoi haastattelussa vuonna 1982, että hänellä oli alusta lähtien varaa olla valikoiva elokuvarooliensa suhteen, sillä hänellä ei ollut puutetta rahasta. Hän pyrki siksi valitsemaan vain rooleja, jotka edistäisivät hänen uraansa tavalla tai toisella.
Elokuvatähti
Schwarzeneggerin läpimurtorooli oli esihistoriallisena miekkasankarina Conan barbaarina menestyselokuvassa Conan – barbaari (1982). Hän esiintyi pääosassa myös elokuvan vielä toiminnallisemmassa jatko-osassa Conan hävittäjä (1984).
James Cameronin ohjaama scifi-jännityselokuva Terminator – tuhoaja (1984) nosti Schwarzeneggerin toimintaelokuvien supertähdeksi. Schwarzenegger esitti elokuvassa tulevaisuudesta lähetettyä kyborgia, Terminatoria, joka pyrkii surmaamaan ihmisten kapinajohtajan äidin. Erään elokuvakriitikon mukaan robottimaisen kyborgin rooli nosti Schwarzeneggerin tähdeksi siitä syystä, että elokuva teki hänen rajoittuneisuudestaan hyveen.
Terminatorin menestyksen myötä Schwarzeneggerista tuli supertähti, jonka muita menestyneitä toimintaelokuvia olivat Commando (1985), Predator – saalistaja (1987), Juokse tai kuole (1988), Total Recall – Unohda tai kuole (1990), Terminator 2 – Tuomion päivä (1991), Tosi valheita (1994), Eraser – suojelija (1996) ja End of Days (1999).
Schwarzenegger laajensi alaansa myös komedioihin ja teki muun muassa elokuvat Identtiset kaksoset (1988), Lastentarhan kyttä (1990), Junior (1994) ja Isäni on turbomies (1996). Toimintakomedia Last Action Hero (1993) parodioi toimintaelokuvia, mutta se ei menestynyt hänen suosituimpien toimintaelokuviensa tavoin.
Ennen Identtisiä kaksosia Schwarzenegger oli saanut elokuvaa kohti dollarin palkkioita. Identtisistä kaksosista hän kuitenkin pyysi lipputuloista itselleen aluksi osuutta. Elokuvan suurmenestyksen myötä hänen palkkionsa nousikin lopulta selvästi 10 miljoonaa dollaria korkeammaksi. Elokuvasta Isäni on turbomies Schwarzenegger sai dollarin palkkion, End of Daysista , ja Terminator 3:sta (2003) dollarin peruspalkkion.
Myöhempi ura
Schwarzenegger jatkoi elokuvien tekemistä vuoteen 2003 asti, jolloin hänet valittiin Kalifornian kuvernööriksi. Schwarzeneggerin ensimmäinen päärooli poliittiselta uralta paluun jälkeen oli vuoden 2013 elokuvassa The Last Stand.
Schwarzenegger ja saman ajan toinen toimintatähti Sylvester Stallone olivat 1980-luvulla toistensa kovia kilpailijoita, jotka Stallonen mukaan vihasivatkin toisiaan. Heistä tuli kuitenkin ystäviä, ja he ovat esiintyneet sittemmin yhdessä elokuvissa The Expendables (2010), The Expendables 2 (2012) sekä Escape Plan (2013).
Diili 2017
Schwarzenegger isännöi tositelevisiosarja Julkkis-Diilin 15. kauden. Se kuvattiin vuonna 2016, ja sitä alettiin esittää Yhdysvalloissa tammikuussa 2017. Ohjelman katsojaluvut jäivät pieniksi, ja Schwarzenegger jätti sarjan yhden kauden jälkeen.
Valikoitu filmografia
Ura poliitikkona
Poliittinen tausta
Schwarzenegger otti tavoitteekseen nousta merkittäväksi poliitikoksi jo ennen elokuvauransa alkua. Voitettuaan amatöörien Mr. Universe -kilpailun 1967 hän kertoi aikovansa voittaa kilpailun uudelleen monta kertaa, ryhtyä elokuvanäyttelijäksi, tulla miljardööriksi sekä lopulta ryhtyä poliitikoksi. Schwarzenegger oli jo Euroopassa asuessaan oppinut tuntemaan vastenmielisyyttä sosialismia ja valtiojohtoisuutta kohtaan. Hän ryhtyi republikaanisen puolueen kannattajaksi pian saavuttuaan Yhdysvaltoihin, kun hän kuuli republikaanisen presidenttiehdokkaan Richard Nixonin vaalipuheita televisiosta. Nixonissa hän arvosti tämän näkemyksiä vahvasta taloudesta ja vapaasta yritteliäisyydestä. Tavattuaan vuonna 1977 tulevan vaimonsa Maria Shriverin ja tämän poliitikkosukulaiset Kennedyjen klaanissa Schwarzenegger pääsi perehtymään maan puoluepolitiikkaan.
Schwarzenegger kertoi vuonna 1986 haastattelussa, että jos hän pyrkisi johonkin poliittiseen virkaan, hän pyrkisi Kalifornian kuvernööriksi. Elokuvatähteytensä alkuvaiheissa 1980-luvulla hän ei juurikaan osallistunut republikaanisen puolueen toimintaan, sillä hän ei halunnut vieraannuttaa osaa elokuvayleisöstään. Hänen elokuvissaan oli kuitenkin usein republikaaninen ja reaganilainen sanoma, kuten yksilökeskeisyyden ja lainkuuliaisuuden korostaminen sekä antikommunismi.
Vuonna 1988 Schwarzenegger osallistui George H. W. Bushin vaalikiertueeseen. Sen jälkeen hän alkoi valmistautua omaan tulevaan poliittiseen uraansa pehmentämällä imagoaan. Hän ryhtyi näyttelemään koko perheen elokuvissa ja otti osaa lasten auttamiseen tähtääviin julkisiin ohjelmiin.
Varhainen ura politiikassa
Schwarzeneggerin ensimmäinen poliittinen virka oli liittovaltion liikunta- ja urheiluneuvoston President’s Council on Physical Fitness and Sportsin puheenjohtajuus. Presidentti George H. W. Bushin nimittämä Schwarzenegger toimi tehtävässä 1990–1993. Myöhemmin 1990-luvulla hän toimi California Governor’s Council on Physical Fitness and Sports -neuvoston puheenjohtajana.
Schwarzenegger on määritellyt itsensä veroasioissa konservatiiviseksi ja yhteiskunnallisissa asioissa maltilliseksi republikaaniksi. Vuonna 2004 hän ehdotti, että republikaanit siirtyisivät kohti keskustaa saadakseen lisää kannattajia.
Kalifornian kuvernöörinä
Schwarzenegger valittiin Kalifornian kuvernööriksi vuonna 2003 erityisvaalissa, jossa äänestäjät erottivat istuvan kuvernöörin Gray Davisin. Schwarzenegger sai kuvernöörinvaalissa äänistä; toiseksi tullut demokraatti Cruz M. Bustamante sai . Schwarzenegger kävi suuren osan vaalikampanjaansa vakavien poliittisten ohjelmien ja lehtihaastattelujen sijaan television viihteellisissä keskusteluohjelmissa, kuten The Tonight Show’ssa ja Oprahissa. Hän myös hyödynsi elokuvistaan tutuksi tulleita lentäviä lauseita, kuten ”Hasta la vista, baby”. Schwarzenegger valittiin uudelle kaudelle marraskuussa 2006. Hän sai äänistä; toiseksi tullut demokraatti Phil Angelides sai 39,0 prosenttia. Kausi päättyi 3. tammikuuta 2011.
Schwarzenegger kannatti lainkuuliaisen kansalaisen oikeutta omistaa ase, mutta hän tuki myös tiettyjä aseiden ostorajoituksia ja turvamääräyksiä. Hän pyrki rajoittamaan osavaltion kasvihuonekaasupäästöjä vuoteen 2020 mennessä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Hän suunnitteli perustavansa muiden osavaltioiden ja mahdollisesti Euroopan unionin kanssa päästökauppajärjestelmän. Ympäristönsuojeluun nihkeästi suhtautuvat George W. Bushin liittovaltion hallituksen jäsenet kuitenkin kielsivät tämän, minkä vuoksi Kalifornian osavaltio haastoi liittovaltion ympäristönsuojeluviranomaisen oikeuteen.
Schwarzenegger ajoi osavaltion hallinnon kulujen leikkaamista ja hallinnon keventämistä. Hän ajoi väliaikaisia verojen korotuksia. Hän vastusti homoavioliittoja mutta kannatti homojen oikeutta esimerkiksi adoptioon sekä edisti etnisyyksien välistä tasa-arvoa työelämässä. Hän kannatti oikeutta aborttiin. Hän vastusti marihuanan laillistamista. Schwarzenegger edisti huono-osaisten koulujen toimintaa ja koululaisten kerhotoimintaa monin tavoin. Hän edisti myös monia kansanterveyteen keskittyviä hankkeita, kuten lääkekulujen korvauksia, verovähennyksiä ja lasten lihomisen vastaisia toimenpiteitä. Hän suhtautui nuivasti laittomien maahanmuuttajien oikeuksien laajentamiseen.
Schwarzenegger edisti kuvernöörinä yksityistä vankeudenhoitoa. Hän kannattaa kuolemanrangaistusta ja kieltäytyi armahtamasta Kaliforniassa kuolemaan tuomittuja vankeja, mikä aiheutti vuonna 2005 välirikon hänen ja hänen itävaltalaisen kotikaupunkinsa Grazin välillä.
Schwarzeneggerin suosio oli hänen kautensa alussa korkea, mutta lopussa taantuman aikana enää noin 25 prosenttia. Hän ei ollut vihattu, mutta monen mielestä hän ei onnistunut yritteliäisyydestään huolimatta muuttamaan osavaltion poliittista kulttuuria lupaustensa mukaisesti.
Presidenttiyden tavoittelu
Schwarzenegger on kertonut aikovansa pyrkiä Yhdysvaltain presidentiksi, jos maan laki sen sallisi. Yhdysvaltain perustuslain mukaan presidentiksi voidaan valita vain syntyperäinen Yhdysvaltain kansalainen, eikä hän Itävallassa syntyneenä ja kansalaisuuden myöhemmin elämässään saaneena voi asettua ehdolle. Lehtitietojen mukaan hän on kuitenkin lobannut lakimuutoksen tai lain uudenlaisen tulkinnan puolesta.
Trumpin arvostelu
Schwarzenegger kuuluu niihin republikaanipoliitikkoihin, jotka ovat julkisesti asettuneet vastustamaan presidentti Donald Trumpin toimia. Hän julkaisi Twitter-viestipalvelussa 8. tammikuuta 2021 viestin, jossa hän totesi, että ”Presidentti Trump on epäonnistunut johtaja. Hän luopuu vallasta historian huonoimpana presidenttinä.”
Muuta
Akateeminen ura
Schwarzenegger suoritti vuonna 1979 Bachelor of Arts -tutkinnon University of Wisconsin-Superiorissa, jossa hän opiskeli liiketaloutta ja kansainvälistä liiketoimintaa. Sittemmin Schwarzeneggerille on myönnetty kolme kunniatohtorin arvoa: University of Wisconsin (1996), Chapman University (2002) ja USC (2009) . Muun työnsä ohella Schwarzenegger on toimii USC Schwarzenegger Institute for State and Global Policy -instituutissa, jossa hänen nimikkeensä on Governor Downey Professor of State and Global Policy .
Yksityiselämä
Schwarzeneggerin ensimmäinen pitkäaikainen naisystävä oli Barbara Outland, jonka kanssa hän seurusteli ja asui viiden vuoden ajan vuodesta 1969 lähtien.
Vuonna 1971 Schwarzeneggerin veli Meinhard kuoli auto-onnettomuudessa, ja seuraavana vuonna myös hänen isänsä Gustav kuoli. Arnold ei mennyt kummankaan hautajaisiin, mutta otti taloudellisen vastuun Meinhardin kolmivuotiaan Patrick-pojan kasvatuksesta. Tämän jälkeen hänen suhteensa äitiinsä lähenivät, ja hän alkoi kutsua äitinsä käymään säännöllisesti luonaan Kaliforniassa. Hänen äitinsä kuoli vuonna 1998.
Schwarzenegger sai vuonna 1983 Yhdysvaltain kansalaisuuden, mutta säilytti edelleen myös Itävallan kansalaisuuden.
Schwarzenegger meni vuonna 1986 naimisiin televisiotoimittaja Maria Shriverin kanssa, jonka kanssa hän oli seurustellut kahdeksan vuoden ajan. Kennedyn sukuun kuuluvan Shriverin äiti on Eunice Kennedy Shriver ja eno Yhdysvaltain murhattu presidentti John F. Kennedy. Heillä on neljä lasta. Huhtikuussa 2011 pariskunta ilmoitti eroavansa. Eron syynä oli paljastus Schwarzeneggerin 1997 syntyneestä aviottomasta lapsesta, jonka äiti on Schwarzeneggerille työskennellyt kotiapulainen. Asumuserosta huolimatta Schwarzenegger ja Shriver pysyivät virallisesti naimisissa.
Schwarzenegger on tukenut etenkin Special Olympics -toimintaa sekä koulujen ja lasten hyväntekeväisyyttä.
Schwarzenegger alkoi 1970-luvulla sijoittaa rahojaan kiinteistöihin, mikä tuotti hänelle ajan myötä merkittävän omaisuuden. Hänen omaisuutensa arvoksi vuonna 2011 on arvioitu noin 400 miljoonaa dollaria.
Schwarzeneggerillä on ollut synnynnäinen sydänvika. Hänelle tehtiin vuonna 1997 sydänleikkaus, jossa hänen synnynnäinen aortan läppävikansa korjattiin. Schwarzenegger joutui maaliskuussa 2018 avosydänleikkaukseen saatuaan komplikaatioita sydänläppäoperaatiosta.
Teokset
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Arnold Schwarzeneggerin viralliset sivut
Kalifornian kuvernöörin Arnold Schwarzeneggerin viralliset sivut
Arnold Schwarzenegger -museo
Vuonna 1947 syntyneet
Elävät henkilöt
Seulonnan keskeiset artikkelit
99.3 Yhteiskuntaelämän edustajat |
100 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Buddhalaisuus | Buddhalaisuus | Buddhalaisuus on Intiassa noin 500 eaa. syntynyt elämänfilosofia tai uskonto. Sen perustaja on yleensä historiallisena henkilönä pidetty Siddhartha Gautama, joka tuli Buddhaksi eli valaistuneeksi (sananmukaisesti ’herännyt’). Hän itse opetti olevansa tavallinen ihminen, ei jumalallinen olento. Buddhalaisia on maailmassa noin 490 miljoonaa.
Buddhalaisuuden tärkein opetus on, että elämässä on kärsimystä (paalin kielen dukkha) tai se on epätyydyttävää, eivätkä ohimenevät asiat voi tuottaa todellista onnea. Tästä huolimatta buddhalaisuus ei ole pessimistinen uskonto, sillä kärsimyksestä voi myös vapautua. Buddhan neljän jalon totuuden mukaan kärsimystä on (ensimmäinen totuus), mutta sillä on syy eli janoaminen sekä tietämättömyys (toinen totuus), se voidaan lopettaa pääsemällä irti sen syistä ja valaistumalla (kolmas totuus), ja on olemassa tapa saada se loppumaan: jalo kahdeksanosainen polku (neljäs totuus). Buddhalaisuuden keskeinen päämäärä on valaistuminen eli nirvana, joka nähdään kaiken kärsimyksen loppuna. Valaistumisen voi saavuttaa kehittämällä jaloa kahdeksanosaista polkua, joka jakaantuu kolmeen pääosaan: hyveen, keskittymisen ja viisauden kehittämiseen. Valaistunut tajuaa olemassaolon perimmäisen luonteen eikä siksi enää takerru maailmaan. Näin hänen takertumisensa lakkaa, ja sen myötä myös kärsimys.
Usein kiistellään siitä, pitäisikö buddhalaisuus luokitella uskonnoksi vai filosofiseksi perinteeksi. Tämä johtuu muun muassa siitä, että toisin kuin useimpien uskontojen perustajat, Buddha ei opettanut minkään jumalten palvontaa eikä ylistänyt sokeaa uskoa. Sen sijaan Buddha kehotti oppilaitaan ajattelemaan itse ja tutkimaan opetuksia kriittisesti niiden ymmärtämiseksi. Kuuluisassa Kalamasutrassa Buddha sanoo, ettei mitään tule uskoa ”vain siksi että niin on usein sanottu tai niin on tapana uskoa – – vain koska niin huhutaan tai niin sanotaan pyhissä teksteissä – – vain päättelyn tai olettamusten pohjalta – – tai sen ajatuksen perusteella, että ’tämä munkki on opettajamme.’”
Historia
Buddhalaisen perimätiedon mukaan Siddhartha Gautama syntyi Lumbinissa, nykyisessä Nepalissa, noin 560-luvulla eaa. Hän kuului Shakya-heimon ylhäisösukuun. Perimätiedon mukaan hänen isänsä oli Shakyoiden kuningas, mutta tästä ei ole historiallisia todisteita. Buddhalaisen legendan mukaan hänen isänsä oli yrittänyt varjella poikaansa näkemästä kaikkea maailman pahuutta, mutta täytettyään 29 vuotta ylellisyyksiin kyllästynyt Gautama näki palatsin ulkopuolella kävellessään sairaan, vanhuksen, kuolleen ja askeetikon. Kokemuksen sävähdyttämänä tuleva Buddha luopui entisestä elämästään, puki yllensä okranvärisen kaavun ja pakeni palatsistaan.
Seuraavan kuuden vuoden ajan Siddhartha eli askeetikkona. Hän opiskeli mietiskelyä eli meditaatiota kuulujen mestareiden alaisena, mutta kun ei saavuttanut tämän kautta valaistumista, päätti ryhtyä äärimmäisen ankaraan askeesiin ja lopetti syömisen käytännössä kokonaan. Lopulta hän huomasi, ettei tämäkään harjoitus johtanut valaistumiseen, ja luopui ankarasta askeesista.
Lopulta Siddhartha päätti istua bodhipuun alle, vannoen, ettei nousisi, ennen kuin oli täysin valaistunut. Vielä samana yönä hän buddhalaisen perimätiedon mukaan näki todellisuuden luonteen, valaistui ja tuli Buddhaksi. Tämän jälkeen hän ryhtyi opettamaan muita, vaikka tiesi, ettei valaistumista itseään voitu ilmaista sanoin. Sen sijaan hän päätti opettaa tavan saavuttaa se itse. Ensimmäisen opetuspuheensa Gautama piti Sarnathin metsäkaurispuistossa viidelle entiselle askeetti-ystävälleen. Puheesta kirjoitettua sutraa kutsutaan nimellä ”Dharman pyörän paneminen liikkeelle.”
Siddhartha Gautama kuoli – buddhalaisen näkemyksen mukaan saavuttaen paranirvanan, lopullisen vapautumisen kärsimyksistä – noin 483 eaa. Jälkeensä hän jätti oppinsa ja luostarilaitoksen, joka piti niitä suullisesti elossa vuosisatojen ajan. Kuningas Ašoka (273–232 eaa.) kääntyi buddhalaiseksi ja auttoi uskontoa leviämään laajemmalle. Hänen pilareihin kaiverruttamansa mietelauseet ovat varhaisimmat tunnetut buddhalaiset kirjoitukset. Myöhemmin buddhalaisuus jakautui opillisten erimielisyyksien seurauksena niin kutsuttuihin kahdeksaantoista koulukuntaan.
Intiassa buddhalaisuus alkoi kadota 500-luvulta lähtien, mikä johtui mahdollisesti hindulaisuuden renessanssista. 1100-luvulta muslimivalloitukset hävittivät buddhalaisuuden Intiasta käytännössä kokonaan. Tässä vaiheessa buddhalaisuus oli kuitenkin jo asettunut muualle Aasiaan.
Buddhalaisuuden koulukunnat
Buddhalaisuuden lukuisat suuntaukset jaotellaan usein niin harjoittajien kuin tutkijoiden osalta karkeasti kahteen, theravadaan ja mahajanaan.
Eroavaisuuksista huolimatta molemmille koulukunnille yhteistä on hyväksyä keskeiset buddhalaiset opetukset:
Molemmat hyväksyvät Buddhan opettajanaan.
Molemmat hyväksyvät keskitien, ehdollistetun seurauksen, neljä jaloa totuutta, jalon kahdeksanosaisen polun ja kolme olemassaolon merkkiä.
Molemmat hyväksyvät että valaistumisen tavoittelu on mahdollista niin luostarissa kuin sen ulkopuolella.
Molemmat mieltävät buddhuuden korkeimmaksi saavutukseksi.
Theravada
Theravada-buddhalaisuus on vanhin nykypäiviin asti selvinnyt varhaisbuddhalainen koulukunta. Nimitys theravada tarkoittaakin ’vanhimpain tietä’. Se on niin sanottu hinajana-suuntaus (sanskritin ’pieni vaunu’), eli siinä korostetaan harjoittajan omaa valaistumista ja vapautumista kärsimyksestä. Theravada-buddhalaisen opetuksen mukaan jokainen on itse vastuussa päätöksistään ja valaistumisestaan. Mahajanan seuraajien piirissä theravadaa kutsutaan joskus yksinkertaisesti hinajanaksi, mutta nimitystä pidetään alentavana.
Theravadan tunnustama pyhien kirjoitusten kokoelma on paalinkielinen Tipitaka (paalin Tipitaka, sanskritin Tripitaka, ’kolme koria’), johon on koottu Buddhan opetuspuheita, allegorisia kertomuksia sekä buddhalaista runoutta. Perinteisesti Theravadassa tunnustetaan myös vuosisatojen varrella tipitakaa varten kirjoitetut selitysteokset.
Theravadaa harjoitetaan varsinkin Kaakkois-Aasian maissa, kuten Thaimaassa, Burmassa ja Sri Lankassa.
Mahajana
Mahajana-buddhalaisuus sisältää useita suuntauksia, kuten puhtaan maan buddhalaisuus, zen ja tiibetinbuddhalaisuus. Mahajanalle ominaista on myötätunnon syvempi painottaminen kuin muissa koulukunnissa. Siinä missä theravadassa ihanteena on tulla arhatiksi (paalia, ’jalo’), jälleensyntymien ketjusta (samsara) vapautuneeksi valaistuneeksi olennoksi, mahajanassa ihanteeksi muodostui bodhisattva (sanskritia, ’valaistumisolento’). Bodhisattva vannoo jatkavansa jälleensyntymien kierrossa elämistä, muiden auttamista ja polun opettamista kunnes jokainen olento on valaistunut.
Theravada kritisoi mahajanaa siitä, että se hyväksyy osaksi opetustaan kirjoitukset, joiden alkuperänä eivät olisi Buddhan opetukset. Mahajana ei hyväksy kritiikkiä.
Nykyisin Mahajana-buddhalaisuutta tavataan erityisesti Kiinassa, Tiibetissä, ja Japanissa.
Vajrajana
Vajrajana (’timanttipolku’) eli tantrinen buddhalaisuus on mahajanan alainen suuntaus, joka yhdistyy nykyisin erityisesti tiibetinbuddhalaisuuteen. Se on esoteerinen perinne, jossa erilaisten rituaalien ja mielikuvaharjoitusten kautta pyritään vapauttamaan alitajuisia voimia, jotka tukevat pyrkimystä valaistumiseen. Koska vajrajana-harjoitusten katsotaan olevan vaarallisia, ellei harjoittajan mieli ole hyvin kehittynyt, perinteen mukaan niitä tulee harjoittaa ainoastaan gurun eli laman ohjastamana, ja ne pidetään visusti salassa.
Navayana
Navayana (’uusi polku’) sai alkunsa 1950-luvulla Intiassa kastittomien hindujen ihmisoikeustaistelun tuloksena. Navayanan perustaja B. R. Ambedkar katsoi, että buddhalaiseksi kääntyminen oli tapa paeta kastijärjestelmän aiheuttamaa syrjintää.. Suuntauksen ominaispiirteitä ovat vahva tasa-arvoisuuden korostaminen sekä käytännönläheisyys: navayana muun muassa opettaa, että uudelleensyntyminen perustuu siihen, että kuolleen ihmisen kehon atomit palaavat luonnon kiertokulkuun.
Navayana harjoitetaan lähes yksinomaan Intiassa, Maharashtran osavaltiossa. Intian buddhalaisista 87 % harjoittaa navayanaa..
Buddhalaiset kirjoitukset
Buddhan arvioidaan käyttäneen opettaessaan Magadhan valtakunnan puhekieltä magadhi-prakritia. Perimätiedon mukaan pian Buddhan edesmenon jälkeen 500 arhatia, täysin valaistunutta seuraajaa, kokoontui neuvonpitoon, jossa munkkikuri (vinaya) ja opetukset (dharma) kerrattiin ja jaettiin osiin munkkiryhmien mieleenpainettaviksi. Varhaiset buddhalaiset jakautuivat munkkikuri- ja oppitulkintojen takia useisiin koulukuntiin noin keisari Ašokan valtakaudesta alkaen, ja jokainen koulukunta lisäsi teksteihin omia kommentaarejaan.
Srilankalaisen historiateoksen Mahavamsan mukaan keisari Ašoka lähetti noin vuonna 250 eaa. poikansa, buddhalaisen munkin Mahindan Sri Lankaan. Poika sai paikallisen kuninkaan, Devanampiya Tissan, kääntymään buddhalaiseksi. Noin sata vuotta myöhemmin, 100-luvulla eaa., theravada-koulukunnan versio Tripitakasta, paalinkielinen kaanon, kirjoitettiin muistiin juuri Sri Lankassa. Tämä oli ilmeisesti ensimmäinen kerta, kun buddhalaiset tekstit saivat kirjallisen muodon.
Tripitaka on buddhalaisen kaanonin eri versioiden yhteinen nimitys, joka jakaantuu perinteisesti kolmeen osaan, Vinayaan eli luostarisäännöstöön, Dharmaan eli opetuksiin, ja Abhidharmaan eli ’korkeampiin opetuksiin,’ jotka nykykäsityksen mukaan ovat myöhempiä filosofisia tekstejä. Näistä ainoastaan Vinaya on käytännössä identtinen kaikissa Tripitakoissa, Dharma-osio sisältää tiettyjä yhteisiä sutria ja Abhidharma on kaikissa erilainen.
Tripitakan eri versiot ovat erittäin laajoja. Esimerkiksi korealainen Tripitaka, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon, on kaiverrettu yli 80 000 puulaatalle.
Navayanabuddhalaisten tärkein yksittäinen pyhä kirja on Ambedkarin kirjoittama, postuumisti julkaistu, The Buddha and His Dhamma.
Buddhalaisia oppeja
Buddha itse oli opettajana käytännönläheinen ja painotti harjoituksen merkitystä ymmärryksen saavuttamisessa, mutta myöhemmin hänen opetuksiaan selittämään on kehittynyt filosofisia rakennelmia. Buddhalainen filosofia käsittelee laajasti etiikan, ontologian ja tietoteorian ongelmia. Buddhalaisuus hylkää monet jo Buddhan elinaikana kehittyneet intialaisen filosofian ajatukset, erityisesti atman-opin. Hindulaisen filosofian näkökulmasta buddhalainen filosofia luetaan opista poikkeaviin eli heterodoksisiin nastika-koulukuntiin, koska buddhalaisuus ei tunnusta Veda-kirjoja uskonnollisena auktoriteettina.
Neljä jaloa totuutta
Buddhan ensimmäinen opetuspuhe, jonka hän piti viidelle askeetti-ystävälleen valaistumisensa jälkeen, käsitteli neljää jaloa totuutta, joiden voidaan katsoa muodostavan buddhalaisen opetuksen ytimen. Neljä jaloa totuutta ovat:
Kärsimyksen totuus (dukkha) Elämässä on kärsimystä. Buddhan käyttämä sana dukkha suomennetaan usein kärsimykseksi. Dukkhan merkitys on kuitenkin suomen kielen sanaa kärsimys paljon laajempi: se viittaa kaikkiin elämän kielteisiin tunteisiin aina yleisestä tyhjyyden tai epätyydyttävyyden tunteesta fyysiseen sekä henkiseen tuskaan. Buddha ei siis väittänyt koko elämän olevan pelkkää tuskaa, vaan muistutti, että suurimmatkin mielihyvän (sukha) tuntemukset ovat lopulta tilapäisiä ja epätyydyttäviä.
Kärsimyksen syyn totuus (samudaya). Kärsimyksen syy on halu tai takertuminen (paalin tanha, janoaminen). Ihminen kärsii, koska janoaa jatkuvasti lisää, eikä kykene löytämään maailmasta tyydytystä. Jano jaotellaan kolmeen: aistinautintojen janoon, olemisen janoon ja olemattomuuden janoon. Kärsimyksen perimmäinen syy on tietämättömyys, joka mahdollistaa janon ja siitä seuraavan vihan.
Kärsimyksen lakkaamisen totuus (nirodha). Kärsimys lakkaa, kun sen syy – janoaminen sekä tietämättömyys – lakkaa. Tätä kärsimyksen lakkaamista kutsutaan valaistumiseksi, koska siinä ei ole tiedottomuutta, ja vapautumiseksi (skr. nirvana, paal. nibbana, ’sidoksista vapautuminen’), koska se on vapaa haluista.
Kärsimyksen loppuun johtavan tien totuus (ariya-magga). Kärsimyksen loppumiseen johtaa jalo kahdeksanosainen polku.
Jalo kahdeksanosainen polku
Jalo kahdeksanosainen polku on buddhalaisuuden neljäs jalo totuus, polku vapautumiseen kärsimyksestä. Polun tekijät eivät ole portaita siinä mielessä, että niitä seurattaisiin askel askeleelta, vaan kaikki osatekijät ovat läsnä yhtä aikaa ja toisiaan tukien. Polku jaetaan kolmeen osaan, viisauteen, itsekuriin ja mietiskelyyn tai keskittymiseen
Viisaus
Oikea näkemys. Neljän jalon totuuden, olemassaolon merkkien ja muiden totuuksien ymmärtäminen.
Oikea aikomus. Luopuminen takertumista, hyväntahtoisuus kaikkia tietoisia olentoja kohtaan, väkivallattomuus ja rauha.
Etiikka
Oikea puhe. Rehellinen, hyväntahtoinen ja rauhaa edistävä puhe. Pidättäytyminen valehtelusta, eripuraisesta ja vihaisesta puheesta sekä joutavien puhumisesta.
Oikea toiminta. Väkivallattomuus, pidättyminen ottamasta, mitä ei ole annettu, kohtuullisuus aistinautinnoissa (erityisesti seksuaalisen väärinkäytöksen ja päihteidenkäytön välttäminen).
Oikea elinkeino. Elinkeino, joka ei tuota vahinkoa tietoisille olennoille eikä vaadi edellä mainittujen periaatteiden rikkomista.
Meditaatio
Oikea ponnistus Taitavien mielentilojen edistäminen ja taitamattomien välttäminen.
Oikea tarkkaavaisuus (samma sati). Läsnäolo nykyhetkessä. Kehon, tuntemusten, mielen ja totuuksien pitäminen jatkuvasti mielessä, niiden jatkuva huomioiminen. Bikkhu Bodhi kuvaa oikeaa tarkkaavaisuutta seuraavasti: ”Saattaa luulla, että on muutenkin aina nykyhetkessä, mutta se on harhakuva. Olemme harvoin tietoisia nykyhetkestä – – tietämätön mieli heijastaa omat sisäiset rakennelmansa kohteeseen ja kuvittelee sille ominaisuuksia, mitä alkuperäisessä havainnossa ei lainkaan ollut. – – Oikea tarkkaavaisuus raivaa tämän tilan ja valaisee kokemuksen sellaisenaan ennen tulkintoja.” Bikkhu Bodhi
Oikea keskittyminen. Meditaation syvempien tilojen, jhaanojen, harjoittaminen.
Pratītyasamutpāda
Pratītyasamutpāda (paalinkieltä, sanskriksi pratitya-samutpada, ’ehdonvarainen seuraamus’) on yksi buddhalaisuuden keskeisistä opetuksista. Ehdonvarainen seuraamus tarkoittaa sitä, että kaikki olemassa olevat asiat ja ilmiöt ovat toisistaan riippuvaisia ja edellyttävät toistensa olemassaoloa. Kaikki asiat ja ilmiöt vaativat tiettyjä ilmiöitä ja olosuhteita syntyäkseen ja myös muuttuvat tai katoavat olosuhteiden muuttuessa. Esimerkiksi ihminen tarvitsee pysyäkseen hengissä tai terveenä muita ihmisiä, ruokaa, vaatteita, ilmaa hengitettäväksi, vettä juotavaksi ja niin edelleen.
Kahdentoista nidanan ketju on tämän periaatteen sovellutus, joka osoittaa jälleensyntymän perimmäisen syyn eli tietämättömyyden. Ketjun jokainen linkki edellyttää aina edellisen olemassaoloa ja johtaa seuraavaan. Ketjun viimeinen linkki johtaa taas ensimmäiseen ja kierre on valmis. 12 nidanaa ovat: 1) tietämättömyys, joka johtaa 2) tahdollisiin muodostelmiin eli karmaan. Se taas johtaa 3) tietoisuuden heräämiseen, joka mahdollistaa 4) nimen ja muodon (paaliksi nama-rupa) eli fyysisten ja psyykkisten ilmiöiden olemassaolon. Nimen ja muodon myötä syntyvät 5) kuusi perustaa tai aistia – siis tavalliset viisi aistia sekä mieli. 6) Kun on aistit, syntyy kosketus, joka buddhalaisessa terminologiassa tarkoittaa aistin, sen kohteen ja aistitietoisuuden yhtäaikaista läsnäoloa. Kosketus johtaa 7) tuntemukseen (miellyttävään, epämiellyttävään tai neutraaliin), joka mahdollistaa 8) halun (tanhan) ja 9) takertumisen synnyn. 10) Näistä seuraa tuleminen ja 11) jälleensyntymä, mikä loppujen lopuksi aiheuttaa 12) sairauden, vanhuuden ja kuoleman.
Kolme olemassaolon merkkiä
Buddhan opetuksen mukaan kaikki ilmiöt ja havainnot ovat pysymättömiä (anicca), epätyydyttäviä (dukkha) ja vailla minuutta (anatta). Nämä kolme tuntomerkkiä kuvailevat sekä aineellista todellisuutta että psykologisia ilmiöitä, kuten tunteita ja mielentiloja.
Anicca eli pysymättömyys. Kaikki ilmiöt, havainnot ja olemassaolo on pysymätöntä, tilapäistä ja jatkuvassa muutoksessa. Tämä koskee myös mielentiloja ja tunteita; nekin kaikki syntyvät erilaisten olosuhteiden vallitessa ja katoavat jossain vaiheessa.
Dukkha eli tyydyttämättömyys. Elämä itsessään on epävakainen kokemus, koska kohtaamme sairauksia, vanhan iän ja kuoleman. Koska mikään maailmassa ei ole pysyvää, takertuminen ilmiöihin siinä toivossa, että ne olisivat ikuisia, synnyttää kärsimyksen. Esimerkiksi ihmisen keho kuolee ja katoaa, joten on turhaa yrittää takertua siihen ikuisena, pysyvänä objektina.
Anatta eli minuudettomuus. Monista muista uskonnoista poiketen buddhalaisuus opettaa, ettei ole olemassa ikuista sielua tai muuta pysyvää minuutta. Käsitys minuudesta rakentuu viiden skandhan eli kokemuksen osatekijöiden yhdistelmästä, mutta yksistään minkään niistä ei voida sanoa olevan ”minä” tai ”minun”. Käsitys kehosta muuttuu koko ajan ja syntyy uudelleen jatkuvasti.
Kolme jalokiveä
Buddhalaisuuden kolme elementtiä ovat valaistuminen, joka henkilöityy Buddhan hahmossa, buddhalaiset opetukset eli dharma ja buddhalainen yhteisö, sangha. Nämä muodostavat kolme jalokiveä, joihin buddhalaiset turvautuvat ja joista haetaan apua kärsimyksen keskellä.
Buddha eli valaistunut yksilö ja päämäärä. Buddha on opettaja, joka on saavuttanut valaistumisen ja opettaa nyt muita. Mutta Buddha tarkoittaa myös sitä, että valaistuminen ja Buddhaksi tuleminen on saavutettavissa oleva päämäärää, joten se toimii myös päämääränä ja motivaationa jatkaa buddhalaista harjoitusta.
Dharma eli totuus ja opetus. Dharma käsittää valaistumiseen johtavat opetukset jotka voivat tulla Buddhasta tai kaikista havaittavissa olevista ilmiöstä. Se tarkoittaa myös kaikkeuden absoluuttista totuutta, sekä lainalaisuutta jonka varaan koko todellisuus rakentuu ja jota kaikki olennot noudattavat.
Sangha eli kanssaharjoittajat ja yhteisö. Sanga on muista yksilöistä koostuva ryhmä, jonka parissa buddhalaisuutta harjoitetaan ja jolle harjoituksesta saavutetut hyödyt jaetaan. Sanghan ei tarvitse toimia vain luostarissa ja koostua munkeista ja nunnista, vaan se voi olla mikä tahansa järjestäytyneesti buddhalaisuutta harjoittava ryhmä.
Karma
Karma eli syyn ja seurauksen laki tarkoittaa tahdonvaraista tekoa ja sen seurauksia. Karma viittaa toimintaan ja sen takana olevaan tarkoitukseen; kehon, ajatusten ja puheen kautta tehdyt teot johtavat tulevaisuuden seuraamuksiin. Taidokkaat teot ja aikeet johtavat toivottaviin seurauksiin, kun taas taidottomat ja pahantahtoiset kärsimykseen. Karma voi ilmetä henkisinä tiloina tai fyysisinä tapahtumina.
Koko uudelleensyntymisen ketju määräytyy karman mukaan. Buddhan opetuksen mukaan karma voidaan puhdistaa ja poistaa, jolloin on mahdollista päästä irti pakollisesta syntymisestä uuteen kehoon.
Buddhalainen etiikka
Etiikka muodostaa suuren osan jalosta kahdeksanosaisesta polusta, ja on siksi tärkeässä asemassa buddhalaisuudessa. Vääryyksien välttäminen auttaa puhdistamaan mieltä pahansuovista ajatuksista ja haitallisista tavoista. Taitavien ajattelumallien – kuten hyväntahtoisuuden ja myötätunnon – kehittäminen taas tasapainottaa tunne-elämää, poistaa liiallisen syyllisyydentunnon ja valmistelee mieltä meditaatiota varten. Eettinen elämä edistää onnellisuutta ja on tärkeä askel kärsimyksestä vapautumista kohti.
Buddhalaisen etiikan pääkohdat tiivistyvät viiteen silaan (paal. panca-sila, ’viisi hyvettä’):
Tulee pidättyä tuottamasta vahinkoa eläville olennoille
Tulee pidättyä ottamasta sitä, mitä ei ole annettu
Tulee pidättyä sukupuolisesta väärinkäytöksestä
Tulee pidättyä valheellisesta puheesta
Tulee pidättyä mieltä sumentavista aineista
Edellä mainitut ohjeet eivät ole ”käskyjä,” koska buddhalainen etiikka ei perustu auktoriteettien määräyksiin. Sen sijaan ne kaikki tukevat elävien olentojen rauhaisaa yhteiseloa ja pyrkimystä valaistumiseen. Kuhunkin ohjeeseen sisältyy myös myönteinen periaate: esimerkiksi ensimmäiseen ohjeeseen sisältyy ”kiellon” lisäksi rakastavan ystävällisyyden kehittäminen kaikkia eläviä kohtaan.
Jälleensyntymä
Karma ei buddhalaisessa katsannossa välttämättä toteudu yhden elämän aikana, vaan se vaikuttaa myös eri elämien eli jälleensyntymien välillä. Jälleensyntymän avulla voidaan selittää, miksi toiset esimerkiksi syntyvät hyviin oloihin ja toiset köyhyyteen, ja miksi toisten kohtalona näyttää olevan kärsimys ja toisten (rajallinen) onni. Tällaiset asiat määrittää menneiden elämien karma. Toisin kuin hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa karmaa ei käsitetä vääjäämättömänä kohtalona, vaan siihen voi itse vaikuttaa jokaisella päätöksellään. Vaikka syntyisikin huonoihin oloihin, hyvää karmaa tekemällä on mahdollista saavuttaa onnea tässä ja seuraavissa elämissä.
Buddhalaisuudessa jälleensyntyminen ei tarkoita samaa kuin hindulaisten sielunvaellus, jossa yksilön sielu siirtyy seuraavaan olomuotoon, sillä buddhalaisen Anatta-periaatteen mukaan ei mitään sielua tai itseä lopullisessa katsannossa ole. Sen sijaan jälleensyntyminen merkitsee tiedostamistapahtuman jatkumista kuoleman jälkeen karman lain mukaisesti.
Suotuisa jälleensyntymä tukee myös valaistumispyrkimystä: esimerkiksi ihmiseksi syntyminen on erittäin harvinaista ja suuri onni, koska päinvastoin kuin eläimillä, ihmisillä on mahdollisuus ymmärtää valaistumisen tavoittelun tärkeys ja viedä itseään omalla toiminnallaan kohti nirvanaa. Tämän vuoksi usein painotetaankin, että ihmisen tulisi käyttää hyväkseen tämän elämän tarjoama mahdollisuus pyrkimällä valaistumiseen.
Nirvana
Vaikka suotuisa karma ja jalot toimet takaavat maallisenkin menestyksen, Buddhalaisuudessa niiden päätarkoituksena on tukea pyrkimystä valaistumiseen eli nirvanaan, joka kuvataan kaiken kärsimyksen ja jälleensyntymisen lopuksi, elämänkierrosta eli samsarasta vapautumiseksi. Toisaalta sanotaan, ettei nirvanaa oikeastaan voi kuvailla, koska se on kaiken käsitteellisen tiedon tuolla puolen, eräänlainen suora kokemus todellisuudesta ilman järjen erotteluja.
Nirvanan saavuttaneen henkilön kuolemaa kutsutaan parinirvanaksi, jossa jälleensyntyminen lakkaa. Koska parinirvanan saavuttanut ei enää voi suoranaisesti auttaa muita olentoja, mahajana-buddhalaisuuden piirissä ihanteeksi on nostettu bodhisattva eli valaistumisolento, joka jatkaa valaistuttuaankin jälleensyntymistä kaikkien tietoisten olentojen auttamiseksi.
Buddhalaisten juhlapäivät
Tärkein buddhalainen juhla on vesak, jota vietetään toukokuun täysikuupäivänä. Theravada-perinteessä se juhlistaa Buddhan syntymää, valaistumista ja parinirvanaa. Mahajanassa vesak-päivänä juhlitaan ainoastaan Buddhan syntymää, tiibetinbuddhalaisuudessa taas pelkästään valaistumista.
Toinen kuuluisa juhla on Dharmachakra-päivä. Silloin juhlistetaan Buddhan ensimmäistä opetuspuhetta, joka käsitteli neljää jaloa totuutta.
Vain Buddhan valaistumista muistava juhla on nimeltään bodhi-päivä. Japanissa juhlan nimi on 臘八 (Rōhatsu), joka tarkoittaa sananmukaisesti ”12. kuukauden kahdeksas päivä”. Japanissa on myös tapana, että juhlaa edeltää viikon mittainen retriitti tai muuten intensiivinen mietiskely..
Navayanabuddhalaiset juhlivat myös Ambedkarin syntymäpäivää sekä Dhammachakra Pravartan Din.
Buddhalaisuus Suomessa
Vuonna 1886 julkaistiin Carl Robert Sederholm teos Buddha den upplyste och hans lära, joka on ensimmäinen suomalainen kirja buddhalaisuudesta..
Buddhalainen toiminta itsenäisessä Suomessa alkoi vuoden 1947 tienoilla, kun Buddhismin ystävät ry. perustettiin (vuonna 1997 nimi vaihtui Bodhidharma ry:ksi). Sen toiminta kuitenkin lakkasi väliaikaisesti 1980-luvulla. Vuonna 1973 FWBO, länsimaisen buddhalaisen veljeskunnan ystävät, aloitti toimintansa Suomessa. 1990-luvun loppuun mennessä buddhalaisuus ei vielä ollut Suomessa erityisen järjestäytynyttä tai näkyvää. 2010-luvulla Suomessa toimi miltei neljäkymmentä pienehköä järjestöä. Suomen Buddhalainen Unioni (SBU) pyrkii toimimaan eri ryhmittymien yhteistyöjärjestönä. Suomessa olevien buddhalaisten määräksi arvioidaan alle 10 000.
Suomalaisia buddhalaisen perinteen munkkeja ja nunnia on ollut vain hyvin vähän, näiden joukossa Tae Hye sunim, Ani Sherab sekä entinen munkki Thanavuddho (Santeri Ahola).
Suomen ensimmäinen buddhalainen temppeli Suomen vietnamilaisten buddhalaisten yhdyskunnan Liên Tâm -luostari on rakennettu Turun Moisioon. Heinäkuussa 2019 avattiin Kuopion Karttulan Syvänniemen kylällä burmalais-suomalaisen yhteisön buddhalainen Ratanasukhan luostari. Suomessa on yksi stupa, perinteen mukainen kellonmuotoinen rakennelma. Se sijaitsee taide- ja retriittikeskus Samjessa Siikaisissa ja on maailman pohjoisin stupa.
Buddhalaisten sijoittuminen valtioittain
Maat, joissa eniten buddhalaisia (2012)
: 244 130 000
: 64 420 000
: 45 820 000
: 38 410 000
: 14 450 000
: 14 380 000
: 13 690 000
: 11 050 000
: 9 250 000
: 5 010 000
Buddhalainen taide
Buddhalainen taide ilmaisee Buddhan opetuksia. Mandalat ovat tärkeä buddhan opetusten ilmentäjä. Se on hiekasta tai kivistä tehty taideteos, joka lopulta pyyhitään pois, kuvaamaan opetukseen pysymättömyydestä. Lopulta hiekka voidaan sirotella jokeen lahjana maailmalle. Buddhalainen musiikki oli ennen pitkälti mantrojen resitointia. Erityisesti tiibetinbuddhalaiset harjoittavat kurkkulaulua. Nykyään musiikilla säestetään tanssia. Buddhasta ja hänen elämästään kertovat buddhapatsaat. Kymmenillä erilaisilla symboleilla on eri merkitykset. Pitkät korvalehdet kertovat Siddhartha Gautaman kuninkaallisesta suvusta ja viisaudesta. Makaava buddha kuvastaa lopullisesti vapautuvaa buddhaa ja silmät auki oleva taas nirvanaan vaipumista. Jos silmät ovat kiinni buddha on saavuttanut lopullisen nirvanan eli parinirvanan. Buddhan kädet voivat olla myös eri asennoissa. Kämmenet päällekkäin buddha mietiskelee, kämmen kohti katsojaa tarkoittaa siunaavaa buddhaa ja maata kohti oleva käsi kertoo hyvän voittavan pahan.
Thangka-maalaukset kuuluvat erityisesti tiibetinbuddhalaiseen taiteeseen. Ne tehdään kankaalle ja maaleihin saatetaan sekoittaa kristalleja, koralleja tai koristekiviä.. Niiden avulla pyritään myös harjoittamaan meditaatiota ja opettamaan meditaatiotekniikkaa.
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Buddha.net.
Usein kysytyt kysymykset buddhalaisuudesta.
Accesstoinsight.com – laaja buddhalaisten tekstien kokoelma.
Thebigview.com – buddhalaisuus.
Buddhism. BBC.
Seulonnan keskeiset artikkelit |
102 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Biologia | Biologia | Biologia on elollisen luonnon ilmiöitä ja lainalaisuuksia tutkiva luonnontiede. Biologian tutkimuskohteet rajoittuvat yksinomaan maapallolle siitä syystä, että ulkoavaruudesta ei ole löydetty elämää, mutta astrobiologia pyrkii löytämään elämää ulkoavaruudesta. Maantiede on biologian läheinen tiede, koska se ikään kuin antaa pohjan elämän esiintymiselle maalla, vedessä ja ilmassa. Lisäksi kaikki biologiassa on fysiikan laeille ja kemiallisille reaktioille alisteista.
Tieteen menetelmin maailmaa tutkivana tieteenhaarana sen tutkimuskohteet vaihtelevat mikrotason ilmiöiden kuten molekyylibiologian ja solujen tutkimuksesta aina kokonaisten eläinten, lajien tai populaatioiden tutkimukseen. Se on eliöiden ominaisuuksia, yhteisöjä, elintoimintoja, rakenteita, alkuperää, kehitystä, leviämistä ja taksonomiaa tutkiva luonnontiede.
Historia ja etymologia
Jean-Baptiste Lamarck ja Gottfried Reinhold Treviranus ottivat Biologie-sanan käyttöön toisistaan riippumatta vuonna 1802. Sana biologia on johdettu kreikan sanoista βίος (bios: elämä) ja λόγος (logos: sana, aihe, järkeily jne.).
Antiikki
Koko oppialan perustajana voidaan pitää Aristotelesta, jonka säilyneisiin biologisiin tutkielmiin lukeutuvat Eläinoppi, Eläinten syntymisestä, Eläinten osista, Eläinten liikkeestä ja Eläinten kehittymisestä. Aristoteleen oppilasta ja seuraajaa Theofrastosta puolestaan pidetään kasvitieteen isänä. Hänen teoksensa Kasvitieteellisistä tutkimuksista (Peri fytōn historiōn) ja Kasveja koskevia syitä (Peri fytōn aitiōn) ovat säilyneet osittain. Myöhemmin Plinius vanhempi kirjoitti tietosanakirjan Naturalis historia, joka oli koottu monesta eritasoisesta lähteestä. Tiedot oli hankittu ennemmin kirjallisista lähteistä eikä suoraan luonnosta, mutta se tarjosi kaikenkattavan esityksen aiheesta. Kirja loi yli puolitoista vuosituhatta perustan kulttuurimme luonnontieteelliselle näkemykselle.
Renessanssi
Kesti aina renessanssiin asti ennen kuin antiikin kirjallisuuden kopiointi korvattiin uusilla aineistoilla. Andreas Vesalius kirjoitti vuonna 1543 teoksen "De Humani corporis fabrica", joka oli ensimmäisiä kirjoituksia joka pohjautui täysin omiin havaintoihin. "De motu cordis et sanguinis" (1628) oli William Harveyn kirjoittama verenkierrosta ja sydämen toiminnasta kertova kirja, joka jo pohjautui tieteellisiin kokeiluihin. Vielä Andrea Cesalpino rakensi näkemyksensä Arioleksen teoksiin kirjassaan "De plantis libri XVI" (1640), mutta hän käytti kasvitiedettä omana tieteenalanaan.
Kasvien tutkimus oli pitkälti lääkekasvien tutkimusta. Konrad Gesner, John Ray ja Joseph Pitton de Tournefort olivat ensimmäisiä jotka pääosin kehittivät kasvien mutta myös eläinten luokittelua. Samoihin aikoihin myös Antonie van Leeuwenhoek oli kehittänyt mikroskoopin, joka myöhemmin teki mahdolliseksi solujen löytämisen.
Tieteellinen vallankumous
Biologian kehittäminen tieteellisen vallankumouksen aikana on pääosin Carl von Linnén ansiota. Hän tuli tunnetuksi koko maailmassa yrityksissään luokitella kaikki elollinen, kasvit sekä eläimet. Hänen suurin saavutus oli nykyisen taksonomian ja systematiikan luominen, kun hän antoi jokaiselle eliölle latinankielisen binominimen. Hän esitteli järjestelmän ensi kertaa Linné otti teoksissaan laajalti käyttöön binominimet ("Systema naturae" 1735). Latinankieliset kuvailevat nimet korvattiin lyhyemmällä kaksiosaisilla nimillä. Esimerkiksi marjalyhtykoison kuvaileva nimi; physalis amno ramosissime ramis angulosis glabris foliis dentoserratis korvattiin nimellä Physalis angulata.
Elämän määritelmä
Elämän määritelmä on tärkeää sitä tutkivan tieteen kannalta. Elämän katsotaan koostuvan eliöistä, olioista joilla on tiettyjä yhteisiä piirteitä. Lisääntymiseen, aineenvaihduntaan ja sopeutumiseen kykenevät yksiköt ovat biologian kannalta eliöitä.
Katso myös
Luettelo keskeisistä biologian aiheista
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Biologian etäopiskeluympäristö – Opetus.tv
Biology – Khan Academy
Alphabetical list of bio sites .
Seulonnan keskeiset artikkelit |
104 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Linja-auto | Linja-auto | Linja-auto eli bussi (latinan sanasta omnibus ’kaikille’) on suurehko auto, jota käytetään kuljettamaan useita ihmisiä ja kaukoliikenteessä yleensä myös rahtia paikasta toiseen. Suomen lain mukaan linja-autolla tarkoitetaan ajoneuvoa, joka on tarkoitettu kuljettajan lisäksi vähintään yhdeksän matkustajan kuljetukseen. Kuljettajan ja enintään viidentoista matkustajan linja-autoa sanotaan pikkubussiksi tai minibussiksi.
Julkisessa liikenteessä olevat linja-autot pysähtyvät ottamaan ja jättämään matkustajia matkakeskuksissa, linja-autoasemilla sekä -pysäkeillä. Ajoneuvon kuljettajaa kutsutaan linja-autonkuljettajaksi.
Linja-auto voi olla myös yksityisessä liikenteessä. Tästä esimerkkinä ovat musiikkiartistien ja puolustusvoimien omassa sisäisessä henkilö- ja laitteistokuljetuskäytössä olevat ja omaan omistukseen hankitut linja-autot.
Historia ja matkustajamäärien kehitys
Hevosvetoinen kaupunkilinjavaunu esiteltiin ensimmäisen kerran Pariisissa vuonna 1662. Sen oli kehitellyt Blaise Pascal kumppaneineen, mutta se oli toiminnassa ainoastaan muutaman vuoden. Linjavaunu tuli käyttöön 1812 Ranskan Bordeaux’ssa ja sen jälkeen Pariisissa 1827, Lontoossa 1829 ja New Yorkissa 1830.
Hevosvetoiset matkavaunut yleistyivät Manner-Euroopan maissa 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Enimmäkseen ne välittivät liikennettä kaupunkien välillä, mutta niitä käytettiin myös suurimpien kaupunkien sisäisessä liikenteessä. Paikkakuntien välisessä liikenteessä niiden merkitys kuitenkin väheni rautatieliikenteen kehittyessä.
Ruotsin postilaitos järjesti maan ensimmäisen diligenssilinjan Tukholman ja Ystadin välille vuonna 1830. Linjalla kuljetettiin postin ohella matkustajia. Linja lopetettiin kuitenkin kannattamattomana vuonna 1835. Muutamat yksityisyrittäjät alkoivat kuitenkin joitakin vuosia myöhemmin harjoittaa matkustajien kuljettamista hevosvetoisilla matkavaunuilla, ja myös Ruotsin postilaitos aloitti jälleen postin ohella myös matkustajien kuljettamisen. Ruotsin viimeinen postidiligenssilinja lakkautettiin vuonna 1888 postinkuljetuksen siirryttyä rautateille, mutta Ruotsin maaseudulla viimeiset yksityiset hevosvetoiset linjat lakkautettiin vasta vuonna 1911.
Moottorikäyttöiset linja-autot otettiin käyttöön 1900-luvun alussa. Rahtia ja matkustajia kuljettavia linja-autoja eli seka-autoja käytettiin aikanaan yleisesti. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä linja-autoliikenne kasvoi nopeasti ja monin paikoin syrjäytti rautatie- ja sisävesiliikennettä.
Säännöllisen linjaliikenteen alkuvaiheessa matkatavarat kuljetettiin pääasiassa matkustamon takaosassa. Matkustajien ja tavaran määrän kasvaessa liian suureksi tavaraa kuormattiin myös kattotelineelle ja auton takapuskurin päälle varapyörän ympärille. Linja-autoilla kuljetettiin usein myös polkupyöriä, joita varten kiinnitettiin pyöräkoukut korin takaseinään.
Linja-autojen korkeuden kasvaessa alettiin 1960-luvulla rakentaa autoihin tavaratila akselien väliin lattian alle, jolloin kattotelineistä, joilla matkatavarat olivat olleet alttiina pölylle, sateelle ja lialle, voitiin vähitellen luopua. Samoihin aikoihin myös pyöräkoukut katosivat linja-autoista. Jo aiemmin oli autojen takaosaan takimmaisen istuinrivin alle tehty koko auton levyinen tavaratila. Linja-autojen korirakenteessa siirryttiin puusta teräkseen 1960- ja 1970-lukujen aikana.
Suomessa
Tiettävästi Suomen ensimmäinen yritys aloittaa linjaliikenne oli vuonna 1827 järjestetty lyhytaikaiseksi jäänyt diligenssi- eli postivaunuliikenne Helsingin ja Turun välillä. Kymmenen vuotta myöhemmin kokeiltiin henkilölinjaliikennettä Pietarista Helsingin kautta Turkuun. Seuraavat linjakokeilut tehtiin vasta 1800-luvun lopulla.
Vuonna 1905 Saksasta hankitulla linja-autolla ajettiin linjaliikennettä Uudenkaupungin ja Turun välillä ja seuraavana kesänä kaupunkiliikennettä Turussa. Helsingissä linja-autoliikennettä kokeiltiin ensimmäisen kerran vuoden 1907 aikana. Vuosina 1913–1914 Kotkassa kokeiltiin sveitsiläisellä autolla linja- sekä tilausliikennettä, mutta ensimmäinen maailmansota keskeytti toiminnan. Vuonna 1920 yritettiin kaupunkiliikenteen aloittamista myös Tampereella. Jo varhaisissa yrityksissä olivat nähtävissä useimmat linjaliikenteen peruspiirteistä: maaseudun ja kaupungin välinen asiointiliikenne, rautateiden ja laivojen jatkoyhteydet, kaupunkien sisäinen liikenne ja autojen matkailukäyttö.
Laajempi linja-autoliikenne alkoi Suomessa 1920-luvulla sekä yksityisten että julkisten toimijoiden harjoittamana. Linja-autoliikennöitsijäin Liitto (nykyisin Linja-autoliitto) perustettiin vuonna 1928. Ensimmäiset linja-autoasemat avattiin vuonna 1929 Tampereelle ja Hämeenlinnaan huoltoasemien yhteyteen. Ensimmäinen linja-autoasemaksi suunniteltu rakennus oli Viipurin linja-autoasema vuonna 1932. Vuoden 1933 alussa perustettiin Oy Matkahuolto Ab hoitamaan keskitetysti koko maan asematoimintaa, ja pian asemaverkosto laajeni kattamaan koko maan.
Joustavuutensa ja edullisuutensa ansiosta linja-autoliikenne syrjäytti pian kestikievarilaitoksen ja kehittyi kilpailijaksi sisävesien höyrylaivaliikenteelle. Säännöllisen liikenteen alkuvaiheessa linja-autot olivat pitkittäissuuntaisin penkein varustettuja avolavaisia kuorma-autoja. Umpikoreja alettiin rakentaa 1920-luvulla, ja erityisesti linja-autokäyttöön suunniteltuja alustoja alkoi tulla markkinoille 1930-luvun lopulla. Linja-autoliikenteestä tuli vuonna 1937 Suomen merkittävin joukkoliikennemuoto sen ohitettua rautatieliikenteen henkilökuljetussuoritteen, ja tuolloin säännöllinen linja-autoliikenne kattoi jo 90 prosenttia maanteistä. Vuonna 1938 käyttöön vihitty Tampereen linja-autoasema oli tuolloin Pohjoismaiden suurin. Vuonna 1939 Suomessa oli 18 yli 20 autoa omistanutta linja-autoyhtiötä .
Talvi- ja jatkosodan aikana suuri osa linja-autoista otettiin puolustusvoimien käyttöön, ja niistä suurin osa muutettiin ambulansseiksi. Sekä talvi- että jatkosodankin aikana linja-autoja otettiin armeijalle noin 1 200 kappaletta.
Suuri osa armeijan käyttöön otetuista linja-autoista palautettiin omistajilleen asemasodan aikana. Kotirintamalla ongelmana oli autojen ylikuormitus ja korvaavien polttoaineiden aiheuttamat hankaluudet. Autoja tuhoutui rintamalla ja suurin osa palautetuistakin autoista oli kärsinyt vaurioita. Pula tarvikkeista, polttoaineesta ja kalustosta haittasi linja-autoliikennettä koko 1940-luvun loppupuolen, mutta jo vuonna 1949 saavutettiin liikenteessä sotia edeltänyt taso.
1950-luvulla alkoi syntyä kysyntää vakiovuoroja nopeammalle liikenteelle ja aloitettiin pikavuoroliikenne, joka palveli matkustamista suurempien kaupunkien välillä. Linja-auton alustojen tuontisäännöstely purettiin vuonna 1957. Dieselmoottori syrjäytti bensiinimoottorin uusien linja-autojen voimanlähteenä jo ennen 1950-luvun puoliväliä.Matkailuliikenne linja-autoilla ulkomaille vilkastui 1950-luvun lopulla. 1960-luvulla muuttoliike kaupunkeihin kiihtyi ja kaupunkirakenne hajaantui lisäten joukkoliikenteen tarvetta samalla, kun linja-autoliikenne maaseudulla väheni. Lisääntynyt koululaisten kuljetus kuitenkin mahdollisti maaseudun pysymisen pääosin säännöllisen linja-autoliikenteen piirissä. Pikavuorojen matkustajien vähenemisen vuoksi Linja-autoliitto ja tärkeimpiä pikavuoroliikennöitsijät perustivat ExpressBus-järjestelmän vuonna 1991. Vaatimus linjaliikenteen harjoittamisesta tilausajo-oikeuksien ehtona kumottiin 1990-luvun puolivälissä, jolloin yritykset saattoivat halutessaan keskittyä harjoittamaan tilausliikennettä.
Paikallisliikenteen ja vakiovuoroliikenteen matkustajamäärät ovat Suomessa laskeneet 1970-luvulta lähtien tilausliikenteen puolestaan kasvaessa. Muutos on kiihtynyt erityisesti autoistumisen ja yksityisautoilun lisääntymisen takia. Vuoroja on vähennetty ja lipunhintoja korotettu matkustajien vähentyessä, mutta ei läheskään samassa tahdissa. Eräissä kaupungeissa on kokeiltu menestyksekkäästi lippuhintojen alentamista. Autoistuminen ja kaupunkirakenteen hajautuminen sekä kuntien talousvaikeudet ovat uhkia joukkoliikenteelle koko maassa.
Tekniikka
Linja-autoissa on useimmiten dieselmoottori. Myös bensiinikäyttöisiä linja-autoja on käytössä joissakin maissa. Nykyisin myös maakaasulinja-autot ja nestekaasulinja-autot ovat yleistyneet. Ne ovat ympäristöystävällisempiä kuin dieselbussit. Joissakin paikoissa maailmalla käytetään sähköllä toimivia johdinautoja. Johdinautoissa – eli ”trollikoissa” – käyttövoima saadaan linja-auton yläpuolella kulkevista sähköjohdoista kuten raitiovaunuissa. Pienet linja-autot rakennetaan pakettiautojen pohjalle, kun taas suuret raskaiden kuorma-autojen perustalle. Bussit kuluttavat dieselöljyä autotyypistä ja ajettavasta liikennetyypistä riippuen 20–55 litraa/100 km. Polttoainepihit pikavuorobussit kuluttavat 20 l/100 km hyvissä olosuhteissa ja nivelautot pysähtelevässä kaupunkiliikenteessä 55 l/100 km.
Suurissa linja-autoissa moottori sijaitsee yleensä auton takaosassa. Yksi takamoottorirakennetta ensimmäisinä käyttäneistä valmistajista oli saksalainen Mercedes-Benz 1950-luvulla. Tämä rakennetyyppi yleistyi ensimmäiseksi kaupunki- ja lähiliikenteen autoissa, koska sen ansiosta auton lattiakorkeutta voitiin madaltaa ja siten sujuvoittaa asiakaspalvelua. Taakse sijoitettu moottori voi olla autossa pitkittäin tai poikittain. Pienehköissä autoissa moottori on taas auton etuosassa, mikä rakenne oli 1980-luvulle saakka yleinen suurissakin linja-autoissa. Käytössä on ollut kahden tyyppisiä etumoottorisia linja-autoja: bulldog-mallissa moottori ja kuljettajan paikka ovat etuakselin päällä, ns. hetku-tyypissä taas yhdessä etuoven kanssa etuakselin etupuolella. Jälkimmäinen tyyppi on kuljettajarahastuksen kannalta käytännöllisempi. 1970-luvulla hyvin yleiseksi rakenneratkaisuksi tuli auton keskiosaan, lattian alle sijoitettu niin sanottu makaava moottori ("mahuri)", jolloin melu auton matkustamossa saatiin pienemmäksi. Volvo ja Leyland olivat tuoneet omat keskimoottoriset mallinsa markkinoille jo vuonna 1952, mutta tällaiset autot pysyivät osittain teknisten ongelmien vuoksi pitkään harvalukuisina. Keskimoottoria käyttivät omissa malleissaan myös Sisu ja Vanaja. Tämä moottorityyppi on viime vuosina kuitenkin harvinaistunut; Volvo lopetti keskimoottoristen linja-auton alustojen valmistuksen vuonna 2009.
Linja-autot alkoivat 1970-luvulta lähtien eriytyä käyttötarkoituksen mukaan omiksi tyypeikseen. Perinteisten, ensisijaisesti vakiovuoroille rakennettujen autojen tilalle alettiin tarvita erikseen kaupunki- ja lähiliikenteeseen, pikavuoroille ja tilausliikenteeseen räätälöityjä autoja samaan aikaan kun suurin osa vakiovuoroista alkoi olla jo tehnyt tehtävänsä. 1990-luvulla kaupunkiautoksi vakiintui matalalattiainen bussi, jonka moottori on auton perässä. Kaupunkiautojen kehittämisen suurin haaste on matkustajien mahdollisimman helppo ja sujuva liikkuvuus. Pikavuoroilla on tärkeä rooli myös rahdin kuljetuksessa, mikä edellyttää suuria tavaratiloja. Eniten kuormitetuilla pikavuoroilla käytettävissä autoissa on takaosassa jopa koko auton korkuinen rahtitila. Tilausajoina toteutettavat tilapäiset henkilökuljetukset ovat linja-autoalan kärkituote ja edellyttävät oman erikoisvarustellun kalustonsa. Perinteinen maaseudun vakiovuoroauto on jo käytännössä kadonnut linja-autotyyppi ja vielä jäljellä olevia maaseutuvuoroja ajetaan pääasiassa pikkubusseilla.
Suomessa linja-auton suurin sallittu ajonopeus on vuoden 1993 alussa voimaan tulleen ajoneuvoasetuksen mukaan pääsääntöisesti 80 km/h. Linja-auto saa kuitenkin ajaa 100 km:n tuntinopeudella, mikäli se on katsastuksessa hyväksytty käytettäväksi suuremmalla ajonopeudella, siinä on lukkiutumattomat jarrut, turvavyöt kaikilla istumapaikoilla ja 100 km/h:n tunnus auton takaosassa eikä siinä ole seisovia matkustajia. Turvavöiden käyttö linja-autossa on pakollista, mikäli sellaiset on autoon asennettu. Sellaisessa linja-autossa, jota ei käytetä yli 80 km/h:n ajonopeudella (pääosin kaupunki- ja lähiliikenteen linja-autot sekä vanhat autot), ei vaadita turvavöitä.
Useissa suurissa kaupungeissa kuten Tampereella, Tukholmassa ja Tallinnassa käytetään kaksiosaisia nivelbusseja, joihin mahtuu yleensä noin 100 matkustajaa. Suuriin nivelbusseihin sekä tuplaniveliin mahtuu jopa 200 matkustajaa, mutta niihin tarvitaan erikoislupa. Nivelbussien tekniikka on normaalibusseja kalliimpaa ja niissä ei ole kovin montaa ylimääräistä istumapaikkaa verrattuna huomattavasti edullisempiin telibusseihin. On myös niin kutsuttuja midibusseja, joita on Tampereella kaksi ja Helsingissäkin ollut pari kappaletta. Ne ovat lyhyitä ja liikennöivät usein asiointilinjoilla.
Linja-autojen merkitys liikenneverkossa
Monet pienet kaupungit ja kylät, jotka olivat viime vuosikymmeniin asti rautatien varassa, liikennöidään nykyään ainoastaan linja-autoilla. Linja-autoreitit täydentävät rautateitä tarjoamalla yhteyksiä paikkakunnille, joille ei pääse junalla. Aikaisemmin matkustajia riitti niin paljon, että junat ja bussit kilpailivat verisesti ja niiden terminaalit sijaitsivat kaukana toisistaan. Nykyään autoistumisen tuoman matkustajakadon myötä yhteistyötä on ollut pakko lisätä ja hyödyntää kummankin liikennemuodon hyviä puolia. Kaukojunien ja kaukoliikenteen linja-autojen välisiä vaihtoja on helpotettu rakentamalla matkakeskuksia.
Vuorotyypit
Linja-autoliikenne muodostuu paikallis-, tilaus- ja kaukoliikenteestä. Kaukoliikenne jakautuu edelleen vakiovuoroihin ja pikavuoroihin.
Vakiovuoro on maaseudulla ja kaupunkien välillä ajava vuoro, joka pysähtyy pienemmissä kylissä ja tarvittaessa kaikilla reitin varrella olevilla pysäkeillä. Vakiovuororeittien pituus vaihtelee 10 kilometristä jopa satoihin kilometreihin.
Pikavuoroja ajetaan keskikokoisten ja isojen kaupunkien välillä, ja ne pysähtyvät vain merkityillä pikavuoropysäkeillä. Pikavuoro voi kuljettaa matkustajien lisäksi rahtia. Pitkillä yhteysväleillä voi kulkea myös erikoispikavuoroja, jotka ajavat nopeammin ja mahdollisimman suoraan päätepisteeseen pysähtymättä pienemmissä kaupungeissa reitin varrella.
Valmistajia
Entisiä
Ajokki
Nykyisiä
Setra
Ursus Bus
Volvo Buses
Scania
Mercedes-Benz buses
Katso myös
Joukkoliikenne
Liikennelaitos
Linja-autoliikenne Suomessa
Seka-auto
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Linja-autoliitto
Matkahuolto
ExpressBus
Seulonnan keskeiset artikkelit |
105 | https://fi.wikipedia.org/wiki/BASIC | BASIC | BASIC (lyhenne sanoista Beginner's All-purpose Symbolic Instruction Code) on ohjelmointikieli, joka kehitettiin alkujaan Dartmouth Collegessa vuonna 1964 ohjelmoinnin alkeiden opetukseen. Siihen aikaan ohjelmat täytyi usein ohjelmoida itse, ja BASIC suunniteltiin sellaiseksi, että sen voisi oppia ilman matemaattis-luonnontieteellistä taustaa. Kieli oli epärakenteellinen, mutta myöhemmät yleisesti käytetyt murteet ovat tehneet kielestä rakenteellisen ja proseduraalisen sekä lisänneet olio-ohjelmoinnin ominaisuuksia.
BASIC on säilyttänyt suosionsa useiden eri murteiden muodossa ja vaikuttanut uudempiin ohjelmointikieliin kuten Microsoftin Visual Basiciin ja sen .NET-versioon. Vuonna 2006 59 % .NET:in käyttäjistä ohjelmoi vain Visual Basic.NETillä.
Historia
BASIC oli suosittu kieli etenkin 1980-luvulla, kun lähes jokaisessa kotimikrossa oli BASIC-tulkki joko sisäänrakennettuna tai oheisohjelmana. BASICin suosio kotitietokoneissa on jäljitettävissä Stanfordin yliopiston lehtori Dennis Allisonin julkaisemaan Tiny BASIC -ohjelmointikielen määritelmään ja haasteeseen, joka julkaistiin 1975 People's Computer Company -uutiskirjeessä (myöhemmin Dr. Dobb’s Journal). Harrastajat toteuttivat Tiny BASICin useille eri suorittimille ja tietokoneille ja julkaisivat ne lähdekoodeineen.
Useimmat suositut BASIC-versiot niin 8-bittisissä kuin kehittyneemmissäkin koneissa ovat Microsoftin kehittämiä ja polveutuvat Paul Allenin ja Bill Gatesin Altair 8800:lle vuonna 1975 kirjoittamasta Altair BASIC -tulkista, joka oli ensimmäinen Microsoftin julkaisema tietokoneohjelma. Esimerkiksi Commodoren PET- ja Commodore 64 -koneissa käyttämä BASIC perustui Jack Tramielin 1970-luvulla Bill Gatesilta kertamaksulla ostamaan Microsoftin 6502-BASICiin. Microsoftin BASIC oli kehittynyt ja sisälsi ominaisuuksia, jotka eivät olleet itsestäänselvyys: se osasi käsitellä liukulukuja, vaikka tuon ajan suorittimet eivät niitä suoraan tukeneet. Rakenteiseen ohjelmointiin on GOSUB-käsky, joka hyppää aliohjelmaan ja palaa sieltä RETURN-käskyllä. Merkkijonot ovat objekteja, joiden muisti vapautetaan automaattisesti. Tämän vuoksi Apple lisensoi Microsoftin BASICin Apple II+ -koneeseensa aiemman vain kokonaislukujen käsittelyyn pystyneen tulkkinsa tilalle. MSX-kotitietokoneisiin tuli luonnollisesti Microsoftin BASIC-versio 4.5, joka sisälsi käskyt grafiikan ja musiikin tuottamiseen sekä alkeellisen poikkeusten hallinnan (ON ERROR GOTO).
Microsoft jatkoi BASIC:in kehittämistä. IBM PC -koneen mukana tuli Microsoftilta lisensoitu BASICA-tulkki, ja MS-DOSin mukana sen kanssa yhteensopiva GW-BASIC-versio.
Vuonna 1985 Microsoft julkaisi QuickBASIC-kääntäjän. Tässä vaiheessa rivinumeroiden pakollisesta käytöstä luovuttiin. Commodoren Amiga-koneiden AmigaOS-versioiden 1.1–1.3 mukana toimitettiin myös Microsoftin kehittämä AmigaBASIC. QuickBASICin riisuttu versio ilman kääntäjää tuli viimein MS-DOS 5.0:n mukana nimellä QBasic.
Nykyään muita suosittuja BASIC-ohjelmointikieliä Microsoftin Visual Basicin lisäksi ovat alustariippumattomissa ympäristöissä tunnettu REALbasic sekä pelikehitykseen suunnatut CoolBasic, DarkBASIC ja BlitzBasic, joista jälkimmäisin julkaistiin jo Amigalle ja jota käytettiin mm. ensimmäisen Worms-pelin kehittämiseen.
Esimerkki
Esimerkki perinteisestä rivinumero-BASICista (toimii esimerkiksi useimpien 8-bittisten koneiden tulkeissa):
5 REM Tämä ohjelma arvuuttaa lukua
10 PRINT "Arvaa luku";
20 INPUT A
30 IF A=42 THEN GOTO 50
40 PRINT "Väärin" : GOTO 10
50 PRINT "Oikein!"
60 END
Vastaavan toiminnallisuuden saa useimmissa BASIC-tulkeissa myös yhdellä rivillä:
1INPUT"Arvaa luku";A:IFA=42THEN?"Oikein!"ELSE?"Väärin":GOTO1
Jälkimmäisen esimerkin kaltainen kompakti ohjelmointityyli, jossa välilyöntejä ei käytetä, oli jopa suositeltavaa 80-luvulla niissä BASIC-tulkeissa, joissa se oli mahdollista, sillä siten ohjelmat veivät vähemmän muistia. Myös kommentit (jotka alkoivat joko REM tai ') jätettiin yleensä pois samasta syystä. Perinteistä siistiä tyyliä välilyönteineen ja kommentteineen näki lähinnä aloittelijoiden ohjelmointioppaissa.
Kritiikki
Etenkin perinteisiä rivinumero-BASICeja on kritisoitu siitä, että niiden puutteelliset rakenteelliset ominaisuudet totuttavat aloittelevan ohjelmoijan kirjoittamaan niin sanottua spagettikoodia, jossa mielivaltaisiin paikkoihin sijoitettujen ohjelmanpalasten välillä hypitään GOTO-käskyillä. Vaikka nykyiset BASICit ovatkin rakenteellisilta ominaisuuksiltaan monipuolisempia, ei kielen huono maine ole vieläkään täysin hävinnyt.
Katso myös
FreeBASIC
PBASIC
Gambas – avoimen koodin kilpailija Visual Basicille
Lähteet
Aiheesta muualla
Kääntäjiä
CoolBasic
REALbasic
Blitz Basic
DarkBASIC
Microsoft Visual Basic
Gambas
Seulonnan keskeiset artikkelit |
106 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Bruttokansantuote | Bruttokansantuote | Bruttokansantuote (lyhenne BKT tai bkt, , GDP; gross national product, GNP, tarkoittaa bruttokansantuloa) on kotimaisen tuotannon mitta kansantaloudessa. Koska tuotanto luo talouteen tuotannon arvoa vastaavan tulon, on BKT myös kotimaisen tulonmuodostuksen mitta.
Koska BKT on maan tai alueen tulonmuodostuksen mitta, sitä käytetään usein maan tai alueen taloudellisen suorituskyvyn mittana. BKT on kansantalouden tilinpidon keskeinen käsite, koska se kuvaa hyvin taloudellisen toiminnan laajuutta ja siinä tapahtuvia muutoksia. BKT:n muutoksen avulla voidaan tunnistaa talouden kasvutahti, taloudellinen taantuma ja taloudellinen lama. BKT-luvusta ilmoitetaan usein myös asukaskohtainen per capita -luku, joka pyrkii helpottamaan maiden välisen suorituskyvyn vertailua.
Kansantalouden tilinpito on tilastojärjestelmä, jolla pyritään kuvaamaan kansantalouden toimintaa mitatuin suurein. Mitattujen suureiden avulla voidaan paremmin ymmärtää kansantalouden kokonaisuutta osien suhteen ja tapahtuvia muutoksia. Yhtenäinen järjestelmä mahdollistaa talouden tilan ja kehityksen tarkastelun sekä kansainvälisen vertailun. Kansantalouden tilinpito kuvaa taloudellisen toiminnan kolme perusmuotoa: tuotannon, kulutuksen ja varallisuuden muodostuksen. Tilinpito rakentuu talouden reaali- ja rahankiertokulkujen esittämiseen kahdenkertaisen tilinpidon keinoin. Kansantalouden tilinpidossa esitetään kansantalouden tilaa ja kehitystä kuvaavat keskeiset tunnusluvut, bruttokansantuote ja bruttokansantulo sekä näiden komponentit. On olemassa kolme erilaista menetelmää laskea bruttokansantuote: arvonlisäysmenetelmä, tulomenetelmä ja lopputuotemenetelmä.
BKT-käsitteen syntyhistoria
BKT-käsitteen syntyhistoria kytkeytyy kiinteästi kansantalouden tilinpidon kehityshistoriaan. Yhtenäisen käsitejärjestelmän puuttuminen haittasi taloustieteen kehitystä aina 1930-luvulle asti. Kokonaistalouden hahmottamiseen tarvittavien välineiden tarve syntyi suuren talouslaman kokemuksista ja tarpeista hallita sotataloutta toisen maailmansodan aikana. Kehitystyön lähtökohtana oli kokonaistalouden ymmärtämisen välineistön kehnous. Kehitystyötä tehtiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja tavoitteena oli ratkaista asia kvantifioimalla kokonaistalouden tärkeimmät muuttujat.
Toisen maailmansodan jälkeen YK otti vastuun kansantalouden tilinpidon kehittämisestä. Ensimmäinen kansantalouden tilinpidon käsikirja, SNA 53 (System of National Accounts), ilmestyi vuonna 1953. Talous on siitä monimutkaistunut ja tilinpito on sekä kehittynyt että tarkentunut. Seuraavat versiot SNA 68 (1968) ja SNA 93 (1993) ovat huomattavasti laajentuneet ja tarkentuneet. Taloudellista kasvua kuvaavia aikasarjoja on laadittu myös ajalle ennen BKT-käsitteen käyttöönottoa – Suomessakin ulottuen 1850-luvulle asti.
BKT osana kansantalouden tilinpitoa
BKT on oleellinen osa kansantalouden tilinpitoa ja se määritellään muutamien talousteorian peruslausekkeiden avulla. Kansantalouden tilinpito perustuu kansantalouden kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan yhtäsuuruuteen, joka ilmaistaan seuraavasti:
KOKONAISTARJONTA=KOKONAISKYSYNTÄ
Kokonaistarjonnan erät ovat kotimainen tuotanto (BKT) ja tuonti eli kaavana
KOKONAISTARJONTA=BKT+TUONTI
Kokonaistarjonta tarkoittaa hyödykemäärää (tavarat ja palvelut), joka tarjotaan ostettavaksi tiettynä ajankohtana ja tiettyyn hintaan. Kansantalouden tilinpidossa tätä määrää mitataan tarjonnan arvolla. BKT on tästä kokonaistarjonnasta se osa, joka on tuotettu kotimaisin tuotantopanoksin (engl. gross domestic product). Maahan tuodut ja tuotannossa käytetyt materiaalit, raaka-aineet, energia (esim. raakaöljy) jne. eivät sisälly bruttokansantuotteeseen, mutta niiden jalostamiseen tarvittavat tuotantopanokset siihen sisältyvät.
Kokonaiskysynnän erät ovat yksityinen kulutus, julkinen kulutus, investoinnit ja vienti eli kaavana:
KOKONAISKYSYNTÄ=YKSITYINEN KULUTUS+JULKINEN KULUTUS+INVESTOINNIT+VIENTI+VARASTONMUUTOKSET
Kun kokonaistarjonnan ja kokonaiskysynnän lausekkeet merkitään yhtä suuriksi saadaan BKT:n määrittelyksi lauseke:
BKT=YKSITYINEN KULUTUS+JULKINEN KULUTUS+INVESTOINNIT+VIENTI–TUONTI
Tämä määrittely on yksi kolmesta tavasta määritellä BKT ja sitä kutsutaan BKT-määrittelyn lopputuotemenetelmäksi. Se kertoo miten BKT käytetään erilaisina lopputuotteina.
Bruttokansantuotteen muodostuminen arvonlisäyksenä
Bruttokansantuote lasketaan Suomessa arvonlisäysmenetelmällä. Tässä menetelmässä tuotantoyksiköiden aikaansaamat (brutto)arvonlisät lasketaan yhteen ja saatu summa on BKT. Bruttokansantuotteen muodostuminen arvolisistä voidaan havainnollistaa yksinkertaisen esimerkin avulla. Esimerkissä on kaksi yritystä A ja B sekä kolmantena tuotantoyksikkönä julkinen tuotanto. Muutamia pieniä eriä on jätetty pois periaatteen selkiyttämiseksi.
Kun BKT lasketaan arvonlisäysmenetelmällä, se tapahtuu vähentämällä yrityksen myyntituotoista ostot muilta yrityksiltä ja päädytään markkinahintaiseen bruttoarvonlisäykseen. Arvonlisäyksessä tarkastellaan ja mitataan sitä arvonlisäystä, jonka yritys jalostustoimillaan saa aikaan ostamiinsa tuotantopanoksiin. Esimerkissä näitä ostoeriä ovat materiaaliostot, energiaostot ja ostopalvelut. Kansantalouden tilinpidossa näitä eriä kutsutaan välituotteiksi. Bruttokansantuote lasketaan tuotantoyksiköiden bruttoarvonlisäysten summana. Näin menetellen yritysten arvonlisäykset ovat yhteenlaskettavia eikä mitään panoksia lasketa useampaan kertaan.
Kun markkinahintaisesta bruttoarvonlisäyksestä vähennetään tuoteverot, joista suurimman muodostaa arvonlisävero, päädytään perushintaiseen bruttokansantuotteeseen. Perushintainen tarkoittaa sellaista tuottajan saamaa hintaa, josta on vähennetty tuoteverot. Siitä käytetään myös nimityksiä tuotantokustannushintainen ja tuotannontekijähintainen. Perushintainen BKT vastaa yrityksissä käytössä olevaa jalostusarvon eli arvonlisän käsitettä.
Kun perushintaisesta bruttoarvonlisäyksestä vähennetään pääoman kulumisesta johtuvat poistot, päädytään nettoarvonlisäykseen ja niiden summana nettokansantuotteeseen (lyhenne NKT).
Nettokansantuotteesta päästään kansantuloon ottamalla huomioon ulkomaisten tulojen vaikutus, joka pienuutensa vuoksi on jätetty pois esimerkistä. Tästä syystä nettokansantuote ja kansantulo on esimerkissä merkitty yhtä suureksi.
Kansantulo jakautuu erilaisiin tuloihin ja veroihin. Palkkatuloihin lasketaan palkkana – sekä rahana että luontoisetuina – maksetut tulot. Omaisuustuloja ovat vuokra-, korko- ja osinkotulot eli korvauksia erilaisten omaisuuserien käyttämisestä. Yrittäjätuloon kuuluvat voitot ja ylijäämät.
Julkisessa tuotannossa arvonlisäysmenetelmää ei voida käyttää ja BKT lasketaankin palkkatulojen ja poistojen summana. Julkisen tuotannon tuotos otetaan huomioon BKT:ssa tuotantokustannusten mukaisena.
Esimerkkilaskelmassa huomataan, että aikaansaatu BKT käytetään kansantaloudessa erilaisina tuloina ja veroina. Tämä tapa määritellä BKT on kolmas tapa, ja sitä kutsutaan BKT:n määrittelyn tulomenetelmäksi. BKT:n ymmärtäminen tulomenetelmän avulla on paras tapa, kun haluaa ymmärtää BKT:n hyvinvointivaikutuksia. BKT on kotimaisen tuotannon mitta ja samalla se on kotimaisen tulonmuodostuksen mitta. BKT:n hyvinvointivaikutukset ovat kansantaloudessa maksettuja tuloja ja veroja. Tuloilla kansantaloudet saavat ostovoimaa ja vapaa-aikaa. Veroilla rahoitetaan julkinen tuotanto.
BKT:n laskentarajat ja rajoitukset
BKT:n laskentarajat määräytyvät tarkasti kansantalouden tilinpidon määrittelyjen mukaisesti. Maan bruttokansantuotteeseen lasketaan mukaan sellainen tuotantotoiminta, joka
tapahtuu maan talousalueella eli kansakunnan alueella
luo tuloa niille, jotka luovuttavat tuotannontekijöitä tuotannon käyttöön
tuottaa tavaroita, palveluja ja niiden yhdistelmiä
BKT ei sisällä seuraavia asioita
Palkaton kotityö ja muu rahatalouden ulkopuolinen lahjatalous
Luonnon ilmaishyödykkeet (ilma, vesi, maa)
Luonnon kulumisen menetykset
Omaisuuden arvon menetykset
BKT mittaa hyvinvointivaikutuksina kansantaloudelle tuloja ja veroa. BKT:n rajoituksia hyvinvoinnin mittarina ovat muun muassa seuraavat:
BKT-mittarit eivät kerro tulonjaosta
BKT ei mittaa varallisuutta
Palkaton kotityö ei sisälly siihen
Vapaaehtoispalvelut eivät sisälly siihen
BKT ei erottele hyödyllistä ja haitallista tuotantoa
BKT:n käyttömuotoja
BKT kuvaa kotimaisen tuotannon kokoa ja palvelee sellaisena hyvin kansantalouden ymmärtämistä, analysointia, suunnittelua ja ohjausta. Reaalisen bruttokansantuotteen kasvu kertoo kansantalouden kasvusta ja sen suorituskyvyn vahvistumisesta. Taantuma on taloudellinen häiriö, jossa maan bruttokansantuote laskee kahtena peräkkäisenä vuosineljänneksenä. Puoli vuotta ilman talouskasvua tarkoittaa siis taantumaa. Lama on taantuman pitkittyminen, johon liittyy muitakin vakavia häiriötekijöitä. Taloudellisen kehityksen ja häiriöiden ja niiden asteen ymmärtäminen BKT-mittausten avulla on välttämätön ehto oikeille talouspoliittisille ohjaustoimille.
Koska BKT kuvaa kansantalouden taloudellista suorituskykyä, sitä käytetään paljon maan taloudellisen kantokyvyn mittatikkuna kansainvälisessä yhteistoiminnassa. Sitä käytetään muun muassa kansainvälisten jäsenmaksujen (YK, OECD, kehitysapu jne.) ja EU-budjetoinnin perusteena. EU:n aluepolitiikassa taloudellisen tuen kohteeksi valitaan alueita, joiden taloudellinen suorituskyky on keskimääräistä heikompi. BKT:n arvonlisäykseen perustuvaa mittaustapaa käytetään siis myös maan sisäisten alueiden taloudellisen suorituskyvyn mittaukseen. Bruttokansantuotteeseen kytketyt kriteerit ovat tärkeitä EU:n taloudellisessa ohjauksessa. EU:ssa sovittu ohjauskriteeri, jonka perusteella maan julkisen sektorin alijäämä (lainanotto) ei saa ylittää kolmea prosenttia bruttokansantuotteesta, on esimerkki BKT:n roolista EU:n taloudellisessa ohjauksessa.
Koska BKT on kansantalouden kotimaisen tuotannon mitta, siihen ilmiöitä suhteuttamalla saadaan useita tärkeitä talouden tunnuslukuja. Tällaisilla osien suhdetta kokonaisuuteen kuvaavilla tunnusluvuilla (BKT-osuuksilla) voidaan havainnollisesti kuvata kansantalouden rakennetta ja siinä tapahtuvia muutoksia sekä käyttää niitä talouden ohjauskriteereinä. Tyypillinen tunnusluku on esimerkiksi veroaste eli verojen osuus BKT:sta. Muita samanlaisia tunnuslukuja ovat julkisen talouden, ulkomaankaupan, kulutuksen, investointien osuudet BKT:sta. Kansantalouden rakenne voidaan havainnollistaa alkutuotannon, jalostuksen ja palvelujen BKT-osuuksilla.
Ostovoimakorjattu BKT
Ostovoima tarkoittaa sitä, mitä hyödykkeitä (tavaroita ja palveluja) tietyllä rahamäärällä saadaan eri olosuhteissa. Ostovoima on erilainen, jos toisessa maassa samalla rahamäärällä saadaan erilainen määrä hyödykkeitä. Koska elinkustannukset vaihtelevat maiden välillä, käytetään maiden välisessä vertailussa tavallisesti ostovoimakorjattua bruttokansantuotetta, jossa kunkin maan hintataso otetaan huomioon ostovoimapariteetin avulla.
Nimellisarvoinen ja reaaliarvoinen BKT
Nimellisarvoinen BKT syntyy tuotantoyksiköiden ilmoitusten perusteella bruttoarvonlisäysten summana. Nimellisarvoinen suure syntyy, kun BKT:n erät arvotetaan käypiin hintoihin eli niihin hintoihin, jotka käytännössä on maksettu. Nimellisarvoisesta bruttokansantuotteesta laatii tilastonpitäjä aina myös reaaliarvoisen aikasarjan. Reaaliarvoinen BKT kuvaa kokonaistuotannon määräkehitystä. Se saadaan nimellishintaisesta BKT:sta eliminoimalla siitä hintojen muutosten vaikutus. Reaaliarvoinen BKT on siis määräsuure ja sellaisena vertailukelpoinen ajan suhteen, mistä syystä se on tärkeä suure tuotannon määrällisen kehityksen ymmärtämisessä. Taloudellinen kasvu ilmaistaan usein reaaliarvoisen BKT:n kasvuprosenttina.
Nimellisarvoisesta BKT:n aikasarjasta saadaan reaaliarvoinen aikasarja, BKT:n hintaindeksin avulla. Operaatio on teknisesti yksinkertainen jakolasku, jossa nimellisarvoiset arvot jaetaan hintaindeksillä. Hyvän hintaindeksin tuottaminen ei aina ole ongelmatonta, ja siinä esiintyvät virheet tulostuvat reaaliarvoiseen aikasarjaan sitä vääristäen. Reaaliarvoisen BKT:n indeksiä kutsutaan BKT:n volyymi-indeksiksi, joka nimensä mukaisesti kertoo BKT:n määrällisestä muutoksesta.
Indeksit kuvaavat suhteellista muutosta ja niiden välillä vallitsee seuraavanlainen riippuvuus, joka on helppo todeta esimerkissä.
Arvoindeksi = hintaindeksi × volyymi-indeksi
Taloudellinen kasvu ilmaistaan yleensä mittayksiköllä kasvuprosentti/vuosi. Se tarkoittaa samaa kuin BKT:n volyymi-indeksi, mutta ilmaistuna prosenteissa. Esimerkin BKT:n volyymi-indeksi 1,030 kertoo 3 prosentin vuosikasvusta.
Nimellisarvoisen ja reaaliarvoisen rinnalla käytetään niiden synonyymeja. Nimellisarvoinen tarkoittaa samaa kuin käypähintainen, joka kertoo, että arvo lasketaan käypien hintojen mukaan. Reaaliarvoinen tarkoittaa samaa kuin kiinteähintainen, joka kertoo, että arvo lasketaan kiintein hinnoin.
Bruttokansantuote sosialistisissa maissa
Bruttokansantuotteeseen sisältyvät sekä tavaroiden että palveluiden tuotanto. Sosialistisissa maissa siihen sisältyi vain tavaratuotanto. Marxilaisessa tarkastelussa vain tavaroilla oli arvo, joka saattoi lisääntyä ihmistyön perusteella. Palvelusektorin tuottama arvonlisäys oli epämarxilainen arvonlisäyksen lähde. Kapitalististen maiden tapa sisällyttää palvelut bruttokansantuotteeseen vaikeutti sen laskemista, kuinka suuri osuus työläisten tuottamasta tavaroiden arvonlisäyksestä jäi heille itselleen ja kuinka suuren osuuden kapitalistit pidättivät itselleen niin sanottuna lisäarvona.
Stiglitzin komitea
Stiglitzin komitean tehtävä oli tehdä parannusehdotuksia kansantalouksien taloudellisen suorituskyvyn ja väestön hyvinvoinnin mittaamiseen, raportointiin ja tilastointiin. Komitean työn käynnisti Ranskan presidentti Nicholas Sarkozyn aloite helmikuussa 2008. Toimeksiannon lähtökohtana oli tyytymättömyys niihin tilastollisiin tietolähteisiin, joilla oli keskeinen rooli talouden ja yhteiskunnallisen kehityksen mittaamisessa ja ohjaamisessa. Stiglitzin komitean raportti julkaistiin 15. syyskuuta 2009 (Stiglitz & al. 2009). 300-sivuinen raportti antaa kokonaiskuvan kansakuntien taloudellisen suorituskyvyn ja väestön hyvinvoinnin mittaamistavoista ja niiden parantamisehdotuksista. Raportin johtopäätöksissä todetaan, että hyvinvointi (well-being) on moniulotteinen käsite, jonka kaikkia komponentteja pitäisi ainakin periaatteessa käsitellä samanaikaisesti. Hyvinvointia tarkastellaan seuraavan kolmen pääotsikon alla: 1) Taloudellisen suorituskyvyn mittaaminen, erityisesti tuotanto, tulonmuodostus, kulutus ja varallisuus 2) Elämänlaatu 3) Kestävä kehitys ja ympäristö. (Stiglitz & al. 2009, Simpura 2009)
BKT:n ajatellaan usein olevan arvovapaa ja kertovan siitä, mihin kansantalous pystyy, mutta ei sitä, mitä pitäisi tehdä. BKT:n kanssa kilpailevat mittarit (muun muassa Bhutanin GNH, Happy Planet Index ja Stiglitzin mittari) määrittelevät hyvinvoinnin tarkoittamaan asioita, joita määrittelijät ideologisesti tai erilaisiin tutkimuksiin perustuen pitävät yhteiskunnan tai ihmisten hyvinvoinnin kannalta tärkeinä. Näiden BKT:lle vaihtoehdoiksi esitettyjen kansantalouden mittareiden on joskus väitetty olevan BKT:ta helpommin alttiina poliittiselle manipulaatiolle.
Katso myös
Kansantalouden tilinpito
Kansantulo
Nettokansantuote
Tuottavuus
Vaihtoehtoisia mittareita
Aidon kehityksen mittari
Bruttokansanonnellisuus
Inhimillisen kehityksen indeksi
Vihreä bruttokansantuote
BKT-luettelot
Luettelo maanosista bruttokansantuotteen mukaan
Luettelo valtioista bruttokansantuotteen mukaan
Luettelo valtioista bruttokansantuotteen mukaan (PPP)
Luettelo valtioista asukaskohtaisen bruttokansantuotteen mukaan (PPP)
Luettelo valtioista asukaskohtaisen bruttokansantuotteen (reaalimuutoksen) mukaan
Lähteet
EU-uudistusprosessin menetelmäselosteet
Tilastokeskuksen verkkokoulu
Viitteet
Aiheesta muualla
https://www.core-econ.org/the-economy/book/fi/text/0-3-contents.html CORE econ ryhmän kattava sivusto taloudesta suomeksi
Kajanoja, Jouko: Mitä on hyvinvointi? Tilastokeskus, Kuntapuntari 3/2005.
Toivonen, Janne: Suomen julkisen talouden kokoa liioitellaan herkästi: oikea koko on lähempänä 20:tä prosenttia, ei 60:tä Yle, 31.1.2017.
Talousindikaattorit
Seulonnan keskeiset artikkelit
Taloustieteen käsitteet |
107 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Bill%20Gates | Bill Gates | William Henry ”Bill” Gates III (s. 28. lokakuuta 1955 Seattle, Washington, Yhdysvallat) on Microsoft-ohjelmistoyhtiön perustaja ja pitkäaikainen johtaja, vuodesta 2014 lähtien vain sen hallituksen jäsen. Gatesin johtama Microsoft sai Windowsillaan 1980-luvulla monopoliaseman PC-tietokoneiden käyttöjärjestelmänä. Gatesista tuli miljardööri vuonna 1986, ja hän on vuoden 1995 jälkeen ollut monena vuotena maailman rikkain henkilö. Marraskuun 2021 tilastojen mukaan Gates on Elon Muskin ja Jeff Bezosin jälkeen maailman kolmanneksi rikkain ihminen 138,4 miljardin dollarin omaisuudellaan. Gates harjoittaa hyväntekeväisyyttä vaimonsa kanssa Bill ja Melinda Gatesin säätiön kautta, ja hän on lahjoittanut suuren osan omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen.
Elämä ja ura
Varhainen elämä
Bill Gates syntyi 28. lokakuuta 1955 Seattlessa Washingtonissa. Hänen isänsä William H. Gates oli asianajaja ja äitinsä Mary Maxwell opettaja, joka teki myös vapaaehtoistyötä ja hyväntekeväisyyttä sekä toimi usean yrityksen johtokunnassa. Gatesilla on isosisko ja pikkusisko.
Gates luki lapsena paljon hakuteoksia, kuten tietosanakirjoja. Hän menestyi koulussa erinomaisesti kaikissa aineissa. Gates oli 13-vuotias, kun hän sai äidiltään kaukokirjoitinpäätteen, jolla Gates saattoi käyttää koulunsa tietokonetta. Hän ohjelmoi sillä esimerkiksi ristinollapelin BASIC-kielellä.
Opinnot
Opiskellessaan Lakesiden koulussa teini-ikäisenä Gates tutustui Paul Alleniin, joka oli häntä kaksi vuotta vanhempi. He viettivät vapaa-aikansa yhdessä tehden tietokoneohjelmia, ja Gates kehitti esimerkiksi palkkalistaohjelman tietokonefirmalle ja lukujärjestysohjelman koululleen. Gates oli 15-vuotias, kun hän ja Allen kehittivät vuonna 1970 Traf-o-Data-nimisen tietokoneohjelman, joka tarkkaili Seattlen liikennettä. Pojat saivat ohjelmastaan 20 000 dollaria. He halusivat perustaa oman yrityksen, mutta Gatesin vanhemmat halusivat pojan käyvän koulun loppuun ja menevän yliopistoon opiskelemaan asianajajaksi.
Gates valmistui Lakesiden koulusta vuonna 1973. Hän sai SAT-kokeessa huipputuloksen 1590/1600 pistettä. Gates aloitti opinnot Harvardissa ja suunnitteli lakiuraa. Hän vietti kuitenkin aikansa lähinnä yliopiston tietokonehuoneessa eikä paneutunut opintoihinsa. Gates keskeytti opintonsa kahden vuoden jälkeen lähteäkseen liikeuralle Paul Allenin kanssa. Allen oli näyttänyt Gatesille Popular Electronics -lehden juttua Altair 8800 -minitietokoneesta, ja Allen ja Gates innostuivat henkilökohtaisen tietokoneen mahdollisuuksista. He ottivat yhteyttä Altairia valmistavaan MITS-yhtiöön ja tarjosivat sille ohjelmointiapua. He kirjoittivat yhtiölle malliksi ohjelman, ja kun se toimi, MITS palkkasi Allenin, ja Gates seurasi häntä pian.
Microsoft
Kun MITS myytiin toiselle yhtiölle, Gates ja Allen joutuivat lähtemään. Vuonna 1975 he perustivat Micro-Soft-ohjelmistoyrityksen, jonka nimestä yhdysmerkki jätettiin pois seuraavana vuonna. Gatesista tuli yrityksen johtaja ja puhemies, joka kiersi maata markkinoimassa Microsoftin ohjelmistoja. Hän tarkisti henkilökohtaisesti jokaisen koodirivin, jonka yritys julkaisi, ja kirjoitti usein koodia tarvittaessa uusiksi. Gates oli jo varhain urallaan monesta muusta tietokoneintoilijasta poiketen julkisesti sitä mieltä, että ohjelmistojen ilmainen levittäminen oli haitallista ja estäisi hyvien ohjelmien tekemisen.
Marraskuussa 1980 IBM etsi käyttöjärjestelmää tulevaan IBM PC -tietokoneeseen. IBM yritti lisensoida CP/M-käyttöjärjestelmän mutta neuvottelut kariutuivat. Seurauksena IBM päätti lisensoida käyttöjärjestelmän Microsoftilta. Gatesin yritys osti QDOS-käyttöjärjestelmän Seattle Computer Productsilta (SCP). Sopimuksessa SCP:n kanssa Microsoft sitoutui maksamaan asiakkaiden määrän mukaan mutta asiakkaita oli vain IBM: Microsoft sai lisenssin . Rahaongelmissa oleva SCP myöhemmin myi koko ohjelmiston (ei vain lisenssiä) Microsoftille .
Microsoft muokkasi QDOS:sta (jonka nimi muuttui 86-DOS:ksi) IBM:lle PC-DOSin ja myi sitä itse MS-DOS-nimellä.
CP/M:n kehittäjä Gary Kildall haastoi yrityksen oikeuteen nähtyään yhtäläisyyden omaan käyttöjärjestelmäänsä.
Gates ei ollut kertonut SCP:lle IBM:stä, minkä seurauksena yritys haastoi Microsoftin ja Gatesin myöhemmin oikeuteen. Juttu sovittiin oikeussalin ulkopuolella. Gates myi MS-DOS-käyttöjärjestelmänsä IBM:lle samalla hinnalla kuin oli sen itse ostanut, 50 000 dollarilla. IBM olisi halunnut ostaa lähdekoodin, josta Gates kieltäytyi.
Microsoft kasvoi nopeasti, ja vuonna 1981 yrityksellä oli jo 128 työntekijää ja 16 miljoonan dollarin liikevaihto. Gates oli sen pääjohtaja ja johtokunnan puheenjohtaja. Allen jätti Microsoftin vuonna 1983 sairastuttuaan. Siihen aikaan Microsoftin käyttöjärjestelmällä oli jo 30 prosentin osuus maailman tietokoneista. Vuonna 1985 Microsoft julkaisi graafisen käyttöliittymän MS-DOS:ille nimeltä Windows 1.0. Windows sai muutamassa vuodessa monopolin PC-koneiden käyttöjärjestelmänä. Microsoft listattiin pörssiin vuonna 1986 ja Gatesin omistamien Microsoft-osakkeiden arvoksi tuli heti 350 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Gates maksoi asuntolainansa takaisin välittömästi. Koska Gates oli Microsoftin suurin yksittäinen osakkeenomistaja, hänestä tuli miljardööri vuonna 1986, ja vuosikymmenen kuluessa hänen omaisuutensa nousi kymmeniin miljardeihin dollareihin.
Vuonna 1999 Microsoftin monopolioikeudenkäynnin ratkaisussa Gates mainittiin henkilökohtaisesti osalliseksi yrityksen epärehellisissä toimissa.
Gates toimi Microsoftin toimitusjohtajana vuoteen 2000 asti. Sen jälkeen hän toimi sen pääohjelmistoarkkitehtina vuoteen 2006 asti. Hän lopetti Microsoftin johtajana vuonna 2008 mutta jatkoi sen hallituksen puheenjohtajana helmikuuhun 2014 saakka, jolloin hän jättäytyi vain hallituksen jäseneksi. Vuoden 2020 maaliskuussa hän jätti myös yhtiön hallituksen ja kertoi keskittyvänsä hyväntekeväisyyteen.
Bill ja Melinda Gatesin säätiö
Lopetettuaan päivittäisen työnsä Microsoftin johdossa vuonna 2008 Gates alkoi käyttää enemmän aikaansa perustamansa hyväntekeväisyyssäätiön, Bill ja Melinda Gatesin säätiön johtamiseen.
Bill Gates on lahjoittanut 53 % omaisuudestaan Bill ja Melinda Gatesin säätiön kautta muun muassa tarttuvien tautien torjuntaan kehitysmaissa ja koulutukseen. Gates on ilmoittanut aikovansa lahjoittaa lähes koko omaisuutensa hyväntekeväisyyteen. Vuonna 2017 Gates lahjoitti 64 miljoonaa Microsoftin osaketta säätiölle.
Yksityiselämä
Gates alkoi vuonna 1987 seurustella Microsoftille juuri tuotepäälliköksi tulleen Melinda Frenchin kanssa. He menivät naimisiin vuonna 1994. Heillä on kaksi tytärtä ja yksi poika. Gatesit ovat kasvattaneet lapsensa katolisiksi. Lapset perivät vanhemmiltaan vain 10 miljoonaa dollaria kukin: loput Gatesien omaisuudesta menevät hyväntekeväisyyteen. Gates ilmoitti toukokuussa 2021 pariskunnan eroavan.
Tunnustuksia
Time-lehti valitsi Gatesin vaimoineen vuoden henkilöiksi 2005. Kuningatar Elisabet II löi Gatesin ritariksi vuonna 2005. Gatesille ja hänen vaimolleen on myönnetty monia kunnianosoituksia heidän hyväntekeväisyystyönsä johdosta, kuten presidentin vapaudenmitalin vuonna 2016.
Vaikka Gates keskeytti opintonsa Harvardissa, hänelle myönnettiin vuonna 2007 oikeustieteen kunniatutkinto.
Omaisuus
Gates oli talouslehti Forbesin listauksen mukaan maailman rikkain ihminen vuosina 2013–2017. Gates oli samaisen lehden listauksessa maailman rikkain myös vuodesta 1995 vuoteen 2007 saakka, mutta vuonna 2009 hän menetti paikan Carlos Slimille. Vuonna 2013 Gates nousi jälleen maailman rikkaimmaksi pääasiassa Microsoftin pörssinousun myötä Gatesin omaisuuden ollessa 72,7 miljardia dollaria. Vuoden 2018 listalla Gates oli toisena Jeff Bezosin jälkeen. Hänen omaisuutensa arvioitiin 11. marraskuuta 95,7 miljardin dollarin suuruiseksi.
Suomeksi käännetyt teokset
Lähteet
Aiheesta muualla
Bill & Melinda Gates Foundation
Could Bill Gates write code? The Register, 15.5.2001.
Mary Gates, 64; Helped Her Son Start Microsoft The New York Times, 11.6.1994.
Mary Gates Dies – Cancer Claims Longtime Seattle Civic Leader And Mother Of Microsoft Founder Bill Gates The Seattle Times, 10.6.1994.
99.6 Lääketieteen, tekniikan ja talouselämän edustajat
Brittiläisen imperiumin ritarikunta
Elävät henkilöt
Microsoftin henkilöstö
Seulonnan keskeiset artikkelit
Vuonna 1955 syntyneet
Yhdysvaltalaiset hyväntekeväisyyden harjoittajat
Yhdysvaltalaiset liikemiehet
Yhdysvaltalaiset miljardöörit
Yhdysvaltalaiset tietotekniikan kehittäjät |
108 | https://fi.wikipedia.org/wiki/BotniaTV | BotniaTV | BotniaTV oli Vaasassa toiminut VLP:n (Vaasan Läänin Puhelin), PSP:n (Pietarsaaren Seudun Puhelin) sekä KOPU:n (Kokkolan Puhelin) kaapeliverkoissa näkynyt paikalliskanava, joka näkyi jokaisessa kaapelitaloudessa Vaasan, Seinäjoen ja Kokkolan muodostaman "kolmion" sisällä. BotniaTV lakkautettiin kesäkuussa 2013 .
Ohjelmat koostuivat Vaasan ja Mustasaaren kaupungin/kunnanvaltuuston kokouksista, kahdella kielellä esitettävistä paikallisuutisista (ti-pe), sekä sekalaisista ohjelmista ruoanlaitosta fitness-ohjelmiin. Osa ohjelmista oli omatuotantoa ja osa saatu/ostettu Turku-TV:ltä tai Jyväskylän paikallistelevisiolta. Ohjelmaa oli pääosin klo 18–22 välillä sekä perjantai- ja lauantaiöisin näytettiin juonnettua tekstiviestichattia. Päivisin näytettiin infokehää. Kanavalla oli myös oma tekstitelevisio.
Erikoisuutena kanavalla oli puhelimella ohjattava citykamera, jolloin soittaja oli voinut ohjata Vaasan keskustassa olevan linkkitornin huipulla olevaa kameraa ja nähdä kameran kuvaa kanavalta (mikäli ei ollut muuta ohjelmaa).
Lähteet
Aiheesta muualla
BotniaTV
Suomalaiset televisiokanavat
Vuonna 2013 lakkautetut televisiokanavat |
109 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Biseksuaalisuus | Biseksuaalisuus | Biseksuaalisuus tarkoittaa ihmisen kykyä tuntea seksuaalista mielenkiintoa sekä omaa että vastakkaista sukupuolta kohtaan. Biseksuaalisuus on naisilla selvästi miehiä yleisempää. Naisista noin 1 % ja miehistä noin 0,5 % kokee yhtä paljon vetoa molempiin sukupuoliin. Huomattavasti suurempi osa väestöstä on enimmäkseen heteroseksuaalista, mutta on kiinnostunut myös omasta sukupuolestaan. Vaihtoehtoisen määritelmän mukaan biseksuaali kokee vetoa useampaa kuin yhtä biologista sukupuolta tai sosiaalista sukupuolta kohtaan.
Seksuaaliseen suuntautumiseen vaikuttanevat sekä perintö-, hormoni- että ympäristötekijät. Tutkijat suosivat nykyään varsinkin biologisia selityksiä. Yhtä, yleisesti hyväksyttyä selitysmallia ei kuitenkaan ole. Biseksuaalisuus ei ole valinta, ja useimmilla henkilöillä seksuaalinen suuntautuminen kehittyy jo varhaislapsuudessa eikä sittemmin muutu. Seksuaalisten suuntautumisten rajat ovat kuitenkin jossain määrin keinotekoisia, ja ihmisen identiteetti voi elämän aikana muuttua.
Biseksuaalisuutta esiintyy monissa eri kulttuureissa ja monilla eri eläinlajeilla. Termi ”biseksuaalisuus” keksittiin kuitenkin vasta 1800-luvulla, jolloin sillä viitattiin sukupuolettomuuteen tai kaksineuvoisuuteen. Nykyisen merkityksensä sana sai 1900-luvulla. Biseksuaalisuutta pidettiin pitkään kypsymättömänä seksuaalisuuden muotona tai epävarmuutena omasta identiteetistä, ja toisinaan biseksuaalisuuden olemassaolo kiistettiin kokonaan. Vasta aivan 1900-luvun lopulla biseksuaalinen identiteetti sai laajan tunnustuksen länsimaissa.
Kuvaus
Biseksuaali kokee eroottista, seksuaalista, sosiaalista tai emotionaalista vetoa sekä miehiä että naisia kohtaan. Vaihtoehtoisen määritelmän mukaan biseksuaali kokee vetoa useampaa kuin yhtä biologista sukupuolta tai sosiaalista sukupuolta kohtaan.
Biseksuaali voi elämänsä aikana olla parisuhteessa sekä oman että vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Biseksuaalisuden määritelmä ei kuitenkaan ole täysin selkeä, ja biseksuaalisia seksuaalifantasioita saattaa esiintyä myös henkilöillä, jotka määrittelevät itsensä täysin hetero- tai homoseksuaalisiksi. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, riittääkö esimerkiksi yksi homoseksuaalinen kokemus elämän aikana määrittelemään muuten heteroseksuaalista henkilöä biseksuaaliksi. Seksuaalinen suuntautuminen voi ilmetä seksuaalisessa käyttäytymisessä, mutta myös tunteiden ja romantiikan tasolla.
Seksuaalisen suuntautumisen vaihtelua on yritetty selittää monin tavoin. Todennäköisesti mikään yksittäinen seikka ei riitä selitykseksi, vaan seksuaalinen suuntautuminen kehittyy perintö-, hormoni- ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutuksesta. Viime vuosikymmeninä asiantuntijat ovat suosineet varsinkin biologisia selitysmalleja. Kohdunaikainen hormonialtistus lienee ainakin osatekijä. Seksuaalinen suuntautuminen vakiintuu yleensä jo varhaislapsuudessa eikä sittemmin juuri muutu. Biseksuaalisuus ei ole valinta. Usein nuori henkilö kuvailee sanalla ”biseksuaalinen” ensin kokemaansa seksuaalista mielenkiintoa. Biseksuaalinen identiteetti omaksutaan toisinaan vasta vuosia myöhemmin. Seksuaaliset suuntautumiset ovat kuitenkin jossain määrin keinotekoisia luokkia ja niiden rajat joustavia. Elämänsä aikana ihminen voi liikkua näiden rajojen yli.
Biseksuaalit ja homoseksuaalit ovat kaikissa maailman maissa vähemmistönä. Miehet ovat useammin homoseksuaalisia kuin biseksuaalisia, kun taas naiset kokevat useammin vetoa molempiin sukupuoliin. Vuonna 2016 julkaistu tutkimus (Bailey ym.) teki koontia aiemmista länsimaissa tehdyistä tutkimuksista. Sen mukaan miehistä noin 0,5 % ja naisista noin 1 % kokee yhtä paljon vetoa molempiin sukupuoliin. Huomattavasti suurempi osa väestöstä on enimmäkseen heteroseksuaalista mutta kokee vetoa myös omaan sukupuoleensa: miehillä luku on 4 % ja naisilla 10 %. Sekä miehistä että naisista noin 0,5 % on enimmäkseen homoseksuaaleja mutta kokee vetoa myös vastakkaiseen sukupuoleen. Erilaisten seksuaalisten suuntautumisten suhteellinen osuus väestöstä ei todennäköisesti juurikaan vaihtele ajan ja paikan suhteen.
Historia
Käsitteen alkuperä
Biseksuaalisuudella on historian saatossa tarkoitettu monia erilaisia ilmiöitä. Alun perin termi yleistyi 1800-luvun biologian sanastossa, jossa sillä viitattiin sikiön kaksineuvoisuuteen. Charles Darwin arveli selkärankaisten kaukaisen kantaisän olleen kaksineuvoinen, ja myös ihmissikiön katsottiin olevan kehityksensä alussa ”biseksuaalinen”. Sukupuolten eriytymistä pidettiin kehittyneen organismin merkkinä, kun taas toisiaan muistuttavat sukupuolet olivat alempien ihmisrotujen ja eliöiden ominaisuus. Vuosisadan jälkipuoliskolla Havelock Ellis ja Richard von Krafft-Ebing selittivät homoseksuaalisuuden kehityshäiriöksi, jossa yksilö on jumiutunut tai taantunut biseksuaaliselle kehitysasteelle. Biseksuaalisuus sinänsä ei siis ollut identiteetti tai seksuaalinen suuntautuminen vaan lähtötilanne, joka myöhemmin kehittyi joko homo- tai heteroseksuaalisuudeksi.
Sigmund Freud rakensi psykoanalyyttisen teorian oletukselle biseksuaalisuuden alkukantaisuudesta. Freudin mukaan biseksuaalisuus sanan sukupuolettomassa merkityksessä ei ollut pelkästään biologinen vaan myös psykologinen lähtötilanne. Oidipuskompleksin myötä ihminen kehittää selkeämmin maskuliinisen tai feminiinisen identiteetin ja seksuaalisuuden. Sukupuolettomuuden ohella Freud käytti biseksuaalisuutta myös nimityksenä seksuaaliselle suuntautumiselle, jossa henkilö kokee kiihottaviksi sekä miehet että naiset. Freudin mukaan ihminen tuntee seksuaalista vetoa vain vastakkaiseen sukupuoleen. Siksi biseksuaalien sukupuoli-identiteetti oli Freudin mukaan alati muuttuva.
Jenny Kangasvuon (2014) mukaan Ellis, Freud ja Alfred Kinsey ”luonnostelivat sen puhetavan, jolla biseksuaalisuutta käsitellään, ja johon nykyinenkin tapa puhua biseksuaalisuudesta juontaa juurensa ja joka on tunnistettavissa myös suomalaisessa biseksuaalisuuskeskustelussa.” Myös Darwin ja käsitykset biologisesta biseksuaalisuudesta vaikuttivat asenteisiin, vaikka niillä tarkoitettiin eri asiaa kuin eroottisella biseksuaalisuudella: ”Biseksuaalisuus sekä ruumiillisena että halullisena ilmiönä rakentui evoluutioteoriassa merkitsemään kehittymättömyyttä ja primitiivisyyttä. Biseksuaalisuuden käsite on olennainen länsimaisen sivistyneen (civilised) seksuaalisuuden rakentumisen kannalta olemalla sen kehittymätön ja primitiivinen edeltäjä niin lajinkehityksessä, alkionkehityksessä kuin kulttuurinkin kehityksessä.”
Psykoanalyysin käsitteestä identiteetiksi
Sigmund Freud kuoli vuonna 1939, ja seuraavina vuosina hänen käsityksensä biseksuaalien sukupuolettomuudesta hylättiin sekä psykoanalyysin että psykiatrian saralla. Noin vuosina 1940–1970 seksuaalisuuden tutkimus keskittyi ympäristötekijöihin ja sopeutumiseen. Vallitsevan näkemyksen mukaan biseksuaalisuus oli epävakaa ”bipotentiaalinen” tila, jonka oletettiin normaalisti kehittyvässä seksuaalisuudessa ennen pitkää kypsyvän joko homo- tai heteroseksuaalisuudeksi. Monet aikakauden psykoanalyytikot pitivät mahdottomana, että ihminen voisi todella kiihottua sekä miehistä että naisista. Heteroseksuaalisuutta pidettiin ihmisen luonnollisena olotilana ja homoseksuaalisuutta poikkeamana, jonka aiheutti kuormitus, mielisairaus, sopivien kumppanien puute tai muu häiriötekijä. Biseksuaalisuuden olemassaolo kiistettiin siten kokonaan, koska se ei mahtunut binäärisen seksuaalisuuden malliin. Sosiologiassa biseksuaalisuuden käsite oli hyväksytympi, koska sillä voitiin kuvata verrattain yleistä seksuaalisen käyttäytymisen muotoa.
Alfred Kinsey esitti vuonna 1948 julkaisemassaan tutkimuksessa, että biseksuaalisuus oli olennainen osa ihmislajin käyttäytymistä. Kinseyn mukaan 46 prosenttia miehistä ja 14 prosenttia naisista oli aikuisiällä harjoittanut sekä hetero- että homoseksuaalista seksiä. Tämän perusteella hän katsoi, että homoseksuaalisuus ja heteroseksuaalisuus eivät olleet mielekkäitä luokkia, vaan ihmisen seksuaalisuus muodosti jatkumon ja yksittäisen ihmisen seksuaalisuus oli yksinkertaisesti tilastollisen vaihtelun ilmentymä. Hän myös esitti seitsemänkohtaisen mittarin, jonka toisessa ääripäässä oli mielenkiinto pelkästään vastakkaiseen sukupuoleen ja toisessa ääripäässä mielenkiinto pelkästään omaa sukupuolta kohtaan.
Kinseyn tutkimusta on myöhemmin kritisoitu voimakkaasti. Metodologisista puutteistaan huolimatta tutkimus teki kuitenkin ensimmäistä kertaa tiettäväksi biseksuaalisen käyttäytymisen yleisyyden. 1900-luvun jälkipuoliskolla tutkimus on yhä useammin kiistänyt tiukkarajaisten seksuaalisten suuntautumisten olemassaolon ja korostanut seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja kulttuurisidonnaisuutta. 1900-luvun jälkipuoliskolla tutkimus osoitti, että biseksuaalisuutta esiintyy monilla eri eläinlajeilla ja monissa eri kulttuureissa. Biseksuaalisuuden olemassaolon kiistäminen oli silti yleistä vielä 1970-luvullakin, ja siihen suhtauduttiin epäkypsänä seksuaalisuuden muotona tai epävarmuutena omasta identiteetistä. Biseksuaalit eivät jääneet marginaaliin pelkästään valtakulttuurissa vaan myös homo-, lesbo- ja feministiaktivistien keskuudessa.
Biseksuaalisuus identiteettinä sai länsimaissa laajan tunnustuksen vasta aivan 1900-luvun lopulla. Suhtautuminen seksuaalivähemmistöjä kohtaan on muuttunut suvaitsevammaksi, ja samalla biseksuaalina itseään pitävien henkilöiden määrä on kasvanut.
Merkityksen laajeneminen
Biseksuaalisuuden käsite on 2000-luvulla murroksessa, eikä sen merkityksestä olla yksimielisiä. Kirjaimellisesti termi perustuu edelleen käsitykseen binäärisestä sukupuolisuudesta, miehestä ja naisesta, mihin viittaa termin etuliite bi-, ’kaksi’. Biseksuaalilla onkin perinteisesti tarkoitettu henkilöä, joka kiinnostuu sekä miehistä että naisista. Kun sukupuolen käsite on nykyaikana moninaistunut tarkoittamaan useampaa kuin kahta sukupuolta, jotkut ovat hylänneet biseksuaalisuuden käsitteen binäärisyyden ja alkaneet tarkoittaa biseksuaalisuudella kiinnostusta ”kahteen tai useampaan sukupuoleen”. Toiset ovat puolestaan halunneet luopua koko käsitteestä ja korvata sen panseksuaalisuuden käsitteellä, johon toisaalta kuuluu myös kiinnostus transihmisiin ja kaikkiin muihinkin sukupuoliryhmiin. Jotkut ovat ottaneet itsestään käyttöön muita nimityksiä, kuten queer, siihen asti kunnes pääsevät itse selvyyteen omasta seksuaalisuudestaan. Jotkut kutsuvat itseään biseksuaaliksi vain puhuessaan binäärisen sukupuolikäsityksen kannattajan kanssa mutta muilla nimityksillä gender-teoriaa tuntevien seurassa. Koska biseksuaalisuudella on binäärisenä käsitteenä pitkä historia identiteettinä, jotkut biseksuaalit pyrkivät nykyisinkin säilyttämään termin merkityksen alkuperäisenä.
Suomessa
Homoseksuaalinen identiteetti mahdollistui Suomessa toisen maailmansodan jälkeen, ja samansukupuolinen haureus poistui rikoslaista 1971. Biseksuaalisuus oli 1970- ja 1980-luvuilla kuitenkin lähinnä lääketieteellinen ja seksuaalivähemmistöpoliittinen termi. Biseksuaaleiksi kutsuttiin enimmäkseen miehiä, jotka julkisesti seurustelivat tai olivat avioliitossa naisen kanssa, mutta jotka yksityisesti harrastivat samansukupuolisia suhteita. Yleensä määritelmän antoi joku ulkopuolinen, ja vain harva kuvaili itseään biseksuaaliksi. Biseksuaalisuutta käsiteltiin julkisuudessa lähinnä sen aiheuttaman huolen kautta. Biseksuaalinen identiteetti mahdollistui Suomessa vasta 1990-luvun alussa, jolloin käsitteen identiteettipoliittinen merkitys kasvoi.
Biseksuaalisuuden historiaa Suomessa tutkineen Jenny Kangasvuon mukaan biseksuaalisuuteen liitetyt mielikuvat olivat 1900-luvun jälkipuoliskolla kahtalaiset. Biseksuaaleja pidettiin yliseksuaalisina, ja heidän himonsa oletettiin kohdistuvan kehen tai mihin tahansa. Toisaalta biseksuaalisuus kuvattiin yleisinhimilliseksi ilmiöksi, joka luonnehtii kaikkia ja kaikkien seksuaalisuutta. Jälkimmäistä assosiaatiota hyödynsivät seksuaalivähemmistöjen etujärjestöt, jotka pyrkivät tekemään homoseksuaalisuutta ymmärrettävämmäksi ja perustelemaan sen hyväksyttävyyttä. 1990-luvulta alkaen biseksuaalisuutta yritettiin kuvata aiempaa neutraalimmin ja media pyrki valistamaan yleisöä asian suhteen. Korostettiin, että biseksuaalisuus ei ole pelkästään seksuaalista mielenkiintoa, vaan siihen kuului romanttinen rakkaus ja kyky sitoutua parisuhteeseen. Valtamedia halusi kuvata biseksuaalisuuden normaalina seksuaalisuuden muotona, mutta samalla se jatkuvasti kuitenkin myös selitteli ja hämmästeli ilmiötä.
Vuosituhannen vaihteesta lähtien biseksuaalisuus on esiintynyt mediassa aiempaa enemmän ja myönteisemmässä valossa. Toisaalta se on kuvattu seksuaalisen vapautumisen aikaansaamana uutena ja trendikkäänä ilmiönä. Biseksuaalisuus itsessään ei ole muoti-ilmiö, mutta median kiinnostus sitä kohtaan on tehnyt ilmiötä tunnetummaksi ja biseksuaaliksi identifioitumisen hyväksyttävämmäksi. Usein media kuvaa biseksuaalisuutta nuorten, naimattomien naisten kautta. 2010-luvulla biseksuaalisuuden esitystapa on viihteellistynyt, ja populaarikulttuurissa on nähty yhä enemmän biseksuaalisia henkilöhahmoja.
Suomessa biseksuaalisuutta ovat Kangasvuon lisäksi tutkineet sosiaalipsykologi Annukka Lahti, sosiaalitieteilijä Irma Lehtonen sekä kirjallisuudentutkija Pauliina Haasjoki. Näistä Lahti ja Lehtonen tutkivat biseksuaalien parisuhteita ja Haasjoki biseksuaalisuutta ja ambivalenttiutta suomalaisessa kirjallisuudessa.
Syrjintä
Muiden seksuaalivähemmistöjen tavoin biseksuaalit voivat joutua syrjinnän kohteeksi, ja samaa sukupuolta edustaviin pareihin kohdistuu erilaisia ennakkoluuloja. Tämä voi aiheuttaa haittaa fyysiselle tai henkiselle terveydelle. Biseksuaaliset nuoret oireilevat psyykkisesti muita useammin, käyttävät tavallista enemmän päihteitä ja yrittävät itsemurhaa selvästi heteroseksuaaleja useammin.
Jenny Kangasvuon mukaan biseksuaaleihin kohdistuu ennakkoluuloja myös muiden seksuaalivähemmistöjen taholta. Voidaan esimerkiksi väittää, että ”biseksuaali ei vain osaa päättää, onko homo vai hetero”. Biseksuaalisuus voidaan selittää myös ohimeneväksi muoti-ilmiöksi tai kokeiluvaiheeksi. Lisäksi biseksuaaleihin kohdistuu stereotypia hillittömästä seksuaalisuudesta sekä kyvyttömyydestä sitoutua yhteen kumppaniin.
Eläinmaailmassa
Biseksuaalisuutta esiintyy myös eläinmaailmassa. Lähes kaikki bonobot ovat biseksuaalisia, ja noin 75 prosenttia bonoboiden harjoittamasta seksistä ei liity lisääntymiseen. Myös delfiinien on havaittu harjoittavan biseksuaalista seksiä.
Katso myös
Bi-curious
Biseksuaalisuuden häivyttäminen
Latentti homoseksuaalisuus
Luettelo tunnetuista homo- ja biseksuaaleista
Seksuaalinen joustavuus
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Seksologia
Seulonnan keskeiset artikkelit
14 Psykologia |
110 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Bryssel | Bryssel | Bryssel ( [bʁysɛl], [brʏsəl]) on Belgian pääkaupunki. Kaupungin väkikuku on noin 1 200 000. Bryssel on myös Flanderin alueen pääkaupunki sekä Euroopan unionin tosiasiallinen (de facto) pääkaupunki. Bryssel on myös sekä flaamien että Belgian ranskalaisen yhteisön pääkaupunki.
Suomen kielessä kaupungin nimeksi on vanhastaan vakiintunut Bryssel.
Toisen maailmansodan jälkeen Bryssel on ollut merkittävä kansainvälisen politiikan keskus. Euroopan unionin (EU) keskuspaikka ja Naton päämaja sijaitsevat Brysselissä.
Brysselin metropolialueella, joka käsittää pääkaupunkialueen ja 103 ympäröivää asuinkuntaa, on noin 2,5 miljoonaa asukasta. Bryssel on EU:n kolmanneksi kallein kaupunki mitattuna menoilla asukasta kohti.
Bryssel on virallisesti kaksikielinen alue. Historiallisesti Bryssel on ollut hollanninkielinen, mutta nykyään useimmat asukkaista ovat ranskankielisiä.
Brysselin merkitykset
Nimeä Bryssel voidaan käyttää laajemmassa tai suppeammassa merkityksessä:
Laajimmassa merkityksessä Brysselillä voidaan tarkoittaa Brysselin metropolialuetta, joka käsittää pääkaupunkiseudun ja 103 ympäröivää asuinkuntaa. Alueella on melkein 2,7 miljoonaa asukasta.
Brysselin pääkaupunkiseutu on yksi kolmesta alueesta, jotka muodostavat Belgian liittovaltion (toiset ovat Flanderi ja Vallonia). Se käsittää keskeisimmän osan Brysselin metropolialueesta, ja siihen kuuluu 19 kuntaa, joiden yhteenlaskettu asukasluku marraskuussa 2008 oli 1 080 790, eli 6 697 asukasta neliökilometriä kohden.
Varsinainen Brysselin kaupunki, joka on yksi 19 alueen kunnista asukasluvultaan on noin 144 000 ja pinta-alaltaan 32,61 km².
Kansainvälinen Bryssel ja Euroopan hallinnollinen keskus
Brysselistä on muodostunut vähitellen Euroopan ja etenkin Euroopan unionin hallinnollinen pääkaupunki, vaikka asiasta ei ole koskaan tehty virallista päätöstä. Brysselissä sijaitsee valtaosa Euroopan unionin hallintorakennuksista kymmeninetuhansine virkamiehineen sekä Naton päämaja. Lisäksi Brysselissä on noin 120 kansainvälistä organisaatiota, 159 suurlähetystöä ja yli 2 500 diplomaattia, mikä tekee Brysselistä yhden maailman diplomaattisista keskuksista.
Euroopan unioni
Kolme Euroopan unionin pääinstituutiota, Euroopan komissio, Euroopan unionin neuvosto ja osin Euroopan parlamentti pitävät päämajojansa Brysselissä. Tämän vuoksi Brysselin nimeä käytetään usein myös tarkoittamaan Euroopan unionia samaan tapaan kuin Washingtonilla tarkoitetaan usein Yhdysvaltojen liittohallitusta. Bryssel yhdessä Luxemburgin ja Strasbourgin kanssa alkoivat isännöidä instituutioita vuonna 1957. Tärkeimmät EU-rakennukset ovat:
Justus Lipsius, joka on Euroopan unionin neuvoston päärakennus.
Berlaymont, joka on Euroopan komission päärakennus. Lisäksi komissiolla on kymmeniä muita rakennuksia.
Espace Léopold -rakennuskompleksi, jossa Euroopan parlamentti kokoontuu ja jossa sijaitsevat europarlamentaarikkojen työhuoneet.
Nykyään edustajisto on lisääntynyt, Euroopan parlamentin ja komission vallatessa yhdessä 865 000 neliömetriä toimistotilaa kaupungin itä-osassa etenkin Eurooppa-korttelissa Schumanin liikenneympyrän lähistöllä. Instituutioiden edustus on aiheuttanut "ghetto-ilmiön" tässä osassa kaupunkia. Kuitenkin edustus on lisännyt Brysselin merkittävyyttä kansainvälisenä keskuksena ja eri alojen Euroopan keskusjärjestöjen asemapaikkana. Euroopan unionin erillisvirastoista kaupungissa toimii Euroopan GNSS-virasto, Koulutuksen, audiovisuaalialan ja kulttuurin toimeenpanovirasto sekä Euroopan puolustusvirasto.
Historia
Keskiaika
Vanhin keskiaikainen rakennus on ollut Pyhän Gaugeriuksen kappeli on Brysselissä Sennejoen saaressa n. vuodelta 580. Virallisesti Brysselin perustaminen sijoittuu vuoteen noin 979. Brysselin ensimmäiset muurit rakennettiin 1200-luvulla ja kaupungin kasvu alkoi. Vuosien 1356 ja 1383 välillä rakennettiin uudet muurit laajemmalle alueelle. Nykyään sisempi kehätie kiertää Brysselin ydinkeskustaa näiden muurien paikalla.
Vuonna 1695, kuningas Ludvig XIV:n lähettämät ranskalaiset sotilaat pommittivat Brysseliä tykistöllä. Kolmasosa kaupungista, Grand Place sekä 4 000 rakennusta tuhoutui.
Vallankumous
Belgia itsenäistyi ja Leopold I asettui Belgian ensimmäiseksi kuninkaaksi vuonna 1831.
Nykyaika
1900-luvulla Bryssel on järjestänyt lukuisia näyttelyjä ja konferensseja; kuten Solvayn viidennen konferenssin vuonna 1927 ja kaksi maailmannäyttelyä: Brussels International Exposition (1935) ja Expo ’58.
Ensimmäisessä maailmansodassa saksalaiset miehittivät kaupungin hyökätessään Ranskaan Belgian kautta. Kaupunki ei kuitenkaan kärsinyt suuria vahinkoja sodan aikana. Toisessa maailmansodassa Saksan Luftwaffen pommikoneet pommittivat Brysseliä 10. toukokuuta 1940 alkaen. Saksan armeijan joukot valtasivat kaupungin 17.–18. toukokuuta 1940 välisenä aikana. Suurimmat sotavahingot kaupunki kärsi kuitenkin vuosina 1944–1945. Liittoutuneet vapauttivat kaupungin saksalaismiehitykseltä 3. syyskuuta 1944.
Pohjoisen ja eteläisen Midi-rautatieaseman yhdistävä tunneli valmistui vuonna 1952. Ensimmäiset maanalaiset raitiovaunutunnelit valmistuivat vuonna 1969. Ensimmäinen Brysselin metrolinja avattiin vuonna 1976.
Ilmasto
Brysselissä vallitsee meri-ilmasto, Atlantilta tulevien ilmamassojen vaikutuksesta. Ilmasto on sateinen, keskimäärin (perustuen mittauksiin viimeisen 100 vuoden ajalta) arviolta 200 päivänä vuodessa sataa Brysselin pääkaupunkialueella.
Kulttuuri
Arkkitehtuuri
Brysselin Grand Placen, kaupungin keskusaukion Suurtorin ympärillä on sekä keskiaikaisia rakennuksia että nykyaikaisia EU:n hallintorakennuksia. Grand Place on kirjattu vuonna 1998 Unescon maailmanperintöluetteloon. Muita rakennuksia ovat:
St.Michael
Gudatan katedraali
Laken linna
Royal Palace
Taide
Brysselissä on yli 40 museota, muun muassa Modernin taiteen museo ja Belgian kuninkaallinen taidemuseo. Taidemuseossa on huomattava kokoelma merkittävien taidemaalarien teoksia, kuten flaamilaisten taidemaalarien Brueghel, Rogier van der Weyden, Robert Campin, Anthony van Dyck ja Jacob Jordaens.
Gastronomia
Bryssel on kuuluisa paikallisista vohveleista, suklaasta, ranskalaisista perunoista ja olutlajeista. Brysselin ruusukaali on myös tunnettu.
Kielirajalla
Kieliraja jakaa Belgian pohjoiseen, hollantia puhuvaan ja eteläiseen ranskaa puhuvaan alueeseen. Brysselin alue on virallisesti kaksikielinen. Brysselin alue, joka sijaitsee maantieteellisesti enklaavina Flanderin eteläosassa, oli ennen 1800-lukua hollanninkielinen. Vuosien kuluessa kaupunkiin on kuitenkin asettunut yhä enemmän ranskaa puhuvia virkamiehiä ja liikemiehiä, ja enemmistö asukkaista, 85–90 prosenttia, puhuu nykyisin ranskaa. Myös englantia puhutaan yleisesti, vaikka sillä ei olekaan virallista asemaa.
Liikenne
Brysseliä palvelee Brysselin lentoasema, joka sijaitsee Zaventemin kunnassa Flanderissa sekä halpalentoyhtiöiden suosima Brussels South Airport lähellä Charleroita. Brysselistä on nopeat junayhteydet Pariisiin, Amsterdamiin ja Kölniin Thalys-junilla sekä Lontooseen Eurostar-junilla. Suurin rautatieasema on Gare du Midi eli Zuidstation.
Kaupungin sisäinen joukkoliikenne perustuu vuonna 1976 avattuun metroon, jossa on nykyisin neljä linjaa, sekä varsin kattavaan raitiovaunu- ja bussiliikenteeseen. Raitiovaunuliikenne on osittain maanalaista.
Nähtävyyksiä
Grand-Place eli Grote Markt
Atomium, joka rakennettiin World Expo '58 varten
Manneken Pis
Sarjakuvamuseo
Puistot
Cinquantenaire on EU-alueen vieressä sijaitseva puisto. Puiston laidalla on kolmoiskaari ja Palais du Cinquantenaire, joka rakennettiin Belgian 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Siihen liittyy kolme museota, kuninkaallinen taidemuseo, Sotamuseo Musee Royal de l'Armee (jossa laaja kokoelma lentokoneita) ja automuseo Autoworld.
Forêt de Soignes on suurempi, osin luonnontilainen metsäalue kaupungin eteläpuolella.
Yliopistot
Brysselissä on useita yliopistoja, joista tunnetuimpiin kuuluvat ranskankielinen, vapaamuurareiden perustama ja vieläkin johtama Université libre de Bruxelles (ULB) ja hollanninkielinen Vrije Universiteit Brussel (VUB). Molemmat nimet merkitsevät samaa "Brysselin vapaa yliopisto".
Brysselin kunnat
(suluissa postinumero)
Anderlecht (1070)
Brysselin kaupunki (1000, 1020, 1120, 1130, 1040, 1050)
Ixelles / Elsene (1050)
Etterbeek (1040)
Evere (1140)
Ganshoren (1083)
Jette (1090)
Koekelberg (1081)
Auderghem / Oudergem (1160)
Schaerbeek / Schaarbeek (1030)
Berchem-Sainte-Agathe / Sint-Agatha-Berchem (1082)
Saint-Gilles / Sint-Gillis (1060)
Molenbeek-Saint-Jean / Sint-Jans-Molenbeek (1080)
Saint-Josse-ten-Noode / Sint-Joost-ten-Node (1210)
Woluwe-Saint-Lambert / Sint-Lambrechts-Woluwe (1200)
Woluwe-Saint-Pierre / Sint-Pieters-Woluwe (1150)
Uccle / Ukkel (1180)
Forest / Vorst (1190)
Watermael-Boitsfort / Watermaal-Bosvoorde (1170)
Tunnettuja brysseliläisiä
Jacques Brel, laulaja
Audrey Hepburn, näyttelijä
Georges Remi eli Hergé, sarjakuvantekijä
Dani Klein, laulaja
Lähteet
Aiheesta muualla
Brysselin kaupungin virallinen kotisivu
Brysselin pääkaupunkialueen portaali
Kartta
Vuorovaikutteinen keskustan kartta
Enklaavit ja eksklaavit
Seulonnan keskeiset artikkelit |
111 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Bj%C3%B6rk | Björk | Björk (koko nimeltään Björk Guðmundsdóttir, s. 21. marraskuuta 1965 Reykjavík, Islanti) on islantilainen laulaja-lauluntekijä, säveltäjä, näyttelijä ja tuottaja, jonka ura alkoi vuonna 1977. Hän on julkaissut kolme albumia The Sugarcubesin laulajana, kymmenen sooloalbumia ja kaksi elokuvasoundtrackia. Hänet tunnetaan laajasta sopraanon äänialastaan ja omintakeisesta tyylistään niin musiikkinsa, julkisten esiintymistensä, musiikkivideoidensa ja pukeutumistyylinsä suhteen. Björkin musiikista voi havaita vaikutteita mm. popista, alternative rockista, jazzista, ambientista, elektronisesta, klassisesta, folkista ja trip hopista. Björkin levy-yhtiö One Little Indian kertoi 2003 hänen myyneen maailmanlaajuisesti yli 15 miljoonaa albumia. Yhteensä Björkin arvioidaan myyneen 20–40 miljoonaa äänitettä.
Björk on saavuttanut 14 Grammy-ehdokkuutta, 10 Brit Awards -ehdokkuutta, Academy Award -ehdokkuuden ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (joista toisen näyttelijäntyöstään). Björk sai parhaan näyttelijättären palkinnon vuoden 2000 Cannesin elokuvajuhlilla roolistaan elokuvassa Dancer in the Dark. Vuonna 2010 Björk sai yhdessä Ennio Morriconen kanssa Polar Music Prizen, jonka arvo on miljoona Ruotsin kruunua. Palkitsemisperusteissa hänen sanotaan liikkuvan avantgarden ja popmusiikin välillä vapaammin kuin kukaan muu artisti, ja hän on jättänyt pysyvän jäljen popmusiikkiin ja moderniin kulttuuriin syvästi persoonallisen musiikin, sanoitusten, huoliteltujen sovitusten ja uniikin äänensä ansiosta. Hänen viimeisin albuminsa Utopia julkaistiin maailmanlaajuisesti 24. marraskuuta 2017.
Musiikkiura
Björkin ensimmäinen levy, kokonaan islanninkielinen Björk ilmestyi 18. joulukuuta 1977. Levyllä on muun muassa The Beatles -coverkappale "Álfur Út Úr Hól" ("The Fool on the Hill") ja Björkin itsensä säveltämä instrumentaalinen "Jóhannes Kjarval", jossa hän soittaa huilua. Tämän jälkeen hän lauloi Tappi Tíkarrass -yhtyeessä, joka levytti kaksi levyä vuosina 1981 ja 1983. KUKL-yhtyeen kautta hän eteni vuonna 1986 The Sugarcubes -yhtyeeseen, jossa hän sai ensimmäisen kerran myös kansainvälistä mainetta.
Vuonna 1993 Björk julkaisi ensimmäisen englanninkielisen soololevynsä Debut, josta tuli odotettua suurempi menestys. Levylle valikoitiin Björkin aiemmin säveltämiä kappaleita sekä yhteistyössä tuottajansa Nellee Hooperin kanssa tehtyjä uusia kappaleita. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Post sisälsi samoin aikaisempaa tuotantoa, ja se tehtiin yhteistyössä Hooperin, Trickyn, Graham Masseyn ja Howie B:n kanssa. Kun kaksi ensimmäistä sooloalbumia olivat eräänlaisia muiden muusikoiden kanssa tehdyn yhteistyön hedelmiä, oli vuonna 1997 julkaistu Homogenic yksin Björkin visioiden tulosta. Minimalistisen elektronisella levyllä kuullaan aggressiivisia rytmejä, jotka heijastavat Islannin maisemia ja tuliperäisyyttä.
Seuraava studioalbumi, vuonna 2001 ilmestynyt Vespertine, oli tunnemaailmaltaan täysin vastakkainen edelliseen levyyn verrattuna: tuutulaulumaiset ja hyvin henkilökohtaiset kappaleet sisältävät hentoja mikrorytmejä, inuit-kuoron laulua ja kamariorkesterin soittoa. Vuonna 2004 valmistui Medúlla, jonka tekovaiheessa Björk oli päättänyt jättää melkein kaikki soittimet pois ja joka siten koostuu pelkillä ihmisäänillä tuotetuista rytmeistä ja melodioista. Äänien tekemisessä Björkillä oli apuna useita kuoroja sekä yksittäisiä artisteja. Ainoastaan kahdessa kappaleessa soitettiin pianoa ja yhdessä gongia.
Björkin kuudes studioalbumi Volta ilmestyi 7. toukokuuta 2007. Björk on itse kirjoittanut ja tuottanut kaikki uuden albumin kymmenen kappaletta. Hänen apunaan albumia ovat olleet tekemässä muun muassa hip hop -tuottaja Timbaland sekä islantilainen kirjailija Sjón.
Vuonna 2010 Björk oli mukana islantilaislaulaja Ólöf Arnaldsin kappaleessa "Surrender", Dirty Projectorsin albumilla Mount Wittenberg Orca sekä Antony and the Johnsonsin Swanlights-albumin kappaleessa "Flétta". Antony Hegarty itse oli vierailevana laulajana Björkin Volta-albumin kappaleissa "The Dull Flame of Desire" ja "My Juvenile".
Björkin seitsemäs studioalbumi Biophilia ilmestyi 10. lokakuuta 2011. Varsinaisen albumin lisäksi Biophiliasta tehtiin kokonainen iPad-sovellus, jossa jokaisesta kymmenestä kappaleesta on oma yksilöllinen pelinsä ja animaationsa. Näin kuuntelijat pääsevät itse paremmin sisään musiikkiin ja heillä on mahdollisuus myös muokata kappaleiden tiettyjä ominaisuuksia, jotka ovat eri peleissä erilaiset. Lisäksi Biophilia-projektiin kuului kiertue, jonka aikana Björk vieraili useissa kaupungeissa ympäri maailman pystyttäen Biophilia-"opetusleirinsä" jokaiseen kaupunkiin useiksi viikoiksi, joiden aikana hän muun muassa vieraili paikallisissa kouluissa, jolloin lapset itse saavat tilaisuuden kokeilla iPadin Biophilia-sovellusta. Björk toivoo, että tämä herättäisi lapsissa uusia ajatuksia musiikista.
Björkin albumi Vulnicura julkaistiin 20. tammikuuta 2015. Alun perin albumi oli tarkoitus julkaista maaliskuussa 2015, mutta albumin kappaleiden vuodettua Internetiin levy päätettiin julkaista ennenaikaisesti. Vulnicura käsittelee muun muassa Björkin eroa pitkäaikaisesta kumppanistaan Matthew Barneystä. Björk ja Barney erosivat vuonna 2013.
Björk esiintyi Suomessa vuoden 2012 Flow Festivalilla Helsingin Suvilahdessa ja Finlandia-talossa heinäkuussa 2018.
Elokuvaura
Björkin ensimmäinen elokuvarooli oli islantilaisessa elokuvassa The Juniper Tree (1990) ja sittemmin Lars von Trierin elokuvassa Dancer in the Dark, jonka pääroolista Björk sai Cannesin elokuvafestivaalien parhaan näyttelijättären palkinnon vuonna 2000 itse elokuvan voittaessa parhaan elokuvan palkinnon. Hän sävelsi elokuvaan myös musiikin, joka julkaistiin nimellä Selmasongs ja joka oli myös ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi. Björk kertoi festivaalien jälkeen, ettei enää näyttelisi elokuvissa, sillä Björkillä ja von Trierillä oli elokuvan teon aikana suuria riitoja. Lisäksi Björkin omien sanojen mukaan elokuvan teko oli muutenkin erittäin tuskallista. Vuonna 2005 valmistuneessa Matthew Barneyn ohjaamassa kokeellisessa elokuvassa Drawing Restraint 9 Björk palasi kuitenkin jälleen elokuvien pariin näyttelemällä valaaksi muuttuvaa ihmistä sekä säveltämällä teokseen musiikin.
Björk on säveltänyt tunnusmusiikin "The Comet Song" elokuvaan Muumi ja punainen pyrstötähti (2010) yhdessä kirjailija-muusikko Sjónin kanssa. Molemmat taiteilijat ovat Muumi-faneja.
Yksityiselämä
Björkillä ja hänen ex-kumppanillaan Matthew Barneylla on tytär, ja entisen The Sugarcubes -yhtyekaverinsa Þór Eldonin kanssa Björkillä on poika.
Ääni
Björk on äänityypiltään dramaattinen sopraano, ja hänen äänensä yltää kolmeen oktaaviin (F3–E6). Björkin laulutyyli perustuu pitkälti improvisaatioon, mikä näkyy hänen live-esityksissään. Klassisen musiikin säveltäjä John Tavener on ylistänyt Björkin olevan "älykkäämpi kuin useat oopperalaulajat." Musiikkikriitikko Alex Ross on maininnut Björkin yhtenä lahjakkaimmista äänistä nykyään. Björk sijoittui sijalle 22/50 "Greatest Voices In Music" -listalla.
Julkaisut
Levyjulkaisut (CD)
Björk (1977)
Gling-Gló (1990)
Debut (1993)
Post (1995)
Telegram (Post-levyn kappaleiden remiksauksia, 1996)
Homogenic (1997)
Selmasongs (elokuvan Dancer in the Dark musiikkia, 2000)
Vespertine (2001)
Greatest Hits (kokoelma, 2002)
Family Tree (singlekokoelma, 2003)
Live Box (live-kappaleita)
Medúlla (2004)
Army of Me: Remixes and Covers ("Army of Me" -kappaleen remiksauksia, 2005)
Drawing Restraint 9 (elokuvamusiikkia, 2005)
Volta (2007)
Voltaic (Voltan live-albumi, 2009)
Mount Wittenberg Orca (Dirty Projectorsin ja Björkin EP, 2010)
Biophilia (2011)
Bastards (Biophilia Remix Series- ja Crystalline Series -kappaleita 2012)
Vulnicura (2015)
Vulnicura Strings (akustinen versio Vulnicurasta, 2015)
Vulnicura Live (Vulnicuran live-albumi, 2016)
Utopia (2017)
Fossora (2022)
Videot (DVD)
Vessel (1994)
Live At Shepherd's Bush (1998)
Volumen (1999)
Live in Cambridge (2001)
MTV Unplugged/Live (2002)
Live At Royal Opera House (2002)
Greatest Hits - Volumen 1993-2003 (2002)
Volumen Plus (2002)
Inside Björk (2003)
Later with Jools Holland (2003)
Minuscule (2003)
The Inner or Deep Part of an Animal or Plant Structure (2004)
The Medulla Videos (2005)
Later with Jools Holland 1995-2011 (2012)
When Björk Met Attenborough (2014)
Björk: Biophilia Live (2014)
Elokuvat
Rokk í Reykjavík (ohjaus Friðrik Þór Friðriksson)
The Juniper Tree (ohjaus Nietzchka Keene)
Dancer in the Dark (ohjaus Lars von Trier)
Drawing Restraint 9 (ohjaus Matthew Barney)
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Björkin kotisivut
Islantilaiset muusikot
Islantilaiset laulajat
Islantilaiset näyttelijät
Vuonna 1965 syntyneet
Elävät henkilöt
Seulonnan keskeiset artikkelit
Islantilaiset säveltäjät
Sanoittajat
Islantilaiset elokuvasäveltäjät |
113 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Belgia | Belgia | Belgian kuningaskunta eli Belgia on länsieurooppalainen liittovaltio. Sen naapurimaat ovat Ranska, Saksa, Alankomaat ja Luxemburg. Belgian pääkaupunki on Bryssel, jossa sijaitsee myös huomattava osa Euroopan unionin keskushallinnosta. Belgian pinta-ala on noin 30 500 neliökilometriä ja asukasluku on 11,5 miljoonaa. Asukkaista suurin osa on katolilaisia. Belgia on jakautunut kahteen merkittävään kieliyhteisöön, pohjoiseen hollanninkieliseen Flanderiin ja eteläiseen ranskankieliseen Valloniaan. Maan kolmas virallinen kieli on saksa.
Belgian keskeinen sijainti Euroopassa nyky-Ranskan ja Saksan välissä on tehnyt sen alttiiksi suurvaltojen valtapyrkimyksille antiikin Rooman ajoista asti. Nykyisen Belgian aluetta ovat hallinneet niin Kaarle Suuri kuin Habsburgitkin. Belgia itsenäistyi 1800-luvulla ja sillä oli siirtomaita Afrikassa. Maailmansodissa se oli jälleen suurvaltojen välisten kiistojen näyttämönä, ja sotien jälkeen se oli perustamassa Natoa ja Euroopan unionia.
Maantiede
Belgian pinta-ala on 30 528 neliökilometriä. Maalla on Pohjanmeren rantaviivaa 66 kilometriä.
Belgia jakaantuu kolmeen selvästi erilaiseen alueeseen: rannikkoon, keskitasankoon ja Ardenneihin. Rannikon tasanko koostuu hiekkadyyneistä ja mereltä vallatuista alueista. Kempenin nummialue lähellä Hollannin rajaa on harvaan asuttua. Keskustasanko on tasaista, hedelmällistä maata, jota halkovat monet kastelukanavat. Ardennien vuoristo maan kaakkoisosassa on metsäistä ja vuoristoista seutua. Se on paljon korkeamman vuoriston jäänne, jota jäätiköt ja myöhempi eroosio ovat kuluttaneet. Joet kulkevat siellä jyrkissä rotkolaaksoissa.
Maan pohjoinen puolisko kuuluu Flanderin alueeseen. Siellä asuu yli puolet Belgian asukkaista, ja myös historialliset Bruggen, Gentin ja Antwerpenin kaupungit sijaitsevat siellä.
Maan korkein paikka on 694-metrinen Signal de Botrange.
Belgian suuret joet Meuse ja Schelde alkavat Ranskan puolelta. Schelden varrella sijaitsevat Antwerpenin, Brysselin ja Gentin satamat. Sen sivujokia ovat Lys, Dendre, Senne, Dyle, Gette, Demer, Nèthe ja Rupel. Suurin osa Belgian keskustasangosta kuuluu sen valuma-alueeseen. Meuse puolestaan kerää Ardennien sadevedet. Sen suurimmat sivujoet ovat Sambre ja Ourthe, pienempiä ovat Ton, Semois, Viroin, Hermeton, Lesse, Lomme, Bocq, Molignée, Hoyoux, Amblève, Vesdre, Berwinne, Geer, Vierre ja Rulle.
Ilmasto
Belgian alavassa pohjoisosassa ilmasto muistuttaa Alankomaiden ilmastoa. Maan keskiosassa maasto on hiukan korkeampaa, talvet kylmempiä ja kesät lämpimämpiä kuin rannikolla. Brysselissä vuoden kylmimmän kuukauden, helmikuun keskimääräinen alin lämpötila on 0,6 astetta ja vuoden kuumimman kuukauden elokuun keskimääräinen ylin 22,5 astetta. Ardenneilla on jo selvästi kylmempää, ja siellä lunta on maassa keskimäärin 50 päivänä talvessa, kun pohjoisosassa lumi kestää keskimäärin kymmenen päivää. Virtonissa Ardennien laaksossa vuoden kylmimmän kuukauden helmikuun keskimääräinen alin lämpötila on −1,2 astetta, ja vuoden kuumimman kuukauden elokuun keskimääräinen ylin 23,4 astetta.
Luonto ja luonnonsuojelu
Belgiassa on vain yksi kansallispuisto, Hoge Kempenin kansallispuisto, joka perustettiin vuonna 2006. Se sijaitsee maan itäosassa ja koostuu lähinnä havumetsistä ja nummista. Vanhoista soranottokuopista on tullut pieniä lampia. Puistossa elää metsäkauriita, ritariperhosia ja muurahaiskorentoja. Ardenneilla tavataan myös villisikoja ja villikissoja. Rannikon kosteikot ovat tärkeä muuttolintujen levähdyspaikka. Vuonna 2011 maassa nähtiin susi ensimmäistä kertaa sataan vuoteen.
Belgiassa kasvaisi luonnostaan lehtimetsää, mutta 1850-luvulta alkaen maahan on istutettu havumetsää. Flanderissa kasvaa 45 000 hehtaaria mäntyä ja euroopanmustamäntyä hiekkapitoisilla mailla, joissa luonnostaan kasvaisi tammea, koivua ja pyökkiä. Valloniassa kasvaa 67 000 hehtaaria metsäkuusimetsää sille oikeastaan sopimattomassa ympäristössä, missä luonnostaan olisi tammea, pyökkiä, tervaleppää ja saarnea. Yksilajisten taloushavumetsien monimuotoisuutta pyritään lisäämään vähitellen.
Historia
Varhaiset vaiheet
Belgian alueen asukkaat mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 56 eaa. Julius Caesarin Gallian sotaa käsittelevässä kirjassa, jossa belgae-heimot mainitaan rohkeimmiksi kaikista galleista. Rooman valtakunnan romahduksen jälkeen germaaniset heimot valtasivat Gallian 500-luvulla. Frankit perustivat merovingien valtakunnan, joka hallitsi 500-luvulta 700-luvun puoliväliin asti. Dynastian ensimmäinen kuningas Klodvig (481–511) kääntyi vuonna 496 kristinuskoon. Viimeiset merovingikuninkaat olivat käytännössä nukkehallitsijoita, sillä valta oli vähitellen siirtynyt kuninkailta heidän major domuksilleen. Merovingeja seurasivat valtaistuimelle karolingit, major domus Pipin Heristalilaisen jälkeläiset. Ensimmäiseksi karolingikuninkaaksi itsensä huudatti vuonna 751 Pipin Heristalilaisen pojanpoika Pipin Pieni. Pipiniä puolestaan seurasi hänen poikansa Kaarle Suuri (742–814).
Osana Alankomaita
Kaarle Suuren valtakunnan hajottua Burgundin herttuakunta yhdisti nykyisen Luxemburgin, Alankomaiden ja Belgian alueen. Vuonna 1519 alue päätyi perimysten kautta Habsburgien Espanjan Kaarle I:lle. Kaarlen perillinen Filip II päätti kukistaa Alankomaiden protestantit, mikä johti itsenäisyyssotaan. Utrechtin liitossa muodostettu Seitsemän yhdistyneen alankomaan tasavalta kapinoi Espanjan valtaa vastaan.
Alankomaat itsenäistyivät kahdeksankymmenvuotisen sodan päätyttyä vuonna 1648. Flanderin ja Brabantin maakunnat, jotka käsittivät pääosan nykyisestä Belgiasta, jäivät kuitenkin edelleen Espanjan alaisuuteen, ja niistä käytettiin tämän jälkeen nimeä Espanjan Alankomaat, kunnes ne vuonna 1713 joutuivat Itävallalle ja saivat sen mukaisesti nimen Itävallan Alankomaat.
Ranskan vallankumouksen jälkeen Napoleon valloitti Belgian ja Alankomaat ja liitti ne Ranskaan 1795. Napoleonin häviön jälkeen 1815 Alankomaista, Belgiasta ja Luxemburgista muodostettiin yhtenäinen kuningaskunta.
Itsenäistyminen
Elokuussa 1830 belgialaiset kapinoivat Ranskan sotajoukkojen avustuksella. Kapinassa katolilaiset ja liberaalit vastustivat autoritaarista protestanttia kuningasta. Aluksi Belgian oli tarkoitus liittyä Ranskaan, mutta Englannin painostuksesta maahan kutsuttiin kuningas saksalaisesta Saksi-Coburg-Gothan suvusta. Kuningas Leopold I astui valtaistuimelle 21. heinäkuuta 1831. Sota Alankomaita vastaan jatkui vielä vuoteen 1839, jolloin maiden välille solmittiin rauhansopimus. Uudella monarkialla oli moderni, liberaali perustuslaki, vaikkakin äänioikeus oli rajattu noin yhdelle prosentille väestöstä ja ranska oli vähemmistöasemastaan huolimatta ainoa virallinen kieli.
Kongo tunnustettiin kuningas Leopold II:n henkilökohtaiseksi omaisuudeksi vuonna 1885 Berliinin konferenssissa, ja hän joutui lahjoittamaan sen Belgialle siirtomaaksi vuonna 1908. Tätä ennen oli brittiläisessä lehdistössä paljastettu Kongon raakuudet, joissa viidennes väestöstä eli kymmenen miljoonaa kongolaista oli kuollut.
Belgian paikka Ranskan ja Saksan välissä on historian saatossa osoittautunut vaaralliseksi. Vaikka suurvallat olivat vuonna 1839 tehdyllä sopimuksella taanneet Belgian pysyvän puolueettomuuden, Saksa hyökkäsi sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa maan läpi Ranskaan. Belgia oli mukana perustamassa Euroopan unionia ja Natoa. Molempien järjestöjen päämajat sijaitsevat Belgian pääkaupungissa Brysselissä.
Flanderi oli pitkään ollut Belgian maatalousvaltaista takamaata, mutta 1950-luvulla talouden painopiste alkoi siirtyä, kun Flanderi alkoi rikastua uusien teollisuudenmuotojen ansiosta. Samaan aikaan Vallonian kaivosten merkitys pieneni. Talouden noustua flaamilaiset alkoivat haluta lisää valtaa, ja 1960-luvulla kielirajoista tehtiin viralliset. Belgian hallintoa on tämän jälkeen jatkuvasti uudistettu. Flanderi, Vallonia ja Bryssel saivat 1970-luvulla poliittista itsemääräämisoikeutta, ja vuonna 1993 maasta muodostettiin liittovaltio.
2000-luku: kielipolitiikkaa ja hallituskriisejä
Kesäkuussa 2007 pidetyt liittovaltion parlamenttivaalit aloittivat epävakaiden hallitusten ajan. Vaalit päättyivät flaamien osalta Yves Letermen johtaman CD&V/N-VA-listan ja vallonien osalta liberaalisen Mouvement Réformateurin ja kristillisdemokraattisen Cdh:n voittoon. Näiden keskisen ”oranssi-sinisen” hallituksen muodostamisneuvottelut pitkittyivät vallonien vastustaessa flaamien äänestäjilleen lupaamia uudistuksia Belgian liittovaltion rakenteisiin. Kiistan ytimessä oli Bryssel-Halle-Vilvoorden hallinto- ja vaalipiirin jakaminen. Maahan nimitettiin tilapäinen Guy Verhofstadtin kolmas hallitus, ennen kuin maaliskuussa 2008 kuningas nimitti Yves Letermen pääministeriksi johtamaan hallitusta, johon otettiin mukaan myös vaalitappion kärsineitä ranskankielisiä sosialisteja. Leterme jätti kuitenkin kuninkaalle eronpyyntönsä vain muutaman kuukauden pääministerikauden jälkeen 14. heinäkuuta 2008 epäonnistuttuaan esittelemään Belgian hallintouudistuksen parlamentille luvatussa aikataulussa. Kuningas ei kuitenkaan myöntänyt eroa, joten Letermen hallitus jatkoi toimissaan. Alle puoli vuotta myöhemmin Yves Leterme jätti uudelleen eronpyyntönsä 19. joulukuuta 2008. Tällä kertaa kuningas myönsi eron, johon oli syynä Fortis-pankin myyntiin BNP Paribasille liittyvä jupakka.
Leterme palasi pääministeriksi 25. marraskuuta 2009, kun hänen seuraajansa Herman Van Rompuy valittiin Euroopan unionin ensimmäiseksi presidentiksi. 22. huhtikuuta 2010 Leterme jätti eropyyntönsä kuninkaalle Flaamien liberaalipuolueen jätettyä aiemmin hallituksen johtuen kiistasta, joka koski ranskankielisten oikeuksia hollanninkielisellä alueella Brysselin ympäristössä. Ero johti uusien liittovaltion parlamenttivaalien järjestämiseen kesäkuussa 2010. Vaalien jälkeen hallitusneuvottelut pitkittyivät, ja lopulta uusi hallitus saatiin muodostettua ennätyksellisten 541 päivän eli 18 kuukauden neuvotteluiden jälkeen. Uutta hallitusta valittiin johtamaan Elio Di Rupo, joka on 40 vuoteen ensimmäinen maan ranskankielinen pääministeri.
Heinäkuussa 2013 kruununprinssi Philippe tuli Belgian uudeksi kuninkaaksi hänen isänsä kuningas Albert II:n luovuttua kruunusta.
Maaliskuussa 2016 lentoasemalle ja Maalbeekin metroasemalle tehdyissä pommi-iskuissa kuoli 35 ihmistä ja yli 300 loukkaantui.
Viisi kuukautta vuoden 2014 parlamenttivaalien jälkeen Belgiaan muodostettiin uusi hallitus lokakuussa 2014. Uusi 38-vuotias pääministeri Charles Michel oli Belgian nuorin pääministeri vuoden 1840 jälkeen. Uusi keskustaoikeistolainen hallitus korvasi edellisen pääministerin, sosialisti Elio di Rupon hallituksen. Michelin johtaman ranskankielisen liberaalipuolueen lisäksi hallituksessa oli mukana kolme flaamilaista konservatiivipuoluetta. Pääministeri Michelin hallitus hävisi parlamentin luottamuslauseäänestyksen joulukuussa 2018 ja jatkoi sen jälkeen toimitusministeristönä. Toukokuussa 2019 Belgiassa pidettiin vaalit, joiden jälkeen hallitusta ei saatu muodostettua. Marraskuussa 2019 Charles Martin aloitti uutena Eurooppa-neuvoston puheenjohtajana ja hänen seuraajakseen Belgian pääministerinä maan toimitusministeristön johdossa tuli Sophie Wilmes, joka oli Belgian ensimmäinen naispääministeri.Syyskuussa 2020 Belgian uudeksi pääministeriksi Wilmesin tilalle tuli flaamien liberaalipuolueen johtaja Alexander De Croo.
Hallinto ja politiikka
Belgia on perustuslaillinen monarkia ja parlamentaarinen demokratia, joka on toisen maailmansodan jälkeen muovautunut yhtenäisvaltiosta liittovaltioksi. Liittovaltion parlamentti on kaksikamarinen ja koostuu senaatista ja edustajainhuoneesta. Belgian kuningas nimittää liittohallituksen, jonka tulee nauttia edustajainhuoneen luottamusta. Hallituksessa on perustuslain määräyksen mukaisesti yhtä monta ranskankielistä ja hollanninkielistä ministeriä.
Liittovaltiossa on kolme alueellista osaa: Brysselin pääkaupunkialue, Flanderi ja Vallonia, joilla kullakin on omat hallituksensa ja parlamenttinsa. Belgian hallintorakenne on hyvin monimutkainen, sillä maantieteellisen jaon lisäksi hallinto on myös kielellisesti jaettu hollannin-, ranskan- ja saksankielisiin yhteisöihin, joista ranskan- ja saksankielisillä yhteisöillä on myös aluehallituksista erilliset hallitukset. Siten Belgiassa on yhteensä kuusi eri hallitusta. Kielikysymys hallitsee monella tavoin poliittista rakennetta, ja esimerkiksi puolueet ovat jakautuneet ranskankielisiin ja hollanninkielisiin puolueisiin.
Äänestäminen on Belgiassa pakollista, minkä johdosta äänestysprosentti on Belgiassa aina hyvin korkea, yli 90 prosenttia.
Belgian valtapuolueet ovat oikeistolaisia liberaaleja, keskustalaisia kristillisdemokraattisia ja sosialistisia. Flanderissa on viime vuosina saanut kasvavaa kannatusta oikeistopopulistinen ja separatistinen Vlaams Belang. Vuosina 1999–2007 Belgiaa johtivat liberalistisen pääministeri Guy Verhofstadtin hallitukset, ensin niin sanottu sateenkaarihallitus, joka koostui liberaaleista, sosialisteista ja vihreistä, ja sitten sosialistien ja liberaalien niin sanottu violettihallitus.
Kesäkuussa 2007 pidetyt liittovaltion parlamenttivaalit aloittivat epävakaiden hallitusten ajan. Hallitusneuvottelut pitkittyivät vallonien vastustaessa flaamien äänestäjilleen lupaamia uudistuksia Belgian liittovaltion rakenteisiin. Kiistan ytimessä on Bryssel-Halle-Vilvoorden hallinto- ja vaalipiirin jakaminen. Joulukuussa 2011 hallitus saatiin vihdoin muodostetuksi 541 päivän yrittämisen jälkeen. Hallitukseen tuli kuuden puolueen edustajia, sillä kaikista puolueista on sekä ranskan- että hollanninkielinen versio.
Vuoden 2014 parlamenttivaalien jälkeen alahuoneen suurimmat puolueet ovat Flaamien uusi allianssi Nieuw-Vlaamse Alliantie N-VA (33 paikkaa), ranskankielinen sosialistipuolue Parti socialiste eli PS (23 paikkaa), flaamilaiset kristillisdemokraatit CD&V (18 paikkaa), flaamilaiset liberaalidemokraatit Open VLD (14 paikkaa), ranskalainen uudistusliike MR (20 paikkaa) ja flaamilainen sosiaalinen edistysvaihtoehto SP.A (13 paikkaa).
Vuoden 2019 parlamenttivaaleissa flaaminationalistinen N-VA jatkoi suurimpana puolueena, parlamentin toiseksi suurin puolue oli ranskankielinen sosiaalidemokraattipuolue PS. Maahanmuuttovastainen ja Flanderin itsenäisyyttä ajava Vlaams Belang kasvoi Belgian parlamentissa kolmesta paikasta 18 paikkaan ja nousi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Äärioikeiston nousun ja puoluekentän sirpaleisuuden takia hallituksen muodostaminen vaikutti taas erittäin vaikealta.
Asevoimat
Belgian asevoimissa on neljä osaa: maavoimat, ilmavoimat, merivoimat ja lääkintäjoukot. Belgia on Naton jäsen ja sen asevoimat on täysin integroitu Naton toimintaan. Ne perustuvat ammattisotilaisiin ja elävät tiukalla budjetilla parlamentaarisen kontrollin alaisina. Vuonna 2005 maa käytti 1,3 prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin, mikä oli vähemmän kuin monet muut Nato-maat. Maan ilmavoimilla on 60 kappaletta F-16 Fighting Falcon -hävittäjiä.
Belgia on osallistunut Naton rauhanturvaoperaatioihin Afganistanissa ja Kosovossa.
Belgian aluejako
Belgia jakautuu kolmeen alueeseen (, ): Brysseliin, Flanderiin ja Valloniaan. Flanderi ja Vallonia jaetaan vielä kumpikin viiteen provinssiin eli maakuntaan (, ), ja nämä edelleen 43 arrondissementtiin.
Talous
Belgialla on erityisen avoin talous. Antwerpenin satama on Rotterdamin jälkeen Euroopan toiseksi suurin satama. Belgian tärkeimmät talouskumppanit ovat Saksa, Alankomaat, Ranska, Yhdistynyt kuningaskunta, Italia, Yhdysvallat ja Espanja. Merkittävimmät luonnonvarat ovat rakennusmateriaalit, piihiekka ja karbonaatit. Tärkeitä vientituotteita ovat kemikaalit, elintarvikkeet, koneet, timantit ja tekstiilit.
Maatalous
Maatalous Belgiassa on keskittynyt maan pohjoisosan viljavalle tasangolle. Maanviljelyllä on maan talouden kannalta vähäinen merkitys, vaikka valtion pinta-alasta puolet onkin viljelyskäytössä. Tärkeimpiä viljelykasveja ovat muun muassa perunat, vehnä, ohra sekä sokerijuurikas. Maanviljelyä suurempi merkitys taloudellisesti on karjankasvatuksella. Maan yleisimpiä kotieläimiä ovat naudat ja siat.
Maatalous työllistää kaksi prosenttia väestöstä ja tuottaa 0,7 prosenttia bruttokansantuotteesta (2010). Vuonna 2005 maasta 27,4 prosenttia oli viljelymaana, ja siitä 400 neliökilometriä keinokastelun piirissä.
Metsätalous
Maan harvaan asutulla ylänköalueella, jossa muun muassa Ardennien vuoristo sijaitsee, on metsätalous merkittävin teollisuudenala. Pyökki ja tammi ovat tuon alueen tärkeimmät puulajit.
Teollisuus
Belgia on teollistunut maa, ja sen väestö on keskittynyt kaupunkeihin. Kivihiili on maan huomattavin luonnonvara, mutta sen tuotanto on kuitenkin jo kauan ollut laskussa ja Valloniassa (muun muassa Hainaut’ssa) sijaitsevat hiilikaivosalueet kamppailevat nykyään talousvaikeuksissa. Tämän vuoksi Belgia on riippuvainen ulkomailta tuoduista polttoaineista ja raaka-aineista. Maan kaikesta energiasta viidesosa ja sähkövoimasta melkein 70 prosenttia tuotetaan yhteensä kahdeksassa ydinvoimalassa. Suurin osa maan teollisuuskeskittymistä sijaitsee Flanderin alueella.
Antwerpenissa sijaitsee Euroopan suurimpia öljynjalostamoita. Lisäksi kaupungissa on muun muassa petrokemian- ja muoviteollisuutta sekä koneiden valmistusta. Belgian tekstiiliteollisuus taas on keskittynyt Bruggeen ja Gentiin. Muita tärkeitä teollisuudenaloja ovat lasinvalmistus, elintarviketeollisuus sekä teräs- ja rautateollisuus. Maassa on erinomaisen tiivis liikenneverkosto, joka käsittää satamia, kanavia, rautateitä ja moottoriteitä, yhdistäen teollisuuden naapureiden kanssa. Kanavista vilkkaimpia ovat Liègen ja Antwerpenin välinen Albertin kanava sekä Gentin–Bruggen- ja Brysselin–Charleroin-kanavat.
Maan eteläosassa tapahtuva, muun muassa lyijyn ja sinkin valmistus on kivihiilen tuotannon tavoin supistunut, joka on johtanut kannattamattomien tuotantolaitosten sulkemisiin. Näiden teollisuudenalojen lisäksi myös Flanderin perinteinen tekstiiliteollisuus on menettänyt markkinoitaan halvemmille maille.
Timantit ovat merkittävä teollisuuden ala Antwerpenissa: kaupungissa myydään vuosittain timantteja yli 25 miljardin Yhdysvaltojen dollarin edestä.
Teollisuuden vaikutukset näkyvät luonnossa muun muassa Maasjoen, tärkeän juomaveden lähteen, likaantumisena. Tämä johtuu lannoitteiden käytöstä ja teollisuuden jätevesistä. Belgiassa ja sen naapurimaissa on myös teollisuuden aiheuttamia happamia sateita.
Liikenne
Belgiassa on 41 lentopaikkaa, joista kuudella on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on 3 233 kilometriä ja päällystettyä maantietä 120 514 kilometriä, josta 1 756 kilometriä moottoritietä. Suurimmat rahtisatamat ovat Antwerpen, Gent, Liege ja Zeebrugge. Belgian ja Britannian välillä on autolauttaliikennettä. Maan sisäisessä liikenteessä juna on tärkein kulkuneuvo, paitsi Ardenneilla turvaudutaan linja-autoihin. Paikallisliikennettä hoidetaan busseilla ja joissakin kaupungeissa raitiovaunuilla, Brysselissä ja Antwerpenissa on myös metro. Moottoritiet ovat kokonaan valaistuja ja pienikokoisen maan puolelta toiselle ajaa muutamassa tunnissa. Brysseliä kiertävät kehätiet ovat muodoltaan litistyneitä soikioita, koska ne kiertävät niitä vastustaneiden asukkaiden asuinalueet. Autoilijat pitävät kiinni etuajo-oikeudestaan, ja liikenneonnettomuuksien määrä onkin Euroopan suurimpia.
Väestö
Uskonto
Vuonna 2013 Belgiassa oli 10 444 268 asukasta. Valtauskonto on katolilaisuus, jonka seuraajia arvioidaan olevan 50 prosenttia väestöstä. Protestantteja on 2,5 prosenttia. Kristinuskon jälkeen eniten on islamilaisia (5 %), juutalaisia (0,4 %) ja buddhalaisia (0,3 %). Uskonnottomia väestöstä on 41 prosenttia, joista 9 % on ateisteja.
Kielet
Belgiassa on kolme virallista kieltä, hollanti, ranska ja saksa. Kullakin kielellä on hallinnollisesti itsenäisen kieliyhteisön asema. Kieliyhteisöt vastaavat muun muassa koulutuksesta ja kulttuurista. Kielistä hollanti ja ranska ovat selvästi tärkeimmät. Hollanninkielisillä alueilla elää 58 prosenttia väestöstä, ranskankielisillä 31 prosenttia, kaksikielisen Brysselin asukkaita on 10 prosenttia ja saksankielisiä noin 0,7 prosenttia asukkaista.
Koska kielikysymykset ovat herkkiä ja riitaisia, Belgian väestönlaskennoissa ei vuoden 1961 jälkeen ole kysytty, mitä kieltä kansalaiset puhuvat. Ethnologue-kirjan mukaan suuri osa (noin kuusi miljoonaa) hollanninkielisiksi laskettavista belgialaisista puhuu flaamin murretta, vuoden 1987 arvion mukaan 4,6 miljoonaa varsinaista hollantia. Belgiassa puhuttu ranska poikkeaa vain hieman Ranskassa puhutusta ranskasta lähinnä muutamien paikallisten sanojen ja sanontojen osalta sekä puhujasta riippuen myös ääntämykseltään. Vallonian alueella ranskan kieli on 1900-luvun aikana syrjäyttänyt vallonin kielen, jota joskus pidetään myös ranskan murteena. Noin 600 000 puhuu limburgin kieltä tai murretta. Vuonna 1987 saksankielisten määräksi arvioitiin 150 000.
Suurimpia kaupunkeja
Kaupungin asukasluku vuonna 2010 suluissa.
Bryssel (1 089 538) (Région de Bruxelles, johon kuuluu 19 kuntaa)
Antwerpen (483 505)
Gent (243 366)
Charleroi (202 598)
Liège (192 504)
Brugge (116 741)
Namur (108 950)
Kulttuuri
Kirjallisuus
Kirjallisuuden historia
Alankomaiden keskiaikainen kulttuuri kukoisti erityisesti nykyisessä Belgiassa, ja hollantilaiset alueet olivat siitä syrjässä. Kun Alankomaat itsenäistyi 1500-luvulla, taantui nykyisen Belgian alueen kirjallisuus pitkäksi aikaa. Ensimmäinen nimeltä tunnettu alueen kirjailija on Hedrik Van Veldeke, joka on kuollut ennen vuotta 1200. Huomattava on myös kirjailija Hadewijch, jota pidetään Euroopan ensimmäisenä kansankielisten (flaaminkielisten) uskonnollisten runojen tekijänä. Niistä tunnetuin on Beatrijs-runo. Muutoin hänen elämästään tiedetään varsin vähän. Flaamilaisen runouden varsinaisena perustajana pidetään Jacob van Maerlantia (n. 1225–n. 1300). Keskiajalla kukoisti myös näyttämötaide.
Alueella ei sittemmin ilmestynyt merkittävää kirjallisuutta ennen 1800-lukua. 1700-luvun ja 1800-luvun alun muistetuin ranskankielinen belgialainen kirjailija oli marsalkka Charles Joseph de Ligne. Belgian itsenäistyttyä vuonna 1830 alkoi kirjallisuuden, varsinkin runouden, uusi kukoistusaika. 1800-luvun runoilijoista tunnetuimpia ovat Hendrik Conscience ja Guido Gezelle. Symbolismi sai voimakkaasti jalansijaa seuraavan sukupolven, kuten Stijn Streuvelsin ja Herman Tierlinckin tuotannossa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoi ekspressionismin kausi, jonka tunnetuin nimi on Paul van Ostaijen.
Nykykirjallisuus
Sarjakuvat ovat Belgiassa suosittuja, ja maa on muun muassa Hergén (Tintti), Morrisin (Lucky Luke), Peyon (Smurffit) ja Boulen ja Billin (Vili & Bill) kotimaa. Komisario Maigret’n työtä käsittelevistä salapoliisiromaaneistaan tunnettu Georges Simenon on kotoisin Liègestä. Muita tunnettuja belgialaisia kirjailijoita ovat Hendrik Conscience, Suzanne Lilar ja Amélie Nothomb sekä runoilija Émile Verhaeren. Runoilija ja näytelmäkirjailija Maurice Maeterlinckille annettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1911.
Kuvataiteet ja tekstiilit
Belgialaisen maalaustaiteen kulta-aika kesti 1300-luvulta 1600-luvulle. Flaamilaiset mestarit muodostivat Euroopan toisen taidekeskuksen Italian ohella. Jan van Eyck ja Rogier van der Weyden hakivat realistisia materiaaleja ja värejä. Pieter Brueghel vanhempi maalasi värikästä maalaiselämää. Peter Paul Rubens oli aikansa kuuluisin maalari, joka keskittyi ihmisten kuvaamiseen. 1800-luvulla taide oli alamaissa, mutta 1900-luvulla James Ensor ja René Magritte johtivat avant-gardea.
1600-luvulla Belgia oli johtava pitsintuottaja, ja Englannissa jopa säännösteltiin belgialaisen pitsin maahantuontia valuuttavarojen hallitsemiseksi. Pitsiä tuotetaan edelleen – vaikka se ei olisi muuten muodissa, sitä menee esimerkiksi ristiäismekkoihin. 1400-luvulta 1800-luvulle Belgiassa tuotettiin maailmankuuluja kuvakudoksia. Alan huippukaudella Flanderissa työskenteli 50 000 kutojaa.
Musiikki
Nykyinen Belgian seutu oli huomattava eurooppalaisen musiikin keskus 1400- ja 1500-luvulla, jolloin sitä nimitettiin alankomaalaiseksi koulukunnaksi (). Se muodostui kahdesta osasta: flaamilaisesta koulukunnasta, jolla oli yhteyksiä Saksaan päin, ja vallonilaisesta koulukunnasta, joka liittyi ranskalaisuuteen. Varhaisiin säveltäjiin kuuluivat Josquin Desprez (1450–1521) ja Orlando di Lasso (k. 1594). Myöhempiä musiikin huippuja olivat oopperasäveltäjä André Ernest Modeste Grétry (1741–1813) ja säveltäjä César Franck (1822–1890). Belgialainen Adolphe Sax kehitti saksofonin vuonna 1846. Belgian 1900-luvun kuuluisimmat muusikot olivat elektronimusiikkisäveltäjä Henri Pousseur, laulaja-lauluntekijä Jacques Brel ja jazzmuusikko Toots Thielemans. Nyky-Belgiassa elää voimakkaasti myös afrikkalainen, erityisesti kongolainen musiikki.
Ruokakulttuuri
Belgialaista perusruokaa ovat perunat ja leipä. Useimpiin aterioihin kuuluu sian-, kanan- tai naudanlihaa, pohjoisosassa myös kalaruoat ovat suosittuja. Paistamiseen käytetään useammin voita kuin ruokaöljyä.
Vohvelit ja ranskanperunat ovat alkujaan lähtöisin Belgiasta. Waterzooi on Flanderin alueelta peräisin oleva yleensä kalapohjainen pata. Belgia on myös tunnettu suklaakonvehdeistaan ja vahvoista oluistaan. Belgiassa myydäänkin useita satoja paikallisia oluttyyppejä, joiden joukossa on myös erikoisuuksia, kuten luostariolutta panevat Trappist-panimot ja villihiivapohjainen lambic.
Maailmanperintö
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Belgiasta kymmenen kohdetta.
Belgian ja Ranskan kellotornit, jaettu Ranskan kanssa
Bruggen historiallinen keskusta
Brysselin Grand-Place
Canal du Centren neljä nostolaitetta ja niiden ympäristö, La Louvière ja Le Roeulx
Flaamilaisten begiinien talot
Plantin-Moretus-museo
Spiennesin (Monsin) neoliittiset piikivikaivokset
Stoclet-palatsi
Tournain Notre-Damen katedraali
Victor Hortan kaupunkihuvilat
Urheilu
Belgiassa suosittuja lajeja ovat jalkapallo ja pyöräily. Belgiassa kansallissankarin asemaan on noussut viisinkertainen Ranskan ympäriajojen voittaja, pyöräilijä Eddy Merckx. Tom Boonen on menestyksekäs nykypyöräilijä.
Belgian jalkapallomaajoukkuetta, jota kutsutaan Punaisiksi paholaisiksi (Les Diables Rouges, Rode Duivels), voi pitää yhdistävänä tekijänä muuten hajanaisessa maassa. Paras saavutus on MM-kisoissa 2018, jolloin joukkue sijoittui kolmanneksi. Toukokuussa 2020 joukkue oli FIFA-rankingissa ykkösenä.
2000-luvulla maailman huipulla on ollut kaksi belgialaista naistennispelaajaa, Kim Clijsters ja Justine Henin.
Belgiassa on myös autourheiluratoja, joista tunnetuimmat ovat Formula 1 -rata Spa-Francorchamps ja Zolderin rata. Belgian Grand Prix on vuodesta 1925 alkaen järjestetty autokilpailu, joka on vuodesta 1950 ollut lähes joka vuosi osana Formula 1 -luokan maailmanmestaruussarjaa.
Belgia on isännöinyt kerran kesäolympialaisia, Antwerpenissa vuonna 1920. Maan menestyksekkäimmät urheilumuodot olympialaisissa, joihin maa on osallistunut vuodesta 1900, ovat olleet jousiammunta ja pyöräily. Eniten mitaleita on saanut jousiampuja Hubert Van Innis: kuusi kultaa ja neljä hopeaa.
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
41.3 Keski-Eurooppa
Seulonnan keskeiset artikkelit |
114 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Benelux | Benelux | Benelux-maat on Euroopassa sijaitseva talousliitto, joka käsittää Alankomaiden, Belgian ja Luxemburgin valtiot. Nämä kolme pinta-aloiltaan pientä valtiota sijaitsevat Saksan pohjoisosan länsipuolella ja Ranskan pohjoispuolella. Lännessä ja pohjoisessa alue rajoittuu Pohjanmereen.
Benelux-nimitys tulee valtioiden alkukirjaimista (België, Nederland, Luxembourg). Benelux-maat perustivat tulliliiton vuonna 1947 ja talousyhteisön (The Benelux Economic Union, Union Économique Benelux) vuonna 1960, jo ennen Euroopan unionin ja sen edeltäjien perustamista edistämään pääoman, työvoiman, palveluiden ja tuotteiden vapaata liikkumista jäsenmaiden alueella. Benelux-mailla on useita yhteistyöelimiä, kuten parlamenttien välinen neuvosto () ja oikeisistuin () . Kaikki Benelux-maat ovat sekä Euroopan unionin että Naton perustajajäseniä.
Lähteet
Aiheesta muualla
Tietoja Benelux -maista Benelux.int
Tietoja Benelux -maista Benelux.int
Seulonnan keskeiset artikkelit
Alankomaat
Belgia
Luxemburg
Kansainväliset talousjärjestöt |
115 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Balkan | Balkan | Balkan on niemimaa ja toisaalta geopoliittinen alue Euroopan kaakkoisosassa. Sitä rajoittavat lännessä Adrianmeri ja Joonianmeri, idässä Egeanmeri, Marmaranmeri ja Mustameri sekä niiden väliset salmet. Niemimaan ulommaisimpina osina ovat Peloponnesoksen ja Traakian niemet. Balkan on saanut nimensä Balkanvuorista ja ne taas turkin kielen vuoriketjua tarkoittavasta sanasta.
Alueen rajoista on erilaisia käsityksiä; toiset määrittelevät sen kulttuurin, toiset maantieteen mukaan. Aluetta rajaavat selvästi Adrianmeri, Joonianmeri ja Mustameri, mutta pohjoisessa sen raja on epämääräisempi.
Balkaniin kuuluvat valtiot:
Albania
Bosnia ja Hertsegovina
Bulgaria
Kosovo
Kreikka
Montenegro
Pohjois-Makedonia
Serbia
Turkin Euroopan-puoleinen osa
Myös Kroatia, Slovenia ja Romania sijaitsevat osittain Balkanilla.
Historia
Arkeologisista löydöistä tiedetään, että Balkanilla on ollut asutusta ennen neoliittisen ajan alkua.
Vanhalla ajalla Balkanin niemimaan eteläosassa sijaitsivat Antiikin Kreikan monet kaupunkivaltiot, joista huomattavimpia olivat Ateena ja Sparta. Niiden pohjoispuolella sijaitsivat Makedonia ja Traakia.
Kahden viimeisen vuosisadan kuluessa ennen ajanlaskumme alkua koko Balkanin niemimaa joutui vähitellen Rooman valtakunnan alaisuuteen, ja sen pohjoisrajana oli pitkään Tonava. Keisari Trajanus valloitti 100-luvulla myös Daakian eli nykyisen Romanian Tonavan pohjoispuolelta.
Rooman valtakunnan hajottua Balkanin niemimaa muodosti pääosan Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnasta, kunnes Osmanien valtakunta valloitti sen vähitellen 1300- ja 1400-luvuilla. Myös Venetsian tasavalta hallitsi ajoittain eräitä alueita Balkanin niemimaan rannikoilla. Bulgaareilla oli myös hetkellisesti itsenäinen kuningaskunta Balkanilla. Lopullisesti Bysantin valtakunta lakkasi olemasta, kun osmanit valloittivat sen pääkaupungin Konstantinopolin vuonna 1453. Tämän jälkeen Osmanien valtakunta hallitsi lähes koko Balkania 1800-luvulle saakka; vain niemimaan läntisin osa kuului Itävaltaan, myöhemmin Itävalta-Unkariin. Osmanien hallitsemaa Balkanin eteläosaa kutsuttiin nimellä Rumelia. 1800-luvulla Osmanien valtakunnasta itsenäistyi ensin Kreikka, myöhemmin Serbia, Montenegro, Bulgaria ja Romania, kun taas valtakunnan muista alueista irralleen joutunut Bosnia-Hertzegovina joutui Itävalta-Unkarin miehittämäksi. Näiden välitse Osmanien valtakunnan alue ulottui kuitenkin edelleen Adrianmereen saakka, kunnes Kreikka, Bulgaria ja Serbia jakoivat keskenään suurimman osan sen Euroopan-puoleisista alueista Balkanin sodissa vuosina 1912–1913. Samalla myös Albania itsenäistyi.
Ensimmäisen maailmansodan päättyessä vuonna 1918 Itävalta-Unkari hajosi. Sen Balkanilla sijainneet alueet yhdistettiin Serbian ja Montenegron kanssa Jugoslaviaksi.
Toisen maailmansodan aikana Saksa miehitti Jugoslavian ja Kreikan. Kroatia julistautui Saksan tuella itsenäiseksikin, mutta oli käytännössä Saksan miehittämä.
Toisen maailmansodan jälkeen valtioiden rajat Balkanilla palautettiin eräitä pieniä muutoksia lukuun ottamatta samoiksi kuin ne olivat olleet ennen sotaa, mutta kommunistit nousivat valtaan kaikissa muissa Balkanin maissa paitsi Kreikassa sekä osittain Balkanilla sijaitsevassa Turkissa. Kylmän sodan aikana Romania ja Bulgaria kuuluivat Varsovan liittoon, kun taas Kreikka liittyi Natoon. Myös Albania kuului aluksi Varsovan liittoon, mutta erosi siitä 1960-luvulla. Jugoslavia kuului puolueettomiin maihin, vaikka sekin oli sosialistinen valtio.
Vuosina 1989–1990 kommunistit menettivät valtansa Balkanin maissa kuten muissakin Itä-Euroopan maissa. Pian tämän jälkeen Jugoslavia hajosi sen osavaltioiden julistauduttua itsenäisiksi. Bosnia-Hertzegovinassa tämä johti julmaan sisällissotaan.
Balkanin alueen valtiollinen hajaannus 1900-luvun alussa synnytti käsitteen balkanisoituminen. Sana tuli uudelleen ajankohtaiseksi Jugoslavian hajoamista 1990-luvulla seuranneissa sisällissodissa. Se kuvaa nyt hajaannusta, väkivaltaa, uskonnollista suvaitsemattomuutta ja etnisiä puhdistuksia.
Maantiede
Balkanin pinta-ala on noin 666 700 neliökilometriä.
Balkanin niemimaan pohjoisrajoina ovat joet Tonava ja Sava. Mustameri ja Välimeren osat Adrianmeri, Joonianmeri, Egeanmeri ja Marmaranmeri ympäröivät niemimaan. Balkan on hyvin vuoristoinen. Suurimmat vuoristot ovat Balkanvuoret, Dinaariset alpit ja Píndos. Muita korkeita vuoristoja ovat Pila, Rhodopes ja Pirin.
Balkanin vesistöistä Tonava sivujokineen on merkittävin. Balkanin puolen suurimpia Tonavan sivujokia ovat Kupa, Sava, Krka, Una ja Morava. Suurimpia järviä ovat Skutarijärvi, Ohridjärvi ja Préspa.
Lähteet
Aiheesta muualla
Euroopan niemimaat
Seulonnan keskeiset artikkelit |
116 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Britteinsaaret | Britteinsaaret | Britteinsaaret ovat ryhmä Luoteis-Euroopan saaria, jotka jakautuvat Yhdistyneen kuningaskunnan ja Irlannin tasavallan valtioihin. Nämä saaret muodostavat Euroopan länsirannikolle 315 134 neliökilometrin kokoisen saariston, joka käsittää seuraavat saaret:
Iso-Britannia
Irlanti
Irlannin saaret
Mansaari
Solentin saaret
Wightsaari
Hayling
Portsea
Pohjoiset saaret:
Orkneysaaret
Shetlandinsaaret
Fair Isle
Hebridit
Rockall
Anglesey
Lindisfarne
Lorn-vuonon saaret:
Mull
Jura
Islay
Clyde-vuonon saaret:
Arran
Bute
Scillynsaaret
Lundy
Kanaalisaaret
Sekä muita, pienempiä saaria
Nimitys Irlannissa
Nimeä British Isles ('Britteinsaaret') ei suvaita Irlannissa, koska se viittaa aikoihin, jolloin Irlanti oli Britannian siirtomaa, eivätkä irlantilaiset halua, että heidät samaistetaan britteihin. Irlannin Lontoossa oleva suurlähetystö kehottaa olemaan käyttämättä nimitystä. Sen sijasta käytetään Irlannissa vaihtoehtoisina niminä nimityksiä British and Irish Isles ('Britannian ja Irlannin saaret') tai Britain and Ireland ('Britannia ja Irlanti') tai Atlantic Archipelago ('Atlantin saaristo') akateemisissa piireissä.
Lähteet
Aiheesta muualla
Seulonnan keskeiset artikkelit |
118 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Bangladesh | Bangladesh | Bangladeshin kansantasavalta eli Bangladesh, on valtio Etelä-Aasiassa. Lukuun ottamatta lyhyttä rajaa Myanmarin kanssa maan kaakkoisosassa ja Bengalinlahtea maan eteläpuolella Bangladesh on kokonaisuudessaan Intian ympäröimä. Yhdessä Intian Länsi-Bengalin osavaltion kanssa maa muodostaa Bengalin etnis-kielellisen alueen. Nimi Bangladesh tarkoittaa ”Bengalin valtiota” ja kirjoitetaan bengaliksi বাংলাদেশ (lausutaan ).
Bangladeshin rajat määriteltiin Intian jaon yhteydessä, kun siitä tuli Pakistanin itäinen osa (Itä-Pakistan), 1 600 kilometrin päässä emämaastaan. Huolimatta yhteisestä uskonnosta alueiden etniset ja kielelliset eroavaisuudet, Länsi-Pakistanin apaattisen hallituksen lisäksi, johtivat Bangladeshin itsenäistymiseen vuonna 1971 šeikki Mujibur Rahmanin hallinnassa. Verisessä Bangladeshin itsenäisyyssodassa maata tuki Intia. Itsenäistymisen jälkeiset vuodet ovat olleet poliittisesti epävakaita, ja maassa on ollut kolmentoista eri valtionjohtajan lisäksi ainakin neljä vallankaappausta.
Bangladeshin väkiluku on maailman kahdeksanneksi suurin, mutta maan 144 000 neliökilometrin suuruinen alue sijoittuu maailmassa vasta 94. sijalle. Bangladesh onkin yksi maailman tiheimmin asutuista valtioista, ja pieniä kaupunki- tai saarivaltioita lukuun ottamatta kaikkein tiheimmin asuttu. Se on myös maailman kolmanneksi suurin muslimienemmistöinen valtio, mutta Bangladeshin muslimiväestö on kuitenkin jonkin verran Intian muslimivähemmistöä pienempi. Maantieteellisesti Bangladeshia hallitsee hedelmällinen Gangesin–Brahmaputran suisto: maa kokee vuosittaisia monsuunitulvia ja trooppiset hirmumyrskyt ovat yleisiä. Bangladesh on perustajajäsenenä SAARC:ssa (South Asian Association for Regional Cooperation) ja BIMSTECissa (Bay of Bengal Initiative for Multi-Sectoral Technical and Economic Cooperation) sekä jäsenenä Islamilaisessa yhteistyöjärjestössä ja D-8:ssa (Developing 8 Countries).
Maantiede
Bangladesh sijaitsee alavalla Gangesin-Brahmaputran suistoalueella. Suiston muodostavat toisiinsa yhdistyvät joet Ganges (paikallinen nimi Padma tai Pôdda), Brahmaputra (Jamuna tai Jomuna) ja Meghna sekä niiden sivujoet. Jokien tuoma tulvamaa on luonut yhden maailman hedelmällisimmistä tasangoista.
Suurin osa Bangladeshista on 0–10 metrin korkeudella merenpinnasta, ja merenpinnan noustessa metrillä maan alueesta noin 10 prosentin uskotaan jäävän veden alle. Esimerkiksi kesällä 2007 puolet maasta oli veden alla. Bangladeshin korkein kohta on Mowdokin vuoristossa 1 052 metrin korkeudessa Chittagong Hill Tractsin alueella maan kaakkoisosassa. Merkittävä osa maan rannikosta muodostuu soistuneesta viidakosta, Sundarbansista, maailman suurimmasta mangrovemetsästä, jolla on monimuotoinen eläin- ja kasvikanta. Alueella asuu muun muassa intiantiikereitä. Vuonna 1997 Sundarbans julistettiin vaarantuneeksi.
Bangladesh sijaitsee Kravun kääntöpiirillä. Maan ilmasto on trooppinen: leuto talvi kestää lokakuusta maaliskuuhun, ja kuuma, kostea kesä maaliskuusta kesäkuuhun. Lämmin ja kostea monsuunikausi, joka tuo suurimman osan maan vuotuisesta sademäärästä, kestää kesäkuusta lokakuuhun. Luonnonkatastrofit, kuten tulvat, trooppiset syklonit, tornadot ja vuorovesiportaat ovat lähes jokavuotinen ongelma. Niiden vaikutuksia pahentavat metsien hakkuut ja eroosio.
Bangladeshissa, Chittagongin kaupungin eteläpuolella, sijaitsee maailman pisin luonnollinen ja katkeamaton hiekkaranta, 120 kilometriä pitkä Cox's Bazar.
Historia
Jäänteet sivilisaatiosta laajemmalla Bengalin alueella ovat 4 000 vuotta vanhat. Tähän aikaan aluetta asuttivat dravidalaiset, tiibetiläis-burmalaiset ja austroaasialaiset kansat. Sanan Bangla tai Bengali tarkkaa alkuperää ei tiedetä, mutta sen uskotaan tulleen Bang-nimiseltä dravidaheimolta, joka asettui alueelle noin vuonna 1000 eaa. Indoarjalaisten saapumisen jälkeen Gangaridain kuningaskunta muodostui viimeistään 7. vuosisadalla eaa. Se yhdistyi myöhemmin Biharin kanssa Magadha- ja Maurya-valtakunniksi; tämän jälkeen Bengali oli osa Gupta-valtakuntaa 200–500-luvuilla. Valtakunnan romahdettua bengalilainen Shashanka perusti vaikuttavan, joskin lyhytaikaisen kuningaskunnan. Sekasortoisen vaiheen jälkeen buddhalainen Pala-dynastia hallitsi aluetta neljänsadan vuoden ajan. Tätä seurasi lyhytaikaisempi hindulaisen Sena-dynastian valtakausi. Islam saapui Bengaliin 1100-luvulla sufilaisten lähetyssaarnaajien mukana, ja seuranneet muslimivalloitukset auttoivat uskonnon levittäytymistä koko alueelle. Bakhtiyar Khalji, turkkilainen kenraali, voitti Sena-dynastian Lakshman Senin ja valloitti suuren osan Bengalia. Sulttaanien ja feodaaliherrojen dynastiat hallitsivatkin aluetta seuraavien vuosisatojen ajan. 1500-lukuun mennessä Suurmogulien valtakunta sai Bengalin hallintaansa, ja Dhakasta tuli merkittävä Mughal-hallinnon paikallinen keskus.
Eurooppalaiset kauppiaat saapuivat Bengaliin 1400-luvun lopulla. Heidän vaikutusvaltansa kasvoi, kunnes Englannin Itä-Intian kauppakomppania otti Bengalin haltuunsa Plasseyn taistelun jälkeen vuonna 1757. Vuoden 1857 verinen Sepoykapina johti vallan siirtymiseen Yhdistyneen kuningaskunnan kruunulle, jonka edustajana toimi Intian kenraalikuvernööri. Siirtomaahallinnon aikana Intian niemimaa kärsi useita kertoja nälänhädästä, joista pahimpiin kuului kolme miljoonaa uhria vaatinut Bengalin nälänhätä (1943).
Vuosina 1905–1911 Bengalia yritettiin jakaa kahteen alueeseen, Dhakan toimiessa itäisen alueen pääkaupunkina. Kun Intia jakautui kahtia vuonna 1947, myös Bengali jaettiin uskonnollisten rajojen mukaan: läntiset osat liittyivät Intiaan ja itäinen osa Pakistaniin Itä-Bengalin provinssiksi (joka nimettiin myöhemmin uudelleen Itä-Pakistaniksi), pääkaupunkinaan Dhaka.
Vuonna 1950 Itä-Bengalissa toteutettiin maauudistus, joka lakkautti feodaalisen zamindari-järjestelmän. Kuitenkin, idän väestöllisestä ja taloudellisesta painoarvosta huolimatta, Pakistanin hallitusta ja armeijaa piti suureksi osaksi hallussaan länsiosan eliitti. Vuoden 1952 kieliliike oli ensimmäinen merkki Pakistanin kahden osan välisestä kitkasta. Tyytymättömyys keskushallitukseen talous- ja kulttuuriasioissa kasvoi seuraavan vuosikymmenen kuluessa, ja sosialistisesta awamiliitosta tuli bengalinkielisen väestön keskeinen poliittinen äänitorvi. Se agitoi autonomian puolesta 1960-luvulla, ja vuonna 1966 sen presidentti Mujibur Rahman vangittiin. Hänet päästettiin vapaaksi vuonna 1969 odottamattoman kansannousun jälkeen.
Vuonna 1970 massiivinen sykloni tuhosi Itä-Pakistanin rannikkoa, ja keskushallitus vastasi alueen hätään huonosti. Bengaliväestön viha kasvoi, kun Mujibur Rahmania ("Mujib"), jonka johtama awamiliitto voitti enemmistön vuoden 1970 parlamenttivaaleissa, estettiin astumasta virkaansa. Lavastettuaan neuvottelut Mujibin kanssa presidentti Yahya Khan pidätti hänet 25. marraskuuta 1971, ja käynnisti operaatio Searchlightin, pitkitetyn sotilaallisen hyökkäyksen Itä-Pakistaniin. Yahyan keinot olivat verisiä, ja sodan väkivalta johti lukuisiin siviiliuhreihin. Väkivallan tärkeimmät kohteet olivat alueen älymystö ja hindulainen väestö. Noin kymmenen miljoonaa ihmistä pakeni naapurimaahan Intiaan. Arviot uhrien kokonaismäärästä vaihtelevat kolmensadan tuhannen ja kolmen miljoonan välillä. Suurin osa awamiliiton johtajista pakeni maasta ja perusti pakolaishallituksen Kolkataan, Intiaan. Bangladeshin itsenäisyyssota kesti yhdeksän kuukauden ajan. Sissiliike Mukti Bahini sai lopulta tukea Intian armeijalta joulukuussa 1971, ja Jagjit Singh Auroran komennossa armeija sai voiton Pakistanista 16. joulukuuta ottaen yli 90 000 sotavankia Intian-Pakistanin sodassa.
Itsenäistymisensä jälkeen Bangladeshista tuli parlamentaarinen demokratia, ja Mujibista sen pääministeri. Vuoden 1973 vaaleissa sosialistis-islamilainen awamiliitto voitti ehdottoman enemmistön. Maanlaajuinen nälänhätä syntyi Bangladeshiin vuosina 1973 ja 1974, ja vuoden 1975 alussa Mujib aloitti sosialistisen yksipuoluejärjestelmän juuri muodostamansa BAKSAL-liittonsa kanssa. 15. elokuuta 1975 keskitason sotilasupseerit tappoivat Mujibin ja hänen perheensä.
Sarja verisiä vallan- ja vastavallankaappauksia seuraavina kolmena kuukautena kulminoituivat kenraali Ziaur Rahmanin valtaannousuun; hän palautti monipuoluejärjestelmän ja perusti Bangladeshin nationalistipuolueen (BNP:n). Zian valtakausi päättyi, kun armeija salamurhasi hänet vuonna 1981. Bangladeshin seuraava merkittävä johtaja oli kenraali Hossain Mohammad Ershad, joka nousi valtaan verettömässä vallankaappauksessa vuonna 1982 ja hallitsi vuoteen 1990, jolloin hänet syöstiin vallasta kansannousussa. Tämän jälkeen Bangladesh on ollut parlamentaarinen demokratia. Zian leski, Khaleda Zia, johti BNP:n vaalivoittoihin vuosina 1991 ja 2001 sekä toimi pääministerinä vuosina 1991–1996 sekä 2001–2006. Abdur Rahman Biswas toimi presidenttinä 1991–1996. Häntä edelsi ja seurasi Shahabuddin Ahmed. Sheikh Hasina, yksi Mujibin tyttäristä ja awamiliiton johtaja, toimi pääministerinä vuosina 1996–2001. Maa kärsii yhä valtavasta korruptiosta, epäjärjestyksestä ja poliittisesta väkivallasta.
Tammikuussa 2007 maahan asetettiin sotilaiden tukema hätätilahallitus ja suunnitellut vaalit peruutettiin eri ryhmittymien tukijoiden poliittisten väkivaltaisuuksien vuoksi. Molempien puolueiden johtajia suunniteltiin karkotettavaksi maasta, mutta tämä epäonnistui ja heinäkuussa hallituksesta pidätettiin 150 korkea-arvoista poliitikkoa, liikemiestä ja virkamiestä korruptiosta epäiltynä, mukaan lukien Khaleda Zian ja Sheikh Hasinan.
Awamiliitto voitti vuonna 2008 järjestetyt vaalit, se sai yli 250 parlamentin 300 paikasta, ja Sheikh Hasinasta tuli pääministeri. Presidentti Zellur Rahman kuoli maaliskuussa 2013 ja hänen tilalleen nousi Abdul Hamid. Abdul Hamid valittiin uudelleen vuonna 2018 maan presidentiksi, joka virka on lähinnä seremoniallinen pääministerin ollessa maan tärkein poliittinen vallankäyttäjä.
Elokuun alussa 2015 Intia vaihtoi maa-alueita Bangladeshin kanssa, kun 111 Intian enklaavia liitettiin Bangladeshiin ja 51 Bangladeshin enklaavia liitettiin Intiaan.
Bangladeshin parlamenttivaaleissa joulukuussa 2018 pääministeri Sheikh Hasinan johtama hallitseva Awamiliitto sai murskaavan vaalivoiton. Se sai 96 % äänistä ja liittolaisineen 288 paikkaa parlamentin 298 paikasta. Oppositiopuolue BNP ei tunnustanut tulosta. BNP:n johtaja Khaleda Zia oli vankilassa tuomittuna korruptiosta ja hänen poikansa Tarique Rahman puolestaan oli maanpaossa saatuaan elinkautisen vankeustuomion osallisuudesta salaliittoon Hasinan surmaamiseksi. Hasina voitti kolmannen peräkkäisen virkakauden pääministerinä. Bangladeshin BKT on noussut vuosikymmenessä 150% ja köyhyys on vähentynyt. Vuosittainen talouskasvu on ollut 6%, mutta korruptio on maassa suuri ongelma.
Politiikka
Bangladesh on parlamentaarinen demokratia. Maan presidentti toimii valtionjohtajana, mutta virka on suureksi osaksi seremoniallinen. Todellinen valta on pääministerillä, joka johtaa hallitusta. Lakiasäätävä elin valitsee presidentin viideksi vuodeksi kerrallaan; normaalisti hänellä on rajatut valtaoikeudet, joita kuitenkin laajennetaan toimitusministeristön aikana, pääasiassa uuteen hallitukseen siirtymisen valvomiseksi. Bangladesh on ottanut käyttöön ainutlaatuisen vallansiirtojärjestelmän: hallituskauden lopussa valta luovutetaan siviilivirkamiehille kolmen kuukauden ajaksi. Nämä järjestävät uudet vaalit ja siirtävät vallan kansan valitsemille edustajille vaalien jälkeen. Järjestelmää käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1991 ja se institutionalisoitiin vuonna 1996 kolmantenatoista lisäyksenä maan perustuslakiin.
Pääministerin, jonka täytyy olla parlamentin jäsen ja nauttia parlamentin enemmistön luottamusta, nimittää seremoniallisesti Bangladeshin presidentti. Ministereistä koostuvan hallituksen valitsee pääministeri ja nimittää presidentti. Yksikamarinen parlamentti, 300-jäseninen Jatiyo Sangshad, valitaan vaaleilla yhden edustajan vaalipiireistä viideksi vuodeksi kerrallaan. Maassa on yleinen äänioikeus kaikille 18 vuotta täyttäneille.
Bangladeshin perustuslaki laadittiin vuonna 1972 ja siihen on tehty kolmetoista lisäystä. Korkein tuomiovaltaa käyttävä elin on Bangladeshin korkein oikeus, jonka tuomarit nimittää presidentti. Oikeuslaitos ei ole riippumaton valtionhallinnosta, mikä on viime vuosina aiheuttanut runsaasti kiistoja. Lakijärjestelmä perustuu löyhästi brittiläiseen lakiin, mutta perhettä, kuten avioliittoa ja perintöä, koskevat lait perustuvat uskonnollisiin kirjoituksiin ja eroavat siten eri uskonnollisten yhteisöjen välillä.
Kaksi merkittävintä puoluetta Bangladeshissa ovat Bangladeshin nationalistipuolue (BNP) ja Awamiliitto. BNP on läheinen islamistipuolueiden, kuten Jamaat-e-Islami Bangladeshin ja Islami Oikya Jotin kanssa, kun taas Awamiliitto on lähempänä vasemmistolaisia ja sekularistisia puolueita. Kolmas merkittävä voima on Jatiya-puolue, jota johtaa entinen sotilasjohtaja Ershad. Awamiliiton ja BNP:n välinen kilpailu on ollut katkeraa, ja siihen on liittynyt mielenosoituksia, väkivaltaa ja murhia. Opiskelijapolitiikalla on Bangladeshissa erityisen vahva asema, perintönä vapautusliikkeen ajoista. Lähes kaikilla puolueilla on huomattavan aktiiviset opiskelijajärjestöt, ja opiskelijoita on valittu parlamenttiin.
Puolueet ovat kiistelleet siitä, kumpi edesmenneistä valtiomiehistä vaikutti enemmän Bangladeshin itsenäistymiseen: Awamiliiton johtajan Hasinan isä Sheikh Mujibur Rahman vai BNP:n johtajan Khaleda Zian aviomies kenraali Ziaur Rahman.
Kahden radikaali-islamistisen puolueen, Jagrata Muslim Janata Bangladeshin (JMJB) ja Jama'atul Mujahideen Bangladeshin (JMB), toiminta kiellettiin helmikuussa 2005. Ryhmiä on syytetty vuodesta 1999 lähtien tapahtuneiden pommi-iskujen tekijöiksi, ja satoja epäiltyjä jäseniä on pidätetty lukuisissa turvallisuusoperaatioissa, mukaan lukien puolueiden johtaja vuonna 2006. Ensimmäinen vahvistettu itsemurhapommi-isku tapahtui Bangladeshissa marraskuussa 2005.
Osat
Bangladesh jaetaan seitsemään osaan, jotka on nimetty pääkaupunkiensa mukaan: Barisal (বরিশাল), Chittagong (চট্টগ্রাম), Dhaka (ঢাকা), Khulna (খুলনা), Rajshahi (রাজশাহী), Rangpur (রংপুর) ja Sylhet (সিলেট). Nämä jaetaan edelleen piirikuntiin, jotka tunnetaan nimellä zila. Bangladeshissa on yhteensä 64 piirikuntaa. Jokainen piirikunta jakautuu "poliisipiireihin" (thana), jotka tunnettiin aiemmin alapiirikuntina (upa-zila). Jokaisen poliisiaseman alue, metropolialueita lukuun ottamatta, jakautuu useisiin "unioneihin" (), jotka vuorostaan koostuvat useista kylistä. Metropolialueilla poliisipiirit jakautuvat erillisalueisiin (), jotka vuorostaan jakautuvat mahalla-yksiköihin. Alue-, piirikunta- tai thana-tasolla ei ole vaaleilla valittuja virkailijoita, ja hallinto koostuu vain hallituksen virkamiehistä. Suoria vaaleja, joissa valitaan puhemies ja tietty määrä edustajia, pidetään unioni- tai erillisaluetasolla. Vuonna 1997 parlamentin asetus määräsi jokaisessa unionissa kolme paikkaa kahdestatoista naisehdokkaille.
Dhaka on Bangladeshin pääkaupunki ja suurin kaupunki. Muita tärkeitä kaupunkeja ovat Chittagong, Khulna, Rajshahi, Barisal ja Sylhet. Näissä metropoleissa pidetään pormestarinvaalit, kun taas muissa kunnissa valitaan vain puhemies. Pormestarit ja puhemiehet valitaan viideksi vuodeksi kerrallaan.
Talous
Huolimatta pitkäaikaisista kotimaisista ja kansainvälisistä yrityksistä parantaa Bangladeshin taloudellista ja demografista tilannetta maa on yhä alikehittynyt ja ylikansoitettu. Bruttokansantuote henkeä kohden oli vuonna 2020 4800 dollaria, sijalla 175 maailman 229 valtion joukossa. Silti, kuten Maailmanpankki huomautti raportissaan heinäkuussa 2005, maa on edistynyt huomattavasti inhimillisessä kehityksessä keskittyessään lukutaidon kasvattamiseen, sukupuolten välisen tasa-arvon lisäämiseen koulutuksessa ja väestönkasvun hidastamiseen.
Juutti oli aiemmin Bangladeshin talouden moottori. Maan osa maailman vientimarkkinoista saavutti huippunsa, 80 prosenttia, toisen maailmansodan aikana sekä 1940-luvun lopulla ja muodosti vielä 1970-luvulla merkittävän osan Bangladeshin vientituloista. Polypropeenituotteita alettiin kuitenkin käyttää juutin sijasta, joten juuttiteollisuus taantui. Bangladesh on kuitenkin vielä 2000-luvulla yksi raa'an juutin suurimmista tuottajamaista. Tärkein viljelykasvi on riisi, mutta myös teetä viljellään paljon. Muita tärkeitä maatalouden tuotteita ovat esimerkiksi vehnä, palkokasvit, hedelmät ja sokeriruoko.
Vaikka kaksi kolmasosaa bangladeshilaisista onkin maanviljelijöitä, yli kolme neljäsosaa maan vientituloista saadaan vaateteollisuudesta, joka alkoi houkutella maahan ulkomaisia investoijia 1980-luvulla halvan työvoiman ja edullisten vaihtokurssien avulla. Vuonna 2002 teollisuus vei maasta tuotteita 5 miljardin dollarin arvosta. Vaateteollisuuden palveluksessa on yli 3 miljoonaa henkeä, joista 90 prosenttia on naisia. Vaateteollisuuden työolosuhteet ovat usein huonot ja onnettomuudet ovat tavallisia. Viimeksi huhtikuussa 2013 sattui vakava tehdasonnettomuus, jossa kuoli yli 1 100 ja loukkaantui noin 2 500 työntekijää.
Esteitä talouskasvulle ovat yleiset trooppiset myrskyt ja tulvat, tehottomat valtion omistamat yritykset, huonosti ylläpidetyt satamat, työpaikkojen syntyvauhdin ylittävä työväestön kasvu, energiavarojen (kuten maakaasun) tehoton käyttö, riittämättömät energiavarannot, talousuudistusten hidas toteutus, poliittiset kiistat ja korruptio. Vaikeuksista huolimatta vuodesta 1990 lähtien maan vuosittainen kasvu on ollut Maailmanpankin mukaan viiden prosentin luokkaa. Keskiluokka ja kuluttajamarkkinat ovat kasvaneet jonkin verran. Joulukuussa 2005, neljä vuotta raportoituaan nousevista "BRIC"-talouksista (Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina), Goldman Sachs nimesi Bangladeshin "seuraavan yhdentoista" joukkoon, yhdessä Egyptin, Indonesian, Pakistanin ja usean muun maan kanssa.
Merkittävä osa maahan virtaavasta ulkomaisesta valuutasta muodostuu ulkomailla asuvien siirtolaisten lähetyksistä. Suorat ulkomaiset investoinnit Bangladeshiin ovat lisääntyneet. Monet kansainväliset yritykset, kuten Unocal Corporation ja Tata Group, ovat tehneet merkittäviä investointeja, erityisesti maakaasusektorille. Joulukuussa 2005 Bangladeshin keskuspankki ennusti 6,5 prosentin kasvua bruttokansantuotteessa.
Eräs merkittävä tekijä talouden kehityksessä on ollut mikrolainojen yleistyminen, mistä Muhammad Yunus voitti yhdessä Grameen Bankin kanssa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2006. 1990-loppuun mennessä Grameen Bankilla oli 2,3 miljoonaa jäsentä, ja samantyyppisillä järjestöillä lisäksi 2,5 miljoonaa jäsentä.
Liikenne
Bangladeshissä on kaikkiaan 18 lentopaikkaa, joista kahdella on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Vilkkain on Zian kansainvälinen lentoasema Dhakassa. Kaksi muuta kansainvälistä lentokenttää ovat Patengan lentoasema Chittagongissa ja Osmanin lentoasema Sylhetissä.
Rautatietä on 2622 km ja päällystettyä maantietä 1063 km. Navigointikelpoisia vesireittejä on 8 370 km, mutta kuivalla kaudella niistä voidaan käyttää vain 5 200 kilometriä. Satamia ovat Chittagong ja Mongla Port. Vesiliikenne on hidasta mutta varsin kehittynyttä maassa, jonka julkista liikennettä Lonely Planet kuvaa muuten kolmella sanalla: halpaa, epämukavaa ja pelottavaa.
Väestö
Bangladeshin väkiluku vuoden 2011 laskennassa oli 149 772 364 ja siihen perustuva arvio vuoden 2012 heinäkuulle 152 518 015, CIA:n arvio vuodelle 2013 oli 163 654 860 Kumpikin luku on maailman kahdeksanneksi suurin, Nigerian ja Venäjän välissä. Koska Bangladeshin pinta-ala on vain 147 000 neliökilometriä, alle puolet Suomesta, maa on myös erittäin tiheään asuttu. Bangladeshin väestönkasvu oli maailman voimakkaimpien joukossa 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin maan väkiluku kasvoi 50:stä 90 miljoonaan, mutta ehkäisyvalistuksen myötä 1980-luvulla kasvu saatiin hidastumaan. Keskimääräinen hedelmällisyysaste on nyt 2,1 lasta naista kohden – vielä neljä vuosikymmentä sitten luku oli 6,2. Maan väestö on suhteellisen nuorta: 0–25-vuotiaiden ikäryhmä muodostaa 60 prosenttia väestöstä, kun taas vain 3 prosenttia on 65-vuotiaita tai vanhempia. Elinajanodote on 74 vuotta (2022).
Bangladesh on etnisesti homogeeninen valtio, sillä bengalit muodostavat 98 prosenttia väestöstä. Jäljelle jäävä väestönosa koostuu pääasiassa Biharista tulleista muuttajista ja alkuperäiskansoista. Chittagong Hill Tractsin alueella elää yhteensä 13 eri heimoryhmää, joista suurin on chakmat. Alueella on ollut etnisiä jännitteitä Bangladeshin valtion synnystä lähtien. Suurimmat ryhmät Hill Tractsin alueen ulkopuolella ovat santalit ja garot. Ihmiskauppa on ollut ongelma Bangladeshissa, ja laiton maahanmuutto on aiheuttanut kitkaa Myanmarin ja Intian kanssa.
Kuten Länsi-Bengalissa maan tärkein kieli on bangla, indoarjalainen kieli, jonka alkuperä on sanskritissa. Kielellä on oma kirjoitusjärjestelmänsä. Englantia käytetään korkeamman asteen koulutuksessa, ja keski- ja yläluokka käyttävät sitä toisena kielenä. Vuoden 1987 presidentin asetuksesta lähtien banglaa käytetään kaikissa virallisissa yhteyksissä.
Kaksi merkittävintä Bangladeshissa harjoitettua uskontoa ovat islam (arviolta 88 prosenttia väestöstä vuonna 2005) ja hindulaisuus (11 prosenttia vuonna 2005). Maassa asuvat biharit ovat pääasiassa šiiamuslimeja. Muihin uskonnollisiin ryhmiin lukeutuvat buddhalaiset, kristityt ja animistit.
Bangladeshin terveys- ja koulutustasot ovat viime aikoina alkaneet parantua köyhyyden vähetessä. Maa on tästä huolimatta yksi maailman köyhimmistä. Suurin osa bangladeshilaisista elää maaseudulla omavaraistaloudessa. Lähes puolella väestöstä on käytettävänään alle yksi dollari päivässä. Bangladeshissa on suuria terveysongelmia, pintaveden saastumisesta arsenikkipitoiseen pohjaveteen, ja maassa esiintyviin tauteihin kuuluvat malaria, leptospiroosi ja denguekuume.
Lukutaitoaste maassa vuonna 2020 on noin 75 prosenttia, miehillä 78 ja naisilla 72 prosenttia.Maassa on ollut merkittävää epätasa-arvoa, sillä vuonna 1995 lukutaitoaste oli miehillä 50,4 prosenttia ja naisilla vain 28,5 prosenttia (vuonna 1995). Lukutaito on noussut useiden sen parantamiseen tähtäävien ohjelmien ansiosta. Menestyksekkäimpien joukossa ovat Ruokaa koulutuksesta -ohjelma (FFE), joka aloitettiin vuonna 1993, ja stipendiohjelma naisille alkeis- ja toisen asteen koulutusta varten.
Kulttuuri
Uutena valtiona vanhalle kansalle Bangladeshin kulttuurissa yhdistyvät sekä vanhat että modernit elementit. Bengalin kielellä on rikas kirjallinen perinne, jonka Bangladesh jakaa yhdessä Intian Länsi-Bengalin osavaltion kanssa. Vanhin banglankielinen teksti on Charyapada 700-luvulta. Keskiajalla bangla-kirjallisuus oli usein joko uskonnollista (esimerkkinä Chandidas) tai mukaelmia muunkielisistä teoksista (esimerkkinä Alaol). 1800-luvulla kirjallisuus kypsyi ja modernisoitui. Maan kirjallisuuden merkittävimpiä ikoneita ovat runoilijat Rabindranath Tagore ja Kazi Nazrul Islam. Tagore sai Kirjallisuuden Nobelin vuonna 1913. Bangladeshilla on myös pitkä kansankirjallisuuden perinne, jonka osoittavat teokset Maimansingha Gitika ja Thakurmar Jhuli tai Gopal Bhariin liittyvät tarinat.
Bangladeshin musiikkiperinne on keskittynyt sanoituksien ympärille (Baniprodhan), soitinten käytön ollessa vähäistä. Baul on Bengalin kansanmusiikin ainutlaatuinen perinne, ja Bangladeshissa on useita muitakin musiikkiperinteitä, jotka vaihtelevat alueittain. Gombhira, Bhatiali ja Bhawaiya ovat parhaiten tunnettuja musiikillisia muotoja. Bengalin kansanmusiikkia säestää usein ektara, yksikielinen soitin. Muita soittimia ovat dotara, dhol, huilu ja tabla. Bangladeshissa on myös aktiivinen pohjoisintialaisen klassisen musiikin perinne. Bangladeshin tanssimuodot liittyvät musiikin tavoin läheisesti kansanperinteeseen, varsikin heimoryhmien perinteisiin, sekä lisäksi laajempaan intialaiseen tanssiperinteeseen. Bangladeshissa tuotetaan noin 80 elokuvaa vuodessa. Suuren hindinkielisen elokuvateollisuuden tuotokset ovat myös suhteellisen suosittuja, kuten myös Kolkatassa tuotetut filmit: onhan kaupungilla oma kukoistava bengalinkielinen elokuvateollisuutensa. Bangladeshissa julkaistaan yli 1 800 päivälehteä ja aikakauslehteä, mutta tästä huolimatta lehtien säännöllinen lukijamäärä on alhainen, noin 15 prosenttia väestöstä. Bangladeshilaiset kuuntelevat paikallisia ja kansallisia radio-ohjelmia Bangladesh Betarin kautta sekä BBC:n ja Voice of American bengalinkielistä ohjelmistoa. Maassa on valtion omistama televisiokanava, mutta viime vuosina yksityisten televisioasemien vaikutus on kasvanut huomattavasti. Ne leviävät sekä kaapelia että satelliittia käyttäen.
Bangladeshin ruokaperinteillä on läheiset suhteet Intian ja Lähi-idän keittiöihin, mutta alueen ruoilla on myös monia omaperäisiä piirteitä. Riisi ja kala ovat perinteisiä suosikkiruokia, mikä on johtanut sanontaan machhe bhate bangali, "kala ja riisi tekevät bengalilaisen". Lihan kulutus on lisääntynyt ja tuotanto kasvanut viime vuosina. Bangladeshissa valmistetaan maitotuotteista perinteisiä makeisia, joihin kuuluvat muun muassa Rôshogolla, Chômchôm ja Kalojam.
Sari (shaŗi) on selvästi yleisin bangladeshilaisten naisten käyttämä vaate. Kuitenkin myös salwar kameez (shaloar kamiz) on suhteellisen suosittu, ja kaupunkialueilla jotkut naiset käyttävät länsimaisia vaatteita. Miesten keskuudessa eurooppalaiset vaatteet ovat yleisemmin hyväksyttyjä. Miehet käyttävät myös kurta-paejama -yhdistelmää, usein uskonnollisissa tilaisuuksissa. Lungi, eräänlainen pitkä hame, on myös miesten käyttämä vaate.
Kaksi eidiä, Eid ul-Fitr ja Eid ul-Adha, ovat islamilaisen kalenterin suurimmat festivaalit. Päivä ennen Eid ul-Fitriä tunnetaan nimellä Chãd Rat ("kuun yö"), ja sitä juhlitaan usein ilotulittein. Myös muita islamilaisia juhlapäiviä vietetään. Tärkeitä hindulaisia juhlia ovat Durga puja ja Saraswati puja. Buddha Purnima, joka juhlistaa Gautama Buddhan syntymäpäivää, on yksi merkittävimmistä buddhalaisista festivaaleista kun taas joulua, bengaliksi Bôŗodin ("Suuri päivä"), juhlii valtion kristitty vähemmistö. Tärkein maallinen festivaali on Pohela Baishakh tai bengalilainen uusivuosi, bengalilaisen kalenterin alku. Muita juhlapäiviä ovat Nobanno, Poush parbon (Poushin festivaali) ja kansalliset juhlapäivät kuten kieliliikkeen muistoksi vietetty Shohid Dibosh.
Urheilu
Kriketti on yksi suosituimmista urheilulajeista Bangladeshissa. Vuonna 2000 Bangladeshin krikettijoukkueelle annettiin Test cricket -status ja se liittyi International Cricket Councilin kansallisten joukkueiden eliittiliigaan pelaamaan testiotteluita. Muita suosittuja urheilulajeja ovat jalkapallo, maahockey, tennis, sulkapallo, käsipallo, lentopallo, shakki, korona ja kabaddi, Bangladeshin kansallisurheilulaji, jota pelataan kahdessa seitsemän jäsenen joukkueessa ilman palloa tai mitään muuta välinettä. Bangladesh Sports Control Board säätelee 29 eri urheiluliiton toimintaa.
Bangladesh on osallistunut olympialaisten kesäkisoihin vuodesta 1984 alkaen 1-6 urheilijan joukkueella. Se on maailman väkirikkain valtio, joka ei ole koskaan saanut olympiamitaleita.
Maan jalkapallojoukkue oli huhtikuussa 2013 FIFAN rankingissa sijalla 154.
Lähteet
Aiheesta muualla
Seulonnan keskeiset artikkelit |
120 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Beno%C3%AEt%20Mandelbrot | Benoît Mandelbrot | Benoît B. Mandelbrot (20. marraskuuta 1924 Varsova, Puola – 14. lokakuuta 2010 Cambridge, Yhdysvallat) oli ranskalainen matemaatikko, jonka ansiosta suuri yleisö kiinnostui fraktaaligeometriasta.
Ura
Mandelbrot syntyi Puolassa mutta asui nuoruutensa Ranskassa, jonne perhe pakeni Hitlerin vainoja 1930-luvulla hänen ollessaan yksitoistavuotias. Hänen perheellään oli akateeminen tausta: äiti oli lääkäri ja setä Szolem Mandelbrot oli kuuluisa pariisilainen matemaatikko, joka opetti hänelle matematiikkaa. Mandelbrot opiskeli sodan jälkeen Ranskassa ja Kaliforniassa ja väitteli tohtoriksi vuonna 1952. Hän aloitti IBM:n tutkijana 1958 ja oli yrityksen palveluksessa vuoteen 1987, jolloin hän jäi eläkkeelle vaikkakin jatkoi yhä uraansa tutkijana ja työskenteli professorina Yalen yliopistossa vuoteen 2005. Hän oli sekä Ranskan että Yhdysvaltojen kansalainen.
Mandelbrot kehitti Gaston Julian matematiikkaa. Hän kehitti fraktaaligeometrian, ja Mandelbrotin joukkona tunnettu fraktaali on nimetty hänen mukaansa. Hän löysi fraktaalin yrittäessään määritellä Britannian rantaviivan pituutta. Hänen tutkimuksensa olivat kaaosteorian kannalta erittäin merkittäviä, vaikkakin jotkut matemaatikot pitivät häntä ”pop-matemaatikkona”. Hänen teorioidensa sovellutuksia ovat esimerkiksi ohjelmat, joilla voi pakata kuvia ja luoda maisemia animaatioihin. Klassikoksi noussut teos The Fractal Geometry of Nature ilmestyi 1982.
Mandelbrot vieraili Suomessa syksyllä 1993 ja luennoi Helsingin yliopistossa.
Mandelbrot kuoli haimasyöpään sairaalassa Yhdysvalloissa.
Palkinnot
Mandelbrot on saanut muun muassa Wolfin palkinnon fysiikassa (1993) ja jaetun Japani-palkinnon (2003).
Teoksia
The Fractal Geometry of Nature, 1982. ISBN 0-7167-1186-9
Fractal: Form, Chace and Dimension, 1977.
Kirjallisuutta
Lähteet
Aiheesta muualla
Mandelbrotin sivusto Yalen yliopistossa.
Korteila, Maria: Japanilaiset palkitsivat fraktaalien isän. Tekniikka & talous 16.1.2003.
Ranskalaiset matemaatikot
Vuonna 1924 syntyneet
Vuonna 2010 kuolleet |
121 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Blackjack | Blackjack | Blackjack on korttipeli, jossa tavoitteena on saada kahdella tai useammalla kortilla pelikäsi, jolla voittaa jakajan käden joko siten, että pelaajan käden pistemäärä on lähempänä kahtakymmentäyhtä kuin jakajan, tai siten, että jakajan käden pistemäärä menee yli kahdenkymmenenyhden. Ässä on arvoltaan joko yksi tai yksitoista, kaikki kuvakortit kymmenen ja muut kortit nimellisarvonsa verran. Blackjack on yksi suosituimmista kasinopeleistä ruletin ja pokerin ohella. Blackjack muistuttaa venttiä.
Pelin kulku
Pelaaja pelaa pankkia (eli jakajaa) vastaan.
Jakaja jakaa pelaajalle kaksi korttia kuvapuoli ylöspäin ja itselleen kaksi korttia, joista toisen kuvapuoli ylöspäin ja toisen kuvapuoli alaspäin. Pelaaja saa halutessaan ottaa lisäkortteja, mutta häviää ylittäessään kahdenkymmenenyhden (). Pelaajan vuoro päättyy, kun hän ei halua enää lisää kortteja tai saavuttaa vähintään pistemäärän 21. Kun jokainen pelaaja pelipöydässä on tehnyt valintansa, jakaja paljastaa toisen korttinsa ja ottaa itselleen lisäkortteja, mikäli hänen kätensä arvo on 16 tai pienempi. Kun jakajalla on vähintään 17, hän ei saa ottaa enää lisää kortteja ja pelikierros on ohi. Mikäli jakajan käsi ylittää 21:n, kaikki enintään summan 21 saaneet pelaajat voittavat. Mikäli jakaja ei mennyt yli, hän vertaa omaa kättään erikseen jokaisen pelaajan korttikäteen ja se osapuoli, kenen pistemäärä on suurempi (ei kuitenkaan yli 21) voittaa.
Kahdella ensimmäisellä kortilla saatu pistemäärä kaksikymmentäyksi (ässä ja kuvakortti/kymppi) on nimeltään blackjack ja sillä voittaa kaikki muut pelikädet, myös useammalla kuin kahdella kortilla saadun summan 21.
Pelaaja häviää aina, mikäli hänen kätensä ylittää pistemäärän 21. Pistevoitolla pelaajan pelipanos voittaa 1:1. Blackjack voittaa 3:2. Tasapistein tulos on tasapeli ().
Pelaaja voi pelin aikana tehdä myös jonkin seuraavista toiminnoista:
Tuplaus (Double)
Pelaaja voi halutessaan tuplata minkä tahansa alkujaossa saadun kahden kortin pelikäden blackjackia lukuun ottamatta. Tällöin pelaaja asettaa panoksensa viereen toisen samansuuruisen panoksen ja saa yhden lisäkortin, jonka jälkeen hänen pelivuoronsa päättyy. Säännöistä riippuen tuplausrajat voivat olla erisuuria ja tuplaus voi olla mahdollista myös jakamisen jälkeen (ks. seuraavaa).
Jakaminen (Split)
Jos pelaajan alkujaossa saadut kaksi korttia ovat pistemäärältään samanarvoiset, pelaajalla on mahdollisuus jakaa korttinsa kahdeksi erilliseksi kädeksi. Tällöin pelaajan on asetettava jakamista varten pelipaikkaansa toinen samansuuruinen panos, jolloin kumpaankin käteen pelataan oma pelinsä normaaliin tapaan.
Jos pelaaja saa jaettuun käteen jälleen samanarvoisen kortin, jako voidaan suorittaa uudelleen, toisaalta pelikäsien suurin sallittu määrä yhtä pelipaikkaa kohden voivat säännöistä riippuen vaihdella. Joissain tapauksissa samaan pelipaikkaan voi muodostaa enintään joko kaksi kättä, useamman käden tai jakojen määrällä ei välttämättä edes ole ylärajaa. Tuplauksesta poiketen pelaaja voi ottaa jaettuihin käsiin niin monta korttia lisää kuin haluaa, paitsi jos jaettu pari on ässät, jolloin molempiin käsiin tulee vain yksi lisäkortti. Muista kuin ässistä jaettu kahden kortin käsi on myös mahdollista tuplata.
Jako-toiminnosta muodostunut kahden kortin pistemäärä 21 ei ole blackjack, vaan samanarvoinen kuin mikä tahansa useamman kuin kahden kortin pistesumma 21 ja näin häviää aina jakajan blackjackille.
Luovutus (Surrender)
Pelaaja voi halutessaan luovuttaa saatuaan kaksi ensimmäistä korttiaan. Tällöin pelaaja häviää puolet pelipanoksestaan ja saa pitää toisen puolikkaan.
Vakuutus (Insurance)
Jos jakajan ensimmäinen kortti on ässä, pelaaja voi vakuuttaa kätensä jakajan mahdollista blackjackia vastaan. Tavallisesti vakuutuspanoksen arvon on vastattava puolta alkuperäisestä panoksesta, mutta joillakin säännöillä vakuutus voi olla myös suurempi tai pienempi. Pelaajien on tehtävä päätöksensä vakuutuksesta ennen kuin jakaja jakaa heille lisää kortteja. Kun kaikki pelaajat ovat tehneet valintansa, jakaja ilmoittaa onko hänellä blackjack. Jos jakajan toinen kortti on arvoltaan kymmenen eli jakaja sai blackjackin, pelaajan alkuperäinen panos häviää (ellei myös pelaajalla ole blackjackia jolloin tulos on tasapeli) ja vakuutuspanos voittaa 2:1. Jos jakaja ei saanut blackjackia, vakuutuspanokset häviävät ja peli jatkuu normaalisti.
Tasaraha (Even money)
Jos jakajan ensimmäinen kortti on ässä ja pelaajalla on blackjack, jakaja voi kysyä pelaajalta, haluaako tämä tasarahan. Tasarahan hyväksymisestä blackjackille maksetaan välittömästi 1:1 voitto ja kierros päättyy. Jos pelaaja ei halua tasarahaa, on peli tasan mikäli myös jakaja saa blackjackin. Jos jakajan käsi ei ole blackjack, pelaajalle maksetaan 3:2 voitto normaaliin tapaan.
Mikäli pöydässä ei ole vaihtoehtona tasarahan ottamista, vakuutuksen ottaminen blackjack-kädelle ajaa täsmälleen saman asian.
Perusstrategia
Blackjackissa pelaajalle palautuu keskimäärin, säännöistä riippuen, 99,4-99,8 % pelipanoksesta. Tämä lukema on toisaalta realistinen ainoastaan silloin, kun pelaaja noudattaa pelin perusstrategiaa. Yksinkertaisimmin kiteytettynä tämä strategia pohjautuu siihen, että pelaaja voi aina olettaa jakajan seuraavan kortin olevan arvoltaan 10, sillä se on yleisin yksittäisen kortin arvo (koskemattomassa pakassa on aina 4/13 korteista kymppejä).
Tarkastellaan tilannetta käytännössä: jos jakajan ensimmäinen kortti on arvoltaan 7 tai suurempi, kannattaa pelaajan ottaa lisäkortteja niin kauan kunnes hänen kätensä arvo on vähintään 17. Vaikka pelaajalla on tässä usein riskinä hävitä jo pelkästään ylittämällä 21, seitsemäätoista pienempään summaan jääminen osoittautuukin pelaajan edun tavoittelun kannalta vielä huonommaksi vaihtoehdoksi, koska sillä voittaa ainoastaan mikäli jakaja menee yli; ensimmäisen jakajan kortin ollessa korkea tämä on epätodennäköistä. Pitkässä juoksussa pelaaja pienentää kasinon etua noudattamalla tällöin jakajan toimintamallia.
Toisaalta, jos jakajan ensimmäinen kortti on arvoltaan 7:ää pienempi, pelaajan kannattaa kieltäytyä ottamasta lisäkorttia aina kun 21:n ylittäminen on pelaajalla mahdollista. Vaikka jakajalla olisi jo valmiiksi pelaajaa isompi pistemäärä, se ei saa kuitenkaan olla 17:ää pienempi, toisin sanoen pelaajan käden arvo ei koskaan vaikuta jakajan toimintaohjeeseen. Kun jakajalla pistemäärä on välillä 12–16, tämä mahdollistaa hänelle 21:n ylittämisen, jolloin pelaajalla on paremmat mahdollisuudet kierroksen voittamiseen riippumatta oman käden pistemäärästä.
Niin sanottu "talon etu" Blackjackissa muodostuu siitä, että jakaja ottaa kortteja vasta pelaajien jälkeen, sillä pelissä aina ensimmäisenä pistemäärän 21 ylittänyt osapuoli häviää. Jos jakajan mennessä yli hävinneittenkin pelaajien panokset palautettaisiin, optimaalinen pelistrategia olisi sama, jota jakaja käyttää: ota kortti aina kuudestatoista tai vähemmässa ja jää aina seitsemääntoista.
Populaarikulttuurissa
Blackjackista on tehty useita elokuvia, kuten 21.
Lähteet
Korttiuhkapelit
Seulonnan keskeiset artikkelit |
122 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Bebop | Bebop | Bebop eli bop on jazzin tyylisuunta, jonka luonteenomaisia piirteitä ovat nopea tempo sekä kappaleen harmoniseen perusrakenteeseen ja melodiaan perustuva improvisaatio. Bebop syntyi Yhdysvalloissa 1940-luvun alkupuolella. Musiikkityylin synty oli seurausta kunnianhimoisten mustien jazzmuusikoiden tarpeesta esittää jotakin vaativampaa kuin perinteinen jazz, johon suhtauduttiin tanssi- ja viihdemusiikkina. Bebopin synty aiheutti 1940-luvun jazzmaailmassa jyrkän kahtiajaon ”modernistien” ja bebopia vieroksuvien ”traditionalistien” välillä.
Historia
Coleman Hawkinsin levytys ”Body and Soul” vuodelta 1939 on bebopin tärkeä avaus ja edeltäjä. Hawkins halusi poiketa tavanomaisesta melodiakulusta ja hänen äkilliset siirtymänsä tuplatempoon merkitsivät etääntymistä jazzin ja swingin valtatyylistä. Levytys oli myyntimenestys, mutta sen merkitys perustui ennen kaikkea inspiraatioon, jota Kansas Cityn nuoret muusikot siitä ammensivat. Merkittävimmät alkuajan hahmot olivat Charlie Parker ja Dizzy Gillespie.
Jazzin yksinäiset sudet, Dizzy Gillespie, Charlie Parker, Bud Powell ja Thelonious Monk saivat vaikutteita edeltävän sukupolven rohkeilta kokeilijoilta. Heitä olivat pianistit Art Tatum ja Earl Hines, tenorisaksofonistit Coleman Hawkins ja Lester Young ja trumpetisti Roy Eldridge.
Gillespie ja Parker, jotka molemmat soittivat uransa alkuvaiheessa Earl Hinesin orkesterissa Chicagossa, olivat olleet kiertueella esi-bebopin mestareiden Jack Teagardenin ja Jay McShannin kanssa. Nämä muusikot olivat jo ehtineet tutkia edistyksellisiä harmonioita, mutkikkaita rytmejä sekä sijais- ja altered chord -sointuja. Varsinainen bopsukupolvi vei kehitystä eteenpäin tähän suuntaan.
Minton’s Playhouse- ja Monroe’s Uptown House -nimisistä klubista New Yorkissa tuli varhaisten bebop-soittajien harjoitussali ja kokeilunäyttämö. Tärkeimpiä heistä oli kitaristi Charlie Christian, joka oli jo ennättänyt Benny Goodmanin yhtyeessä soittamissaan sooloissa viitata välähdyksittäin bop-tyyliin. Christianin uudistukset perustuivat ennen muuta rytminkäsittelyyn. Hän korosti yleensä heikkoja tahtiosia ja tahdinosien välisiä kahdeksasosia (off beats) ja päätti fraasinsa usein neljännen iskun jälkeiseen offbeatiin.
Christian kokeili myös epäsäännöllisillä fraaseilla. Tästä tuli myöhemmän bebop-tyylin tavaramerkki. Swing-improvisaatiot rakentuivat yleensä kahden tai neljän tahdin säkeistä, jotka vastasivat kappaleen laulumuodon (AABA) soinnullisia rakenteita kadensseineen (II-V-I). Bop-improvisoijien fraasit kestivät usein parittoman määrän tahteja ja ulottuivat tahtiviivojen ja kadenssirakenteiden yli. Christian ja muut varhaiset bop-muusikot saattoivat myös ennakoida tulevia harmonioita sooloissaan jo ennen kuin ne esiintyivät rytmisektiolla. Tällainen hetkellinen dissonanssi toi voimakkaan eteenpäin vievän tunnun improvisoituun sooloon. Swing-improvsoijat korostivat yleensä tahdin ykköstä ja kolmosta. Dizzy Gillespien ”Salt Peanutsin” kaltaisessa bebop-sävellyksessä rytmiset painotukset vaihtuvat tahdin kakkoselle ja neloselle. Tällaiset uudet rytminkäsittely- ja fraseeraustekniikat antavat bebop-soololle vapauden ”kellua” vapaasti rytmisektion yläpuolella, ilman pohjalla olevan laulumuodon kahlitsevaa vaikutusta.
Swing-rumpalit olivat pitäneet vakaata pulssia yllä soittamalla bassorummulla neljä iskua tahtia kohden. Boprumpalit, kuten Kenny Clarke, siirsivät tämän roolin ride- tai hi-hat -symbaalille. Bassorummulle jäi aksentoijan tehtävä, ja näitä korostuksia kutsuttiin muusikoiden keskuudessa ”putoileviksi pommeiksi”. Huomattavat boprumpalit Max Roach, Philly Joe Jones, Roy Haynes ja Kenny Clarke ryhtyivät tukemaan solisteja ja vastaamaan heidän ideoihinsa kysymys-vastaus-periaatteen mukaisesti.
Kontrabasson rooli korostui rumpalien lähestymistavan muuttuessa. Basso huolehti paitsi kappaleen harmonisen perustan ylläpidosta, myös pulssista soittamalla walking bass -linjoja neljä iskua per tahti. Pienet swing-kokoonpanot olivat saattaneet tulla toimeen ilman bassoa, mutta uusi bop-tyyli edellytti basson jatkuvaa läsnäoloa.
Vuoden 1950 tienoilla toisen polven bebop-muusikot Clifford Brown, Sonny Stitt ja Fats Navarro alkoivat omassa musiikissaan lieventää varhaisen bebopin rytmisiä erikoisuuksia. Katkonaisten fraasien sijaan heidän improvisaationsa muodostuivat pitkistä tasaisten kahdeksasosanuottien jatkumoista. Rytminen vaihtelu saatiin aikaan yksinkertaisesti korostamalla tiettyjä säveliä.
Musiikillinen tyyli
Bebop-musiikki erosi täydellisesti swingkauden suoraviivaisista sävellyksistä. Sen luonteenomaisia piirteitä olivat nopeat tempot, epäsymmetrinen fraseeraus, monimutkaiset melodiat ja rytmisektiot, joiden rooli oli paljon laajempi kuin pelkkä pulssin ylläpito. Bebop kuulosti erittäin sekasortoiselta Benny Goodmanin tai Glenn Millerin iloiseen ja tanssittavaan tyyliin tottuneista kuulijoista. Bebop oli hurjapäistä, hermostunutta ja katkonaista. Jazzmuusikoiden ja asialle vihkiytyneen jazzyleisön mielestä bebop merkitsi kuitenkin jännittävää ja tervetullutta musiikillista vallankumousta.
Swing-kaudella harrastettiin tiukan järjestelmällisiä big band -sovituksia. Bebop oli paljon vapaampaa rakenteeltaan. Teema – usein swingkauden pop- tai jazzstandardi – esiteltiin kappaleen alussa ja lopussa. Väliin mahdutettiin joukko improvisaatioita. Kappaleen pääosa muodostui improvisoiduista sooloista, ja ainoa koossa pitävä voima oli rytmisektion pitäytyminen kappaleen harmoniseen runkoon. Joskus improvisaatioihin sisällytettiin sitaatteja alkuperäisestä melodiasta tai jostakin muusta tunnetusta melodiasta, mutta useimmiten ne olivat alkuperäisiä, spontaaneja, esityshetkellä luotuja melodioita.
Bebop-kappaleiden sointurakenteet otettiin usein suoraan swingkauden hiteistä ja niihin liitettiin uusi, mutkikkaampi melodia. Siten luotiin kokonaan uusia sävellyksiä. Käytäntö oli tunnettu jo varhaisemman jazzin yhteydessä, mutta bebopissa siitä tuli keskeinen periaate.
Bebop-soittajat käyttivät myös useita aiemmin tuntemattomia harmonisia keinovaroja. Perussoinnut korvattiin mutkikkailla sijaissoinnuilla. Ne sisälsivät usein tiettyjä dissonoivia intervalleja kuten pieni tai ylennetty nooni ja ylennetty undesimi (tai tritonus).
Soitinnus
Klassiseen bebop-yhtyeeseen kuului saksofoni, trumpetti, basso, rummut ja piano. Tätä kokoonpanoa käyttivät sekä Gillespie että Parker 1940-luvun yhtyeissään ja levytyksissään. Joskus joukkoon liitettiin ylimääräinen saksofoni tai kitara (sähköinen tai akustinen) tai muita puhaltimia (usein pasuuna). Oli myös mahdollista jättää yksi kvintetin soittimista pois ja muodostaa kvartetti.
Vaikka bebop on vain yksi osa rikasta jazzmusiikin perinnettä, sitä soitetaan jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Improvisaatio on muuttunut sitten bebopin harmoniasidonnaisen tyylin, mutta jazzkoulutuksen perustavoitteena pidetään edelleen bebopin edellyttämää kykyä improvisoida mutkikkaan muunnesointutaustan pohjalta.
Etymologia
Sanan ”bebop” on sanottu syntyneen scat-laulussa käytetyistä merkityksettömistä tavuista vuoden 1928 tienoilla. On myös spekuloitu Charlie Christianin hymisseen jotakin samalta kuulostavaa soittaessaan. Uskottavin selitys lienevät kuitenkin latinalaisamerikkalaisten yhtyeenjohtajien ”Arriba! Arriba!” -huudot heidän kannustaessaan orkesteriaan. Termit bebop ja rebop olivat käytössä rinnakkain, ja ”arriba” muistuttaa amerikkalaisittain lausuttuna jälkimmäistä. Vuoden 1945 tienoilla sanat ”bebop” ja ”rebop” olivat merkityksettöminä sanoina laajalti käytössä rhythm and blues -musiikissa, esimerkiksi Lionel Hamptonin kappaleessa ”Hey Ba-Ba-Re-Bop” ja muutamia vuosia myöhemmin rock and rollissa, esimerkiksi Gene Vincentin hitissä Be-Bop-A-Lula” (1956).
Bebopin merkitys
1950-luvun puoliväliin tultaessa muusikot, erityisesti Miles Davis ja John Coltrane, alkoivat tutkia bebopin tavanomaisen ilmaisukielen ulkopuolisia mahdollisuuksia. Samaan aikaan muualla laajennettiin bebopin keinovaroja. Syntyi uusia virtauksia kuten cool jazz, West Coast jazz, modaalinen jazz, free jazz ja erilaiset avantgarde-suuntaukset George Russellin kaltaisten muusikoiden johdolla.
Bebopin vaikutus näkyy myös rock and rollissa, jossa esiintyy joskus bop-tyylisiä sooloja. 1960- ja 1970-lukujen hipeillä oli bopparien tapainen epämuodollinen pukeutumistyyli, ulkopuolisille käsittämätön slangi sekä taipumus muodostaa yhteisöjä musiikkimaun pohjalta. Bebopin ihailijoita oli paitsi Yhdysvalloissa, myös Ranskassa ja Japanissa, joissa tyyli saavutti suoranaisen kulttiaseman.
Nykypäivän hip hop -artistit kuten A Tribe Called Quest ja Guru ovat maininneet bebopin olleen esikuvana rytmiikalleen ja räppäämiselleen.
Tunnettuja esittäjiä
Kenny Clarke (rumpali)
Miles Davis (trumpetisti)
Dizzy Gillespie (trumpetisti)
Dexter Gordon (saksofonisti)
Wardell Gray (saksofonisti)
Charlie Parker (saksofonisti)
Sonny Stitt (saksofonisti)
Phil Woods (saksofonisti)
Joshua Redman (saksofonisti)
Thelonious Monk (pianisti)
Bud Powell (pianisti)
Chano Pozo (conga-rumpali)
J. J. Johnson (pasunisti)
Lähteet
Aiheesta muualla
Seulonnan keskeiset artikkelit |
124 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Boeing%20747 | Boeing 747 | Boeing 747 (lempinimeltään Jumbo Jet) on Boeingin valmistama nelimoottorinen, laajarunkoinen ja osittain kaksikerroksinen erittäin pitkän toimintamatkan liikennelentokone, jonka eri malleja valmistettiin yhteensä 1 574 kappaletta vuosina 1969–2022. Sen sanotaan tuoneen kaukomatkustamisen suuren yleisön ulottuville.
Boeing 747 on kaksi ja puoli kertaa niin suuri kuin Boeingin ensimmäinen suihkulentokone, Boeing 707. Kone esiteltiin virallisesti vuonna 1970, mutta se suoritti ensilentonsa jo 9. helmikuuta 1969. Koneen pääsuunnittelijana toimi Joe Sutter. Koneesta on kolme sukupolvea: 100/200/300-sarja (Classic, 1969–1988), 400-sarja (1988–2011) ja -8-sarja (2011–2022).
Boeing 747 oli maailman suurin käytössä oleva matkustajalentokone lähes 40 vuoden ajan. Sen paikan vei vasta vuonna 2007 Airbus A380, kun kone aloitti kaupallisen toimintansa 25. lokakuuta 2007 Singapore Airlinesin lennolla Singaporesta Sydneyyn.
Boeing 747:stä on kehitetty lukuisia muunnelmia, kuten lyhennetty versio (747SP), rahtiversioita ja laajarunkoisempi versio Large Cargo Freighter (lempinimeltään Dreamlifter). Yhdysvaltain presidentin kone Air Force One on ollut 747-200B 1990-luvun alusta alkaen. Nasan käytössä oli vuosina 2014-2022 entisen liikennejumbon (747SP-versio) runkoon rakennettu SOFIA-stratosfääri-infrapunaobservatorio. Lisäksi Nasa käytti kahta erikoisvarusteltua B747-konetta avaruussukkulan siirtämiseen, eli yleensä varalaskupaikasta Kennedyn avaruuskeskukseen. Yhdysvaltain ilmavoimat on käyttänyt Tähtien sota -ohjelmassaan B747-konetta kuljettamaan suurteholaseria. 747-ohjelma päättyi lopullisesti vuonna 2022, jolloin konetta oli valmistettu 54 vuotta. Vaikka maailmanlaajuinen koronaviruspandemia aiheuttikin 747-laivastoon merkittäviä supistuksia 2020-luvun taitteessa, jatkaa kone operatiivisessa käytössä vielä vuosikymmeniä. Ennen pandemiaa esimerkiksi British Airwaysin oli tarkoitus jatkaa 747-400:lla vuoteen 2024. Matkustajayksilöitä oli joulukuussa 2022 käytössä vielä 44 kappaletta.Viimeinen 747-8, pysyvältä rekisteritunnukseltaan N863GT, ja nimeltään Empower, valmistui 6. lokakuuta 2022 ja siirtyi viimeisteltäväksi 6. joulukuuta 2022, päättäen koneen tuotannon. Kone luovutettiin asiakkaalle tiistaina 31. tammikuuta 2023. Yhdysvaltain ilmavoimille modifioidaan lisäksi vielä kaksi aiemmin valmistunutta 747-8 koneyksilöä. Koneet korvaavat 1990-luvulta käytössä olleet Yhdysvaltain presidentin käytössä ollleet vanhemmat 747-lentokoneet.
Historia
Boeing osallistui 1960-luvun puolivälissä Yhdysvaltain ilmavoimien CX-HLS-tarjouskilpailuun, jossa oli tavoitteena kehittää uusi strateginen äänennopeutta hitaampi kuljetuskone. Lockheed voitti kilpailun Lockheed C-5 Galaxy -koneellaan. Tuohon aikaan uskottiin yleisesti, että matkustajalentojen tulevaisuus olisi yliäänikoneissa. Kun yliäänikoneet eivät täyttäneet odotuksiaan, lentoyhtiöiden mielenkiinto alkoi suuntautua entistä suurempiin, ja siten käyttökustannuksiltaan aiempaa edullisempiin, ääntä hitaampiin matkustajakoneisiin. Boeing tutki ensin mahdollisuutta pidentää 707-konettaan, mutta tämä olisi vaatinut laskutelineiden ja siipilaatikon uudelleensuunnittelua sekä voimakkaampia moottoreita kuin markkinoilla oli tarjolla. Siksi Boeing päätti kehittää CX-HLS-tarjouksestaan kaupallisen version.
Boeing 747 suunniteltiin rahtikoneen pohjalta, joten sen ohjaamo suunniteltiin sijoitettavaksi ylös, jotta koneen nokkaan voitaisiin sijoittaa ylöspäin avautuva rahtiovi. Rungon leveys suunniteltiin siten, että kaksi 2,4 metriä leveää standardikonttia mahtuisi vierekkäin. Kun kone muutettiin matkustajakoneeksi, matkustamossa oli tilaa kahdelle käytävälle ja rahti voitiin kuljettaa matkustamon alla. Pääsuunnittelijana toimi Joe Sutter. Matkustamon ovista tehtiin tuplasti leveämpiä kuin aiemmissa lentokoneissa, jotta hätätilanteessa matkustajat saataisiin evakuoitua nopeasti. Koneen suurimmaksi lentoonlähtöpainoksi valittiin 308 448 kilogrammaa, joka asetti suuria vaatimuksia moottoreille. Moottoreina päätettiin käyttää kehitteillä olleita ohivirtaussuihkumoottoreita. Koneen suuri massa pakotti lisäämään laskutelineitä. Takalaskutelineitä, joissa jokaisessa on neljä pyörää, on neljä kappaletta. Tämä tasaa koneen painoa tasaisemmin sekä suojaa renkaan puhkeamiselta, jolloin voitiin käyttää normaaleja lentokoneen renkaita. Turvallisuuden takia monet järjestelmät suunniteltiin erittäin moninkertaisesti varmistetuiksi. Esimerkiksi hydrauliikkajärjestelmiä on neljä, jotka kaikki ovat itsenäisiä ja käyttävät omaa moottoriaan.
Koneesta tuli lopulta huomattavasti edeltäjiään suurempi. Matkustamon leveys oli yli 2,5 metriä suurempi kuin edeltävässä 707:ssä. Pituudeltaan 747 oli yli 24 metriä pidempi kuin 707 ja sen suurin lentoonlähtöpaino oli yli 170 tonnia sitä painavampi. Koneeseen mahtui yli 400 matkustajaa ja sen lentonopeus oli Mach 0,84. Kantamaksi oli suunniteltu noin 8 500 kilometriä. Boeing oli aluksi olettanut, että 747:stä tulisi suosittu rahtikone, mutta 1960-luvulla lentomatkustamisen suosio nousi nopeasti ja ennusteiden mukaan kasvu jatkuisi 1970-luvulla. Tästä syystä lentoyhtiöt tarvitsivat lisäkapasiteettia ja pitivät 747:ää tehokkaana vaihtoehtona pitkille reiteillä, sillä siihen mahtui yli 400 matkustajaa, se oli nopeampi kuin edeltäjänsä ja edullisempi käyttää matkustajaa kohti. Pan American Airways tilasi 12. huhtikuuta 1966 25 lentokonetta 550 miljoonalla dollarilla, mikä oli silloinen maailman suurin lentokonetilaus. 2010-luvulle tultaessa erityisesti matkustaja-747-koneiden määrä alkoi nopeasti laskea uuden sukupolven kaksimoottoristen pitkänmatkan liikennekoneiden käyttöönoton myötä, ja suuret amerikkalaisyhtiöt Delta ja United luopuivat siitä vuoteen 2017 mennessä, minkä jälkeen koronaviruspandemia on entisestään supistanut laivastoa, ja vaikutti koneen tuotannon lopettamiseen talvella 2022. Suurin matkustajaversioiden käyttäjä oli vuonna 2022 saksalainen Lufthansa.
747-100
Boeing 747:n suunnittelu aloitettiin vuonna 1966, ja ensilento oli 9. helmikuuta 1969. Ensimmäinen versio, 747-100 alkoi liikennöidä Pan Amin väreissä tammikuussa 1970.
747-200
Jo saman vuoden lokakuussa 747-200 teki ensilentonsa ja se esiteltiin seuraavana vuonna. 747-200:ssa oli tehokkaammat moottorit ja suurempi enimmäislentoonlähtöpaino sekä pitempi toimintamatka. Myös rahtiversiot 747-200C (Convertible) ja 747-200F (Freighter) kehitettiin ja tulivat markkinoille vuodesta 1972 alkaen. Myös lyhyille matkoille kehiteltiin omat SR-versiot (Short Range). Suomen rekisterissä, Kansa-yhtymän omistuksessa, on ollut yksi 747-200, rekisteritunnukseltaan OH-KSA.
747SP
747SP (Special Performance) tuli liikenteeseen vuonna 1976. Se oli lyhennetty versio, jonka tarkoituksena oli kilpailla markkinoilla McDonnell Douglas DC-10:n ja Lockheed L-1011:n kanssa. Boeingilla ei ollut keskikokoista laajarunkokonetta ja 747 oli turhan suuri tietyillä reiteillä. 747SP:n toimintamatka oli tuohon aikaan erittäin pitkä, yli 10 000 kilometriä, ja sen lentonopeus oli suuri. Tätä tyyppiä valmistettiin vain 45 konetta.
747-300
747-300:ssa oli pidennetty yläkansi, jolloin matkustajakapasiteetti kasvoi jopa 600 matkustajaan. Koneen ensilento tapahtui 5. lokakuuta 1982, ja liikennöinti alkoi vuonna 1983 Swissairilla. 747-300:n nimi oli alun perin 747SUD (Stretched Upper Deck), mutta se muutettiin 747EUD:ksi (Extended Upper Deck) ja lopulta 747-300:ksi. Yläkantta pidennettiin 7,11 metriä. Muilta osin 747-300 ei juurikaan poikennut 747-200:sta. Mallista tuli myös kombiversio 747-300M ja lyhyen toimintamatkan versio 747-300SR, erityisesti Japan Airlinesin Japanin sisäisiä lentoja varten. Versio ei menestynyt hyvin, sillä koneita valmistettiin vain 81 kappaletta, joista 60 oli matkustajaversioita ja 21 kombiversioita. Tämä johtui pääosin siitä, että uudempi ja kehittyneempi -400 versio aloitti liikennöinnin vain 7 vuotta myöhemmin. Iranilainen Mahan Air operoi Lähi-idässä maailman viimeistä matkustajaliikenteessä olevaa 747-300:aa, rekisteritunnukseltaan EP-MNE.
747-400
747-400:n suunnittelu aloitettiin vuonna 1985 ja ensilento tapahtui vuonna 1988. Liikennöinti alkoi vuotta myöhemmin. 747-400:lla on pidempi toimintamatka kuin edellisillä versioilla ja se on ollut myös suosituin versio koneesta. 747-400 on ulkoisesti samanlainen kuin 747-300, mutta siinä on moderni, kahden henkilön ohjaamo ja kuvaputkinäytöt, uudet moottorit ja wingletit (taivutetut siivenkärjet), uusi matkustamo, suurempi kantavuus ja pidempi toimintamatka. Koneesta on olemassa myös 747-400M-kombiversio (markkinoille 1989) ja 747-400F-rahtiversio (markkinoille 1993). 747-400ER on vielä pidemmän toimintamatkan versio, joka aloitti liikennöinnin vuonna 2002. 747-400D puolestaan oli Aasian kotimaanlennoille suunniteltu erikoisversio.
Uusitussa matkustamossa on yhdessä rivissä kymmenen istuinta, joiden välissä on kaksi käytävää niin, että istuimia on kolme vierekkäin kummallakin sivulla ja neljä keskellä. Viimeinen 747-400 toimitettiin maaliskuussa 2005 China Airlinesille.
747-8
747-8 on koneen uusin versio, jonka rahtiversion 747-8F:n liikennöinti alkoi vuonna 2011 ja matkustajaversion 747-8I:n vuonna 2012. Koneesta oli toukokuussa 2013 ainoastaan 59 voimassa olevaa tilausta jäljellä, mikä ennakoi tuotannon varsin nopeaa hiipumista. Mallin valmistus, ja samalla koko 747-ohjelma, päättyi vuonna 2022.
Tämän mallin kone oli viimeinen Boeing-747, jonka yhtiö valmisti. Se luovutettiin Atlas Air -lentoyhtiölle 31. tammikuuta 2023.
Käyttäjät
Tekniset tiedot
Onnettomuudet
Valmistetuista 1 542 Boeing 747 -koneesta 62 eli noin 4,0 prosenttia on tammikuuhun 2018 mennessä tuhoutunut onnettomuuksissa, terroriteoissa ja muissa tapahtumissa. Vertailun vuoksi saman aikakauden laajarunkokoneista Douglas DC-10:llä vastaava osuus on 7,4 prosenttia ja Lockheed L-1011 TriStarilla 4,0 prosenttia.
Boeing 747 -koneet ovat olleet osallisena kahdessa ilmailuhistorian pahimmassa onnettomuudessa. Pahin onnettomuus tapahtui 27. maaliskuuta 1977, kun kaksi 747-konetta törmäsi toisiinsa Teneriffan pohjoisella lentoasemalla. Onnettomuudessa kuoli 583 ihmistä. Toiseksi pahin onnettomuus oli uhrimäärältään lähes yhtä suuri: Japan Airlinesin lennon 123 sivuperäsin irtosi ja hydraulijärjestelmät lakkasivat toimimasta äkillisen paineistuksen menettämisen seurauksena. Miehistö sai pidettyä koneen ilmassa 32 minuuttia, mutta se törmäsi lopulta vuoreen ja 520 ihmistä kuoli.
Lähteet
Aiheesta muualla
Boeingin 747-sivusto
Aircraft-Info.net: Boeing 747-400 Information
Kuvia
Iran Airin Boeing 747-100:n matkustamo
One Two Go:n (Orient Thai Airlines) Boeing 747-300:n matkustamo
Singapore Airlinesin Boeing 747-400:n matkustamo
KLM Royal Dutch Airlinesin Boeing 747-200:n alakannen etuosan matkustamo
KLM Royal Dutch Airlinesin Boeing 747-200:n ohjaamo
Korean Air Cargon Boeing 747-400ERF:n ohjaamo
747
Seulonnan keskeiset artikkelit
Yhdysvaltalaiset matkustajalentokoneet
1960-luvun matkustajalentokoneet |
125 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Bittikarttagrafiikka | Bittikarttagrafiikka | Bittikarttagrafiikka eli rasterigrafiikka on tietotekniikassa käytetty yleinen tapa esittää grafiikkaa digitaalisessa muodossa (digitaalinen kuva).
Bittikartta on tapa säilöä pikseleitä, joista kuva koostuu. Tämä on erotuksena vektorigrafiikasta, joka säilöö muotoja eikä sovellu valokuvien tallentamiseen. Bittikartan nimitys tulee sen tavasta säilöä jokaiseen pikseliin liittyvät bitit sijainnin mukaan. Bittikarttagrafiikkaa kutsutaan myös pikseligrafiikaksi.
Bittikarttakuva muodostuu pikseleistä (kuvapisteistä, kuva-alkioista), jotka muodostavat šakkilaudan kaltaisen ruudukon. Jokaisella pikselillä on tietty väri, ja ne tallennetaan yleensä järjestyksessä riveittäin vasemmalta oikealle.
Bittikarttagrafiikan käyttö
Bittikarttagrafiikka on yleisin tapa esittää kuvia tietotekniikassa.
Esimerkiksi tietokoneelle digitoitu (skannattu) valokuva tallennetaan bittikarttagrafiikkana. Bittikarttagrafiikkaa käytetään verkkosivuilla esiintyvien kuvien ja kaavioiden esittämisessä. Kuvankäsittelyohjelmat muokkaavat ensisijaisesti bittikarttagrafiikkaa; vektorigrafiikkaohjelmia ei yleensä kutsuta kuvankäsittelyohjelmiksi.
Bittikarttagrafiikkaa on aiemmin käytetty myös kirjaintyypeissä tekstin esittämiseen, mutta tämän ovat monessa tapauksessa korvanneet vektorigrafiikkaan perustuvat ratkaisut.
Bittikarttakuvat kannattaa tehdä riittävän suureen pikselikokoon, josta voi myöhemmin tehdä pienempiä kopioita esimerkiksi WWW-käyttöä varten. Tiedostokoko bittikarttakuvia käsitellessä onkin usein suuri, ainakin pakkaamattomana.
Yleisesti käytettyjä bittikarttatiedostomuotoja ovat:
Pakkaamattomat: BMP ja TIFF
Häviöllisesti pakattu, valokuville tarkoitettu: JPEG
Häviöttömästi pakattuja, lähinnä piirroksille sopivia ovat PNG ja vanhempi GIF.
Kuvanlaatu
Bittikarttakuvan mahdollistaman kuvanlaadun määrää kaksi suuretta:
pikseliresoluutio eli kuinka monta pikseliä kuvassa on vaaka- ja pystysuunnassa
värisyvyys eli kuinka monta bittiä käytetään värin esittämiseen yhtä pikseliä kohden
Lisäksi mahdollinen häviöllinen kuvanpakkaus vaikuttaa lopputulokseen. (Tarkemmin ottaen häviöllisesti pakattu kuva ei välttämättä ole bittikarttakuva; pakkausdatasta muodostetaan sellainen katselua varten.) Sopivan paperikoko-kuvanlaatusuhteen etsimiseksi voidaan puolestaan laskea pikselitiheyksiä.
Pikseliresoluutio
Kuvan pikseliresoluutio (yleensä käytetään epäselviä ilmauksia resoluutio, erottelukyky tai koko) ilmaisee pikselien määrän leveys- ja korkeussuunnassa. Sen yhteyteen liitetään joskus myös värisyvyys. Resoluutio kirjoitetaan muotoon leveys × korkeus × syvyys.
Kuvan todellista resoluutiota eli erottelukykyä ei voida parantaa jälkeenpäin. Teknisesti pikseliresoluutiota voidaan kyllä kasvattaa erilaisilla algoritmeilla, mutta tästä on harvoin hyötyä: yksityiskohtia ei tule lisää, vaan kuva vain sumenee tai pikselöityy (”palikoituu”, ”legoilee”). Suuri pikseliresoluutio mahdollistaa kuvan suurentamisen tai pienentämisen, mutta ei takaa terävää kuvaa.
Seuraava kuva esittää pikseliresoluution vaikutusta bittikarttakuvan laatuun. Pikselit ovat piirretty terävärajaisiksi neliöiksi helpottamaan hahmotusta; usein pikselit näytetään pehmeästi toisiinsa sulautuneina.
Pikselitiheys eli painetun kuvan tarkkuus
Jotta kuva näyttäisi hyvältä paperilla, pikseleitä tulee olla riittävän tiheässä; siten silmä ei erota niitä neliöiksi. Pikseliresoluutioonsa nähden liian suurelle paperille tulostettu bittikarttakuva näyttää epäselvältä. Pikselitiheys määrää kuvan tarkkuuden luonnossa, ja sitä mitataan yksiköllä ppi (pixels per inch, pikseliä tuumalla). Se lasketaan jakamalla pituus pikseleinä pituudella tuumina. Tarkoituksesta riippuen yleensä 72–300 ppi riittää terävään bittikarttagrafiikkaan; kaupallisiin julkaisuihin 150 ppi on minimi ja 300 ppi suositus. Toki myös suunniteltu katsomisetäisyys vaikuttaa.
Toisinaan pikselitiheyttä kutsutaan fyysiseksi resoluutioksi tai vain tarkkuudeksi. Usein siitä käytetään virheellisesti yksikköä dpi (dots per inch, pistettä tuumalla). Yksikköä dpi tulisi kuitenkin käyttää vain tulostimen resoluutiosta, joka on eri asia kuin pikselitiheys ppi.
Pikseleiden lukumäärä
Digikameroiden mainonnassa käytetään megapikseleitä, bittikarttakuvan kaikkien pikselien lukumäärää. Jos pikselitiheyttä pidetään kuvanlaadun mittarina, niin megapikselit ovat pikseliresoluutioon verrattuna harhaanjohtava tapa ilmaista kuvanlaatua: 10 cm × 13 cm kokoon tulostetun 3 megapikselin kuvan pikselitiheys on 400 ppi, 7 megapikselin kuvan 600 ppi. 7 megapikselin kameran kuva on siis vain 50 % parempi, ei 133 %.
Värisyvyys
Värisyvyys kertoo, kuinka monta bittiä käytetään värin esittämiseen pikseliä kohden. Nykyään kuvien värisyvyys on lähes aina 24 bpp (bits per pixel) eli kolme tavua pikseliä kohden: yksi tavu jokaiselle RGB-väriavaruuden komponentille. 24 bitillä voidaan esittää 16,7 miljoonaa väriä, jolloin silmä ei erota vierekkäisiä väriarvoja toisistaan. Pelkkä bittimäärä ei kerro kaikkea: esimerkiksi 8 bpp (256-värinen) kuva voi joko olla mustavalkoinen tai sisältää erityisen väripaletin, johon on valittu käytetyt värit. Värisyvyyksistä on enemmän tietoa artikkelissa värisyvyys.
Värisyvyyteen on käytetty muun muassa chunky ja planar (lyhenne sanasta bitplanar) muotoja arvojen järjestämiseen tietokoneen muistissa. Erot on huomioitava muun muassa emulaattoreissa.
Esimerkkejä
Yhtälöitä
pikselitiheys = pikseliresoluutio / fyysinen koko
1 tuuma = 2,54 senttimetriä
kuvan koko pakkaamattomana = pikselileveys * pikselikorkeus * (värisyvyys bitteinä / 8)
megapikselien määrä = pikselileveys * pikselikorkeus / 1 000 000
3D-grafiikan rasterointi
3D-grafiikan renderöinnissä rasterointi tarkoittaa jatkuva-geometrisen esityksen (kolmion) muuntamista diskreettiin geometriaan pikselipohjaiselle näyttölaitteelle.
Katso myös
Vektorigrafiikka
3D-grafiikka
Korkeuskartta (tietokonegrafiikka)
Pikseli
Vokseli
Sprite-grafiikka
Pikselitaide
Lähteet
Aiheesta muualla
Tietokonegrafiikka
Seulonnan keskeiset artikkelit |
126 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Benjamin%20Harrison | Benjamin Harrison | Benjamin Harrison () oli Yhdysvaltain presidentti vuosina 1889–1893. Hän oli Yhdysvaltain 23. presidentti.
Ennen presidentiksi nousuaan Harrison palveli vapaaehtoisena Unionin armeijassa Yhdysvaltain sisällissodassa. Sisällissodan päättymisen jälkeen hän pyrki tuloksetta kahdesti Indianan kuvernööriksi, kunnes hänet vuonna 1881 valittiin Yhdysvaltain senaattiin. Senaatissa hän puolusti paikallisia asukkaita rautatieliikenteen laajentumista vastaan, vastusti kiinalaisten maahanmuuttoa rajoittanutta Chinese Exclusion Act -lakia sekä ajoi sotaveteraanien oikeuksia.
Harrison nousi Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1888 valitsijamiesäänten turvin, vaikka sai vähemmän kansanääniä kuin vastaehdokkaansa Grover Cleveland. Presidenttinä hän tuli tunnetuksi erityisesti liittovaltion roolin vahvistamisesta Yhdysvaltain taloudessa sekä Yhdysvaltain kansainvälisen merkityksen korostamisesta.
Elämä
Varhaiset vuodet
Benjamin Harrison syntyi 20. elokuuta 1833 North Bendissä, Ohiossa. Hänen isänsä John työskenteli maanviljelijänä. Harrison kuului poliittisesti aktiiviseen sukuun: hänen isoisänsä William Henry Harrison toimi Yhdysvaltain presidenttinä vuonna 1841 ja hänen isänsä John Scott Harrison oli ollut edustajainhuoneen jäsenenä vuosina 1853–1857. Harrisonin sukujuuret olivat englantilais-skotlantilaiset. Nuoruusvuotensa Benjamin Harrison vietti perheensä Ohiojoen lähellä sijainneella maatilalla. Hän valmistui Miamin yliopistosta vuonna 1852. Seuraavana vuonna hän meni Oxfordissa naimisiin yhdessä Caroline Lavinia Scottin kanssa. Pari sai yhteensä kaksi lasta, Russell Benjaminin ja Mary Scottin. Tämän jälkeen Harrison opiskeli hetken lakia Cincinnatissa, kunnes hän perusti 1854 oman lakitoimiston Indianapolisiin, Indianan osavaltioon.
Poliittinen ura ja sisällissota
Muutettuaan Indianaan Harrison alkoi vaimonsa rohkaisemana osallistua paikallispolitiikkaan. Harrison liittyi juuri perustettuun republikaaniseen puolueeseen, joka ajoi tuolloin erityisesti orjuuden lakkauttamista. Harrison oli poliittisilta näkemyksiltään maltillinen republikaani. Vuoden 1856 presidentinvaaleissa Harrison tuki puolueen ensimmäistä presidenttiehdokasta John C. Frémontia, joka kuitenkin hävisi vaalit demokraattien James Buchananille. Myös vuoden 1860 vaaleissa Harrison tuki republikaanien ehdokasta, presidentiksi valittua Abraham Lincolnia.
Pian Lincolnin vaalivoiton jälkeen Konfederaatio julistautui itsenäiseksi ja aloitti myöhemmin sisällissodan Unionia vastaan. Harrison liittyi vapaaehtoisena armeijaan, ja hänet sijoitettiin luutnantiksi Indianan 70. vapaaehtoisjalkaväkirykmenttiin. Sodan loppuun mennessä Harrison oli jo nimitetty bvt. prikaatikenraaliksi.
Sodan päätyttyä Harrison palasi Indianaan, jossa hän jatkoi asianajajana ja oli aktiivinen politiikassa. Vuonna 1872 Harrison haki Indianan kuvernööriksi, mutta ei kuitenkaan voittanut puolueensa esivaaleja. Neljä vuotta myöhemmin Harrison pyrki jälleen kuvernööriksi ja voittikin republikaanien esivaalit, mutta hävisi niukasti lopullisissa vaaleissa.
Vuonna 1881 Harrison valittiin Indianan edustajaksi Yhdysvaltain senaattiin. Senaatissa hän pyrki ajamaan maanomistajien ja alkuperäisasukkaiden oikeuksia kasvavaa rautatieliikennettä vastaan ja vaati sisällissodan veteraaneille runsasta eläkettä palveluksistaan. Harrison riitautui puolueensa kanssa vuonna 1882, kun republikaanit ajoivat kongressissa kiinalaisten siirtolaisten maahanmuuton kieltävää Chinese Exclusion Act -lakiehdotusta. Harrisonin mielestä uusi laki oli ristiriidassa kiinalaisille siirtolaisille aiemmin myönnettyjä oikeuksia kohtaan, eikä Harrison tahtonut vahvana periaatteen miehenä rikkoa aiempaa sopimusta. Laki kuitenkin hyväksyttiin senaatissa ilman Harrisonin tukea.
Presidenttinä
Vuonna 1887 Harrison menetti senaatinpaikkansa Indianan demokraattiehdokkaalle David Turpielle. Seuraavana vuonna Harrison valittiin republikaanien presidenttiehdokkaaksi. Hänen vastaehdokkaansa oli istuva presidentti, demokraatti Grover Cleveland. Toisin kuin valtaosa aiemmista presidenttiehdokkaista, Harrison päätti käyttää niin kutsuttua ”kuisti-kampanjointia”. Koko maan laajuisen kiertueen sijaan Harrison antoi eri delegaatioille useita puheita kotikaupungissaan Indianapolisisissa. Harrison sai noin 90 000 ääntä vähemmän kuin Cleveland, mutta voitti valitsijamiehissä lukemin 233–168 ja nousi näin Yhdysvaltain 23. presidentiksi. Yhtenä Harrisonin voiton tärkeimmistä seikoista pidetään sitä, että hän onnistui voittamaan tärkeät New Yorkin ja Indianan valitsijamiehet puolelleen. Myöhemmin Harrisonin vastustajat väittivät hänen käyttäneen lahjontaa New Yorkissa ja Indianassa, mutta väitteitä ei ole koskaan pystytty todistamaan.
Harrisonin presidenttikaudella pitkään jatkunut taloudellinen taantuma lisäsi ihmisten halua vahvistaa liittovaltion valtaa talousasioissa. Vuonna 1890 Harrison, jota oli jo pitkään luonnehdittu protektionistiksi, tuki Ohion kongressiedustajan ja tulevan presidentin William McKinleyn nimellä McKinley Tariff -tunnetuksi tullutta lakiehdotusta, joka määräsi Yhdysvaltojen rajalle huomattavia suojatulleja kotimaisen tuotannon tukemiseksi. Harrisonin kaudella Yhdysvaltain kongressi käytti ensimmäisen kerran rauhan aikana yli miljardi dollaria, mikä vihastutti useita ihmisiä. Harrisonin ja muun republikaanipuolueen katsottiin joissakin piireissä ajavan liiaksi rikkaiden etuja köyhempien kustannuksella. Lisäksi Harrison ajoi presidenttikautensa aikana John Shermanin talouteen liittyviä Sherman Silver Purchase Act- ja Sherman Antitrust Act -lakeja, jotka velvoittivat liittovaltiota ostamaan 4,5 miljoonaa unssia hopeaa joka kuukausi ja rajoittivat yritysten vapautta yhdistyä ja tehdä keskinäisiä sopimuksia.
Ulkopolitiikassa Harrison onnistui presidenttikautensa aikana vahvistamaan Yhdysvaltain kansainvälistä asemaa. Vuonna 1890 Washingtonissa järjestettiin Amerikan valtioiden ensimmäinen kansainvälinen konferenssi, johon osallistuivat kaikki alueen merkittävät valtiot. Harrisonin ulkoministeriö sai myös neuvoteltua Britannian ja Saksan kanssa sopimuksen, joka asetti Samoan Yhdysvaltain suojeluksen alaiseksi. Lisäksi Harrison sai Britannian ja Kanadan rajoittamaan hylkeidenpyyntiä Beringinmerellä. Harrison kuitenkin epäonnistui yrityksissään saada kongressi tukemaan kanavahanketta Nicaraguassa ja Havaijin liittämisestä Yhdysvaltoihin.
Harrisonin presidenttikauden lopussa hänen kansansuosionsa oli laskenut huomattavasti. Hänen suosiotaan söivät muun muassa suojatullien kannatuksen lasku, populistit sekä ammattiliittojen järjestämät laajat lakot. Harrison valittiin kuitenkin uudelleen demokraattien presidenttiehdokkaaksi. Vaaleissa hänen vastaehdokkaakseen tuli jälleen demokraattien Grover Cleveland, minkä lisäksi vaaleissa oli mukana kolmannen puolueen, Yhdysvaltain populistisen puolueen James B. Weaver. Vaalikampanjoinnin alussa Harrisonin vaimo Caroline Harrison sairastui vakavasti, minkä seurauksena kampanjoinnista tuli huomattavasti edellisiä vaaleja vaatimattomampia, eikä yksikään ehdokas ollut mukana poliittisissa skandaaleissa. Harrison ei vaimonsa sairauden takia kampanjoinut juurikaan tärkeimpien osavaltioiden ulkopuolella. Caroline Harrison kuoli lopulta lokakuussa kaksi viikkoa ennen vaalipäivää. Harrison hävisi valitsijamiesvaalit selkeästi äänin 145–277. Näin Clevelandista tuli Yhdysvaltain ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa presidentti, joka on toiminut virassa kahdessa eri jaksossa.
Viimeiset vuodet ja kuolema
Presidenttikautensa jälkeen Harrison muutti takaisin Indianapolisiin, jossa hän jatkoi asianajajana. Vuonna 1896 hän meni New Yorkissa naimisiin Carolinen veljen- tai sisarentyttären Mary Lord Dimmickin kanssa. Pari sai yhden yhteisen lapsen, Elizabethin. Eläkepäivillään Harrison tuli tunnetuksi lukuisista pitämistään julkisista puheista. Hän toimi 1898 johtavana neuvottelijana Venezuelan ja Britannian välisessä rajariidassa.
Harrison kuoli keuhkokuumeeseen 13. maaliskuuta 1901 Indianapolisissa. Hänet on haudattu Crown Hillin hautausmaalle.
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Benjamin Harrison Valkoinen talo.
Yhdysvaltain presidentit
Yhdysvaltain senaatin jäsenet
Yhdysvaltalaiset republikaanipoliitikot
Amerikanirlantilaiset
Vuonna 1833 syntyneet
Vuonna 1901 kuolleet
99.3 Yhteiskuntaelämän edustajat |
127 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Bill%20Clinton | Bill Clinton | William Jefferson ”Bill” Clinton (synt. William Jefferson Blythe III, 19. elokuuta 1946 Hope, Arkansas) on yhdysvaltalainen demokraattipoliitikko. Hän oli Yhdysvaltain 42. presidentti kahden kauden ajan 1993–2001. Sitä ennen Clinton toimi Arkansasin kuvernöörinä.
Presidenttinä Clinton edisti koulutusta, tuki perhevapaita, lisäsi vähemmistöjen edustusta hallinnossa, rajoitti käsiaseiden myyntiä ja edisti ympäristönsuojelua. Hän palautti valtion budjetin ylijäämäiseksi. Ulkopolitiikassa hän vei eteenpäin vapaakauppaa ja toimi välittäjänä maailman konflikteissa kuten Pohjois-Irlannissa. Ideologisesti Clinton kuului poliittiseen keskustaan ja kampanjoi niin sanottuna uutena demokraattina.
Demokraatti Clintonin suhde republikaanien hallitsemaan Yhdysvaltain kongressiin oli ongelmallinen. Clintonia vastaan nostettiin syyte niin sanotussa Lewinsky-skandaalissa, mutta senaatti julisti hänet syyttömäksi.
Lapsuus
Bill Clinton syntyi Hopen kaupungissa Arkansasissa ja varttui Hot Springsissä. Hän sai nimen William Jefferson Blythe III isänsä William Jefferson Blythe II:n mukaan; isä kuoli liikenneonnettomuudessa kolme kuukautta ennen poikansa syntymää. Vuonna 1950 Billin äiti Virginia Dell Cassidy meni uudelleen naimisiin Roger Clintonin kanssa. Uusi isäpuoli oli alkoholisti, joka pahoinpiteli vaimoaan ja joskus myös Billin velipuolta Rogeria. Bill käytti uutta sukunimeään jo peruskoulussa, vaikkakin vaihtoi sen virallisesti vasta viidentoista ikäisenä.
Billillä on monesti naimisissa olleen biologisen isänsä puolelta useita puolisisaruksia.
Opiskelu ja avioituminen
Clinton valmistui Georgetownin yliopistosta, jossa hän opiskeli kansainvälistä politiikkaa. Hän sai Rhodes-stipendin Oxfordin yliopistoon, minkä jälkeen hän luki lakia Yalen yliopistossa, josta valmistui vuonna 1973. Siellä hän tapasi Hillary Rodhamin, jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1975. Heidän ainut lapsensa, Chelsea, syntyi vuonna 1980.
Asianajajana ja Arkansasin kuvernöörinä
Clinton opetti lakia Arkansasin yliopistossa 1973–1976 ja työskenteli samalla yksityisenä asianajajana. Hän pyrki edustajainhuoneeseen 1974 mutta hävisi. Vuonna 1976 Clinton oli Jimmy Carterin vaalikampanjan paikallispäällikkö Arkansasissa. Hän toimi Arkansasin yleisenä syyttäjänä 1977–1979. Vuonna 1979 Clinton aloitti vastavalittuna Arkansasin kuvernöörinä. Hän kuitenkin hävisi seuraavat kuvernöörinvaalit 1980. Vuosina 1981–1982 Clinton työskenteli Little Rockissa asianajajana. Hänet valittiin uudelleen Arkansasin kuvernööriksi 1982, ja hän voitti myös seuraavat kuvernöörinvaalit 1984 ja 1988.
Clinton harjoitti kuvernööriaikanaan keskustalaista politiikkaa ja ajoi vahvasti koulutusuudistuksia Arkansasissa. Hän uudisti myös sosiaalitukijärjestelmää rohkaisemaan tuensaajia työhön. Hän kannatti kuolemanrangaistusta ja lisäsi afroamerikkalaisten määrää hallinnossa. Hän kiinnitti usein huomiota mielipidetiedustelujen tuloksiin antaessaan tukeaan lakiehdotuksille.
Clinton nousi viiden kuvernöörikautensa aikana demokraattisen puolueen johtavien uudistusmielisten kuvernöörien joukkoon, ja hän alkoi muokata itselleen kansallista profiilia. Hän toimi kansallisen kuvernöörien järjestön puheenjohtajana 1986–1987. Clinton toimi 1990-luvun alussa Democratic Leadership Councilissa puolueen vahvistamiseksi ja yhdistämiseksi sekä pyrki laajentamaan sen äänestäjäkuntaa.
Presidenttinä
Vaalit 1992 ja 1996
Clinton lähti tavoittelemaan Yhdysvaltain presidenttiyttä demokraattien ehdokaskilvassa vuonna 1992. Hän voitti muut demokraattiehdokkaat selkeästi siitäkin huolimatta, että hänen Vietnamin sodan välttelynsä ja väitetty uskottomuutensa nousivat esille. Vaalikampanjassaan demokraattien ehdokkaana Clinton korosti edellisten presidenttien Reaganin ja Bushin luomaa alijäämää ja maan talouden huonoja tulevaisuudennäkymiä. Varapresidenttiehdokkaakseen Clinton otti Tennesseen senaattori Al Goren. Presidentinvaalissa 1992 Clinton voitti 31 osavaltiossa ja sai 43,00 prosenttia äänistä istuvan presidentti George Bushin 37,45 prosenttia vastaan. Näin hänestä tuli Yhdysvaltain 42. presidentti. Clinton astui virkaansa 20. tammikuuta 1993. Virkaanastujaispuheessaan hän peräänkuulutti uudistumista, vastuullisuutta ja uhrauksia.
Clinton valittiin toiselle kaudelleen presidentinvaalissa 1996 republikaanien Bob Dolea vastaan, Gore jälleen varapresidenttiehdokkaanaan. Clinton voitti 31 osavaltiossa ja sai 49,24 prosenttia äänistä.
Presidenttikaudet
Ensimmäisellä presidenttikaudellaan Clinton hyväksyi useita lakeja, jotka liittyivät perhe- ja sairausvapaisiin, naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, rikollisuuteen ja aseväkivaltaan, koulutukseen, ympäristöön ja sosiaaliturvauudistukseen. Hän ryhtyi supistamaan maan budjettialijäämää. Hän perusti Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alueen, joka poisti kauppaesteet Yhdysvaltain, Kanadan ja Meksikon väliltä. Hän pyrki luomaan kattavan sairausvakuutusjärjestelmän ja nimitti vaimonsa Hillaryn johtamaan suunnittelukomiteaa. Uudistus ei kuitenkaan mennyt läpi kongressissa.
Kongressivaaleissa 1994 republikaanit saivat 54 lisäpaikkaa ja enemmistön alahuoneeseen ensimmäistä kertaa 40 vuoteen. Tämä johti 1995 ja alkuvuodesta 1996 taisteluihin kongressin ja presidentin välillä. Puhemies Newt Gingrichin johdolla republikaanit vaativat laajoja leikkauksia valtion menoihin, jotka Clinton hylkäsi. Republikaaneilla oli niin suuri ylivoima, että he pystyivät ohittamaan presidentin veto-oikeuden, eivätkä esitelleet uutta budjettia, vaan liittovaltion toimintoja jouduttiin ajamaan alas alkuvuodesta 1996 rahoituksen loppuessa. Demokraatit hyökkäsivät republikaanien oletettuja motiiveja vastaan. Tilanteen oletetaan kääntyneen Clintonin hyväksi ja auttaneen hänen uudelleenvalintaansa loppuvuodesta 1996.
Clinton nimitti useita naisia ja vähemmistöjen edustajia tärkeille paikoille hallinnossaan, kuten oikeusministeri Janet Renon, korkeimman oikeuden jäsenen Ruth Bader Ginsburgin ja toisella kaudellaan ulkoministeri Madeleine Albrightin. Vuonna 1994 Clinton palautti vallasta syöstyn Haitin presidentti Jean-Bertrand Aristiden valtaan. Vuonna 1995 Clintonin hallinto välitti Daytonin rauhanneuvotteluja, joilla lopetettiin Bosnian sota.
Clintonin toisen kauden aikana Yhdysvallat nautti terveestä taloudesta, korkeasta työllisyydestä ja teknologiabuumista. Vuoden 1998 valtion budjetti oli ensimmäistä kertaa kolmeen vuosikymmeneen ylijäämäinen, kuten kaksi seuraavaakin. Clintonin hallinto toimi välittäjänä Pohjois-Irlannin rauhansopimuksen solmimisessa 1998. Samana vuonna Yhdysvallat pommitti Irakin asetehtaita, ja vuonna 1999 maa johti Naton operaatiota Kosovon etnisten puhdistusten lopettamiseksi. Vuonna 2000 Clinton allekirjoitti lain, joka normalisoi kauppasuhteet Kiinan kanssa.
Clintonin hallitusten tärkeimmät ministerit
Syytteet
Bill ja Hillary Clintonin toimia tutkittiin Clintonin ensimmäisen presidenttikauden aikana niin sanotussa Whitewater-skandaalissa vuonna 1978 tapahtuneista epäselvyyksistä kiinteistöalalla. Clintonit todettiin syyttömiksi vuonna 1996, mutta useita muita asiaan liittyneitä henkilöitä tuomittiin vankeuteen.
Arkansasin hallinnon työntekijä Paula Jones syytti vuonna 1994 Clintonia vuonna 1991 hotellihuoneessa tapahtuneesta ahdistelusta. Juttu sovittiin 1999, kun Clinton maksoi Jonesille 850 000 dollaria.
Jonesin jutun tutkinnassa kävi ilmi, että Clintonilla oli ollut salasuhde Valkoisen talon harjoittelijaan Monica Lewinskyyn. Asian ilmitulemisesta syntyi skandaali. Clinton kiisti aluksi suhteen, ja häntä syytettiin väärästä valasta. Hänet vapautettiin syytteistä 1999.
Presidenttikauden jälkeen
Clinton alkoi kerätä varoja William J. Clinton Foundation -säätiölleen presidenttikautensa jälkeen. Säätiö tukee muun muassa pienyrittäjyyttä, kasvihuonekaasujen rajoittamista, koululaisten terveyttä, halpoja aids-lääkkeitä köyhille maille sekä Afrikan ja latinalaisen Amerikan viljelijöitä. Clinton on ansainnut suuria summia pitämällä puheita yrityksille.
Clinton tuki voimakkaasti ja näkyvästi vaimonsa Hillary Clintonin esivaalikampanjaa vuoden 2008 presidentinvaaleissa.
Clintonille tehtiin sydämen ohitusleikkaus 2004 ja sydämen pallolaajennus sepelvaltimon ahtauman takia 2010. Tästä lähtien Clinton on myös ollut vegaani, vaikka onkin toisinaan lipsunut ruokavaliosta.
The Wall Street Journal -lehden, NBC Newsin ja Annenbergin vuonna 2014 teettämässä kyselyssä Bill Clinton oli selvästi arvostetuin maan viimeisen neljän presidentin joukossa. Quinnipiacin yliopiston 2014 teettämässä kyselyssä Clintonia piti maan parhaana sodanjälkeisenä presidenttinä 18 prosenttia vastaajista, toiseksi eniten Ronald Reaganin jälkeen.
Teokset
Suomennetut teokset
Kunnianosoituksia
Presidential Medal of Freedom (USA, 2016)
Puolustusministeriön ansiokkaan virkamiespalveluksen mitali (USA, 2001)
Hyvän toivon ritarikunta (Etelä-Afrikka, 1998)
Logohun ritarikunta (Papua-Uusi-Guinea, 2006)
Presidentin mitali (Israel, 2013)
Vapauden ritarikunta (Kosovo, 2019)
Logon ritarikunnan lisäksi Clinton on myös kunniapäällikön arvonimi Papua-Uudella-Guinealla.
Katso myös
Helsinki Summit 1997, Boris Jeltsinin ja Bill Clintonin tapaaminen
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
William J. Clinton Foundation
99.3 Yhteiskuntaelämän edustajat
Vuonna 1946 syntyneet
Elävät henkilöt
Seulonnan keskeiset artikkelit |
128 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Cern | Cern | Cern eli CERN (virallisesti ja , alun perin virallisesti ) on Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus. Se tutkii aineen perusolemusta ja voimia, jotka pitävät sen koossa. Keskuksen keskeisin tutkimuslaitteisto on vuonna 2010 käyttöönotettu LHC.
Cernissä on noin 2 500 vakituista työntekijää, ja vuosittain siellä vierailee lähes 7 000 tutkijaa. Cernin kanssa yhteistyössä tai sen kanssa työskentelee yli kolmasosa maailman kokeellisista hiukkasfyysikoista. Organisaation jäsenvaltioina on 23 maata.
Suomi liittyi organisaation jäseneksi vuonna 1991. Suomen osallistumista Cernin projekteihin hoitaa suomalaisten yliopistojen yhteinen Fysiikan tutkimuslaitos HIP.
Historia
CERN on lyhenne sanoista Conseil Européen pour la Recherche Nucléaire. Tämä ”conseil” eli neuvosto perustettiin 1952, ja se muuttui ”organisaatioksi” 1954. Nimilyhenne säilytettiin kuitenkin ennallaan. Nykyisin Cerninä tunnetun tutkimuskeskuksen rakentaminen aloitettiin 1955. Se sijaitsee Geneven kaupungin kupeessa Sveitsin ja Ranskan rajalla, pääosin sveitsiläisen Meyrinin ja ranskalaisen Prévessin-Moëns'n alueella. Järjestön päämaja on Meyrinissä.
Hiukkastörmäyttimet
2 kilometriä halkaisijaltaan oleva Super Proton Synchrotron (SPS) ehdotettiin 1970-luvun lopulla muunnettavaksi kahta vastakkain kiertävää hiukkassuihkua törmäyttäväksi hiukkastörmäyttimeksi. Ajateltiin, että törmäyttämällä protoneja ja antiprotoneja vastakkain saataisiin riittävästi törmäysenergiaa, jotta voitaisiin havaita Z-bosoni. Näin tapahtuikin vuonna 1983, kun löydettiin W- ja Z-bosonit.
Vuonna 1989 Cerniin valmistui pääasiassa elektronien kiihdyttämiseen tarkoitettu LEP-törmäytin (Large Electron-Positron Collider). Kiihdytinputki on 27 kilometriä pitkä rengas, joka kulkee Ranskan ja Sveitsin alueella, noin sadan metrin syvyydessä maan alla. Kiihdytinputken varrella on neljä väliasemaa, joissa kussakin on erilaisia hiukkasilmaisimia tai esim. hiukkasinjektointipiste alemman tason kiihdyttimistä. LEP ajettiin lopullisesti alas 2. marraskuuta 2000 ja purettiin pois tulevan LHC:n tieltä. Sillä mitattiin erityisesti W- ja Z-bosonien ominaisuuksia tarkkuudella, joka antoi luottamusta hiukkasfysiikan standardimalliin.
Uuden törmäyttimen suunnittelu alkoi 1984. Rakennettavaksi valittu Large Hadron Collider eli LHC (suuri hadronitörmäytin) törmäyttäisi kahta vastakkain kiertävää protonisuihkua. LHC käynnistettiin ensimmäisen kerran syyskuussa 2008. Kiihdytin rakennettiin samaan olemassa olevaan LEP:iä varten rakennettuun putkeen, mutta juuri magneettien parantamisella saadaan aikaiseksi suurempi kiihdytysjännite. Koekäyttöjen jälkeen ensimmäiset varsinaiset kokeet aloitettiin 30. maaliskuuta 2010. Kiihdyttimen ensimmäinen päätehtävä oli löytää Higgsin bosoni, jonka löytymisestä raportoitiin 4. heinäkuuta 2012.
Tietotekniikka
Cernissä oli käytössä CERNET-niminen tietokoneverkko suurtietokoneiden ja minitietokoneiden välillä 1970-luvulla, joka muistutti rakenteeltaan ARPANETiä mutta käytti eri protokollia. Berkeley Unixin myötä TCP/IP levisi myös Cerniin. Ulkoiset yhteydet jatkoivat ISO- ja DECnet-yhteyksillä vuoteen 1989 saakka.
Cernin fyysikko Tim Berners-Lee keksi 1990 tiedonsiirtojärjestelmän tutkimustulosten automaattiseen jakamiseen tutkijoille ympäri maailmaa. Tämä WWW eli World Wide Web laajeni sittemmin maailmanlaajuiseksi.
Cern toimii grid-laskentaverkon tier 0 -keskuksena.
Vuonna 2019 Cern säilöi noin 330 petatavua dataa.
Tulevaisuus
Noin kymmenen toimintavuoden jälkeen LHC:tä on ehdotettu päivitettäväksi High Luminosity Large Hadron Collider eli HL-LHC muotoon.
Cernin tulevista hankkeista on suunnittelun ja alustavan kehittelyn alla kaksi erityyppistä törmäytintä; lineaarikiihdytin CLIC ja LHC:n kaltainen, mutta suurempi, rengaskiihdytin FCC eli Future Circular Collider. FCC olisi halkaisijaltaan 80–100 kilometriä ja törmäysenergialtaan jopa 100 TeV.
Hallinto
Cernin ylin päätäntävalta on neuvostolla, jossa on kustakin jäsenmaasta kaksi edustajaa. Toinen edustaja edustaa valtion hallintoa ja toinen tieteellistä yhteisöä.
Pääjohtajat
Jäsenmaat
Cernillä on 23 jäsenvaltiota. Jäsenet ovat Israelia lukuun ottamatta Euroopan valtioita ja useimmat kuuluvat EU:hun. Varsinaisten jäsenten lisäksi Cernillä on kahdeksan tarkkailijajäsentä. Tarkkailijajäsenet ovat Euroopan ulkopuolisia tai ei-valtiollisia tahoja. Ne, joilla on tarkkailijastatus, eivät ole jäseniä eivätkä osallistu päätöksentekoon, mutta niillä on mahdollisuus osallistua neuvoston kokouksiin ja saada neuvoston dokumentteja.
Perustajamaat
(erosi 1961)
Myöhemmin liittyneet maat
liittyi 1959
liittyi vuonna 1961, erosi vuonna 1969, liittyi uudelleen vuonna 1983
liittyi vuonna 1985
liittyi vuonna 1991
liittyi vuonna 1991
liittyi vuonna 1992
liittyi vuonna 1993
liittyi vuonna 1993
liittyi vuonna 1999
liittyi vuonna 2013
liittyi vuonna 2016
liittyi vuonna 2019
Kumppanijäsenet
Kumppanijäsenistä kaksi on esivaiheessa ennen varsinaista jäsenyyttä:
.
Muita kumppanijäseniä on viisi:
.
Tarkkailijajäsenet
Cernin tarkkailijajäseniä on kuusi:
Euroopan komissio
JINR (Joint Institute for Nuclear Research), 18 valtion tutkimuskeskus Dubnassa, Venäjällä
Unesco
.
Lähteet
Aiheesta muualla
Hiukkasfysiikan tutkimuslaitokset
Tekniikan tutkimuslaitokset
Sveitsin tiede ja tekniikka
Meyrin
Geneve
Seulonnan keskeiset artikkelit |
131 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Connecticut | Connecticut | Connecticut () on yksi Yhdysvaltain osavaltioista, osa Uuden-Englannin aluetta ja yksi niistä Ison-Britannian kolmestatoista siirtokunnasta, jotka julistautuivat itsenäisiksi Yhdysvaltain vapaussodan tuoksinassa vuonna 1776.
Maantiede
Connecticutia reunustaa etelässä Long Islandin salmi, lännessä New York, pohjoisessa Massachusetts ja idässä Rhode Island. Monet osavaltion asukkaat työskentelevätkin New York Cityssä. Tärkeimmät kaupungit ovat pääkaupungin lisäksi New Haven, New London, Norwich, Stamford, Waterbury, ja Bridgeport. Kaiken kaikkiaan osavaltiossa on 169 kaupunkia.
Connecticutin korkein osa on Berkshireksi kutsuttu seutu osavaltion luoteisrajalla. Sieltä maasto laskee etelään kohti Long Islandin salmea.
Connecticut-joki kulkee keskeltä osavaltiota laskien Long Islandin salmeen. Muita suuria jokia ovat Housatonic ja Thames.
Vuoden lämpimin kuukausi on heinäkuu, jolloin keskimääräinen ylin lämpötila Bridgeportissa on 28,1 astetta. Keskimääräinen alin on pakkasen puolella joulukuusta maaliskuuhun, alimmillaan tammikuussa noin −7 astetta. Sateet jakautuvat melko tasaisesti kaikille vuodenajoille. Säätila vaihtelee suuresti sekä päivästä toiseen että vuodesta toiseen. Voimakkaita sääilmiöitä ovat toisinaan esiintyvät hurrikaanit ja tornadot, sekä nimellä Nor'easter kutsuttavat lumimyrskyt.
Historia
Ennen eurooppalaisia nykyistä Connecticutin aluetta asuttivat algonkin-kansat.
Ensimmäiset eurooppalaiset uudisasukkaat Connecticutissa olivat englantilaisia puritaaneja Massachusettsista vuonna 1633.
Hollantilaiset kävivät alueella turkiskauppaa kunnes englantilaiset ajoivat heidät pois 1654.
Vuonna 1662 Connecticutin siirtokunta sai kuninkaallisen määräyskirjan, joka määritteli sen itsehallinnon. Se osallistui 12 muun siirtokunnan kanssa Amerikan vallankumoukseen vuosina 1775–1778.
Connecticut luopui orjuudesta 1848.
Connecticutin pääkaupunki on ollut Hartford vuodesta 1875, sitä ennen New Haven ja Hartford toimivat vuorotellen pääkaupunkina.
Osavaltion nimi tulee algonkin-kielten sanasta Quinnehtukqut, joka tarkoittaa "pitkän joen lähellä".
Yhdysvaltojen 43. presidentti George W. Bush syntyi Connecticutissa, New Havenin kaupungissa 6. heinäkuuta 1946.
Vuonna 1983 pequotit saivat reservaatin Ledyardin kaupunkiin. He perustivat kasinon ja ovat keränneet sillä huomattavan varallisuuden.
Hallinto
Connecticutin lainsäädäntövaltaa käyttää kaksikamarinen osavaltion parlamentti. Ylähuoneessa eli senaatissa on 36 jäsentä, alahuoneessa eli edustajainkokouksessa on 151 jäsentä.
Ensimmäinen perustuslaki astui voimaan 14. tammikuuta 1639. Nykyinen, järjestyksessään neljäs perustuslaki on vuodelta 1965.
Ylintä toimeenpanovaltaa käyttää kuvernööri. Demokraattisen puolueen Ned Lamont astui kuvernöörin toimeen tammikuussa 2019.
Osavaltio on jaettu kahdeksaan piirikuntaan. Niillä ei ole omaa hallintoa, vaan niitä käytetään vain kuvaamaan missä osassa osavaltiota joku kaupunki sijaitsee. Kaupunkeja on 169.
Connecticut luopui kuolemanrangaistuksesta vuonna 2012, seitsemäntenätoista osavaltiona.
Talous
Connecticutin bruttokansantuote vuonna 2010 oli 237 miljardia dollaria. Se oli Yhdysvaltojen osavaltioista 23. tilalla.
Vuonna 2004 osavaltion bruttotuote oli yhteensä 187 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Bruttotuote asukasta kohti oli 47 819 vuonna 2005, mikä oli enemmän kuin missään muussa Yhdysvaltain osavaltiossa.
Kaivosteollisuus oli aikaisemmin merkittävää, mutta viimeiset rauta- ja kuparikaivokset on suljettu kauan sitten.
Osterien ja kampavenussimpukoiden tuotanto on merkittävä osa Connecticutin taloutta. Vuonna 2010 se työllisti 300 henkeä ja tuotti yli 30 miljoonaa dollaria. Käytössä oli 110 kalastusalusta. Osavaltio vuokraa määräaloja merenpohjasta osterinviljelyä varten.
Joulukuussa 2013 Connecticutin työttömyysaste oli 7,4 % eli 0,7 prosenttiyksikköä huonompi kuin koko Yhdysvalloissa keskimäärin.
Väestö
Vuoden 2020 väestönlaskennan mukaan Connecticutin asukasluku oli 3 6053 944. Connecticutin Weberin piste eli väestöllinen keskipiste sijaitsee Cheshiren kaupungissa osavaltion lounaisosassa.
Connecticutin väestö oli kasvanut 2010-luvulla 0,9 prosenttia. Eniten oli kasvanut Fairfieldin piirikunnan väkiluku. Hartfordin ja New Havenin piirikuntien asukasluku oli myös kasvanut, mutta viiden muun väestö vähentynyt. Väestö on samalla moninaistunut, sillä valkoisten osuus oli vähentynyt 77,6 prosentista 66,4 prosenttiin. Latinojen osuus oli kasvanut 13,4 prosentista 17,3 prosenttiin, mustien 10,1 prosentista 10,8 prosenttiin ja aasialaisten osuus 3,8 prosentista 4,8 prosenttiin. Vuoden 2000 väestölaskennassa 81,69 prosenttia osavaltion yli 5-vuotiaista asukkaista puhui kotikielenään englantia, 8,42 prosenttia espanjaa, 1,59 prosenttia italiaa, 1,31 prosenttia ranskaa ja 1,20 prosenttia puolaa.
Connecticut on voimakkaasti kaupungistunutta. Siellä ei kuitenkaan ole yhtään todella suurta kaupunkia. Erot köyhien ja rikkaiden alueiden välillä ovat jyrkkiä. Erityisesti Hartfordin, New Havenin ja Bridgeportin keskustat ovat kurjistuneet. Yli sadantuhannen asukkaan kaupunkeja on viisi:
Kulttuuri
Yalen yliopisto on ollut merkittävä tekijä Connecticutin kulttuurielämässä: sen teatterikoulu oli Yhdysvaltojen ensimmäinen alan korkeakouluopetusta antava laitos ja yliopistokirjapaino on tunnettu akateeminen kustantaja.
Urheilu
Connecticutissa on toiminut ammattilaisjoukkueita eri urheilulajien pääsarjatasoilla. Osavaltion NHL-joukkueen Hartford Whalersin siirtyminen muualle 1997 aiheutti suurta vastustusta. Nykyisin osavaltion asukkaat kannattavat lähialueidensa joukkueita. Connecticutissa toimii edelleen alemmilla tasoilla useita urheiluseuroja:
Lähteet
Aiheesta muualla
Viralliset matkailusivut
Seulonnan keskeiset artikkelit |
132 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Coffee%20shop | Coffee shop | Coffeeshop tarkoittaa Alankomaissa usein kahvilaa, jossa myydään virvokkeiden ja kahvin lisäksi erilaisia kannabistuotteita yksityiseen käyttöön. Ne voivat olla kannabisuutteella kyllästettyjä leivoksia tai joko kakkuja eli ns. space cake tai muita samantyylisiä tuotteita kuten uutteella kyllästettyjä kynttilöitä.
Alankomaiden lainsäädännössä huumeet on luokiteltu mietoihin ja vahvoihin huumeisiin ja mietojen huumeiden myynti sallitaan coffee shopeissa, jotta mietojen huumeiden käyttäjät eivät tulisi kosketuksiin vahvojen huumeiden kanssa. Kunnat voivat kuitenkin erikseen määritellä sallivatko ne coffee shoppeja ja millä ehdoilla.
Ensimmäinen kannabista myyvä coffee shop avattiin Alankomaiden pääkaupunkiin Amsterdamiin 1970-luvulla. Myöhemmin coffee shopien toimintaa on ryhdytty säätelemään toimilupakäytännön avulla.
Alankomaissa laki kieltää kannabistuotteiden myynniin, mutta käytännössä se on mahdollista coffee shopeissa (lakia ei sovelleta niissä, ), kun seuraavat ehdot täyttyvät:
ei alaikäisille (alle 18-vuotiaat)
ei kovia huumeita
ei mainontaa
ei aseita
ei yli viiden gramman kertaostoja
ei häiriökäyttäytymistä
Coffee shopit eivät saa suoranaisesti mainostaa myyvänsä kannabistuotteita, mutta useimmiten kannabistuotteita myyvän coffee shopin tunnistaa Rastafari-symboleista ja värityksestä. Voimassa olevan lain mukaan coffee shopit eivät saa julkaista internetissä listaa myynnissä olevista kannabistuotteista.
Coffee shop voi tarkoittaa myös tavallista kahvilaa, erityisesti englanninkielisissä maissa. Alankomaissa vastaava sana on koffiehuis, café puolestaan tarkoittaa baaria.
Kannabiksen myynti muualla maailmassa
Tanskan Kööpenhaminan Kristianian alueella on ollut kahviloita, jotka myyvät kannabistuotteita. Poliisi kuitenkin sulki näitä paikkoja paljon vuosina 2005–2006. Coloradon osavaltio Yhdysvalloissa laillisti kannabiksen myynnin yli 21-vuotiaille vuoden 2014 alusta.
Lähteet
Aiheesta muualla
COFFEE SHOPS AND COMPROMISE: The Success of Dutch Drug Policy The Hungarian Civil Liberties Union
Lista Amsterdamilaisista coffee shopeista
Lista Maastrichtilaisista coffee shopeista
Alankomaiden Opium Act Lijst I luettelee vahvat ja Lijst II miedot huumeet.
Kannabis
Alankomaalainen kulttuuri
Kahvilat |
133 | https://fi.wikipedia.org/wiki/CHR | CHR | CHR, Contemporary Hit Radio tai myös top 40 on musiikkiradioformaatti, joka keskittyy soittamaan ajankohtaisia top 40 -listojen mukaisia hittikappaleita. CHR-radioasemilla ei yleensä soiteta juurikaan vanhoja hittejä, vaan kanavan tarjonta keskittyy uusiin, viimeisen vuoden aikana julkaistuihin kappaleisiin. CHR-asemien kohdeyleisö on nuoret ja nuoret aikuiset (15-30-vuotiaat).
Top 40 -radioformaatin luojana pidetään radioasemayrittäjä Todd Storzia.
Formaatti on tullut 2000-luvulla suosituksi useimmissa länsimaissa.
Erilaisia CHR-formaatteja
CHR-formaatista on olemassa useita alakategorioita musiikkityylin mukaan jaoteltuna:
CHR-pop tai CHR Mainstream: Soittolistoilla on uutta pop-musiikkia, muttei juuri muita musiikkityylejä.
CHR-rhytmic: Soittolistat painottuvat hip-hop-, rap- ja dance-musiikin suuntaan.
CHR-dance: Soittolistat erikoistuvat dance-musiikin hitteihin, sekä pop-kappaleiden dance-remixeihin.
CHR-espaņol: Yhdysvalloissa suosittu musiikkiradioformaatti, joka erikoistuu espanjankieliseen pop-musiikkiin.
CHR Rock: Soittolistoilla yhdistyvät sekä valtavirran pop-musiikki sekä uudet rock-hittikappaleet.
European Hit Radio tai CHR-local: Euroopan suosituin musiikkiradioformaatti, jonka soittolistoilla korostuvat kotimaiset, paikallisella kielellä esiintyvät esittäjät.
On myös olemassa 1980-luvun musiikkia soittavia CHR-asemia.
Katso myös
NRJ
The Voice (radioasema)
Lähteet
Radio |
134 | https://fi.wikipedia.org/wiki/Claude%20Jade | Claude Jade | Claude Jade, oik. Claude Marcelle Jorré (8. lokakuuta 1948 Dijon, Ranska – 1. joulukuuta 2006 Boulogne-Billancourt, Ranska) oli ranskalainen näyttelijä, joka esiintyi kolmessa François Truffaut’n elokuvassa Christine Darbonia. Hän näytteli uransa aikana sekä elokuvissa että televisiossa ja teatterissa. Koulutuksensa hän oli saanut nimenomaan näyttämötaiteeseen.
Nuoruus ja opiskelu
Claude Jade syntyi vuonna 1948 Dijonissa. Hänen vanhempansa olivat yliopistoprofessoreita. Jade opiskeli ensin kolme vuotta Dijonin näyttämötaiteen konservatoriossa ja muutti vuonna 1967 Pariisiin, missä hän opiskeli Jean-Laurent Cochet’n ja Mary Marquet’n alaisuudessa.
Ura
Jade esiintyi Luigi Pirandellon näytelmässä Enrico IV, kun elokuvaohjaaja François Truffaut löysi tämän. Truffaut valitsi Jaden vuoden 1968 elokuvaansa Varastettuja suudelmia Jean-Pierre Léaud’n vastanäyttelijäksi. Sen jälkeen Jade sai roolin Alfred Hitchcockin elokuvasta Topaz, johon Truffaut oli tätä Hitchcockille kirjeessään suositellut.
Jade palasi 1970-luvulla Truffaut’n Antoine Doinel -elokuvien sarjaan ja Christine Darbonin hahmoon. Nuori pari sai ensi-iltansa vuonna 1970 ja Rakkaus karkuteillä vuonna 1979. Siitä lähtien Claude Jade soitti amerikkalaisissa, belgialaisissa, italialaisissa, saksalaisissa, japanilaisissa ja myöhemmin Neuvostoliiton elokuvissa. Ranskassa hänen parhaat menestyksensä ovat Manette elokuvassa "Mon oncle Benjamin", Eléonore "Le beateau sur l'herbe", Laura "Les feux de la chandeleur" ja Dominique "Le Pion". Hän pelasi myös paljon televisiossa. Niistä merkittävin oli sarjassa L’Île aux trente cercueils. Hän näytteli myös Lyonissa Jean Meyerin teatteriseurueessa ja esiintyi muun muassa Jean Giraudoux’n, Henry de Montherlantin, James Joycen ja Jean Racinen näytelmissä.
Jade muutti vuonna 1980 Neuvostoliittoon diplomaattimiehensä Bernard Costen kanssa ja jatkoi uraansa Moskovassa. Hän näytteli bolševikki Inessa Armandia Sergei Jutkevitšin elokuvassa Lenin Pariisissa (1980) ja kansainvälisesti tuotetussa vakoiluelokuvassa Teheran 43 (1981). Pääosa Jaden 1980-luvun rooleista oli televisiossa. Palattuaan Ranskaan Jade näytteli edelleen useissa televisiosarjoissa ja yksittäisissä elokuvissa, kuten Jean-Pierre Mockyn elokuvassa Bonsoir (1994).
Jadesta tuli vuonna 1998 Ranskan Kunnialegioonan ritari. Hänen omaelämäkertansa Baisers envolés julkaistiin vuonna 2004. Jaden viimeiseksi rooliksi jäi Jacques Rampalin Célimène et le Cardinal, jota esitettiin Pariisissa ja teatterifestivaaleilla.
Jade kuoli joulukuussa 2006 etäpesäkkeitä lähettäneeseen silmasyöpään. Hän oli jo aiemmin menettänyt silmänsä syövän takia ja käytti muovista tekosilmää Célimène et le Cardinal -näytelmässä.
Elokuvia
Varastettuja suudelmia (François Truffaut, 1968)
Monte Criston kuolemanralli (André Hunebelle, 1968)
Topaz (Alfred Hitchcock, 1969)
Huoleton Benjamin (Édouard Molinaro, 1969)
Nuoripari (François Truffaut, 1970)
Vene ruoholla (Gérard Brach, 1970)
Les feux de la chandeleur (Serge Korber, 1972)
Home sweet Home (Benoît Lamy), 1973)
Prêtres interdits (Denys de La Patellière, 1973)
Le malin plaisir (Bernard Toublanc-Michel, 1975)
Le choix (Jacques Faber, 1976)
Kita no misaki (Kei Kumai, 1976)
Una spirale di nebbia (Eriprando Visconti, 1977)
Fouc comme François (Gérard Chouchan, 1977)
Le Pion (Christian Gion, 1978)
Rakkaus karkuteillä (François Truffaut, 1979)
Neljä naista ristillä (Marcel Cravenne), 1979)
Eliminaattori (Alexandr Alov, 1980)
Lenin Pariisissa (Sergei Jutkevitš, 1981)
Lise et Laura (Henri Helman, 1982)
Une petiite fille dans les tournesols (Bernard Férié, 1984)
L'homme qui n'était pas là (René Féret, 1987)
Tableau d'honneur (Charles Némès, 1992)
Bonsoir (Jean-Pierre Mocky, 1994)
Le radeau de la Méduse (Iradj Azimi), 1998
A San Remo (Julien Donada), 2004
Pariisin poliisit (2005) (televisio)
Lähteet
Aiheesta muualla
Nuoripari: Claude Jade, Jean-Pierre Léaud
Ranskalaiset näyttelijät
Vuonna 1948 syntyneet
Vuonna 2006 kuolleet |